Front matter (continued 4)

Jooseppi murti suutaan, väänti päätään, katsahti hiukan hätäytyneenä kupeelleen — minne hän taas uittaisi jykeän lauttansa suojaan, — siitä näyttikin nousevan pitempi tuuli?

Ankravee! Suoraan sivulle hän pyrki, mutta takaisinpäin kaarsi lautta. Nyt se myrkyn lykkäsi — täyteen voimaan oli herännyt aamutuuli ja kylmävetinen aalto nousi korkeaksi kupaaksi, ahdisti ankarasti raskasta halkolauttaa. Jooseppi pälyy ympärilleen — soutaa rivakasti veneellään vitaan ja molskauttaa ankkurin taas pohjaan. Soutaa takaisin ja istuu rullalleen, vääntää piikeistä — takaisin kaartaa lemmon lautta ja pinkahuttaa köyden suoraksi. Tuuli vain kiihtyy, Joosepin »härkä» käy itsepäiseksi — takaisinkäsin huilaa pahus, vetää ankkurinkin perässään…

»Oi Rusasen ukko vainaa ja Hulukkosen poijat!»

»Ja eikö ne pöljät älyä tuolta Tyynelästäkään tulla avuksi?» sadattelee Jooseppi höllöttäen itsekkin myötätuuleen lautan päältä kuin orava lastulla, häntä pystyssä purjehtien…

Rumasaaren kainaloon hän vihdoin sai halkolauttansa pysäytetyksi ja tuulen voimalta suojatuksi. Kokonaisen kilometrin oli täytynyt antaa perään tuolle karkuhaluiselle suomalaiselle sonnille ja itse jurrata hännässä.

Siihen Rumasaaren kainaloon nyt kova kohtalo pidätti Kenkkusen lauttoineen — seitsemäksi vuorokaudeksi, sillä joka kerta kun mies yritti jatkaa kuljetusta, nousi säännöllisesti sellainen hyrskyn hyöky että kiitti kun vahtipaikkaansa takaisin pääsi. Kolme vuorokautta katkeamatta kesti ensimäinen suuri kesämyrsky, joka jo kerkesi repiä lautasta puominkin auki, mutta sai Jooseppi naapurimökkiläisten avulla puomin umpeen ja karkulaishalot kiinni. Ja niinä parina päivänä, joina oli tyynempi, oli hänen pakko soutaa takaisin kotiinsa asti eväsasioita järjestämään, sillä ihan ruuatta ei huonokaan mies kyhäy halkolauttaa rinkuttamaan. Mökkilöistä piimää purakkaansa keinotellessaan Kenkkunen jaksoi vielä kantaa elämänilonkin vanhaa naamariaan, ovesta sisään syöksyen — kun näet kysyttiin: mikä tuli? — huutaen huikealla äänellä vastauksen:

— Pentsiini loppui moottorista!

Hänellä — Ryysyrannan Joosepilla — oli muka oma moottori — halkolautallaan — ja nyt oli taas »pentsiini» sattunut loppumaan. Hyvä juttu!

Tokihan mokomalle moottorikapteenille Suomen kansa antoi kannullisen hapanta piimää.

— No nyt taas moottori käyntiin! sanoo Jooseppi, ilon naamari silmillään, ja lähtee juoksunhölkkää alas rantaan ja hyppää veneeseensä. Kiire, kiire on Joosepilla ja ylen tärkeät asiat…

Ja viikon kuluttua hän, sitten vihdoin Rumaniemestä irti pääsi ja, apumiehen ottaen ja tälle hyvän palkan luvaten — Pahka-Pekalle — vuorokauden ankraveeta hoilaten ja kelua kitkuttaen, kesäisenä yönä kirkonkylän rantaan maatui.

30.

Kurja kesä se Joosepille oli, jos Joosepin emännällekin. Halkourakan lopputili kunnan kanssa ei ollut tuottanut vastaavaa hyötyä. Siihen hyökkäsivät näet velkojat joka taholta, kolme kauppiasta, itse kuntakin, ruunun miehet ynnä yksityiset — kaiveltiinpa kymmenvuotisetkin velat, sellaisetkin, joita asianomainen ei muistanut. Kaikista äkäisimmät karhut olivat ne, jotka väittivät ja todistivatkin Jooseppi Kenkkusen silloin ja silloin ottaneen heiltä »ennakkoa» vähän niinkuin sen karvaan ja makean aineen keitäntää vastaan, vaan joille Kenkku ei ollut muistanut tuoda tilkkaakaan tuota hartaasti tilattua tavaraa. Maksa pois siitä, kettu, ja heti paikalla, muuten — paha perii. Käräj… prr… Kolmisen kymppiäkö lienee näin jäänyt Joosepin kouraan, kun viimeiseksi oli Pahka-Pekankin tilittänyt. Kolme kymppiä ja sellainen työ? Kärsi, kallis Suomen kansa!…

Kesken lehdentaitantaakin — korpiköyhän konnunteko, jonka merkitystä eteläläinen ei ymmärrä — täytyi Ryysy-Joosepin rientää kirkonkylään elämisen välttämättömiä välineitä kerjäämään, lainaamaan tai luottoa vastaan keinottelemaan.

Mutta luottoa ei enää ollut — käräjiin käsketyllä miehellä — retiitti ronklasi niin riivatusti… Ja postineiti irvisteli. Istu ja pala ja raavi häntääsi! Soutele tyhjin venein takaisin ja sano akalle että: nitsevoo! ja käske lasten mennä variksenmarjan raakiloita poimimaan Pahaltakankaalta!

Yhden hyvän Jumala sentään Joosepille ja Joosepin vaimolle tänä kesänä teki: korjasi luokseen sen vajanaisen lapsen. Kirkastuslauvantaina se pikku raukka kuoli. Itki äiti, suri Jooseppikin. Itse vei isä pikku ruumiin Petkeleen kalmistosaareen, itse kuopan kaivoi ja arkun tapaisen maan alle laski sekä mullat päälle heitteli. Huhmar-Paavo siinä vähän veisata luritti vanhimmasta virsikirjasta — sellainen oli toimitus. Avopäin seisoi kirkastussunnuntain kirkkaassa valossa Jooseppi isä ja hautaan tuijotti. Kaiken katoavaisuutta syvästi ajatteli, avioliiton mysterioita sielussaan selvitteli ja ratkaista koetti. Eiväthän ne ratkenneet niin vain. Ihminen tiesi paljon asioita ja sentään liian niukasti. Huhmarniemen Paavo sanoi lempeästi: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty! Sitten soudettiin jälleen kotiin, vaimoihmiset pyyhkäsivät silmiään huivin kulmalla ja puhuivat lehmistä.

Niin tuli arki taas, kuollut lapsi unohtui, ja kesä keikkui kuin vietereillä kiireesti pitkin elämän maantietä…

Mutta sattuipa muutakin sinä kesänä.

Puutteensa puitteissa, läheneväin käräjäin tuomiotunnossa sattui Jooseppi eräänä elokuun maanantaipäivänä soutamaan kiireenvilkkaa kirkonkylään vielä kerran pyrkiäksensä apuvallesmannin puheille. Niin kun astua keppasee aukeaa, kuivaa valtatietä emäpappilaan, niin sielläkös soltut ja suojeluskuntalaiset kuin siivilleen lyödyt kukkopojat ikäänkuin, jotakin korkeampaansa vahtaamassa, kansajoukko pyhäpukimissa kartanonurmella ja siniristilippu pappilan pytingin harjalla liehumassa. Iso pirtti tungokseen täynnä kansalaista, siellä mustatakkista herraa ja valkopuseroista rouvaa — Koskeliinikin. harakanpyrstötakissa niin ettei tuntea yritä miestä — vanha postineitikin sinisessä silkissä kahisemassa, kakkulat nokalla ja niin tuusan tärkeänä! — siellä moukkaakin monta mielestään tasa-arvoista — Härkös-Sakari, kirkonkellonsoittaja-kekkulikin simusetti kaulassa, lahkeet pieksunvarren päällä ja kahveli kourassa — ja vielä Tikka-Heikki, helvetinsaarnaaja Vongankylästä, silmät nurin ja kaksi rajia päällekkäin kulukussa, kiiltokalossit jalassa — oi Vongan autuaat akat! Mutta peräpenkillä pöydän takana istuu ventovierasta väkeä — musta, pitkä herrasmies kuin mustalaiskuohari Lonkströmi Puolangalta ja pönäkkä rouvasihminen, vielä toinen mies, oikein jymyherra kultasankalasit nenällä ja sikarinpötky suupielessä — sekä vielä kolmaskin urho, vie sun sulttaani, veripunaisissa pöksyissä, kilisevissä kannuksissa ja rimssut rinnassa aivankuin Turkin rinssillä kuvissa — keitä hyö kaikki sitten lienevätkin? Ovisuusta vain tirkistää Jooseppi, mutta näkee kaikki tarkkaan pienillä siansilmillään. Pitkä pöytä kuin kinkerissä, puhtaalla liinalla katettu, pinottu kukkuroilleen hartsuja ja sapuskoita, talterikkia ja kalakukkoa, vieläpä koreita kukkia kasvaa pöydästä kuin pappilan pientarella!

Mitkä markkinat täällä oikein on — lieneekö posetiivia ja marakattia? Onko hän ainoa muukalainen. Jerusalemissa, joka ei sitä tiedä, mikä praasnikka parhaillaan on menossa Rämsänrannalla kiireimpänä heinäntekoaikana? Jooseppi kysyy Nyyrikin Fiinulta, jolta sopii kysyä, se kun on sosialisti ja lukee köyhälistön äänenkannattajaa — ja Fiinu, joka paraikaa kantaa riisiryynipuuroa pöytään, naurahtaa ja tokasee, jottako niin on tosiaan ettei Kenkkusten Kenkkunen tiedä!

Mistäpä hään — ikäänjuuri souti Petkeleestä — mistäpä hään sen arvaa, vaikka oisi kirkkoherran kultahääkekkerit?

Silloin Helge Huttunen, hänkin kiireestä kengän kärkiin hienoksi herraksi hiottu, hymyhuulin Joosepille kuiskaa ja suomentaa että mikä juhla täällä on…

Ryysyrannan Jooseppi oikein säikähti, kun sai totuuden tietää. Vielä Pirhonenkin, Koljatti, täydessä virkapuvussa, heitti häneen ankaran katseen aivankuin olisi tahtonut sanoa: »painu jalkoihisi sinä — täältä!» Eihän tuo varsin niin sanonut — näkyihän tuolla olevan Riepuniemen Mattikin muurin nurkassa vaan hämmästys löi Joosepin niin, että vetäytyi välikön kautta siihen mustempaan pirttiin, lysähti rosoiselle penkille ja vaipui syvällisiin mietteisiin. Vai sellaisia vieraita — Rämsänrannalla; ei historian tietämän mukaan moista ihmettä ennen ollut tapahtunut. Nämähän olivat kuin Kaanaan häät, joissa itse Rist…, mutta hälläpä, Jooseppi Kenkkusella, ei ollut häävaatteita. Hän muisti vain Ryysyrantansa, sen pesän, johon kohtalo hänet oli kahlinnut, muisti kalpean vaimonsa, risaiset lapsensa, puroon pudonneen lehmänsä, halkourakkansa, kieltolakirikoksensa. Nyt häntä vasta oikein hävetti — nyt hän huomasi ettei niin vain kelvannut tuppautua muiden ihmisten sekaan silmiänsä näyttämään. Kansalaisluottamus horjui ja retiitti ronklasi — retiitti ronklasi… Äts hornatti sentään!

Jooseppi sylkäsi — kuivan sylen tirskautti hammastensa lomitse lattiaan — ei ollut pikanelliakaan poskessa paljon tänä kesänä — kuivasi sylkirauhasetkin suusta nuusa — — —

Juhlapirtistä avonaisten ovien kautta kantautui korviin veitsien ja kahvelien kilinää — mahtoiko vaan Riepuniemen Mattikin pistellä kahvelilla poskeensa? kuului kuorolaulua — ja puheita — juhlapuheita — —

Jooseppi ei hievahtanut, istui kuin kiinninaulittu mustassa pirtissä, ei nyt saanut käsiinsä vallesmannejakaan, Kenkkunen ei keksinyt, mitä tehdä? Häpeä, häpeä kaiveli hänen sisuksiaan, oman mitättömyyden tunto — surkean pieni pisara hän oli yhteiskunnassa ja valtiossa, pois hän tästä jouti haihtua — ei kukaan, ei kukaan häntä kaivannut — korven korri, jolle naurettiin… Mutta! — Jooseppi kohotti päätään ja pidätti hengitystä yksityisiä juhlasanoja kuullessaan — äläpäs! ihminen oli hänkin, — ei halunnut kenellekään pahaa — ihminen oli hänkin ja hällä oli koti korvessa — vaimo ja lapset — ei hän ihan maantien kulkuri ollut — ei ollut ketään murhannut — viinaa vain hiukan keittänyt köyhyydessä — mitähän jos kysäseisi…?

