RUHTINATTARIA

Romaani

Kirj.

E. VON KEYSERLING

Suomensi

Anna Leivo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

Neustadt-Birkensteinin leskiruhtinatar Adelheid kulki keskipäivän aikaan eräänä kuumana kesäpäivänä kansliaan puhuakseen raha-asioistaan tilustenhoitajansa, entisen majuri von Bützowin kanssa. Birkensteinin ruhtinas Ernst oli kuollut parhaassa miehuusiässään. Salainen keuhkotauti oli äkkiä temmannut hänet pois. Koska ruhtinaalla ei ollut miespuolista perillistä, siirtyi kruunu hänen nuoremmalle veljelleen, ruhtinas Konradille. Mutta leskiruhtinatar siirtyi kolmen tyttärensä kanssa maan itäosassa sijaitsevalle Gutheiden nimiselle tilalleen. Manalle mennyt ruhtinas oli ollut iloinen herra, ja perheomaisuuden huomattiinkin hänen kuoltuaan olevan verrattain rappeutuneessa tilassa. Leskeneläke oli siksi niukka, että tuo ylhäinen nainen päätti kasvattaa tyttärensä maalaiselämän hiljaisuudessa. Mutta paljon huolta tuotti sittenkin varojen hankkiminen säädynmukaiseen elämään.

Nämä käynnit kansliassa ja pitkät keskustelut rahasta saattoivat ruhtinattaren aina väsyneeksi ja surulliseksi. Hän istui siellä korituolissa suuren kirjoituspöydän ääressä, joka oli kokonaan tilikirjojen peitossa. Häntä vastapäätä istui majuri harmaassa liinapuvussaan, perin palavissaan, pienet, pyöreät kasvot punaisina, päälakikin punaisena hohtaen ohuen, harmaan tukan läpi ja harmaat viikset velttoina riippuen suupieliä pitkin. Hiljaa ja mumisten esitti hän selontekonsa, silloin tällöin pysähtyen ja luoden ulkonevat siniset silmänsä ruhtinattareen, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen tiedonantonsa tekivät. Mutta ruhtinatar lepäsi liikkumattomana tuolissaan ja katseli avonaisesta akkunasta pihalle, joka nyt työlevon aikana lepäsi äänettömänä auringonpaisteessa, ainoastaan tallirakennusten luona liikuskeli joku tallipoika, kalunahattu niskassa, pesten suuria, välkkyviä vaunuja. »Mitään toivottomampaa kuin majurin ääni tuskin on olemassa», mietti ruhtinatar, »ja nämä numerorivit, nämä debetit ja kreditit ja saldot, miten vihamielisiltä ne kuuluvat!» Suuri kärpänen oli eksynyt huoneeseen ja alkoi äänekkäästi ja ärsyttävästi surista, aivankuin haluten äänellänsä voittaa majurin surullisesti narisevan äänen. Ruhtinatar oli vielä kaunis nainen istuessaan siinä liikkumattomana valkeassa pikeepuvussaan, tumma tukka mustan pitsihunnun peittämänä. Kapeitten kasvojen ruskeahkossa kalpeudessa oli pronssin himmeätä hohdetta, piirteet olivat ihmeellisen rauhalliset ja säännölliset, ja suurissa, ruskeissa silmissä kuvastui byzantilaisten madonnien raskasta paatosta. Pienet kädet, täynnä sormuksia, lepäsivät väsyneinä helmassa. Nyt oli selonteko lopussa. Majuri vaikeni, kohotti valkeita kulmakarvojaan ja silmäsi odottavasti hallitsijattareensa. Ruhtinatar katseli yhä edelleen alas pihalle, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat hyvin kaukana, mutta alkoi sitten puhua, puhui hitaasti ja vähän valittaen: »Tuo kaikki ei ole ensinkään rohkaisevaa, mutta viime aikojen suurista menoista ja niistä menoista, jotka ovat edessäpäin, ei voida mitään muuttaa. Minun täytyi talvella matkustaa prinsessojen kanssa Birkensteiniin ottaakseni osaa seuraelämään, ja sitten tuli prinsessa Roxanen kihlaus. Salin, vihreän ja sinisen huoneen kalustot täytyi uudelleen päällystää ennen suuriruhtinaan tuloa. Ja nyt tulevat myötäjäiset, ja joskin häät ovat veljeni suuriruhtinaan luona, on menoja silti tarpeeksi. Tässä suhteessa ei voi mitään muuttaa. Kun kaikki tämä on ohitse, voidaan taas jonkun aikaa koettaa supistaa elintapoja ja säästää.»

Ovelle koputettiin, ja se aukeni ilman, että kukaan oli lausunut »sisään!» Kreivi Donald von Streith astui huoneeseen, pitkänä ja laihana, valkeaan flanellipukuun puettuna. »Tulette parhaaseen aikaan, rakas kreivi», sanoi ruhtinatar päätään kääntämättä ja ojentaen hänelle kätensä, »olemme juuri raha-asioitamme selvittelemässä.»

Kreivi suuteli tarjottua kättä ja virkkoi: »Niinpä niin, majurilla taitavat taasen kaikki taskut olla täynnä suruja.»

Majuri kohautti olkapäitään, ja ruhtinatar valitti: »Ah niin, se on taasen tuo kauhea tiilitehdas.»

Kreivi asettui etäälle kirjoituspöydästä erääseen nojatuoliin, ojensi jalkansa ja hieroi hiljalleen sormenpäitään vastakkain. Hänen pientä, pitkähköä päätään peitti kihara, hiukan harmahtava tukka. Harvinaisen lähellä toisiaan sijaitsivat sinisenharmaat silmät auringon ruskeiksi paahtamissa kasvoissa. Mutta täydellisesti hallitsi noita kasvoja voimakas, rohkeasti kaareutuva nenä. Ohuet viikset ja pieni leukaparta olivat sysimustat. Koko olemus muistutti komeata Don Quijote'a. Kreivi oli ruhtinas Ernstin eläessä ollut hovimarsalkkana Birkensteinissä. Nyt omisti hän metsätilan lähellä Gutheideniä ja asui siellä yksin pienessä metsästyslinnassaan. Mutta hänen päätehtävänään oli avustaa ruhtinatarta neuvoillaan tämän tilojen hoidossa. Kaikkina päivän aikoina saattoi nähdä hänen pienen automobiilinsa tai vaalean ratsunsa seisovan linnan pihalla, ja jokainen tilalla tiesi, että oikea herra, joka täällä kaiken ratkaisi, oli kreivi Streith.

»No», alkoi kreivi, »koska tiilitehdas jättää meidät pulaan, on metsän meitä autettava.»

»Niinkö arvelette», sanoi ruhtinatar silmäten toivehikkaasti kreiviin. »Tiesin heti, että te keksisitte jotakin.»

Majuri oli sulkenut kirjansa ja nousi: »Saanko nyt palata töihini?» mumisi hän.

»Tietysti», vastasi ruhtinatar, »kiitän teitä, rakas majuri», ja hän ojensi hänelle kätensä, jota tämä suuteli. »Niinkuin näette, löytyy aina keino.» Mutta majurin kasvot säilyttivät huolestuneen ilmeensä, hän kumarsi kreiville ja poistui huoneesta. Ruhtinatar katseli edelleen miettivänä ulos akkunasta, ja kreivi hieroi sormenpäitään vastakkain. Molemmat vaikenivat hetken ja kuuntelivat hiljaista surinaa, joka täytti helteisen keskipäivän. Vihdoin alkoi ruhtinatar, ikäänkuin hän puhelisi itsekseen: »Kun majuri esittää kaikkia näitä epämiellyttäviä asioita, kuuluu hänen äänensä niin moittivalta. Mutta enhän minä sille mitään mahda, ettei tiilitehdas tuota mitään, enhän minä senvuoksi voi haudata tyttäriäni tänne maaseudun yksinäisyyteen. Minun täytyy heidän kanssansa ottaa osaa Birkensteinin ja Karlstadtin seuraelämään, sillä täytyyhän heidän joutua naimisiin. Naimaton prinsessa ei kelpaa mihinkään. Naimattomat prinsessat muistuttavat minusta helmillä koristettuja lamppumattoja tai kynänpyyhkeitä, joita koti-opettajattaremme lahjoittelevat meille syntymäpäivinämme, ja joista emme tiedä, mihin niitä käyttäisimme.»

Kreivin sointuva nauru pelästytti ruhtinatarta, hän katseli häntä hetken hämmästyneenä, sitten alkoi hänkin nauraa. Hän lakkasi kuitenkin heti ja huokasi totisena: »Ei, ei, en voi nyt nauraa.»

»Prinsessamme joutuvat kyllä naimisiin», lohdutti kreivi. »Alkuhan on jo otettu.»

»Niinpä kyllä», sanoi ruhtinatar epäröiden, »Roxanen kihlaukseen voin olla tyytyväinen, nuori mies on miellyttävä, mutta ihmiset tuolla kaukana, mitäpä heistä tiedämme, kaikki on niin vierasta. Ja lähettää lapsensa tuohon tuntemattomaan kaukaisuuteen, se on vaikeata. Venäjä, Jumalani! sehän on niin hämärä ja tuntematon kuin — kuin tuonela. No, Roxane on kylmä ja järkevä, hän on kyllä kaikkialla tuleva toimeen. Sensijaan tulee kaikki olemaan Eleonorelleni paljon vaikeampaa, hän on niin herkkä ja helposti haavoittuva, ja katsokaa, sellaisia eivät meidän asemassamme olevat saa olla. Ja sitten nuorimpani, hän on suurin suruni. Kohta kuusitoistavuotias ja vielä niin lapsellinen. Hän on paljon perinyt isältään, kaiken tuon rauhattoman ja levottoman. Sitäpaitsi kasvaa hän täällä maalla.»

»Marie prinsessamme», arveli kreivi, »on kyllä suoriutuva, hänellä on oma päänsä ja hän on kulkeva omaa tietään.»

»Mutta Streith», huudahti ruhtinatar ja löi kätensä yhteen, niin että sormukset hiljaa helähtivät vastakkain. »Kulkeva omaa tietään? Miten voi prinsessa kulkea omaa tietään? Hänen tiensä on etukäteen määrätty, hän kulkee kuin kiskoilla, ja jos hän suistuu pois niiltä, on hän hukassa.»

»Siis pieniä vetureita», lausui kreivi hymyillen.

»Vetureita», toisti ruhtinatar valittaen, »miten luulette, että täällä maalla voisin kasvattaa vetureita? Kun minä kerran nuorena tyttönä halusin huvitella ja olla iloinen toisten nuorten tyttöjen seurassa, sanoi kreivitär Breckdorff minulle: »Jättäkää tuo, prinsessa Adelheid, toisille nuorille naisille se kyllä sopii hyvin, mutta ei teille.» Miten voivat tytöt täällä maalla oppia, mikä sopii mikä ei? Miten minä siinä asiassa suoriudun? Kuka minua auttaa?»

Kreivi kumartui hiukan ja sanoi ankarasti: »Entä minä?»

»Niin te, Streith», vastasi ruhtinatar, »tietysti te… Jo Birkensteinissä, kun tapahtui jotakin ikävyyksiä, sanoin aina: Streith keksii kyllä jonkun keinon. Ja sama tapa on minulla yhä vieläkin.» Tätä sanoessaan katsoi hän ystävällisesti häneen, ja hetken lepäsi hänen katseensa raskaana ja miettivänä toisen katseessa.

Kreivi nojautui tyytyväisenä tuoliinsa ja sanoi: »Sitä toivonkin.» Sitten hän nousi. »Ajan metsään», sanoi hän, »katsomaan, mitä voidaan tehdä.»

»Tuletteko tänne päivälliselle?» kysyi ruhtinatar.

»Jos saan», sanoi kreivi.

»Kyllä, tulkaa», vastasi ruhtinatar, »silloin emme tarvitse ajatella rahoja, silloin voimme puhella ja kenties nauraakin yhdessä.»

Kreivi suuteli ruhtinattaren kättä ja poistui. —

Ruhtinatar istui vielä hetken väsyneenä ja alakuloisena paikallaan, vaikkakin musteesta ja tomuisista tilikirjoista lähtevä tuoksu ja suuren kärpäsen alakuloinen surina tekivät hänelle tuon huoneen niin sanomattoman vastenmieliseksi. Vihdoin päätti hän jättää huoneen. Hän kulki läpi talon pitkän huonerivin. Kaikki oli hiljaista, sillä tähän aikaan oli talon asukkaitten tapana vetäytyä päivällislevolleen. Ainoastaan suuressa salissa kulki Böttinger, vanha valkohapsinen ja ryppykasvoinen kamaripalvelija, hiljaa edestakaisin, tarkaten, olivatko akkunaverhot keskipäivä-auringon vuoksi alaslasketut. Ruhtinatar pysähtyi ja katseli miettivänä tuolien pronssinvärisiä silkkipäällyksiä.

»Böttinger», sanoi hän, »arvelen, että annamme liinapäällisten olla uusien huonekalujen päällä iltapäivään asti, muuten aurinko vaalentaa ne.»

»Niinkuin teidän korkeutenne käskee», mumisi Böttinger.

Ruhtinatar jatkoi matkaa omaan huoneeseensa. Täällä hän hengähti, täällä pienessä huoneessa alaslaskettuine, keltaisine silkkiverhoineen, johon suuret, kuihtuvat ruusut kristallimaljakossa levittivät suloista tuoksuaan, täällä ympäröi häntä ilma, jota hän oli tottunut hengittämään, ja jossa kanslian jättämä vastenmielinen vaikutus haihtui. Hän ojentautui leposohvalleen, otti englantilaisen romaanin, mutta ei kuitenkaan heti sitä avannut, vaan sulki silmänsä nauttiakseen hetken ympäröivästä suloisesta, lepoatuottavasta hiljaisuudesta. »Täytyy ikäänkuin irrottautua varsinaisesta elämästään», mietti hän, »voidakseen nauttia hiljaisesta hetkestä.»

* * * * *

Ulkona hedelmäpuutarhassa istuivat prinsessat. He kokoontuivat mielellään sinne tähän aikaan, jolloin kotiopettajattaret nauttivat päivällislepoa. Neliömäisessä notkelmassa kasvoi karviaismarja-, viinimarja- ja vadelmapensaita sekä muutamia hedelmäpuita. Paahtavan kuumana valaisi niitä keskipäivän aurinko, lehdet ja hedelmät tuoksuivat kuumuuttaan, ja ylempänä sijaitsevasta keittiökasvitarhasta toi tuulenhenki silloin tällöin tullessaan sellerin ja purjon väkevää tuoksua. Nuo kolme tyttöä olivat asettuneet rinteellä kasvavan vanhan luumupuun juurelle. Kaikilla kolmella oli valkea- ja punaraitaiset batistipuvut sekä pienet valkeat olkihatut. Roxane istui suorana nojaten puun runkoon, kädet ristissä helmassa ja silmäili suoraan eteensä keskipäivän kimaltelevaan kirkkauteen. Hän oli saanut äitinsä ylevän kauneuden, nuo suuret, ruskeat silmät, mutta piirteiden ankara puhtaus oli noissa nuorissa kasvoissa muuttunut melkein ilmeettömäksi rauhallisuudeksi. Eleonore lepäsi puun varjossa ja tuijotti kohden taivasta. Kukoistavat, pyöreät kasvot, joissa äidin sfinksinsilmät olivat muuttuneet ystävällisiksi, ruskeiksi tytönsilmiksi. Nuorin, Marie, oli heittäytynyt kirkkaaseen päivänvaloon. Hän makasi vatsallaan, nojasi päätään käsiinsä, takoi keltaisten kenkäinsä kärjillä kuoppia nurmikkoon ja söi puusta pudonneita, puoliraakoja hedelmiä. Ollakseen kuusitoistavuotias oli hänen vartalonsa harvinaisen kehittymätön, hoikka ja kulmikas, ja kasvot olivat leveät lapsenkasvot, posket punaiset ja silmät avoimet ja siniset. Kihara, hunajankeltainen tukka peitti suurimmaksi osaksi matalan otsan. Kaikki kolme olivat hetken vaijenneet, häikäisevä valo ja voimakas tuoksu teki pään raskaaksi ja antoi ajatuksille väsyneen, uneliaan hitauden. Äkkiä katsahti Marie Roxaneen, sylkäsi luumunkiven suustaan ja kysyi: »Ajatteletko nytkin suuriruhtinastasi?»

Roxane kohotti hieman kulmakarvojaan ja vastasi torjuvasti: »Kaikkea sinä kyseletkin.»

»No niin», jatkoi Marie, »minä tarkoitan vain, että sinulla nyt on jotakin ajateltavaa. Meillä ei ole.»

Roxane ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta, vaan sanoi: »Älä sylje kiviä suustasi noin sopimattomasti.»

»Sopimattomasti?» Marie katsahti hämmästyneenä sisareensa, »mutta sinähän olet ennen tehnyt aina niin. Kun minäkin joudun kihloihin jonkun suuriruhtinaan kanssa, en minäkään enää tee niin. Sitäpaitsi, onhan aivan tietämätöntä, miten Venäjällä menetellään.» Kun Roxane ei vastannut, jutteli Marie edelleen: »Minähän pidän sinun Dimitriäsi ihastuttavana, hänellä on hyvin kauniit silmät pitkine ripsineen, hänen viiksensä ovat ikäänkuin pronssinväristä silkkiä ja hänen saksankielensä kuuluu hyvin hauskalta, on aivan kuin hän oikeastaan aikoisi laulaa. Hän käyttää kyllä vähän liian paljon hajuvesiä, mutta kyllä hyviä, Peau d'Espagnea ja jotakin imelää, luullakseni heliotrooppia.»

»Hänen silmänsä ovat kauniit», huomautti Eleonorekin. »Silloinkin, kun hän nauraa, ovat ne surulliset.»

»Niin, surulliset ne ovat», sanoi Roxane juhlallisesti. »Dimitrihän on niin iloinen ja hauska, mutta syvemmällä hänen olennossaan on jotakin surullista. Jo hänen äänensä. Kun hän kertoo kotimaastaan, kukkivista aroista, tataareista kieroine silmineen, aina on siinä jotakin alakuloista.»

»Tietysti», sanoi Eleonore, »kun kuulen sanan Venäjä, ajattelen suurta tasankoa, jolla hämärtää. En voi ajatella, että aurinko paistaisi siellä, siellä on aina hämärä, ja kaukana on suuri kaupunki ikkunat valaistuina, ja jossakin hämäryydessä joku laulaa tahi nauraa.»

»Mademoiselle Laure sanoo», ilmoitti Marie, »että Pietarin hovi on Euroopan kevytmielisin hovi.»

Roxane kohautti halveksivasti olkapäitään: »Niin hän.»

Rinteeltään saattoi Marie nähdä puutarha-aitauksen. Maantie kulki sen sivutse nousten ylämäkeen ja yhtyen kylätiehen, jonka varrella sijaitsi pieniä taloja ja puutarhoja. Aurinkoisena ja hiljaisena lepäsi se nyt, ainoastaan koirat ja kanat kuljeskelivat siellä edestakaisin, ja joskus joku nainen kiiruhti vesiämpäreineen kaivolle. Mutta sen takana eräällä kukkulalla kohosi suurena ja valkoisena, välkkyvin akkunoin, Tirnow, kreivi Dühnen'in linna. Marie ei päästänyt maantietä silmistään, sillä joka päivä tähän aikaan kulkivat kolme Dühnen'in poikaa siitä sivutse matkallaan purolta, jossa olivat käyneet uimassa. »Siinä he ovat!» huudahti Marie ääneensä. Kaikki kolme sinisissä liinapuvuissaan, kosteat uimapyyhkeet hartioilla, ja kasvot niin auringonpaahtamina, että heidän vaalea tukkansa näytti melkein valkoiselta. Siinä oli Felix, kuusitoistavuotias kadetti, pitkä ja hoikka, Bruno kauniine tytönkasvoineen sekä Coco, huonosti kasvatettu seitsenvuotias nulikka. Molemmat vanhemmat pojat tervehtivät naisia. Coco pysähtyi, painoi kasvonsa aitausta vasten ja laski: »Kolme kaalinpäätä, kolme salaatinpäätä, kolme prinsessaa.» Sitten juoksi hän tiehensä. Marie seurasi tarkkaavasti silmillään poikia, kun he astuivat ylös kylätietä, kävivät yhä pienemmiksi ja lopulta hävisivät kokonaan. Ja joka kerran tuntui hänestä, ikäänkuin jokin olisi raskauttanut sydäntä, ikäänkuin tuolla ulkopuolella vapaa, iloinen elämä olisi kulkenut hänen ohitsensa.

