VILPPU HILTUINEN (continued 2)

Jumala ompi linnamme, Varustus vahva aivan.

XIV.

Herättyänsä horrostilasta, johon Vilppu Hiltuisen isku oli hänet saattanut, tunsi Kouno kovaa kipua suussansa ja huomasi, että oli menettänyt kaksi etuhammasta. Ei mikään olisi häneen voinut kovemmin koskea, sillä nyt tiesi hän ainiaaksi menettäneensä voimansa — jumalat olivat hänet hyljänneet. Karjala, joka oli tullut hänen tiellensä oli ollut häntä voimakkaampi.

Suru ja katkeruus täytti Kounon mielen, ja hän itki tuskan ja kiukun kyyneleitä hiljaa itseksensä, kenenkään vielä huomaamatta hänen tulleen tajuihinsa.

Yö oli jo myöhään kulunut ja aurinko alkoi pilkistellä koillisesta, mutta Kouno kuuli vielä papin äänen. Se tuntui väliin nuhtelevalta ja kovalta kuin tunturituuli puhaltaessaan vinhasti läpi laaksojen tai kuin Tjermes, joka heittelee kalliolohkareita jättiläisiä ja peikkoja kohti, väliin hivelevän lempeältä ja hyvältä kuin etäinen rastaan laulu kevätyössä.

Huomaamatta kääntyi Kouno niin, että nousematta ylös voi nähdä sinnepäin, mistä papin ääni kuului.

Missä äsken oli ollut seita uhrattujen porojen sarvien ja luiden ympäröiminä, seisoi nyt pappi korkeana ja ylevänä. Ja ympärillä istuskeli tai seisoi tuorpenan ja sirkan heimoista saameja. Lähinnä pappia istui vouti seuralaisinensa. Vaarallista karjalaa ei Kouno nähnyt.

Omituisia olivat Kounon korviin kaikuvat sanat; vuoroin jyliseviä nuhteita ja hunajaisia lohdutuksia. Ja miehet kuuntelivat ihmettelyn ilme silmissä.

Nousevan auringon säde leikitteli papin päälaella ja aamutuulahduksen kantamana kajahteli hänen äänensä yli saamein kumartuneiden päitten.

"Kääntykää jok'ikinen pahalta tieltänne ja pahuutenne jättäkää, niin jäätte ijäksi siihen maahan, jonka Herra on teille ja isillenne antanut. Älkää seuratko muita jumalia, niin että heitä palvelette ja rukoilette, niin ettette minua vihoita kättenne töillä omaksi onnettomuudeksenne.

"Herra on oikea jumala, elävä jumala, ikuinen kuningas. Hänen vihansa edessä maa vapisee ja pakanat eivät voi vastustaa hänen aivoituksiansa. Jumalat, jotka eivät ole taivasta ja maata tehneet, hävitkööt maasta ja taivaasta. Mutta Herra on tehnyt maan voimallansa ja maailman piirin viisaudellansa ja ulotuttanut ymmärryksellänsä taivaan. Kuin hän jyrisee, on taivaan alla paljo vettä ja sumut kohoovat maanääristä. Hän tekee pitkäisen sateeseen ja antaa ilman nousta salaisista huoneista. Kaikki ihmiset taitoinensa ovat hulluja ja jäävät häpeään epäjumalankuvinensa, sillä heidän kuvansa ovat vain petosta ja ne ovat elottomia. Kaikki on turhaa ja petollista työtä; niiden täytyy hävitä kuin koettelemus tulee. Mutta sellainen ei ole hän, jonka nimi on HERRA ZEBAOTH."

Omituiselta kuuluivat papin sanat Kounon korvissa, ja vielä merkillisemmältä hänestä tuntui että kaikki tuorpenanmiehet istuivat kuin näiden sanain tenhoamina.

Valhettahan hän lateli tuo valkea pappi. Hän sanoi, että saameh saisi jäädä omistamaan sen maan, jonka Jubmel heille oli antanut, jos he vain kääntyivät kristinuskoon — pelkkää valhetta kaikki! Eikö Kouno itse ollut nähnyt pappia rinta rinnan tuon karjalan kanssa, joka oli tullut saameja karkottamaan. Yhdessä he työskentelivät saameja kukistaaksensa. Nyt he tahtoivat vierottaa saamet jumalistansa, niin että he jäisivät kokonaan tuetta taistellessansa vihollisiansa vastaan.

