← Table of contents
Ruotsin salo-suomalaisia

MALI-OOSA.

Väinö Salminen translation

I.

Etäisellä pitäjänkulmalla, kaukana teiltä ja poluilta, kaukana kaikesta ruotsalaista viljelystä muistuttavasta, on vanha suomalaisten asuinpaikka.

Vaikea on sinne löytää, sillä raivattuja teitä ei kulje läpi salomaiden, ja siellä asuva kansa on jäykkää taikuriväkeä, joka ei juuri vieraskäyntejä suvaitse.

Tarina kertoo:

Kovina nälkävuosina isonvihan aikana lähti pari Salmijoen isäntää kotiseudultansa kaikkine väkineen ja soutivat he suurilla veneillä yli Merenkurkun Ruotsiin, jossa nousivat maihin. Heitä ei kansa, joka ei tulijain kieltä ymmärtänyt, ottanut kovinkaan ystävällisesti vastaan, heitä peljättiin noituutensa vuoksi. Rahatta ei heille annettu muuta kuin vihaa ja kovia sanoja.

Katkeruutuneina vaelsivat vieraat, joiden lukua puutteet ja kärsimykset olivat vähentäneet, Helsinglannin ja Medelpadin välisiin korpimaihin. Synkät metsät peittivät heidät aherteluinensa vihollisilta ja monia vuosia elivät he kertaakaan näyttäytymättä ruotsalaisseuduilla.

Kaskeamisella, kalastuksella ja metsästyksellä suomalaiset täällä elelivät. Ja kun he eivät milloinkaan joutuneet ruotsalaisten kanssa tekemisiin, unohtivat nämä piankin muinen kuljeskelevat, noituudessa taitavat suomalaiset.

Mutta sattuipa, että eräs ruotsalainen raivasi itselleen uutistalon salolle. Tuvastansa Hjuloosenilla näki hän väliin korkeiden savupatsaiden kohoovan sieltä täältä metsämailta, joita hänen tietääksensä ei vielä koskaan ollut ihmisjalka polkenut.

Suuresti kummastellen tuommoista, uutisasukas eräänä päivänä lähti tutkiskelemaan, mistä savut kohoilivat. Hän kulki Juvajoen vartta ja näki ihmeeksensä, että koskiin oli pantu sinne tänne portaita. Ja ylempänä joen partaalla näki hän vanhojen kaskimaiden jälkiä.

Sellaista viljelystapaa ei Hjuloosen Pietari vielä koskaan ollut nähnyt, mutta isältänsä, joka oli ollut sotilaana viime Venäjän sodassa, oli hän kuullut, että suomalaisilla oli tapana viljellä maatansa tulta käyttämällä.

Puoleksi peloissansa jatkoi hän matkaansa ja tuli pienen lammen rannalle, jonka jakoi kahtia keskelle pistävä niemeke.

Järven pohjoispuolella näki hän pari harmaata omituisesti rakennettua pirttiä, jotka enemmän olivat lappalaisten hirsistä tehtyjen kotain kuin uutisasukkaiden tupain kaltaisia. Savua kohosi lähimmän tuvan katosta ja Hjuloosan Pietari suuntasi askeleensa sinne.

Tervetulleeksi ei häntä toivotettu, mutta katon alla sai hän suojaa yöksi ja evästä reppuunsa aamulla mennessänsä. Hän huomasi kumminkin, etteivät perheenväen silmät olleet hänelle leppeät ja itse hän tuumaili, että seitsemän peninkulman metsä olisi paras naapurisovun edistäjä.

Monia vuosia kuluikin ennenkuin Hjuloosan Pietari uudelleen teki tuon matkan. Mutta kun se tapahtui, olikin hänellä suuri joukko seuralaisia.

Oli näet sattunut, että Borgsjön talonpojilta, joilla oli laitumensa ja karjamajansa Hjuloosan rajamailla, oli viety koko joukko elukoita. Hjuloosan Pietaria epäiltiin varkaudesta ja ahdistettiin kovasti. Pelastaaksensa oman nahkansa hän kertoi salon suomalaisasujamista, jotka hän oli tavannut.

Vihan vimmoissa talonpojat kerääntyivät mennäksensä varkaita rankaisemaan. Hjuloosan Pietari tarjoutui oppaaksi.

Verinen selvitys siitä koitui. Voima oli ainoa oikeuden mittaaja. Pirtit poltettiin ja niiden asukkaat lyötiin armotta kuoliaaksi. Ani harvain onnistui paeta niemekkeelle, jossa helpommin voivat puolustautua, ja kun lopulta borgsjöläisten eväspussit alkoivat tyhjetä, oli sotaisten talonpoikain mentävä tiehensä onnistumatta kokonaan hävittää suomalaisia.

Vuosikymmeniä kului — ja Matalalammen suomalaisasutus kasvoi uudelleen. Mutta naapurisopu ei ollut kovinkaan hyvä. Jos suomalainen ja joku uutisasukas tapasivat toisensa syttyi useinkin tappelu, jossa oli kyseessä elämä ja kuolema. Jos he tapasivat toisensa Sundsvallin tai Hudikvallin markkinoilla, oli puukko höllällä tupessa.

Kovia taisteluja käytiin metsissä näiden kahden kansan kesken, jotka saloilla elelivät kumpikin omaa elämäänsä, kunnes uusi aika lempeimpine tapoineen ja vapaampine katsantokantoineen koitti. Niinpä sulivat metsäsuomalaiset vähitellen ruotsalaiseen kansaan, ja mitä ei pari vuosisataa täynnänsä vihaa ja hyökkäyksiä ollut saanut aikaan, nimittäin Matalalammen suomalaisia omana kansallisuutena häviämään, sen sai aikaan muutamien vuosikymmenien sopu ja rakkaus. Nyt ovat miltei kaikki suomalaisten jäljet Borgsjön tienoilta kadonneet, mutta sattuupa vieläkin, että illalla takan ääressä kerrotaan tarinoita suomalaisasukkaiden ajoilta.

II.

Matalalammin suomalaiskylä on ahtaassa syvennyksessä Hjuloosin, Bergoosan ja Rankleven välissä. Järvi, jonka mukaan suomalaiskylä on saanut nimensä, on kuin kattila vuorijättiläisten keskessä, jotka totisina ja pilviä piirtelevinä kohottavat metsäiset lakensa kuin ympäristön vartioina. Eteläpuolelta juoksee Juvajoki seitsemän peninkulman metsän läpi hakeaksensa itsensä suurelle joelle, Ljungaan, joka valtavana ja nopeasti virtaavana kulkee alhaalla olevan asutun seudun halki.

Keskelle järveä pistää Latoniemi terävänä kärkenä. Sen rannoilla kasvaa kaislikkoa ja siinä on kalarikkaat vedet. Mutta syysiltoina on siellä rauhatonta, sillä silloin siellä menneiden aikain peikot ja tontut myllertävät, niiltä ajoilta asti, jolloin Matalalammen suomalaiset taistelivat henkensä kaupalla vihamielisiä Borgsjön asukkaita vastaan.

Järven pohjoispuolella ovat pirtit. Niitä on kolme. Lähinnä rantaa on vanha tupa, missä Jussi-ukko asuu Ollin, vanhimman pojan luona. Nuorempi poika, Sigfrid, asuu kappaleen matkaa ylempänä rantatörmällä "Uusitalo"-nimisessä paikassa. Kaukana metsässä, pienessä ränsistyneessä pirtissä asustaa Jussi-ukon veli, noitaukko Pekka Matalainen, molempine poikinensa. He elävät miltei kokonaan metsästyksestä ja kalastuksesta, eivätkä puutu huonosti leivälle lyövään työhön laihoilla saroilla.

Mutta joskus tulee jokunen talonpoika tai uutisasukas tänne saakka kysyäksensä Pekka Matalaiselta neuvoa, ja silloin jää aina jokunen hopeakolikko Matalalammen pirttiin.

Pekka Matalaisella ei muutoin ole kaikkein paras maine. Ja kun hän joskus tulee alas kyliin poikinensa, niin saa hän enemmän sen vuoksi jäädä vapaalle jalalle, että peljätään hänen merkillistä taikavoimaansa kuin ystävällisten tunteiden vuoksi.

Paremmin suvaitaan Pekka Matalaisen veljeä. Jussi-ukkoa, joka nyt on vanha ja raihnainen, ja on luovuttanut omaisuutensa molemmille pojillensa, Ollille ja Sigfridille.

Nuoruuden päivinänsä oli Jussi ollut koko Borgsjönin tienoon taitavin soittoniekka ja huolimatta suomalaisten ja ruotsalaisten kireistä väleistä oli tuskin yksiäkään häitä pitäjässä, joissa ei Jussi olisi ollut viuluinensa.

Yleiseen sanottiin, että Jussi noitumalla oli oppinut lurituksensa ja tottahan oli, ettei kukaan, joka ei ollut sairas tai rampa, voinut olla yhtymättä karkeloon Jussin virittäessä polskansa.

Hänen vanhin poikansa, Olli, oli sulkeutunut ja juroluontoinen. Kun ukko luopui talonpidosta, oli tämä nainut ruotsalaisen tytön. Tapahtui ensi kerran, että suomalainen sai ottaa vaimoksensa ruotsalaisen tytön. Muuten oli kylläkin tullut vaikka tatariverta sukuun ja jokunen ohikulkeva lappalaisvaimokin oli jäänyt suomalaisen uutisasukkaan vaimoksi Matalalammelle.

Ollin vaimo, nimeltänsä Elin, oli hinterä, pieni nainen, josta salojen yksinäisyys tuntui pelottavalta. Mieshän oli useimmiten poissa joko metsästämässä tai kalassa, kaskella tai heinässä suolla, missä hän jäntevin viikatteenlyönnein korjasi karua ravintoa talon ainoalle lehmälle. Hänellä oli kumminkin yksi ilo yksinäisyyden liiaksi mieltä painaessa. Silloin tapasi hän ottaa viulun seinältä ja ojensi sen Jussi-ukolle.

Sanaa sanomatta otti tämä viulun ja soitti ensiksi sulavia moll-säveleitä, jotka saivat sydämen sulamaan sanattomasta surusta — sävelmiä, jotka kaiho salon honkain latvassa oli opettanut — ja sitte omituisia välisoittoja tarttuvan hilpeisiin polskiin, jotka antoivat jaloille vauhtia ja ajoivat veret poskille.

Keväällä, toista vuotta ollessansa Matalalammella, synnytti Elin lapsen. Se oli tyttö, jolle kasteessa annettiin nimi Mali-Oosa.

Pienokainen oli kuin auringonsäde pienessä pirtissä. Hänellä oli äitinsä suuret, sinertävät kaihoisat silmät ja hänen vaaleakutrinen tukkansa. Mutta suun ympärillä oli isältä peritty vieno sävy, johon samalla liittyi voimaa ja tarmoa.

Jussi-ukko oli pienokaisen hoitajana ja leikkikumppanina.

Hän voi istua soitellen kauneimmat sävelensä pienokaiselle ja tämä, niin pieni kuin olikin, tuntui ymmärtävän säveleitä ja iloitsevan niistä.

− − −

Nuorempi veljeksistä, Sigfrid, oli mennyt naimisiin lappalaisnaisen Ristinin kanssa, joka lapsuudestansa asti tottuneena erämaan elämään, oli sopivampi emännäntoimiin Matalammilla kuin heikko Elin. Mutta Elinin kauneus kaiveli Ristinin mieltä ja naapurisopu kälyjen kesken olikin senvuoksi huonon puoleinen.

Kerta toisensa perästä sattui, että Ristin ja Elin kapsahtivat yhteen, ja Ristin, jolla oli tuima lappalaisluonne, meni joskus aina käsirysyyn saakka.

Tästä johtui, että Elin yhä enemmän pysytteli yksiksensä ja ani harvoin enää meni pihamaan ulkopuolelle. Hänen mielensä kävi yhä enemmän mietiskeleväksi ja omituiseksi ja kohta eivät Jussin soitto ja pienen Mali-Oosan jokellus voineet herättää häntä siitä puolinaisesta horrostilasta, johon hän alituiseen tuntui vaipuvan.

Ainoastaan joskus sattui, kun hänen miehensä Olli häntä lähestyi kömpelösti hyväillen — ikäänkuin häveten sitä — että hän saattoi valoisasti hymyillä. Mutta heti sai salon tunnelma hänet uudelleen valtoihinsa ja hän vaipui uneksimaan avoimin silmin, jotka näyttivät loistavan kaihosta ja yksinäisyyden sanattomasta tuskasta…

III.

Mali-Oosaa kohtasi kahdeksanvuotiaana suurin suru, mikä lapselle voi sattua: hän menetti äitinsä.

Viime aikoina Elin oli ollut tavallista omituisempi ja eräänä aamuna, talonväen herätessä, hän oli poissa.

Hänen kuollut ruumiinsa nousi sitte pinnalle Latoniemen luona.

Aina kauas kylille saakka puhuttiin paljon Elinin surullisesta lopusta. Ristin juoksenteli kylillä uutista kertomassa, ja vaikka hän näön vuoksi itki ja valitteli, hän sisäisesti tunsi jonkunlaista tyydytystä. Ja äänessä pyrki esille hieman riemastuksentapaista laulavalla lapinvoittoisella murteellansa kertoessansa nadon surullisesta lopusta.

