II.

HENGELLISIÄ RUNOELMIA.

Betaniassa.

I.

(Illalla; Martha ja Maria istuvina Latsaruksen sairasvuoteen ääressä).

Martha;

Jo sairas kuumeessa hourii Ja heikommaks' yhä käy, Mutt' yhä Mestari viipyy; Ei mäen rinteellä näy Etäältäkään sulohaamu. Oi, Maria, eiköhän lie Sanaamme saattaja vienyt, Vai liian pitkäkö tie?

Maria:

Saattaja sanan on vienyt, En muuta uskoa voi; Viivykki outo on enne; Koht' armahin veljyt — oi! Jo kalman on kynnyksellä — Miksikä Mestari nyt Viipyvi, sieluni sitä Epäillen on kysellyt.

Martha:

Epäillä Herraa en tahdo, Ma uskon: Hän auttaa voi; Mutt' oi, täm' odotus kalvaa, Kuin maksaa jäytävä koi; Ja aatteit' uusia nousee, Kuin, aaveit' ijäisen yön — Ja toivoni sammuvi, kuolee — Ma rintaa tuskasta lyön.

Maria:

Latsarus hourii, kas kuule, Hän lausuvi innoissaan Mestarin nimen taas kalliin: Se selvänä, houreissaan Kallihin hänelle — meille; — Tän' yönä, ma pelkään vaan, Käy kuolema vieraanamme — Ma veljytt' itkeä saan.

II.

Äänetönnä, hiljallensa Ruumissaatto kulkee; Bethanian porttikujan Kansajoukko sulkee. Martha astuu kalpeana Kuni unelmoiva; Tyyni otsa korkeana, Katse salamoiva.

Maria käy alla mielin, Kuni hento kukka, Jonka päähyt kumartuvi — Otsan peittää tukka — Kuni kukka heltehellä Nääntyväinen taipuu, Odottaen kastetta, kun Aurinkoinen vaipuu.

Hauta kaunis kalliohon Hakattuna peitti Tomuverhon Latsaruksen, Öinen varjo heitti Pimentonsa oven yli, Sisaret kun hiljaa, Astuskellen kotihinsa, Kasti kyynelliljaa.

III.

Martha nousevi, Ulos rientävi Tielle vastahan Rakkaan tulijan, Sillä verraton Vieras tullut on.

Martha seisahtaa, Alas istahtaa Herran etehen: Kyynelkarpalon Pyyhkinyt hän on Herraa läheten.

Ylös katsahtaa Herraan, lausahtaa: »Herra, veljyein Ei ois' kuollunna Jos Sa tullunna Oisit ennemmin.»

»Veljes nousevi, Kuollon voittavi Elo ihana» »Herra, uskon sen, Päivän viimeisen Nousee aamulla».

»Ylösnousemus Olen, valkeus Elo ijäinen. Minuun uskova Myöskin kuolossa Elää voittaen.»

»Ja, ken uskovi Minuun, ijäti Elää — kuolemaa Eipä ikänään Tule näkemään Ikikamalaa.»

Martha nousevi, Sydän sykkivi Uusin tuntehin: Povi aaltova Täynnä valoa, Taivas ihanin.

Nyt hän kiiruhtaa, Kutsuu Mariaa, Joka vieraineen Istui kodissaan, Itki suruissaan Karvaan kyyneleen.

»Nouse, Maria, Herra tullunna, Sua kutsuvi». Kuni janoten Vesi ojillen Peura juoksevi;

Kuni tuulonen, Iltakastehen Laskiessa, lentää, Niinpä Maria, Kuullen kutsua, Herran luokse entää.

IV.

Haudalla seisoo Mestari — Ja itkevi! Ja Juutalaiset lausuu: »Kas, kuinka häntä rakasti! Mutt' eikö voinut tehdä niin, Ettei hän kuollut oisi?»

Taas Mestaria kauhisti — Värisytti Tää suuri epä-usko. Hän rukoili ja ylisti, »Poistakaa kivi»! lausahti, Vaan Martha hämmästyvi,

»Oi, Herra», niin hän huudahti, »Jo haisevi; Sill' onhan päivää neljä Jo haudassa hän levännyt Ja varmaan aivan mädännyt On ruumis veljyemme».

»Jos uskoisit», niin Mestari Nyt vastasi, »Niin varmaan saisit nähdä Sa kunnian nyt Jumalan». — Samalla paaden liikkuvan Näkevät haudan suulta.

»Jo tullos ulos Latsarus!» Tää huudahdus, Mestarin sulosuusta Hämmästyksellä kuullahan — Ja kuollut nähdään liikkuvan! Latsarus nousi ylös.

Oi, hurmaavaista iloa, Ja autuutta Marian sydämessä! Ja Martha itkee ilosta, Ja häpeästä, surusta Sydämen kovuuttansa.

On nähty Herran kunnia. Ja Jumala On Pojan kirkastanut. Ken uskovi, saa katsella Nyt avoimilla kasvoilla Jumalan kirkkautta.

V.

Oi, rauhaisa Bethania, Öljypuulehdon suojassa, Notkelmass' Öljymäen! Sun siimehesi suloinen Vilvoitti päivän heltehen Iloisen juhlaväen,

Mi oli tullut viettämään Hetkisen täällä, näkemään Latsarust' elävänä. Siin' oli ryhmä kiihkoisa Oikeita fariseuksia Puhellen, miettivänä.

Tuoll' oli toinen seurue, Mi seisahtuvi loitolle Tuon silkkiäis-puun alle. Siell' innokkaasti väitellen He puhelevat, suuttuen Oudolle asialle.

Mutt' itse juhlareurue On sijoittunut sisälle Pöytähän Latsaruksen: Siin' itse Herra Jeesus on Opetuslapsi-joukkion Keralla keskustellen.

Iloa mielet hehkuvat, Kiitollisuutta lausuvat Katsehet kaikkialla; Ja parahia herkkujaan, Kuin kunniaksi kuninkaan, Tuo Martha tulvimalla.

Niin Herran puhe kiinnittää Ja ihastuttaa, jännittää Nyt mielet kuulevitten, Etteivät huomaa Mariaa, Jok' äänetönnä seisahtaa Taakse vierahitten.

Ken nähdä voisi sydämmeen Niin autuudesta iloiseen, Samalla surulliseen, Kuin silloin sydän Marian, Hän kompastuisi ankaran Tuntehen taistelukseen.

»Oi, miksi taasen vavahdan, Kun Mestarihin katsahdan? Hän, suuri Vapahtaja, On voittajana kuoleman, Ei vihollisen katalan Nuolien sorrettava.

»Oi, autuin on ilo tää! Kuink' ihanasti säihkyää Latsarus-veljen katse! Meill' ompi Herra korkea, Ihminen sekä Jumala — Ei pahat Häneen koske!

»Kuitenkin sieluin vapisee Kun Mestaria katselee Silmäni — outo tunne Niin sykähyttää sydäntä, Ikäänkuin pelkäis käärmettä, Mi pistää — koska? kunne?

»Voi, käärme inha väijyvi Nyt Mestaria, hiipivi Jälessään kaikkialla: Taas fariseukset vakoilee, Tuhoa katse uhkailee Tuon silkkiäis-puun alla.

»Oi, sydän tahtois haljeta Täst' autuudesta suuresta, Kun Herran saamme nähdä Tääll' oman pöydän ääressä, Ja Latsaruksen tervennä! — Sen voipi Herra tehdä!

»Oi, kuinka suuri auvo on Ett' olen kurja, avuton Häneltä armon saanut! Tää Vapahtaja korkehin Nyt aih' on ilon' ihanin — On sieluntuska laannut.

»Kuitenkin taasen aavistus. Kamala, synkkä vavistus Lävistää sieluani: Kuin viime kerran levähtää Sais' täällä tämä kallis pää, Oi — mun Vapahtajani!»

Näin tuntehet käy riitaiset: Iloiset, surumieliset, Marian sydämmessä; Näkyvi syvä rakkaus Ja kiitollinen uhraus Kasvojen ilmehessä.

Nyt alabaster-astian Kallihin, jalon, kirkkahan Hän käsillänsä nosti — Voidetta hyvän hajavaa, Kallista ylen, vuotavaa Sen täyden eilen osti.

Kas, äkisti hän särki sen, Vuodatti jalon voitehen Herramme päälle kaikki: Kuin suloisena sauhuna Mirhami-tuoksu ihana Nyt huonehesen laski.

Marian aatett' ylevää Ei Juudas voinut käsittää, Vaan moitti nurkumielin. Mutt' itse Herra ymmärsi Ja Mariata puolusti — Se Marialle kyllin.

Hän oli Herran voidellut Ja rakkaudest' uhrannut Mik' oli kallihinta: Se oli paras palkinto, Kuin taivahinen soitanto, Sielulle autuinta.

Merellä.

I.

Jumala, suuri Luoja, Lunastaja, Taivahan, maan ja meren perustaja! Suuret Sun työsi, käsialas suuret, Syvähän tunkee viisautes juuret. Kuohuva aalto vihaisesti ulvoo, Myrskyvä tuuli väsymättä valvoo, Aurinko armas pilven alta paistaa. Kultana säde kimeltävä loistaa, Aallossa hetken kirmaellen, kirkas, Kunnes jo sammui — pilvi päivän peitti.

Samaten elonmeryt kuohahdellen, Alati uutta esiin ammennellen Ainetta hengen työksi, taisteluksi. Kiusaus, myrsky pimittävä päivän Uhkaavi joskus sielun upotella, Lomasta pilven kirkas säde kunnes Uudella uskonlujuudella täyttää Horjuvan hengen, tietä meille näyttää

Kotihin, luokse Isän rakkahimman. Kiitos oi, Isä, armostasi kiitos, Aina Sa pidät iki-armoliittos, Jonka Sa Poikas verin vahvistelit, Syntisen saastaisimman puhdistelit. Kiitos, oi Jesus, Vapahtaja kallis: Syntini Sinä verelläsi poistit; Kiitos, oi kiitos, Sa ostit omaksesi, Kurjimman syntisistä iloksesi! Kiitos, oi Henki, suuri Lohduttaja, Jumalan armon meihin sovittaja, Kiitos, ett' annoit valon sielulleni, Herätit unest' iki-ihmiseni; Kiitos, ett' armos kautta Jesus voitti Sieluni, uusi päivä siellä koitti!

II.

Päivä loistaa kirkkahasti, Myrskytuuli raukee; Matka kuluu nopeasti, Satama jo aukee: Voitto saatu ihana, Kiitos Herran, kunnia!

Samoin loppuu myrskysäinen Elonmatka kerran; Joka aalto vaahtopäinen Tyyntyy luona Herran: Pian aukee satama, Pian ollaan kotona!

Siellä voitonseppelehet Odottavat meitä, Uskossa jos kärsinehet, Käyden Herran teitä, Täällä oomme matkalla, Ikävöiden kotia!

Jesus, suuri Johtajamme, Autuutemme Ruhtinas, Ole aina apunamme Kautta veres, kuolemas: Sinun kauttas voitamme, Kuoloss' olet elomme!

Joulusanoma.

Pimeässä ihmiskunta Harhaeli, kansat maan Nukkui syvää synnin unta, Murtamatta kahleitaan. Joilla perivihollinen Kaiken hyvän, totuuden Oli heidät kytkenynnä Orjantyöhön pahuuden.

Kasvoi synnin karvas vilja Kirouksen hedelmää, Missä puhtauden lilja Kerran kukki elämää Viatonta, taivahista — Pahan orjantappura Kaiken hyvän tukahutti — Hallitsi vain kuolema.

Silloin yöstä Betlehemin Valo kirkas leimahtaa, Enkeli kun paimenille Armahasti laulahtaa: »Älkää peljätkö, kas, teille Suuren ilon ilmoitan: Vapahtaja ihmisille Syntyi kaiken mailman.»

Oi, se valo kirkkahampi Puoli-päivän paistetta: Ihmisill' on taivahassa Sovitettu Jumala! Kaikki saavat anteheksi Kautta veren Karitsan, Uskossa kun pakenevat Armohelmaan Jumalan.

Oi, sen armon runsautta, Rakkauden suuruutta! Isä antoi ainokaisen Rakastetun Poikansa Sovinnoksi synneistämme, Jolta me nyt vapaina Synnistä ja kuolemasta Saamme häntä palvella!

Kiitos, Isä taivahassa! Lahjastasi suuresta! Kuinka voisin iloksesi Sinua nyt palvella? Oi, Sa, yksin, Isä rakas, Voit sen tehdä minussa. Henkes' kautta ijäisesti Kätke minut Sinussa!

Jeesus rakas Veri-ylkä, Anna minun veressä Pesty, puhdas jäsenesi Olla, oksa elävä Sinussa, oi, elä Sinä, Itse, Herra, minussa, Anna oma hedelmäsi Minuss' olla kasvava!

Sinun kanssas Jumalassa Kätkettynä elämä Anna olla vuotavana, Hengen voima väkevä; Iki-elon valtasuonet Aina olla avoinna Sinä, Päämme, jäsenenä Juottavana minua.