Mutta sepä ei saisi tapahtua. Ennen oli kaikki pantava alttiiksi. Kouno näki jousensa olevan vieressänsä. Ilman kenenkään huomaamatta otti hän jousen maasta ja tähtäsi pappia keskelle rintaa. Suhisten lensi nuoli jänteeltä pappia kohti, joka yhä edelleen pauhaten julisti Jumalan sanaa seurakunnalle.

Nuoli osui keskelle papin rintaa. Mutta lieneekö koskaan suurempaa ihmettä tapahtunut. Se ei vahingoittanut. Sen terävä kärki tylsistyi pientä hopearistiä vasten, jota pappi kantoi nauhassa kaulassansa. Takaisin kimmahti nuoli ja putosi maahan. Kauhun valtaamana Kouno seisoi jousi kädessä. Ja tuorpenan sekä sirkan miehet jotka omin silmin olivat nähneet miten Kounon nuoli ei ollut Kristuksen merkin suojelemaan pappiin pystynyt, lankesivat maahan kasvoillensa.

Kuin kivettyneenä Kouno seisoi. Hän kyllä tiesi noituudenvoimansa olevan mennyttä hampaansa menetettyänsä, mutta eipä hän olisi milloinkaan uskonut vihollisiltansa olevan niin suurta voimaa, että he voivat seisauttaa nuolen ilmassa. Ja kumminkin oli hän nähnyt omin silmin. Nuoli, jolta hän ampui karjalaa, ei ollut vahingoittanut ja haavottumaton tuntui pappikin olevan. Nämät viholliset olivat häntä voimakkaammat. Hänet valtasi mieletön kauhu, taikauskoinen pelko sai hänet vapisemaan. Ja kuin ukkosena kuuli hän papin äänen:

"Turhaan yrität ilkeitä juoniasi — turhaan lähetät nuoliasi. Herra itse on sinut tuominnut. Sillä Herra on suojellut minua pahojen pauloista ja niiden joukoilta, jotka pahaa tekevät, heitä vastaan, jotka kielensä terottavat kuin miekaksi ja ampuvat sanoin myrkytetyin kuin nuolin, ampuakseen kavalasti hurskaan. Rohkea olet kavaline juoninesi, ovelia ja viekkaita konnuuksia teet, mutta Jumala sinua äkisti ampuu, niin että perästä kirvelee. Ja kaikki ihmiset, jotka sen näkevät, pelkäävät ja sanovat: Tämän on Jumala tehnyt, ja huomaavat, että se on hänen työtänsä."

Äänettöminä, alasluoduin katsein seisoi Kouno. Hän näki kaiken kuin usvan läpi. Jumala ja ihmiset olivat hänet hyljänneet. Ei yksikään käsi kohonnut häntä puolustamaan, kun vouti käski vangita hänet Uumajaan vietäväksi. Ja hänen oma voimansa oli poissa. Sellaisia olivat hänen ajatuksensa kuin unessa, ja sanaa sanomatta antoi hän vangita itsensä. Hän oli kaikesta välinpitämätön — hän ei enää voinut mitään tehdä.

Uhrituli oli jo aikoja sitte sammunut ja aamutuuli tuprutteli hiipuvaa tuhkaa. Mutta erämaan yli kohosi aurinko säteilevän punervana ja loistavana.

Masentuneena, kädet köysissä ja Vilppu Hiltuisen vartioimana täytyi Kounon käydä voudin ja hänen seuralaistensa kera kirkonkylää kohti ja edelleen kaupunkiin vastatakseen noituudesta ja pappia vastaan tekemästänsä murhayrityksestä.

Mutta eräästä vanhan uhripaikan läheisyydessä olevasta lähteestä vastaanottivat tuorpenanmiehet maisteri Ericuksen kautta pyhän kasteen.

XV.

Pitkät vuodet vierähtivät.

Kauan sitte oli tuorpenain pääasuinpaikka Vistejauren luona jäänyt autioksi, ja uhrituli ei milloinkaan enää loimunnut Aranoivelta. Poissa oli Kouno noita. — Monta raskasta vuotta sai hän rikoksensa tähden istua vankilassa. Eksyksissä olivat hänen poronsa tai oli ne toinen merkinnyt itsellensä. Vanha viha tuorpenain ja sirkkain välillä oli sammunut. Ei enää koskaan Raijetjatsen metsistä kuulunut surunvoittoista vuollea, joka olisi ilmaissut saamen olevan lähettyvillä. Kauas tuntureille olivat päivän lapset vetäytyneet. Sillä uusi valtias oli tullut heidän metsihinsä.

On tarina vanhasta Skalokista ja hänen miehistänsä, jotka jäivät vanhoille jumalille uskollisiksi. Yhä kauemmas erämaihin he olivat muuttaneet, alinomaan pappia vältellen.

"Hän saa pitää jumalansa", sanoi Skalok, "me pidämme omamme, niinpä on meidän paras."

Eivätpä edes omat sirkanheimoiset sukulaiset voineet löytää Skalokia seuralaisineen autioista metsistä. Sinne he katosivat — siellä vaikenevat nyt viimeisten sirkanheimon pakanoiden luut.

Mutta Raijetjatsen rantatörmälle on kohonnut talo. Se on Vilppu Hiltuisen uutistalo.

Kaksi kesää hän oli asunut kodassa ennenkuin tupa oli valmis. Pieni yksinkertainen pirtti se tosin vain oli, mutta hänen ihka omansa se oli, ja ylväältä kuin kuningas tunsi hän itsensä muuttaessaan tupaansa.

Kaskesta hän sai ohraa ja nauriita leivänpuoleksi ensimäisinä vuosina, ja nyt hän alkoi maata muokata. Viljavaa, vaikkakin kivistä oli maa. Vilppu Hiltuinen aherteli kivikoissa, raatoi ja väänsi ja niinpä kasvoikin sarka toisensa jälkeen.

Rannikolta oli Vilppu Hiltuinen hankkinut itsellensä lehmän. Monipenikulmainen matka siitä koitui ja vaikeata oli taluttaa lehmää halki tiettömien maiden. Mutta kävihän tuo päinsä kumminkin. Heinäisiä soita oli katselemuksessa tullut runsaasti hänen omakseen, ettei rehusta olisi puutetta kunhan vain kaikki korjasi. Yksin hänen oli kaikki korjattava, sillä vaimon, Margan, täytyi pysyä kotosalla. Hänellä oli kaksi lasta ja terveys oli heikko.

Ensimäisenä syksynä oli Vilppu Hiltuinen niittänyt ja haasioinnut kymmenen haasiaa suoheinää. Ja iloiselta sekä tyytyväiseltä hän itsensä tunsi. Mutta kun talvi oli tulossa, ja hän läksi heinännoutoon, olikin suurin osa joutunut lappalaisten porojen jalkoihin.

Karkeita kirouksia hän luki lappalaisille. Ja kuohuen vihasta meni hän lähinnä asuvien lappalaisten luo, uhaten tappaa ja hävittää kaikki jos tuollainen uudistuisi.

Eivätpä mitkään uhkaukset auttaneet. Vilppu Hiltuinen ampui joukottain poroja — lappalaiset häntä kirosivat ja manailivat ja koettivat häntä kaikin tavoin vahingoittaa. Mutta aina selvisi Vilppu Hiltuinen voittajana taistelusta. Niin, julma noita hän mahtoi olla.

Eräänä syksynä sattui, että eräs lappalainen, kostaaksensa Vilppu Hiltuiselle, kun tämä oli ampunut muutamia poroja, sytytti tuleen hänen ainoan latonsa. Se paloi poroksi ja kova oli kolaus suomalaiselle uutisasukkaalle. Hän ei kumminkaan puhunut mitään.

Mutta hän meni metsään tuoden mukanaan aimo taakan poronjäkäliä. Hän keitti jäkälät vedessä, johon oli sekottanut rannikolta juutalaiselta ostamansa palan arseniikkia. Sitte hän kuivatti sammaleet uudelleen ja levitti ne haasiain ympärille.

Toistasataa poroa makasi seuraavana päivänä kuolleena haasian ympärillä ja metsässä. Ei mitään väkivallanmerkkiä voinut havaita kuolleissa poroissa. Noituutta se oli, eikä mitään muuta. Ja kuin muuan lappalainen tuli uutisasumukselle valittelemaan, vannoi Vilppu Hiltuinen tästäpuolen noituvansa kuoliaaksi jokaikisen poron, joka tulisi hänen niityillensä.

Tämän jälkeen katosivat lappalaiset vanhoilta asumuksiltansa. Ja eivätkä he edes muuttoaikoina uskaltaneet kulkea Raijetjatsen ja Vilppu Hiltuisen uutistalon ohi.

