RUHTINATTARIA (continued 2)

»Veljilläni oli tinasotamiehiä, joiden kanssa kernaasti leikin», kertoi Hilda, »ja niiden joukossa oli yksi, johon tina ei ollut riittänyt, sillä oli toinen jalka liian lyhyt, siitä pidin erikoisesti, koska se ei ollut samanlainen kuin muut.»

Felix huokasi: »Oh, luulen, ettei minuunkaan ole tina riittänyt, joka tapauksessa on isäni sitä mieltä.»

»Ja täällä kotona?» kysyi Marie.

»Täällä kotona koetan tehdä, mitä ainoastaan minä teen. Eilen seisoin päälläni suurella ruohokentällä keskellä pihaa. Isäni mielestä se oli sopimatonta.»

»Sitä se kai olikin.»

Felix kohautti olkapäitään: »No niin, mutta jotainhan täytyy tehdä persoonallisuutensa säilyttämiseksi.»

»Sinähän voit taas kiivetä puuhun ja kuhertaa kuin kyyhkynen», ehdotti Hilda.

Felix nauroi: »Mitä hyötyä siitä on? Eihän sitä kuule muut kuin vanha puutarhavartija.»

Nyt kulkivat he viinimarjapensaiden ohi. Felixin ja Marien katseet yhtyivät nopeassa, ymmärtävässä silmäyksessä, ja heidän huulensa värähtivät.

Silloin sanoi Felix: »Luulen muistavani, että täällä on aitauksessa portti. Käytän sitä ja sanon naisille täällä jäähyväiset.»

»Portti on kyllä vielä olemassa», sanoi Marie ja punastui.

Felix sanoi hyvästit ja läksi. Molemmat tytöt katselivat hänen jälkeensä, kun hän kiirehti kylätietä pitkin, kapeana ja poikamaisena vaaleassa tennispuvussaan.

»Hänpä ei kulje niinkuin luutnantti», huomautti Hilda. Sitten kääntyivät he takaisinpäin. Hetken kuluttua sanoi Hilda: »Hän tulee nähtävästi rakastumaan sinuun. Mitä sinä silloin teet?»

»Mitä minun sitte pitäisi tehdä?» vastasi Marie harmistuneena.

Mutta Hilda jatkoi: »Miehet ovat sellaisia lapsia, he luulevat, että prinsessa —»

»Älä toki puhu sellaisia», keskeytti Marie.

Sitten vaikenivat he molemmat, mutta Marie ajatteli sitä lyhyttä ymmärtämyksen katsetta, jonka hän oli vaihtanut Felixin kanssa. Hän ei ollut milloinkaan katsonut sillä lailla vieraisiin silmiin, ja se teki hänet iloiseksi.

Kreivi Streith oli saapunut päivälliselle. Hän keskusteli pöydässä Roxanen kanssa valoisista öistä Venäjällä; hän oli kerran käynyt Pietarissa.

Roxane ei pitänyt valoisista öistä. »Pelkään niitä, minun ikkunani eivät voi olla kyllin tiiviisti peitetyt, kaipaan niin pimeyttä.»

»Pimeys», huomautti ruhtinatar, »tekee usein niin hyvää, se ottaa pois kaiken ympäriltämme.»

»Meidän yömme», sanoi kreivi Minsky, »eivät ole nukkumista, vaan laulamista, tanssimista, kuhertelemista varten.»

»Niinpä niin», huomautti kreivi Streith, »täytyy olla seuraa rakastava, muuten tekevät ne alakuloiseksi.»

»Ne tekevät hermostuneeksi», kuiskasi ruhtinatar Kusmin ja rypisti kulmakarvojaan, aivankuin jo ajatuskin näistä öistä toisi hänelle päänkivistystä.

Neiti von Dietheim pyysi kapteeni Keckiä selittämään hänelle, minkätähden yöt Venäjällä olivat niin valoisat. Hän kuunteli mielellään kapteeni Keckin selityksiä.

»Se on kai jossain yhteydessä auringon kanssa», mumisi tämä tyytymättömänä. Silloin ryhtyi parooni Fürwit selvittämään hänelle asiaa.

Toisessa päässä pöytää olivat keskusteluaiheet vaihdelleet, nyt puheltiin Mecklenburgin suurherttuan terveydentilasta, joka antoi aihetta pelkoon.

Päivällisen jälkeen lähetettiin noutamaan takkeja, ruhtinattaret halusivat mennä alas puutarhaan, he tahtoivat tehdä kaiken, mitä kerran olivat tehneet tyttöinä. Niin kävelivät sitten nuo kolme sisarta käsi kädessä alas leveätä soratietä, hovinaiset seurasivat heitä parittain.

Ruhtinatar astui kreivi Streithin kanssa ulos puutarhaan vieville portaille. Puolikuu loisti taivaalla, lauha tuuli kahisi puksipuuaitauksessa.

»Miten lämmin nyt on», sanoi ruhtinatar.

Streith taivutti päätään taaksepäin ja hengitti syvään tuoksuvaa yöilmaa. »Harvinaisen lämmin», vastasi hän, »taivaanrannalla näkyy salamoita.»

Puutarhasta kuului heleätä naurua.

»Miten he nauravat, nuo rakkaat lapset», sanoi ruhtinatar ja laski kevyesti kätensä Streithin käsivarrelle, »Roxane on aivan sellainen kuin olen odottanutkin, hän kulkee rauhallisena ja arvokkaana tietään, hiukan jäykäksi hän on käynyt, mutta sellaisiksihan tulemme, kun kannamme haavaa sisimmässämme, ja hänen lapsensa kuolema toi paljon kylmyyttä hänen elämäänsä. Mutta Eleonore parkani, niin rakastava ja niin rakkautta kaipaava ja — mitä hänellä nyt on?»

Ruhtinattaren ääni kävi valittavaksi ja haipui vähitellen pois. Streith ei vastannut mitään, hän seisoi liikkumatta paikallaan, jotta ei karkottaisi kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.

»Olen niin iloinen, että te olette luonani», alkoi taas ruhtinatar, »mutta näettekö, toisinaan tulen ajatelleeksi sellaista, jota häpeän. Huomaan olevani iloinen, kun minun ei enään tarvitse elää tuossa maailmassa. Se on väärin; maailma, jossa lapseni elävät, ei saa olla minulle vieras, täytyyhän minun auttaa heitä.»

Kun ruhtinatar nyt vaikeni ja odotti vastausta, sanoi Streith hitaasti, sanoja tapaillen: »Niinpä kyllä, mutta minä arvelen, että jos haluamme auttaa, tulee meidän olla vahvoja, ja vahvimpia olemme, kun olemme jonkun verran onnellisia.»

»Tiedän, Streith, tiedän», vastasi ruhtinatar, hänen äänensä kävi pehmeäksi, ja hän siveli hiljaa kädellään Streithin takinhihaa.

Streith vaikeni, tämä kevyt hyväily koski häneen syvästi. Ei puhuttu enää mitään, molemmat katselivat ulos yöhön, hiukan voimakkaampi tuulenhenki kulki läpi oksien ja pani ne kohisemaan, taivaanrannalla leimahtelivat kalevantulet, näytti siltä kuin ovia kirkkaasti valaistuihin saleihin avattaisiin ja suljettaisiin. Silloin teki Streith päätöksen, hän tarttui käteen, joka lepäsi hänen käsivarrellaan, ja vei sen huulilleen. Pieni, vilpoinen käsi seurasi tahdottomana hänen kättään.

Kävelyllä olleet palasivat takaisin, sillä he pelkäsivät lähenevää ukonilmaa. Streith oli kalpea, ja ruhtinattaren silmät olivat kosteat ja välkkyvät. Hetken lepäsi Roxanen katse kysyvänä noissa molemmissa, ja ruhtinatar käänsi omansa pois. Nyt tulivat myöskin herrat tupakkahuoneesta, ja ruhtinatar Kusminia pyydettiin hiukan soittamaan. Hän istuutui flyygelin ääreen ja esitti suurella loistolla ja häikäisevällä tekniikalla Lisztin toisen rapsodiian. Kaikki kuuntelivat hartaina. Nuo vuolaat sävelaallot, jotka vyöryivät kuulijoiden yli, tekivät heidät omituisen liikkumattomiksi, ikäänkuin seisoisivat he suihkun alla. Neiti von Dachsberg istui suorana, jäykkä hymy huulilla. Kreivi Minsky väänteli suutaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain makeata suussaan. Ruhtinatar oli nojannut päänsä taaksepäin, hän piti silmänsä puoleksi sulettuina, ja hänen kasvoillaan oli vielä hiljaisen liikutuksen jälkiä. Eleonore oli yksinkertaisesti uninen, hän rypisti otsaansa, ikäänkuin tekisi musiikki hänelle pahaa, sillävälin kun Roxane, silmät selkiselällään, tuijotti eteensä kaukaisuuteen. Marie lepäsi mukavasti nojatuolissaan, kevätpäivät tekivät hänen jäsenensä painaviksi, hän ajatteli Felixiä, hän ajatteli Hildan sanoja: »Nähtävästi tulee hän rakastumaan sinuun», hän ajatteli niitä yhä uudelleen, hän koetti sovitella niitä soiton tahtiin, ja ne sytyttivät hänen vereensä lievän kuumeen, joka teki hänet miellyttävän väsyneeksi. Mutta puoleksi verhojen takana, ikkunakomerossa, seisoi kreivi Streith, hän katseli, mitenkä ulkona kevätukkonen läheni, ja hänen terävät piirteensä ja mahtava nenänsä kuvastuivat tummina kuunvalaisemaa ikkunalasia vasten.

Nyt löi ruhtinatar Kusmin viimeisiä akordeja, nousi ylös ja pani helisten käsiinsä rannerenkaat, jotka hän soittamaan ruvetessaan oli riisunut päältään. Kevyttä liikettä alkoi syntyä kuulijoiden keskuudessa, ikäänkuin heräisivät he unesta. Ruhtinatar nousi kiittääkseen ruhtinatar Kusminia, myöskin muut lähenivät, seistiin yhdessä ja keskusteltiin musiikista, kunnes ruhtinatar antoi lähtömerkin.

Ruhtinattaret olivat lausuneet toivomuksen saada taas nukkua yhteisessä suuressa makuukamarissa. Marie antoi Emilien nopeasti auttaa itsensä vuoteeseen, hän tahtoi vielä kerran kuten ennen maata puoli-unessa ja kuunnella, miten sisaret keskustelivat. Kamarineidot lähetettiin pois, ruhtinattaret pitkissä yöpuvuissaan istuivat suuren kuvastimen edessä ja puhelivat puoliääneen. Marie saattoi seinällä nähdä heidän varjonsa, miten he kumartuivat toistensa puoleen ja taas vetäytyivät poispäin. Roxanen syvä ääni kertoi hitaasti ja yksitoikkoisesti: »Oli tuo kamala yö, jolloin pienokaiseni kuoli. Ulkona lepäsi sankka, valkea sumu, kaupunki oli kuolonhiljainen, kuului ainoastaan sotamiesten askeleet, kun he astelivat palatsin edustalla edestakaisin. Mutta kun avasi ikkunan, kuului kuin jossakin kaukana joku olisi huutanut tai kirkaissut. En tiedä, miten oli, mutta minusta tuntui, että jotakin kamalaa tapahtui sinä yönä. Pienokaiseni makasi korkeassa kuumeessa, ja minä olin istuutunut hänen vuoteensa reunalle ja pitelin häntä sylissäni. Kaikilla, jotka tulivat huoneeseen, oli omituisen kalpeat kasvot ja tuskalliset silmät, ja kun he kulkivat ikkunan ohi, pysähtyivät he ja kuuntelivat. Eudoxia, vanha hoitajatar, ja imettäjä heittäytyivät yhä uudelleen polvilleen pyhimyksenkuvan eteen ja rukoilivat hiljaa. Lääkärit tulivat ja luullakseni pappi. Dimitri ei ollut kotona. Pidin pienokaistani sylissäni ja kuuntelin hänen hengitystään, se oli niin nopeata kuin täytyisi tuon lapsiparan juosta, aina vain juosta, ja hänen rinnastaan kuului hiljaista rahinaa kuin pienestä kellosta, jossa jotakin on särkynyt. Ja minusta tuntui kuin täytyisi minunkin yhtä nopeasti hengittää, kuin täytyisi minunkin juosta hänen kanssaan, juosta, juosta, ja me olimme molemmat niin väsyneet. Ja äkkiä kävi se minun käsivarsillani aivan hiljaiseksi, ja minusta itsestäni tuntui kuin olisin pudonnut jonnekin, ja suuri, tumma rauha valtasi minut.» Roxane vaikeni.

»Se on liian surullista», ajatteli Marie ja kääntyi toiselle kyljelleen.

Hetken kuluttua sanoi Eleonore jotakin ja Roxane vastasi: »On kyllä, suuri, kaunis maa, ja ihmiset ovat ystävällisiä ja rakastettavia. Kun ei vaan olisi tuota tuskaa, joka toisinaan valtaa minut. Tiedäthän, tuollainen pelko, joka valtasi Birkensteinissä, kun yöllä heräsi ja muisti puiston tornissa olevan vankiluolan, josta puutarhuri kertoi löydetyn luurangon.»

»Niin, tiedän kyllä», sanoi Eleonore.

Marie tiesi sen myöskin, mutta vanhaa tornia Birkensteinissä ei hän halunnut muistella. Senjälkeen oli hänen täytynyt vähän nukahtaa, sillä kun hän taas kuuli sisartensa äänet, oli jo puhe muista asioista.

Eleonore nauroi hiljaa ja Roxane sanoi: »Mitähän siinä on? Äiti morsiusmietteissä, äiti rakastunut, se on mahdotonta.»

Marie oli liian väsynyt käsittääkseen, hän ajatteli vielä kerran: »Nähtävästi on hän rakastuva sinuun», ja sitten hän nukkui.

* * * * *

Kreivi Streith oli nukkunut huonosti, nyt istui hän aamiaispöydässä, joi teetään ja tuijotti miettien kastanjapuunoksaan, joka täynnä kirkkaanvihreitä lehtiä keinui ikkunan ulkopuolella kevätauringon paisteessa. Roller, punaisenruskea setteri, oli etsinyt itselleen aurinkoisen paikan parketilla ja nukkui siinä. Oskar Pose, vanha palvelija, jolla oli sankari-isän kasvot, kulki hiljaa edestakaisin palvellen herraansa.

Onnettominta tuollaisissa öissä oli se, että ajatukset, jotka Streith muuten kykeni pitämään aisoissa, nyt tunkeutuivat esille ja pyrkivät valtaan. Kun hän oli jättänyt hovipalveluksen ja vetäytynyt tänne, oli se tuntunut täydelliseltä vapautumiselta. Hovipalvelus oli ollut erehdys, niinkuin niin paljon hänen elämässään oli ollut erehdystä. Nyt, joskin hän jo oli sivuuttanut neljäkymmenluvun, nyt piti vasta oikean elämän alkaa. Kokemusta oli hän kylliksi koonnut, elämän ammatin oli hän kyllin hyvin oppinut, ja oli ihme, ellei hän saisi aikaan mitään arvonsa mukaista. Niin alkoi hän sitten panna kotiaan kuntoon, rakensi pienen linnansa, osti kauniita esineitä, pani alulle puutarhaistutukset, antoi lukea metsänsä. Muutamia vuosia oli kulunut, ja yhä vielä hän pani kotiaan kuntoon, yhä vielä oli kaikki vain valmistusta, ja elämä, josta hän oli iloinnut, ei ollut vielä alkanut. Sillä tavalla kului elämä. Tällaisen unettoman yön jälkeen kuuli hän sen oikein suhahtavan ohitseen kuin pillastuneen valjakon, ja hänellä oli sama tunne kuin koulupojalla, jonka lupa-aika suurimmaksi osaksi on kulunut ja joka kuitenkin yhä odottaa varsinaista lupaajan iloaan.

Ovi avautui, ja rouva Buche, taloudenhoitajatar, astui sisään. Hän oli vanhanpuoleinen ja hyvin lihava, ja hänen suurista, kalpeista kasvoistaan katseli kaksi rauhallista, hiirenharmaata silmää. Hän kumarsi, ja Streith vastasi hyvin kohteliaasti tervehdykseen. Sitten nojasi rouva Buche ovipieleen ja alkoi, kuten hän joka päivä teki: »Tulen ruuan takia, herra kreivi. Aamiaiseksi minulla on haukikotletteja herkkusienikastikkeen kanssa, sitten ajattelin minä —»

Mutta Streith viittasi torjuvasti: »Hyvä, hyvä, antakaa minulle kuppi lihalientä ja munakas, se riittää. Muuten siirtyy päivällinen tänään hiukan myöhempään, sillä haluan vielä verran käydä katsomassa kurppiani.»

Rouva Buche nyökäytti päätään ja jatkoi: »Päivälliseksi olen valmistanut rapukeiton, sitten meillä on pyynpaistia, sitten ajattelin…»

Mutta Streith keskeytti hänet taasen. »Hyvä on, rouva Buche, te pidätte siitä kyllä huolen.»

Vanha rouva venytti suupielensä alaspäin, mikä osoitti pidätettyä naurua, ja virkkoi: »Herra kreivillä on tänään varmaan tärkeitä asioita mietittävänä, koska hän ei tahdo ajatella ruokaa.»

Streith nojautui tuolissaan taaksepäin, puhalsi savun savukkeestaan ilmaan ja katseli tarkkaavasti taloudenhoitajattaren kasvoja ja virkkoi: »Ruuan ajatteleminen on kyllä hyvä asia, mutta jokaiseen hyvään asiaan kuuluu myös oikea mieliala. Onko mielialanne aina semmoinen, että voitte ajatella ruokaa?»

Rouva Buche kävi totiseksi. »Se on minun velvollisuuteni, ellen haluaisi ajatella ruokaa, tekisin syntiä.»

Streith kohautti olkapäitään. »Synti, rouva Buche, on suuri sana, mutta sanokaapa, oletteko aina ollut noin tyytyväinen ja rauhallinen, vai onko teidänkin elämässänne ollut intohimoja?»

Vanha rouva punastui: »Intohimoista en tiedä mitään», vastasi hän torjuen.

»Mutta herra Buche», väitti Streith…

»Buche oli vahva mies», kertoi taloudenhoitajatar, »ja kiivas mies, minä olin nuori ja ymmärtämätön, mutta se on nyt ohitse, minulla on nyt työni eikä muuta surua kuin suru sieluni autuudesta.»

»Parahin rouva Buche», huudahti Streith, »jos koetattekin valmistaa itseänne ijankaikkisuutta varten, ette kuitenkaan koskaan tule valmiiksi.»

Vanha rouva puristi huulensa yhteen, siitä asiasta hän ei halunnut keskustella. Hän odotti vielä muutamia silmänräpäyksiä, kysyi sitten, oliko herra kreivillä vielä jotakin käskettävää, ja kun Streith kielsi, poistui hän huoneesta.

Streith nousi myös ja meni työhuoneeseensa. Siellä oli vasta ilmestyneitä kirjoja, joita hän alkoi silmäillä. Mutta kun hän istui nojatuolissaan paperiveitsi kädessä, vaipui hän uudelleen mietteisiinsä. Eilinen ilta linnassa oli tehnyt hänet levottomaksi. Liittoa ruhtinattaren kanssa piti hän elämänsä kruununa. Tämä oli tekevä sen siksi loistavaksi poikkeukseksi, jota Donald Streithin elämän tulikin olla. Siitä saakka, kun oli oppinut ruhtinattaren tuntemaan, jo Birkensteinin hovissa, jolloin tämä oli ollut liian elämänhaluisen ruhtinaan onneton puoliso, oli hän kunnioittanut häntä luomakunnan ihanimpana olentona. Tämä tiesi, että hän rakasti häntä, että hän odotti häntä, hän ei ainoastaan antanut tämän tapahtua, ei, hän halusi sitä. Nyt olivat taas eilen äidilliset tunteet ja arvelut heränneet hänessä ja uhkasivat Streithin toiveita. Hiljainen ääni sai hänet pelästyneenä kavahtamaan mietteistään, kilpikonnanluinen veitsi hänen kädessään oli katkennut kahtia. Kärsimättömänä heitti hän kappaleet pois, nousi ja meni nopeasti linnan siipirakennukseen. Siellä oli kolme huonetta, joiden sisustus vielä oli keskeneräinen. Ensimmäisen huoneen seinät peitti kaunis japanilainen silkkiverho, himmeänsinisellä pohjalla kukkivia kirsikanoksia ja jono hopeanharmaita kurkia. Senlisäksi oli siellä Chippendalkirjoituspöytä, lasikaappi pienine porsliinikoristeineen ja matalia, himmeänsinisiä huonekaluja. Toiset huoneet olivat melkein tyhjät, siellä oli ainoastaan hopeakehyksinen kuvastin, sireenivärinen leposohva ja valkea karhuntalja. Streith kulki sinne tänne, työnteli huonekaluja ja mietti. Näitä huoneita oli hän runoillut ja monta vuotta, mutta nyt täytyi sen sujua paljoa nopeammin. Roller oli seurannut herraansa, seisoi siinä ja katseli häntä kärsivällisillä koiransilmillään ja tuli iloisesti yllätetyksi, kun Streith puhutteli sitä: »Roller, vanha poika», sanoi hän, »kiiruhdapas, meillä on kiire.» Niin poistui hän huoneesta, otti hattunsa ja meni ulos pihalle.

Toiselle puolelle linnaa rakennettiin talvipuutarhaa, seinät olivat jo pystyssä ja työmiehet olivat juuri nostamassa kannatinhirsiä. Streith pysähtyi katsomaan työtä.

Rakennusmestari, ärtyinen vanhus harmaine pukinpartoineen, astui hänen luoksensa ja alkoi esittää selontekoaan.

Streith ei kuunnellut häntä, hänen mielenkiintoaan olivat herättäneet suuret, vaaleat miehet, jotka käsittelivät tuota suurta, keltaista hirttä. Aurinko paahtoi kuumasti heihin, lakkinsa olivat he työntäneet niskaan, kasvot hehkuivat, ja puseron selustassa näkyi märkiä täpliä. Mutta oli kaunista katsella, miten he käyttivät noita raskaita, kuumia jäseniä työaseinaan, niillä nostivat, tukivat ja ponnistivat vastaan, miten lihakset jännittyivät ja nuorekas voima paisutti ruumista. Streith kävi aivan lämpöiseksi tätä katsellessaan, mutta äkkiä hän kääntyi, jätti rakennusmestarin keskelle selontekoaan ja meni puutarhaansa. Siellä käveli hän hitaasti pitkin ruusupensaikkoa, mutta hän ei niitä katsellut, hän oli alakuloinen, sillä hän tunsi itsensä tänään vanhaksi herraksi, joka hitaasti kulkee edestakaisin lämmitelläkseen auringonpaisteessa.

Aamiaisen jälkeen läksi Streith ratsastamaan. Metsäteillä tiheitten, nuorten kuusiseinien välissä oli ilma lämmintä ja kosteaa, se teki sekä ratsastajan että hevosen veltoksi. Streith antoi ratsunsa kävellä niinkuin sitä halutti, itse vaipui hän ajatuksiinsa, mutta näilläkään ei tänään ollut oikeata lentoa. Yhä uudelleen takertuivat ne pieniin vastahakoisuuksiin eivätkä päässeet irti. Kun hän taas katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa metsänsä reunassa, vähän etäämpänä alkoi Tirnowin metsä, siellä oli myöskin vanhan metsänhoitajan asunnon harmaa puurakennus. Pienessä kyökkikasvitarhassa talon edustalla käveli solakka, tummapukuinen nainen ruiskukannu kädessä hitaasti pitkin lavoja kastellen kaalintaimia. Kun hän kuuli hevosen kavion kapsetta, käänsi hän hiukan päätään, mutta kääntyi heti taas poispäin, ikäänkuin ei siellä olisi ollut mitään katseltavaa, ja jatkoi työtään. »Ah, tuo huonoon valoon asetettu nainen», ajatteli Streith, »pankkiirinrouva, joka romaaneineen on vetäytynyt tänne yksinäisyyteen». Toisella puolella rakennusta oli pieni, aidattu niitty, jolla kaksi ruskeata vasikkaa kulki laitumella; niitä paimensi lapsi, pieni, surkastunut olento punainen liina päässä. Lapsen vieressä maassa istui nuori tyttö sinisessä liinapuvussa, tuuli liehutteli kiharaisia, mustia hiuksia pyöreitten, ruusuisten kasvojen ympärillä. Molemmat, lapsi ja tyttö, lauloivat täyttä kurkkua. Kun Streith ratsasti ohitse, hypähti tyttö ylös, juoksi veräjälle, nojasi liian lyhyissä hihoissa olevat käsivartensa aitausta vasten ja tarkasteli ratsastajaa. Streithiin vaikuttivat nuo suuret, tummat silmät kiusallisesti, rauhallisella uteliaisuudella tuijottivat ne häneen kuin olisi hän ollut eloton esine. Hän kiirehti hevostaan, ja talosta kuului ääni: »Britta! Britta!»

»Miten tuo rehentelee elämällä», välähti Streithin mielessä. Reipasta ravia ratsasti hän maantielle päin ja edelleen ohi Gutheidenin. Puutarha-aitauksen läpi näki hän ruhtinattaren ja Roxanen kulkevan hitaasti pitkin leveätä soratietä, silloin tällöin jäivät naiset seisomaan jonkun kukkalavan eteen ja kumartuivat yli kevätkukkien. Streithista tuntui, että häntä vastaan tuosta puutarhasta taas hengähti tuo hieno, lempeä ilma, jota hän oli tottunut hengittämään, ja hän tuli uudelleen iloiseksi.

Tuo hyvä mieli säilyi yhä, kun hän kotona työhuoneessaan ojentui sohvalle hiukan levätäkseen. Puoliunessa näki hän vielä ruhtinattaren jalon olemuksen, tummanvioletin laahuksen kevyet liikkeet keltaisella hiekalla, ystävällisen ilmeen hänen taipuessaan hyasinttien ja krokuksien puoleen.

Auringon laskiessa lähti Streith metsästämään kurppia. Vähän matkan päässä talosta oli pieni, kostea niitty metsän keskellä. Sinne hän asettui. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kullan ja ruusun karvaisia pilvenhattaroita riippui himmeänsinisellä taivaalla, linnut melusivat kiihtyneinä vesakossa, varisjoukot lensivät kiirehtien puidenlatvojen yli huutaen toisilleen käheät uutisensa, ja alhaalla vesilätäköissä kurnuttivat sammakot. Streithia kiusasi tämä eloisuus, hän oli iloinen, kun aurinko kokonaan laski, hän iloitsi iltarauhasta. Nyt kuuli hän kurpan tulevan, näytti siltä kuin lentäisi se suoraan läntisen taivaanrannan kullasta, hitaasti se läheni, näytti siltä kuin nauttisi se leijailemisesta ilmassa, joka oli täynnä tuoksuja ja loistavia värejä. Kun se oli kyllin lähellä, ampui Streith, se putosi ja Roller kiiruhti tuomaan sen herrallensa. »Onnetonta», ajatteli Streith, kun hän piteli kuollutta lintua kädessään, »tulla tällä tavalla riistetyksi niin kauniista tilanteesta.» Sitten latasi hän taas pyssynsä ja odotti. Värit taivaalla vaalenivat, linnut kävivät hiljaisemmiksi, ja sammakkojen kurnutus kuului nyt rauhalliselta ja yksitoikkoiselta. Streith kuuli vieressään kostealta maalta askeleita, ja kun hän kääntyi katsomaan, huomasi hän leppäpensaitten välissä tytön. »Se on tyttö metsänhoitajan asunnosta», sanoi hän itsekseen, »tuo Britta.» Hän tunsi hänet hänen suurista, mustista silmistään. Britta tervehti vieden käden pienelle, vihreälle vilttihatulleen.

»Saanko seistä täällä?» kysyi hän.

»Olkaa niin hyvä», vastasi Streith kylmästi ja kääntyi. Britta seisoi kädet pistettyinä harmaan villatakin taskuihin, pää taaksepäin taivutettuna, jännittyneenä kuunnellen. Hänen kasvonsa hehkuivat kiivaasta kävelemisestä, huulet olivat puoliavoinna ja hän hengitti nopeasti. Kun nyt etäältä alkoi kuulua kurpan lentoa, käänsivät Roller ja Britta päätään äänen suuntaan, ja Britta sanoi: »Nyt se tulee.» Korkealla ja nopeasti tuli kurppa lentäen, Streith ampui, kurppa teki mutkittelevan liikkeen ja lensi edelleen. Streith kuuli Brittan hiljaa nauravan. »Liian korkealla», mutisi hän ja harmitteli, että hän tytön takia puolusteli itseään harhalaukauksen johdosta. Mutta se johtui tuollaisista kutsumattomista katselijoista. Hetken seisoi hän vielä paikallaan, taivas muuttui läpinäkyväksi ja värittömäksi, kevyttä sumua nousi niityiltä, ja kuusenlatvat kävivät mustiksi. »Ne eivät tule enään», sanoi Streith vihdoin ja heitti pyssyn olkapäälleen.

»Ne eivät tule enään», toisti Britta. Hämmästyneenä katsahti Streith häneen, silloin vei tyttö taas käden vilttihattunsa reunaan, sanoi: »Hyvää yötä, kiitoksia paljon», ja kääntyi mennäkseen.

»Neitiseni», huusi Streith hänen jälkeensä, »tie sielläpäin on suoperäinen. Teette viisaammin, jos menette pitkin tätä metsätietä.»

Kuuliaisesti kääntyi Britta takaisin, hän jäi seisomaan Streithin viereen ja katseli häneen, ikäänkuin hän odottaisi häneltä lisää määräyksiä. »Niin», sanoi Streith, »se on myöskin minun tieni.» Niin kulkivat he rinnakkain niityn poikki, Britta, kädet vielä takin taskuissa, astui tarmokkaasti vesilätäkköihin; näytti tuottavan hänelle iloa, kun vesi aikatavalla räiskyi hänen päällensä.

»Te harrastatte metsästystä», alkoi Streith keskustelun.

»Kyllä, muutahan täällä ei olekaan», vastasi Britta, hänen äänessään oli hillitty, lämmin sointu, joukossa hiukan terävyyttä, niinkuin kansannaisilla, jotka eivät ole tottuneet säästämään kurkkujansa ulko-ilmassa.

»Metsänhoitajan asunnossa on varmaan yksinäistä?» kysyi Streith edelleen.

»Talvella», kertoi Britta, »kun aikaseen tulee pimeä, ja askeleet lähenevät taloa ja pysähtyvät ikkunan alle ja taas jatkavat matkaansa, silloin joskus pelkäämme.»

»Ovatko naiset aivan yksin?»

Ei, punainen André asui heidän luonansa, hän hoiti hevosta. Mutta hän oli usein poissa öisin. Streith nauroi: »Koska hän harjoittaa salametsästystä.»

»Niin kyllä, mutta häntä ei ole koskaan saatu kiinni», puolusti Britta häntä. »Minä tahtoisin, että hän kerran ottaisi minut mukaansa, mutta hän ei tee sitä.»

»Se ei sopisikaan nuorelle naiselle», huomautti Streith opettavasti.

»Nuorelle naiselle», huomautti Britta miettivästi, »ei, hänelle se ei sopisikaan, mutta kuka välittää meistä? Muuten käyn kerran viikossa kaupungissa ottamassa soittotunteja. Siellä minulla on ystävättäriä, asemapäällikkö Müllerin tytär ja postimestarin tyttäret. Heillä on kutsut, mutta minä tanssin niin huonosti, äiti harjoittelee minun kanssani, mutta ei ole ketään, joka soittaisi pianoa.»

»Hm, jaa, sepä on ikävää», huomautti Streith.

Keskustelu pysähtyi joksikin aikaa, ääneti kulkivat molemmat vieretysten. Suurten kuusten alla tuli jo pimeä, vesilätäköissä alkoivat sammakot laulaa ohutta rakkauslauluaan, metsässä huusi kaksi pöllöä kiihkeästi toisiansa, sammaleessa hiipi hiljaisia askeleita, kuului ikäänkuin läähättävää hengitystä, se oli varmaan mäyrä öisellä kulullaan. Streith tunsi olonsa omitui­seksi, kuunnellessaan tätä salaista houkuttelua, hiiviskelyä ja kosiskelua, vieressään tämä lapsi, johon toukokuunyön täytyi vaikuttaa kuin väkevä viini.

Britta pysähtyi: »Kuulkaa, siinä se on taas.» Etäältä kuului koirasteeren kotkotusta. »Se tulee yhä uudelleen ulos», jatkoi Britta hiljaa, »eilen näin sen aivan läheltä, minun täytyi nauraa sitä. Minkätähden se hyppelee aivan yksinään ympäri? Kanathan eivät kuitenkaan enään tule.»

»Kenties juuri sentähden, että, se on niin yksin», sanoi Streith jotakin sanoakseen, ja alkoi astua eteenpäin.

»Se on totta», vakuutti Britta innokkaasti, »kun on aivan yksin, haluttaa joskus pyöriä, pyöriä, kunnes kaatuu.» Sitten nauroi hän äkkiä.

»Minkätähden te nauratte?» kysyi Streith.

»Ajattelin», vastasi Britta vitkastellen, »miltä mahtaisi näyttää, jos te aivan yksin pyörisitte ympäri niityllä. Mutta suokaa anteeksi, se oli tyhmää.»

Streith nauroi pakotetusti: »Se olisi varmaankin merkillistä», arveli hän.

Nyt olivat he saapuneet paikalle, jossa tie jakautui. »Teidän täytyy mennä tuonnepäin», sanoi Streith.

»Ettekö pelkää mennä yksinänne?»

»Minä en pelkää», vastasi Britta rauhallisesti. »Hyvää yötä.»

Hän kääntyi tielle, sukelsi kuiskailevaan yöhön kuin kuuluisi hän siihen. Streith erotti vielä hetken hänen askeleensa kostealla maalla. Kulkiessaan hitaasti kotiinpäin, tuntui hänestä kuin kuulisi hän joskus tiheikköjen pimennoista tytön kevyen hengityksen.

Kotiin päästyään muutti Streith pukua. Hän esiintyi, silloinkin kun oli yksin, mielellään juhlapuvussa päivällispöydässä. Ruokasalissa odotti häntä kaunis päivällispöytä, täyteen siroteltuna pieniä tulia, jotka syntyivät kynttilänliekkien heijastuksista kristalleissa ja hopeassa. Oskar seisoi vieressä valkea paidanrinta loistaen. Streithin oli nälkä, päivällinen saattoi siis muodostua miellyttäväksi. Syödessään huomasi hän kuitenkin, että ateria ei tuottanutkaan hänelle niin paljon tyydytystä, kuin hän oli luullut. Jopa hän oli iloinen, kun se päättyi. Hän jäi istumaan pöydän ääreen, sytytti sikarin ja kaatoi enemmän burgundilaista lasiinsa. Muulloin, kun hän palasi metsästysretkiltä, heittäytyi hän mielellään nojatuoliin nauttiakseen hyvältä tuntuvasta väsähtymisestä ja uneksiakseen vihreistä metsäkuvista, kunnes uni tuli. Tänään hän ei tuntenut tätä miellyttävää rauhaa. Oli jotakin, joka välttämättä oli huuhdottava alas burgundilla, käsittämätön alakuloisuus, niin, vallan käsittämätön.

* * * * *

Gutheidenissä oli tapana tehdä toukokuussa satakieliretki Webbraan, eräällä ulkotilalla sijaitsevalle, tiheätä lepistöä kasvavalle, kukkulalle. Ruhtinattaret olivat toivoneet saavansa tälläkin retkellä olla taas mukana, ja niin olivat palvelijat lähetetyt edeltäkäsin kenttätuoleineen ja peitteineen, kevätbooleineen ja leivoksineen. Kreivitär Dühnen ja Felix, üchtlitziläiset naiset ja pappilan tytöt olivat kutsutut mukaan.

Kun Streith yhtyi seurueeseen, laski aurinko punaisena ja loistottomana.

»Auringonlasku ei tänään ole ensiluokkainen», virkkoi kreivi Minsky.

Mutta neiti von Dietheim sanoi: »Minusta se on dramaattinen.»

Naiset istuivat kenttätuoleilla, herrat olivat asettuneet peitteille. Marie istui hieman sivulla nuorten tyttöjen kanssa, joiden joukossa papintyttärien kirkkaat, kuuluvat äänet hallitsivat keskustelua. Pappilan Johanna kiusotteli Felix Dühneniä, joka äänettömänä ja alakuloisena joi booliaan.

»On suuri vahinko, että kreivi Dühnen taas tänään on le beau ténébreux, ja minä olen kuullut niin paljon berliiniläis-luutnanttien rakastettavuudesta.»

»Minullahan on lomaa», väitti Felix.

Pappilan tytöt purskahtivat yhtaikaa nauruun ja Vilhelmina huudahti: »Tietysti, meitä maalaistyttöparkoja varten ei tuo rakastettavuus ole, se säästetään pääkaupungin naisia varten.»

»Sellainen hän oli jo eilen rapuretkellä», kertoi Henriette von Üchtlitz, »hän joi boolia, ei puhunut sanaakaan, ja kun tuli pimeä, hävisi hän.»

»Miten salaperäistä», virkkoi Johanna.

Vanhemman väen keskuudessa puhuttiin satakielistä. »Minkätähden satakieli laulaa yöllä?» kysyi neiti von Dietheim kapteeni Keckiltä.

»Kaiketi siksi, että sillä ei ole aikaa päivällä», vastasi tämä äreästi.

Mutta neiti ei ollut sillä tyytyväinen. »Ah Keck, millaisia vastauksia te aina annatte», sanoi hän kiihtyneenä.

Silloin alkoi paroonitar Dünhof puhua, hänen äänestään kuului, että ilta oli jo tehnyt hänet tunteelliseksi: »Herra von Keck on aivan oikeassa, päivä meluineen häiritsee, mutta kun tulee pimeätä ja hiljaista, voi satakieli taas ajatella ainoan kauniin rakkausajatuksensa.»

»Niin, on tosiaankin merkillistä», alkoi neiti von Dachsberg, »kun kaikki ympärillämme on hiljaista ja rauhallista, tulee usein yksi ajatus, jota yhä uudelleen ja uudelleen voimme ajatella.»

»Esimerkiksi velkojamme», kuiskasi kreivi Minsky parooni Fürwitille. Neiti von Dietheim oli sen kuitenkin kuullut ja sanoi: »Hävetkää toki, kreivi.»

»Satakieli on aivan oikeassa», alkoi nyt ruhtinatar, »kun meillä on tunne, joka tekee meidät onnellisiksi, tai kaunis ajatus, miksi emme aina tuntisi tätä tunnetta ja aina ajattelisi tätä ajatusta?»

Innokkaina yhtyivät kaikki tähän, ja parooni Fürwit mumisi: »Hyvin kaunista.»

»Enoni, kenraali Bagration», kertoi kreivi Minsky, »vihaa satakieliä. Jos yksikin eksyy hänen puistoonsa, antaa hän ampua sen. Hän sanoo, että satakielen laulu muistuttaa pahaa omaatuntoa.»

»Silloin on hänellä varmaan itsellään paha omatunto», huomautti ruhtinatar Kusmin.

»Hyvin mahdollista», myönsi kreivi, »kun on kauan ollut kenraalina Kaukasiassa, on jo kokenut yhtä ja toista.»

»Nyt se alkaa», sanoi ruhtinatar.

»Niin, hiljaa, hiljaa», kuiskasi parooni Fürwit ja kääntyi myös nuoremman seurapiirin puoleen saadakseen hiljaisuutta satakielelle.

Lepiköstä, joka lisääntyvässä hämärässä näytti mustalta ja liikkumattomalta, kuuluivat satakielen ensimäiset sävelet, ensin arasti ja ikäänkuin etsien, sitten kävi pieni, kiihtynyt ääni varmemmaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se lopulta intohimoisesti ja nopeasti huusi laulunsa illan hämärään. Kuulijat ottivat pehmeitä, miettiviä asentoja, uneksien katselivat he eteensä, ruhtinatar Kusmin peitti kädellä silmänsä, neiti von Dachsbergillä oli sääliväinen hymy huulillaan, ja kreivi Minsky istui pää olkapäähän nojaten. Toinen satakieli yhtyi nyt lauluun, ja kuului siltä kuin haluaisi se voittaa toverinsa, ja toisella puolella heräsi kokonainen kuoro, joka pensaasta soi huiluntapaisia säveleitä, ja kuitenkin säilytti jokainen ääni oman erikoisuutensa, jokainen kertoi oman intohimoisen tarinansa. Liikutus valtasi hetkeksi seuran, parooni Fürwit kuiskasi ruhtinatar Kusminille: »Perintöprinsessa itkee.» Ruhtinatar kertoi asian neiti von Dietheimille, ja tämä nousi hiljaa, meni prinsessan luo ja tarjosi hänelle hajuvettä. Nuorten tyttöjen parvessa syntyi myöskin rauhattomuutta, pappilan tytöt eivät voineet enään istua hiljaa, heidän täytyi vähän kävellä, ja Henriette von Üchtlitz liittyi heihin. Hilda kosketti Marien olkapäätä ja kuiskasi: »Menemmekö mekin?»

»Kernaasti», vastasi Marie iloisena ja tarttui Hildan käsivarteen. Felix hypähti ylös seuratakseen ystävättäriä. Tennispelien jälkeen linnassa piti hän sitä oikeutenaan.

Kapeita polkuja johti leppäpensaikon läpi. Täällä oli hämärää ja nuoret lehvät tuoksuivat väkevästi, mutta kukkulan rinteeltä oli laaja näköala yli tasaisen ja värittömän ympäristön, ainoastaan sumu, joka nousi purosta, levitti loistavan valkoisen nauhan yli lakeuden. Alhaalla ulkotilalla välkkyi himmeitä, punaisia valoja ikkunoissa, ja rakennuksen edustalla olivat lapset muodostaneet piirin, he olivat paitasillaan, pieniä, valkeita olentoja, jotka pitivät toisiaan kädestä ja lauloivat laulua »sinisestä, sinisestä sormihatusta», ja ohuet, käheät äänet sekaantuivat satakielen säveleihin.

»Tiedän aivan hyvin, minkätähden sinä taas tänään annat siipien riippua», sanoi Hilda Felixille, ja hänen äänensä kuului kiihottuneelta, »sinulla on kai taas ollut selvittely isäsi kanssa.»

»Niinpä kylläkin», vastasi Felix, »sellainen ei juuri kohota mielialaa, mutta pitääkö meidän nyt siitä puhua.»

»Kyllä, nyt juuri minä haluan siitä puhua», jatkoi Hilda, »minusta ei ole miehekästä masentua tuolla lailla. Kun teit velkasi, tiesit aivan hyvin, että kohtauksen isän kanssa täytyi tulla; ellei sellaista voi kestää, on parasta olla tekemättä velkoja. Mutta jos siitä huolimatta tekee tyhmyyksiä, niin kantaa myöskin seuraukset eikä ole sen näköinen kuin poika, joka on pantu nurkkaan häpeämään.»

»Sinä osaat kyllä saarnata», vastasi Felix, ääni käheänä kiihtymyksestä »mutta annappa kerran kohdella itseäsi kuin olisit jokin ihmiskunnan hylkiö, kuin olisit kelvoton kuulumaan enään perheeseen, ja vaikka mitä, muutaman satamarkkasen takia. On kyllä totta, että olen riippuvainen, mutta ei ole miellyttävää, kun aina kiristetään nuorasta, jolla on sidottu.»

»Hyvä, jos se tuntuu nöyryyttävältä», virkkoi Hilda, »älä tee mitään velkoja; mutta minusta on naurettavaa, kun ei mies jaksa kantaa tyhmyyksiensä seurauksia.»

»Oh, minä voin sen niin hyvin ymmärtää», sekaantui Marie puheeseen, »minä kuolisin sellaisena hetkenä.»

»Eikö totta», huudahti Felix, iloisena odottamattomasta avusta, »mutta Hilda ei sitä ymmärrä, hänellä on kerta kaikkiaan sankari-ihanteensa, ja kun ei ole aivan hänen romaanisankarinsa kaltainen, saa osakseen hänen halveksumisensa.»

»Sankareista ei tässä ole puhetta», ivaili Hilda, hänen äänensä vapisi, ja itku oli lähellä, »mutta en voi sietää tuollaista pehmeyttä. Muuten, koska niin hyvin ymmärrätte toisianne, olen minä tarpeeton.»

Hän päästi Marien käsivarren, kääntyi ja katosi pensaitten taakse. Hämmästyneinä pysähtyivät molemmat, Felix kohautti olkapäitään ja sanoi: »Sellainen on hän aina, hyvä tyttö, mutta liian kiihkeä. Tulee aina olla sellainen, kun hän vaatii, mutta minulla nyt ei ole tuota jaloa miehekkyyttä, josta hän uneksii; mistäpä minä sen ottaisin.»

»Täytyy tuntua kauhealta, kun on velkoja», sanoi Marie.

Felix nauroi: »Oh, se ei ole niin vaarallista.» Sitten molemmat vaikenivat, Marie katseli hämillään maahan. Vihdoin kysyi Felix hiljaa: »On kai vallan ennenkuulumatonta, että Hilda jättää meidät näin kahden kesken?»

Marie nauroi: »Niinpä kyllä, mutta olen ennenkin tehnyt jotain ennenkuulumatonta.»

»No, silloin voimme kai kävellä hiukan eteenpäin.» He astelivat hitaasti läpi pensaikon.

»Eilen keskipäivällä», kertoi Felix, »olin Gutheidenin puistossa.»

»Meidänkö luonamme?» kysyi Marie.

»Niin, on tietysti sopimatonta ilman lupaa mennä vieraaseen puistoon, mutta mikä on miellyttävää, on tavallisesti sopimatonta. Siellä on pieni, musta lammikko ja sireenipensaita ja kivipenkki, siellä minä istuin. Pitkiä käytäviä pitkin saatoin nähdä linnalle saakka, näinpä osan kiviportaita ja sillä pieniä sinisiä ja punaisia olentoja, jotka liikkuivat edestakaisin.»

Marie pysähtyi ja sanoi huolestuneena: »Luulen, että meidän täytyy palata toisten luo. Pelkään, että neiti von Dachsberg alkaa jo etsiä minua.»

»Hyvä», vastasi Felix, »mutta emmekö voi vielä hetken seistä täällä, ainoastaan lyhyen hetken toistemme vieressä.»

He seisoivat keskellä leppäpensaita, yökaste kahisi lehvillä, aivan heidän lähellään lauloi satakieli. Marie katsahti Felixiin, tämän kasvoilla oli kaunis, harras ilme, hän katseli Marien ohi. »Jos en olisi prinsessa», ajatteli Marie, »suutelisi hän minua nyt.» Hän tunsi omituista lämpöä sydämessään, ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Hän vei käden silmilleen.

»Itkettekö?» kysyi Felix.

»En, en», sanoi Marie tuskissaan, »palatkaamme nopeasti toisten luo.»

Kiireesti ja valjeten lähtivät he paluumatkalle.

Ainoastaan kerran Felix sanoi: »Jos menemme tätä tietä, tulemme kenenkään huomaamatta perille.»

Heidän palaamistaan ei kukaan seurassa huomannut, sillä siellä oli syntynyt juuri pieni hämmennys, neiti von Dietheim oli pyörtynyt, ja huolestuneet naiset ympäröivät hänet.

»Hän ei siedä satakielen laulua», sanoi Streith Roxanelle.

»Kylläpä on hermostunut», vastasi tämä.

Streith oli koettanut koko illan saada keskustelua aikaan Roxanen kanssa, mutta oli aina saanut kylmiä ja poistyöntäviä vastauksia.

Kun alkoi vahvasti hämärtyä ja ilta käydä kosteaksi, antoi ruhtinatar merkin lähteä paluumatkalle. Streith talutti hänet alas kukkulalta.

»Oli hyvin kaunista», sanoi ruhtinatar, »me täällä hiljaisessa loukossamme muutumme yksinkertaisiksi ihmisiksi. Ne raukat, jotka saapuvat suuresta maailmasta monimutkaisine sydämineen, eivät siedä satakieli-iltaa.»

»Yksinkertaisiksi, niin, hm», virkkoi Streith, »vahvoiksi me tulemme.»

Alhaalla seisoivat vaunut valmiina. Pappilan tytöt halusivat kulkea jalan, ja ajavat kuulivat vielä peltotieltä noiden molempien tyttöjen kirkkaat äänet, kun he lauloivat kevätyössä:

»In einem kühlen Grunde Da rauscht ein Mühlenrad, Mein Liebchen ist verschwunden, Das dort gewohnet hat.»

Kreivi Dühnen oli syönyt aamiaista Streithin luona, nyt istuivat he puutarhasalissa ja joivat kahvia. Streith ei pitänyt tuosta vanhasta herrasta, jonka kasvot olivat keltaiset kuin sappitautisella, silmät vaaleat ja häijyt, hampaat liian valkoiset. Kreivi Dühnen oli kaikkeen tyytymätön, valtakuntaan, hallitukseen, joka ei tehnyt mitään maatalouden hyväksi, itse hänen majesteettiinsakin, ja hän käsitteli näitä asioita happamella kaunopuheisuudella, joka väsytti. Nyt oli hän istunut jo pitkän aikaa puutarhasalissa ja alottanut uuden keskusteluaiheen, joka näytti muodostuvan hyvin kiitolliseksi, poikansa Felixin kevytmielisyyden.

»Nykyajan nuorista miehistä puuttuu arvokkuutta», sanoi hän ja löi etusormellaan pöytälevyyn. »Olen minäkin ollut nuori, olin mukana nuorena ratsuväen-luutnanttina 70-vuotisessa sodassa. Oltiin silloinkin iloisia, jopa hillittömiäkin, teimme hupsuja kepposia, mutta me emme milloinkaan unohtaneet, että kannoimme kuninkaan takkia. Velkoja, no niin, pieniä lainoja otettiin kyllä silloinkin, mutta että minä olisin tullut isäni luo ja aivan kevyesti kuin pankkiirille sanonut, että minulla on parin tuhannen markan velat, olen pitänyt hauskaa, sellaista ei tapahdu, ennen olisin ampunut kuulan otsaani. Sanoin siis Felixilleni: Hyvä, maksan tällä kertaa velkasi, ja koska olen hyvä isä, korotan ylläpitorahasi. Mutta meidän kesken ei koskaan enään puhuta veloista, joita olet tehnyt. Jos sinulla on velkoja, hoida ne itse, niinkuin voit, minuun älä enään vetoa. En voi yhden pojan takia tehdä vääryyttä toisille, jotka kenties ovat parempia. Siis nyt tiedät, missä suhteessa toisiimme olemme.»

»Te olette ankara», huomautti Streith hajamielisesti.

»Olen hyvin ankara», jatkoi kreivi, »minulla on kolme poikaa, olen hyvä isä, rakastan lapsiani, mutta haluan kasvattaa heistä kelpo ihmisiä, hyviä aatelismiehiä ja arvokkaita Dühneneitä. Ellei yksi heistä sitä halua silloin, niin tuskallista kuin se onkin, otan käteni pois hänestä. Ainoastaan siten, ystäväni, voimme nykyisinä vaikeina demokraattisina aikoina ylläpitää aatelin arvoa. Ankarinta valintaa ilman tunnelorua. Kevytmielisyys, en ylipäänsä muuten voi käsittää, miten kevytmielisyys on tullut perheeseeni.»

»Perintö monilta esi-isiltä», huomautti Streith peittäen haukotusta, »Dühnenien suku on hyvin vanha, he olivat mukana jo ristiretkillä. Kaukana Palestiinassa oli elämä kenties hiukan rajua. Ristiretket kokonaisuudessaan olivat pelkkää kevytmielisyyttä, ja sellainen kulkee perintönä.»

»Se ei merkitse mitään, ystäväiseni», sanoi kreivi Dühnen harmistuneena ja teki kädellään liikkeen kuin karkottaisi hän kärpäsen, »perinnöllisyyteen vetoavat vain sellaiset ihmiset, jotka ovat huonosti kasvatettuja. Niinä pystyn kyllä ottamaan perinnöllisyyden pojistani.»

»Hyvin ansiokasta», myönsi Streith. Sitten näytti aihe tyhjentyneen, ja kreivi nousi sanoakseen jäähyväiset.

Streith hengähti helpotuksesta, kun hänen vieraansa oli poistunut. »Tuollainen vierailu», ajatteli hän, »jättää katkeran maun suuhun.» Hän vihelsi Rolleria ja kiiruhti ulos metsään. Päivä oli kylmähkö, valkeita pilvipalloja ajelehti nopeasti yli kirkkaansinisen taivaan, vinha itätuuli ravisti kuusia, ja saattoi niiden suuret oksat rajusti ja intohimoisesti kohisten pieksemään ympärilleen. Metsän syvä, ilmeikäs ääni teki Streithille hyvää. Hän otti hatun päästään ja kulki päin tuulta, ja hän nautti tuntiessaan jäsentensä joustavuuden. Hän kulki nopeasti kuin olisi hänellä päämäärä. Pian oli hän saapunut metsänsä ulkoreunaan ja seisoi - vanhan metsänhoitaja-asunnon edustalla. Taas kulkivat vasikat laitumella, taas istuivat Britta ja lapsi punaisessa liinassaan ruohikossa ja lauloivat. He lauloivat hyvin kovaa, saadakseen äänensä kuulumaan yli metsän kohinan. Streith tervehti.

Kun Britta hänet huomasi, hypähti hän pystyyn, juoksi aitaukselle ja ojensi Streithille kätensä. Hän nauroi koko kasvoillaan, painoi toisella kädellään hiuksiaan ja sanoi: »Tuuli repii tänään hiukset aivan hajalleen.»

»Niinpä kyllä, hm», virkkoi Streith ja nojasi aitausta vasten, »tuuli on kylläkin hyvin voimakas. Teillä on tuolla kauniita vasikoita.»

»Ne ovat lehmävasikoita», selitti Britta, »aijomme kasvattaa ne suuriksi, mutta ne ovat joskus hyvin rajuja.»

»Täytyykö niille sentähden laulaa?» kysyi Streith.

»Ei suinkaan», vastasi Britta, »me laulamme, mitä me muuten voisimme tehdä!»

Ikkunassa näkyi rouva von Syrman: »Margusch!» huusi hän, »aja vasikat kotiin.» Kun hän huomasi Brittan keskustelussa Streithin kanssa, tervehti hän ja poistui.

»Nyt saatte nähdä jotakin», huusi Britta ja aukaisi veräjän. Hurjasti huutaen »hoi! hoi!» ajoi Margusch vasikoita edellään, nämä hyppivät ja loikkivat, ja kun ne vihdoin olivat päässeet veräjän läpi, pelästyivät ne Rolleria ja karkasivat metsään. Margusch ja Britta seurasivat niitä. »Juoskaa tuota tietä, herra kreivi», huusi Britta, ja Streith juoksi sulkien kepillään vasikoilta tien. Talosta hyökkäsi vanha nainen, roteva kuin mies, harmaat hiustukot liehuen ja rajuilla »hoi, hoi» huudoilla ottaen osaa ajoon. Vihdoinkin olivat vasikat piiritetyt ja suljetut navettaan.

Streith seisoi navetan ovella, hiukan hengästyneenä, hänen sydämensä sykki rajusti.

Silloin astui rouva von Syrman ulos talosta, hän oli kietonut höyhenpuuhkan ympärilleen ja astui lyhyin askelin likaisen pihan poikki kuin nainen kävelyllään. Hän hymyili. »Mutta lapsi», sanoi hän, »miten voit sillä tavalla vaivata herra kreiviä.»

»Oh, se oli hyvin mielenkiintoista», vakuutti Streith, »teidän vasikkanne ovat itse asiassa hyvin vilkkaita.»

»Se on tuollaista iltalevottomuutta», arveli rouva von Syrman.

»Ilta-urheilua», sanoi Streith.

Rouva von Syrman kohautti kevyesti olkapäitään: »Pelkään, että täällä erämaassamme tulemme kaikki vähän kesyttömiksi. Mutta ettekö halua istuutua, täällä meillä on niinsanottu kuisti, kaikki hyvin alkuperäistä, tietysti.» Rouva von Syrman lähti ovelle päin, jonka edustalla pari penkkiä seisoi pienen katoksen alla.

Streith seurasi hidastellen, hän ei pitänyt kutsusta.

»Olkaa hyvä, istuutukaa», sanoi rouva von Syrman,

»Britta, lapseni, tule, istuudu tähän. Miten kuumentunut sinä olet.»

Streith istuutui, rouva von Syrman nojasi oveen yhä edelleen sama alakuloisen sääliväinen hymy huulillaan. »Miellyttävä kolkka», virkkoi hän, »kesälläkin on täällä vilpoista. Täällä vietämme pitkät, hiljaiset kesäiltamme.»

»Hyvin kaunis näköala», huomautti Streith. »Suonette anteeksi hetkisen», sanoi nyt rouva von Syrman ja poistui sisälle.

Britta istui vastapäätä Streithia, aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa; suuret, mustat silmät saivat punertavan loisteen, ja niihin syttyi pieniä, kultaisia pilkkuja.

Streith hymyili, hän ei tiennyt miksi, mutta luultavasti siksi, että nuo kasvot häntä vastapäätä olivat niin nuoret ja kauniit. »Mahtavatkohan vasikat jo nukkua?» sanoi hän jotakin sanoakseen.

Britta kävi totiseksi. »Vasikka raukat», vastasi hän. »Kun tämä juttu vasikoiden kanssa on päättynyt, silloin täällä kaikki käy hiljaiseksi, silloin ei täällä enään tapahdu mitään.» Hän piti käsiä ristissä sylissään, ne olivat leveät ja vielä lapsekkaat muodoltaan, punaiset ja karhean näköiset.

Streith katseli näitä käsiä, ne liikuttivat häntä.

Britta oli seurannut hänen katsettaan, katseli myöskin käsiään ja sanoi: »Niin, ne ovat punaiset. Talvella halkeilee iho, mutta minä en halua käyttää käsineitä.»

»Lämpimänä vuodenaikana on kyllä parempi», lohdutti Streith.

Mutta Britta ravisti päätään: »Ei suinkaan. Neiti Wolwer, soitto»opettajani kaupungissa, tahtoo, että minä yöksi hieron jotakin rasvaa käsiini ja panen hansikkaat päälleni, mutta hansikkaat kädessä en voisi nukkua.»

»Se olisi tosiaankin epämiellyttävää», vakuutti Streith.

»Äidillä on aina valkeat kädet», jatkoi Britta, »mitä hän tehneekin, pienet, valkeat kädet. Prinsessoilla on varmaankin myöskin hyvin valkoiset kädet?»

»Hm, niin», vastasi Streith, »otaksun, että heillä on hyvin valkeat kädet.»

»Tietysti, prinsessoilla», sanoi Britta lyhyesti.

Rouva von Syrman näyttäytyi uudelleen ovessa: »Olkaa hyvä, herra kreivi, kenties juotte kupin kahvia? Kahvi on juuri keitettyä.»

Pelästyneenä hypähti Streith ylös: »Kiitän, armollinen rouva», huudahti hän, »mutta en voi enään käyttää hyväkseni hyvyyttänne, olen jo viipynyt liian kauan.»

»Se ei nyt auta», sanoi rouva von Syrman keimailevasti ja mielistellen, »nyt täytyy teidän juoda meidänkin luonamme kuppi kahvia.» Hän meni edeltä eteiseen ja Streith seurasi kasvot synkkinä.

Asuinhuone oli leveä, jotenkin matala huone, kirkkaansiniset tapeetit seinillä. Siellä oli useita huonekaluja, jotka eivät näyttäneet kuuluvan yhteen, suuri, jouhikankaalla päällystetty sohva, tuoleja, pyöreä, keltainen pöytä, sen vieressä pieni, norsunluulla silailtu ompelupöytä, soittokone, siro, metallikoristeilla varustettu piironki, sen päällä kullattu kello, Tasso, sen edessä antiikkisella pylväspätkällä avonainen kirja. Seinillä riippui valokuvia ja pastellimaalaus talon rouvasta, kaunis, Botticelli-kampauksella varustettu pieni pää, uneksivat silmät ja hieno, viisas suu.

»Olkaa hyvä, istukaa», sanoi rouva von Syrman. Itse istuutui hän sohvaan, kaatoi kahvia sinisestä kannusta suureen, siniseen kuppiin, työnsi sokerin ja lautasen keltaisine kakkuineen lähemmäksi. »Saako olla sokeria? Olkaa hyvä, ottakaa myöskin kakkua.» Ja tottuneen, hienon five o'clocks emännän huolettomalla varmuudella alkoi hän heti keskustelun. »Meillä on ihmeellisen kaunis kevät. Cannesista kirjoitetaan minulle, että siellä on niin kuuma, että kaikki pakenivat.» Niin, Streith uskoi sen kyllä. »Eivätkö heidän korkeutensa suunnitelleet myöskin matkaa?»

Streith ei ollut kuullut siitä mitään.

Britta oli myöskin asettunut pöydän ääreen, hän joi maitoa suuresta lasista, kastoi leveät, punaiset huulensa kaikkeen tuohon valkeaan, räpytteli silmäluomillaan ja katseli rauhallisesti ja miettivästi Streithia lasin reunan ylitse.

Rouva von Syrman nojautui sohvan nurkkaukseen, kietoi höyhenpuuhkan tiukemmin hartioittensa ympäri, ja sytytti savukkeen. »Erämaahamme täällä», sanoi hän, »tottuu kyllä ajanoloon. Kun kohtalo karkoittaa yksinäisyyteen, opimme myöskin rakastamaan yksinäisyyttä.»

»Kaupunki ei ole kaukana», muistutti Streith.

Rouva von Syrman kohautti olkapäitään: »Tuollainen pikkukaupunki-yhteiskunta ei tarjoa paljoa. Ei, minä olen aina rakastanut luontoa, pohjoismaista luontoamme, ja kuitenkin — katsokaahan, herra kreivi, on kummallista, olen Saksassa syntynyt, minun isäni jo oli saksalainen, mutta meidän perheemme polveutuu Italiasta. Arci oli tyttönimeni, ja minun elämässäni on nuoruudesta saakka ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut ympäristöni, pohjoismaisen ympäristöni itselleni vieraaksi, ikäänkuin en kuuluisi siihen. Italiassa, Nizzassa, Mentonessa, siellä aukeni sydämeni. Kummallista, sen täytyy johtua tuon vieraan veren jäännöksestä.»

»Hm, niin», mumisi Streith.

»Ja tämä kaksinaisuus veressä», jatkoi rouva von Syrman miettivästi, »selittää, luulen minä, paljon. Myöskin hänessä», ja rouva Syrman osoitti päällään Brittaan, »on paljon vierasmaista verta, ja myöskin hänessä se selvittää paljon sellaista, jonka kenties pitäisi olla toisenlaista.»

Britta tuli suuttuneen näköiseksi, nousi ja meni ikkunan luo.

Hänen äitinsä nauroi liikutettuna. »Hän ei pidä, että hänestä puhutaan», sanoi hän, sitten hän huokasi: »Hänessä on myöskin paljon germaanista, paljon isältä perittyä.»

Iltasaurinko paistoi vinosti huoneeseen, hipaisi kullattua Tassoa, valaisi pöydän, keltaisen kakun, suuren, sinisen kupin laihoine kahvineen ja häipyi savukkeen pieniin savupilviin. Rouva von Syrman puhui edelleen valittavalla äänellä, Britta seisoi ikkunan luona ja katseli synkkänä ulos.

»Tämä on surullista», välähti Streithin mielessä, »sietämättömän surullista. Minkätähden istun täällä?»

»Mieheni oli oikea germaani», jatkoi rouva von Syrman, »suuri, vaalea, siniset silmät, hyvin musikaalinen, taitava liikemies ja —» hän huokasi, »ja naiivin itsekäs. Ellei ollut hänelle mieleen, sysäsi hän syrjään niinkuin kylläinen työntää syrjään lautasen, ja, te ymmärrätte, se loukkaa, se suututtaa.»

Streith kumartui syvempään kuppinsa yli, häntä suututti tulla siten tutustetuksi Syrmanin perheen oloihin, hän pelkäsi, että nyt tulisi vielä romaani amerikalaisen vakuutusasiamiehen kanssa, josta hän huhuna oli kuullut. Keskeyttääkseen sanoi hän senvuoksi: »Sellaiset verisekoitukset, armollinen rouva, ovat usein hyvin arvokkaat. Mutta pidätän naisia liian kauan.»

Rouva von Syrman hymyili alakuloisesti: »Pidättänyt, herra kreivi, meillä ei ole milloinkaan mitään, tehtävää.»

Streith nousi sanoakseen jäähyväiset.

Rouva von Syrman ojensi hänelle kätensä huolimattomalla toverillisuudella ja sanoi: »Toivon, herra kreivi, että kävelymatkanne hyvin pian taas johtavat teidät majamme ohi.»

Streith kääntyi Brittan puoleen, tämä piti vilttihattuaan kädessä kuin olisi ulos lähdössä ja ilmoitti vakavasti: »Seuraan herra kreiviä.»

Rouva von Syrman ravisti tyytymättömänä päätään. »Jos hän sallii sen, pikku narri», sanoi hän.

»Hyvin mielellään», mumisi Streith. Senjälkeen lähtivät he yhdessä.

Britta vaikeni. Hänen kasvoillaan oli yhä vielä vakava, tyytymätön ilme, ohikulkiessaan kiskaisi hän nuoria vesoja kuusista ja pureskeli niitä.

Streith mietti jotain keskusteluaihetta ja tahtoi sanoa jotakin, joka tekisi hyvää nuorelle tytölle, ilahuttaisi häntä. Kun ei hänelle mitään parempaa juolahtanut mieleen, kysyi hän: »minkätähden olette niin pahastuneen näköinen?»

»Minua suututtaa», vastasi Britta, ja hänen äänensä oli matala kiihtymyksestä, »minua suututtaa, että jokaiselle, joka meille tulee, kerrotaan nuo vanhat jutut kohtalosta, verestä ja yksinäisyydestä. Tuntuu siltä kuin tahtoisimme pyytää anteeksi, kuin täytyisi meidät selittää ihme-eläimiksi. Me olemme nyt kerta kaikkiaan sellaisia kuin olemme.»

»Tietysti, tietysti», vakuutti Streith ja katseli hämmästyneenä kauniisiin kasvoihin, jotka nyt olivat niin kiihtyneen ja suuttuneen näköiset. »Mutta minä en antaisi suuttumuksen turmella kaunista iltaa.»

Britta hymyili jälleen, kohautti olkapäitään ja sanoi: »Niinpä kylläkin, se on tyhmyyttä. Tiedättekö, olin eilen aamulla, kun olitte lähtenyt ulos, talonne edustalla. Katselin aitauksen läpi puutarhaan, sitten nousin penkille rakennuksen vieressä ja katselin ikkunasta sisälle. Tiedän hyvin, että niin ei saa tehdä, että se on sopimatonta, mutta minä olin niin utelias. Näin ihmeen kauniin huoneen, useita kuvia kullatuissa kehyksissä ja ihanan tiikerintaljan. Vanha, häijynnäköinen mies tuli sitte huoneeseen, ja silloin juoksin tieheni.»

Streith nauroi hyväntahtoisesti: »Soo, soo, teidän pitäisi nähdä huone sisältäpäin.»

Britta ei vastannut mitään, ja Streith katui heti sanojaan. Minkätähden kutsui hän tämän tytön luoksensa? Mitä kuuluivat nämä ihmiset häneen? Hän oli antanut tänään yllättää itsensä. Samalla tunsi hän tuskallista sääliä tätä lasta kohtaan, hän olisi halunnut tehdä jotain Brittan hyväksi, hän toivoi, että hän olisi nuori kuin tämä, ollakseen hänelle iloisena toverina, ja kaikki tuo ei sopinut hänelle, ei kuulunut hänen elämäänsä. Britta pysähtyi: »Nyt palaan kotiin», sanoi hän.

Streith ojensi hänelle kätensä. »Kiitän teitä seurastanne.»

»Olin niin iloinen, kun sain tulla kanssanne», vastasi Britta, »minun olisi ollut mahdotonta jäädä nyt kotiin.» Sitten lähti hän kulkemaan hiukan pitkillä, liukuvilla askeleillaan pitkin metsäpolkua ja katosi tiheikköön.

* * * * *

Roxane ja Eleonore istuivat puutarhakuistilla ja katselivat puutarhaan, joka rauhallisena lepäsi iltapäivä-auringon loisteessa. Vihdoin sanoi Eleonore: »Missä he ovat? Äiti on ollut jo pitkän aikaa kateissa, ja pienokainen kulkee myöskin omia teitään. Molemmilla on merkillinen halu yksinäisyyteen. Mitä täällä oikein tapahtuu?»

»Meitä ei suurestikaan kaivata», virkkoi Roxane.

Eleonore huokasi: »Miten olen kaivannut tänne kotiin.»

»Ja nyt?» kysyi Roxane.

»Nyt», jatkoi Eleonore miettivänä, »nyt ei kuitenkaan ole, niinkuin luulin. Kaikkihan on pysynyt niin naurettavan samanlaisena, ja kuitenkin on kaikki toisin. Minähän olen vain vieraskäynnillä, koiratkin kulkevat ohitse minua tuntematta.»

»Ensimmäisenä vuonna Pietarissa», sanoi Roxane, »kun en öillä voinut nukkua koti-ikävän takia, kuljin ajatuksissa läpi kaikkien huoneitten, kuulin parketin narinan, ovien ja ovenripojen tutun äänen, muistelin jokaisen huoneen tuoksua, ajattelin vanhan ylhäisyyden ryppyjä ja neiti von Dachsbergin kulmakarvoja, miten hän niitä nosteli, kun jostakin loukkaantui. Se lohdutti minua, oli kotoista ja rakasta, ja nyt, kaikkihan on vielä olemassa, mutta en tiedä, se on pienempää ja haalistuneempaa. Vanha ylhäisyys ja neiti von Dachsberg ovat ikäänkuin kutistuneet ja käyneet vanhanaikaisiksi, unelmissani eli kaikki voimakkaampana. Ja sitten, kummallista kyllä, tunnen itseni paljoa vanhemmaksi kuin kukaan heistä, vanhemmaksi kuin hänen ylhäisyytensä ja Dachsberg ja Dünhof maalattuine poskineen, vanhemmaksi kuin äiti ja sata vuotta vanhemmaksi kuin pienokainen.»

»Jaa, jaa, niin se on», yhtyi Eleonore, »ajattele, eilen menin makuuhuoneen vanhan piirongin luo ja otin esille nukke-Evan, josta olin niin paljon pitänyt, sen, jolla on vaaleat kiharat, vaaleansiniset silmät ja pieni, punainen suu, mutta kiharat olivat kankeat ja tomuttuneet, suu kalvennut, kasvot tyhmät ja kuolleet, en ymmärrä enään, mitä siinä olen rakastanut. Hiukan samalla tavalla on kaiken kanssa täällä. Mutta se kai johtuu siitä, että olemme eläneet omaa tarinaamme, ja nämä täällä elävät myöskin omaa tarinaansa.»

Roxane kohautti olkapäitään: »Se tarina, jota he täällä yhä edelleen elävät, näyttää minusta hyvin tarpeettomalta», sanoi hän terävästi.

Eleonore nauroi: »Niin, se joka koskee kreiviä», ja hetken vaitiolon jälkeen jatkoi hän: »Ainoastaan vanha puutarha on sellainen kuin se on ollut, jos kohta sekin on surullinen. Kun minä Birkensteinissä uneksin siitä, oli sen yli aina levinnyt hiljainen, kalpea valo, joka teki sen niin hyljätyn näköiseksi, ja nyt, näetkö, on se aivan sen näköinen.»

»On aika matkustaa pois», sanoi Roxane, ja sitte silmäilivät he vaijeten pitkin keltaista puutarhatietä.

Sillävälin käveli ruhtinatar pitkin puutarhan käytäviä, hän piteli pientä koria kädessään ja poimi orvokkeja. Hän tunsi niin väkevästi tämän kevätpäivän hyväätekevän vaikutuksen, että hän halusi olla yksin, jotta ei kukaan häiritsisi hänen iloaan. Vaaleanharmaaseen kevätpukuun puettuna, harmaa vilttihattu päässä tunsi hän itsensä kauniiksi ja nuorekkaaksi, posket ja huulet olivat lämpimät leudosta kevättuulesta. Perimmäisen puutarhaportin kautta tuli Streith häntä vastaan, hän aikoi mennä majurin luo kansliaan ja oli aikonut käyttää puutarhatietä. »Ah, Streith», huudahti ruhtinatar, »vielähän teitäkin näkee. Tehän olette viime aikoina ollut aivan näkymätön.» Hän ojensi hänelle kätensä, Streith huomasi, että hän oli iloinen.

»En tahtonut häiritä», vastasi hän ja suuteli tarjottua kättä. Ruhtinattaren kasvot olivat hetken totiset. »Ah niin, lasten takia», virkkoi hän. Mutta pian hän taas hymyili: »Millainen päivä! En luule, että mikään kevät on milloinkaan tehnyt minua näin onnelliseksi.»

»Kevät on kuitenkin tänä vuonna jotenkin raju», vastasi Streith. He kulkivat hitaasti vierekkäin puukujaa pitkin.

»Mitä te olette tehnyt?» kysyi ruhtinatar.

»Olen tarkastanut metsääni», selitti Streith, »olen tehnyt työtä, olen pannut taloani kuntoon.»

Ruhtinatar nauroi: »Pannut taloanne kuntoon? Streith, Streith, te ette milloinkaan tule valmiiksi.»

»Kyllä varmaan, kerran tulen valmiiksi», mumisi Streith.

»Onko rouva Buche valmistanut teille hyviä ruokia?» kysyi ruhtinatar edelleen.

»Oh, Buche on nykyään suurenmoinen herkkusieni kastikkeineen ja rapukeittoineen», vastasi Streith.

Sitten tiedusteli ruhtinatar, minkätähden Roller ei ollut tullut mukaan. Roller oli tänä aamuna pyydystänyt jäniksen ja täytyi sen nyt rangaistukseksi pysyä kotona.

Käytävän päässä oli penkki. »Emmekö istuudu», sanoi ruhtinatar. Nyt istuivat he heleän vihreitten vaahteranlehtien muodostaman katoksen alla. Heidän jalkojensa juurella ruohikossa väreilivät lehtien muodostamat varjot, ja pitkin käytävää tuli aurinko heidän luokseen, kullalta hohtava virta, ja nuo monet äänettömät, pienet siivet, jotka täyttivät ilman, uivat kullassa.

»Tämmöisenä päivänä», sanoi ruhtinatar ja hengähti syvään, »tämmöisenä päivänä unohtaa todella olevansa vanha nainen.»

Streith tiesi, että hänen nyt oli väitettävä vastaan, mutta kesti kuitenkin muutamia hetkiä, ennenkuin hän keksi, mitä sanoisi, ja sitten se tuli seikkaperäisesti ja opettavasti: »Nuoruuskäsitteellä», alkoi hän, »harjoitetaan oikeastaan paljon vallattomuutta. Nuoruudella, totta kyllä, on hyvät puolensa, mutta sitä tavallaan liioitellaan. Kun katselen nuorisoamme tai ajattelen omaa nuoruuttani, on minusta kuin niinä vuosina muistuttaisimme soitto-oppilaita, jotka harjoittelevat vaikeata kappaletta, he panevat siihen kaiken innostuksensa ja hehkunsa, mutta joka hetki syntyy joku väärä ääni tai epäpuhdas sointu.»

»Nuoruus on nuoruus», sanoi ruhtinatar hellästi.

»En sano mitään pahaa nuoruudesta», jatkoi Streith, »tarkoitan vaan, että ei nuoruus ole se aika, josta elämä itseasiassa riippuu, vaan se riippuu ajasta, jolloin jo ymmärrämme elämää, jolloin jo olemme siihen tutustuneet, silloin vasta voimme siitä jotakin muodostaa. Elämä on liian vaikea soittokone sopiakseen kouluhuoneeseen.»

Ruhtinatar katseli Streithia ystävällisesti: »Niin, kenties te pystytte siihen, Streith», sanoi hän, sitten hän katseli koriinsa ja leikitteli orvokeilla. Vaitiolon aikana, joka nyt syntyi, tunsi Streith selvästi, että oli tullut hetki, jolloin oli sanottava jotakin tärkeätä, jotakin, joka koski häntä ja ruhtinatarta, ruhtinatar odotti sitä. Hänen mieleensä juolahti paljonkin, mutta hän hylkäsi sen, kaikki näytti hänestä tehdyltä ja naurettavalta. Ruhtinatar katsahti jälleen ylös, hänen silmissään kuvastui ikäänkuin hämmästystä. »Te ette ole kertonut minulle vielä mitään ruusuistanne», sanoi hän, jatkaakseen uudelleen keskustelua.

»Ruusut», matki Streith, hän oli hämillään, ja sellaista sattui hänelle harvoin. »Ruusut ovat hyvin säilyneet yli talven, olen hankkinut itselleni kaksi uutta, yhden violettiin vivahtavan suuren punaisen, sen nimi on miss Vanderbilt.»

»Niin demokraattista», huomautti ruhtinatar.

Streith kohautti olkapäitään: »Ruusutkin muuttuvat demokraattisiksi. Toinen on pieni, rikinkeltainen ruusu, joka tuoksuaa hyvin hyvältä, sen nimi on, en tiedä miksi: Diane vaincue.»

»Miten kaunista», huudahti ruhtinatar, »tuo kaikki on minun nähtävä, teidän täytyy taas kerran järjestää teekutsu minulle ja paroonitar Dünhofille.»

Streith kumarsi: »Jos vaan minun sallitaan», sanoi hän.

Ruhtinatar katsahti kelloa ja nousi. »On aika palata kotiin», virkkoi hän, »tänään on torstai, siis vieraita teellä, tuletteko te myös?»

Ei, Streithin oli mentävä kotiin ja ryhdyttävä työhön.

»Näkemiin sitten», lopetti ruhtinatar. »Päästäkää Roller parka vapaaksi.» Ja kun hän aikoi lähteä, kääntyi hän vielä kerran ja sanoi keimailevasti hymyillen: »Haluatteko myöskin orvokkeja?» Streith ojensi kätensä kuin almua saadakseen, ja ruhtinatar täytti käden orvokeilla.

Kulkiessaan takaisin puutarhan läpi pisti Streith nenänsä orvokkeihin, joita hän piti kädessään. Hän oli suuttunut itseensä. Ennen, kun hän oli ollut kauniin naisen seurassa, oli hän pettämättömällä varmuudella osannut käyttää hyväkseen hetkeä, jolloin tuo kaunis nainen odotti, että hän saisi jotakin, joka veisi heidät lähelle toisiansa, silmänräpäystä, jolloin hän halusi tulla valloitetuksi ja voitetuksi. Ja tänään — hän oli käyttäytynyt kuin opettajakokelas. Senlisäksi vielä jäykkä puhe nuoruudesta. Käsittämätöntä. Ja äkkiä ajatteli hän Brittaa, ajatteli häntä kuin olisi hän itse nuoruus, jota hän oli herjannut.

* * * * *

Ruhtinattaret aikoivat aamujunalla jättää Gutheidenin. Kaikki olivat nousseet aikaisin ylös, lähtö aikaansai äkkinäisen hämmingin talossa. Kamarineidot ja palvelijat juoksivat edestakaisin, matkalaukkuja kannettiin, ja seurueeseen kuuluvat naiset ja herrat seisoivat hiukan unisina ja juttelivat hajamielisinä keskenään. Perhe istui ruhtinattaren huoneessa, Eleonore ja ruhtinatar itkivät, Roxanenkin rauhallisia kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet, Marie oli hyvin surullinen, ero sisarista tuotti hänelle tuskaa, mutta hän ei voinut itkeä ja se oli onnetonta. Keskusteltiin surullisella äänellä mitättömistä asioista, lähtö- ja tuloajoista, asemista ja ilmasta. Parooni Fürwit, joka podagransa vuoksi oli taitava ilmanennustaja, oli täksi päiväksi ennustanut ukkosta. Vihdoin oli lähdön hetki tullut, ja kun vaunut lähtivät, valtasi suuri rauha talon, ja keskipäivän aikaan oli talo yhtä hiljainen kuin yöllä. Kaikki olivat vetäytyneet huoneisiinsa hakeakseen korvausta menetetystä aamu-unesta.

Marienkin piti nukkua, mutta hän ei saanut rauhaa. Hänellä oli tänä keväänä tunne, että hänen alituiseen tuli olla varoillaan, jotta ei laiminlöisi jotain elämystä: Hän kulki tyhjän huonerivin läpi, eteen vedettyjen ikkunaverhojen takana nauttivat keltaiset atlashuonekalut keskipäivälepoaan, viereiseen taulukokoelmaan oli avonaisen ikkunan kautta eksynyt mehiläinen, joka tyytymättömänä surisi suurten esi-isien nenän ohitse. Tupakkahuoneessa vihdoin lepäsi parooni Fürwit suuressa nojatuolissa, pää taaksepäin taivutettuna, ja nukkui, hänen avonaisesta suustaan kuului käheä, uninen ääni kuin vanhan, ruostuneen kellon tikutus. Hiljaa palasi Marie takaisin. Jo lapsena, kun hän tähän aikaan päivästä liikkui tyhjissä, aurinkoisissa huoneissa, oli hän tuntenut ihmeellistä toimintahalua, jotakin täytyi tehdä, tie oli vapaa. Tänään oli tunne, että jokin odotti häntä, erityisen voimakas, hänen oli tehtävä jotakin, josta hän iloitsisi, ja se oli hänen tehtävä pahalla omallatunnolla, ja sitten hän myöskin tiesi, mitä se oli, hänen oli mentävä puutarhaan.

Puutarha oli hiljainen ja aurinkoinen niinkuin talokin, liikkumattomina seisoivat tulpaanit ja narsissit lavoissaan, ja kun Marie poimi pari narsissia, olivat lehdykät lämpimät kuin ihmishuulet. Hän kiiruhti puistoon, hän ei muistanut olleensa täällä tähän aikaan, ja kaikki oli oudon näköistä. Tuossa oli lammikko, musta ja liikkumaton, pieniä ruutanoita lekotteli joukottain pinnalla auringonpaisteessa, ankat olivat paenneet rannalle piilipuiden varjoon ja ääntelivät siellä hiljalleen, jopa auringonlämmittämän veden ja lehtien tuoksukin tuntui Mariesta uudelta. Kauempana suuren jalavan alla nukkui kaksi puutarharenkiä ruohikossa, he ojensivat kätensä ja jalkansa, lakkinsa olivat he vetäneet silmille, ja he kuorsasivat molemmat; se muistutti aivan karkeata vuoropuhelua. Marie pysähtyi hetkeksi, nuo suuret miehenruumiit syvän unen niin avuttomiksi ja hervottomiksi vaivuttamat, näyttivät hänestä merkillisiltä. Kun hän meni eteenpäin, huomasi hän puukujan päässä pienen puna- ja valkoraitaisen olennon, joka nopeasti, nopeasti kiiruhti eteenpäin, alasriippuvat käsivarret heiluivat säännöllisesti edestakaisin. »Sehän on pieni kamarineitoni Emilie», ajatteli Marie, »mihin hän mahtaa juosta. Nyt poikkeaa hän pois suurelta tieltä ja katoaa sireenipensaiden taakse, siellä hän pysähtyy, hänen valkea ja punaraitainen pukunsa kuultaa hiukan pensaiden läpi, vihreä hattu sukeltaa esiin, se on varmaan nuori puutarhuri. Mitä kaikkea täällä tapahtuukaan tänä hiljaisena, outona keskipäivänhetkenä.» Marie nousi loivaa rinnettä, tuolla oli pieni lammikko, suuri, pyöreä reikä pikimustine vesineen. Rannalla seisoi paatsama ja kivipöytineen ja -penkkeineen. Penkillä istui Felix, hän oli ottanut hatun päästään ja nukkui, pää rinnalle vaipuneena. Marie pysähtyi ja tarkasti häntä. Lehvistön läpi lankeava valo teki hänen kasvonsa kalpeiksi, ja uni teki hänet lapsellisen näköiseksi, ja kuitenkin oli hänen piirteissään jotakin huolestunutta. »Raukka», ajatteli Marie, »sen aiheuttavat kai nuo kauheat velat.»

Nyt avasi hän silmänsä, hetken tuijotti hän unisena Marieta, sitten hypähti hän pystyyn. »Pyydän anteeksi», sanoi hän, »luulen, että olen nukkunut.»

»Miten syvästi te nukuitte», vastasi Marie. »Kuljin tästä sattumalta ohitse, ja silloin huomasin teidät.»

Felixin huulet vapisivat, Marie tunsi tuon, kun hänen huulensa noin vapisivat, kun hänen silmänsä kävivät tummiksi, silloin oli hän suuttunut, silloin oli hän julman näköinen, ja hän mietti, mikä nyt mahtoi häntä suututtaa.

»Tietysti», alkoi hän, »enhän muutoin luulekaan, että se tapahtui minun tähteni. Prinsessat kulkevat aina vain sattumalta ohitse.»

Marien silmät kävivät pyöreiksi pelästyksestä. »Miksi te niin sanotte?» kysyi hän. »Minkätähden puhutte minulle sillä tavalla?»

Felix rypisti kulmakarvojaan ja puraisi huuleensa: »Pyydän anteeksi», sanoi hän muodollisesti, »unohdan itseni, tiedän, että käyttäydyn kehnosti, pyydän anteeksi. Toivon, ettei teidän ylhäisyytenne kuitenkaan heti lähde pois. Lupaan olla moitteettoman kohtelias, moitteettoman kohtelias.»

Mutta nyt Marie suuttui, hän löi narsisseilla pöydän kivilevyyn, ja hänen äänestään kuului, etteivät kyyneleet olleet kaukana: »Minä en ensinkään halua, että minun kanssani aina puhutaan moitteettomasti ja kohteliaasti, mutta tiedän, että Hilda on teille uskotellut, että prinsessojen kanssa voidaan puhua vain jäykästi ja ikävästi. Hilda halveksii prinsessoja, koska he eivät kehity, koska he eivät ole uudenaikaisia tyttöjä.»

Nyt hymyili Felix taas hyväntahtoisesti, suuttunut, vaalea tyttö pyöreine, kosteine silmineen miellytti häntä kovasti, ja hän tunsi mielihyvällä, että hänellä oli vaikutusvaltaa tuohon kauniiseen tyttöön. »Eikö teidän ylhäisyytenne halua istua?» sanoi hän.

Marie meni penkin luo ja istuutui, hänen polvensa vapisivat, ja hänen oli vaikea seistä. »Tuosta ijankaikkisesta prinsessasta», jatkoi hän valittaen, »kuulen jo tarpeeksi neiti von Dachsbergilta. Prinsessa, se on kuin salpa, joka vedetään kaikkien ovien eteen, joiden takana tapahtuu jotakin hauskaa. Puhukaa toki niinkuin puhutte muiden tyttöjen kanssa, kuten Hildan kanssa, sanokaa, mitä haluatte, teidän ei myöskään aina tarvitse sanoa teidän ylhäisyytenne, se vaan vie aikaa.»

»Miten minun tulee sanoa?» kysyi Felix.

»Niinkuin haluatte», vastasi Marie harmistuneena, »sehän teidän täytyy paremmin tietää.»

Felix katsahti Mariehen miettivällä, hiukan ylimielisellä katseella. »Prinsessa», virkkoi hän, »sehän on jotakin kaunista, hän on kuin pieni madonna, jolla on ruusuiset kasvot ja kullalla kirjailtu puku, ja joka seisoo pienessä kojussa, jokainen, joka kulkee siitä sivutse, kumartaa hänelle.»

»Mutta minä en halua seistä yksinäni kojussa», huudahti Marie, »mutta mitä pitää sitte tehdä, mitä tekevät muut tytöt? Mitä tekee uudenaikainen tyttö?»

Felix huojutti ajatuksissaan päätään edestakaisin. »Jos uudenaikainen tyttö», sanoi hän, »menee puistoon tavatakseen jotakuta, ei hän silloin sano, että hän sattumalta kulki ohitse.»

Marie sävähti tummanpunaiseksi: »Oh, kyllä hekin joskus valehtelevat», sanoi hän, »mutta miten tahansa, minä olen tullut tänne sentähden, että tiesin teidän istuvan täällä.»

Felix nauroi koko kasvoillaan ja löi kädellä polveensa: »Sitten on kaikki hyvin. Miten minä jumaloin teitä! Ja saanhan sanoa kaikki, mitä tahdon.»

Marie nyökäytti: »Sanokaa vaan.»

»Silloin viinimarjapensaiden alla», alkoi Felix, »silloin se alkoi, ja siitä asti se ei ole minua jättänyt. Kun te edellisenä kesänä olitte matkoilla ja talvella oleskelitte Italiassa, oli lomani kuin hukkaanmennyttä, iloton kuin kasarmi. Hilda oli raivoissaan, hän sanoi, että oli typerää rakastua prinsessaan, sillä ei voita mitään. Ei, mahdollisesti ei sillä voita mitään, ei ainakaan Jumalan kiitos mitään ylennystä, jonka takia täytyisi rasittaa itseään. Ihanimmista asioista ei milloinkaan tule mitään, niillä ei ole mitään tulevaisuutta. Mutta, että te tänään olette tullut tänne, että istumme täällä vierekkäin ja minä saan sanoa teille kaiken, eikö se jo ole paljon? Eikö se ole hyvin paljon?»

Marie piti käsiään ristissä helmassa, hänen kasvonsa olivat totiset kuin kuuntelisi hän hartaudenharjoitusta, harvinaisen liikuttavaa hartaudenharjoitusta.

»Yhden asian voisimme vielä tehdä», sanoi Felix mietti västi.

Marie hymyili heikosti, antoi käsivarsiensa velttoina riippua ja kysyi; »Mitä minun vielä on tehtävä?»

Tämä tahdottomuus, joka teki hänet voimattomaksi, tuntui suloiselta. »Ajattelen, että menemme tuon portin kautta ulos», ehdotti Felix, »vähän kauempana on nummi ja siellä pieni hietakuoppa, ja tuolla hietakuopassa on nyt varmaan ihmeellistä.»

Marie ravisti päätään, ei, se oli liian vaarallista.

»Se on vaarallista», myönsi Felix, »mutta yhteinen vaara vie lähemmäksi toisiaan.»

Mutta Marie ei uskaltanut, ei, se ei käynyt päinsä.

»Vai niin, se ei käy päinsä», sanoi Felix masentuneena. Hetken vaikenivat molemmat. Puukujaan ilmestyi taas tuo pieni puna- ja valkoraitainen olento ja kiiruhti, heiluttaen käsivarsiaan edestakaisin, ylös linnaan. »Pieni kamarineitsyt», sanoi Felix, »hänet näen joka kerta, kun istun täällä. Hän juoksee ystävänsä luo sireenipensaikkoon.»

Marie nousi penkiltä. »Menkäämme siis hietakuoppaanne», sanoi hän päättävästi.

Varovasti he hiipivät sireeni» ja paatsamapensaiden alitse puistoveräjälle. Siellä kulki maantie ohitse, ja sen toisella puolella oli nummi ja pieni hietakuoppa. Sen reunat olivat jyrkät ja Marien täytyi lujasti nojautua Felixiin. Alhaalla oli kirkas auringonvalo, menneenvuotinen kanerva peitti seinämät, siellä täällä suuri takiaislehti ja voikukan kullankeltainen kukka, tuoksui lämpimältä hiekalta.

»Olkaa hyvä istukaa», sanoi Felix ja hieroi tyytyväisenä käsiään, »tämä kanervikko kahisee kuin silkki, eikö totta? Suurenmoinen chambre à part. Olemme täällä niinsanoaksemme ulkopuolella maailmaa, mitään ei ole jälellä, ettekö tunne, miten prinsessa täällä putoaa pois?»

»Kyllä», virkkoi Marie, »luulen, että tunnen jotakin sellaista.»

Silloin kietoi Felix käsivartensa hänen vyötäisilleen, hän hiukan hämmästyi sitä, mutta hän ajatteli, että niin täytyi kai olla. Sitten kumartui hän hänen ylitseen ja suuteli häntä.

Marie tunsi hänen kuumat huulensa, hänen pienet viiksensä huulillaan. Hänen mielessään välähti: »Se on siis tämä, josta Hilda on puhunut, ja minunkin on kai jotakin tehtävä, kenties on minun kiedottava käteni hänen kaulansa ympäri», ja hän kietoi kätensä Felixin kaulan ympäri. Sen täytyi olla oikein, sillä hän tunsi sydämensä aivan lämpiävän.

Tyytyväisenä nojasi Felix kanervikkoon ja sulki silmänsä. »Oi, suloinen ylhäisyys», sanoi hän, »ihanaa, ihanaa täällä on, kun suljen silmäni, kuulen jotakin soivan, se on vereni, se sirkuttaa kuin heinäsirkat.»

»Minä en voi sulkea silmiäni», selitti Marie masentuneena, »kun suljen silmäni, pelkään; pelkään sentähden, että olen täällä, että te olette täällä, ja minä näen linnan ja neiti von Dachsbergin, joka etsii minua.»

»Ei mitään omantunnonvaivoja», kiivastui Felix, »omantunnonvaivat ovat jokapäiväisiä, omantunnonvaivat turmelevat kaiken. Me emme tule pitkään aikaan näkemään toisiamme», jatkoi hän hellästi, »tänään iltapäivällä lähden isäni kanssa ikävän, vanhan sedän luo, siellä viivymme kaksi päivää ja tulemme sitten myöhään illalla kotiin, ja aamulla aikaisin palaan jälleen virkaani. Yhden yön siis olen enään täällä, mutta koko tuon yön olen istuva penkillä puistossa.»

»Puistossa?» kysyi Marie hämmästyneenä. »Enhän minä kuitenkaan yöllä voi tulla puistoon.»

»Ei, sitä te kenties ette voi», jatkoi Felix, »kaikessa tapauksessa istun koko yön siellä penkillä ja ajattelen teitä ja odotan jotakin mahdotonta, ihmettä.»

»Minähän en voi päästä edes ulos huoneestani», valitti Marie kiusattuna, »ilman että Emilie huomaa sen.»

»No, tuo pieni kamarineitsyt Emilie», virkkoi Felix, »hänen kai pitäisi tuntea oikeat tiet. Mutta minä en sano, että se on mahdollista, minä sanon vaan, että minä tulen istumaan penkillä.»

Levottomana käänteli Marie itseään kanervikossa. »En milloinkaan tee sitä!» valitti hän. Hänestä tuntui nyt tuo vieras tahto, jolla oli valtaa hänen ylitsensä, tuskalliselta. Felix ei vastannut mitään.

Äänettöminä leijailivat pienet siniset ja kullanruskeat perhoset heidän yläpuolellaan, hiljaa suristen laskeutuivat mettiäiset voikukille, mutta korkealla vaaleansinisellä taivaalla lentelivät pääskyset nuolennopeina ohitse ja päästivät kimeitä, pieniä ilohuutoja, jotka Mariesta tuntuivat äärettömän suruttomilta.

»Nyt meidän täytyy kai lähteä», sanoi Felix.

He nousivat ja kiipesivät ylös hietakuopan jyrkkää rinnettä. He eivät puhelleet mitään keskenään, Marie tunsi itsensä syylliseksi, ja se teki hänet onnettomaksi. Kun he olivat onnellisesti saapuneet puistoveräjälle, suuteli Felix vakavana Marien kättä ja sanoi: »Voikaa hyvin, täällä penkillä olen muisteleva teitä.» Marie ei osannut mitään siihen vastata, ja niin he erosivat.

Nyt oli Mariella kiire päästä kotiin, hän melkein juoksi, ja tahtomattaan heilutteli hän käsivarsillaan samalla tavalla kuin oli nähnyt kamarineito Emilien tekevän. Linnassa kulki, jo neiti von Dachsberg huoneitten läpi ja etsi prinsessaa; hän oli hyvin suuttunut, kun Marie oli niin palavissaan, lääkäri oli kieltänyt häneltä liiallisen lämpenemisen. Puutarhassa istuminen keskipäivänaikaan oli varomatonta, nyt ei voinut ajatella kävelymatkaa, prinsessan tuli rauhallisesti istua huoneessa ja neiti von Dachsberg lukisi hänelle. Hän otti Vilmarin kirjallisuushistorian ja luki mestarilaulajista Nürnbergissä. Hänen äänessään väreili vielä tyytymättömyys. Marie makasi nojatuolissa eikä kuunnellut. Hänellä oli sydämentykytystä ja hän oli lopen väsynyt. Äsken elettyä ajatteli hän kuin jotakin, joka oli jo hyvin kaukana, se oli niin epätodenmukaista. Mitä yhteistä oli sairaaloisella prinsessalla, jolle neiti von Dachsberg luki Vilmaria, tytön kanssa hietakuopassa, hänen, joka antoi Felixin suudella itseään. Siltä tytöltä saattoi odottaa mahdottomintakin, hän menisi rauhallisesti puistoon yölläkin. Pikku Emilien kanssa saattoi puhua, hän voisi antaa hänelle rahaa, hän voisi uhata häntä sillä, että oli nähnyt, miten tämä meni sireenipensaikkoon nuoren puutarhurin luo. Se olisi tietysti epäjaloa, mutta sellaista oli elämä.

* * * * *

Ruhtinatar ja paroonitar Dünhof lähtivät iltapäivällä metsästyslinnaan; kreivi Streith oli kutsunut heidät teelle. Ruhtinattarella oli päällään ohut, vadelmanvärinen puku ja hattu, joka yltyleensä oli kieloilla peitetty. Hän oli hyvin iloinen, nauroi pienille, vähäpätöisille asioille ja kiusasi paroonitar Dünhofia kreivi Minskyllä. »Kun hän istuutui teidän viereenne, oli hän hyvin rakastuneen näköinen.» Paroonitar liiotteli suuttumustaan huvittaakseen ruhtinatarta. »Tuo kamala ihminen, hän muistuttaa minusta kahvikuppia, johon on pantu liian paljon sokeria.»

Linnassa vastaanotti kreivi naiset portaiden juurella ja johdatti ruhtinattaren puutarhasaliin. »Emmekö mene ensin puutarhaan», ehdotti ruhtinatar.

Puutarhakäytäville oli hiljan siroteltu kaunista, punertavaa hiekkaa, ja niitä reunusti rivi pieniä, tulenvärisiä tulpaaneja, takana seisoivat runkoruusut. Jokaiseen oli kiinnitetty pieni, valkea taulu, jossa oli ruusun nimi. Ruohokentällä oli pyöreitä saarekkeita täynnä valkeita ja punaisia tulpaaneja ja hyasintteja. Mutta pienen vesi-altaan, jonka keskellä tritooni puhalsi näkinkengästä ohuen vesisuihkun ilmaan, ympäröi tiheä kehä narsisseja. Kirkkaassa kevätauringossa loistivat värit iloisina kuin olisivat ne juuri pestyt ja vietettäisiin täällä hiljaisessa puutarhassa juhlapäivää.

»Ah, Streith, miten kaunista», sanoi ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof huudahti ihastuneena: »Aivankuin maalattu!»

Streith esitteli ruusujaan: tämä oli Sansibarin sulttaani, tuo tuolla paroonitar Rothschild, täällä oli madame de Recamier. Streith toivoi, että ne tänä vuonna kukkisivat samaan aikaan, ja silloin toivoi hän saavansa näyttää niitä hänen korkeudelleen. »Kyllä, silloin minä tulen», sanoi ruhtinatar, »en tiedä, onhan minullakin tulpaaneja, narsisseja ja ruusuja, mutta meillä ne ovat ikäänkuin kaukana ja vieraita, puutarhuri asettaa ne maljakoihin, tahi me kuljemme niiden ohitse ja kerran haistelemme niitä, siinä kaikki. Täällä teidän luonanne ne ovat niin eläviä, ne seisovat vierekkäin kuin seura ylhäisiä henkilöitä, joiden joukossa kernaasti haluaisi olla »recu».

»Se ei ole helppoa», arveli Streith, »kukat ovat hyvin itseensäsulkeutuvia olentoja, ei ole mahdollista päästä lähelle heitä, he pitävät aina meitä välimatkan päässä. Joskus illalla hiivin yli tulpaanien, tunnustelen niitä, mutta miten poistyöntäviä ovat silloin nuo suljetut, kosteat terät. Voinhan kyllä taittaa niitä, mutta se on silloin raakaa väkivaltaa, ne kärsivät sen hiljaa ja ylhäisesti kuin ylimystön naiset, kun heidät laahattiin giljotiinille.»

»Ei, ei», vastasi ruhtinatar, »te olette kukkienne ystävä.»

Pientä kukkatarhaa, joka oli tasainen kuin kirjava shakkilauta, reunusti rivi kukkivia sireenipensaita, niiden takana oli hedelmäpuu- ja keittiökasvitarha.

»Tietysti haluan nähdä keittiökasvitarhan», sanoi ruhtinatar, »haluan nähdä kaiken. Missä ovat teidän siilinne?»

»Ne nukkuvat päivällä», vastasi Streith, »nuo yöhaaveksijat.»

Hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, ja tyyni ilma oli täynnä hitaasti ja äänettömästi maahan leijailevia, valkoisia kukkalehtiä.

Streith esitteli puitaan: »Nämä täällä ovat renettejä nämä gravensteiniläisiä, täällä on kaneelipäärynöitä, joilla on merkillinen rokokomaku, ja täällä kasvaa säleikköpäärynöitä.»

»Miten hyvinhoidetulta kaikki näyttää», virkkoi ruhtinatar, »näettekö, Dünhof, keittiökasvilavoja, kuin viivottimella vedetyt. En ole milloinkaan ennen huomannut, että keittiökasvitarha voi olla niin kaunis.» Ruhtinatar päästi Streithin käsivarren kävelläkseen lavojen välissä. »Tuossahan on kaalintaimia ja herneitä. Nämä ovat varmaan porkkanoita — syöttekö porkkanoita? Minä en niitä syö.»

»Kuitenkin», vastasi Streith, »aivan pehmeiksi keitettyinä ja vallan nuorina on niissä mieto aprikoosinmaku.»

Ruhtinatar vei lornetin silmilleen ja kumartui syvään lavan yli: »Tosiaanko», sanoi hän, »mutta kenties ainoastaan teidän porkkanoillanne.»

»Täällä on eräs uusi laji valkeita puutarhamansikoita, selitti Streith, »ja tuolla parsa, jolle puutarhuri ja minä omistamme erikoisen hellää huomaavaisuutta.»

»Ja tuolla ovat taimilavat», huudahti ruhtinatar, »nekin minun täytyy nähdä. Miten kauniin sileitä ovat kapeat polut lavojen välillä, aivan niillä voisi tanssia.» Ruhtinatar otti muutamia liukuvia tanssi» askeleita ja nauroi. Taimilavat olivat kukkulalla, lasiakkunat olivat avatut, ja siellä nauttivat auringosta retiisit, kurkun- ja meloonintaimet. Ruhtinatar istuutui erään taimilavan puureunustalle ja hengitti mielihyvin väkevätä tuoksua, joka levisi ympäröivistä kasveista. »Miten lämmintä täällä on ja miten miellyttävää», sanoi hän, »kun minulla on suruja, haluaisin istua täällä, täällä on niin rauhallista, täällä istuu kuin hyvien ihmisten seurassa. Antakaa minulle toki yksi retiiseistänne maistettavaksi.»

Varovasti veti Streith muutamia retiisejä lavasta, meni kaivolle, huuhtoi ne ja tarjosi naisille.

»Mainiota, mainiota», huudahti ruhtinatar, »luulen, että nämäkin maistuvat hiukan aprikooseilta, eikö totta, rakas Dünhof?»

Nyt oli aika taas palata taloon. Puutarhasalissa tarjottiin tee. Ruhtinatar nojasi sohvannurkkaukseen, aurinko oli tehnyt hänet lämpimäksi, hänen silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli vilkkaan nuorekas ilme, joka kaunisti ne. »Eräänä päivänä puhuitte te, rakas kreivi», alkoi hän miettivästä, »että tulemme ystäviksi elämän kanssa, niin, te osaatte sen taidon, te kyllä. Kun minä olin nuori, olin elämään samassa suhteessa kuin opettajaan, myöhemmin kuin ylihovimestarittareen.»

Streith nauroi: »No, huolimatta kaikesta ystävyydestä», vastasi hän, »on jälellä kuitenkin jonkunverran epäluottamusta. Kun veljelläni ja minulla oli jotakin miellyttävää odotettavana, kävelymatka tai juhlapäivällinen, silloin veljeni iloitsi vilpittömästi, mutta minussa heräsi hämäriä aavistuksia: todennäköisesti tulee sade, luultavasti ovat aikaihmiset epäystävällisiä, tahi tulevat saappaat likistämään, luultavasti ovat leivokset niin vaikeastisulavia, että saan niitä hyvin vähän. Tiedän, että tämä teki veljeni aivan epätoivoiseksi, hän valitti äidilleni, että turmelen hänen ilonsa. Minua rangaistiin, en päässyt mukaan kävelymatkalle tai en saanut yhtään kakkua.»

»Pieni Donald parka», sanoi ruhtinatar säälivästi.

Mutta Streith piti sitä aivan oikeana, lasten tuli oppia iloitsemaan.

»Ei löydy kuitenkaan mitään surullisempaa», virkkoi paroonitar, »kuin pettynyt lapsi.»

»Ja lapset ovat aina pettyneitä», vastasi ruhtinatar vilkkaasti, »merkillistä, jokainen meistä on ollut lapsi, ja kuitenkin ymmärrämme yhtä vähän lapsia kuin kukkia. Jokainen meistä kuitenkin muistaa, että lapsena eivät aikaihmiset ymmärtäneet häntä.»

»Niin, se on merkillistä», vahvisti Streith ja tarttui voileipälautaseen tarjoten ruhtinattarelle. »Eikö teidän korkeutenne halua maistaa näitä voileipiä, ne ovat rouva Buchen omaa keksintöä.»

Ruhtinatar otti yhden voileivän ja katseli sitä tarkkaavasti. »Ettekö milloinkaan pety rouva Buchen suhteen?» kysyi hän, »tarkoitan näin haukikotlettien ja voileipien suhteen.»

»En milloinkaan», vastasi Streith. »Vuosien kuluessa tapaamme kuitenkin yhtä ja toista elämässä, johon voimme luottaa, joitakin uskollisia liittolaisia.» »Liittolainen on hyvä olemassa», sanoi ruhtinatar antaen sanojen lämpiminä kaikua. »Birkensteinissakin oli minulla uskollinen liittolainen.»

Paroonitar loi silmänsä alas ja painautui syvemmälle nojatuoliin, kuin haluaisi hän, että he unohtaisivat hänen läsnäolonsa.

Streith hymyili juhlallisesti ja katseli ruhtinattaren suuta, kapeita, hyvin punaisia huulia ja hienoja juovia, jotka kulkivat suupielistä alaspäin ja antoivat tälle suulle liikuttavan ja juhlallisen ilmeen. Kukaan ei puhunut vähään aikaan, tuntui siltä kuin viimeisten sanojen merkityksellisyys ei niin pian saisi haihtua. Ruhtinatar alkoi hitaasti syödä voileipää, jota hän piti kädessään. Vihdoin hän sanoi: »Nyt, kreivi, täytyy teidän soittaa jotakin meille, se kuuluu asiaan.»

Tottelevasti nousi Streith ja astui pianon ääreen. Hän alkoi soittaa. Schumannin »Glückes genug». Hän soitti aivan hiljaa ja sydämellisesti, ja tämän sävelen pidätettyyn riemuun sekaantui kottaraisen intohimoinen vihellys kastanjassa ikkunan ulkopuolella.

Hiljainen melu avonaisen akkunan luota sai Streithin katsomaan ylös koskettimista.

Britta seisoi siellä ikkunan edustalla, vilttihattu niskassa, tumma tukka riippuen otsalla. Hän nauroi, Streith näki selvästi hänen hampaittensa valkean välkkeen. Sitten heitti hän jotakin huoneeseen ja katosi.

»Kuka se on?» huudahtivat molemmat naiset ja veivät lornetit silmilleen.

Streith meni akkunan luo, hän tunsi punastuvansa kuin poika.

»Ohikulkevia lapsia», sanoi hän, »vallattomuutta, minun täytyy antaa ottaa penkki pois akkunan alta.»

»Nehän ovat orvokkeja, joita teille viskataan», huudahti ruhtinatar, »siis kunnianosotus.»

Streith oli tyyntynyt ja kääntyi jälleen naisten puoleen: »Tällä kertaa ne ovat orvokkeja», virkkoi hän, »toisella kertaa vähemmän tervetulleita esineitä.»

»Eikö se ollut tuon metsänaisen tytär?» kysyi paroonitar, »tuon rouva von Syrmannin?»

»En tunne niitä ihmisiä», vastasi Streith, kuivasti ja varmasti. Hän istuutui jälleen paikalleen, tekeytyi kuin ei tapaus olisi ollut minkään huomion arvoinen, vaikka se kiihoitti häntä niin, että hän värisi. Puhuttiin välinpitämättömistä asioista, ruhtinatar Kusminin pianonsoitosta, venäläisestä hovista, ja sitten lähtivät naiset.

»Kiitän teitä, Streith», sanoi ruhtinatar, »tulen pian jälleen.»

Kotimatkalla istui ruhtinatar äänettömänä ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Mutta vähää ennen linnaan saapumista laski hän kätensä paroonittaren kädelle ja sanoi: »Gertrud», sydämellisinä hetkinä kutsui hän paroonitarta Gertrudiksi, »luulen, että olen yksimielinen itseni kanssa.»

»Jumalan kiitos», kuiskasi paroonitar.

Streith kulki sillävälin puutarhasalissa edestakaisin ja antoi vihalleen vapaat ohjat. Ei, se ei ollut mahdollista, nuo ihmiset, jotka olivat tarrautuneet häneen, kävivät suorastaan vaarallisiksi. Niin ei enään voinut jatkua. Hän tahtoi heti puhua tytön kanssa vakavan sanan. Hän huusi Oskaria, käski hänen tuoda hatun ja kepin, ja osoittaen orvokkeja, jotka makasivat maassa, sanoi hän: »Viekää nuo pois.»

Hän lähti lyhyintä tietä metsänhoitajan asunnolle. Kulkiessaan nopeasti eteenpäin, alkoi hän jo mielessään nuhdella Brittaa, tämä oli tehnyt hänelle harmittavan kepposen. Juuri kun mieliala oli käynyt sopusointuiseksi ja juhlalliseksi, piti hänen tulla kirottuine orvokkeineen. Tiheästä kuusikosta metsänhoitajan asunnon lähettyviltä helotti jotakin sinistä, se oli Brittan puku. Maahan kumartuneena poimi hän jotakin esiliinaansa. Streith meni hänen luoksensa: «Hyvää iltaa», murisi hän.

Britta nousi äkkiä pystyyn, hän punastui, ja hänen kasvoillaan kuvastui kauhu ja tuska yhtä selvästi kuin lapsen kasvoilla. Liikkumattomana jäi hän seisomaan ja tuijotti Streithiin.

Tämä nojasi puunrunkoon, hän oli kulkenut kiivaasti, ja sydän löi hieman liian kiihkeästi. »Hyvä, että tapasin teidät täällä, neitiseni», alkoi hän, »haluaisin pyytää teitä tästedes säästämään minua tämäntapaisilta yllätyksiltä, en ole ylipäänsä yllätyksien ystävä, enkä ensinkään sellaisten, jotka tulevat ikkunan kautta. Mitä luulette vieraitteni ajattelevan sellaisesta? Joko tullaan minun luokseni oven kautta, taikka ei tulla ensinkään. Näin ei käy päinsä, meillä ei ole tapana seurustella ikkunan kautta. Sen tahdoin sanoa teille.»

Britta seisoi vielä liikkumattomana paikallaan ja tuijotti Streithiin, hänen silmänsä täyttyivät hitaasti kyyneleillä, ja kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan. Esiliinankulman, josta hän oli pitänyt kiinni, päästi hän irti, antaakseen käsien velttoina riippua pitkin sivuja, ja korvasienet, jotka hän oli poiminut, putosivat maahan.

»Myöskään teille, neitiseni», jatkoi Streith, nyt lempeämmin ja isällisemmin, »myöskään teille, neitiseni, ei sellainen käytös ole suositeltavaa. Hyvinkasvatetut nuoret naiset eivät nouse vieraitten talojen ikkunoihin, heittääkseen herroille orvokkeja. Siitä minä ehdottomasti kiellän teitä, ja teidän rouva äitinne tuskin sitä myöskään hyväksyisi. Siis, tämän halusin sanoa teille.»

Merkillistä kyllä, oli hänen harminsa äkkiä kuin poispuhallettu eikä Streith enään tiennyt, mitä hän sanoisi, hän tunsi vaan suurta vastenmielisyyttä esiintyä täällä vanhana herrana, joka nuhteli itkevää, nuorta olentoa.

Britta odotti hetken. Hän luuli, että Streith vielä jatkaisi, mutta kun tämä vaikeni, sanoi hän: »Nyt on siis kaikki lopussa.»

»Mikä on lopussa?» kuohahti Streith, »minkä pitäisi olla lopussa?»

»Minä olen heti tiennyt, että kaiken täytyi loppua», toisti Britta.

»Mitä te puhutte, lapsi», keskeytti Streith, »minkätähden sen täytyisi olla lopussa? Olin hiukan kiihottunut, suokaa se minulle anteeksi, mutta aivan se hämmästytti minut. Jos olisin ollut yksin, olisimme nauraneet sille, ha, ha. Älkäämme puhuko siitä enään, ja ennen kaikkea, älkää itkekö. Katsokaapa, nuo kauniit sienet olette pudottanut maahan.»

»Ah, nuo», sanoi Britta ja potkaisi jalallaan sieniä.

»Joka tapauksessa», jatkoi Streith, »pyyhkikää kyyneleet silmistänne, ja sitte kävelemme hiukan. Te ette voi mennä kotiin, teidän rouva äitinne pelästyisi.»

Tottelevasti pyyhkäisi Britta kyyneleet kasvoiltaan, ja he kävelivät hitaasti kapeata tietä kuusien välissä. Hetken kuvastui metsä kirkasta kultataustaa vasten, sitten alkoi hämärtää ja ilma kävi kylmäksi, kalpeana ja valkoisena riippui kuu taivaalla.

»Pelkäsittekö minua?» kysyi Streith lempeästi.

»Kun te tulitte», vastasi Britta, »pelkäsin kovasti. Miten suuttunut te saatatte olla, teidän silmänne olivat keltaiset, luulin teidän lyövän minua.»

»Se oli varmaan ruman näköistä.»

»Ei ensinkään, se oli kaunista», virkkoi Britta, »te olitte aivan ritarin näköinen, ja minuun melkein koski, kun ette lyönyt minua, minä kun luulin, että kaikki kuitenkin oli lopussa.»

»Olisitteko surrut, jos kaikki olisi ollut lopussa?» kysyi Streith.

»Olisin», vastasi Britta, »senjälkeen kuin te olitte meillä, senjälkeen kuin sain kävellä ja puhua teidän kanssanne, on päivässä kuitenkin jotakin, jota voin odottaa; josta voin iloita. Te olette niin kauniisti puettu, te tuoksutte hajuvedeltä, teidän sormuksenne välkkyvät niin kauniisti, ja kun te sanotte jotakin, kaikuu se kuin jostakin toisesta, hienommasta maailmasta. Kun olen teidän luonanne, tuntuu kuin olisi minulla pyhäpuku päälläni.»

»Soo, soo», sanoi Streith. »Mutta minun mielestäni teidän joka aamu tulisi iloita uudesta päivästä.»

»Minkätähden?»

»Koska olette olemassa, koska olette nuori.»

Britta kohautti olkapäitään: »Senhän jo tunnen.»

»Teidän tulisi», jatkoi Streith, »istua aivan hiljaa auringonpaisteessa ja tuntea, miten elämä ja nuoruus teissä liekehtii.»

Britta ravisti päätään: »Se on ikävää, niin, jos kaikki ympärillä olisi kaunista ja ylhäistä, silloin voisin minäkin istua paikallani niinkuin prinsessat puutarhassa ja katsella eteeni; tahi teidän luonanne teidän huoneessanne, jossa on niin paljon tauluja. Siellä on varmaan samanlaista kuin kirkossa, kuljetaan pienin, hitain askelin, kylmät väreet käyvät pitkin selkää, ja tuoksuaa sunnuntailta.»

»Ettekö voi tehdä sitä täällä metsässäkin?» kysyi Streith, ja hän toivoi, että Britta jatkaisi.

»Ei», vastasi Britta, »silloin täytyisi olla hyvinkasvatettu nuori nainen, niinkuin te sanotte, ja sitä en minä ole. Äiti on maailmannainen; kun hän menee navettaan sikojen luo, näyttää siltä kuin hän olisi vieraskäynnillä, mutta minä — kenties johtuu se verensekotuksesta, josta äiti aina puhuu.»

»No, no», lohdutti Streith, »se tulee ajan mukana. Ollakseen maailmannainen, tulee tuntea maailmaa.»

Britta seisoi hetken hiljaa ja mietti, sitten purskahti hän nauruun: »Naiset teidän luonanne», sanoi hän, »kylläpä heidän täytyi pelästyä, äkkiä näkyy musta ilmestys ikkunassa ja heittää orvokkeja huoneeseen.»

Streith koetti myöskin nauraa: »Niin, hm, yllättävää se oli.»

Vähitellen olivat he saapuneet metsänhoitajan asunnolle saakka, avonaisen ikkunan kautta näkivät he lampun palavan suurella pöydällä ja rouva von Syrmanin istuvan kirja kädessä sohvalla.

»Hyvää yötä», sanoi Streith, »ettehän enään ole minulle vihainen?»

»Tehän olitte vihainen», vastasi Britta. Streith nauroi: »Vai niin, no samantekevä, hyvää yötä.»

»Ettekö tule sisään?» kysyi Britta.

Streith kieltäytyi, rouva Buche odotti kotona päivällisen kanssa.

»Ah, päivällinen», sanoi Britta kunnioittavasti, sitten hän lisäsi: »Ellei minun täytyisi, en maailman aarteista menisi tuohon siniseen huoneeseen. Hyvää yötä.»

Kotimatkalla tunsi Streith, että ilta oli kylmä ja kostea, hän nosti takinkauluksen pystyyn, sillä hän oli kiireessä lähtenyt ilman päällystakkia: »Voin kylmettyä», ajatteli hän, toista jalkaa jo vähän kivisti. Kotona antoi hän Oskarin riisua päältään ja hieroa itseään Kölnin vedellä, sitten pukeutui hän pehmeään, lämpimään kotipukuun ja istuutui syömään. Hänen oli nälkä ja ruoka maistui hyvälle.

Rouva Buche oli valmistanut tuoreista vihanneksista ruokalajin, joka ansaitsi kaikkea huomiota. Heti aterian jälkeen paneutui Streith vuoteeseen, rouva Buche oli keittänyt kuumaa teetä ja toi lämmityspullon. Hän oli hyvin pahastunut. Kun herra ilman päällystakkia kuljeskelee sumussa, ei ole ihme, että reumatismi ilmaantuu.

Tyytyväisenä ojentautui Streith vuoteessaan ja sytytti savukkeen. Oskar kertoi eläinlääkäristä, joka oli käynyt siellä, ja hevosista, kunnes hänet lähetettiin pois. Streith sulki silmänsä. Lukea hän ei halunnut, hän tahtoi ajatella, ajatella ruhtinatarta; mutta yhtenään tunkeutui Brittan kuva esille, Britta ikkunan ääressä, Britta kuusien alla, kasvot kyyneleiden peittäminä, ja tässä mielikuvassa oli jotakin, joka vaivasi häntä. Hänen huoneensa, hänen vuoteensa, tee, lämmityspullo, koko vanhanherranmukavuus, kaikki näytti vievän hänet äärettömän etäälle Brittasta, ja se teki häneen kipeätä. Tehdäkseen lopun tästä, huusi hän Oskaria ja pyysi tätä antamaan hänelle unipulverin.

* * * * *

Ruhtinatar taittoi kokoon kirjeen, jota oli lukenut, nojautui taaksepäin tuolissa ja katseli hymyään pidättäen paroonitar Dünhofia: »Kälyni, prinsessa Agnes, tulee tänne», sanoi hän, »näyttää kuin perhe olisi huolissaan jostakin, ja kälyni tulee ottamaan asiasta selvää.» Sitten kohautti hän kevyesti olkapäitään, ikäänkuin ravistaisi hän jotakin päältään: »On kuitenkin hyvä, ettemme koko elämäämme ole toisten vallan alla.»

»Se on totta», sanoi paroonitar Dünhof.

Iltapäivällä saapui prinsessa Agnes kamarineitonsa ja nuoren hovinaisensa neiti von Reckhausenin kanssa. Prinsessalla oli aina aivan nuoria hovinaisia. »Haluan nuoria ympärilleni», oli hänellä tapana sanoa. Mutta palvelus oli niin kiihdyttävää, että naiset pian hermostuivat ja heitä täytyi usein vaihtaa. Prinsessa Agnes oli pieni, pyöreä, vanha nainen, kasvot kiiltävät ja ruskeahkot, valkean pitsimyssyn alta pisti esille harmaita hiuskiehkuroita, ja hän kulki mielellään lyhyissä, harmaissa silkkipuvuissa ja narisevissa kengissä.

»Täällä minä olen», sanoi hän, kun hän istui sohvalla vihreässä huoneessa, »minun täytyi taas vihdoin tulla teitä katsomaan. Sinä, rakas Adelheid, vetäydyt niin syrjään, että olet melkein tietymättömiin kadonnut.»

»Kun olemme löytäneet kauniin, rauhallisen kolkan», vastasi ruhtinatar, »emme jätä sitä kernaasti.»

»Voihan olla hyvin kaunista», sanoi prinsessa, »näytellä maalla paimenetarta, mutta perheelläkin on vaatimuksensa. Ah, siinähän sinä oletkin, pienokainen», sanoi hän Marien puoleen kääntyen, joka juuri astui huoneeseen, »sinustahan on tullut suuri ja oikein kaunis. Mutta valkea ja punainen aivankuin porsliinikuppi, se ei kelpaa, terveet, pyöreät posket sinulla pitäisi olla. No, istuppa tähän viereeni, tyttäreni. Neiti von Reckhausen, olkaa hyvä, tuokaa laukkuni.»

Neiti toi suuren, lavendelivärisen silkkilaukun, joka oli täynnä pieniä silkkitilkkuja, niiden purkaminen oli prinsessan alituisena työnä. »Tuossa on myöskin sinulle kaunis, punainen tilkku», sanoi hän Marielle, »se on hyödyllistä työtä. Annan sitten sekoittaa silkin villan kanssa ja kutoa siitä kestävää kangasta, jonka lahjoitan köyhille tytöille. Tuollainen huono, koreileva kangas, johon nuoret tytöt nyt käyvät puettuina, on suorastaan häpeä.»

Prinsessa purki nyt uutterasti silkkitilkkujaan ja kertoi Oldenburgin suurherttuattaresta, joka oli sairaaloinen, mutta hyvin kärsivällinen, ja Schwarzburg-Sondershausenin ruhtinattaresta, joka oli erinomainen nainen. Iltapäiväaurinko paistoi huoneeseen ja teki ilman kuumaksi ja painostavaksi. Marie rauhattomine sydämineen ja omituisen kuumeisine ajatuksineen, jotka viime päivinä eivät olleet suoneet hänelle rauhaa, tunsi olonsa onnettomaksi; silkkirihmat tarttuivat hänen, kynsiinsä, ja tekivät hänet hermostuneeksi, prinsessa Agnesin tyytyväinen juttelu, kertomukset erinomaisista ruhtinattarista tuntuivat hänestä vastalauseelta kaikkea sitä vastaan, mikä elämässä oli kaunista ja hauskaa. Hän olisi tahtonut itkeä.

Seuraavana aamuna nousi prinsessa Agnes hyvin varhain ylös ja kulki neiti von Reckhausenin kanssa läpi talon, pihan ja tallien, hän kulki myös kappaleen matkaa maantietä pitkin katsellakseen peltoja, hän jutteli ihmisten kanssa ja silitteli koiria. Kun hän ilmestyi toiselle aamiaiselle, oli hän selvillä kaikesta. Aamiaisen jälkeen istui hän ruhtinattaren kanssa tämän huoneessa ja purki silkkitilkkujaan. »Sinun luonasi on hyvin kaunista», sanoi hän, »majuri näyttää olevan kelpo mies. Mitään suurempaa ahkeruutta en ole kuitenkaan huomannut. Kuski ja autonkuljettaja istuivat tallissa ja juttelivat, työnjohtaja seisoi talon edustalla ja piti seuraa kamarineidolle, joka nojautui ulos ikkunasta. Mutta sellaista täällä näyttää olevan: te kuljette kaikki kuin puoli-unessa. Pienokaisen tapaan kuistilla, hän pitää kirjaa kädessä ja tuijottaa eteensä. Salissa seisoo Dachsberg ja katselee ulos ikkunasta. Ulkoportailla seisoskelee vanha Fürwit milloin yhdellä jalalla milloin toisella.»

Ruhtinatar nauroi: »Niin, täällä maalla on elämä mietiskelevää.»

»Mietiskely voi olla kylläkin hyvää», virkkoi prinsessa, »kun ei vaan anna tyhmille ajatuksille sijaa. Pienokaiselle olisi hankittava jotakin tehtävää.»

»Hän on niin heikko», vastasi ruhtinatar, »olen iloinen, kun hän on jossakin määrin terve.»

»Juuri sentähden, että hän on sairaaloinen», vastasi prinsessa. »No, siitä puhumme myöhemmin. Halusin kysyä sinulta jotakin, rakas Adelheid. Birkensteinissä ja myöskin Karlstadtissa on kuulunut huhuja joistakin aikeista, joita sinulla olisi, joistakin päätöksistä.» .

»Birkensteinissä kulkee aina huhuja», sanoi ruhtinatar.

»Se on totta», myönsi prinsessa, »mutta tällä kertaa ne eivät näytä olevan perättömiä.»

Ruhtinatar istui aivan rauhallisena, ainoastaan kädet, jotka toimettomina lepäsivät helmassa, alkoivat hermostuneina silitellä toisiaan. »En tiedä, mitä aikomuksia ja päätöksiä tarkoitat», sanoi hän.

Prinsessa purki innokkaana silkkitilkkujaan: »Soo, soo», virkkoi hän. »No, meidän päivinämme tapahtuu meidän piireissämme niin paljon merkillisiä asioita, että ei kaikkea voi tietää. Nuo kaikenlaiset avioliitot. Minun aikanani ei meidän mieleemme johtunut, että menisimme naimisiin ensimmäisen luutnantin kanssa, joka tanssi hyvästi, taikka jonkun kamariherran kanssa, koska hän oli komea. Ellei löytynyt prinssiä, jäi naimattomaksi niin kuin minä. Ja mitä hyötyä on sellaisesta naimiskaupasta? Hovissa kulkee rouva toisen oven kautta, ja herran täytyy kulkea toisen kautta. Mitä ajattelee mies sellaisesta asiasta?»

»Hän ajattelee», vastasi ruhtinatar ja kohotti kulmakarvojaan, »hän ajattelee varmaankin, että toinen ovi on yhtä hyvä kuin toinenkin.»

Prinsessa katsahti terävästi silmälasiansa yli ruhtinattareen, ja ruskeat posket punastuivat hieman: »Toinen ovi ei ole yhtä hyvä kuin toinen, muuten olisi toinen ihminenkin yhtä hyvä kuin toinen. Jumalan edessä olemme kyllä samanlaiset, mutta Jumala on tahtonut että olisi ruhtinaita, ja koska kerran on ruhtinaita olemassa, tulee heidän esiintyä sen mukaan, ja silloinhan ei toinen ovi ole yhtä hyvä kuin toinen eikä toinen ihminen yhtä hyvä kuin toinen, muutenhan ei voisi uskoa koko historiaan. Jos nykyään jokin rouva Schulze tai rouva Möller voi olla syntyisin prinsessa tuo tai tämä tai ruhtinatar tuo tai tämä, silloin voi myöskin tästedes jokin ruhtinatar tuo tai tämä olla syntyisin Schulze tai Müller. Miehet ovat kerta kaikkiaan taipuvaisia säännöttömyyksiin, meidän naisten täytyy senvuoksi ankarasti ylläpitää järjestystä, eihän aina tarvitse mennä naimisiin.»

»En ymmärrä, rakas Agnes, minkätähden niin kiivastut», vastasi ruhtinatar, ja hänen silmiinsä tuli hieman terävämpi kiilto, »mitäänhän ei ole tekeillä. Mutta voit olla varma, jos teen päätökseni, silloin saa perhe sen minulta ensimmäiseksi kuulla. Ja myöskin on varma, etten tarvitse näiden päätösten takia hävetä. Olen tarpeeksi kauan palvellut perhettä, ja kun jäin leskeksi, en tarvinnut. Jumalan kiitos, antaa elämääni, niinkuin perhejalokiviä, perheelle takaisin.»

»Hyvä, hyvä, olen selvillä», sanoi prinsessa Agnes ja purki niin kiivaasti silkkitilkkuaan, että se meni vallan vinoon, »kukaan ei nykyään halua kantaa taakkaansa siinä säädyssä, johon Jumala on hänet asettanut. Luuletko sinä, että on niin onnellista olla vanha prinsessa Agnes, joka hovinaisensa kanssa asuu puutarhahuvilassa. Mutta asia on nyt niin, enkä valita. Nykyään puhuu jokainen sydämensä äänestä. Meillä oli myöskin sydän, kun olimme nuoria, mutta sitä ei otettu huomioon. Nyt puhuu jokainen sydämestään kuin olisi se kenraaliluutnantti, jota täytyy totella.»

Kun ei ruhtinatar vastannut siihen mitään, syntyi hiljaisuus, kunnes prinsessa kiireesti heitti laukkunsa syrjään ja selitti, että hänen täytyi lähteä puutarhaan, hän oli liiaksi lämmennyt.

Kuistilla tapasi hän neiti von Dachsbergin ja neiti von Reckhausenin, jotka kuiskailivat keskenään. Neiti Reckhausen kertoi prinsessan omituisuuksista.

»Missä on prinsessa Marie?» kysyi prinsessa Agnes. »Prinsessa on varmaan sireenimajassa», selitti neiti von Dachsberg; »tähän aikaan haluaa prinsessa olla yksinään.»

»Minkätähden yksinään?» tiedusteli prinsessa Agnes ankarasti.

Neiti von Dachsberg kohautti kevyesti olkapäitään. »On käsketty olla häiritsemättä prinsessaa taipumuksissaan.»

»Tyhmyyttä», murisi prinsessa Agnes ja kulki edelleen.

Marie istui sireenimajassa, kirja lepäsi hänen polvillaan, päänsä oli hän nojannut taaksepäin ja katseli kuin ristikon läpi noiden sinipunasten kukkien lomitse sinistä taivasta. Hän eli nyt merkitsevää aikaa. Ensi kerran tunsi hän elävänsä, tunsi ruumiinsa ja verensä, tunsi itsensä joksikin, joka ihmeellisellä tavalla puhkesi kukkaan; ensi kerran näki hän itsensä elävän ja odotti jännittyneenä, mitä hänen rakkautensa ja tuskansa saattaisi hänet tekemään ja ajattelemaan. Jos hän nyt istui täällä sireenimajassa ja ajatteli Felixiä tai meni puistoon ja istuutui penkille, jolla tämä ensi yönä oli istuva, jos hän illalla katseli kuuta tai yöllä heräsi ja oli pakotettu itkemään, vavistessaan verensä kuumeväristyksissä, kaikki oli uutta ja kiihottavaa.

»Siinähän sinä olet, pienokainen», herätti hänet prinsessa Agnesin ääni unelmistaan, »täällä sinun luonasi on suloisen vilpoista, tahdon hetken istua kanssasi.» Hän istuutui penkille. Palavissaan ja kävelystä hengästyneenä vaikeni hän hetken, ja hänen pienet, lihavien silmäluomien peittämät silmänsä katselivat terävästi Marieta. »No, tyttäreni», alkoi hän vihdoin, »miten sinä elät? Mitä sinä teet?»

»En mitään, täti», vastasi Marie hieman harmistuneena.

»Sen näen», jatkoi vanha nainen, »täällä teillä ei paljoa tehdä, mutta sinulle se ei ole hyvä. Sinulla täytyy olla jotakin työtä, sinun täytyy jakaa jotenkin aikasi.»

»Miksi juuri minun?» kysyi Marie.

»Koska sinun täytyy ajatella terveyttäsi», vastasi prinsessa, »ja elää hiljaista elämää, ja silloin on hyvä että on jotakin, jonka hyväksi elää. Esimerkiksi hyväntekeväisyys, sinä voisit perustaa keittokoulun kylän tytöille tahi ompelukoulun ja antaa heille lahjoja jouluksi.»

»En osaa keittää ja ompelen hyvin huonosti», sanoi Marie, ja hänen kasvonsa saivat yhä itsepäisemmän ilmeen.

»Se ei tee mitään», virkkoi prinsessa, »on suojelijana, käy siellä, kyselee, maistaa, antaa näytellä töitä itselleen, se riittää.»

Marie ravisti päätään ja rypisti kulmakarvojaan. »Mutta minä en halua perustaa mitään keitto- tai ompelukoulua.»

»Vai niin, sinä et halua?» jatkoi prinsessa, ja hänen äänensä muuttui ankaraksi ja soimaavaksi, »mitä sinä sitten tahdot? Istua paikallasi ja odottaa, kunnes onni ilmestyy nurkan takaa? Mutta se ei ilmesty nurkan takaa. Niin on jo moni istunut ja odottanut, kunnes on käynyt vanhaksi ja happameksi. Katso, lapseni, minä olen koko elämäni ollut terve, minulla on terveet keuhkot ja terve sydän, ja kuitenkaan en ole joutunut naimisiin. Se on prinsessoille arka asia, ja senvuoksi on hyvä, että katsomme itsellemme toimialan, joka antaa elämällemme sisällön, jotta emme tule yksinäisiksi ja naurettaviksi. Hyväntekeväisyys on kyllä paras, ei kuitenkaan tuo köyhien majoissa kulkeminen, sieltä saa vaan tartuntaa ja kirppuja, mutta keittokoulu, ompelukoulu, jotakin sen tapaista. Eihän tosin hyväntekeväisyyskään ole suuriarvoista, ei kukaan ihminen meitä siitä kiitä, mutta meitä varten ei paljon muuta löydy.»

Nyt hymyili prinsessa ja katseli Marien suuttuneihin kasvoihin. »Niin, sitä et kuule mielelläsi, mutta vanha Agnes täti on kyllä oikeassa. Avioliitto ei myöskään takaa jokaiselle onnea. Katso vaan sisartasi Lorea. Ei, elämä ei ole mikään tanssisalonki. Nyt tahdon vielä tehdä kävelymatkan.» Hän silitti kahdella sormella Marien kuumaa poskea, nousi ja lähti. Marie katseli hänen jälkeensä. Lyhyt, pyöreä olento harmaassa silkkipuvussa, suuri kesähattu päässä, kun hän pienin, lujin askelin kulki tietä pitkin, näytti hänestä ruumiillistuneelta yksinäisyydeltä ja ilottomuudelta. Miten onnellinen Marie juuri oli ollut. Hänen itsensä ja maailman yläpuolella oli levännyt salaperäinen, pyhä hohde, ja nyt oli tämä vanha nainen tullut ja levittänyt kaiken ylle ikäänkuin hämähäkinverkon, ja elämä näytti harmaalta ja surulliselta. Ei, ennen tahtoi Marie kuolla kuin elää täti Agnesin elämää, kuin olla yksinäinen, sairaaloinen prinsessa, joka kutoo kylän lapsille villaisia myssyjä. Hän menisi tänä yönä puistoon tapaamaan Felixiä, niin mahdottomalta kuin se näyttikin, hän tekisi kaikkea, mitä täti Agnes paheksuisi. Hän tarrautuisi kiinni kaikkeen, mikä elämässä on suloista, hurjaa, kiellettyä.

Päivälliselle saapui Streith. Prinsessa Agnes tervehti häntä kuin vanhaa tuttua. »Olen iloinen, rakas kreivi, nähdessäni teidät; te olette reippaan näköinen. Vanhentunut tietysti; kaikkihan me vanhenemme, sitä emme pääse pakoon edes täällä yksinäisyydessä.»

Kreivi nauroi. »Se on totta, ainoa ero on siinä, ettei täällä yksinäisyydessä ole niin monta, jotka siitä tulevat muistuttamaan.»

»Voi olla niinkin», virkkoi prinsessa, »mutta niin vanha ette oikeastaan ole, ettette voisi vielä palvella maatanne sensijaan, että istutte täällä ja viljelette kaalianne.»

»Minä arvelen», vastasi kreivi, »että maa tarvitsee kaaliakin.»

»Tyhmyyksiä», jatkoi prinsessa harmistuneena, »kaalia löytyy maailmassa kylliksi, mutta se on vaan jonkinlaista ylpeyttä. Pitää itseään liian hyvänä maailmaan ja vetäytyy senvuoksi yksinäisyyteen. No, ja yksinäisyydessä saa kaikenlaisia turhia ajatuksia.»

Kreivi kumarsi. »Olen iloinen, että teidän korkeutenne taas kerran suvaitsee torua minua.»

Prinsessa nyökäytti: »Jaa, jaa, vanhan prinsessa Agnesin kanssa ei käy laskeminen leikkiä.»

Aterioidessa puhuttiin Birkensteinistä, Karlstadtista ja muista hoveista. Marie ei kuunnellut; vasta kun nimi Dühnen kuului hänen korviinsa, heräsi hän. »Vanhimmasta pojasta on heillä suruja», sanoi kreivi, »hän tekee velkoja, elää iloisesti ja näyttää olevan kuriin tottumaton. Dühnen oli luonani ja puhui hyvin pessimistisesti tuosta nuoresta miehestä.»

Paroonitar Dünhof huokasi: »Miten vahinko. Kaunis nuori ihminen, hän on varmaan saava huonon lopun.»

»Dühnen ei ole tunteellinen», jatkoi kreivi, »hän ajattelee, että hänellä on kolme poikaa, jos ei yhden kanssa onnistu, on hänellä kaksi muuta reservissä.»

»Aivan oikein», sanoi prinsessa, »ellei mihinkään kelpaa, niin menköön matkaansa.»

Suuttuneena katsahti Marie puhuviin. Mitä tiesivät nuo vanhat julmat ihmiset Felixistä? Kyyneleet eivät olleet kaukana.

Päivällisen jälkeen pelasivat prinsessa ja ruhtinatar Fürwitin ja Streithin kanssa vistiä, paroonitar Dünhof pelasi majurin kanssa halmaa, ja neiti von Dachsberg ja neiti von Reckhausen istuivat yhdessä ja kuiskailivat keskenään. Neiti von Reckhausen kertoi asemansa vaikeuksista. Marie oli istuutunut halmapelaajien viereen, ikäänkuin haluaisi hän katsella heidän peliänsä, mutta hän katseli liikahtamatta lasioven tummia ruutuja ja ajatteli yhtä ainoata asiaa: »Vielä tänään täytyy minun mennä tuohon pimeään yöhön.»

Kun linna oli äänetön ja pimeä, hiipi kaksi olentoa takaoven kautta puutarhaan ja kiiruhti puistoon päin, Marie ja kamarineito Emilie. Taivas oli pilvessä ja yö pimeä. Arkoina painautuivat tytöt lähelle toisiansa, kaikki pelotti heitä, puiden kohina, oksan natina, linnun siipien suhina puun latvoissa. Säikähtyneinä ja hengästyneinä nousivat he rinnettä pienelle lammikolle ja jäivät kivipöydän viereen seisomaan. Oli niin pimeä, että he eivät voineet nähdä mitään.

»Felix!» kuiskasi Marie, silloin, tunsi hän kahden käsivarren kiertyvän ympärilleen ja vetävän hänet alas penkille. Felix nauroi hiljaa, Marie hiipi lähelle häntä, ensi kerran tunsi hän sen ihmeellisen turvallisuudentunteen, minkä kaksi lujaan kiedottua käsivartta ja oman kuumeisen veren kohina synnyttävät pimeää ja uhkaavaa maailmaa sekä oman sydämen levottomuutta vastaan. »Neiti», sanoi Felix Emilialle, »tuolla lammikon rannalla on kanto, siellä voitte vähän aikaa istua.» Emilie katosi. Marie itki, jännitys koko hänen olennossaan oli ollut liian suuri.

»Minkätähden itkette?» kysyi Felix.

»Ah, älkää teititelkö minua», sanoi Marie, »sinä olet ainoa, mitä minulla on. Olen niin kovasti pelännyt, kaikki on niin kauheata ja surullista, kun et sinä ole minun luonani, jos sinä minut unohdat, jos et sinä minua rakasta, silloin tulee minusta vanha prinsessa, joka kutoo villamyssyjä ja perustaa keittokouluja. Sinun täytyy vannoa minulle, että et milloinkaan jätä minua.»

»No niin, tietysti», vastasi Felix, ja hänen äänensä oli hiukan kärsimätön, »mutta mitä hyödyttää nyt siitä puhua, emmehän toki ole tulleet tänne itkemään ja valittamaan.»

»Herra kreivi», kuului äkkiä Emilien ääni, ja kamarineito seisoi taas kivipöydän ääressä, »en voi jäädä sinne, vedestä kohoaa jotakin mustaa ja huutaa: Uh! uh!»

»Tyhmyyttä», virkkoi Felix harmistuneena, »se on mielikuvitusta. Istukaa vain aivan rauhallisena vielä vähän aikaa kannollanne, mehän olemme aivan lähellä.»

»Koetan, herra kreivi», vastasi Emilie ja katosi. »Sinusta puhuvat myös kaikki niin pahaa», alkoi Marie taas valittavalla äänellä, »minkätähden et voi olla hyvä? Minun tähteni kunnollinen.»

»Hyvä?» kuohahti Felix, »mitä sillä tarkoitat? Ovatko ne nuhteita? Olenko sentakia tullut tänne tänä yönä, että saisin vielä kuulla nuhteitakin? Kiitoksia, saan niistä kyllä päivälläkin tarpeekseni.»

»Oi ei, en nuhtele sinua», nyyhkytti Marie, »mutta jos et sinä ole hyvä, mitä minusta sitte tulee? Minulla on kuitenkin vain sinut. Ja sitten tuo sinun — sinun pulasi, auttaisin sinua niin mielelläni, rahaa ei minulla ole paljoa, mutta minulla on koristeita.»

»Vaiti!» tiuskaisi Felix hänelle, »kiellän sinua puhumasta noista vastenmielisistä asioista, se vielä puuttui. Minä ajattelin, että tulen tänne vielä kerran saadakseni oikein suloisen hetken, ja nyt puhutaan tämmöisistä asioista.»

»Nyt sinä olet paha», valitti Marie, »mutta mitä voin tehdä, sinähän olet ainoani, ja jollet sinä ole hyvä, mitä minulla silloin on? Mieluummin haluan kuolla kuin aina olla sairaaloinen prinsessa.»

»Vielä sekin», murisi Felix.

He vaikenivat hetken, Marie tuijotti pimeyteen, pajukossa lammen rannalla huusi vesilintu kirkkaalla äänellä itsepäisesti ja valittavasti yöhön. Mariasta oli kaikki hyvin surullista.

»Se johtuu siitä», alkoi Felix jälleen, »te istutte linnoissanne, ettekä tiedä, mitä eläminen on. Jos meidän aina pitäisi ajatella, mitä on tuleva, emme yli malkaan voisi elää. Ei, mitään ajattelematta, unohtamalla kaikki vastenmielisyydet, jotka kuitenkin aina ovat ympärillämme ja odottavat meitä, ainoastaan siten voimme elää. Katso, se on elämää.» Hän kumartui syvään Marien puoleen ja painoi suunsa lujasti hänen huulilleen. Tämä huokasi syvään: »Niin, tämä on elämää», kuiskasi hän.

»Herra kreivi», kuului Emilien ääni pimeydestä, hän seisoi taas kivipöydän vieressä, »herra kreivi, minä en enään kestä, uudelleen tulee mustaa esille vedestä ja sanoo: Uh! Uh! Ellei teidän korkeutenne palaa taloon, menen minä yksin. Täällähän voi kauhusta kuolla.»

»Ei, Emilie, minä tulen», huudahti Marie säikähtyneenä.

»Voi, noita naisia», huokasi Felix. Marie painoi vielä kerran kyyneleiset kasvonsa Felixin poskea vastaan: »Älä unohda minua!» kuiskasi hän, sitten he erosivat.

Felix jäi penkille istumaan ja kuuli, miten tyttöjen kiireiset askeleet etenivät. Hän ojensi itseään ja haukotteli. Ei, se ei ollut mikään hänen mieleisensä rakkaushetki. Miten ihanaksi hän oli ajatellut oloa prinsessan rakastettuna, mutta nämä kyyneleet ja valitukset, nämä nuhteet ja surumielisyys, ne eivät olleet häntä varten. Hänen olonsa tuntui oikein painostavalta ja ahdistavalta täällä pimeässä puistossa sireenien tukahuttavassa tuoksussa, senlisäksi tuo kirottu lintu alituisine, surkeine valitushuutoineen; teki mieli aivan parkua. Felix hypähti ylös ja kiiruhti pois puistosta. Ulkopuolella puhalsi raittiimpi ilma. Felix hengähti ja alkoi viheltää hiljaa marssia kulkiessaan hitaasti pitkin kylätietä ohi hiljaisten, nukkuvien mökkien. Hän kääntyi pienelle sivutielle, jonka varrella oli talo keskellä puutarhaa. Yhdestä ikkunasta loisti vielä valoa. Felix jäi seisomaan puutarha-aitauksen luo, jota peittivät rehoittavat papuköynnökset, ja jatkoi hiljaista marssinviheltämistään. Talon takaa alkoi kuulua askeleita; kuului kuin juoksisivat paljaat jalat kevyesti hiekalla ja sitten yli vihanneslavojen, tyttö, tummaan pukuun puettuna, astui puutarha-aidan luo ja nojasi käsivartensa papuköynnöksiin.

»No», sanoi Felix ja laski kätensä käsivarrelle, joka oli yökasteesta kostea.

»Pian sammuttaa hän valon ja käy levolle», kuiskasi tyttö, »sitten tulen, odota.»

Sen sanottuaan kääntyi hän ja juoksi uudelleen pimeyteen. Felix odotti, hän pisti kätensä papuköynnöksiin, vilvoittaakseen niitä. Keittiökasvilavoista nousi kylmä, väkevä tuoksu, salaatinlehdillä kahisi sammakoita, jossakin talossa itki lapsi, ja nuoressa viljassa narisivat viiriäiset. Näin tuntui olo hyvältä, kevätyönä seistä ja odottaa tyttöä, se oli elämää, silloin voi hyvin unohtaa prinsessasurut, ajatteli Felix.

* * * * *

Satoi koko päivän. Streith oli koko aamupäivän työskennellyt talous- ja tilikirjojensa ääressä, myöhemmin oli hänellä neuvottelu työnjohtajansa kanssa, sitten rakennusmestarin ja pääpalvelijattaren kanssa. Hän syventyi innolla keskusteluun lannoituksesta, lehmistä ja vasikoista. Tätä kesti aamiaiseen asti.

Aamiaisen jälkeen asettui Streith kirjojensa ääreen, hänen pöydällään oli paksu metsänhoitoa koskeva nidos sekä vanhoillisen puolueen uudistamista käsittelevä kirjanen. Hän tarttui ensin paksuun nidokseen, luki hiukan, asetti sen taas pois, otti käsiinsä kirjasen, silmäili sitä, ja heitti senkin pois. Hänestä näytti tänään, että näillä lehdillä ei seisonut mitään, joka olisi koskenut häntä. Hän nojasi päätään tuolin selustaan; välittömästi johtui hänen mieleensä kaukainen muisto poika-ajoilta. Hän oli kymnasisti pikkukaupungissa ja rakasti Emmaa, yliopettaja Müllerin vaaleata tytärtä. Hän ajatteli kaiket päivät Emmaa, hän kulki heidän talonsa ohitse, nähdäkseen hänet ikkunasta, kulki katua pitkin tavatakseen hänet. Tämä oli myöskin se aika, jolloin hän katkerasti vihasi koulukirjojaan. Caesarin Kommentaareissa ja Xenophonin Anabasiksessa ei seisonut mitään Emmasta; ne olivat olemassa vain vetääkseen hänet pois Emman luota ja estääkseen häntä ajattelemasta tätä. Merkillistä, kun olemme eläneet niin tai näin monta vuotta, olemme vanhoja, sellainen on järjestys. Mutta meidän olentomme ei laske samalla tavalla. Mitä elämä lisänneekin kokemusta ja viisautta, sisimpäämme jää kuitenkin kaikki se, mitä kerran olemme olleet. Sisimpäämme piiloutuu yhä vielä poika hullutuksineen, ja jos hän myöhempinä aikoina taas sukeltautuu esiin, silloin tuo hän tullessaan elämän suuret yllätykset. Oli tosiaankin järjetöntä, että hän, Streith, valistunut, elämäntaiteilija, ei tänään saanut rauhaa vain sentähden että satoi, eikä hänellä ollut mahdollisuutta nähdä kahdeksantoista vuotista tyttöä, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä ja joka ei kuulunut hänelle. Viime aikoina oli hän tottunut siihen, että joka päivä kävelymatkoillaan tapasi Brittan, näki hänet, kuuli hänen puhuvan tunsi olevansa hänen toverinsa, tämä vaikutti häneen kuin nuoruusneste, ja tänään, jolloin hän ei saanut nähdä häntä, kaipasi hän häntä kuin morfinisti morfiiniruiskua. Se oli järjetöntä. Hänen järjestyksenrakkautensa kärsi tästä hämmennyksestä, jonka kaikki tämä aikaansai hänen elämässään, hän häpesi itseään, sillä ylimielinen, irooninen arvostelija hänessä oli vielä valveillaan, hän häpesi itseään, huoneitaan, huonekalujaan ja taulujaan, jotka juhlallisina ympäröivät häntä, ikäänkuin olisivat ne täysin selvillä muodostavansa viisaan, erinomaisen miehen ympäristön. Hän häpesi vielä paljoa muuta, ja hän tunsi itsensä usein loppuun väsyneeksi koettaessaan johtaa ajatuksiaan pois radoilta, joilla niitä odottivat tuskalliset tapaamiset. Mutta tälle kaikelle hän ei mahtanut yhtään mitään, hän tiesi, että tämä elämys oli elettävä. On aikoja, jolloin elämämme näyttää rientävän rinnallamme kuin jokin vieras, jokin itsenäinen, jonka yli meillä ei ole mitään valtaa. Hermostuneena nousi Streith nojatuolistaan, kulki muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, asettui ikkunaan ja rummutti sormella ikkunaruutuun. Sade oli lakannut; aurinko pilkisti hiukan pilvien raosta, suuria pisaroita tippui räystäistä ja rännistä syöksyi kokonainen vesiputous.

Äkillinen ilontunne valtasi hänet niin voimakkaana, että hän punastui. Tiellä vastapäätä ikkunaa seisoi Britta, hänellä oli päällään harmaa sadetakki, huppukauluksen oli hän vetänyt päänsä yli, hän nyökäytti ja nauroi koko kasvoillaan. Streith avasi ikkunan. »Minkätähden seisotte ulkona sateessa», huusi hän, »tulkaa sisään.»

Britta ravisti päätään: »Ei, ei enään sada, tulkaa te ulos.»

»Hyvä, minä tulen.»

Streith ei malttanut huutaa Oskaria; kiireesti otti hän sadetakkinsa, hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti ulos.

»No, nyt tulee kaunista», virkkoi Britta.

Streith hengitti syvään kosteata ilmaa, kaikki harmi oli poissa.

Britta katseli häntä ymmärtämyksellä ja kysyi: «Kaunista, eikö totta?»

»On kyllä, hm, miellyttävää», vastasi Streith, »kävelemmekö.»

He kulkivat kapeata metsätietä. Kuusen oksat olivat täynnä pisaroita, joissa esiinpilkistävä aurinko sytytti pieniä, säkenöiviä valopilkkuja, ja kaikkialla sammalessa, mustikanvarsilla ja sananjaloissa loisti valkea hohde. Ja kaiken tämän keskellä tyttö harmaassa sadetakissa, huppukaulus pään päällä kosteana sateesta; hän näytti Streithista niin metsään kuuluvalta kuin olisi hän sieltä tullut. »Te ette voinut pysyä kotona», alkoi Streith keskustelun, »teidän täytyi tietysti lähteä ulos metsään.»

»Ei, minä en jaksanut pysyä huoneessamme», vastasi Britta, »huone voi olla kamala, kenties senvuoksi, että se tietää niin paljon meistä.»

»Hyvin mahdollista», vahvisti Streith totisena, »metsä on hienotunteisempi.»

»Oh, metsässä», virkkoi Britta, »siellä ei toinen tiedä toisestaan, ja silloinhan on aina hauskempaa, kun ei tiedä toisistaan mitään.»

»Vai niin, hm, se on jotakin uutta», jatkoi Streith, »mutta mitä olette tehnyt koko päivän?»

»Aamulla olen harjoitellut pianonsoittoa», kertoi Britta, »niin äänekkäästi ja epäpuhtaasti, että äiti, joka tänään tietysti on hermostunut, valitti. Mutta minä olin häijy ja soitin vielä kovemmin ja epäpuhtaammin. Myöhemmin nuhteli äiti minua vioistani.»

»Onko teillä paljon vikoja?» kysyi Streith.

Britta kohautti olkapäitään: »Kyllä, minulla on paljon vikoja. Ajattelen joskus, että jos toiset tietäisivät, miltä sisälläni näyttää, suurenisivat heidän silmänsä. Mutta niitä vikoja, joista äiti minua tavallisesti nuhtelee, ei minulla ole. No, siitä ei ole vahinkoa, hän on äiti ja luulee, että hänen täytyy kasvattaa.»

Streith nauroi: »Äitiparat, heiltä odotetaan, että he kasvattaisivat, ja sitten heidän on esiinnyttävä ikäänkuin he ymmärtäisivät noita pieniä arvoituksia, jommoisia heidän lapsensa ovat.»

Britta katseli tarkkaavasti Streithia, hän ei täysin ymmärtänyt tätä, äkkiä kohotti hän kätensä, tarttui oksaan, jonka alitse he kulkivat, ja ravisti sitä. Sateena varisi pisaroita heidän päällensä, Britta nauroi ja räpytteli silmäripsillään, joissa riippui pisaroita. »Se tekee hyvää», sanoi hän, »se auttaa syvintä surua vastaan.»

»Epäilemättä virkistävää», virkkoi Streith pyyhkien pisaroita parrastaan.

Tie kulki nyt kuusikosta pienelle niitylle, joka oli sinipunertava Veronicoista.

»Kaunista», huomautti Streith.

Mutta Britta nyrpisti nenäänsä, hän ei pitänyt näistä kukista: »Ne ovat samannäköiset kuin vanhan Trinen pyhäpuku. Mutta noista minä pidän», ja hän näytti korkeammalla sijaitsevaa osaa niitystä, joka oli keltaisenaan kulleroita, »niitä me poimimme.» Hän kääntyi tieltä niitylle välittämättä korkeasta, märästä ruohosta.

Streith seurasi häntä, varovasti nostellen jalkojaan.

Britta alkoi ahkerasti poimia. »Mutta noukkikaapa toki, herra kreivi», huusi hän, »sidomme sitten seppeleen.»

Streith totteli, tehtävä oli hänelle outo, hänestä oli alituinen kumartuminen ja kovien, kosteitten varsien katkominen vaivaloista. »Miten hän hallitseekaan minua», ajatteli hän.

Brittalla oli pian käsivarret täynnä kukkia ja hän selitti, että niitä oli tarpeeksi. He poistuivat niityltä, Britta istuutui kannolle ja alkoi sitoa seppeltään.

Streith istui häntä vastapäätä toisella kannolla ja poltti savuketta. Oli niin hiljaista heidän ympärillään, hiljaa soiden putosivat pisarat puiden oksilta.

»Te olitte varmaan kaunis, pieni lapsi», alkoi Streith.

»Kyllä», vastasi Britta, »olin kaunis lapsi. Me asuimme silloin kaupungissa, ja minä kuljin joka päivä hoitajattareni kanssa puistossa. Siellä pysähtyivät ihmiset ja sanoivat: »Oi, miten kaunis lapsi!» Olin varmaan siihen aikaan hyvin kiltti, sillä puistossa käveleminen ei totisesti ollut mitään hauskaa. Jos me olisimme jääneet kaupunkiin, olisi minustakin kenties tullut maailmannainen, niinkuin äitikin.»

»Minkätähden?» huomautti Streith.

Britta katsahti hämmästyneenä ylös: »Tehän pidätte maailmannaisista? Kaikki nuo monet naiset, joita te olette rakastanut, ovathan he olleet maailmannaisia.»

Streith hymyili: »Eihän ole niin varmaa», sanoi hän, »että olen rakastanut monia naisia, ja sitte, jos joku rakastaa maailmannaista, ei hän rakasta maailmannaista hänessä, vaan sitä, mitä hän on maailmannaisen rinnalla.»

»Ah, niin», virkkoi Britta varmasti, »hyvää sydäntä tietysti.»

Streith ei vastannut siihen mitään, hän katseli hetken äänettömänä, miten tyttö käänteli noita kalpean keltaisia kukkia ja sitoi seppeltään.

Nyt oli hän valmis, hän pyyhkäisi huppukauluksen päästään, otti hatun pois ja pani seppeleen päähänsä. Kosteat kukat sirottivat pisaroita tukkaan ja otsalle, Britta katseli Streithia ja hymyili hämillään.

»Kaunista», sanoi Streith. Ja todellakin, ihailu tuota kultaseppeleistä tyttöä kohtaan kuumensi hänen vertaan kuin etelän viini, hän olisi tahtonut polvistua noiden värien, tuon hymyilyn, tuon nuoruuden edessä, hän olisi halunnut ottaa hänet luokseen ettei kukaan veisi häntä häneltä. Mutta hän ei tehnyt mitään näistä. Donald von Streith ei voinut tehdä mitään näistä, se ei olisi sopinut hänelle. Sentähden sanoi hän ainoastaan: »Melusine.»