Siten Sinä, Herra, meissä, Mekin samoin Sinussa Pysymme ja elämämme Kunnioittaa Sinua. Yksin Sinun ijankaiken Kiitos, voima, kunnia Kaikesta sun armostasi Jumala ja Karitsa!

Syntinen ja Vapahtaja.

Sielu:

Janoat, rakas Herrani, Sielujen pelastusta; Halajat nostaa sieluni — Oi, kiitos! kirousta Sieluni tuntee — kauhea On synnin julma valta — Oi, nosta, auta minua Jo kadotuksen alta:

Jeesus:

Joh. 4. 10, 13, 14.

Jumalan lahjan ihanan Jos, sielu, ymmärtäisit, Elämän vettä minulta Ottamaan ennättäisit, Jumala antoi Poikansa Syntisten auttajaksi; En tuomitsemaan tullut ma, Vaan anteeks'-antajaksi.

Jos käsittäisit: Jumala Lahjoitti rakkahimman Poikansa; Isän helmasta Hän tuli, kallihimman Toi lahjan: ijankaikkisen Elämän syntiselle, Jok' uskoo, ottaa vastahan, Antauu Kristukselle.

Tää kirkas lähde elämän Avattu jokaiselle. Nyt Poika sielun itkevän Vie Isän sydämmelle; Ja kaikki synnit annetaan Armosta anteheksi Ja synnytetään uudestaan Karitsan kaltaiseksi.

Ei ole tämän maailman Kurjissa kaivoloissa Se vesi, mikä janoovan Tyydyttää — nautinnoissa Vain omantunnon tuskia Synnyttää meno turha; Ja kunnia ja tavara On monen sielun murha.

Ken ikään tahtoo nauttia Maailman hettehestä, Hän polttavassa janossa, Kuoleman heltehessä, Ei löydä veden pisaraa Kielensä kostukkeeksi, Vaan ijankaiken janoaa, Jää tulen kekäleeksi.

Ken juopi vettä elämän Ijäisen lähtehestä, Ja rakkautta elävän Jumalan sydämestä. Armosta, kautta Kristuksen, Alati ammentaapi, Hän tyydytetyks' janonsa Ajassa tässä saapi.

Sillä se silmä lähtehen Uskovan sydämmessä Kuohuva onpi ainainen Siunaus elämässä. Asunto Pyhän Hengen on Se sydän autuainen: Siin' ilo, rauha verraton, Rakkaus taivahainen.

Sielu:

Ma olen kurjin syntinen Ansainnut kadotuksen, Tuomion monenkertaisen, Voi, ikikirouksen! Oi, yksin Sinä ymmärrät Tilani, kurjuuteni, Turmelukseni käsität Ja suuren pahuuteni.

Oi, syvyydessä sieluni Valittaa kujerrellen, Ma vaivun, auta Herrani! Suurelle syntisellen Jo anna armos lohdutus Ja kalliolle nosta Vajoova jalka — kadotus, Jo uhkaa — älä kosta.

Jeesus:

Joh. 4. 26.

Ma olen tullut Messias Etsimään kadonneita; Ma kuolin sinun puolestas, Armahdan eksyneitä. Rakkauteni palava Kaikkia syntisiä Etsii — ja etsii sinua, Kuin ylkä ystäviä.

Ma annan sulle itseni, Armoni, aarteheni, Ijäisen ystävyyteni Ja morsiamekseni Kihlaan ma sinut uskossa; Ja lumivalkeaksi Pestynä olet ihana Isälle lapsoseksi.

Sielu:

Oi, armon äärettömyyttä, Oi, suurta rakkautta! Voi, tätä kylmää sydäntä! Voi, suurta luopumusta! Mutt' anna sekin anteeksi, Epäilys, synti poista! Oi, tule sydämmeheni Ja rakkautta loista!

Oi, loista sydämmeheni, Sen kylmyys, kurja saasta Pois polta rakkautesi Tulella, irti maasta Sieluni iki-irroita, Oi, anna kirkkautta Sieluni nähdä Sinussa, Kasvojes valkeutta!

Ett' aina oisin Sinussa Ja minun sydämmeni Temppelis — jossa asuva Johtaisit askeleni; — Silmäni aina avaisit Näkemään tahtoaisi, Ja Henki haavas kallihit, Minulle kirkastaisi.

Ma uskon, epä-uskoni Sa poista — lisää aina Uskoa, ole eloni, Leimasi pyhä paina Mun sieluhuni — tulella Kastele elämäni, Ett' oisin tosi suolana, Valaise pimeäni!

Maailman valkeus.

Pimeys peittävi maan — Synkkä yö! Kansoja kahlehissaan Synti syö: Raskasna rikosten paino Tuntoja polttaa; Helvetin henkien vaino Sieluja surmaa.

Toivontähti kirkkahasti Taivahalla tuikkaa: Ennustukset ihanasti Ihmisille kuiskaa: »Kerran synnin voittava Vapahtaj' on tuleva!»

Kuulkaa! Laulu enkelitten Kajahtaapi ihana Yli maitten, manteritten: »Jumalalle kunnia Korkeudess', ihmisille Maassa rauha, suosio!»

Meille syntyi Vapahtaja, Ihmiseksi Jumala; Kuoli synnin Sovittaja, Nousi kuollon Voittaja: Valkeus ja kuolematon Elämä nyt valistaa — Ihmislasta langennutta Jesus nostaa, armahtaa.

Synnin tunnustus.

Ps. 51.

Jumalani armollinen, Hyvyydestäs suuresta Armahda, ma rikollinen Vaikka olen katala: Syntin' ovat mustat, suuret, Julmat, veriruskeat; Syväll' ovat niitten juuret, Läpi sielun tunkevat.

Pese minut puhtahaksi, Iisopilla puhdista — Rikokseni raskahaksi Tunnen: Herra, armahda! Alati on edessäni Rikosteni riettaus, Aina särkee sydäntäni Syvä synnin turmelus.

Sinua, oi Jumalani! Synnilläni loukkasin, Pyhän tahtos tahallani Törkeästi tallasin: Synniss' olen syntynytkin, Synniss' elon alun sain — Puhtautta täydellistä Sinä vaadit kautta lain.

Jumala! luo uusi sydän, Puhdas henki minulle — Yksin kautta henkes pyhän Otolliseks' Sinulle Tulen. — Ällös ota vielä Henkeäsi minulta, Edestäsi älä heitä Syntisistä suurinta.

Anna kaikki anteheksi Armostasi sulasta, Verenvi'oist' askeleni, Sieluni sa puhdista, Että voisin riemumielin Armoasi ylistää, Kunniaasi kaunokielin Syntisille julistaa.

Te'e uudeks' ihmiseksi, Herra, minut kokonaan, Syntisille autuudeksi Tahdon sitten kautta maan Elämällä, sanallani Nimeäsi tunnustaa, Työni kaikki iloksesi, Herra, Sulle omistaa!

* * * * *

Jesuksen veren kautta Ja kuollon katkeran — Sovinto-uhrin pyhän Jumalan Karitsan — Ann' armost' anteheksi Kaikki mun syntini, Kuvasi kaltaiseksi Uudista sieluni!

Golgathalla.

Miksi ilma pimeneepi? Puolipäivän aurinko Yöhön peittyy, kylmeneepi! Miksi halkee kallio? Vuoret vankat vavahdellen Horjuu perustuksillaan! Haamut nousee liihätellen Avatusta haudastaan!

Verissänsä Golgathalla Pyhä Poika Jumalan, Jota kansa ilkkumalla Ivaa — kärsii kuoleman. Jesus Kristus, murhamiesten Väliin ristiinnaulittu, Maailman synnin kirouksen Kantajana surmattu.

Siksi häpee aurinkoinen, Luonto, Luojan kuolemaa Surren, kätkee kasvojansa, Povi maankin avajaa Haudan, kätkökammionsa, Työntää tulleet Tuonelaan Ulos vankeudestansa Elämähän uudestaan.

Jesus Kristus — Elämämme — Kävi kuollon taisteluun Kärsiäkseen edestämme: Katso kylkeen avattuun, Synneistäsi surullinen; Esiriippu halkesi: Jesus armo-istuimelle Meille tien nyt aukasi!

Jesus kärsi edestämme — Synnin palkka, kuolema Siten meiltä poistettihin: Toist' et synti-uhria Tarvitse — nyt kuolematon Elämä ja valkeus Hänessä sull' annetahan — Suuri sielun lohdutus!

Jesus särki vankeuden Ovet, voitti väkevän, Meille osti vapauden Sekä uuden elämän. Iloitse siis, synninorja, Tie on auki, kahlehes Särjettynä — Jesukselle Anna kuorma synties.

Armollinen, uskollinen Ylimmäinen Pappimme Jesus, aina syntisille Hellä — Hän on Veljemme: Kaikiss' yhtä tuntehikas, Sydämmestä säälivä, Kuni veli, armorikas, Kiusattu paits' syntiä.

Nyt Hän voipi kiusatuita Sydämmestä armahtaa — Alati Hän puolestamme Rukoelee Jumalaa — Hänen ristillensä, Siinä avaa sydämmes — Hän sen tuntee, verellänsä Pesee pois sun rikokses.

Kiitos, Jesus, Vapahtaja, Veri-ylkä kallihin! Suuri synnin Sovittaja! Armoasi mullekin Annat — veres, rakkautes, Kärsimises, elämäs, Voittos, ylösnousemises Mulle takaa lempeäs.

Hengelläsi virvoitta'os Sieluni nyt uudestaan, Synnist' ikipuhdista'os, Saata liha kuolemaan, Anna pyhä, täydellinen Sydämmeeni rakkaus, Että olis elämäni Opillesi kaunistus!

"Maria!"

»Vihdoinkin päivä sarastaa, Jo poistuu synkkä, pitkä yö!» Maria lausuu, kiiruhtaa »Nyt tehtävä on kallis työ — Kallis ja raskas — voidella Kun täytyy Herran ruumista.»

Suruinen katse kirkastuu, Toivo hymyy huulillansa — »Jo haudan seutu heijastuu, Vaikk' aamu vielä usvillansa Peittävi puut ja pensahat, Jotk' oven haudan verhovat.»

Näin lausuen hän nopeasti Rientävi yhä edelleen — Yön kaste jalkojansa kasti Astuissa maahan ruohoseen, Ja aamurusko soihdullaan Punasi taivahan ja maan.

Punerva rusko kirkastuvi, Kuin tuima tuli roihuais, Jo ensi säde singahtavi, Kuin kapalosta kirpoais, Kuin tuli virta vyöryellen Sätehet lentää kirmaellen.

Aurinko, päivän kulta kehrä, Häikäisevässä valossaan Jo nousee ylös taivahalle — Maria sit' ei katsokkaan, Hän rientää läpi lehdikon, Kuin metsävuohi levoton.

Jo haudan eteen seisahtuvi: »Mik' ihme! hauta avattu!» Hän huudahtaa ja tuskastuvi: »Tyhjänä! Herra otettu! Voi, enkö edes ruumistaan Voidella saanut haudassaan?»

Vaan itkun läpi katsoissansa Hautahan: kaksi ihanaa Enkelinuorukaista siellä Istuvi, toinen lausahtaa: »Mit' itket, ketä etsit sa?» Vastasi heille Maria:

»Herrani ovat ottanehet — En tiedä, mihin veivät sen» — Ja kuuman kuumat kyynelehet Sort' äänen, peitti katsehen — Nyyhkien, surun valtaama, Kääntyvi heistä Maria.

Siten kun itki itkujansa, Kääntyen poies menemään, Kohtasi taasen korviansa Kysymys, tuttu ennestään: »Mit' itket, ketä etsit sa, Nainen, oi surun valtaama?»

Puistossa läpi kyynelverhon Himmeesti silmä eroitti Mieshaamun lähenevän, jolle Maria kohta virkahti: »Herra, jos Hänet kannoit pois, Sano, Hän vaikka missä ois!»

Vaan Jesus, Herra ylösnoussut, Vapahtajamme väkevä, Hän siinä seisoi, kirkastettu, Marian edess' elävä — Ja rakkauden vienolla Äänellä lausuu: »Maria!»

Kuin salama ois sieluhunsa Sähköisen tulen iskenyt, Niin Maria nyt riemussansa Olisi Herraa syleillyt — »Mestari, minun Herrani!» Hän alas maahan vaipuvi.

Vaan Herra hellin ehkäisevi: »Minuhun ällös tartu, vaan Vie sana tästä veljilleni: Isänne luokse kunniaan Nyt nousen — minut nähdä saatte, Galileaan kokoontukaatte!»

Maria rientää, sydän täynnä, Iloinen, syvä hurmaus Valtasi sielun, kasvojansa Valaisi taivaan kirkkaus: Hän riensi, juoksi, rukoili, Ilosta itki — hymyili.

»Oi päivä kuink' on kirkas nyt — Kuink' autuus uhkuu luonnossakin On kaikki sumu hälvennyt, Ja poistettu on kuolemakin! Oi, kallis Veri-ylkäni! Oi, Jesus, kaikki kaikkeni?»

Jumalisuuden salaisuus.

1 Tim. 3:16.