Ja vuodet kuluivat yksitoikkoista latuansa erämaassa, johon nyt oli tullut eloa. Tuvan ympärillä Raijetjatsen luona kasvoivat pienet sarat suuriksi vainioiksi. Vanha lehmä navetassa sai toverin — sitte toisen lisää ja pian oli puolisen tusinaa hyvinvoipia lehmiä. Viimeinen tulokas oli hevonen.

Hyvinvointi lisääntyi. Tupakin sai punaisen värin ja ikkunalaudat. Se loisti kodikkaan punaiselta valkearunkoisten riippakoivujen välistä joenäyräältä. Ja vedenrajassa oli pari upeata venettä.

Naapureitakin oli tullut. Vistejaurelle, jossa tuorpenain asuinpaikat ennen olivat olleet, oli toinen suomalainen perustanut uutisasunnon ja Nalovardelle oli pari ruotsalaista asettunut. Saamein puolelta ei enää ollut heille haittaa, sillä Vilppu Hiltuisen pelottamina olivat he vetäytyneet muille maille. Heidän oli vain taisteltava karua luontoa vastaan.

Viisitoista vuotta oli Vilppu Hiltuinen tehnyt työtä Raijetjatsen luona. Ja hänestä oli omalla työllään ja väellään tullut varakas mies. Entiset taistelut saameja vastaan ja seikkailut Kounon kanssakin alkoivat jo unhottua.

Hänen suurin ilonsa oli vanhin poika Antti. Vankka ja urhea poika hän oli, vaaleansinisin silmineen ja pellavankellertävine tukkineen. "Hän on isänsä näköinen", oli Vilppu Hiltuisella tapana sanoa ylväänä, "ja jos hän vain saa elää tulee hänestä jyry mies".

Antti kasvoi saloilla, seuraten isäänsä kaikkialle kirvesvartta pitemmäksi ennätettyänsä. Isä opetti hänelle lintujen lennot ja petojen jäljet — hän kertoi tälle minkä vain tiesi Väinön viisaudesta ja papin sanoista.

Varhain eräänä keväänä oli Antti saanut luvan ensi kerran seurata isäänsä metsoja pyytämään. Metsolla on paraikaa soitimensa, ja Vilppu Hiltuinen tietää hyvän soidinpaikan ylhäällä joenvarrella.

On vielä metsässä pimeähköä ja tähdet ovat tuskin ehtineet sammua. Tuvassa kuuluu vain nukkuvien hengitystä lampaannahkaisten vällyjen alta.

Silloin nousee Vilppu Hiltuinen ylös, pukeutuu pikaisesti ja herättää varovaisesti poikansa.

Ylös ponnahtaa Antti ketterästi. Vaatteet ovat tuossa tuokiossa yllä ja niinpä molemmat menevät ulos jouset hartioilla.

Ovi narahtaa hiljaa. Lukkoa ei ole ollenkaan sulkuna — yksinkertainen säppi riittää.

Ulkona on niin äänetöntä ja hiljaista, että Raijetjatsen kohina kuuluu niin läheiseltä kuin seisoisivat molemmat kuohujen partaalla.

Hiljaa menevät isä ja poika veräjän yli, jonka luokse keväinen aurinko on sulattanut suuria tummia aukkoja lumeen. Ruispellon saroilta pilkistelee jotakin valkeata. Rukiinoraan kimpussa juhliva jänis siinä tulee häirityksi aikaisessa murkinassansa. Se lunkuttaa muutaman metrin matkan ja istuutuu sitte takakäpälillensä, nähdäksensä mikä pelotteli. Silloin suhahtaa nuoli Antin jousen jänteestä ja seuraavassa silmänräpäyksessä potkiskelee jänis selkä katkenneena.

Metsän sisällä on puiden välissä pimeätä, mutta joki näyttää pimeässä teräksenharmahtavalta siteeltä. Äänettöminä kulkevat isä ja poika joenvartta.

Heikko sarastus kohoo idästä. Mäntyjen latvat seisovat kuin tummina varjokuvina vaikenevaa aamutaivasta kohti. Hiljaista huminaa kuuluu heräävästä metsästä. Tiainen alkaa yksitoikkoisen liverryksensä. Suomailta joen toiselta puolen kuuluu kurkien valittava, soinnukas huuto. Riekkoparvi lentää humulla ja ryskeellä metsikköön ja niiden siivet loistavat valkoisilta hämärässä.

Vilppu Hiltuinen seisahtaa kuuntelemaan. Liikkumattomana jännittyneen tarkkaavaisena seisoo Antti vieressä.

Odotappas! Eikö kuulunut ääntä? Ja taas! Sissisissi-sissi klunk-klunk kuuluu. Tuo on vanhan metson kiimavirttä.

Nytpä toimeen! Hiljaa ja varovaisesti hiipivät molemmat metsästäjät eteenpäin kuunnellen ääntä. Vilppu Hiltuinen kulkee edellä ja poika perässä.

Ka, tuossa istuu metso korkealla suuressa kuivassa hongassa aivan joenäyräällä. Siivet riippuvat, pää on eteenpäin kurotettuna ja pyrstö on kuin viuhkana ilmassa. Silloin tällöin se vaikenee kuunnellaksensa. Se on vanha ja varovainen uros.

Mutta lemmenkiima saa vallan. Heti se taas suhahtaa, maiskuttaa ja napsahuttelee unohtaen kaikki vaarat. Se ei näe eikä kuule.

Antti makaa mänty näreikössä ja tähtää.

Pah!

Suhisten nuoli jänteeltä lentää.

Räpyttelemistä, se putoo mötkähtää maahan. Ja niin on metson elämäntaru lopussa.

Riemuiten juoksee Antti ottamaan ensimäisen metsonsa. Ja hymyilevin katsein seuraa Vilppu Hiltuinen hänen liikkeitänsä.

"Taitava ampuja ja suuri metsämies hänestä tulee" ajatteli uutisasukas.

Vielä pari metsoa menetti henkensä ennenkuin Vilppu Hiltuinen poikineen ajatteli paluumatkaa. Mutta auringon alkaessa nousta puidenlatvojen tasalle vaikeni metsojen soidin ja silloin oli aika kääntyä takaisin.

Vanha uutisasukas paneutui mättäälle levähtämään. Antin piti sillaikaa mennä joenrannalle nähdäksensä olivatko telkät jo tulleet. Isän neuvon mukaan oli hän asettanut telkille pönttöjä pitkin rantoja siten koko mukavasti saadaksensa telkänmunia — makupaloja erämaassa.

Aurinko juuri nousi, Vilppu Hiltuinen katseli miten se kohosi yhä korkeammalle, levittäen ruusunpunervaa valoa yli puidenlatvojen ja vuorenharjanteiden. Alemmas ja alemmas ruskeanpunervia honganrunkoja pitkin hiipivät auringon säteet. Hento tuuli puhalsi läpi latvojen ja hälvensi viimeiset öiset usvat.

Äkisti täyttivät tuhannet omituiset äänet metsän. Kuiskaili ja sipsotteli kaikkialla kuin kevätkiireissä. Puiden juuret ja kannotkin näyttivät elävän. Varjot liikuskelivat. Vanhan suomalaisen tuli niin omituinen olla.

Herra Jumala! Eikö hänen vanha vihamiehensä Kouno, noita, seisonut tuolla ylhäällä metsässä!

Vilppu Hiltuinen kavahti ylös — mutta näky hävisi samalla.

"Tyhmyyksiä" mutisi hän itseksensä ja istui uudelleen. Suurten vesipisarain kaltaisina putosi samalla pari talven yli säilynyttä haavanlehteä hänen jalkoihinsa.

Oli merkillistä, että vanhat muistot juuri nyt heräsivät. Niin — hyvähän oli pojan päästä niistä kovista vuosista, jotka isä oli saanut kokea.

Vilppu Hiltuinen ajatteli kotitaloansa. Punaisena ja kauniina se oli viljavien sarkojen ympäröimänä. Hikeä ja vaivaa olivat nuo sarat maksaneet, kieltäymystä ja puutetta erämaan yksinäisyydessä. Mutta nytpä tämä ei enää erämaata ollutkaan. Pelottava autiuus oli poissa. Hän, Vilppu Hiltuinen oli karkottanut erämaan peikot.

Ja nyt piti kotipirtin jäädä perinnöksi pojalle sitte hänen pojallensa ja niin aina edelleen. Polvi polven jälkeen he asuisivat täällä, liittäisivät uusia aukkoja ennen viljeltyihin, raivaisivat salon viljelysmaaksi.

Tyytyväiseksi ja ylvääksi tunsi Vilppu Hiltuinen itsensä, sillä hänen työnsä ei katoisi hänen mukanansa.

Silloin kuului halki metsän tuskan ja hädän huudahdus. Vilppu Hiltuinen ponnahti pystyyn, sillä hän tunsi poikansa äänen. Vinhaa vauhtia kiiti hän sille taholle mistä oli kuullut huudon, ja kauhun puuduttamatta näki hän pojan rantaan kyyristyneenä telkkäpöntön viereen. Verta pulppuili suusta ja sieramista — nuoli oli takaapäin lävistänyt keuhkot. Kalpeana, lasimainen ilme silmissä makaa nuorukainen siinä kuolevana.

Mutta ylhäältä metsästä kuului kova vihlova nauru ja kun Vilppu Hiltuinen kumartui kuolevan poikansa yli, kuuli hän Kounon kostonhimoisen äänen:

"Tämän lähettää sinulle Kouno, tuorpenain viimeinen noita".

XVI.

Marga-äiti oli aamupuhteella ollut jalkeilla hevoselle heiniä antamassa ja kahvia keittämässä [on tietysti erehdys. Kahvinkeitosta ei sata vuotta takaperin Lapissa tietty mitään. Suomentaja] isälle ja pojalle, jotka olivat metsonsoitimella.

Marga-äiti oli nyt kurttuinen ja harmaalta hän näytti tuossa töpsötellessänsä. Tytär, Hilta, makasi vielä vuoteella ja veteli lapsuuden rauhallista unta.

Aurinko jo loisti korkealla vuorten huippujen yläpuolella. Oli säteilevän kaunis kesäpäivä.

"Kummallista ettei mies jo tule poikineen. Hehän nälkiintyvät molemmat" myhähteli Marga-muori itseksensä.

Mutta tunti kului toisensa perästä eikä ketään kuulunut.

"En voi uskoa että joku onnettomuus on sattunut" mutisi Marga-muori, mennessänsä porstuvan sillalle ainakin kymmenettä kertaa katsomaan.

Herra Jubmel!

Marga-muori kävi kalman kalpeaksi.

Metsänreunalla tuli väkevä, suuri Vilppu Hiltuinen paljaspäin, hikisenä kantaen poikaa käsivarsillansa. Hoiperrellen tuli hän tupaan — hänen kasvonsa olivat pidätetyn tuskan vääristämät ja kookas, vankka ruumis vavahteli nyyhkytyksistä.

Varovaisesti laski hän pojan tuvan pöydälle. Kuinka monet tulevaisuudentuumat, kuinka monet unelmat olivat tähän poikaan kiintyneet. Kuinka työ oli sujunut häntä ajatellessa!

Ja nyt…

Nyt oli kaikki mennyttä. Nyt lepäsi poika siinä kuolevana, voimatta jäsentä liikuttaa tai päästää valituksenhuudahtusta.

"Onko hän kuollut?" kuiskasivat Marga ja Hilta, jotka mielettömiin peljästyneinä seisoivat vieressä.

Mutta Vilppu Hiltuinen ei kuullut mitään vaan tuijotti suoraan eteensä.

"Vettä ja puhdas riepu" sanoi hän valittavin äänin.

Marga ei täysin käsittänyt hänen tarkotustaan, mutta totteli heti käskyä.

"Rukoile Jumalaa ja auta minua Marga! Pitele tukevasti poikaa minun vetäessäni nuolta! Pidä vankasti Jumalan tähden".

Miten Herran nimessä on näin käynyt? kysyi Marga, surun ja peljästyksen valtaamana.

Vilppu Hiltuinen ei vastannut, vaan tarttui nuoleen vetääksensä sen ulos. Mutta hän vapisi kuin haavanlehti. Hänen voimansa petti ja hän ei voinut nuolta liikuttaakaan.

"Herra Jumala, auta minua!" huokasi hän sydämentuskissansa.

Niin yritti hän uudelleen — ja onnistui.

Antin ruumis vavahteli ja verivirta pulppusi haavasta. Hetkeksi avasi haavottunut silmänsä ja katseli sammuvin silmin vanhempiansa mutta ei voinut puhua, vaan päästi vain heikon parahduksen.

"Koskeeko kovin, pikku-Antti? Poika raukkani! Koeta kärsiä välittämättä! Saat isän suuren jousen kun paranet" laverteli Vilppu Hiltuinen väliin antaessaan Margaa haavan hoitamisessa, väliin silitellessänsä työssä känsistynein käsinensä pojan vaaleita kutreja.

Mutta pikku-Antti ei enää ymmärtänyt isän sanoja ja lempeydenosotuksia. Vielä kerran hän katsoi isään murtuvin silmin ja liikutteli huuliansa kuin puhuaksensa. Mutta ei saanut edes ääntä esille. Punainen raikas verivirta pulppusi huulille — lyhyt vavahdus puistutti ruumista — ja kaikki oli lopussa.

Vilppu Hiltuinen ei ollut uskoa sitä. Poika ei voinut olla kuollut — hän oli vain tainnuksissa. Hän raotti pojan silmäluomia kuunteli rintaa, huuteli nimeä.

Mutta hiljaa ja liikkumatta lepäsi pikku-Antti. Hän oli mennyt erämaan elämästä valoisemmille, autuaimmille maille.

Silloin Vilppu Hiltuinen vaipui alas penkille pöydän viereen. Tuntui siltä kuin olisi hän yhtäkkiä muuttunut vanhaksi ja voimattomaksi. Ei sanaakaan päässyt huulilta eikä kyyneltä silmästä. Äänettömässä toivottomuudessa hän tuijotti suoraan eteensä, näkemättä äidin ja sisaren valituksia kuolleen ruumiin ääressä. Hän oli puutunut. — Tuntui kuin olisi keinunut pitkillä tummilla aalloilla. Vaimonsa ja tyttärensä itku ja vaikerrus suhisi hänen korvissansa, mutta ei voinut herättää häntä puudutustilastansa.

Oli lopussa — lopussa kaikki…

− − −

Kouno, pikku-Antin murhaaja, oli kadonnut erämaahan. Turhaan koetti Vilppu Hiltuinen naapureinsa avustamana tavata hänen jälkensä. Poissa hän oli. Oikeuden käsi ei häneen ylettynyt. Pitkällisestä vankeudestansa päästyänsä vapaaksi oli hän asumattomien salojen halki kulkenut kotiseudullensa kostaaksensa ilkeälle karjalalle, joka oli syynä hänen kukistumiseensa. Ja kostaa hän oli saanut. Erämaahan hän vetäytyi takaisin — erämaa tuli hänen kodiksensa ja turvaksensa, ja siellä sai hän tuntemattoman hautansakin tuntureilla.

Tarina kertoo hänen eläneen ylhäällä suurten järvien luona monia vuosia porovarkaana ja kalastajalappalaisena. Uutisasukkaiden ja omien heimolaistensakin vihaamana kävi hän katkeraksi ja vihamieliseksi. Ja jos poro tuli nuolenkantaman päähän, oli se hänen varma saaliinsa, kuka hyvänsä oli sen omistaja.

Yhä kiihkeämmin alkoivat lappalaiset vihata entistä noitaa, jota omat heimolaiset ajoivat kuin petoeläintä halki metsien ja yli tunturein.

Henkensä kaupalla oli hänen pakeneminen, jumalten hylkäämänä, ihmisten vihaamana.

Niinpä lopulta poronvarkaudet lakkasivat tunturijärvein tienoilta, ja siitä lappalaiset tiesivät Kounon ainiaaksi olevan poissa. Mihin hän hävisi, sitä ei kukaan tiedä.

Vain tunturituuli voisi kertoa sadun köyhästä, nälkiintyneestä lappalaisukosta, joka oli eksynyt tuntureille ja kuollut kinoksiin…

* * * * *

Pikku-Antti oli viety kirkolle ja haudattu pieneen kirkkomaahan. Marga oli kovin vaikeroinut, mutta Vilppu Hiltuinen ei itkenyt, eikä myöskään valitellut.

Hän tuntui vieläkin harvasanaisemmalta ja sulkeutuneelta kuin ennen. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet ja selkä kyyristynyt. Hän tähysteli ukon katsein ympärillensä.

Vainio ja työ olivat hänen lohdutuksensa. Varhaisesta aamusta myöhään iltaan teki hän saroilla työtä. Suurempia ja viljavampina ne levisivät tuvan ympärille. Hyvinvointi oli tullut entisen köyhyyden tilalle. Mutta edelleenkin teki hän työtä — niinkuin epätoivoinen, joka työstä etsii lepoa raskaille ajatuksille.

Taaskin oli kevät.

Monet vuodet olivat vierähtäneet sitte pikku-Antin kuoleman, ja Vilppu Hiltuisesta oli tullut ikäloppu ukko. Tytär ja vävy olivat saaneet talon.

