Front matter (continued 2)

— Voi turkin tuhnu tuota miehen morikkaa kun ilkiää juottaa Jumalan valitunkin humalaan!

— Hu-humalaan? kiljahti Jooseppi kimmahtaen ylös pölkyltä.— Siitä mustasta pässistähän me tässä kauppaa hieromme tämän Ukko-Paavon kanssa…

— Pässistä! Pässistä! niin se on assie…, päkättää Paavokin hätäilemättä ja tyytyväisenä sekä nousee hänkin lähteäkseen pirttiin, jossa emäntä toisikertaan on kahvit kiehauttanut.

13.

Hyvin ne luistivat taas arat asiat — korpiroju kelpasi — ihmiset iloitsivat — elämän harmaus hiukan hälveni — korven horisontissa leimahteli valopilkkuja — kuin hyvä haltija-tonttu tanssi Ryysyrannan Jooseppi kukkaisten ja ruusujen päällä — rahaa tuli ja jauhoja myös — pietarsaarelaista pikanellia ja suomisikaaria…

Mitäs siitä, jos miekkonen riemuissaan oli rohjennut sisän kautta postitoimistoon virattomana hetkenä jotakin amerikankirjettä tiedustamaan sillä seurauksella että Rämsänrannan lasisilmäpäinen postineiti oli suvainnut ajaa Joosepin pellolle huutamalla perään: »Fyi kuinka te haisette! Ja kuinka te kehtaatte tulla — tuommoinen mies? Ihmiset puhuvat että te… poltatte viinaakin — fyi, fyi!» Jooseppi oli paetessaan näyttänyt hampaitaan kuin ahma, joka uhmaa pudottautua yksinäisen porovaatimen niskaan, mutta Kenkkuset eivät ole tuhmaa väkeä, mies oli sipaissut reuhkan kainaloonsa, pokannut kuin koulupoika korviaan myöten punastuneena vihasta ja kiinnijoutumisesta, ja mitä heleimmällä kissan äänellään vastannut että: »Antakaa anteeksi, röökynä, se tuo moukka istuu niin lujasti kiinni ryysyköyhälistön alushousuissa, jotta ihteäänkin toisinaan hävettää — sitä ei savottajätkällä ole niinkuin viinillä herrassyötingiilä, mistä joka viikko muuttaa kalsongia!»

Se lasisilmäpäinen postimamselli oli tämän repliikin nieltyään tosin saanut autuaallisen ajatuksen kiivetä ullakolta kaivelemassa pappa vainajansa vanhoja nimettömiä, jotta ei vastakertana tarvitseisi nokassaan sietää tuonkin tungeksijan kansallistuoksua, mutta kun neiti oli rymistellyt alas ahtaista vinnin portaista, oli Jooseppi jo tipotiessään, ja ne vanhat flanellipöksyt luiskahtivat väärään kurkkuun — Hullu-Ellille, joka myös oli muuan seurakunnan kuuluisuus lemuavaisten legioonassa.

Koko »Maakunta rajoitetulla lisämaksulla» oli Ryysyrannan Joosepille makeasti nauranut, kun tämä vihasta puhisten oli juossut puotiin valittamaan, miten häntä, köyhää miestä, muka oli postikonttoorissa kohdeltu. »Kiitä kun sillä pääsit!» oli hilpeä kaupanhoitaja arvellut. Ja joku koiranleuka oli lisännyt: »Kyllä se vanha tyttö elämänpäivinään on kuskannut takarappusia alas kokonaisen tusinan vallesmanneja ja hosmestareitakin. Että mitenkä sinä sanoit: luutusiko se karvalakillasi sinun sylkilönttejäsi?» »Eikös kössi», oli Jooseppi vastannut: »muuta suukopua se vain syötti». »Ka sitten elä ole milläsikään — se on hyvin höyli ihminen.» »Höyli, höylihän tuo oli — minun syynihän se olikin — piessa siihen pesään pani päänsä pistämään!»

No niin, moiset kahnaukset olivat pieniä asioita, vaikka se räikeästi jäi korviin kaikumaan tuo postineidin syytös: »Ihmiset puhuvat että te… poltatte viinaakin — fyi, fyi — tuommoinen mies!» Siispä täytyi jo olla liikkeessä huhu että hän, Kenkkunen, todellakin… Kuka hulttio mokoman puheen oli levittänyt? Oli sitten tullut poliisi Pirhonenkin vastaan kylän kujalla ja luonut asianomaiseen karsaan katseen, vaan kun Jooseppi kohteliaasti oli tervehtinyt, niin sivu oli astellut pitkä ja ryhdikäs konstaapeli täydessä univormussaan ja ihmeellisissä ratsusaappaissa, jonka veroisia ei ollut kasarmin luutnantillakaan. Sivu oli astellut — ja Kenkku oli nauranut partaansa. Herra Pirhosen, Joosepin tyhmän ymmärryksen mukaan, oli näet ollut pakko astella sivu mitään tutkimatta — asiat olivat sillä mallilla. »Pupu Jussia» oli Jooseppi vielä perään viheltänyt — ei ollut konstaapelin oikein hyvä tulla nuuskimaan hänen edesottamisiaan, vaikka vihiäkin olisi saanut. Esivalta oli tosin pantu miekkaa kantamaan — ja Pirhosella oli sapelinsa — mutta… No niin, puhumatta paras.

— — —

Jooseppi tahtoo haihduttaa mahdolliset jäljen nuuskijat ja on kauheasti touhuavinaan halkourakka-suhteitaan, kikattelee niistä kaikille, käy kunnantuvalla ja kansakoululla ja on ajelevinaan takaa kunnanmiehiä:

— Se nyt sitten on sakramenskattua, kun ei saa kynsiinsä työnantajiaan, sadattelee hän maantiellä vastaantulijoille. — Outtako sattunna näkemään Lutikaista?

— Lutikaistako haet? Matikanpyynnissä hokevat olevan Pärsämöllä.

— No voi sun seihtemän ryssän santarmia! ärräilee Jooseppi loistavimmalla tuulellaan. — Ja mulla viheliäisellä kun sattui kymmenien tuhansien halkourkot kunnan kanssa — ei nyt tainnut tulla tolokkua — kuoloot näläkään akka ja sikiöt — eivät anna retiittiä porvalista, jos ei ole luottolappua Lutikaiselta. Se on tuo mäkitupalaisen elämä…

Ja siten hän saa koko kylän uskomaan että niitä halkourakoitaan se Jooseppi kelkka perässä hiiheksii — mies parka, joka vasiten on viuhtonut Petkelrannoilta aavistamatta että hänen »rinsipaalinsa» osui olemaan matikassa Pärsämön perukoilla asti!

Poliisi Pirhonen on nokassaan tuntevinaan hiukan niinkuin maisemasamppanjan tuoksua siellä-täällä kylällä, mutta sellaisissa paikoissa, etteipä oikein ilkeä kysellä! Jooseppi Kenkkunen sitävastoin, sivukänkkäillessään raitilla, vilkuttaa repäisevällä tuulella oleville kylän merkkimiehille lempeästi silmää — mutta itse kylä ei aavista että tuolla riekaleisella kääpiöllä saattaisi olla vähintäkään suhdetta noihin iloisiin ilmiöihin…

Sattuu taas Pirhonen Jooseppia vastaan toistamiseen, mutta tuijottaa syvissä mielihauteissa maantien ojaan — Jooseppipa tahtookin nolata miehen perinpohjin, liepsahtaa ihan nokan alle ja naukasee:

— Sattuuko herra konstaapeli tietämään että missä kissankinkerissä ne kaikki kunnanherrat tänä päivänä virkailevat? Kun mulla oisi kymmenien tuhansien halkourakat ja rahannuusa…

— Vai on sulla urkot… En minä… kävitkö jo kunnantuvalla? Ai tuusan jeeveli: Lutikainenhan taitaakin olla matikassa Pärsämöllä ja Kinnunen on Kajaanissa, vastaa poliisi.

— No voi Viitalan ukon vanhat kirkkohousut! kismittelee Jooseppi ja menee tyhmän näköisenä. Hänpä vähän vikoo, mistä Pirhonen juuri oli tulossa ja miksi se ensimältä ei ollut näkevinään Jooseppia.

Tuosta punaisesta talosta se tuli! Papittomasta pappilasta, jota asuu se uusi, hauska nimismies Koskeliini. Kalle Koskeliini, joka kirjoittaa nimensä Carolus — nimi taitaa olla hepreiskaa, vaan Kalle se suomeksi kuulostaa olevan. Se on tämä Koskeliini »hovin uuskulta-antti», semmoinen hällä on korkonimi eli kitteli — se ei olekkaan kuten vanhat valtesmannit Oulun kanslisteja, kimnakistuja, puotipoikia tai muita räkänokkia — tästä paisuu pormestari — — tämä istuu tuumherrana kihlakunnan käräjiä — siitä voi aikaa-myöten maiskahtaa vaikka ministööri, täytinen sen tietköön vaikka hovin resitentti — sillä on korkean herran horoskoopi, vaikka on käytökseltään niin alhainen…

Näin ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ja pujahtaa hänkin sinne — papittomaan pappilaan.

Carolus Koskeliini on kansliansa akkunasta havainnut tulijan ja harppaa avopäin Jooseppia vastaan kuistin portaille. Heidän katseensa kohtaavat toisensa.

Jooseppi vilkuttaa pienillä siansilmillään, mutta vallesmanni antaa suurten sinisten silmäinsä nauraa. Puhutaan kuiskaamalla:

— Ottaisin sinut sisään, en saata — siellä on vieraita. Vieläkö sulla on?

— Kolme kiloa tuolla aijan takana, sihisee Jooseppi. — Riimatavaraa. Otatko Kalle?

— Toimita tallin ylisen nurkkaan heti hämärän tullen. Paljonko perit?

— Kolome…

Nimismies otti lompakostaan kolme uudenuutukaista sadan markan seteliä.

— Nämä on oikeastaan rokotusrahoja, vaan minä lainaan kass…

Hän vilkutti lempeästi silmiään rilliensä takaa, puristi veljellisesti Joosepin kättä ja kuiskasi:

— Tulevan viikon lopulla…

— Käytkö ihan tosiaan, Kalle, köyhän majassa? innostui Jooseppi.

— Ts… Ei halaistua, sanaa kenellekään!

— Kyllä vain minun hampaitteni takana pysyy.

— Terve!

— Terve! sanoi Jooseppikin herroiksi. Koskeliini pui nyrkkiä tampuurin ovelta kansliaansa kohti samalla rykäisten kaikuvasti — Kenkkunen ymmärsi yskän.

Portille mennessään hän akkunan läpi oli näkevinään seurakunnan kirkkoherran komean pään. »Tuotakohän tuo piti vaarallisena?» ihmetteli Jooseppi. »Minä olen kuullut että kirkkoherra… on reilua miestä, mutta hemmetin hankalassa asemassa… Vai olikohan siellä kanslian nurkassa joku toinenkin? Kun ei vain se kiertävä raittiuspuhuja — palkan eistähän se sekin… Kyllähän se Koskeliini on maininnut että hengellisen vallan kanssa heillä on tiplomaatiset välit — ja niin tässä täytyy olla jokaisella…»

Jooseppi maksoi pari markkaa pannen toisen toimittamaan sen asian, jonka iltahämärissä oli luvannut vallesmannille. Valtioviisautta sekin…

Sitten hän jälleen alkoi maleksia pitkin kauppapuoteja — tuli joskus kutsutuksi tiskin taaksekin — pistäysi myös tukkipäällikköjen luona — ja puheli äänekkäästi halkourakoistaan.

Vasta hämärissä hän kuormitti veturinsa ja palasi taas puotiin, jossa lamppujen välkkeessä tuntui niin kodikkaalta. Rihkamat kiiltelivät ja killuivat lafkan laipiossa. Joosepin päässä risteili tuhansia kysymyksiä, tuiki tärkeitä ja tarpeettomiakin…

Mutta mikä kumma siinä lienee vaikuttanut — mies ei vieläkään ostanut paitapalttinaa eikä kirkkohametta eukolleen! Sylkeä tirskutti vain syvissä mietteissä kuin mikäkin karvatonttu siinä tiskillä säären kalikoitaan heilutellen. Ei edes kysäissyt, mitä ne vaimoväen vaatevehkeet maksaisivat. Ja sentään nämä asiat alati askartelivat hänen omallatunnollaan…

Kuhnimus, kähnimys, ryhmys, rähmys!

Kaisa-Reeta raiska siellä kotona… Pikku Kurli… ja se seitsemäs…?

14.

Nuori nimismies on virkamatkallaan pitkin Rämsänrannan pitäjää. Hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin, Helsingin poikia, uuden ajan veikeitä virkajalluja, ollut v.t. nimismiehenä yhdessä isänmaan kolmesta »Kosken» pitäjästä. Hän suhtautuu lempeästi Suomen yksinkertaiseen korpikansaan, haluaisi kaivautua kansansielun pohjamutiin, ymmärtää punakapinan tai ainakin on ymmärtävinään, ei tahdo kenellekään pahaa, on itse korkeakauluksinen, kiiltosaappainen, sortuuttivartaloinen rilliniekka herrasmies, mutta rohkenee arvostella muita herroja koko terävästi. Demokraatti eikä mikään byrokraatti — hauska eppu — ottanut määräyksensä Rämsänrannan piiriin enemmän seikkailun ja omantunnon kannalta kuin viranpuutteesta. Mitä ne ovat nykyajan virat? Korkeimmatkin herrat pyyhkäistään äkkiä kuin liituläiskät jäniksen käpälällä ajan suurelta mustalta taululta — tässä ei kannata pröystäillä — viisainta heittäytyä drastukamraatiksi halvimman matalan torpan ukkelin kanssa. Entiset nimismiehet ovat olleet liian koppavia, kiihoittaneet kansaa itsiään vastaan — siitä on siinnyt salainen herraviha, joka kukkii punakapinassa — koko pitäjähän on hengeltään punertavaa, vaikka ei uskalleta ajatellakaan aseellista väkivaltaa — tämä kansa ammuskelee vain oravia, hirttää metsälintuja ja pistää keihäillä karhuja, mutta ihmistä se ei koskaan tapa. Tämä on Suomen parasta kansaa, sellaisen kansan suosioon kannattaa pyrkiä, tämä on mukavaa väkeä, originelleja tyyppejä, sydämellisiä äijiä ja herttaisia muijia — Jängän kylän tytötkin polttelevat piippuja — fiksua kansaa se on.

Puoliturkissaan hän hiihtelee sydänmaan taipalia, joskus ajaa hurahuttaa isäntäin, lautamiesten, herrastuomarien tai pyhäkouluopettajain kanssa pitkässä reslassa 10-neljänneksisiä taipaleita ja kylien väliä, saa toisinaan porokyydinkin ja lunta suunsa, silmänsä täyteen, nauttii ja nauraa. Oh! Hän on oikeastaan ryöstöretkellä, tuolla kirotulla ulosotolla, joka lain puolesta täytyy toimittaa, mutta hän esiintyy niin lammasmaisen laupiaana, nöyränä ja ystävällisenä herrana että sellaiselle herralle antaa toki viimeisensäkin jokainen, jolla lie sydän paikallaan. »Se on höyli herra, se on alhainen valtesmanni», sanoo Suomen korpikansa ja jokaisen sydämelle tekee hyvää saada seurustella moisen harvinaisen virkamiehen kanssa, ihan lämpenee umpinainen mieli, avautuu arka sielu ja kaikki kauna katoaa — tämähän on kuin sovintotuomari herravihan ja kansanhalveksumisen välimailla — tämä Kalle Koskeliini onkin eri poikaa kuin joku entinen Perkenheimi. Ja sitten mikä mukavinta ja kodikkaisuuden tunnelmaa virittävää — tämä herra ei huoli vihata kansan tapaa keittää noin vain kotilääkkeeksi, saunahauteeksi, savottakiron lievennykseksi, ratuloiksi tai varpajaisiksi, raskaan raadantansa murheessa, maatiaisviinaa, jota erämaan karhutkin ikimuistoisista ajoista ovat kunnioituksella latkineet.

Tietysti hänen, koska kerran on kruunun nimismies, täytyy ottaa ilmiannot vastaan ja panna syytteeseen, kun kansan itsensä puolelta, joskohta halpamaisesta kostonhimosta eikä suinkaan raittiusvaikuttimista, mokomaa vaaditaan, mutta missä kansa on yksimielinen ja kotipoltto näyttää vain lisäävän kodikkaisuutta, siihen liemeen järjestysmies ei lusikkaansa pistä, ei ole näkevinään savua eikä tulta eikä mustaa pataa, koska kerran ei ilmene riitaa eikä tappelua eikä minkäänlaisia onnettomuuksia, kielet vain vähän kilkattavat ja Suomen kansan sydän niin mukavasti läklättää… Ne siellä Helsingin punaisessa myllyssä näytelkööt aikakauden suurta kieltolakifilmiä, siellä siitä saattaa olla siunausta, mutta täällä kaukokorvessa? — aivanhan tämä on kuin eri valtakuntaa, eri planeettaa — täällä ei ole katuja eikä kapakoita, täällä on vain tuo ikuinen metsä ja ikuinen ihminen — metsä humisee — ihminen elää — ei ole pienintäkään huvitilaisuutta — ei kiusausta pikkuvarpaallaankaan mihinkään ryvetykseen astua — sallittakoon siis sellaisessa sopessa edes pisara rukiista puristettua mehua — kaiken moraalin, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumalan nimessä se ei voi olla absoluuttinen rikos, ei pahe, eikä synti.

Monopooli, monopooli Rämsänrannalle!

Tähän suuntaan hän ajatteli nuori vallesmanni, hilpeä ja elämänhaluinen, mietteliäs Carolus Koskelin, kansalaissodan jälkimaininkien järjestysmies, uuden ajan airut. Hän näytti ottavan osaa huono-osaisten kärsimyksiin, lupasi odottaa veron suorituksia vielä ulosottoyritystenkin jälkeen, kaikista pienimmät kuittasi joskus ja maksoi hän omasta käsikassastaan: — siunausta tämä herra siis enempi levitti kuin kirousta, sydämellisesti hän hyvästeli köyhtyneiden talojen surunpainamia emäntiä ja karkeille isännille tarjosi tupakat ja kyydityksistä reilusti suoritti mitä vaadittiin.

— Ruohtisikohan tuolle tarjota — kun on niin höyli ja alhainen herra? supattelivat Suomen ukot virkaseikoista selvittyään. — Kuuluu se ottavan… tietää toinen. Ja korpikansa tarjosi lempeälle kruunun asiamiehelle parasta mitä sillä oli. Sitä mitä väärentämätön Suomen kansa kaikkina aikoina oli arvovierailleen tarinnut, yhtähyvin maanmittarille kuin kinkeripapille.

— Ettehän pane pahaksi, herra valtesmanni, jos tuota niinkuin…?

— Sydämellinen kiitos, ei kai se pahaa tee näin talvipakkasella…

Ja nimismies otti kopsut ja hänen silmänsä välkähtivät kauniisti.

— Mutta tämähän onkin hyvää! livahti häneltä.

— Ei sitä toki hyvälle herralle kehtaakkaan tarjota huonoa. Ottakaahan, jos vain maistaa, herra vallesmanni!

— Isäntä ottaa myös itse… Noissa talojen ja torppien peräisissä ja pirtin peräkamareissa oli niin kodikasta vähän viivähtää — emäntäin kahvi oli mainiota — ei sellaista Etelä-Suomessa saanut edes hotelleissakaan, ja kievarien, matkustajakotien ja tuhansien kahvilain kahvit pitkin suloista Suomeamme olivat silkkaa sikurinsumppua tai muuta mustaa luirua — täälläpä vielä tunnettiin todellinen kahvinkeittotaito, täällä korkealla, köyhässä Pohjolassa! Ja totisesti oli Pohjolan pontikassa muinaissuomalaisen ruisriihen raikas maku — eivätpä, enkeli nähköön, rautatien rintamailla osanneet näin repäisevää ilolientä liruttaa — kotimainen teollisuus kukoisti siis kaukokorvessa — vahinko vain että valtio tähän teollisuudenhaaraan nähden suhtautui kielteisesti. Pohjoista tasavaltaa tämä oli, sitä, jonka pääkaupunki ei ollut Helsinki…

Kruunun nimismies, hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin tuli haltioihinsa, jäipä yöksikin niin mukaviin taloloihin istuskellen myöhäisiin pikkutunteihin isäntäin, hyvien naapurien ja siivojen nuorten miesten kanssa.

Puhuttiin puhki kaikki, mitä vilisee taivaan ja korven välillä — oikeita puheita ne olivat, elämän ja yhteiskunnan totuus-kosketuksia. Mutta aivan erityisesti huvitti Carolus Koskelinia se lapsen naivi usko, mikä vielä vallitsi näillä takamailla…

— Onko herra vallesmanni käynyt sitä ministerikoulua?

Koskeliini naurahtaa:

— Hallintotutkinnoita minä vain olen suoritellut.

— Niinpä hyvinkin, mutta teistä taitaa lopussa tulla tämän läänin maaherra?

— Mitä sitä pötyä puhuu. Pikkuherra minä vielä olen, jos ensinkään mikään herrakaan…

— Ke, ke, kun on alhainen. Ette ilkiä sanoa meille maan tolloille — kyllä teistä vaan maaherra tulla voi.

— No kerrassaan! kimahtaa toinenkin isäntä, jolle on noussut hivuksille. — Ja hyvä kuvernööri tulookin tästä faltesherrasta! Sen minä sanon — se on sen sortin mies, jotta niitä sellaisia käenpoikia ei vain kukukkaan joka hongan oksalla…

— Ei kuku!

— Terve isännät!

— Terve Koskeliini! Kalleko se on sun ristimänimesi?

— Karolus tämä on — elä sinä Joona sotke eläkä hölöpötä.

— Kallehan minä vain oon, selittää nimismies, — koiruuksillani vain piirtelen papereihin Carolus — se on sellainen tapa siellä etelässä.

— Onhan teillä rouvai?

— On rouvakin ja kaunis onkin, kehuu vallesmanni vaimoansa. — Käykäähän isännät talossa, niin tutustutte. Me ollaan kansallisia…

— Kiitosta vaan — kuuluu se tuo toisten Veeru käyneenkin… Hyvin kiitteli alhaiseksi tämän vallesmannin ruustinnaa. Supliiki oli ollut…

— Sanotteko te ihan ruustinnaksi meidän nimismiesten rouvia? ihmettelee vallesmanni.

— Ka niin on meijän puolessa tapana. Vaan ei sitä Perkenheimin rouvaa ruustinnaksi ruukattu. Se oli ylettömän ylypiä ihminen. Ja häjy — häjy se raato oli. Parempi se sittenkin ihte Petteri Perkenheimi oli, vaan akka hällä oli ilikiä!

Carolus Koskelin vilkuttaa silmää ja huoahtaa syvään. Nappaa maljan pohjaan ja tekee lähtöä.

— Kiitos isännät, nyt täytyy jatkaa matkaa. Mitä minä olen velkaa?

— Ei puhuta velasta, herra vallesmanni! sanoo talon isäntä juhlallisesti. — Ja minä kyllä jouvan tästä ihte kyytiinkin…

On lauvantai-iltapäivä, leuto sää, sinihaalea talvinen taivas ja koko korpiluonnossa tuollainen leppoisa tuntu, jolloin silmänsiintämättömiin häipyvä järvenulapan viittatiekin näyttää elävän, vaikka ei tuolla tiellä kymmenen tunnin väliaikana usein huomaa ainoatakaan kulkijaa. Ryysyrannassa on riihisauna parahiksi pölähtänyt lämpiämään ja sankka tervastuoksuinen sauhu pulpahtelee ovesta, tuprahtelee ränstyneen tuohimalkakaton räystäistä sekä seinien ylimäisistä saumoista. Silloin näkyy tikkatien äärimäisessä päässä musta pilkku, joka lähenee vitkaan, ja vihdoin siitä muodostuu hiihtävä mies, joka viitanväli viitanväliltä liukuu likemmäksi, jo erottaa sompasauvojen huiskeen, jo itse hiihtäjänkin, joka ei näytä tavalliselta — Ryysyrannan koira päästää murinan, pian äkeän haukunnan ja syöksee keränä alas jäälle. Kuudet Iapsenkasvot kapsahtavat pirtin akkunaan, nenät litistettyinä päreillä ja rievuilla paikattuja lasiruutuja vasten, koettavat tirkistää ja tutkia että kuka on tuo outo hiihtäjä? — eivät tunne… Jo ilmestyy ylimpään ruutuun isäntä Joosepinkin naamataulu ja ikäänkuin elinkautisesta ruutuun painamisesta lytistynyt nenä. Jooseppi huudahtaa kimeällä äänellään.

— Jopahan tuloo uusi vallesmanni. Kalle Koskeliinipahan on, näkyy — hip — juu!

— Siunaa ja varjele! säikähtää Kaisa-Reeta, helmat märkinä, — meillekkö se ihan tulee? johon Jooseppi muikeasti toimittaa että:

— Meilleppä tietenkin — kuhtunuthan minä hänet olen — ja oonhan tuota koko viikon sulle korvaan vinkunut, jotta pyrähtää se ennen pyhää — se on rontti ja henu herra, et tarvihe vähääkään ruusailla!

— Mutta kun ei ole vaatteita…, vaikeroi itkua tuhertaen vaimo, hätäisesti hypistellen lyhyttä, haalistunutta röijyään, jonka alta vatsa pullottaa korkeasti koholla.

— Ei se vaatteista välitä, väittää Jooseppi vapaasti, — ihan näiltään minäi hänet vastaanotan. Pyöräytähän heti mustakylki lielle — nyt tästä tulookin eri lysti illatsu Ryysyrantaan. — Vierailuillatsu!

Ja Jooseppi nauraa räkättelee kuin harakka ja iskee silmää sekä eukolleen että ämmälle, vieläpä Aapelillekin, imasee äkkiväärän isännyytensä merkiksi suupieleensä ja syöksee avopäin, ryysypaitahihasillaan, tukka torrollaan, ulos pihalle juhlavierasta vastaanottamaan. Kaisa-Reetaa hävettää ihan haletakseen, vaan mihinkäs tästä pääset…? enintä moskaa pyyhkäsee märällä rievulla pöydältä ja lullun liepeeltä ja Kurlinkin hännältä — — se tuo Jooseppi känkkänä… eiköhän vain naura vallesmanni?… no kaikenlaisiin sikolätteihin se Helsingin herroja ilkiääkin maanitella, musikka!

— Syyti, Vekku, syyti!

Siinä hän jo hiihtää ponnistelee ylös törmää hovioikeudenauskultantti Carolus Koskelin, joka on vaivalla päässyt eroon viimeisistä saattajistaan ollakseen kahden Ryysyrannan Joosepin kanssa, jotta ei tulisi joutavia jälkipuheita. Laupiaasti käy Jooseppi vallesmannia vastaan, ja laupiaasti välkähtelevät vallesmanninkin suuret silmät rillilasien takaa. Molempain kohtaajain silmissä tuikahtaa sellainen veljeyden valopilkku, joka tässä maailmassa tavataan vain visseillä miehisillä miehillä.

— Vai tämä se nyt on kuuluisa Ryysyranta, läähättää vallesmanni silmillään nauraen.

— Ka tämä, tämä se on se kuuluisa! korostaa Jooseppi. — Ja nyt saatkin, vallesmanni, tutustua oikein korpiketun luolaan — meillä ei hienostella. Onpa, saamarisoi, soma kateltava, ilkiääkö päähelsingin turisti astua näin halvan mörskän kynnyksen yli.

(Jooseppi tavoitteli kai juristia, vaan turisti siitä tuli.)

— Ja miksei ilkeäisi…, kohteliaisteli Koskeliini, ja, sukset seinää vasten nostettuaan, heti työntyikin pirttiin, Jooseppi naukuen perässä.

Carolus Koskelin tottapuhuen vähän hätkähti sisäänastuttuaan, vaan salasi visusti huomionsa — näin siivottomaksi ja viheliäiseksi ei mies sentään ollut uskonut ilohenkisen Joosepin maallista majaa. Löysi hädintuskin istuinta peräpuolensa alle, kun ensin oli paiskannut kättä Joosepin harmaakasvoiselle emännälle ja kunnon ämmälle. Eikä voinut olla huomaamatta russakkain kihinää ja lasten vilinää, puhkinaista lattiaa, rikkinäistä ovea, päreillä ja rievuilla tukittuja akkunoita… Mutta pitäjää kiertäessään on Helsingin poika jo treenautunut, ei tarvitse tarttua nenäänsä — nenäliinaansa vain ja sillä ensimmäiseksi pyyhkiä huurtuneet silmälasinsa, ja sitten kiireesti hyväntuoksuinen savuke hampaisiin…

Mutta Jooseppipa ei olisi vieraansa sallinutkaan pistää sieltä povitaskusta, vaan omasta laatikostaan, minkä on osuuskaupasta ottanut vasiten vallesmannia varten.

— Panehhan, vallesherra, talon tupakka!

Hän — Jooseppi — korosti sanan talon, jota aniharvoin taisi tapahtua tässä mökinrähjässä.

— Kiitos, kiitos, sanoi nimismies lauhkeasti. Hän puhalteli sauhuja ja vaivihkaa tarkasteli mökin sisustaa. »Onpa pesä!» hän ajatteli. »Noin mukava mies ja noin älykäs mies ja henkisesti aivan kuin valveutuneista valveutunein, mutta jokapäiväisessä elämässään saamaton nahjus — peukalo keskellä kämmentä — ei edes asuntonsa ainoata ovea korjaa, ei lattiaansa yhtä palkin pätkää saa, vaikka sankka metsä ihan on päälle kaatumassa — se on Suomen kansaa se!»

— Olipa mukava että vallesmanni tuli, naukui Jooseppi, — keskiviikosta asti olen vuottanut ja toisenkin kerran ovat lapset kirmaisseet pihalle ja huutaneet: »Jo tuloo vieras setä.»

— En joutunut ennen, sekä Yli- että Ali-Jängän kylissä oli toimituksia. Nimismies puhalsi sauhun nenänsä läpi ja jatkoi salaista arvailuaan. »Kurjalta näyttää, ei sitä paikkaa, joka ei olisi rempallaan. Mutta kenties se ei ole saamattomuutta, vaan tässä piilee köyhän kansan henkinen salaisuus. Ne kun ajattelevat että kaikki parantaminen olisi ylpeyttä, viittausta johonkin ylöllisyyteen, joka ei ole sopusoinnussa heidän taloudellisen asemansa kanssa. Tai on tämä huolimattomuus vuosisatojen kärsimysten tulos — se on jo äidin maidossa veriinsä imetty että herrasteleminen ei vetele, että antaa kaiken olla sellaisena kuin on — se on eräänlaista apatiaa, elämään tympääntymystä…»

Kaisa-Reeta kaasi kahvia rikkolaitaiseen kuppiin.

— Saattaneeko herra vallesmanni ryypätä näin ruokottomista rustingeista, puheli emäntä alakuloisesti ja läpi häpeissään. — Yksi meillä vain on kahvikuppi — oli se toinenkin, vaan sikiöt särkivät…

— Mikäs tässä hätänä, sanoo vallesmanni istuutuen russakoita vilahtelevan pöydän ääreen, vaikka hänen ihmetyksensä joka hetki kasvaa. — Mistäs isäntä itse juopi?

— Isäntä juopi vaikka omasta saappaastaan! kimahtaa Jooseppi. Sekös lapsia naurattaa — on se mukava tuo heidän isänsä… Mutta Jooseppi käy kiukaan reunalta kopeloimassa kopriinsa läkkipurkin, pyyhkäsee siitä pölyt sormellaan ja sanoo:

— Kun on näin korkea vieras matalassa talossa, niin isäntä juo tuusasta.

Ja »tuusasta» hän vallesmannin seuraksi joi. Vallesmanni alkoi suhtautua mökin sisälliseen järjestykseen lievällä huumorilla. Mikä tässä tosiaan oli vikana — kahvi oli erinomaista, siitä saattoi todella nauttia, kun vain piti näkö- ja hajuhermonsa kurissa, välittämättä viliseväisistä ja pakahuttavan lämpöisestä pirtistä. Hän riisui takkinsa.

Mutta ennenkuin toiset mitalliset kahvia kaadettiin, vilkutti Jooseppi silmää ja virkkoi:

— Köyhän miehen majaan nyt tulit, ison maaliman mies. Pistäyppä varsin kahtomaan, minkälaiset muut lumerot tässä hotellissa on.

— Eläkä vie vierasta, hätäilee emäntä, — minä lasken kahvia.

— Pikajalkaa me takaisin tulemme, naukasee Jooseppi.

Hän vei vallesmannin kylmään, hämärään peräiseen ja kaatoi ryypyt sinne vartavasten varattuihin maljan tapaisiin, tyhjän nelikon kannella.

Mieluusti ottikin Carolus Koskelin. Hiostuttavan hiihtotaipaleen jälkeen maistui hyvältä raikas korpiviina. Kolme kohtalaista tervetuliaisryyppyä ottivat kumpikin, vallesmanni puristi Joosepin kättä toverillisesti ja kaverukset palasivat pirttiin hieman punehtunein kasvoin.

— Semmoinen se on vanhan kansan peräpöksä, puhelee Jooseppi.

— Mikäs vikana, hymyilee vallesmanni, savuke hampaissa.

Emäntä kaataa toiset kahviannokset. Hänellä on jotakin sydämellään — tekisi mieli puhua siitä nimismiehelle suoraan, vaan ei saa ulos.

— Tämä vallesmanni jääpikin nyt meille yöksi, toimittaa Jooseppi. — Kylvetään ja tarinoijaan kuin ryssän vossikat. Aapeli ja Irmeli — juoskaahan kohentamaan kiukaan pesää, jotta tulisi hyvä kylpy…

— Saatanpa jäädäkkin, sanoo vallesmanni. — Saunan lauteilla nukun — onhan se runollista.

Jooseppi pärskähtää nauramaan.

— Runollista! Vaan se se vasta onkin runollista, kun herra päävallesmanni oikasee pitkät koipensa Ryysyrannan karstasaunan lauteella!

Kaisa-Reeta katsahtaa nuhtelevasti aviomieheensä: tuo Joosepin tuttavallinen puhelu virkaherran kanssa jollakin tavoin kiusaa häntä. Käviköhän nuo peräisessä naukkaamassa?

— Ei ilkiäisi pyytää vallesmannia yöksi näin kelvottomiin kötyksiin, sanoo Kaisa-Reeta syvän harkinnan jälkeen. — Meillä on rähjä sauna ja tässä russakkapirtissä ette ilkiä nukkua…

Sekä vallesmanni että Jooseppi ehättivät yhtaikaa vastaamaan:

— Elkäähän emäntä kulta — kansan palvelijan täytyy tottua tilanteisiin.

Jooseppi puolestaan tiuskasi:

— Elä sinä, Kaisa-Reeta lossaa! Nämä on niitä miesten meininkejä…

Emäntä tahtoi kaataa kolmannen kupin vallesmannille.

Jooseppi iski silmää ja pinkasi rahilta.

— Vaan kehikkohan se mulla äsken jäikin näyttämättä. Pistäyhhän, vallesmanni, ennenkuin pimiä lankiaa, jotta tutustut kaikkiin pokseihin.

— Päästään vialle kai se on tullut koko mies, murisee Kaisa-Reeta Joosepin hyppyyttäessä vierastaan taas ulos ovesta.

Mutta viiden minuutin kuluttua he taas palasivat pirttiin.

— Niin, semmoinen se on köyhän kehikko — nytkin oisi tarpeen vieraskamari, vaan kun ei koskaan saa tulipesää, visertelee Jooseppi.

— Vaan jos näistäpuolin jotenkin saisi, lohduttaa vallesmanni hymyilevänä ja punaisena kasvoiltaan.

Hän vähän maiskuttaa suutaan hörppiessään kolmatta kahvikuppia.

Mukavaa seurustelua jatkuu. Mökin lapset käyvät rohkeammiksi. Einari Jaakoppi, pieni räkänokka, tulee ihan vallesmannin eteen ja Liisa-Valpuri keimailee myös lähettyvillä.

— Niistätkö nokkasi, toruu äiti. Vaan eihän Einari Jaakoppi ole tottunut hoitamaan nenäänsä. Vallesmanni naurahtaa ja sanoo:

— Räkänokasta se mies tulee eikä tyhjän naurajasta.

— Oikein! oikein! riemastelee Jooseppi ja lisää sitten vallesmannin puoleen kääntyen:

— Lystit lapset minulla on. Tanssihhan Liisa-Valapu vieraalle setälle sitä Pupu-Jussia.

— Jos isä laulaa! tuumaa tyttö. Jooseppi on sillä tuulella että raskii laulaakkin. Ja vallesmanni katselee paperossiaan vedellen, kun mökin pikku tyttö tanssia töpöstelee mustalla, puhkinaisella, epätasaisella lattialla Joosepin hartaasti veisatessa kimakalla äänellään:

Pupu-Jussi se metsässä nukkuu kuusen alla…

Liisa-Valpurin liinaharja leiskahtelee ja veitikkamaisesti hän vilkkuu vieraaseen setään että miten tähän taidenäyte vaikuttaa. Ja vaikuttaahan se!

Vallesmanni kaivaa liivintaskustaan nikkelisen markan rahan ja tarjoaa tytölle. Tyttö luulee saavansa karamellin, mutta saatuaan kolikon kouraansa jää hämmästyneenä tuijottamaan, sormi suussa. — Rahaa — hänelle? — pikku Liisukalle — tämä tapahtuu ensi kerran hänen elämässään…

— Annappa kättä hyvälle setälle — kiittele — niksauta! komentaa äitinsä.

Ja Liisa-Valpuri niksauttaa ja tuppaa kätösensä. Likainen se tosin on, mutta rehellinen.

Carolus Koskelin hymyilee. Hän tahtoo näyttää että hän on ihminen eikä mikään koppava herra. Yhtäkkiä hän saa mielijuohteen, sieppaa paljaita pikku jalkojaan pystyyn potkivan Kurli Rustaavan ylös kätkyestä, puristaa rintaansa vasten ja kantelee ympäri pirttiä. Pikkuinen tenava on niin hämmästyksissään että sen silmät palavat kiinninaulattuina vieraan herran kaulukseen ja kimmeltävään kravattineulaan eikä muista huutaakkaan.

— Lapsia minäkin rakastan! sanoo vallesmanni ja laskee Kurlin takaisin kätkyeeseen. Silloin vasta tyttö hoksaa että jotakin epätavallista ja muka kauheaa on tapahtunut ja parahtaa vimmattuun parkunaan.

Kun Kurlista taas on selviydytty, käy Jooseppi itse viimeistelemässä riihisaunan kiuvashiiloksen kohennusta, ja palattuaan järjestää asiat niin että Kaisa-Reeta ja lapset ynnä ämmä kylpevätkin ensiksi, sitten huuhdellaan sauna huolellisesti, lisätään hienoja leppähalkoja kiukaaseen ja varustetaan kylpy kunniavieraalle ja Joosepille.

15.

Sillä aikaa kun muu väki viipyi saunassa, saivat vallesmanni ja Jooseppi rauhassa syödä. Ei ollut tippaakaan maitoa, mutta sitä he eivät kaivanneetkaan — raikkaat pontikkaryypyt korvasivat ummessa olevat lehmät ja antoivat vauhtia mökin ruuille. Pahkakupit höyrysivät kukkuroillaan lihapottua, tuores ohrarieska oli imelää, voitakin oli hankittu naapurista. Carolus Koskelinista karisi viimeinenkin ennakkoluulo ja vastenmielisyys Ryysyrannan rähjämäisyyttä kohtaan. Korkeat asiat taisi matkaansaattaa supisuomalainen ruislikööri. Ja vilkas oli se keskustelu, joka virinnyt oli:

— Pistelehhän Karolus, jos kelpaa.

— Vaan minähän poika pistelenkin.

— Taitaa ne ministöörit ja tiploomit siellä Helesingissä syöskennellä eri hienosti! tokasee Jooseppi.

— Näin hyvänmakuista ei syö presidenttikään! vakuuttaa vallesmanni.

— Elä, elä. Outko syönynnä resitentin kanssa samassa pöyvässä?

— En minä nyt ihan samassa… Vaan olen tuota hänet nähnyt syömässä…

— Onpa sitä siinäi! laulaa Jooseppi pullikoiden puulusikalla pahkakupistaan.

— Pistäysin lähtiessäni tänne sisäministerin luona, kertoo vallesmanni.

— Vai pistäysit! Antoiko tuo kahvit? kysyi Jooseppi.

— Kahvitko? Ei se anna kahvia aina pääministerillekään, selittää vallesmanni.

— Liianpa ylevämielinen kuulostaa olevan, arvelee Jooseppi.

— Ei se ylpeä ole! kokee vallesmanni väittää.

— Ylypiä, ylypiä se on, joka ei kahvikuppia alamaisilleen tarjoo, väittää Jooseppi.

— Ei siellä joudeta kahvin kanssa huushollaamaan, vakuuttaa vallesmanni edelleen. Siellä on miestä kuin helluntai-epistolassa — ministereillä kiire niin ettei sylkäisemään kerkeä.

— Jottako niin on kiire? ihmettelee Jooseppi. — Ei se sitten taija se ministöörin salakku ollakkaan mikään herrasvirka?

— Ei ole! Miehellä on aina kuin palava tuli pöksyissä, kertoo Koskeliini.

— Tai niinkuin sontiainen hännässä! parantaa Jooseppi nauraen.

— Juuri niin!

— Vaan nyt on minusta ruokaryypyn hetki, esittää Kenkkunen.

— Kiproiskis! vastaa Koskeliini.

— Out sinä meleko mukava valtesmanni! tunnustaa Jooseppi hihallaan suutaan pyyhkäisten.

— Tavallinen tasavallan kansalainen! räpyttää silmiään Carolus Koskelin kultakehyksisten rilliensä takaa.

— Vaan sanoppa vallesmanni — kun tässä näin satuttiin nenäkkäin tietävämmän kanssa — että mikä se oikein on tämä tasavalta? Konsta veli kun aina hankaa riitaa ja loruilee jotta ei se sen kummempi ole kuin kuningaskuntakaan.

— No miten sinä Jooseppi sen puolestasi olet käsittänyt? kysyi vallesmanni.

— Minä meinaan että tasavallassa on valta pantava tasan kaikkien kansalaisten kesken.

— No näyttääkö sinusta valta olevan tasan tässä maassa? kysyi vallesmanni terävästi ja nauravin silmin.

— Ei se varsin vielä, vaan että se on siksi tarkoitettu ja lopuksi tuleekin, selitti Jooseppi.

— Kyllä sinä nyt olet perinpohjaisesti erehtynyt, rakas veli, oikaisee Koskeliini. — Ei tasavalta tarkoita tasan pantavaa valtaa.

— Mitä helevettiä se sitten tarkoittaa?

— Djah! jahkasi vain vallesmanni.

Ottivat taas piskuisen paukun.

— Minkälainen pelivärkki se oikein on se kansan etuskunta siellä Helesingissä? tinkaa taas Jooseppi nousuhumalassa.

— No niinkuin Kajaanin höyrymylly! vastaa leikillään vallesmanni.

— Ja mikä se on miehiään se Lex Kallio?

— Eihän se mikään mies ole, hymyilee nimismies. — Lakiehdotushan se vain on.

Jooseppi joutuu taas ymmälle. Koskeliinin täytyy selittää seikkaperäisemmin:

— Lex on latinalainen — roomalainen — sana, merkitsee suomeksi laki. Lex Kallio tarkoittaa = edustaja Kallion ehdottama laki.

— Piruuttaanko hyö sen niin ovat ruomiksi ristineet? arvostelee Jooseppi lopuksi.

— Kansainvälinen tapa se on, puolustaa Carolus Koskelin. — Jos sinä esimerkiksi olisit kansanedustaja ja…

— Minä — kansanedustaja? kiljahtaa Jooseppi.

— Niin, jos sinä olisit kansanedustaja ja esittäisit uuden lain — sanokaamme kieltolain korjauslain — eduskunnan puheenjohtaja nimittäisi sinun asiasi: Lex Kenkkunen.

Joosepille kirkastui latina!

— Mylly, myllypä taitaa olla, naukui hän, mutta vallesmanni tarttui pikariin ja kilisti:

— Pohjanmaan kautta siis, »Lex Kenkkunen»!

Samassa kuului ulkoa kahinaa ja ryminää eteisestä, ja toinen toistensa kintereillä juosta hilppoivat lapset mikä aatamin alasti, millä vain lepattava paidan rääsy yllään — jo lennätti Irmeli sisko punaisena läähättäen pikku Kurlinkin käärössä kätkyeeseen, sitten tulla kompuroi lääpällään ämmä, tukka takkuisena tihkuen, ja vasta tovin ajan kuluttua emäntä Kaisa-Reeta, aina yhtä masennuksissaan vatsanvaivoineen.

Vielä puolisen tuntia tupakoivat vallesmanni ja Jooseppi, kunnes kuului ääni heidän selkänsä takaa:

— Ka nyt sinne näistä puoleen saisi laittautua herra vallesmanni. Kelpaako se tämä Jooseppi rähjä vierasta kylvettämään?

— Minä, minä! naukui Jooseppi. — Me ei akkoja tarvihe. Minä löylyt läiskin… Minä!

— — —

Ja sitten he kylpevät — viinanpolttaja ja vallesmanni. Se on tosiaankin Koskeliinin sanaan — runollista. Nokea sauhuava tuiju tuikuttaa jäitään sulavalla akkunalaudalla lepattaen ja hulmuten rikkonaisen ruudun läpi tuhisevasta tuulesta ja valaisten vain puolittain lauteella istuvia kaveruksia. Alkulöylyt on lyöty ja nyt nautitaan suloisesta lämmöstä, joka on kohonnut sinne laipion puoleen. Jooseppi on kuin mikäkin kääpiö kenkku tuon solakan ja pitkähkön Koskeliinin rinnalla.

— Annahhan minä ropsin vastalla!

— Elähän hätäile, ensin on hikoiltava.

— Vaan otetaanhan pienet tärskäykset ensin!

— Otetaan vain. Nyt se vasta maistuukin.

— Tämmöinen se on mulla sauna. Outko ennen kylypennä riihessä?

— Enpä totisesti.

— Vaan nyt kylyvet!

— Niinpä vain.

— Vieläkö tahot löylyä?

— Roiskauta!

Ja Jooseppi tonttu hyppäsi alas ja lyödä roiskasi haaleata vettä kiukaalle. Kiuvas kiljahti, höyry hulmahti ja sitten kuului pitkä sihinä, joka vähitellen hiljeni.

— Ah-ah kuinka tuntuu hyvältä syntiseen nahkaan. Ihan puree.

— Pyllähä pempullesi! komensi Jooseppi.

Ja vallesmanni pyllähti.

— Terästetäänkö?

— Lyö hiukkasen…

— Vieläkö?

— Elä punaisessa helvetissä! kuului lauteelta, jossa laiha vallesmanni käpristeli kuin mato muurahaispesässä painaen kämmenet kasvojaan vasten.

Sinne kiipesi taas Jooseppikin, hyväksi haudottu koivuinen vasta kainalossa.

— Huh, huh, taisipa sitä tulla… Joko minä nyt annan korkean ruunun miestä selekään?

— No anna häntä…, suostui veikeä vallesmanni ja pyörähti mahalleen.

Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti isällisesti, veljellisesti, rakkaasti ja sydämellisellä arvonannolla pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia korven peikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä — kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön raittiuslautakunnasta. Kylvettäjä kyllä tiesi että hän voimassaolevan lain mukaan oli rikoksellinen, koska poltti viinaa vaikkapa perheensä pelastamiseksi, ja kylvetettävä samoin oli täysin tietoinen että hän tässä vielä enempi oli edesvastuussa, koska ei napannut keittäjää kiinni, vaan päinvastoin nautiskeli hänen tarjouksiaan, mutta toinen ei totisesti saattanut syyttää toistansa — ja paha maailma ei heidän kompromissiinsa sekaantunut. Ihmisiä he vain olivat tässä tilanteessa eikä kumpikaan edes koskettanut onnettomaan kieltolakiin, ja Jooseppi varoi visusti ilmaisemasta, kuinka lähellä tuo iloliemen lähde sijaitsi — eikä Carolus Koskelinkaan sitä tarkemmin kysellyt. Hänestä nuo Korpi-Jaakon kyynelet vain kuuluivat Ryysyrannan riihisauna-reseptiin aivankuin järven vesi sauna-ammeeseen.

— Runollista! Runollista! Ru-nol-lis-ta! sopersi vallesmanni tyytyväisenä Joosepin ropsiessa tahtiin vastalla ensin selkään ja sääriin, sitten rintaan ja polviin…

Ja nokisauhuinen öljytuiju matalalla akkunalaudalla tuikutti luoden salaperäistä valoa toverilliseen seuraan, mutta ulkopuolella riihisaunan törrötti ikuinen, musta, lumiinsa hautautunut korpi, Pahakolon syvä uru ynnä Petkeleen hiljainen järven selkä, jonka viittatie tyystin oli hävinnyt pimeyteen. Niin kaukana asuivat naapurit ettei mistään mökistä tänne asti ulottunut akkunavalojen pilkoitus — Harmajavaarankin valkeat peittyivät parahiksi Konkonsaaren taakse.

Mutta konsa kaverukset olivat kylpeneet ja saunanlämpö tasaantunut, niin kas jälleen he tunsivat tarvitsevansa pienet tärskäykset, jonka jälkeen he istua kekottivat lauteen reunalla kuin iloiset kesäoravat puussa nauttien olemassaolon ihmeellisestä, salaperäisestä täyteläisyydestä.

— Tässä me istumme, ihmisenpojat, virkkoi vallesmanni, — ja taidammepa olla pikkusen tuppurassa, mutta niin kauvan kun maailma on seisonut, ovat kuolevaiset huumanneet itsiään väkevillä juomilla, eivätkä ainoastaan ihmiset, vaan myös taivaan herrat. Kreikan Olympon jalot jumalatkin — kuulehhan Jooseppi — taivaan keinuissa aika-ajoin pitivät lystiä, germaanien Walhallassa ritarit remusivat viinisarkat käsissä, ja muinaissuomalaisten suurissa juhlapidoissa kallisteltiin ahkerasti päihdyttävää olutta — sanoppa Jooseppi Kenkkuilen, miksi siis emme me, kaksi syntisäkkiä, sinä ja minä, tänä lauhkeana lauvantaiehtoona saisi kannua kallistella? Ketä se haittaa? Puhu!

— Ei kerrassa ketään se haittaa! riemasteli Jooseppi, — minä en tunne maaliman historioita, mutta sen minäkin muistan lukeneeni pipliasta että viina on viisaan juotava eikä tuhmille tuotava ja että antootten viinaa murheellisille, ja muistelenpa kuulleeni sellaisenkin pykälän, jotta viina ilahuttaa ihmiset ja jumalat…

— Salomoni sanoo: »Antakaa väkeviä juomia niille, jotka hukkumaisillaan ovat ja viiniä murheellisille sieluille, että he joisivat ja unhottaisivat ahdistuksensa eivätkä enää johdattaisi mieleensä viheliäisyyttänsä.»

— Ja Syyrakki sanoo…

— Kaikki ne sanovat! keskeyttää vallesmanni pehmeästi, — ja tiedätkö, Jooseppi Kenkkunen, mitä itse oppi-isämme Luther näistä asioista on arvellut?

— Mitähän lie Marttikin meinannut? uteli Jooseppi, silmät loistaen.

Carolus Koskelin, alaston vallesmanni, alkoi korkealla äänellä lausua runoa:

Ken lemmi ei viiniä, naista ja laulua, hän koskaan ei käydä saa elämän koulua, hän sokkona kulkee ja narriksi jää, ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

— Voi herttainen, tulenpalava totuus! huutaa Ryysy-Jooseppi, — sehän on aivankuin Petkelkylän pitkästä katkismuksesta; vaikka minä olen moukka ja kälmi kettu, niin sanonpa että siinä runossa on ilmilausuttu meikäläistenkin pieneläjäin tunnussana. Terve Kalle Karolus — saneleppa sitä lut-hee-rusta kuin tuomari valankaavaa, niin minä sanelen jälestä.

Ja yhdessä nyt vallesmanni ja Jooseppi saunan lauteella roikkuvin säärin ja käsillään tahtia lyöden korkealla äänellä lausuivat että:

Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua, hän koskaan……

— Vaan laulappa nyt vallesmanni oikein korea laulu, koska laulamaankin käskee Lut-heerus — sinähän, joka out ministerikoulun käynyt, osaat latinat ja hepreat.

Carolus Koskelin lauloi:

Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus! Post jucundam juventutem, post molestam senectutem nos habebit humus.

Ja Jooseppi säesti täyttä kurkkua viimeistä kertosäettä:

Noos hapee-e-pit huu-uii-mus! Noos hapee-e-pit huu-uu-mus!

Saunan ovi rasahti ja tuli sammui tuijusta ja ääni kuului pimeästä:

— Sinnekö ne herrat yöksikin jäävät?

— Tänne, tänne — herrat — elkäähän hätäilkö akat — pistähän tuli tuijuun ja laputa pirttiin… Meillä on hyvä olla… Hih! hihkasi Jooseppi eukolleen ja jatkoi latinalaista laulua:

Noos hapee-e-pit huii-uu-mus!

Ja sinne he tosiaan yöksikin jäivät, herra vallesmanni ja Ryysyrannan Jooseppi.

16.

Joosepin uni saunassa.

Sinne vallesmannin selän taakse, piikkopaitasillaan käpristyneenä riihilaverin perimäiseen soppeen, kylpyvasta pään alla, on nukahtanut Jooseppi syviin mielihauteisiin ja näkee nyt seuraavankaltaisen unen:

On istuvinaan hajasäärin omassa veturikelkassaan — rautahevonen hännällään huiskien kahtapuolta vetää miestä huimaa vauhtia halki Suomen — hirnahdus — tullaan Helsinkiin. Siinä Helsingissä on vain kolme suurta rakennusta — vähän kuin Kajaanin sahoja — yksi on »resitentin linna», toinen on »kansanetuskunta», kolmas Suomenlinna eli »Veeapori». Ne pytingit ovat korkealla vaaralla — niinkuin Puolangan Leipivaaraa — ja siinä vaaran rinteellä, ihan ylt'ympäri, kekottaa satatuhatta harmaata mökkiä — samanlaista rähjää kuin Ryysyranta.

Tpruu, tpruu! hillitsee Jooseppi rautahevosta Helsingin veräjällä ja sitoo rautaruunan marhaminnasta suureen, huurteiseen koivuun — samanlaiseen kuin on osuuskaupan porrasten edessä. Siinä kulkee Suomenlinnan eli sen Veeaporin solttu. Jooseppi rykäsee:

»Missä täällä mahtaa olla se Lex Kallion lussieri?»

»Määhhän tuota suuntaa», opastaa solttu: »Se on viimeinen lumero tuon pitkän lehmikujan päässä vasemmalla.» Ja Jooseppi lähtee kävelemään nahkareppu selässä. Voi hirveätä, kuinka paljon vyöryykään vastaan rahvasta, ruohtalaisia ja ryssiä ja toriämmiä ja suomalaisia jääkäripoikia. »Pois tieltä, moukka!» huutaa poliisi, vaan Jooseppi suuttuu ja sanoo: »Tasavalta! Tasavalta! Saan minä kulkea siinä missä toinenkin.» »Näytäppä passisi!» tinkaa poliisi ja Jooseppi vetäsee povestaan paperin, johon on suurin puustavin kirjoitettu:

Lex Kenkkunen Kansanetustaja Rämsänrannalta.

»No voi sun saksanpolkka!» sanoo poliisi häpeissään: »sukulaisiapa tairetaan olla — ärrän päälle vielä jurnauttaakin kuin eteläläinen että tairetaan olla! ja Jooseppi tuntee hänessä ilokseen Kaisa-Reetan siukun miehen, sen herra pölliisi Pelle Puutiaisen. Jooseppi lupaa käydä tervehtimässä Kaisa-Reetan systeriä, kunhan tästä valtakunnan asioista selviää. Poliisi tekee kunniaa ja huutaa väkijoukkoon: »Antootten tietä — tää on kansanetustaja Kenkkunen!» Ja katso: kahtapuolta hajausivat ruohtalaiset ja ryssät ja torimatamit ja jääkäripojat, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Jooseppi Lex Kallion kehikkoon — siinä oli toki pehmeästä kivestä tehty vastarapattu tulimuurikin. Lex Kallio, samanlainen kyssäniska, pitkätukka, mutta haaraparta, istui kungastoolissa, pikanelli poskessa, aviisu koprissa, ja oitis kun Joosepin havahti, niin tirskautti ja tuumasi: »Siinä susi missä mainitaan. Just’ikään pääsin lukemasta näistä Korpi-Kainuun Sanomista, jotta sinäi tulet etuskuntaan. Tervetuloa!» »Ka minuthan ne, märkähatut, ihan vängällä valihtivat», äyhki Jooseppi: »vaikka ei oisi aikaakaan, kun on kunnalta kymmenien tuhansien halkourkko ja kotipoltto kesken». »Mitä! keitätkö sinä viheliäinen viinaa?» kauhistuu Lex Kallio. »Tottakai!» huutaa Jooseppi: »Sitä vartenhan ne minut työnsivätkin pieneläjät, roletaarit ja järkevämmät maalaisliittolaiset, ja on minulla välikysymys, intterpelli etuskunnalle kunnanvaltuustolta, jotta tekaistaanpa, maan ukot, erikoisoikeuslaki Rämsänrannalle, että tirauttaa saa, milloin on nuusa…»

Lex Kallio tarttui kaksin käsin haarapartansa kumpaankin liuhuun ja tiuskasi: »no nyt se myrkyt lykkäsi!»

Mutta Helsingin kirkontapulin kello soi ja pompotti, ja seuraavassa hetkessä, he, kansanedustajat Lex Kallio ja Lex Kenkkunen, kaikessa sovussa ajavat moottorilla — samallaisella peräruiskeella kuin on Kajaanin Maakunnan johtajalla — Eduskuntatalon kiviporrasten eteen, ja valtiopäivät alkavat. Jooseppi Kenkkunen nousee korkealle kateeterille, niistää nokkansa, pokkaa resitentille ja ministööreille sekä pitää puheen, joka alkaa:

»Terveisiä Petkelkylältä Rämsänrannan seurakunnasta Kajjaanin kihlakuntaa, ja hyvää iltapäivää, kovakaulaiset temokraatit ja komuunat siellä vasemella käellä — elkää tykätkö pahaa, jos tuon Suomen kansan atressitervehtyksen, jotta pikkuriikkinen täräys elämän murheessa, niinkuin Salomo saarnaa, on tuiki tarpeellinen —»

Mutta silloin alkaa parlamentissa sellainen hulina ja hälinä että puhe keskeytyy ja koko parlamentin sali muuttuu höyrymyllyksi, jossa tuiskuaa ja pölisee, ja kaikki puolueet käyvät toistensa tukkaan, mutta itse resitentti nousee jauhovuoren huipulle ja julistaa: »Hiljaa pojat — Lex Kenkkusella on puheenvuoro!» Silloin Jooseppia joku aivankuin nostaa peräpakaroista korkeaan pönttöön, ja kun hän vilkaisee että kuka kekkuli se häntä pukkaa, niin eikös vain olekkin vallesmanni Carolus Koskeliini, joka nauravin silmin kehoittaa jatkamaan välikysymystä. Ja Jooseppi kohottaa molemmat kätensä parlamentin loistavaa kattokruunua kohti ja lausuu juhlallisesti:

Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua, hän koskaan ei käydä saa elämän koulua, hän sokkona kulkee ja narriksi jää, ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

Ja voi ihmettä! Koko parlamentti muuttuu näiden sanojen vaikutuksesta pyöriväksi karuselliksi, posetiivi koreasti pelata kurluttaa ja ministerit ajaa huhkivat karhujen ja kettujen ja pystykorva-koirain ja suurten jänisten selässä, mutta kaikista eillimäisenä karahuttaa resitentti Suomen leijonan niskassa ja hänen ynnä Hallituksen välissä koko etuskunta ikäänkuin suurella tukkiponttuulla aallokossa, ja Jooseppi, Lex Kenkkunen, sakin keskellä tanssien ihanan Saksan rinsessan kanssa venkerkkaa, ranskan pikanelli suupielessä ja ooterklonnin hurmaava haju liehahtelevissa ryysyissä, ja hänpä, Lex Kenkkunen, onnesta paistavin kasvoin polkee jalkaa ja hihkaa riemusta ja — voi taivas — posahuttaa suutelon sen ihanan rinsessan silkkiseen rintaan…

Mutta samalla yhtäkkiä joku riiviö kesken tanssia, karusellia ja suutelon huumaa tarraa häntä, onnellista Jooseppia, jalasta — koko karuselli pysähtyy kuin naulattu, ihana rinsessa häviää… ja ihan älyttömänä hikoillen tuskasta kuulee Kenkkunen altaan maalliset, matalat sanat:

— Jooseppi, Jooseppi, nousetko joutuun, lempoako mies siinä sätkyttää — tule heti paikalla — Äpyli poikii!…

Se putosi kuin kylmä vesi lämpimään niskaan. Hän kavahtaa istualleen ja pöllistelee ympärilleen: oma vaimonsa, Kaisa-Reeta, siinä seisoo laverin alla, maha pystyssä, päresoihtu vapisevassa kädessä, mutta vallesmanni nukkuu sikiunessa kuorsaten lauteen seinämällä.

— Häh? hätkähtää Jooseppi, mutta samalla muistaa, mitä juuri on kaikunut korviinsa, hyppää alas kuin ammuttu, nykäsee housut nilkkoihinsa, löttöset lopposiltaan jalkoihinsa ja syöksee suinpäin Kaisa-Reetan perässä navettaan.

Huonosti siellä kävi — vasikka syntyi, mutta lehmä kuoli.

17.

Viikko siitä kauheasta tapauksesta on kulunut — arkiharmaja usviinsa kietonut on ihmisen herkän sielun…

Taas on lauvantai ja sauna lämmin, mutta yksin kylpee muiden kylvettyä Jooseppi, lyö löylyä, ropsii vastalla, mutta pysähtyy vähä-väliä miettimään — aivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin hänen olemustaan. Hän ei voi hengessään sulattaa, miten ihmislapsi sellaisesta ruusunpunaisesta korkeudesta äkkiä pudota moksahti syvään pimeyteen.

Kirvelevästi hän muistaa tuon varhaisen sunnuntai-aamun, jolloin Kaisa-Reeta tuli hänet herättämään unesta — ja millaisesta unesta! — sekä mitä sitten tapahtui navetassa. Se leikkasi kuin veitsellä! Se koski koko mökkiin. Talvikausi on kärsitty lehmänannin puutetta ja luotettu »Äpylin» poikimiseen kuin auringon nousuun. Silloin yhtäkkiä tuo tapaturma — harvinainen tapaturma, luonnon oikku tai ihmisen avuttomuus.

Kaisa-Reeta oli saanut hermotäristyksen, kironnut ja ulvonut kuin peto ja lyykähtänyt itsekkin parteen kuolleen lehmän viereen. Silloin oli Jooseppi tarttunut tukkaansa ja kohmelopäissään rukoillut: »Armoa, armoa, sinä köyhän kurittaja-Herra!» Vähissä hengin mies oli raahannut vaimonsa aamupimeässä pirttiin — yhtä itkun volinaa ollut oli koko tupa — oli peljätty emännänkin siihen paikkaan loppuvan. Ei ollut loppunut, mutta sydäntäjärkyttävään tilaan oli tullut, niin että oli vaikeata häntä nähdä. Lehmä — poikiva lehmä — sepä kirotun korven ainoa valonsäde, elon side…

Jooseppi oli rientänyt nylkemään raatoa — kirves kädessä, puukko hampaissa, käsivarsia myöten veressä oli Carolus Koskelin, saunasta ulos tullen, illallisen ilotoverinsa kohdannut. Hirveän näköinen oli ollut Jooseppi… Kolme sadan markan seteliä oli tosin jalo vallesmanni mökin pöydälle ensi hätään viskannut — ja hypännyt suksilleen. Illemmällä oli Jooseppikin liikkeelle lähtenyt. Kunta oli luvannut puoleksi korvata onnettomuuden, mutta vielä ei ollut toista lehmää Äpylin tilalla, toista sellaista lehmää toki ei ollut saatavissakaan. Lapsetkin sen äkkiloppua voivottivat! Vasta parin kuukauden kuluttua odotettiin Omenan poikivan — ilman maidon tippaa tuhersi siis mökki, joskus vain Aapeli Harmajavaarasta hiihteli poikki selän päärärillä hapanta piimää joukon särpimeksi.

Siinämäärin oli Jooseppi masentunut tapauksesta ettei koko viikolla ollut kyhäytynyt töitään jatkamaan — ei halkourakkaa eikä sitä toista toimitusta — tuskin tuikkua kulkkuunsa kallistanut.

Se se miestä enin etoi että vaimo hermokohtaustensa lomasta tankkasi että Äpylin surma oli tuon saunajuhlan syy — ettei lehmä muka olisi kuollut, jos ei sinä yönä mökissä olisi niin jumalattomasti eletty — ja laulettu outoja lauluja… Vallesmannin puolta piti Jooseppi sentään loppuun asti — niin mukavaa ja veljellistä virkamiestä ei ennen ollut Rämsänrannalla nähty…

Jooseppi sihautti löylyä puolijäähtyneelle kiukaalle ja pieksi ryntäitään kuivalla vastalla. Ja surunsuloisena, kaukaisena huminana soitteli hänen korvissaan viikko takaisinpäin vietetty »vierailuillatsu» — ah herranpoika, kuinka korkealla silloin oli kuohunut aatteitten aallokko — vaikutelmia vaihdettu ja latinaisia laulettu…

Mutta nyt —?

Miksi elämä oli niin kirotun kiristävää että se riippui lehmän utareista ja neljästä sorkasta?

Ne olivat kunnanmiehet vähin vetäneet suitansa naurun virnuun, kun mies oli tulla pouhannut hätäapua pyytämään ja sitä lehmän onnetonta poikimista suomentamaan. »Sinäkö siinä kätilönä heiluit?» Se virnuileminen vähän tuppasi kismittämään Jooseppia, vaan avustustahan sentään olivat luvanneet…

Jooseppi tallusteli ilkosillaan pitkin lumipolkua, ryysyt kainalossa, pirttiin, istahti pöydän taakse ja pyysi puhdasta paitaa emännältään.

— En ole jaksanut pestä, äänsi Kaisa-Reeta heikosti, istualtaan lattialla, lapset ympärillään.

— Kyllähän tämä muuten välttäisi vanhakin, puheli perheenisä, — vaan kun silloin mennä pyhäaamuna lehmänvereen ryvettyi.

Kaisa-Reeta ei vastannut — ja huoahtaen veti Jooseppi yllensä likaisen paidan.

— Riisuhhan se lahtari-vormusi, sanoi silloin karhealla äänellä ämmä loukosta, — käyn saunassa huuhtomassa.

Sai Irmelin toverikseen ämmä, ja sitten ripustettiin märkä paita lieden eteen orteen, jotta se aamuun asti kuivuisi.

Mutta matalalla oli Ryysyrannan mökin mieliala tänä Iauvantai-iltana perheen käydessä maata pesemättömälle lattialle. Ja öinen tuuli valittaen vinkui rikkinäisissä akkunoissa.

— Ne on leipäjauhotkin taas lopussa, huoahti Kaisa-Reeta ennenkuin nukahti. Jooseppi ei tähän mitään vastannut. Silmät auki vain makasi seljällään, ja mietteet vierivät kuin pitkä, musta virta…

* * * * *

Pyhäaamun hämärissä hiihti siihen Harmajavaaran Hannes, ja se sai Joosepin jälleen lähtemään kirkonkylään. Mullimäen Juuso koplautui kolmanneksi hiihtäjäksi. Viimeiset viemisensä oli Jooseppi varustanut mukaansa leipäjauhon hankkimiseksi ja senvuoksi tuli taipaleella hyväin toverien kanssa hiukka maisteltua. Se rohkaisi ihmeesti masentunutta mieltä — Salomonin sananlasku kävi toteen — lehmä unohtui, painajainen pakeni.

Niin iloisesti paistoi kevättalvinen aurinkokin jo yli ulappain hilehankien ja kiepeissään koikkuvien korpien, että oli vaikeata uskoa mitään synkkää ja pahaa maailmassa olevankaan. Taivas niin korkea ja sinisenä seijuva, ja ilman viilu niin tuores hengittää! Se upposi syvälle keuhkoihin ja valon välkkeessä viuhuva tuuli puri hiihtäjäin kasvot terveen punerviksi — eipä olisi luullut yhdenkään näistä miehistä tulevan suoraan ummehtuneista, matalista tai siivottomista suojista, missä on rääsyjä ja russakkaa tai muuta inhimillisen pesän törkyä. Erämaan Jumalan luonto oli kuin suuri juhlasali liukkaine parkettilattioineen, marmoripylväineen ja laipiossa ylinnä loistavine helmikruunuineen!…

— Istutaanpa tähän, ehdottaa Jooseppi. Ja keskelle siintävää järvenselkää naapurukset nyt istahtivat suksiensa päälle, ja Jooseppi antoi Harmajavaaran Hannekselle ja Mullimäen Juusolle vähän vahvistusta. Aamutuimaan tuo viekas viina kihahti päähän ja — jokainen sai halun yhtäkkiä ja yhtaikaa purkaa sydämensä.

Harmajavaaran Hannes selitti loistavin kasvoin, että vaikka hän on köyhä mies, jonka talo isäin typerän tervanpolton takia on kärsinyt korvaamattomia tappioita, kun ovelat tukkiyhtiöt ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, niin hän silti ei ole mikään herrain vihollinen, vaan päinvastoin — hän pitää herroista, koko nykyisestä virkakomennostakin — häntä virkamiehet ja herrasväet kohtelevat aivan erinomaisesti — vanha postineitikin, joka muille kuuluu olevan niin ärmäkkä, on hänelle, Hannekselle, niin ystävällinen, että se suorastaan liikuttaa ja hävettää.

— Ja mikä peijakas hänessä lienee että ne minusta niin tykkäävät ja että minä kaikista tykkään? ihmetteli Hannes lopuksi, melkein imelästi.

Mullimäen Juuso murahti:

— Sulla on viini käytös, sinä out ollunna sotaväessä, perkele…

— Holninki, holninki! kiljui Jooseppi. — Holningiksi sitä karahteerataan kansainvälisellä kielellä. — Tällä Hanneksella on holninki — siksi ne miehestä tykkejää porvalit ja herskapit.

Mutta Mullimäen Juuso rypisti mustia kulmakarvojaan ja puhui:

— On tässä muillai holninkia, ei vain Hanneksella. Mutta eivät perkeleet tykkää, kun köyhä köyhyytensä ilmiantaa. Minä tiiän, minä oon ikäni kaiken rahtia ajanna ja soutanna — puolesta pennistä siinä kapitalisti riitelöö — ei se oo tietävinäänkään rahtimiehen nälkäisestä, alastomasta joukosta kotona. Vihaan minä näitä kotipuolen porvaleita niin etten sanoakkaan ilkiä. Vihaan…

Hän noitui sydämensä pohjasta.

Mutta Jooseppi, joka istui miesten välissä kuin hyypiö, otti tuikun taskumatistaan, katsahti päin aamuaurinkoista selkää, levitti kätensä ja löi ne ympäri Hanneksen ja Juuson kaulaa. Ja silloin se jälkiryöppy tuli.

— Kuulkaahan rakkaat rannit! Minä rakastan ja vihaan yhtaikaa kaikkia maaliman herroja. Mutta mitä vallesmanni Koskeliiniin tulee, niin voi pyhät veljet — ette aavista. Annahhan, kun kerron…

Ja Jooseppi kertoi sen vallesmannin vierailun viikko takaisinpäin, ankarasti varoittaen naapurinmiehiä kenellekään kuolevaiselle ilmiantamasta. Korvat höröllä kuuntelivat toiset — Hanneksen kasvot kirkastuivat yhä enemmän ja Mullimäen Juuso vaikeni ihmetyksestä.

— Kyllä se oli sellainen illanvietto Ryysyrannassa ettei Jumala taija toista sellaista antaa! lopetti Jooseppi. — Ja vaikka tähän paikkaan tuupertuisin, niin olkoot viimeiset sanani että: on se sielu herroillakin!

Harmajavaaralainen ja Mullimäkeläinen eivät toviin aikaan virkkaneet mitään. Vihdoin Juuso jurahutti alta kulmainsa katsahtaen:

— Vaan lehmäsipä sen lystin lopuksi menetit.

— Se… se siin oli ikävä kohta…, sanoi Hanneskin siivokseen.

Jooseppi tunsi puukon piston sydämessään.

— Se on totinen tosi! huusi hän. — Ihte Vanha Erkki siihen näppinsä pisti. Ja sitä minä myräilen — se kun akka mulla on niin ristillismielinen — jotta olikohan tuossa herrojen herrallai sormet sopassa. Että jos se, mikä tapahtui, oli mulle niinkuin varoitukseksi korkeammalta taholta työnnetty?…

Tunnelma läheni nyt katuvaista syntistä. Toiset miehet joutuivat vähän hämilleen tästä Joosepin omantunnon ripistä.

— Annahhan se taskutaavetti tänne, pyysi Mullimäen Juuso miehekkäästä.

Jooseppi oli löysännyt halailevat kätensä.

— Ei hätää, niin kauvan kun sulla tätä riittää!

— Niinpä taitaa olla, ilostui Jooseppi.

— Niin se on, sanoi Harmajavaaran Hanneskin.

Ja he joivat pullon pohjaan.

Kuinka somasti se kimmelsikään tuo pullo aamuauringon säteissä ja mikä Ihmeitätekevä vaikutus tuolla nesteellä oli ihmisen mielialaan! Koko elämän näki niin selkeästi ja vaikka siinä oli särmiä, koleikkoja ja vuoria, niin tuntui että kaikesta pääsi yli. Ymmärsi kyllä kuilujen kauhean syvyyden, mutta henki liiteli kuin kotka yli huippujen. Herrat — talonpojat? yksiä ja samoja ihmisiä! Helsinki — Petkelkylä? samaa Suomen valtakuntaa. Kommunistit ja kapitalistit? — yhtä laumaa kuolevaisia, Jumalan armosta kaikki sotivat toisiaan vastaan. Puolueet? nuo kirotut rajat hävisivät — teki mieli ottaa kansalaisia kaulasta kiinni ja huutaa yli maailman: hallelujaa — eläköön ihminen.

Oli niin henu olla!

Kiireen tuntukin oli hävinnyt. Kyllä tämän elämän aina kerkisi läpielää! Ja oli aivan samantekevää, istuipa tässä jäällä koko pyhäisen päivän tai viisi minuuttia. Ryysyranta, Mullimäki ja Harmajavaara olivat huomenna samat kuin tänään.

— Hei rannit, lausunko minä…?

— Ka lausu!

Mutta Jooseppi ei saanut yhtään runoa suustaan.

Se olisi ollutkin ikäänkuin pyhyyden häväistystä tässä siintävällä seljällä ruveta jäljittelemään iäksi painunutta muistoa.

Niinpä he istuivat siinä nuo kolme korven miestä sunnuntai-aamun häikäisevässä kirkkaudessa keskellä siintävää selkää omituisen hellän liikutuksen vallassa, yhtaikaa tuntien oman pienuutensa pisteet ja maailman ihmeellisen avaruuden. He puhelivat puoliksi itseksensä paljon kuuntelematta toisiaan, kunnes yhtäkkiä kaikki vaikenivat — joku kaukainen ääni horisontista oli värähdyttänyt sielua saaden kummalliset kaihot poreilemaan povessa — mikä se oli?

— Hiljaa…, sopersi Hannes.

— Eipä ole ennen tänne asti kuulunut — nyt kuuluu, mutisi Juuso.

— Se on kirkonkello! ilmoitti Jooseppi ja pani kätensä ristiin.

Tuo metallin syvä sointi läpikuulaassa ilmassa, aaltoillen yli synkän korven ja laajojen talviulappain, kosketti kipeään paikkaan ihmisen henkiolemuksessa. Isiltäperitty tuhatvuotinen hartaus värisi herkytetyssä hermostossa, kiihoittaen kääntymään näkymättömään korkeiden voimien puoleen ja etsimään sieltä kaiken apunsa elämän hädässä, mutta uuden, ajan valtavien yhteiskunnallisten rynnistysten ryminä järkytti yhtaikaa köyhänkin järkeä — ja tuo järki oli oppinut viime aikoina epäilemään kauneintakin kangastusta, jota esivalta yhä näytteli kansalle kuin ihanaa taikamyllyä markkinayleisölle.

»Kirkko?» ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ponnistellen kellonkuminan lumoa vastaan: »Mitä hyötyä minulla on kirkosta? Jo hänen isänsä ja isoisänsä ja isoisoisänsä olivat vieraantuneet kirkosta ja papista siitä yksinkertaisesta ja pätevästä syystä että asuivat aina liian kaukana kirkosta, aniharvoin suurissakaan rahvaanjuhlissa he, syrjäkylän pieneläjät, sinne joutuivat pyhyyksien palvojiksi tai saarnojen kuulijoiksi — papin tapasi kukin sukupolvi vain ristiäisissä tai hautajaisissa, useimmiten vain murhetilaisuuksissa, jolloin ihmisen sielu kaipasi kouraantuntuvinta lohdutustaan, mutta aniharvoin pappi tahtoi tai joutikaan syventymään kurjimpien talonpoikain elämänhätään, vaikka voinaulansa ja ristimäpenninsä kyllä huolellisesti peri — omaksi hyväkseen. Ei Jooseppi Kenkkunen vihannut kirkkoa eikä pappeja — päinvastoin niitä kaukaa ja likeltä kunnioitti, mutta samalla hän liian hyvin ymmärsi, että tämä nöyryydenjärjestelmä oli vain kansan rauhoittamiseksi keksitty, se juonsi juurensa jo muinaisuuden syvästä hallitsijaviisaudesta: luvatkaa yksinkertaiselle rahvaalle taivas ja paratiisi kuoleman jälkeen, niin se paremmin kestää maanpäällisen helvettinsä eläessään. Ja sitä järjestelmää valheeksi vikoen Ryysyrannan Jooseppi vastaan kapinoi. Valtiokirkko ei ole hänelle tuottanut iloa!

— Mitä sinä Hannes hamuilet tästä kirkosta? tokasee Jooseppi ajatuksissaan.

— Antaa soida…, sanoo Hannes lauhkeasti. Hänellä on sinertävät silmät — koko mies niin pehmeä ja hyvänsävyinen.

— Soikoon minunkin puolestani kello, jatkaa Jooseppi, — mukavasti se rompottaa ja maan ääriä ryllää, ja ihanakin se ihmiselle on kuulla näin taivasalla, mutta minä tarkoitan, jotta tarvitseeko sitä Suomen köyhä kansa koko kirkkohoitoa?

— Eikä tarvihe! murahtaa Mullimäen Juuso mulkoilevin mustin silmin, joissa tuikehtii villi kiilto. — Yksiä porvari-perkeleitä ne ovat papit, helppo on mustassa verkatakissa ja puhtaassa paijassa paukutella pöntöstä huonohyntteisille, täiturkkisille että »tehkäät parannus, taivaanvaltakunta lähestyy» ja »menkäät läpi ahtaasta portista» — mutta ihte ajaa kaurautetaan Ieviästi pappilan portista pannukakkupäivällisille ja nauretaan turpaansa että saivatpas siipeensä taas köyhät saatanat, moukat…

— Kyllä se sinne päin viippaa kuin tuo Juuso justeeraa, myöntää Jooseppi, — vaan eihän se kirkon syy ole että on leipäpappeja. Vaan että kuka lempo tämän rustingin alkuaan lie keksinyt ja että mitä sillä me teemme, siitä tässä on kysymys?

— Se on Ristuksen kirkko, sanoo Harmajavaaran Hannes leppoisasti.

— Pirun kirkko se on eikä Ristuksen, jurnauttaa Juuso. — Ja piru sen on keksinnäi, hän lisää itsepintaisesti.

— Elähän Mulli-Juuso sentään tietävämpäisi eille ryykää, hillitsee Jooseppi ja miehillä syntyy kivanlainen väittely kirkkolaitoksen »historiikista», josta kumpikaan ei paljoa tiedä.

Hannes ehdottaa ylösnousemusta hangesta. Noustaan hiukan retkuvin koivin.

— Käytäneekö Karihtaniemessä?

— Käyvvään kehnossa — annahhan kun. Amanta taas kahvit keittää.

— Vaan se on voro se räpäle, sanoo Jooseppi, joka ei ole poikennut niemen mökissä siitä saakka kun heillä Amantan kanssa sattui se yöllinen kahakka.

Varovaisuudeksi kätkee Jopseppi taas tavaransa hankeen, mutta vie sukset ja veturin toiseen paikkaan niin että Karihtaniemen akkunasta näkevät. Hanneksen ja Juuson jälessä sitten käydä kulleroipi mökkiin, jonka savupiipusta parahiksi kerkisi pölähtää sankka tupru kohti sinikuulasta sunnuntai-taivasta.

Amanta huomaa heti että miehet ovat maistelleet, huomaa sen Kustikin ja haistaa vanha Ryysytön-Jaakkokin, ja kovin alkaa heilläkin mieli tehdä, ja Karihtaniemeläisten silmät pälyvät ja vilkuttavat vuoroin vieraisiin, vuoroin sinne järvenrantaan, jonne näkyivät suksensa heittävän tulijat. Amanta mielistelee Jooseppia täydellisesti unhoittaneena hävyttömyytensä, ihan tuppaa viereen istumaan, katsoa killistää imelästi silmiin ja piippunsakin nappaa märästä suustaan ja Joosepin suuhun tuppaa sekä sanoo kauniilla äänellä:

— Polttelehhan Juoseppi mustaa karhua!

— En minä kaipaa, sanoo Jooseppi vihaisesti. — Annetaan tälle Hannekselle… Kusti niinikään murjottaa mustana mulkoillen Jooseppiin, vaan ei keksi keinoa kimppuun pääsemiseksi, mutta Ryysytön-Jaakko käydä kunkkailee lökättävin, putoilevin housuin edestakaisin pirtissä kiertäen Jooseppia kuin kissa kuumaa puuroa, kunnes lopuksi saa ahdistetuksi Joosepin perisoppeen, pukkaa kylkeen, iskee vanhan veitikan tavoin silmää ja mutisee niin etteivät muut kuule:

— Myötkö märkääkään? — Aa?

— Aa! panee Jooseppikin ja supattaa ukon korvaan. — Pistäyhhän pihalle…

— Aa! mutruilee ukko yskän ymmärtäneenä ja he pujahtavat peräkkäin pihalle ja menevät nurkan taa…

Amanta silloin, ihan vihan vimmassa Joosepin suosiosta ukon rähjälle, rätkää höysteet porisevaan pannuun niin että pärskät pirskahtelevat lieteen, ja kimahtaa ilkeästi:

— Hylyky kun on taas päissään tuo Joosepin retkale.

— Ei se päissään ole, puolustaa Mulli-Juuso.

— Maistanna out sinnäi! mäiskähyttää Amanta.

— Maistettu on muorinmäärä mieheen, selostaa nyt Harmajavaaran Hannes, — vaan emme hutikassa ole kukaan.

— Kuka teijät tietää…, sihisee Amanta ja alkaa kaadella kahvia kuppeihin.

— Hiiteenkö se rojukokki karkasi? kurnuttaa Karihtaniemen äksy akka ja saa syytä pyörähtää ulos ovesta.

— Eläkä tule, eläkä tule… Pysy pirtissä! kimahtaa avopäinen Jaakko ukko heristäen vapisevilla käsillään, kun Amanta kurkkii nurkan takaa häiriten vanhuksen ja Joosepin salaperäistä kaupanhierontaa.

— Nuolkaa vasikan häntää! räivää vastaan hamettaan huiskuttaen Amanta, pistävin silmin, — minäkö mokoman roikkaan vängällä tuppaun — kahville minä tulin tuota ryysyrantalaista kuhtumaan. Juotko vai et?

— En juo! huusi Jooseppi iloisesti.

— Vai et juo! suutahti silmittömästi Amanta.

— Ei köyhän kannata hotellissa mässätä, jatkoi Jooseppi.

— Ho-hotellissa? huiskasi vastaan Amanta tuikkivin silmin. — Kenelläkähän tässä hotelli lie, jos ei ihtelläsi, rojukokilla…

Se sana »rojukokki» saitui aralle paikalle Joosepissa. Hän tempasi halon, mutta samalla Amantan pää vetäysi nurkan taa. Ukko Jaakko lököttävin housuin kämperehti pyörien ympäri tanterella ja, karhiten koukkusormin mustaa pörhöistä tukkaansa, kimahteli kähisten kuin käki:

— Senkö pir-pirhanan tähen tuo narttu taas Iaittausi hangelle kärkkymään.

— Miestä ja viinaa sen akan mieli tekee, naukui Jooseppi. Amantan virnistävä naama vilahti vielä kerran nurkan takaa, mutta ukot jatkoivat kaupan hierontaansa. Kuului aikamoinen maiskauskin, kun ukko Jaakko, pää kekallaan ja halkinaiset kinahuulet huipparassa, otti ryypyn siinä talvisen sabatin sinitaivaan alla Karihtaniemen harmaan mökin nurkan takana.

— Aa! pani ukko mielissään.

— Aa, matki Jooseppi, — koiruuksillani käsken tähän Kustinkin, niin mihinkäs Amanta pääsee.

Hän kävi tosiaankin vihjaamassa juron Kustin ulos pirtistä antaen tällekkin tärskäyksen.

Amanta oli haleta kiukusta. Kaikille muille annettiin, ei hänelle. Totisesti hän tämän vielä — kostaa!

Vierasten rientäessä suksilleen Amanta jo itkua tuhersi. Mutta aviomies Kusti ja ukko Jaakko hyrisivät hyvästä mielestä. Ukko läksi uudelleen nurkan taa. Hangessa, viileässä, kimmeltävässä hangessa oli hänellä nyt mielestään aarre. Vanha sielu ihan nuortui! Amantan lapsista oli kovin hauskaa, kun ukki, nenä punoittaen, silmät kiiluen, vähäväliä palasi pirttiin puhua pärpättäen mukavia asioita.

Mutta ne kolme Petkelkylän miestä näkyivät jo hiihtävän silmänsiintämättömän rajoilla järven häikäisevällä ulapalla. Eivät menneetkään poikkimaisin, vaan painelivat suoraan suurta selkää kirkonkylään kaartaen.

18.

Ryysyrannan Jooseppi kävellä känkkäilee pitkin, pyhäistä kirkonkylää — hänen mielialansa vaihtelevat. Nimismiestä hän ei ole tavannut, sillä Carolus Koskelin on parahiksi istuutunut pitkään reslaan ja ajaa huristanut vanhan iloisen herrastuomari Kemppaisen kanssa naapuripitäjään käräjille. Poliisi Pirhonen menee kai vasta illemmällä ja näyttää hyvin täyteenladatulta. Pahasti pälyilee poliisi Jooseppiin, nuuskasee ilmaa ja näyttää haluavan kysyä jotakin, mutta ei kysy sentään — karskina ja virantärkeänä hän kääntää selkänsä Joosepille, joka moisen hönkäherran edessä tuntee itsensä kovin kepuliksi. Koko kirkonkylä vilisee käräjiin meneviä miehiä, onpa joukossa vaimoihmisiäkin. Toisia on jo paluussa pitkäaikaisilta käräjiltä — ja ne eivät kerro kovinkaan hauskoja käräjäuutisia. Vongankyläläisiä esimerkiksi on hävyttömästi sakotettu viinanpoltosta! Siellähän höyryytetään joka toisessa talossa, on höyryytetty puolen sataa vuotta kaikessa rauhassa ja rakkaudessa eivätkä siihen esivallan herrat ole sekaantuneet, mutta nyt rupesi tulemaan piruja — naapuri naapuria vastaan on ilmiannon tehnyt! Ei suinkaan kieltolain kunnioituksesta, ei jumalaparatkoon, vaan pelkästään pahaa tehdäkseen jostakin keskinäisestä erimielisyydestä, kateudesta, pahansuopaisuudesta, kostonhimosta.

Kolme köyhää möykkyriä on joutunut lukemaan tiilenpäitä, kun ei ole ollut millä maksaa sakkoja. Jokainen niistä on keittänyt elinkeinokseen — kotona alaston lapsijoukko ja ryysyinen, sairas vaimo. Voi heitä, rahallisia kansalaisia, jotka ovat olleet juomajuonen takana, mutta eivät pelasta poloisia satimesta, jotta eivät itse kiikkiin joutuisi! Kuinka syvästi ja sielua surmaavasti mokoma rikoksesta kiinnijoutuminen koskeekaan köyhiin mökinmiehiin…

Mutta varavammat polttajat ovat jo käräjiin mennessään varustautuneet paksulla lompakolla. Kun Savuvaaran Santea sakotettiin ja tuomio jyrähti että varojen puutteessa mies linnaan, niin Savuvaaran Sante kuuluu siinä oikeuden edessä silpaisseen kukkaron sarkahousujensa taskusta ja, hiukan pontikalle lemahtaen, rätkänneen tuomarin nokan alle viisi tuhannen markan seteliä näin sanoen:

»Herra tuomari, tässä on jenkit. Ei ou jätkällä aikoo tiilenpeän räknyyseen — savotta käy parraillaan.» Ja kuin sotamies oli tehnyt kokokäännöksen ja töminällä poistunut käräjätuvasta, johon tuomari lautamiehineen oli jäänyt istumaan peräti juhlallisena, mutta hiukan naureskellen, että olipa, olipa siinä mies! Ja mies se onkin Savuvaaran Sante, vaikka viisikymmentä tuhatta nylkeköön esivalta. Köyhiäkin auttelee Savuvaaran Sante…

Koko Ylä-Vongan kylä kuuluu olevan kapinassa Ala-Vonkaa vastaan että nähdäänpä, keitä kaikkia tulevilla käräjillä kärvennetään ja linnassa liikutetaan. Sen se on tehnyt se kurja ilmianto…

Vavahtelevin sydämin kuuntelee Ryysyrannan Jooseppi käräjäjuttuja, tuskan hikikarpalot otsallaan ja ajattelee vaivihkaa: »Milloinka on minun vuoroni?» Eihän häntä voi pelastaa nimismieskään, jos kerran oikea ilmianto tehdään ja asia saa alotteen poliisi Pirhosen kautta. No niin, tietysti voi tuomiossa ilmetä lieventäviä asianhaaroja, mutta kaikissa tapauksissa joutuu maineeseen. Vaan mitä, jos silloin paljastaisi…? — oikeuden edessä… koko höskän… siitä se taitaisi ryminä syntyä… »Vai pitäisiköhän heittää helperiin koko homma? Ollappa Koskeliini kotosalla, jotta olisi saanut vähän tuumailla…»

Mutta apuvallesmanni Reino Rinne ei ollut vielä virkaantunut käräjiin. Kuului lähtevän vasta sitten, kun Koskeliini toistamiseen palaa. Se on rauhan mies, rahvaan mies sekin, sen luokse sopii pistäytyä asiattakin, se ei koskaan ulosajele. Kun hiihtokavereillakin sattui asioita Isoon Pappilaan, jossa nykyään asui kolme virkamiestä, pappi, metsänhoitaja ja apulaisnimismies, niin lyöttäytyi Jooseppikin jonoon. Hiihtää hilpaistiin pitkin maantien oilinkia parin kilometrin päässä pohottavaan Isoon Pappilaan. Pappilan törmää noustessa Harmajavaaran Hannes alkoi kaivata entistä pappilan haltijaa, rovasti vainajaa.

— Oli se mukava ukko, muisteli Hannes, — kerrankin kun tässä mäen mutkassa, näinikään, vetelin perässäni suksia, kuuluu törinä törmän rinteeltä ja eikös vain itse ukko rovasti hurahuta alas, silmälasit kuurassa, harmaat hiukset häälyen — ja vielä sompasauvoilla harvakseen pukkaili.

— Jottako ei piirrättänyt jyrkänteessä, ukko rovasti? kysyi Jooseppi kimeästi.

— Piirtää torrasi kai se alussa, vaan lopussa jo lykkäili, lykkäili…, selitti Hannes.

— Vai mäkiä muka laski…, murisi Mullimäen Juuso, joka sen enempää ei kehdannut arvostella hyvämaineista vainajaa.

Miehet tulivat mäen päälle — siinä jo häämötti kartano illan hämyssä, ei ollut vielä tulia sytytetty.

Korkean jyväaitan edustalla petkelkyläläiset pistivät tupakan.

— Mitähän lie nyt aitassa? Kyllä siitä vainaja vain toisenkin kapan köyhän pussiin posahutti, muisteli taas Harmajavaaran Hannes.

— Tuhansia kappoja posahuttikin, innostui taas Jooseppikin. — Sain minäkin ohria kolmasti ilman ristuksenkillinkiä, joskus rukiinsiemeniä velaksi — ei se vainaja pahasti hätyytellyt eikä ryöstöllä ryvetellyt.

— Ja mukavat hällä oli ne poijat…, jatkoi Hannes. — Ja röökynät myös.

— Mukavat! kerrassaan mukavat! huuteli Ryysyrannan Jooseppi niin että ääni olisi kuulunut kartanoon asti, jos olisi ollut kuuntelijaa pihalla.

— Me oltiin sen Ryytin kanssa rippiskoulukampraatit, kertoi Hannes.

— Ja minä Iivari poijan kanssa! kiljui Jooseppi.

Vaan nyt on kaikki muuttunut, lausui Hannes ja nousi suksilleen.

Poissa on nyt Kalviinin suku, toisti Jooseppikin haikealla äänellä. — Vaan höyli mieshän tuo on tämä uusi kirkkoherrakin — höyli meikäläiselle on ollunna…

Mullimäkeläinen vain murisi. Jos Juuso olisi ääneen ajatuksensa lausunut, niin se kenties olisi pukeutunut seuraaviin sanoihin:

»Minun kohdallani ei paraskaan pappi ole höyli. Ristillinen ketunhäntä kainalossa. Vihattavia herroja ne ovat kaikki. Kansan ryöstäjiä!»

Miehet saapuivat pihaan, nostivat suksensa seinävieriä vasten ja kopeloivat pimeissä etehisissä. Koleaa ja kuollutta kaikkialla. Molemmat pappilan pirtit kyyhöttivät kylmillään — uusi kirkkoherra ei pitänyt niitä lämpöisinä, siksi ei niissä kirkkoväkeäkään löytynyt.

— No on pappilaa! ihmettelivät miehet. Löysivät vihdoin ränstyneen, puolilämpöisen kammion, jota vanhan rovastin aikaan oli sanottu »Junnun-Riitun kamariksi» — siellä maata pöllötti nyt Aapo, uuden kirkkoherran yksinäinen renki, ruumiiltaan, vahva, hengeltään heikko miehen juntikka, korkonimeltään »Pöljä».

— Kettee työ etittä? pällähtää Pöljä-Aapo, joka on kotoisin kaukaisesta Mokulan kylästä.

— Sinäkö se nyt olet Ison Pappilan isäntärenki? kysyy Jooseppi.

— Ka minut valihti kirkherra tähän, virkaan, sanoo Aapo yksitotisesti.

— Mikäpäs siinä, sanoo Hannes, — kyllähän se tämä Aapo…

— Ossoon minä hevosta aijjaa ja vesiammetta kuskata. Ja siitä kirkherra tykkejää etten ouk kommuuti, selitti Aapo tosissaan.

— Vai siitä tykkejää! mutisi ivallisesti Mullimäen Juuso.

— Joo, jatkoi Aapo. — Vaan pistäysin minä tässä talvisyännä kirkherran kanssa iltamassa.

— Missä iltamassa se Aapo on käynyt? tiedustaa Harmajavaaran Hannes siivokseen.

— Ka siinä perheiltamassa, selittää Aapo tolkussaan. Ja lisää komeasti: — Sitä täytyy ihmisen näät kannattaa jottain puoluvettai.

— Niinpä hyvinkin, naukuu Ryysyrannan Jooseppi. — Nuorisoseurako se sitä perheillatsua piti vai muu hulina?…

— Nuoriso! kivahtaa Aapo sylkäisten. — En minä kommuutissa käy. En pirhana vie käykkään kommuutissa!

— Vai et käy kommuutissa? ivaa yhä Mullimäen Juuso. — Taijat olla herrojen hännystäjä?

— Häh? Minäkö herrojen hännystäjä! kauhtui Aapo ja tömähti vuoteeltaan lattiaan sirristäen silmiään. — En tottele kirkherraakaan! Ruunaa laukkuutan niin jotta kikarat lentelevät ja ammeet pirskoilevat portin pieliin, vaan kun uusi ruustinna rekkeen istunee, niin komennan kuin suojeluskuntalainen: »tpr tprr, kävelehhän Pontus!»

Pöljä-Aapo irvisti nauraen koko naamallaan, kopisti piippunsa uunin kylkeen ja alkoi ladata visakoppaa.

— Tietääkö se tämä Aapo, että onko herrat kotona? kysyi sitten Hannes.

— Kotona… missä helekutissa ne muualla jos ei kotona… koko pyhä kolominaisuus, ilmoitti pappilan renki ja lähti mahtavasti ruhoaan huojuttaen talliin ruunaansa hoitamaan. Petkelkylän miehet hajaantuivat pyrkien eri ovista virkamiesten luo. Hannes hiiviskeli kirkkoherran kansliaan. Jooseppi jumppaili apulaisnimismiehen luo vanhalle puolelle, Mullimäen Juuso kolkutteli metsänhoitajan puheille.

Valot olivat jo syttyneet akkunoihin.

Reino Rinne parhaillaan veti rullakaihdinta alas akkunan eteen. Apulaisnimismieheltä puuttui takki ja toinen saapas, kun Jooseppi tempasi oven auki ja tirkistäen iloisesti silmiin, tuuppasi kouransa.

— Terve! huusi Ryysyrannan Jooseppi.

— Tu-tuttu mi-mies-pä tuli! saneli verkalleen ja matalalla äänellä apulaisvallesmanni, joka hiukan änkytti.

— Tuttu! naukui Jooseppi yhä kimeämmin ja huusi yhteenperään kohteliaasti, kuten oli tottunut herroille tekemään: — Annahhan anteeksi apulaisnimismies, jos satuin pahaan aikaan.

Mutta Rinne ei tehnyt pienintäkään elettä häiriöstä, vaan änkytti:

— E-eihän tä-tämä mikään paha aika ole — ju-juodaanhan kahvit. I-istuhhan Jo-Jooseppi!

Nuori virkamies kuukkasi toisella saappaallaan sisähuoneen ovelle vaimoansa puhuttelemaan, josta oli se seuraus että nuori rouva pian näyttäytyikin kansliassa, mutta huomattuaan, millainen vieras hänen herrallaan oli kahvitettavana, nyrpisti nenäänsä ja teki halveksuvan liikkeen munansoikealla, verrattain kaunismuotoisella päällään ja niskallaan.

— Ei ole valmista kahvia, sanoi rouva kirkkaasti.

— Ke-keitä! pyysi aviomies.

— Ei ole kermaa.

— Ke-kelpaa se ke-kermattakin, selitti nimismies kansanomaisesti.

Jooseppi, ymmärtäen tilanteen, pinkasi ylös tuoliltaan oven suussa ja kumarsi syvään.

— Hyvää iltapäivää spruustinna! — Joosepin äänessä kilisi sekä kohteliaisuutta että sala-ivaa.

Mutta »ruustinnaksi» puhuteltu vältti tarttua Joosepin ojennettuun käteen. Hän vain katsahti kauniilla silmillään ryysyiseen asiamieheen, tavoitteli parfymeerattua nenäliinaansa ja livahti aivastaen toiseen huoneeseen. »Fy va' han luktar illa!»

— E-eipä ta-taittu saaha kahvea, naurahti Reino Rinne hätäilemättä ja alkoi vetää toista saapasta jalkaansa.

— Eikä tarvita kahvia! kivahti Jooseppi vainuten että »haisunäätä» jälleen oli löytänyt uhrinsa. Hän olisi tahtonut antaa salaripin tuolle hienolle rouvalle, vaan ei sopinut mennä peräänkään — täytyi valtioviisaasti viljellä välejä niin hyvän virkamiehen kanssa kuin oli Reino Rinne, rahvaan mies.

— Pi-pistähhän piippuun! myhähti apulaisnimismies ystävällisesti ja levitti Joosepin eteen hienoimmat metallipurkki-smookinginsa.

— En minä, esteli Jooseppi. — Pikanelli se on mun tupakkani.

— Se-sepä nyt vahinko, tankkasi vallesmanni, — kun ei sattunut pi-pikanellia.

Sikaarin Jooseppi sentään huoli. Hän katsahti levottomasti ympärilleen, mutta kun ei mistään päin liikettä kuulunut, silloin hän äkkiä ponnahti istualtaan ja sipaisten poveaan, lennätti apulaisnimismiehen nenän alle pienen, herraskaisen taskumattinsa:

— Otahhan tuosta.

Reino Rinteen silmät välähtivät toverillisesti. Jos hän muussa asiassa saattoi olla verkkainen, niin tämä juttu kävi näppärästi. Pelkästä kansanvaltaisesta kohteliaisuudesta apulaisnimismies suostui maistamaan Joosepin pullon suusta.

— Tattis.

Jooseppi ei hellittänyt ennenkuin taskumatti oli tyhjä. Sitten hän vasta alkoi purkaa sydäntään.

— Mitenkä luulet, Rinne, kun ovat niin paljon vongankyläläisiä kylvettäneet käräjillä, että vieläköhän mahtaa tulla minunkin vaivaisen, vuoroni?

— Pe-pe-petkelkyläläisistä ei ole näillä käräjillä ainoatakaan sakotettu, vastasi apulaisnimismies harvakseen, ladaten rauhallisesti piippuaan.

— Kyllähän me syntiset sen olemme kokeneet että Koskeliini ja sinä olette hyviä herroja, mutta turkanen tietköön sen kolmannen herran! tiuskasi Jooseppi.

— Pir-Pir-Pirhostako pelkäät?

— Sitä! kimahti toinen.

Apulaisnimismies ei voinut olla myöntämättä että konstaapeli Pirhonen oli varottava mies, se kun liian virkaintoisesti otti osaa kieltolainläpiajamiseen. Mutta kyllähän Pirhosenkin kanssa pärjäsi, kun vain kansa pysyi keskinäisessä sovussa eikä ilmiantoja sattunut.

— Siinäpä se on, sanoi Jooseppi kynsien niskaansa.

Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei saanut purettua. Olisi pitänyt olla enempi ainetta! (Hannekselle oli tainnut joutua toinen pullo…) Samoin apulaisnimismies näytti hautovan mielessään asioita, joista olisi puhunut, jos olisi ollut oikea tilaisuus — hän olisi Jooseppi paralle selittänyt mysteerioita. Mutta rouva kuihkale kurkisteli ovelta. Että oli tullut otetuksi moinen silmäkoreus, joka säännöllisesti häiritsi miesten meininkejä…

Jooseppi oli tuskassa ja tuijotti polttavasti nimismiehen silmiin.

Reino Rinne virkkoi yskän ymmärtäen:

— Ainahan me petkelkyläläisten kanssa rassailemalla pärjätään. Kieltolaista kiinnijoutuminen on kuin ketunpyynti myrkyllä. Ei joka mies mikkoa nappaa.

— Ja tässä kyllä on vanha kettu, kehui Jooseppi.

— Ja vanhaa kettua on vaikea viekotella käpylautaan, arveli apulaisnimismies.

— Niin on, myönsi Jooseppi. — Vaan kun suolet nälästä kurisee, niin lipsahtaahan raato vanha mikkokin käpäläpuuhun.

— Ska vi int fara nu? huutaa apulaisvallesmannin rouva kurkottaen soikeata päätään sisähuoneen ovelta.

Jooseppi pinkasi ylös tuoliltaan ja teki lähtöä vanhalta puolelta. Pihalla häntä vastaan kapsahti Harmajavaaran Hannes. Hannes kuiskutti jotakin Joosepin korvaan ja yhdessä miehet palasivat pappilan puolelle mennen sisään kirkkoherran kanslian ovesta. Heti sen jälkeen näkyi mustaverkainen käsi kopeloivan oven ulkoavainta, joka temmattiin sisäpuolelle — — —

19.

Talvisen sunnuntai-illan pilkkopimeässä laskea hurauttivat nuo kolme asiamiestä suksillaan alas emäpappilan törmää, ensimmäisenä Mulli-Juuso karmean välinpitämättömänä puristaen sauvojensa varsia antaen mennä täyttä vauhtia niin että silmissä salamoi. Toisena tulla kohisti Harmajavaaran Hannes, kevyt takki auki lepattaen, mutta melkoista varovaisemmin, ja vasta kolmantena räpisteli Ryysy-Jooseppi ankarasti karrustaen vastaan, kyttyräinen ruumis sen tuhannen käppyrässä, piirrättäen molempien keppiensä väärillä päillä. Sukset levällään, niin Iavialti kuin säärenkalikat suinkin sallivat, tulla huippuroi Jooseppi alas pimeänsiintävää törmää… Mutta törmän alle asti jo onnellisesti päästyään, siinä ryssän tiehaaran kohdalla, miten lienee sommallaan hipaissut lakin reuhkaa — reuhka lensi päästä kuin riekko, ja kun Kenkkunen rupesi jarruttamaan tavoitellen tiepulan kovaa karstaa, niin siinäpä lankeemus yllättikin miehen kampuran, ja yhtä ovelasti kuin reuhka oli riepsahtanut pimeyteen, lensi avopäinen Jooseppikin tiepuoleen, vieläpä tuiskahti kuperkeikkaa: toinen suksen kapula teki ilmassa 180:n asteen vinkuran, samalla kun toinen suvaitsi irtautua varpaallisesta ja jatkoi matkaansa vinhasti takaa-ajaen Harmajavaaran Hannesta. Suu täynnä sonnansekaista lunta alkoi Jooseppi karjua kaveriensa perään että:

— Elekee jättää, tpruu pertsana, lakki putosi… hei, hei saatara — ottakaa kiinni suksen sukkula!

Mutta suksi se vain iloisesti sihisi jo puolensadan metrin päässä ihmeteltävällä vauhdilla aivankuin elävä mato lipuen edellälaskijan kintereillä — havahtihan lopultakin Hannes sen ja iski matelevaista sauvallaan nokkaan, päästi lauhkean naurun sekä jäi kiltisti vartomaan perässä laskijan selvenemistä selkkauksista. Jooseppi sillävälin kuukkaili takaisinpäin etsiskellen lakkiansa konttapolvillaan raappien tulta tikulla ja sähisten:

— Senkö hornan rooppiin reuhka hävisi?

— Mikä tuli? huutaa Hannes kaukaa pimeydestä.

— Piru! purpattaa Jooseppi kontallaan kinoksessa. — Piru vei virkalakin Rämsänrannan konsulin päästä…

— Häh, Iankesitko? huutaa Hannes, vaan samalla Jooseppi jo kopeloikin lumisen lakkinsa kopriinsa ja sai sen häthätää päähänsä, kun samassa — eikös lempo siinäkin ollut pelissä proletaarin pilkaksi — nuori metsäherra ajaa hurahutti poroineen pulkkineen perästäpäin alas törmää ja pulkan perä räppäsi Jooseppia peräpakaroille niin että mies uudestaan tupsahti hankeen, kajahti jättiläiskokoisen metsäherran naurunrämähdys, mutta kun Kenkkunen kääntyi kirotakseen urheilijaa, livisti metsäherra jo kaukana, ja porotiuvut vain helskivät horisontissa, pitkin haka-aituuksen vierustaa.

— Sata seihtemänkymmentä sarvipäätä!

— Halloo! huutelee Harmajavaaran Hannes. — Tuletko sieltä vai —?

Jooseppi juoksee nilkuttaen toisenkin suksensa perässä, jonka pulkka on sysännyt liukumaan jalaksen rataa, ja saatuaan sen jalkansa alle, ottaa huiman lylyluijun Hanneksen luo, joka on pistänyt ensimäisen karkurisuksen pystyyn tiepuoleen.

— No voi satavuotinen Rokonvaara! jurnuttaa Jooseppi läähättäen, — enhän minä akkaani hakenut, vaan kun lipsahti lakki takaraivolta, niin siinä se tuli sen mokoma pupujussin paletti että tallukat vain taivasta kohti ja sitten tuo juupelin hostmestari kurahutti petrallaan ja eikös kuvatus sillä sikoruuhellaan ruipannut rumppaan, niin että vieläkin ronkassa kihelmöi — kipurahat, kipurahat siltä kiiliäiseltä kiristän ihan näissä käräjissä ja sinä olet todistaja!

— Vaan enhän minä, veli veikkonen, nähnyt pyhäsen pölähtävää! ilmoitti Hannes säpsähtäen.

— Et, et sinä kyllä nähnyt, vaan annahhan kun päästään tuonne Kanervavaaralle ja housuni lasken alas Maakunnassa, niin sitten on ihme jos et usko että hosmestari Räkhalssi ajoi ihan pahki per… Ja saa sen mustelman mönsträtä toki Mulli-Juusokin ja Maakunnan tirehtöörskä, ja elähän huoli, jos ottaisi poliisi Pirhosenkin haistamaan viinarokarin häntäpäätä, hehheh…

Nauratti jo Jooseppia itseäänkin omat häränpyllynsä ja härkätaistelunsa emäpappilan törmän alla, ja saatuaan suksensa hän rivakasti paineli Hanneksen jälessä — Juuso jo mennä huijotti toisen mäen loivaa myötälettä ja jäi vasta siellä rämeen liepeessä vartomaan tovereita päästettyään muristen metsänhoitajan poroineen sivutseen. Siinä se ajaa remusi Räkhalssi, kansanomainen herrasvosmestari, joka ei sentään Mulli-Juuson mieliksi arvannut virkaansa hoitaa — eipäs taaskaan ollut luvannut puupökkelöitä Juuson tarpeisiin valtion metsästä — ei ne herrat köyhälle suvainneet keinottelua, vaan tullappa kirkonkylän koiraturkki porho, niin sille kyllä keksittiin keino, ja Vongankylän pursut suorastaan varastivat ukkoruunun mehtää — eikä koskaan saatu todistajia käräjille, kun köyhempi pelkäsi rikkaampaansa — iänikuisella metsänvarkaudella siellä rajakylissä olivat rikastuneetkin kaikki napatalot, päätteli Mulli-Juuso mielikarvaasti sylkäisten pitkän syljen metsäherran pulkan perään.

Hiiteenkö kaverit olivat jääneet?… Juuso jo ehti panna tupakankin ennenkuin näki kaksi mustaa pilkkua, vaan kun se toinen pilkku tuli aivan lähelle, niin valoiseksi se muuttuikin — vielä kolmannen kerran näet oli kupertunut Ryysyrannan Jooseppi, kun Jänismäessä suksi oli päässyt irti väljentyneestä varpaallisesta.

— Ne on piruja täynnä nuo emäpappilan törmät ja nikamat tänä iltana, selittää Jooseppi puistellen kintaallaan lumettunutta takin selkämystään. — Vai niinköhän tuli otettua napsuja, jotta selvää miestä heiluttaa… Sitä oltiinkin, kuules Juuso, vähän niinkuin tapernaakelin kaikkein pyhimässä… Jooseppi iski silmää Hannekselle, vaan Juuso ei ollut suuresti huvitettu naapurinsa herroissakäynnistä, tirskautti vain hammastensa välitse ja murahti:

— Pyhät naakelit-saakelit!

— Saitko pölkkyjä? kysyi Jooseppi.

— Saitko sinä satalappusia? kivahti vuorostaan Juuso.

— Ei puhuta! sanoi Jooseppi naukuvalla äänellä, mutta Juusosta näytti että Joosepin herroissa käynti oli kokolailla onnistunut ja pieni kateen kimmellys välähti hänen synkeään silmäänsä. Vaan Jooseppi sammutti tuon tulen taitavasti kertomalla toistamiseen, kuinka tuo edellä porhaltava metsäherra taki tahallaan oli ajanut häneen pahki ja — tästä nousee käräjäjuttu.

— Jahka housuni heitän tuolla Maakunnassa, niin saat tulla sinäkin todistajaksi, toimitti Ryysyrannan Jooseppi.

Mutta Mullimäen Juuso kirosi yhä synkemmästi ja vastasi:

— En jukoliste reissua käräjiin sinun hännänhaistajaksesi!

Tuosta hännänhaistämisesta sukeutui nyt kirkonkylään palatessa piskuinen riidan kahakka noiden kahden petkelkyläläisen naapuruksen kesken, kun näet Jooseppi, sanaan tarraten, alkoi penätä, että:

— Minunko hännänhaistajaksi — vai ei kelpaa naapurille — vaan jos minä pyllistän ja samalla tämmyytän sinut lautamiehellä tai herrastuomarilla, niin tasavallan perustuslain ja kraahvin mukaan sun on pakkolähteminen — jos ei muuten, niin naru kaulassa…

— Pyllistä minkä pyllistät, intti Mulli-Juuso silmiään muljauttaen, — vaan kun ummistan silmäni ja kiellän näkeväni peräpukamiasi, niin tämmääppäs, tämmyytäppäs sitten, jos kehtaat!

Johon Ryysyrannan Jooseppi taas kimakasti naukuen laukasi lonksuvin leuvoin että:

— Pidätkö sinä pirhanan jukuripää sitten minun häntävärkkiäni niin halpana että…!

Jumalatiesi, kuinka arveluttavaksi hyvien naapurusten kinastelu olisi kehittynyt, mutta siinä samalla tulla suhisti ja helskytti täyttä laukkaa toinenkin pulkkaporo kolmen hiihtäjän takaa, ja näiden täytyi kiireesti väistyä tieltä — apulaisvallesmanni Reino Rinne siinä porhalsi kylälle päin hänkin, puuhkalakki ja suuret koirakintaat käsissään, poroaan hoputtaen ja sille karjuen, koreanylpeä rouva sylissään — ja hiihtäjät vaikenivat tyystin. Kun taas liukuivat kovalla tiellä, otti Harmajavaaran Hannes puheenvuoron ja sanoi siivokseen:

— Saatetaanhan sitä, Juuso, Maakunnan pirtissä miehissä tarkastaa, jotta tuliko tähän Kenkkuseen siinä päälleajossa ruumiinvikoja, ja jos tulikin, niin eiköhän liene parasta sopia metsänhoitaja Räkhalssin kanssa kirjallisesti nämä asiat — niin sanoakseni perheasiat! toimitti Hannes sivistyneesti.

— Ka niinpä taitaa olla…, luikkasi silloin muikeasti Jooseppi itsekkin ja siihen jupakka raukesi — eikä tullut Kenkku-Joosepilla Maakunnan pirtissä riisutuksi housurisojaan, vaikka muuten kenkutteli pirtin ja puodin väliä tai istua hyssytteli tiskin reunalla pieksujaan heilutellen ja monenlaista kauppaa hieroen Maakunnan kaupanhoitajan kanssa, kovasti tinkien kengäksiä ja pohjanahka-hylkyjä, toisin vuoroin kiikutellen kynsissään kullankirkasta kahvipannua vieläpä hypistellen hyppysillään kirjavaa hamekangasta, jotta nyt muka viimeinkin ostaa porauttaa eukolleen sen hamerustingin… jota ei tietystikään vieläkään ostanut, kun rahat hupenivat jauhoon, kahviin, sokuriin, pikanelliin, nahkapalasiin ja johonkin vikanaiseen pataan, joka myötiin polkuhinnasta.

Eikä puhettakaan että Ryysyrannan Jooseppi olisi pyllistänyt Mullimäen Juusolle tai manuuttanut tätä todistajaksi, vaan täydessä sovinnossa taas keskustelivat naapurukset, vieläpä Juuso, jota koko kirkonkylä tympäsi, suostui viemään mukanaan osan Joosepin tavaroistakin — Juuso näet läksi vielä yön selkään painelemaan kotiinsa päin yhdessä muutaman Pahka-Pekan kanssa. Kauppa-asiansa siis näin loistavasti taas klareerattuaan tunsi Ryysyrannan Jooseppi itsensä vapaaksi lähtemään Hanneksen kera suojeluskunnan iltamaan, jonne mennä liehtoivat paitsi piikatyttöjä ja solttuja kaikki herraskaiset ainekset keskuskylältä — sinne ne toki olivat porhaltaneet nuoret virkamiehetkin poroillaan ja sinne ajaa kalkutti aisakellossa ja hirventalja reen perässä kirkkoherrakin rouvineen, lapsineen. Sinne tuppasivat mennäkseen Maakunnan herra ja rouvakin koettaen kiireen vilkkaa päästä irti pyhäostajista, tuosta kaukokorven ikuisesta painajaisesta. Oikein kiiltokauluksiin ja patiineihin kiepsautti itsensä Helge Huttunen ja pikkuinen pirteä rouva Huttunenkin haiskahti hajuvesiltä.

— Lähetäänpä ilkeyksissään me Petkelkylän haisunäädätkin porvalien paalisalonkiin! innostui Jooseppi, varsinkin kun Maakunnan kaupanhoitaja oli luvannut kustantaa piletin, jos kerran Kenkkunenkin ilmestyisi valkokarvaisten juhliin.

Ja suksillaan Jooseppi ja Hannes taas sujauttivat alas kylän kierää mäkeä ja nousivat sitten ylös toista törmää — Rämsän kievarin ikivanhassa pirtissä näet noita suojeluskunnan iltamia tavattiin pitää, koska ei vielä ollut omaa taloa.

* * * * *

Kahdessa pirtissä siellä porvarit iltamaansa hiersivät. Toisessa hörpittiin pullakahvea ja tupruutettiin tupakkaa, mutta toisessa viljeltiin sitä valkoista praasnikkaa, välillä oli jääkylmä eteinen, johon tähdet paistoivat ja tuuleskeli pihalta. Hävyttömän kylmä oli juhlapirttikin, roistoturkit päällä siellä istuivat kasarmin päällikötkin ja naisia ohuissa puseroissaan näytti palelevan, kuin paleltuva varpunen sinisenä kasvoiltaan kyhjötti siellä joku kauppiaan pikku rouvakin, mutta kaupanhoitaja Helge Huttunen ei näkynyt luopuvan turkistaan, remauttihan vain sen auki, jotta pyhävaatteet eivät tyhjään menisi, ja kapsutteli pieniä patiinejaan yhteen.

— Luistinrata, luistinrata tämä on eikä ihmisten asunto, laski hän leikkiä, — vahinko ettei tullut otetuksi mukaan luistimia.

Siellä kahvipirtin puolella Ryysyrannan Joosepille irvistelivät iloisesti kaikki kylän herrat, kävipä itse kirkkoherra kättelemässä aivankuin ei olisi ihan äskeen tavattukaan sekä kysäsi kaikuvalla äänellä kaikkien kuullen että:

— Kah, Petkelkylän setäkin on ihmisten ilmoilla — mitäs kuuluu? Sangen ikävä tapaus se lehmäsi kuolema, vaan kyllä nyt Kenkkunen saa kunnalta lehmän, sopii periä vaikka huomenna — ei ole Kötys-Heikissä sen lehmän ruokkijaa, eläinrääkkäykseksi jo menee…

Johon Jooseppi iloisella äänellä kehahti vastaan että:

— Vaan minä en eläessäni ole luontokappaleita nälällä kiusannut. Sen saapi kirkkoherra uskoa…

Pahasti tosin tälle kehumalle virnistivät monet kirkonkyläläiset porvarit — tiettiinhän tuo Kenkku-Joosepin Iehmäruuki, eihän siellä Ryysyrannassa miesmuistiin ollut lehmä-rievuille antaa muuta kuin lehteä ja jäkälää, jos aina sitäkään…

Siellä iltamissa se toki kulki pystynä kireässä upseerivormussaan ja kiiltosaappaissaan apulaisvallesmannikin, hyväntuulisesti vilkuttaen silmää Kenkkuselle, mutta rouvansa — se munansoikeapää kaunikki nakkeli yhä niskojaan ja keikutti alastomia olkapäitään nyrpistäen nenänipukkaansa joka kerta kun Jooseppi häneen vilkasi, vieläpä niisteli nenäänsä aina milloin tungoksessa lähettyville sattui. Sen nästyykistä tuulahti niin noopelin hyvä haisku, ettei Jooseppi ryhmys tiennyt että miten oikein suhtautua tuohon hienostelevaan nartt… — anteeksi ajatus, mutta porvarien narttunaikkosena Jooseppi sitä vain piti pannen merkille, kuinka apuvallesmannin korea rouva, silloin kun herra miehensä silmä välttyi, keikutteli päätään, suipisteli suutaan, kikahteli ja viskeli venskaa nuorille naimattomille metsäherroille, joita tässä juhlassa näkyi vilahtavan kokonaista neljä kappaletta.

Oli siellä toki Koskeliinin rouvakin, kaunikki ylimys hänkin, mutta Kenkkuselle se sentään paiskasi laupiaasti kättä ja mukavasti mulkoili mustia silmiään — lieneeköhän tietänyt ne miehensä ja Kenkkusen hyvät välit? — kaippa se hyvinkin tiesi, koska sanoi: »Sääli ettei Carolus ole täällä!» ja liehahti samalla pois Joosepin näköpiiristä.

Jopas vihdoin sattui Jooseppi vastatuksin metsänhoitaja Räkhalssinkin kanssa eikä malttanut olla salakaunassa tokaisematta että:

— Herra hosmestari ajaa karautti minun päälleni siellä emäpappilan törmän alla…

— Vai sinä simpanssi se olit! huudahtaa silloin Räkhalssi seisten piipunnysä suupielessä hajalla säärin keskellä lattiaa, väriverkaiset säpikkäät julman pitkissä koivissaan. Ja kun Harmajavaaran Hannes kaverinsa puolesta oli antanut säädyllisen selityksen, loppui tämä selkkaus vihoviimeinkin siihen että metsäherra ystävällisesti tarttui Jooseppia käsikynkästä ja vei kahvitiskille komentaen iltaman yliemännän, vanhan postineidin, kaatamaan kukkuraisen kupin nisukahvia.

— Juo, Kenkku, juo tuplakupit sulhasmiehen sottaan, ja anna anteeksi että se minun härkäni, Tatu, ei arvaa pysähtyä, vaikka edessä seisköön itse Mokulan keisari…

Saakurin mukava mies siis oli tuo Räkhalssi ja viimeinenkin kauna katosi Joosepin sydänalasta siinä pullakahvia hörppiessään Rämsän pirtin seinäpenkillä. Vanha postineitikin niin muikeasti irvisti ja, räpytellen silmiään rilliensä takaa, virkahti:

— Mistäs nyt tuulee, kun herra Kenkkunenkin on kekkereissä? Sitten se vanhapiika ruotsiksi sinkautti metsäherra Räkhalssille että:

— Forstmästarn är bra snäll, som trakterar så'na där struntar! mutta tätä viimeksi mainittua lausetta Ryysy-Jooseppi ei oikein ymmärtänyt, vaikka vaistosikin että tuo kärtyinen mamselli piti häntä, köyhän perheen isää, jotakuinkin halpana olentona. Kummaltakaan puolelta ei vielä oltu unhoitettu postitoimistossa sattunutta kipakkaa kohtausta, jossa Kenkkunen oli saanut vasten naamaansa aivankuin märillä housuilla… Mutta koska Harmajavaaran Hannes puolestaan sattui olemaan postineidin erikoinen suosikki, jolle vuorostaan postineiti pistouvasi kahvit — niin tätä Hanneksen läsnäoloa kai huonohuutoinen Kenkkunen saikin kiittää ettei Lottien yliemäntä miekkosta ihmisten kuullen sen enempää letkauttanut. Mukavahan täällä oli olla, kerrassaan mukava, kun herrat voitelivat kermakahvilla korven kyöpeleitä ja Maakunnan Huttunen ryysyiselle ystävälleen ovirahankin oli suorittanut.

Kahvitupa tyhjentyi — yleisö siirsihen toiseen pirttiin. Lavalla seisoi apulaisnimismies suojeluskuntaupseerin puvussaan ja luki paperista asiallisesti ja hätäilemättä. Jooseppi höristi korviaan:

»Suojeluskunta — on — tasavallan varmin — turva. Valtakunnan rajalla se merkitsee — suorastaan — pelastusta — isänmaan pahimmasta painajaisesta — kommunistien myk-mykräntyöstä. Me nimitämme punaisia veljiämme myk-mykriksi, koska ne — kaivavat maata — jalkaimme alta. Jokaisen suojeluskuntalaisen — velvollisuus — on — pitää rajaseutu — puh-puhtaana — myk-mykristä..

Reino Rinne tankkasi hauskasti mykrä sanaa.

Jooseppi kynsäsi korvallistaan. Olihan tuo kyllä niinkin kuin puhuja selitti, mutta saattoi ajatella — toisinkin.

Laulusta Kenkkunen sentään piti enempi kuin puheesta. Varsinkin kun sekakuoro antoi tulla kansanomaisempaa:

See oli yksi lauvantaki-iilta, kun sii-nuo oo-tootin: jaa oo-too-tin niin kauvan, sun rei, sun rei, sun fralilalilei että keel-lo oli kyym-mee-nen!

Jooseppi iski silmää kuorolle ja tunsi vihansa sulavan sulaksi suvaitsevaisuudeksi postineitiäkin kohtaan, joka lasit nenällä, suu ammollaan seurasi kanttorin tahdinlyöntiä hartaasti laulaen:

Sen silikkihuivin, jonkas mulle aan-noit seen pu-naa-rai-taisen! Seen soat sinä ottaa poik-keen, sun rei, sun rei, sun fralilalilei — ja an-taa paa-rem-mill!

Kauniisti, kauniisti ne lauloivat — ei voinut moittia — tämän rinnalla kalpeni Pupu-Jussi: arvosteli Jooseppi tarttuen Harmajavaaran Hannesta hihasta ja kuiskaten tälle:

— On tämä suojeluskunta sentään eri poikaa.

Nyt nousi lavalle kirkkoherra ja sieltä lähti tulemaan kuin turkin hihasta. Niinkuin rippisaarna alttarilta eikä silti oikein saarnakaan — nuotti jäljitteli pappia, mutta asiat luistivat kuin kihlakunnan tuomarilta. Suomen suurista nälkävuosista paasasi kirkkoherra, kertoi, kuinka paljon tämä Suomenmaa oli saanut kokea sodan ja kadon kautta siihen aikaan, kun ei vielä ollut rautateitäkään, niin ettei ehtinyt saapua vilja-apua ulkomailta, ja rahvasta kaatui kinoksiin ja kuoli kuin sopulia saloille.

»Voi Suomen kansan katkeria kärsimyksiä! voi perheenisiä, jotka turhaan olivat työtänsä tehneet! voi köyhäin savupirttien vaimoraukkoja, joilla kymmenes lapsi jäätyi äidin rinnalle imettäessä! voi ennenkaikkea noita nälkäpöhöön, ruttotautiin ja pakkaseen paleltuneita Suomen kansan ryysykerjäläislapsia — sitä historiaa ei liene paperille kokonaisuudessaan koskaan kirjoitettu…!»

Jooseppi oli lysähtämäisillään lattiaan mielenliikutuksesta, hän pyyhkäsi riekaleisella hihallaan kyynelen silmäkulmasta sekä katsahti avuttomana, ikäänkuin oudoksuen ympärilleen: missä hän oikein olikaan? Kyssähti sitten istumaan kylmän jättiläismuurin juurelle ja kuunteli siinä nöyrästi esitelmän loppuun saakka… Ja Ryysyrannan Jooseppi muisti, kuinka itse jo pienenä penskana oli silkkaa petäjäistä jyrsinyt ja varsinkin mitä isä-vainaja oli kertoellut nälkävuosista Petkelkylälläkin — miten moniaana pyhäaamuna seitsemällätoista kelkalla oli vedetty ruumiita syrjäiseen hautuusaareen ja miten vetäjistä vielä kolme oli tuupertunut nietokseen…

Kätten räikeä Iäpytys havahdutti Joosepin jälleen todellisuuteen — kah, suojeluskunnan illatsussapa näyttiinkin oltavan eikä siellä pimeällä Petkeleen perukalla — jumalankiitos…

Jooseppi kapsahti ylös ja meni Hanneksen viereen seisomaan. Nytpä seurasi ohjelmassa ihan toisenlainen numero, joka ei ollut sukuakaan kirkkoherran esitelmälle. Lavalle näet kiepsahti sanitäärivääpeli Veitikainen, tukkijätkäksi pyntättynä, ja hattu takaraivolla alkoi vedellä hanuria sekä laulaa rallattaa sekaan että… voi kiesuksen kierukka, mitä ryönää se poika ryöppyikään — ei tuota iljennyt kuunnellakaan, vaan vaikea oli olla kuuntelemattakin, kovin, kovin se oli mukaansa tempaavaa ja vähän niinkuin liiaksi tuttua:

Illalla mänin minä Iitan aettaan ja oven minä panin säppiin. Mutta Iita se sano että: out sinä tuhma, kun et ies yhtää häppii. Jala-jailaijaa, jala-jallaijaa, kun et ies yhtää häppii!

Tirskahti, tirskahti siellä ja täällä Rämsän juhlapirtissä solttu ja renkipoika, ja herrat hostmestarit nauroivat ääneensä ja huusivat ravoo-ravoo, mutta kaikki tytöt punastelivat hiusmartoa myöten ja kylän rouvat mykistyivät kuin suolapatsaat…

Istuhan se Iita minun polovellen ja huastel' tätä ja sitä, käellään se kutkutti kaolan alta ja tekihän se jos vaekka mitä. Jala-jallaijaa — — —

Jooseppi pani merkille että postineidin naama oli hapan kuin seitsenkuinen piimä ja tuo siveä vanhapiika heitteli myrkyllisiä silmäyksiä iloiseen vääpeliin sekä suhisi kuin koppelo, jolta uhataan munat ryöstää pesästä juuri kun poikaset koputtavat nokillaan kuorta rikki…

Minä sitä sanon että: ihana on ilima ja ulukona lampaat miäkyy, Mut suattaa se sattoo ropsaattoo, koska varikset pellolla riäkyy, Jala-jallaijaa — — —

Kirkkoherran rouva myös näytti kuin seipään nielleeltä, mutta itse kirkkoherra, vaikka niin oli vakavan esitelmän pitänyt, älykkäänä maailmanmiehenä, ei voinut olla nauramatta kuten kaikki muutkin virkaherrat, mutta pappi koetti kaikin mokomin peittää naurunpyrskäystään painamalla komean, punaposkisen päänsä syvälle edessä hytkivän tukkipomo Rahikaisen leveän seljän suojaan:

Mut Iita sano niin että: aena sinä Jussi juttelet kaaniista siästä, Etkö sinä ossoo rakkaaven asijoeta alottoo oekeesta piästä? Jala-jallaijaa — — —

— Vaan se poika se tietää! tokasee Ryysyrannan Jooseppi puoliääneen ja samalla hän jo aivankuin vanha postineitikin tekasee itselleen kysymyksen: onkohan esitys paikallaan näin papiston lähettyvillä?…

No — osasinhan minä kyllä yhtä ja toesta, ku opettelin uamuun asti. Ja kyllä se Iitae ihmettel' ku aeka mäni mukavasti! Jala-jallaijaa — — —

Mutta Ryysyrannan Jooseppi oli itse Suomen kansan tuhatvuotinen kasvattipoika ja sekä hänellä että kaikilla hänen hurskailla esi-isillään oli ollut juuri samanlainen yöjalka-aikakautensa tai tytöstely-suhteensa kuin mistä vääpeli Veitikainen virsiä viritteli — Jooseppi ei tukkilaislaulussa löytänyt sitä pahaa, mikä vanhaa postineitiä niin sydänjuuria myöten loukkasi: olihan tuollainen Luhti-Iita olemassa ja juuri sellaisia olivat pojatkin — peijakkaan oikeakarvaisesti veitikka asiat suomentelikin.

— Se on kuplettia, kuiskasi Harmajavaaran Hannes tietävästi. — Kuplettia ne toki aploteerasi Minnesootankin kahviloissa.

Hannes näet oli käynyt Amerikassa asti, mutta koti-ikävä oli työntänyt uroon takaisin Petkelkylään.

— Joo, säesti Jooseppi hyväntuulisesti, — rulettia se poika porahuttelee.

Samassa Ryysyrannan Jooseppi muisti omat asiansa ja alkoi toimittaa. Hannekselle puoliääneen: se taitaa mulla tulla lehmäntalutus huomissa päivänä… ota sinä mun pussini Maakunnasta… et kai sinä ennen päivän valkenemista kylästä…

Kätten paukutus ja naurun tirske ynnä pieni moraalinen yhteentörmäys kuplettitaiteilija Veitikaisen ja kakkulanenäisen postineidin välillä katkasi petkelkyläläisten veljellisen keskustelun, ja yleisö hyökkäsi remuten kahvipirtin puolelle. Jooseppia nykäistiin hihasta ja ohjattiin pihalle nurkan taakse — ne olivat niitä hänen asioitaan. »Ka ei märkääkäänl» kuului Joosepin supatus: »vaan saahaan kai sitä uutta, jos tirauttaa». »Tirauta, tirautahan veliveikkonen!» kuului toisen ääni pimeästä.

Jooseppi palasi sisään hiukan yrmeissään. Väkijoukossa häntä pukkasi kylkeen kuka kulloinkin ja kaikille täytyi vastata että »ei märkejää!» Mikä lemmon pontikkapatruuna hän tässä oli? keittäisivät kehvelit itse… Ristiriitaiset ajatukset olivat alkaneet aaltoilla hänen aivoissaan. Kun ei sattunut edes se Koskeliini kotisalle…

Väliaika loppui taas ja juhlapirtti tupsahti pilkkopimeäksi, kun opettaja Pullukka oli noussut tuolille ja puhaltanut kattolampun sammuksiin. Esirippu kohosi ja lavalla alkoi näytelmä.

— Tiiaatteri tuli! kuiskasi puolestaan Jooseppi Hannekselle. Hän näki kauniin kesäisen maiseman, honkaisen harjun ja tyvenen järvenrannan ja siinä puiden siimeksessä kuherteli nuorta kansaa puhellen mukavia asioita. Vaan ei nämä sentään luhtilemmestä lirkutelleet, nämä olivat vähän niinkuin hurskaampia. Ja sitten astua kolkkasi vanha ukon köpiläs petäjiköstä esiin ja ilmoitti olevansa vanha sotamies. Tulipa viimein toinenkin ukon karilas ja nytkös kohtaus kopeusi, kun selville kävi että samassa tappelussa ryssiä vastaan oli rymytty ja toinen oli luullut toisen kaatuneen, vaan Venäjälle olikin sota-orjaksi raahattu — nyt kotiseudulleen palasi ja perhettään urkiskeli ukko raiska. Ja sotkeusipa juoneen sen tuhannen rakkaudenasioita ja syntyi kiva kohtaus papan ja pojan välillä, jotta sopiiko naida sitä ja sitä tyttöä. Vaan antoihan lopulta perään pappa ja kauniisti siinä runoiltiin toinen toiselleen. Semmoista koreaa kurlutusta se oli aivankuin posetiivin soitto Puolangan lehmämarkkinoilla. »Saimaan rannaksi» sitä näytelmää nimittelivät.

Heti kun teatteri oli loppunut, alkoivat suojeluskuntalaiset ja sotilaat raivata pirttiä tuoleista ja penkeistä puhtaaksi, vääpeli Veitikainen asettui nurkkaan hanuri polvilla, ja tanssin rytinä remahti pikimustalla, rosoisella lattialla. Kirkkoherralaiset lähtivät kiireesti pois, kyllä kai pappi omasta puolestaan tanssia suvaitsi, mutta esimerkin vuoksi täytyi olla karttavinaan synnillistä ilonhumua. Metsäherra Räkhalssikin näkyi lyöttäytyvän kirkkoherran jälkeen tai oikeammin rouvan — hostmestarilla kuului olevan morsian maailmalla, vaan naimisiin ei kiirehtinyt, tyytyi vain rouvien seuraan.

Apulaisnimismiehen rouva tanssi ensimäisen tanssin oman miehensä kanssa imelästi tätä puristellen väkijoukon nähden, vaan sittenpä jo näkyi lentelevän luutnantin ja niiden nuorten metsäherrain käsipuolessa somasti keikutellen soikeata päätään, veikeästi venskaillen.

— Ymmärrätkö sinä Hannes, mitä se tuo oikein toimittaa? kysyy Jooseppi ovensuussa arkana katsellen. Hannes sen ymmärtää, Hannes, joka on kuunnellut kuplettejakin Amerikassa asti.

— Se on ihanne-kaloppia…, hän selittää. Lieneekö Jooseppi oikein kuullut, mutta virnistäen hän vastaa:

— Joo, joo, ihanne-kapinan toki minäkin tietänen…, ja tirskauttaa suustaan väkevän mällisyljen.

* * * * *

Petkelkyläläiset hyppäsivät suksilleen, ja suojeluskunnan iltama hälinöineen häipyi heidän selkänsä taakse. Mutta Työväentalon akkunoista hohtivat kirkkaat valot ja tanssin tytkivä jytinä kantautui sieltäkin korviin. Oli kai jo puolen yön aika…

— Vaan pistäytäänhän, piru vie, punikkienkin praasnikoissa! ehdottaa Jooseppi toverilleen: — sitä pitää tuon Rämsänrannan roletaarin osata olla valtioviisas.

— En minä kehtaa, sanoo vakavasti Harmajavaaran Hannes. — Mene sinä, jos itseltäsi ilkiät…

— Vaan minähän ilkiän! vinkuu Jooseppi ja kääntää suksensa Työväentalon portista.

— Kah, Kenkku-Jooseppi, tulehhan lemonaatille.

Onko sulla…?

Se oli yksi niistä Työväenpuolueen johtomiehistä, pitkä lekioonalainen, joka iloisesti iskien silmää otti Joosepin suosiollisesti vastaan. Oppinut, yhteiskunnallinen keskustelu virisi heti herra Hermanni Hetaleen ja Jooseppi Kenkkusen välillä.

— Teillä on täällä iloiset illatsut, sanoo Jooseppi kulauttaen kurkkuunsa punaista lemonaatia.

— Tjah, sanoo silmiään vilkuttaen punarusettikaulainen Hermanni Hetale. — Meitän puolueellamme on periaatteellisesti ja lojaalisesti moraalisia ohjelmailtamia henkellisellä rokrammilla, mutta emme tahto tukahtuttaa kansamme ihanteellisia rientoja vapauten punalipun varjossa ja sentähten sallimme saloseutun surumielisten lasten määräperäisesti huvitella itsiään…

— Ka niinhän niillä porvaleillakin pahuksilla on ne ihannehyppynsä, jutteli Jooseppi.

— Sieltäkö sinä tulet, oi toveri? kysyi Hetale.

— Ilman aikojani ensi kerran elämässäni pistäysin, tunnusti Jooseppi.

Herra Hermanni Hetale katsoi pitkään ja merkitsevästi huonosti puettuun tuttavaansa. Itse oli hän komeaan verkapukuun puettu, kiiltävät patiinit leveissä lahkeissa, ja paksut kellonvitjat liivissä.

— Sinä, Jooseppi Kenkkunen, et kuulu siihen sakkiin, sen voi nähtä jo sinun ulkomuotostasi. Sentähten sinun pitäisi kohtistaa teoreettiset ihannepyytelmäsi temokraattiseen terroriin, valita seurapiirisi työtätekevän luokan järjestyneistä roletaareista ja kaikesta sytämestäsi välttää noita saatanan suojeluskuntalaisia ja verenimijä-porvareita.

Jooseppi rykäsi kaikuvasti ja naukui vastaan seuraavasti:

— En, pirhana vie, minä hännystele porvaleita, mutta tietäthän itsekkin, (Jooseppiinkin joskus kirposi kirjakielen korea basilli) että täällä Rämsänrannalla ryysyköyhälistö on niin kurjassa asemassa että täytyy napata rahapenni mistä ikinä vain saapi. Minun suhteeni tämän kylän herroihin ovat tiplomaattisia suhteita.

— Jaa no, sanoi herra Hetale, — se muuttaa asian. Mutta kyllä sinun pitäisi itsetietoisemmin kääntää huomiosi kansainväliseen vallankumoustoimintaan…

— Siihenkö kommunismiin? kysyi Jooseppi. Herra Hermanni Hetale ryyppäsi punalemonaatinsa pohjaan ja katsahtaen ympärilleen, ettei ollut vaarallisia kuuntelijoita, sanoi:

— Sinua ovat tietysti porvarit peloitelleet sillä sanalla, mutta jos itsekohtaisesti tulisit tuntemaan meitän rajaseutun sosialidemokraatein ohjelmaa, niin alkaisit uskoa vähän muuta…

Siihen hyökkäsi samalla liuta hiestyneitä tyttöjä lemonaatiputkaan ja yksi vaati räikeästi herra Hermanni Hetaletta tanssiin kanssansa väittäen että kavaljeeri oli hänet äsken pettänyt. Hetale helähytti herraskaisen naurun — hän oli jotenkin komea poika — ja sammutettuaan tyttöjen janon, kiiruhtaen tanssisaliin, kuiskasi Joosepille:

— Minä lähetän sinun luoksesi vielä tänä yönä yhten akentin. Sepässäkö olet yötä?

— Sepässä, vastasi Jooseppi ja meni kymmeneksi minuutiksi oven suusta tirkistelemään työväentalon yötanssia.

»Samallaista jumalatonta humppailua kuin porvareillakin», ajatteli hän: »kun ne riivatut oppisivat hyppelemättä ja hieromatta politikoimaan, niin me äijätkin täällä kulkisimme kokouksissa».

Hän läksi seppään ja vaipui heti pirtin penkille.

* * * * *

Hän on kuorsannut kenties tunnin ajan, kun joku koskettaa hänen kylkeensä ja kuiskaa: — Miekkoinen musikka, ele sie niin julen eija kuorshamas!

Jooseppi kapsahti istualleen ja pöllisteli pörröpäin vierasta. Outo, tanakka mies siinä oli, eheisiin, tummansinisiin vaatteisiin puettu, urheilutakin kauluksesta pilkisti helakanpunainen villapusero. Jooseppi älysi heti että tässä se nyt oli akentti, josta Hetale oli korvaan kuiskannut.

— Sie olemas se Joosef Kenkku? Tavaritsh Hetale paajinut siusta — asia jaasno…

Jooseppi vainusi että mies ei ollut rämsänrantalaista rotua, mistä lienee ollutkin kaukaa. Jostakin syystä hän vavahti.

Agentti istahti ihan Joosepin viereen, veti povestaan leveän, litteän taskumatin ja tarjosi. Jooseppi otti kuin unessa ja kiitteli. Tavattoman hyvänmakuinen oli ryyppy. Mieluusti kulautti toisen ja kolmannenkin kerran. Konjakkia olla taisi!

— Ollah julen smirno, sanoi agentti viitaten toisella puolella pirttiä nukkuviin miehiin ja naisiin. Sitten hän vielä hiljempää supatti Joosepin korvaan: Olemas siul djengin nuusa?

— Nuusa, nuusa! nyökytti Jooseppi, jota jälleen oudosti puistatti.

— Sie tahtomas sluusit — tienest shtoo?

— Ka ei kai se pahaa tekisi, naukui Jooseppi.

— Ottamas etappi? sanoi agentti.

— Tuota noin — epatti — mikä se oikein on?

— Ei tarvitsemas snatj! Kelbuago djengi, tavaritsh?

Agentti vilahdutti kädessään harmaata seteliä. Jooseppi tirkisti seteliin — tuskan hiki nousi hänen rypistyneelle otsalleen: totisesti hänelle tarjottiin tuhannen markan seteliä.

— Ja mitä minun pitää toimitella, jos niinkuin otan rahan? hän kuiskasi kiiluvin siansilmin. (Agentin kielimurre oli sotkuinen, mutta Jooseppi ymmärsi seuraavaa.)

— Huomenaamulla kello 6 työväentalon lemonaatiputkassa saat menettelyohjeet, ilmoitti agentti lujasti. — Tällä hetkellä vaaditaan sinulta vain kolme ehtoa, jatkoi vieras. — Mutta ota ryyppy ennenkuin päätät! sanoi agentti äärettömän veljellisesti ja siveli uhriaan käsivarrellaan.

Jooseppi kulautti hyvänmakuista, hyväntuoksuista konjakkia, pyyhkäsi partaista suutaan likaisella, riekaleisella puseronhihallaan ja kuiskasi kimeästi:

— Mitkä ne kolme ehtoa ovat? Annappa varsin kuulua, pyhä veli!

Agentti katsahti ryysyiseen toveriinsa murhaavasti, juhlallisesti, käskevästi.

— Ensimäini ehto: maltshii durak! Toini ehto: maltshii durak! Kolmas ehto: maltshii durak!

— Sano perkele suomeksi! suhisi Jooseppi ryypyistä rohkaistuneena.

Agentti naurahti, puristi hellästi Jooseppia molemmista käsistä yhtaikaa ja selitti:

— A minu sanomas pafinski. Ensimaini ehto: Suu kiinni! Toini ehto: Suu kiinni! Kolmas ehto: Suu kiinni! Panimaajesh?

Agentti vilautti taas seteliänsä. Jooseppi tirkisti ihmeissään ja syvämielisesti kiusaajaansa ja virkahti:

— Eikö muuta?

— Ei! vahvisti vieras painolla.

— Minä lupaan! livahti Joosepin suusta.

— Vannomas? komensi toinen uhmaavasti.

— Ka sanelehhan valan kaava…, suostui Jooseppi.

Ja agentti saneli ja Ryysyrannan Jooseppi, hiukan humalassa, jätkytti perässä:

— Neuvosto-Venäjän Tasavallan — pyhän kolminaisuuden — Leninin — Trotskin ja — Sinojehvin nimessä — minä — Joosef Kenkkunen — vannon ja lupaan — pitää suuni kiinni — nyt ja ijankaikkisesti — aamen.

— Harashoo! sanoi kommunistiagentti ja pisti tuhannen markan setelin Joosepin kouraan— Joosepin, joka kauhistuneena jäi siihen tuijottamaan.

Vielä viimeinen tuikea silmäys ja agentti riensi tanakoin askelin ovelle.

Mutta samalla hetkellä, kun agentti avasi oven, livahti ulkoa pimeästä porstuasta sisään koira — Ryysyrannan pörhöinen Vekku.

20.

Koira oli nuuskinut isäntänsä jäljet käyden tarkalleen kaikki paikat, missä Jooseppi oli kulkenut, se oli haistellut isäntänsä istumat järven jäätanterella, poikennut Karihtaniemeen, jolkutellut kirkonkylään, kierrellyt kaikki pihat ja nurkantaukset, missä isäntäkin oli kiekuroinut, oikaissut ulahtaen häntä koipien välissä Isoon Pappilaan, näyttänyt hampaitaan Pöljälle Aapolle, tutkinut kuono syvällä lumessa Joosepin lankeemukset ja kontat ryssäntiehaarassa, tunkeutunut Maakunnan pirttiin vieläpä puotiinkin kohottaen etukäpälänsä tiskille, laukannut kuono kiinni maassa Rämsän kartanoon ja palannut Työväentalolle, josta nyt vasta näin myöhään haistoi jäljet Sepän pirtille.

Se törmäsi suoraan Joosepin polvien väliin, nuoli kiihkeästi hänen känsäisiä käsiään ja tirkisti kysyvästi, pelokkaasti ja häpeillen isäntäänsä silmiin, surkeasti vinkuen.

Ryysyrannan Jooseppi hätkähti: Lempoko vai itse Jumalako koiran tällä silmänräpäyksellä jälkeen lähetti? Tässä oli kaksi vastakkaista ilmestystä: tuhat markkanen ja tuo Vekku! Hän pisti sukkelasti setelin piiloon kiinnittäen sen nuppineulalla paidan sisäpuolelle vasten paljasta rintaa, myhähti lauhkean sanan uskolliselle koiralleen ja kellahti pirtinpenkille etupuoli seinää vasten, nykäisten takkiresunsa päänsä ylitse.

Siinä huppupäissä nyt alkoi miettiä Ryysyrannan Jooseppi. Koko mies höyrysi hikeä ja sydän takoi kuin mikäkin kivitaltta.

»Jokohan, jukol'auta, myin sieluni itse peelsepupille? Näinköhän vain minä Kenkkusten Kenkku olen menossa päistikkaa alimaiseen kattilaan? Maltsii turakka — voi purppuran punanen polsevikka — suus lukkoon, turpas tukkoon, kyllähän minä aina vaiti osaan olla kuin ahven murrossa, mutta tämä politikka? Se se vasta tikka, joka tiksuttaa… Mikähän lie epattikin ja minkälaiset reklementit rakutantti aamulla määrännee? Tappavatkohan juuttaat, jos ei tottele? Mitähän, jos olisi hiihtää hivauttaa päätäpahkaa komppanian keskukseen ja ilmiantaa koko koirankuonolais-kopla? Kostaisivat kai konnat, lie heillä siksi kavereita ympäri seurakuntaa, hirttäisivät petäjään tai mökin polttaisivat — en saamarisoi uskalla. Tuhat markkaa ja kunnia pois. Tässäpä vain ollaan… Lysti mies se muuten oli. Ja hyvissä hyntteissä! Lieneekö ollut punapukseeri? Tavaritsi, tavaritsi — ettei vain ollut itse Rotski? Kuka heijät tietää kaikki yliloikkarit… Vaan sitä jenkiä niillä on kuin jäkälää — pajun köyttä mulle porvalit ovat syöttäneet että polsevikkain maa muka on köyhä. Paha henki, jos ei joukkoa olisi, niin Venähen Kemiin tämä musikka proitisi! Vaan nyt ei passaa rajan taakse tallustaa… Tuhat markkaa — maltsii torakka. Saipas kerrankin tienestin tyhjästä kuin suurikin herra… Halituli julli karassoo!»

Joosepin päätä huimasi niin pyhän pyörryttävästi. Hän kopeloi paljasta rintaansa ja tunsi rutisevan setelin.

»Mitäs minä tällä rahalla oikein teen? Akalle paita ja hame — ämmälle linjamentit ja kerihtimet — Aapelille aluset ja päällyset, sukset ja pieksut — Leena Kenoveevalle koppakengät — Liisa-Valpulle kuva-aapinen — Einolle puuhevonen ja torven töriläs — Kurlille lullutäkki — Irmeli kiireenvilkkaa kansakoulukurssille. Siihenpä ne taitaa huveta — tpruu takaisin — ei ne köyhän kakarat niin ranttuja ole etteivät ilmankin pärjää — ovatpahan pärjänneet näihinkin asti. Ja oma akka kyllä välttää rätsinättäi! En hiisku kotiväelle, vaan ostaa räpsäytän uuden lehmän. »Pupu-Jussi on maahengen mies…» Ylijängältä, Alajussilan Veerulta oman lypsylehmän, nupopääkyytön ostaa pirskautan — tuhannella varmasti saan. Ja kunnan vanhan pihtikintun sarvipään käsken antaa köyhemmille. Siellä perukoilla kun kaupat tehnen, niin en tarvitse tätä saatanallista seteliä täällä kirkonkylällä kenellekään näytellä. Jos Maakunnassa tiskille lyön seilin, heti Huttunen huomaa: »Mistäs Jooseppi tuhatlappusen nappasi?» Tietysti sille sopisi vastata että: »Ka niitä kunnan halkorahojahan nämä on», vaan sepä tietää, Heleke Huttunen, että Rämsänrannan kunnankassa on tyhjä kuin Kiesuksen kukkaro. Hei juu, minä en liikuttele tätä rahaa tällä kylällä. Maltsii torakka!»

Jooseppi kääntyi vatsalleen ja nukahti siihen asentoon, oikea käsi kiinni setelin kulmassa. Hänen rintansa korisi kovasti ja nenänsä vihelsi hullunkurisesti, ja suusta, joka oli painettu tiiviisti karvalakkia vasten, kuului kummallista kuplailua ja mylinää. Vekku koira oli asettunut isäntänsä pääpuoliin, sen häntä hiveli nukkuvan hiuksia. Uikutteli unissaan nälistynyt koirakin, toisinaan päästäen syvän huokauksen aivankuin sielukas ihminen. Jooseppi näkee unen:

Ryssänkeisari Uljanohvi-Lenin-Rotski istuu valtaistuimellaan Venähen Sipiriassa ja koko maaliman köyhälistö ryömii siinä hänen jalkainsa juurella. Mitä ne roletaarit oikein ryömivät? Jooseppi tirkistää ikäänkuin pitkällä kiikarilla jättiläiskorkean kuusen latvasta ja huomaa että keisari viskelee vimmatusti tuhatlappusia, jotka sinkoilevat tuulessa pitkin lumikenttää. Yhtäkkiä Jooseppi hätkähtää, kun ryssänkeisarin ääni kajahtaa: Tavaritsh Joosef Kenkkunen, astumas kiireenvilkkaa alas puusta! Mutta kun Jooseppi ei äkkiä kerkeä, tuntee hän että punapukseeri tarttuu altapäin hänen jalkoihinsa ja vetää alaspäin. Jooseppi tarrailee kuin haavoitettu orava etukäpälillään kuusen oksiin, mutta niinkuin nuotta-ankkuri kiskoisi miestä takakoivista. Hän soluu solumistaan yhä alemmas ja karjuu: »Elä helekutissa kisko — housuni repiää!» Mutta punapukseeri vetää häntä armotta metri metriltä alemmas ja toruu: »Maltshii durak — keisari käskemäs!»

Ja Jooseppi ryöpsähtelee oksalta oksalle ja tarrailee kuusen naavaisiin karahkoihin ja housut repiävät oksa oksalta niin että ritinä vain kuuluu: Voi kauhistavaa alaslaskua, josta ei edes loppua tule — maa on aina niin syvällä allapäin että päätä huimaa kuin kirkontapulissa. Jooseppi karjuu: »Housuni jäi kiikkumaan tuonne ylös, nyt repiää lyysikin!» »Maltshii durak!» toimittaa vain se alaskyyditsijä. Ja he mennä rymistävät pitkin runkoa läpi karheiden oksien, jotka raapivat kipeästi paljasta takapuolta, jonka ympärillä paita roihuaa. Ja maa siintää yhä syvällä allapäin. Vähänpäästä huomaa Jooseppi että paitakin jäi killumaan ylös kuusen kiekuralle — mies on ilkosen alasti, mutta punapukseeri perkele kiskoo nilkoista: »Tulemas tavaritsh — keisari käskemäs.» »Helevettiinkö tässä alasti?» kiljuu Jooseppi. »Maltshii durak!» toimittaa punapukseeri: »Ei ihanneyhteiskunnassa paitaa tarvitsemas!» Jo hohtaa maa viiden sylen syvyydessä, mutta koira alkaa haukkua Jooseppia kuin lento-oravaa ja sekös alastonta miestä kismittää. »Syyti Vekku! Syyti Vekku», huutaa hän, mutta samassa hän jo kapsahtaa maahan suoraan suksiensa päälle — ja punapukseeri hiihtää edellä ja Jooseppi kintereillä apposen alasti himphamppua, huimaa vauhtia pitkin Sipirian lumikenttää. — Vekku perässä jolkuttaa, häntä koipien välissä, kuono kiinni suksen tolassa. Niin mennään kuin tuulessa ohi Petroskoit, Pietarit ja Moskovat ja saavutaan Sipiriaan ryssänkeisarin valtaistuimen juurelle. Siellä yhä miljoonat roletaarit konttaavat lumessa — keräillen seteleitä, joita liitelee kuin hyttysiä ilmassa — Jooseppi havaitsee että nekin ovat ihka alastonta kansaa. Hänkin sieppaa ohimennen miljoonan setelin kouraansa, mutta samalla keisari huutaa korkealta valtaistuimeltaan: »Vot vot vot Joosef Kenkkunen, sinu ei nuolemas ennenkuin tipahtamas!» Punapukseeri asettaa Joosepin ihan keisarin eteen ja Jooseppi, polvet lonksuen ja leuvat vilusta lotisten tokasee: »Mitä minun sitten pitää tehdä?» — »Sinu ottamas juks etappi!» määrää keisari Uljanohvi-Leenin-Rotski: »Sinu vannomas pyhä vala minulle ja pääperkeleelle.» »Ka johan minä piruvie vannoin!» karjasee Jooseppi ja pyllistää, pyllistää itse ryssän keisarille, vieläpä huutaa häikäilemättä: »pyllistän minä koko polsuriikille — palttua annan ihanneyhteiskunnalle!»

Mutta silloinkos keisari karahti turkinpunaiseksi ja huusi julmalla äänellä yli Siperian kenttien:

»Hirttäkää tuo lahtari lurkki korkeimman Karjalan kuusen latvaan!» Joosepille tuli kova hätä, mutta suksilleen mies hyppäsi ja huimaa vauhtia veivät suomalaiset sukset hänet takaisin Suomea kohti koko puna-armeijan seuratessa pakenevaa hirveällä huudolla ja miljoonien kuulien sinkoillessa ympäri korvia. Eipäs sattunut yksikään — eikä Vekkuunkaan osunut, joka taakseen haukkuen jolkutti perässä kuin pitkähäntäinen kettu. Jo pääsi Suomen rajalle Jooseppi, mutta siinä piirittivät hänet joka suunnalta ne Suomen ja Karjalan punikit, ja hädissänsä kiipesi Kenkkunen taas samaan pitkän-pitkään kuuseen, josta äsken oli kiikaroinut Siperiaan. Ja latvaan asti kiipesi alaston Jooseppi ja oksa oksalta poimi päällensä vaatteidensa roikkuvat riekaleet — kuinka rakkailta ne nyt tuntuivatkaan. Mutta kun oli päässyt ihan kuusen latvaan asti ja katsahti Petkelkylään päin, niin surkea parahdus pääsi Jooseppi rukalta — siellä kaukana lännen liepeellä leimusi punainen lieska ja nousi musta sauhuntupru — Ryysyranta paloi! Ryysyranta paloi! Jooseppi alkoi huitoa kämmenillään ja huusi alas punikkiparvelle: »Armahtakaa!» Mutta punikit ilkkuen vastasivat: »Vuotahhan, keisarin pyllistäjä, alas tulet kuin kivi!» Ja kauhukseen kuuli Jooseppi, kuinka yhdeksällä kirveellä punikit sen pitkän kuusen tyveä hakkasivat. Kuusi jo huojui — Jooseppi raakkui kuin korppi latvassa — nyt — nyt — oi Jumala — läksi kuusi kaatumaan ja Jooseppi lensi kuin raketti latvaan tarrautuneena, paita hulmuten ulos housuista kuin ryssällä, lensi ja huusi — huusi ja lensi, ja rukoili armoa lentäessään, mutta kuusen latva vain huippasi jättiläiskaaressa yhä alemmas, yhä alemmas — päin palavaa Ryysyrantaa — armoa — armoa — maanpinta läheni — palava kotikurja läheni — hän erotti jo pikku Kurlin itkun — —nyt — — voi! koko maailma musteni hänen silmissään — —

* * * * *

Jooseppi heräsi omaan hytkinäänsä vaahto suussa, ruumis likomärkänä — karvalakki ja takki olivat luiskahtaneet lattialle, ja Vekku makasi niiden päällä uteliaasti ja surullisesti katsoen isäntäänsä silmiin, ihmetellen: miksi tämä yösydännä oli karjuen tarrannut häntä niskasta ja pudottanut lattialle?

Pitkän aikaa sai Jooseppi maata ennenkuin älysi, missä oli, ja silloin hänen sydäntänsä vasta kauheasti kouristi, kun muisti oudon miehen häntä puhutelleen — vai oliko sekin unta? mikä oli unta? mikä oli totta?

Hän kopeloi märän paitansa sisäpuolta — oi Jumalan pyhät enkelit — minkä setelin mies oli rintaansa kiinnittänyt —! Ei, ei, tuhatkertainen ei — unessa oli häntä rääkätty — hän läähätti ja vapisi, ja kuva kuvan jälkeen vilahti unesta — totisesti — se oli varoitusuni syntiselle ihmiselle. Jooseppi nousi istualleen, aamu jo kajotti, hän siirtyi akkunan pieleen ja huomasi taskukellon seinään kiinnitettynä — käypä kello se oli ja osoitti neljännestä vailla 5. Jooseppi veti saappaat jalkaansa ja läksi käymään ulkona nurkan takana — aamuilma vilvoitti polttavaa päätä, mutta sydänalassa oli kuin lyijyä. Hän palasi pirttiin ja jäi kuin patsas seinää vasten istumaan, hievahtamatta, tuijottaen pirtin mustaan orteen — horroksissa — yhtaikaa unessa ja valveilla — kuka hän oli? mitä olikaan tehnyt? Voi häpeä… Eikö sitä vielä… niin — eikö sitä vielä…?