Front matter (continued 3)

Muukin pirttiväki jo heräili, ja pirtin perästä, kamarista ilmestyi emäntä kahvia keittämään — se oli sepän emäntä, seppä Herraskaisen, joka paraikaa istui Vaasan linnassa kiinnijoutuneena sekaantumisestaan kommunistein salaisiin etappijärjestelmiin rajaseudulla. Vuosikauden jo oli linnassa istunut ja taisi vieläkin saada istua vuoden, puolitoistakin — seppä Herraskainen, sellainen ihannemies!

Kello oli täsmälleen 6.

Jooseppi Kenkkunen karisti viimeisenkin epäilyksen sielustaan, rutisti kourallaan tuhatmarkkastaan rintaansa vasten ja läksi rientävin askelin Työväentalolle.

Ja sen sijaan että olisi pitänyt saamansa kauniin rahan ja ottanut vastaan lähemmät määräykset menettelyohjeista, mies ripein liikkein tempasi setelin povestaan ja työnsi sen sanaa sanomatta takaisin sinipukuisen, punapuseroisen agentin kouraan. Hänen silmänsä vain kiiluivat kuin karhun silmät.

— Tuli eilettäin vähän hummattua, mutisi hän, — tässä on rahasi. Eläkä pelkää että kellenkään puhun…

— Pergeleh lahdargädyr! kirosi muukalainen raja-agentti jälkeen, mutta Jooseppi jo astua kepsutteli Maakuntaa kohti ja hänen mielensä oli taas kevyt ja veikeän aaltoileva niinkuin ennenkin. Vaikka roikkuivatkin ryysyt…

21.

On siinä tutunomainen korpimaan matkue, kun miehen jässäkkä talvisena päivänä yksikseen, sukset olalla, tallustaa kolmen järvenselän halki taluttaen perässään vastahakoista vanhaa »kunnan lehmää» ja pörhöinen pystykorva koira, kippurahäntä, kiilusilmä, kaikin tavoin koettaa auttaa isäntäänsä tuossa tärkeässä kuljetuksessa.

Sen kunnan lehmänhän hän tietysti otti, Jooseppi Kenkkunen, koska se kerran oli joutilas eikä entisellä isännällä, Kötys-Heikillä, enää ollut yhtä lehtikerppua, mitä nakata lehmä rievun eteen — tosin ojasta allikkoonhan siinä vaelsi kunnanlehmä, ei tainnut Ryysy-Joosepillakaan liioin olla heinänkortta pahansiivoisen pimeän navettansa lähettyvillä, mutta mustuneita lehtikerppuja sentään löytyi rantaladossa ja jonkunverran jäkälän muraa kodan kupeella — olihan sitä siinäkin ravintoa raavaseläimelle. Ei syönyt rahvaskaan kirsimarjoja korvessa, ei ollut kuukausimääriin maidontilkkaa mökinlapsille — tarvitsiko kotielukankaan herkutella — sopusointuinen oli suhde ihmisen ja eläimen välillä Rämsänrannan kristillisessä seurakunnassa.

— Väljät sillä kantturalla on utareet, puhkuu Jooseppi puhellen ääneen Vekulleen, joka aikalailla älyää hänen puhettaan. — Väljätpä hyvinkin, vaan tyhjät kuin Häntäahon Lassin kessumassi… Ikäloppu kunnanlehmä katsahtaa kysyväisesti uuteen isäntäänsä — mylähtää haikeasti ja ikäänkuin ajattelee: Mikähän se tuokin tuppura lienee miehiään ja minkämoinen hällä lie akka — onkohan kurjilla mitä yöksi antaa märehtimistä ja kuinkahan monta neljännestä tässä taas saa soseessa sorkkelehtia?

Hänelle »Rinsessalle» — se on näet kunnanlehmän juhlallinen nimi — on jotenkin yhdentekevää, minne hänet taas sijoitetaan, kunhan vain sen verran pureksimista antavat nämä ristityt, että henki pötsissä pihisee. Tällaista turneeta se on elämä elukalle ollut jo 12 vuotta, kymmenessä talon tapaisessa on »Prinsessa» Rämsänrannan kunnallishallitusta edustanut ja seurakunnan köyhälistöä lypsykoneena ja vasikkamasinana palvellut. Sitä hän vain, Prinsessa, ei ymmärrä, miksi moinen mustalaiskierto on langennut juuri hänen osakseen! — kesälaitumilla on hän keskustellut satojen ämmäin kanssa, joilla on elinkautinen palveluspaikkansa samassa talossa — siitä saakka kuin kunnanesimies pistäysi Kaunisahon torpassa, on Prinsessan kohtalo ollut hankkia toimeentulonsa kiertueella. Ja nytpä on hän tuon kyssäniskan Kenkkusen kyydissä!

Mitä, jos ei seuraa koko karnevaalia, panee kovan kovaa vastaan — minkähän tekevät?

Ja kunnanlehmä, Prinsessa, pysähtyi keskelle jääulappaa ja työnsi lyhyet, lysmäiset eturaajansa syvälle lumeen täydelliseen jarrutusasentoon.

Jooseppi ähkäsi ja, kiepsauttaen nuoran rikkinäiselle olkapäälleen, veti hartiovoimalla. Vaan kunnanlehmä ei kuin karrusti vastaan, pudisti käyräsarvista päätään ja katseli tylsän kaihomielisesti sivulleen, hiukan taakseen — tuollapa Oraviseljän takalistossa oli hän syntynyt. Siellä oli ollut niin hellä nuori emäntä, sen emännän kesäyölaulut tarhasuitsun sauhun siimeksessä hän muisti nuoresta vasikasta saakka. Silloin oli hänkin, kaunis Prinsessa, uskonut onnen unelmiin, uskonut elämään, kotiin ja rakkauteen! Miksi oli kaikki sitten kadonnut kuin ihana kangastus, miksi oli hänestä tullut yhteiskunnan kulkuri, miksi ei hänen oltu annettu jäädä syntymätorpalleen, miksi oli häntä, Prinsessaa, poljetettu kymmenillä vierailla härillä kuin mitäkin porttoa — miksi ei hän itse ollut saanut valita puolisoa Kaunisahon kesälaitumilta?

— Ke kehveli, mitäs siihen seisatit! ähkyi Jooseppi turhaan kiskoen nuorasta.

Mutta Prinsessa ei hievahtanut. Jooseppi alkoi päästellä ärräpäitä. Se oli merkinanto Vekulle, heti kun ensimäinen ärräpää pärähti isännän kurkusta — muristen se tarrasi lehmän takakinttuun ja tämän oikeuden se pidätti itselleen niin kauvan kun ärräpäitä sinkoili. Ylenkatseellisesti käänsi vanha viisas lehmä kallonsa ärhentelevää koiraa kohti ja hirmuinen vihanpuuska yllätti sen sielun — Prinsessa tahtoi kostaa kovan kohtalonsa tuolle kyssäniskaisen taluttajan tuntemattomalle hurtalle — ripsakka riuhtaus ja Jooseppi pyllähti takasilleen — lehmä syöksyi koiran kimppuun uhmaten seivästää sen sarvillaan vasten kevättalvista järvenjäätä. Mutta ei ollut Ryysyrannan Vekkukaan ensi kertaa kenkkulehmää kyydissä, nokkelasti se väisti puskun ja pinkasi vinkaisten lumesta nousevan isäntänsä jalkoihin, josta se alotti voimakkaan haukunnan. Siinä haukunnassa olikin sisältöä: »Oo kunnanlehmä, kippurasarvi, elä huoli rimpuilla Petkelkylän partaisia peikkoja vastaan, ne tietävät kyllä mitä ne tekevät, vievät sinut vaikka Pahankolon kuiluun, elä yhtään hulluttele eläkä hidastuta marssia, turha, turha on sinun, oi pihtikinttuinen Prinsessa, potkia tutkainta vastaan! Hau — hau — hau…»

Prinsessa mylvähti intohimoisesti — mikä tukahtunut tuskan tuntu tuossa mylvinnässä — ja, tuntien olevansa irti, harppasi pois tien kallolta uhmaten lönkytellä peninkulman päässä siintävää Kaunisahoa kohti. Mutta hangen pinta ei kantanut raskasta rumilasta ja lumen alla hulisi välivesi — syvälle porskahtivat lehmän koivet mustiin reikiinsä ja siinä oli samalla Jooseppikin tarttumassa talutusnuoran silmukkaan.

— Elähän, äikkäpää, käsistä karkaa!

Ja viittatielle taas järjestyi matkue — Jooseppi etunokkaan — Prinsessa kemputellen keskelle —ja Vekku punaista kieltään roikuttaen peränpitäjäksi. Hyvin mentiinkin kolmisen sataa metriä, mutta siihenpäs taas Prinsessa pysähtyi — se ei mitenkään lähtenyt sivu Karihtaniemestä. Se ei ollut milläänkään, vaikka Vekku siveellisessä suuttumuksessaan puri sitä kumpaankin takajalan kinttuun. Mistä ihmeestä sillä, nälällä rääkätyllä elukalla, riitti vastustusvoimaa? Sen suurissa silmissä välkkyi kostea kimmel — itkiköhän orjuuttaan?

— Ei nyt tullut tolokkua! äyväsi Jooseppi hikipäissään Vekun kärhämästä kiihoittuneena ja yhä pahemmin tuskastuen, kun Karihtaniemen vastaotettu koirakin hyökkäsi haukkuen kinttuihin. Jooseppi ei olisi halunnut millään tavoin sekoittaa karihtaniemeläisiä taas tähän juttuun, mutta mikäs auttoi — kunnanlehmä teki tenän. »En lemposoi leväytä sitä sittenkään Karihtaniemen navetassa», päätteli Jooseppi. Jo näkyi tulla humpsuavan Amanta alas avannolle — ei kuulunut Kusti olevan kotona — lapsia kurjissa ketineissä rienteli äitinsä perään, — olihan oikea ihme, kun vierasta lehmää kuljetettiin mökin ohi.

Jooseppi selosti tilanteen. Ei ollut tullut otetuksi Aapeli poikaa mukaan lehmän ajajaksi — hankalaksi kävi yksin kiskoa kantturaa — eikös Amanta mitenkään joutaisi ajajaksi vaikkapa Mullimäkeen asti? Kyllähän palkasta sovittaisiin. Perillä olisi vähän vettäkin väkevämpää — anteeksi ettei eilettäin ollut riittänyt akkaväelle…

Amantan silmät leimahtivat — ähäts, jopas tarvitsee taas Ryysy-Jooseppi varkaaksi haukkumansa akan passuuta — pannaanpa hampaan koloon! Ja Amanta liepsahti takaisin mökilleen ja himphamppua hankkiutui lehmänajajan munteerinkiin, pitkän koivuvitsankin kujasta sieppasi piiskakseen.

Kaksi koiraa nyt asettui airueeksi, Jooseppi kuskasi — kunnanlehmän sorkat panivat marsmars ja Amanta ripsutteli vitsallaan Prinsessan häntäpuolta.

— Hyväpä lehmä taitaa olla? puhelee Amanta lipevästi.

— Kyllähän se on semmoinen luuska että talja orteen joutaisi kiikkumaan, vastaa Jooseppi, jotta ei suinkaan herättäisi Karihtaniemen väen tunnettua kateellisuutta.

— Jos oisi vaihettu piteitä…, lirkuttaa Amanta sieltä Prinsessan hännän takaa.

— Ei niitä saa panna vajeuksiin kunnan syöttiläitä, sanoo Jooseppi jyrkästi.

— Annahhan tupakka! pyytää Amanta käskevästi sieltä lehmän hännän takaa.

Ja Joosepin täytyy kaivella povestaan tupakkavaransa Karihtaniemen akalle — ei se muuten lehmän ajoon toki olisi lähtenytkään.

— Eikö sinulla ole sikaaria? tinkaa Amanta tulenpolttavin silmin. Oli, peijakas vie, Joosepilla mainio Baharabat sikaarin puolikas apulaisnimismiehen vierailusta, ja sen nyt tarjosi Karihtaniemen akalle siinä keskellä järven selkää.

— Anna tulitikkua… Seiso tuulen päällä…

Ah millä intohimolla Amanta veti herrassikaarin siniset sauhut keuhkoihinsa — nytpä kelpasi ropsia lehmää kinttuihin ja elämä tuntui silkiltä. Hienon sikaarintuoksun veti sieraimiinsa toki Prinsessakin, kun tuuli sattui takaapäin. Oudot tunnelmat virisivät lehmä rukankin sielussa…

Riemumarssissa siis kuljetettiin kunnanlehmää, Prinsessaa, herraskaisen sikaarin tuoksussa kohti Petkelperää, mutta silloin sattui arvaamaton tapaus — ei lehmä, vaan Amanta teki lakon. Amanta näet oli kiireissään tullut ottaneeksi väärät, rikkinäiset saapaslötöt — jos Karihtaniemessä oikeita löytyikään — ja lehmän kintereillä kaahlatessaan tiepuolessa oli akka hupsahtanut pohkeitaan myöten lumenalaiseen veteen — ja nytpä hänen varpaitaan surkeasti paleli. Hän suorastaan itkeä vollotti ja siunaili tai oikeammin kiroili pahasti että Jooseppi niin säälimättömästi oli hänet lehmänajajakseen kiusannut — miksei hönttähousu komentanut omaa hutsuansa tai kakaroitaan?

Silloin Jooseppi siveellisesti raivostui ja huusi Prinsessan loppakorvien takaa:

— Mene hele…

Tosin ei Kenkkunen saanut Amanta raiskaa sinne, minne tarkoitti, sillä Amanta keksi juosta, niin että kintut vilahteli, lähellä-olevaan Kyyrylään — ja siihen jäi Jooseppi taas Rinsessansa ja Vekkunsa kera kamppailemaan keskelle pitkänsoukeloa Petkellahtea. Koira kirmaili kunnanlehmän kintuissa — ja hyvinpä jälleen mentiinkin, vaikka kärsivällisyyttä siinä tarvittiin. Halukkaammin alkoi lehmä talua, kun pääsi metsätielle, ei tarvinnut pyytää Varisautiostakaan apua — matka sujui juhlallisen verkkaisessa tahdissa…

Ja siinä nyt korkean korven siimeksessä laihtunutta lainalehmäänsä tasaisesti taluttaessaan Ryysyrannan Jooseppi kokosi sieluunsa kaikki eilispäivän seikkailut kirkonkylän porvarien ja punikkien piirissä ja muistellen oman mielensä ailahteluita ahdistuksessa ja jo häpeän rajalle roiskahtanutta kiusaukseen lankeemustaan ynnä hullunkurista kamalaa unennäköänsä kommunistisepän pirtin penkillä — hän kärsien ja syvästi ihmetellen näki maailman kuvan henkensä silmillä:

Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset, mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit — tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä. Pitsipöksyt piikatytöillä! Yli arvojensa siellä elävät! Yli arvojensa… Tosiasiallista eroa suuntaviivoissa ei tainnut olla olemassakaan.— jokainen suutarintyttö siellä ihanteli yläluokan ulkonaisia rihkamahelyjä ja jokainen työväenpalatsin mökkiläispoika punaruseteissaan ja samettihousuissaan soitteli suutaan porvareita vastaan vain sikäli, mikäli näki herroiksi haukkumissaan vähänkin kalliimpaa tai hienompaa loisteliaisuutta kuin mihin itse ruumiillisen työn ansioilla kykeni kiipeämään. Sekö se sitten oli sitä puhdasta sosialismia tai sekö se oli kommunismia että salavihkaa herrasteltiin ja juotiin nisukahvia ja punalemonaatia tuhatmarkkasilla, joita joku rajantakainen yliloikkari yönpimeässä oli kanneksinut leiviskämäärin selkärepussaan!

Olkoot — kirkonkyläläiset olkoot kuinka tärkeitä tekijöitä tahansa — maan napoja kai siellä luullaan oltavansa — mutta syrjäkylien kaukalaisia pikkueläjiä, Suomen kansan järjestymättömiä ja ikuisesti järjestymättömiksi jääpiä tuhansia ja satoja tuhansia köyhiä ihmisiä nämä tasavallan pintaporhot eivät ikipäivinä ymmärrä, eivät heistä välitä eivätkä heidän vuosisataiseen olemassaolon taisteluunsa tahdokkaan tutustua. Kunhan heillä vaan on ne nuorisoseuransa, suojeluskuntansa, työväenpalatsinsa, nisukahvilansa, lemonaatiputkansa, grammofooninsa ja hanurinsa, ompeluseuransa ja pakanalähetyksensä, pyhäkoulunsa, rippikirkkonsa, lauluharjoituksensa ja teatterinsa, hoosiannansa ja ennenkaikkea tuo iankaikkinen tanssitautinsa — niin siellä sitä olla ällötetään ja remppaillaan eikä kylästä ulos piipaheta — koko laaja seurakunta kymmenine kylineen on näille kirkonkylän etanoille kuolleena syntynyt vasikka.

Jooseppi Kenkkunen kyllä tunnusti mielessään että kirkkoherra oli esitelmöinyt kuin oikea mies Suomen kansan kovista korpikokemuksista ja metkapa hänestä oli ollut kuulla vääpeli Veitikaisenkin kupletteja tai seurata näytelmää »Saimaan rannalla». Ja yhteiskunnallisia terävyyksiä oli hän vaistonnut toki Työväentalollakin, mutta kokonaisvaikutus kaikesta, kaikesta yhteensä oli sittenkin sielua-kirvelevä — hän Ryysyrannan elinkautinen kamppailija kaipasi kirkonkylän sivistyksessä jotakin repäisevämpää otetta — ne elivät siellä vain omaa itseänsä varten — pikkueläjille syrjäkorvessa ei pirskahtanut pisaraakaan! Ja kuitenkin — eikö juuri syrjäkorven ääretön hajakansoitus muodostanut pääkappaleen koko Suomen kansaa, sitä, jota eivät politiikan, ja kuosihulluuden tuulet koskaan turmelleet!…

Tämänkaltaiset mielikuohut ja kirpeät yhteenvedot huppelehtivat köyhän, kyssäselkäisen Joosepin sielussa, koska hän siinä jo hämärtyvässä kevättalven illassa yksikseen talutteli kotiinsa hätäavukseen saamaansa kunnanlehmää.

Kannattiko elää ja uskoa — hänen, mahdottomuuksien umpikujaan kupertuneen rähjämökkiläisen? Kuuden alastoman lapsen isän? Kymmenettään raskaana riutuvan akan ukon? Viljelyksettömän viljelijän? Russakkapirtin isännän? Heinättömän lehmänrääkkääjän? Kouluuttamatta jääpien sikiöiden papan? Elinkautisen armonkerjäläisen? — Salaviinankeittäjän?

Esi-isät olivat elää rähjänneet syntymästä hautaan saakka. Täytyykö hänenkin viimeiseen vilupäivään saakka rähjätä? Ei konsanaan ehyttä takkia päällään! Ja akalla — ei konsanaan kunnon hametta eikä palttinapaitaa… Aapelilla, apurilla ei oikeita saappaita… Pikku Kurlilla ei lullutäkkiä… Leena Kenoveevalla ei kuva-aapista… kehikossa ei kymmeniin vuosiin tulipesää… Akkunoissa ei ehyttä ruudun sipaletta… Ritilät vain, ritilät vain…

Siinä jo olikin Ryysyranta — ja Jooseppi talutti lehmän ylös lumista törmää… Oi Jumala — koti?

22.