Ja nyt makasi Vilppu Hiltuinen pienessä ensiksi rakentamassansa tuvassa, jossa hän parisen vuotta oli asunut Margan kera. Hän oli ollut heikko koko kevätkauden, ja nyt tunsi hän lopun lähenevän.

"Näetkös, Marga, miten kauniisti päivä tänään paistaa?" sanoi hän vaimollensa, joka pienenä ja ruskeankurttuisena istui hänen sänkynsä ääressä. "Nyt kyllä joki purkaa jäänsä, mutta minun on maattava. Rinta on raskas ja minä tunnen itseni kovin väsyneeksi. Ei ole ennen ollut aikaa tunnustella tuommoisia. Jumala on antanut minulle hyvän terveyden ja paljon hyvää murheeseeni, mutta nytpä lienee aikan' tullut."

"Älähän luulottele kuolevasi pienestä sairaudesta. Et ole tottunut sairastelemaan — tuskinpa tiedät mitä se on", lohdutteli Marga.

"Niinpä niin — voipi niin olla. Mutta Herra kutsuu kenen hän tahtoo. Siitä on kaksitoista vuotta tänään… Niin, muistathan sen. Ja pikku-Antti tuli luokseni viime yönä ja viittoi tulemaan perässä. Tuskinpa siis minulla on pitkiä aikoja jälellä."

Kummastellen katsoi Marga ukkoon. Kahteentoista vuoteen hän ei ollut maininnut pojan nimeä — ja nyt alkoi hän itse puhua manalle menneestä…

Hiljaa lepäsi Vilppu Hiltuinen ja katseli taloa sekä vainioita, jotka levisivät leveinä ja rehevinä kevätauringon eloa herättävässä valossa. Tuo oli hänen työtänsä — tämä oli hänen pitkän, kovan työpäivänsä tulos. Joka tuuman maata oli hän raivannut hiellä ja työllä, ja siksipä olikin maa käynyt hänelle rakkaaksi.

Valoisa hymyily kuvastui hänen kasvoillensa.

"Täällä pohjoisessa on nyt hauska olla", sanoi hän, "vaikkakin metsä oli sankkana ja pelottavana kun alotin. Mutta Jumala on siunannut työni ja pitänyt suojaavan kätensä niiden yli, jotka asuvat erämaassa."

Hän huokasi syvään ja vaipui uudelleen ajatuksiinsa. Vanha Marga-muori luki hiljaa rukouksen sairaan vuoteen ääressä.

Hän kohosi äkisti istualleen vuoteelle ja sanoi hätäilevällä äänellä:

"Ja sitte pitää sinun laskea minut samaan hautaan pikku-Antin viereen."

Marga vilkaisi häneen ihmettelevä ilme itkettyneissä silmissänsä.

"Kunhan vain sen löydämme. Siitähän on niin kauan eikä haudalla ole mitään merkkiä."

"Kyllä kaikki käy hyvin", sanoi Vilppu Hiltuinen sammuvalla äänellä. "Se on seitsemäntoista askeleen päässä itäiseltä kirkonnurkalta suoraan eteenpäin. Olen laskenut siihen suurehkon kiven ja olihan tuo syksyllä paikoillansa."

Itkien lupasi Marga täyttää hänen viimeisen tahtonsa, ja tyytyväinen ilme kasvoillansa painautui Vilppu Hiltuinen vuoteellensa.

"Olen niin väsynyt — minun on hetkinen levättävä — ehkäpä helpottaa."

Ulkoa kuului Raijetjatsen pauhina. Mahtava kevättulva syöksi suuria jääkimpaleita syvyyteen, palotteli ja särki ne pieniksi kappaleiksi. Aurinko paistoi lämpimästi metsässä ja saroille ja vaaleansinervää taivasta vastaan kuvastui loistavia hopeahattaroita.

Ja korkeuksista kuului kurkien riemuitseva voitonhuuto.

Kevät teki tuloa erämaahan.

Mutta yksinkertaisessa siniseksimaalatussa sängyssänsä vanhassa tuvassa nukkui Vilppu Hiltuinen rauhallisesti ja makeasti. Auringonsäde leikitteli hänen päänalusellansa, ja hänen vanhat kurttuiset kasvonsa loistivat omituisesta rauhasta.

Suloinen oli erämaan vanhan uranaukaisijan, Lapin ensimäisen uutisasukkaan, Vilppu Hiltuisen lepo.