Kreivitär Dühnen oli tosin kerran ollut poikineen linnassa, mutta silloin oli Felix univormussaan ollut jäykkä ja teeskennelty, ja molemmat toiset tukka sileäksi kammattuna ja valkeat kaulukset kaulassa äänettömiä ja hämillään. Ja kaikki kolme aivan toisia olentoja kuin ne pojat, jotka väljissä liinapuseroissaan, kuumina ja vielä kylvystä kosteina kulkivat puutarha-aidan ohi. Surullisena kääntyi hän taasen luumujensa puoleen. Kun hän heitti silmäyksen Roxaneen, huudahti hän: »Mutta, Roxane, minkä näköinen sinä olet, sinähän olet itkemäisilläsi, sinähän jo itket.»

Tosiaan olivatkin Roxanen posket kosteina kyyneleistä. Hän hymyili. »Ei se ole mitään», sanoi hän, »minusta tuntui vain äkkiä niin omituiselta, että minä muutaman päivän jälkeen en enää ole näkevä mitään tästä kaikesta, että se on oleva kaukana, kaukana poissa, aurinkoinen pieni paikka, jota tulen kaipaamaan.»

Marie kohautti olkapäitään. »Nämä vanhat karviaismarjapensaat», tuumi hän, »ovat kai viimeiset, joita minä tulen kaipaamaan.»

Pienet vaunut ajoivat maantietä aitauksen ohi ja Marie ilmoitti taasen: »Hyvä Jumala! siinä hän tulee.» Se oli kaupungin lukion professori Wirth, joka saapui kaksi kertaa viikossa linnaan pitämään prinsessoille luentoa historiassa. Marie ojenteli ja venytteli itseään ajatellessaan tulevan tunnin pitkäveteisyyttä. »Se on myöskin siunausta, kihlauksen tuomaa siunausta», sanoi hän, »että pääsee eroon näiden historiantuntien kurjuudesta. Tule, Lore, Roxane on onnellinen, hän voi jäädä tänne ja ajatella Dimitriään.» Huoaten nousivat molemmat tytöt ja lähtivät haluttomasti ja hitaasti astumaan linnaa kohti.

Kello neljä seisoi musta nelivaljakko linnan edustalla. Tähän aikaan oli ruhtinattarella tapana tehdä ajeluretki tyttärineen. Marie ei paljoa välittänyt näistä retkistä, ne tehtiin enimmäkseen vaijeten, ja tie oli liiaksi tuttu. Joka tapauksessa se oli tilaisuus, jolloin saattoi hengittää ulkomaailman ilmaa ja heittää silmäyksen muiden ihmisten elämään. Ensiksi oli kylätie. Kun vaunut kulkivat sivutse, pistivät naiset päänsä pienistä akkunoista, lapset istuivat puutarhanaidoilla suut ammollaan, miehet tervehtivät, koirat haukkuivat, syntyi iloinen ja meluava hälinä. Kirkon vieressä oli pappila. Puutarhassa seisoi pastorin rouva kahden tyttärensä kanssa, he pitelivät suuria vateja, joihin he noukkivat viinimarjoja. Heidän sileät, ruskeat tukkansa välkkyivät auringossa. Kun he huomasivat vaunut, tarttuivat he molemmin käsin vateihinsa ja niijasivat syvään. Sitten tuli Tirnow. Kaikki akkunat olivat avoinna, sisällä soitettiin pianolla valssia, kirsikkapuissa muurin vierellä istuivat pojat; kolme sinistä olentoa kaiken vihreän ja punaisen keskellä. Coco heilautti olkihattuaan ja huusi jotakin vaunujen jälkeen. Kuumana paahtoi aurinko maantielle, tomupilvi seurasi vaunuja, seutua peitti himmeä, keltainen verho, suuret takkiaislehdet tienvarsilla olivat tomunharmaat kuin imupaperi, ja vastenmieliset, suuret kärpäset surisivat ajelevien nenän ympärillä. Marien silmäluomet kävivät raskaiksi, ja hän alkoi taasen epäillä näiden ajeluretkien hauskuutta. Mutta vielä oli jotakin nähtävää. He ajoivat Schlochtin'in, parooni Üchtlitz'in, maatilan ohitse. Ja sepä olikin koko ajelun huippukohta. Varjoisana lepäsi tuo punainen rakennus mahtavien, vanhojen lehmustensa keskellä. Puutarhassa, tenniskentällä, juoksentelivat nuoret tytöt kirjavissa päähineissään ja nuoret herrat vaaleissa puvuissaan, heidän äänekäs puhelunsa kuului aina maantielle saakka. Puiden välissä riippui keinu, ja siinä istui punapukuinen tyttö, vieressä seisoi upseeri ja keinutti. Napit hänen tummassa sotilastakissaan välkkyivät kuin tuli. Ja kun tyttö lentäessään korkealle oksien väliin päästi pienen, kimeän kirkaisun, taivutti hän päätään taaksepäin ja nauroi. »Ihanaa», ajatteli Marie ja huokasi.

Nyt kääntyivät vaunut metsään, eikä ollut enää mitään, mistä hän olisi saattanut iloita. Jäykkinä ja säännöllisinä seisoivat männyt loputtomissa riveissään, metsä täynnä jättimäisiä lyijykyniä, ja vinosti paistoi iltapäiväaurinko latvojen läpi. »Miten hyvälle tuoksuaa», sanoi Eleonore. Hän sanoi niin joka kerta, Marie tiesi että se oli tuleva. Ja sitte näyttäytyi muutamia metsäkauriita puiden runkojen välissä ja Roxane sanoi: »Katsokaa, metsäkauriita!» Tämä tapahtui myöskin säännöllisesti kuin käen ilmestyminen vanhasta käkikellosta, jonka neiti von Dachsberg, kotiopettajatar, oli perinyt äidiltään; kello surisee, käki näyttäytyy ja sanoo: »Kukkuu», kello surisee, ja Eleonore sanoo: »Miten hyvälle tuoksuaa», kello surisee, ja Roxane sanoo: »Katsokaa, metsäkauriita.» — Metsä oli nyt lopussa ja pitkä poppelikujanne alkoi. Sen päässä häämöitti linna, suurena ja harmaana kaarevine päätyineen, paksuine pylväineen ja vihreine kuparikattoineen. Ulkoportailla seisoi Böttinger, pieni siniseen ja hopeaan verhottu olento, ja odotti.

Ennen päivällistä kokoonnuttiin vihreään huoneeseen. Se hetki oli aina miellyttävä, siinä oli juhlatunnelmaa. Nuo kolme tyttöä esiintyivät valkopukuisina ruusut vyössä, mademoiselle Laure de Bouttamcourt, mustakiharainen ranskatar, pukeutui mielellään vaaleaan silkkiin. Hän keskusteli kreivi Streith'in kanssa, taivutti päätään taaksepäin ja katseli keimailevasti häneen mustilla silmillään. Neiti von Dachsberg, kotiopettajatar, jonka tukka oli aivan vaalea, kasvot kalpeat ja kärsivälliset, seisoi hiukan syrjässä ja keskusteli puoliääneen majurin kanssa. Parooni Fürwit laski leikkiä prinsessojen kanssa. Hän oli ollut hovimarsalkkana ruhtinattaren isän luona ja luuli täälläkin olevansa samassa asemassa, mutta itse asiassa oli ruhtinatar vain halunnut valmistaa hänelle suruttoman vanhuuden, ottaessaan hänet taloonsa. »Kunniani kautta», sanoi hän, »näin unta, että kolme valkoista naista tuli vastaani. Sanon itselleni, että ne ovat enkeleitä. Mutta heti johtuu mieleeni: jos he menevät linnaan, miten on minun heidät esiteltävä? Miten esitellään enkeleitä?» Hän nauroi, sipsutteli pienillä jaloillaan ja siveli kaunista, ruskeaksi värjättyä poskipartaansa. Vihdoinkin saapui ruhtinatar, seurassaan paroonitar Dünhof, hänen ystävättärensä ja seuranaisensa, pieni, hengenahdistusta poteva nainen, jolla oli suuret, punakat kasvot ja lumivalkoinen tekotukka. Voitiin käydä pöytään. Ruhtinatar otti kreivi Streith'in käsivarren, kolme prinsessaa seurasivat häntä, Parooni Fürwit johti paroonitar Dünhofia, majuri neiti von Dachsbergiä, mademoiselle Laure kulki yksin. »Kun mennään pöytään», oli Marie kerran sanonut mademoiselle Laurelle, »ovat kaikki kauniisti puettuja, pöytä, valkeaan ja hopeaan katettuna, on kuin alttari, hiukan väristen asetutaan sen ääreen ja odotetaan kaikkia hyviä herkkuja, silloin voi toki jonkunverran iloita siitä, että on prinsessa.»

»Ah, ma pauvre petite!» [Voi pikku raukkaa! — Suom.] oli mademoiselle Laure vastannut.

Pöydässä johti kreivi keskustelua. Ruhtinatar kuunteli häntä, ja hänestä saattoi huomata, että hän oli mieltynyt ja tyytyväinen kreivin puheluun. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit lausuivat myös joskus jotakin, neiti von Dachsberg puheli puoliääneen majurin kanssa, prinsessat istuivat suorina tuoleillaan ja vaikenivat.

»Niin», sanoi kreivi, »eilen oli parooni Üchtlitz luonani. Vanha herra näytti olevan vallan poissa suunniltaan. Ajatelkaa, sanoi hän, meidän Hildamme haluaa lähteä pois kotoaan ryhtyäkseen johonkin työhön. Haluaako hän hoitaa sairaita, haluaako hän lueskella, haluaako ruveta postineidiksi? Mistä minä tiedän. Hän ei voi kehittää itseään kotona, sanoo hän. Oletteko milloinkaan kuullut, että meidän aikanamme jokin nainen kehittäisi itseään? Ei — mutta hänen täytyy pois. Hän sanoo, ettei hän halua prinsessan tapaan istua kotona ja odottaa kruunua.»

Tämä herätti iloisuutta koko pöytäseurassa. »Hän ei minusta milloinkaan ole ollut miellyttävä», huomautti ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof arveli: »Kun nuo naiset lopulta ovat kehittäneet itsensä, ei enää olla selvillä, miten heidän kanssaan menetellä.»

»Ja kaikki päättyy lopulta mielettömään avioliittoon», sanoi parooni Fürwit. Paroonitar nyökäytti päätänsä ja selitti varmuudella, että naisen paikka on kodissa.

Marie kävi miettiväiseksi. Oliko Hilda ollut tuo punainen tyttö keinussa, joka oli sallinut upseerin keinuttaa itseään? Hän oli aina ihaillut Hildaa, hänen vilkkaita, harmaita silmiään, hänen vaaleita palmikoitaan, ja toisinaan oli Hildalla tapana puhua vanhemmista ylimalkaan, rakkaasta Jumalasta tahi rakkaudesta tavalla, joka saattoi kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää, se oli kauheata, mutta kuitenkin miellyttävää. Ruhtinatar nousi pöydästä.

Seurue lähti puutarhasaliin. Täällä peittivät vihreät pitsiverhot lamppuja, lasiovet olivat auki, ja kesäyö täytti salin viileällä, suloisella tuoksullaan. Ruhtinatar antoi siirtää pari nojatuolia oven viereen, sinne hän istuutui ja kreivi hänen viereensä. He puhelivat keskenään, kreivi hiljensi ääntään, antoi sille pehmeän, laulavan soinnun, välistä kuultiin heidän yhdessä nauravan tahi vaikenivat he ja katselivat ulos yöhön. Silloin laski ruhtinatar kevyesti kätensä kreivin käsivarrelle ja sanoi: »Streith, tähtiä.»

»Niin, hm, tähtiä», vastasi kreivi ja koetti etsiä jotain erityistä, mitä voisi sanoa.

»Oikeastaan tulisi niiden tehdä meidät hermostuneiksi, noiden alati valaistujen naapuritalojen, joista emme tiedä, kuka siellä asuu.»

Paroonitar Dünhof pelasi parooni Fürwit'in kanssa halmaa ja majuri katseli vieressä. Toiset menivät ulos puutarhaan. Eleonore asetti kätensä Roxanen vyötäisille, ja molemmat kulkivat alas leveätä, hiekoitettua tietä. Nyt, kun ero oli lähellä, oli heillä paljon puheltavaa keskenään, eivätkä senvuoksi kaivanneet kolmatta. Neiti von Dachsberg ja mademoiselle Laure seurasivat prinsessoja jonkun matkan päässä. Marie tunsi itsensä poissuljetuksi ja laiminlyödyksi. Mitä hänen oli tehtävä. Hän tarttui mademoisellen käsivarteen ja veti hänet eräälle sivukäytävälle.

»Tulkaa», sanoi hän, »kertokaa minulle taas kasvatuslaitoksesta ja miten te kiipesitte ulos akkunasta kävelläksenne ylioppilaiden kanssa.»

»Ce n'est rien pour les petites princesses» [Se ei sovellu pikku prinsessoille. — Suom.], vastasi mademoiselle Laure jäykästi.

Marie tiesi sen. Kun ranskatar oli hyvällä tuulella, kertoi hän pelkkiä sellaisia juttuja, jotka eivät olleet pikku prinsessoja varten, mutta jos hän oli surullinen ja kaipasi kreiviä, jonka kanssa oli ollut salakihloissa, ja joka oli jättänyt hänet, silloin oli kaikki sopimatonta.

Hyvä, Marie jätti hänet yksikseen ja poikkesi toiselle tielle.

»Prinsessa Marie!» kuuli hän takanaan huudettavan, mutta hän ei enää siitä välittänyt, nyt tahtoi hän olla yksin ja onneton. Miellyttävää ei kylläkään ollut harhailla yksin pimeydessä, mutta hän tahtoi kärsiä. Yö hänen ympärillään oli sysimusta; jos hän katsoi ylöspäin, tuikkivat tähdet niin levottomasti, että häntä pyörrytti. Kylätieltä kuului vielä hiljaista laulua ja naurua, vaunut kulkivat maantietä pitkin, öisen hiljaisuuden läpi kuului niiden jyrinä kauan aikaa, ja se synnytti Mariessa tunteen äärettömästä, synkästä lakeudesta.

Puiston synkistä puuryhmistä kuului hiljaista kohinaa, tuntui kamalalta. Vieläpä kukatkin, joiden ohi hän kulki ja jotka hän tunsi niiden tuoksusta, ruusut ja leukoijat, tuntuivat vierailta, ja kun hän kumartui niiden puoleen, tuntuivat ne kylmiltä ja kosteilta ja poistyöntäviltä.

»Prinsessat istuvat kotona ja odottavat kruunua», tämä välähti nyt hänen mieleensä ja hän lausui sen ääneensä pimeydessä. Se kuului oikeastaan surulliselta, se kuului oikeastaan kaamealta, hän ei tiennyt miksi, mutta se kuului kaamealta, ja pitkin askelin kiiruhti hän taloon takaisin.

Puutarhasalissa valmisteltiin lähtöä. Kreivi Streith otti jäähyväisiä, toisetkin halusivat vetäytyä pois, ja toivoteltiin hyvää yötä toisilleen. Ainoastaan mademoiselle Laure puuttui; hän kuljeskeli vielä pimeässä puutarhassa ja muisteli kreiviään.

Prinsessat nukkuivat kaikki suuressa, valkeassa huoneessa. Kaikki oli täällä valkoista, seinät, vuoteet, pukeumapöydät ja nuo monet musliiniverhot. Marie antoi Alvinen, vanhan kamarineitsyen, riisua itsensä, kuin äänettömän, liikkumattoman nuken. Hän halusi nukkua, hän halusi saada tämän ilottoman päivän loppumaan. Kun hän lepäsi vuoteessa ja kamarineitsyt oli lähetetty pois, istuivat Eleonore ja Roxane vielä vieretysten ja kuiskailivat. Marie kuuli äänten soinnusta, että keskustelu oli sydämellistä ja liikuttavaa, se liikutti myöskin häntä. Äkkiä yhtyi hänkin puheeseen: »Minä en vieläkään voi ymmärtää, minkätähden minä en saa lähteä mukaan häihin.»

»Koska olet liian nuori», vastasi Roxane lempeästi.

»Liian nuori», toisti Marie suuttuneena, »se ei ole syynä. Häissä voi kyllä olla mukana, vaikka ei olekaan täysikasvanut. Se on puvun takia, ja se on minusta kovasti pikkumaista.» Kun ei mitään vastausta tullut, sulki hän silmänsä, mutta katkeruus ei suonut hänelle lepoa. Huoneessa kävi hiljaiseksi. Eleonore oli mennyt vuoteeseensa, ja Roxane istui kuvastimensa ääressä, harjasi kaunista, mustaa tukkaansa, ja tuijotti kynttilänliekkiin. Niin teki hän joka ilta, ja jouduttuaan kihloihin, kesti tätä usein myöhään yöhön. Mutta tänään näytti Mariesta tämä olento, joka väsymättä harjasi pitkää, mustaa tukkaansa, ja tuijotti liekkiin, niin sydäntäsärkevän surulliselta. Hän alkoi itkeä.

»Itketkö sinä, pienokainen?» kysyi Roxane. Hän nousi ylös, ja astui Marien vuoteen luo: »Minkätähden sinä itket?»

»Koska sinä lähdet pois», nyyhkytti Marie, »ja koska kaikki on niin surullista.»

Roxane suuteli sisarta otsalle: »Nuku vain», sanoi hän, »siltä tuntuu välistä, sitten on kaikki taas hyvin.» Näin sanoen palasi hän takaisin peilin luo, ja Marie painoi kasvonsa pielukseen ja itki, kunnes nukkui.

Karlstadt'iin lähdön aamu koitti. Marielle olivat edelliset päivät jo olleet ikävät. Toisilla oli ollut kaikenlaista puuhaa, puhuttiin puvuista, matkalaukuista, junien lähtöajoista, hänellä vaan ei ollut mitään tehtävää, hän saattoi mennä kävelemään kotiopettajattarien kanssa ja yksinään kuunnella professori Wirth'in historian luentoa. Kun lähdön hetki tuli, riippui Marie Roxanen kaulassa ja itki katkerasti, mutta hän oli jotenkin yksin suruineen. Ei edes Roxane, joka oli kärsinyt matkan aiheuttamasta levottomuudesta, osottanut syvempää liikutusta. Niin he sitten lähtivät. Marie meni huoneeseensa, heittäytyi vuoteellensa ja nyyhkytti. Joskus tuli Alvine häntä katsomaan, seisoi vieressä ja koetti lohduttaa: »Mitä kannattaa itkeä? Eihän kestä kauvan, ennen kuin pikku prinsessa itse viettää häitä.»

Mutta se ei voinut lohduttaa Marieta. Aamiaisella näyttäytyi hän itkettynein silmin, istui äänettömänä ja oli harmissaan, että neiti von Dachsberg, majuri, mademoiselle Laure, kaikki, jotka muulloin tavallisesti vaikenivat tai puhuivat vaan puoliääneen pöydässä, tänään keskustelivat hyvin äänekkäästi. Aamiaisen jälkeen meni hän ulos puutarhaan ja heittäytyi ruohikkoon vanhan luumupuun alle. Hän makasi siellä aivan hiljaa, kimalaiset surisivat syvällä, rauhoittavalla äänellä aivan hänen korvansa juuressa, sudenkorennot istuutuivat hänen rinnalleen, mutta hän ei liikauttanut itseään, hän makasi siinä kuin kuollut. Sen hän olisi suonutkin heille tuolla linnassa. Jospa hän todella olisi ollut kuollut, kuollut yksinäisyydestä ja pettymyksestä. Äkkiä hypähti hän ylös, Dühnen'in poikien täytyi pian tulla. Hän päätti tänään odottaa poikia aitauksen luona, se oli sopimatonta, hän tiesi sen, mutta juuri sitä hän tahtoi. Hän nousi ylös ja asettui aitauksen viereen. Tuolla he jo tulivat, kääntyivät juuri maantielle, edellä Coco, kädet täynnä pieniä kiviä, joita hän heitteli aitausta vasten. Kun hän huomasi Marien, jäi hän hämmästyneenä seisomaan.