Kevättä jo paistaa ja tuulee. Ilon kirkkaita pisaroita tippuvat kaikki etelänpuoleiset räystäät. Ryysyrannan malkokatot paljastuvat lumesta, mustuneet tuohet törröttävät tuttavallisesti. Auringon armaat säteet ihan polttavat ja häikäisevän kuulaana kaartuu taivaan sinervä kupu yli siintävän Petkelseljän. Mökin mukulat eivät enää pysy sisällä, luonto vetää ulos mustasta russakkapirtistä, törmän kuivalla pälvellä he pelmuavat — siinä on Mirkkukin, Ryysyrannan kirjava kissa. Päivää paistattavat lapset, kalpeakasvot, pörröiset pellavapäät, mutta punaiset ovat heidän paljaat jalkansa, joilla he hyppien ja luikaten kirmailevat yli sulavien hankien. Toisinvuoroin he niinkuin linnut rivissä rinnatuksin kyhjöttävät pälvellä ja tuijottavat siintävälle seljälle — järven ulapalle, jolla ei näy ketään, silmänsiintämätön rata vain tienviittoja. Mitä kummaa! Mikä se huiskahti tuolla alhaalla tiellä? Lasten silmissä vilahti. Suulleen siellä pitkin pituuttaan maiskahti kaikista pisin viitta. Kaatua keiskahti — sepäs pälvellä istuvista lapsukaisista somalta näytti. Miksikähän viitan konkelo kaatui? Kuka sen kumoon pukkasi? Jo tupsahti musta närekkin lähellä avantoa — lapset nostivat riemuhuudon. Ja vielä kolmas kuikelo, männyn haikara — kellistyi. Ihmeellistä — kukahan niitä kaateli; kuka niitä kaateli? Koko talven olivat siinä töröttäneet — miksi eivät vieläkin jääneet töröttämään?

Kevät! Suuri veitikka. Viittojen vaivuttaja. Mustien reikien poraaja, uveavantojen uurtaja, rantaporeiden porskuttaja…

Jo laulaa hangen alla pääsiäispuro. Lempeästi se lirisee, suloisesti sorisee — piilossa leikkivä auringon tytär, pohjatonta kaihoaan kaikertava korven sinipiika. Kevätvariskin raakuu pihkaa kihoavan petäjän latvassa, ja orava iloisesti, häntä pystyssä, istuu viereisessä puussa ja nakertelee käpyä.

Navetan aukinaisesta ovesta kuuluu lehmänmylinä, lammaskin määkäsee. Emäntä, Kaisa-Reeta, kuljeksii navetan ja pirtin väliä — vatsa pystyssä. Ah, miksi on emäntä niin murheen muovaama, eikö auringon säde hänen sieluunsa satu — eikö mökin-akalla ole pääsiäistä?…

Missä on Jooseppi? Missä Aapeli? Missä Vekku? Ei heitä pihan seutuvilla näy. Ei aivan aidan takanakaan. Olkaa hiljaa — kevätvaris sen kyllä tietää. Urussa, Pahankolon urussa, korven syvimmässä pimennossa työjelee Jooseppi — musta muuripata siellä porisee — ristirahvas on tilannut pääsiäisviinakset — ja nyt on jo aaton aatto. Mikäs auttaa köyhän — keitä rokka rikkaammille. Kenkku keittää, Aapeli ammentaa, Vekku vartioitsee — Ryysyrannan pyhä kolminaisuus. Täytyi siirtää kojeet käräjäin jälkeen pois kodasta, jotta ei joka kulkijan nokkaan haiskahtaisi. Sitä ei koskaan tiedä…

Kyllä hän halkojakin on hakannut, pitkät on pinot Petkeleen perällä, virran vieremillä, vaan vielä on seitsemäntoista syltä tehtävä avovesiin mennessä. Sattui tämä rahvaan pääsiäinen väliin — täytyi taas heittää kesken kunnanurakka ja rakentaa alttari Bacchukselle. Viinanjumalan suitseva uhrialttari Pahankolon urussa. Kaikesta huolimatta — kaikesta huolimatta! Se päävallesmanni on mainio mies, ei se pikkuasioihin puutu, köyhän saatanan se sydämen pohjamutia myöten ymmärtää. Ja kansan, mies on apuvallesmannikin, erinomaiset ovat molemmat Rämsänrannan nimismiehet — tokko tässä muuten ruohtisikaan?

Mutta Pirhonen, Pirhonen — se on kotka konstaapeliksi, iskee ihan milloin sattuu, nuuskii kuin poliisikoira jälkeä pitkin, ottaa vastaan ilmiannot… ettei vain parhaillaankin liene liikejalalla? Komia mies se poliisi, Koljatti Pirhonen, konstiaapeli ja ulosottoapuri. Komiaa hänessä kaikki! Eikö vain liene kuin kaimamiehensä Pyhässä Pipliassa, kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä…? Komiasti kuin ministeri ristimänimensäkin piirtää: keellä ja tee hoolla: Goljath — Oo — kolijat—hi! Niinpä vain: Koljatti Pirhonen, näitä Petkelkylän poikia hänkin — mitali rinnassa. Jooseppi on Koljatista vähän ylpeäkin — tulipahan yhdestä Petkelkylän poijasta edes poliisi, korkea virkailija! Vaan sepäs onkin sieltä maantien varrelta — maantie, maantie se korkeat asiat matkaansaattaa, mutta eivätpäs laita maantietä Petkeljärven ympärille — siksi vuoksi täällä eletään kuin pimeässä kellarissa.

Onpas tullut toinenkin valtiollinen merkkimies tästä samaisesta Petkelkylästä — punainen jääkäri, punainen jääkäri Ronkainen, joka nyt kommunistikokouksia kokoonhaalii ja pöllijätkiä kiihoittelee — siksiköhän siitä punainen jääkäri lienee tullut että sen syntymämökki mökötti niin kaukana maantiestä? Maantie, lansveeka, ukko Ruunun valtaväylä — sepä se kansalaiset valkaisee…, arvelee iltikseen Jooseppi Kenkkunen siinä kuusen juurella pontikkapataansa hoitaessaan.

Ei hän niin nurpalla nenin siinä kevätpaisteista päiväänsä vietä Pahanlammen liepeillä kuin akka raiska tuolla kotikujalla! Niin kauvan kun on toivon kipuna toimeentulosta ja hintin verran voitonhimoa, ei kannata suurilla suruilla sydäntänsä raskauttaa, vaikka ihmisparka käyskenteleisi kielletylläkin polulla. Keität keitoksesi, nautitset voitoksesi, uurtelet urakkasi loppuun — elämä hiihtelee hissukseen aina eilleen…

Jooseppi Kenkkunen kumartui ja otti yksikseen maistiaisryypyt pyyhkäisten parran tynkäänsä. Hänen ammattiarvostelunsa alkoi taas hupaisesti huppelehtia:

»Ka niinkuin tää viinan viljelyskin — Ukko Noakin perintö — entäs nyt kelpo rikku rotokollassa! Kieltolaki on kieltolaki, maan isät sen keksivät ja parlamentti vahvisti, mutta tulvillaan vain tulivettä lainehtii tasavalta — niitä alkion huolia eli miten ne häntä viinimmin kuhtuut, sitä spirtua kuuluu rintamailla rippovan ylitsevuotamiin asti, ei kuulemma ennetä Helsingin poliisit maahan kaataa kaikkea, vaikka kerkiämään kanistereita kallistavat kenttään, kuuluupa lentomasinastai setvertnoita tippuvan Lappeenrantaan ja Karjalan Vuoksikin jo virtaavan puoliksi sitä spirtun sekulia… Ja siihen katsoen että kun sitä ainetta saapi hevoskuormittain valtion atteikeista eikä joka resehtiä rikosrekisteriin merkitä, ja kun se on kulkutauvissa ja spanjassa mahottoman terveellistä ja kylmetyksessä kuraasinantavaa, niin sen hiivatin hirtehinenkö hänessä sitten häksännee koko järjestelmässä, jotta ei Suomen korpikansa tippaakaan tirauttaa saisi? — yhtä hyvää tämä on kuin vapriikin Valkonenkin ja paljon parempaakin!» intoili Jooseppi. — »Se spirtu eli atteekin alkion-huoli ja varsinkin virolainen kanisterimikstyyri — täytinen sen tietköön, mistä sahajauhosta ja rupipotun kuorista hyö sitä tisleeraavat, koskapa niin tekee pahan elämän, vaan tästä puhtaasta korpirojusta ei kohmeloa tule! Ei se ainakaan miestä hulluksi tee niirikuin kuuluu tulleen Savon puolessa muuan kaupparatsu», päätteli Kenkku-Jooseppi reippaasti ja pyöräytti partaansa toisen maljan, tosin hyvin ruostuneesta läkkimukista.

Iloisesti räiski honkainen, punalieskainen valkea muuripadan alla ja tervaskatkuinen savu suikersi ourun pohjalta ylös pitkin jyrkkää, näretureikkoa rinnettä — siellä ylempänä vasta tarttui siihen virkeä tuuli ja kiidätti hajoittaen sen metsään. Ryysyrannalta päin tulija ei hevillä olisi keksinyt salapolttimoa itätuulella kuten nyt eikä myös länsi- tai etelätuulella, mutta annappa jos pohjoisesta puhalsi, niin suoraan nokkaansa olisi nuuskija saanut salaisen tehtaan sauhut. Eikä sinne Pahankorven puoleen kenelläkään petkelkyläläiselläkään asiat vetäneet — taatussa rauhassa sai työskennellä Jooseppi Kenkkunen.

Hän lipasi partaansa kolmannen koeryypyn ja virkkoi juurevasti pojalleen:

— Elä sinä hätäile Aapeli — iltaseitsemään asti täällä ollaan eikä nyt mennä päivällisellekään kotiin, onhan meillä repussa siksi sapuskaa, jotta ei nälkään kuolla.

— Vaan isä lupasi ne uudet saappaat! huomautti kolmetoistavuotias poika, jolla oli yllään yhtä retuiset hyntteet kuin isälläänkin ja jonka toisesta pieksunterästä paljas varvas pyrki pilkistämään.

— Huomenna, huomenna, Aapeli poikaseni, saat saappaasi, lupasi Jooseppi, — kunhan tästä kirkonkylälle lähdetään. Pääset mukaan, niin sieltä Maakunnasta…

Vekku törmän päällä haukahti ja sekös Jooseppia säpsäytti:

— Eihän vain…

— Ei sieltä ketään tule, naurahti Aapeli, — varikselle vain Vekku vastaa — tuosta justiin lentää vouhotti urun päällitse ja petäjään kahahti harmaja Jaakko.

Kraa, kraa! kuului ylhäältä.

— Katsohan, isä, miten Jaakko Vekkua härnää — ihan nokan eteen kipsahtaa ja kun Vekku tormaa kohti, niin heti ylös petäjään kopsahtaa ja sieltä niin ilkiästi rääkäsee.

— Tietääpä sen, sanoi isä Jooseppi sylkäisten tuleen, mutta itse asiassa pataan, — vanhat tuttavat. Minä kuulen jo nuotista, että se on sama variksen ryökäle, joka viime keväänä nappasi nokkaansa saippuan kodan kynnykseltä.

— Sama rappari hunsvotti on! arveli Aapelikin seuraten huvitettuna silmillään koiran ja variksen haastelua rinteen päällä. — Mitähän tuo siihen nyt asettui kärkkymään?

— Ka sille lämmin mäski haisoo nokkaan, vanhalle juopolle! laski leikkiä isä Jooseppi, jolla itsellään oli kihahtanut vähän päähän.

— Vaan annahhan kun käyn kopistamassa kirvespohjalla petäjän kylkeen, niin lähtöö vouhottamaan raato, esitteli Aapeli.

— Elähän mene, kielsi isä poikaansa: se on haltijavaris.

— Mikä haltijavaris? kysyi Aapeli.

— Tämän Pahankolon urun haltija! vakuutti isä Jooseppi. — Haltijavarikselle ei saa pahaa tehdä. Muuten tulee itselle paha…

Aapeli omisti mielellään isänsä uskon. Se oli pyhä ja peloittava lintu sittenkin tuo harmaja Jaakko. Vaikka oli saippuankin nokassaan ryöstänyt, roitsa. Antoipa siis olla vapaudessaan. Pesäpaikkaa kai se siinä rustaili petäjän latvaan. Kai sillä akka oli lähettyvillä…

— Isä hoi, mikä se on ukko Jaakon akan nimi?

— Vappu Repekka tuo lie! naukui Jooseppi.

Aapeli nauroi sydämensä pohjasta, vaikka isovarvas kurkistikin pieksun terästä.

Punaiset liekit nuoleskelivat muurin kylkiä ja keitos porisi padassa. Oli vähän niinkuin mukavaakin tämä oma savotta salolla…

Salaperäistä samalla! Haikeatuntuista! Täällä urun pohjalla vallitsi kuinen hämärä, lenseä siimes, mutta täältäpäin oli soma katsoa tuonne ylös kalliovaaralle, kuinka kevätaurinko kultasi petäjänkylkiä — kuinka ihmeellisessä rusossa ne paistoivat ja kuinka mustain naavakuusten käpykruunut kimmeltäen kevättuulessa heiluivat.

Lumiturkkinsa oli jo kauttaaltaan karistanut metsä tuolla ylhäällä, vaan täällä pohjanrinteellä yhä killuivat näreissä paksut lumikiepit ja koivunkaari vielä virui tukastaan tartuksissa. Mutta oli juuri se päivä, jolloin tuo tukka hangen sulaessa suhahti irti ja koivu ponnahutti solakkaa varttaan, vaikka ei vielä pystyyn päässyt. Ja oli juuri se päivä, jolloin pohjanrinteelläkin kuului hauskoja humahduksia, kun sokurinvalkoiset kiepit ryöpsähtivät maahan — pääsiäistonttu siellä kepillään pudotteli paakkuja ja pelotteli pakoon talitiaisia.

Urun pohjalla porisi puro, tosin hangen komon alla, mutta pontikkasavotan rantaan oli auvennut sula, ja jopas oli Aapeli poika nelisiipisen vesimyllyn puron nivaan rakentanut pyörimään — niin mukavaa polsketta se nyt siinä piti, sitä vesihyrrän hilskettä saattoi katsoa vaikka päivän, mutta ei isä Jooseppi joudattanut — pataa piti vahtia Aapelin ja puita pilkkoa ja sitten auttaa tislauksessa, jäähdytyksessä ja astiaanpanossa. Tarkkaa työtä se vain oli…

Jo herkeää kimmel vipajamasta korkeain kuusten latvoissa ja petäjäin kyljet rusottamasta, jo on vaijennut variskin — ja synkkä siimes kuin musta villainen verho painautuu urun pohjaan. Mikä tenhoisa hiljaisuus kattaa ympäristön, mikä murheen hämärä kietoo lumisen laakson, mutta sitä kirkkaammin palaa lekottelee tuli, ja honka paukahtelee muurin alla, ja vesiväkkärä purossa polskuttaa. Ei ole pimeä, ei varsin valoisakaan Pohjolan varhakevään ilta…

— Isä!

— No mitä?

— Mikä se niin oudosti ääntelee? kysyy Aapeli heristäen korviaan.

— En minä kuule…

— Vaan minä kuulen…

Jooseppi Kenkkunen kuuntelee ja sanoo:

— Jos lienee itse Paha. Morsiantaan itkeskelee näin kiiman aikaan. Pelottaako sinua, Aapeli?

— Eipähän pelotakkaan, vastaa poika, — niin vain kummalta kuulostaa.

— Minäpä kerron sinulle Pahankorven tarinan.

— Ka kerro!

Ryysyrannan Jooseppi rykäsi kaikuvasti ja alkoi jutella:

— Siihen aikaan kun tässä pitäjässä ei vielä ollut ristinsielua, asui tuolla korkealla kalliolla kulkurihiisi nimeltä Paha. Se oli tullut tuolta Utajärven puolelta pakoon ihmissukua, jotta saisi rauhassa pyytää kalaa ja metsänriistaa. Puolangan kautta oli vielä hiihtänyt ja kun Rämsänrannan vaarat alkoivat siintää, niin karvapohja kalhullaan oli potkaissut ukko ja lylyllään luiskunut oikein pitkään — tiedäthän sinä Aapeli Lylykylän — ka siitä sekin kylä maineensa perinyt. Asua retosteli hiisi ensin tuolla Huhmarniemessä, vaan kun jälestäpäin liukui lappalaismatkue, niin huhmarensa siihen heitti niemen kärkeen ja järveen petkeleen paiskasi — siitä Petkeljärven nimi. Piilopaikakseen sitten valitsi tämän korven, missä nyt olemme, ja kauvan kuului kuvatus tässä oleilleenkin. Kivilinnassa tuossa kallion huipulla! Ei hällä ollut akkaa eikä perettä — eihän paha naista tarvitse — vaan ikävä taisi ilkiälläkin tulla yksikseen motkottaessa. Moniaana keväänä sitten oli virittänyt ison rysän nurinpäin tuonne Mullijoen nivaan, viekkaus mielessä. Laski kaunis lappalaistyttö ruuhellaan suoraan rysän nielusta sisään — Paha pajupensaan takaa passasi päälle ja pelasti tytön. Lipokielin vei linnaansa aikoen akakseen naida! Rupesivat sammalvuoteelle, niin morsian kirkumaan: karvainen kyöpeli! karvainen kyöpeli! Ja suinpäin alas uruun syöksyi tyttö apua huutaen. Pahastui Paha, purki vihapäissään linnansa ja paiskeli pakenevaa paatereilla perään. Vaan siinäpä ehättivät lappalaisukot joukolla jousipyssyineen tytön puolesta — ja Paha läksi käpälämäkeen tuonne Kurkikylän puolelle. Siitä mokomat nimet: Pahakolo, Pahakorpi, Pahalampi, Pahakallio — Pahapuro, vaikka kyllä näillä sen naimahomman mukaan oikeastaan on karkeammatkin nimet — niinkuin sinä, Aapeli, sen hyvin tiedät. Sen pituinen se!

Lopetti Jooseppi tarinansa ja maistoi kuumaa viinaa läkkituopistansa.

Mutta Aapeliin tämä yksinkertainen tarina oli syvästi tehonnut, ja laajennein silmäterin, jotka kiiluivat kuin kissalla, hän pöllisteli ympärilleen — koko maisema oli isän jutun varjossa muuttunut pojalle joksikin muuksi kuin mikä se ennen oli ollut. Oma mielikuvitus vielä lisäsi muinaisten pahojen henkien seikkailuja korvessa, ja jos ei Vekku koira olisi hiipinyt makaamaan siihen tulen loimoon, niin olisi poika varmaan uskonut näkevänsä pöpöjä joka näreen juuressa ja kuulevansa lappalaistytön hätähuutoja urun hämäristä. Ihan varmasti se siis oli ollut Paha, joka äsken äänteli tuolla pohjan puolella huuhuillen kadonnutta morsiantansa — karvainen kyöpeli. Jollei ollut huuhkaja — mutta saattoihan Paha parahella senkin roitsalinnun suun kautta…

Jooseppi askarteli ankarasti savottansa ääressä, mutta Aapeli vain vahtaili erämaan ääniä, yhdessä he uskollisen koiran kanssa siinä höristelivät korviaan — jukolauta, taas se sieltä huuhuili »hu-huu! hu-huu!» ja vesiväkkärä siinä lähellä piti omaa pulinaansa…

— Alahhan Aapeli kerätä kapistuksia, määrää vihdoin viinankokki, — pelkään että täytyy kanneksia pari kertaa tänä iltana ja vielä kolmas kerta aamuyöstä…

* * * * *

Mainiolla tuulella ja repäisevä elämänusko ryysyjensä alla saapui Jooseppi poikineen ja koirineen kotiinsa illan hämärissä, mutta äkkiä hänen mielialansa mullistui, kun Kaisa-Reeta lieden äärestä ehätti ilmoittamaan että:

— Pirhonen tässä pistäysi…

— Mitä sanot?

— Sanonpahan vain mitä aina sanonut olen — huonosti taitaa meijän mökille käyvä, jos et vain…

Joosepilla kuumat väreet nousivat pitkin selkärankaa päähän, kun akkansa tarkemmin selitti. Oli tosiaankin pistäytynyt poliisi paluussa Ylijängän kylältä. Siinä iltapäivällä se oli ilmestynyt hiihtäen takkala-kelillä pitkin Petkeleen selkää. Poikennut oli Ryysyrantaan ja tievustanut Jooseppia: Akka oli pahanpäiväisesti säikähtänyt, ihan veret seisotti… mutta kun poliisi oli kysynyt että missä Jooseppi on, niin Kaisa-Reeta oli rauhallisesti vastannut että: ka siellä halontekotyömaillaan kai se on Aapelin kanssa ja tulee se kotiin yöpuoleen. Poliisi oli tingannut että missä asti se on se halkopaikka, johon ämmä oli antanut selityksen että: eikö se Pirhonen tiedäkkään sitä Petkeleen perukkaa, ei sinne ole kuin pari virstaa Mullimäestä mutkaa vasempaan, sopii sinne poiketa, vaan jos ei Jooseppi enää siellä ole, niin kai se sitten on hiihtänyt Tuomivaaralle, se oli puhunut muka jotta pitäisi sielläkin käväistä ennen pyhiä Tuomi-Ransulta hevosta pyytämässä. Vai niin, jassoo — oli poliisi siihen sanonut ja sitten se oli supattanut jotakin kaverinsa korvaan ja sitten lähtivät ulos pihalle ja kurkistelivat navettaan, kotaan ja saunaan.