"Niin niin — tottama puhuin. Ylpeys vie lankeemuksehen." Ristin koetti näyttää valittelevalta ja kärsivältä… Mutt' eipä tuo oikein ottanut luonnistuaksensa…

Elin ei saanut levätä siunatussa mullassa, sillä hän oli itsemurhantekijä, mutta Olli ja Jussi-ukko kaivoivat hänelle haudan Latoniemelle ja lukivat rukouksen hänen kylmälle tomullensa.

Tuo oli molemmille kova kolaus. Jussi-ukko oli kovasti kiintynyt poikansa vaimoon, hänen omituisesta umpimielisyydestänsä huolimatta. Ja Olli oli pientä kaunista vaimoansa kohtaan tuntenut tuota hellää, voimakasta miehenrakkautta, joka ei puhkee sanoihin, mutta jossa on voimaa kokonaisen elämän täyttämiseen.

Pieni Mali-Oosa oli molemmille miehille lohdutuksena heidän surussansa. Hän oli vainen pieni lapsi vasta, mutta hänessä oli jotakin kummallista. Ja niinkuin äidille, tuotti hänellekin Jussi-vaarin soiton kuuleminen mitä suurinta iloa.

Hän soittelikin mielellänsä. Ja sattui väliin kesäiltoina, että nuoret tulivat Matalalammelle penikulman matkat kuullaksensa Jussi-vaarin soittavan ja itse hieman pyörähdelläksensä. He olivat Hjuloosenin ja muiden paikkakunnan uutistalojen nuorta väkeä. Ennen, kun talossa oli ollut vielä emäntä, olivat he pysyneet loitompana, mutta emännätön talohan on kuin yhteinen syöttömaa.

Eräänä iltana nuorison ollessa tavallista monilukuisempana koolla Jussi-vaarin pirtin luona ja karkelon ollessa parhaillaan käynnissä pihamaalla, tuli pitkä, tumma mies käyden metsästä suoraan pirttiä kohti.

Hän oli vielä nuori, mutta hänen katseensa oli synkkä ja silmistä syvältä mustien tuuheiden kulmakarvojen alta iski salamoita.

Karkelo lakkasi itsestänsä. Sillä nuoret olivat tunteneet Martti-herran, kirkkoherran pojan, joka oli papin opissa, mutta kesällä oli kotona isänsä, maisteri Callessonin apulaispappina.

Martti-herra oli ankaran uskonnollinen mies, joka ei edes epäröinyt nuhdella isäänsä velttoudesta, jota tämä osotti virkansa hoidossa. Juhannuksena oli hän saarnannut, ja saarna oli sellainen, ettei sitä hevin pitäjällä unohdeta. Lain armoton vasara kolkutteli kovasti paatuneita mieliä.

Sellaista ei oltu totuttu kuulemaan, sillä "vanha pappi" herra maisteri Callesson oli rauhan mies, joka ennen käytti lempeitä sanoja kuin uhkauksia ja mieluummin puhui taivaan valoisista iloista kuin kidutuksista helvetin kidassa.

Martti-herran juhannussaarna oli laskeutunut raskaana ukkospilvenä seurakunnan yli. Ja aikanaan oli pilvi siellä täällä kylillä alkanut purkautua kyyneliin ja vaikerruksiin. Siitä sai alkunsa uskonnollinen herätys, joka sytytti mielet ja sai suurta hälinää aikaan.

Kaiken sieluna oli Martti-herra. Uskovaiset pitivät häntä kuin uutena Lutherina, joka oli tullut pelastamaan kansaa harhapolkujen rämeiköstä, ja jo hänen nimeänsäkin pidettiin siitä todistuksena.

Kauhulla ja kiukulla oli hän pitäjällä kuullut puhuttavan siitä jumalattomuudesta, jota Matalalammin suomalaiset harjottivat. Siellähän eli noita poikinensa, jotka tuskin olivat isää huonommat salaisen taidon harjottamisessa — siellähän oli ollut perkeleen riivaama nainen, jonka pahahenki oli saattanut lopettamaan henkensä ja siellä oli Jussi-vaari, joka viuluineen vietteli nuorison syntiseen karkeloon.

Martti-herra oli kauan odottanut, että joku suomalainen tulisi kirkolle, mutta eipä heitä koskaan näkynyt. Saloilla syntynyt kuin oli ja tottunut metsissä käymään, päätti hän itse mennä suomalaisten luo oikaisemaan heidän syntistä elämätänsä. Palava into oli ajanut hänet sinne halki metsien ja korpien, ja näkemänsä tuntui todeksi näyttävän, mitä hän kauan oli aavistanut, nimittäin ettei käynti suinkaan sattunut liian varhain.

Säihkyvin silmin ja jyrisevin äänin alkoi Martti-herra nyt pitää nuhdesaarnaa jumalattomalle nuorisolle, joka perkelettä palvelemalla, karkelossa, kulutti pyhäpäivän kalliit hetket. Mutta vielä voimakkaammin iski lain miekka Jussi-vaariin ja hänen poikaansa Olliin, jotka houkuttelivat nuorisoa siveyden teiltä soitolla ja antamalla talonsa karkelopaikaksi.

Sanat satelivat raskaina ja tuomiot armahtamatta. Helvetin tulet avautuivat kuulijain jalkain juureen. Eräs tyttö alkoi nyyhkyttää. Jussi-vaari istui porstuan sillalla kädet ristissä viululla ja pää kumarassa. Olli seisoi vieressä tuntien itsensä suureksi syntiseksi. Ja kun pappi alkoi puhua, miten Herran käsi oikeutetussa vihassa oli kohdannut tätä huonetta, jonka emäntää perkele oli riivannut, vavistutti Ollin suurta, vankkaa ruumista nyyhkytys ja hän vaipui vaikertaen polvillensa.

Pieni Mali-Oosa seisoi ja katseli pappia suurin ihmettelevin silmin. Hänen puheensa tuntui niin kummalliselta ja vieraalta — häntä pelotti. Ja äkillisestä päähänpistosta hän livisti metsään, piiloutuen mättään taa…

Mutta pappi jatkoi tuomiopäiväsaarnaansa musertavan valtavasti. Ja ennenkuin hän lopetti, oli kuultoina pelkkiä itkeviä, musertuneita syntisiä, jotka havaitsivat seisovansa perikadon partaalla ja joista pelastus tuntui aivan mahdottomalta.

IV.

Kokonaisen viikon oli Martti-herra ollut suomalaisten keskuudessa saarnaamassa. Sigfridin vaimo Ristin oli ensimäinen, joka tuli armosta osalliseksi. Herkkätuntoista lappalaismieltä eivät painaneet mitkään ankarat sielulliset taistelut, käännytystyö kävi uskomattoman helposti. Ja äsken pelastetun hartaus oli niin suuri, että hän, kuten muinen Maria, Jesuksen jalkain juuressa, unohti kaiken maallisen, kuunnellaksensa mestarin sanoja.

Olliin olivat papin sanat kovin sattuneet. Useana päivänä kulki hän kuin unissansa. Hänhän oli jumalattomuudellansa ja Jumalaa kohtaan nurjalla mielellänsä vetänyt Herran rangaistuksen Elinin yli. Tämän oli henki riivannut hänen tähtensä — hänestä oli tullut kadotettu olento, itsemurhaaja hänen tähtensä. Niinhän pappi oli sanonut — ja totta sen täytyi olla. Hän tunsi itsessään, että se oli totta.

Hän muisti miten Elin viimeisenä juhannuksena, jona eli, oli tahtonut, että he yhdessä menisivät kirkolle, käydäksensä pyhällä ehtoollisella. Mutta hänellä ei ollut aikaa, sillä oli keskellä särkien kutuaikaa ja hänen täytyi saada suolakalaa talveksi. Sitte oli hän käynyt yhä synkemmäksi ja pian sen jälkeen oli tuo kamala tapahtunut.

Olli kärsi sielun tuskia, jotka häntä mursivat ja kouristivat. Keskellä yötä hän heräsi nähdessänsä Elinin liekkein ympäröimänä huutavan hänen nimeänsä ja tietäessään itse pakottaneensa hänet tähän kidutukseen.

Martti-herrasta oli tämä hillitön suru, joka kokonansa masensi vankan miehen, varma merkki Jumalan työstä katumattoman sydämessä. Ja niinpä hän vähitellen alkoi puhua lohdutuksen sanoja toivottomalle.

Mutta se ei auttanut. Olli ei enää voinut saada rauhaa evankeliumin sanoista. Lain säkenöivä miekka oli vihlonut rikki hänen sielunsa ja evankeliumin lempeä ääni ei voinut kuulua yli tuomiopasuunan.

Jussi-vaariinkin oli papin saarna kovasti koskenut. Syvällisesti ja hartaasti oli hän katunut syntejänsä ja nöyrästi anonut anteeksi ja Martti-herra hänelle vakuutti synnit anteeksi annetuiksi. Viulun, perkeleen välikappaleen, hän oli ripustanut seinälle, pyhästi luvaten olla siihen enää milloinkaan koskematta.

Kun Martti-herra lopultakin meni matkoihinsa suomalaismetsiltä, oli hänen sielunsa täynnä ylvästä riemuitsevaa iloa. Sillä jumalattomat salo-suomalaiset olivat nöyrtyneet jumalan edessä ja hyljänneet syntiset tiensä.

Eivätpä kumminkaan kaikki. Pekka Matalaista poikineen hän ei ollut saanut käsiinsä. He olivat livistäneet metsään välttääksensä pappia. Mutta merkillisiä juttuja hän oli kuullut puhuttavan heidän noitatempuistaan ja loihduistaan. Siitä huolimatta — loppu piti tuosta tuleman, jollei muuten niin pakolla. Martti-herra oli päättänyt ilmottaa noidat kirkkokurin saamista varten.

Sen hän tekikin, tultuansa isänsä luo, joka levottomana oli odotellut kauan poissaolevaa poikaansa.

Maisteri Callesson vastaanotti ilmotuksen jonkunlaisella epäröimisellä. Hän luuli ettei noitien julkinen rankaiseminen vaikuttaisi hyvää seurakunnassa. "Rauhassa oli hän elänyt kaikkein pitäjäläistensä kanssa ja rauhassa hän tahtoi täältä eritäkin."

Ankaran herra-Martin nuhteen sai tämä lausunto osaksensa.

"Tuskin mahdollinen pyhään papin virkaan on se, jonka omatunto oman rauhansa vuoksi antaa myöten olla käymättä taisteluun niitä vastaan, jotka uhkaavat Jumalan kirkkoa. Vai eivätkö nämä noidat olleet herran seurakunnan vihollisia?"

Vihdoinkin maisteri Callesson taipui ja Pekka Matalainen poikineen haastettiin kirkkokuulusteluun.

Pojat eivät saapuneet. Mutta Pekka Matalainen tuli. Hän oli pieni ja köyryselkäinen. Terävien silmien välissä kaareili kotkan-nenä, joka ilmaisi suvussa olevan mustalaisverta.

Hän oli ennen usein ollut pappilassa ja silloin mieluisena vieraana, sillä aina oli hänellä myötänsä joku lintu, kappale hirvenlihaa tai karhunpaisti ystävyyslahjaksi. Ja väliin oli sattunut, että kun joku pappilan lehmistä oli kipeä, papinrouva oli salavihkaa pistänyt ukolle jonkun hopeakolikon jotta hän katsoisi lehmää. Tuo oli kumminkin tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa, sillä pastuska tiesi hyvin ettei maisteri Callesson sietänyt taikatemppuja käytettävän.

Pekka Matalainen ihmetteli suuresti mitä tällainen ylimääräinen kutsu, jonka hän nyt oli saanut papilta, mahtoi merkitä. Kutsun oli tuonut perille Ensillren lautamies Sven Persson ja oli sitä totellut Pekka Matalainen, mutta eivät pojat.

"Jos pappi meille jotakin tahtoo, niin voihan hän tulla tänne. Matka on meille yhtä pitkä kuin hänellekin."

Kun Pekka Matalainen tuli pappilaan näki hän heti että jotakin vakavaa oli tekeillä. Sillä nimismiehen peltopyy oli pihalla. Ja nimismies ei ollut mikään jokapäiväinen vieras papin luona.

Pelkäämättä hän kumminkin meni sisälle. Pieni valkohapsinen ja hurskas Callesson paiskasi hänelle kättä ja pyysi istumaan. Oli kylillä kulkemassa rumia huhuja hänestä ja papin velvollisuus oli tutkia mitä perää niissä huhuissa mahtoi olla, ja jos jotakin vääryyttä oli tehty, varottaa sekä rangaista.

Nimismies, joka jo oli ehtinyt koko perinpohjaisesti koetella papinrouvan oivaa, kototekoista olutta, istui välinpitämättömänä ja oluen huumaamana suuressa nahkaisessa sohvassa. Koko juttu ei juuri häneen koskenut — kyllähän laki määräsi noituuden ja loihtimisen rangaistavaksi, mutta nimismies Forzelius oli jo aikoja sitte lakannut uskomasta sekä jumalaan että perkeleeseen, ja mitä noitumiseen tulee, piti hän sitä kokonaan pelkkänä loruna. Hän ei sentään ollut voinut ja rohjennut kieltäytyä, kun Martti-herra oli vaatinut häntä tulemaan pappilaan ottamaan osaa noidan, Pekka Matalaisen kuulusteluun.