»Hei!» huusi hän, »tänään on vain yksi.» Myöskin molemmat toiset pojat pysähtyivät ja tervehtivät.

»Oletteko tänään yksin?» kysyi Felix ja punastui.

Myöskin Marie punastui: »Olen», vastasi hän, »äitini ja sisareni ovat matkustaneet pois.»

Kun Felix ei enää osannut sanoa mitään, jatkoi Marie keskustelua: »Oletteko olleet uimassa?

Kyllä, he olivat uineet.

»Eivätkö prinsessat käy uimassa?» kysyi Coco.

Marie ei vastannut siihen mitään, vaan kääntyi uudelleen Felix'in puoleen: »Onko se paikka kaukana, jossa te käytte uimassa?»

»Ei», vastasi tämä, »se on aivan tuon pienen niityn kulmauksen takana metsän reunassa.»

»Onko siellä kaunista?» tiedusteli Marie edelleen.

»Ettekö tunne sitä?» kysyi Felix hämmästyneenä, »kun menette tästä tien yli, olette heti siellä», ja äkkiä valaisi viekas pojanhymy Felix'in muuten niin vakavia kasvoja. »Me saatamme teidät sinne», esitti hän.

»Miten minä uskallan?» änkytti Marie ja hänen sydämensä sykki kiivaasti.

»No», arveli Felix, »me juoksemme kiireesti tien yli ja niityn poikki, metsässä ei meitä näe kukaan.»

Marieta huimasi, kuin ihmistä, joka äkkiä tekee päätöksen sokeasti heittäytyä vaaraan. »Odottakaa», huusi hän ja juoksi pienelle puutarha-aitauksessa olevalle veräjälle, ja niin seisoi hän maantiellä.

»Hän tulee! Hän tulee!» riemuitsi Coco.

»Nyt eteenpäin!» komensi Felix, ja he alkoivat juosta. Maantieltä poikkesivat he pienelle niitetylle niitylle. Maa oli siellä kosteata, joka askeleella kuului hiljainen, kuriseva ääni, ja vähän mustaa vettä roiskahti kengille. Siinä lepäsikin pieni joki, välkkyen auringonpaisteessa, korkeitten, vihreitten ruohojen reunustamana. Tuoksui vedeltä, ruovoilta ja kostealta maalta. »Harvinaisen kiihottava seikkailuilma», ajatteli Marie. Ja vihdoinkin olivat he metsän reunassa, Marie jäi seisomaan, pani käden rinnalleen ja veti henkeä.

»Oivallisesti juostu», huomautti Felix.

Marie koetti hymyillä: »Ei se mitään tee», sanoi hän, mutta itku oli lähellä.

»Nyt voimme kulkea hitaasti», arveli Felix. Bruno ja Coco juoksivat edellä, keräsivät kuusenkäpyjä ja heittelivät niillä oravaa, joka eräästä puusta pilkallisesti katseli heitä. Felix kulki Marien rinnalla ja esitti kohteliasta metsän isäntää. Vanhat kuuset majesteetillisesti alaspäin taipuvine oksineen ja harmaine naavapartoineen seisoivat tienvierillä, kauempana tuli tiheätä nuorta metsää, mahtavia juuria kiemurteli pitkin maanpintaa, jota peitti vihreä ja punainen sammal. Aurinko säihkyi kuusenneulasilla, ja ilman täytti lämmin pihkan tuoksu. »Juuria täytyy täällä varoa», sanoi Felix, »niitä ei huomaa, ja silloin niihin kompastuu. Tuolla on sisilisko, pyydystänkö sen? Sillä on keltainen maha.»

»Oi ei», pyysi Marie.

»Se ei tee mitään pahaa», sanoi Felix. »Niin, mustikoita löytyy täällä myöskin, mutta me tulemme paikalle, jossa niitä kasvaa enemmän, siellä voimme syödä itsemme kylläisiksi.»

Marie pysähtyi ja jäi kuuntelemaan ääntä, joka metsän läpi tunkeutui hänen luoksensa. »Mitä se on?» kysyi hän.

»Ne ovat kyyhkysiä», selitti Felix. »Aamusin, kun asettuu kuivuneen puun alle ja houkuttelee niitä, tulevat ne.» Ja Felix alkoi matkia metsäkyyhkysen huutoa.

»Te teette sen hyvin», sanoi Marie ihaillen.

Felix kohautti olkapäitään: »Minä osaan houkutella vielä useita muita lintuja», sanoi hän. Varmasti oli tämä metsä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin se, jonka läpi Marie iltapäivisin ajoi vaunuissa tai jossa hän neiti von Dachsbergin kanssa käveli, palvelija kintereillään. Ja miten kotiutuneita pojat olivat täällä, Bruno ja Coco juoksentelivat ympäri kuin suuressa leikkituvassa, ja Felix puhui kuusista ja sisiliskoista kuin tovereista, ja tuntui nöyryyttävältä, että hän ei kuulunut tähän kaikkeen, vaan kuljeskeli kuin vieraissakävijä. Nyt saapuivat he pienen puron luo, joka kaivoi uomansa mustan maan läpi; sen vesikin oli mustaa, ainoastaan siellä ja täällä peitti vedenkalvoa vihreä kasvipeite. Lahonnut lauta oli asetettu sillaksi puron yli. Coco ja Bruno juoksivat varmasti yli ja keinuttivat lautaa.

»Pääsettekö yli?» kysyi Felix kohteliaasti.

»Oi kyllä», vastasi Marie luottavaisesti, mutta hänen sydämensä jyskytti, lauta oli liukas ja keinuva, hän pelkäsi putoavansa, ja — silloin hän jo putosi, seisoi keskellä mustaa, haaleaa vettä, ja rannalla korottivat Bruno ja Coco raikuvan naurun. Apua etsien katsoi hän Felix'iin, mutta tämänkin kohteliaat kasvot olivat vääristyneet leveään, pilkalliseen pojannauruun. Suurella lehdellä istui paksu sammakko ja katseli häntä jäykästi ja kiusoittavasti, ja hänen yläpuolellaan nauroivat metsäkyyhkyset puiden latvoissa.

»Tämähän on kuin hyvin, hyvin pahaa unta», ajatteli Marie, ja hän alkoi itkeä.

Vihdoin juoksi Felix hänen luoksensa, ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi hyväntahtoisesti: »Tulkaa nyt.» Vaivalla sai hän hänet rannalle, siinä hän nyt seisoi, puku mustana ja märkänä, jalat painavina liejusta. Hän itki yhä, ja Coco nauroi yhä hurjaa nauruaan, mutta Felix kävi vakavaksi ja miettiväiseksi. »Tämäpä oli hullua, mitä me nyt teemme?» sanoi hän. Hän mietti ja teki päätöksensä. »Prinsessa Marie, olkaa hyvä ja käykää tänne», kääntyi hän taas kohteliaana Marien puoleen ja vei hänet tiheikköön, pienelle sammalta ja kanervaa kasvavalle aukeamalle, jota joka taholta ympäröivät nuoret kuuset. »Olkaa hyvä ja laittautukaa täällä kuntoon», jatkoi Felix, »täällä ei kukaan näe teitä ja täällä ovat uimapyyhkeemme, olkaa hyvä. Minä juoksen nopeasti kotiin ja katson, voisinko siepata jotakin kuivaa. Olen pian taas täällä, voitte olla aivan rauhallinen.»

Niin hän meni. Marie vaipui huolestuneena alas sammalelle. Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi, nyt oli hänellä omantunnonvaivoja, mitä he tuolla kotona tulevat sanomaan; kaikki rohkeus, kaikki seikkailuhalu oli poissa, ja hän oli vain pieni tyttö, joka pelkäsi nuhteita. Koneellisesti alkoi hän riisua sukkiaan ja kenkiään, pudotti märät hameet päältään ja kääri uimapyyhkeet ympärilleen. Kiihtymystä seurasi suuri väsymys ja synkkä masennus. Etäältä kuuli hän molempien poikien äänet, Coco lauloi: »Olen nähnyt prinsessan jalat!» Hän ojentautui pitkälleen sammaleen, hänen yläpuolellaan keinuivat kuusenlatvat hitaasti edestakaisin vaalean sinistä taivasta vasten, oksalta oksalle hänen ympärillään keinuivat pienet hämähäkit välkkyviä rihmojaan pitkin, ja tiaiset lentelivät äänettöminä sinne tänne kuin pienet, harmaat sulkapallot; kaikki oli niin rauhallista ja huoletonta, oli melkein nöyryyttävää maata täällä omantunnontuskissa. Metsä lauloi hänelle laulujaan, tikka työskenteli väsymättömästi jossain läheisyydessä, ja tuontuostakin kuului närhin räikeä ääni. Marie ojenteli itseään, aurinko paistoi nyt lämpimästi hänen paljaille jaloilleen. »Ellei se olisi ollut niin kamalata, voisi se olla hauskaakin», ajatteli hän, noukki muutamia mustikoita, jotka kasvoivat läheisyydessä, ja söi ne. Männynoksalle hänen yläpuolelleen laskeutui suuri, sininen lintu, rauhallisena se siinä istui ja katseli Marieta. Mutta hän piti sitä kunniana, että tuo kaunis lintu silmäili häntä kuin jotain tuttua ja metsään kuuluvaa. Hän sulki silmänsä, hän ei enää ajatellut linnaa eikä neiti von Dachsbergiä, tuo kaikki tuntui hänestä nyt kovin kaukaiselta, hän ei ajatellut enää mitään, suloinen olemassaolon lämpö virtasi hänen jäsenissään, hänestä tuntui ikäänkuin hän auringon valaisemien kuusenoksien lailla huojuisi hiljalleen sinisessä avaruudessa, tahi keinuisi pienten hämähäkkien lailla hopeanhohtavissa rihmoissa.

Hän heräsi siitä, että jotakin putosi hänen päälleen. Hän nousi, tyytymättömänä siitä, että häntä oli häiritty. Hänen sylissään lepäsi sanomalehteen kiedottu kääre, ja kun hän avasi sen, löysi hän parin lyhyitä pojansukkia sekä puhtaaksipestyt siniset liinahousut. Neuvottomana silmäili hän esineitä, sitten heittäytyi hän uudelleen pitkälleen ja alkoi nauraa, hän nauroi niin, että koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vallan lämpeni. Tämä antoi hänelle uutta rohkeutta. Hyvä, kävipä laatuun näinkin. Hän veti sukat jalkaansa, pujahti liinahousuihin, veti niiden päälle märät hameensa ja astui sitte ulos tiheiköstä. Nuo kolme poikaa vastaanottivat hänet vakavina, ankarin ponnistuksin pitivät he kasvonsa ja huulensa kurissa. »Eikö totta, prinsessa», sanoi Felix kohteliaasti, »näinhän käy laatuun, muuta ei ollut saatavissa.»

»Kyllä, kiitos», vastasi Marie, nyt jälleen kokonaan prinsessana, »näin on aivan hyvä.»

Huolellisesti talutettiin hänet vaarallisen portaan yli, ja metsän läpi kuljettaessa neuvoi Felix, miten hän kenenkään näkemättä pääsisi linnaan. Hän teki tämän suurella asiantuntemuksella, joka osotti, miten perehtynyt hän oli luvattomiin hankkeisiin. Niityllä alkoivat he uudelleen juosta, kiiruhtivat maantien yli ja pysähtyivät puutarha-aitauksen portilla.

»Kiitän teitä», sanoi Marie taas hieman hämillään, »se oli kuitenkin hyvin hauskaa.»

»Silloin teemme sen uudelleen», arveli Felix, sitten he erosivat.

Varovasti hiipi Marie karviais- ja viinimarjapensaitten läpi ja puksipuuaitausta pitkin linnaan päin, joka vielä lepäsi äänettömänä päivällislevossaan. Ellei märkiä vaatteita ja pahoinpideltyjä kenkiä olisi ollut, olisi hän luullut uneksineensa, niin uskomattomalta tuntui kaikki keskellä tätä tuttua, juhlallista hiljaisuutta. Kenenkään näkemättä pääsi hän linnan takaovelle ja sitä tietä huoneeseensa. Sieltä soitti hän Alvinea, joka kyllä nuhtelisi häntä, mutta ei antaisi ilmi. Sitä ennen hän kuitenkin veti liinahousut jaloistaan ja piilotti ne.

Kun Alvine saapui ja sai kuulla, mitä oli tapahtunut, nuhteli hän hyvinkin ankarasti: »Prinsessa, joka juoksee metsässä vieraitten poikien kanssa, onko sellaista milloinkaan kuultu! Sehän oli täydellinen häväistys! Siitäpä tulee kaunis kuningatar. Tahtoisinpa nähdä sen kansan, joka huolii sellaisesta kuningattaresta.» Marien täytyi paneutua vuoteeseen ja jäädä rauhallisesti lepäämään, Alvine ilmottaisi, että prinsessalla oli päänsärkyä ja ettei häntä saisi häiritä.

Kun vanhus oli mennyt, sulki Marie silmänsä, ei, hän ei katunut mitään, hän oli vain hyvin väsynyt, ja hymyhuulin hän nukahti.

Marie heräsi iloisena ja virkistyneenä. Hänen täytyi ensin miettiä, mitä oikein oli tapahtunut, mutta sitten hän sen ymmärsi, hänen yksinkertaiseen prinsessan elämäänsä oli sukeltautunut salaisuus, iloinen merkillisyys, joka nauraa hihitti hänelle joka kerran, kun hän sitä ajatteli. Ja hän ajatteli sitä usein. Hän ajatteli sitä, kun parooni Fürwit vei hänet päivällispöytään, hän ajatteli sitä aterian aikana keskellä ruokasalin juhlallisuutta, ruokapöydän valkealta ja hopealta hohtavan alttarin ääressä, ja silloin tunsi hän selvästi suomaan, pihkan ja kuusien tuoksun. Illalla käveli hän mademoiselle Lauren kanssa pimeässä puutarhassa edestakaisin, ja mademoiselle kertoi kasvatuslaitoksesta ja ylioppilaista. Kun hän meni nukkumaan, pyysi hän Alvinea viipymään jonkun aikaa luonaan, sillä hän pelkäsi yksinään suuressa, valkoisessa huoneessa. Tuntui suloiselta katsella vuoteesta Alvinen rauhallisia kasvoja, jotka suuret silmälasit nenällä lampun kirkkaassa valossa kumartuivat sukkakutimen ylitse.

»Alvine», sanoi Marie, »olitko kaunis, kun olit nuori?»

»Sitä en tiedä», vastasi Alvine harmistuneena, »pikku prinsessan tulee nyt nukkua.»

Mutta Marie kysyi edelleen: »Alvine, juoksitko sinäkin vieraitten poikien kanssa metsässä?»

»Sellaista eivät pikku prinsessat kysele», vastasi vanhus.

Marie katseli ylös kattoon. Jokaisen yksilön todellisen elämän muodostavat hänen salaisuutensa, sen Marie nyt ymmärsi. Kaikilla on omat salaisuutensa, kaikilla, koko linna oli täynnä niitä. Mademoiselle Laure oli kerran kertonut, että kun hän aamupäivällä vetäytyy huoneeseensa ja sulkee oven jälkeensä, tanssii hän usein kokonaisen tunnin, sillä, sanoi hän, elämä linnassa ei ollut mitään elämää, »on etouffe». Niin, niin se oli, niin tekivät he kaikki, koko linna juhlallisuuksineen oli täynnä tuollaisia suljettuja ovia, joiden takana ihmiset salaa tanssivat. Kaikki tekivät siten, vanha parooni Fürwit, surumielinen neiti von Dachsberg, majuri, pieni parooni Dünhof ja äiti — niin, myöskin äiti. Ja tämä ajatus kiihotti niin Marieta, että hänen koko ruumiinsa ponnahti kuin kala vedessä.

»Tänään on pikku prinsessa tuhma», murisi Alvine. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan istui Marie paikallaan luumupuun alla, paperiin käärityt liinahousut vieressään, ja odotti.

Ensimmäisinä tulivat Coco ja Bruno. Coco painoi nenänsä aitaa vasten ja huusi: »Hän tulee jälestä. Sitten juoksi hän pois ja rallatti: »Hän on prinsessaan rakastunut!»

Marie otti pakettinsa ja asettui puutarhaveräjälle. Sieltä tuli jo Felix'kin hitaasti astellen, uimapyyhe olkapäillä. Hän pysähtyi ja nauroi. »Onko se tehnyt teille hyvää», kysyi hän.

»Kyllä, kiitoksia», vastasi Marie, »halusin antaa nämä teille takaisin.» Hän avasi portin ja lisäsi punastuen ja hyvin kohteliaasti: »Ettekö astuisi vähäksi aikaa sisään? »Tännekö?» kysyi Felix hämmästyneenä.

»Oh, kukaan ei näe meitä», vakuutti Marie, »meidän pitää vain asettua viinimarjapensaiden suojaan.»

»Se muuttaa asian», sanoi Felix ymmärtäen ja astui puutarhaan.

Marie kulki edellä osottaen tietä keskelle karviais- ja viinimarjapensastiheikköä. Suuren viinimarjapensaan edessä hän pysähtyi ja sanoi: »Olkaa hyvä, täällä.»

Felix'in täytyi heittäytyä sinne pitkäkseen ja Marie istuutui hänen viereensä. Molemmat istuivat vakavina kuin vastaanottohuoneessa. Heidän ympärillään ja yläpuolellaan riippuivat oksat täynnä läpikuultavia, punaisia terttuja, auringonpaahteen kuumentamina, ja pensaat olivat täynnä hiljaista surinaa ja helinää, ikäänkuin poreilisivat ja kiehuisivat kypsät marjat täällä kuumuudessa. Senlisäksi välähteli ilma lukemattomista välkkyvistä siivistä ja kiiltävistä ruumiista.

»Syöttekö viinimarjoja?» kysyi Marie.

»Syön mielelläni», vastasi Felix, ja hänen ruskea pojankätensä monine naarmuineen ja hyttysenpuremineen tarttui terttuihin.

»Oliko kylpy kylmää tänään?» jatkoi Marie keskustelua.

Ei, kylpy ei ollut kylmää, tähän aikaan se ei milloinkaan ollut kylmää.

»Osaatteko uida?» tiedusteli Marie edelleen.

Kyllä, Felix osasi uida, siihen heidän täytyi oppia kadettikoulussa. Ja nyt kysyi Felix vuorostaan:

»Osaatteko te uida?»

»En», vastasi Marie, »haluaisin oppia, mutta lääkäri on sen minulta kieltänyt.»

»Oletteko sairaloinen?» tiedusteli Felix kohteliaasti.

Marie punastui: »Oi ei», sanoi hän, »se on ainoastaan sentähden, että minä talvella yskin.»

Felix kohautti olkapäitään: »Lääkärit ovat aina niin turhantarkkoja», virkkoi hän halveksivasti.

Sitte he eivät vähään aikaan tienneet, mitä sanoisivat toisilleen, Felix söi viinimarjoja, ja Marie katseli tarkkaavasti vierastaan, tuota pojanvartaloa, joka niin mukavasti ja laiskasti venytteli väljässä liinapuvussaan, ruskeita kasvoja, joissa siniset silmät loistivat niin vaaleina ja hampaat niin häikäisevän valkoisina. Merkillinen oli suu lyhyine, kaarevine ylähuulineen, se saattoi lujasti sulkeutua ja näytti silloin harvinaisen vakavalta, mutta kun hän avasi sen ja nauroi, silloin nauroivat koko kasvot mukana, hillitöntä, äärettömän kevytmielistä naurua.

Äkkiä löi Felix Marieta kädelle: »Anteeksi», sanoi hän, »hyttynen».

»Kylläpä te lyötte lujasti», huomautti Marie.

»Onko se punainen», kysyi Felix ja tarttui Marien käteen ja piti sitä hetken kuumassa pojankädessään. »En näe siinä mitään», sanoi hän ja antoi sen pudota. Ja sitten täytyi molempien lasten hymyillä toisilleen, he eivät tienneet miksi.

»Nyt on kai minun jo aika lähteä» — sanoi Felix, ja kun ei Marie siihen mitään sanonut, ryömi hän vikkelästi kuin lumikko pensaitten alitse puutarha veräjälle. Mutta Marie istui vielä kauvan viinimarjapensaan alla, poimi miettivänä viinimarjoja ja muisteli lämpimin tuntein kulunutta, merkillistä hetkeä.