— No voi tulenpalava pätsi…, pääsi Joosepilta samalla kun hän sielussaan riemuitsi ettei »savotta» enää ollut sijainnut kotitanhuvilla. Eikös hän vain ollut vaistonnut että nuuskii se vielä Pirhonen…

— Mitähän nuo löysivät? naukui Jooseppi.

Kaisa-Reeta selitti:

— Irmeli meni perään kotaan… pari tyhjää potelia oli nurkassa — niitä kuului Pirhonen haistelleen.

Jooseppi läiskäytti kämmenellään itseänsä otsaan.

— Vai haisteli! Mitä ne muuta sanoivat?

— Tulivat takaisin pirttiin, pistivät tupakaksi ja Pirhonen kysyi jotta…

— Mitenkä se kysyi? kiljui Jooseppi jännittyneenä.

— Jotta: »eihän täällä vain kieltolakia rikota?» Niin justiin kysyikin! selitti Joosepin akka.

— Ja mitä sinä vastasit, eukko?

— Ka minä vain että: mistäpä me maan tollot teijän kieltolait arvaamma!

— Mitäs poliisi siihen? uteli Jooseppi.

— Eihän tuo enempää. Poikkeen ne lähtivät, vaan ovessa mennessään sanoi poliisi että »kahtokaahan vain tässäkin mökissä, jotta pysyy paikat puhtaina!»

— Vai niin sanoi! naukui Jooseppi.

— Niin se sanoi! vahvisti Kaisa-Reeta, kyynel silmänurkassa.

Jooseppi ja Aapeli hotsivat iltapuuronsa ja syötyään tuumaili viinankokki:

— Sivu se on nyt vaara tällä kertaa. En luule Pirhosen pistäyvän enää tänä keväänä, jos ei ilmianneta. Sitten hän kysyi:

— Kuka sillä oli se kaveri?

— Ka en minä muista että mikä se on se herra. Semmoinen sorakielinen miehen lippari — joka kerran oli Maakunnan puojissakin.

— Heikura se on ollut, arvasi Jooseppi, — Herkko Heikura — vai se — santarmin kätyri…

Sitten he Aapelin kanssa vielä työntäytyivät pimenevään metsään. Kun taas sieltä palasivat, niin oli jo myöhä, mutta pirtin liedessä paloi iloinen valkea ja kahvipannu porisi. Seinuspenkillä istui neljä pääsiäiskirkolle menijää, jotka pyysivät yöpyä tähän Ryysyrantaan. Ei Jooseppi vähääkään pahastunut. Mieluusti hän antoi yösijan kaukaisille ahtaassa pirtissään.

— Iltaa, iltaa, vaikka yöhän tämä jo taitaa olla…, tervehti hän vieraita, joista miehenpuolet istuivat äänettöminä karvalakit päässä ja vieraalla akalla punainen kesähuivi. Ketä siinä oikein oli? Tuttuja korpiuroita: Luuta-ahon Lassia, Takimaisen Takalan Mattia, Kolkkavaaran Veerua sekä Takalaisen systeri eli siukku, vanhatyttö Santra Peata Kinnunen.

— Mitä sitä kuuluu vieraille? kyselee kohteliaasti ja kimeällä äänellään Jooseppi riisuen märän takkinsa ja ripustaen orrelle.

— Eihän sitä mitä erinomaisempaa, vastaa Kolkkavaaralainen. — Kevättä tämä jo rupesi tekemään.

— Kevättä! Kevättä! naukuu Jooseppi. — Jopa halkometässä ihan pinoja kallisteli.

— Halkometästäkö tulet? kysyy Takimaisen Takalan Matti.

— Halako, halako…, vastaa Jooseppi, pieni kettu silmänurkassa, vaan kukapa sen ketun siinä puolipimeässä pirtissä keksisi — öljy on mökistä loppunut.

Mutta Luuta-ahon Lassi on jo tullessaan vähän pääsiäistuulella, se niin mukavasti öhkäilee, asettuu lieden tulen eteen ja supattaa Joosepin korvaan. Jooseppi kyllä ymmärtää yskän ja tekee asiaa ulos, Lassi painelee perässä. Ja tulee vielä Kolkkavaaran Veerukin peräiseen, jossa Jooseppi varovaisesti nostelee pulloja ja asioipi Lassin kanssa. Se on niin saakurin mukava mies tuo Luuta-ahon Lassi, vanha Lapin kävijä ja Ruijan kulkuri…

Kun taas kaikki ovat koossa pirtissä, niin vieraskahvit hörpitään ja vähän väkevämpääkin oheen viskataan, niin sanomattoman suloiselta se tuntuu näin soserasittavalla pääsiäistaipalella. Tulee silloin puheen porinassa ilmi muutkin kuulumiset.

Esimerkiksi että poliisi eilissä päivänä oli saanut hävitetyksi Vellivaaran Jahven ikimuistoisen pontikkatehtaan, vaikka ei sitä valmista tavaraa käsiinsä saanut ja että Saparossa kuuluu sauna palaneen poroksi sekä vielä että Koiranhännän Jussi nyt kuuluu kuolleen sinne savupirtilleen.

— Vai jo kuoli Koiranhännän Jussikin! huudahtaa Jooseppi haikeasti. — Piruko hänet tappoi? kivahti hän yhtäkkiä jotakin muistaen.

— Pirupa tosiaan taisi tappaa Koiranhännän Jussin, laskee leikkiä Luuta-ahon Lassi. — Se oli oikein lysti seuramies, Amerikan tuttu.

— Lysti, lysti kai se seuramies kyllä oli, tarttuu Jooseppi sanaan, — oikea kenttelmanni misteri, niinkuin amerikaanari mainari sanoo, ja pommilla se poika ilman tikettiä oli pörräillyt ympäri kaikki unioonit, ja nauraa sai niin että maha hytki sen jutuille, kun se San Ransiskon sussuista lipettiä lykkäsi — Koiranhännän Jussi — vaan se tässä minua vähän tuppaa kismittämään että kun jätti piipun maksamatta — vainaja!

— Vai piipun, no elä virka!…

— Palajoko jäi Joosepille velekaa Koiranhännän Jussi vainaa? kysyy kaksimielisesti vieras akka, vanhatyttö Santra Peata Kinnunen.

— Seihtemän ja puoli markkaa, ilmoittaa Kenkkunen.

— Joo, vahvistaa Takimaisen Takalan Mattikin. — Ka se kun kuolema kenen kohalle sattuu, niin se ei kysele vanahoja piippuvelekoja…

— Ei se kysele, ei, ei…

— Surkea on lunastamattoman kuolema! ääntelee ämmäkin karsinasta.

Mutta Luutanahon Lassi on reilulla tuulella:

— Eiköhän oteta tässä sen mukavan vainajan malja? hän ehdottaa öhkäillen ja kiiluvin silmin.

— Mikäpäs siinä, otetaan, myötittelee Jooseppi.

— Elähän sinä ukkeli taas…, varoittaa Kaisa-Reeta.

— Ja sinä heikompi astia vaikene seurakunnassa! komentaa Jooseppi vaimoansa.

Luuta-ahon Lassi oli Joosepin mielestä tosiaankin miesten miekkonen. Ei vielä sillä hyvä että ryyppäsivät Koiranhännän Jussin muistoksi — oikein inkelskaksi — vaan lisäksi Lassi löi pöytään seitsemän ja puoli markkaa ja julisti:

— Siinä sulle Koiranhännästä! Minä rakastin sitä Jussia, ja niin hyvän vainajan ei pidä oleman velkaa köyhemmilleen. Terve!

— Sen tuhattulimaisesti terve! naukasee Jooseppikin pistäen piippurahat taskuunsa, mutta sitten hän kuiskuttaa Lassille että:

— Pistäysi se Pirhonen meilläi, vaan eihän koljatti keksinnä…

— Terrr-veh! toimittaa Luuta-ahon Lassi, mutta pian hän uuvuksissaan pyörähtää pirtin pahnoille ja kotvan kuluttua muutkin paneutuvat nukkumaan siihen lattialle levitetyille ryysyille. Russakat tunnustelevat sarvillaan sitä vierasta väkeä. Ulkona vallitsee kuulas yö, jossa kevätpakkanen ulahtelee. Yli Petkeleen järvenseljän kantautuu jäiltä teeriparven sorlehtiva soidin…

23.

Pitkän kelirikon pitää kevät ennenkuin kesäsulan kaukokorpeen antaa. Siinäpä talonpojalta kärsivällisyyttä kysytään, kun ei ole talven tapoja eikä kesän kekkeliä, ei lumen lipua eikä suven soutuvettä, ei pääse paikaltaan päkähtämään, ristinä vain routainen rospuutta. Pitkän talven tarpeet on tyystin loppuun nautitut, kevättä ei kurja kuolevainen arvannut menoarvioonsa mitata — kesäkullan armoantimet siintävät vasta valjun juhannuksen takaa…

Suomen korpikansalla on hätä ja nälkä juuri siihen aikaan, kun etelän rintamailla kaiken hyvän toivo ihmissieluja elähdyttää. Rintamailla ryskävät junat kiidätellen sadoille tuhansille maanviljelijöille kesänkeinoja, traktorit jymisevät talonpojan vainioilla, kyntö- ja kylvökoneet kuppelehtivat kuin hullut vasikat pitkillä saroilla — niin siellä! mutta mitäs täällä? — täällä ei kuulu edes maantien ratisevaista, kinttupolkuja pitkin eivät koneet kohoa korvenviljelykseen, suurten salojärvien kuolemanmustat kevätjäät eristävät parhaimpana luomisaikana saman seurakunnan tuhannet turpeenpuskijat toisistaan, henkensä uhalla vaeltaa nälkään nääntyvän perheen ryysyinen isä kelirikossa vuoroin hiihtäen, vuoroin suksiansa kantaen kaukaiseen kirkonkylään — apua kerjäämään, kovaa onneansa valittamaan.

Pilkatkoot vain nuo etelän eläjät pohjoisen korpikansan elinkautista elonruikutusta, julistakoot heidät laiskoiksi, lakkipäiksi penkinpainajiksi. Kieltäkööt maan isät, jotka joukkohuudolla pakottavat ukko Kruunun kustantamaan miljoonien mukavuuksia maisemilla, joilla jo sadat rautaorhit hirnuvat, kieltäkööt he yhä edelleen elämisen perustuslait Perä-Pohjan kansalta, tuolta ryysyarmeijalta, joka asuu kahta kolmannesta tätä europalaista tasavaltaa. Elkööt koskaan kiiltävillä autoillansa ajelko pappilapäivällistä syömään niihin äärimäisiin seurakuntiin, joiden syrjäkylien sydänsykähtelyä he itse eivät ikinä jaksa kädestäpitäen tarkastaa! Eiväthän sitä kirkonkylien herratkaan kehtaa tehdä, vaikka tosin vallesmanni ja pappi ja kenties ulosottokonstaapelikin korpikansan elämiset ellentää — tyytykööt virkakunnan viskelemiin tietoihin!

Mutta kuitenkin kaikitenkin: konsa koittaa se päivä, jolloin hän itse, hän, Herra Esivalta, saapasjalassa kaahlaa kaukokorven rähjäisissä kylissä, jotta hän kerran kuni muinainen mainio maapäällikkö voisi kerskata: »Maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen.» Ah konsa?

Kulki veturittomina vuosisatoina satamiljoonaisen rahvaan itsevaltias läheltä hipaisten Rämsänrantaa, polki pitkiä polkuja, soudatteli itseänsä veneillä kuin paras kinkeripappi, aterioitsi puolipimeässä tallissa, puhutteli tuhmaa talonpoikaa kuin ihmistä — varmaan hänen majesteettinsa olisi rautatienkin raukoille rajalaisille antanut, jos moisia ylöllisyyksiä siihen aikaan olisi ollut esivallan hyllyltä ottaa — rauhan tiet hän sentään rakensi ja pyhät perustuslait vahvisti, ja Suomen kansan lapset saattavat vielä tänä päivänä laulaa esi-isiensä muistovirttä: ei ollut ylpiä se keisari — kansan keskessä kulki — omilla silmillänsä kirotun korven siunasi!

Milloin Suomen suuret samoin tekevät? Milloin on siihen aikaa? Eipäs — eivät kulje — ei ole aikaa. Mutta Suomen kansalla siellä korvessa on kyllä aikaa kärsiä, aikaa — odottaa. Vuosisata siellä pohjan perillä on kuin yksi päivä etelässä — ihminen töllöttää kohtaloansa — —

Niinpä töllöttivät Petkelkylän asukkaatkin itsekukin isäntä mökissään ja talon tapaisessaan ympäri mustissa jäissään murmelehtivaa Petkeljärveä. Mainitsemme moniaita. Petkeleen talot — Lintuniemi — Huhmarniemi — Elettävä — Harmajavaara — Rääppänä — Heporanta — Joutsenvaara — Luuta-aho — Lutikka — Mullimäki — Ryysyranta.

Savu nähtiin naapurista kevätkalseata taivasta vasten — naapuria itseään vain ei näkynyt. Joskus sentään rysillään. Tai venehylkyänsä tulvan tieltä pelastamassa pajupensasten välillä. Tai rännin akka vastapäisellä rannalla ensimäistä suvipyykkiänsä survomassa, ukkonsa paitaa raikkaassa rantaporeessa huuhtelemassa, höyryävä pata rantakivillä. Siinä jo lapsetkin laivasilla mustan louhikon liepeellä, lastuja rantaporeeseen paiskelemassa. Korven kesä!

Kukin kurja kelirikon vankina eleli omaa elämäänsä. Tunkio oli vielä tönkistyksissään, peltotilkut jäässä, hevosettoman pieneläjän ei kannattanut routaista maata möyriä. Kyllä vain nyt korpirojua olisi sopinut keittää joka mökin nurkassa, jos olisi ollut mitä pataan paiskata. Ei päässyt poliisi! Vaan pannappa viimeiset jumalanviljansa viinaan — synti suuri.

Oli sentään Ryysyrannan Joosepilla puolenkymmentä pulloa valmista vietävää, vaan ei päässyt viemään— rahan puute oli kova — omat jauhot lopussa — kahvia ei viikkokausiin hörpätty — tupakan pätkää ei tuvassa. Nuusa, nuusa, kaiken nuusa! Ja sotkuinen elämä — sisältä ja ulkoa. Akka kaikesta kärmeissään, eikähän se ihme ollut. Kymmenettä lastaan kohdussaan kantoi — tässä penskain peherryksessä, niin huonossa hökkelissä, pahansiivoisessa pöksässä. Ja russakoita niin että kihisi — nyt kevääksi niitä vasta Jumala oli siunannut sikiämään — tai kukapa sen tiesi, olivatko luojankaan luomia. Ristiksi asti niitä vain ripisi — viimeiset jauhonrippeet joukkopiirityksellä valtasivat, taikinasaaviin tunkeliaat tuppasivat.

— Miksi et, Jooseppi parka, pane jäniksen karvoja lavihtan jalkoihin, jotteivät taikinaan pääse? muistuttaa Kaisa-Reeta.

— En jouvva, en — pankoot akat! kimahtaa Jooseppi.

— Vai et jouvva! penää siunatussa tilassa pullisteleva emäntä raiska, — vaan jouvvatpahan muuhun joutavaan…

Nyt se taas Kaisa-Reeta sitä yhtä ja samaa asianhaaraa penkoo, ajattelee Jooseppi. Se on niin kovin kärmeissään siitä että isäntä taas on raahannut muurit ja rankit ja tislaustorvet kotiin, vaikka selvä kai se pitäisi olla ettei poliisi Pirhonen arvaa tulla heitä hätyyttelemään, kun ei silloin pääsiäisen tienoissa retkensä onnistanut. Mikäpä siinä, koska ei Pirhonen pistäy, niin tislaa taas tinktuuransa kotikodassa. Hankalaksi se kävikin sinne Pahankolon uruun höskä hoitaa. Ja siellä lopulta niin kummitteli — se vanha kehno siellä yökaudet pörräsi ja Aapelia pelotteli. Vaan kotona ei poikakaan pöpöjä pelkää.

— Leivinuunikin rikki, jatkaa emäntä huomautuksiaan. — Eikö sinussa kehnossa ole sen korjaajaa?

— Paavo, Huhmarniemen Ukko Paavo kiukaan korjoaa, jahka kerkiää, julistaa Jooseppi, veneen hankapuuta veistellen.

— Vaan jos ennen romahtaa? väittelee vaimo.

— Ka kun romahtanee, niin minkäs sille mahtaa, sanoo Jooseppi rauhallisesti.

— Ja noilla lehmärievuillakaan ei ole lehdenlentävää syömistä, valittaa edelleen emäntä.

— Aja mehtään! tokasee Jooseppi.

— Aja! Kolmatta päivää jo taivasalla — mitä ne sieltä löytävät? Petäjän kylkiä jyrsivät, sammalia tuuhkailevat turvillaan. Ja ammonnan mölinällä tullaan kotiin aivankuin oisi mörkö kintuissa.

Kaisa-Reeta karisteli koppelon siivellä russakoita taikinasaavin reunoilta.

— Ka kesähän tässä on kynnyksellä! naukasee Jooseppi iloisella äänellään.

— Juu pirhana! julmistuu emäntä. — Kesä! Vasikkakin tappaa piti oikean ravinnon puutteessa. Niin kaunis vasikka että unessa vielä kummittelee… Tuotkos, retkale, niitä kesävaatteita, vai akkasi arkkuun panentaako vuotat? Ja mikä ne nuo sikiötkin parantaa! Et viihtinnä kelin aikana lääkettä ottaa atteikista. Jumalako heihin, viattomiin raukkoihin, tauvin lykkäsi? Liisa Valppu kuin palttina kalvetusta läsii ja Eino Jaakoppi yskässä ja yltäpäältä ruvessa. Vai kesä! Tälle akalle se vasta kaunis kesä tulee ja pian tuleekin!…

Viimeisillään raskaana oleva Ryysyrannan emäntä hyrskähtää itkuun.

Jooseppi ei kestä tätä kotiteatteria, vaan koppaa kirveensä ja kapistuksensa ja hölkyttää juoksujalkaa alas venerantaan. Housunsa takamukset lautasen kokoista paljasta paistaa ja paidan hihat riekaleina kevättuulessa lepsattaa…

Ollappa Pietarsaaren pikanellia mälliksi! »Ryyppyä en ota, en ota!» päättelee mies: »vaikka elämän väkkärä niin taas surkiasti surraa…»

Kun tästä pääsisi liikkeelle — Jooseppi kaputtelee veneen hylkyä, naulaa hankapuut ja tukkii rievuilla rakoja… Huono on vene — jos on huomenna paistetta, niin tervata pitää — muuten se vuotaa eikä paljon puutu ettei hajoa. Veneen raato! Auki päinkin jäi syksyllä. Jooseppi katsoo ja arvelee: Taivas tärveli hyvän veneen…

— Aapeli hoi, käyhhän tervakiulu.

Poika kantaa retuutti kiulun rantaan. Jooseppi päivittelemään:

— Nyt se myrkyn lykkejää, kun on tervai lopussa. Yhteen kylkeen piisaa.

— Jos oisi polttaa? ehdotti Aapeli.

— Se ei tervanpoltto köyhällä kannata, jos ei varsin viinankaan, vinkuu Jooseppi.

Kääntävät siinä Aapelin kanssa veneen kumolleen ja Jooseppi noituu veneen viheliäisyyttä:

— Kato hylyky kun on kulunna. Sen se teki kun syysmatalalla koskissa kolasi. Uusi emäpuu laittaa pitää ja kivasti!