Joosepin, aivoissa niin jysähti juhlallisesti:

»Mitähän jos kysäseisi siltä pääherralta itseltään että, onko se synti, jos äärimmäisessä köyhyydessä tirauttaa tilkan kieltolakia?»

Siihen mielihauteeseensa jäi Jooseppi istumaan, häpeäntunnon ja moraalisen, totuudenjanon sekoitukseen — sydänalassa kaiveli, kirveli, syvältä, mutta hengen huipuilla pompahteli, pompahteli! Että mikä lopultakin oli totuus?… Kuinka kauvan hän lienee jo istunutkaan, ne ruuan hajut kiihoittivat nälkää, kahvelien ja herrasveitsien kilinä tuntui lakanneen ja lakanneet oli myös juhlapuheet kaikumasta siellä, jossa hän, se yksi, istui… Vielä olisi aika ennenkuin se menee pois…

Alkoi hikoilla Jooseppi, niin oli jännityksissään… Pah! Kuinkapa hän, tällainen risainen äijän käppyrä, ruohtisi sisään sinne? Ne konstaapelin karskit katseet näin ennen käräjiä — kiusasivat. Ja vallesmannit, toinen harakanpyrstötakissa häilymässä, toinen pukseerivormussa seivässuorana — postiröökynä silkkiröyhelössä — kirkherra itse kuin enkeli Kaprieli paratiisin portilla — kaikki niin tuusan tärkeinä… Mitenkäpäs hän sinne!…

Sattuma tuli Joosepille avuksi. Osui näet se huvilatohtori käväisemään väen pirtissä — se sama, jonka huvila keväällä oli seisonut autiona, kun Kenkkunen sivu souteli — jo se toki oli juhannusaattona kotiintunut ja Jooseppi kyllä oli pistäytynyt senkin puheilla…

Huomasi nyt Joosepin hyljättynä istuvan mustan pirtin sopessa, tuli tervehtimään ja supatti korvaan. Joosepilla veret karahti kasvoihin — hänkö — sinne — sen yhden puheille? hänkö? ja näissä hyntteissä? Kenkkunen katsahti kauhistuneena omiin vaatteisiinsa. Mutta se tohtori, kansan ystävä, tarttui yhtäkkiä Jooseppia käsikynkkään — ja silloin sitä mentiin. Juhlapirttiin talutti se Kenkkusen ja vei hymyhuulin ihan pirtin perimäiseen soppeen, jossa hän, se yksi, istui. Suhaus kävi läpi pirtin, itse Pirhonen jäykistyi ja aivankuin säikähti. Taluttaja virkkoi raikkaalla äänellä:

— Saanko minä tässä esitellä: Suomen Tasavallan presidentti ja — Ryysyrannan Jooseppi!

Jooseppi tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi… Koko pirtti mällisteli päälle ja supatti, kirkkoherra hymyili enkeli Gabrielin hymyä, korea adjutantti höristi korviaan ja vanha postineiti silkkileningissään kiikaroi nenäkakkulainsa läpi ja irvisti…

Ah, satua ja sentään totta!

Jooseppi olisi jäänyt seisomaan eteen, mutta herra presidentti viittasi istuutumaan vierelleen juhlapirtin seinäpenkille ja alkoi jutella.

Alkoi jutella aivankuin tavallinen isäntämies kirkkomatkalla — ehkä sentään niinkuin isonlaisen talon isäntä, arvioi Jooseppi hengessään. Ilmoista, vuodentulon toiveista, seurakunnan laajuudesta, valtion suhteesta rajaseutuihin, pikkurikkisen politiikastakin…

Ja Jooseppi naukui vastaan. Tämähän nyt vasta oli! tämähän nyt vasta oli! — näinkö alhainen on Tasavallan ylhäisin herra? Näin vaan tässä kylki kyljessä penkkiä painetaan ja tarinata vestellään — ja koko pirtti päälle mullistelee ja suopeasti hymyilee — minkäs sille taitavat nuo tollot että hänkin, hänkin pääsi kohtaamaan resitenttiä kasvoista kasvoihin?— anna olla vain Ryysy-Jooseppi! anna olla vain Kenkkusten Kenkkunen! Sama se sille — ei liene tähän pykälää. — Se on herra resitenttikin lähtennä reissuun? sanelee Jooseppi komplimangejaan.

— Joo — pistäysin Petsamossa…, kertoo armollisesti hänen ylhäisyytensä, jota Joosepin mielestä yhtä hyvin voisi nimittää »hänen alhaisuudekseen», niin on alava alamaisilleen — resitentti — kuninkaan arvoinen majesteetti!

Joosepilla kyllä leikkii kielen kärjellä se kieltolakikysymys ja syntikuorma kutisee sydänalassa, mutta hän on siinä määrin lämmennyt täyteen höyryyn pelkästä kunniasta puhutella valtakunnan päämiestä ja saada istua herra presidentin vieressä — että tuo sielun polttavin kysymys ei pulpahda hänen suustaan — ja samalla herra presidentti jo hymyillen kääntyykin toisen talonpojan puoleen — Jooseppi jää syrjään. Mutta ovensuusta jo Pirhonen pälyy ja postiröökynä toiselta puolelta antaa merkin että »jo piisaa — tule pois pökkö!»

Jooseppi on hienotuntoinen mies hermoiltaan ja gentlemanni pohjariitingiltään — hän tottelee viittauksia. Mutta se taluttaja-tohtori toimittaa Joosepillekin jälkiruokaa ja pullakahvia sekä kysyy kaikkien kuullen:

— Oletko nyt tyytyväinen että sait tutustua Tasavallan Presidenttiin?

— Jaa minäkö? naukuu Jooseppi. — Vaan minähän, poika, vasta ounkin tyytyväinen! Kyllä vain resitentti minunlaiselleni kelpaa…

— Mistä te oikein keskustelitte? jatkaa tohtori juhlallisesti.

Johon Jooseppi, ilonirve naamallaan, vastaa, kahvipullaa nieleksien:

— Ka tästä Suomen kansan asemasta maaliman historiikissa, Petsamosta ja Ranskan politiikasta…

— Jottako ihan Ranskan politiikasta? pistää väliin kunnallislautakunnan esimies.

Koko pirttiväki nauraa suosiollisesti, suomalaisesti. Läänin maaherrakin hymyilee, sikarinpötky suupielessä ja kultasankalasit nenällä…

31.

— Krää — krää — krää…

Käräjiin! Käräjiin! Käräjiin!

Pahankorven harmajat variksetkin sitä jo rääkyivät petäjänlatvoista toisilleen. Ja kaksi iloista harakkaa, jotka aivan turhaan olivat pistäytyneet Ryysyrannan tunkiolle tutkimusretkelle että löytyisikö sieltä mahdollisesti mitään heille sopivaa ulosheitettyä, kuulostivat räkättävän samaa asiaa:

— Kra-kra-kra! Ha-ha-ha! Sak-sak-sak! säksättivät ne purstojaan huiskutellen.

— Sak-sak-sak!

— Sakkoja piessan linnut säksättävät! tuumii Jooseppi Petkeleen ja Jängän kylien käräjämiehille, joitten pitkässä jokiveneessä hän juuri on lähtemässä kihlakunnan käräjiin naapuripitäjään asti.

— Kunpa sakoillakaan selviäisi, vastaa Vellivaaran Jahve, yiijänkäläinen pitkätukka ukko — viinankeittäjä hänkin.

Pohjaanpa kolisi pitkä tervapaltamo Petkeljoessa, mutta emäjoen väljiin väyliin päästyä — eipä enää kolissutkaan. Juhlallisesti se hurahti alas kymmenkunnan korskeata koskea, viehkeästi viehkuroi läpi vaarallisista Virroistakin. Sittenpä enää ei koskia ollutkaan, voimakas joen kymi vain läksi vetämään mutkitellen kauniitten kallasten lomitse kohti naapuripitäjän emäjärveä. Kaksihangassa parittain soudettiin, perämies lisäksi huopasi lujasti — viisi miestä airoissa — jokivene juoksi hyvää vauhtia, moninpaikoin vielä veteli purje, neliskulmainen jokiveneen suurseili, ruskeista säkinkuorista yhteenkurottu. Pohjoisen puolelta sinimustina vihureina vinkuva tuuli puhalsi — raikas oli ilma — kesä kulta kai jo hyvästejään heitteli ja syksyä sijaisekseen suksutteli. Kellersivät jo koivikotkin jokirannoilla ja pihlajat tulipunaisina loistivat. Käräjämiesten nenännipukat hieman sinervinä kuulsivat, kovin kesäketineissään olivat ukot käräjille matkanneet. Yksitoista ukkoa ja pari käykkäleukaista akkaa!

Oli siinä monenkarvaista käräjäsankaria. Oli korpirojun ritaria, oli pesäero-riitelijää, oli metsänvarkaudesta tai haaskauksesta haastettua, oli toisen perintöosuuden anastajaa, toisen akan makaamisesta manuutettua, oli lehmän utareen leikkelijää, oli porokorvamerkin väärentäjää ja pariskunnan kunnianloukkaajaa. Olipa joukossa salaperäisestä syöttämisestä, tuosta ikivanhasta, inhoittavasta taikatempusta syytetty poppamieskin, Ylijängän ja Taivalkorven rajamailta, pikkuinen musta äijän kämpyrä, jonka mainittiin ruumiinytimellä erottaneen kaksi rakastavaista ja tehneen naapurin piikatytön hulluksi! Vielä joku äkäpää todistaja-ämmäkin samassa saatanallisessa jutussa, samassa pitkässä veneessä. Olihan siis pahantekijöitä Petkeleenkin perukoilla, kun tarkalle otti ja käräjiin käskettiin. Synkkänä hahmoltaan veneen pohjalla, pintturin kohdalla konttien keskellä, istui Ryysyrannan Jooseppi. Mykkänä tuijotti mies milloin mustaan virtaan, milloin tulipunaisiin pihlajiin jokiäyräällä, milloin loi väijyvän katseen muihin käräjämiehiin.

Nyt sitä siis hänkin on menossa sinne korkean oikeuden tuomioistuimen eteen. Antavatkohan linnaa? Ja keitä kaikkia siellä esiintyneekään ilmiantajina, päällekantajina ja todistajina häntä vastaan? Hänellä on korkeita ystäviä, mutta pirullisia vihamiehiä…

Tuossa toisessa veneessäkin, joka perässä tulee kilometrin päässä turhaan koettaen tavoittaa, taitaa niitä vihamiehiä joku olla joukossa. Kukkuroillaan käräjäväkeä on sekin paltamo — kirkonkyläläisiä, lie tuolla jompikumpi nimismiehistäkin, kolme metsäherraa, neljä kappaletta kauppiasta, turkkipäällinen tukkipäällikkö, työnjohtajaa, puupäällikköä ja savottasaksaa jos jonkinlaista. Siinä sakissa kai se on Pirhonenkin…

Jooseppi miettii, miten suunsa sovittaisi silloin kun tuomari kysyy: että mitä vastaajalla on sanomista puolustuksekseen?

Jos sanoisi sille puhtaalla kirjakielellä näin että;

»Herra tuumherra ja söötinki, eihän minulla itse asiassa ole mitään puolustuksekseni ramille tuotavaa, vaan suokaa anteeksi, jos sytämellisesti tietustan, mitä äskettäin meinasin tasavallan resitentiltäkin kysäistä, jotta: onko suurikin synti, jos ihminen henken hätässä vähän kiehauttaa?»

Jooseppi on kuulevinaan tuomarin vastaavan tähän seuraavasti:

»Herra Kenkkunen! Siihen nähten että tee ansiokkaalla tavalla olette esiintuonut Suomen kansan totellisen tarpeen kieltolain rikkomisessa, on kihlakunnan oikeus harkinnut tätä asiaa ja nähnyt hyväksi vapauttaa teität kaikesta eesvastuusta. Menkäät herran rauhaan!»

Joosepin synkkä hahmo kirkastui hetkeksi — iloisesti mies iski silmää tulipunaisille pihlajille…

Vellivaaran Jahve hänen vieressään säkkipurjeen alla loikoen kuiskasi korvaan:

— Otetaanpa Jooseppi — puitto-tuota…

Jahvella näet oli pikkarainen taskumatti, jota hän salakähmää käsitteli säkkipurjeen suojassa. Jooseppi oli suuressa surussaan tullut hänen taskumatistaan ottaneeksi huikeanlaisen kulauksen hengen vahvistukseksi näin käräjiin mennessä — eipä hän omia viinojaan ollutkaan viljellyt kesäkautena — pois oli jäämässä koko kommerverkki Ryysyrannasta. Saattoi siis hyvällä omallatunnolla yhden ryypyn ottaa, kun toinen hyvästä sydämestään tarjosi siinä viluisessa veneessä.