Marien mielestä oli päivässä enää yksi ainoa tunti, kuuma, kultainen tunti. Nuoren sydämen taidolla tuhlata pyyhki hän pois kaikki muut elämykset tämän ainoan elämyksen tähden. Hänestä oli senvuoksi yhdentekevää, kuunteliko hän professori Wirthin historianluentoa, tahi ajeliko hän iltapäivällä yksin neiti von Dachsbergin kanssa. Pääasia oli, että puoli päivän aikaan pitkä pojanvartalo lepäsi viinimarja pensaan alla, kuumana kävelystä, tukka kosteana, vaatteissa vielä jotakin veden ja kaislojen tuoksusta, ja heidän ympärillään viinimarjojen hapahko tuoksu ja keskipäivän kuohuva elämä. Keskustelukin sujui jo paremmin.

»Onko totta», kysyi Marie, »että te olette hurjaluontoinen?»

»Kuka niin on sanonut?» kysyi Felix vuorostaan terävästi.

»Kreivi Streith sanoi niin», vastasi Marie, »hän sanoo, että teiltä puuttuu alistuvaisuutta.»

Felix nauroi tyytyväisenä: »Niinpä niin», arveli hän, »aina ei voi antaa pakottaa itseään.» Ja nyt tulivat historiat salaisista tupakoimisista, juomingeista ja ikkunan kautta kulkemisista, aina välistä hiljaisen, pilkallisen naurun keskeyttämänä.

Marie kuunteli tarkkaavaisena ja nauroi myöskin tuota hiljaista, pilkallista naurua. Felixin nauru oli liian tarttuvaa, hänen täytyi nauraa mukana, tuntui kuin joku olisi kuljettanut höyhentä hänen kasvojensa yli ja kutkuttanut häntä. Hyvältä tuntui myöskin silloin, kun ei heillä ollut mitään toisilleen sanottavaa, kun Felix lakkaamatta antoi punaisten terttujen hävitä kauniiden huultensa taakse ja vain silloin tällöin löi jonkun hyttysen kuoliaaksi Marien kädeltä.

Silloin valtasi Marien suloinen ahdistus, hengitys kävi hiukan raskaaksi ja kädenselkää poltti. Kerran oli kuitenkin vaara lähellä. He kuulivat läpi keskipäivän hiljaisuuden äkkiä neiti von Dachsbergin äänen, joka valittavalla diskantillaan huusi: »Prinsessa Marie!»

Felix paneutui aivan pieneksi ja ryömi viinimarjapensaan alle kuin siili. Marie oli hyvin pelästynyt. »Menkää te vain, minä jään tänne», kuiskasi Felix.

Silloin sukelsi Marie esille, punaisena ja kuumana, pieniä lehtiä pörröisessä tukassa. Etäämpänä vadelmapensaitten luona seisoi naisia vaaleissa puvuissa, ja neiti von Dachsberg huusi ja viittasi. Marie tunsi paroonitar von Üchtlitz'in ja hänen tyttärensä Hildan.

»Mutta prinsessa», sanoi neiti von Dachsberg surullisesti, »tähän aikaanhan ei olla ulkona.»

Mutta paroonitar hymyili ja arveli: »Tähän aikaan maistuvat marjat parhaalta, sen minä tiedän. Olen tuonut teidän luoksenne tyttäreni Hildan, prinsessa Marie, hän pitää teille vähän seuraa.»

Paroonitar oli pitkä, kaunis nainen, joka kulki hyvin suorana ja liikutteli vielä nuorekasta päätään hyvin varovasti, ikäänkuin tuo vaalea tukkalaite olisi ollut kruunu, joka saattoi milloin tahansa pudota. Hänen vieressään seisoi Hilda, myöskin pitkänä ja suorana. Kreivi Streith oli sanonut: »üchtlitziläiset naiset kulkevat kuin haarniskoidut sotilaat». Hildalla oli komea, tuhanvärinen tukka, hyvät värit ja leveä, hyvin punainen suu.

Marie oli niin kiihtynyt, että hän ei tiennyt, mitä sanoi, yksi asia oli hänellä kuitenkin selvillä: heidän täytyi täältä poistua. Hän tarttui Hildan käsivarteen ja sanoi: »Menkäämme lehtokujalle, siellä on varjoa.» Molemmat tytöt kulkivat edellä, ja vanhemmat naiset seurasivat hitaasti jälessä.

Marie puhui paljon ja nopeasti aivankuin kuumeessa, hän kiitti Hildaa rajusti, että tämä oli tullut. »Minähän olen niin yksin. Häihin ei minua ole otettu mukaan, se on kuitenkin häpeällistä, eikö totta?»

Hilda kuunteli ääneti, hiukan ylimielinen hymy huulillaan, ja katseli koko ajan tarkkaavaisesti Marieta. »Te olette muuttunut, prinsessa», sanoi hän, Te olette niin elämänhaluinen ja vilkas.»

»Todellakin», kysyi Marie, »kenties olen kehittynyt?»

Hilda kohautti kevyesti olkapäitään: »Oh ei, prinsessat eivät kehity.»

Tämä loukkasi Marieta, hän tuli aivan punaiseksi: »Minkätähden me emme kehittyisi? Luonnollisesti en halua tulla sairaanhoitajaksi tai postineidiksi, mutta voinhan silti kehittyä.»

Mutta Hilda nauroi äänekästä, hyväntahtoista nauruaan: »Tuon postineidistä on isäni sanonut, sen tunnen. Ei, postineidiksi en minäkään halua, löytyy niin paljon toisia aloja, niin, oikeastaan ovat kaikki alat tarjolla, meidän pitää vain vallata ne. Meidän veljemme eivät myöskään jää kotiin, vaan tulevat miksi tahtovat. Minkätähden meidän tulisi aina pysyä tyttärinä? Tytär on niin kauhea sana. Tytär on olento, joka oikeastaan on olemassa vain sitä varten, että hänet illalla voidaan lähettää sisälle noutamaan vaippaa äidillensä, koska ilma alkaa käydä viileäksi.»

Marie ei enää oikein kuunnellut, hän ajatteli vain sitä, oliko tuolla viinimarjapensaan alla vielä sininen olento kätkettynä, ja kun Hilda huomasi että hänen kuulijansa oli hajamielinen, vaikeni hän. Niin kulkivat molemmat tytöt hetken ajatuksiinsa vaipuneina läpi lehtivarjojen välkkyvän leikin ja auringonpaisteen isossa lehtokujassa. Vihdoin kysyi Marie aivan odottamatta:

»Olitteko te tuo punainen tyttö keinussa, joka antoi upseerin keinuttaa itseään, kun me ajoimme ohitse?»

»Olin», vahvisti Hilda, »upseeri oli serkkuni Barnitz, hän on hiukan ihastunut minuun.»

»Tosiaankin? Kertokaa toki minulle», ahdisti Marie, »pidättekö te myös hänestä?»

»Pidän kyllä, miksikä ei», vastasi Hilda, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin aivan jokapäiväisestä asiasta, »hänen rakkautensa on hyvin runollista. Hän lahjoittaa ruusuja, puristaa salaa kättäni ja tekee rakkaudentunnustuksia. Joka ilta, kun kävelemme hämärässä puutarhassa, tekee hän rakkaudentunnustuksen. Kun saavumme määrätyn leukoijapenkin luo, alkaa hän.»

»Mitä hän sanoo?» tiedusteli Marie.

»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »rakkaudentunnustuksessa tulee pääasiassa kysymykseen lämmin, laulava ääni, joka menee sydämeen. Jumalani, niinkauan kuin he ovat meihin rakastuneita, ovat he kaikki miellyttäviä; mutta niinpian kuin he huomaavat, että mekin tulemme heikoiksi, muuttuvat he naurettaviksi; silloin näyttelevät he heti kuninkaallista leijonaa, joka ravistaa harjaansa, ja meidän tulee olla noina pieninä, paljaina naarasleijonina. Ei, silloin vasta miehet ja naiset ovat samanarvoisia, kun mies voi suudella meitä ottamatta heti päälleen tuota tyhmää suojelija-ilmettään.»

Marie tuli hieman hämilleen: »Niin, mitenkä te tiedätte — — —»

Mutta Hilda nauroi: »Voi näitä pieniä prinsessoja, mitä kaikkea he haluavat tietää.»

Nyt olivat he saapuneet linnan edustalle ja nousivat ylös portaita puutarhasaliin, jossa tee tarjottaisiin. Marie puristi lujasti Hildan käsivartta ja sanoi hiljaa: »Miten kaunis ja viisas te olette.» Tällä hetkellä alkoi hän syvästi rakastaa Hildaa. Hilda hymyili sääliväisesti.

Ruhtinatarta odotettiin palaavaksi seuraavana päivänä. Marie ilmoitti toverilleen viinimarjapensaan alla, että tämä oli viimeinen päivä, jolloin he täällä voivat tavata.

Felix kohotti kulmakarvojaan ja yritti olla välin pitämättömän näköinen. »Vai niin», sanoi hän, »minunkin täytyy pian lähteä, sillä tuo kirottu koulu alkaa taas.»

Marie kyseli uimisesta, Felix tappoi hyttysen Marien kädeltä, mutta muuten oli yhdessäolo tänään hyvin harvasanaista ja alakuloista, kaikki näytti Mariesta tänään niin surulliselta, auringonpaiste ja viinimarjat ja mehiläisten yksitoikkoinen surina. Jommankumman täytyi nyt sanoa jotakin kaunista ja suloista, mutta Felix'iltä ei voinut mitään odottaa, eikä hänelle itselleenkään juolahtanut mitään mieleen. »Niin, nyt minun täytyy lähteä», sanoi Felix kevyesti, ojensi Marielle kömpelösti kätensä ja valmistautui pujahtamaan tiehensä. Äkkiä hän kuitenkin kääntyi, tarttui takaapäin Marien päähän, taivutti sen taaksepäin ja painoi kiihkeästi kuumat huulensa hänen suulleen. Sitten hän oli poissa.

Marie istui liikkumattomana ja tyrmistyneenä paikallaan; sitä hän ei ollut odottanut. Se loukkasi häntä, Felix oli tosiaan liian rajuluontoinen, ja häneltä puuttui kuria. Ja kuitenkin järkytti se häntä syvästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän alkoi itkeä kyyneleitä, jotka aurinko kuumensi hänen poskillaan; hän itki, koska Felix oli loukannut häntä ja koska hänen elämyksensä tänään päättyivät ja koska hän niin tuskallisesti kaipasi tuota suurta, hurjaa poikaa täällä viinimarjapensaan alla.

* * * * *

Ruhtinatar oli palannut, ja elämä kulki taas vanhaa tuttua latuaan. Niinkuin tavallisesti, kokoonnuttiin päivällisen jälkeen puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof pelasi halmaa parooni Fürwit'in kanssa, ja ruhtinatar istui avonaisen puutarha-oven luona, vieressään kreivi Streith, joka piti hänelle seuraa.

»Oi kreivi», sanoi ruhtinatar hitaasti, ikäänkuin tuntuisi hänestä hyvältä antaa sanojen yksitellen kaikua, »miten hyvältä tuntuu olla taas kotona rauhassa. En sovi enää hovielämään, pienine harrastuksineen se väsyttää minua, eikä kiinnitä mieltäni.»

»Se on totta», vakuutti kreivi ja loi silmänsä alas, niin että näytti siltä, kuin olisi hän istunut silmät ummessa, »siellä vallitsee yksitoikkoinen staccato prestissimo. Meillä on täällä kuitenkin rauhalliset urkuäänemme.»

»Se kuuluu kauniilta», arveli ruhtinatar, »mutta kenties ei asian pitäisi olla niin. Kälyni, herttuatar, kysyi minulta, eikö ole vaikeata ylläpitää tyttöjen kasvatukselle välttämätöntä etikettiä. Armias taivas. Hyvä Dünhof'imme tekee mitä voi, mutta pelkään, että meidän etikettiparkamme ei tyydyttäisi herttuatarta. Mutta minkä sille mahtaa, täällä maalla tulee mukavuutta rakastavaksi ja hiukan araksi.»

Kreivi nauroi hiljaa. »Niinpä kyllä, minäkin olen usein kummastellut hovielämämme sankareita. Ja ajatella, että itsekin on ollut sellainen sankari.»

»Katsokaapa», jatkoi ruhtinatar miettiväisesti, »minusta näyttävät kaikki nuo ihmiset kallisarvoisilta koruilta, jotka aina lepäävät koteloissaan. Minäkin olin kerran sellainen olio, joka en milloinkaan päässyt ulos kotelosta. Nyt on minut otettu ulos kotelosta, se on kenties väärin, mutta suloiselta se tuntuu.»

Kreivi kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi hillityllä äänellä: »Kenties löytyy kuitenkin hetki, jolloin meillä on oikeus omaan elämäämme.»

Ruhtinatar katsoi häneen rauhallisen ystävällisesti. »Nyt on meillä joitakuita rauhallisia viikkoja edessämme», sanoi hän, »niistä tahdomme nauttia, meidän, miten sanoittekaan, urkuäänistämme. Myöhemmin tulee taas levottomuuksia, mieheni veljenpoika, kihlaus, metsästysretket. Huomenna, arvelen minä, lähden taas ratsastamaan.» Hän nojasi taaksepäin tuolissaan, tuijotti yön mustaan hiljaisuuteen ja siveli hiljaa toisella kädellä toista, ikäänkuin osottaisivat kädet toisilleen kiitollisuuttaan: »Ah kreivi», sanoi hän, »miten väkevästi leukoijat tänään tuoksuvat.»

Marie meni Eleonoren kanssa puutarhaan. Nyt tahtoi hän olla se, jonka kanssa sisar keskustelisi luottavaisesti, ja hän tiesi, että Eleonorella oli tärkeitä asioita hänelle uskottavana. Mademoiselle Laure, joka, Jumala tiesi mistä, sai kaikki asiat ensimmäisenä tietää, oli ilmoittanut Marielle, että Eleonoren kihlaus serkkunsa Joachimin kanssa Neustadt-Birkensteinista oli päätetty asia. Lokakuussa tulisi perintöprinssi Gutheiden'iin, ja silloin julkaistaisiin kihlaus. Tämän asian halusi Marie Eleonorelta kuulla. Tämä pysyi kuitenkin harvasanaisena ja surullisena. Tietysti Mariekin oli surullinen, koska Roxane oli poissa, mutta se ei ollut mikään syy vaikenemiseen. Niinpä kertoikin hän ensin itsestään, yksinäisyydestään ja siitä, miten tärkeitä neiti von Dachsberg ja majuri olivat olleet pöydässä ja miten neiti von Dachsberg ajelumatkoilla oli nojannut vaunun selustaan, ikäänkuin hän olisi ollut ruhtinatar. Kun Eleonore sittekin vaikeni, suuttui Marie. »En ymmärrä Lore», sanoi hän, »miksi et sano minulle, että olet kihloissa serkku Joachimin kanssa.»

»Sinä saat sen kyllä ajoissa tietää, pienokainen», vastasi Eleonore rauhallisesti.

»Siis se on totta?» jatkoi Marie. »Kaikissa tapauksissa on loukkaavaa, että kaikesta saan ensin tietää mademoiselle Laurelta. Ja sitten käyttäydytte Roxane ja sinä, ikäänkuin kihlaus olisi jotakin surullista.»

»Se on jotakin vakavaa», sanoi Eleonore. Marie kävi miettiväiseksi. Niin, sen hän myönsi, kenties oli kihlaus jotakin vakavaa.

Oli kihlaus nyt vakavaa tahi ei, missään tapauksessa se ei toistaiseksi muuttanut mitään elämän yksitoikkoisuudessa näinä loppukesän päivinä, jolloin taivas oli aina sininen ja auringonpaiste räikeän kirkasta. Aamusin lähti ruhtinatar Eleonoren kanssa ratsastusretkelle. Marie ei saanut ratsastaa, lääkäri oli sen kieltänyt. Alakuloisena seisoi hän linnan portailla ja katseli, miten kauneina nuo kaksi olentoa tummansinisissä ratsupuvuissaan, pienet, kiiltävät hatut päässä ja hunnut tuulessa liehuen lähtivät liikkeelle aamuauringon loistaessa. Hän seurasi heitä silmillään, kunnes viimeinenkin häive jälessä ajavan palvelijan sinisen- ja hopeankirjavan takin selästä oli kadonnut puiston puiden suojaan. Ruhtinatar ratsasti mielellään täyttä ravia alas ajotietä puiston portille, sitten käännyttiin nuoreen metsään. Ilma oli vielä täynnä kimaltelevaa kosteutta, joka miellyttävän vilvoittavana hiveli kasvoja. Molemmin puolin tietä seisoivat pienet puut kuin vihreänsiniset haarakynttiläjalat, metsäniityt olivat Vielä harmaat kasteenkostuttamista hämähäkinverkoista. Ruhtinatar oli näillä aamuratsastusretkillä nuorekkaan vilkas. »Lapsi», huusi hän, »eikö ole ihanaa? Voiko löytyä mitään ihanampaa! Minkätähden et vastaa?» Kevyt puna nousi hänen poskilleen, ja hänen silmänsä kostuivat. Eleonore ihaili luontoa, hän ihaili ennen kaikkea äitiään. Mutta hänen hiljainen ja rauhallinen mielenlaatunsa ei voinut käsittää, miten sellaisesta saattoi niin innostua.

Kreivi Streith odotti heitä eräässä tienkäänteessä. Hyvin suorana istui hän suuren, vaalean ratsunsa selässä ja tervehti niin syvään, että musta samettilakki hipaisi satulannuppia. »Oi kreivi», huudahti ruhtinatar, »eikö tämä aamu olekin ihmeellinen? Tämä ilma ja tämä valo hurmaavat ihmisen.»

Kreivi liittyi naisten seuraan, kauniisti ja sirosti ratsasti hän ruhtinattaren vieressä, ja hänen ratsunsakin kulki varovaisesti ja huomaavaisesti. Tie muuttui nyt leveämmäksi ja ruhtinatar komensi täyttä laukkaa. Lyhyttä laukkaa ajettiin nyt korkeiden kuusten sivutse, joiden oksilta aamutuuli varisti kirkkaita pisaroita ratsastajien päälle. Ruhtinatar antoi täyden vallan liikutukselleen, uneksivasti hymyillen vastaanotti hän jokaisen tuulenhengen ja jokaisen auringonsäteen. Vihdoin kiristi hän ohjia, ja hevoset alkoivat astua. »Se oli ihanaa», sanoi hän ja hengitti syvään, »näin paraiten saattaa juoda aamun koko ihanuuden.»

»Niinpä niin», arveli kreivi, »metsä aamujuomana, eipä olekaan hullumpaa.» Hetken ratsastivat he äänettöminä vieretysten, sitten alkoi ruhtinatar keskustella kreivin kanssa: »Te ette eilen ollut päivällisellä. Mitä olette tehnyt koko illan?»

»Vietin yksinäisyysjuhlaa», vastasi kreivi.

»Millainen se on?» kysyi ruhtinatar.

»Annan sytyttää kaikki lamput salongissani», kertoi kreivi, »ja menen ulos puutarhaan. Eilen ei ollut ainoatakaan tähteä taivaalla, ja yö oli niin pimeä, että ainoastaan kukkien tuoksun ohjaamana saatoin löytää tien. Se on hyvin kaunista, kuulee kesäpäärynöiden putoilevan ruohikolle, ja ympärillä kuuluu pehmeitä, hiipiviä askeleita, ne ovat siilejäni, jotka ovat hiiriä pyydystämässä. Ja kun katson taloon päin, loistavat ikkunat, ja minä kuvittelen mielessäni, että tuolla sisällä istuu joku ja odottaa minua. Yksinäisen miehen unelmia.»

Ruhtinatar ei vastannut mitään, hän kumartui vain satulassaan ja taputti hellästi hevosensa kaulaa. Eleonore kuunteli ääneti keskustelua, ja hänestä tuntui, että nuo molemmat olivat kokonaan unohtaneet hänet.

Marie sai tällävälin tehdä neiti von Dachsbergin kanssa kävelymatkan metsän läpi. Metsä näytti hänestä äärettömän autiolta ja ikävältä. Sienissä tien varrella ei ollut mitään leikillistä, ja oravat oksilla näyttivät yhtä elottomilta kuin kuvat niissä luonnontieteellisissä tauluissa, joita Marien lapsena oli tapana sunnuntai-iltapäivin unisin silmin katsella. Neiti von Dachsberg ylläpiti keskustelua: »Kun äitini», kertoi hän, »joskus aamusin otti minut mukaansa metsään, olin kuin taivaassa, tunsin itseni niin iloiseksi, melkeinpä vallattomaksi, ja ahdistelin äitiäni kysymyksillä, kaikki tahdoin tietää, kaikki tahdoin oppia.»

Marie kohotti kulmakarvojaan, ei, hän oli varmasti päättänyt, ettei hän tee ainoatakaan kysymystä neiti von Dachsbergille. Paremmin hän sittenkin tuli toimeen Friedrich lakeijan kanssa, joka unisena ja välinpitämättömänä kulki jäljessä. Muuten ei ollut mitään hauskaa tähän aikaan odotettavissakaan. Keskipäivän aikaan istuivat prinsessat luumupuun alla, mutta ilma täällä tuoksuineen ja sävelineen muistutti niin tuskallisesti Felixistä. Hän odotti jännitettynä, milloin Dühnenin pojat kulkisivat aitauksen ohi, ja kun he tulivat ja Felix hymyili ja tervehti, tunsi hän sydämensä lämpiävän.

Ruhtinatar kertoi illalla päivällispöydässä, että vartija edellisenä yönä oli kuullut suuresta lehmuksesta talon edustalla ikäänkuin kyyhkysen kuherrusta. Kun hän lähemmin tutki asiaa, pääsi hän selville, että joku istui puussa. Vartija sai miehen alas, ja se ei ollut kukaan muu kuin Felix Dühnen. Kreivitär oli tänään käynyt linnassa pyytämässä anteeksi poikansa puolesta. Rouvaparalla on paljon surua tuon hillittömän nuoren miehen takia.

»Tuolta nuorelta herralta saa hän vielä paljon odottaa», arveli kreivi Streith, »eikä siinä auta isän liikanainen ankaruuskaan.»

Marie kumartui syvään lautasensa yli, hän tunsi, miten veri kuumana kohosi hänen poskilleen, häntä halutti nauraa, ja kuitenkin kuristi outo liikutus hänen kurkkuansa.

* * * * *

Elokuun 20 päiväksi saapui tavallisesti kutsu Schlochtin'ista. Sinä päivänä vietti nimittäin paroonitar Üchtlitz syntymäpäiviään. Ruhtinatar ei pitänyt tästä kutsusta. »Paroonitar», arveli hän, »on kyllä viisas ja virkistävän vilkas nainen, mutta koko meno siellä on minusta, mitenkä sanoisin, tyttärilleni liian vapaata.» Tällä kertaa erittäinkin tuli kutsu hänestä hyvin sopimattomasti, sillä hän väitti viime aikoina olleensa kovasti ihastunut rauhaansa. Mutta Üchtlitz'in perhettä ei voinut loukata. Senvuoksi päätettiin, että molemmat prinsessat paroonitar Dünhof'in ja parooni Fürwit'in seurassa noudattaisivat kutsua.

»Vihdoinkin annamme jotain elonmerkkiä itsestämme», sanoi Marie pukeutuessaan Alvinelle. Avovaunut seisoivat oven edustalla, parooni Fürwit käveli levottomana ulkoportailla edes takaisin, ja katseli vähän väliä kelloa. Myöskin prinsessat olivat valmiit lähtemään sinisissä kesäpuvuissaan, korallinauhat kaulan ympärillä.

»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marie, »mutta onko tosiaankin etiketin mukaista antaa prinsessojen odottaa?»

Parooni Fürwit myhähti: »Maaelämän vapauksia», vastasi hän.

»Hyvä», sanoi Marie, »siihen minäkin ensi kerralla vetoan.» Parooni nauroi, niin että hänen pienet kasvonsa olivat yhtenä ryppynä, hänestä prinsessa Marie oli oikein sukkela. Vihdoin saapui paroonitar Dünhof, ja voitiin lähteä.

Matkalla keskustelivat parooni ja paroonitar, mihin varokeinoihin olisi ryhdyttävä prinsessojen suojelemiseksi niiltä vaaroilta, jotka heitä perillä odottivat. Sehän oli kokonainen hienosti ajateltu suunnitelma. Marie kuunteli pitkästyneenä. Jo nuo varovaisuustoimenpiteet yksinään saattoivat riistää retkeltä kaiken hauskuuden.

Vaunut eivät ajaneet linnan edustalle, vaan kääntyivät niitylle, jonka, keskellä kasvoi pieni lehmusmetsikkö, siellä aijottiin tarjota tee. Niitty ja metsikkö olivat täynnä ihmisiä, täynnä kirjavia pukuja, täynnä kirjavia nauhoja ja kirjavia hattuja, jotka puiden vihreätä taustaa vastaan ja iltapäiväauringon kultaamina saivat kauniin jalokiviloisteen. Metsikön edustalle oli Üchtlitz'in perhe asettunut, paroonitar kolmen tyttärensä, Henrietten, Margan ja Hildan kanssa, suoria, vaaleita olentoja hienohipiäisiä ja värikkäitä; heidän takanaan talon kolme poikaa, asessori, hovi-oikeudennotaari ja luutnantti, myöskin komeita, leveäharteisia olentoja suurine viiksineen ja poskipartoineen, ja keskellä tätä voimakasta perhettä parooni Üchtlitz itse, harmaatukkaisena ja hieman kumarana, oudon vanhana ja raihnaana.

Kun vaunut pysähtyivät, näkyi kaikkien kasvoilla ystävällinen, hiukan jäykkä hymy, ja Marie tunsi, että hänenkin kasvoillaan kuvastui sama ystävällinen, hiukan jäykkä hymy. Hän oli siihen tyytyväinen, sillä nyt hän tiesi, että prinsessana olo onnistuisi häneltä tänään vaivatta. Myöskin tervehtiessä muisti hän oikeaan aikaan sanoa jotakin sopivaa, hän ihaili niittyä ja lehmuksia, ja huomasi, että kirjavat värit sopivat erinomaisen hyvin kaikkeen tuohon viheriään. Yksi asia kuitenkin häiritsi, vieressään kuuli hän Eleonoren rauhallisen, miellyttävän äänen lausuvan melkein samat sanat uudelleen.

»Ajattelen, että teemme pienen kiertomatkan», ehdotti paroonitar Üchtlitz, »näköala täältä on niin kaunis.»

Hitaasti kulkivat he niityn yli metsikön ympäri, etunenässä paroonitar Üchtlitz Eleonoren kanssa, Marie seurasi Henriette Üchtlitz'in kanssa ja paroonitar Dünhof kulki Marga Üchtlitz'in kanssa. Päättävästi puhuivat kaikki ilmasta. He olivat jo pelänneet, että ukonilma häiritsisi juhlaa, mutta nyt oli taivas aivan kirkas, sää olikin tänä kesänä niin vakaa, saatettiin varmaan odottaa myöskin kaunista syksyä, siitä olivat kaikki yksimielisiä. Niityllä seisoivat herrat ja naiset yhdessä, kuului äänekästä puhelua ja silloin tällöin raikasta naurua. Kun prinsessat kulkivat ohi, taukosi keskustelu, kumarrettiin syvään ja yksi ja toinen naisista astui esiin tervehtimään prinsessoja. Siellä oli kreivitär Dühnen, kasvot sairaaloisen kalpeina, mutta suu yhtä itsepäisen iloisena kuin Felix'illäkin. Kaunis varatuomarin rouva von Böse kumarsi syvään, pieni, hento olento punaisessa silkkipuvussa, kasvot läpikuultavan valkeat, silmät luonnottoman suuret ja tummat, ja heleänpunainen suu pieni ja häijy. Mademoiselle Laure oli sanonut, että varatuomarin rouvalla oli huono maine, ja Marie katseli häntä uteliaana. Keskellä niittyä seisoivat papintyttäret ruusunpunaisissa musliinipuvuissaan, leveät hatut päässä, kasvot pyöreinä ja hymyilevinä; näytti siltä, kuin tuottaisi heille onnea olla niin iloisina väripilkkuina luonnon keskellä. Piirineuvos kreivi Krüden oli lyöttäytynyt Marien ja Henriette Üchtlitz'in seuraan, hänellä oli kultasankaiset silmälasit, ja hänen partansa, punaisenruskea kuin kapusiinikrassi, liehui tuulessa. Hän kertoi kuumuudesta Berliinissä, hän esitti asian kyllä hyvin hauskasti, sillä hän nauroi alituisesti kertoessaan, myöskin Marie ja Henriette nauroivat, ja ohikulkijat luulivat, että heillä oli hyvinkin hauskaa. Niityn toisella puolella pysähdyttiin, tahdottiin ihailla näköalaa. Laajana ja tasaisena levisi maa joka taholle, sänkipeltoja, niitettyjä niittyjä, siellä täällä kauramaa, pienillä kukkuloilla seisoi tuulimyllyjä kirkkaassa auringonvalossa, harmaita kummituksia jättimäisine sudenkorennonsiipineen. Mutta kaukaisimmassa etäisyydessä häämöitti kullankimmeltävässä usvassa kaupungin kirkontorni.

»Miten kaunista», sanoivat naiset, »miten etäälle täältä näkee!»

Piirineuvos kävi juhlalliseksi: »Niin, hyvät naiset, tämä meidän isänmaamme on kuitenkin ihana maa… Katsokaapa, täällä ei ole ainoatakaan tilkkua, joka ei todistaisi asukkaiden ahkeruutta.»

»Kohottava näky», virkkoi, paroonitar Dünhof.

Nyt oli kuitenkin aika palata metsikköön teetä juomaan. Ruohikolle lehmusten alle oli levitetty patjoja ja peitteitä. Vanhempia naisia ja prinsessoja varten oli asetettu tuoleja ja pikku pöytiä. Lehtikatoksen alla oli hiukan painostavaa, vinosti lankesivat auringonsäteet puunrunkojen välitse, ja milloin tuulenhenki kulki puidenoksien lomitse, sateli valkeita kukkia seurueen päälle, tarttuen naisten tukkaan ja herrojen partaan, ja raskas, imelä tuoksu täytti ilman. Palvelijat tarjoilivat teetä ja voileipiä, seurue patjoilla ja peitteillä näytti iloiselta, kaikkialta kuului hillittyä naurua, joskus uskalsi toinen papintyttäristä päästää kimeän, pienen kirkaisun, koska luutnantti von Üchtlitz kertoi kovin hullunkurisia juttuja. Talon tyttäret pitivät prinsessoille seuraa. Henrietten tilalle Marien seuraan saapui Marga, ja tämä kertoi koiristaan, ja kun hänenkin oli jotakin puuhattava teetarjoilussa, tahtoi Henriette lähettää Hildan prinsessan luo. Mutta Hilda kieltäytyi, Marie näki sen selvästi, hän kieltäytyi jyrkästi. »Tietysti», ajatteli Marie, »me olemme kuin ikävät sairaat, joiden vieressä vastenmielisesti istutaan.»

Piirineuvos ehdotti, että laulettaisiin vähäsen, »sillä», sanoi hän, »huviretki ilman laulua on kuin nainen ilman sielua».

»Minä en tunne ainoatakaan naista ilman sielua», virkkoi varatuomari von Bärensprung, joka oli kauniin ja synkän näköinen kuin Hans Heiling.

»Hyvä», sanoi eräs naisenääni. Rouva von Böseä pyydettiin ensin esiintymään. Hän nojautui pyökinrunkoon, pani alasriippuvat kätensä ristiin ja loi silmänsä maahan. Niin seisoi hän hetken kuin pieni, ujo tyttö, sitten hän äkkiä avasi silmänsä, suuret ja tummat kuin kohtalo, ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa: »Vorrei morir nella stagion dell' anno.» Hän esitti laulunsa niin intohimoisen valittavasti, että kuuntelijat vakavina ja hiukan hämillään katselivat eteensä.

»Mikä häntä vaivaa, koska hän niin laulaa?» ajatteli Marie, »senköhän tähden, että hänellä on huono maine? Joka tapauksessa se on sietämättömän surullista.» Marie pelkäsi rupeavansa itkemään. Kun laulu oli loppunut, huusivat Üchtlitz'in pojat hyvin voimakkaasti: »Hyvä!» Mutta kreivitär Dühnen sanoi paroonitar Dünhofille: »Näyttelemistä.»

»Se oli ihanaa», huudahti piirineuvos, »mutta hyvät naiset ja herrat, niin paljon surumielisyyden jälkeen vahvistakaamme sydäntämme isänmaallisella laululla», ja hän alkoi: »Deutschland, Deutschland über alles.» Voimakkaana yhtyi kuoro häneen, ja laulu kaikui niin mahtavana yli niityn, että koirat ylhäällä linnassa alkoivat haukkua.

Laulun jälkeen hajaantui seura metsikköön. Siellä näyttiin leikittävän, sillä nauru ja huudot kaikuivat äänekkäinä, ja pappilan Johanna juoksi läpi pensaikon, kintereillään luutnantti Üchtlitz joka, koetti vangita häntä.

»Nuoriso pitää hauskaa», sanoi kreivitär Dühnen.

»Niin», vastasi Marie ja koetti hymyillä yhtä sääliväisesti kuin kreivitär, mutta sisimmässään oli hän hyvinkin katkera.

Vihdoin tuli Hilda, posket punoittavina ja tukka täynnä lehmuksen kukkia. Hän istuutui Marien luo, nauroi ja sanoi: »No, pikku prinsessa.»

Marien täytyi myöskin hymyillä nähdessään nämä kauniit, elämänhaluiset kasvot, mutta sitten sanoi hän alakuloisesti: »Te menette varmaan kernaammin toisten luo kuin istutte täällä.»

»Ei», vastasi Hilda, »tähän asti on kyllä ollut pitkäveteistä, tiedän sen, mutta illallisen jälkeen on hauskempaa, silloin alkaa ilotulitus, silloin putkahdamme pakoon.»

»Putkahdamme pakoon?» kysyi Marie.

»Varmasti», vahvisti Hilda, »kuljeskelemme ympäri pimeässä puistossa; siellä voi sattua yhtä ja toista.

»Kunpa se vaan kävisi laatuun», arveli Marie arasti.

»Sen täytyy käydä», sanoi Hilda lujasti. »Meidän ei tule vain ajatella, mitä muut siitä jälkeenpäin sanovat. Me teemme, mitä haluamme.»

»Teemme, mitä haluamme», toisti Marie ja silmäili ihaillen Hildaa.

Aurinko laski, ja paroonitar Üchtlitz pyysi vieraitaan lähtemään ylös linnaan. Purppurainen valo levisi niityille, ja valoi äkkiä juhlatunnelman yli maan. Pappilan Johanna ojensi käsivartensa ja hypähti tasajaloin ilmaan, hän kutsui sitä auringonlaskukylvyn ottamiseksi. Mutta varatuomarin rouva alkoi juosta, punainen, pieni olento punaisen valon keskessä, varatuomari katsoi häntä ihaillen: »Katsohan Üchtlitz», sanoi hän notaarille, »eikö hän ole kuin punainen liekki, josta kaikki tuo kaunis valo virtaa?»

Üchtlitz hymyili pilkallisesti: »Tunteellinen, vai mitä, poikaseni? No niin, jotain virvatulen tapaista hänessä kyllä on.»

Linna oli kirkkaasti valaistu, ja illallinen valmiina. Illallisia Schlochtin'issa pelättiin, koska niillä tarjoiltiin liian runsaasti ruokia. Kreivi Streith'in olikin tapana sanoa: »Minä en kestä illallisia Üchtlitzien luona, en voi, mitä syömiseen tulee, kilpailla tämän Eenokinsuvun kanssa.»

Marie istui pöydässä asessori Üchtlitzin vieressä, ja tämä kertoi pienestä automobiilista, jonka hän omisti. Marie oli asiaan innostunut, se oli keskusteluaihe, josta ei hevin saanut luopua. Sillävälin ilmestyi pöytään yhä uusia leivonnaisia ja höyryäviä paisteja. Piirineuvos piti puheen, ja sitten puhui myöskin parooni Üchtlitz. Marie tunsi itsensä väsyneeksi ja masentuneeksi, tähän asti oli päivä ollut täydellinen pettymys.

Illallisen jälkeen virtasivat kaikki puutarhaan. Yö oli lämmin ja tähtikirkas, puihin ja pensaisiin oli sytytetty kirjavia paperilyhtyjä, kaikkialla pimeydessä kukkivat nuo himmeästi valaisevat värit, silloin tällöin suhahti rätisevä raketti puiden latvojen yläpuolelle, kultainen juova ympäröivässä pimeydessä ja sitten rauhallisesti alaslaskeutuva monivärinen kuulasade. Marie tunsi käden tarttuvan itseensä ja vetävän häntä poispäin. »Täällä ei meitä löydä kukaan», kuiskasi Hilda. Marie tarttui Hildan käsivarteen, levottoman jännityksen aiheuttama miellyttävä tunne pani hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. He kulkivat alas pimeätä lehtokujaa, hiekan hiljainen narskunta osoitti, että he eivät olleet yksinään. Jossakin sanoi pehmeä ääni: »Ei, Roth, niin ette saa sanoa.»

»Pappilan Johanna sihteerinsä kanssa», kuiskasi Hilda.

»Ovatko he kihloissa?» kysyi Marie.

Hilda kohautti olkapäitään: »Papintyttäret ovat aina kihloissa. Mutta tuossa tulee kaksi, annamme niiden mennä ohitse.» He olivat varmaankin astuneet runkoruusulavaan, sillä Marie tunsi poskellaan ikäänkuin suuren, vilpoisen silkkitupsun. Eräs pari kulki heidän ohitseen käsi kädessä, hyvin lähellä toisiaan, ja valittava ääni sanoi: »Juhlat ovat aina surullisia, Bärensprung, ja surullista on silloinkin, kun te puhutte minulle tällä tavalla, mutta jatkakaa vaan, se on sittekin parasta elämässä.»

»Rouva von Böse ja hänen varatuomarinsa», selitti Hilda hiljaa.

»Minkätähden hän on niin surullinen?» kysyi Marie.

»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »hän luulee kai surullisten silmiensä vaativan sitä. Mutta nyt täytyy meidän nopeasti poiketa tuonne sivupolulle, sillä kuulen jonkun tulevan, se on varmaankin serkku Barnitz, ja hän etsii meitä.» He kääntyivät pienelle tielle, joka kulki tiheitten pähkinäpensaitten välitse. Täällä oli pimeätä ja sirkkojen laulu täytti ilman. Vähitellen harveni pensaikko, tuli valoisampaa, ja he seisoivat pienen, mustan lammen rannalla, jonka kalvoon tähdet kuvastuivat. Hiljaista kurnutusta ja porinaa kuului välistä vedessä, ja kosteata kylmyyttä huokui sen pinnalta. Äkkiä sähähti uudelleen raketti korkealle yli puiden latvojen, kultainen salama välähti yli veden kalvon, ja sitten kuvastuivat valokuulat sen pinnalla, näytti siltä kuin alkaisi musta syvyys hehkua. Marie pusersi Hildan kättä. »Miten kaunista», sanoi hän henkeään pidätellen, »miten minä rakastan teitä, Hilda. Olkaamme ystäviä.»

»Olkaamme ystäviä», vastasi Hilda totisena.

»Ja sinutelkaamme toisiamme», jatkoi Marie.

»Kun ei kukaan kuule», lisäsi Hilda.

»Kun ei kukaan kuule», toisti Marie, ja molemmat tytöt syleilivät ja suutelivat toisiansa. »Miten sinä vapiset», sanoi Hilda, »miten sinun sydämesi lyö, tuollainen pieni prinsessasydän parka.» Käsi kädessä kulkivat he edelleen.

»Kuule», sanoi Hilda varmaan, pontevaan tapaansa, »kun sinä kovasti kaipaat jotakin, jotakin sellaista, jonka teidän tyhmä prinsessaelämänne kieltää, silloin voit luottaa minuun.»

Marie puristi lujasti Hildan kättä, hän oli hyvin liikutettu, tämä, tämä oli todellista elämää, käsi kädessä harhailla läpi lauhan pimeyden, joka polulla rakastavien parien askeleita, joka pensaikossa kuiskaavia salaisuuksia. »Yhtä vielä toivoisin», sanoi hän hiljaa.

»Mitä sitten?» kysyi Hilda.

»Kerran keinua», jatkoi Marie.

Hilda nauroi: »Keinua? Sitä vain? Pieni raukka! Mutta sen voimme heti tehdä.»

Puistosta olivat he uudelleen saapuneet puutarhaan, ja kun askeleita alkoi kuulua tiellä, pysähtyivät he. Hilda kuunteli ja huusi sitten hiljaa: »Serkku Egon!»

Askeleet lähenivät nopeasti, ja luutnantti Barnitzin ystävällinen ääni sanoi: »Siinähän naiset ovatkin, olen etsinyt teitä koko ajan.»

»Sen tiedämme», vastasi Hilda, »mutta nyt olisi jotakin tehtävää. Prinsessa haluaa keinua, mutta salassa tietenkin.»

»Palvelukseksenne!» vastasi luutnantti.

Suurten puitten välissä täydellisessä pimeydessä riippui keinu, sille sijoitettiin Marie suurella asiantuntemuksella, ja sitten se alkoi. Marie lensi korkealle mustien, kosteiden puunoksien joukkoon, hänen allaan alkoi pimeä puisto pienine kirjavina valopilkkuineen, ja hänen yläpuolellaan tumma taivas tähtineen heilua ja keinua, hänestä tuntui kuin olisi hän irroitettuna kaikesta todellisesta, ja hänen sydämensä aikoi nopeammin sykkiä, hengitys melkein salpautui. Ja siitä huolimatta tuntui niin rauhoittavalta antaa tuon suuren pimeyden vapaassa avaruudessa tuudittaa itseään, ja kun keinu äkkiä pysähtyi, heräsi Marie kuin unesta: »Vanha hovimarsalkka etsii sinua», kuiskasi Hilda, »hän tulee tännepäin.»

Parooni Fürwit saapui hyvin kiihtyneenä, hän oli kaikkialta etsinyt prinsessaa, paroonitar Dünhof oli jo hyvin levoton, hän oli saanut sydänkohtauksen, ja vaunut seisoivat oven edustalla. Marie kuunteli kaikkea aivan kylmänä, hänhän oli lähtenyt vain vähän kävelemään, virkkoi hän. Parooni Fürwitin levottomuus ja paroonitar Dünhofin sydänkohtaus tuntuivat hänestä hyvin vähäpätöisiltä ja yhdentekeviltä.

* * * * *

Neustadt-Birkensteinin perintöprinssi Joachim oli saapunut lyhyelle vierailulle Gutheiden'iin adjutanttinsa, kapteeni von Keck'in kanssa. Pitkä, kapeaharteinen, nuori herra sileäksikammattuine; punertavine hiuksineen ja kalpeine, hiukan sairaloisine kasvoineen, toi elämää hiljaiseen linnaan. Lyhytnäköiset, siniset silmät räpyttelivät hermostuneesti vaaleita ripsiään, ja punaiset, kosteat huulet olivat harvinaisen liikkuvat. Ensimmäisenä iltana istui prinssi puutarhasalissa, puhui paljon nopealla ja hätäilevällä tavalla, kertoi itsestään, nauroi ääneensä ja hiukan meluavasti, näytteli korttitemppuja, soitti huilua, ja muu seura istui ääneti ja kuunteli kuin jotakin esitystä. Kun hän oli yksin kapteeni Keck'in kanssa huoneissaan, sanoi hän: »Naiset ovat viehättäviä, kerrassaan viehättäviä, mutta ilma täällä linnassa on hiukan ummehtunutta, eikö teidänkin mielestänne, Keck?»

»Minä en ole mitään huomannut», vastasi kapteeni väsyneen kohteliaasti.

Seuraavana aamuna halusi prinssi jo varhain aamulla tarkastaa linnan talousrakennuksia. Majurin johdolla lähti hän, seurassaan prinsessat, neiti von Dachsberg ja kapteeni Keck, talleille. Navetassa oli prinssi erikoisesti innostunut lehmien ja karjatyttöjen nimiin; talliin oli hän hyvin tyytyväinen. »Suurenmoista!» huudahti hän, tämähän on oikein hevosten Sanssouci. Ja miten lauhkeilta ne kaikki näyttävät, aivankuin hovinaiset», kuiskasi hän Eleonorelle ja nauroi ääneensä sanoilleen, »varmasti, ne ovat hieman väsyneen näköisiä, aivankuin eivät olisi oikein hyvin nukkuneet, vaan liian kauan lukeneet sängyssä.» Sitten katseltiin koiria, ja vihdoin lähdettiin pienelle myllylammikolle etsimään hyvää onkipaikkaa. Myöhemmin käveli prinssi Eleonoren kanssa edestakaisin kirjavien daaliarivien reunustamaa tietä. Paroonitar Dünhof, joka aluksi oli seurannut paria, jäi hienotunteisesti hiukan jälkeen. Prinssi otti vakavan ilmeen, rypisti kulmakarvojaan kuin täytyisi hänen terävästi miettiä: »En ole vielä sanonut sinulle», alkoi hän, »miten onnelliseksi vanhempiemme suunnitelma on minut tehnyt, sinä olit aina lempiserkkuni. Minä sanoin jo tädilleni Karlstadt'issa: »Serkku Eleonore on ihana, hän on kuin — olisi ongella.» Hän purskahti nauruun: »Tuo kuuluu kyllä tyhmältä, mutta onkiminen on minulle lepoa, rauhaa. Sinun täytyy nähdä minun onkivan. Ainoastaan se, joka on nähnyt minun onkivan, tuntee minut. Eräs nainen, joka näki minun onkivan, sanoi minulle: »Nyt minä ymmärrän, että teistä kerran on tuleva hyvä hallitsija.»

Eleonore kuunteli kaikkea tuota hiljainen, ystävällinen hymynsä huulillaan, mutta prinssin kasvot kävivät nyt huolekkaiksi: »En tiedä», sanoi hän, »miellytänkö äitiäsi. Hän silmäilee minua niin kylmästi, olen hänestä kai liian levoton, ymmärrän sen hyvin, olen omasta mielestänikin liian levoton. Ajattelen, että olisi todellinen virkistys olla kerran yhden päivän kapteeni Keck'inä. Mutta jokainen on, mitä on. Nyt pelaamme tennistä», lopetti hän odottamatta Eleonoren vastausta, »ja aamiaisen jälkeen minä ongin, ja te kaikki katselette.»

Aamiaisen jälkeen lähtivät prinsessat, seurassaan neiti von Dachsberg ja mademoiselle Laure, myllylammikolle katsomaan, kuinka prinssi onki. Naisille oli asetettu puutarhatuoleja, prinssi istui rannalla ja onki. Häntä avusti nuori metsänvartija. Kapteeni Keck vetäytyi onkineen leppäpensaikkoon.

»Aika ei ole oikein suotuisa», sanoi prinssi, »mutta koettakaamme kuitenkin. Nyt pyydän teitä tarkkaamaan, kun heitän siiman ulos, sekin vaatii nimittäin taitoa, pyydän, tarkatkaa koko ajan kohoa, ja sitten täysi hiljaisuus tietysti.»

Kauniissa kaaressa lensi siima veteen, naiset kumartuivat hiukan eteenpäin, kiinnittivät kaiken tarkkaavaisuutensa kohoon, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin se alkoi väristä ja vaipui veden alle; prinssi veti ja sai kauniin, kimmeltävän ahvenen. »Erinomaista, erinomaista!» huusi hän ja nauroi.

»Ei, sen minä teen itse!» sanoi hän pidätellen metsänvartijaa. Valkeilla, hermostuneilla sormillaan tarttui hän kalaan ja veti koukun ulos. Hänen kasvonsa vääntyivät sitä tehdessä ikäänkuin tuskasta. Sitten nauroi hän kuitenkin taas ja riemuitsi: »Eikö se olekin kaunis? N'est pas, il est beau, mademoiselle?»

»Oh, Altesse, superbe», sanoi mademoiselle Laure hartaasti.

»Hyvä, nyt minä taas heitän ulos, pyydän, olkaa hiljaa!» komensi prinssi. Siima lensi veteen, kaikki vaikenivat, mutta kala ei tahtonut tarttua onkeen. Tyyni ilma oli painostavan helteinen, kova kiilto väreili veden pinnalla ja kaisloilla, ylt'ympärillä oli aivan äänetöntä, silloin tällöin vaan äänteli sorsa ruohikossa, taikka kaiutti nokikana ilotonta ääntänsä. Eleonore tarkasteli prinssiä, tämän äsken vielä niin liikkuvat kasvot olivat veltot, kaikki ilme näytti kadonneen, ne olivat väsyneen, sairaan pojan kasvot. Eleonore ei voinut niitä katsella, hän sulki silmänsä. Miten hyvältä tuntui lepo, miten hyvältä tuntui, kun ajatukset vähitellen hämärtyivät ja haihtuivat olemattomiin. Neiti von Dachsberg oli jo pitkän aikaa istunut silmät ummessa suorana tuolillaan, ja Marie räpytteli väsyneenä auringonpaisteessa. Hän oli kuvitellut kihlausta toisenlaiseksi, kaikki tämä oli kovasti jokapäiväistä. Kuka täällä oli morsianmainen? Korkeintaan mademoiselle Laure, joka terävine, mustine silmineen jäykästi tuijotti prinssiin. Ei, parasta oli nukkua niin kuin toisetkin.

»Kun ei käy, niin ei käy!» huudahti prinssi äkkiä. Nukahtaneet naiset hypähtivät äkkiä pystyyn, prinssi seisoi rannalla, hän oli heittänyt ongen luotaan, ja hänen kasvonsa olivat punaiset harmista. Mutta heti senjälkeen hän nauroi taas ja sanoi: »Naiset ovat nukkuneet, no sehän on ymmärrettävää. Mutta nyt meidän on palattava takaisin linnaan, hänen ylhäisyytensä Fürwit suunnitteli ratsastusmatkaa. Keck, missä te olette?»

Kapteeni von Keck sukeltautui esille leppäpensaikosta, kuumana ja unisena.

»No», päätti prinssi, »suuresta menestyksestä ei tässä voi olla puhetta.»

Linnassa oli parooni Fürwit innokkaana puuhannut retkeä metsään. Ruhtinatar ja Eleonore ratsastivat herrojen kanssa, muut naiset seurasivat vaunuissa. Tee aijottiin juoda metsänhoitajan asunnon edustalla, kreivi Streith oli järjestänyt kaikki täällä ja esiintyi itse isäntänä.

»Ihastuttavan kaunista, herra kreivi», sanoi prinssi, »mitä ovat meidän ruokasalimme verrattuina tämmöiseen paikkaan metsässä. Tämmöiset koristeet, tämmöinen tuoksu ja tämmöinen valaistus.»

Teetä juotaessa oli prinssi kuitenkin levoton, oli suunniteltu kävelymatkaa eräälle metsäniitylle, ja hän pelkäsi, että saattaisi käydä liian myöhäiseksi.

»Metsäkauriit eivät tottele hänen ylhäisyyttään Fürwit'iä, ne eivät välitä ohjelmasta.»

Seurue lähti pian liikkeelle; ruhtinatar kreivi Streithin kanssa jäi jälelle. Kun kaikki olivat poistuneet, nojasi hän mukavasti tuolin selkänojaan ja sulki puoleksi silmänsä, niin että silmät näkyivät vain kapeina, kiiltävinä juovina. Kreivi ei sanonut mitään, hän huomasi, että hiljaisuus teki ruhtinattarelle hyvää. Vinosti paistoi aurinko puiden runkojen välitse, liikkumattomien, suurten kuusten alla vallitsi ihmeellinen, kullanvihreä hiljaisuus. Vihdoin alkoi ruhtinatar pukea ajatuksiaan sanoiksi: »Hän on niin levoton, on aivan kuin hän pelkäisi joka hetki laiminlyövänsä jotakin. Miten hyvin minä tunnen tuon kaiken! Ja miten tuskallisesti menneisyys taas muistuu mieleen.»

Kreivi rypisti hieman kulmakarvojaan, ja kun ruhtinatar ei jatkanut, sanoi hän hiljaa ja hidastellen: »Eikö kenties ole tuhlausta antaa menneisyyden alati tunkeutua nykyisyyteen, joka voisi kuitenkin olla onnellinen. Minä arvelen, että meidän on tehtävä nykyisyytemme niin voimakkaaksi, että se syrjäyttää menneisyyden. Tehtävä, jota toivoisin itselleni, olisi se, että saisin karkoittaa menneisyyden sen henkilön elämästä, jota kunnioitan.» Ja hänen kämmenensä pyyhkäisi keveästi pöytälevyä, kuin työntäisi hän pois jotakin näkymätöntä: »Asettaakseni sen tilalle hyväätekevän nykyisyyden, joka kokonaan hallitsisi menneisyyttä.» Ja kapein sormin asetti toinen käsi jotakin näkymätöntä varovasti pöydälle. Ruhtinatar katseli miettivänä, miten nuo molemmat suuret, valkeat kädet puuhailivat pöydällä: »Tiedän, Streith, tiedän, mutta minusta tuntuu tänään, kuin antaisin tuskani perinnöksi lapselleni.» Hän nojasi päätään taaksepäin tuolissa ja sulki silmänsä. »Kun Eleanoreni menee naimisiin», jatkoi hän, »on suurin osa tehtävästäni täytetty. Nuorimpani, oi hyvä Jumala, tuo heikkoruumiinen lapsiparka, hänelle on luultavasti hiljainen, mukava elämä parasta.»

Ruhtinatar vaikeni hetken, ja kun hän uudelleen alkoi puhua, olivat hänen ajatuksensa ottaneet uuden suunnan: »Kasvatuksemme on kai siihen syynä, ruhtinaskasvatuksemme, että me niin harvoin rohkenemme olla kokonaan omia itsiämme.»

»Kasvi, joka ei rohkene puhjeta kukkaan», huomautti kreivi.

Ruhtinatar aukaisi silmänsä ja hymyili heikosti: »Oh, kreivi, aina kohtelias.»

Kreivi kumarsi kevyesti. Metsästä kuului palaavan seurueen ääniä, retki oli ollut hyvin onnistunut, »näytti siltä»; virkkoi prinssi, »kuin olisivat metsän kaikki kauriit tilauksesta saapuneet luokseni».

Kun aurinko nyt laski, kehoitti parooni Fürwit palaamaan linnaan.

Päivällinen oli tavallista juhlallisempi, naiset esiintyivät juhlapuvuissa, ja kruununprinssi piti puheen. Hän kiitti ihanasta päivästä, jonka hän täällä oli saanut viettää. »Tässä linnassa», jatkoi hän, »ei ainoastaan asu onni, täällä voi myöskin vieras, joka tänne poikkeaa, löytää omansa.» Paroonitar Dünhof hymyili, ja hänen silmänsä kostuivat.

Päivällisen jälkeen halusi prinssi tehdä kuutamokävelyn, täysikuu kun parhaillaan valaisi puutarhaa. »Meillä on oikeus hempeämielisyyksiimme», selitti hän. Niin meni hän nuorten naisten seurassa puutarhaan, ja he kävelivät hitaasti kirkkaasti valaistuja käytäviä pitkin. »Menkäämme kesäpäärynöiden luo», ehdotti prinssi. Päärynäpuu seisoi keskellä pyöreätä ruokokenttää, ja sen oksat kaartuivat pienien, keltaisten päärynöiden painosta. »Olkaa hyvät, naiset, asettukaa puun alle», huusi prinssi, »neiti von Dachsberg, mademoiselle Bouttancourt, saanko pyytää. Eleonore ja Marie seisovat täällä, Keck, asettukaa te tuonne. Prinssi alkoi voimakkaasti ravistaa puuta, ja hedelmät putoilivat kahisten ja välkkyvinä kuuvalossa maahan. Marie ja mademoiselle Laure päästivät pieniä huudahduksia, prinssi nauroi makeasti ja kutsui sitä »päärynäsuihkuksi», mutta neiti von Dachsberg loukkautui.

»Pyydän, teidän korkeutenne», sanoi hän, »jo on kylliksi, jos saan pyytää.»

»Hyvä, olkoon kylliksi», päätti prinssi, »jokainen syö nyt päärynän. Saanko tarjota?» ja itse haukkasi hän rohkeasti kastekosteasta päärynästä ja huudahti: »Makea, makea, makea kuin serkut. Ja nyt tulee kuutamokävely.»

Nyt käveli seurue pitkin kuunvalaisemia daalia- ja runkoruusulavoja, prinssi käveli Eleonoren rinnalla ja tuli tunteelliseksi. »Miten hyvää tekee», virkkoi hän, »päivä, vaikkapa vain tunti, jolloin saamme sydämen pohjasta olla tunteellisia. Meidänhän muuten täytyy kätkeä tunteemme, ja silloin kokoontuu niin paljon sisimpäämme. Eikö täällä löydy lehtimajaa, jossa tuoksuaa suloiselta? Eikö? No sitte istuutuvat naiset tälle puutarhapenkille, ja minä lausun jotakin.»

Naisten täytyi istuutua, mutta prinssi jäi seisomaan ja lausui:

»Füllest wieder Busch und Tal Still mit Nebelglanz, Lösest endlich auch einmal Meine Seele ganz.»

Hän puhui hyvin ilmeikkäästi, olipa kuin olisi hän ollut syvästi liikutettu, sillä hänen äänensä vapisi. Kirkkaasti kuun valaisemana näytti hänen vartalonsa iltapuvussa pitemmältä ja kapeammalta, hänen kasvonsa kalpeammilta kuin tavallisesti.

»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Eleonore, »onkohan se todellinen tuska, joka värisee hänen äänessään? Ja ensi kertaa tunsi hän ikäänkuin hellää sääliä tuota kalpeata, nuorta ihmistä kohtaan.

Mutta Marie ajatteli: »Hän näyttää aivan aaveelta.»

Runo oli lopussa, kukaan ei sanonut mitään, ainoastaan mademoiselle Laure mumisi hiljaa »sublime». Prinssi astui hieman hämillään muutamia askeleita, katsahti kuuhun ja vääristi kuin sokaistuna kasvojaan. Mutta neiti von Dachsberg kehoitti palaamaan takaisin linnaan.

Kun prinsessat olivat yksinään makuuhuoneessaan ja Marie jo makasi vuoteessaan, piti hän velvollisuutenaan lausua lopullisen arvostelunsa: »Minusta hän on miellyttävä», sanoi hän, »ja luulen, että kun hänen seurassaan on ollut koko päivän, nukkuu hyvästi».

Eleonore seisoi akkunan luona, hän oli työntänyt verhot syrjään ja katseli ulos puutarhaan. Äkkiä huudahti hän hiljaa »oh». Tämä »oh» kuului niin omituiselta, että Marie terästi kuuloaan, hypähti äkkiä vuoteestaan ja juoksi akkunan luo. Kirkkaasti valaistussa puutarhassa ei hän aluksi voinut nähdä mitään tavatonta, mutta sitten hän huomasi, että jotakin liikkui korkearunkoisten ruusujen teille luomien varjojen keskessä, ja nyt astui kaksi olentoa täyteen valoon, mademoiselle Laure ja prinssi. Hitaasti kulkivat he puksipuuaitausta pitkin ja katosivat lehmuskäytävän hämärään. Eleonore oli istuutunut tuolille, hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja tuijotti suoraan eteensä. Mariekin oli järkytetty. Mitä hän tässä koki, tuntui hänestä kamalalta, ja väristys puistatti häntä. Hän ihmetteli omaa ääntään, joka kuivasti ja opettavasti sanoi: »Niin, rakas Lore, siihen sinun nyt täytyy tottua.»

»Tottua», matki Eleonore, ja katseli sisartaan mitään ymmärtämättä. — Marie palasi rauhallisena vuoteeseensa ja paneutui nukkumaan. »Varmasti», huomautti hän vielä, »senhän saa oppia jo historiasta.»

Huoneessa oli hetken hiljaista, äkkiä seisoi Eleonore Marien vuoteen vieressä, hänen muuten niin lempeät silmänsä salamoivat: »Kiellän sinua siten puhumasta», sanoi hän hiljaa ja kiihkeästi, »kiellän sinua kenellekään sanomasta, mitä olet nähnyt, häpeäisin kuollakseni, jos joku sen tietäisi.»

Marie oli säikähtynyt ja vaikeni, mutta Eleonore kääntyi ja meni peilinsä luo. »Tietysti on hän nyt harjaava tukkaansa samalla tavalla kuin Roxane», ajatteli Marie, ja se oli hänestä hyvin surullista.

Seuraavana päivänä sanoi prinssi jäähyväiset. Hän oli huomattavasti liikutettu, kun hän suuteli ruhtinattaren kättä: »Täällä teidän luonanne», sanoi hän, »ei tule ainoastaan onnellisemmaksi, vaan myöskin paremmaksi.»

* * * * *

Perintöprinssin lähdön jälkeen alettiin heti suunnitella uutta matkaa Karlstadt'in herttualliseen hoviin. Mariesta ei sen yhteydessä ollut mitään puhetta. Tämä harmitti häntä niin, että hän uskalsi ottaa asian puheeksi äitinsä kanssa.

»Enkö minä saa tulla mukaan Karlstadt'iin?» alkoi hän.

»Et, lapseni», vastasi ruhtinatar ja silmäili hajamielisenä tytärtään, »mutta sinunkin aikasi on kyllä tuleva, kunhan ensin oikein paranet.»

»Minä olen terve», sanoi Marie ja rypisti hieman kulmakarvojaan, »minä tarkoitan vaan, että minulla siis ei ole mitään huvia tiedossa.»

Ruhtinatar ei vastannut siihen mitään. Mutta hän oli varmaan ajatellut asiaa, sillä eräänä päivänä ilmoitti hän, että prinsessat paroonitar Dünhofin seurassa saisivat lähteä kaupunkiin teatteriin katsomaan Schillerin »Rosvoja».

Koko päivän oli satanut, mutta illansuussa selkeni taivas, joten matka suuressa automobiilissa oli virkistävä. Marie katseli vaunun akkunasta pyörein, valppain silmin ohikiitävää seutua, tuota ulkomaailmaa, jossa elämä näytti niin omituisen luonnolliselta. Pilvet näyttivät nyt repaleiselta, kuparinpunaiselta vuorijonolta taivaanrannalla, lampaita ajettiin kotiin, aivan ruusunpunaisina iltavalaistuksessa kulkivat ne hitaasti keltaisten sänkipeltojen yli, paimenet lauloivat täyttä kurkkua, pienet, takkuiset kyläkoirat julistivat kiihtyneinä sanomaa, että ajoneuvot lähenivät. Puutarhoissa seisoivat naiset esiliinat täynnä salaatinlehtiä, katselivat tielle ja vääntelivät kasvojaan, ikäänkuin vaunun nopea kulku tekisi heille pahaa. Aurinko laski, metsät kävivät mustiksi ja maa harmaaksi. Kaupungissa jo pimeni, kalpealta ja lasimaiselta näytti kaasuliekkien valo hämärässä. Kaduilla oli liikettä, hitaasti kulkivat ihmiset iltaviileydessä katuja pitkin, jäivät silloin tällöin seisomaan ja puhelivat äänekkäästi toistensa kanssa kadun yli. Muutamat akkunat olivat jo valaistut, ohiajavat silmäilivät huoneisiin suurine sohvineen ja pyöreine pöytineen. Yhdessä istuivat lapset lampun ympärillä ja lukivat läksyjään, toisessa syötiin illallista; nainen suuressa, valkeassa päähineessä puraisi sämpylää. Pienistä kaupoista helähti alituiseen ovikellojen ohut, kimeä ääni. Miten lähellä ihmiset täällä olivat toisiaan, ajatteli Marie, ja miten kiihkeästi he elivät. — Automobiili pysähtyi pienen teatterin edustalle, väkeä oli kokoontunut katsomaan, kun prinsessat astuivat ulos vaunusta. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit näyttivät kiihtyneiltä, he antoivat palvelijalle hiljaisella äänellä määräyksiä, kuiskailivat ranskankielellä keskenään ja juoksivat prinsessojen rinnalla eteiseen, ikäänkuin täytyisi heidän suojella näitä joltakin vaaralta. Vasta kun he olivat nousseet portaat ylös ja istuttiin aitiossa, mahtoi kaikki vaara olla ohitse, sillä paroonitar mumisi: »Jumalan kiitos.»

Teatteri oli jo täynnä väkeä, kaikki kasvot, jotka permannolta katselivat ylös prinsessojen aitioon, kiikarit, joita toisista aitioista käännettiin heitä kohti, senlisäksi vanhan plyyshin, kulissien ja kaasun tuoksu, kaikki tuo oli Mariesta vierasta ja jännittävää. Nyt pimeni teatteri, ja esirippu nousi. Marie seurasi tarkkaavasti tapahtumia näyttämöllä, mutta vanha, raihnas kreivi, joka uskoi kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja pieni, punatukkainen Franz ilkitöineen jättivät hänet kylmäksi, ja hän tuli iloiseksi, kun teatteri jälleen väliajalla tuli valoisaksi ja hän saattoi katsella ympärilleen salissa. Oli huvittavaa kuunnella äänten sorinaa alhaalta permannolta, katsella ihmisiä, miten he tervehtivät toisiansa, juttelivat keskenänsä ja arvokkaina kantoivat teatteripukujaan.

Siellä oli sokerileipurin rouva keltainen lintu hatussa, tuolla seisoi professori Wirth vieressään nainen, joka varmaan oli hänen rouvansa, kaunis hän ei ollut, näytti siltä kuin olisi hänellä ollut päänsärkyä. Mielellään olisivat prinsessat nauraneet hiukan ihmisille tuolla alhaalla, mutta heidän täytyi säilyttää ryhtinsä. Sillävälin saapui aitioon vierailijoita, piirineuvos näyttäytyi ja puhui nuoresta Schilleristä: »mikä voima tässä nuoressa ihmisessä, melkeinpä kuin tulivuori». Kreivitär Dühnen saapui juttelemaan paroonitar Dünhofin kanssa. Prinsessoja vastapäätä sijaitsevassa aitiossa istui mustiin puettu nainen, sileä, korville kammattu tukka reunusti kalpeita teräviä kasvoja, ja hänen vieressään kuusitoistavuotias tyttö huonosti tehdyssä vihreässä puvussa; runsas, musta tukka muodosti hiukan villejä kiharoita, pyöreät kasvot suurine, mustine silmineen, ja leveät, punaiset huulet loistivat niin ihmeellistä, hymyilevän nuorekasta elämää, että Marie hämmästyneenä silmäili häntä ja tunsi, miten sydän kävi kuumaksi ihailusta, joka tuotti melkein tuskaa.

»Kuka tuo on, joka istuu meitä vastapäätä?» kuuli hän paroonitar Dünhofin kysyvän.

»Oh, oikeastaan ei kukaan», vastasi kreivitär Dühnen, »onpahan eräs rouva von Syrman, joka on vuokrannut vanhan metsänhoitajan asunnon metsästämme kesäksi ja kenties talveksikin. Hän kuuluu olevan miehestään eronnut, elää hämärissä olosuhteissa, ei hänen kanssaan seurustele kukaan.»

»Tyttö on hauskan näköinen», virkkoi paroonitar.

»Sivistymätön!» sanoi kreivitär, »mistään kasvatuksesta ei voi olla puhettakaan. Hän kasvaa kuin sieni. Teatteri pimeni jälleen, ja näytäntö jatkui. Ylioppilaskohtaus herätti hyvin vähän Marien harrastusta, myöskin Armin Biber Karl Moorina, josta Hilda Üchtlitz jonkun aikaa oli niin paljon puhunut, herätti hänessä pettymystä; hän ajatteli mieluummin tuota mustaa tyttöä vastapäisessä aitiossa. Kreivittären sanat olivat koskeneet häneen kipeästi, tuo kaunis tyttö parka, hän kasvoi kuin sieni, ja Marie näki selvästi pienen, tulipunaisen sienen seisovan sammalessa, pää kiiltävänä kasteesta, loistaen kuin jalokivi. Niin, sitä muistutti tuo kaunis tyttö, jota kohtaan hän tiesi tuntevansa rakkautta, ja hän saattoi tuskin odottaa hetkeä, jolloin hän jälleen näkisi hänet. Väliajan kestäessä ei Marie kääntänyt katsettaan vastapäisestä aitiosta. Kaikki tuossa mustassa tytössä miellytti ja liikutti häntä, tapa, jolla hän nojasi molemmin käsi varsin aition reunustaan, kuten väsynyt koulutyttö pulpettiinsa, hänen ruumiinsa huolettomat liikkeet ja naurunsa, jolloin hän avasi suunsa, niin että koko hammasrivi näkyi, ja hänen tapansa syödä jäätelöä, pistää lusikan täysi arastelematta suuhun kuin söisi hän lientä. Tuossa kaikessa oli jotakin, jolle Marien teki mieli nauraa tai itkeä. Lavalla kävi sillä välin myöskin kaikki mielenkiintoisemmaksi, Karl Moorista oli tullut rosvo, hänellä oli pienet, mustat viikset, leveälierinen hattu ja punanen viitta. Auringon laskiessa leiriytyi hän rosvoineen metsään, kauniina ja surullisena, ja hänen suuret, tuskalliset sanansa herättivät Mariessa ääretöntä, juhlallista sääliä, hän olisi tehnyt kaiken lohduttaakseen tuota kaunista miesparkaa. Hänen tietämättään juoksivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa. Kun hän näytöksen loputtua katsoi rouva von Syrmanin aitioon, huomasi hän, että myöskin tuon mustan tytön silmät olivat itkettyneet ja hänen poskensa kosteat kyyneleistä. Molempien tyttöjen katseet kohtasivat toisensa, ja ehdottomasti he hymyilivät toisilleen. Marie tunsi itsensä onnelliseksi, hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän tehnyt liiton tuon tytön kanssa tuolla toisella puolella ja kauniin Armin Biberin kanssa, hänen kanssaan, joka kärsi suurta suruaan, ja niiden kanssa, jotka hänen tähtensä itkivät. Tästä hetkestä alkaen värisi koko hänen olentonsa oudon tuskallisessa ja kuitenkin hyväätekevässä hurmiossa, harmistuneena kieltäytyi hän juomasta lasia limonaadia, jota hänelle tarjottiin, hän ei nyt voinut ajatella limonaadia. Näytelmän aikana itki hän Karl Moorin tähden, väliajoilla hymyili hän neiti von Syrmanille, ja kun kappale oli lopussa, kun kaikki varustautuivat lähtemään ja paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit kiihtyneinä järjestivät paluumatkaa, heräsi hän kuin kohtalokkaasta unesta.

Marie painautui vaunun nurkkaan, mietteisiinsä vaipuneena ja itkettyneenä istui hän ja uneksi. Kaupungin kadut olivat nyt hiljaisemmat, ja akkunaverhot alaslaskettuina. Eräässä akkunassa, joka oli avoinna, seisoi nuori tyttö ja jutteli erään herran kanssa alhaalla kadulla; pieni puutarharavintola oli kirkkaasti valaistu ja kuului sieltä soittoa. »Elämä kulkee täällä edelleen», ajatteli Marie, se elämä, johon Armin Biber ja tuo kaunis tyttö kuuluvat, mutta hän ajoi pois yölliselle, hiljaiselle maaseudulle. Mutta hänellä oli nyt Karl Moorin kärsimykset kannettavanaan, oli kannettavanaan myötätunto tuota kaunista tyttöä kohtaan, josta muut puhuivat pahaa ja jota he halveksivat, he kuuluivat nyt hänelle, hän otti heidät mukaansa yksinäisyyteensä.

* * * * *

Marien elämää oli nyt rikastuttamassa kiihdyttävä unelma, unelma, joka sai päivän tapahtumat kalpenemaan. Ruhtinatar matkusti Eleonoren kanssa Karlstadtiin viettämään Eleonoren kihlajaisia. Marie ei tuntenut kovinkaan suurta harmia sen johdosta, että hänen täytyi jäädä kotiin. Kävely retkillä neiti von Dachsbergin tai mademoiselle Lauren kanssa oli hän vaitelias, professori Wirthin luentotunneilla kulkivat hänen ajatuksensa sinne tänne. Hän tunsi suurta tarvetta olla yksin. Lääkäri oli arvellut, että syksyilma tekisi hänelle hyvää, ja niin harhaili hän alituisesti puutarhassa edestakaisin ja torjui jyrkästi kaiken seuran. »Jos haluatte pitää minua silmällä», sanoi hän neiti von Dachsbergille, »voitte sen tehdä akkunasta, minähän kävelen ainoastaan talon edustalla edestakaisin.»

Neiti von Dachsberg kohotti alistuvaisesti kulmakarvojaan ja sanoi parooni Fürwitille: »Prinsessa Marie käy yhä hankalammaksi.»

Parooni nyökäytti. »Niin», virkkoi hän, »häneltä puuttuu hovi-ilmaa, on vaikeata kasvattaa kameelioita parsalavassa.»

Syyspäivät olivat kirkkaat ja kylmät. Yökylmät taivuttivat daalioitten päät, puiden lehdet puistossa muuttuivat keltaisiksi ja punaisiksi, ja teillä kahisivat jo kuihtuneet lehdet. Hedelmäpuutarhasta kuului alituiseen omenien putoilemista, ja niiden hapahko tuoksu täytti puutarhan. Viinimarjapensaat kuopassa luumupuun luona pudottivat lehtensä, marjat käpertyivät ja kävivät aivan makeiksi. Täällä käveli nyt Marie lyhyin kiireellisin askelin edestakaisin, pitkä syystakki lujasti napitettuna, kädet puuhkaan kätkettyinä. Hänen kasvoillaan oli omituinen jännittyä nyt ilme, hänen silmänsä tuijottivat suoraan eteensä, ikäänkuin täytyisi hänen terävästi silmäillä etäisyyteen. Marie ajatteli Armin Biberiä, niin, hän näki hänet, hän tuli hänen luokseen pitkin lehtokujaa leveälierinen hattunsa päässä ja kauniit kasvot aivan kalpeina. Marie pysähtyi hänen eteensä, hänen sydäntään poltti, hän halusi sanoa jotakin, mikä yhdellä iskulla veisi hänet lähelle häntä.

Silloin hymyili tämä raskasmielistä hymyään ja sanoi: »Pikku prinsessa, pikku prinsessa, te ymmärrätte minua, te olette minun takiani itkenyt.»

Myöskin kaunista, tummaa tyttöä Marie ajatteli, hän kutsui häntä »Armeliaksi», koska nimi muistutti Arminia. Hän kiersi kätensä Armelian vyötäisille ja oli hänen ystävänsä.

Kreivitär Dühnen loukkasi Armeliaa, mutta Marie puolusti häntä, löysi mainioita, suuttuneita sanoja, sitten vei hän ystävättärensä pois hiljaiselle paikalle metsässä. Siellä istuivat he lujassa syleilyssä, kunnes oksat taipuivat syrjään ja Armin Biberin kauniit kasvot katsoivat heihin, hymyilivät ja sanoivat: »Uskolliset toverini.»

Väliin eivät unikuvat tahtoneet tulla, silloin täytti hänet vaan suloinen, väkevä tunne, joka pani sydämen sykkimään kiivaammin, hän olisi voinut itkeä kaipauksesta Armin Biberiin, Armeliaan, rakkauteen, suuriin sanoihin ja suuriin suruihin. Tämä tunne teki hänet ylpeäksi, korotti hänet toisten yläpuolelle. Miten hän halveksikaan iltapäivän teetunteja, joiden aikana parooni Fürwit kertoi entisten prinsessojen entisistä kihlauksista. Taikka iltoja puutarhasalissa, jolloin parooni Fürwit luki hitaasti ja selvästi Kreuz-zeitungia, neiti von Dachsberg ja mademoiselle Laure virkkasivat, ja majuri istui suorana tuolillaan ja kuunteli tarkkaavaisesti.

Kun tuli paussi, kääntyi hän kohteliaalla huomautuksella Marien puoleen: »Luulen, että saamme vielä kokea yhtä ja toista Balkanin kansojen puolelta.»

»Tosiaanko, luuletteko niin, herra majuri?» vastasi Marie, joka äkkiä heräsi ajatuksistaan.

Eräänä iltapäivänä saapui Hilda von Üchtlitz. Hän oli kaunis ja elämänhaluinen, posket raittiit ja punaiset, silmät kirkkaat ja terävät.

Marie antoi tarjota teen työhuoneessaan, hänellä oli Hildalle niin paljon sanottavaa. Hän alkoi ensin kertoa Armeliasta, mutta tämä aihe ei näyttänyt suuresti Hildaa huvittavan.

»Hänet minä tunnen», virkkoi tämä, »minä en luonnollisestikaan välitä puheesta, että näiden ihmisten kanssa ei sopisi seurustella, ja juuri senvuoksi olenkin käynyt metsänhoitajan asunnossa. No niin, kenties tulee tytöstä joskus jotakin, rotua hänessä on, mutta toistaiseksi on hän vaan villi, pieni eläin. Hänen nimensä muuten ei ole Armelia, vaan Britta.»

Marie oli loukkaantunut, ja sekin saattoi hänet apealle mielelle, että Armelian nimi oli Britta. Hän lopetti senvuoksi keskustelun tästä aiheesta, ja kertoi Armin Biberistä.

Hilda kuunteli hyvin tarkkaavaisena. »Tuon minä tunnen», sanoi hän totisena, »sen olen minäkin kokenut, se valtaa sillä tavalla meidät, ja siinä ei auta mikään muu kuin että näet hänet ja saat puhella hänen kanssaan.»

»Nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan», huudahti Marie ja kävi aivan punaiseksi säikähdyksestä, »mutta sehän ei ole mahdollista!»

Hilda pysyi rauhallisena ja mietti hiukan: »Se on mahdollista», selitti hän sitten. »Sinähän olet prinsessa, kun kirjotat hänelle, tulee hän.»

»Sitä en tule tekemään», vakuutti Marie vapisevalla äänellä.

»Kuitenkin, se sinun tulee tehdä», jatkoi Hilda, »sinä kirjoitat hänelle, että haluat kiittää häntä suuresta taiteestaan ja niin edespäin, hänen tulee kello yksi päivällä kulkea maantietä pitkin teidän puutarha-aitauksenne ohitse, sinä odotat häntä vanhan luumupuunne juurella, no niin, ja sitten puhelette toistenne kanssa puutarha-aidan lävitse, enempää et tällä hetkellä voi pyytää.»

Marie tunsi, miten hänen kätensä kävivät kylmiksi mielenliikutuksesta, ja häntä halutti itkeä. »Kuolisin, jos hän tulisi», sanoi hän hiljaa.

Hilda nauroi: »Siitä ei kuolla, ja sitten, sinähän tosin olet prinsessa, mutta voisit kuitenkin koettaa olla nykyaikainen tyttö. Kukaan nykyaikainen tyttö ei ikävöitse enää pitkien välimatkojen päässä. Kun me rakastumme johonkin mieheen, ja sitähän ei voi estää, silloin me myöskin toimimme. Ei mitään turhaa tunnehaaskausta enää.»

»Minä en milloinkaan voi sitä», vaikeroi Marie.

Hilda kohautti olkapäitään: »Istuudu nyt vaan kirjoituspöytäsi ääreen», komensi hän, »minä otan kirjeen mukaani ja pidän huolen sen lähettämisestä, se on tehty, ja sinä huomaat, että se rauhoittaa.»

Ja se tuli tehdyksi. Hilda lähti Marien kirje taskussaan kotiin.

Nyt vietti Marie päivittäin tuskallisen tunnin vanhan luumupuun luona. Kalpeana ja kiihtyneenä kulki hän edestakaisin lehdettömien viinimarjapensaiden keskellä ja silmäili silloin tällöin tuskallisin katsein puutarha»aidalle päin. Usein oli hän lähtemäisillään pakoon, piiloutuakseen puistoon, tulkoon Armin Biber sitte tahi ei, mutta hän pelkäsi Hildan halveksimista, hänhän myöskin tahtoi olla uudenaikainen nainen, ja lopuksi kuitenkin tämä elämys, jota hän niin tuskallisesti odotti, vastustamattomasti viehätti häntä. Kolmantena päivänä Hildan käynnin jälkeen näki Marie puutarha-aidan luona erään herran, joka hypähti alas polkupyörältään, asetti pyöränsä aitaa vasten ja tervehti häntä. Hänellä oli päällään ruskea pyöräilypuku ja pieni, musta vilttihattu. Liikkumattomana seisoi Marie ja tuijotti vieraaseen, sitten läheni hän hitaasti ja ikäänkuin koneellisesti aitausta. Vieras otti uudelleen hatun päästään ja kumarsi syvään. Oliko tuo Armin Biber, tuo pieni herra punakoine kasvoineen, sileäksiajeltuine, sinertävine leukoineen ja leveine, kalpeine suineen? Nyt astui hän lähemmäksi aitausta, hymyili ja näytti rivin valkoisia hampaita, joissa loisti kirkkaana kultapaikka. Marie näki kaiken tuon hyvin tarkkaan. Nyt alkoi hän puhua, niin, tuo oli Biberin kaunis, syvä ääni.

»Teidän ylhäisyytenne on käskenyt», sanoi hän, »tässä olen.»

»Se on hyvin ystävällistä», kuuli hän itsensä sanovan, ja hän näki, miten hänen kätensä aidanrakojen välitse ojentautui Armin Biberille. Hän tarttui siihen ja suuteli sitä.

»Halusin niin mielelläni kiittää teitä», jatkoi Marie, »suuresta nautinnosta viimeksi teatterissa.»

Armin Biber kävi totiseksi, ja Marie huomasi hänen silmissään jälleen jotakin Karl Moorista. Hän otti hatun päästään ja siveli kädellään otsaansa. »Oi teidän ylhäisyytenne», sanoi hän, »sehän onkin varsinainen palkka usein niin orjantappuraisesta työstämme, että taiteemme silloin tällöin löytää vastakaikua ylhäisessä ja jalossa sydämessä.»

»Mitä minun nyt on sanottava», ajatteli Marie, mutta silloin hän jo virkkoi: »On varmaankin hyvin vaikeata näytellä sellaisia osia.»

»On kyllä», vastasi Armin Biber, »pääasia on, että tuntee osansa, ja silloin täytyy jo uhrata jotakin hermovoimastaan ja sydänverestään.»

»Sen voin ymmärtää», huomautti Marie. Syntyi vaitiolo, ja Marie ajatteli: »Mitenkähän tämä päättyy?»

Mutta Armin Biber alkoi uudelleen puhua: »Olisin mielelläni tuonut teidän ylhäisyydellenne kuvani muistoksi tästä merkitsevästä hetkestä, mutta minä en uskaltanut.»

»Sepä vahinko», virkkoi Marie, »mutta kenties annatte minulle muistoksi tuon pienen, keltaisen kukan tuolla tienvierellä.»

»Tuonko tuolla?» kysyi Armin Biber ja siristi silmiään, »bon, minä lennän». Hän juoksi keltaisen kukan luo, poimi sen ja ojensi hymyillen aidan säleitten välitse.

Marie koetti myöskin hymyillä, kun hän vastaanotti kukan. »Kiitän teitä», sanoi hän, »mutta nyt luulen, että minun täytyy lähteä.»

Uudelleen ojensi hän kätensä pienojen välitse, ja uudelleen tarttui Armin Biber siihen ja suuteli sitä. »Tämä on oleva minulle unohtumaton muisto», sanoi hän hiljaa ja sydämellisesti. »Hyvästi, teidän korkeutenne, hyvästi.» Hän heilautti hattuaan, hypähti pyörälleen ja ajoi nopeasti ja sirosti maantietä pitkin.

Marie katseli hänen jälkeensä, ja äärettömän huojennuksen aiheuttama miellyttävä tunne täytti hänet. Nopeasti astui hän linnaan päin, hän oli iloinen, että kaikki oli ohitse ja ylpeä siitä, että oli saanut sellaista kokea. Kun hän saapui huoneeseensa, huomasi hän, että pieni, keltainen kukka matkalla oli pudonnut.

* * * * *

Talvi alkoi tänä vuonna aikaisin ankarilla lumituiskuilla. Vain harvoin pilkisti aurinko matalalla riippuvien, vaaleanharmaiden pilvien raosta. Yhä uudelleen satoi lunta, joka aamu oli puisto puineen, puutarha ja linna kuin valkeisiin musliiniaaltoihin verhottu. Parooni Fürwit sipsutteli lyhyin askelin huoneissa säännöstellen niiden lämpöä. Kreivi Streith saapui reessä kulkusten heleästi soidessa. Marie yski kovasti ja joulun jälkeen hän vakavasti sairastui. Korkeassa kuumeessa makasi hän vuoteessaan, ja hänen elämänsä aikana sattuneet niukat kokemukset leijailivat kuumehoureissa hänen ympärillään. Armin Biber saapui, mutta hän leijaili vaaksan verran maanpinnan yläpuolella, ja hänen jalkansa heiluivat edestakaisin kuin kellonheilurit. Britta seisoi hänen vieressään, nauroi ja sanoi: »Tiktak, tiktak.» Myöskin Felix Dühnen ilmaantui, hän väänsi suunsa ivalliseen pojannauruun ja löi Marieta kädelle. Mutta heissä oli kaikissa jotakin kummitusmaista ja vihamielistä. Marie pakeni tuskallisesti heitä, pakeni unesta heräämiseen. Hän avasi silmänsä, hänen vuoteensa vieressä istui hänen äitinsä ja hymyili hänelle.

»Oletko nukkunut, lapseni?» sanoi hän.

»Olen», vastasi Marie. Äidin kirkkaat, ruskeat silmät tekivät hänelle hyvää, tuntui kuin niistä huokuisi jotakin miellyttävän vilvoittavaa, jotakin, joka sammutti janon.

»Nuku vain, tyttäreni», jatkoi ruhtinatar, »ja kun voimistumme, matkustamme paikkaan, jossa aurinko paistaa lämpimästi, lämpimän, sinisen meren rannalle, siellä tulemme täysin terveiksi.

Marie koetti hymyillä, huokasi syvään ja sulki uudelleen silmänsä. Nyt hänen oli hyvä olla, hän näki tämän keltaisen, lämpimän auringon, ja lämpimän, sinisen meren, suuren sinen ja kultaisen hiljaisuuden. Sitten ilmestyi uudelleen kuvia, mutta tällä kertaa rauhallisia, puoleksi muistoja, puoleksi unia, huone Birkensteinin linnassa, Marien täytyi vielä olla hyvin pieni, sillä huone näytti hänestä suunnattoman korkealta ja huonekalut hyvin suurilta. Hän istui äitinsä sylissä, kokonaan orvokinsinisessä silkissä ja leikki pienellä, kultaisella sydämellä, joka riippui ketjussa hänen äitinsä rinnalla. Mutta hänen edessään huoneessa kulki eräs herra edestakaisin puhuen äänekkäästi ja nopeasti. Marie ihmetteli, että kultasydämelle, jolla hän leikitteli, silloin tällöin putosi lämpimiä pisaroita. Ja sitten makasi hän taas pienessä vuoteessaan, hänen ympärillään oli yö, mutta viereinen huone, jossa sisaret nukkuivat, oli kirkkaasti kuun valaisema. Ja äkkiä ilmestyi tuohon kalpeaan valoon kaksi pientä olentoa pitkissä, valkeissa paidoissa, ja he tarttuivat toisiinsa ja tanssivat. Marie näki selvästi kirkkaasti valaistulla lattialla nuo väsymättömästi tanssivat pikkujalat. Vähitellen himmenivät kuvat ja Marie vaipui syvään uneen.

Ruhtinatar katseli miettivänä lapsensa vaaleata päätä, kasvoja, joiden pehmeillä piirteillä kuvastui alakuloinen väsymys, ilme, jonka ihmiset saavat uupuessaan liian raskaan työtaakan alla. »Miten tuo pieni ruumisparka taistelee», ajatteli ruhtinatar. Hänen korvissaan kaikui Marien ääni: »Mikäli näen, ei minua varten ole nyt mitään hauskuutta tiedossa», ja se koski häneen niin kovasti, että teki kipeätä. Hän käänsi pois katseensa ja silmäili ulos ikkunasta. Huolimatta kalpeasta talviauringosta leijaili muutamia suuria lumihiutaleita hitaasti läpi ilman. Kaukaa kuului ohiajavan reen kulkusten helinää. Ruhtinattaren ajatukset etsivät jotakin, joka ei tekisi kipeätä, vaan joka lohduttaisi, hän ajatteli pientä metsästyslinnaa, Streithia, joka kulki pimeässä puutarhassa ja silmäili ylös puutarhasalin valaistuihin ikkunoihin. Hän tunsi tämän puutarhasalin, seinät monine öljymaalauksineen, jotka sekoittivat vernissatuoksunsa egyptiläisen paperossin tuoksuun, huonekalut omituisine vadelmanpuna- ja vihreänraitaisine silkkisine päällyksineen ja kullattuine koristeineen käsinojissa, mustan marmoripöydän käyrine, kullattuine jalkoineen ja tiikerintaljan uunin edustalla. Hyvältä täytyi tuntua istua siellä iltasin ilman ajatuksia, ilman suruja, sillä ulkona pimeässä puutarhassa kulki eräs, joka otti häneltä pois kaiken elämän kovuuden, vieläpä menneisyyden katkeruudenkin. Ja hän nousee silloin ylös, astuu avonaiselle ovelle, silmäilee ulos yöhön, joka kuljettaa hänen luoksensa suloista ruusujen ja yöorvokkien tuoksua. Tämä voi silloin nähdä hänen seisovan ovessa, ja hän tahtoo huutaa. Hiljainen valitus saattoi ruhtinattaren pelästyneenä hypähtämään pystyyn, hän katsahti uudelleen vuoteeseen, Marie nukkui, mutta hänen kasvonsa värähtivät kuin tuskasta, ja käsi, joka lepäsi peitteellä, kävi levottomaksi. Ruhtinatar kumartui ja katseli levottomana lastaan. Hän oli ollut ajatuksineen niin kaukana tämän luota, ja hänestä tuntui kuin olisi hän tehnyt tälle vääryyttä, julmaa vääryyttä. Hän kumartui ja suuteli sairaan rauhatonta, kuumeista kättä. Sitten hän nousi ja poistui hiljaa huoneesta.

Hitaasti ja huolissaan kulki hän äänettömän huonerivin läpi. Huoneessaan hän istuutui, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä. Hän oli sairas säälistä, säälistä lastaan kohtaan, säälistä itseään kohtaan. Jossakin talossa kävi ovi, ja parketti narisi tuttujen askelten alla. Ruhtinatar ojentautui ja hymyili. »Ah, niin, Streithan on täällä», välähti hänen mielessään.

* * * * *

Kaksi vuotta oli kulunut, ja eräänä kauniina toukokuunpäivänä istuivat nuo kolme sisarusta jälleen vanhan luumupuun alla, joka parhaillaan oli täydessä kukassa. Suuriruhtinas Dimitrin puoliso ja Neustadt-Birkensteinin perintöprinsessa olivat saapuneet Gutheideniin, viettääkseen muutamia päiviä yhdessä vanhassa kodissa, kuten ennen tyttöaikoina. Nyt istuivat he muistoihinsa vaipuneina. Aurinkoiselle ruohikolle oli levitetty peitteitä, joille naiset olivat istuutuneet. Roxane istui kuten ennenkin suorana punaisen päivänvarjonsa alla, hänestä oli tullut hyvin komean näköinen, säännölliset piirteet olivat käyneet hiukan teräviksi, rauhalliset, jalokiviloisteiset silmät katsoivat suoraan eteensä. Kuin mietteisiinsä vaipunut Jumalatar istui hän punaisen kunniakatoksensa alla. Eleonore oli heittäytynyt mukavasti lepäämään, hän oli käynyt hiukan lihavahkoksi. Kasvot olivat vielä, kun hän nauroi, samanlaiset ystävälliset tytönkasvot kuin ennenkin, mutta ne olivat kalpeat, ja kun hän vakavana katseli eteensä, oli niissä ikäänkuin äreätä väsymystä. Marie makasi selällään ja tuijotti taivaaseen päin. Vuodet olivat muodostaneet hänen vartalonsa solakammaksi ja tyttömäisemmäksi. Vaalea tukka muodosti samalla tavalla kuin ennenkin itsepäisiä kiharoita matalalle otsalle, ja pyöreät silmät katselivat yhtä odottavina ja arvostelevina ulos maailmaan. Sisaret olivat pitkän aikaa vaijenneet, nyt alkoi Marie puhua: »No, muistatteko?»

»Sitävartenhan olemme täällä, pienokainen», vastasi Roxane.

»On vaan ihmeellistä», jatkoi Marie, »ettei ole mitään muistelemista. Siihen aikaan ei tapahtunut mitään.» »Sehän onkin juuri ihanaa», virkkoi Eleonore, »aika, jolloin ei tapahtunut mitään. Ainoastaan tuttu valo, tuttu tuoksu ympärillä.»

»Niinpä kyllä», jutteli Marie edelleen, »mutta sitäkin voi saada liiaksi. Kun matkustamme San Remosta kotiin, iloitsen myöskin. Ajattelen, että kotona on parempi olla. On nimittäin hyvin ikävystyttävää olla San Remossa sairaana prinsessana, oikealla äiti, vasemmalla paroonitar Dünhof, ja ainaisena puheenaiheena, olenko kylmettänyt itseni tai mahdollisesti tullut liian lämpimäksi. Hyvä, tulemme kotiin, ja täällä valaisee sama aurinko samoihin aikoihin samoja nurkkia. Kun lähdemme ajelemaan, seisovat samat naiset ikkunoiden luona, samat koirat haukkuvat, ja parooni Fürwit puhuu samoja sukkeluuksia, ja kreivi Streith puhelee taas pöydässä ranskalaisten ja englantilaisten sielusta. Ja se ei ole vähääkään hauskempaa. Muuten on kaikki paljon muuttunut. Mademoiselle Laure ei ole enää täällä, Dühnenin pojat eivät kulje enää tästä ohitse, he käyvät toisessa paikassa uimassa. Felix on nyt luutnantti. Hän oli eilen täällä, hän on naurettavan näköinen yli pään kulkevine jakauksineen. Tänään tulee hän yhdessä üchtlitziläisten kanssa pelaamaan tennistä, sillä tohtori Ruck on määrännyt minut pelaamaan tennistä. Ja sitten, vanha Alvine syö armoleipää ja pieni Emilie palvelee minua, ja professori Wirth ei tule enää.»

»Wirth parka», virkkoi Eleonore.

Marie nauroi: »Niin, Wirth parka, harvoin on kellään professorilla ollut kolmea niin tarkkaamatonta oppilasta kuin hänellä. Ja miten kohtelias hän aina oli etenkin Roxanelle. »Saanko kenties kysyä mikä oli sen kansantribuunin nimi, josta puhuimme viime tunnilla?» Ja Roxane oli myös silloin yhtä rakastettava: »Kyllä, herra professori, hyvin mielellään, luulen että nimi alkoi R:llä.» Ja Lore oli aina niin sääliväinen, kun hän ei tiennyt mitään. »Olen kovasti pahoillani, herra professori mutta olen sen unohtanut.»

He nauroivat vähän mutta sitten puhelu taukosi, ja he kuuntelivat äänettöminä mehiläisten surinaa luumupuun kukissa.

Kerran virkkoi Marie vielä juhlallisesti: »Ainoastaan se, joka haluaa kokea jotakin, kokee jotakin, sanoo Hilda.»

»Vai hän», sanoi Eleonore, mutta tämä suututti Marieta: »Anteeksi», sanoi hän, »Hilda on ystävättäreni.»

Linnasta alkoi nyt kuulua ääniä, ja Marie nousi: »Tuolla he jo tulevat tennistä pelaamaan», sanoi hän, »te jäätte kai vielä tänne?»

»Kyllä, me jäämme vielä vähäksi aikaa», vastasi Roxane.

Marie nousi hitaasti ja vastenmielisesti, hän loi vielä viimeisen katseen sisariinsa ja sanoi: »Roxane on komea kuin venäläinen pyhimyskuva. Lore ei ole vielä yhtä pitkällä.» Sitten hän lähti.

Tenniskentällä tapasi hän suuremman seurueen, Hilda, tämän veli, hovioikeudennotaari, ja Felix olivat saapuneet, myöskin seurueen naiset ja herrat olivat paikalla, uhkea ruhtinatar Kusmin, jolla oli mitä kauneimmat silmät, huono hipiä ja suuri suu, tunteellinen neiti von Dietheim, vaalea, siro ja niin kalpea, että huuletkin olivat aivan valkoiset, kapteeni von Keck ja vihdoin komea kreivi Minsky, jolla oli klassillinen profiili ja korkea, ohut ääni. Marie tervehti vieraita, suuteli Hildaa ja sanoi: »Alammeko nyt?»

»Olet huonolla tuulella», kuiskasi Hilda hänelle.

Marie kohautti olkapäitään, ja peli alkoi. Marie pelasi tänään huolimattomasti ja huonosti.

»Jos kreivi Dühnen tarjoaa niin petollisia palloja», sanoi hän harmistuneena, »en voi väistää ainoatakaan.»

»Kohteliasta, kreivi Dühnen ei tarjoa kohteliaasti», huusi kreivi Minsky korkealla, laulavalla äänellään.

Felix nauroi. »Miten hyvin tunnen tuon naurun», ajatteli Marie. Peli ei tänään tuottanut hänelle mitään iloa, senvuoksi oli hän väsyvinään, ja peli lopetettiin. Seurue jäi vielä aurinkoiselle kentälle juttelemaan. Marie tarttui Hildan käsivarteen ja puheli Felixin kanssa Tirnowin puistosta ja keväästä Berliinissä. Samalla alkoivat he hitaasti astella alas puutarhatietä.

Ruhtinatar Kusmin katseli silmiään siristäen poistuvien jälkeen ja virkkoi. »Prinsessa tekee pienen kävelymatkan.»

»Niin», vastasi neiti von Dachsberg hiljaa, »prinsessa tekee mitä kulloinkin haluaa. Aina kuuluu: Lapsi parka, antaa hänen olla, ja me hovinaiset olemme oikeastaan täällä vain väistyäksemme.»

»No niin, näin maalla», sanoi ruhtinatar liikutettuna.

Hilda oli vaijeten kuunnellut Marien ja Felixin välistä keskustelua, nyt hän sanoi: »Oletteko vielä suuttunut huonojen pallojen takia?»

Marie nauroi: »Oh en, sen olen jo antanut anteeksi.»

Felix pyysi anteeksi, hän ei ollut enää tottunut pelaamaan hovin vaatimusten mukaan.

Marie kumartui eteenpäin ja silmäili häneen veitikkamaisesti: »Mitenkä nyt on alistuvaisuuden laita?»

»Kiitän», vastasi Felix, »täytyyhän sen mennä.»

»Vaikealta sen sinusta täytyy tuntua», huomautti Hilda; naapuruksina sinuttelivat hän ja Felix toisiaan.

»Joskus johtuu merkillisiä ajatuksia mieleeni», kertoi Felix. »Kun seison jäykkänä esimieheni edessä, ja hän ärjyy minulle, silloin ajattelen joskus: »Mitähän tapahtuisi, jos sensijaan, että vastaan »kuten käskette», sanoisin »kukkelikuu, ei mitään muuta kuin »kukkelikuu?» Syntyisi varmaan mielenkuohu koko armeijassa, siitä kerrottaisiin kaikissa saksalaisissa ja ulkolaisissa sanomalehdissä, se olisi maailmantapaus.»

»Mutta sitähän ette aijo tehdä», huudahti Marie säikähtyneenä.

Felix rauhoitti häntä: »En, sitä en tee, olen nyt normaali-ihminen, olen luutnantti. Luutnantti tekee, mitä muutkin luutnantit tekevät, palveluksessa tekevät he kaikki samaa, kasinolla ja naisseurassa puhuvat he kaikki samaa, ja kun he esiintyvät siviilihenkilöinä, on heillä kaikilla siniset puvut ja keltaiset kengät. Ja kun iltasin laskeudun vuoteeseeni, tiedän, että tuhannen samanlaista herraa kuin minä laskeutuu vuoteeseen. Minun laitani on aivan sama kuin tinasotamiehen, hänkin tietää, kun hänet asetetaan rasiaan, että kaksi tusinaa samanlaisia miehiä kuin hän makaa samassa rasiassa.»