Hän panee Aapelin aidan taakse etsimään sukeata kuusta, jonka janhuksesta emäpuu on tehtävä. Itse jää paikkailemaan veneen ulkopohjaa. Kiputtelee, kaputtelee…

Mustat jäät niin mukavasti murmattelivat vinhassa kevättuulessa. Jättiläisjäälautan särmä sahasi rantautunutta lauttaa, yhtäkkiä katkesi iso lautta ja nyt luistivat kaikki perävilkkaa eteenpäin tuiman tuulen painamina, mutta siinä taas tuli töksäys, ensimäinen kappale karskahti muruiksi, toinen hyökkäsi pinnan päälle, kunnes kaikki pysähtyivät liikkumattomaksi massaksi. Mielihyvällä katsahtaa Jooseppi avovettä. »Annahhan survoo, annahhan survoo!» Samalla hän kuulee suurten siipien havinaa päänsä päältä, katsoo — lumivalkoista kiiltosilkkiä vilahtaa ilmassa, pitkiä kauloja — joutsenparvi lentää Pahasta korvesta päin Petkeleen yli. »Jokohan nuo tuonne Konkonsaaren kupeelle alaslaskevat — peeveli kun ei ole pyssyä!» ajattelee Jooseppi kämmenselkänsä alitse tirkistäen. Oli hänellä joskus suustaladattava ollut, oli kerran — esikoisensa Aapelin luomisaikoina — tuollaisen komean Pohjolan laulajan kevätsulasta ampunut… siksikö lienee elämä Ryysyrannassa mennytkin vähän vikaan? — hokivat vanhat joutsenta pyhäksi linnuksi — ei olisi mitenkään saanut ampua, vaan hän, Kenkkunen, oli uhmapäissään päräyttänyt…

Jooseppi kaputtelee venettään veden hengessä ja kuulee käenkin kukkuvan vastarannan sakeassa törmäkuusikossa — ihanat tunteet värähtävät hänen povessaan — »se tuo käki on kevätkorven runoniekka, ihmisen ytimiin saakka se helskyttää», ajattelee ryysyinen mökinmies, jolla hänelläkin on ollut oma nuoruutensa ja ihanneaavistuksensa.

— Kuk-ikuu — kuk-kuu — kuk… Mutta samassa kuulee hän jotakin muutakin: Aapelin hätähuudon aidan takaa. Jooseppi hätkähtää: Mikä sille pojalle nyt tuli?

Läähättäen hän rynnistää metsään — siinä jo Aapeli nilkuttaen ehättää vastaan täyttää kurkkua ulvoen ja painaen kädellään vasenta, viileskeltyä, verenpunaista housunpolvea — kirveellä on lyönyt polveensa poika rukka, verta tulla lirisee suuresta haavasta korttelimäärin sammalelle, yli saapasvarresta punaista pursuu…

— Herrankiesus, miten sulle kävi!

— Liuskahti…, änkytti Aapeli vaikeana kuin palttina.

Ei ihan neuvottomaksi isä Jooseppi joutunut poikansa tapaturmassa, vaan oman paitansa vasemman hihan puukollaan olkapäästä irtipoikki kumautti ja sillä siteellä lujasti puristi ympäri polven, jotta verenvuoto vähänkin tyrehtyisi. Hellävaroen nosti Aapelin yli seiväsaidasta ja talutti kotipihaan. Mutta akkunan rikkoruudusta jo katsoo pojan äiti että nyt sieltä tullaan verisin vaattein — se viinankeittäjä, aviomiehen kampura, ja äidin esikoinen…

— Jeesus-Maaria, vielä tämäkin!

Ja pahasti parkaisten Kaisa-Reeta silloin pyörtyy siihen paikkaan lysähtäen lattiaan.

* * * * *

Olipa kuin itse vanha kehno vihtahousu karvakyöpeli sieltä Pahankolon urusta olisi puhaltanut kaikki pahat yhteen hengenvetoon Ryysyrannan raukan päälle näinä kovanonnen päivinä! Ei siinä kyllin että emäntä viimeisillään voihkien huohotti heikossa tilassa maaten yhdessä nurkassa, Aapeli kirveshaavaansa tuskitellen toisessa, Liisa-Valppu syömätönnä kolmannessa ja pieni Eino Jaakoppi kamalasti rykien, nenä tursuen, piehtaroi itkien likaisella lattialla, yltyleensä ruvessa.

Vielä lähetti Paha pahempaakin. Seuraavana päivänä näet se toinen lehmä, se kunnanlehmä Rinsessa nimeltään, metsään ajettuna, laskeutui nälissään urun pohjaan ja putosi puroon — sieltä sen iltapäivällä löysi Jooseppi kyljelleen kellistyneenä, takasorkistaan kiinni tarttuneena, ja jääkylmä purovirta viilteli sen pään ylitse — siihen oli köntistynyt elukka riepu.

Kauhu valtasi Joosepin.

— Nyt itse pääperhana otti! Hän olisi tahtonut huutaa, vaan kurkkua kuristi kuin pihdillä, avutoinna hän katsahti ympärilleen, älysi sentään kirveellään kaataa puun ja työnsi kangin lehmän ruhon alle sekä sai kuin saikin väännetyksi raadon kuiville. Tunnusteli valtasuonet ja rintaontelot, avasi kidan, veti ulos kielen, hieroi sarvien väliä — poissa oli henki, ei vironnut enää Prinsessa.

Silloin Jooseppi muitta mutkitta työnsi puukkonsa lehmän kurkkuun ja alkoi nylkeä Prinsessaa. Käki, harmaja lintu, siinä lenteli ympärillä kuin Pahan lähettämä sekin, kukahti kerran pari ja sitten kähisi, ilkeästi kähisi. Kukha käkhi? kukha käkhi? Ja varis, se haltijavaris petäjän latvasta raakkui hirveällä vimmalla loppumatonta kraa, kraa, kroaa! kutsuen kaikkia Petkeleen variksia ylimääräiseen kokoukseen. Vielä kuuskelaisetkin tuppasivat hyppelemään ihan lehmännylkijän silmille — ei ollut kenelläkään häpyä, koko luomakunta näin otti osaa Prinsessan kuolemaan.

Oli jo ilta, kun Jooseppi, verinen lehmänlapa kummassakin kädessään ja verinen nahka seljässä roikkuen saapui kotimökilleen — hän ei mennyt suoraan pirttiin, vaan ripusti taljan kujaan, mutta lavat hän kiidätti pieneen aitan tönöön, jonka kuulanreikäinen ovi pahasti narisi saranoillaan.

Sitten — niin — sitten oli pakko mennä pirttiin ja ilmoittaa totuus Kaisa-Reetalle, joka sitä jo heikolla äänellä kyseli:

— Löysitkö lehmän?

— Löysin…

— Missä oli?

Nyt se täytyi sanoa…

— Surma! sanoi Jooseppi lyhyesti ja näytti verisiä käsiään.

Kuin pyörremyrsky olisi emännän temmannut, hän ponnahti ylös ja kirkasi, kirkasi niin surkeasti että koko pirtti kauhistui, Aapelikin kavahti pystyyn silmät suurina ja pikku Kurli kätkyessä alkoi rääkyä täyttä kurkkua. Emäntä hyökkäsi ulos ja alkoi kuin hullu juosta ympäri pihaa päätänsä pidellen ja käsiään väännellen ja voivotellen: Voi Herra Jeesus, voi Herra Jeesus! voi Herra Jeesus! Jooseppi juoksi hänen perässään ja koetti tyynnyttää, ehätti siihen vapiseva ämmäkin ja tarttui tyttärensä käsipuoleen soperrellen:

— Ei saa, ei saa… asetuhhan… tulehhan pirttiin… toisinaan vielä… kunnan lehmähän tuo oli… ei se ole oma vahinko…

Saivat pirttiin taas emännän, joka vaipui lattialle karsinan puoleen ja nytkähteli koko ruumiiltaan kaikkien lasten itkiessä ympärillä ja Joosepin repiessä tukkaansa… Kumartui ämmä tutkimaan tytärtään ja kuiskasi Joosepille:

— Sauna lämpiämään ja heti paikalla, tässä taitaa kummat olla tulossa!

Ja saunalle riensi Jooseppi yskän ymmärtäen, sukkelasti survasi rohmuiset halot kiukaan pesään ja sytytti — pölähti pian tervashajuinen sauhu oven täydeltä — Irmeli tyttö vesiä kanteli — kiirettä siinä pidettiin.

Jos olisi saanut naapurista apua, vaan ei päässyt vesitse, ei jäitse, ja rantarommakoita myöten oli tähän aikaan mahdottomat matkat eikä ollut ketä pannakkaan apua hakemaan yötä vasten, kun oli Jooseppi ainut mies talossa ja Aapeli polvihaavaa poti ja Joosepin vielä piti joutua lehmän teurastuspaikalle viimeisiä lihoja pelastamaan, jotta jos hyvinkin kaupaksi kelpaisivat eivätkä ehtisi perin pilaantua…

* * * * *

Ja aamuyöllä se sitten tuli tähän pahaan maailmaan Joosepin ja Kaisa-Reetan seitsemäs lapsi, mustan riihisaunan lämmössä se ämmän syliin syöksähti, ämmän, joka sen vastaanottaessaan surkeasti siunasi, kun lapseen katsahti — vajanainen, vajanainen oli tämä tyttären kymmenes lapsi.

Niin voimattomassa tilassa oli äiti ettei vielä sinä yönä kyhäytynyt viimeistä totuutta tajuamaan, ja hyväpä olikin ettei tajunnut, muuten kai olisi siihen tekoteloilleen tyrmistynyt eikä ämmäkään kiiruhtanut ilmoittamaan ikävää, hoitelihan vain minkä kerkisi vapisevin käsin ja lonksuvin leuvoin kumpaakin surkeaa olentoa — sekä äitiä että vastasyntynyttä vajanaista…

Pisti Jooseppikin pahimoilleen pörröisen päänsä saunan matalasta ovesta ja tiedusti, miten olivat asiat? — ämmä miehelle nyrkkiä heristi, mutta samalla supatti korvaan ja myös viinatilkkaa pyysi synnyttäjälle ja kätilölle — itselleen.

— Ka minähän annan ja paikalla!

Lennätti Jooseppi varpajaisryypyt riiheen, mutta itse ei pisaraakaan maistanut, lopen oli sielultaan näännyksissä ukko rukka ja kuin siivilleen lyöty paha mehto, Kenkkujen Kenkku, tänä kovan onnen yönä — ei maittanut koettelemuksen korpimarttyyrille maailman makea.

Vielä viiden litran vetoisen pullonkin hätäpäissään puhki kilahutti varpajaisryyppyä akoille noutaessaan kodasta! Viissatanen siinäkin vilahti ilmaan kuin savu!

Ja aamulla sitten kaiken jatkoksi romahti Ryysyrannan pirtissä hajalle koko leivinuunin muuri, niin että kissa Mirkku säikähtäen hypätä loikkasi pölisevien kivien mukana alas lattialle ja kuin pommi poksahti vasten ovea.

— Päästäkää, päästäkää Jumalan nimessä kissa ulos!…

24.

Ihmiset ovat sentään vain ihmisiä. Vähän vastenmielistä on köyhyyden luomaan kurjuuden kuiluun kurkistaa. Siellä on niin tukahduttavaa. Siellä ei oikein ole puhdasta ilmaa eikä repäisevää tuulta… Toista on Jumalan luoma luonto — siellä löytää repäisevää raikkautta, voimakasta liikettä, korkeita tarkoitusperiä. Siellä on ilmaa ja tuulta!

Katsokaa, miten Pohjolan pitkä talvi murtaa kahleensa! Näytti jo siltä ettei kesää muka tulekkaan. Kelirikkoa vain kenkkuili viikosta viikkoon, makuutti jäitä järvissä, säästeli kuivia lumia pohjan varjoissa, ei paistattanut päivää, ei ripistellyt sulattavia sateita, ei pyyhittänyt pontevilla tuulilla, ei kehittänyt puoleen eikä toiseen, seisotti, seisotti vain alallaan ja kenkkuili, kenkkuili kevään ja kesän vaiheilla. Turhaan oli kuningas Kesä keveitä airuitaan Rämsänrantaan lähetellyt, turhaan raakunut oli haltijavaris petäjän latvassa, turhaan joutsenet etelää kohden lentäneet, turhaan käkikin kähykurkku, helkkyrinta, kukuskellut varhakesän valonvaljuina iltoina — turhaan kukaties tuo kunnanlehmäkin pudonnut Pahankolon urupuroon ja turhaan Ryysyrannan emäntä tekaissut heikon hedelmän. Kesän enteitä muka kaikki? Mitä tyhjää! Vasta kun viiden litran pontikkapullo poksahti rikki ja pirtin kiuvas romahti ja kissa Mirkku sai hulluuden kohtauksen, vasta silloin näyttäytyi kuningas Ryysyrannan kynnyksellä — hänen majesteettinsa, kuningas Kesä. Ja koko armeija hänen selkänsä takana, kuni Persian kuninkaalla Xerxeellä Hellesponton ruoskijoita, niin oli Suomen kuningas Kesällä selkänsä takana taivaan armeija, jolla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin piiskata ja pieksää Petkeleen järven pirulliset jäät mäskiksi. Juuri tänä päivänä — kaiken ryysyrantalaisen roskan ja romuskan kintereillä senkin tapahtuman piti.

Hirmuisena riehui myrsky! Kuin pohjoisnavan jääkarhu se hyökkäsi Pahankorven halki karjuen ja puuskuttaen, pakottaen itsensä Pahankin vaikenemaan, pannen jäykimmätkin petäjät heilumaan, pitkät kuuset kuhajamaan, komohongat hohajamaan, rutimoraidat maahan romahtamaan ——. Kauhistuneena koikutti haltijavariskin pakoon laskeutuen mykistyneenä Pahankolon pohjaan, myrskyltä suojaan. Kraa, kraa… Pois tieltä kaikki luomakunnan heikot!

Ja sitten Myrsky, kuin lentävä traaki, ryntäsi Ryysyrannan lahoa aitaa vasten, rymähytti sen kumoon, kiisi kuin jalopeura hulmuvin harjoin navetan seinää vasten, nyhtäsi irti oven, tunkeutui kujaan, paiskasi tyhjän tervapöntön keittokodan nurkkaa vasten niin että pullot sisäpuolella vain helskähtivät, riepotteli tunkion huippua, kiipesi viiritangon nokkaan ja katkasi kukon, joka sätkyttäen purstoansa lekutteli kuin eläväksi kukoksi muuttunut kauvas järvelle asti, sitten jyskytti julmuri saunan ovea, jonka takana sairas lapsiäiti lepäsi, mutta jätti sentään onnettomat rauhaan. Mutta yhtäkkiä sai Myrsky lisävoimaa takaapäin — ja nytpä hyökkäsi koko tuulisoturikomennuskunta piirittäen Ryysyrannan päärakennusta vastaan, tärskytti seiniä, kapusi kahtapuolta räystäälle, äkkäsi tuon ikivanhan malkotuohikaton vallan heikoksi hetaleeksi ja yhdellä nykäyksellä repäsi koko höskän irti—pellolle lensi kuin suuri leija Joosepin korpihotellin vesikatto, mutta välikaton eli laipion jätti tuulen herra rauhaan — siinä nyt törrötti Ryysyrannan pahainen pirtti kuin itämainen savimaja tai muinaisbabyloonilainen temppeli, jonka tasapintaiselle katolle pyhät miehet nousivat jumalia rukoilemaan…

Nouse Jooseppi jumaliasi rukoilemaan laipiollesi sinäkin, nouse, jos pää pitää!

Ja sitten?

Sitten kävi Pohjan tuuliarmeija leveällä rintamalla Petkeleen järven kuolemanmustan jääkaartin kimppuun, torvet soivat ja sotarumpu pauhasi, ammuttiin kaikilla aseilla, kuularuiskuja edustivat raekuurojen tiheät päristykset, sadat tuhannet ruoskat vinkuivat ilmassa — vihollinen pani ankarasti vastaan ja nosti murisevan sotahuudon sekin — »emme muka peräydy, emme tuumaakaan! Antaa tulla vaan!»

Mutta Pohjan tuulikuningas, tuo lentävä napatraakki, lisäsi lisäämistään ilmailuvoimiaan — se pudotti tuhat tuulipommia nopeasti kiitävistä lentokoneistaan; tuulipommeja, jotka räjähtivät pudotessaan jääarmeijan keskelle; syntyi aukkoja, syntyi hirveätä hajaannusta, katkeili mahtavia ketjuja, kaatui vihollista kuin heinää yhteen rykelmään, kasautui valkoisia ja mustia ruumisröykkiöitä, ruuhkautui rintamasotilaita tulilinjoilla — pois alta! pois edestä! väylä auki! soi sotahuuto päälleryntääjän puolelta, mutta päällehyökätyn puolelta kantautui korviin vain vaikerrusta ja kuoleman kaameata korinaa. Kuni muinaissparttalaiset kuolemaa halveksuen pienen, rakkaan synnyinmaan puolesta mies mieheltä sortuivat Thermopylain vuorisolassa Persian valtakunnan ylivoiman hyökätessä ja kaartaessa kaikilta tahoilta, kavaluuttakin hyväkseen käyttäen, niinpä myös pienen Petkeleen kaukaisen korpijärven talvinen jäärajavartiosto sisukkaana sortui sijoilleen tai hyvässä järjestyksessä vastaan hutkien peräytyi tuuma tuumalta kauhean ylivoimansa tieltä, uhraten olemassaolonsa kotiseutunsa puolesta. »Vaeltaja, vie sana lakedaimonilaisille että me olemme kaikki kaatuneet uskollisina isänmaan laeille.»

Niin, Pohjolan kuningas, jonka nimi ikuisesti on Myrsky, pieksätti pieksättämistään Petkeleen keväistä jääulappaa, ampui sitä toinen toistaan seuraavilla tiheillä raekuuroilla ja survoi tuhansilla tuulisäkeillä — kas! jo murtui tuo itsepäinen jäinen rintama, ja kaamea kuoleman sorina soitteli sosetta — vielä nousi tuhansia piikkejä, välkähteli falangin keihästen kärkiä, mutta väylä aukeni, tuuma tuumalta kuin kallioseinä poran edestä, tuumista karttui syliä, sylistä venähti satoja metrejä, kilometrejä… Niin pyyhki hänen majesteettinsa Suomen Kesä tieltään kaikki esteet — kas! jo nousee valkea lippu, antaumuksen armas silkkisiipi vastapäisellä rannalla — ja molemmat mahtavat ylipäälliköt, Talvi ja Kesä, rientävät riemumarssissa puristamaan toinen toisensa värisevää kättä.

— Terve Perä-Pohjolan Kesä!

— Jää hyvästi, sotamarski Talvi!

Vapaana piehtaroi Petkeleen ulappa, aalto aaltoa ajeli, ikituttu, unen utuinen, sadun suloinen vedenloiske kierteli, kieputteli ympäri korpijärven koleita rantoja, viileä laine viilteli nienten neniä, suuteli saaria ja salmia…

Kesä!

25.

Jopas pääsivät korpiukot liikkeelle, vetten väylät voimakkaasti vetivät! Pieni Petkeljoki yhdistää Petkeljärven ja Ison Rämsänjärven toisiinsa, sitä myöten kelpaa solua alas asioilleen. Paisuksissa nyt on Petkeljoki, yli uomansa pursuaa. Repäisevän alkuvauhdin antaa jyrkkä Repolaisväylä, jonka niskassa Petkeleen ikivanha vesimylly pyörii — nyt ei se viikkokausiin tosin ole pyörinyt, koska ei kansalla ole mitä jauhattaa. Ei joka ukko uskallakaan surahuttaa alas ensimäisestä koskesta, kovin on kiivas vauhti, väylä soukka, rantakivet vihaiset — niihin jos paukahtaa kokka, niin se onkin paukaus — saattaa siinä räsähtää rikki heikompi vene. Solahtaa niin tuimasti pieneen lampeen tuo ensimäinen putous, sitten alkaa Pitkäkoski, hurjasti sekin venettä vetelee ja pitkähkö se tosiaan on, kaksi-osainen. Kauniit on korpijoen kaltaat, kohoaapa kainot kalliotkin kyljissä. Ja sitten purskautetaan Pitkään suvantoon, nimensä kaltainen sekin. Senjälkeen seuraa kolmas kohisevainen, veikeästi vetäväinen Kaarikoski. Kipperästi kihisee neljäskin laineluisku, raakkuva Variskoski. Siinä on siivo Varislampikin, ja siunatuksi lopuksi lopsahtaa kiemura, arvoton Akankoski. Siinäpä kaikki! Petkeljoki on vain pienoisjäljennös, miniatyyri syvennyspainos suuresta Rämsän emäjoesta, joka vetää kolme sataa virstaa alas merenrantaan. Vetäköön — petkelkyläläisille, pieneläjille on pikkurikkinen Petkeljoki parahultainen passeli. Sen kaino kapeus, sen kääpiökosket, sen lapsellinen lyhkäisyys kuvastaa selvästi koko Petkelkylän lapsipuolielämää — juuri tuollainen ollakkin pitää joen jorina sille Suomen kansan murto-osalle, joka Petkeleen rähjäisissä mökkilöissä tasavallan hengellistä männynkäpyä idättelee. On sentään vähän vaikeata mennä väittämään, miten päin suhde oikein lienee: Petkeljokiko vienolla, villillä vilinällään on sorvannut petkelkyläläiset juuri sen karvaisiksi kuin ovat, vai onko se vain sokea sattuma ettei luoja luonut petkelkyläläisille valtavampia veneväyliä? Ollappa leveämpi ja pitempi joki ja korkeammat kosket! mukavapa olisi nähdä, Ieveneisikö, piteneisikö, korskistuisiko myös Petkelkylän elämä? Näin jokainen isänmaan saloseutu määräperäisyydellään lyö ikuisen leiman sen maisemilla majaileviin ihmisiin. Luonto luomansa vormuihin valaa.

On Ryysyrannan Jooseppikin jo liikkeessä, ypöyksin Petkeljoen niskaa kohti soutelee, pontikoita veneen pohjalla ynnä itsekuolleen lehmän lihoja, niitä Prinsessan lihoja…

Minkäs sille taisi että löi Aapeli kirveellä polveensa, minkäs sille että pulskahti Pahaan puroon Prinsessa, minkäs sille että oli tulla hulluksi akka surusta ja säikäyksissään synnytti vajanaisen lapsen, minkäs sille taisi että romahti kiuvas, minkäs sille että särkyi se viiden litran puteli, minkäs sille että pohjanmyrskypäivänä, jolloin suuria petäjiäkin mätkäytti torikalloineen kankaalle, repäsi rentonaan pirtin katon ilmaan ja lennätti viirikukon järveen? Vahinko ei tullut kello kaulassa, voimaton oli ihminen kovan kohtalon koprissa. Kopristeli, kopristeli se miestä, metsän menninkäistä, vaan kestää piti ne kopristukset ja uskoa elämään…

Hip-helleree! Mukavalleppa tuntui taas luikua omalla veneelläänkin vettä myöten, vaikka vuotihan raato näin kevätkesästä, joka kymmenen minuutin päästä sai äyskäröidä — se oli ensi vuorokautena läpilirittänyt kuin seula, vaan jo oli asettumassa, kun oli Jooseppi pari päivää turvottanut…

Pitiköhän peräköydessä laskea Repolaisväylä, vai uskalsiko porahuttaa läpi huoparilla viilettäen? — annahhan kun käväsi Mullimäen Juusolta kysymässä, tuossa se oli Mullimäki ihan kosken korvuksilla, korkealla törmällä.

Mutta ei ollut Juuso kotona, kirkonkylään oli hänkin kiiruhtanut, akka karsinasta tokasi:

— Ka laske vaan ales — housuthan sulla on jalassa — mieshän tuota out olevinasi sinnäi!

Lieneekö vähin pilkannut Juuson akka, se oli nyt sen sorttinen suustaladattu, ei aivan vähän katkera, kun ei se heidänkään elämänsä liene ollut silkkiä ja samettia. Vaan kun kuuli kaikki naapurin viimepäiväiset onnettomuudet, niin siitäkös hyrähti ikäänkuin hyvilleen muija, toisen kurjan kova kohtalo näet ikäänkuin lievensi oman onnen osaa. Ja ystävällisemmin nyt toimitti Joosepille että:

— Jos et hyvinkään perätörässä laskisi — kestäneekö veneesikään?

Johon Jooseppi uhmamielin vastasi että:

— Vaan mullahan vene kestää! ja varsinkin kun sai kuulla että

— Jo eilettäin velimiehesi, se Elettävän Konsta, komeasti ales hurautti, niin jotta mela vilahti!

Niin siitä Ryysyrannan Jooseppikin sydäntyi samaa temppua koettamaan, ei tahtonut olla Konstaa kehnompi.

Ja veneelleen palasi Jooseppi, viskasi veden äyskärillä ja tarttui huopariin — ant hurottaa vaan! Olipa urhon näköä Kenkkujen Kenkussa, kun selkä köykyssä, suu suipparassa, hatunhetula takaraivolla, tanakasti puristaen kaksin koprin huoparia, silmä kovana työntyi alas vesimäkeen, johon Repolainen miekkosen pontikoineen, Prinsessan-lihoineen vihaisesti nielasi. Liehahti siinä tukka jos ryysytkin, lepatti oikeanpuoleinen paidanhiha, vasen ei lepattanutkaan — sehän oli tarvittu niissä kirurgiasioissa, vaan oli kyllä takkikin matkassa sitä paljautta peittämässä, pontikoitten ympärille oli takki kääritty kokkaan, mutta Prinsessan maalliset jäännökset kopisivat pinossa pintturin kohdalla.

Silmä kovana, silmä kovana — jo raapasi hännän alta, vaan antoipa raapaista, samassa se jo loppuikin loiskutus ja onnellisesti lipui kallis lasti ensimäiseen suvantoon — vettä vain vietävästi oli purskahtanut veneeseen, heti täytyi ajaa ennenkuin toiseen koskeen kantautui. Rykäsi kimeän kaikuvasti Jooseppi, rinnassa outo riemastus, konsa Pitkäkosken nieluun tempautui — karikot kahtapuolta vain vilisivät, sukkelasti kuin sukkula sukelsi vene alas väylää ja koreasti koski korvissa kohisi — vaikka lastenleikkiähän tämä kaimakosken kuohina oli emäjoen paljovetiseen Pitkäkoskeen verraten. Hyvin se vain meni, mutta vesilastissa lotisi veneen hylky, suurella suvannolla taas täytyi tyhjäksi ammentaa ennenkuin airoihin tarttui. Kaarikoskessa kovasti rytkäytti niin että lehmän lihoista kimpale kirposi koskeen, vähällä ettei hulahtanut vettä täyteen koko purtilo. Visusti tutki veneensä Jooseppi ennenkuin neljänteen koskeen ruohti — siinäpä tuo Prinsessan reisiluu tulla tuppelehtikin jäljessä, Jooseppi nappasi sen kiinni ennenkuin se upposi. Seisaallaan ja silmä kovana laski hän tottuneesti alas väkevän Variskosken ja kulki huopailemalla halki Varislammin, jonka kimmeltävissä poukamissa kesän ensimäiset vesilinnut pyrskähtelivät pakoillen matkustavaa ihmistä. Sen viimeisen kiehimän, kiemuraisen Akankosken viiletteli Jooseppi vihellellen, vaikka sai sitä siinäkin tirkistää ettei hullusti laskenut — moni Petkeleen ukko oli Akankoskessa pöksynsä kastellut, ne akkaväen väylät kun ovat aina vähän viekkaita…

Kas niin, nyt oli hän Ison-Rämsän vesissä kiinni. Jo levisivät väylät väljälleen tässäkin järvessä, siellä täällä vain ajelehtivia jään järkäleitä ja etelän rannat männiköitä myöten kukkuroinaan särmikkäitä, lasinvihreitä ahtotyrskyjä. Jooseppi asettui teljolle ja alkoi rivakasti soutaa.

Kumpaan paikkaan hän tässä ensiksi menisi, kirkonkyläänkö vai kasarmiin? jospa ne hyvinkin siellä rajavartiostossa ostaisivat Prinsessan lihat, niin pääsisi heti rahoihin. Ja kyllähän ne soltut vängällä viinaksetkin valtaisivat — on siellä sellaisia hummeripoikia, iloisia kersantteja ja korpijallia, joille kelpaa. Ja vääpeli Veitikainenkin, viisas vekkuli, se rulettilaulaja, kernaasti kaulaansa kastelee. Ja luistaa toki alas luutnantinkin kulkusta — savolainen piällysmies. Kyllä Kenkkunen kaikki tuntee ja kaikki tuntevat Kenkkusen!

Mutta vaikka Jooseppi kuinka koetti tuudittaa tunnelmansa reippaaseen elämänuskoon, niin heti koskilta selvittyä pyrki outo painajainen masentamaan mieltä. Kuta lähemmäksi souteli kasarmialueen rantamia, sitä kirpeämmin kirvelivät sydänalaa vaimonsa varoitukset kotoa lähtiessä. Se oli näet Kaisa-Reeta sieltä synnytyssaunansa ovelta kurkottanut kalpeata päätään ja heikolla äänellä kieltänyt miestänsä enää tekemästä pontikkakauppoja kylillä. »Paha tuloo, jos myöt… se on mulla niin tunnossa.» Jooseppi oli vastannut että »täytyyhän ne märät myödä, kun on kerran keitetty».

Niine hyvineen kotoa oli lähtenyt. Ämmä vielä jälkeen huuhunnut että »kätilö kuhtua pitää vajanaista lastasi kahtomaan!» ja sen oli kyllä Jooseppi luvannut. Vaan sitä ei ollut saattanut omalle akalleen luvata ettei pontikoitaan rahaksi vaihtaisi. Sitä vartenhan aine oli poltettu, jotta jälleen pääsisi elämisen makuun. Mutta Kaisa-Reeta rasituksissaan pyrki panemaan kaikki onnettomuudet salapolton syyksi Vajanaisen lapsenkin saannin!…

Jooseppi souteli ulommaisia rantoja niin ettei joutuisi kiusaukseen poiketa mökkilöihin — Karihtaniemen väkeä hänellä ei haluttanut vähääkään tavata.

Kaunis oli sää, jäistään vapautunut Rämsä väilehti kirkkaana ulappana, jonka sysimustaa pintaa vain maininki keinutteli. Suloisesti säteili aurinko paistaen kuumasti soutajan selkään. Neitsytsaaren taitse souteli Jooseppi katsellen vitaan kupeelleen vastapäistä, korkeametsäistä manteren rantaa ja sen törmällä kohoavaa huvilaa:— siinä oli merkillinen talo, kun talvikaudet autiona seisoi ja asukkaat elelivät Helsingissä — sitä sellaista elämänmuotoa ei talonpoika hevillä ymmärtänyt. Mahtoiko tulla taas kotiinsa kesäksi, »Korpipalatsin» isäntä? Mukava sen väljissä suojissa oli aina kesäisin pistäytyä porisemassa, melko alhainen se oli herra rahvaan parissa. Kunpahan taas kotiintuisi juhannukseksi — tohtori — niin käväseisi hänkin huvilassa elämänhuolistaan rupattamassa.. miettii Ryysyrannan Jooseppi ja soutelee sivu pitkin pohjanrannikkoa.

Tulvillaan on järvi, matalatkin rannat syviä. Kun oisi käydä tuossa Haukkurannassa sen Haukku-muorin puheilla ja keinotella itselleen niitynrepaletta kesäksi! ajattelee Jooseppi. — Vaan se on niin pahasisuinen muorin ryökäle ettei sitä joka jussi ruohi puhutellakaan. Rämsänrannan räikkäleukaisin mummon möhkäle, rikas kuin piru ja kitsas ja epäluuloinen, pahansuopa! Kungastuolissa vain istua röhöttää syöskumi piippu suussa ja haukkuu kaikki ihmiset varkaiksi ja väärintekijöiksi. Koko Rämsänrannan maat ja mannut se omikseen väittää ja leuhkaa ponkaansa käräjillä käyttää. Konjakkia juopi ja kiikarilla järvelle kahtelee — ja utelias kuin harakka, hänen, ikälopun akan muka pitäisi kaikki asiat tietoonsa temmata! Jo se on monen herrankin kartanostaan myrkkykielellään kyydinnyt — Haukkurannan mumma! Ja vielä lisäksi se on uskovainen ja miesvainajaansa, murhapoltosta syytettyä, viattomaksi kehuu… Muistaa Jooseppi miten se sanoa sutkautti silloin kun oli seurakunnassa se opettaja Arttu Narttusen roskainen tyttöjuttu: »Kolome on putipuhdasta miestä elänyt tässä matosessa mualimassa, jotka eivät syntiä ole tehneet: minun mies vainajani — Arttu Narttunen ja — Jeesus Ristus!» Niinpä vain sanoikin Haukkurannan mumma.

Mokomia muisteloita haudoskelee Jooseppi Kenkkunen siinä talon lähettyvillä soudellessaan. Kyllähän se Haukku-mumma toisakseen hyvinkin taitaisi niitynrepaletta lainata köyhälle, jos sitoutuisi koko kesäksi sille korpirojua völjäämään. Vaan piessako hänen pötsinsä saisi pullollaan pysymään — haettakoon kolmen tähen koljattia Kuopiosta asti!

Sivu on Jooseppi jo lipumassa talon kohdalta, kun havaitsee että siinähän mumma murilas parahiksi möllöttää pirttinsä portailla ja kiikarillaan Joosepin venettä tirkistää. Ettei vain huutaisi ja vinkkaisi luokseen?

»Kissanhäntää minä hälle keitoksiani — se vain tekisi vaihtokaupat eikä antaisi ristuksen killinkiä, vaan mulla on rahan nuusa», päättelee itsekseen Kenkkunen ja kiskoo kaikin voimin sivu niin että kokka kohisee. Jo on tuntenut sivusoutajan, syöjätär, jo huitoo kämmeniään häjy, vaan hänpä, Jooseppi, ei ole tietääkseenkään…

Niemen kärjen suojaan souteli Jooseppi, kaarteli vähin vasemmalle — siinä oli se emäjoen niska, jossa laaja nielu veti valtavaan koskeen, sen mokoma koski vaikutti kaameasti petkelkyläläiseen — tuonne ei totisesti ollut asiaa. Junttalan mökki kyhjötti emäjoen niskauksen toisella rannalla, tulva näkyi portaita nuolevan. Kenkkunen, sivu soutaessaan tästäkin, tekasi arviolaskun siinäkin pisteessä piilevistä ihmisistä:

»Jämerä ukko se on Juntta ja viisain mies koko Rämsänrannan seurakunnassa — hokevat sen lukeneen kaikki kirjat — vaan piessako hänessä peukalonsa putroon pistänee, jotta ei elämänpäivinään saanut parempaa tönöä pystyyn kuin minäkään? Vaikka ei ole alastonta lapsilaumaa ympärillä ja Iaskumies on mahtava, ruunun virkaniekka ja kalakorppi mahoton — eikä edes viinoja viljele, — niin rähjääppä siinä vain viimeiseen päivääsi asti mustan muorisi kera ja kuole tyhjän pussisi päälle, kirosana kielellä! Ka se ukko sitten on osannut oikean ritiikin ryöpsäyttää tästä maaliman politiikasta ja porvalivallan puutoksista, vaikka ei päivääkään ole parlamentissa istunut, puhas mokraati. Vaan jokohan tuo niin vain lienee ettei kirkkahin älykään auta ihmisen lasta ylös korpikirojen rimmestä? Siihen juutut jaloistasi kuin tämä samainen kippurasarvinen kunnanlehmä sorkistaan Pahan urun puroon. Hyvä on ukko Juntta, hyvä — en sano pahaa…»

Sinne kasarmialueen rantamille nyt nytkytteli Jooseppi ja laski veneensä pajupensasten suojaan. Pontikat pensasten sisään kätki, yhden pullon vain poveensa painoi ja Prinsessa paran lihoja läksi kasarmille kaupittelemaan — Kenkkujen Kenkku.

Silloin…

Silloin se sattui, minkä kerran tuleman piti.

Eivät kopeutuneet kotosalle ne hilpeät hummeripojat, korpijallit ja kersantit. Ei ollut vääpeli Veitikainenkaan kasarmissa ja luutnantti oli ratsastanut apteekkineidin kanssa kylille. Prinsessan lihat kyllä ostettiin, mutta kun muonamestari kuuli että lehmä oli puroon hukkunut, niin polkuhinnan vain antoi ja pahanpäiväisesti haukkui. Parille tutulle kotipuolen nahkapojalle Jooseppi sitten pullollisen pontikkaa möi, mutta kun soltut äkkiä keskellä päivää tulivat humalaan ja tekivät tuhmuuksia, niin päivystäjä meni ilmiantamaan vääpeli Veikko Vartiaiselle että ne ja ne tekivät hutikkapäissään sitä ja sitä. Veikko Vartiainen, nousukas, oli ankara järjestyksen mies ja läksi kahden sotamiehen seurassa heti ottamaan selkoa, mistä viinakset keskellä kesäistä päivää kasarmiin tulivat, ja pakotti humaltuneet pojat ilmiantamaan, kuka kulkuri pontikat toi. Ryysy-Jooseppi oli juuri veneeseensä astumassa soutaakseen kirkonkylään, kun hänet kopattiin niskasta kiinni.

Niskasta kiinni!

Syvän nöyryytyksen hetki se Joosepille oli.

— Sinäkö juutas pontikat möit?

— Mitkä pontikat? naukui Jooseppi. — Lehmänlihat minä möin!

— Minkä lemmon lehmän? ärjyi vääpeli tietämättä kaupasta muonamestarin kanssa.

— Ka sen pr pr (Jooseppi koetti sanoa sivistyneesti) Rinsessan.

— Valehtelet, vintiö! karjui vääpeli.

Toinen sotilaista löi kantapäänsä yhteen vääpelin edessä ja selitti Joosepin puolesta:

— Herra viäpel, kyllä tää mies myi lehmänlihhoo komppanian kyökkiin.

— Vai niin, sanoi vääpeli nolattuna. — Mutta möit sinä pontikkaakin pojille. Kun et itse liene sitä keittänytkin?

— En elämänpäivinäni ole pontikkaa keittännä! änkyttää Jooseppi hirveässä hädässä. — Kyllä ne molemmat vallesmannit minut tuntoo. Niin saakelin mukavia herroja molemmat…

Kiihtynyt vääpeli näytti miettivän, mutta sanoi sitten:

— Hyvä on, ukko rukka, saadaan ne asiat selville, kunhan tästä kirkonkylälle lähdetään. Minä pidän ensin alustavan tutkinnon. Ja ilmoitan puhelimessa Pirhoselle. Pojat! huusi virkaintoinen vääpeli, taluttakaapa tämä eppu takaisin kasarmiin…

— Käskystä, herra viäpel!

Kovakouraisesti tarttuivat soltut Kenkkuseen. Kuin pahantekijää lähtivät taluttamaan ylös metsätietä, solttu kummassakin miehen kynkässä.

— Seis! huutaa vääpeli perässä. — Tarkastetaanpas äijän vene.

»Nyt otti itse elävä pelsepupi!» ajattelee Jooseppi tyrmistyneenä.

— Mitäs täällä veneen keulassa sammalien sisässä on? huutaa vääpeli.

— Ei oo mun venneeni eikä tavarakaan mun ouk! valehtelee Jooseppi kauhussaan.

Vääpeli vetää kolme pulloa pontikkaa sammalien sisästä ja nostaa vasten kirkasta kesäaurinkoa.

Solttujen silmät pälyivät himokkaasti kirkkaisiin pulloihin, mutta vääpeli on tilanteen herra, joka määrää.

— Todistajain läsnäollessa otan minä takavarikkoon nämä äijän viinakset.

— Ei saa ottaa! kieltää Jooseppi. — Sotaherra joutuu semmoisesta pislaakista pirunmoiseen eesvastuuseen. Suomen laki…

— Turpas tukkoon! tiuskasee vääpeli. — Taluttakaa hänet, pojat!

Taas löivät kantapäänsä yhteen savolaiset soltut ja rääkäsivät yhtaikaa:

— Käskystä, herra viäpel!

Oli se juhlasaattue: Kenkkunen rimpuillen kahden soltun välissä, virkaintoinen vääpeli pontikkapullo kummassakin vormutaskussaan pullottaen sekä yksi, suurempi pullo kainalossa.

— En minä karkaa! kitisee Jooseppi. — Kunhan irtilaskette — saatan minä ilman kainalokeppejä kävellä, ei tarvihe käsipuolesta kopristaa kuin minkähän roistoa…

— Mitä se äijän käppyrä siellä turisee? haukkuu vääpeli perässä.

Ryysy-Jooseppi miettii itsekseen: »Kiikkiin tässä kipsahti mies, mutta teen minä näille solttuherroille kepposet.»

Hän muistaa sanomalehdistä lukeneensa maailmansodan kaasupommeista taistelussa ja politiikassa — mitähän jos hänkin… Äkkiä soltut päästivät Joosepin irti.

— Helvettiäkö te häntä löysäätte? kiljahtaa vääpeli kaukaa takaapäin kapealla, kauniilla metsätiellä.

Soltut löivät hämillään kantapäänsä yhteen niin että paukahti, veivät kämmenselät päähineeseen, ja toinen ilmoitti juhlallisesti kummankin puolesta:

— Herra viäpel, se haisoo ihan elävältä pa…

Nokkaansa tarttui toki itse komea vääpelikin kiiruhtaessaan Joosepin luo. Kylläpä vain hän raivostui!

— Jeevelin sittapöksy! Elävästä lannastako pontikatkin poltit?

Johon Jooseppi Kenkkunen kaikista ilkeimmällä sisullaan vastasi että:

— Herra pääjehu on hyvä ja maistaa itse, niin tietää — sullahan putelit on.

Älähti se koira, johon kalikka sattui. Tahtoi lyödä vääpeli, mutta Jooseppi pinkasi metsän laitaan ja kivahti:

— Annahan olla, sotaherra, kajoamatta Suomen kansan köyhälistöön. Olee se esikuntai…

— Taitaapa olla kommunisti, lopetti vääpeli vihaisesti ja niin mentiin sisään kasarmin portista.

26.

Poliisi Pirhosen kuulusteltavaksi Ryysyrannan Jooseppi sitten kuljetettiin kirkonkylälle. Pahasti he toisilleen irvistelivät kuin vihaiset pystykorvakoirat Goljath Pirhonen ja Jooseppi Kenkkunen. Poliisin silmät iskivät tulta — hymm, hymm, ähäts — jopas tartuit, ristikettu, käpylautaan. Mahtavasti teki Pirhonen protokollansa, mutta jyrkästi kielsi Kenkkunen pääasian — hänkö muka itse viinaa olisi keittänyt — mitä sitä tyhjää — toisten vaivaisten rojuja vain oli pelkästä ihmisystävyydestä joutunut veneessään kuljettelemaan!

Jooseppi pääsi vapaalle jalalle, varsinkin kun lupasi ettei kylästä lähde kotiinsa ennen seuraavaa päivää — oli paljon asioita ja ääretön kurjuus siellä kotona.

Aapeli lyönyt kirveellä polveensa! — pienemmät sikiöt ruvessa ja yskässä! — Rinsessa puroon pulskahtanut! — akka tehnyt vajanaisen lapsen! — kiuvas romahtanut! — katto lentänyt helvettiin! — ja kaiken nuusa ja nälkä kuin polseviikeillä! — sitä kurjuutta ei kyennyt sanoilla selittämään herra konstaapelille. Ja Jooseppi itki — itki herra konstaapelin edessä niin että herra konstaapeliltakin tipahti kirkas kyynel kauniille pöytäkirjalle. Kuulostipa, kuulostipa tosiaan kurjalta…

— Ja mitä varten minua, justiin kuin murhamiestä tai pahantekijää roistoa, kuletellaan käsipuolesta kopristellen solttujen välissä — sivilihän minä oun ja sivilinä meinaan ikäni pysyä! naukui Jooseppi lopuksi.

Pirhonen nielasi mielenliikutuksensa ja rykäsi kaikuvasti. Sitten loi hän tutkivan katseensa protokollasta Kenkkuseen. Mitä kaikkea tuo katse sisälsikään!

— Niin — kyllähän hänkin — Rämsänrannan poliisi, ymmärsi ihmisen elämän saloilla, mutta — — — Sen hän kyllä uskoi että Rinsessa oli pulskahtanut puroon ja Joosepin akka tekaissut vajanaisen lapsen eikä hänellä myöskään ollut mitään sitä vastaan että Ryysyrannan tuohikatto oli myrskyllä lentänyt helvettiin ja että ylipäänsä siellä oli pahasiivo ja kurjuus kotona, mutta ——

Saattoi siellä olla vähän muutakin kotona? Saattoi olla se salapolttimo, jota hän pääsiäisenä jo oli nuuskinut. Oli erinomaisen tärkeätä saada se nyt käsiinsä. Juuri moisen todistuskappaleen käräjänkäyntiä varten tarvitsee korkean kruunun uskollinen palvelija.

— No, saat mennä, sanoi Pirhonen, ja Jooseppi tuli ulos maantielle ja alkoi tallustaa keskustaa kohden. Pirhonen vielä näkyi katsovan akkunasta perään…

Jooseppi pudisteli itseään kuin koira, joka on paiskattu veneestä järveen ja uinut maalle. Liian hyvin hän vaistosi ja älysi että tuo Pirhonen vielä samana iltana lähtee viivana Ryysyrannalle viinatehdasta haltuunsa ottamaan, hävittämään ja protokolliinsa merkitsemään. Ja viimeiseen asti tahtoi Jooseppi tietysti pelastaa maineensa, perheensä ja vapautensa.

Jos siis oli Goljath Pirhonen ovela, niin vielä ovelampi osasi olla Jooseppi Kenkkunen.

Sieltä Maakunnan pihalta hän supattelemalla tunkionurkan takana palkkasi kolmella kympillä sattumalta tapaamansa kotipuolelaisen, sen vanhan tuttavan, vähän löylynlyömän Pahka-Pekan viivana viemään viestiä akalle Ryysyrantaan jotta:

»Kiireenvilkkaa kapistukset korpeen — Pirhonen tulossa kuin tuuliaispää! — kyllä ne akat älyää!»

— Ka minähän toimitan tolokusti! lupasi Pahka-Pekka, työnsi Joosepin antaman pikanellipurun poskeensa ja läksi hölkkäsemään veneelleen, Rämsänsalmen rantaan, jossa petkelkyläläiset pitivät veneitään silloin kun ei ollut täyden jauhosäkin ottoa kylältä. Milläpäs Pahka-Pekkakin otti — ei ollut joka ukolla niin paljon retiittiä…

Joosepilla sydän hyppelee rinnassa, kun Maakunnan puodissa taas törmää yhteen poliisi Pirhosen kanssa — se on selvästi jo menossa — silmäkin niin kovana — ja sieppaa vain hienoja Saimaa-savukkeita vormunsa taskuun. Luopi Jooseppiin vallan merkillisen katseen, Jooseppi rykii ja kakii ja tahtoisi jotakin urahtaa, vaan sana tarttuu kurkkuun — jo poistuu Pirhonen puodista napit kiiluen ja virkalakki päässä.

Kaupanhoitaja Helge Huttunen vilkuttaa silmää Kenkkuselle ja sanoo:

— Se on sinun kotiisi menossa vähän tarkastusmatkalle.

— Saa kai sinne mennä — minun puolestani, naukasee Jooseppi teeskennellyn rauhallisesti. — Mitäpähän hyvää sieltä löytänee viinasantarmi, kun en minäkään löyvä, vaikka isäntä oon…

Naurahtavat siinä asiakkaat tiskin äärellä, kun Kenkkunen näin kehasee. Tottapahan tietää ettei sieltä kotoa mitään erinomaista löydä, koska ei mies itsekään löydä.

Itse asiassa on Jooseppi tulisilla hiilillä että miten lopultakin käynee ja lähtee juoksujalkaa kätilön puheille. Ja kätilön luota hän hiki hatussa, ryysyt repattaen, hyökkää päätäpahkaa päänimismies Carolus Koskelinin kansliaan pikkupappilaan ja huutaa jo kynnyksellä:

— No nyt on piru irti, ja Kenkkunen hirsipuussa!…

* * * * *

— Painahhan puuta! sanoi päävallesmanni ja lisäsi sitten iloisesti: — Ja kiitos viimeisestä.

Ja kun avojalkainen rouva toi kahvia sekä miehelleen että Joosepille, niin lääkärin »kotilääkkeeksi» määräämää apteekispiritusta pirahutti Koskeliini kahvin sekaan ja nauravin silmin; sydämen pohjasta huoahtaen sekä taputtaen Jooseppia olkapäälle sanoi:

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Terve Kenkkunen! Koiran virka tämä vallesmannin virka…

Mutta kun Jooseppi oli kironnut sekä kieltolain että kiertolain alimaiseen hornan kattilaan, niin Carolus Koskelin rykäsi ja otti puheenvuoron:

— Kieltolakiko onnettomuus Suomen kansalle? hän huudahti. — Päinvastoin! Kieltolaki ja kiertolaki ovat rinnastettuja käsitteitä, vaikka pienellä eron vivahduksella. Nythän saa lain turvan jokainen, joka tahtoo olla ehdoton raitis tahi haluaa etteivät muka muutkaan saisi juoda. Ja nyt saa yleisen mielipiteen kannatuksen myös jokainen, joka tahtoo juoda. Toiset juovat, toiset ovat juomatta! Siis täysi vapaus tehdä kuten kukin tahtoo. Kieltolakiako kumota? Ei kieltolakia kannata kumota — silloinhan raittiushullut suuttuvat. Jos taas kiertolain hävittää, niin silloin juomahaluiset suuttuvat. Niinpä siis sittenkin juuri on hyvä — kaikki saavat mitä tahtovat!

Hän kaasi komealle rouvalleenkin pienen puolkuppisen ja ryhtyi sitten innokkaasti virkatoimiinsa.

Asioita oli kertynyt kosolta ——

* * * * *

Pahka-Pekka, mälliposki, löylynlyöjä, soutaa pikaviestiä niin että kokka hyrskii. Jo on päässyt Vanhanpiian niemen kohdalle ja livuttelee läpi ahtaasta Tuomarinväylästä, kun huomaa että lähti toinen vene jälkeen Rannilan rannasta ja kivasti tuleekin. Vaikka kaukana, niin huomaa Pahka-Pekka pienillä mykrän silmillään että se on kirkonkyläläisten veneitä, maalilaita — punaista ja valkoista vilkkaa ja airon lapoihin iloisesti paistaa — taitaa pirhanavie olla itse Pirhonen? Kaksi on henkeä, toinen perässä huopaa, toinen keulassa soutaa. Vaan hän, Pahka-Pekka, nytkyttelee yksin. Näkymättömiin jää se toinen vene, koska on Kanasaari ja Vanhanpiian niemi välissä.

Pahka-Pekka imee ahnaasti mälliään ja soutaa lujasti. Köykänen on hällä veneen suikura, semmoinen paremmin lampivene, mutta hyvä juoksemaan. Jo on sivu Kalmakaarteesta Pahka-Pekka, kun se toinen vene ilmestyy Vanhanpiian niemen kärkeen — tännepäinhän kuvatus on kulussa.

»Kappisounti tästä tulla taisi», miettii Pekka ja parantaa vauhtiaan.

Liki Neitsytsaaren rantaa, herrain huvilan editse, nytkyttelee Pahka-Pekka viivasuoraan Petkellahtea kohti, päätä kääntämättä tähtää sivu Karihtaniemen, Tyynelän ja Kyyrylän. Perässä vain veivaa se toinenkin vene, annappa veivata — jätättänyt hän sitä on, vaikka on takaa-ajajassa kaksi kulkijaa, keitä hyö sitten lienevätkin, vaan kai se on sitä Pirhosen komplottia.

»Hyvä mies se Ryysy-Jooseppi — kolome kymppiä kopraan painoi ja pikanellin poskeen», arvelee Pahka-Pekka.

»Mikähän niille nyt tuli — Karihtaniemeenkö mutkausivat vai hankavihtako katkesi?» kyselee Pekka itseksensä, kun ei takaa-ajajaa taas ota näkyäkseen perässä. Mutta jopas taas näkyy punavalkoinen piste — Pekka jo on järvenpäässä ja hyppää maihin.

Nyt se tuli se Petkeljoki, joka ei vedä ylöspäin, vaan puskee ankarasti vastaan. Jos varmasti tietäisi että olisi Mullimäen rannassa siellä Petkeljärven puolella talonvene otettavissa, niin jättäisi kosken nousun. Vaan se näkyi Mulli-Juusokin olevan kirkonkylällä rahtihommissa, parasta kun nousee omalla veneellään ylös kosket. Vaan jos Pirhonen harppaa maitse ja sivuuttaa, ja saa veneen toisesta järvestä, niin sitten se myrkyt lykkejää — osaa Pahka-Pekkakin arvostella. Vaan mistäpä poliisikaan tietää kyytinjatkoa? — jokea ylös senkin on pakko kiskoa, muuten ei pääse Ryysyrantaan…

Ja Pahka-Pekka ponnisteli ylös kiemuraa Akankoskea, kaahlaili vähin virrassa, mutta vedenpitävät oli äijällä saappaat, hulahti vain kerran yli varresta, vaan mitäs se haittasi kesällä, kesähän tuo jo oli, vaikka kylmä vesi. Variskoski korskui kuin hullu orit vastaan. Pahka-Pekalla oli omat kompeensa, pitkä köysi, perään ja keulaan kiinnitetty, siihen kun sivulta tarttui ja pingotti kolmikulmaan, niin mies vain louhikkoa käveli — ja vene kirskui yksiksensä väylällä, jaksoi sen vahva mies taluttaa kuin pahan poron, vaikka kevättulvahan tämä vielä oli ja kosken voima väkevä. Kunpa tapahtuisi jälessätuleville jotakin! — toivotteli Pekka ähkyessään yksin koskissa — etteivät kiinni saisi. Eikä ne toki mitenkään kiinni saakkaan, vaan paha on, jos heti kintereilläkin kerkiävät. Tässä taitaa olla kysymys tiilenpäistä ja viraltapanosta — tuumailee Pahka-Pekka.

Jo on hän kerinnyt Pitkäkosken niskaan, kun etäältä kosken alta kuuluu kova huuto — Pahka-Pekka säikähtää niin että säikäyksissään sylkäsee mällinsäkin koskeen. Sielläköhän piru lienee perässä Pirhonen ja sen lempsattiako hän Pekan perään huutelee? Pekka pidättää läähätystään ja kuuntelee:

Huutavat ne kyllä, vaan ei saa selvää — kosken tyrskinä sekottaa äänet. Huutakoot huuhkaimet — mitäpä se häneen kuuluu. Kunpa olisi, kunpa olisi niille joku vahinko tapahtunut! toivottelee Pekka syntisesti, housut tyrää myöten märkinä — oli sattunut semmoinen paha paikka kevättulvassa.

»Saattaa se yhtäkaikki poliisiltai kairapallot kastella», ajattelee viestinviejä ilkeästi soutaa nytkytellessään viimeisen suvannon halki. Vaan nyt ei jaksanut viimeistä koskea, jyrkkää Repolaisen väylää yksikseen nousta — täytyi lähteä hakemaan Mullimäestä apuväkeä, on kai siellä akka kotona, jos ei muita. Housut lökätti pudotakseen asti, kun Pahka-Pekka juoksi ylös törmää. Mutta Mulli-akka tokasi että hään vain ei lähe ihtiään repimään — muutenni reväsin irti — ja että sen hiivattiinko sulla on hoppu, Pekan pöljä? Silloin Pahka-Pekka tuppivyötään korjaillen, änkytti että kiire on kuin joulukirkkoon — piru on perässä.

— Kuka? änkäsi akka.

— Ka se Pirhonen! purisi Pekka.

Akka tuli uteliaaksi.

— Mihinkäs se on mänössä?

— Ka Ryysyrantaan! Minut Jooseppi laittoi sanaa viemään jotta…

Taas leimahti vahingon ilon ilme Mullimäen kiusatun emännän silmissä — se tuntui niin sanomattoman hyvältä sydänalassa että muillakin ihmisillä oli vastuksensa täällä murheen laaksossa. Vaan jos se poliisi sitä lyytä saisi nuuskituksi hänenkin Juusonsa osalliseksi juoneen, niin ei ollut hyvä sekään… Hoksasi silloin akka toimittaa että:

— Huhmarniemen Paavo on alaalla tuolla myllyssä, ota hänet heleppariksi!

Ja ukko Paavon kanssa nyt Pahka-Pekka veneensä veti ylös Repolaisen väylästä — oli siinä kaksi tanua korven körilästä. Mutta niskaan kussa ehättivät ukot, niin jopas kajahti kosken alta komea huuto — Pirhonen kutsui Huhmarniemen Paavon kolmanneksi ylösvetäjäksi hänenkin veneelleen. Pahka-Pekkaa vapisutti:

— Reistaahhan hiastuttaa sen kulukua!

— Niinpä hyvinkin, sanoi ukko Paavo. — Ristillinen velvollisuushan se on, hyvää simaa se Kenkku keittää!

— Hyvää! painosti Pekkakin ja hyppäsi veneeseensä.

Ja nyt se vasta kilpasounti syntyi Petkeleen järvellä. Jo oli Pahka-Pekka kappaleen sivu llvessaaresta, kun Pirhosenkin maalilaita vene ilmestyi kosken niskasta — siksikin pian se vanha vainooja näkyi suoriutuneen Repolaisen väylästä — ei ollut Huhmar-Paavo saanut pahasti häjyn nousua hidastetuksi, vaikka tietysti oli koettanut — ristillisestä velvollisuudesta lähimmäistään kohtaan.

Molempain veneitten kokka kohisi, — hangat natisivat ja airot roiskui—lieneekö kuuna kullan valkeana Petkeleen kupaita mokomalla kurinalla soudettu! Ryysy-Joosepin kunnia tai häpeä tässä oli kysymyksessä! Pahka-Pekka oli se kunnian edustaja Suomen kansan puolesta, Pirhonen siellä perässä uhkasi häpeän torpeedolla virkavallan puolesta. Oikea asia kummallakin. Kumpi tässä voittaisi?…

Jo karahtaa Pahka-Pekan purtilo Ryysyrannan törmään — lieneekö Pekka muuta kertaa elämässään niin ketterästi koipiaan liikutellut — venekkin vetämättä jäi — riihisaunalle hän riepsahti, karstakiiluisen uksen auki kiskasi, ja karjasi:

— Jooseppi sanan laittoi — piru hännässä — savotta sammaliin — joutukaa akat!

Sydänhalvauksen oli saada Kaisa-Reeta — eihän hän tässä kyhäytynyt mihinkään, vaan ämmä kyllä ja tuo Pahka-Pekka itse ja lapset…

Olisi se ollut pikakuvan arvoinen ilmestys, kun nyt ämmä ja Pahka-Pekka kantaa retkuttivat pontikkapataa metsään, Pekalla märät housut putoamassa ja Aapeli nilkuttamassa perässä pulloja kantaen. Siinä tytötkin, Irmeli Kaija Riita, Leena Kenoveeva ja sairas Liisa Valpuri hömssyämässä piiloon mitä saavat käsiinsä kahmaistuksi. Ja Einari Jaakoppi, yskäinen rupirikko pikkumies reppasemassa perässä, nokka räässä ja tukka pörröllään…

Olipa Jooseppi Kenkkunen ovela ammattimies alallaan, olipa oikein kaukaa-viisas — kuopan näet oli kaivanut kuusikon sisään. Sinne kaikki hurautettiin ja nytkös alkoi vilkas hautaaminen — sammalilla kuoppa taitavasti peitettiin aivan niinkuin metsän mörkö karhu peittää kaatamansa lehmän raadon, mutta tämä pantiin tasapintaan ja suuria murtoja päälle — ei vanha kehnokaan olisi keksinyt kätköä aidan takaa. Kiirettä siinä vain pitää piti — Aapeli poika, polvihaava, tässä komendanttina kamppaili — isän ikikunnia oli kysymyksessä — ja rutosti sieltä aidan takaa takaisin täytyi joutua ennenkuin poliisin vene kerkiäisi rantaan. Jännittävä oli hetki!

Mutta jumalankiitos — molemmat hankavihtat olivat katkenneet Pirhosen soutomieheltä — sepäs viivytti kotitarkastajaa vielä neljännestunnin Ilvessaaren kupeella…

Juuri samalla silmänräpäyksellä kun konstaapelin vene tuli pihan näkyviin, kerkesivät aarteen maahan panijatkin takaisin pirtille, mutta silloin ämmä läiskäytti kämmenensä reisille ja kiljahti:

— Ai Jeesuksen enkelit — rankkitynnyri vielä koassa sojottaa! Tule Pekka…

Mutta viemättä se jäi — tunkion siimekseen vain hätäpäissään sen saivat konkatuksi kodasta ämmä ja Pahka-Pekka — siinä jo Pirhonen karahutti venerantaan — törmän alta ei ihmisen päätä oikein näkynyt, Pekka paineli pirttiin, ämmä lynkytti takaisin saunalleen— mökki asettui normaaliin hiljaisuuteensa aivankuin talossa ei olisi liikahdettu sijoiltaan viiteentoista vuoteen — Kurli tyttö vain kurlutti kätkyessään kinaten pikkuveikkoansa Einari Jaakoppia vastaan.

Rikkoruudun läpi näkivät mökin lapset poliisi Pirhosen tulevan kaverineen aitapöksän kohdalla, nostavan silmänsä ylös pirttiä kohti, jossa ei ollut vesikattoa, naurahtaen viittaavan kädellään ensin välikattoa vasten ja sitten, pellolle päin…

Poliisin astuessa sisään vallitsi pirtissä haudanhiljaisuus — Pahka-Pekkakin, karvareuhka päässä, istua jörötti ovisuussa kulkurin penkillä niin jurona ja mykkänä että ainoastaan Jumalan hyvät enkelit saattoivat tietää, miten hän, äijän käppyrä, oli mylttäillyt veneensä kanssa ja miten äsken juoksennellut kuin pojan hurjimus törmissä sekä tuolla aidan takana ja viimeksi tunkiolla…

Pahasiivo, sisäänromahtanut kiuvas, russakkain kihinä ja sairaat, mykistyneet, puolialastomat lapset näyttivät tekevän konstaapeliin ynnä hänen kaveriinsa jonkunlaisen vaikutuksen. Löi väkistenkin tunnolle, eikö ollut liian ankaraa tulla kotitarkastukselle moiseen kurjuuden pesään?

Poliisi pysähtyi keskelle lattiaa, sytytti savukkeen, varoi istumasta minnekkään ja virkahti viiksiään väännellen:

— Missäs täältä on emäntä?

Ei kukaan vastannut heti. Vihdoin Aapeli makuultaan selitti:

— Ne on äiti ja ämmä tuolla saunassa, ja Irmeli ilmoitti kimeästi:

— Ei isä ouk kotona!

Mutta rupiutunut Einari Jooseppi kehui sormi suussa yskähdellen poliisille:

— Meijän äitipä löyti pikkulapsen saunan lauteen alta!

— Vai löyti! sanoi Pirhonen järeästi. — Saako sitä mennä kahtomaan?

— Saa sitä mennä! lupasi poikaressu.

Poliisi katsahti nyt pölkkynä pököttävään Pahka-Pekkaan ja kysyi:

— Sinäkö se eillä soutelit kirkonkylästä?

— Mitääh? tokasi Pekka ikäänkuin havahtuen unesta.

— Mitä sinä niin kiireesti soutelit meidän edellämme, jotta ei kiinni saatu? tutki taas poliisi.

Pahka-Pekka vastasi:

— Palajo on vettä koskissa — joo.

Tahallaan heittäysi Pahka-Pekka pöljemmäksi kuin olikaan, löylyn lyömän maineessa kun kerran kulki, ja Aapeli puolestaan, pikku diplomaati isäinsä mallia, osasi mustata Pahka-Pekkaa vielä enemmän, tulkitsemalla poliisille että:

— Se on semmonen vähämielinen raukka… alusvikanenkin… ei siltä kannata mitään kysellä!

Poliisin kaveri kuitenkin vielä yritti:

— Mistä se tämä kulku-ukko on kotoisin?

Johon Pekka taas heittäytyen vastasi:

— Vajanaisen lapsen kuuluu tehneen tämän talon emäntä!

— Öö…

Pirhonen mylähti vähän naurun ja halveksumisen vaiheilla ja toimitti kaverilleen:

— No lähdetäänhän vähän tarkastamaan.

Saunalle ensin suuntasivat askeleensa viinasantarmit, mutta pian totesi poliisi että huonosti siellä olivat sisäiset asiat, ja vastenmielistä hänelle oli puhutella kurjannäköistä emäntää ja vielä vastenmielisempää katsoa vastasyntyneeseen. Käski kaverin sentään varmuudeksi kurkistaa jokaiseen hämärään nurkkaan, vieläpä kopeloida seinämiä makaavan äidin ja lapsikäärön takaa. Mitään epäilyttävää ei löytynyt.

— Lehmänlihojako se Jooseppi lähti kaupitsemaan sinne kirkonkylälle? konstaapeli kysyi.

— Ka niitä kai se lähti, vastaili ämmä. — Ja käskin minä kuhtua kätilön tätä lasta kahtomaan, lisäsi hän.

— Oliko sillä mitä muuta myötävää? jatkoi poliisi.

— Ei kai sillä minun tietääkseni ollunna…

—Mistähän tuo pontikat oli saanut? laukasi Pirhonen.

— Että mitenkä herra poliisi tarkoittaa, pani ämmä, imelästi irvistäen hampaattomalla suullaan.

— Se näet Jooseppi möi siellä pontikoita — sotamiehet ottivat kiinni…, selitti poliisi jäyhästi.

— Voi hyvä isä nähköön ja sus siunatkoon! kiljasi ämmä. — Ja me kun ei tiietä täällä pyhäsen pölähtävää! Kennenkä tuo nyt oisi pontikoita Jooseppi riepu hätäpäissään joutunna kulettelemaan. Ja vielä sotapoijat ahistelleet raukkaa! Lie tuo rahan nuusassa niitä Koiranhännän Jussin vanahoja viinoja hairahtunna tarjoilemaan! pärpätti ämmä oikein sotkeaksensa jäljet.

— Koiranhännän Jussinko? tokasi poliisi tarttuen ansaan. — Keittääkö se koiranhäntäläinenkin viinaa?

— Ka en minä häntä tiiä — liversi ämmä. — Ja mitenkä se enää keittää Jussi raiska, kun on vainaja!…

— Kuollutko se on? kivahti Pirhonen vihoissaan ja nolattuna.

— Ka kuollut, kuollut — eikö se Pirhosen herra sitä ouk sattunna kuulemaan? — Johan se Koiranhännän Jussi otti ja kuoli tässä pääsiäisen eillusviikolla.

— Vai niin, sanoi poliisi vääntäen viiksiänsä ja ottaen uuden savukkeen hampaisiinsa. — Me tulimme tänne vähän niinkuin kahtelemaan, kun se Jooseppi…

— Ka saapi, saapi katella — on täällä kahtelemista, ipatti ämmä puolittain iloisena ja ivallisena. — Oisi pitännä Pirhosen tulla aikasemmin — silloin kun näläkäinen lainalehmä männä sumpsahti suohon, poika lyyä lipsautti poloviluuhun, kiukaan raato hajota romahti, katon hylyky lentää lerkutti hiiteen ja emäntä riepu tehä tipautti tämän vajanaisen tyttölapsen. Silloin oisi ollunna kahtelemista!

Emäntä Kaisa-Reeta huokasi syvään eikä sanonut mitään.

Poliisilta oli ämmän pistopuhelun johdosta kotitarkastushalu jo melkein häviämässä. Mutta kaveri, se sorakielinen Herkko Heikura, jolla oli jonkunlainen sintynyt saketti yllään ynnä valkea kravatti kaulassa, sanoi saunasta ulostultua että:

— Taitaa meille pajunköyttä shyöttää, ämmän rrraato. Tarrrkashtetaanhan karrrtano!

Kotaan he nyt menivät. Poliisi nuuskahti nokkaansa:

— Haisee täällä vähän niinkuin…

Mutta ei löytynyt nyt kodan supukoista edes tyhjiä pulloja. Kolusivat navetat, ladot ja aitan tönöt, kiipesi Heikura lakkoihinkin, nousi pirtin avonaiselle laipiolle, kävi kehikot ja peräiset läpi — ei mitään. Tyhjä retki!

Vielä aitovierilläkin käväsivät, vaan eivät mitään keksineet.

Pois jo ovat lähdössä, niin silloin poliisi osoittaa kädellään:

— Mikä tynnyri se tuolla tököttää tunkiolla — onkohan vain paljasta kultaa? — käväsehän Heikura nuuskasemassa. Juoksee Herkko Heikura, hieno mies, pyrstötakissa liehuen, valkoinen kravatti kaulassa, tunkiolle —- ja huutaa konstaapelille soraärräänsä pärräten:

— Rrrankkitynnyrrri! Perrr…

27.

Jooseppi näiden asiain tapahtuessa Ryysyrannassa siellä kirkonkylällä kiemurtelee kuin liera ongessa ja vuottelee ja hengessään käy ankaraa yhteen- ja vähennyslaskua että: kerkesikö Pahka-Pekka papiaani ennen Pirhosta perille? ja älysikö nuo akat ja sikiörukat kätkeä visusti kaikki kapistukset ja kommervärkit, niinkuin hän oli opettanut? ja tuliko hätäyksissä se salakuoppa taiteellisesti peitetyksi sammalilla ja risuilla?

Anna että poliisi polttimon löysi, niin täysi rosessi siitä ropsahtaa — siinä ei taija auttaa Koskeliinin koreat silmätkään eikä rouvansa kauniit kintut eikä henkiystävyys seurakunnan ylhäisinten kanssa — ja tiilenpäitä, tiilenpäitä lukemaan Oulun läänin linnaan kyijitään Kenkkujen Kenkku — ja virka-arvo pois ja kansalaisluottamus horjuu! ja kotikurjuus yhä paisuu — ja akka voi kuolla kupsahtaa suruun tai tulee hulluksi — ja konnut jää tekemättä ja kunnanurakat mänöö rempsalleen — luotto laukiaa osuuskauppain ahvääreissä — retiitti, retiitti ronklaa — ja Pirhonen saa vettä myllyynsä — ja itse saa pappa pyllyynsä — ja kommunistit kietoo verkkoonsa — ja postiröökynä irvistelee — ja herrat ja narrit vieroo, virnistelee — ja sivutienestit sieroo — eikä sitä enää ikipäivinä ilkiä tirauttaa — oi pyhä paavin parta, oi Niljus vainaan kalakontti, oi vanha Vesteri ja Alajärven salakapakka!…

Ei maita uni Ryysyrannan Joosepille siinä Maakunnan pirtin peräpenkillä, ylös aina kapsahtaa kuin jänis kesäyön laihosta, yön valoisuutta akkunasta kurkistaa, ja hikoilee, ja ähkäilee kuin kirpun purema kinkerimies — ja eikö noita vain lienekkään liinan alla, ja ihminen tuskassa täitäkin työntää, tuska, tuska se sitä lajia syöpäläistä siittää kuin sade sieniä pinnasta pirskauttelee — monasti se jo on tässä maallisessa vaelluksessa koettu sekin — internatsionaale…

Jooseppi karkaa ylös ja lyöttäytyy maantietä tömistämään — niin on paha olla hänen — omantunnon tuska ja oman pöljyyden itsesyytös ja samalla intohimo kieltää ja peittää kaikki ja samalla pohjaton viha yhteiskunnan järjestelmää vastaan — mihin hän tästä pakenee? minne loikkaa itse elämän pedon kynsistä, nahkojaan myöten kynitty mies? Ah minne? Askeleet viedä viipottavat häntä höllästi alamäkeen, sinne päin missä poliisin asunto sijaitsee — pulska sillä on pytinki Pirhosella peevelillä! — Koko kylä jo nukkuu — nukkuvat rihkamaporvarit ynnä herraskaiset työläiset — kesäyö vain hohtaa ja ihmisen sielu valvoo — tuska, tuska ja häpeä valvoo ja kiirastuli polttaa syrjäkyläläisen syntisen aivoja…

Edestakaisin öisellä, kuivalla maantiellä kävellä känkkäili Ryysyrannan Jooseppi, tietämättä miten ratkaista asiansa — tunnustaisiko kaikki? säästäisivätkö pirut? — mutta silloin täytyisi kertoa alusta loppuun koko elämäkertansa — ja siitäkös yksi valtion maapoliisi välittäisi! — Sellainenko ihmiselämää syvemmin ymmärtäisi? — ollappa kotosalla edes se Korpipalatsin isäntä — se Helsingin tohtori, jonka aution huvilan sivu hän tänä aamuna souteli, niin sille saattaisi sydämensä purkaa — se tuntee herrat ja roletaarit — no, kyllähän Koskeliinikin lupasi lieventää, mutta Pirhonen, Pirhonen on pir…

Jooseppi hätkähti — siinähän Pirhonen juuri onkin paluussa kotitarkastusretkeltään, jymähtää tuolta vastaan öisellä maantiellä, mäen päällä, kookkaana, komeana astelee poliisi kiiltovarsisaappaissa, virkalakki päässä ja napit kiiluvat mustassa takissa.

Jooseppi koettaa poliisin ryhdistä ja silmänpälystä jo etäältä arvata, onko tuo löytänyt ja saanut käsiinsä hänen pontikkapolttimoaan — onpa, oi Jumalat ja perkeleet, tainnut yllättää? — vaan kun lähemmäksi tulee, niin näyttää ujoilevaita, aralta, saappaittensa kärkiin katsoo — eipäs, oi ikuisen oikeuden vartijat välkkyvin miekoin! — eipäs ole tainnut löytääkkään — ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka!…

Ryysyrannan Jooseppi uhmasi nielaista ennenkuin tipahtaa, mutta poliisi Pirhonen, kohdalle tultuaan, rykäsi virantärkeästi ja ottaen ankaran ilmeen kasvoilleen, tokasi:

— Parasta kun tunnustat Kenkkunen kieroutesi, löytyihän se vapriiki…

— Valehtelet! kivahti Jooseppi vaistomaisesti. — Minun kotoani ei löytynyt eikä löydy.

Siitä taas Pirhoselle pirskahti epäilys että jos hyvinkin hylky on viaton. Siivokseen siis sanoi että:

— Rankkitynnyripä löytyi!

— Mistä se löytyi? kysyi Jooseppi jännittyneenä ja urkkien tapahtumia omassa kodissaan.

— Tunkiolta! vastasi poliisi.

— Vieläkö mitä muuta nokkaasi nuuskasit, virkakoira?

Törkeästi kohtelee Kenkkunen virkamiestä, vaan yön aikahan tuo on eikä yhtään todistajaa.

— Enpähän muuta tarvinnutkaan löytää, sanoo poliisi, — on sitä siinäkin todistuskappaletta.

Joosepilta pääsee imelä, räkättävä nauru — niin mukavasti sydänalaa hykäyttää — nytpä hän osaa laskea ettei poliisi pitkälle ole päässyt — ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka! Halituli julli hip — —

Ja kaikuvasti ryiskellen naukuu Ryysy-Jooseppi poliisin nokan alla että:

— Vai rankkitynnyrin tunkiolta keksit — kyllä minä päätuomarille sen jutun käräjillä lareeraan, jos sinne kehtaat joutavasta viiä varattoman miehen, vaan sinulle, Koljatti Pirhonen, meinaan hakea eesvastuuta väärästä syytöksestä ja kunnianloukkauksesta…

— Minulle! hätkähtää pitkästä matkasta uupunut poliisi. — Väärästä syytöksestäkö? Ja kunnianloukkauksestako? Puhu sinä alemmillesi eläkä minulle julkisella maantiellä. Ja jos et oisi niin kurja kyssäniska eikä akkasi lapsivuoteessa eikä pirttisi kuin variksen pesä, niin korvalle lähettäisin…

— Lyö, ka lyö pirhana, jos uskallat! kimahtaa Jooseppi, jolla veret on kohonneet uurteisille kasvoille.

Eihän se poliisi tietystikään lyönyt, lieneekö ollut sitä tarkoitustakaan, muuten vain kovisteli Jooseppia ja jo vähin naureskelikin sekaan.

— Käyhhän puheilla huomenna, Kenkkunen, niin täydennetään protokolla, hän sanoi juhlallisesti, nyökkäsi hiukan päätään, hyvin hiukan vain, ja läksi marssimaan kotiinsa, heilutellen toisessa kädessään parin kilon painoista järvilohta vihtakiikussa — uistimella kai oli napannut nyt yöllä palatessaan Petkeleestä.

Jooseppi jäi yhteen kohti kuin patsas tuijottamaan Pirhosen perään, syvissä mietteissä niskaansa raapien — lempo tässä lopultakaan selvän sai, mikä oli tulossa?

28.

Mutta tuska uursihen uudelleen Jooseppi Kenkkusen latuskaiseen rintaan ennenkuin hän kirkonkylältä selviytyi. Tuska — tuonen tumma lintu, korppikotka, joka noukkii elävää ihmistä, pala palalta, säije säikeeltä, iskee vasten silmiä, upottaa käyrät kyntensä sydänalalihaksiin niin että musta veri tirskahtaa, lyö suurilla siivillään ympäri miehen olennon, ja jonka vallassa ihmisparka on avuton nostaakseen kättänsä kiusaajaa vastaan. Miksi et kurista Tuskaa, tuota raateliasta roitsaa, miksi et kokota omia kynsiäsi kuristaaksesi pedolta hengen kurkusta? mutta — sinä et siihen kyhäydy, eikä kukaan avuksesi riennä — olet yksin, yksin, yksin tumman Tuskasi kanssa!

Oman tuhmuuden tuska, oman lapsellisen varomattomuuden vaiva, häpeän hämy, rikoksen riena, oman rientosi raukeemus, oman riemusi romahdus, kapinasi kauhu, vihasi voipumus, penseytesi pettymys, itseluottamuksesi ilkeä laukeemus, koko maailman mustenemus silmissäsi, oman olemuksesi mitättömäksi tuntemus — tuo suuri tuska ja epätoivo ja valon sammumus kansallisessa köyhyydessäsi!

Oh, se leikkaa niin syvältä sydämeen ja lihaan! Se panee ihmisen vapisemaan pohjaperustuksiaan myöten: mikä olen tässä minä, ihminen, mikä on asemani yhteiskunnassa, ympäristössä ja Jumalankin edessä? Ettenkö vain ole rikoksellinen sielu, ettenkö vain kaiken elinaikani koeta pettää itseäni ja muita, ettenkö vain harrasta halpoja asioita, rumia tekoja — ja siksi olenkin tähän umpikujaan joutunut? Ettenkö vain ole niinkuin pappi ripittää: synnissä siinnyt ja syntynyt ja kaiken ikäni syntistä elämää viettänyt?…

Mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa vaelteli Ryysyrannan Jooseppi. Ei ollut hänellä nyt lohdutusta, ei maistanut hänelle leikki ja pilanteko, hän suri itseään, inhosi omaa olemustaan, tunnusti tunnossaan tulleensa mustan kuilun reunalle, jonka pohjaan pyörryttävin päin kurkisti. Tuo sisältäpäin kalvava kipu teki hänet ulkonaisestakin heikoksi, jalat tuskin kantoivat, koko ruumista kolotti, henkeä salpasi — mies tunsi ääretöntä väsymystä koko olennossaan. Mikä valta, jota hän oikein ei ymmärtänyt, oli tuominnut hänet näin alhaiseksi — miksi oli hän korvenkirottu?

Miksi oli hän huonompi muita, ei huonompikaan oikein, vaan onnettomampi? Miksi ei hänelle onnistanut? Koko maailma oli täynnä mahtavia roistoja, jotka eivät koskaan joutuneet kiinni, miksi hän, pikku roisto, heti kiepsahti kiikkiin? Oman typeryytensä tähdenkö? Mutta miksi piti hänen olla typerämpi toisia?

Miksi ei hänessä ollut sellaista intohimoa, joka otti miehen koppineen, näppineen, niin ettei siihen ollut syrjäisillä sekaantumista? Miksi ei hän ollut joko porvari taikka bolseviiki koko sielultaan? Häilyi vain sillä välillä — ja siksi kai oli näin mitätön?

Miksi ei ollut uskaltanut pitää sitä tuhatmarkkasta, jonka kommunistien agitaattori oli antanut? Oli ottanut eikä kuitenkaan ottanut? Ei uskaltanut nauttia, kuten miljoonat.

Tahtoi olla rehellinen eikä kuitenkaan voinyt olia läpirehellinen. Himoitsi rahaa ja kuitenkin halveksi ansaitsemasta sitä kaikin keinoin! Semmoinen peli ei vedellyt. Siksi tässä nyt kärsi tomussa ja tuhvassa katuen ja häveten, kismitellen ja murehtien muotonsa mustaksi.

Ystävät? Salaisuuksiin sidotun ihmispolon ymmärtäjät? Mihin ne lopultakin jäivät? Ei keneenkään saanut luottaa, ei parhaimpaankaan ystävään. Hädässä ystävä tutaan — nyt oli hätä — ystävät vetäytyivät hämillään pois pelistä. Kirotut. Kirotut olkoot he!… Vai hänkö tässä sittenkin oli saastainen. Oli — ei ollut. Olipas.

Yhteiskunnan hylky ja seurakunnan heittiö! Mutta miksi, miksi, sanoppa ihmisen järki syntyjä syviä myöten että miksi? —

Jooseppi loi murhaavan katseen omiin ryysyihinsä, muisti sairaan vaimonsa elinkautisen vaatteenpuutteen, muisti kalpeat, rupiset, retuiset, heikot lapsensa, näki ne raukat parhaillaankin värjöttelemässä pahansiivoisessa, russakoita kihisevässä huoneessa, kuin sikopahnassa, pirtissä, jonka kiuvas oli romahtanut niin että savun löi sisään silmiä karvastaen, pirtissä, jonka ruudut olivat rikki ja josta Jumalan myrsky katon oli kiskaissut… Näki takanaan kuin nurinkäännetyssä kiikarissa koko tähän asti eletyn elämänsä, pienenä, kaukaisena, mutta selvänä. Ikuista kitkutusta, ikuista kihnutusta, perävetoa ja kähmimistä kädestä kärsään…

Miksi? Sanoppa ihmisen järki syntyjä syviä myöten että miksi?

— Kirotun köyhyyden takia vain. Köyhyyden, jonka liejusta jalat eivät enää irtaudu. Köyhyyden, josta yksilövoimin ei nousua olla voi…

Sanoppa ihmisen järki että miksi se on olemassa tämä orjan ies? Tuhannet vuodet vastaavat siihen vaijeten. Jos vastaavat apua luvaten, niin valehtelevat. Sankka sumu peittää totuuden, sankassa sumussa tuikkaa vain turhaan, jossakin korkealla pään päällä, ikuinen arvoitus, luojan kirkas tähti…

Tuijota tuohon tähteen, jos se sinua lohduttaa, tylsisty, tule mielipuoleksi ja kuole. Mitä auttaa sinunkaan kuolemasi? Köyhyys ei kuole — eikö se ole kihelmöinyt maailman alusta asti ja eikö se kiristä hamaan maailman loppuun saakka? Ryysyranta — iankaikkinen ilmiö. Internatsionaale…

Näin pieksätti Jooseppi itseään läpitoivottoman aatteen ruoskalla. Rusikoi kuin maailmaan suuttunut erakko itseään omilla nyrkeillään, kiristellen hampaitaan. Kipeää koski, vaan ei hellittänyt. Internatsionaale!

Ei se tapahtunut yksistään kieltolain rikkomuksen takia. Koko korpikohtalo kouristi kärsivää sydäntä…

Lähin syy oli kyllä käräjiin haasto, jota enää ei voitu välttää. Poliisi Pirhonen sen ehdottomasti antoi eikä kumpikaan nimismies rohjennut pelastaa köyhää ystäväänsä joutumasta oikeudessa vastaamaan tosiasioista sekä eräistä ilmiöistä ja ilmiannoista aiheutuneisiin raskaisiin syytöksiin. Nyt niitä ilmiantojakin sateli! Joka kerran keksittiin, sitä aina arveltiin. Kivitettyä pahantekijää kivitetään aina lisää. Maailman meno se on.

Huonosti olivat siis Joosepin asiat toisena kauniina kesäpäivänä kirkonkylässä kiemurrellessaan.

Senkin vähän rahan, minkä oli ehtinyt lehmänlihoista ja pontikoista rapsia soltuilta, riisti mieheltä kauppaliike. Olihan Jooseppi jo ennen kesäsulaa pyhästi luvannut maksaa velkansa elintarpeista — ei siis ollut kiristämistä eikä kiirehtimistä, jos liike nyt vasta velkoi. Eivät edes riittäneet rahat…

Nälkä suolia kurnien, kukkaro tyhjänä ja veneen pohjalla vain köykäinen seitsenkiloinen jauhopussi, jonka Helge Huttunen Maakunnan puolesta sentään oli uskonut uudeksi velaksi hätäytyneelle kruununtorpparille, läksi Ryysyrannan Jooseppi vihdoin seuraavan päivän iltapuoleen keskuskylästä.

Kätilö, vanha naisihminen, istua körötti viilettäen hänen veneensä perässä ja jos se olisi ollut jauhosäkki, niin painoa olisi riittänyt satakin kiloa. Mutta millä Ryysy-Jooseppi virvoittaisi tätä vierastaan?

Kauppias ei enää ollut antanut kahvia ja sokuria velaksi.

Elämään tympeytyneeltä näytti tuo vanha kätilökin; joskohta pulleva, kai oli maailman ruoska muoriakin mukiloinut, kuului häneltä äskettäin kuolleen se ukon retku ja leskellä oli huoli tyttäristään, jotka koreiluhaluisina juoksivat solttujen perässä. Oli saatu Amerikasta muka perintö, jota oli huhuttu miljooniksi, mutta kun se vihdoin pankkilinjaa pitkin saapui Rämsänrannalle asti, oli paljon puhuttu perintö supistunut satamarkkasiin. Käsityötä 16-peninkulman pitkässä ja 8-peninkulman levyisessä seurakunnassa riitti kätilömummolle ylenpalttisesti, mutta Rämsänrannan kunnankassa ei puolivuosi-määriin kyennyt maksamaan ainokaisen lapsenpäästäjänsä palkkoja. Virkatoimessaan vanha ammattipäästäjä siitä huolimatta oli kehuttu kuuluisuus ja ennenkaikkea kansanlääkäri, jonka merkitys oli suurempi kuin aluetohtorin, joka herra aniharvoin naapuripitäjästä asti jouti tai viitsikään vaivautua Rämsänrannan syrjäkyliin.

Mykkänä vetelee venettään Ryysyrannan Jooseppi, mykkänä mököttää kätilömummokin perässä, huopari liikkumattomaksi pistettynä veteen. Ei elämä puhumalla parane. Hienotunteinenkin on tuo kansanlääkäri, ei kysele Joosepin asioita…

Siivilleen lyötynä, tulisissa tervoissa kiehutettuna, Jooseppi siinä veltosti airoilee pitkin aavan hohtavaa järvenselkää. Puhdas tuska yhä kalvaa, kaivelee, repii sydämen arimpia osia.

Hän on kurkottanut kuuseen, kapsahtanut katajaan. Mitäpä siitä, jos linnassakin käyttänevät — ovathan siellä paremmatkin käyneet — mutta itse elämä, itse elämä, minkä arvoinen värkki tämä oikein on? Tätä kirkonkylän ja kotitöllin väliä on mies vuovannut kuin harmaja varis vastatuulessa 13 vuotta edestakaisin — ei — sata kolmetoistakin vuotta sama köyhän suvun sielu tätä väliä on vuovannut — Kenkkuset kenkutelleet — aina yhtä köyhinä, puutteenalaisina, syrjäänsysättyinä! Ja yhä edelleen sata kolmetoista vuotta tulevat varmaankin kenkuttelemaan, koukuttelemaan, koikkelehtimaan, kieputtelemaan. Kesäkaudet vesiä kiskoen, hihaton paita märkänä, köykäinen pussi veneen pohjalla, talvikaudet pyryssä, pakkasessa, soseessa ja hyhmässä hiihdellen, rutistunut reppu niskassa. Ei milloinkaan lepoa, kinttusuonet aina kiinteällä, hartioissa jomotus jostakin jykeästä korpiraadannasta, elinkautinen kiire milloin työmaalle, milloin työnantajaherrain puheille, konsa kirkonkylään, konsa kotikurjaan — tuo loppumaton leipätaistelu — sydänalassa syvä alakuloisuus, suussa surkeat sukkeluudet ja — naamari silmillä. Mies tässä muka olen minäkin, vaikka itseasiassa olenkin vain vuosisatojen ikivanha, vastatuulta vuovaava, Pahankorven harmaja varis!

Ja sillä variksella on vaivainen pesänsä, jota parempaa se ei osaa rakentaa ja jota parempaa se ei ansaitsekkaan — koska on vain vaivainen variksen raato — ja pesässä, männynkäkkyrässä, sillä on ne poikaset — harmajan variksen yhtä harmajat, halvat poikaset, jotka mustanpunaista kitaansa aukoen kirkuvat iankaikkista nälkäänsä. Anna isä ukko, anna äiti raiska! — meitä on monta aukinaista suuta, jotka, jos syötät, osaavat laulaa variksen lauluja! Harmajan variksen harmaita lauluja, raakoja rääkyjä, joita ei suurmaailma kuuntele…

Niin, sellaista se on korvenkirotun maallinen vaellus täällä ajan laksossa iankaikkisuuden rahdussa, tällä Suomenniemellä, täällä Rämsänrannalla — täällä Petkelkylällä. Yhtämittaista jauhonjonotusta, nutun nuherrusta, tupakan tuskaa!

Onko sitten ihme ja kumma että me, Suomen kansa, kaiken puutteessa, eksymme repäiseviin rikkomuksiin järjestynyttä yhteiskuntaa vastaan? Meidän isämme ei ole yhteiskunta, jota nöyrästi tottelisimme, — yhteiskunta on meidän isäpuolemme vain — meidän isämme on korven peikko, naavapartainen peikko, joka meidät jo lasna lumosi ja joka meitä kuin metsän para kuljettelee, meitä kurittaa, meidän kanssamme kujeilee ja mylttäilee. Antakaa anteeksi, hienosti sivistyneet herrat ja narrit, ettemme me, sydänmaan tollot, arvaa kumartaa ja kunnioittaa ankaraa isäpuoltamme — järjestettyä yhteiskuntaa! Jo äidin nisistä — sen kirkkohameettoman akan riutuneista rinnoista — me imimme veriimme korvenkirot, peikon perinnöt, paran panennat, Pahankorven harmajan variksen vaakunnat ja mustan korpin raakunnat raa'assa luonnon vapaudessa. Vapaus on meidän kehtomme keinuttaja, koskematon luonto — meidän sylikummimme. Papin liperit näimme vilahdukselta — hänen tekopyhän jylinänsä kuulimme kinkeripirtissä — mitä meillä lie muuta hänen kanssaan tekemistä? — ei hän koskaan ole köyhän kansan oikea sielunpaimen — hänellä on komea pappilansa — meillä surkea sikopahnamme — hän meille lupasi taivaan kurjuutemme korvaukseksi — valehteli, valehteli — vai olisiko ainakin totta toitottanut? — pappi meidän järkemme sokaisee — sydämemme synnintunnolla tukahduttaa — pappi meidän valkenevat luumme hautakuoppaan siunaa — siunaa tai kiroaakin…

Aution korpihuvilan sivu soutaessaan Jooseppi Kenkkunen, kuten tulomatkallaankin, jälleen ajatteli itsekseen: jahka kotiintuu tohtori Helsingistä, niin käväsenpä pakauttamassa…

Yhä hän mykkänä souteli ja mykkänä körötti ynnä perää piti huoparilla vanha kätilömummokin. Vasta Petkeljoen suistamoon tultua, jossa Akankosken kihinä lorisi vastaan, vanha, paljon kokenut kansanlääkäri avasi suunsa ja kysäsi matalalla äänellä:

— Minkälainen se oikein on se teijän vajanainen lapsenne?

29.

Halkolautta korven kesäyössä — nariseva ankkuriköysi ja kitisevä kelunapa — valonhohtava järvenselkä — kuikan huuto emäjoen niskassa — mustasta syvyydestä peilipinnan yli ilmaan loiskaava, hopealle välähtävä taimen — vaaleanvihreät, hiirenkorvalle puhjenneet koivumetsät pitkin mustia louhikkorantoja — kesäyön häikäisevässä kirkkaudessa kaukaa heloittavat, pitkät, valkeat hietikot…

Halkolauttaansa siinä veivaa tuuma tuumalta Ryysyrannan Jooseppi, sitä kunnan urakkalauttaa, joka tietenkin on kuljetettava kirkonkylälle asti ja siellä huolellisesti ladottava pitkään pinoon rannalle. Vasta sitten on urakka selvä ja sitten vasta tehdään lopputili.

Mikä työ se on yksi halkolauttakin yksinäiselle miehelle! Talvikauden kinoksia kaahlasi, puita kaateli, nosteli, sahasi, halkoi ja pilkkoi kilvan pakkasen kanssa paukutellen, pinot piskuiset, hajanaiset viime lumilla lainahevosella väylille veteli, jättiläispinon latoi, kevättulvan tullen puomin rohmuisen rakensi, vihtarenkailla kiinni kiersi, siihen tuhannet halot sekaan syyteli, ponttuun ja kojeet koplasi: ankrevee! ala vääntää ja veivata! Pura taas lautta ja työnnä jokeen — huiluvee, huiluvee — kuin tulitikkuja kihisee pieni Petkeljoki yläältä alas saakka ja Kenkkunen perässä kenkuttelee, rantoja ravaa ja keksi koprassa ruuhkia rusentelee — huiluvee! Kokoa taas lauttasi, nostele veneestä vehkeesi — molskauta vähäankkuri pohjamutaan ja istahda ratisevan rullasi ääreen, kökötä siinä kuin muikunpuhkoja myöhäiset rupiamat liikkumatta — anna vain lautan lipua, elä ankkurin — hissuvee, hissuvee — pikkuhiljaa luikuu lautta Isoa Rämsää — tuuma tuumalta, tiima tiimalta. Töksis — mikä nyt? Vihuri sininen, kuuro kurja — vastatuulen vihtahousu nosti ja lauttaan se kovasti kostantaa.

Ei kestä keluta!

Ei jaksa junnata Jumalan jymähyttämä miehen kampura, laihan särpimen risapaitainen ritari — käräjiin käsketty korven kolho. Keskeyttää täytyy, lautta lahden liepeelle, niemen suojaan sumata, humisevaan petäjään kytkeä kuin paha härkä, jotta ei käsistä karkaa, kun tuulen nosti ja aallokon keskellä kesäyötä lauttaa vastaan lähetti — kuka lähetti? — kukapa muu kuin sama haltijahenki Herra Korpikiro, joka jo tähän asti niin hirmuisia vastuksia Jooseppi Kenkkuselle kuritukseksi määräsi.

Siihen, Ristoniemen kupeelle, oli hänen pakko pysähtyä, yöpyä tuiman tuulen vuoksi — siihen mustaan juurakkoon nuotiotulensa sytytti, punaista lieskaa ja valkoista sauhua valoisassa sydänyössä suitsutti, kontin röttelöstä kuivan liikin leukojensa väliin sovitti ja purakasta piimänsintua partaansa ryyppäsi — vielä halkolauttansa kytkyttä kiristämään kapsahti — tuuliselle selälle karmean katseen sinkautti — taas tulensa ääreen törähti tuijottamaan — mietti kaikki mietoksensa! — vihdoin kellisti kyssänsä paljaalle kamaralle kanervikkoon — oikasi säären-tynkänsä ja nukahti.

Siinä nukkuu Ryysyrannan Jooseppi koiranuntaan kanervaisella kamaralla — halkolauttakin torkkuu ikäänkuin pahantapainen härkä — se on yksinäisen miehen pykäämä lautta tosiaankin kuin paha härkä, sierainrenkaasta talutettava, sisukas ja karkuun halukas — sitä täytyy yötäpäivää vahtia. Tuolle torkkuvalle härälle ja nukkuvalle ukolle laulavat öiset laineet tuutilaulua, tuhatvuotista tuutilaulua, jonka sanoja ei koskaan ole hietikon silipintaan kirjoitettu, siinä laulussa liplattaa kaukokorven kesäyön kaamea kaiho, Suomen kansan pohjatuska…

Antaapa Joosepin nukkua pötköttää koiranuntaan, antaapa halkolautan mötköttää kuin märehtivän härän — joutavat kelliä kumpikin, kova oli koskissa alaslaskun ryminä, äijän taivalta ovat puskeneet yhtenä päivänä, väkevälle hielle lemahtaa Joosepin aluspaita, tuo yksihihainen — kukapa häneen sen toisen olisi ommellut? — vielä on kääre Aapelin polvessa, vaikka poika jo jalkeilla jamuaa — äiti raiskaansa auttelee, pellontilkkuakin kuokkia kyökkäsee ja murrosta sären sinttiä onkia koettaa.

Antaapa nukkua Joosepin! Ansainnut on miekkonen unensa: Harmajavaaran Hanneksen ja Huhmarniemen Paavon ynnä veljensä Lintuniemen Roopen kanssa myrskyn kiskaiseman katonkin paikoilleen nostanut ja sitten Ukko Paavon apurina heilunut romahtanutta kiuvasta korjattaessa — jo suikertaa savu piippupöntöstä — ja vielä on, isäntä tunkionsakin peltosaroille perässään vetänyt, risukarhia hevosena kiskonut ämmän jälessään kävellessä, mitäkuta siementäkin vakasta käppyröillä kämmenillään maahan viskonut, vaikka kesken on jääneet ne maahengen työt, kun tämän halkolautan tekoon täytyi kiiruhtaa… Niin että antaapa nukkua Joosepin ja koiranuntaan kuorsata tuossa öisen nuotion savun katveessa, Ristiniemen risukossa taivasalla. Se vanha kätilö oli käynyt ja mennyt — mitäpä se sille vajanaissyntyiselle lapsirievulle taisi? lähtiessään oli vain hiljaa virkkanut sairaalle äidille: »parempi olisi, jos Jumala hänet korjaisi pois».

Niin että antaapa Joosepin nukkua — seitsemän alastoman lapsen isän!

Ja laineet ne liplattavat lauta kylkiä vasten ja kertovat sitä tuhatvuotista tarinaa, jota ei yksikään ihminen rannan sileään hietikkoon kirjoittaa taida — Suomen korpikansan tuhatvuotista olemassaolon taistelutarinaa…

Mutta sitten ne vitkaan vaikenevat, konsa on aamuyön uho, kuin viileä hengetär, käy yli vetten — se valkeahuntuinen, terässilmäinen aave…

Ja tikkusuoraan seestynyttä taivasta vasten suikertaa lauttavahdin valkea nuotiosauhu, mutta Jooseppi nukkuu, nukkuu.

* * * * *

Aamukolmelta äkkiä kavahtaa pystyyn, kämmenellään varjostaen järven selälle tirkistää — peilityynenä uinuu ulappa, aurinko kirkkaasti pistää silmään —

— Hetki on tullut!

Taas kitisee kelun napa, natisee pitkä ankkuriköysi ja halkolautta hissukseen lipuu, tuuma tuumalta, tiima tiimalta…

Mutta kauvoa ei Sallimuksen sielu, se korpikirojen ikuinen herra, anna Ryysyrannan Joosepin nauttia tyventymän turvasta — kas jo sinimustat, teräsvalkeat kareet viriävät Ison Rämsän ulapalla, musta pilvi kuin paha henki karkaa kaikkeuden kaaoksesta suoraan auringon eteen — ja tuuli herää, aalto aaltoa ajelee — jo saapuu laine lipattaen lauttaa vastaan, loiskahtaa, räiskähtää yli puomin — Joosepin tukka häilähtää.

Kiroaisiko vai itkisi? — ei kumpaakaan — kärsi, koneeton korpikansa, kärsi — kirkkaamman kruunun saat taivaassa!

»Jos olisi Uuleo-yhtiön hinaaja!» miettii Kenkkunen: »paljollakohan tuo veisi kirkonkylän, rantaan?»

Mutta eihän se köyhän miehen kannattanut sellaista kyytiä kustantaa — kenties kannattikin, vaan ei ollut uskallusta — ei ollut tottumusta turvautua uuden ajan konevoimaan. Omiin känsäisiin kouriin ja hartiolihaksiinsa oli tottunut Petkelkylän mies turvautumaan — mitä ne hänelle kuuluivat uuleot ja raahet!