Mutta toista ei Jooseppi huolinut, vaikka Velli-Jahve kuinka tyrkytti. Alkoi taas tuijottaa synkkänä sinimustaan virtaan… Tuo hänen mielikuvituksensa, mielikuvituksensa, kuinka se pitikään omaa peliään! Tietysti ne hänelle antaisivat linnaa — eihän kihlakunnan tuomari ollut mikään synninpäästäjä pappi. Täytyihän sen herran tuomita lakien ja asetusten mukaan…

Naapuripitäjän rantaan saavuttaessa illan jo pimetessä oli Jooseppi Kenkkunen siinämäärin raskaan mielen rasittama ja rumien aavistusten runtelema, että muut käräjämiehet vaivoin saivat hänet maihin. Rienaaja oli pieksänyt hänet pehmeäksi tulisilla vitsoilla, koko ruumis oli sairas, sielu siipiä vailla…

— Nousehhan Jooseppi, mikäs tässä auttaa. Mennään sakilla helevettiin!

Lemmenahon Luukas se murtunutta miestä näin lohdutti. Sama, joka itse oli manattu käräjiin väärän akan makaamisesta.

Jooseppi mullisteli silmiään, kopeloi eväskonttinsa, huokasi syvään ja tarttui Luukkaan käsivarteen.

Ei hän humalassa ollut — kaukana siitä.

* * * * *

Eipä Ryysyrannan Joosepin mielikuvitus ollut aivan hulluja haaveillut! Juuri täksi syksyksi oli virallista tietä saapunut kihlakunnan tuomareille jostakin ylempää uusia ohjeita, miten tasavallassa tapahtuvia kieltolakirikkomuksia oli käsiteltävä erinäisissä tapauksissa. Tuomarin oli otettava varovaisesti huomioon sellaiset kurjat ensikertalaiset, joiden taloudellinen tila ja perheolot oli todistettu sellaisiksi että köyhä kunta joutuisi elättämään kaikki ne surkeat perheet silläaikaa kun perheenisä oli tuomittu istumaan vankeutta ensikertaisesta salapoltosta. Tuomarille saapunut ohjesääntö sattui sopivasti Rämsänrannan oloihin, jossa kunnan kassa vuonna-vuotuissaan osoitti nollan numeroa.

Ja vaikka Joosepin päälle kanneltiin joukko ilkeitä ilminantoja, joista pääkohdat saatiin toteenkin näytetyiksi — Pirhonen riehui koko voimallaan — niin Rämsänrannan kansanomaisten, kansaarakastavien ja kansaa syvästi ymmärtävien nimismiesten antamat lausunnot, yhdessä tuomarin oman virkavelvollisuuden kanssa koko yhteiskunnan onneksi, vaikuttivat sen että tuomion vaakalauta alkoi vaappua rikoksellisen pelastukseksi. Yhä hyökkäsi esiin konstaapeli Pirhonen kaikkine apureineen, mutta vaakalaudalle heitetty sydämen kulta painoi painamistaan pelastuksen pahkakuppia yhä alemmas ja alemmas. Silloin Pirhonen jäi vain silmät suurina oven suuhun kuuntelemaan oikeuden päätöstä. Se oikeuden päätös julisti että ottaen huomioon ne ja ne näkökohdat ja huolimatta siitä että… ynnä vedoten annettuihin herrojen nimismiesten lausuntoihin asianomaisen olemassaolon taistelusta köyhyyttä vastaan sekä perustaen päätöksensä korkeimmasta oikeudesta saapuneisiin kiertokirjeisiin siltä ja siltä päivältä sitä ja sitä kuuta, on kihlakunnan oikeus harkinnut oikeaksi vapauttaa kruununtorppari Jooseppi Kenkkusen enemmästä edesvastuusta tällä kertaa ja tuominnut hänet ehdonalaiseen vapauteen.

Ei harakkakaan tunkiolla niin iloisesti hypellyt kuin hyppeli Ryysyrannan Jooseppi silloin koska mies käräjiltä palasi.

Ei tiennyt oikein, mihin ilonsa purkaisi — antoi laskea itsensä maihin sen aateystävänsä, sen Helsingin tohtorin huvilan rantaan, oli muka vähän asiaa herrasväelle — menkööt muut — kyllä hän tästä jotenkuten kotiinsa kopeloi ilman omaakin venettä — on se siksi mukava talo tämä Korpipalatsi ja höyli sen isäntä. Ihan juoksun hölkässä kuin pimeästä tallista marhamintansa katkaissut ruuna tömisti Jooseppi ylös huvilan törmää, pökäsi paraatiovesta sekä juoksi ylös kolmattakymmentä kiertoporrasta niin että kumisi vain honkainen pylväskäytävä, itsekkin nauttien tuosta kuminasta. Temmaten auki kiiltomaaleilla silatun, kullanvälkkyvällä rivalla varustetun oven hän jo kynnykseltä kiljahti kuin tiikerikissa selin istuvalle ystävälleen että:

— Terveisiä käräjiltä! Ei mua tuomittukaan tiilenpäitä lukemaan. Vapaa olen kuin taivaan mäkärä ja mäkätän taas kuin ennenkin.

Se köyhäin-ystävä loi Jooseppiin niin mukavan katseen silmälasiensa ylitse, kavahti pulpeetituoliltaan, käveli suoraan kaapilleen, kaasi kauniista karahvista kukkuraisen jalkapikarin lääkärin määräämää kullankeltaista konjakkia ja tuppasi kohti vieraansa pärisevää partaa:

— Kenkkujen Kenkun malja!

Ilon korkea kohtaus se Ryysyrannan Joosepille oli…

Mutta kun hän hyvän tuulen hulinassa kotiinsa asti päässyt oli, pelastuksensa perheelleen kertonut ja pikku Kurlia polvellaan hypitellen Pupu-Jussiakin rallattanut sekä sitten maata käynyt muijineen kylmän kehikon puolelle, jossa seisoi sängyn renkkana, niin osasipas kohtalo, tuo korpikirojen ikimuistava herra jälleen vaimentaa hänen elämäniloaan, kun eukko vesissä silmin, näännyksissä ja kalpeana, kuiskasi korvaan:

— Linnan vältit itse, vaan etpäs minua vankeudesta vapauttanut. Jo taas, rakas ryökäle, panit riihesi lämpiämään…

Kaisa-Reeta ei liene tarkoittanut Ryysyrannan riihisaunaa, vaan jotakin aivan muuta. Oli näet raukka jälleen tullut siunattuun tilaan.

32.

Pari vuotta on vierähtänyt siitä kun Jooseppi Kenkkunen iloisena kuin tunkioharakka hypellen ja purstoaan leiskutellen palasi käräjiltä.

Jos ottaisimme vaivan kysyä asianomaiselta itseltään, mitä kuuluu taas Ryysyrantaan, niin saisimme kai vastauksen: — Kiitoksia kysymästä! Köyhä elää niinkuin märkä palaa. Kaikki on ennallaan:

ukko ja akka, mökki ja takka, russakka, kirppu. Vekku ja Mirkku, ämmä ja lapset, harmajat hapset, pannussa sakka, peräisessä vakka (jotenkin tyhjänä jauhonpölystä) rannalla rakka…

Joosepissa on runosepän vikaa, emme mahda mitään hänen loppusointuiselle lorulleen, omasta puolestamme tahtoisimme jatkaa runoa seuraavasti:

Joosepin otsalla syvät on vaot, ovessa kiiluvat ilmaraot, kattila puhki, rikki myös rukki, huhmar seisoo kuin vaivaistukki, kiukahan muuri taas hajoomassa, seinäkin maahan vajoomassa, myrskyt nuo julmat, taivahan hulmat käydä taas uhkaa — malkojen ruhkaa — kattohon kajoomassa!

Yksi huomattava parannus, aniharvinainen edistys Petkeleen kylässä, on tapahtunut — Ryysyrannassa on ihka eheät akkunaruudut — ruusut — niinkuin siellä sanotaan. Mistä ihmeestä sai Jooseppi kalliit ruusut? — pikku salaisuus — lienee käynyt sellainen vieras, joka näki hiusten heiluvan, kun tuuli puhalsi rikkoruuduista pellavaisiin päihin. Kateutta se kyllä on herättänyt Elettävän Konstassa, kun veli Jooseppi mokoman lahjan on saanut — tarvitseis hänkin yhtä hyvin, vaikka totta puhuen Elettävän Kenkkunen ei kuuna päivänä saane valmiiksi sitä kehikolle harmaantuvaa pirttiä, johon »ruusuja» kaivattaisiin.

Jatkakaamme tarkastusta, miltä Ryysyrannassa nykyään näyttää.

On tehty eräs huomattava lisäys huonekalustoon tai mööpeleihin, kuten isäntä sen sanoo. Pahnoilla potkii näet seitsemän lasta ja kahdeksas potkii jossakin ahtaammassa, pimeämmässä, paljon lämpöisemmässä paikassa. Kurlia pienemmän naskalin nimi on Kullervo Hilarius Resitentti—viimeksimainittu ristimä luonnollisesti sen ikimuistettavan tapahtuman jälkikaikuna, kun lapsen isä oli saanut kunnian tulla esitetyksi itselleen Tasavallan päämiehelle — arvoisa lukija kai muistaa, miten Kenkkunen Rämsänrannan pappilan pirtissä keskusteli hänen ylhäisyytensä kanssa Suomen asioista ja jonkunverran Ranskan politiikasta. Sitä iltaa seuraavana lauhkeana elokuun yönä kenties tuon seitsemännen vesan syntysanat oli lausuttu — emme ihan varmasti tiedä, voimme vain laskea sormillamme. Kaikissa tapauksissa Kenkkusen henki noihin aikoihin oli väkevästi kullervoinut ja veisannut Hilariuksen kiitosvirttä korkean veljeilynsä hurmiossa.

Mikä taas oli oleva hänen nimensä, joka pimeässä putkassa potkiskeli, sitä ei vielä ollut suunniteltu —? Jos se oli tytön typykkä, niin saattoipa tulla kyseeseen nimisointuma sellainen kuin Rekiina Resitenska, sillä muistihan Jooseppi siellä pappilan praasnikoissa tuona käräjäkesänä nähneensä hänen ylhäisyytensä pönäkän puolisonkin, josta Kaisa-Reeta, tottapuhuen, oli ollut huvitettu enempi kuin valtionhoitajasta tai maaherrasta. »Miten hän oli puettu se resitenska?» oli Kaisa-Reeta näet udellut Joosepilta: »Olikohan tuolla ihan silikkiset leningit?»… Sen hiivatistako hän sen tiesi, Jooseppi: »vaikka oisi ollunna Enklannin ulsterista!» oli tiuskaissut vaimolleen.

No niin, pikku resitenskaa ei siis vielä ollut syntynyt tasavaltaan, mutta hyväpä että oli pikku resitenttikin — vilkas pojan vekkuli se olikin, varhain jo oppinut omin jaloin kävelemään — mekko tuolla toistaiseksi heiskui yllä, jonka alta vilahteli paljaat kintut — Kullervoksi pilttiä vaatimattomasti nimitettiin.

Pirttiviljelyksestä siirtykäämme varovaisesti tarkastamaan Ryysyrannan ulkoviljelystä. Mitkä hyvät hedelmät oli kantanut Joosepin ehdonalainen vapaus? Ehkä meidän nyt pitäisi puhua hyvin hiljaa, ihan kuiskaamalla. Mutta koko Rämsänranta sen sittenkin tietää että Jooseppi Kenkkunen vieläkin tirauttaa tilkan miestäväkevämpää, »jos miestä väkevämpää missä tarvitaan maan eistä vaikka kaatamaan». Hän ei tee sitä omasta intohimostaan, vaan niinsanoaksemme tositarpeesta, yleisestä painostuksesta. Jos joku on syyllinen, niin on se koko Rämsänranta, mutta Rämsänrannan takana on — koko Suomen Tasavalta.

Ymmärtäkäämme kaikinmokomin Jooseppia! Kun hornan pimeys haihtui ja vapauden tähti nousi Pahankorven horisonttiin, niin lakkasi luotto juonittelemasta — retiitti ronklaamasta — ja sekä herrat että parempiosaiset talonpojat kuiskasivat Kenkkusen korvaan ystävällisiä sanoja. Mökissä oli kauhea puute, kaiken nuusa, lapsia sikisi lisää, Jooseppi rukoili Jumalaa, apua ei tullut — kiusaajain kuoro oli suuri… Kauvan, kuukausimääriä mies kamppaili ylivoimaa vastaan kuin Sven Dufva ryssiä vastaan sillalla kuunnellen jumalallisen kenraalin kehoitusta: »el' yli päästä perhanaa!» Kaisa-Reeta itki ja kielsi, häpesi ja vähin uhkasikin, mutta ylivoima vyöryi päälle kuin tulivuoren laava — Jooseppi oli tulla hulluksi. »El' yli päästä perhanaa!» Oh — mutta sellaiset ystävät — ja nälkä kotona. »Jos et vähän tirauta, niin…!»

Siinä sitä oltiin elämän myllyssä. Köyhä saatana seisoi sen totuuden kynnyksellä, jonka toisella puolella rehoitti elinkautinen »nuusa» ja »retiitti ronklasi».

Ja silloin Jooseppi raiska taas lankesi — jos se nyt sitten olikaan oikea lankeemus.

Pistäkööt tiilenpäitä lukemaan Oulun linnaan…

Mutta — eivätpäs pistäneetkään. Eivät edes käräjiin vieneet. Ei näet Pirhonenkaan enää ilkeä ahdistaa. Mikä sitä Joosepin-kaltaista jahtaamaan kuin ristiselkää repoa! Kaukaa-viisas ja ketunhäntä kainalossa. Kenkku on Kenkku. Piru hänestä! Eihän tuo ketään tapa. Hämmentäköön pataansa tai olkoon hämmentämättä.

— En minä kehtaa enää sen Kenkkusen rankkitynnyreitä lähteä tunkiolta nuuskimaan, sanoo poliisi ylenkatseellisesti. — Se on, häjy, niin kaukaa-viisaskin, tuppaa väittelemään itsensä presitentinkin kanssa. Muistetaanhan tuo…

— Nuorimman poikansakin kuuluu kekkuli tutentiksi ristittäneen! siunailevat kirkonkylän hurskaat akat.

Jooseppi siis sai olla rauhassa ja pusertaa lääkettä jyvistä ja ytimistä silloin kun sitä nimittäin välttämättä tarvittiin. Ehdonalainen vapaus ei sentään noussut miehelle päähän, Jooseppi ei tahtonut loistaa sivuammatillaan — siksi vaaranalaista tuo homma sittenkin oli. Eikä hän itse hullautunut siihen aineeseen, jota salavihkaa kirkonkylään kanteli. Hän teki vain tehtävänsä — eikö hän ollutkin vain halpa välikappale väkevämpäin voimain palveluksessa? Mutta jokaisesta tilauksesta, jokaisesta keitoksesta hän salaa kärsi, syvästi, järkytetysti — Kaisa-Reetan kyynelet ja nääntyneet posket kiusasivat häntä. Tuo ikuinen taistelu miehen ja vaimon välillä… Jos hän olisi ollut todella kaukaa-viisas, niin olisi hän vaikka velaksi hankkinut vaimolleen kirkkohameen ja uuden paidan — Kaisa-Reeta olisi silloin hyrskähtänyt hyvästä mielestä itkuun ja antanut anteeksi paljon —mutta tässä asiassa oli Jooseppi ryhditön. Hän vain hypisteli hyppysissään niitä vaimoväen vaatetuksia Maakunnan tiskin takaa, mutta lahja jäi viime kädessä aina viemättä — oli olevinaan niin paljon muuta kotiin vietävää. Jauhoja piti olla runsaasti, paisumistaan paisuvan pereen syöntikyky kasvoi kuukaudesta kuukauteen. Pikanellirulla olla piti myös — ihmisen mielialat — ja kahvitta ei ajanpitkään tullut toimeen huonossakaan hökkelissä. Kahvia annettiin, silloin kun sitä keitettiin, tilkka kaikille tenaville — se on Suomen kansan tapa sydänkorvessa. Kurli kurlutti kuin muuttokurki, ellei saanut mokkaa. Ja pikku Kullervo porasi myös, jos ei ämmä omasta kupistaan kulauttanut pisaraista hänellekin — pikku resitentille. Kerran keksi Jooseppi ostaa »röönääkin» venäläispuodista ja uhmasi myrkyttää kaikki russakat, mutta siitä kuusijalkaiset niin loukkaantuivat että juoksivat perässä saunariiheenkin — yksissä lämpimissä kylpemään. Ja jonkun viikon päästä ne palasivat koivet käkkyrässä takaisin pirttiin ja sikisivät vielä hyöteämmästi. Siitä Jooseppi ja hänen huonekuntansa ymmärsivät että russakoille on niiden luoja luvannut asumaoikeuden ikiajoiksi Ryysyrannalla. Huonemiehiä ne olivat — yksissä särpimissä. Väärin oli niitä vainota keisarivihreällä — eihän tuota ollut koko keisariakaan, tasavaltoja vain niin pitkälle kuin silmä kantoi pohjan navan alla. Oi Rusasen ukko ja vanha Vesteri vainaa!

Oli se semmoinenkin, kansanhokema että Rusasen ukko tuskastuneena oman mökkinsä russakoihin oli survonut niitä muutaman tuhannen petkeleellä ja petäjähuhmarella, kuivannut lämpimällä arinalla ja tehnyt tupakkaa — isolla visakopalla sitten oli poltellut ja tuumaillut: »tämä se tyrälle hyvää teköö!» Vaan vanha Vesteri vainaa puolestaan kuului toimittaneen, kun jauhot loppui, että: »kun oisi keittää viinaa noista ruskeasiipisistä!» Haudassa nyt makasivat nuo molemmat leikinpuhuja-ukot, mutta russakat yhä marssivat kuolemattomana armeijana pitkin Rämsänrantaa. Antoipa marssia. Oi Rusasen ukko ja vanha Vesteri vainaa!…

33.

Kauhea katovuosi on kohdannut kolmatta osaa Suomenmaata. Rämsänrannan vaivaiset viljelykset se on raiskannut perinpohjin. Petkelkylässä on paleltunut kaikki mitä maassa kasvoi — perunoita ja mustikoita myöten. Joka ikisestä mökistä on julma vieras vienyt viimeisetkin viljakset. Alakuloisena nostelee torpanmies loppumattomassa vesisateessa läpikastuen lyhteitä kärväisiin — olkia vain ja jyvättömiä, mustia tähkäpäitä. Kun Ryysyrannan Jooseppi on ahtanut saunariihensä täyteen märkiä kupoja sekä pari päivää niitä kuivatellut kiljuvan kiukaan kuumuudella ja vielä kolmannen päivän vartallaan piesten riehunut ja rypenyt naama mustana siellä riihisaunassaan, niin saapa mies lopuksi jumalanviljat pussiinsa — saa kokonaista kaksi kappaa imeliä ohranjyväsiä. Ja samoin käy kaikissa naapurimökeissäkin: Huhmarniemessä, Lintuniemessä, Elettävässä, Mullimäessä ja muissa.

Hirveä hädän tunne tunkeutuu hiljaa petkelkyläläisten rintoihin — nyt se vasta, nyt se vasta myrkyt lykkää! Mistä nyt pitkän talven leipä, kun sitä ei ole syksysulallakaan?

Kirkonkylän kauppiailla on tosin jauhomakasiininsa, mutta mistä saa köyhälistöarmeija rahat, millä lunastaa jokapäiväiset tarpeensa. Mistä? Pienet on palkat pöllimetsässä ja raskas työ raa'alla ilmalla.

Paperipuu-savottaan samoaa Ryysyrannan Jooseppikin, kirves olalla, kaarisaha kädessä, reppu selässä — elkäämme kurkistako mitä repussa on, lopen laihalta se vain näyttää. Päiväkaudet vesisateessa hakkaa ja sahaa Jooseppi, kuin pahassa unessa hän riehuu, elämän hirmuista todellisuutta sielussansa hautoo. Hän on tähän asti ollut verrattain hilpeä mies, ainakin ilon naamaria on hän kantanut, vaikka sisuksia lieneekin poltellut. Nyt — tämän viimeisen katosyksyn tullen — ei ilonaamarin kanto enää käy. Uurteita täysi on otsa ja miesjoukossa kulkee Jooseppi vaiteliaana, ei luista enää leikkipuhe. Eivät tahdo kaverit oikein enää tuntea koko miestä samaksi. Vielä jonkun tilauksen toimittaa, mutta senkin tekee kuin pahassa unessa. Kuin siipiin ammuttu metso mies pehertelee pensaikossa. Ja kotinsa ovesta sisääntullessa tuntee kuvotusta, pienimpiä lapsiansa hellällä kädellä silittelee, mutta pakoon lähtee, kun milloin vaimonsa hahmon näkee.

Aapeli poikaa vähin pöllisavotassa apurina käyttelee, jotta pikemmin joutuisivat pinot. Täysi mitta niissä olla pitää ja vielä »kostajumala päälle» — ankara on yhtiön tarkastus. Ei riitä kovalla työllä ansaittu raha suurelle perheelle — eikä Jooseppi, vähäläntä kyssäselkä, ihan joka päivä jaksakkaan propsityössä raataa. Sairastuu mies rasituksesta ja märästä ilmasta ja läsii viikkokausia maaten pirttinsä peräpenkillä. Ämmäkin on raihnainen, lapset kaikki romuskassa — Kaisa-Reeta viimeisillään. Siitä kun jälleen vähän voimistuu Jooseppi, niin ei työnnykkään sinne järven taa paperipuu-savottaan, vaan lähtee Pahakorpeen petäjäleipäpuita katselemaan. Petäjää, petäjää kiskoa täytyy — tänä talvena kuollaan muuten nälkään. Kaataa yhden puun, kaataa toisen, kulkee kuukkaillen, mistä vielä kolmannen petäjän romahuttaisi? Leipäpuun, Pohjolan taatelipalmun! Kirottu puu — siunattu puu — kautta vuosisatojen se sentään on pelastanut Suomen korpikansan nälkäkuolemasta. Terveelliseksikin hokevat vanhat ämmät petäjänsekulileipää — sydänalatautia se näet lievittää. Sitkeiksi kasvavat lapset, jotka sellaista liikkiä jyrsivät…

Vekku koira, korvat pystyssä, häntä kippurassa isäntänsä perässä seuraa. Pahankorven kuiskutuksia kuuntelee. Joko taas, joko taas itse Paha oudosti ääntelee? Jooseppi kuuntelee sitä puolella korvalla… Mikä se oikein on tuo ikuinen kutsuva ääni? Morsiantaanko yhä Paha siellä huutelee syvän urun takana? Tuossa on pontikkapata puron rannalla hiukan ruostuneena — olkoon — Jooseppia tympäisee, ei tahdo katsoakkaan sinne päin. Kovinpa se nyt taas ruumiiseen ottaa, kivistää rintaa, kolottaa selkää, pakkaa vähän kuin päätä pyörryttämään, Paha yhä kuikuttaa, uikuttaa siellä kaukana — ja joskus rääkäisee läheltä haltijavaris. Mitä, jos olisi kaataa juuri tuo petäjä, jonka latvassa haltijavaris istuu?…

Jooseppi iskee kirveensä petäjän kylkeen. Pihkaiset lastut lentelevät — haltijavaris pakenee kamalasti rääkyen — Jooseppia hytkäyttää — naurahtaakin ääneen ja usuttaa Vekun juoksemaan variksen perään. Syvenee syvenemistään hakkuukolo — Jooseppi läähättää, vaan ei hellitä, kiertää toiselle puolelle ja lyö kirveensä toiseen kylkeen. Nyt se kohta romahtaa… Jooseppi toimii kuin unessa, käsi tekee ankaraa työtä, vaan henki liitelee muissa maailmoissa. Yhtäkkiä päätä niin oudosti pyörryttää, kirves lakkaa heilumasta, sydänalaan pistää. Jooseppi mitään ajattelematta tarttuu molemmin käsin petäjän tyveen. Samalla tulee tuulenpuuska pohjoisesta — petäjä rusahtaa ja romahtaa maahan. Jooseppi ——— herrajumala — väärälle puolelle jäi Jooseppi. Petäjän tyven syliinsä sai — sen kanssa kamppaillen maahan vaipui. Viimeinenkin maailman hämy musteni hänen silmissään… Hirveän rymähdyksen kuullessa kirmaisee koira kiireesti takaisin isäntänsä luo — oivaltaa heti mitä on tapahtunut ja alkaa vimmatusti haukkua. Sitten se suorastaan jo ulvoo kuin susi arolla. Pahakorpi humisee myöhäsyksyn viimeistä huminaa, puro pauhaa syvällä urun pohjassa, ja Paha ääntelee oudosti kaukana rotkon takana.

Ryysyrannan Jooseppi vain nukkuu…