I.
Reading edition
Enkelien keskustelua.
»Voi synnin kuormaa, kirousta, Mi painaa kurjaa mailmaa! Eik' edes tunne katumusta, Surua synnin katkeraa, Nuo itsepäiset ihmislapset, Vaan kilvotellen synnissään Niin nuoret kuni valkohapset, Vaan paaduttavat itseään.»
Niin lausui enkel ihanainen, Ja itki kuuman kyyneleen, Jonk' otti toinen taivahainen Taltehen kulta maljaseen, Lausuen: »Totta, liiaksikin, Mikael, Herran sankari! Mut ällös' itke ihanaisin, Vaan riennä maahan kanssani».
»Oi Gabriel», niin puhuteltu Suruisin mielin vastasi: »Sa maahan! Onko Jehovalta Taas sinne määrä matkasi?»
»On, Mikael, ja ihmeellinen, Ääretön ilosanoma, Mi itse Tuonen kartanoissa On synnyttävä riemua!»
»Oi, Gabriel, mik' olla voisi Niin suuri ilosanoma, Mi synninmaahan valon loisi Ja kuolemahan eloa?»
»Se rakkaus on palveltava Jumalan kurjiin syntisiin: Se mahdoton on aateltava: Mut ihmisille annettiin Jumalan poika ainokainen — Hän syntyy neitseen kohdussa — Ja pian kasvaa pienokainen: Jumala ihmis-lihassa!»
»Oi, onko totta? mahdollista? Näin onko voinut Jehova Rakastaa kurjaa vihollista, Ihmistä vastahakoista?»
»Niin totta kuin ma Jehovalta Sain käskyn tämän ilmoittaa…. Pian särkyy ota kuolemalta Ja synnin valta raukeaa.»