Nimismies niisti nenänsä perinpohjaisesti suureen nuuskanenäliinaan, jonka hän käydessänsä Sundsvallissa oli saanut ystävyyslahjaksi vanhalta Grönlundilta, kaupungin suurimmalta kauppamiehet, joka kävi kauppaa yli koko Norrlannin ja täsmälleen kuin kello rihkamakuormineen tuli jokaikisille markkinoille Lyckselen ja Svegin välillä. Forzelius koetti näyttää juhlalliselta, mutta väkevä kotitekoinen olut oli noussut hänen päähänsä, niin että hän oli halukkaampi leikinlaskuun ja ilonpitoon kuin vakavaan virkatoimitukseen.

"Kuuleppas Pekka Matalainen — sanotaan että noituilet ja käytät jumalattomia loihtuja."

"Vai niin", sanoi Pekka tyynesti. "Niin, niin — lieneekö joku akanraihna ollut haistelemassa noitalastujani ja saanut turpansa kipeäksi."

Pienet terävänharmahkot silmät välkähtävät Martti-herraa kohti, joka tähän asti oli istunut äänettömänä kuunnellaksensa kuulustelun kulkua.

Martista tuntui katse pahalta ja hän ponnahti ylös kiihkeästi takertuen Pekka Matalaisen sanoihin:

"Sinä siis tunnustat itselläsi olevan noitapussin? Ja että sen avulla teet jumalattomia temppuja?"

Pekka Matalainen istui ja hymyili.

"No maltahan toki poika", sanoi hän lopulta murteellisella ruotsin kielellä, "minulla on käärmeenpistin ja lollakonleukoja ja yölepakkoja ja seitsemän kirkkotarhan multaa. Ja krapsutellut olen kirkonkelloja kussa olen kulkenut."

Nimismies Forzelius päästi rämäkän naurun ja hetkiseksi veti maisteri Callesson suunsa hymyyn. Punaisena kiukusta seisoi Martti-herra keskellä lattiaa. Ja pidätetystä kiukusta vapisevin äänin julisti hän sekä isällensä että nimismiehelle yhtä kovaa rangaistusta kuin Pekka Matalaiselle.

Ja seurauksena oli, että Pekka Matalainen kirkkolain mukaisesti tuomittiin kolmena sunnuntaina perätysten seisomaan vaakunahuoneessa poikinensa, jotka myöskin oli havaittu noituutta harjottaviksi.

Pekka Matalainen säkenöi vihasta.

Ja kun hän sai mennä, puisti hän nyrkkiä Martti-herralle.

"Sinullapa on julma kieli — on parasta ettäs sitä käytät niin kauan kuin voit. Kyllähän sitä sitte saat lepuuttaa."

V.

Matalalammen Olli oli aina ollut jörö ja sulkeutunut luonne ja Martti-herran käynnin jälkeen hän kävi vieläkin sulkeutuneemmaksi ja luoksepääsemättömäksi. Pitkät ajat hän saattoi kävellä itseksensä metsässä, mietiskelemättä mitään muuta kuin että hän oli kadotettu syntinen, joka oli vetänyt sen, jota rakasti, helvettiin.

Mali-Oosa, joka ennen oli hänen silmäteränsä ja sydämensä ilo, oli nyt ikäänkuin alinomainen elävä syytös, eikä hän enää rohjennut häntä puhutella tai hyväillä, peläten hänenkin ylitsensä vyöryttävänsä sen kirouksen, jonka tunsi hartioillansa lepäävän.

Koti sai ränsistyä. Mali-Oosa sai paljasjalkaisena ja rääsyisenä ressutella ylt'ympäri itseksensä ilman seuraa ja kenenkään sanomatta ystävällistä sanaa.

Sillä iso-isä, Jussi-vaarikin oli aivan muuttunut. Hän ei enää koskaan soitellut. Mutta paraikaa istuessansa sattui, että hän katsahti viuluun, joka riippui seinällä, ja kuunteli.

"Ettekö kuule kuinka se soi — ettekö kuule polskan sävelten kajahtelevan viulusta. Se on perkele, joka houkutelee — perkele houkutelee."

Eräänä päivänä oli hän lähtenyt viulu mukanansa metsään. Mali-Oosa seurasi jälessä, hiljaa kenenkään näkemättä.

Jussi-vaari meni Bergoosalle. Korkealla harjanteella oli paljas paikka ja tähän alkoi Jussi kaivaa kuoppaa. Ukko itki ja kyyneleet valuivat alas ruskettuneille likaisille kasvoille. Vihdoinkin oli hauta valmis — ja sitte hän pani viulun sinne ja peitti varovasti sen mullalla ja sammalilla.

Tultuansa kotia näytti hän tyyneltä ja tyytyväiseltä, ja Mali-Oosa, joka lapsen sydämellisyydellä oli kiintynyt isoisään, iloitsi että hän pian tulisi entisellensä.

Mutta pian valtasi hänet omituinen levottomuus. Parhaillansa istuessansa verkkoa kutomassa — se oli nyt hänen lempitehtävänsä — saattoi hän jäädä istumaan jäykästi eteensä tuijottavana ja ikäänkuin kuuntelemaan etäistä soittoa.

Ja hän voi nakata kaikki luotansa ja lähti metsään.

Eräänä päivänä hiipi Mali-Oosa jälessä. Hän oli vain lapsi eikä paljon ymmärtänyt. Mutta hän oli nähnyt ukon nopsin askelin rientävän Bergoosalle. Korkealle oli hän istunut — juuri siihen, mihin oli viulun kaivanut. Ja tässä oli hän istunut ja kuunnellut — kuunnellut jotakin, jota vain hän yksin voi kuulla, kunnes lopulta suuret kirkkaat kyyneleet alkoivat vieriä alas hänen poskillensa.

Mutta sitte hän ryntäsi yht'äkkiä ylös — raastoi tukkaansa ja partaansa kuin epätoivon puuskassa, ja heittäytyi polvillensa, kiemurrellen kuin mato ja ääneensä huutaen Jumalaa avuksi taistelussa perkelettä vastaan.

Peljästyneenä seisoi Mali-Oosa kuusen takana ja katseli isoisän surkeata valitusta. Hän olisi niin mielellänsä juossut hänen luoksensa — mutta oli jotakin eriskummaista, joka pidätti. Hän pelkäsi. Täällä ylhäällä oli jotakin suurta ja käsittämätöntä, joka hyydytti veren.

Itkien — itse hän ei tiennyt minkävuoksi — Mali-Oosa juoksi suorinta tietä metsien ja soiden halki kotia.

− − −

Pari vuotta kului, ja Mali-Oosasta kehkeytyi pieni kaunis tyttölapsi. Mutta hiljainen ja omituinen hän oli. Isä, Olli, ei ollut enää tullut entisellensä sitte papin käynnin, mutta nyt oli hiljainen tyyneys saanut hänessä vallan — tyyneys kuin myrskyn jälkeen, joka on murskannut suurimmatkin laivat hylyiksi ja pirstaleiksi.

Hän puhui vähän tai ei mitään, mutta hänen riemujaan oli kun Mali-Oosa lauloi värttinän ääressä virttä tai surunvoittoista vanhaa suomalaista laulua.

Mali-Oosalla olikin heleä ääni. Se oli kuin joutsenten laulu varhaisena aamuna.

Jussi-vaari oli käynyt yhä omituisemmaksi ja eräänä päivänä hän oli poissa. Hänet löydettiin Bergoosalta, jonne hän oli viulunsa kuopannut.

Hän kumminkin sai kristillisen hautaamisen ja maisteri Callesson, jota tänä vuonna olivat kovat surut ja onnettomuudet kohdanneet, puhui rauhan ja lohdutuksen sanoja haudalla.

Mutta Sigfridin vaimo, lappalainen Ristin, oli toista mieltä kuin pappi.

"Olisipa autuuden saanut, mutta viulu ja soitot vetivät hänet helvettiin", sanoi hän Mali-Oosalle.

Nuo sanat piintyivät Mali-Oosan muistiin. Pelottavina ja kaamean selvinä soivat hänen mielessänsä nuo sanat:

"Viulu se oli, joka hänet veti helvettiin."

Hänhän tiesi miten kauniisti isoisä oli soittanut. Täytyihän joko itkeä tai nauraa aina sen mukaan olivatko säveleet iloisia tai surullisia. Mutta ainahan ne olivat suloisia ja ihania — eivät koskaan pelottavan kovia kuin Martti-herran puheet. Oi — kaikki muistui mieleen. Tuo pitkä kalpea mies, joka oli vienyt rauhan Matatalammelta. Hän miltei vihasi ja samalla kertaa pelkäsi häntä, sillä hänhän paraiten tunsi tien taivaaseen ja helvettiin.

Oliko väärin, että isoisä oli soitellut? Voiko kaikkein ihanin ja hienoin viedä helvettiin?

Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi keskustellut. Ristiniä hän vaistomaisesti kammoksui ja isää, Ollia ei hän kertaakaan ollut uskaltanut puhutella viimeisinä vuosina. Siksipä hän sulkikin kaikki omaan poveensa — mutta korvissa soi kumminkin alati: viulu se oli, joka hänet veti helvettiin.

Huu… puistatti kun ajatteli, että isoisä, kiltti, hyvänsuopa Jussi-vaari, joka osasi niin kauniisti kertoa Jeesuslapsesta, paimenista ja viisaista miehistä ja tähdistä, jotka näyttivät tietä erämaan läpi — että hän olisi joutunut helvettiin. Oi, kyllähän hän tiesi mitä se oli: Järvi, jossa iankaikkisesti palaa tulta ja tulikiveä…

Painajaisena nämä ajatukset häntä vaivasivat ja hän muisti, miten oli nähnyt isoisän ahdistuksessa ylhäällä Bergoosalla ja kuullut hänen tuskissansa rukoilevan Jumalaa auttamaan perkeleen viettelyksiltä…

Ehkäpä viulu sittekin…

− − −

Ypö yksin oli Mali-Oosalla tapana soutaa Latoniemelle ja istua siellä pitkän pitkät hetket itseksensä laulellen.

Väliin sattui että Olli, tullessansa metsästys- tai kalastusmatkalta nähdessänsä tytön siellä istuskelevan, hiipi jälessä. Sillä tuntui kuin olisi hän tuosta laulusta saanut lohduketta ja lievennystä synkkään murheeseensa, joka alati häntä ahdisteli.

Mutta Mali-Oosa vaikeni aina isän nähtyänsä, ikäänkuin olisi hän laulullansa luullut tekevänsä pahaa.

Hän ei järvellä laulellut virsiä tai muita kuulemiansa lauluja, vaan isoisän soittoja, sellaisina kuin hän ne muisti. Väliin sai hän vastustamattoman halun laulella näitä säveleitä. Oli kuin niitä olisi kuullut metsästä ja pienten laineiden lipinästä rantaa vasten. Ja hänenkin täytyi lauluun yhtyä.

Mutta yksin hänen täytyi olla. Eikä missään ollut niin tyventä, ihanaa ja rauhaisaa kuin Latoniemellä. Täällä ei häntä kukaan kuullut ja isoisän soitot, jotka olivat hänet itsensä vieneet helvettiin eivät täällä voineet muita sinne viekotella. Mutta hänen täytyi niitä laulaa, vaikkakin se olisi synti, joka vetäisi hänet kadotukseen…

VI.

Puukonsuossa on lähde, josta vesi virtaa neljälle ilmansuunnalle, mutta siihen ei vettä tule muualta kuin maan alta.

Kesät talvet siitä vesi pulppuilee, ja taikuuksiin perehtynyt Pekka Matalainen tiesi hyvinkin, mihin tuo lähde kelpasi.

Vihasta ja kiukusta väristen oli hän poikinensa kärsinyt häpeällisen kirkonrangaistuksen, ja mieli täynnänsä katkeruutta ja kostonhimoa olivat he palanneet metsillensä.

Mustalais- ja suomalaisveri kuohuivat. Seurakuntalaisten edessä kärsitty häväistys sai miesten kädet puristumaan nyrkkiin ja huulet pusertumaan yhteen hillittömästä kiukusta.

Ja syvällä metsän hämärissä kätköissä sommitteli Pekka Matalainen poikinensa kostotuumia pappia ja hänen perhettänsä vastaan. Kostoa — kostoa huusi kuuma veri ja kostaa täytyi saada…

Maisteri Callesson kummasteli kovasti, kun hän joulupäivän ehtoollisvieraitten joukossa havaitsi Pekka Matalaisen. Maisteri Callesson ei itse puolestaan koskaan ollut päässyt selvyyteen, oliko hän todellakin tehnyt oikein, poikansa Martinin neuvon mukaisesti rangaistessansa Pekka Matalaista ja hänen poikiansa jumalattomasta elämästä ja noituudesta. Mutta nähdessänsä Pekan ehtoollispöydässä, jossa häntä ei moneen vuoteen oltu nähty vieraana, piti hän tätä ilahuttavana merkkinä siitä, että Jumala rangaistuksen kautta oli niin vaikuttanut kovaan mieleen, että Pekka Matalainen oli kääntynyt paremmalle tielle. Vanhan papin sydän täyttyi ilosta ja kiitollisuudesta Herralle ja hän kohotti lämpimän, sydämestä käyvän rukouksen korkeimman puoleen, että hän saattaisi loppuun alkamansa työn vanhan suomalaisnoidan sydämessä.

Mutta jos maisteri Callesson olisi nähnyt, miten Pekka Matalainen kirkosta mennessänsä varovaisesti sylki suustaan viinin kostuttaman ehtoollisleivän ja huolellisesti kääri sen riepuun, olisi varmaankin hänen luulottelunsa suomalaisen kääntymisestä saanut ankaran kolauksen.

Pekka Matalainen hymähti itseksensä kotiinpäin kulkiessansa. Nytpä läheni koston hetki Martti-herralle ja maisteri Callessonille.

− − −

Tultuansa kotia, otti Pekka Matalainen varovaisesti esille ehtoollisleivän ja jakoi sen kahtia. Toisen puolikkaan hän sitoi jälleen riepuun, mutta toista valmistautui hän heti käyttämään.

Pojat olivat tehneet suuren tulen erään kallion pohjoispuolella olevasta kuusesta, johon oli kasvanut kiemuroita vasten päivää.

Loihtua lukien otti Pekka Matalainen esille valinkauhan ja pani siihen lyijyä. Vanhaa runoa laulellen antoi hän lyijyn sulaa, ja kun se oli juoksevassa tilassa, pani hän ehtoollisleivän kauhaan.

Kärisi ja pieni punaisenkeltainen liekki lekahti.

"Niinkuin sinä edessäni palat Niin tahdon sinun edessäsi palaa Phui, phui, phui, sanoi Kristus".

Pekka luki loihdun äänen väräjämättä. Ja tottunein elein kaatoi hän lyijyn luotikaavuriin, jossa se heikosti sähisten jähmettyi luodiksi.

Pojat olivat seisoneet äänettöminä ja totisina pirtin ulkopuolella ukon sisällä puuhaillessa. Mutta nyt hän tuli ovelle ja pyysi heitä tulemaan sisälle.

Hän näytti pientä, harmaata luotia.

"Nyt, Martti-herra, saat maistaa tokko Matalalammin suomalainen voi pitää papin aisoissa…"

− − −

Pekka Matalaisen oli odotettava kauan ennenkuin tuli torstainen yläkuu. Sillä sinä päivänä piti tuon tapahtua, jos tahtoi että taialla olisi tarpeeksi voimaa.

Vihdoinkin tuli tuo soveliaimmaksi katsottu päivä. Oli kulunut toista vuotta siitä kun Pekka Matalainen poikineen oli kärsinyt kirkkorangaistuksen, ja pitäjällä tuo oli miltei unohdettu. Ankara Martti-herra oli palannut Upsalaan, josta hänen ei pitänyt palata kotiseudulle ennenkuin kantaisi omaa kauhtanaa ja kaulusta yhtä hyvin kuin maisteri Callesson.

"Kylläpä olet kaukana", mutisi Pekka Matalainen, pirtissä hääräillessänsä, "mutta et niin kaukana, etten sinua saavuttaisi."

Jo aamulla hän alkoi valmistuksensa. Martti-herralle kuuluneen sormikkaan ympärille, jonka oli tavannut Ristinin luota, kääri hän rievun, johon ehtoollisleivän puolikas oli kätkettynä ja teki niin nuken, jolle mikäli mahdollista koetti saada ihmishahmon. Ja niinpä hän latasi pyssyn, pannen siihen voimakkaita loihtuja käyttäen varemmin valainansa luodin ja meni illan tullen metsään.

Pojat tahtoivat mukaan, mutta hän ei laskenut.

"Teillä ei vielä ole kyllin voimaa."

Pekka Matalainen suuntasi kulkunsa Puukonsuolle. Lähteestä tuodulla vedellä kastoi hän nuken pirun nimessä Martinus Callessoniksi. Ja luettuansa vielä kuvalle manauksen kiinnitti hän sen lähteen reunalla kasvavan kuusen runkoon. Hän peräytyi muutaman askeleen, tähtäsi ja ampui nukkea.

Hän oli pimeässä tähdännyt liian korkealle. Luoti ei sattunut sydämen tienoille vaan ylemmäs kaulaan. Pekka Matalainen tarkasteli tyytymättömänä nukkea ja riensi sitte kotia.

Kotiin tultuansa tapasi hän pojat.

"Henkensä pelasti pappilurjus, mutta kyllähän hän tämän jälkeen tulee vähemmän suurisuiseksi", tuumaili Pekka Matalainen.

Ja niinpä hän meni sisälle levolle.

Mutta pari viikkoa myöhemmin sai maisteri Callesson surusanoman. Hänen poikaansa, herra Marttinia, oli yhtäkkiä, päivää ennen kuin hänet piti vihittämän papiksi, kohdannut kova kolaus. Ennen terve ja vankka mies oli saanut verensyöksyn, ja kun hän lääkärien monien ponnistusten perästä oli jälleen vironnut tajuihinsa, oli hän mykkä. Hän ei voinut saada ääntäkään kuuluville.

Mutta pirtissänsä Matalalammella hykerteli Pekka Matalainen tyytyväisenä käsiänsä…

VII.

Mali-Oosa oli kahdentoista vuotias, kun hänet ensi kerran pantiin paimeneen.

Oli monena kesänä ollut kovin karhuja liikkeellä, eikä Mali-Oosa, joka oli pieni ja hento, ollut kovinkaan sopiva paimentytöksi sellaisina aikoina. Mutta Matalalammen suomalaisista kävi pahoja huhuja ja siksipä heidän oli vaikea saada paimenta harvalukuisille elukoillensa. Nuorista olikin pirteissä puute — Mali-Oosa oli ainoa vanhassa tuvassa ja Uudentalon Ristinillä oli pitkä itsepäinen ja pahanilkinen tytönviikale nimeltä Marit. Ei ollut muuta neuvoa kuin panna molemmat tytöt yhdessä karjaan.

Hyvinpä tuo luonnistuikin.

Mali-Oosan oli aina ollut vaikea kärsiä Maritia, ja yleensä olivat he harvoin tai tuskin milloinkaan leikitelleet yhdessä. Maritilla oli ilkeä katse väliin loisti ruskeissa äidiltä perityissä lappalaissilmissä omituinen vihertävä välke. Ja niinkuin Ristin oli vihannut Eliniä, Mali-Oosan äitiä, hänen kauneutensa vuoksi, niin näytti viha kulkevan kuin perintönä Maritille, joka vaistomaisesti vieroi Mali-Oosaa hänen vaalean tukkansa ja loistavan-sinervien silmiensä tähden.

Metsässä oli molempien tyttöjen pakko oleskella yhdessä, ja vaikkei ystävyyttä syntynytkään, niin yhteinen vaara ja jylhyys ympärillä synnytti jonkunlaista tuttavallisuutta.

Kyliltä kerrottiin, että karhu oli repinyt Ensillressä Jon Perssonin kellokkaan ja pahasti runnellut Edessä Sigfrid Jonssonin hevosta. Hauskaa ei ollut paimenessa olo tällaisten uutisten kierrellessä.

Sekä Marit että Mali-Oosa olivat saaneet oivalliset tuohitorvet, pitääksensä niillä karhua loitolla. Sillä tuohitorven vihlovasti valittava ääni karmii karhun korvia ja ajaa sen käpälämäkeen. Mutta, jos mesikämmen oli vihainen ja nälkäinen — mitäpä silloin merkitsi tuohitorven toitotus! Ja mitäpä voisi pari hentoa tyttölasta tehdä suojataksensa henkensä metsän karvaiselta kuninkaalta?

Kesä kului kumminkin ikävyyksittä ja syksy oli tullut. Mutta silloinpa sattui tuo kummallinen tapaus, josta vanhukset vieläkin kertovat.

Oli syyspuoli käsissä.

Puissa oli keltaisia ja punaisia värivivahduksia ja lehmänsienet, joita joukottain nousi metsiin, tarjoten elukoille maukkaita ja ravitsevia paloja, houkuttelivat lehmiä samoilemaan pitkin metsiä ja antoivat paimenille oikean koiranjuoksun.

Oli paahtavan kuuma; Briitanpäivä piti puoliaan. Koko aamupäivän olivat lehmät juoksennelleet sienimässä ja tyttöjen oli ollut vaikea pysytellä niitä koolla. Lopulta he olivat kaahailleet ne Rötjärniin, jossa ne olivat saaneet korte- ja vehkakestit ja nyt ne makasivat rauhallisesti märehtien metsän laidassa.

Tytöt lepäsivät rannalla paistattaen itseänsä auringossa. Mali-Oosa ehdotti, että käytäisiin uimaan.

Oli lämmin ja vesi houkutteli. Tuossa tuokiossa olivat vaatteet riisutut. Ja kohta molskuttelivat molemmat tytöntypykät pienessä lammessa, niin että kirkas vesi tirskui heidän valkoisten alastomien ruumiittensa ympärillä.

Silloin syntyy yhtäkkiä kauhea melu lehmäparvessa. Lehmät ja vasikat ryntäsivät eri tahoille, ja lampaat sekä vuohet juoksentelivat rauhattomasti määkien ympäri kuin olisivat päät olleet pyörällä.

Suuri karhu oli lötköttänyt metsästä ja iskenyt kellokkaaseen…

Herra jesta!

Marit seisoi vedessä kauhun herpaisemana.

Hänen laihanhoikka ruumiinsa vapisi kuin vilutaudissa ja silmät kiiluivat hurjan pelokkaina rantaa kohti…

Mutta toisin oli Mali-Oosan.

Hän näki vain kellokkaan, Raitikin makaavan vavahdellen ja ammuen karhun tukevissa kämmäköissä. Se oli hänen lehmänsä — hänen oma lehmänsä, jonka hän oli saanut, sen vielä ollessa pieni vasikka.

Ja hetkistäkään epäilemättä, hän ryntäsi ylös Raitikkia pelastamaan. Alastomana hän juoksi ja sai käsiinsä tuohitorven, joka oli rannalla. Suoraa päätä karhua kohti hän juoksi ja löi sitä torvella kuonolle, niin että torvi kimahti kappaleiksi.

"Menes, menes, kaunis poika", hän huusi puoleksi kiukuissaan, puoleksi toivottomana. "Menes, menes poikaseni! Meill' on sama tie, mutt' ei sama ruoka."

Karhu, joka niin säälimättömästi ja hölmistyttävällä tavalla oli tullut häirityksi hommissansa, päästi lehmän, joka värisi sen voimakkaan pitelyn johdosta, ja hetkisen näytti siltä kuin se tytön rohkeasta yrityksestä olisi säikähtynyt niin, että tuumailisi laukata metsään. Mutta samalla se ilkeästi möristen kohosikin takakäpälilleen ja meni pientä alastonta tyttölasta kohti, joka seisoi sen edessä niin pienenä ja hentona, turvattomana ja suojatta, kädessänsä risainen tuohitorvi.

Silloinpa tuo ihmeellinen tapahtui. Mali-Oosa ei väistynyt mörähtelevän karhun tieltä. Ei pelko, vaan joku omituinen tunne, jota hän ei käsittänyt, puudutti hänen jäsenensä. Pienenä hennon hinteränä hän seisoi alastomuutensa puhtaassa viattomuudessa. Ja yhtäkkiä kuin taivaan johdatuksesta, alkoi hän laulaa virttä, jonka oli äidiltänsä oppinut ollessansa vielä pieni. Ja hänen äänensä ei vavissut pelosta, vaan kaikui kirkkaana ja puhtaana Jumalan suuren temppelin pilarein ja katon välillä, salolla:

Mun vaatteen riisutaan, Mun syntin haudataan Jeesuksen haavahan; Niin muuttuu raihnaisuuten' Suurehen kirkkauteen, Kun nousen haudastan.

Metsässä oli hiljaista ja juhlallisen totista ympärillä ja säveleet kajahtelivat vuorien välissä.

Karjuva karhu pysähtyi. Muutaman askeleen päähän tytöstä se seisahtui kuin sävelten lumoamana. Pyöritellen suurta, karvaista päätänsä edes takaisin seisoi se hetkisen, mutta kääntyi äkisti ympäri ja pötki metsään.

Kauhun lamauttamana seisoi Marit vedessä ja katseli sekä kuunteli, miten kaikki tapahtui ja hänen kertomuksensa siitä pitäjää kierteli.

VIII.

Kerran kun isä, Olli, oli tavannut tyttönsä Latoniemellä, jossa hänellä oli tapana istuskella ja laulella isoisän soittoja, oli Mali-Oosa ryhtynyt hänen kanssansa juttelemaan Jussi-vaarista ja hänen viulustansa. Monta kertaa oli hän aikonut siitä puhua Ollille, mutta tämän ankara juro olento oli hänet siitä pidättänyt. Mutta itse hän oli paljo sitä aprikoinnut, ja mitä vanhemmaksi hän tuli sitä varmemmiksi muodostuivat mietiskelyt.

Nyt hän oli neljäntoista vuotias. Hän oli uhkeakasvuinen ja kehittynyt kuin täysikasvuinen nainen, huolimatta pienirakenteisesta ruumiistansa. Ja pienessä kodissa oli hän nyt kuin emännän sijainen.

Olli oli käynyt harmaaksi ja kumaraiseksi, vaikka hän olikin vielä parhaassa ijässään, ja hänen mietiskelynsä, jotka Martti-herran tuomiopäiväsaarnat olivat saaneet hereille, eivät antaneet rauhaa, vaikkakin ne nyt olivat saaneet tyynemmän ja hiljaisemman muodon.

Viimeksi kuluneena vuonna, nähdessään Mali-Oosan puuhailevan kotosalla samoissa askareissa kuin muinen Elin, ja huomatessansa hänen vähitellen kehittyvän neitoseksi, oli synkkyys mielestä jonkun verran alkanut haihtua. Mali-Oosan tullessa vanhemmaksi, syntyi heidän välillensä jonkunlainen sanaton tuttavallinen suhde. Usein sattuikin, että hän lauleli isoisän soittoja kotona. Hän oli itse tehnyt sanojakin säveleisiin, niin että niistä tuli oikeita lauluja. Olli ei häntä nuhdellut näiden laulujen laulamisesta — päinvastoin tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut niistä huvia ja lievikettä.

Oli kaunis ilta aivan juhannuksen jälkeen. Järvi lepäsi tyynenä ja hiljaisena kuin kuvastin, Ollin tullessa soutaen Latoniemen ohitse.

Hän oli ollut järven eteläpäässä pyydyksiä laskemassa, sillä oli käsissä aika, jolloin oli tapana saada kaloja.

Soudellessansa kuuli hän Mali-Oosan niemennenässä laulelevan. Hän suuntasi veneen maalle käsin. Siinä hän istui kyykyllänsä kivellä ja aurinko leikitteli vaaleilla kutreilla. Kun hän kuuli airojen loiskeen huiskutti hän liinaansa.

Olli souti rantaan ja nousi maalle. Mali-Oosa ei antanut häiritä itseänsä. Hän istui ja lauloi — lauloi — lauloi vain itseksensä omituisia säveleitä, niin että säveleet kevätjoutsenina liitivät yli kirkkaan vedenpinnan uinaileviin metsiin.

Olli oli istahtanut kappaleen matkaa metsämaan taa ja kuunteli. Hänen mielensä kävi aina niin kummalliseksi kuullessansa Mali-Oosan laulavan. Oli kuin olisi tuntenut helvetin liekkien sammuvan ja olisi pilkistänyt vilaus taivaan suloisuutta. Oli jotakin sydämen syvyyksissä, joka lauloi armosta ja sovituksesta. Hän ei rohjennut kokonaan kuunnella tuota laulua, sillä Martti-herran oppi helvetin liekeistä oli ainaiseksi sokaissut hänen henkisen näkönsä.

Mutta sittekin — jos ne onnettomuudet, jotka ihmisiä kohtaavat ovat vain Herran kurituksia heidän ja heidän isiensä pahojen tekojen tähden — mitä pahoja töitä olivat sitte pappi, maisteri Callesson ja hänen poikansa tehneet, kun korkeimman rankaiseva käsi niin kovin heihin sattui.

Ehkei Martti-herra ollutkaan oikeaoppinen?

Ollia puistattivat omat ajatuksensa ja hän risti kätensä, pyytäen hiljaisessa rukouksessa anteeksi…

Mali-Oosan laulu oli vaiennut.

Tyttö istui rannalla katsellen kaihosta palavin silmin järvelle…

"Olet jumalalta saanut suuren lahjan, Mali-Oosa. Tuntuu kuin lohdutukselta ja siunaukselta kuulla sinun laulavan."

Olli puhui hiljaa ja epäröiden, ikäänkuin pelkäisi omia sanojansa.

Mali-Oosa kääntyi ja katsahti isäänsä…

Aurinko, joka lekotteli Bergoosan korkeimmalta kohdalta, lähetti punakellertävän juovan Mali-Oosan vaaleiden kutrien läpi. Oli kuin hänen päänsä ympärillä olisi ollut pyhimyksen kirkas kehä. Ja Olli huomasi ensi kerran, miten kaunis hänen tyttärensä oli.

Hänestä tuntui niin kummalliselta. Niin äänetöntä ja hiljaista oli kaikki ympärillä. Kaikki henki rauhaa ja iloa. Lapsi tuolla, eihän hän oikeastansa enää ollut lapsi, vaan nuori nainen, hänhän oli Jumalan lahja — oli hänen lohdutuksensa, apunsa, apunsa ja tukensa. Ettei hän sitä ennen ollut nähnyt! Jumalan armohan se oli — Jumalan armo syntisille, josta hän osalliseksi oli tullut… Oli olemassa armoa — suurellekin syntiselle armoa. Ja sädekehä Mali-Oosan pään ympärillä tuntui hänestä korkeudesta annetulta merkiltä, että Elininkin osaksi, hänen vaimoraukallensa, joka itse oli etsinyt surmaansa, oli tullut sama armo…

Mali-Oosa lopetti hiljaisuuden.

"Vai uskotte niin, isä", hän sanoi hiljaa ja miettiväisenä. "Niin, kyllähän itsekin tunnen sen olevan suuren ja ihanan Jumalan lahjan."

"Mutta isä! Sanohan minulle", tokasi hän äkisti huolestuneella äänellä, "ei suinkaan ollut oikein mitä Ristin sanoi isoisästä?"

"Mitä tarkotat tyttö?"

Olli katsoi puolittain kummastellen, puoleksi huolestuneena Mali-Oosaan, joka yhtäkkiä oli käynyt innokkaaksi ja levottomaksi.

"Hän sanoi, että viulu veti hänet helvettiin."

Mali-Oosa puhkesi itkuun…

Syntyi pitkä äänettömyys. Ristiriitaiset ajatukset pyörivät Ollin mielessä. Pitkien vuosien helvetintuskiin oli tänä iltana ensi kerran pilkistänyt toiveen ja ylhäältä tulevan valon säde. Mutta tuliko se ylhäältä! Eikö se ollut perkeleen pimitystä, että hän joutuisi pois oikeasta uskostansa? Mitä hänen piti uskoa — mikä oli oikein ja mikä väärin?

Mali-Oosan neitseellinen ruumis vavahteli nyyhkytyksistä, ja Olli istui kömpelösti silitellen hänen vaaleata kähäräistä tukkaansa. Tuntui kuin olisi hän kuullut oman äänensä unessa, kun hän alkoi puhua. Sanat häntä karmivat, sillä ne olivat aivan päinvastaisia kuin hänen tähänastinen ajatussuuntansa ja uskonsa, mutta ne antoivat hänelle itsellensä niin eriskummallisen levon ja rauhan tunteen.

"Ei kukaan ihminen voi toista helvettiin tuomita. Ja jos isä syntisin soittoinensa tietämättänsä soitteli jonkun väärille teille, niin hän katkerasti sitä katui. Kyllähän on totta, että hän oli kovin kiintynyt viuluunsa, ja että hän siten kovin teki syntiä Jumalan ensimäistä käskyä vastaan. Mutta Jumala armahtaa syntisiä, ja minä uskon ettei isä viulun tähden kadottanut armoa."

Olli puhui epävarmasti ja soperrellen.

"Uskotteko isä, että viulunsoitto oli syntistä? Eikö sekin ollut Jumalan lahja — ja ettekö tuntenut miten isoisän soitto oli lohdutukseksi ja siunaukseksi, kun murhe pyrki painamaan?"

"Mutta Martti-herra sanoi sen olevan pelkkää perkeleen soaistusta ja soiton olevan saatanan työtä."

Mali-Oosa istui pitkän aikaa aivan äänettömänä. Joukko ajatuksia tunki vastustamattomasti hänen mieleensä ja hän tunsi, ettei hän kaikkia voinut selvittää.

Hänen mieleensä juolahti yhtäkkiä jotakin varhaiselta lapsuutensa ajoilta — kuva, joka oli syöpynyt hänen muistiinsa.

Ylhäällä Bergoosalla hän oli nähnyt isoisän Jussin istuvan ypö yksin, kuunnellen jotakin, jonka vain hän voi kuulla. Hän istui juuri siinä, mihin oli kuopannut sydämensä aarteen, viulunsa.

Oi, nytpä hän ymmärsi, mitä ei voinut yhdeksän vuotiaana käsittää. Viulua hän oli kuunnellut… Hän istui korvessa ja kuunteli, miten vanha ystävä, jonka papin ja oman mielenrauhansa tähden oli kuopannut, soitteli vanhoja säveleitä vanhan kiusatun sydämen lohdutukseksi ja lievikkeeksi. Ja siellä isoisä lopulta olikin saavuttanut rauhan…

Hän oli näyttänyt niin tyytyväiseltä ja onnelliselta viulun soittoa kuunnellessansa. Mutta sitte oli papin helvetinsaarna juolahtanut mieleen — ja sitte oli ahdistus saanut vallan. Silloin oli hän toivottomana raastanut tukkaansa ja partaansa ja väännellyt itseänsä kuin maassa matonen…

Mali-Oosa tunsi kuohuvansa vihasta. Pappi ankaroine oppeineen oli vienyt hengen isoisältä. Pappi oli anastanut parhaan isoisän elämästä ja tehnyt hänestä hourapäisen…

Notkeana hän ponnahti ylös:

"Isä! Ei isoisä tehnyt sellaista suurta syntiä, jolle ei ole anteeksiantoa. Suuremman synnin teki se, joka pakotti hänet kuoppaamaan maahan Bergoosalle parhaan osan itsestänsä."

Olli oli itse istunut ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta ne kulkivat hitaasti, ja nyt kun hän kuuli tytön sanat, ei hän niitä ymmärtänyt.

Hiljaa hän meni veneen luo ja lykkäsi sen vesille. Mali-Oosa hyppäsi veneeseen ja istui perään.

Nyt hän äkisti näytti niin iloiselta, että oikein ympärille säteili.

Isä ei voinut käsittää mikä hänen oli. Hänhän vielä äsken oli niin totinen.

Mutta tuon ikäiset tytöthän ovat niin oikullisia…

IX.

Vaikeaksi ja vakavaksi koettelemuksen ajaksi olivat viimeksi kuluneet vuodet käyneet maisteri Callessonille ja hänen perheellensä.

Ensin oli hänen poikaansa Marttiniin merkillisellä tavalla sattunut Jumalan ankara käsi, kun hänestä oli tullut mykkä, tavalla, jota ei kukaan lääkäri voinut selittää eikä parantaa. Ja sitten oli onnettomuuden isku toisensa perästä seurannut.

Ei kesääkään kulunut suden tai karhun kaatamatta pappilan karjalaumaa, ja viiden vuoden kuluessa oli tuli kahdesti raivonnut pappilassa.

Pieni hyväsydäminen pappi, joka kaikessa näki kohtalon sallimuksen, alistui nöyränä Herran rangaistukseen. Mutta hänen hiuksensa olivat vaalenneet ja selkä oli käynyt kumaraiseksi, silmät himmeiksi.

Pitäjillä kulki omituisia huhuja. Sanottiin Pekka Matalaisen lähettäneen noidannuolen, joka oli tehnyt Martin koko eliniäksensä vialliseksi. Sanottiin Pekka Matalaisen poikinensa noituneen pappilan tuleen ja samaten nostattaneen karhut pappilan karjan kimppuun.

Kerrotuinpa varmana asiana Pekka Matalaisen kerran ollessansa Sundsvallissa, saatuansa viinaa eräältä porvarilta juovuspäissänsä kehuneen, että hän "voisi ampua noidannuolen itse Callessoniin, jollei tällä alati olisi kaulassansa tuo kirottu kaulus".

Huhut olivat kyllä tulleet maisteri Callessoninkin korville, mutta hän ei niihin kiinnittänyt huomiota. Hän ei voinut uskoa tuollaisiin perkeleen ja hänen liittolaistensa yliluonnollisiin tekoihin.

Mutta toinen ajatus johtui maisteri Callessonin mieleen, ja se teki hänet syvästi katuvaiseksi ja onnettomaksi. — Hän ei itse ollut uskonut noituuden ja loihtujen mahdollisuuteen ja kumminkin hän oli suostunut niistä tuomitsemaan rangaistusta.

Pekka Matalaista ja hänen poikiansa oli tuomittu väärin, ja tätäpä Herra ankarassa vanhurskaudessansa nyt rankaisi.

Mielellänsä olisi maisteri Callesson tahtonut tavata suomalaisia, pyytääksensä heiltä anteeksi, mitä vastoin vakaumusta, seuraten vain lakia kirjaimellisesti, oli antanut heidän kärsiä.

Mutta aniharvoinpa näkyi suomalaisia kirkolla. Ja eräänä päivänä kerrottiin Pekka Matalaisen teljenneen pirttinsä oven Matalammilla ja poikinensa lähteneen tallustelemaan Jämtlantiin ja Lappiin käsin. Ehkeivät he koskaan palajaisi.

Maisteri Callesson suri vakavasti, ettei ollut saanut tilaisuutta millään tavoin hyvittää sitä vääryyttä, minkä katsoi tehneensä noille kolmelle suomalaiselle.

Kun senvuoksi Olli tuli kirkolle Mali-Oosan kera, jonka nyt piti käydä rippikoulua, piti maisteri Callesson tätä tilaisuutena, jossa voisi jollakin tapaa sovittaa Pekka Matalaiselle tekemäänsä vääryyttä, tekemällä hyvän työn Pekan veljenpojan tyttärelle.

Hän pyysi senvuoksi Mali-Oosaa pappilaan asumaan ja lupasi hänelle elannon siksi aikaa kuin hän valmistuisi menemään ensi kertaa ehtoolliselle.

Tarjous otettiin tietysti suurella kiitollisuudella vastaan. Olli oli liikutettu papin hyvyydestä ja piti tapausta uutena Jumalan armonosotuksena.

Aina siitä asti kuin oli keskustellut Mali-Oosan kanssa Latoniemellä, oli Olli saanut uutta voimaa ja elämänhalua. Hänestä tuntui kuin veteliä soita kaalaavasta, joka rupeaa tuntemaan kovaa pengertä jalkojensa alla. Hän voi nyt ryhtyä entiseen tapaan töihin ja tuo polttava kalvava pelko, joka alituisesti ennen oli häntä kiusannut ja saanut hänet päiväkaudet kärsimään kauheita sieluntuskia ja yöt näkemään järisyttäviä painajaisunia, oli nyt kadonnut ja sen sijalle oli tullut sarastava ilon ja toivon tunne.

Hänestä tuntui vaikealta jättää luotansa Mali-Oosa, mutta papin osottama ystävällisyys, kun hän tarjosi köyhän suomalaisen tyttärelle kodin pappilassa, täytti Ollin sydämen ilolla, joka osaltansa lievensi eron katkeruutta…

− − −

Miellyttävällä olennollansa, kauniilla äänellänsä ja säteilevällä nuoruuden kauneudellansa voitti Mali-Oosa heti papin ja papin rouvan suosion.

Tuntui kuin olisi hänen mukanansa auringonsäde tullut huoneeseen kaikkien niiden surujen ja koettelemuksien jälkeen, jotka olivat viimeisinä vuosina kohdanneet. Ja maisteri Callesson, joka piti tytön kasvatusta katumuksentekonsa täyttämisenä, ei tyytynyt vain siihen niukkaan kristinopin opettamiseen, joka oli tarpeen "ripille pääsemiseen" vaan koetti jakaa hänelle mahdollisimman paljo tietoja.

Ei hänen vaivannäkönsä ollutkaan turhaa, sillä Mali-Oosa oli ihmeteltävän oppivainen ja luki ihastuksella kaikki, mitä maisteri Callesson vain antoi hänen käsiinsä — vieläpä enemmänkin.

Hänestä tuntui kuin olisi joutunut aivan uuteen maailmaan. Erämaan yksinäisyys oli ennen ollut hänen ainoana seuranansa. Hän ei juuri koskaan ennen ollut muiden kuin sukulaistensa seurassa. Pari kertaa ennen hän oli kyllä päässyt mukaan kirkolle — kerran jouluna ja toiste markkinoilla. Mutta mitä silloin oli nähnyt oli miltei pelottanut häntä. Ja hän oli tuntenut ikäänkuin suurelta helpotukselta, päästyänsä yksinäisyyteen ja ollessansa taas tavallisessa hiljaisessa ympäristössä.

Nyt sitävastoin tuntui hänestä kirkon tienoo aivan toisenlaiselta kuin ennen.

Ja ihmisetkin olivat aivan toisenlaisia nyt kuin silloin.

Markkinamatkalta muisti hän vain juopuneita talonpoikia ja lappalaisia kirjavassa sekamelskassa huutaen ja remuten parveilevan Sundsvallin ja Hernösandin kauppiaiden ympärille, jotka viinan runsaasti virtaillessa huutaen kehuskelivat tavaroitansa, jotka olivat tuoneet täyteensullotuissa kuormareissänsä.

Se oli ollut Mali-Oosasta kamalaa ja pelottavaa.

Kauniimpaa oli jouluna ollut. Kynttilät olivat valaisseet niin kauniisti pienessä kirkossa ja kansa oli laulanut vanhaa jouluvirttä:

"Lapsi syntyi Betlehemis Siit iloitaan Jerusalemis."

Kaikki oli kuin kaunista unta. Mutta nyt eli hän todellisuudessa.

Useiksi kuukausiksi piti hänen jäädä tänne kylään ihmisten pariin, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, mutta jotka olivat ystävällisiä ja hyviä hänelle. Ja hänen piti oppia näkemään ja ajattelemaan toisin kuin ennen — ymmärtämään paljon, mikä ennen oli ollut epäselvää.

Elämä näytti hänestä rikkaammalta ja valoisammalta kuin ennen. Ja hänen povessansa oli jotakin — ääni, jota hän ei oikein ymmärtänyt — joka sanoi, ettei erämaan yksinäisyys ollut suurin onni — ettei korpi koskaan antaisi hänelle sitä mitä tietämättänsä kaipasi…

X.

"Tytössä on jotakin omituista", sanoi maisteri Callesson, joka oli hänen opettajansa ja isällinen ystävänsä.

"Mali-Oosa ei ole muiden tyttöjen kaltainen", sanoivat talollisten pojat, jotka olivat hänen rippikoulutovereinansa.

"Kyllä kuuluu, että Mali-Oosa laulaa", kuiskaili kirkkoväki, kun pyhäisin hänen heleä äänensä kaikui temppelissä yli kaikkien muiden.

Mutta Mali-Oosa ei kuullut, mitä väki ympärillä sanoi. Sillä hänen povessansa kuohui ja kohisi elämää, niin monia uusia ajatuksia ja tunteita, ettei hänellä ollut juuri aikaa ja halua puuttua ihmisten juttuihin. Uusi elämä oli antanut hänelle paljon sellaista uutta, jota hän ennen ei ollut uskonut eikä aavistanut.

Hän oli vain viidentoista vuotias, tullessansa maisteri Callessonin luokse, mutta salojen luonto oli tehnyt hänen mielensä raskaammaksi kuin sen ikäisenä on tapana, ja hän tunsi itsensä lukutoverejansa vanhemmaksi ja kokeneemmaksi.

Juhannusaattoiltana piti heidän "seisoa kirkon käytävällä" ja juhannuspäivänä heidän piti päästä ripille.

Eräänä iltana paria päivää tätä ennen, kun maisteri Callesson päivän työn päätettyänsä istui työhuoneessansa piippua poltellen, koputti joku ovelle.

"Sisään!"

Mali-Oosa astui sisälle kainona ja ujostelevana. Hän jäi äänettömänä pitkäksi aikaa ovelle seisomaan.

"No no, rakas lapseni, tule peremmälle; Mikä sinun tänään on kun näytät niin huolestuneelta?"

Maisteri Callesson puhui hiljaa ja lempeästi kuten tavallisesti rakkaimmalle rippikoululapsellensa.

Hänellä oli tärkeätä puhuttavaa. Ja hän näytti kiihtyneeltä.

Maisteri kuunteli hyväntahtoisena. Ja niinpä hän kertoi kaikki mitä mielessä oli piillyt ja mitä hän lapsuudesta saakka oli miettinyt ja ollut huolestunut — mutta minkätähden sitä hän ei itsekään tiennyt. Hän kertoi itsestänsä ja elämästänsä, isästä ja isoisästä, viulunsoittajasta ja miten oli nähnyt hänen ahdistuksensa ylhäällä Bergoosalla, jossa hän lopuksi yksinäisyydessä oli kuollutkin.

"Enpä tiedä mistä se johtuu", hän lopetti, "mutta en koskaan voi päästä vapaaksi noista ajatuksista. Tuntuu kuin minun ja isoisän kohtalot jollakin merkillisellä tavalla olisivat yhdessä. Tiedänhän ettei ole olemassakaan kohtaloa, vaan että hyvä Jumala johtaa — mutta kun olen niin omituisen huolestunut. Se on minua kiusannut siitä asti kun olin tämän korkuinen" — hän näytti kädellänsä — "ja vieläkin se kiusaa. En saa rauhaa. Naapurin Ristinin sanat: Viulu se hänet helvettiin veti, soivat korvissani."

Maisteri Callesson istui mietiskellen. Oli totta ettei Mali-Oosa ollut muiden kaltainen.

Hän tuli ajatelleeksi kertomusta, jonka oli kuullut Lyckselen tienoilla, metsähisestä, joka oli muuttunut ihmiseksi. Rovasti Öhrling oli sen kertonut ja itse ollut vakuutettu kertomuksensa todenperäisyydestä.

Niinpä niin — paljon ihmeellistä tapahtuu saloilla.

Maisteri Callesson hymyili omille ajatuksillensa. Hänhän näki hyvin, että Mali-Oosa oli tavallinen ihmislapsi, jonka kuitenkin luonto ja asianhaarat olivat tehneet toisten mittapuiden mukaan kuin muut.

Mutta oikea pieni metsänneito hän silti oli.

Maisteri vilkaisi salavihkaan häneen, kun hän siinä kertoili. Kaunis kuin pieni kuningatar, huolimatta puutteellisesta pukimestansa ja sanansa hän sommitteli vallan toisin kuin kylän naiset.

Mali-Oosa puhui yhä edelleen.

"Pastori, olen tuota kaikkea ajatellut. Uskon, että jos äiti ja isoisä joutuisivat kadotukseen, silloin ei minunkaan kannata käydä ripillä. Sillä silloinhan on minun kuitenkin mentävä samaa tietä."

Hänen äänessään kuului kuin kylmää uhmaa. Mutta vain silmänräpäyksen ajan. Sitte hän kumartui ääneensä nyyhkyttäen.

"Pastori — sanokaa — pastori! Ei suinkaan äitiä tuomita iankaikkiseen kidutukseen sen vuoksi ettei hän sietänyt korven yksinäisyyttä — ja eihän isoisää tuomittu viulun tähden helvettiin."

Äänessä kuului epätoivoa.

Maisteri Callesson tunsi olevansa vaikeamman tapauksen kanssa tekemisissä kuin koskaan ennen.

Kauan ja sydämellisesti puhui hän itkevälle Mali-Oosalle. Hän tunsi povessansa jotakin lämmintä ja lempeätä, eikä hänen mieleensä johtunut ainoatakaan lain ankaraa sanaa, ainoastaan evankeliumin lempeätä mieltärauhottavaa palsamia. Hän tiesi puhuvansa lapselle, josta tiesi ettei se juuri kriitillisimpänä aikanansa ollut saanut haastaa äidillensä huoliansa, ja hän puhui niin että itsekin lämpeni.

Soitto oli Jumalan eriskummallinen, ihmisten lohdutukseksi ja virkistykseksi antama lahja, joka muistutti taivaallisia riemuja, siellä missä iäisesti kuuluisi kultaisten soitinten ääni ja autuaitten laulu. Ei soitto ole syntiä. Mutta, jos ihmisen sydän niin kiintyy soittoon, joka kumminkin on maallista, että se vierottaa hänet Jumalasta, silloin hän tekee syntiä Jumalan ensimäistä ja suurinta käskyä vastaan: "ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni". Mutta sillekin synnille on olemassa armo, jos ihminen vain nöyrtyy Herran edessä.

Mali-Oosa keskeytti.

"Niin, mutta soittohan on Jumalan lahja — onko Jumala siis ollut niin ymmärtämätön, että on antanut ihmiselle jotakin hyvää, joka hänet voi Jumalasta vierottaa?"

"Hyvääkin voi käyttää pahuuteen — mutta se ei ole luojan vaan ihmisen syy. Mutta toivokaamme, että Jumala armossansa on antanut rauhan ja anteeksiannon sekä äitiraukallesi että isoisällesi. Ukkohan uhrasi rakkaimman omaisuutensa, viulun, vain siksi, että hän luuli Jumalan sitä häneltä vaativan. Ja vaikka hän sittemmin silloin tällöin kävi paikalla, johon oli viulun kuopannut, niin sehän oli ymmärrettävä inhimillinen heikkous, jota Jumala ei suinkaan tuomitse. Sillä kaikkihan olemme ihmisiä…"

Pappi vaikeni äkisti. Hänestä tuntui kuin olisi puhunut vastoin omaa oppiansa ja vakaumustansa.

Varmaankin oli tässä suomalaismetsien tytössä jotakin merkillistä.

Mali-Oosa oli lakannut itkemästä.

Hän nousi seisoallensa ja meni lämpimästi puristamaan maisteri Callessonin kättä.

"Kiitos herra pastori! Olette tehnyt minulle paljon hyvää, josta Jumala palkitkoon Teitä!"

Ja sitte hän katosi hiljaa kuten oli tullutkin.

Maisteri Callesson katseli kauan hänen jälkeensä ihmetellen…

XI.

Senvuoksi, että Mali-Oosa asui pappilassa ja että maisteri Callesson ja hänen lempeä rouvansa Eva pitivät tyttöä kuin omana lapsenansa, toveritkin kohtelivat häntä jonkunlaisella kunnioituksella, jota ei köyhä suomalaisen uutisasukkaan tyttö suinkaan muuten olisi saanut osaksensa.

Tultuansa nuorisoparveen näytti kuin hän olisi sen itseoikeutettu hallitsijatar.

Ensimäisenä hän oli kaikessa. Maisteri Callessonin opetus oli ollut erittäin hedelmiä tuottavaa, ja välistä maisteri itsekin hämmästyi nopeista sattuvista vastauksista. Ja jos oli kyseessä leikki ja teuhaaminen ei kukaan voinut hänen kanssansa kilpailla.

Mutta välistä hän kävi kovin ujoksi ja kainostelevaksi. Oli kuin olisi suuri yksinäisyys metsistä käsin häntä huutanut — ja hänet valtasi omituinen raskasmielinen kaiho, joka voi hänet kesken iloisinta rallatusta panna hyräilemään surunvoittoista säveltä, joka sai leikkiä laskevat ja hälinää pitävät nuoret surumielisiksi.

Pitkin pitäjää puhuttiin paljo Mali-Oosan eriskummallisesta laulunlahjasta.

Ja varmaankin ihmiset menivät mieluummin kirkkoon kuuntelemaan Mali-Oosan heleätä ääntä kuin kuullaksensa maisteri Callessonin sydämellisiksi tarkotettuja, mutta silti kuivia saarnoja.

Korkeana ja vahvana kaikui hänen äänensä pienessä temppelissä, ja hän lauloi riemuiten siitä, että Jumala oli hänelle antanut tämän lahjan ennen muita ihmisiä, lohduttaaksensa ja tuottaaksensa laulullansa hilpeyttä.

Rippikoulutovereissa ei ollut ketään, ei edes tyttöjen joukossa, joka ei olisi pitänyt Mali-Oosasta ikäänkuin hän olisi ollut ylhäisempi ja parempi, huolimatta siitä, että hän vain oli köyhän suomalaisen tytär. Ja kun hän juhannusaattoiltana seisoi etumaisena käytävässä yksinkertaisessa mustassa hameessansa, jonka oli saanut papinrouvalta, ei ollut ketään, ei toveria eikä seurakuntalaista, joka olisi ollut pahoillansa siitä, että Mali-Oosa, köyhin kaikista, oli saanut käytävässä kunniasijan ennen kaikkia pitäjän rikkaimpia talollisten tyttäriä.

Ja kyyneleet silmissä näki Olli, joka saloilta tallusteli kirkolle katsomaan tyttärensä ripillepääsyä, mitenkä Mali-Oosaa yleensä pidettiin suuremmassa arvossa kuin muita.

"Se on armoa", hän mutisi itseksensä, — "pelkkää armoa"…

XII.

Oli ollut tarkotuksena, että Mali-Oosa seuraisi isäänsä Ollia kotiin heti juhannuksen jälkeen. Mutta kun he jo olivat lähtövalmiina, sattui että muuan pappilan palvelustytöistä sairastui. Ja Mali-Oosan, joka nyt oli käynyt ikäänkuin pastorin omaksi lapseksi, täytyi tietysti jäädä piian tilalle. Eihän hän voinut jättää pastorinrouvaa pulaan — rouvaa, joka oli hänelle ollut niin hyvä.

Niinpä Olli sai mennä kotiinsa metsille yksinänsä.

Yksin — niin, nytpä vasta hän huomasi miten yksin hän siellä eleli. Pekka Matalainen poikinensa oli kadonnut Jämtlannin metsiin. Huhut tiesivät, että he olivat Kallissa alkaneet raivata uutistilaa, ja luultavaahan oli, etteivät he enää koskaan palajaisi. Velimies Sigfrid oli lähtenyt säkki selässä kylille pikku kauppaa käymään. Olli käsitti kylläkin, ettei hän sitä tehnyt niin paljo voitonhimosta kuin päästäksensä Ristinistä ja likaisesta kodista.

Ristin oli tunturilappalaissukua ja tunturilappalaisnaiset käyvät vanhempina yhä likaisemmiksi ja riitaisemmiksi. Marttinin käynnistä Matalalammella johtuva herätys oli kadonnut yhtä äkisti kuin oli tullutkin, sillä "lappalainen muuttaa nopeasti karvaansa".

Jos Mali-Oosa jäisi kylään — silloinhan hän jäisi enemmän ypösen yksin kuin milloinkaan ennen. Ja Mali-Oosanhan täytyi jäädä. Hänhän näki, että tyttö paremmin sopi pappilaan kuin kotia harmajaan Matalalammen pirttiin.

Jospa Elin olisi elänyt!

Hän tunsi äkisti, ettei ollutkaan niin kovin vanha. Parhaissa voimissaanhan oli — vasta parahiksi viisikymmentä.

Noista ajatuksista ei hän luopunut — ja niinpä hän eräänä kauniina päivänä suuntasi matkansa erästä Helsinglannin rajalla olevaa suomalaista uutistaloa kohti Finnsjöniin. Hän tiesi täällä olevan lesken, joka hänelle sopi.

Hän kosikin ja sai myöntyvän vastauksen.

Ja sitte mentiin maisteri Callessonin luo kuulutuksen tekoon.

Mali-Oosa oli ihmeissään suuresta uutisesta. Mitään sellaista ei hän olisi voinut ajatellakaan.

Hänen äänensä oli miltei nuhteleva, kun hän puhutteli Ollia. Ja tämä tunsi häpeävänsä tytärtänsä, istuessaan lakkiansa hyppysissään pyöritellen.

"Hm — minusta tuntui että jään niin yksin sinne nyt kun sinä läksit pois…"

"Mutta minähän tulen takaisin…"

"Hm — hm. Arvelin että sinäkin pian, tuota hm, menet naimisiin…"

Hän silitteli hyväillen tyttärensä kättä kuin olisi pyytänyt anteeksi. Ja sitte ei siitä asiasta enää puhuttu.

Mali-Oosa jäi pappilaan.

− − −

Kylä ei ollut suuri.

Vain viisi, kuusi naapuria, jotka asuivat etäällä toisistansa. Pieni valkea kirkko sijaitsi metsikössä kunnaalla Borgsjönin luona. Muinaisina aikoina oli siinä ollut pakanallisen ritarin linna — niinpä tarina kertoi, mutta nyt kohosi kristillinen temppeli sen raunioilla.

Aivan kirkon lähettyvillä oli pappila. Ja lähinnä pappilaa oli suurtilallisen Jon Mikaelin talo.

Mali-Oosa oli ollut kahden Jon Mikaelin lapsen, Olinan ja Antin rippikoulutoveri.

Olina oli Mali-Oosan ikäinen ja tyttöjen kesken syntyi sydämellinen ystävyyssuhde, joka ei suinkaan rippikouluajan jälkeen lakannut.

Antti oli kokonaista viisi vuotta Mali-Oosaa vanhempi. Hän oli kookas ja pulska poika, väkevä kuin karhu ja taitava kaikkeen muuhun — paitsi lukemiseen. Maan muokkaamisen, eläinten jälkien selvittelemisen metsässä, linnun ampumisen lennossa — ne hän taisi, mutta lukeminen oli hänelle kiusan kappale.

Monena vuonna peräkkäin "lähetettiin hänet kotiin" puuttuvan taitonsa tähden ja Jon Mikael ukko piti sitä pojalle aika suurena häpeänä. Nyt oli Antti lopultakin päässyt ripille, mutta siitä hänen oli kiittäminen Mali-Oosaa. Sillä hän oli lomahetkinänsä auttanut kömpelöä poikaa selviämään Svebeliuksen katekismuksen vaikeatajuisista opinkappaleista ja hänen yksinkertaisia suoraan asiaan käypiä selityksiänsä oli Antti paljoa helpommin ymmärtänyt kuin maisteri Callessonin monia oppineita selvittelyjä.

Mali-Oosalla oli tapana usein käväistä Jon Mikaelin luona kun hänellä oli vapaata hetkinen. Ja aina hän oli tervetullut vieras. Sekä ukko Jon Mikael että hänen vaimonsa pitivät tytöstä hänen iloisen olentonsa ja kauniin äänensä vuoksi, ja Olina sekä Anttihan olivat hänen parhaita ystäviänsä.

Antti ei juuri ollut monisanainen, mutta kun hän katseli Mali-Oosaa, paloi silmissä omituinen tuli.

Mali-Oosa oli ollut pappilassa kolme vuotta.

Sattui sitten että karjakoksi aiotulle tytölle tuli este.

Mali-Oosa ja Olina olivat usein jutelleet, että olisi hupaista maata kesäisin karjamajan parvella, ja nyt oli päätetty, että molempien tyttöjen piti ruveta karjatytöiksi siksi kesäksi.

Jon Mikaelilla ja maisteri Callessonilla oli yhteinen karjamaja Bergoosalla ja täällä piti Mali-Oosan ja Olinan olla.

Molemmat tytöt pitivät tuota elämää ihanana. Oli niin kaunista korkealla kylän yläpuolella. Ja Mali-Oosa saattoi Bergoosan korkeimmalta paikalta nähdä vanhan suomalaiskylän alhaalta, josta nyt savu kohosi vain yhdestä ainoasta pirtistä.

Kaihon tunne valtasi hänet väliste istuessansa ylhäällä, missä oli nähnyt isoisän tuskissansa ja epätoivossa kiemurtelevan ja katselussansa järvelle, joka lepäsi kuin pienenä sinervänä pilkkuna metsässä.

Isä raukka — kovin yksinpä hän oli.

− − −

Sattui usein lauantai-illoin, että kylän nuoriso tuli Bergoosan karjamajalle. Ja silloinpa oli hauskaa. Mali-Oosa ja Olina olivat pitäjän kauneimmat tytöt — ja senpävuoksi kylän nuoret miehet niin helposti tänne löysivät.

Monet pyörivät Mali-Oosan ympärillä. Ja hänen olisi vain tarvinnut ojentaa kätensä, niin olisi joutunut hyviin naimisiin.

Mutta hän ei tahtonut.

"Mali-Oosa ei pojista välitä", sanottiin.

Mutta se ei ollut totta. Yhdestä pojasta hän välitti — yhdestä ainoasta. Suuresta, väkevästä, mutta kömpelöstä pojasta, jonka hän nopeammin käsittävänä oli johdellut läpi Svebeliuksen katkismuksen sokkelojen. Tuosta tummasilmäisestä pojasta, jonka silmät voivat puhua suun vaietessa — rippikoulutoverista Antista.

Hän tiesi poikaa rakastavansa. Hän tunsi tahtovansa kiertää käsivartensa hänen korkean kaulansa ympärille ja suudella häntä — suudella häntä ja kuulua hänelle elämässä ja kuolemassa.

Ja hän?

Eipä hän koskaan ollut tytölle puhunut rakkausseikoista. Mutta katsellut häntä hän oli. Ja hän oli pojan silmistä sen lukenut jo kauan, kauan sitte. Hän oli sen nähnyt, vaikkei suu sanaakaan virkannut ja vaikka hän mieluummin tahtoi välttää häntä kuin pyrkiä seuraan…

XIII.

Niinpä kesä kului, ja syksy teki tuloa.

Eräänä päivänä Olina oli mennyt kylään voikantamusta viemään ja piti jäädä sinne vuorokaudeksi.

Oli kaunis Briitanpäiväilta.

Mali-Oosa, joka nyt oli yksin karjamajalla ja jolla senvuoksi oli kaksinkertainen työ, oli juuri lopettanut lypsämisen ja istui kyyristyneenä maitokellarin katolla ja huhuili.

Hänestä oli hauskaa kuunnella oman äänensä paisuvina ja hiljenevinä aaltoina kajahtelevan vuorien väliä.

Se kuului kuin virren laululta metsässä. Syvänä kolmisointuisena säveleenä hän huikkaili vanhaa paimenlaulua:

Ptruu Kirjo, Ptruu Karjo Ptruu haikia Haluna Ptruu Kellokas…

Ptruu Kellokas, vastasi kaiku Konkleveltä ja Hjuloosalta. Ptruu Kellokas, riemuitsi metsästä, joka seisoi hiljaisena odotellen, pimeän läpikuultavina harsomaisina usvina kohotessa maasta…

Viimeisten ääniaaltojen vaiettua etäisyyteen, heräsi erämaan kaiku uudelleen eloon.

Laukaus pamahti. Ja aivan lähellä. Kukahan se mahtoi olla? Mali-Oosa karahti pystyyn tähystellen metsään sille taholle, josta odotti metsämiehen tulevan näkyviin.

Eikä hänen kauan tarvinnut odottaa.

Antti tuli metsänreunalta pyssy selässä heilutellen kädessänsä koppeloa, jonka juuri oli ammunnut.

Tapaaminen tuntui hauskalta, ja Mali-Oosa kiiruhti panemaan pöytään parhaan minkä taisi, kestitäksensä ystäväänsä ja rippikoulutoveriansa.

Antti istui ja söi hyvällä ruokahalulla. Hän oli samoillut metsiä aina edellisen päivän aamusta asti. Edellisen yön hän oli nukkunut Matalalammella — hänellä oli terveisiä sieltä Mali-Oosalle.

Hän oli aikonut täällä tavata Olinaa, mutta nyt sai kuulla hänen menneen kylään.

"Tyhmästi, että sivuutimme toisemme…"

Antti haasteli lyhyesti ja töykeästi syödessänsä. Ja Mali-Oosa istui aivan äänettömänä ja vain katseli häntä.

Äkisti tuli joukottain ajatuksia ja tunteita, joita hän turhaan koetti selvittää. Hän ei kuullut mitä Antti sanoi — katseli vain häntä — katsoi ja katsoi lempeine, sinisine silmineen, joissa loisti tuli, jota ei voinut pidättää.

Hän tunsi itsensä samalla niin pieneksi — niin pieneksi ja avuttomaksi kuin lapsi. Hänellä täytyi olla joku, johon voi turvautua, kiintyä — niin väkevä ja nuori mies kuin Antti. Eikä vain hänen kaltaisensa, vaan juuri hän, hän eikä kukaan muu koko maailmassa.

Veressä oli kuumetta ja silmät loistivat kosteina.

Antti katsahti häneen — ja tyttö kumartui pöydän yli kasvot polttavan hehkuvina.

— Mitenkä sinä voit Mali-Oosa? Ethän vain ole sairas?

Antin ääni tuntui levottomalta, ja hän meni hiljaa Mali-Oosan luo ja laski epäröiden kätensä hänen vaaleille hiuksillensa.

Mali-Oosan ruumis vavahti hillitystä nyyhkytyksestä.

Antti seisoi hämillänsä ja kummastellen. Mutta kun hän näki surun, jota hän ei käsittänyt painavan tuota pehmoista, hentoa naista, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa, niin hänenkin sydämensä täyttyi. Tuntui kuin siellä olisivat taistelleet syvin suru ja suurin ilo. Mikä Mali-Oosaa painoi, sitä hän ei ymmärtänyt — hän vain tunsi, että tämä oli pieni ja heikko, hän itse suuri ja väkevä. Hänen täytyi lohduttaa ja auttaa.

Ja tietämättä itsekään mistä sanat sai, hän puhui — ensin lohduttaaksensa surua, jonka laatua hän ei ymmärtänyt — mutta sitte tuli samalla esille, mitä hän itse oli kantanut niinä kolmena vuonna, jotka oli Mali-Oosan tuntenut, mutta jota hän ei koskaan ollut rohjennut muille ilmaista. Hän rakasti Mali-Oosaa. Mutta hän tiesi, ettei Jon Mikael, niin paljo kuin tytöstä pitikin, koskaan sallisi poikansa menevän naimisiin köyhän suomalaisen uutisasukkaan tyttären kanssa. Johan Mikael oli tottunut siihen, että häntä toteltiin, sillä hän oli pitäjän rikkain talonpoika. Ja hän oli aikoja sitte valinnut Antille vaimon…

Ei ollut asettumista isän tahtoa vastustamaan. Senpävuoksi Antti olikin vaiennut. Mitä hän tunsi, sitä ei kenenkään tarvinnut tietää — kaikkein vähimmin Mali-Oosan. Mutta häntä hän rakasti — häntä eikä ketään muuta. Ja kyllähän hän sen sittekin tiesi…

Mali-Oosa oli lakannut nyyhkyttämästä Antin puhuessa.

Hän istui kelmeänä ja liikutettuna ja tuijotti jäykistynein katsein eteensä Antin ohi, joka seisoi alakuloisena, kasvoillansa sellainen ilme kuin olisi tiennyt tehneensä suuren rikoksen…

Yhtäkkiä kavahti hän pystyyn hurjasti huudahtaen ja kietoi käsivartensa Antin kaulaan:

Auta minua — pelasta minut!

Hän vaipui pyörtyneenä pojan syliin, ja tämä kantoi hänet hellävaroen seinään kiinnitettyyn lavasänkyyn.

Oli puolipimeä kuin hän virkosi.

Antti istui sängynreunalla pidellen hänen kättänsä. Mitä oli tapahtunut? Hän katseli hämmästyneenä ympärillensä.

Sitte hän muisti.

Hän oli nähnyt jotakin kauheata. Hän oli istuvinaan ja laulelevinaan Latoniemellä. Aurinko paistoi Bergoosan korkeimmalta laelta. Hän katsahti sinne — ja samalla hän näki isoisän, Jussi-vaarin, verisenä ja menehtyneenä jättiläismäisenä, nousevan ylös ja viittovan häntä.

Oi, kaikkihan oli vain mielikuvitusta. Mitenkä hän siitä oli saattanut niin peljästyä.

Antti kumartui hänen ylitsensä.

Miten on laitasi Mali-Oosa?

Hymyillen ojensi tyttö kätensä häntä kohti.

"Antti — tulehan — saat maata täällä, luonani…"

XIV.

Mali-Oosa oli viimeaikoina käynyt harvasanaiseksi ja omituiseksi. Hänen laulunsa — jos joskus saatiin hänet niitä laulamaan — olivat kaihomielisiä, eikä auttanut, että maisteri Callesson ja hyvä papinrouva kaikin tavoin koettivat häntä ilahuttaa.

Talvi kului synkkänä ja kevät tuli, eikä Mali-Oosan mieli vain näyttänyt keventyvän.

Mali-Oosa oli pyytänyt pastorilta saada tänäkin vuonna olla karjanhoitajana.

Maisteri Callesson ei olisi tahtonut laskea häntä yksinäisyyteen.

"Sinä olet liiaksi äitisi kaltainen — sinä et siedä salojen yksinäisyyttä. Mielesi käy synkäksi ja raskaaksi…"

Mutta hän ei ollut antanut perään ja niinpä oli hän saanut luvan mennä — kumminkin ehdolla, että Olina tulisi mukaan.

Johan Mikaelin luona oli nyt suuret puuhat, sillä siellä valmistettiin häitä. Talon poika, Antti menisi juhannuksena naimisiin. Oli jo kerta kuulutettukin.

Miltei koko pitäjän väki oli kutsuttu, sillä suuret häät piti tuleman. Rikas avioliitto piti solmittaman.

Sekä Jon Mikael että Olina olivat pyydelleet Mali-Oosaa tulemaan laulelemaan Antin häihin. Mutta Mali-Oosa jyrkästi kieltäytyi. Hänen piti mennä karjamajalle.

Jon Mikael ei tahtonut mielellänsä laskea lehmiä karjamajoille yhden paimenen kera. Sanottiin jo nähdyn karhuja, ja mitä tekisi Mali-Oosa, jos karhu tulisi.

"En pelkää karhua", hän vastasi. "Olenhan jo kerran ennen ollut karhun kanssa tekemisissä."

"Niin niin", mutisi Jon Mikael. "Karhu kuuluu pitävän kauniista tytöistä ja laulusta."

− − −

Niinpä sai Mali-Oosa yksin mennä metsään, kun suurtilalla par’aikaa Antin häitä valmisteltiin.

Mali-Oosa itki painautuessaan saloille. Sillä hän tiesi, mitä ei kukaan muu ollut aavistanut — jota ei kukaan saanut aavistaa — että hänestä tulisi äiti.

Hän ei edes Antille ollut sitä sanonut.

Kaikkihan oli hänen syynsä. Hän ei ollut syypää, sillä vapaaehtoisesti oli hän pojalle antautunut. Ja yksinpä hän onnettomuudenkin kantaisi.

Oi kuinka monta kuukautta levottomuutta ja ahdistuksen tunnetta! Mutta hän oli pysynyt vankkana. Ei kukaan ollut huomannut mitään. Joskus oli kyllä sanottu: "Mali-Oosa on tullut niin erilaiseksi viime aikoina?" Mutta eipä kukaan ollut johtunut epäilemään, mitä oli tapahtunut — ja mitä vasta tapahtuisi…

Hänhän ei koskaan seurustellut kylän poikien kanssa — vaikka he hänen kintereillänsä juoksentelivat. "Mali-Oosa ei pojista välitä", sanottiin tuon tuostakin. Ja hänen siveyttänsä ei kukaan rohjennut epäillä.

Siveys — siveys!

Hän nauroi kovaan ja katkerasti. Mitäpä ihmiset siveydestä tiesivät — ja hyvästä sekä pahasta.

Hänhän tiesi, että sen mitä oli tapahtunut pitikin tapahtua. Eikä tuo synti ollut eikä väärin.

Hänen laitansa oli sama kuin isoisän ja viulun. Nyt hän ymmärsi, että heidän kohtalonsa kuuluivat yhteen. Hänen oli pakko soittaa — hän oli tuon lahjan saanut ja siksipä niin piti tapahtua. Hän itse oli saanut rakkauden lahjan ja se soitteli vastustamattomalla voimalla hänen povessansa.

XV.

Juhannusaatto…

Jon Mikaelin talo on täpötäynnänsä meijuja ja kunniaportteja. Viulut ja huilut vinkuvat, kotitekoinen olut virtoina juoksee ja kaikki on remuavana riemuna.

Luhdissa karkelottaan vauhdilla ja korkojen kopinalla ja suuressa tuvassa on katettuna suuri pöytäjono täynnänsä kaikenlaista jumalanviljaa. Ei sovi kitsastella tänään, kun Jon Mikaelin poika, Antti, menee naimisiin pitäjän rikkaimman tytön kanssa…

− − −

Mutta Bergoosalla makaa yksinäinen naisraukka, kiemurrellen sielun ja ruumiin tuskissa.

Hän on Mali-Oosa, joka yksinäisyydessä on tullut äidiksi…

XVI.

Viikkoa jälkeen juhannuksen, kun häät olivat menneet ohi, tuli Olina karjatuville.

Täällä olivat asiat huonosti.

Mali-Oosa oli niin sairaana, että töin tuskin voi pysyttäytyä pystyssä. Mikä häntä vaivasi, sitä Olina ei käsittänyt. Sillä Mali-Oosa oli niin kummallinen. Hän puhui sekavia sanoja ja kulki kuin unissansa.

Alinomaan hän puhui isoisän viulusta. Ja paraikaa kävellessänsä saattoi hän siepata äkisti Olinaa käsivarresta ja kysyä:

"Sano Olina! Etkö kuule kuinka isoisän viulu soi tuolla Bergoosalla?"

Mutta Olina ei mitään kuullut…

XVII.

No, hälinä syntyi koko pitäjässä!

— Sehän oli vallan kauheata! Kukas olisi sellaista voinut luulla Mali-Oosasta, siveellisestä kauniista Mali-Oosasta, jolla oli enkelin ääni kirkossa laulaessansa ja joka ei koskaan ollut muiden kaltainen — aina parempi, kauniimpi?

Hänet oli vangittu lapsenmurhasta. Ja hän oli syvästi katuen rikoksensa tunnustanut.

Se oli tapahtunut syyskesällä:

Olina ja Mali-Oosa olivat paimentaneet lehmiä Bergoosalla, korkealla, missä vanhalla palolla oli hyvä laidun. Juuri tuolla laella olivat tytöt tavanneet pari kylän poikaa, jotka olivat metsästämässä. Tytöt juttelivat poikien kanssa ja koirat juoksivat sill'aikaa ympäri.

Silloin alkoi eräs koira kaapia kiihkesti multaa.

Mali-Oosa oli käynyt kalman kalpeaksi ja seisoi kuin kivettyneenä. Mutta sitte oli hän töytännyt sinne, nakannut koiran syrjään ja ytimiä myöten vihlovin äänin huutanut:

Anna olla minun lapseni! Älä koske minun lapseeni!

Ja sitte oli hän tiedotonna lyyhistynyt maahan.

Pojat kalvoivat paikkaa ja löysivät Mali-Oosan lapsen vanhan viulun kappaleiden vierestä…

XVIII.

Niinpä oli Mali-Oosan kuoltava telottajan kirveeniskusta.

Lain mukaan piti hänet mestattaman ja sitte teilattaman, sillä hän oli kajonnut veriheimolaiseen.

Mutta tuomarit armahtivat häntä nuoruutensa ja suuren kauneutensa tähden. Teilin ei pitänyt hänen kaunista ruumistansa tekemän muodottomaksi, mestauspölkyllä kärsittyänsä rangaistuksensa.

Bergoosalle, missä rikos oli tapahtunut, pantiin mestauspölkky. Paljon kansaa oli kokoontunut ja tunkeili piikkiaidan ympärillä.

Tuolla tuli Mali-Oosa pyövelin taluttamana. Tyyneeltä ja ujostelemattomalta hän näytti ja katse samoili etäisyyksissä. Hänen oikealla puolellansa kävi ukko Callesson, kumaraisena ja harmaana. Hänen oli valmistettava rakkaimpaa rippikouluistansa viimeiselle vaikealle matkalle. Hänelle tämä oli ollut kova isku, sillä Mali-Oosa oli käynyt hänelle rakkaaksi kuin tytär.

Vapisevin äänin puhui hän aina viimeiseen asti lohdutuksen sanoja Mali-Oosalle.

Ympäriltä kokoontuneiden parvesta kuului itkua ja vaikerrusta. Sillä kaikki pitivät Mali-Oosasta. Ei kukaan voinut auttaa — oli kurjan kurjaa nähdä Mali-Oosa tässä alennustilassa.

Mutta Mali-Oosa itse ei itkenyt. Hänen ylitsensä lepäsi rauha. Ei mikään häntä enää ahdistanut Kaikki oli vaipunut unhon mereen. Ympärillä olevan kansan näki hän kuin sumussa ja papin sanat sekä kansan valitukset kuuli hän vain kuin etäisen kosken kohinana.

Mutta yhtäkkiä — juuri mestauslavalle noustessansa — heräsi eräs lapsuudenmuisto.

Hän oli seisovinansa Multasuon metsässä kaikessa onnettomuudessansa ja alastomuudessansa, ja kuolema, erämaan karvaisen pedon muodossa uhkasi. Sama tunne kuin silloin valtasi hänet. Ja samalla hän muisti äidin vanhan virren, joka merkillisellä tavalla oli pelastanut hänet pedon kynsistä. Kirkkaalla, puhtaalla äänellään alkoi hän nytkin laulaa. Ympärillä kävi hiiskumattoman hiljaiseksi — vain jokunen nyyhkytys kuului.

Mutta yli kansan nyyhkytysten ja kuusien huminan kuului sorahtamatta vahvana ja kirkkaana Mali-Oosan ääni, kun hän lauloi omaa kuolinvirttänsä:

Mun vaatteen riisutaan, Mun syntin haudataan Jeesuksen haavahan; Niin muuttuu raihnaisuuten' Suurehen kirkkauteen, Kun nousen haudastan…

XIX.

Matalalammen suomalaiset ovat jo aikoja sitte hävinneet, ja heidän muistonsa elää vain tarinoina.

Ja tarinoissa elää Mali-Oosan muisto.

Sanotaan, että jos siihen paikkaan, jossa pahantekijä on surmattu, kasvaa havumetsää, niin se on merkki, että pahantekijä kuoli synneissään ja joutui kadotukseen. Mutta jos siihen kasvaa lehtimetsää, on mestattu saanut korkeimman luona armon.

Siellä, missä Mali-Oosa menetti henkensä, kasvaa nyt rehevä koivikko — ainoat koko Bergoosalla.

Se on merkkinä siitä, että Jumalan armo on suurempi kuin inhimillinen oikeus.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings