VILPPU HILTUINEN

I.

Saarella Isojoen laskupaikalla Tunturijärvestä, juuri virran suulla on kirkko. Molemmin puolin kiitää virta vinhana, etenkin keväisin Isojoen paisuessa yli äyräittensä ja Tunturijärvikin näyttää silloin suurelta, pauhaavalta sisämereltä.

Tuo pieni harmaa, jykevistä hirsistä salvettu kirkko on niemekkeellä vaaleiden riippakoivujen ympäröimänä ja taustana on tummaa havumetsää. Virran alapuolisella rinteellä kasvaa pehmeitä ruohokasveja ja kieloja, jotka keväällä sekä kevätkesällä täyttävät tienoon tuoksullansa.

Alempana virta pyörteineen ja nieluineen käy vihaiseksi — väliin se kimaltelee ja hymyilee, väliin on uhkaavan synkkä. Ja etäältä kuuluu yöt päivät kosken kumea yksitoikkoinen pauhina.

Ylhäällä näet koko kirkonkylän — joukon harmaita, viheliäisiä tuparäniä; kokoonsulloutuneina rantamalle ne ovat kuin vuohilauma. Pieniltä ja vähäpätöisiltä ne näyttävät, mutta kertovat silti ympäristöllä olevan viljelysaluetta, sillä jokainen kirkkotupa on samalla merkkinä jostakin pitäjän kylästä tahi uutisasutuksesta.

Kirkonkylä on enimmäkseen autiona. Ainoastaan pienessä pappilassa, joka punaisena, ulkonurkkaisena pistää esiin kirkon vierustalta, asuu ihmisiä vuosikaudet umpeensa. Muut tuvat alhaalla "paikalla" ovat tyhjinä, paitsi suurkokousten aikana, kirkkopyhinä, jolloin pitäjän väki kerääntyy kirkonmäelle kuullakseen Jumalan sanaa ja hieroaksensa kauppaa.

Niinpä jo ammoin on ollut Jo 1300-luvulla oli tässä markkinapaikka, jossa pirkkalaiset "kolmantenatoista päivänä joulun jälkeen kauppojansa julkisesti tehköhön" sen oikeuden mukaisesti, joka vanhoista ajoista heillä on ollut ja jonka vahvisti drotsi Nuutti Juhonpojan 1328 v:n kirje.

Pahoin kohtelivat pirkkalaiset aution seudun ainoita asujamia, lappalaisia. Kuninkaan kirjelmän nojalla oli pirkkalaisilla oikeus hallita ja vallita lappalaisia ja tätä oikeuttansa he käyttivätkin. Eipä siinä kyllin että lappalaiset pakotettiin veronmaksuun — monessa suhteessa joutuivat he ankaran pirkkalaisvallan kautta ikäänkuin orjuuteen. Siksipä lappalaiset sortajia, ainoita ruotsalaisia, jotka erämaille tulivat, vihasivatkin. Ja "daro" pettelijä tuli ruotsalaisten lapinkieliseksi nimeksi.

Vuosia kului ja kristinusko alkoi tunkeutua Lappiinkin. Eräs korkea hengen mies itse Upsalasta tuli suurine seurueineen, matkustaen halki Lapin niin komeasti ja uhkeasti kuin salomailla kävi päinsä. Taru kertoo, että hän olisi erämailla eräällä lähteellä houkutellen saanut kastetuksi kaksikymmentä lappalaista.

Vähänpä näytti tästä lappalaisten kastamisesta tulosta olevan. Tuskin oli mahtava jumalanmies palannut etelän maille, ennenkuin lappalaiset uudelleen alkoivat uhrata Beivelle, Stuorjunkkarille ja Tjermeelle.

Eivätpä toki kaikki.

Yksi siemen oli langennut hyvään maahan ja iti, vaikkakin heikoksi kasviksi.

Kastettujen joukossa oli lappalaisvaimo, kasteessa nimitetty Magdalenaksi, joka ei ainoastaan alistunut kasteeseen, vaan joka myöskin kaikesta sydämestään ja mielestään oli omaksunut kristinopin. Palavalla uskoninnolla alkoi tämä saarnata heimolaistensa keskuudessa. Mutta vähänpä hänen saarnansa vaikuttivat, sillä hänhän oli vaimo ja vaimo ei lappalaisten katsantokannan mukaan saanut puuttua pyhiin asioihin.

Täynnänsä palavaa heimonsa käännyttämisintoa kuin oli, läksi Magdaleena Upsalaan kunnioitettavien isien luo, jotka kiihkeistä pyynnöistä suostuivatkin lähettämään lähetyssaarnaajan, herra Tosten, Pohjan perille lappalaisia kristinuskoon kääntämään.

Kova työ hänellä täällä olikin edessänsä. Hänen lähetystyötänsä näet vastustettiin kahdelta taholta. Sekä pirkkalaiset että lappalaiset yhtyivät taistelemaan kristinuskoa vastaan, ja vaikkakin pirkkalaisia sanottiin "kristityiksi lapinkävijöiksi" ja he nimikristityitä olivatkin, he kumminkin salaisesti olivat kristinuskon pahimpia vihollisia. Sillä he pelkäsivät, että jos lappalaisista tulisi kristityltä ja pappeja asettuisi Lappiin, se arvelluttavasti rajottaisi pirkkalaisten vanhaa valtaa, ja sellaista eivät he saattaneet rauhallisesti katsella.

Siksipä kerrotaankin, että kun Toste oli kappelin rakentanut ja piti viettää vihkiäisiä Antinpäivänä, muutamat lapinkävijät jumalanpalveluksen aikana olivat sulkeneet ovet, sytyttäneet kappelin pappeineen ja lappalaisineen tuleen. Sattui kumminkin, että papin sekä muutamien muiden onnistui päästä katon alla olevasta luukusta ulos ja olivat he siten pelastuneet valkeanvaarasta.

Tämän jälkeen koittikin kosto daroille, ruotsalaisille. Lappalaiset liittyivät yhteen ja asettuivat lapinkävijöitä väijyilemään. Ja kun nämät tulivat porokyydillä ajaen, yhtäkkiä nuolet vinkuilivat heidän korvissansa.

Syntyi verilöyly. Ei yksikään pirkkalaisista pelastunut. Itse pappi, herra Toste nipin napin säästettiin. Tuorpenain noita Vaari vaati, että Toste herra tapettaisiin uhrilavalla Ruottan kunniaksi, mutta puolikääntyneiden lappalaisten rukoukset sen estivät. Toste kuitenkin tämän perästä lähti etelään omille maillensa ja toista vuosisataa kului ennenkuin kristittyä pappia näille perille tuli.

Taru tietää kuitenkin kertoa eräästä Tukki-Tuomaasta, jonka jumalanmies uumajalainen Olaus Njurenius olisi kristinuskoon kääntänyt ja että hän sitte olisi vanhalle markkinapaikalle kirkon perustanut. Sitä ei toki koskaan rakennettu muuanne kuin kääntyneiden mielikuvituksiin.

Nyt siinä kyllä kohoo vanha harmaja kirkko ja olipa siinä jo tätä ennenkin. Mutta vanhin kaikista on sittenkin Tosten herran kappeli, jonka pirkkalaiset polttivat.

− − −

Viljeltyjä seutuja on nyt pitkin pitäjää, niinkuin kirkkotuvistakin voit päättää, jotka ovat yhtenä ryhmänä kirkkosaarella.

Suurikasvuista, vaaleatukkaista kovakouraista väkeä tänne suurille käräjille kokoontuu. Ja lappalaiset, jotka muinen olivat miltei ainoat kirkossakävijät ovat nyt harvinaista kirkkoväkeä. Kun he joskus tulevat kirkolle, kävelevät he kiirein hoippuroivin askelin ikäänkuin olisivat epävarmalla maaperällä ja vilkuvat arasti ympärillensä, kuten sellaiset, jotka tietävät olevansa vihamiesten keskellä.

He ovat kukistettua kansaa, omilta mailtaan karkotettuja. Ja daroin ja karjalaisten, suomalaisruotsalainen, sekarotuinen kansa on heidän voittajansa.

Pitkiä tuimia taisteluita on käyty syvissä hiljaisissa metsissä ennenkuin niin on käynyt. Mutta saamein kansa oli häviöön tuomittu ja darot, jotka tulivat oppeineen valkeasta kristuksesta ja karjalat (suomalaiset) noituuksineen, joka oli saamein vanhaa seitaa tehokkaampi, ovat päässeet erämaan herroiksi.

Ja nyt on tuo pieni kirkonkylä korven autiossa yksinäisyydessä niin hiljaisena ja tyyneenä kuin rauha aina olisi siinä asunut. Ja ympäröivissä kylissä on ihmisiä, jotka aherrellessaan elämän välttämättömimmän eteen karussa luonnossa, ovat unohtaneet tarinat isien taisteluista erämailla. Mutta kukistettuin saamein kesken elää vieläkin tarinana, jota äären (tulisijan) ääressä kerrotaan, muisto menneistä riidoista, joita käytiin auringon lasten, tämän maan ikimuistoisten asujanten ja etelästä tulleitten, suomalaisten ja daroin välillä. Nuo ovat kaameita juttuja erämaasta ja niitä kerrotaan kuiskaavalla äänellä, jossa viha vieläkin kytee. Ja jos silloin mainitaan Vilppu Hiltuisen nimi, käy väristys läpi kuulijain ja silmät kiiluvat ilkeästi vihasta, jolla ei enää ole esinettä. Vihattu on Vilppu Hiltuisen nimi saamen kansan keskuudessa.

Suuri noita hän oli ja saattoi matkaan paljon pahaa auringon lapsille. Kirottu on hänen muistonsa heille, niinkuin hänet kerran Kouno tuorpenaheimon viimeinen noaidde (noita) kirosi.

Mutia uutistaloissa ja kylissä on hänen nimensä unohdettu. Ja kuitenkin oli hän, suomalainen uutisasukas Vilppu Hiltuinen, uranaukaisija ja viljelijä, joka ensimäisenä ryhtyi taistelemaan Lapin karua luontoa vastaan ja joka laski ensimäisen perustuksen sille viljelysalalle, jonka nyt pitäjässä tapaat.

Miehentyö se oli jos mikään, tämä hänen elämäntyönsä.

Sillä korvesta hän teki vainioita, ja vaikkapa tieltä väistyneillä onkin oikeus kirota hänen muistoansa, on tämä muisto kuitenkin sen arvoinen, että ne joiden hyväksi hän raivasi, sille suovat muistelman.

II.

Njunnisvaaran vuorenselänne on muinen ollut rajana tuorpenain ja sirkkain välillä.

Sirkan heimojen vanha asuinpaikka on ollut etelänpuolella niillä paikkeilla, missä tunturiselänteet alenevat Tunturijärveen päin. Laajoja sammal- ja jäkälärikkaita metsiä siinä on, ja siksipä ovatkin sirka'in miesten karjalaumat suuria ja hyvinvoipia.

Pohjoispuolella on luonto karumpi ja synkempi ja siellä on tuorpenain olinpaikka. Niinkuin luonto ovat tuorpenain miehetkin ulkomuodoltaan synkempiä ja totisempia kuin sirkat. Heidän ankarapiirteisten kasvojensa takana piilee myöskin kova ja karu luonne.

Koski, jonka nimi on Raijetjatse, on niinkauan kuin muistetaan ollut rajana sirkkain ja tuorpenain alueiden välillä. Harvoin menee sirkanmies tuorpenain alueelle ja ehkä vielä harvemmin tuorpena sirkain maille. Sillä nämät mahtavat saamein heimot ovat sittemmin vihanneet toisiansa kuin muinen tuorpenan noita viskasi erään sirkain heimon seidan järveen ja siten koko kesäkaudeksi vei heimon kalaonnen.

Tämä tapahtui niin kaukaisina aikoina, ettei vanhinpainkaan isät muistaneet milloin, mutta noaidde, joka sen teki oli nimeltään Vaari, suurin tietäjä ja loihtia mitä saamein keskuudessa milloinkaan on tavattu.

Totisesti tarvitsikin hän suurta voimaa uskaltaakseen kukistaa seidan, vaikkakin se kuului toiselle heimolle. Sillä seidalla on suuri valta sekä kostaa että suojella…

Vaarin aikana tuorpena oli mahtavin Lapin heimoista — lähimpänä asuvien heimojen "lais'in" ja "vapste'n" vieläpä sirkankin oli maksettava veroa tuorpenoille saadakseen poro-, metsästys- ja kalaonnea.

Opettipa Vaari pirkkalaisetkin tuntemaan eriskummaisen voimansa.

Kerrotaan, että norjalaiset lapinkävijät olivat tulleet tuorpenain luo laittomana aikana kauppaa käymään. Petollisesti he menettelivät hölmistyttäen lappalaiset väkevillä juomilla ja väärillä painoilla. Ahkiot täynnänsä tavaraa lähtivät pirkkalaiset matkoihinsa kun lappalaiset humaltuneina eivät vielä tajunneet, että olivat tulleet petetyiksi.

Mutta pitkällepä eivät päässeet. Kolme yötä ja kolme päivää samoilivat he erämaita, mihinkään löytämättä, kuljeskellen ympäri omia jälkiään; silloin he päättivät palata tuorpenain luo, tarjoten täysikelpoista hopeata lunnaikseen, sillä he käsittivät Vaarin heidät noituneen.

Ja vasta kun olivat tuorpenoille antaneet minkä piti ja sen lisäksi kauneimmat hopeasolkensa uhranneet kuunjumalalle, Kuonalle, saivat mennä tiehensä.

Merkillisiäpä olivat jutut joita vanhasta Vaari-noidasta kerrottiin.

Polvi polvelta perinnöksi jäävät häneltä tietäjänlahjat, ja eipä koskaan millään saamein heimolla ole ollut niin mahtavia noaiddeja kuin tuorpenoilla.

Mutta viimeisinä vuosina tuorpenoilla ei ollut tietäjiä ja tällöinpä olikin heidän valtansa ja kuuluisuutensa sen verran heikentynyt, että pienempi sirkan heimokin, jonka tuorpenat jo kauan sitte miltei olivat kukistaneet, uudelleen alkoi näyttää elonmerkkejä. Oli pelättävissä, että sirkkalaiset pääsisivät tuorpenoista voitolle. Eihän tuorpenoilla ollut enää muuta toivoa kuin Kouno, vanhan Koodatsin, heimon viimeisen tietäjän poika, joka tosin isältään oli perinyt loihtian sauvan ja oppinut loitsuja, mutta joka ei edes ollut syntynyt hammas suussa.

Mutta päästyänsä täyteen miehuudenikään, näyttikin hän, nimittäin Kouno, omaavan suuremman tietäjän mahdin kuin kukaan sitä ennen. Hänen noaidegadsensa [noidegadsella tarkotetaan taikaelukoita, joiden luultiin noitia ympäröivän; mitä suurempi elukkasaatto sen suurempi noaidde] oli siksi monilukuinen, että hän empimättä rohkeni ryhtyä taistelemaan itse Valkean Kristuksen pappia vastaan.

Monena vuonna oli Valkoisen Kristuksen oppia saarnattu markkinapaikalla kauppa- ja verokokouksissa, ja nytpä vihdoin oli eräs pappi mestari Olavi jäänyt sinne asumaan. Moni lappalainen oli antanut kristityksi kastaa itsensä. Sirkan heimossa tuskin enää oli ketään, paitsi heidän vanha Skalok noaideansa, joka ei olisi kääntynyt Valkean Kristuksen uskoon. Mutta hänkin oli vanha ja raihnainen eikä ollut voinut estää mestari Olavia, kristittyjen pappia, lyömästä alas kaikkia uhrilavoja ja ristivedellä pesemästä pois lapinnimen kastetta sirkain päistä. Olipa mestari Olavi mennyt niinkin pitkälle, että oli ottanut erään nuoren poikaisen, Kuosan pojan, mukanansa kirkolle valmistaakseen häntä sitte papin oppiin.

Tuorpenainkin keskuudessa oli kristinoppi saanut jalansijaa ja useat tuorpenain perheenisistä olivat antaneet mestari Olavin ammentaa vettä päällensä.

Kun Kouno miehistyi ja sai noituuden mahdin, oli hänen ensi työnsä esi-isien tapojen uudelleen käytäntöön saattaminen ja kunnioituksen tunnon herättäminen heidän oppeihinsa. Ne lapset, jopa vanhemmatkin, jotka pappi viime vuosina oli kastanut, kastoi Kouno lappalaiseen tapaan uudelleen. Ja ettei pappi rukouksineen saisi lappalaiseen tapaan kastetulta uudelleen palaamaan Valkean Kristuksen oppiin ja palvelukseen taikoi Kouno kastettujen nabmaskjellon, kasteenmerkin mitä voimakkaimmin loitsuin.

Vanhat uhripaikat, joita jo kauan oli hyljeksitty, hän taas laittoi kuntoon; kotijumalat saivat säännölliset uhrinsa — ainoat joihin naisetkin saivat ottaa osaa — ja kaikkia tuorpenan miehiä varotettiin mitä ankarimmin kunnioittamaan isien viisautta ja käyttämään kaikkia luvallisia manauksia ja loitsuja.

Kummapa oli nähdä, miten tuorpenan heimo muutamassa vuodessa vapautui tuosta tylsyyden tilasta, johon olivat vaipuneet. Aineellinenkin tila näinä vuosina parani; tuorpenain karjalaumat olivat pian suurten järvien eteläpuolisista suurimmat ja rikkaimmat.

Mutta maine Kounon manauksista ja hänen uhreistansa vanhoille jumalille kulki kauas, tulipa papin, mestari Olavinkin korville.

Siksipä, kun Kouno kerran sydäntalvella tuli hiihtäen kirkolle kaupantekopäivänä rauhallisten tuorpenan miesten etunenässä, kävi niin, että hän tuli tekemisiin mestari Olavin kanssa.

Molempain kesken syntyi kiihkeä sanasota, josta tarinat vieläkin kertovat. Molemmat käyttivät voimakkaimpia loitsujansa ja manauksiansa ja kovinpa sanat molemmin puolin kuni paljastettuina miekanterinä purivatkin.

Papin ja Kounon ympärillä seisoskeli tuorpenan miehiä. Heihin liittyi lapinkävijöitä sekä sirkan, laisin ja vapsten saameja. Joukko kasvamistaan kasvoi.

Pappi vaikkakin vanha ja harmaantunut oli vielä kookas ja voimakas kuin nuorukainen. Vaaleat hapset lepattelivat leveäotsaisessa päässä, suurine synkästi välähtelevine silmineen ja ääni kuului uhkaavalta kuin ukkoisen jylinä tuntureilla.

Vastapäätä seisoi Kouno, päätä pitempänä kuin kukaan hänen heimolaisistansa; ohuissa, parrattomissa huulissa sykähteli väreittäin pidätetty kiukku ja silmät olivat ilkeämielisen pistävät kuin naskalit. Hänellä oli yllään valkea punareunuksinen poronvasikannahkainen puku; solakoilla, voimakkailla vyötäisillä oli tiivisti hopeavyö, ja monikoristeinen tuppi poronluupäisine puukkoineen oli uhkaavan läheltä siepattavissa. Moni odottikin saavansa nähdä teräksen välkähtävän tupestansa papin voimakkaimpia kirouksiansa syytäessä. Mutta Kounopa ei pikastunut. Hän ei kättänsä nostanut raivoavaa ja jylisevää pappia kohti, jonka sanoista hän ei suuria ymmärtänyt. Mutta kun tämä oli lakannut manaamasta taivaan tulia noidille ja pakanuuden riettaudelle, alkoi Kouno äkkiä mumista manausta.

Vähätpä siitä mestari Olavi välitti.

Tyynein, varmoin askelin lähti hän paikalta ja hävisi pieneen pappilaan, jättäen Kounon ympäristöineen omiin hommiinsa.

"Kouno, hän sanoi sinun kuolevan", arveli papin poistuttua Hiisu, vanhin joukosta.

"Ja, että sinun pitäisi palaa ikuisessa tulessa", lisäsi toinen.

Kouno nauroi uhkaavasti:

Uhka ei minuun uletu, Suuretkaan sanat pelota, Lorut mua ei lopeta.

Sitte virkkoi hän uhmaten nyrkkiin puitu käsi ojennettuna pappilaan päin kalskahtavammalla äänellä:

Tutise en tuonelata Rotasta en synkeätä. Rotas nuolensa sinuhun Vasamansa viskokohon, Rotaimohon ryöstäköhön.

Äänettöminä hiihtelivät tuorpenanmiehet hänen jälessään, kun hän meni itse markkinapaikalle, missä pirkkalaiset jo olivat kauppansa alottaneet.

Kaikkia ahdisti kummallinen painava tunne. Kaikki olivat levottomia, rauhattomia tulevista ajoista, jonka aavistivat käyvän levottomaksi ja vaikeaksi. Ja kaikki tunsivat ikäänkuin helpotusta, kun Kouno jo toisena markkinapäivänä kehotti lähtemään.

Kaikki olivat jo lähtövalmiina, kun vanha Hiisu tuli hiihtää sinkauttaen pappilasta käsin ja sydän kurkussa kertoi, että pappi, tuo ankara mestari Olavi, oli kuollut. Hän oli pakisten istunut poikansa kapellanin, maisteri Ericus Olain kanssa, äkkiä noussut pystyyn, pidellyt rintaansa ja sitte äkisti kouristunut mykkärään verivirran pulpahdellessa suusta ja sieramista.

Kummastellen tuorpenanmiehet tuollaisia uutisia kuuntelivat ja merkitsevästi vilkuivat Kounoon päin, joka häijynilkisesti hymyillen oli kuunnellut Hiisun uutisia.

Hän ei kumminkaan näyttänyt olevan halukas vastaamaan kyseleville katseille, mutta kun kuiske alkoi käydä miesten kesken, että Kouno oli ampunut noidannuolen pappiin, mumisi hän puoleksi itsekseen:

Uksakkapa isältäni Antoi mulle jäykät jänteet; Sarakaltapa oon saanut Vereheni velhon voimat, Päähäni pätevät tiedot, Suosikkia suojaella Kääntääkseni nuolen kärjen Johtaakseni jousen juonen Kohti itse ampujata Kostaakseni kostajalle.

Niinpä Kouno käänsi suksenkärjet pohjoista kohti ja hurautti tiehensä.

Joukkonsa seurasi häntä äänettömänä markkinapaikalta, missä huhu mestari Olavin äkillisestä kuolemasta oli pannut väen liikkeelle ja kummastelemaan.

Lapinkävijäin, vieläpä itse voudinkin oli vaikea uskoa maisteri Erikin väitettä, että hänen isänsä mestari Olavi oli kuollut luonnollisella tavalla.

"Kouno on lähettänyt hänelle noidannuolen. Kounolla on suurempi voima kuin papilla. Kuulimme, miten he toisiansa kohti sinkahuttelivat manauksia; pappi uhkaili Kounoa kuolemalla ja tulella, mutta Kouno käänsi kirojen voimat pappia itseänsä kohti".

Niin kuiskailtiin kaikkialla sekä daroin että saamein keskuudessa, eikä milloinkaan suurempaa tietäjänmainetta ollut tullut kellekään noaidelle menneinä aikoina. Ja niinpä kerrotaan Stöttingvuorilta Kebnekaiseen: "Hän, nuori tuorpenain Kouno, on noaideista suurin ja mahtavin".

III.

Tarina kertoo:

Idästä tuli mies. Hän oli harteva ja tuiman näköinen. Suurten järvien maasta hän tuli miesmurhaa paeten.

Korpien halki hän oli samoillut ja luolissa asunut, niinkuin muinen stalot, siihen aikaan kuin maanpakolaiset, ryöstäjät ja väkivallantekijät, metsään piiloutuneina elivät lappalaisia ryöstämällä ja joista nämä sitte saduissaan ja tarinoissaan tekivät jättiläisiä ja peikkoja. Nämä maanpakolaiset ryöstäjät, jotka sveain lain mukaan tuomittiin Helsingalantiin menemään, kävivät, voimakkaita ja kookkaita kuin olivat ja muiden omistusoikeutta halveksivat, saamein kansan pahimmiksi vihollisiksi. Ja heidän muistonsa elää vieläkin lappalaisten kesken saduissa stalo-tarinoissa.

Stalon tavoin idänpuolen mies oli tullut. Mutta karjala hän oli, suomalaista sukuperää ja perehtynyt suomalaisiin runoihin ja jumaliin.

Tänne hän oli tullut monenpäiväisen vaelluksensa suoritettuaan. Ollessaan vielä rannikkoseuduilla, joissa kyliä ja uutisasutuksia oli alkanut syntyä ja joissa oli ihmisiä, joiden silmistä hän luuli näkevänsä muistutuksen rikoksestansa, tunsi hän itsensä onnettomaksi ja epävarmaksi. Yksinäisenä tunsi hän itsensä voimakkaaksi. Siksipä hän vetäytyikin yhä syvemmälle korpiin.

Oleskellessaan ja liikkuessaan ruotsalaisten keskuudessa hän oli kuullut merkillisiä uutisia kerrottavan. Avonaisessa kirjeessä kuningas oli julistanut, että niiden, jotka tahtoisivat asettua asumaan Lappiin tiluksia raivataksensa, piti saaman nauttia kaksikymmentä vapaavuotta sekä saaman vapaan maan itselleen ja jälkeläisillensä.

Mies, jonka nimi oli Vilppu Hiltuinen, piti näitä itselleen suotuisina uutisina. Ja eivätpä häntä pelottaneet jutut erämaan noituuksiin perehtyneestä kovaluontoisesta kansasta.

Kun kummallisia tarinoita Lapin asukkaista levitettiin ei yksikään ruotsalainen vielä ollut rohjennut käyttää hyväkseen niitä etuja, joita kuninkaan kirje tarjosi niille, jotka sinne asettuivat asumaan. Ennemmin epävarma toimeentulo tunnetussa maassa kuin varma noitien seidoista johtuva kuolema erämailla.

Mutta Vilppu Hiltuinen päätti patikoida salomaille. Joutsi selässä tallusteli hän pohjoista kohti, meni halki metsien yli vesien. Ihmisiä hän ei tavannut, eikä tahtonutkaan heitä tavata. Elantonsa sai hän metsänantimista ja kaloista, joita pyydysteli joista ja järvistä. Suojansa sai hän vuorten onkaloista tahi tuuheiden kuusien juurelta — puolustusta oli kylläksi hänessä itsessään.

− − −

Joki on pieni ja vuolas Raijetjatsen yläpuolella, ja koskessa se kutistuu kaidaksi, sohisevaksi vaahtoviiruksi, joka huimaavaa vauhtia ryntää alapuolella olevaa tyventä vettä kohti. Tässä on leveä, tyyni ja kalainen patouma. Kosken partaalle saakka tapaat lohia turhaan yrittelemässä koskenniskalle ponnahdella. Alempana paneutuvat suuriin joukkoihin taimenet ja harrit ja rantamilla, missä kaisla huojuu, piileskelevät hauit kärkkymässä pikkukaloja, jotka parveilevat vedenpinnalla.

Vanhastaan on kalansaalis täällä ollut paras mitä tiettyvillä tapaat, ja kiihkeästi on tuorpenan ja sirkkain kesken näistä kalavesistä riidelty. Tuorpenat ovat mielestään tämän vesistön oikeat omistajat, mutta sirkat pitävät sellaista mielipidettä omistusoikeuden loukkauksena. Monasti onkin senvuoksi sattunut, että tuorpena ja sirkka on tavannut toisensa Raijetjatsen luona ja on syntynyt sanakiista, joka ei ennen ole loppunut kuin kosken veteen on verta sekottunut.

Nytpä sirkan miehet aikoja sitten ovat jo vetäytyneet pois Raijetjatselta ja jättäneet sen rikkaat kala-apajat tuorpenalle; sirkat olivat rauhaa rakastavaisempia ja kristityn papin lempeä oppi oli saanut heidät ennemmin luopumaan oletetusta oikeudesta kuin olisivat tahtoneet jäykkyydellänsä antaa aihetta veriseen taisteluun. Mutta vanhempien sirkan miesten mielten pohjalla piili kumminkin viha ja heitäpä pidätti Raijetjatsen rikkailta kalavesiltä enemmän Kounon pelko kuin papinopin kunnioittaminen.

Tuossa kesänrinnassa tuorpenat olivat talviteiltään alankomailta kulkeneet ylös päämajoilleen Njunnisvaaralle. Kittanoose — kevätruoka — oli otettu esille säilytyspaikoista ja syöty uhrijuhlassa palaavan Beiven kunniaksi. Talvi oli ollut onnellinen ja ne, jotka olivat ennustelleet, että Kounon noitatemput pappia vastaan, tuottaisivat turpenalle onnettomia seurauksia, olivat joutuneet häpeään. Päinvastoin, ei turpenan heimo milloinkaan ollut suuremmassa kunniassa ja arvossa ollut kuin nyt, kun Kounon eriskummallisen tietäjän mahdin maine maita kierteli.

Nytpä tuntuivat kevät ja kesäkin onnellisiksi kääntyvän. Kouno oli uhrannut kaksi ruskeata poroa Tjermeelle ja valkoisen porovasikan Beivelle porojen onneksi. Uhrieläinten rasvan olivat heimon nuoret tytöt sulattaneet ja kaataneet venheenmuotoisiin tuohiastioihin, jotka ripustettiin kesäasuinpaikan ympärillä oleviin puihin. Nämät olivat Beiven-Neidan uhreja, että tämä tekisi porot hedelmällisiksi.

Rauha ja yksimielisyys vallitsi heimon keskuudessa ja kaikki olivat siinä luulossa, että uusi suuruuden ja kunnian aika, kuten muinen Vaarin aikana nyt tuorpenalle koituisi.

Kouno itse oli kumminkin viime aikoina ollut harvasanainen ja sulkeutunut. Kun vanha utelias Hiisu oli syytä udellut, hän vain oli kieltäytynyt vastaamasta. Hiisu käsitti sen siten, että joko manaaminen tahi taikatemppu oli tekeillä, eikä enempää kysellyt. Sillä Hiisu tiesi, vaikkei itse ollutkaan tietäjä, että noita menetti voimansa, jos ilmaisi loitsun, jota hautoi.

Siitä sanoi vuolleh:

Hullu paljon pakisevi, Viisas on sanoille saita. Nuoli nopsa vaiti lentää — Vonkuin saalihin se sattuu.

Kouno oli ilolla ja ylpeänä nähnyt, miten tuorpenaheimo hänen johdollaan oli päässyt suurempaan valtaan ja hyvinvointiin kuin pitkiin aikoihin. Mutta hän luuli silti olevan syytä olla varovainen ja ylvästelemättä. Sillä merkeistä päättäen oli onnettomuus tulossa. Yksin hän oli nähnyt, että suuri onnettomuus uhkasi heimoa suuren kristityn miehen kautta.

Sen hän oli nähnyt kobdaasta — noitarummusta — ja turhaan hän oli luvuin yrittänyt vaaraa vältellä. Hän näki miten se läheni, ja hän sen siten selitti, että se oli kristityn papin mestari Olavin jabmek [Jabmek = kuolleen haamu. Lappalaiset luulivat, tuonelan asukkaiden Jabmien-aimossa jatkavan maanpäällä alkamaansa elämää ja olevan vilkkaassa yhteydessä elävien kanssa. Siksipä jabmekeille, kuolleille, uhrattiin, etteivät ne eläviä vahingoittaisi.], joka tahtoi kostaa ja aina kuljetti arpaa [arpa = messinkirengas, joka pantiin rummulle, sitä käytettäessä] rummulla samaa rataa, siten uhkaillen.

Kouno ei ollut kellekään heimon miehelle hiiskunut mitä luuli näkevänsä, ja hän yhä toivoi uusin manauksin ja uhrein tekevänsä jumalat niin suopeiksi, ettei papin jabmek voisi häntä ja heimoa vahingoittaa.

Hänen mielensä ei kuitenkaan ollut niin hilpeä ja täynnänsä luottoa kuin ennen, ja usein häntä vaivasivat kiusalliset unet. Alati ilmestyi hänelle vaaleatukkainen mies. Mies, jolla oli mestari Olavin muoto ja hänen tummat uhkaavat silmänsä. Mutta hänen suunsa ei ollut lempeä ja sävyisä kuin mestari Olavin, vaan oli siinä julma ja ankara piirre, ja joutsi, jota hän kantoi oli karkeatekoisempi ja vahvempi kuin yksinomaan linnustamiseen oli tarpeen…

Kouno oli mennyt etelään käsin Raijetjatsea alaspäin siunataksensa kalavesiä ja antaakseen ensi uhrit Tjatseolmakille, vetten jumalalle. Senpävuoksi vei hän mukanaan poronmaidolla täytetyn poronmahan, johon oli sekotettu seitsemän pyhää lääkeyrttiä ja vyöllensä oli hän pistänyt kivikirveen, joka pystyy vastustamaan kaikkea noituutta.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Raijetjatsen usviin kuvastui kirkas taivaankaari. Sitä piti Kouno hyvänä enteenä ja hänen sydämensä tunsi hetken helpotusta. Hän hetkisen nauroikin pelolleen, ja aukoessaan solmuja poronmahan suusta kaataakseen siitä maitoa veteen Tjatseolmakille uhriksi hyräili hän hilpeätä joikua:

Paista, päivä, kirkkahasti, Orrajauren järven pintaan! Kuusehen kurotteleiksen Orrajauren nähdäkseni, Sekä kaunihin kanani Kukkarantaa kulkemassa, Kussa urvut puhkeleivat. Kuljen pilven teitä myöten Hattaroilla halki maiden Orrajaurelle ne kiitää. Varikselta siivet sieppaan Otan kuikan kurottimet, Hanhenjalat harppaella Luokse armaan astellani, Hiljaa, hiljaa hiiskumatta…

Solmu olikin kovasti kiinni ja Kouno sai kauan sen kimpussa pusailla ennenkuin se aukesi. Kun lopulta onnistui, piti hän poronvatsaa molemmin käsin ja laskeutui polvillensa ja tuli kontillansa ryömien rantaan, jossa sitte kumarrellen kaatoi maidon koskeen mumisten:

Jumalat voimalliset Tjatse Olmak, Jubmelan sukulaiset Vaahtojen vaipan alla, Ottakaa uhriksi Rieskaa poronmaitoa, Nuorten vaajain maitoa…

Taaskin hän nöyränä kumartui maahan maidon valkeana viiruna juostessa virtaan.

Samalla kuului toiselta rannalta kovaa naurua, joka kaameana kajahteli halki kosken kohinan.

Kouno nousi kiireesti pystyyn ja vilkasi ympärillensä.

Hän tunsi miten polvijänteitä herpasi niin että hän oli lyyhistyä kyykkään kauhusta. Niinkuin olisi vitran [vitra = aave] nähnyt hän tuijotti kosken tuonpuoliselle rannalle. Sillä siinäpä seisoikin tuo mies, jonka hän oli unissa nähnyt ja joka häntä kohdalla oli uhkaillut. Pitkänä ja kookkaana hän seisoi kosken niskalla — tuimasti katseli, suunpielissä julma ilme. Hartevalta ja vankkaniskaiselta hän näytti; ja joutsi, joka oli vasemmalla olalla, oli korkeampi ja vankempi kuin lintujen ampumiseen oli tarpeen…

Pelko valtasi niin äkkiä Kounon, ettei hän heti muistanut mitään loitsua tahi mahtisanaa suojeluksensa itseänsä tahi vahingoittaaksensa vitraa, joka oli hänen edessänsä. Mutta kuin kolea ilkkuva nauru vieläkin kuului toiselta rannalta, vieden voiton kosken pauhinasta, tempasi Kouno äkisti kivikirveensä ja iski sillä ympärilleen kaikkiin neljään ilmansuuntaan.

Toisella puolella oleva suuri vaaleaihoinen mies näki Kounon hommat jo ennenkuin tämä oli ennättänyt lausua loihtusanoja, jotka häntä itseään suojelivat ja vihollisen veisivät perikatoon, ottikin tämä joutsen olaltansa ja sinkautti Kounoa kohti suhisevan nuolen, joka raappasi hänen poskeansa niin että pari veripisaraa tipahti turkinkaulukselle.

Nyt käsitti Kouno mahtinsa tällä erää murtuneeksi, kun kerran verta oli tihkunut ja kauhun sekä pahojen aavistusten valtaamana hän minkä jaloista kerkisi ryntäsi metsään ja katosi sinne puiden peittoon.

Mutta kosken alapuolelle viritti Vilppu Hiltuinen tulen, jossa paistoi ensimäisen Raijetjatsesta saamansa lohen.

IV.

Notkein liikkein Kouno juoksi halki metsän Aranoivea kohti. Mutta äkkiä hän seisahtui, tuonne ylös ei hän haavottuneena voisi mennä. Sillä Aranoivella oli heimon stuoramus passe [uhripaikka] ja Kouno tiesi, että jos hän sulkemattomin verihaavoin astuisi pyhälle maalle sattuisi häneen ennen vuoden loppua Jabmien akan nuoli [Jabmien akan nuoli = kuolema].

Siksipä hän kääntyikin takaisin ja meni laaksoon, joka joelta kulki kappaleen sisämaahan päin. Laakson pohja oli paljaana kivimuhkurana. Suuria viertokiviä oli päällekkäin niin että ne muodostivat leveän tientapaisen jonon, joka kulki pitkin laaksoa. Kouno tiesi sen olevan Kouvamanon [Kouvamano = eläinten jumala, porojen suojelija] muuttotien, ja hän vältti sille astumasta. Hän pysytteli kivirytäköiden sivulla ja tuli pienelle purolle, joka vallattomana lirisi ylempänä olevasta lähteestä.

Tänne Kouno lopulta istahti.

Hän huuhteli haavaa ja luki loitsun sulkeaksensa verenjuoksun. Mutta loitsu, vaikka olikin monasti ennen hyväksi havaittu, näytti nyt äkkiä käyneen tehottomaksi, sillä verta tihkui edelleenkin punaisena viiruna posken haavasta.

Sellaista ei Kounolle vielä milloinkaan ollut tapahtunut — ja hän tunsi kiukun sisällänsä kiehuvan tuota tuntematonta miestä kohtaan, jonka voiman hän aavisti omaansa suuremmaksi.

Kuka hän sitten oli? Oliko hän vain kristityn papin Kounolle kostoksi lähettämä jabmek Jabmienaimosta? Vai oliko hän mies lihaa ja verta?

Jollei Kounolla poskessaan olisi ollut polttavaa merkkiä siitä ettei mies ollut haamu tahi vitrani, olisi hän ollut vakuutettu siitä että tuo oli ollut vain jonkun epäsuopean jumalan lähettämä kangastus, mutta veri, jota virtasi poskea pitkin ja teki punervan raitan turkille, puhui toista.

Mitä hän tahtoi erämaasta, tuo mies, jonka ulkomuoto tarpeeksi ilmaisi, että hän oli daro tahi karjala? Sen että hänellä oli pahat mielessä oli Kouno äsken sekä kuullut että nähnyt Mutta mitä hän aikoi tehdä?

Tuo mies koskenniskalla oli kiiruhtanut ampumaan verivamman Kounolle, ennenkuin tämä oli ennättänyt lukea loitsuansa — sepä todisti miehen olevan taikuuksiin perehtyneen. Sillä muuten hän ei olisi tullut ajatelleeksi, ettei haavottunut mies voi tehokkaasti loihtia. Mutta Kouno ei koskaan ollut kuullut daron perehtyneen salaisiin tietoihin. Miehen täytyi siis olla karjala.

Kouno muisti kuulleensa heidän olevan jäykkää, noituuteen perehtynyttä väkeä ja saamein vihollisia. Monet voimakkaat loihdut oli saatu idästäkäsin — sen Kouno tiesi, ja siitä puhuivat vanhat muistelmatkin. Mutta jos mies oli taiantietäväinen karjala — niin miksi hän oli korvessa, ellei noituudella pilatuksensa saamein metsästysmaat ja kalavedet? Varmaankin oli tulossa kovia taisteluja saamein ja karjalan kesken. "Saammepa sentään kokea kenen mahti on suurempi, sinun tai minun" ajatteli Kouno.

Hän ei päässyt ajatuksistansa selville, ja siksipä hän päättikin mennä kotiin kobdaalta neuvoja kysymään…

Loihtua lukien löi hän veitsellä kipunan kivikirveestä ja sytytti palamaan tuohenkäivärän, jolla sitte poltti poskeansa kunnes veri tyrehtyi. Sitte heitti hän tuohenpalasen lähteeseen ensin luettuaan siihen lyhyen loitsun, ettei Saivoneita, lähteenjumalatar, siitä vahingoittuisi ja suuttuisi, ja meni sitte nopein askelin asuinpaikalle.

− − −

Tuorpenan miesten pääolinpaikka oli Njunnisvaaran pohjoispuolella erään järven lähettyvillä, jota nimitettiin Vistejaureksi, sammaljärveksi. Täällä he kesän asuivat, porojen vapaina ympäristön metsiä kierrellessä. Kokoomis- ja erottamisaikoina tosin heimo oli liikkeellä ja talvella, kun nälkä ajoi porot alas rannikkoseuduille, kuljeskelivat tuorpenat muuttelevien tunturilappalaisten tavoin, mutta kesäkauden he asuivat samassa pääolinpaikassa.

Siksipä olivatkin tuorpenain kodat suurempia ja parempia kuin tunturilappalaisten, samaten olivat myös heidän poronsa suurempia ja lihavempia.

Kodat oli rakennettu männynrangoista ja havuista, joiden päälle oli pantu turvepeite. Ne olivat hajallaan siellä täällä järven ympäristöllä, siksi kaukana toisistansa, että päivän matka olisi riittänyt kaikissa kodissa pistäytymiseen.

Kounon kota oli järven eteläpuolella, pienen puron suulla. Kota oli suuri ja hyvin rakennettu, sillä Kouno oli rikas ja heimonsa ensimäinen. Pari suognea [suogne = jalustalla oleva ruokain y.m. tarpeidensäilytyspaikka] oli kodan sivulla puron partaalla ja järvenrannalla roikkui muutamia verkkoja kuivaamiskojeillansa.

Kappaleen matkaa kodan takana metsässä näet kömpelösti kyhätyn lavan, joka lähes kolmea kyynärää pitkine jalkoineen muistuttaa pöytää. Pöydällä on merkillisesti ihmisen hahmon muotoiseksi kasvanut verellä ja poronihralla voideltu koivunjuurikka. Se on uhrilava Kounon stuorjunkkareineen [stuorjunkkari = puinen epäjumalankuva] ja lavan ympärillä on sama ja poronluita ladottuna kasoihin, jotka muodostavat kokonaisen luutarhan.

Ja ympärillä on synkkä, tiheä metsä sammalpartaisine kuusineen ja korkeine henkineen.

Kun Kouno tuli kotiin tervehti häntä kajahteleva koiran haukunta. Se oli pitkähäntäinen Seipi, joka yksin oli jätetty kotiin kotaa vartioimaan, sillä kaikki väki, sekä miehet että naiset, oli mennyt mikä minnekin. Se sopikin erinomaisesti Kounolle, sillä hänellä oli mielessä jotakin, jonka toteuttamiseksi hänen täytyi olla yksin.

Kodan sisällä oli puolipimeä, sillä reppenperje [reppenperje = poronnahkainen räppänänpeitto, jolla kodan suuaukko peitettiin] oli levitetty savuaukon yli ja sekä suuri ovi että poossio-ovi oli suljettu. Kouno otti salon ja nosti sillä sisäpuolelta pois räppänän peitteen, niin että valo virtaili sisälle. Niinpä hän sytytti tulen ja ajatuksissa hautoessaan aamupäivän tapahtumia, hän keitti lihapalaa.

Lopetettuansa syömisen, hän otti kattilan alas ja pani sen ovensuulle, että koiratkin saisivat osansa, liemen. Sitte laski hän kontullensa ja ryömi niin paljain päin neljin kontin possiota, kodan pyhäkköä kohti. Täältä otti hän kumarrellen ja palvoen esille noitarummun, kobdaan, joka oli kätkettynä porontalja-vuoteelle. Valkeasta poronvasikantaljasta otti hän käsille arvan, messinkirengasnipun sekä vetjeraan, vasaran, joka oli sirosti poronsarvesta tehty ja jossa koristeina oli messinkirenkaita ja muita helyjä.

Kounon kobdas oli vanha ja mainehikas. Suuria lahjoja sille oli annettu ja suuria se olikin tehnyt. Toistasataa vuotta oli se kulkenut perintönä tuorpenain tietäjillä, jotka yksin olivat pystyneet sen kummalliset merkit selittämään.

Kouno otti vasemmalla kädellänsä kiinni rummun pohjasta ja pani oikealla arvan Beiven kuvan kohdalle, keskelle rummun kalvoa. Sitte otti hän vetjeraan ja alkoi kiihkeästi rummuttaa, joikuen manausta:

Ailekes olmak, Ihmisten valtias, Jubmel korkea, Taivasten herra. Stuorre Aija, isä, Taivasta lähin Älä vihaasi käännä Beiven lapsia kohti. Beive, joka valtavasti säteilet Yläpuolella tähtösien Juoksan[1] Tjuoken[2] yläpuolella Yli pilvein, tuntureitten Yli Stuor Aijaan kaaren[3] Vihassas el' käänny meistä! Loista johda polkujamme Lapsias elämän säteillä Saivo-Nejta Viron-Akka, Lähteen pulpunnan, metsän valtiattaret Jakakaa armollisesti antimianne! Routta, manalan herra, Joka pimeitä polkuja kuljet — Sinulle uhriporoja tarjoomme, Kauniita vaajoja ja härkävasikan Vihasi torjuaksemme, Ettei nuolesi kohtaisi Veisi meitä Jabmien-Akan luo Ja kelmeän Kuonan-nejdan luo… Valtiaat jumalat! Ailekes olmak Klinikkaa tietäjää Ja rummun kuminaa Antakaa rummun Salaiselle hengelle Valta mitata Tulevaisuuden syvyyttä! Näyttäkää merkki Stuor Aijaan neuvotteluihin Noaidde kutsuu — kuulkaa lapsia!

[1] Juoksa = jousi, Otavan lapinkielinen nimitys.

[2] Tjuoke = sydän, seitsenlähden lapinkielinen nimitys.

[3] Taivaankaari.

Rummun kumea kolke ja messinkirenkaiden helinä niiden rämisten hypellessä poronvasikannahkalla yhtyi noidan yksitoikkoiseen lauluun ja muodosti omituisen soiton, jonka ääni kuului kauas kodan ulkopuolelle. Kounon kotaväki, joka oli palannut metsästä pysytteli äänetönnä odotellen ulkona, sillä noidan häiritseminen hänen rummuttaessaan olisi voinut viedä häiritsijältä hengen.

Hiljaisella äänellä he keskenänsä puhelivat kummastellen, mitä mahtoi merkitä, että Kouno lauloi tuota suurta uhrilaulua, jota ei muualla ollut tapana joikata kuin stuoramus passella.

Kaikki tiesivät jotakin tärkeätä olevan tekeillä ja Amul Padde, tuo vanha lappalainen, joka oli ennustanut Kounolle onnettomuutta papin tähden, oli heti valmis arveluillensa.

"Kouno lyö rumpua tutkiaksensa miten hän suojelee itsensä papin jabmekilta."

Rummutus kävi yhä hurjemmaksi, ja talonväki tunsi omituisen pelon itseään ahdistavan ulkona seistessään ja odotellessansa. Tuntui aivan kuin rumpu huokaisi ja itkisi — kuului kuin kosken pauhinalta, kuin kulkisi ryskyen poroparvi — kuin tuulen vonkuminen tunturinlaella ja hukan ulvonta metsässä.

Äänettöminä paljain päin seisoivat nuo pienikasvuiset ihmiset kodan ympärillä, tuijottaen ovelle kauhusta ja kummastuksesta kiiluvin silmin.

Mutta kodan sisällä istui Kouno rummun yli kurottautuen. Hän oli lopettanut laulamisen ja takoi hurjistuneena rumpukalvoa. Arpa hyppelehti ja kulki kalvolla, mutta teki aina saman kaaren: Beiven kuvasta sudenkuvaan, kuolemaan ja helvettiin, sitte kirkolle ja uudelleen saman tien.

Kouno oli kalpea ja silmät tuijottivat lasimaisina; suusta kävi vaahto, joka pitkänä sitkeänä säikeenä roikkui turkilla. Yhä hurjemmin hän rumpua löi — kuului kuni henkensä kaupalla tappelevien eläinten ääniä. Sitte kuului huikea ikäänkuin syvyyksistä tuleva kumina, ja samalla vaipui Kouno tunnotonna maahan näöltään kuolleena.

Tietäjänuneen hän oli vaipunut — langennut loveen.

Ja hiljaa hiipi talonväki kotaan, niissä noita makasi.

"Vadsa sakan — vadsa sakan mutisi Amul Padde itseksensä.

"Hän on mennyt Rotaimoon papin jabmekia lahjoaksensa."

Kaikki istuivat hiljaa ja totisina tulen ympärillä Kounon tietoisuuteen herätessä. Eikä kukaan uskaltanut sanaakaan sanoa, sillä äkäiseltä raskaiden ajatusten vaivaamalta näytti suuri tietäjä palatessaan varjojen valtakunnasta.

V.

Hämärä kohoo hiljalleen hiipien soiden sammalvuotehilta. Vaaleana ohuena harsona se mättäille painautuu ja metsässä, missä pitkäpartaiset sammalloituneet kuuset kököttävät hiljaisissa erämaan mietelmissä, se kömpelösti runkojen välissä leikittelee, kohoten korkeammalle, hyväillen ja kätkien pehmeihin piirteisiin ja himmeihin väreihin kaiken sen raihnaisen minkä aurinko äsken piittaamattomassa totuuden-rakkaudessa paljasti.

Taivas Njunnisvaaran kohdalla on vesisessä iltahämyssä, mutta viimeiset päivänhohteiset hattarat pilkistelevät harmaanhämärien pilvenjänkäleiden lomitse. Sieltä virtailee valojuova tunturille, halki hämärikköjen yli Aranoiven terävän laen. Alempana metsä jo on pimeänä.

Nytpä auringonsäteet Aranoiveltakin katoovat. Tunturein huiput tummenevat, ikäänkuin lyöttäytyvät pelotteleviksi haamuiksi jotka lakeuksia rajottavat. Noituudenahjoilta ne näyttävät, uhkaavilta pahojen olentojen tyyssijoilta, joissa kudotaan surujen ja taistelujen harsoja, joita muodostuu erämaan äärettömyyden yksinäisyydestä ja määrättömästä kaihosta — suuria mustia suruharsoja, jotka pelottavasti, ahdistavina laskeutuvat jumalan kauneimman maan metsien ja järvien yli.

Suuremmoinen erämaan äärettömyys vallitsee saloilla — hiljaisuus, jota äänettömyydestään huolimatta saatat kuunnella, joka painaa ja vapauttaa, herättää kaihoisaa ahdistuksen tunnetta ja kumminkin suo rauhaa. Köyhä, unohdettu maa nukkuu saderikkaiden pilvien kastamana — surujen ja kärsimysten syvän yksinäisyyden ja surujen maa, jossa tuhansia kummallisia olentoja asustaa metsissä, järvissä ja vuorissa.

Metsä nukkuu. Maa nukkuu. Pimeys ja hiljaisuus leviää yli autiojen avaruuksien. Ja Raijetjatsen koski etäällä laulelee surunsynkkää tuutilaulua näille raukoille nukkuville perille.

Silloinpa korkeuksista kuuluu viiltävä huuto — torven toitotuksena se kaikuu yli uinuvien metsien ja vetten. Siinä on kaihon ja elon sävel ja se vyöryy taisteluhaluisena kajahdellen tunturein lomissa.

Kurkia ne ovat, jotka etelästä tulevat näille unohdetuille pohjan perille, näille auttosoiden ja erämetsäin ihmemaille. Niiden kintereillä on kesä ja ne huudahtavat erämaan uinuvasta kauneudesta riemastuneina.

Metsästä välkähtelee. Heikko lekahteleva valo näkyy puiden lomasta. Se loimuaa levottomasti sinne tänne, katoo hetkiseksi heti taas sitä voimakkaammin loistaaksensa. Lopulta kohoovat liekit häikäisevän kirkkaina metsän hämärästä — sen valo loistaa punervana puiden lomitse ja tekee ne aavemaisiksi varjoiksi, jotka hyppivät sen mukaan kuin tuuli liekkiä loimuaviksi puhaltaa tai riuduttaa. Satamalla kohoo punaisia kipinöitä öistä taivasta kohti. Ne liitävät huimaavasti kierien yli kuusien ja honkien latvain, kunnes tähdenlennontavoin yöhön sammuvat. Mutta toisia kiitää perässä. Sillä tuli yhä kiihkeämmin palaa. Se leviää — loimuaa pilviä piirtäväksi, metsässä kohisee ja sähisee ja metsän eläimet, jotka kummastellen ja kauhulla tätä ovat katselleet, pakenevat tai ryntäävät valon häikäiseminä tulimereen.

Kauas valo kajastaa, punervana ja säteilevänä kuin nousevan auringon valo. Ja seutu ei enää uinu. Tuli on sen herättänyt uuteen eloon, sillä rovio salolla on ihmiskäsien — vankkojen ihmiskäsien sytyttämä, joiden tehtävänä on herättää nukkuva maa.

Hän on Vilppu Hiltuinen, suomalainen uutisasukas, joka ensimäistä kaskeansa polttaa. Lappi ei enää ole saamein maa…

* * * * *

Etäälle kantoi Vilppu Hiltuisen kaskesta valo.

Sirkan miehet näkivät olinpaikastaan tulen. Ja tuorpenanmiesten kodissa tulen loimu herätti kummastusta ja kauhua.

Sillä lappalaisella ei ole kamalampaa vihollista kuin kulovalkea. Se hävittää hänen laitumensa — jäkäliköt, porojen laitumet palavat, eikä siihen missä tuli on raivonnut, koskaan enää kasva mitään. Siksipä ei kukaan niin varovaisesti pitelekään tulta kuin lappalainen, ja siksipä olivatkin ennen suomalaisten ja ruotsalaisten tänne tuloa metsät reheviä ja metsänpaloilta säästyneitä.

Viestit kulkivat nopeasti sekä tuorpenain että sirkkain kotain väliä. Sillä nyt oli kyseessä onnettomuuden torjuminen, joka oli molemmille yhtä suuri.

Ei kukaan voinut käsittää, miten metsä oli syttynyt. Sillä ukkonen ei vielä ollut käynyt — Tjermes ei viskele nuoliaan tähän vuodenaikaan — ja sitä, että joku ihminen olisi metsän sytyttänyt tuleen, ei juuri voitu kuvitellakaan.

Sirkan miehet huomasivat valosta ja kypenistä, että tuli raivosi heidän maillaan. Siksipä he kiiruhtivatkin tulta sammuttamaan, ennenkuin se ehtisi tehdä kovin suurta vahinkoa. Vähäpä he ehtivät päivitellä, miten tuli oli syttynyt. Mutta Skalok noita, arveli että onnettomuus oli rangaistus siitä, että sirkan miehet olivat hyljänneet isiensä jumalat.

Ajattelivatpa monet vanhat sirkan miehet toisinkin, kiukulla he muistelivat miten sirkan heimon oli täytynyt luovuttaa Raijetjatsen riistarikkaat kalavedet tuorpenoille ja heidän mahtavalle noidalleen.

"Kounopa on taikonut metsän tuleen", he mielessään ajattelivat, ja käsi haparoi tuppea. Mutta ääneensä eivät rohjenneet mitään sanoa nuorkristittyjen tähden. Sillä pappi oli sanonut, ettei kristittyä kastetta saanutta noituus voinut vahingoittaa, ei edes hänen omaisuuttaan. Ja pappia täytyy uskoa, sanoivat nuorkristityt.

Tuorpenain keskenkin tuli herätti pelkoa ja ihmeteltiin miten se oli saanut alkunsa. Ei ollut ajattelemistakaan, että sirkat itse olisivat laitumensa sytyttäneet ja niin voimakas noita kuin Kouno olikin, ei kukaan luullut hänen rohjenneen metsää sytyttää. Sillä sepä olisi vihastuttanut matsänhaltioita ja Kouvamanoa, sateenjumalaa, jonka siten täytyisi nähdä lastensa, porojen näkevän nälkää laitumilla, joilla ennen oli ollut kyllin elatusta.

Kouno yksin aavisti, ken oli tulen sytyttäjä. Tuo suuri, vaalea mies, joka ylhäällä Raijetjatsella oli noidan verille haavottanut — yksin hän voi uhmata metsänjumalten vihaa ja sytyttää Kouvamanon laitumet tuleen. Mutta jos mies vielä kerran sattuisi Kounon tielle, niin miteltäisiin, kumman taikavoima olisi tehoisampi.

Kouno ei tyytynyt vain kirveeseen tuorpenain kera kiiruhtaissaan Raijetjatselle. Hartioilleen ripusti hän jousen ja nipun teräväkärkisiä nuolia.

Kummastellen hänen miehensä tätä katselivat, mutta ajatus ei huulilta puhjennut kysymykseksi. Sillä kaikki tiesivät Kounon kysymykseen, miksi hän niin tahi näin teki, harvoin vastaavan, ja yhtä varmaa oli, että mitä hän tähän saakka oli tehnyt, sen hän aina oli tehnyt heimon hyväksi, vaikkeivät kaikki olleetkaan käsittäneet kaikkien Kounon taikatemppujen tarkotusperiä.

Kouno itse käveli äänetönnä, mutta ajatukset liitelivät kaukana. Kostaa piti hänen saada tälle miehelle, joka oli hänen tiellensä sattunut. Veri verestä. Hänen kolea naurunsa vieläkin kaikui Kounon korvissa ja nuolen jälki kasvoja poltti.

Jos nuolenkantamille tulet, palkan saat — olitpa sitte ihminen tai jabmek. Veri verestä. Loihtu loihdusta. Kounon jumalat ovat yhtä suuret kuin sinunkin.

Näinpä Kounon mielessä ajatukset pyörivät, tuorpenanmiesten kiirein askelin rientäessä Raijetjatselle, missä Vilppu Hiltuisen kasken tuli nousevan auringon tavoin loisti yli puiden latvain.

* * * * *

Sirkanmiehet olivat kevät-yön puolipimeässä juosseet Raijetjatsen luona palavaan metsään. Mutta tässä he äkkiä kauhun herpaisemina pysähtyivät. Sillä heidän silmänsä näkivät jonkun olennon, jonka täytyi olla vitrani, æppar. Metsä paloi — mutta liekkien keskellä touhusi jättiläisenkokoinen mies, kaataen puita ja laahaten havuja ja hirsiä suuriin röykkiöihin, jotka syttyivät sitä myöten kuin tuli kulki eteenpäin. Suurikasvuinen hän oli — kaksi miehen mittaa — ja hänen jäsenensä olivat niin karkeatekoiset, että ne herättivät pienissä sirkanmiehissä kauhua heidän vavisten metsänreunalla seisoskellessansa. Liekit valaisivat hänen kasvojansa — niillä oli inhimillinen muoto, mutta kovat ja karut kuin itse erämaa ne olivat.

Taikauskoinen kammo, suurempi kuin tulen pelko, valtasi sirkanmiehet. Ehkäpä pitivät Skalok ukon sanat sittekin paikkansa, että jumalat olivat siksi suuttuneet, että sirkat olivat menneet Valkean Kristuksen papin luo, ja että jumalat juuri siksi olivat antaneet tuorpenoille vallan tulella ja taioin saattaa sirkat perikatoon. Kaikki olivat vakuutetut siitä, ettei tulimeressä työskentelevä mies voinut olla ihmissukua. Kaameasti loimuavassa valossa oli hän enemmän noiden riettaiden henkien tapainen, joista pappi tapasi puhua — niiden kaltainen, jotka elävät tuli- ja tulikivijärvessä.

Kummastellen ja kauhun valtaamina sirkanmiehet vetäytyivät kauemmas metsään, jonne ei tulen valo ylettynyt. Äänettöminä varjoina he hiiviskelivät pimeässä metsässä, ja kaskensa keskellä puuhaava mies ei ollut huomannut eikä tiennyt mitään siitä kummastuksesta ja pelosta, joka sirkkain keskuudessa vallitsi.

Metsässä alkoi kiireellinen neuvottelu. Nuorkristityt ehdottivat, että pahan hengen, joka metsässä raivosi, annettaisiin häiritsemättä työtänsä jatkaa. Sillä papin puheista he tiesivät, ettei pahoja henkiä vastaan tepsi muu kuin rukous ja jumalan sana. Mutta Skalok ja muutamat vanhat tuumailivat toisin. Tuorpenanmiehet tämän pahan hengen olivat lähettäneet, heille oli kostettava.

"Kyllähän Kouno on suuri noaidde", arveli vanha Skalok, "mutta minäkin olen hammas suussa syntynyt ja tontolta mahtisanoja oppinut. Kylläpä minunkin taikani ovat yhtä hyviä kuin hänen, vaikkakin vanha koira lyhemmän kierron laukkoo kuin nuori. Montahan meitä on ja teräkseen kilpistyvät taiat — menkäämme siis tuorpenain asuinsijoille ja maksakaamme noituus teräksellä! Tuorpenat ovat muinen vuodattaneet sirkkain verta — jos he nyt tahtovat meidän laitumemme hävittää, niin tuorpenain verikin virratkoon."

Paljo puhuttiin puoleen ja toiseen, mutta Skalokin ja vanhat oli vallannut hillitsemätön raivo. Kirvein häristeltiin ja kirota roiskuteltiin tuorpenaa ja Kounoa.

Ja niinpä kävi, että tuorpenain miesten rientäessä apuun Raijetjatsessa loimuavan tulen sammuttamiseen, sirkat hiipivät kostonhimoisina tuorpenain asumuksille polttamaan ja murhaamaan…

VI.

Tarinat kertovat tästä kauhun yöstä:

Hiljaisena ja synkeänä on Vistejaurea ympäröivä metsä, jossa tuorpenain kodat uinuvat tulten arenilta sammuttua. Mutta vedestä välkkyy tummansinistä heikkoa epämääräistä valoa, niinkuin rauhaisena kevätyönä tapajaa.

On aivan äänetöntä ja hiljaista Kounon kodan tienoilla ja puron lirinä sekä laineiden lipinä rannalla on ainoa, joka hiljaisuutta häiritsee. Kounon kodan yli leviää nuori kuusi, joka pehmeästi keinuttelee tuuheata latvaansa tuulen huminan mukaan, joka metsille laulelee eriskummallista tuutulauluansa. Kodan sisällä on autiota ja hiljaista. Vain Stjalka, vanha poropaimenpiika, nukkuu rauhatonta untansa karvakululla porontaljallaan loptessa [lähinnä kodan ovea olevassa, palvelijoille varatussa karsinassa]. Tuli on arenilla sammunut ja yksinäinen tähti kiiluu kodanaukosta sisälle.

Stjalka on vanha ja luuvalon vaivaama, eikä hän enää jaksa mennä metsään. Muu vaimoväki on metsässä poroja vaalimassa. Ja miehethän ovat Raijetjatsella. Sillä tulenkajastus sieltä tuntuu niin vahvalta, että kaikkein apu lienee tarpeen sen vastustamiseksi.

Levottomana Stjalka vuoteellansa kiemurtelee ja unessa mutisee käsittämättömiä sanoja. Hän näkee merkillistä unta.

Stjalka vartioi poroja autioilla tuntureilla. Kaukana etäisyydessä töröttävät lumisten tunturein huiput kuin jähmettyneinä aaltoina, mutta laaksosta, missä tiheänä hanhenpajua kasvaa, kuuluu porojen kulkuisten kilinää.

Stjalka ei olekaan enää vanha luuvaloinen ämmä, vaan nuori ihana saamen neitonen, ja riemuisin rinnoin hän käyskelee odotellen itsekään tietämättä ketä. Mutta kaiho, jota tuntee, on hänestä suloinen ja mieli on iloinen, sillä hän tietää odotetun saapuvan. Ja hän laulelee tuota vanhaa poronpaimenten laulua:

Bjella rontjo, hella rontjo Kulloten vesoh…[1] Katso kaunis porolauma Metsässä syömässä. Kenen on tämä valkoinen porolauma, Tokka suuria kauniita poroja, Jotka kuljeksivat metsän hiljaisuudessa Ja tyytyvät valkoiseen jäkälään Pilikellon metsässä kilistessä? Ka tuossa juoksentelee suuria härkiä Ja joukko sieviä vaajoja Ja niitä on niin monta, Että niiden sarvet ovat kuin laineet Tuolla suurissa järvissä. Bjella rontjo, bjella rontjo Metsästä kuuluu ja tiedän että Nämät ovat armaani poroja, Jotka valkojäkälikössä syövät Metsässä. Minä paimennan hänen porojansa Ja suojelen kaikkia hänen emäporojansa Hukalta ja ahmalta, Jotka metsän siimeksessä vaanivat Käydäksensä käsiksi rakkaani poroihin Ja saadakseen hyvän aterian. Huo huo panee hukka Laukkoessaan lauman ympärillä Hyvää ateriaa etsimässä, Täyttääkseen vatsansa poronlihalla. Vuooa, vuooa vuooa Se sitte ulvoo Kun on lappalaisen saanut surulliseksi Ja syönyt kyllänsä, Niin silloinpa se pahoin ulvoo — Ja hölskyttää metsään Ja laukkoo soita pitkin. Mutta kultani laumoista Se ei ruokaa saa; Vartioin kaikkia poroja Kaikkia valkoisia poroja…

[1] Poronkello kuultu metsästä.

Silloinpa tuleekin kävellen nuori saame yli tunturein, Stjalka rientää häntä vastaan. Sillä nyt hän tietää, että tätä hän on odottanut ja kaihonut. Ja hänkin rientää iloisena neitoa kohti, joka poroja tunturilla vartioi.

Silloinpa hän näkeekin, että mies on Kouno ja neito ei enää olekaan Stjalka. Ja myrsky raivoo tuntureilla. Tunturein laet häipyvät ja porojen kelloja ei enää kuulu metsästä.

Valkeana lepää suuri suo, lumen peitossa ja kaamean yksinäisenä.

Silloin tulee hukka juosten. Sillä on kiire ja häntä laahaa perässä, vaikeuttaen laukkaamista halki kinoksien. Lumi tupruaa sen ympärillä ja huurre kimaltelee sen takkuisessa turkissa.

Suhiseva, räiskyvä ääni kuuluu metsästä ja nuori saame tulee että tupruaa hukan jäljissä. Keihäs on paljaana ja teräs välkkyy uhkaavasti auringon paisteessa. Nytpä näkee Stjalka, että nuori mies on Kouno ja samalla muuttuukin susi jättiläisen kokoiseksi mieheksi, joka paljastetuin keihäin käy Kounoa vastaan. He taistelevat suolla ja valkoinen lumi käy punervaksi — punaiseksi ylt'ympäri.

Silloinpa salama välähtää kirkkaasti ja Stjalka tuntee, miten se halkaisee hänen päänsä. Hänen silmissään muuttuu kaikki punaiseksi ja mustaksi ja hän näkee miten merkillisen loistava tähti tuikkii kodanaukosta. Pieniä tummia olentoja liikkuu pimeässä hänen ympärillänsä — kummalliset äänet täyttävät hänen korvansa — kaikki katoo punaiseen pilveen.

Hän näkee suuren harmaan hanhen lentävän yli aukeiden vetten. Alhaalla kohisee kuin raju myrsky. Ja hanhi on Stjalka. Hän on niin väsynyt ja raukea — nuoli on hänet haavottanut. Hän tuntee veren virtaavan — nytpä hän putoo — putoo…

Ja enempää ei hän tunne.

Stjalka riuhtaisee ylös. Ympärillä on jotakin ahdistavaa — hän kuulee merkillisiä ääniä — kota on täynnä savua ja ulkona koirat sähisevät.

Herra Jubmel! Palaa, palaa ympärillä!

Tajuttomana säikähdyksestä Stjalka rientää kodan ovelle, mutta ehtii tuskin pistää päänsä oven ulkopuolelle ennenkuin näkee kirkkaan teräksen ilmassa heilahtavan. Silmissään kaikki pimenee ja äänetönnä hän vaipuu hengettömänä takaisin palavaan kotaan.

Sirkan miehet seisoskelevat hiljaa ja totisina ympärillä ja tähystelevät tuimina tuleen, jonka itse sytyttivät. Yön pimeydessä he hiipivät Vistejaureen Kounolle kostaaksensa. Kenenkään näkemättä ja huomaamatta he tulivat suuren noidan kodalle. Risukimppuja he ympärille pinosivat ja sytyttävät — seisoskellen ympärillä vartioimassa, ettei noita pääsisi liekkien sisästä.

Varmaankin juuri Kouno pyrki kodasta ja Skalokin kirves halkaisi kait juuri hänen päänsä. Suurta helpotusta se sirkan miehille tuotti, sillä jos noita olisi kuollut, eivät hänen taikansa enää olisi voimassa, ja Raijetjatsen tulen täytyi sammua heti kuin sen virittäjä oli mennyt Jabmien-aimoon.

Valo etäällä häipyikin vähitellen, mutta Kounon kodasta kohosi sankka savu kohti idästä käsin vaikenevaa aamu taivasta.

Sirkan miehet hävisivät hiljaa ja jälkeä jättämättä metsiin.

− − −

Mutta tuorpenan miehet olivat salojen halki tulleet Raijetjatselle ja kumartuneina seisahtaneet Vilppu Hiltuisen kasken reunalle. Samanlainen taikauskoinen kauhu valtasi tuorpenat kuin äsken sirkat, vain Kouno näytti tyyneltä.

Hän viittoili seuraajilleen, ja he vetäytyivät hiljaa takaisin tulen valosta neuvotellakseen metsän hämärässä.

Vilppu Hiltuisen tumma varjo liikkui aavemaisena ja jättiläisen kokoisena palavan rovion ääressä…

Kounon aavistukset olivat käyneet toteen. Tämä kova ja taikavoimainen karjala oli tullut tänne anastaaksensa erämaat saamelta — tässä oli vihollinen jota vastaan oli taisteltava, paha mies, joka oli Kounolle näyttäytynyt unessa ja rummulla.

Nyt hän kaiken tämän miehillensä kertoi, jotka ihmetellen hänen ympärillänsä seisoivat Mutta kohtauksen suhteen koskenniskalla hän vaikeni, sillä se, että Kouno koskematta oli antanut tämän karjalan itseään verille haavottaa, olisi tuntuvasti vahingoittanut hänen noidanmainettansa.

"Mutta eipä tämän karjalan rankaisematta anneta laitumiamme lopettaa ja maatamme anastaa", arveli Kouno. Ja kaikki siihen olivat valmiit yhtymään.

"Lähetäppä hänelle noidannuoli, niinkuin papille", tuumi Amul-Padde, jonka äänestä kumminkin sorahti ilkeä sävy.

"Kyllähän sen voisin tehdä, mutta on mahdollista, että tämä karjala itse osaa tämän taidon, ja silloin meitä itseämme kohtaa onnettomuus, jonka hänelle aiomme. Siksipä on ensin tutkittava miten suuri hänen voimansa on."

Kouno nykäisi päästänsä muutaman hiuskarvan, joihin sylki, kieräytti palloksi ja kiinnitti nuoleen, jonka sieppasi vyöltänsä. Sitte luki hän nuolelle manauksen:

Itä, länsi, etelä, pohja Bjäggogallen[1] ylväät poijat Tuokaa taivaan nurkkamilta Attjin-ennen[2] käskyläiset Jabmen-akan[3] piikaisia Näiden myrkyt nuolihini Turmiota tuottavaksi… Rautolassaneh.[4]

[1] Bjäggogalle = tuulien isä.

[2] Attjin-enne = tautien haltijatar.

[3] Jabmien-akka = kuoleman jumalatar. Attjin-ennen palvelijat ja Jabmien akan palkkapiiat = kuolettavat taudit. [4] Lorua.

Täynnänsä kunnioitusta kuuntelivat tuorpenanmiehet Kounon loihtua ja kun hän lopuksi lausui mahtisanan, ottivat kaikki lakit päästänsä.

Voimalliseksi loihdittu nuoli jousenjänteellä Kouno hiipi kaskea kohti, jossa jättiläismäinen mies vieläkin yön hiljaisuudessa työskenteli. Kasken valo oli hieman heikentynyt, sillä oli hiljaista sadetta alkanut vihmoa, ja savu kohosi mustana ja sakeana palavista murroksista.

Kouno näki Vilppu Hiltuisen kookkaan vartalon tummana tulta vasten kuvastuvan. Tyyneenä ja väkevänä hän siinä kisaskeli kohennellen kaskea, josta piti lähteä leipä hänelle ja kukaties pelloksi perattuna hänen jälkeläisillensäkin. Liekit ympärillä ritisivät ja valo häikäisi niin hänen silmänsä, ettei hän nähnyt ympäristöllä hiipiviä saameja. Kouno pisti nuolen kaarta vasten ja tähtäsi, jousen jänne kilahti ja suhisten lensi nuoli liekeissä hääräilevää jättiläistä kohti.

Kun salama olisi sattunut kaatui Vilppu Hiltuinen maahan.

Kouno riemuitsi.

Nytpä oli vihollinen vaaraton — pelko, että tämä olisi tehnyt itsensä kovaksi näytti siis aivan turhalta. Ja kerrankin näytti noitarummun ennustus olevan väärä.

Alkoi rankasti sataa ja tuli sammuta, ja aamun valjetessa tuorpenan miehet kulkivat läpi metsien kotiin päin Vistejauren luo kukin kodallensa.

Mutta kun Kouno oli muista eronnut ja perheenväkineen kulki kotaansa kohti tunsi hän pahaa katkua.

Pahaa aavistaen, jota ei tahtonut lähemmin ajatella, hän kiirehti kulkuansa auringon kirkkaana noustessa Aranoiven terävän huipun takaa.

VII.

Vähän tarina tietää kertoa Vilppu Hiltuisen hiljaisesta taistelusta erämaan kauhuja vastaan.

Kaukaisilta mailta hän tänne perille oli tullut yksinäisyydestä etsiäksensä parannusta raskaalle mielellensä. Ja yksinpä hän taisteli ensimäiset kamppailunsa luonnon karuutta ja saamein hurjuutta vastaan. Ei kukaan tiedä eikä koskaan saakaan tietää hänen elämänsä vaiheita ja ajatuksia Raijetjatsen aarniometsässä. Sillä yksin hän oli, ja erämaan eläimet olivat hänen ainoat toverinsa.

Hän oli kiivasluontoinen. Ja jos hän kiukussaan loikin kuin luonto nousi, niin siitä hän itse oli enin pahoillaan kuin viha oli mennyt ohi.

Monia salaisia runoja hän oli kotiseudullaan oppinut, mutta kunnioitus Jumalaa ja pappia kohtaan pidätti häntä niitä käyttämästä. Sillä hän tiesi että noitia ja niitä jotka noituutta käyttävät kohtaa Jumalan viha. Kumminkin luuli olevansa oikeutettu käyttämään puollustukseksensa niitä taikatempuista, mitä kristityn hätätilassa suinkin vain sopii.

Siksipä hän olikin, ennenkuin kaskensa sytytti, hakannut ristinmerkkejä puihin lukien salaperäisiä runoja, joissa oli Väinämöisen viisautta.

Rauhalliselta ei hänestä sittenkään tuntunut. Hänhän oli nähnyt, että lappalaisia oleskeli läheisyydessä. Ja varmaankaan eivät he vastustuksetta antaisi anastaa porolaitumiansa, vaikka hänellä kuninkaallisten kirjeiden nojalla olisi kuinkakin suuri oikeus niihin. Kounon käyttäymisestä kosken luona voi hän päättää, että lähinnä asuvat lappalaiset olivat pakanoja ja noituutta harjottavia. Vilppu Hiltuinen tiesi vallan hyvin, että verivamman kun sai vastustajalleen, voi hänen noituudeltansa olla turvattu, ja siksipä hän olikin heti nähtyänsä Kounon kirveellä uhkailevan, kiiruhtanut hänelle nuolen sinkauttamaan. Sitä hän oli sittemin katunut, sillä hän oivalsi, että hän siten vaan herätti kaunaa ja katkeruutta lappalaisen mielessä.

Hiljakseen hän oli alkanut raataa metsässä Raijetjatsen luona eikä hän sen koommin ollut nähnyt eikä kuullut lappalaisista mitään. Kuitenkin häntä vaivasi epämääräinen levottomuus ja yöllä kaskea polttaessaan heräsivät hänessä kummat ajatukset. Oli kuin hän yhtäkkiä olisi tuntenut itsensä pieneksi ja yksinäiseksi erämaassa. Ympäristön varjot liikuskelivat tulen valossa, muuttuivat kummiksi kavalasti hiiviskeleviksi häntä vaaniviksi peikoiksi — kurkien huuto puidenlatvojen yläpuolella muuttui saastaisten olentojen vonkumiseksi. Kaikki satujen erämaan kauhut muistuivat hänen mieleensä punaisten liekkien ympärillä räiskyessä. Äkkiä juolahti mieleen: täältä et koskaan palaja. Tänne erämaahan kuolet, eikä kukaan konsa löydä vaalenneita luitasi.

Vankoin käsivarsin nakkasi Vilppu Hiltuinen suuren honkataakan tuleen. Kypeniä ponnahteli ja ratisi ja tuli tukehtui hetkiseksi seuraavassa silmänräpäyksessä kyvensuihkua lekahtaaksensa uuteen kirkkaaseen liekkiin. Hän katseli erästä kipinää, joka loistavana kiiti yli metsän kunnes äkisti sammui. Silloin tunsi Vilppu Hiltuinen omituista kaihon tunnetta povessansa, mutta hidasmietteinen kun oli ei hän sitä voinut tajuisuuteen saakka itselleen selvittää — ja niinpä hän uudelleen kävi työhön käsiksi.

Yön synkkyys peitti erämaan. Ja Vilppu Hiltuinen oli yksin.

Ei hän koskaan ollut tuntenut sellaista kuin nyt. Yksin, yksin kajahteli sisäinen ääni korvissa ja oli kuin nuppujen räiske olisi samaa sanaa toistellut.

Hiljaisuudessa hetket kuluivat ja Vilppu Hiltuinen yhä teki työtä kaskensa keskessä. Ajatukset hyörivät etäällä. Lapsuuden kotiin tuhatjärvien maahan ne pyrkivät, missä hän ensimäisen kaskensa oli polttanut isänsä kodin maalla. Vihollinen oli tullut ja laittanut kaiken kaskeksi. Isä ja äiti murhattiin — itse hän piili metsänreunalla ja näki heidän vihollisen väkivallanteossa menettävän henkensä. Mutta ei hän mitään sille mahtanut, sillä hän oli vain poikapahainen ja pahantekijöitä oli monta voimakasta miestä.

Palavan kodin loimussa hän oli alkanut maailman rantaa kiertää. Kaukana hän oli kuljeskellut ja kovaksi oli luonto karaistunut elämäntaistelussa. Enemmän vastoinkäymistä kuin rakkautta hän oli kokenut ja useampia suruja kuin ilonhetkiä. Mutta vankaksi ja terveeksi hän oli kasvanut — jänteet vankentuivat ja pianpa hän ei iskuja ja lyöntejä takaisin antamatta jättänyt. Hillitsemätön luonto hänellä oli, ja puukko höllällä tupessa — niin, hän muisti miten Turun torilla hänen toverinsa Martti oli häntä ärsyttänyt mielettömään raivoon ja miten puukko heti oli välkähtänyt. Pulppuili verta — verta — punaista lämmintä verta, ja Martti kaatui kelmeänä maahan. Alutta Vilppu Hiltuinen juoksi tiehensä ja kätkeytyi metsiin.

Ja nyt hän oli täällä.

Liekit hänelle unisina vilkkuivat ja alkoi hiljakseen viskellä hienoa vihmaa. Sehän olikin hyvä, sillä yksin kävisikin vaikeaksi kaskea vartioida niin että tuli pääsisi ympäröivään metsään. Nytpä Vilppu Hiltuisen ei tätä tarvinnut pelätä. Aamupuhteella hän voisi käydä virkistääksensä itseään levollekin.

Niin hän kasken ääressä seisoessaan ajatteli ja samalla hän tunsi herpaisevan pistävää kipua oikeassa olkapäässään. Kaikki sameni hänen silmissään. Hän näki liekkien leimuavan ympärillänsä ja tunsi putoavansa huimaa vauhtia.

Sitte oli hiljaista ja pimeätä.

− − −

Kun Vilppu Hiltuinen virkosi oli ympärillä selkeä päivä.

Kaski oli sammunut — vain siellä täällä savusi jokunen nuppu, josta kohosi kapeita savukiemuroita vaaleansinistä taivasta kohti.

Vilppu Hiltuinen tunsi itsensä raukeaksi ja päässä oli omituinen tunne. Polttava kipu viilteli olkapäätä ja kiduttava jano tuskia lisäsi. Vaivoin hän nousi istualleen — silloin huomasi hän lepäävänsä havuvuoteella, että haava oli sidottu ja oikea käsivarsi tunnotonna sivulla roikkui. Kummastellen hän tähysteli ympärillensä. Kuka oli hänet raahannut liekeistä ja pannut havuvuoteelle? Ja miksi rinnassa tuntui niin omituiselta? Omituinen kuume veressä poltti ja voimatonna vaipui hän havuille. Ajatukset eivät ottaneet selvitäksensä, vaan kulkivat sikin sokin.

Puoli horroksissa hän lepäsi hetkisen, uneksien kuulevansa ääniä ympärillä. Yhä voimakkaammiksi äänet kävivät — kuului kuin suuren kansanjoukon hyörinää. Ei, sehän oli vain Raijetjatsen kohinaa ja tuulen suhinaa puiden latvoissa.

Hän avasi uudelleen silmänsä.

Korkeana kaareili taivas puidenlatvojen yläpuolella. Orava hyppeli vikkelästi siinä kuusessa, jonka juurella Vilppu Hiltuinen lepäsi. Hän näki ruskean tuuheahäntäisen kerän notkeana oksien lomassa liikkuvan. Ja äkkiä tunsi hän nälkää. Hän ei ollut mitään eilisestä saakka syönyt — nyt hän sen muisti. Mutta mitenkä lienee ollut kasken laita?

Vielä kerran yritti hän kohota istualleen, mutta hänet esti syvä ääni, joka häntä puhutteli.

Ruotsin kieltä puhuttiin, ja Vilppu Hiltuinen kuuli suuresti ihmetellen puhuttelua.

"Miten on laita miesraukka?"

Puhuja oli suuri ja uhkea ulkomuodoltaan — nuori, mutta kookas ja voimakas mies, jonka kasvoista kuvastui lempeyttä, mutta samalla myös kovuutta.

Vilppu Hiltuinen oli näkemästään siksi hämmästynyt ettei tullut vastanneeksi, jonka vuoksi tuntematon toistikin kysymyksensä.

Sokeltelevalla ruotsilla vastasi Vilppu Hiltuinen: Heikoksi ja raukeaksi hän tunsi itsensä ja kuume verissä poltti.

"Ilkeän haavan oletkin saanut", puheli tuntematon, "ja jollei Herra pohjattomassa armossaan olisi johtanut askeleitani tänne, missä sinut tapasin verta vuotavana keskellä sammuvaa kaskea, olisi sielusi tällä hetkellä luultavasti Jumalan tuomioistuimen edessä."

Hellästi muutteli tuntematon sitte siteitä Vilppu Hiltuisen haavoille. Tämä lepäsi hiljaa ja antoi tyynenä tuon tapahtua, sillä hän tunsi itsensä kovin raukeaksi ja voimattomaksi.

Yhtäkkiä jotakin juolahti hänen mieleensä. Hän muisti lauseen, jonka kotona oli kuullut papin raamatusta lukevan: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvottaa."

Sepä oli merkillistä — kuka oli tämä mies, joka tuli yksinäisen Vilppu Hiltuisen luo erämaahan? Lempeästi ja hilpeästi hän puhui, ja kun Vilppu Hiltuinen katsahti tuohon tuntemattomaan, joka hänen edessään seisoi, täytti hänen sielunsa omituinen pelko, sillä takaapäin paistava aurinko muodosti sädekehän vieraan valkean pään ympärille.

Väräjävin äänin kysyi Vilppu Hiltuinen:

"Oletko sinä Kristus?"

Lempeä hymy päilyi tuntemattoman kasvoilla. Mutta seuraavassa tuokiossa ne taas kävivät syvällisen totisiksi, miltei ankariksi.

"Mielettömiä kysyt. Ihminen minä olen ja olen suurin syntisistä." Kuitenkin kuulun Kristuksen halvimpiin palvelijoihin. Ja Kristuksen lempeyspä minut tänne korpeen johti ajoissa pelastaakseni henkesi."

"Kuka sinä sitte olet?"

"Ericus Olai, Jumalan halpa lähetti ja lähetyssaarnaaja Lapissa."

* * * * *

Monta päivää ja yötä taisteli Vilppu Hiltuinen kuumeen kourissa. Mutta uskollisesti vartioi hänen vieressään Jumalan lähettämä herran palvelija, Ericus Olai.

VIII.

Veripunaisena aurinko nousee yli Aranoiven suippean laen. Punaisina nuolina heitti se sädeparvet avaruuksiin saaden metsät ja tunturit loistamaan lämpimän sinervän punaisissa vivahduksissa.

Väreily kulkee yli Vistejauren kuvastinkirkkaan pinnan. Aamutuuli herätessään leikittelee. Maata kohti se käy, ajaen öisiä sumuja edellään. Aallot alkavat soittaa hilpeätä lauluaan, joka kuuluu kiliseviltä kelloilta. Kuikka huutaa kaukana ja sen huuto kajahtelee kolmelta taholta rantoja vastaan. Kaislikossa solskahtaa — vanha hauki on kaislikon reunassa ollut väijyksissä ja on nyt ottanut varhaisen aamiaisen kutevasta särkiparvesta. Metsän sisästä kuuluu teirin kuherrus — myöhäinen metso käheästi viheltää suon reunalla.

Järven eteläpuolelta kuuluu valittava ulvonta. Koirat siellä hullaantuneina loikkivat Kounon palaneen kodan savuavan hiilustan ympärillä. Kaikki on luuhistunut tuhkakasaksi, josta tuon tuostakin kohoo jokunen harmahtava käryävä savukiehkura. Siellä täällä hehkuu vielä tuhkanporossa, mutta öinen sade on tulen taltuttanut, etteivät liekit enää voi ilmi lekahtaa.

Mutta koirien surullinen valitus kaikuu kauas ja panee Kounon miehineen kiiruhtamaan kulkuaan metsien halki.

Etunenässä kulkee Kouno.

Yläruumis huiskuen hän juosta lönköttää metsän läpi pujotellen jalkojaan eteenpäin ikäänkuin hangella suhuten. Tukahduttava levottomuus on hänet vallannut — hän ei itsekään tiedä miksi.

Pitkäveteinen, valittava ääni vihloen särkee aamuhiljaisuuden. Mikä se on! Kouno pysähtyi hetkisen kuunnellaksensa. Eikö se ollut Seipin ulvonta?

Vielä vinhemmin riennetään.

Nyt näkee Kouno uhrilavan — ja tuossa häämöttää suogneja. Mutta missä kota? Missä koti on?

Kärynhaju pistää kotiinpalaavien nenään. Mutta se ei ole äären ystävällisesti odottava savu vaan hävitetyn kodan savu.

Kauhulla on Kouno miehineen seisahtanut metsänreunalle katselemaan silmäinsä edessä olevaa hävitystä.

Ja Kouno kuulee miesten ympärillänsä kuiskailevan.

Karjalan noidegadze oli väkevämpi kuin Kounon. Kounon on voittanut Raijetjatsen suuri noita.

Mutta Kouno ei kuiskauksista välittänyt. Sillä hän oli lyyhistynyt mättäälle itkemään surun ja kiukun kyyneleitä hävitetyn kotansa vuoksi. Ja hän ei enää ole väkevä, voittamaton noita, vaan ainoastaan koditon köyhä lappalaisraukka…

* * * * *

Tapahtuma oli kova isku Kounon noidanmaineelle, niinkuin se myöskin oli hänelle itselleen suuri vahinko ja surunaihe. Hän olisi kumminkin tuntenut itsensä rauhalliseksi, jos olisi ollut varma, että tuo vaarallinen karjala Raijetjatsen luona todellakin oli hänen lähettämästänsä nuolesta saanut surmansa. Kyllähän Kouno ja hänen miehensä olivat nähneet tämän ampumisen jälkeen kaatuvan, mutta kukapa takasi ettei tuo ollutkin vain näköhäiriö tuorpenain harhaan saattamiseksi? Ja jos tällä karjalalla oli siksi suuri mahti, että hän kuolettavasti haavottuneenakin voi taikoa vastustajansa omaisuuden turmioon — niin silloinpa hän kuolemansa jälkeenkin varmasti voisi kostaa.

Vahinko, jonka Kouno oli kärsinyt, oli suurempi kuin mitä hän rohkeni miehilleen sanoa. Vähätpä merkitsi kodan ja konnun menettäminen sen suhteen: tuorpenannoidan ikivanha ja laajalti kuulu kobdas oli jäänyt liekkien uhriksi.

Paljon voimaa oli Kouno siten menettänyt, voimaa, josta tiesi, ettei sitä koskaan saisi takaisin. Sillä rummun hengellä oli tuo voima — ja rummun hengen olivat liekit irrottaneet eikä se koskaan enää palaisi. Tätä hän ei kumminkaan miehilleen uskaltanut ilmaista, sillä kunnioitus hänen noituuteensa olisi siten varmaankin saanut vielä kovemman kolauksen kuin Raijetjatsen ja Vistejauren tapauksista.

Kounon ja hänen miestensä ensimäinen tehtävä oli uuden kodan rakentaminen palaneen sijaan. Uusi paikka sille myöskin oli etsittävä, sillä vanhalle tilalle rakentaminen olisi ollut sama kuin karjalan noituudelle olisi annettu uutta yltyä. Siksipä kodan tilaksi valittiin uhrilavaa lähempänä oleva paikka ja tähän pystytettiin kodanriuut, Kounon ensin Stuorjunkkarille uhrattua ja luettua voimakkaita manauksia pahojen pulmien varalle.

"Osaatko sanat, jotka tulelta suojaavat?" kysyi Hiisu, kun hän ja Kouno hetkiseksi olivat jääneet kahden kodan luo, joka pian oli saatu entistään suurempana ja laajempana kohoamaan.

"Taidan ne sanat, jotka meille ovat tarpeen", vastasi Kouno äkäisesti.

Vastaus ei nähtävästi tyydyttänyt Hiisua, sillä hän mutisi itseksensä jotakin, joka ei tuntunut kunnioitukselta Kounoa kohtaan. Ja kun tämä suuttuneena häntä siitä moitti, toinen sanoikin suorat sanat.

"Jos sinä taidat mahtisanat tulta vastaan, niin luultavasti niitä nyt tarvitset — sillä viimen kun kotaa rakensit, et niitä näy oikein käyttäneen. Tai on sinulla vähemmän voimaa kuin vieraalla noidalla Raijetjatsen luona".

Kouno vihasta kalpeana näitä sanoja kuunteli. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Sellaista ei kukaan olisi uskaltanut pari päivää takaperin sanoa hänelle — ja nyt sanoi tuon vanha raihnainen Hiisu.

Hänen verensä kuohahteli — nousi päähän, niin että silmät pimenivät eikä hän muistanut, että Hiisu oli heimon vanhimpia, vaan karkasi hänen kimppuunsa ja vetäisi häntä suuta vasten, niin että veri pulpahti ukon haljenneilta huulilta.

"Näin Kouno, tuorpenannoaide rankaisee loruavia ilkkujoita, ja siihen ei tarvita mahtisanoja eikä manauksia", karjui Kouno.

Ja vihan vimmoissa hän vielä kerran aikoi syöstä Hiisu ukon kimppuun. Mutta nytpä pari miestä syöksi esiin ja sekaantui juttuun. Ja vihasta vavisten täytyi Kounon kärsiä, että koko perheen väki asettui Hiisun puolelle, häntä Kounoa, tuorpenannoaidea vastaan.

− − −

Mutta tuorpenanmiehet, jotka saivat kuulla Kounon käyneen käsiksi vanhukseen — sillä siitä kerrottiin koko heimon kesken — menettivät suuren osan kunnioituksestansa suurta noitaa kohtaan. Sillä suurempaa rikosta ei ollut olemassa saamein mielestä kuin ettei vanhuksia kunnioitettu, ja sellaista rikosta eivät jumalat jätä rankaisematta, kuka ikinä rikollinen onkin. Ei voimakkainkaan mahtisana voi suojella sellaisen rikoksen rangaistukselta.

Ja synkkänä kuljeskeli Hiisu, miettien kostoa Kounon iskuille.

IX.

Vihdoinkin Vilppu Hiltuinen oli siksi parantunut, että voi jättää vuoteensa. Mutta suurella huolella ja kärsivällisyydellä oli maisteri Ericus silläaikaa häntä hoitanut. Polttavassa kuumeessa oli Vilppu Hiltuinen maannut, kauheine kuumeenhoureineen, joissa hän oli puhellut pelottavia sanoja. Hiljaa oli pappi istunut sairaan vieressä, milloin muuttaen käärettä haavalle, milloin vedellä kostuttaen sairaan kuumeesta polttavia huulia, mutta alati lähettäen sisimmästänsä rukouksen sairaan puolesta hänen tykönsä, joka on erämaan herra.

Heikompi mies kuin Vilppu Hiltuinen olisi varmaankin kuollut pahasta haavasta. Nuoli oli tunkeutunut oikeanpuolisen olkaluun takaa, ja vahingoittanut keuhkon. Paljon verta oli Vilppu Hiltuinen menettänyt, kun pappi nuolen veti ulos ja vaikea haavakuume jäyti ankarasti siitä heikentyneitä voimia.

Monasti olikin jo näyttänyt siltä kuin olisivat papin kaikki ponnistukset pelastaa häntä olleet turhia. Mutta suomalaisen uutisasukkaan vankka ruumis voitti kuumeen maisteri Ericin huolellisen hoidon avulla, ja niinpä koitti päivä, jolloin Vilppu Hiltuinen, vaikkakin voimattomana entiseen verraten, mutta sentään haavasta parantuneena, voi nousta vuoteeltansa, kiittäen Jumalaa ja hyvää hoitajaansa.

Erämaan kevät oli kulkenut yli maiden ja herättänyt siellä hedelmällisen kesän. Metsä oli suloisessa juhannuspuvussaan. Valkoisina tuomet tuoksuivat ja koivut upeilivat vaaleanvihreissä hunnuissaan. Mutta tummina ja totisina kuin ennenkin kohosivat honkain ja kuusien latvat ja Raijetjatsen pauhina kuului uhkaavana keväisiä vesiä kuljettaen.

Yöt yllätysten valo säteilevän punasinervänä pysyi Njunnisvaaran huipulla, kimallellen väliin vaaleansviheriänä ja hennon valkoisena, väliin puhtaan purppuraisena ja hohtaen kuin tulena — ruskeanpunervana palavista loimuista lähtevänä värinä.

Kun Vilppu Hiltuinen oli päässyt kuumeesta, niin että selvästi voi jutella papin kanssa, olivat he paljon pakisseet. Vilppu Hiltuinen oli mitään peittelemättä kertonut elämäntarinansa. Tuntuvalla katumuksella ja liikutuksella oli hän kertonut, miten hänen kätensä Turun torilla oli ollut liian nopsa puukkoon tarttumaan, ja miten hän erämaassa tahtoi rikoksensa sovittaa.

Maisteri Ericus piti kyllä Vilppu Hiltuista syntisenä ja pahantekijänä, mutta sovitustyö, johon suomalainen vapaaehtoisesti oli ryhtynyt, tuntui hänestä riittävältä. Sillä varmaankin oli kovaa parannuksen tekoa lähteä yksinänsä raivaamaan tilaa asutukselle erämaahan, jota eivät tähän saakka olleet muut kuin paimentolaiset tallanneet.

Maisteri Ericus tiesi myöskin, että Lapinmaa asutus oli kuningas Kaarlen sydämenasia. Näiden autioiden perien asuttamiseksi oli hän pari vuotta sitte lähettänyt uutisasutusjulistuksensa, mutta siinä luvatuista eduista huolimatta, ei kukaan vielä ollut rohjennut ryhtyä yritykseen. Varmaankin Kaarle kuningas — ajatteli Ericus — ennen sallisi katuvaisen syntisen, joka erämaassa tahtoi palkita mitä oli rikkonut, alkavan Lappia viljellä kuin ettei tuohon työhön koskaan ryhdyttäisi. Ja siksipä päätti pappi olla sekä voudille että laamannille, jotka saapuivat kirkolle kauppa- ja verokäräjille, olla viskaamatta Vilppu Hiltuisen rikoksesta, ja päinvastoin avustaa että hänen uutisasutuksensa Raijetjatsen luona lain mukaisesti tarkastettaisiin ja merkittäisiin. Sen hän lupasi virkoovalle suomalaisellekin, joka siitä suuresti ilahtui.

Maisteri Ericus oli aivan sattumalta tavannut Vilppu Hiltuisen kaskensa keskeltä haavottuneena ja verta vuotavana. Pappi oli lähtenyt tuntureille etsimään sirkkain pääolinpaikkoja, antaakseen uusille kastetuille hieman opetusta ja vahvistaakseen heitä uskossaan. Myöskin oli hän ajatellut mahdollisesti sirkkain avulla voivansa tunkeutua tuorpenain luo, mitelläkseen heidän omilla maillaan voimiaan heidän kuuluisan noitansa kera ja ehkä taivuttaakseen heidän kovat mielensä Kristuksen pelkoon. Ja tällä retkellä oli hän kulkenut Raijetjatsen ohi ajoissa pelastaaksensa suomalaisen uutisasukkaan hengen.

Isän äkillinen kuolema, josta niin paljo oli puhuttu sekä lappalaisten että pirkkalaisten kesken, jotka olivat kuulleet mestari Olavin ja Kounon ankaran sanakiistan, ei ollut maisteri Olavin tunteelliseen luonteeseen vaikuttamatta, huolimatta siitä että hän muille yritti selittää kaiken tapahtuman luonnollisella tavalla. Hän kyllä koetti uskotella itselleenkin, että isän kuoleman oli aikaansaanut luonnollinen tauti, mutta aivan vakuutetuksi siitä ei hän itseänsäkään tuntenut. Olihan hän omin silmin nähnyt noitainroviojen palavan etelämpänä ja omin korvin kuullut mitä kamalimpia kertomuksia noitaämmien ja miehien teoista. Ja olihan vanhastaan tunnettua, että lappalaisten ja suomalaisten noituuden taito oli suurempi kuin muiden. Eihän ollut siis aivan mahdotonta ajatella, että mestari Olavia oli kohdannut ammus, ja niinhän Ericus herra tiesi tuorpenain kehuskelevankin, että Kouno oli papin voittanut.

Mutta jos lappalaiset tällaisia taikuuksia käyttivät, olihan silloin papin velvollisuus sitä vastustaa kaikin mahdollisin keinoin. Ja vaikkei ollutkaan täysin turvattu niitä vaaroja vastaan, joita kohti kulki, oli hän kumminkin omantunnon pakottamana lähtenyt tälle retkelle erämaan noitia vastaan.

Vilppu Hiltuinen oli kertonut kohtauksestaan Kounon kanssa koskenniskalla ja noista merkillisistä tempuista, jotka hän oli nähnyt ja naurullaan keskeyttänyt. Tarkkaavasti, aivan kuin väristen lappalaisten pakanuuden pimeyttä, kuunteli pappi kertomusta.

"Varmaankin hän oli tuorpenan noita Kouno", puhkesi maisteri Ericus sanomaan Vilppu Hiltuisen vaiettua. "Ja nuoli, joka sinua haavotti oli palkka itse ampumastasi. Varmaankin sinun nyt on täällä erämailla taisteltava suurten vaikeuksien kera. Ja ellen tietäisi sinun niin vakavasti päättäneesi, neuvoisin sinua lähtemään, ryhtymättä taisteluun, jossa olet alakynnessä. Sillä sinun on taisteltava sekä lihaa, verta että pahoja henkiä ja olentoja vastaan, jotka ovat tämän ilkeän noidan seidan kimppuusi manaamia".

"Vähätpä siitä piittaan", sanoi Vilppu Hiltuinen. Sillä minäkin taidan salaperäisiä runoja noitien kavaluuden varalle, ja tuskinpa minun tarvitsee Kounoa peljätä julkisessa taistelussa".

"Oletko itsekin noita?" kysyi pappi puolin nuhtelevasti katsoen Vilppu Hiltuiseen, hänen kuusen juurella istuessaan.

"Eihän sitä synniksi voine lukea, että Kristuksen sanoin ja merkein sekä isien mahtisanoin puolustautuu jumalattomien pakanojen vehkeiltä", vastasi Vilppu Hiltuinen kartellen. "Ja jos kimppuuni taistelussa hyökätään", hän jatkoi, "niin minulla lienee oikeus puolustautua käyttäen kaikkia Jumalan minulle antamia voimia".

Näitä sanoja ei Ericus herra voinut kumota, ja niinpä juttu siitä loppui.

Oli vierähtänyt monta päivää, jotka maisteri Ericus oli aikonut käyttää sirkanmiesten opettamiseen ja ehkä tuorpenain käännyttämiseen. Kun vihdoin Vilppu Hiltuinen oli tullut siksi terveeksi, ettei hengenvaaraa ollut, piti maisteri Ericus velvollisuutenansa jatkaa matkaansa ja pitää kiinni suunnitelmastansa. Sen hän ilmaisi Vilppu Hiltuisellekin, ja tämä, kiitollisena papin hoidosta ja lupauksesta, että uutisasutus laillisessa järjestyksessä tarkastettaisiin, ei vaatinutkaan enempää hyväntekeväisyyttä, etenkin kuin haava oli jo miltei parantunut ja hänen voimansa yhä lisääntyivät.

Kumminkin oli Vilppu Hiltuinen kovin pahoillaan siitä, että oli nyt hyvästä papista erottava. Tuo omituinen yksinäisyydentunne, joka oli hänet vallannut tuona iltana, jolloin hän kaskensa sytytti, hänessä uudelleen ja kiihtyneempänä heräsi. Kuolema, josta hän äsken Jumalan ihmeen kautta vain oli pelastunut, kuvastui pelottavana hänen mieleensä.

Ja nöyränä, puoleksi rukoillen ehdotti hän papille, että saisi tulla tämän seuralaiseksi korven halki sirkkain olinpaikoille.

Kauan pappi tuumiskeli ennenkuin tarjouksen hyväksyi. Mutta Vilppu Hiltuisen ahdistamana hän lopulta suostui.

Ja niinpä kävi, että nuo molemmat kookkaat miehet poluttomien salojen halki vaikeakulkuisten erämaiden läpi eräänä helottavan helteisenä kesäpäivänä tulivat sirkkain pääasunnoille Njunnisvaaran rinteelle.

X.

Kiihkeä kiukku oli sirkanmiesten mielet täyttänyt Vilppu Hiltuisen kasken nähtyänsä ja oli saanut heidät väkivaltaisuuksiin Kounoa ja hänen asumustansa kohtaan. Mutta kaikki osanottajat alkoivat pahantekoansa kovasti pahotella ja katua. Ja lisäksi tuli vielä tuorpenain koston pelko. Sillä vaikkakin noita Kouno olisi kuollut, olisi hänen heimonsa tarpeeksi suuri ja vahva kostaaksensa, jos tuorpenanmiehet vain saisivat tietää, että teko oli sirkkain työtä.

Mutta eivät kaikki olleet edes siitä vakuutettuja, että Kouno todellakin oli kuollut, sillä eräs sirkan mies Sjoibma vakuutti, ettei Skalokin kirves suinkaan ollut sattunut Kounoon, vaan vanhaan poronpaimenämmään; hän väitti myös nähneensä Kounon metsässä muutamia päiviä myöhemmin monenmoisia temppuja tehden kaatamassa puuta.

Ja totta se olikin. Kounon tärkein tehtävä kodan rakennettuansa olikin uuden noitarummun hankkiminen. Sillä ilman sitä hänen noituutensa oli vallan mitätön. Senpävuoksi hän olikin mennyt metsään etsiäksensä pohjoisesta etelään käsin kulkevasta laakson pohjasta kuusta, joka oli kasvanut kiemuroihin myötäpäivää ja johon ukkonen oli iskenyt. Tätä tehdessään hän oli tullut sirkkain laitumelle ja Sjoibma oli hänet nähnyt kivikirveellä — sillä teräksellä ei saanut koskea siihen puuhun, josta noitarumpu oli tehtävä — kaatamassa ukkosen halkaisemaa kuusta. Kouno ei ollut nähnyt, että hänet oli huomattu ja Sjoibmakin oli katsonut viisaammaksi väistyä suuren noidan tieltä. Hän olikin senvuoksi hiipinyt pois ja kiiruhtanut sirkkain asumuksille kertoaksensa mitä oli nähnyt.

Mutta sirkanmiehet eivät ottaneet uskoaksensa Sjoibman kertomusta. Kärkkäin oli Skalok väittämään, että Sjoibma oli nähnyt vain pelkän jabmekin metsässä. Sjoibma kumminkin oli varma asiastaan, hän oli omin silmin nähnyt Kounon ja kuullut hänen kirveenlyöntiensä paukkeen. Ja sirkanmiehet, jotka vähitellen olivat alkaneet katua ja peljätä mitä Skalokin ja kiukkunsa johtamina olivat tuona onnettomana yönä tehneet, tulivat vähitellen vakuutetuiksi siitä, että Sjoibma oli puhunut totta, ja että Kouno tosiaankin oli elossa.

Perinpohjainen kosto heitä odotti, ja heimon nuorkristityt, jotka kaiken aikaa olivat vastustelleet Skalokia, mutta jotka kuitenkin lopulta olivat suostuneet lähtemään kostoretkelle tuorpenoja vastaan, pelkäsivät yhtä paljon Jumalan vihaa kuin tuorpenannoidan kostoa. Kuumeentapaisella innolla he senvuoksi antautuivat rukouksiin ja uskonnollisiin menoihin parhaan taitonsa ja ymmärryksensä mukaan. Ei heillä ollut yhtään kirjaa — eikä myöskään yhtään lukutaitoista, mutta jokainen saarnasi miten parhaiten taisi. Päivät pääksytysten jatkui itkua ja parkua ja ruttona uskonnollinen herätys levisi.

Vain Skalok ja muutamat muut — pari vanhinta sirkanmiestä — jäivät uudelle liikkeelle kylmiksi ja katselivat halveksien tai säälien muiden polvien notkistuksia, rukouksia ja kyyneleitä. Niin, Skalok luulottelu että tuo oli kokonaan Kounon jabmekin loihtimaa, joka siten vielä kuoleman jälkeenkin tahtoi sirkanheimoa vahingoittaa. Mutta nuorkristityt näkivät suureksi mielipahakseen Skalokin puoluelaisineen uhraavan ja taikovan niinkuin ennenkin. Ankaria tuomioita he Skalokista ja hänen miehistään langettivat, mutta nämät eivät niistä olleet tietävinäänkään.

Hyvän kappaleen matkan päässä pääasuinsijoilta oli pieni vuorennyppylä, jota nimitettiin Nalovaardeksi. Täällä oli sirkanheimolla ammoisista ajoista ollut stuoramuspassensa ja tänne, uhripaikan läheisyyteen, muutti nyt Skalok ja ne sirkanheimolaiset, jotka olivat pysyneet hänelle ja vanhoille jumalille uskollisina, papin tultua asumuksille ja vielä enemmän kiihdytettyä sirkkalaisten kristillistä intoa.

Sopivaan aikaan oli maisteri Ericus tullutkin, sillä koko heimo oli nyt siihen määrään täynnänsä kristillistä intoa, ettei maisteri Ericus sitä voinut käsittää muuksi kuin Jumalan erityiseksi ihmeeksi.

Kun pappi Vilppu Hiltuisen seuraamana ensin oli tullut valta-asumapaikalle, valtasi useat sirkat, jotka hänessä tunsivat tuon jättiläisen, jonka olivat nähneet tulessa työskentelevän, suuri kauhu. Mutta papin läheisyyshän takasi, ettei noituus voinut olla kyseessä. Siksipä molemmat otettiin mitä parhaiten vastaan ja kestittiin, eikä maisteri Ericuksella milloinkaan ollut ollut hartaampia kuulijoita Jumalan sanaa julistaessaan kuin erämaassa Njunnisvaaran rinteellä. Päivät läpeensä hän saarnasi ja opetti, ja jättäen kaiken maallisen kokoontuivat sirkan miehet ja vaimot kiven ympärille, joka kävi alttarista, kuullaksensa maisteri Ericuksen suusta Jumalan lohduttavaa sanaa ja nauttiaksensa hänen pyhää sakramenttiansa.

Eivät toki kaikki.

Skalok ja pari vanhusta, jotka siksi paljon kunnioittivat esi-isiensä jumalia, ettei kunnioitus voinut hälvetä äkillisistä tunteenpurkauksista, olivat heti maisteri Ericuksen tultua jättäneet kylän ja lähteneet Nalovarden luo.

Tämä oli tapahtunut näin:

Pappi oli heti kuultuansa Skalokin ja muutamien muiden heimolaisten vielä olevan pakanoita, mennyt Skalokin kodan luo puhutellaksensa vanhaa noitaa. Skalok olikin kotosalla, muttei näyttänyt papille suopealta.

Lempeästi ja totisesti alkoi maisteri Ericus puhua kristittyjen Jumalasta ja Kristuksesta, joka oli tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan. Skalok kuunteli vaieten ja antoi papin puhua suunsa puhtaaksi. Hän istui kyyryssä arenin ääressä ja tirkisteli tukkansa alta pienine tihusen ruskeine silmineen pappia, joka istui vastapäätä.

"Niin, niin", sanoi hän, papin lopetettua, "kyllähän daroille on valko-Jeesus, kirkossakäynti ja papin kuunteleminen sunnuntaisin hyvä, mutta lappalainen tarvitsee arkipäiväistä jumalaakin. Ei ole hyvä yksinänsä olla tuntureilla. Varminta on että lappalaisilla edelleen isien tapaan on Beive ja Jubmel ja Tjermes ja Ruotta. Daro ei tarvitse arkipäiväistä jumalaa — pitäköön hän siis kauniin ja hienon pyhäpäivä-Jeesuksensa".

"Ne jumalat joitas palvelet", sanoi pappi, "ovat vain voimattomia pahoja henkiä. Ainoa oikea Jumala on kristittyjen Jumala. Ainoastaan yksi Jumala on".

"Oh, nytpä pappi lasket loruja! Teillä kristityillä on useampia Jumalia kuin meillä — olenhan itse ollut kirkossa kuulemassa. Jumala ja Kristus ja Isä ja Poika ja Pyhä henki ja Neitsy Maaria ja Pontius Pilatus… ja manauksiakin käytätte, vaikkei niillä ole oikeaa voimaa…"

"Jumalan sanaa ei mikään pakanallinen saarna voi vastustaa".

"Ja kumminkin tuorpenannoita Kouno lähetti noidannuolen isääsi vastaan yhdellä ainoalla sanalla…"

Maisteri Ericus tunsi vihan kiehuvan sisällänsä, mutta hän tiesi, että joka vihan ilmaisu vahingoittaisi hänen asiaansa ja siksipä hän malttoi mielensä ja otti lempeät hyvästit.

Skalok seisoi kodan ovella ja katsoi hänen jälkeensä.

Ja auringon seuraavana aamuna noustessa, oli Skalok ja ne harvat, jotka olivat pysyneet hänelle ja isien jumalille uskollisina, menneet matkoihinsa Nalovaaraa kohti.

Täällä ylhäällä pyhällä vuorella he olivat, papin alhaalla kylässä saarnatessa Kristuksen oppia, uhrattuansa vanhoille Jumalille, rakentaneet kodan, johon aikoivat jäädä, kunnes luulivat maisteri Ericuksen palaavan kirkolleen Tunturijärvelle.

Metsästäen ja kalastaen he päivänsä viettivät ja monia uhreja tällä aikaa jumalille annettiin. Illalla, kun miehet olivat kerääntyneet aren ja lihapadan ympärille, joka tulella porpotteli, juteltiin monia vanhoja tarinoita ja Skalok opetti seuralaisillensa monta salaperäistä runoa.

"Merkillisiä asioita pappi kertoi", sanoi Skalok eräänä iltana, aren ääressä istuessa satuja ja tietoja kertoillen, "mutta vähätpä hän sentään tietää siitä miten daro ja saame tulivat kahdeksi eri kansaksi".

"Kertovatko tarinat siitäkin?" kysyi Bootas-Njojte, vanhin miehistä.

"Vanhastaan on siitä olemassa joiku", vastasi Skalok.

Ja ilman että kukaan häntä pyysi alkoi hän joikata:

Itään auringosta, kuusta, Länteen lähtein tähtöisistä Attje, ihmisluoja syntyi, Yhden käden kääntehestä, Jubmelan on luottehista, Aivan aikojen alussa. Itään auringosta, kuusta Länteen lähtein tähtösistä Maa on kultaa, kuultavata Kivet hohtaa hopeoina. Aivan aikojen alussa Attje ainut ihmisluoja Mailla hopeen hohtavilla Kultaisilla kunnahilla Kultasorkkia poroja Ajoi kiiltosarvisia. Maidot pulppuilit puroina, Beive silmäänsä ei sulje. Kuuset kystinä lihoina, Juustona petäjät pitkät. Idän virtain vieremillä Beivel' laajat laituimensa, Tuhansine poroinensa, Nopsine kuin päivän nuolet Kiiltävät kuin Beiven silmä. Taivaiselle taatollensa, Puhelevi Beiven neito: Pane minut paimenehen Karjojesi kaitsentahan Idän virtain vieremille! Beive laski lapsosensa. Neito saihe metsämaille Päivän peurain paimeneksi. Beive vaali valkoistasi! Poika Maan tuo matkajavi Vaeltaa valojen maita, Huomaa Beiven kauniin karjan, Porot neidon paimentamat. Hiipii hiljaa metsän halki Jaloillansa nokkelilla Härkää suurta heittämähän. Neito Beiven metsämailla Taaton karjaa kaitsemassa Beive vaali valkoistasi! Beiven neitosen näkevi, Aurinkoisen tyttölapsen, Poika maan tuo rautajänne. Sydämehen kaiho syttyy, Povi kummastusta kumpuu, Tytön silmät nähtyänsä. Päivän neitonen näkevi Poian maan, tuon rautajänteen. Riemu tytön rinnan täyttää, Jubmel-suosikin kun näkee, Povensa hän pullistelee, Kiemailevi kaikin keinoin, Antaa katseen kauas kiitää Poikaan valot kohdistavi. Beiven neito kaunokainen Yhtyi poian kumppaniksi Metsänkäyntiin, kalateille, Nuolet poian huojentavi, Lohdut murheille tuo muistaa, Kisakumppani on oiva. Jubmel suuren lahjan lainaa, Jälkeläisen heistä jättää. Idän virtain vieremillä Beiven porot valkorinnat Samoilevat saattajatta, Paimenetta kaunis karja. Kasvoi Beiven tyttärestä, Maan pojasta nuori polvi, Maille, ilmoille iloksi. Beiven pojille avuksi, Neito peuroja kesytti, Koiria kotihin saattoi, Ruoan eestä palvomahan. Kuoli kaunis Beiven neito — Nytpä koitti kovat aiat. Näin on Neito ennustanut, Beiven luokse päästessänsä: Laskee päivä, yöhyt jakaa Pimeyttä pitkin maita Asunnoille päivän poikain. Aamusta ei kenkään tiedä. Sudet saapuu, kormit[1] pistää, Laskee päivä, taudit tappaa, Pimeässä valon lapset, Aamun koittoa et arvaa. Päivä laskee. Beiven neito, Palaa kohti valkeutta, Sen vie Beiven lapsosille. Eipä kenkään taida tietää, Koska koittaa uusi aamu — — Tämä oli toinen aika. Peikot polkee, jyryy, jyskää. Meret, maat ja taivaat suuttuu, Valo jättää Beiven poiat, Jubmelalta unhoon joutuu Beiven tytön jälkeläiset, Bjäggogalle[2] lapioittain Myrskysäitä maille heittää. Tuuli vinkuu, vesi virtaa, Jubmel kumoo koko mailman, Merten, järvein, virtain vedet Vuorten korkeuksiin kohoo. Turha ihmislasten pako. Rotaimosta Beiven-neito, Näki tuo tuhon tulevan Riensi hän Jubmelan luokse, Pyytämään rukoilemahan. Jubmel herra taivahitten, Kuuntelevi Beivenneittä, Rientää maille, mantereille, Beiven poikien avuksi. Liian myöhään taisi tulla, tapaa kaksi sisarusta Batje-poian, Nanna-tytön Ottaa heidät kainaloonsa Passevaaren[3] kukkulalle, Tuonne turvapaikkaan saattaa, Mailman takaisin hän kääntää, Että vedet poispäin virtaa. Noin tuo uusi mailma luotiin: Liejuin pohjalla on kullat, Hopeet vuoriin kytkettyinä, Makeat ei metsän annit. Nanna Passevaaran jättää Idän kulmaa kohti kulkee, Miestä, puolisoa etsein. Batje lännen puoleen lähtee Kulkein kolmen päivän kierron, Halki suurien salojen, Käyden naisen etsinnässä. Turha ompi nuorten etso, Kohtaavat ja erkanevat. Eteläänpäin Nanna lähtee, Batje pohjan puoleen painaa Parin päivän pitkän kierron. Näki neitosen norolla, Siskoksensa tuon hän tunsi. — Kulmallensa kumpainenkin Kulki etsein puolisoa. Murhemielin Beiven neito Näkee lasten harhailevan, Unehen nuo uuvuttavi; Ihanaista unta nähden Unhoon joutuu menneet muistot. Herättyään virkeimpinä Halki maiden matkajavat, Aina kunnes kohtajavat; Eivät tunne toisiansa. Poika tuosta immen ottaa, Nannetjamin[4] naiseksensa Kodan kyhää, porot ottaa, Laatuun tulee Beivän lapset. Tämä oli kolmas aika. Nannan Batjen jälkeläiset — — Saameks häntä sanottihin — Jumalan ol' suosikkeja, Rotaimon rikosten miehen Pahan Perkeleen vihaamat. Meren rantaan tuo menevi. Sieppaa savea ja hiekkaa, Saamen kuvaksi sen muovaa. Näki nuori sorja Saame Isän luokse tullessansa Kuvan oman muotoisensa Perkeleen savesta saaman. Valittavat Batje, Nanna: Kumpi oikea on näistä? Kumpi Saame — kumpi Daro[5] Beive taivaan kirkassilmä: sano kumpi näistä Saame? Beive lapsiansa kuulee, Tjermes[6] ajamahan lähtee, Kuminalla kukkuloille. Säikkymättä seisoo Saame, Aijan juoksaa[7] ei hän pelkää. Mutta poika perkeleisen, Savesta kokohon saatu, Pelkää perin pehmiivänsä, Sadevirroissa viruen; Satehelta suojaa etsii. Kaarnasta katon kyhäsi. Batje parahiten huomaa, Perkeleen petoksen hankkeet Isän mielen muuttimiksi; Turhanpäite työ on tehty, Näkee Manna, näkee Batje Kumpi oikea on poika, Jälkeläinen Beiven neidon: Poika peloton on Saame; Vaan ken arastellen piili, Raukka rankkasateina: Poika Perkeleen on Daro.

[1] Poropaannat. [2] Tuulten jumala. [3] Pyhä vuori. [4] mo nannatjam = rakkahaiseni. [5] Daro = petkuttaja, ruotsalaisen lapinkielinen nimitys. [6] Tjermes = ukkosen jumala. [7] Aijan-juoksaa pitivät lappalaiset ukkosen kaltaisena.

Äänettöminä kuuntelivat miehet Skalokin joikua ja paljon he kehuivat, kun hän laulunsa oli lopettanut.

Mutta arella oli tuli häältynyt ja sääsket alkoivat veisata yksitoikkoista nuottiansa, viimeisten sirkan heimon pakanain Skalokin kertomusta muistellen nukahtaessa.

XI.

Paljon työtä ja vaivaa meni Kounolta uuden kobdaan hankkimiseen vanhan sijaan, joka oli joutunut tulen uhriksi. Kaikki voimakkaammat loihtunsa ja mahtisanansa pani hän työssään liikkeelle, hän ei sittekään ollut vakuutettu siitä, että oikea henki siten tuli rumpuun kiinnitetyksi. Viimeaikojen tapahtumat olivat järkyttäneet Kounon luottamusta itseensä ja voimaansa, ja tämä teki hänen mielensä alakuloiseksi. Ja eikä hän miestensä katseissa nähnyt yksinomaan ystävyyttä. Hiisu ei jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä Kounon ärsyttämiseksi, ja niinpä vähitellen kävivät kaikki heimon miehet ja naiset hänelle pahansuoviksi. Julkisesti ei tätä pahansuopuutta uskallettu tuoda näkyviin, sillä olihan Kouno noita, jolla oli salaisia temppuja sekä puolustukseksi että kostoksi.

Mutta että jumalat olivat vihastuneet Kounoon, siitä kaikki olivat vakuutettuja. Ja siitähän oli päteviä todistuksiakin, kun keskellä kesää ahma tuli ja iski parikymmentä Kounon kauneinta porohärkää.

Mikä tähän oli syynä, sitä ei Kouno kyennyt selville saamaan, kun rumpu ei vielä ollut valmis, mutta hän aavisti uutta Raijetjatsen miehen noituutta. Varmaankaan hän ei ollut kuollut. Ja kuitenkin Kouno oli nähnyt hänen kaatuvan liekkeihin, ja niiden loihtujen, joita nuoleen oli luettu, jonka Kouno oli ampunut, piti oleman tarpeeksi vahvoja tuottaakseen varman kuoleman sille, johon nuoli osui. Tämä mies oli käynyt Kounolle pelottavaksi kummitukseksi; hän tunsi häntä samalla kertaa sekä vihaavansa että pelkäävänsä. Ja ehkeivät taiat tätä vihollista vastaan mitään hyödyttäisi.

Tästä hänen oli päästävä selvyyteen. Hänen oli saatava selville oliko hänen taisteltava elävää miestä vai jabmekia vastaan. Rummusta hän helposti olisi kotona kodassaan voinut tuon tutkia, mutta vanha rumpuhan oli poltettu eikä uusi ollut valmis käytäntöön otettavaksi.

Siksipä hänen oli mentävä Raijetjatselle omin silmin nähdäksensä tuntemattomaan ampumansa nuolen vaikutuksen. Päivästä toiseen hän retken lykkäsi, mutta tuntemansa omituinen levottomuus häntä ajoi lähtemään.

Oli säteilevä, kirkas kesäaamu. Päivä paistoi sydänkesän kuumuudella taivaalta ja tuskin väreilykään kävi yli Vistejauren kuvastinkirkkaan pinnan. Heimon kaikki miehet ja naiset olivat menneet saloille etsimään ja koolle ajelemaan kevätkesällä harhaan joutuneita poroja — Kouno yksin oli jäänyt kotia, muka tärkeitä taikatemppuja tehdäksensä.

Kouno kävi kappaleen puronvartta. Hän tiesi jossakin puron läheisyydessä olevan vanhan seidan, joka jo aikoja sitte oli menettänyt voimansa, kun heimo monen monituiseen vuoteen ei ollut sille enää uhrannut. Taru kertoi tästä seidasta:

Oli tuorpenanheimon mies nimeltä Patto-podnie.

Hänen asuntonsa oli Aranoiven läheisyydessä, jossa tähän aikaan asui eräs Stalo.

Patto-podnie oli viisas mies ja monessa suhteessa koko taitava. Hopeaakin hänellä oli sekä monta kirkasta vaskikattilaa. Mutta hänen kallein omaisuutensa, arvokkain kaikesta mitä hän omisti, oli hänen tyttärensä. Kaunis tytär, joka auttoi häntä poroja paimentamaan.

Patto-podnien tytär paimenteli poroja; kaikkia isän kauniita poroja. Hän oli yksin metsässä. Silloin kohtasi hän Stalon.

Stalo äkkäsi sorean neidon — näki Patto-podnien tyttären. Ja kiihkeästi valtasi hänet haki omistaa Patto-podnien tyttö.

Hän otti tytön olalleen ja kulki raskain askelin halki soiden. Raskain askelin hän käveli, jättäen syviä jälkiä.

Ja Patto-podnien tytär, joka oli lähtenyt metsään isänsä poroja paimentamaan ei palaa.

Silloin itkee Patto-podnie ja valittaa. Tytöstäänpä, joka metsästä varastettiin, hän katkerasti valittaa. Ja surun painamana hän hakee laulunhengeltä lohdutusta.

Hän laulaa: "Jubmel, sinä suurin ja korkein! Jubmel, sinä joka korkeita taivaita hallitset! Katso, tyttäreni, Patto-podnien tyttö, on poissa."

"Beive", hän laulaa, "Beive, taivasten silmä! Sinä, joka säteilet korkeuksissa maan yli, katso armahtain Patto-podnien tuskaa tyttärensä tähden."

"Kuka on Patto-podnien tyttären ryöstänyt? Kuka on vienyt teille tietymättömille kauniin tytön? Antakaa, jamalat, Patto-podnie raukalle tytär takaisin."

Niinpä Patto-podnie jumalille laulaa ja hänen joikauksensa ääni kohoo Jubmelan luo. Silloin näkeekin Patto-podnie Stalon jäljet jängällä ja seuraa niitä luolaan, jossa Stalo asuu.

Stalo hyökkää Patto-podnieta kohden. Pientä saamea vastaan ryntää suuri Stalo. Patto-podniepa pakenee pyhän kiven luo ja lupaa uhriksi nuoren porohärän, jos seita antaa hänen voittaa Stalon.

Mutta Stalo lupaa samanlaisen uhrin, ja taistelu jää ratkaisematta.

Vielä kerran lupaa Patto-podnie uhrin — sata härkää. Mutta Stalokin kohottaa samaan määrään tarjouksensa ja tasapäisenä jatkuu tappelu.

Patto-podnie huutaa korkeille jumalille. Uksakka hänen päähänsä neuvon johtaa: Lupaa seidalle uhriksi Stalon kirves. Niinpä tekikin saame ahdingossaan. Stalo joutuikin heti hengiltä. Patto-podnie sai takaisin tyttärensä.

Runsaita uhreja hän sitte lahjottikin seidalle ja laski sen juurelle Stalon kirveen.

Kouno ei tiennyt, miten seidan luota oli hävinnyt Stalon kirves, eikä hän myöskään tiennyt miksi tuorpenanheimo oli lakannut uhraamasta tuolle seidalle, jolla kerran oli ollut niin suuri voima. Hän oli kumminkin tullut ajatelleeksi Patto-podnien tarinaa, ja kun hän tiesi, että ken uhraamalla unohdetulle seidalle saa sen uuteen voimaan, saa myös seidalta apua vihollisiansa vastaan taistellessaan, niin hän päätti etsiä vanhan seidan ja antaa sille tarpeellisen voitelun. Ehkäpä se nyt osottautuisi yhtä tehokkaaksi saamein auttajaksi tunkeilevia vieraita vastaan kuin silloin kun se auttoi Pattopodnea Staloa vastaan.

Kauanpa Kouno sai puron luona etsiä ennenkuin seidan löysi. Monet vuodet unohdettuna ja hoitamattomana kuin oli ollut, oli se lyyhistynyt muiden rantakivien joukkoon, ja ainoastaan kiveen, vuosikautisista lumista ja sateista huolimatta, piintyneestä verestä ja rasvasta, voi Kouno sen muista kivistä erottaa.

Paljain päin ja kumarrellen laskeutui Kouno polvilleen ja tarttui molemmin käsin seitaan, lukien manausta:

Erämaiden suuri henki, Metsänriistan suoja parhain, Veriuhrein voitelema Ellös sie pahaksi pane, Kosta, ettäs koskettelen Kunnioittain, pehmein koprin.

Seita tuntui keveältä. Sitä piti Kouno jumalten suosiollisena enteenä, jonka vuoksi hän kantoikin seidan kappaleen rannasta ja pani sen suurelle maakivelle.

Tuskinpa oli tuo tehty, kun Kouno kuulee ryskettä ja jyminää metsässä. Suuri koirasmetso lähti liikkeelle ja istui suureen mäntyyn ainoastaan muutaman askeleen päähän Kounosta.

Suotuisampaa merkkiä jumalat tuskin voivat antaa. Vironakan ylväs lintu oli itse tullut seidan luo tarjoamaan itseään uhriksi. Kouno sieppasi jousensa, jonka oli pannut luotaan seitaa etsiessänsä, ja tarkasti tähdätty nuoli osui kauniiseen lintuun.

Nopsasti leikkasi hän sen kaulan poikki ja antoi veren tippua seidalle. Ammutun linnun pään, jalat ja siivet uhrasi hän sitte Patto-podnien kivelle.

Kouno tunsi itsensä tyynemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin pitkiin aikoihin, ja nopein askelin kiiruhti hän Raijetjatsea kohti. Oli paahtavan lämmin ja ilma puiden lomissa väreili kuumuudesta, mutta vaikka hiki valui, ei Kouno hiljentänyt pehmeitä askeleitansa. Vasta Raijetjatsen kohinan kuuluessa niin läheltä että hän koska tahansa saattoi nähdä sen valkean vaahdon vilahtelevan metsän lomitse, alkoi hän hiipiä hiljemmin ja varovaisemmin.

Ei muu kuin kosken pauhina häirinnyt hiljaisuutta ja vaikka Kouno kuinka tähysteli, ei hän voinut huomata mitään, mikä olisi ilmaissut suuren tuntemattoman miehen vielä oleskelevan täällä.

Ei yhtään verkkoa — ei edes koukkua ollut pantuna tyveneen kosken alapuolelle. Ei mistään näkynyt kohoavaa savua, joka tietäisi ihmisen läsnäoloa.

Kouno, joka alussa oli varovaisena hiiviskellyt, peläten näyttäytyä piileskelevälle viholliselle, kävi nyt rohkeammaksi, "Karjalan voima ei ollut nuoltani väkevämpi", hän mutisi.

Hän kävi metsän halki kaskelle käsin. Äkkiä hän seisahtui. Sillä varjoisen, pilviä piirtelevän kuusen juurella hän huomasi havuista, oksista ja eläimentaljoista kyhätyn vuoteen. Muutamia yksinkertaisia tarvekaluja siinä myös oli, mutta näytti sillä kuin olisi kaikki äkisti moniaita päiviä sitte jätetty paikalleen.

Kouno juoksi havuvuoteelle ja istui siihen nauraen täyttä kurkkua. Hänen vihamiehensä oli kuollut metsään. Ei hän milloinkaan palajaisi. Tai oli hän paennut, peljäten naapurejaan. Ei milloinkaan hän tulisi takaisin. Vielä oli Kouno suuri noita — ja riettaan karjalan oli hän noituudessa voittanut.

Kasken luo meni Kouno. Tuli oli itsestään sammunut suurta vahinkoa tekemättä. Laidun ei ollut mennyt piloille. Oi, jumalat olivat suopeita.

Ehkä löytäisi Kouno täältä vihamiehensä kuolleen ruumiin? Kiihkeästi hän alkoi etsiä mitään löytämättä. Olihan selvää — karjala oli paennut. Poissa hän oli eikä koskaan palaisi.

Ja vielä kerran nauroi Kouno kalseata vahingonilon nauruansa.

Kevennetyin mielin hän lähti paluumatkalle tuorpenain asuinpaikalle.

XII.

Kokoomisaika oli ohi ja tuorpenanväki oli palannut varsinaiselle asuinpaikalleen ajellen puolikesyjä poroja kasaan porotarhoihin. Vasikat piti merkittämän — kesä oli ollut suotuisa, ei liikoja sääskiä ja laitumet hyviä, niin että sekä porovaatimet että vasikat olivat väkineitä ja voimakkaita.

Tuorpenan miehet ja vaimot siitä olivat hyvillään, ja merkkaillessa valitsi joka perhe yhden tai pari poroa uhrieläimeksi suureen syysuhriin, joka tänä vuonna oli lykätty tavallista myöhempään.

Tämä oli johtunut Kounosta, joka kaikenlaisilla tekosyillä oli lykännyt uhriaikaa. Syynä siihen oli luonnollisesti, että hän tahtoi rumpunsa valmiiksi, sillä ilman sitä ei uhrausta voitu toimittaa. Nyt oli vihdoinkin rumpu valmis, suuri ja pärisevä, aivan entisen näköinen — hän oli kumminkin sen kalvoon piirtänyt kaksi uutta kuvioa. Valkean Kristuksen ja Karjalan.

Monia taikoja ja lukuja käyttäen oli Kouno koossaolevasta porolaumasta valinnut soveliaimmat uhriporot, jotka noidan antaman merkin mukaan otettiin svopella [svoppe = suopunka] kiinni ja sidottiin lähelläolevaan puuhun. Kun kaikki porot oli otettu kiinni, meni Kouno ne merkitsemään eri jumalten merkeillä.

Valkeat porot eivät kaivanneet merkkiä, sillä Beive oli itse ne merkinnyt valon valkealla värillä. Mutta Tjermeen uhrieläimet merkittiin punaisella rievulla, joka vedettiin poron korvan läpi, ja samaten Routtan, manalan valtiaan, porot mustalla merkillä. Jubmelalle ei suorastaan uhrattu, hän oli tuo suuri jumala, joka lopulta sai kaikista uhreista kunnian.

Suuri oli raido, joka Matinpäivän aikana pääasumuksilta Vistejaurelta kulki ylös Aranoivelle. Etunenässä kulki Kouno, taluttaen ensimäistä uhriporoa, suurta, häikäisevän valkeata härkää, Beiven uhria. Perässä pitkänä jonona tulivat muut uhrieläimet, peräkanaa sidottuina, Beiven porot ensin, sitte Tjermeen ja viimeksi Ruottan. Ja molemmin puolin kulkivat tuorpenanheimon miehet. Kaikki olivat mukana — paitsi vanha Hiisu.

Oli jotakin merkillistä, että eräs vanhemmista jäi pois stuoramus passesta. Eivätkä kaikki olleet siihen tyytyväisiä — vähimmin Kouno — mutta hän ei tahtonut tai rohjennut millään tavoin koettaa pakottaa Hiisua tulemaan mukaan, vaikka hän tiesi, että Hiisun poissaolo tällaisesta uhrista voisi viedä suuren osan uhrin voimaa. Sillä yhteisesti oli heimon uhrattava, jos mieli saada jumalat suopeasti uhreja katsomaan.

Kumminkin toivoi Kouno niiden monien hyvien merkkien jälkeen, jotka hän viime aikoina oli huomannut, etteivät jumalat senvuoksi hylkisi heimon lahjaa, ettei vanha Hiisu tahtonut tulla mukaan uhripaikalle.

Asunnoille jäivät naiset ja Hiisu ainoiksi kotimiehiksi. Miesten poissaollessa eivät naiset saisi tehdä kuin kaikkein välttämättömimpiä askareita ja heitä varotettiin ankarasti, auringon punervan kehän lähestyessä Aranoiven terävää huippua lännessä, joikaamaan ja tekemään ne taiat, jotka Kouno oli heille opettanut.

Kounon kodassa istui yksin vanha Hiisu mieli katkerana. Kostaa piti hänen — kostaa Kounolle, vaikka itse siitä kukistuisikin.

Mutta mitenkä olisi kostettava? Paljon oli Hiisu sitä aprikoinut, voimatta tehdä päätöstä. Sillä yksin hän ei rohjennut käydä Kounon kimppuun. Eipä siksi, että hän suuresti olisi peljännyt Kounon noituutta, mutta — Kounollahan oli voima, jota ei ollut hyvä yksin vastustaa.

Jospa hän hakisi apua papilta?

Hiisu ei ollut paljoakaan kuullut puhuttavan Valkeasta Jeesuksesta, mutta kumminkin hän tiesi, että tämä oli joku Jaulo-Herra, jolla väliin oli koko suuri mahti. Olihan Kouno kyllä voittanut vanhan papin, sehän oli tosi asia, mutta sehän voi riippua siitä, ettei tämä ollut ollut kyllin viisas ja lukenut varoja suojellakseen itseänsä Kounon noituudelta.

Ehkäpä jumalat vihastuisivat, jos Hiisu turvautui pappiin? Mutta eikö hän silti voisi kunnioittaa vanhoja jumalia vaikka tutkiskelikin Valkean-Jeesuksen viisauden sanoja?

Jospa hän vain ne tietäisi, voisi hän kyllä kostaa Kounolle, itse panematta mitään alttiiksi.

Tällaiset ajatukset eivät antaneet Hiisulle rauhaa. Hän ei toki uskaltanut mennä papin luo kenenkään heimolaisen tieten. Mutta kun kaikki muut heimon miehet menivät stuoramus passeen Aranoivelle, jäi Hiisu yksin kotiin.

Neljätoista päivää piti uhrijuhlan pyhällä vuorella kestämän. Uhritulien piti loimuta yli tummien syysmetsien, verta ja poronrasvaa piti seitain tilkkua. Uhrilaulun tulisi kaikua rummun raskaassa jyminässä ja uhrilihan porista kiiltävissä kattiloissa.

Mutta tuskinpa oli suuri raido uhriporoineen miesten vaietessa ja naisten laulaissa lähtenyt asumuksilta, ennenkuin vanha Hiisu nakkasi jousen olalleen ja läksi nopein, kiirehtivin askelein kirkolle käsin.

− − −

Voimakkaasti oli maisteri Ericus saarnannut sirkan keskuudessa, ja eipä hän ollut milloinkaan ennen nähnyt saarnansa kantavan niin runsaita ja äkillisiä hedelmiä. Omantunnon vaivoissa olivat sirkanmiehet kertoneet papille hyökkäyksestään Kounon asunnolle, ja miten he luulivat polttaneensa Kounon kotaansa.

Maisteri Ericus kyllä lausui ankarat nuhteet väkivallantekijöille, mutta hän silti tunsi mielessään ikäänkuin helpotusta, sillä hän tiesi Kounon olevan etelä-Lapin pakanuuden vankimman tuen ja että hänen tieltä raivaamisensa samalla oli pahimman kristinuskon levenemisen esteen poistaminen kovan, hillittömän tuorpenanväen keskuudesta.

Ja Kounohan oli noita — sehän oli sekä tunnettu että tunnustettu — jonkavuoksi hänen rangaistuksensa, elävänä polttaminen, ei ollut sen ajan noitien ja noitaämmien tavallista kohtaloa kummempi. Maisteri Ericus olikin näkevinään Jumalan antaman merkin siinä, että tuo pakana, Kouno, oli omien heimolaistensa koston vuoksi joutunut perikatoon.

Kumminkin oli jotakin, joka tuntui hänestä omituiselta. Sirkanmiesten katumuksellaan kertomanhan piti tapahtuneen samana ehtoona kuin Vilppu Hiltuinen oli haavottunut työskennellessään kaskellansa. Pappi oli ollut vakuutettu nuolen olleen Kounon lähettämä. Mutta jos sirkanmiehet samana iltana olivat surmanneet Kounon, kuka oli silloin sinkauttanut nuolen Vilppu Hiltuista kohti? Tai oliko tässä uusi taikuus? Oliko Kouno ehkä kääntänyt sirkanmiesten silmät, tai oliko hän kuollessaan loihtinut nuolen vihollistansa kohti lentämään?

Selvän tästä saisi maisteri Ericus piankin, sillä niinpian kuin juhannuskokous oli pidetty — johon vain vähäinen osa lähinnä asuvia lappalaisia tapasi tulla — hän oli päättänyt mennä tuorpenain luo, tavatakseen näitä heidän omissa metsissänsä ja koettaaksensa Jumalan sanalla ja hengen voimalla saada heidät oikealle tielle heidän kaikesta pakanallisesta iljettävyydestänsä.

Tehokasta apua hän siihen toivoi Vilppu Hiltuiselta ja sirkanmiehiltä; viimeksimainitut olivat täynnänsä äskenkäännettyjen pyhää intoa, ja Vilppu Hiltuinen varmaankin mielihyvällä soisi taikataitoisten naapuriensa, joita hänen alati oli peljättävä, kääntyvän Kristuksen lempeään oppiin.

Aluksi sirkanmiehet kohtelivat Vilppu Hiltuista pelolla ja epäillen, mutta oleskellessaan papin kera sirkan heimon keskuudessa oli hän saanut heidät ihailemaan suuria ruumiinvoimiansa ja taitavuuttaan kaikissa missä miehuutta kysyttiin. Moni neito katseli ihailevasti, miten nuori kookas suomalainen erehtymättömällä varmuudella ampui rautakärkisen nuolensa metsänotukseen tai pilkkaan, jota käytettiin miesten huviksensa kilpaillessa nuolilla ampumisessa.

Kävipä niin, että Vilppu Hiltuinen tapasi naisen, joka tahtoi käydä hänen kanssansa elämään erämaahan. Se oli Sjoibman tytär, Marga.

Sirkat eivät suurin olleet tyytyväisiä siitä eivätkä tahtoneet juoda suomalaisen kosioviiniä [Lappalaisten kosinta tapahtui siten, että kosija tuli aiotun morsiamensa luo tuoden mukanansa viinaa, joka juotiin ennen kosiaisjuhlallisuuksia. Kihlaus ei ollut pätevä ennenkuin oli juotu kosijan "suognodia vijne" s.o. kosio-viini.], mutta kun pappi itse oli puhunut Vilppu Hiltuisen puolesta ja luvannut viisi kokonaista kiiltävätä kosiolahjaksi suojatillensa, myöntyi Sjoibma ja muut sukulaiset, ja kuin maisteri Ericus palasi takaisin kokoukseen kirkonkylään, seurasi häntä moni sirkanmies sekä Vilppu Hiltuinen ja hänen aiottu morsiamensa. Oli näet tarkotus viettää häät rukouspäivän kokouksessa.

Maisteri Ericus oli luvannut auttaa Vilppu Hiltuista uutisasumuksen katselemuksessa, että hän sen saisi laillisesti hyväksytyksi. Kun vouti vielä asui kaupungissa eikä tullut tunturiseuduille paitsi veronkantokäräjille, ei Vilppu Hiltuisella ollut suuria toiveita saada uutisasuntoansa tarkastetuksi ennenkuin seuraavana vuonna.

Kumminkin tapahtui juuri tänä vuonna jotakin merkillistä. Vouti saapuikin rukouspäivän käräjille korkeiden herrain seurassa, jotka kuningas oli lähettänyt tutkimaan miksi ei kuninkaan vapaakirjeestä huolimatta oltu perustettu yhtään uutistaloa. Matkassa olivat mahtavat ja hyvin ymmärtäväiset herrat Baltzar Beck, Jören Hansson ja "fogati" (Karle Kröplin?). He jäivät rukouspäivänkäräjiksi tänne, ja ilolla he kuulivat Lapin nyt saavan ensimäisen uutisasukkaansa. Empimättä he eivät kumminkaan olleet halukkaita lähtemään papin ja Vilppu Hiltuisen sekä muutamien oppaina seuraavien sirkanmiehien mukana Raijetjatselle uutisviljelyksen katselemukseen. Houkuttelemisia tarvittiin ennenkuin he suostuivat, mutta kerran luvattuaan, eivät he vastustelleet edes papin koetteeksi ehdottamaa käyntiä tuorpenain luoksi.

Muutamia päiviä suuren kokouksen jälkeen kaikki miehet jättivätkin kirkontienoon lähtien Raijetjatsea kohti, jossa oli pidettävä Vilppu Hiltuisen uutisasutuksen katselemus.

− − −

Vastustamattoman uteliaisuuden ajamana oli Hiisu kulkiessaan kirkolle poikennut Raijetjatselle. Hänen mielensä teki nähdä, oliko Kouno todellakin karkottanut tuon karjalan, jota hän tuntui niin suuresti pelkäävän. Ehkäpä voisi tämä karjala, jos olisi hengissä, auttaa Hiisiin kostotuumia, tieten tai tietämättänsä. Jos hän taas olisi kuollut, löytäisi Hiisu hänen ruumiinsa metsästä, ja hän tiesi loihdun, joka vahingoittaisi Kounoa, jos se luettaisiin hänen tappamansa vihollisen ruumiille.

Tultuansa alankoon levenevän jängän reunalle, seisahtui Hiisu yhtäkkiä. Sillä vastakkaisella taholla olevassa metsässä hän näki liikuskelevia miehiä ja kuuli vilkkaasti keskustelevia ääniä. Ruotsin kieltä puhuttiin, ja sen Hiisu kuuli, vaikkei muuten mitään ymmärtänyt.

Mutta — mitä tuo merkitsi? Eikö miesten keskellä näkynyt suuri karjala? Hänhän siis ei ollut kuollut, huolimatta Kounon nuolesta ja loihtuluvuista. Ja tuolla — eikö tuolla ollut muutamia sirkanmiehiä? Mitä se mahtoi merkitä?

Vaara tässä kumminkin saattoi piillä, sillä nyt tunsi Hiisu sekä voudin että papin. Ehkäpä he tulivat veroja vieläkin korottaaksensa, niinkuin oli käynyt silloin kun kuninkaan uskottu kamreri Daniel Thordinpoika Hjort kerran Hiisiin nuoruudessa oli tehnyt retken näille maille.

Varovaisesti hiipi Hiisu lähemmäksi nuotion ääressä istuvia sirkanmiehiä mahdollisesti heidän puheistansa saadaksensa selkoa mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta sirkanmiehet olivat saaneet käsiinsä voudin ja ylhäisten herrain viinat ja istuivat juopotellen, puhumatta selkeätä sanaa. Heidän joikauksistansa älysi Hiisu kumminkin, että oli vietetty häitä ja että sulhanen oli suuri karjala.

Tuli loi punaista loimuaan kohti lörpötteleviä, nauravia ja joikaavia sirkanmiehiä. Tulella porisi lihapata, jota suuri karjala hoiteli. Vastapäätä istuivat pappi, vouti ja pari muuta herraa vilkkaasti keskustellen.

Kauan piili Hiisu metsänreunassa, harkiten menisikö nuotiolle. Ettei matka kokonaan menisi hukkaan ja kosto raukeisi tyhjiin, oli hänen tavattava pappi ja kun hän nyt on täällä, eihän häntä silloin kirkolla voinut tavata. Kyllähän Hiisun ei ollut mieleen tavata sirkanmiehiä ja etenkin voutia, jolta hän tuskin odotti mitään hyvää itselleen tai muille saameille, mutta koston ajatteleminen sai hänet kaikki syrjäyttämään ja äänekkäästi lausuen "puorist" astui hän metsästä nuotion ympärillä olevien miesten luo.

Pahasti vilkuilivat sirkanmiehet esille astuskelevaan tuorpenaan, mutta papin rauhanjulistusta seurattiin, ja rauhassa sai Hiisu maistella lihapadan sisällystä ja sai tuliaisiksi pari aimo ryyppyä voudin lekkeristä.

Viina päästi valloilleen Hiisun kielen ja kiihdytti hänen vihaansa Kounoon. Ja nyt saivat sirkat kuulla, että Kouno vielä eli ja että tuorpenat pitivät väkivallantekoa Vilppu Hiltuisen noituuden matkaansaattamana.

Hiisu jätettiinkin tuohon luuloonsa. Taikauskoisella kunnioituksella katseli hän kookasta suomalaista, ja Kounolle kantamastansa vihasta huolimatta kuuli hän pelolla uutisen, että tämä karjala oli tullut sukulaisuussuhteisiin sirkkain kanssa.

Tarkoin kyseli pappi, missä tuorpenanheimo nyt asusteli.

"Jos lupaat auttaa minua Kounon mahdin musertamisessa, saat tietää missä hän on, muuten et. Jollei sinulla ole kyllin voimakkaita mahtisanoja voittaaksesi Kounon taiat, niin ei sinulla ole siellä mitään tekemistä, silloin käy sinun kuten isäsi", sanoi Hiisu.

"Jumala on minun voimani", sanoi pappi, "ja hänen sanassaan on suurin viisaus."

"Isälläsikin oli Jumalan sana, mutta eipä hänellä silti ollut tuota oikeata voimaa."

Silloin nousi vouti.

"Mitä Kounosta kerrot, todistaa hänen olevan kiivaan noidan, joka on annettava Jumalan ja ihmisten lain käsiin, joka säätää, että hän on menettävä henkensä esivallan käden kautta. Tämä on minun loihtuni ja viisaudensanani, ja jollei se häneen pysty, niin pystyneepä tuli ja miekka."

"Onko sinulla kuninkaan kirje sitte?"

"Minulla on kuninkaan valtakirja olla voutina Vester-Bottenin Lapissa ja valani olen rehellisesti vannonut, ja niinpä ei noituus voi minua vahingoittaa."

Hiisusta tuntui mahtavan miehen puhe sattuvalta ja kunnioittaen hänen viisauttansa ja valtaansa lupasi hän viedä voudin seuralaistensa tuorpenain stuoramuspasselle. Kumminkin oli kaikkien yhteisesti luvattava ettei kellekään muulle kuin Hiisun katkerasti vihaamalle Kounolle tehtäisi mitään pahaa.

XIII.

Auringon punervana pallona lähetessä Aranoiven terävää huippua, virittivät vaimot tuorpenain asumuksilla kukin kodassansa joiun, niinkuin Kouno heille oli opettanut.

Samalla välkähti metsässä kuni putoava tähti. Ja heti kohosi lekotteleva punainen tulenliekki iltahämärälle taivaalle. Uhrituli se oli, joka sytytettiin tuorpenain stuoramuspassessa.

Vasta illansuussa kerkisi raido perille Aranoivelle monen tunnin kestävän matkan jälkeen. Kun Kouno, joka kulki edellä, tuli suuren seidan näkyviin, jonka juurella oli tapana uhrata, hän seisahtui ja antoi seuraajillensa merkin. Porot köytettiin jäkäläkuusiin ja miehet asettuivat levähtämään. Kouno astui esille ja otti pyhän kiven edessä, jonka etäällä näki, lakin päästänsä. Niinpä kaikki muutkin tekivät, jonka jälkeen kaikki laskivat kontollensa alinomaan kumarrellen sekä alkoivat sitte ryömiä sitä paikkaa kohti, johon vanhastansa oli tapana virittää uhrivalkea.

Etumaisena ryömi Kouno, rumpuansa kantaen ja mutisten loihtujansa. Tultuansa uhriaren luo otti hän esille teräskappaleen sekä piitä ja taulaa ja iski tulta ja pianpa loimusi suuri kokko uhrivuorella. Rovion ympärille asettuivat tuorpenanmiehet, hartaasti katsellen Kounoa. Hän oli ottanut käsille vetjeraan nahkakotelostansa ja piteli vasemmalla kädellä kobdaan pohjassa olevasta veistetystä kädensijasta, pannen arvan Beiven kuvalle ja alkaen rumpua lyödä, yksitoikkoisella äänellä laulaen uhrilaulua:

Mahtavat jumalat! Jotka taivaassa asutte Korkealla maan yllä Tunturein lumisten Lakien yllä. Sinä, joka ylempänä taivaita olet Valtias Jubmel, Anna merkkisi! Mahtavat jumalat Noaidde teitä kutsuu, Kuulkaatte suuret, Rumpumme ääntä. Antakaa merkki. Teille uhriksi me tuomme Nuoret kauniit uhriporot, Valko-vaajat[1] saapi Beive, Lihavat ja kauniit valko-vaajat, Ylväät farveet[2] Tjermeelle Routtalle taas mustat härjät.[3]

[1] Vaaja = nuori emäporo. [2] Fares = 2-vuotinen porohärkä. [3] 7 vuotta vanhemmat härät.

Kumeasti jymähteli rumpu noidan yhä kiivaammin lyödessä. Ympärillä tuorpenat istuivat keinutellen yläruumistansa ja joikaten mukana sävelmää. Yhä kiihkeämmäksi kävi rummun pärinä. Miesten ruumiit huiskuivat hurjasti edestakaisin ja laulun katkaisi tuon tuostakin noidan raju karjunta, hänen alituisesti kumarruksin ja ruumiin taivutuksin koettaessansa päästä tiedottomaan tilaan. Katse kävi jäykäksi ja ontoksi, iho kelmeäksi ja suusta kävi vaahto. Mutta vieläkin voitti noidan vihlova ääni rummun kuminan ja miesten joikaukset.

Mahtavat jumalat Noaidde teitä kutsuu Kuulkaatte suuret Rummun ääntä. Antakaa merkki.

Kuului kamala ulvahdus — Kounon silmät näyttivät pullistuvan kuopistansa — hän hypähtää ylös, huitoo käsivarsin ympärillensä ja hervahtaa sitte tajuttomana maahan kuin salaman iskemänä.

Lähinnä istuva tarttuu vetjeraan ja jatkaa rummuttamista, vaikkei enään niin vinhaan, joikauksen yhä jatkuessa. Puolittain tajuttomana kelmein kasvoin ja tuijottavin katsein istuvat miehet tulen ympärillä, joikaten uudelleen ja uudelleen samaa sanaa, jota loppumattomiin toistetaan, eikä milloinkaan saman poljennon mukaan, mutta aina samalla nuotilla. Tuli räiskyy ja paukkuu — rummun kumina kuuluu kaukaiselta ukkoselta. Ja Aranoiven terävän huipun takaa luo laskeva aurinko viimeiset säteensä punervampina kuin uhritulen liekit läpi keveän usvan.

Lakkaamatta jatkuu rummutus ja joikaus. Kouno makaa pyörtyneenä rummun vieressä ja miesten liikkeet ovat käyneet hitaimmiksi. Joiku muuttuu puoliäänekkääksi muminaksi, joka tuskin voittaa huminan kuusien latvoissa ja Raijetjatsen etäisen pauhinan. Rovio uhriarella on lyyhistynyt kasaan punertavalta loistavaksi hiilustaksi, josta silloin tällöin kuin koetteeksi kohoo sinisenkellertävä tulikieli. Aurinko on laskenut vuorten taa, jättäen jälkeensä kultaisen juovan Aranoiven laelle.

Silloin alkaa Kouno liikutella. Hän hosuu ympärilleen käsin ja jaloin, väliin kuin juostaksensa, väliin kuin taistelisi hän itseään voimakkaamman vastustajan kanssa. Rummun jyske lakkaa, samaten miesten joiku, ja järki palaa jälleen heidän katseisiinsa.

Kouno istuutuu ja katselee hämmentyneenä ympärillensä. Ääni on kolea kuin unissansa puhuja, ja katse samoilee jäykkänä niinkuin unissakävijän. Miehet istuvat hiljaa ja odottavat että Kouno puhuisi, sillä he tietävät, että hän on ollut Rotaimossa tiedustelemassa ovatko jumalat suopeita vai eivät, ja mitä uhreja he tahtovat.

Niinpä alkaa Kouno joikata:

Yli vetten kuljeskelin, Korpimaita kopsutellen, Mäkimaita kiiveskellen, Vaivoin vaaroille kohosin. Silmäin maat on matkaellut Saamein maann ja tummat metsät Saamein tunturiset tienoot. Lauloi Saivo-aimon joutsen: Valkovuori, kirkasjärvi, Virtain, vetten vihaisien, Rastaan öisten soidinlauluin Satain saarten ympäröimä — Tuo on saamein maa. Etähältä idän mailta Käyvät päivän ylväät poiat Beiven puoleen kohoo näiden Rukoukset hälinänä: Beive, Beive suojaa maata! Näinpä lauloi Saivo-aimon Valkea joutsen. Näinpä saamein laajat seudut: Beiven lapset laumoinensa Eksyksissä tuntureilla, Heidät pahat henget nielee. Kuljin yli öisten maitten Jabmien-aimon etsinnässä Rotaimohon löytääkseni, Neuvot saameill' saadakseni: Kuljin yli tummain vetten, Noaidde-gadzen kohtasin ma Ratsain porollani tullen. Kohtaan kodat suljettuina: Jabmekit ei musta huoli: Neuvoo ystävän en yhtään Kohtaja ma kussa kuljen. Poroseni joutuin juoksee Saivo-aimon läpi saavun. Poissa ovat kaikki saivot Tummiin kotiin teljettyinä, Savuaukkoin pääll' on peitot…

Noitaa silmälläpitäen ja kuunnellen hänen epäsuotuisia ennustuksiansa eivät miehet olleet huomanneet seuruetta, joka metsän läpi oli lähestynyt uhrivalkeata. Raskas oli heidän mielensä, sillä mitä Kouno saneli manalanmatkastansa, tiesi pelkkää onnettomuutta.

Äkkiä keskeytti Kouno kimakasti kiljahtaen joikunsa. Tiedoton, kummallinen ilme katosi silmistä ja katse muuttui tuimaksi, kohdistuen salamoivana aukkoon metsän reunassa.

Kaikki tähystelivät kummeksien ja pelonsekaisin tuntein samaan suuntaan kuin Kouno, ja kun he näkivät suuren karjalan, terveenä ja reippaana, jousi selässä uhkaavin elein, luulivat kaikki näkevänsä jabmekin ja lankesivat huudellen armoa kasvoillensa maahan.

Mutta Kounon ääni kuului ankaran käskevänä halki metsän hiljaisuuden.

"Pois täältä, sinä saastainen karjala tuorpenain stuoramus passelta! Väisty jumalten vihaama — joka häväiset pyhän paikan. Jumalat sinut kiroovat — me sinut kiroomme. Susi ja karhu sinut syövät. Peikot sinua ajavat takaa, polkevat sinut. Väisty saastainen karjala!"

Mutta metsästä astui pappi. Suurena ja valoisana hän asettui Kounon eteen, joka ei voinut sietää hänen silmiensä salamoja.

"Ken sinä olet joka kiroot, itse Jumalan kirooma. Sinun ja joukkosi kiroukset takaisin kimpoavat, sinä pahojen jumalten musta pappi."

"Kuule — kuule — hän pilkkaa meidän jumaliamme! Surman omaksi Valkean Kristuksen pappi!" huusi Kouno vihasta vavisten.

Uhkaavina ponnahtivat miehet ylös, mutta papin tyyneys, hänen seisoessansa riutuvan hiiloksen valaisemana pienen, vihasta hypiskelevän Kounon vastapäätä, sai heidät hetkiseksi epäröimään.

"Ottakaamme kiinni kristitty pappi ja uhratkaamme hänet Ruottalle", kuului Kounon ääni, ja veitsi kädessä syöksyi hän maisteri Ericusta kohti. Mutta samalla kaatoi hänet Vilppu Hiltuisen jykevän nyrkin isku.

Ja tuorpenat, jotka hetkisen näyttivät aikovan noudattaa Kounon kehotusta, seisoivat toimettomina, rohkenematta kättänsäkään kohottaa molempia miehiä kohti.

Nyt tuli vouti seuralaisinensa esille ja Kounon näöltänsä hengettömän ruumiin luo juoksi vanha Hiisu.

"Tämä on rangaistus — jumalien rangaistus ettäs olet käynyt käsiksi vanhukseen. Poissa on voimasi — missä ovat nyt loihtusi?"

Ja pilkallisesti nauraa hohottaen potkasi Hiisu Kounoa niin että pari etuhammasta irtautui.

Siten vei Hiisu Kounon voiman, sillä noita ei voinut olla kukaan, jolta yksikin hammas puuttui.

Hämmästyneinä ja kauhuissaan seisoskelivat tuorpenanmiehet. Tapahtuma oli heidät kokonaan lamauttanut eivätkä he voineet selvittää ajatuksiaan ja tunteitaan.

Jumalat olivat heidät hyljänneet — Kounon voima, joka kerran oli ollut tarpeeksi suuri vastustaaksensa Valkean Kristuksen pappia oli nyt ainaiseksi murtunut ja vielä heidän oman miehensä kautta.

Ja papin vieressä seisoi tuo karjala, johon ei Kounon noituus ollut tehonnut. Pappi sanoi hänelle jotakin ruotsin kielellä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän sieppasi Kounon kobdaan ja heitti sen voimakkaasti uhrituleen niin että säkenet ja kekäleet ympärillä lentelivät. Kumea paukahdus kuului — nahka halkesi ja kärventyi käppärään, tuli syttyi puuhun ja suuri liekki lekahti ilmoille.

Tuorpenanmiehet odottivat, että mies, joka oli tehnyt suurimman kaikista pyhäinhäväistyksistä, kaatuisi maahan ja kuolisi. Mutta mahtava noita hän lienee, mahtavampi kaikkia tuorpenain noitia. Sillä tyynenä ja välinpitämättömänä hän seisoi tulen ääressä, jossa noitarumpu poltettiin. Ja yhtäkkiä kuului yli kaiken muun papin ääni, hänen erämaan suuressa kirkossa, vihamielisten pakanain ja noitain ympäröimänä laulaissansa Lutherin virttä: