RUHTINATTARIA (continued 3)

»Kuka oli Melusine?» kysyi Britta.

»Sen kerron teille toisella kertaa», vastasi Streith.

Britta istui rauhallisena, hän kävi totiseksi ja juhlalliseksi, kuten tytöt käyvät, kun tuntevat itsensä kauniiksi.

Aurinko peittyi pilvien taa, ruohossa ja puiden oksissa alkoi suhista, sadekuuro kulki yli maan. »Meidän täytyy mennä kotiin», huudahti Britta, hypähti ylös ja veti huppukauluksen seppeleen yli. Kotimatkalla puhuivat he vähän, tämä hetki täynnä kauneutta ja ihailua oli vaikuttanut heihin syvästi ja tehnyt heidät harvapuheisiksi. Vasta tienristeyksessä, kun he erosivat, sanoi Britta: »Yhtä toivoisin vielä.»

»Mitä sitten?» kysyi Streith.

»Saada kerran istua tuon suuren, vaalean ratsun selässä.»

Streith nauroi: »Ellei muuta,sen voimme kyllä tehdä.»

Prinsessa Agnes oli matkustanut, ja linnan asukkaat tunsivat itsensä taas vapaammiksi ja nuoremmiksi. Ruhtinatar lähti iltapäivällä ratsastamaan. Hän ajoi ravia puiston kautta metsään, päivä oli aurinkoinen, tuuli hiukan ja suuret hongat humisivat hiljaa ja yksitoikkoisesti kuin kertoisi syvä ääni pitkää, rauhallista tarinaa. Ruhtinatar iloitsi, että Agnes kälystä huolimatta kevät kuitenkin kukki, että elämä oli täynnä lupauksia eikä ainoastaan arvokkaita kieltäymyksiä.

Tuolla metsätien päässä oli pieni aukea, ja siellä odottaisi Streith häntä vaalealla ratsullaan. Hän joudutti hevostaan ja kääntyi jyrkästi mutkassa. Siinä lepäsi aukea hänen edessään, täynnä auringonvaloa; sen keskellä seisoi ratsu, ja tämän selässä istui tummatukkainen tyttö, kasvot pyöreät, ruusuiset, silmät suuret ja mustat. Hänen edessään seisoi Streith, toinen käsi ohjissa, toinen laskettuna satulalle. Hän katseli ylös mustiin silmiin ja nauroi niin nuorekkaan iloista naurua, ettei ruhtinatar milloinkaan ollut kuullut hänen siten nauravan. Ruhtinatar käänsi päänsä pois ja ajoi ohitse. Hän ei hiljentänyt hevosensa juoksua vielä sittenkään, kun aukea oli jäänyt kauas taakse. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen paeta tuota kuvaa, jonka hän niin tuskallisen selvästi näki edessään, suuren, välkkyvän hevosen, sen selässä tumman tytön, ja vieressä nauravan Streithin, kaikki keltaisen auringonvalon kirkkaasti valaisemana. Kun hän saapui linnaan oli hevonen vaahdossa. Ruhtinatar meni nopeasti huoneeseensa ja soitti kamarineitoa, hän halusi muuttaa pukua. Tänään oli torstai ja naapurit tulivat teelle, hänen täytyi siis pukeutua juhlapukuun. Ennenkaikkea hän ei halunnut olla yksinään, hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti ja puheli samalla kamarineidon kanssa. Oli kysymys ompelijattaresta, jonka piti tulla kaupungista linnaan, ja ruhtinatar halusi saada tietoja hänen aikaisemmasta elämästään.

Mutta vihdoin oli pukeutuminen päättynyt, kamarineidolla ei ollut mitään tehtävää ja oli hänet sen vuoksi lähetettävä pois. Ruhtinatar meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan. Seisoessaan siinä nousi hänen vihansa, hehkuvan kuumana; tuntui hyvältä tuntea sen liekit sisimmässään. Tuo kurja ihminen, miten hän halveksi häntä, miten inhosi häntä! Milloinkaan ei hän enään astuisi tähän taloon, hän tahtoi kostaa hänelle, nöyryyttää häntä, hänestä oli tuleva koko seudun pilkan esine. Ja hän mietti tilaisuuksia, jolloin voisi kukistaa Streithin. Mutta viha ylläpitävine voimineen ei kestänyt kauan. Ruhtinatar tunsi itsensä taas heikoksi ja alakuloiseksi. Hän istuutui nojatuoliin, pani kätensä ristiin, ja kauniit, ankarat piirteet saivat avuttoman ilmeen, aivankuin lapset alkaessaan itkeä. Niin oli siis kaikki mennyttä. Streith oli ollut hänen elämänsä runous. Jo surullisena aikana Birkensteinissa, jolloin kaikki olivat pitäneet häntä enkelinhyvänä ruhtinatarparkana, jota säälittiin, jo silloin oli häntä lohduttanut silloin tällöin saada ajatella nuorta kamariherraa, tämän hiukan turhantarkkaa ritarillisuutta, ihailevia silmäyksiä, joita tämä häneen loi. Oli yksi, jolle hän oli enemmän kuin enkelinhyvä ruhtinatarparka. Ja myöhemmin, kun hän joutui leskeksi ja Streith asettui hänen läheisyyteensä, tiesi hän, että tämä odotti. Hänen tarvitsi sanoa, vain sana, ja hiljainen, harvinainen onni oli hänen omansa. Usein oli hän hiljaisina hetkinä siitä uneksinut, hänen ei vielä tarvinnut kieltäytyä elämästä. Niin kauan kuin Streith oli hänen luonaan, saattoi hän ajatella elämää niinkuin koululapsi viikkoa, jolloin on lupapäivä. Ja nyt, häntä oli pidetty pilkkana ja petetty kuin kyläntyttöä, hän ei ollut muuta kuin naurettava, vanha nainen, joka oli luulotellut, että häntä vielä rakastettaisiin. Muut naiset voivat itkeä ja valittaa, he voivat kostaa tai kuolla, hänen täytyi vaijeta. Ajatus, että joku voisi aavistaa, mitä hänelle oli tapahtunut, tuntui hänestä sietämättömältä. Hän oli taas luoksepääsemätön, enkelinhyvä ruhtinatar. Elämä kulki hänen ohitseen, ja hänelle jäi vain hänen arvonsa. Hän kuuli ulkona vaunujen vierivän, ne olivat hänen vieraansa. Hän nousi, astui kuvastimen eteen, vei kevyesti puuteriviuhkan silmäluomiensa ylitse, ojentautui ja astui ulos.

Vieraat olivat jo kokoontuneet vihreään salonkiin, ruhtinatar tervehti heitä suosiollisella hymyllään, piirineuvos sanoi jotakin, jolle ruhtinatar nauroi, ruhtinatar sanoi jotakin, ja kaikki nauroivat.

Tee tarjottiin, ruhtinatar istui kreivitär Dühnenin vieressä, joka puhui Franzensbadista, piirineuvos kertoi hänen majesteetistaan. Keisari oli kulkenut tästä ohitse, ja piirineuvos oli lausunut hänet asemalla tervetulleeksi. Hänen majesteettinsa oli komean näköinen, tuo katse, oikea valtiaan katse!

»Mutta missä on kreivi Streith?» kysyi kreivitär Dühnen, »häntä näkee nykyään harvoin.»

Hän hautautuu kai maanviljelykseensä», vastasi ruhtinatar rauhallisesti.

»Näyttää siltä», jatkoi kreivitär Dühnen, »että hän viime aikoina on alkanut suosia vuokralaistamme vanhassa metsänhoitajan asunnossa, tuota rouva von Syrmania tyttärineen. Hänet on nähty siellä.»

Ruhtinatar asetti kupin, joka hänellä oli kädessään, takaisin pöydälle; hän pelkäsi, että käsi voisi vavista. Sitten hymyili hän lempeää hymyä ja sanoi: »Niin, vanhoilla herroilla täytyy aina olla jotakin suojeltavaa.»

Seuraavana aamuna löysi Streith aamiaispöydällään kirjeen rouva von Syrmanilta. Tämä pyysi arvoisaa kreiviä kävelymatkallaan poikkeamaan hänen luoksensa, hänellä olisi pari sanaa sanottavana, Britta oli lähtenyt kaupunkiin soitto- ja tanssitunnilleen. »Tietysti», ajatteli Streith pistäessään kirjeen hitaasti takaisin kuoreensa, »tämänhän täytyi tulla.»

Siis tämänpäiväinen aamupäivä oli omistettu epämiellyttäville asioille, sillä hänen aikomuksensa oli myöskin käydä linnan kansliassa antamassa papereita takaisin ja ilmoittamassa majurille, että hän aikoi matkustaa pois. Se oli käynyt nyt välttämättömäksi. Hyvä, hän oli myöskin oikeassa mielialassa, raju päättäväisyys oli saanut hänessä vallan. Sen lisäksi ilmeni ikäänkuin ivallista julmuutta häntä itseään kohtaan. Samalla kuin hän valmistautui hävittämään kaiken sen, mitä hän niin kauan oli pitänyt elämänsä arvokkaimpana ja pyhimpänä sisältönä, katsoi hän ivaten itseänsä, viisasta elämäntaiteilijaa. Nyt piti hän kokonaan hulluutensa puolta, ja oli päättänyt viedä sen perille saakka. Niin lähti hän matkaan. Mennessään ei hän ajatellut itseänsä eikä omia asioitaan, arvostelevasti tarkasteli hän ruisvainioita, joiden ohitse hän kulki, koetteli kävelykepillään ojia, olivatko ne huolellisesti kaivetulta. Linnan puutarhan aitauksen luona ei hän luonut ainoatakaan katsetta puutarhaan; pihan yli meni hän kansliaan.

Majuri istui kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoihinsa vajonneena. »Hyvää huomenta, majuri», sanoi Streith, kun astui sisälle, ja antoi äänelleen iloisen soinnun.

Majuri katsoi ylös, ojensi kreiville kätensä ja sanoi puolestaan: »Hyvää huomenta.»

Mutta kasvojen ilmeestä, ja tavasta, jolla hän ojensi kätensä, huomasi Streith, että majuri oli hämillään. Hän tiesi siis jotakin. Tallimestari, jonka oli tapana seurata ruhtinatarta tämän ratsastusmatkoilla, oli varmaan jo koko linnalle kertonut eilisen tapauksen. »Tuon teille nämä paperit takaisin», sanoi Streith, »tahdotteko katsoa ne läpi, muita ei minulla ole. Minä aijon nimittäin lähteä matkalle.»

»Oh, todellakin», mumisi majuri, »pitkällekin matkalle?»

»Kesämatkalle», vastasi Streith ja istuutui tuolille, jolla hänen oli tapana täällä istua. »Ilmanvaihdos on terveydelle tarpeellista, ainainen paikallaanolo ei ole hyvä. Aika ajoin täytyy meidän vakuuttautua, ettemme ole kasvaneet kiinni turpeeseemme. Teidänkin tulisi joskus lähteä liikkeelle, majuri.»

»Minä voin aivan hyvin», vastasi majuri, katsomatta ylös papereistaan, »en jätä työtäni kernaasti.»

»Ihminen tarvitsee aika ajoin uudistusta», virkkoi Streith. »Käärmekin luo nahkansa, ja ellei se sitä voi, on se sairas.»

»Kiitän», vastasi majuri harmistuneena, »olen nahkaani aivan tyytyväinen. Se on jo kyllin kauan tehnyt minulle hyviä palveluksia.»

Streith nauroi: »Oh, en sano siitä mitään, mutta jokainen ei ole aina nahkaansa niin tyytyväinen.»

Majuri ei vastannut mitään.

Streith sytytti savukkeen ja ojensi jalkansa suoriksi. Tämä huone, jonka hän niin hyvin tunsi, tämä paperin ja musteen tuoksu, pienet maljat täynnä viljanäytteitä ja suuret kärpäset, jotka avonaisista ikkunoista lensivät ulos ja sisälle, valoivat häneen sitä rauhallisuutta, jota vanhastaan tuttu ympäristö tavallisesti synnyttää. Täytyi tuntua rauhalliselta ja suloiselta istua majurin tavalla hiljaa ja tyytyväisenä samalla paikalla.

Hiljainen ääni kuului ovelta päin, ovi aukeni, ja ruhtinatar seisoi kynnyksellä. Molemmat herrat nousivat istuimeltaan ja kumarsivat. Ruhtinatar seisoi liikkumattomana valkeassa aamupuvussaan, käsivarret velttoina riippuen, ja silmät tuijottivat huoneeseen kuin katselisivat ne välinpitämättömään kaukaisuuteen. Sitten hän kääntyi ja sulki hiljaa oven jälkeensä. Majuri loi Streithiin aran silmäyksen.

Streith oli käynyt kalpeaksi, hitaasti istuutui hän jälleen tuolilleen ja jatkoi tupakoimistaan. Hänen korvissaan soi sulkeutuvan oven hiljainen, kuiva ääni, se oli tehnyt häneen vaikutuksen. Tämä ääni tuntui sanovan jotakin, jota ei milloinkaan ennen oltu sanottu hänelle koko hänen elämänsä aikana.

Vihdoin nousi hän sanoakseen jäähyväiset. »Voikaa hyvin, majuri», sanoi hän. Majuri puristi lujasti Streithin kättä, ja ulkonevat, siniset silmät kostuivat. Ulosmennessään kääntyi Streith vielä kerran ja huomautti: »Kun päätämme pujahtaa ulos vanhasta nahastamme, ei meidän milloinkaan pitäisi enään palata siihen takaisin, ei edes silmänräpäykseksi.»

Tyytyväisenä tähän lähtöön jätti hän huoneen.

Oli keskipäivän aika ja piha hiljainen ja autio. Myöskin linna ja puutarha lepäsivät äänettöminä ja ikäänkuin hyljättyinä kirkkaassa auringonvalossa. »Kuin kuolleet», välähti Streithin mielessä, »minulle kuolleet.» Ja todellakin, linna näytti hänestä nyt niiden talojen kaltaiselta, jotka kerran olemme tunteneet ja jotka uudelleen näemme unessa tai muistossamme, niidenkin yllä lepää tuollainen raskasmielinen hiljaisuus; näyttää siltä kuin surisivat ne sitä, että niiden täytyy asua menneisyydessä. »Oikea silmänräpäys tosiaan tulla tunteelliseksi», ajatteli Streith, mutta hän huomasi tyydytyksellä, että hän ei ollut tunteellinen. Hän käveli reippaasti, hän käänsi päänsä ylöspäin nähdäkseen leivon, joka livertäen leijaili taivaan sinessä. Hän suipensi huuliaan ja koetti matkia liverrystä. Metsänhoitajan asunnossa vastaanotti rouva von Syrman hänet portailla. Hänellä oli vaalean keltainen aamupuku ja pieni valkea myssy päässä. »Niin rakastettavaa, kreivi, olla niin täsmällinen», huudahti hän »toivon, että en ole vaivannut teitä.»

»Olen kokonaan käytettävissänne, armollinen rouva», vastasi Streith muodollisesti.

»No, sitten ehkä istuudumme tänne ulos», ehdotti rouva von Syrman, »täällä on vilpoista ja suloista.» He istuutuivat vastapäätä toisiaan penkeille ulko-oven edustalle; Streith nojasi molemmin käsin kävelykepin nuppiin ja odotti. Hänen kasvonsa saivat ankaran ja jäykän ilmeen. Rouva von Syrman mietti hetken, ja kun hän alkoi puhua, vapisi hänen äänensä: »Mitä minulla on sanottavaa, arvoisa kreivi, ei ole helppoa sanoa, mutta te olette niin hieno maailman- ja ihmistuntija, että varmaan ymmärrätte minut. On kysymys Brittasta, ja, eikö totta, se antaa kaiken anteeksi. Olen teille hyvin kiitollinen, että seurustelette lapsen kanssa, teidän seuranne vaikuttaa jalostavasti ja kasvattavasti, juuri kasvattavasti, ja lapsi on siitä hyvin onnellinen. Mutta te ja minä, me tunnemme maailman, me tiedämme, että ihmiset eivät voi nähdä mitään kaunista ja jaloa, vääristelemättä ja panettelematta sitä. Eilen kaupungissa kerrottiin minulle huhuja, joista huomaan, että ihmisillä ei ole mitään parempaa tehtävää kuin panna viisaat päänsä yhteen ja puhua meistä. Luonnollisesti ei meille niin arvoisan seurustelunne tarvitse sen kautta tulla häirityksi, mutta toisaalta, koska on kysymys lapsestani, en voi jättää asiaa aivan huomioonottamatta. Senvuoksi ajattelin: sinä otat rohkeuden puhua asiasta kreivin kanssa, hän on kyllä keksivä jonkun keinon.»

Hän taivutti päänsä toiselle olkapäälle ja katseli Streithia huolestuneena. Tämä oli tarkkaavasti kuunnellut, nyt ojentautui hän ja sanoi hitaasti, ikäänkuin lukisi hän tärkeätä asiakirjaa: »Rohkenen täten, armollinen rouva, pyytää teiltä tyttärenne, neiti Brittan, kättä.»

Rouva von Syrman punastui. Hämmästykseltään ei hän ensin saanut sanaa suustaan, hän ojensi molemmat kätensä kreiville: »Ah, kreivi», huudahti hän. »Te olette jalo ja hyväsydäminen, kenen käsiin voisin lapseni suuremmalla luottamuksella antaa kuin teidän, kenen suojassa voisi lapseni turvallisemmin olla kuin teidän suojassanne? Siunaukseni teillä on, ja Britta, hänhän ajattelee vain teitä, hänhän puhuu vain teistä, te olette hänen ihanteensa. Tietysti ei hän ole mitään tämmöistä ajatellut, hänhän on vielä lapsi, kirjoittamaton lehti. Mutta jos jotakin tällä lehdellä seisoo, on se teidän nimenne, rakas kreivi.»

Streith kumarsi: »Kiitän teitä, armollinen rouva, luottamuksestanne, joka tuottaa minulle suuren kunnian. Edellyttäen, että saan neiti Brittan suostumuksen, josta suotte minulle niin hyviä toiveita, on minulla vielä eräs pyyntö. Minun toivomukseni on, että asia jää salaiseksi. Voisimme matkustaa ulkomaille, jossa asia sitten saisi säännönmukaisen päätöksen.»

»Niinkuin te järjestätte asian, rakas kreivi», virkkoi rouva von Syrman, »käy kaikki parhaiten.»

»Mitä ihmisten puheisiin tulee», jatkoi Streith kuivalla, asiallisella äänellä. Mutta rouva von Syrman keskeytti hänet vilkkaasti: »Ihmiset puhukoot, mitä haluavat, minä tunnen tuon. Ennen olin arka ja kärsin siitä, mutta ajan oloon olen oppinut halveksimaan ihmisten pahanilkistä puhetta. Älkää olko siitä levoton, mutta eikö totta, te tulette tänä iltana meille itse vastaanottamaan lapsen myöntymisen?»

Streith kumarsi taasen: »Kiitän teitä, armollinen rouva», sanoi hän, »kaikesta hyvyydestänne, nyt en saa teitä enään kauemmin viivyttää.» Hän nousi, suuteli rouva von Syrmanin kättä ja poistui.

Rouva von Syrman jäi ovelle seisomaan, hän piti nenäliinaa kädessään, hän tahtoi heiluttaa sitä, jos Streith vielä kerran katsoisi taaksensa, mutta hän ei katsonut taaksensa.

Illalla auringon laskettua meni Streith taas metsänhoitajan asunnolle. Hän oli ensin aikonut ottaa kukkakimpun mukaansa, mutta luopui aiheestaan; ajatus esiintyä säännöllisenä kosijana, kukkakimppu kädessä, Syrmanien luona, oli hänestä vastenmielinen.

Metsänhoitajan asunnossa oli arkihuone kirkkaasti valaistu. Kun Streith astui sisään, tuli rouva von Syrman häntä vastaan, hyvin kauniina punaisessa silkkipuvussa, kädessään piti hän suurta, punaista viuhkaa. »Tervetuloa, kreivi, tervetuloa», huudahti hän. Hänen takanaan seisoi Britta valkeassa puvussa viininpunaisine nauhoineen. Rouva von Syrman tarttui tytärtään olkapäihin ja työnsi hänet Streithin luo. »Ottakaa hänet, kreivi, ottakaa», sanoi hän.

Streith suuteli Brittan kättä, mutta rouva von Syrman asetti toisen kätensä tyttärensä pään päälle, toisen Streithin olkapäälle ja puhui liikutettuna: »Jumala siunatkoon teitä, lapseni. Mutta nyt minun täytyy mennä katsomaan paistiani, teillä on kai paljon toisillenne sanottavaa.» Näin sanoen kokosi hän laahuksensa ja juoksi lyhyin askelin ulos keittiöön.

»Emmekö istuudu», esitti Streith ja kietoi kätensä Brittan vyötärön ympäri, tämän seistessä suorana ja jäykkänä. He istuutuivat sohvalle. Heidän edessään, keskellä huonetta, seisoi juhlallisesti katettu pöytä, jota koristi kimppu kulleroita. Streith oli hämillään, mikä häntä kummastutti. Hänen mielestään kuului liian juhlalliselta, kun hän alkoi puhua: »En ole vielä kuullut teidän suustanne, että te, hm — että te tahdotte tulla omakseni.»

»Kyllä, jos te sitä haluatte», vastasi Britta totisesti, »olen niin mielelläni teidän luonanne. Teidän luonanne on aina sunnuntai.»

»Aina sunnuntai», toisti Streith vilkkaasti, »ja niin täytyy aina olla. Emmekö sinuttele toisiamme?»

Mutta Britta pudisti päätään, hän ei uskonut että se tänään vielä kävisi, se oli niin outoa.

»Hyvä, se käy kyllä myöhemmin», rauhoitti Streith häntä.

»En ole milloinkaan ajatellut», sanoi Britta miettivästi, »että te haluaisitte naida minut. Ihmiset sanoivat, että te menisitte naimisiin ruhtinattaren kanssa.»

»Ihmiset puhuvat niin paljon», mumisi Streith harmistuneena.

»Minä en ole myöskään milloinkaan ajatellut», jatkoi Britta, »että voisin tulla kreivittäreksi, äiti on koko iltapäivän puhunut minulle kreivittärestä, niin etten jaksa sitä enään ajatella.»

»No, mehän emme tarvitse sitä ajatellakaan», virkkoi Streith iloisesti.

Britta huokasi; »Hauskempaa oli ennen.»

»Ennen?» kysyi Streith.

»Niin, ennen kihlausta.»

Streith nauroi: »Järjestämme kyllä asian niin, ettei kihlaus häiritse meitä.»

Rouva von Syrman palasi huoneeseen, jälessään Trine, joka kantoi vatia. Trine oli pukeutunut sinipunervaan pyhäpukuunsa ja koetti vääntää kasvonsa, jotka muistuttivat häijyjä, vanhoja miehenkasvoja, ystävällisen näköisiksi.

»Pyydän, illallinen odottaa», kutsui rouva von Syrman, »morsiuspari istuu yhdessä minua vastapäätä.» Trine asetti vadin pöydälle, siinä oli munaviipaleita sinappikastikkeessa tuoreiden salaattien kera. »Pieni eturuoka», sanoi rouva von Syrman, »olkaa hyvä. Meidän illallisemme on maalainen ja yksinkertainen, ja miten se voisi muuta olla.»

»Ne ovat parhaita illallisia», huomautti Streith kohteliaasti.

»Sitä mieltä oli myöskin aina kreivitär Erdödi», kertoi rouva von Syrman. Aikaisemmin tapasin kreivittären melkein joka vuosi joko Kissingenissä tai Franzensbadissa. Voin hyvin sanoa, että olin kreivittären ystävä. Kreivitär kertoi mielellään siitä, miten hän kerran Unkarissa ratsastusmatkalla eksyi, hän tuli pienelle talonpoikaistalolle, astui alas hevosen selästä, ja kun hänen oli nälkä, pyysi hän jotakin syödäkseen. Hän istui karkean puupöydän ääreen, ja hänelle tuotiin sinisellä fajanssilautasella kappale mustaa leipää; pala juustoa ja senlisäksi lasillinen sameata viiniä, tämä ateria, sanoi hän, oli paras, minkä hän elämässään oli syönyt. Hän muisti sen myöskin, kun hän seuraavana talvena oli sairas ja ilman ruokahalua; kaupungista oli hankittava hänelle sininen fajanssilautanen, hän meni keittiöön, istuutui keittiöpöydän ääreen, antoi tarjota itselleen fajanssilautasella mustaa leipää ja juustoa, sekä lasin viiniä, »mutta», oli hänellä tapana sanoa, »se ei sittekään ollut sama».

»Me emme milloinkaan koe kahta kertaa samaa», huomautti Streith.

»Se on totta», sanoi rouva von Syrman.

Trine ilmestyi jälleen ja tarjosi vasikanpaistia tuoreitten vihannesten kanssa.

»Maan hedelmiä», selitti rouva von Syrman, ja kun kaikki olivat saaneet, jatkoi hän taasen keskustelua: »Kreivitär kertoi minulle myöskin paljon Wienin hovista, ankara etiketti on varmaan hyvin kiusallinen.»

»Joka sen tuntee, hänelle se on miellyttävää, niinkuin kaikki järjestys», vastasi Streith hiukan terävästi.

»Siinä olette varmaan oikeassa», kiiruhti rouva von Syrman myöntämään, »tehän tunnette niin hyvin hovielämän. Hovielämä on varmaan hyvin mielenkiintoista.»

Mutta sekään ei näyttänyt Streithia miellyttävän, hänen äänensä oli ärtynyt, kun hän vastasi: »Hovissa tapahtuu monenlaista, mutta mielenkiintoinen on tuskin oikea sana, kun on kysymys elämästä siellä.»

»Tietysti», virkkoi rouva von Syrman, »se ei voi tyydyttää teidän henkisiä tarpeitanne.»

Streith ei vastannut tähän mitään, ja keskustelu pysähtyi joksikin aikaa. Trine tuli, vei paistin ulos ja tarjosi pientä kakkua, jäähdytysastiasta otti hän pullon samppanjaa, avasi korkin ja kaatoi viinin korkeihin, suippoihin laseihin.

»Jääkylmää se ei ole», sanoi rouva von Syrman anteeksi pyytäen, »ja varmaan se on myöskin liian makeata. Ennen join mielelläni samppanjaa, mutta sen täytyi olla hyvin sec. No, à la guerre comme à la guerre, maljanne. Onneksenne, rakkaat lapseni.»

Lasit kilahtivat vastakkain, rouva von Syrman tuli liikutetuksi, hän nojautui tuolissaan taaksepäin, löyhytteli viuhkalla viileyttä ja sanoi valittaen: »En olisi uskonut, että elämässäni saisin enään elää näin onnellista hetkeä.»

Britta maistoi hiukan lasistaan ja nauroi, hän väitti, että viini kutkutti hänen kurkkuansa. »Rakas lapsemme on niin äänetön tänään», jatkoi rouva von Syrman, »suuri onni tekee hiljaiseksi.»

»Mutta hyvältä kai se on maistunut?» kysyi Streith ja asetti kätensä Brittan käden päälle. Hän katui kuitenkin heti kysymystään, se kuului aivan vanhan sedän hyväntahtoiselta kysymykseltä veljentyttärelle. Rouva von Syrman vastasi tyttärensä puolesta: »Hän on syönyt niin vähän, onni tekee kylläiseksikin. Kerrohan meille kuitenkin, lapseni, mitä sinulle kaupungissa tapahtui.»

»Kaupungissa soitin ensin huonosti pianoa», kertoi Britta, »myöhemmin tanssitunnilla sanoi herra Hilte, että minussa ei ole siroutta.»

»Mitä herra Hilte siroudella tarkoittaa», huomautti Streith, »ei kenties ole helppoa käsittää.»

»Ei, minä tanssin todellakin huonosti, se ei yksinkertaisesti käy. Mutta te, herra kreivi, te tanssitte varmaan hyvin.»

»Tanssi kuului aikaisemmin ammattiini», vastasi Streith. »Nyt en ole pitkiin aikoihin harjoitellut sitä taitoa.»

»El, ei», huudahti, Britta, »teidän täytyy tanssia ihanasti, teidän kanssanne osaisin tanssia.» Ja hän hypähti ylös, huusi Trineä, pöytä oli työnnettävä syrjään, sillä hän halusi tanssia Streithin kanssa.

»Sellainen lapsi», sanoi rouva von Syrman hymyillen ja suoristi nauhat Brittan puvussa: »No, nyt voit mennä, pikku kreivitär.» Itse istuutui hän pianon ääreen ja soitti valssia. Streith ja Britta tanssivat. Avonaisista ikkunoista kuului kuusien humina, se sekaantui kuin suuren bassoviulun ääni valssin säveleihin. Ikkunan ulkopuolella seisoivat Trine, Andreen, Annelise, Andreen äiti ja Margusch, Andreen tytär, ja katselivat tanssia. Britta ei saanut tarpeekseen, mutta Streithia pyörrytti, ja täytyi hänen istua. Britta istui hänen vieressään, huulet puoli avoinna, silmät loistaen. »Se oli ihanaa», sanoi hän ja nojasi kuumia kasvojaan Streithin olkapäähän, »luulen, että niin tanssitaan taivaassa.»

Rouva von Syrman soitti nyt hiljaista, suloista säveltä, Streith kumartui Brittan puoleen. »Itketkö sinä?» kysyi hän hämmästyneenä.

»Se on kyllä tyhmää», vastasi Britta ja pyyhki kyyneleet silmistään, »en tiedä miksi, mutta minusta tuntui yhtäkkiä kaikki niin surulliselta.»

Huolestuneena kiiruhti rouva von Syrman heidän luoksensa. »Lapsi on hermostunut», sanoi hän, »liian paljon onnea yhtenä päivänä tekee hermostuneeksi. Nukumme hyvin yön ja huomenna näytämme ystävällemme iloiset kasvot.»

Streith sanoi hyvästit ja läksi. Ulkona katsoi hän vielä taakseen, ikkunassa näki hän Brittan vartalon kuvastuvan tummana valoisaa taustaa vasten, tuuli leikki hänen tukassaan ja antoi kiharoiden liehua pienten, tanssivien varjojen lailla hänen päänsä ympärillä.

Britta halusi, että Streith jonakin iltana lähtisi hänen kanssansa purolle rapuja pyytämään. »Hyvä», sanoi Streith, »Oskar voi panna evästä koriin ja seurata mukana.»

»Ei», pyysi Britta, »ei tuo vanha, ankara herra, silloin emme voi pitää hauskaa, Margusch tulkoon kantamaan koria.»

Niin kantoi Margusch koria eväineen ja Andree kantoi pieniä, pyöreitä, pitkiin sauvoihin kiinnitettyjä haaveja. Kun he tulivat niitylle, lepäsi sen yllä vielä rauhallinen kirkkaus, jommoinen kesäiltoina tavallisesti heti auringonlaskun jälkeen peittää maan. Britta auttoi Andreeta ja Marguschia sitomaan syöttejä haaveihin ja pistämään niitä veteen. Streith oli istuutunut ruohomättäälle, ilma oli tukehduttava ja painostava, mutta purosta nousi kosteata kylmyyttä. Streithin edessä levisi maa tasaisena ja avarana, peltoja, maanteitä, poppelikujanteita, siellä täällä talo, jossa jo himmeä valo tuikki, kaikki jonkunverran väritöntä ja elotonta laskeutuvassa hämärässä. Taivaanrannalla oli sinertävä pilviseinä, jota silloin tällöin valaisi kultainen salama. »Satumaista, uskomatonta», ajatteli Streith. Se oli tunne, joka nykyään yhä uudelleen valtasi hänet; mitä hän koki, oli kaunista, ja niinkuin hän halusi, ja kuitenkin satumaista, uskomatonta. Hänestä tuntui toisinaan, että hän eli toisen ihmisen elämää, niinkuin joskus tapahtuu unessa.

Britta tuli ja istuutui hänen viereensä. »Andree sanoo», kertoi hän, »että tulee ukonilma. Täällä onkin niin kammottavan hiljaista, tuntuu siltä kuin kaikki odottaisivat jotakin.»

»He odottavat heräämistään», vastasi Streith hajamielisesti.

»Mitä tarkoitat?» kysyi Britta ihmetellen.

»Oh, en mitään», virkkoi Streith, »emmekö nyt lähde kokemaan haaveja?»

Brittan kulkiessa aivan pitkin puron rantaa ja kumartuessa nostamaan haaveja, seisoi Streith aivan hänen takanaan ja piti kiinni hänen vyöstään. Margusch kori käsivarrella seisoi heidän vieressään ja otti vastaan ravut. Andree hymyili tyytyväisenä: »Kun on näin tyyntä», virkkoi hän, »syövät nuo elävät kuin hullut.»

Ja itse asiassa olivat haavit aivan täynnä. Kun Britta varovasti kahdella sormella nosti elävät haavista heittääkseen ne koriin, nauroi hän ja päästi pieniä ihastuksen huutoja. Korissa hieroivat ravut koipiaan hiljaa vastakkain, että kuului kuin hiljaista rapinaa. Vedestä nousi kevyt suonhaju, joka sekottui ruovoista ja vesikasvien siitepölystä lähtevään tuoksuun.

»Kaunista», ajatteli Streith taas, »mutta epätodenmukaista.»

Kun kaikki haavit olivat koetut, tunsi Britta itsensä väsyneeksi; ilma teki jäsenet painaviksi. »Nyt syömme», ehdotti Britta. He istuutuivat ruoholle, Margusch otti eväät esille. Britta söi hitaasti ja mieltymyksellä, joi lisäksi kirkasta, makeata viiniä, ja kun hän oli lopettanut, nojautui hän tyytyväisenä taaksepäin ja sanoi: »No, nyt sinun täytyy sytyttää savukkeesi, siinä on niin ylhäinen tuoksu.»

Hämärä oli laskeutunut niitylle, ja pilviseinä salamoineen taivaanrannalla oli kohonnut korkeammalle.

»Oikeastaan on sellainen ilma, että minä pelkäisin», sanoi Britta, »ellet sinä olisi mukana.»

»Ja nyt?» kysyi Streith.

»Nyt on hyvä», jatkoi Britta. »On aina niin, että ihminen voi kääntää kaikki hyvin päin. Kun lapsena kesähämärässä makasin yksin vuoteessani, silloin pelkäsin, joka nurkassa oli jotakin, jota pelkäsin; mutta kun lapsenhoitaja astui sisään, oli kaikki pelko kadonnut, ja lastenhuone oli taas vanha, hyvä lastenhuone. Niin se on. Oletko sinäkin lapsena pelännyt, kerrohan jotakin siitä ajasta, jolloin et vielä ollut hieno, ylhäinen herra, vaan pieni lapsi. Olitko onnellinen?»

»Minulla ei ollut mitään syytä olla olematta onnellinen», vastasi Streith miettien, »minulla oli hyvät vanhemmat ja vanhempi veli, jonka kanssa väliin tappelin, mutta se ei ole elämääni katkeroittanut. Me asuimme kaupungissa kauniissa talossa, jossa oli suuri puutarha, ei, minä en ollut onneton, mutta minä olin, luulen, yksinäinen lapsi, joka seikka riippui kai minusta itsestäni. Lapsillahan on aina oma maailmansa, josta he eivät puhu aikaihmisten kanssa, koska heitä ei kuitenkaan ymmärretä. Minun maailmani täytyi olla hyvin kirjava, sillä minä olin hyvin vaitelias. Olin mielelläni yksinäni ja leikin itsekseni. Näiden lapsuusvuosien pääasiallinen elämys oli kuitenkin Deborah.»

»Deborah?» kysyi Britta ja nousi istumaan, »kerro, kerro.»

»Lapsenhuoneeni sijaitsi talon päätypuolella», jatkoi Streith. »Sitä vastapäätä sijaitsi kapean solan toisella puolella toisen kauniin talon päätypuoli, joka talo kuului rikkaalle juutalaiselle. Näillä ihmisillä oli yksi ainoa tytär, Deborah, joka oli minun ikäiseni. Deboraan lastenhuoneen ikkuna oli vastapäätä meidän lastenhuoneemme ikkunaa, ja hän istui mielellään tuntikausia ikkunalaudalla ja katseli minua, ja minä seisoin meidän ikkunassamme ja katselin häntä. Deboraan ihaileminen oli minusta suuri, kiihdyttävä nautinto, ja hänelle näytti tuottavan tyydytystä antaa minun ihailla itseänsä. Minusta hän oli hyvin kaunis; hänellä oli mustat, välkkyvät kiharat, pienet, keltaiset kasvot ja suuret, tummat silmät. Hän oli myöskin minun mielestäni aina komeasti puettu, muistan punaisen puvun kultapitseineen ja keltaisen puvun valkeine pitseineen. Välistä, nähtävästi silloin, kun hänen äitinsä ei ollut kotona, otti Deborah esille kultaketjun, jossa oli vihreä jalokivi, ja kiersi sen päänsä ympärille. Silloin istui hän liikkumatta kuin pieni jumalankuva, ja antoi minun kummastellen katsella itseään. Muutenkin antoi Deborah mielikuvitukselleni paljon työtä.»

»Sinä olit häneen rakastunut», huomautti Britta.

»Kenties», virkkoi Streith, »vaikkakin rakkaus niinä vuosina on toisenlainen kuin rakkautemme myöhempinä vuosina. En muista, että olisin halunnut päästä lähemmäksi Deboraata, puhella hänen kanssaan, taikka syleillä ja suudella häntä. Mitä minä toivoin, oli itse olla Deboraana, niin kaunis kuin hän, omata niin pitkät kiharat ja niin suuret silmät, käydä niin kauniisti puettuna ja kietoa kultaketju pääni ympärille. Sitä minä halusin. Kuvittelin tiloja, joissa esiinnyin Deboraana; ja itse olin mielestäni silloin hyvin vähäpätöinen, ja kärsin katkerasta tunteesta, että olin vain ruma, pieni poika.»

»Ihmeellistä», sanoi Britta. »Ja mitä hänestä tuli?»

»Yhteen aikaan ei Deborah enään näyttäytynyt ikkunassaan», kertoi Streith edelleen, »ja minä kuulin, että hän oli sairas ja sitten minulle sanottiin, että hän oli kuollut. Tämä koski minuun kovasti, juoksin ulos puutarhaan, heittäysin ruohikkoon ja ajattelin Deboraata. Muistan vielä aivan hyvin loppukesän iltapäivän kirjavina daalioineen ja astereineen ja hämähäkinverkot, jotka liehuivat tuulessa. En voi sanoa, että surin Deboraata, kuolema tuntui minusta suurelta kunnialta, joka saattoi tulla vain niin kauniin, pienen tytön osaksi, se kohotti hänet minun silmissäni, kohotti hänet korkealle minun yläpuolelleni, sillä sellaiset rumat, pienet pojat kuin minä eivät kuole. Nyt toivoin ainoastaan yhtä: saada nähdä Deboraata. Menin ulos kadulle, kuljin edestakaisin juutalaisen taloon vievän oven edustalla ja uskalsin vihdoin astua eteiseen. Siellä seisoi vanha mies, jolla oli pitkä valkea parta. »Sinä haluat kai nähdä pienokaisemme?» sanoi hän ystävällisesti, tarttui minua kädestä ja vei erääseen saliin. Siellä oli paljon ihmisiä, naiset mustissa puvuissa ja mustissa harsoissa, herrat mustissa takeissa. Suurissa, hopeisissa haarakynttiläjaloissa paloi kynttilöitä, ja paljot kukkaset tekivät ilman huoneessa raskaaksi ja äiteläksi. Mutta kynttilöiden ja kukkien keskellä makasi Deborah valkeassa arkussa, hänen silmänsä olivat ummessa, hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä kapeammilta ja keltaisemmilta kuin tavallisesti, mustien, pitkien kiharoiden ympäröiminä. Hänellä oli valkea silkkipuku, ja pieniin, keltaisiin käsiin oli pistetty lilja. Mutta erikoisesti ihastuin pieniin, jäykkiin jalkoihin, jotka olivat pistetyt kultakenkiin. Ihastuksesta sanattomana katselin Deboraata, en milloinkaan ollut nähnyt mitään niin kaunista. Jonkun hetken kuluttua vei vanha herra minut taas ulos. Menin puutarhaan, heittäydyin pitkälleni ruohoon, ja nyt minä itkin, minä itkin, koska en voinut maata kynttilöiden ja kukkien keskellä valkeassa silkkipuvussa kultaiset kengät jalassa, ympärilläni itkeviä naisia ja juhlallisia vanhoja herroja.»

»Deborah raukka», sanoi Britta ja nojasi päätään Streithin olkapäähän. »Mutta sano, toivotko nytkin joskus, että olisit minä?»

Streith hymyili: »Nyt on toisin; mutta on mahdollista, että rakkaudessa sinuun joskus esiintyy vanhaa poika-ajan tunnetta.»

»Ja sano», kyseli Britta edelleen, »jos olisit minä, millaista silloin olisi?»

»Ihanaa», vastasi Streith, »luulen, että suonissa palaisi suloinen lämpö.»

»Oh, sinä raukka, sinua paleltaa», huudahti Britta, ja hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, hiipi aivan hänen lähelleen, anteliaasti nuorine ruumiineen, ylpeänä siitä, että voi tehdä toiselle hyvää. Taivas meni pilveen, nouseva pilviseinä nieli tähden toisensa jälkeen, tiheät salamat halkoivat sitä, ja etäisyydessä jyrisi ukkonen. »Meidän täytyy kiiruhtaa kotiin», huomautti Andree, »se on noussut nopeammin kuin minä luulin.»

»Menkäämme», sanoi Streith ja laski Brittan käsivarren omalleen.

Suuria, haaleita pisaroita alkoi pudota. Metsässä oli hyvin pimeä, sade rapisi ja suhisi puiden oksilla, silloin tällöin kirkasti salama tienoon, suurina ja mustina seisoivat kuuset sinertävässä valossa. Silloin katsahti Streith Brittan kasvoihin, sinisiä kipinöitä säihkyi tämän silmistä, häh heitti päänsä taaksepäin ja hymyili salamalle.

* * * * *

»Ajattelen», sanoi ruhtinatar paroonitar Dünhofille ja silmäili miettien tytärtään, »ajattelen, että meidän täytyy keksiä jotakin tehtävää pienokaiselle. Hän voisi auttaa pappilan tyttöjen pyhäkoulussa, kenties hän mieltyisi siihen. Suunnittelen myöskin kuukausikokousta luonani naapuriston naisille. Voisimme tehdä käsitöitä lähetystyön hyväksi, ja pastori voisi lukea meille jonkun lähetyskertomuksen.»

»Miten kaunista», sanoi paroonitar.

Marie rypisti kulmakarvojaan ja näytti paatuneinta ilmettään; hän ei pitänyt näitä suunnitelmia välttämättöminä. Jo jokapäiväisiä toimiaan, lukemista ja kävelyretkiä neiti von Dachsbergin kanssa, ja ajeluja äitinsä kanssa piti hän häiritsevinä, hänen rakkautensa antoi hänelle tarpeeksi tekemistä. Usein ihmetteli hän itsekin, että rakkaus saattoi niin täyttää elämän. Joskus ei hän tehnyt muuta kuin makasi hiljaa auringossa ja tuijotti ylös taivaalle, suuren elämyksen synnyttämän tunteen suloisesti lämmittäessä verta. Mutta sitäkin piti Marie tärkeämpänä kuin kaikkia pyhäkouluja ja lähetyskokouksia. Pääasia olivat kuitenkin kirjeet Felixille. Myöhään yöhön istui hän ylhäällä kirjoittaen näitä pitkiä kirjeitä, joihin hän pani koko sielunsa. Kun hän luki läpi tämmöisen kirjeen, hämmästyi hän sitä tunteiden rikkautta, jonka keksi itsessään. Tosin ei kirjeitä koskaan lähetetty, vaan suljettiin ne huolellisesti kirjoituspöydän laatikkoon, mutta siitä huolimatta valmistivat ne hänelle hurmaavan onnen. Mutta pian ei tämä riittänyt Marielle, hän tahtoi saada vastauksia, ja niin kirjoitti hän myöskin Felixin nimessä vastaukset, kirjeitä täynnä hellää intohimoa, ja tämä oli vielä vaikuttavampaa kuin omien kirjeiden kirjoittaminen. Kun tällainen kirje oli valmis, pisti hän sen taskuunsa, meni puistoon, istuutui penkille, jolla oli istunut Felixin kanssa, ja luki kirjeen. Taikka hiipi hän hietakuopalle, makasi siellä, missä oli maannut Felixin kanssa, posket hehkuen, silmät loistaen ja selkiselällänsä, ja kuumeisessa tyttö-mielikuvituksessaan saivat Felix, hän itse, hänen rakkautensa omituisen epätodellisen, satumaisen elämän, joka oli äärettömän kaukana Gutheidenin jokapäiväisistä hiljaisista askareista. Eräänä iltana istuivat herrasväet tavalliseen aikaan päivällispöydässä. Nyt, kun Streith ei enään näyttäytynyt, olivat päivälliset ikäviä. Ruhtinatar puhui vähän, ja parooni Fürwit koetti tosin johtaa keskustelua, mutta hänelle ei johtunut paljon mieleen. Tänään oli hän innostuneen näköinen; tämä oli merkki siitä, että hänellä oli uutinen kerrottavana, ja niinpian kuin oli istuttu pöytään, alkoi hän: »Dühnen raukat!» »Kuinka niin?» kysyi paroonitar Dünhof, »tuottaako Felix heille taas suruja?»

»Tuottaa», kertoi parooni, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen, »nuori mies on taas kotona, ja tällä kertaa on hän menettänyt virkansa. Suora ero: ruma pelijuttu, hyvin ruma juttu.»

»Äiti parka!» sanoi ruhtinatar.

»Ja isä», jatkoi parooni Fürwit, »me tunnemme Dühnenin, hän kiihottaa itsensä yltiöpäiseen kovuuteen, poika ei kelpaa mihinkään, sanoo hän, siis lähteköön Amerikaan, minulla on vielä kaksi poikaa, kenties onnistuvat he paremmin.»

»Kuinka kauheata», sanoi neiti von Dachsberg, ja majuri sanoi synkästi: »Nyt maksaa sellainen tapaus vain matkan Amerikaan, minun aikanani ei upseeri helposti elänyt sellaisen jutun yli.»

Kukaan ei vastannut, parooni Fürwit katseli moittien majuria; hänestä oli tahditonta puhua sillä tavalla naisten läsnäollessa.

Marien sydän alkoi kiivaasti sykkiä, mutta hän ojentautui, tuijotti lautaseensa ja puristi kouristuksentapaisesti kylmiä käsiänsä lautasliinan päällä. »Ei vain itkeä», ajatteli hän, »ei vain antaa huomata mitään.»

Keskustelu muutti suuntaa; ruhtinatar puhui lähetyssaarnaajasta, jonka piti puhua kylässä.

»Niin», sanoi parooni Fürwit, »hän tulee Bir-kir-krasta.»

Nimi huvitti häntä, hän toisti: »Bir-kir-kra.»

Neiti von Dachsberg nauroi ja väitti, että sellaista paikkaa ei olekaan. Äänettöminä kulkivat palvelijat pöydän ympärillä, kaasivat viiniä laseihin ja tarjosivat jälkiruokaa.

Marie saattoi olla rauhallinen; nuo kaikki eivät huomanneet mitään siitä, että nuori tyttö, joka istui niin hyvinkasvatetun suorana heidän keskellään, vavisten vartioi sielunsa tuskaa, jotta ei kenellekään sitä paljastaisi.

Päivällisen jälkeen jäi seura puutarhasaliin. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit pelasivat halmaa, neiti von Dachsberg luki »Revue des deux Mondesia», ruhtinattaren tehdessä käsityötä.

Marie istuutui jonkun matkan päähän toisista pimeään nurkkaan; hän veti polvet allensa, kyyristyi väristen suureen nojatuoliin ja istui siellä aivan hiljaa. Mutta hänen sisällään valitti: »Mitä minä teen? Mitä minä teen? Felix on hädässä, Felix on kaikkien hylkäämä ja poistyöntämä, Felixin täytyy lähteä ainaiseksi pois, mitä minun on tehtävä? Ja tämän kauheuden tapahtuessa voivat he istua täällä, ikäänkuin he eivät tietäisi mitään. Neiti von Dachsberg lukee syvällä, opettavalla äänellään, parooni Fürwit mäkättää hiljaista nauruaan, jonka aina kuulee, kun hän on voittanut pelin.

Miten Marie vihasi kaikkia näitä sydämettömiä, järkähtämättömän tyyniä ihmisiä.

Unettoman yön kuluessa teki Marie päätöksensä. Hänen täytyi puhua Hildan kanssa, ja hänen täytyi nähdä Felix.

Seuraavana aamuna lausui Marie toivomuksen lähteä Schlochtin'iin.

Ruhtinatar ei ollut siihen tyytyväinen. »Mitä sinä teet tuon levottoman perheen luona?» sanoi hän. Kun hän kuitenkin näki tyttärensä tuskaiset kasvot, lisäsi hän: »Hyvä, hyvä, voit lähteä; paroonitar Dünhof seuraa sinua.»

Iltapäivällä lähtivät Marie ja paroonitar Dünhof Schlochtin'iin. Vierailu ei näyttänyt olevan tervetullut. Paroonitar Üchtlitz ei itse tullut näkyviin, tyttäret vastaanottivat vieraat kasvot kalpeina ja hämmentyneen näköisinä, ja kun seura istui yhdessä puutarhakuistilla, tuotti luontevan keskustelun aikaansaaminen huomattavaa ponnistusta. Hilda istui syrjässä ja vaikeni.

Marien täytyi ihaillen katsella häntä, sillä ylpeän päättäväisyyden ilme kaunisti ihmeellisesti hänen kalpeita kasvojansa.

Vihdoin tuli paroonitar Üchtlitz, hän istui vierastensa luo, otti hajamielisesti osaa keskusteluun ja pyysi sitten paroonitar Dünhofia kanssansa arkihuoneeseen.

»Ja me menemme puutarhaan», sanoi Marie Hildalle. Tämä nousi vaijeten ja tarjosi Marielle käsivartensa. Niinpiankuin molemmat tytöt olivat yksin puutarhassa, alkoi Marie: »Miten on Felixin laita?» »Felix», vastasi Hilda rauhallisena, »Felix on tehnyt suuren tyhmyyden. Tiesin, että näin oli käyvä. Hän on tuhonnut elämänsä täällä, mutta mitä se merkitsee? Maailma on suuri ja elämä on pitkä.»

»Täytyykö hänen lähteä pois?» kysyi Marie jälleen.

Hilda katseli ylös kastanjanoksiin, joiden alitse he kulkivat, ja sanoi juhlallisesti: »Felix lähtee pois, ja minä lähden hänen kanssansa.»

»Sinä?» Marien silmät kävivät suuriksi ja kirkkaiksi hämmästyksestä.

»Niin, minä lähden hänen kanssansa», jatkoi Hilda, »sillä muuten on hän hukassa. Hän on niin heikko ja kevytmielinen; minä olen auttava häntä alkamaan uutta elämää ja tulemaan mieheksi. Olemme menneet kihloihin.»

»Ja sinun vanhempasi?» tiedusteli Marie.

Hilda kohautti olkapäitään: »Minusta on hyvin ikävää, että vanhempani eivät ole samaa mieltä, mutta minä olen siinä ijässä, että itse voin päättää itsestäni. Minähän en kuulu vanhemmilleni, vaan itselleni ja Felixille.»

Marie vaikeni hetken, ja sitten tuli liikutettuna: »Rakastatko sitten häntä?»

Hilda hymyili: »Miten sinä kysyt, pienokainen. Tietysti minä rakastan häntä.»

»Ja hän?» kysyi Marie. »Rakastaako hän sinua?»

»Kyllä», vastasi Hilda miettien, »kyllä hän rakastaa minua, mutta niinkuin miehet rakastavat, epävarmasti ja levottomasti, kunnes me aikaansaamme järjestystä.»

»Sitä minä en ymmärrä», huudahti Marie silmät salamoiden, »se ei toki ole mahdollista!»

»Minkätähden se ei olisi mahdollista?» arveli Hilda. »Ah, sinä ajattelet kevättä. Hyvä Jumala, sellainenhan on toki ohitse, kun elämän vakavuus alkaa. Te istuitte yhdessä sireenimajassa, mitä se merkitsee? Ajanvietettä lupa-aikoina, leikkiä, jota miehet tarvitsevat. Voitko sinä sitten auttaa häntä, voitko pelastaa hänet? Voitko olla hänelle jotakin? Sinähän et linnassasi edes tiedä, mitä elämä on. Kun kerran ilman lupaa menet puistoon, luulet, että olet jo paljon tehnyt hänen tähtensä. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia lapsellisuuksia, nyt on kysymys elämästä.»

Marie tuli aivan punaiseksi, ja itku oli lähellä. »Tiedän, sinä olet aina puhunut niin», sanoi hän, »sinä olet aina esiintynyt kuin olisi naurettavaa, että joku rakastaa minua, kuin olisi se lapsellisuutta ja leikkiä ja tyhmyyttä. Mutta jos joku rakastaa sinua, on se vakavaa. Sinä olit aina mustasukkainen ja tahdoit hänet itsellesi.»

Hilda hymyili säälivästi: »Pikku raukka, älä kiihdytä itseäsi. Se oli väärin Felixiltä, mutta miehet ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Se tekee kenties hiukan kipeätä, mutta sinä unohdat sen pian. Sinä löydät kyllä toisen, joka istuu kanssasi sireenimajassa.»

Tämän loukkauksen kuullessaan taivutti Marie päänsä ja vaikeni. Tämän itsetietoisen, ylpeän tytön rinnalla tunsi hän itsensä heikoksi ja avuttomaksi, ja kun hän alkoi puhua, kuului se hiljaiselta valitukselta: »Tahdon tavata Felixin.»

»Minkätähden?» virkkoi Hilda, »mitä teillä voi vielä olla toisillenne sanottavaa!»

He olivat kulkeneet alas kastanjakujaa ja saapuivat lammikon luo. Siellä seisoi Felix vaaleassa kesäpuvussa, olkihattu päässä, ja heitteli litteillä kivillä voileipiä.

»Tuolla hän on!» huudahti Marie. Felix oli nähnyt tulijat ja kulki hitaasti heitä vastaan. Hän tervehti ja hymyili hämillään.

»Minulla on kunnia, hyvät naiset.»

»Minkätähden olet täällä?» kysyi Hilda ankarasti.

Felix nauroi. »Minkätähden en saisi olla täällä? — Te näette, prinsessa», kääntyi hän Marien puoleen, »miten minut täällä otetaan vastaan. Saanko kysyä, miten voitte?» lisäsi hän kohteliaasti.

»Kiitän», vastasi Marie ja kalpeni huulia myöten.

»Tänään on taas kovasti kuuma», jatkoi Felix. »Merkillinen vuosi; jo toukokuussa alkoi mätäkuu.»

»Kyllä, on tosiaankin hyvin kuuma», myönsi Marie. Äkkinäinen heikkous valtasi hänet, niin että hän tuskin jaksoi seistä. Hänen silmiensä edessä alkoivat puiden lehdet ja auringon säteet tanssia ja pyöriä, sitten kävi kaikki pimeäksi, ja hän vaipui äänettömänä ruohikolle.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, tunsi hän, että kostea liina oli pantu hänen otsallensa. Hän oli vielä liian heikko avatakseen silmiänsä tai liikkuakseen, mutta hän kuuli, miten Hilda ja Felix hiljaa juttelivat keskenänsä.

»Hän tointuu jo», sanoi Hilda.

»Pikku raukka», kaikui Felixin säälivä ääni.

»Sääli ei maksa mitään», huomautti Hilda terävästi. »Minkätähden teet sellaista?»

»En tiennyt, että hän ottaa sen niin syvästi», virkkoi Felix. »Kunhan hän vaan kestäisi sen.»

Hilda nauroi hiljaa: »Siinä esiintyy taaskin teidän turhamaisuutenne, sinä kai vielä toivoisit, että hän kuolisi sydän särkyneenä sinun tähtesi? Voit olla levollinen, hän tulee aivan rauhallisesti kuluttamaan prinsessa-elämänsä ilman sinua.»

Marie aukasi silmänsä, Hilda kumartui hänen puoleensa ja kysyi: »Tuntuuko paremmalta, pienokainen?»

Kyllä, se oli jo ohitse, ja Marie koetti nousta. Felix ja Hilda auttoivat häntä. »Menkäämme kotiin», sanoi hän ja nojasi Hildan käsivarteen.

»Se on tämä kova kuumuus», virkkoi Felix, »toivon nopeata parantumista.»

Marie kumarsi hieman päällään, sitten palasivat molemmat tytöt vaijeten taloon.

Siellä odotti heitä paroonitar Dünhof, ja vaunut seisoivat valmiina lähtöön.

Aurinko laski juhlallisesti, punaiset pilvet leimusivat kuin suuret liekit taivaalla, kylätie oli täynnä lapsia, jotka punaisen valon hurmaamina melusivat ja tanssivat villejä tansseja. Marie katseli välinpitämättömänä menoa, hänen sisällään oli kaikki tyhjää ja kuollutta. Mitä tuli hänen ajatella, mitä tuli hänen tuntea?

Linnassa meni paroonitar Dünhof heti ruhtinattaren luo kertomaan, mitä Schlochtin'issa oli tapahtunut, ja kun Marie astui huoneeseen, huusi ruhtinatar valittaen hänelle: »Lapsi parkani, onko sinun täytynyt kuunnella kaikkia näitä juttuja, sinä olet aivan kalpea.» Hän tarttui Marien käsiin. »Luulen, että sinussa on kuumetta», sanoi hän. »On kai parasta, että hän menee vuoteeseen.»

Mariestakin oli oikein, että hänet vietiin vuoteeseen, hän makasi siellä hiljaa kesähämärässä; myöhemmin tuli lamppu, Alvine tuli, istui lampun ääressä ja kutoi, ja hänen varjonsa kuvastui suurena ja harmaana seinälle, ja kun Marie tarkasteli sitä puoleksi suljetuin silmin, näytti se kasvavan, yhä vaan kasvavan. Ei ollut mitään muuta kuin tuo suuri, harmaa varjo, joka nieli kaikki.

* * * * *

»Siis olen sairas», sanoi Streith, kun hän tuskia täynnä olleen yön jälkeen makasi aamulla lopen uupuneena vuoteessaan. Sitä hän ei ollut ottanut huomioon. Aina tällaisia tarpeettomia yllätyksiä. Nyt odotti hän kärsimättömänä lääkäriä. Vihdoin kuului etuhuoneesta tohtori Ruckin kirkas, voimakas ääni: »Mitä? Herra kreivillä on tuskia? Mitä te nyt olette keksineet? Sellaisia tyhmyyksiä!» Sitten tuli hän Streithin luo, posket punaisina, pyöreä pää lyhyeksileikatun, vaalean tukan peittämättä, likinäköiset, ruskeat silmät välkkyen suurten silmälasien takana.

»Mitä, kreivi, tuskia?» huusi hän jo ovelta, »mistä ne olette saanut?»

»Sitä en tiedä», vastasi Streith suutuksissaan, »ja se on yhdentekevää hoitoon nähden.»

»Soo, soo, olemme huonolla tuulella», huomautti tohtori.

»Jos teillä, rakas tohtori», sanoi Streith, »olisi sellainen tunne kuin repisivät koirat teidät kappaleiksi ja samalla olisitte niin heikko, että oma nahkanne painaisi teitä kuin huonosti tehty talvitakki, silloin ei teidänkään tuulenne olisi parhain.»

»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori, »no, katsokaamme.»

Hän kumartui sairaan puoleen tutkiakseen häntä. »Tyhmä juttu», marusi hän, »reumaattinen kuume, että teillä on tuskia, sen uskon. Ja meidän sydämemme sekaantuu myöskin asiaan, sen täytyy aina olla joka paikassa mukana. Kirjoitan teille jotakin.»

Hän meni ja kirjoitti reseptinsä, puhui Oskarin kanssa hoidosta, rouva Buchen kanssa ruokajärjestyksestä, ja kun hän taas seisoi käsiään hieroen Streithin vuoteen vieressä, puhui hän tälle toivorikkaasti: »Me suoriudumme kyllä tästä jutusta, pulverit poistavat tuskat, ja sydämemme pakotamme järjestykseen.»

»Sanokaa, tohtori», alkoi Streith miettivästi, »valitetaan yleisesti, että ihmisillä nykyään ei ole sydäntä, ja kuitenkin se on sydän, joka nopeimmin kuluu.»

»Totta kyllä», virkkoi tohtori, »mutta pelkään, ettei se ole lähimmäisenrakkaus, joka sitä kuluttaa.»

»Soo, niinkö luulette», sanoi Streith. »Mahdollisesti. Istukaa vielä hetki, tohtori. Teissä on jotakin niin virkistävää.»

Tohtori istuutui ja hymyili imarreltuna. »Virkistävää?» toisti hän, »no niin, se kuuluu myöskin ammattiini.»

»Ihana ammatti», virkkoi Streith. »Mitä uutta kuuluu?»

Tohtori mietti: »En tiedä, kuitenkin: vanha ylhäisyys linnassa on myöskin sairaana, keuhkoviottuma. Hänen korkeassa ijässään arveluttavaa.»

»Siis vanhuskin», mumisi Streith. »Katsokaa, tohtori, kun ajattelee, kutka kaikki kuolevat, kadottaa kunnioituksen kuolemaa kohtaan.»

»Kuolema ei ole yksinoikeus», vastasi tohtori hieman kiihtyneenä.

Streith huokasi: »Ah, tohtori, te olette demokraatti.»

Tohtori nauroi: »Hyvä, hyvä, filosofeeraaminen käy vielä. Pistäydyn taas illalla. Hyvää huomenta.» Näin sanoen hän lähti.

Streith sulki silmänsä ja alkoi taas tarkkaavasti seurata sairauden tekemää hiljaista työtä ruumiissa. Kun pulverit tulivat ja hän oli ottanut yhden, nukkui hän vähän.

Hän heräsi pienestä hälinästä vuoteensa vieressä. Hän avasi silmänsä, Britta istui tuolilla hänen vuoteensa vieressä, hyvin suorana, ja tummat, loistavat silmät olivat tuskallisina ja jännittyneinä suunnatut häneen. »Minkä näköinen mahdan olla», ajatteli Streith, koska hän minua noin katselee. Hän koetti hymyillä; »Sinäkö se olet, lapsi?»

»Tohtori Ruck sanoi, että sinä olit sairas», alkoi Britta, »senvuoksi olemme tulleet. Miten sinä nyt voit?»

»Huonosti», vastasi Streith.

Brittan silmät tulivat suuremmiksi ja tuskallisemmiksi: »Olen hyvin pahoillani siitä.»

»Sitä ei voi auttaa», virkkoi Streith. »Mitä olet muuten tehnyt?»

»Minä? Oh, en mitään, en tiedä.» Hän punastui, hän tunsi, että hänen täytyi nyt jotakin kertoa, pitääkseen seuraa sairaalle, mutta hän ei keksinyt mitään. Varovasti avattiin ovi, ja rouva von Syrman astui huoneeseen. Lyhyin askelin ja rannerenkaiden hiljaa helähdellessä astui hän aivan vuoteen ääreen, pysähtyi ja heristi sormeaan: »Vävypoika, vävypoika, mitä surua te olette tuottanut meille. Kun me kuulimme, että te olitte sairaana, ei pienokaistani voinut mikään pidättää. Teidän täytyy sallia hänen olla luonanne. Enkö minä voi jotakin tehdä? Enkö saa pöyhiä pieluksianne? Sairaat ovat sanoneet minulle, että minulla on heihin nähden hyvin onnellinen käsi.»

»Kiitän», sanoi Streith torjuen, »Oskar tekee sen oikein hyvin.»

»Sehän on hyvä», jatkoi rouva von Syrman ja katseli ympärilleen huoneessa, »mutta enkö sulje ikkunaa, ulkona tuulee vähän.»

»Pyydän, antakaa ikkunan olla auki», vastasi Streith painokkaasti.

»Vai niin.» Rouva von Syrman kävi epävarmaksi. »Sinä jäät kai vielä tänne, lapsi? Luulen, että kaksi on liian paljon sairashuoneessa. Toivon pikaista parantumista, rakas vävypoika.» Sen sanottuaan hän lähti.

Streith ja Britta vaikenivat hetken. Streith vääristi tuskallisesti kasvojaan, ja vihdoin hän sanoi: »Puutarhassa kuuluu yksi ruusu puhjenneen, paroonitar Rotschild. Etkö halua mennä ulos sitä katsomaan?» »Kyllä», vastasi Britta kuuliaisesti, nousi ja meni ulos.

Nyt kuunteli Streith ääniä ja askeleita viereisestä huoneesta, hän kuuli rouva von Syrmanin kapeiden korkojen kopisevan lattialla edestakaisin. »Nyt hän kulkee ja tunnustelee tavaroitani», ajatteli hän julmistuneena. Puutarhassa alkoi Roller äänekkäästi haukkua. Streith soitti. Kun Oskar tuli, kysyi hän kärsimättömästi: »Mitä Roller haukkuu?»

»Armollinen neiti juoksee hänen kanssansa ruohikon ympäri», selitti Oskar.

»Roller on huudettava sisään», käski Streith, »ja minun luokseni ei saa enään päästää ketään, minä nukun.» Sitten kääntyi hän seinään päin.

Streithillä oli vaikea yö. Päivällä uinui hän kevyesti tai tarkkaili tuskiaan. Hän pani merkille, miten ne tulivat, kasvoivat, vähenivät ja taas uudella voimalla alkoivat; tämän vihollisen tutkiminen oli kiusallinen ja väsyttävä tehtävä. Kuumeisessa mielikuvituksessa saivat nuo tuskat muodon, hän näki harmaan koiranpään vaaleine silmineen ja keltaisine hampaineen raivoten käyvän kiinni hänen jäseniinsä.

Iltapäivällä, kun Streith makasi puoliunessa, tunsi hän, että joku istui hänen vuoteensa vieressä. Hän tiesi, että se oli Britta; hän tiesi, että tyttö nyt katseli häntä suurin, tuskaisin silmin, tuoli, jolla hän istui, narisi hiljaa. Hetkeen ei hän voinut päättää avata silmiään, hän oli liian väsynyt hymyilemään ja puhumaan. Vihdoin avasi hän kuitenkin silmänsä, Britta istui hänen vuoteensa vieressä, hänellä oli päällään punainen pyhäpukunsa. Hän oli varmaan nopeasti kävellyt, sillä hänen kasvonsa olivat aivan ruusuiset mustan, kiharan tukan alla; hänen polvillaan lepäsi suuri kimppu kulleroita, joista levisi mieto hunajan ja kosteiden lehtien tuoksu.

»Hyvää päivää, lapsi», sanoi Streith hiljaa.

»Hyvää päivää», vastasi Britta, »miten sinä voit?»

»Huonosti», virkkoi Streith. »Miten kauniita kukkia.»

»Niin, olen tuonut sinulle vähän kulleroita.»

»Niinkö, kukkivatko ne vielä?»

»Kyllä, ne kukkivat vielä.»

Streith kävi levottomaksi, tytön koreat värit, silmien loisto, tämän nuoruuden, tämän elämän voimakas kukoistus painostivat häntä ja tekivät hänelle kipeätä. Hän katseli ylös kattoon, hänen laihat kasvonsa kalpeine kyömynenineen näyttivät ankaroilta ja tyytymättömiltä. »Rakas lapsi, tahtoisin sanoa sinulle jotakin», alkoi hän.

»Ah, niin», huudahti Britta ja kumartui eteenpäin, valmiina tekemään jotakin hänen hyväkseen.

»On hyvin rakastettavaa, että sinä ja äitisi tulette minun luokseni», jatkoi hän, »hyvin rakastettavaa, ja olen hyvin kiitollinen siitä. Mutta näetkö, kun ihminen on sairas, on hän toisenlainen kuin tavallisesti; hän on oikeastaan vain puolinainen ihminen, vähemmän mielenkiintoinen ja rakastettava olento. Myöskin olen tottunut olemaan yksin, kun olen sairaana. Sairaus on nyt kerta kaikkiaan yksinäisyyteen kuuluvaa, rauhaa minä tarvitsen, en mitään muuta. Ja sinä, mitä sinä teet sairashuoneessa? Sinä kuulut metsään ja auringonpaisteeseen. Kun tulen paremmaksi, lähetän noutamaan sinua, mutta siihen saakka —»

Britta peitti molemmin käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.

Kärsimättömänä rypisti Streith kulmakarvojaan: »Minkätähden sinä itket?» kysyi hän. »Eihän siinä ole mitään itkettävää.»

Mutta Britta solui alas tuoliltaan, polvistui vuoteen viereen, kumartui hänen kätensä yli ja valitti: »Sinä et enään välitä minusta.»

»Oi lapsi», sanoi Streith väsyneesti, »miten olenkaan nuoruuttasi, kauneuttasi ihaillut. Nyt toivoisin, että ympärilläni olisi hiukan hiljaisuutta. Myöhemmin kuljemme kenties taas yhdessä metsässä tai tanssimme yhdessä sinisessä huoneessa. Kenties, kukapa sen tietää.»

Britta kohotti päätään, hänen kasvonsa olivat kyynelten peittämät, ja äänellä, joka oli käheä itkusta, sanoi hän suuttuneena: »Minkätähden sinun täytyy olla sairas!»

»Sitä en tiedä», vastasi Streith, »mutta mene nyt, lapsi.»

Britta nousi ja poistui huoneesta, pää alaspainuneena kuin lapsella, joka on saanut toria.

Hän meni ulos metsään, suoraan eteenpäin, ja hänen kulkiessaan juoksivat kyyneleet pitkin hänen kasvojaan, hän itki Streithia, hänen kalpeita, huolestuneita kasvojaan, jotka olivat näyttäneet niin vierailta ja vanhoilta, mutta hän itki myöskin vihasta, mieluimmin olisi hän ääneensä huutanut metsälle soimauksiaan: »Minkätähden tämä, minkätähden tämä? Sairaus, kuolema, sehän turmelee kaiken, sehän hävittää kaiken. Minkätähden?» Hän kulki kunnes väsyi, sitten heittäytyi hän sammaleelle, makasi siinä liikkumattomana ja kuunteli outoa, valittavaa ääntä sisimmässään, koko olennossaan.

Hän oli varmaan maannut siinä kauan, sillä hänen tukkansa ja pukunsa olivat käyneet kosteiksi yökasteesta. Hän hypähti ylös, syvä hämärä vallitsi puiden alla, metsä oli aivan hiljainen, ja sumu hiipi suon yli Britta pelkäsi, ensi kerran pelkäsi hän metsässä ja alkoi nopeasti käydä, hän ei tiennyt mihin, mutta ei ainakaan kotiin. Istua nyt sinisessä huoneessa lampun ääressä ja kuulla äitinsä puhuvan, sitä hän ei voinut. Pienellä aukealla katsoi hän ympärilleen, harmaana harmaassa hämärässä seisoi siellä vanhan Annlisen pikku mökki, sinne hän tahtoi. Britta tunsi Annlisen hyvin, hän oli Andreen äiti ja Marguschin iso-äiti. Aikaisemmin, kun rouva von Syrman lähti matkalle, täytyi Annlisen tulla hoitamaan pikku Brittaa.

Britta astui mökkiin. Matala tupa oli pimeä, vain hehkuvat hiilet takassa loivat punaista hohdetta hämärään. Täällä tuoksuivat savu ja kaikenlaiset yrtit, joita Annlisen oli tapana koota. Yhdestä nurkasta kuului hiljaista kuorsausta, Margusch nukkui siellä, Annlise istui joutilaana takan ääressä. »Mitä nyt, neiti tulee näin myöhään?» sanoi hän.

»Niin, Annlise», vastasi Britta, »minä tulen sinun luoksesi, kotiin en tahdo, jään sinun luoksesi.»

»Vai niin», murisi vanhus, »tulkaa sitte lähemmäksi.»

Britta istuutui pallille Annlisen luo; täällä takan suloisessa lämmössä hän tunsi, että oli väsynyt ja kylmissään.

»Pikku neitihän on märkä», sanoi Annlise ja siveli kädellä hänen tukkaansa, »mitä on sitten tapahtunut? Herrasi on sairaana, olen kuullut, onko hänen tilansa niin huono? Eihän hän tosin enään ole nuori.»

Silloin Britta kiivastui: »Miksi puhut noin, Annlise? Luulin, että sinun luonasi olisi rauhallista ja suloista, ja nyt sinä puhut tuollaisia asioita.»

»Enhän sano mitään, ole nyt vain rauhallinen», virkkoi vanhus.

Britta vaikeni hetken ja tuijotti hiillokseen, sitten hän kysyi: »Pelkäätkö sinä kuolemaa?»

»Mitäpä minä pelkäisin», murisi vanhus. »Minulla on ollut tarpeeksi vaivoja elämässäni, mitäpä kuolema voisi minulle tehdä?»

Tuo kuului niin rauhoittavalta, melkein hyväntahtoiselta. »Minun on nälkä», sanoi Britta.

»Olemme leiponeet tänään», vastasi Annlise, nousi, toi kupin maitoa ja palan leipää: »Syö, lapsi, syö», sanoi hän.

Britta joi ja söi, nyt tunsi hän olonsa täällä turvalliseksi ja varmaksi, ja kun hän oli kylläinen, tuli hän iloisemmaksi. »Nyt, Annlise», sanoi hän, »täytyy sinun kertoa, mutta ei mitään surullista. Kerro jotakin rakkaudesta. Millaista oli silloin, kun Andreen isä rakastui sinuun?»

»Siitä ei ole paljoakaan kerrottavaa», vastasi Annlise, mutta Britta ahdisti häntä: »Kerro, kerro.»

»No, Peter oli täällä kreivin luona hevosten hoitajana», alkoi vanhus, »minä olin pesijänä. Siihen aikaan olivat työhevoset kesällä öisin laitumella apilamaassa. Hänellä oli pieni pyörillä kulkeva puuvaja, aivan koirankopin näköinen, jota hän kuljetti mukanaan pellolla, ja siihen hän saattoi ryömiä, kun satoi. No niinkuin tyttöjen on tapana, menin silloin usein öisin Peterin luo pellolle.»

»Niin hauskaa», pisti Britta väliin.

»Kirkkaina öinä oli kylläkin hauskaa», jatkoi vanhus, »mutta myöhemmin, kun yöt kävivät pimeiksi, oli pahempaa. Alituisesti täytyi Peterin pitää hevosia silmällä, mustalaisia kuljeskeli siihen aikaan ympäristöllä, ja helposti saattoi hevosen kuljettaa pois ilman että Peter tai koira sitä huomasivat. Kun nyt Peter oli poissa hevosia katsomassa, istuin minä yksin vajan edustalla, ja silloin minä joskus pelkäsin, etenkin eräällä pellolla, joka on lähellä lammikkoa, johon pitkä Jakob hukkui. Humalaisena hän eräänä yönä siihen hukkui, vain hänen hattunsa ja keppinsä löytyi, häntä itseään ei ole löydetty, niin syvä on tuo musta vesi. Niin istun kerran vajan edustalla, yö on pilkkopimeä ja oloni tuntuu niin omituiselta. Silloin huomaan, että joku seisoo edessäni, ajattelen, että se on Peter. »Oletko se sinä, Peter?» kysyn minä. Hän ei vastaa, mutta minä tunnen, miten jotakin kylmää uhkuu vastaani, ikäänkuin tuuli puhaltaisi sumua veden pinnalla, ja tunnen myöskin väkevän liejun ja mudan tuoksun. Silloin tiedän, että se on pitkä Jakob. Pelosta en voi puhua, ja vapisen koko ruumiiltani. Silloin kuulen; miten hän kerran huokaa hyvin syvään, ja sitten en kuule enään mitään. Kun Peter tulee, kysyn häneltä: Olitko juuri täällä? En, sanoo hän. Silloin se oli pitkä, Jakob, sanon minä. Tyhmyyksiä, sanoo hän, tule, ryömikäämme vajaan, ja niin ryömimme me vajaan.»

»Siellä oli turvallista», huomautti Britta, »kun on lähellä toisiaan, silloin on turvallista, vaikka kummitukset juoksisivat ympärillä.»

»Se on totta», virkkoi Annlise, »minä en sillä kertaa myöskään lähtenyt kotiin, ennenkuin tuli valoisa. Niin, ne olivat aikoja. Mutta mitä se auttoi? Peter joutui sotaväkeen, ja minä jäin istumaan.»

»Ei, ei niin», kiivastui Britta, »ei sillä tavalla. Minkätähden kaikki loppuu niin surullisesti?»

Vanhus huokasi: »Sitä en voi auttaa, lapseni, emme ole maailmassa nauraaksemme.»

Molemmat vaikenivat nyt, Britta nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvot käsiinsä ja tuijotti hiillokseen, joka kuiskaten sammui.

* * * * *

Oli hetkiä, jolloin Streith nautti sairaan onnea, väsynyttä onnea, jolloin tuskat hetkeksi jättivät hänet, ja hän makasi väsyneenä kuin raskaasta työstä ja ajatteli: »Miten helppo on toki elämä ilman tuskia.» Silloin antoi hän avata huoneensa oven voidakseen nähdä koko huonerivin; hän tahtoi nähdä, miten valo ja lehtivarjot lankesivat kiiltävälle parketille, miten Roller nukkui aurinkoisella paikallaan, miten huonekalut juhlallisina seisoivat pitkin seinävieriä ja taulujen kullatut kehykset välkkyivät. Ikkunat olivat avoinna, puutarhasta virtasi sisään lämpimiä tuoksuja, joskus eksyi mehiläinen huoneeseen ja kertoi surinallaan auringonvalaisemista ruusuista ulkona. Jos uni valtasi hänet sellaisina hetkinä, näki hän ihania unikuvia, kuvia aikaisemmilta matkoiltaan. Hän istui gondoolissa, kirkas auringonvalo lankesi kanavaan, ja valoheijastukset värisivät kuin pienet, liikkuvat kultapallot palatsien punaisilla muureilla. Taikka hän seisoi Hollannin vihertävän taivaan alla sinisen hyasinttivainion vierellä, tummaa, täyteläistä sineä, minne ikinä hän katsoi. Silloin tällöin tuli rouva Buche valkea esiliina edessä, harmaat, silmät rauhallisina, ja ojensi hänelle kupin lihalientä. »Kananpoikalientä», sanoi hän, »joitakuita parsannuppuja olen pannut sekaan, noita pieniä, tummia. Suuret ovat tosin makeampia, mutta pienissä, karvaissa on vielä jotakin maan voimasta.»

»Ehkä olette oikeassa», virkkoi Streith, pisti parsannupun suuhunsa ja katseli rouva Buchea sairaan avuttomalla katseella. »Voitte olla oikeassa, se maistuu joka tapauksessa voimalta.» Ja sitten hän kysyi, niinkuin hän viime aikoina niin usein oli tehnyt: »Eikö kukaan ole tullut?»

»Ei kukaan, herra kreivi», oli vastaus.

»Ketähän hän odottaa», sanoi rouva Buche Oskarille. »Näinköhän taasen herrasväkeä metsänhoitajan asunnosta?»

»Ei, ei heitä», vastasi Oskar salaperäisesti.

Vaunujen vierintä talon edustalla pani Streithin jännittyneenä kuuntelemaan. Vaunut pysähtyivät, ovi kävi, ääniä kuului. Oskar tuli kiireesti Streithin huoneeseen ja ilmoitti: »Hänen korkeutensa ruhtinatar on täällä ja kysyy saisiko hän nähdä herra kreiviä.»

»Pyydä häntä käymään sisälle», vastasi Streith ja järjesti kädellä partaansa ja tukkaansa.

Ruhtinatar astui huoneeseen, hän jäi vuoteen viereen seisomaan ja sanoi: »Tahdoin niin mielelläni nähdä teidät, rakas kreivi.»

»Hyvin rakastettavaa», vastasi Streith ja koetti pään nyökkäykseensä saada jotakin juhlallista.

»Sitten istuudun tähän viereenne», jatkoi ruhtinatar ja istuutui tuolille, joka oli Streithin vuoteen vieressä. Mutta kun hän istui siinä, ei hän heti keksinyt, mitä sanoisi. Hän katseli Streithia kirkkailla, rauhallisilla silmillään; posket olivat ulkoilmassa saaneet kevyen punan ja huulet hymyilivät hämillään.

Streith tunsi ohuen, vaalean kesätakin, puvun kevyellä silkillä oli mieto heliotroopin väri, ja keltaisessa olkihatussa oli valkea lokinsiipi. Tämän olennon lempeän juhlallisuuden edessä tunsi Streith taas tuota harrasta hellyyttä, joka kerran oli tuntunut hänestä niin hyvältä.

»Oletteko iloinen?» kysyi ruhtinatar, ja hänen äänessään värisi heikko mielenliikutus.

»Kyllä, olen iloinen», vastasi Streith totisena, »toivoisin vain itselläni olevan enemmän voimia iloitakseni.»

»Niitä tulee kyllä», lohdutti ruhtinatar, »saatte nähdä, pian taas kääntyy parempaan päin.»

»Pian», toisti Streith, »pian sen täytyy tapahtua, sillä muuten kadottaa rohkeuden parantumiseen. Usein minä ajattelen, kenties on jo tarpeeksi, jos kohta», hänen äänensä kävi heikoksi ja hiljaiseksi, »onkin tuhlannut niin paljon aikaa, esiintyäkseen edukseen.»

»Mitä tarkoitatte», kysyi ruhtinatar ja kumartui hiukan eteenpäin.

»Tarkoitan», jatkoi Streith äänekkäämmin, »että emme voi elämästämme kuitenkaan sitä tehdä, mitä haluamme siitä tehdä, elämä tekee aina, mitä itse tahtoo.»

»Ah Streith, niin käy meidän kaikkien», virkkoi ruhtinatar, ja mielenliikutus saattoi hänen silmänsä säteilemään, »me luulemme kaikki, että jos saisimme uudelleen elää elämämme, tekisimme sen paremmin. Jospa löytyisi oikaisuvedoksia, niinhän niitä kutsutaan, eikö totta? — oikaisuvedoksia elämästä.»

Streith hymyili: »Oikaisuvedoksia, aivan oikein, joissa me kaiken, mikä ei meitä miellytä, voisimme pyyhkiä pois paksuin, mustin viivoin.»

»Ja kuitenkin», sanoi ruhtinatar miettivästi, »hyvinä hetkinä, jolloin olemme taipuvaisia antamaan anteeksi, silloin annamme myöskin anteeksi elämämme.»

»Muuta kai emme voi tehdä», vastasi Streith, »etenkin, kun olen alkanut epäillä, että emme elä ensinkään itsemme tähden. Isoäitini kertoi meille lapsille sadun ylpeästä Rosinesta, joka luuli että kakku leivottiin vain sentähden, että hänellä olisi pehmeä ja lämmin vuode.» Streith nauroi, ja myöskin ruhtinatar nauroi; hänelle teki hyvää voida taas kerran, kuten ennen, nauraa Streithin kanssa. Mutta äkillinen heikkous teki Streithin kasvot aivan kalpeiksi, ja hän sulki silmänsä.

»Puhuminen rasittaa teitä», huudahti ruhtinatar huolestuneena, »teidän täytyy maata hiljaa, teidän täytyy koettaa nukkua. Istun vielä vähän aikaa täällä, jos se tekee teille hyvää.»

»Kyllä, se tekee hyvää», sanoi Streith hiljaa.

Nyt istui ruhtinatar äänettömänä paikallaan, kädet ristissä helmassa, hän katseli ulos ikkunasta, ja hänen katseensa kävi tuijottavaksi, niinkuin se käy, kun ei se tarkkaa ympäristöä, vaan uneksien kiintyy johonkin etäiseen muistokuvaan. Kun Streith todella näytti rauhallisesti nukkuvan, nousi ruhtinatar ja poistui hiljaa huoneesta.

Punainen iltarusko heijastui jo seinälle, kun Streith heräsi. Tohtori Ruck seisoi vuoteen vieressä ja hieroi käsiään. »Nukkunut, siitä pidän», sanoi hän ja koetti potilaan pulssia. »Mutta en ole oikein tyytyväinen pulssiin. No, annamme pienen ruiskeen.» Hän meni pöydän luo, pannakseen ruiskun kuntoon. Streith kohousi hieman tyynyjen varassa; iltasin lisääntyvä kuume elähytti häntä, hän halusi senvuoksi puhua ja kuulla muiden puhuvan. »Miten voivat teidän lapsenne, tohtori?» kysyi hän.

»Kiitos, hyvin», vastasi tohtori, »kaikki mallipoikia.»

»Kuinka monta?» kysyi Streith edelleen.

»Toistaiseksi neljä.»

»Toistaiseksi?» kertasi Streith, »odotatteko useampia?»

»Niinpä luulisin», vastasi tohtori, »lapsethan kuitenkin ovat parasta, mitä voimme maailmalle lahjoittaa, nehän ovat niinsanoakseni meidän kuolemattomuutemme.»

»Vai niin, teidän kuolemattomuutenne», sanoi Streith, »minä en tiedä houkuttelisiko minua sellainen kuolemattomuus; mutta ne ovat kuitenkin todellisia elämäntehtäviä, ja minä en nykyään ole pätevä niistä puhumaan.»

Tohtori astui Streithin vuoteen viereen: »Mitä vielä», sanoi hän, »kun olette saanut ruiskeen ruumiiseenne, silloin olette taas pätevä puhumaan kaikesta.» Hän kumartui sairaan puoleen, antaakseen ruiskeen, ja kun hän oli valmis, istui hän Streithin vuoteen reunalle ja sanoi tyytyväisenä: »No. Nyt tunnemme itsemme kohta paremmaksi.»

»Niin, ehkä», myönsi Streith viivytellen. »Mutta, sanokaapa tohtori, te puhutte kuolemattomuudestani ne. Te uskotte siis, että tämän elämän päätyttyä kaikki on lopussa.»

»En tiedä», vastasi tohtori ja katseli hämillään poispäin, »näyttää melkein siltä.»

»Hyvä, hyvä», jatkoi Streith, »riippuu vain siitä, onko sanalla »loppu» vielä merkitystä meidän elämämme päätyttyä, vai onko kenties vain maallinen keksintö, että jokin loppuu.»

»Niinkuin sanottu…» änkytti tohtori.

»Te ette sitä tiedä», keskeytti hänet Streith, »mistäpä te sen tietäisittekään. Minä tarkoitan vain, että jos elämämme jälkeen täällä vielä tulee jotakin muuta, pitäisi meidän kai havaita siitä jotakin, kun lähenemme sitä. Kun kaikki täällä alkaa vaaleta, eikö meidän pitäisi kaukaisimmassa etäisyydessä erottaa toisia värejä? No, yhtäkaikki, kuulkaapa, tohtori, oletteko milloinkaan matkustanut sisämaasta merenrannalle?»

»Ei, en muista», vastasi tohtori.

»Minä olen kerran Pommerissa», jatkoi Streith, »matkustanut metsän läpi merenrannalle. Se oli kuumin päivä, minkä muistan. Männynrungot, joiden ohi ajoin, hehkuivat kuin liiaksi kuumennetut uunit, ilma painoi minua kuin villainen peite. Hengittäminen ei tällaisissa olosuhteissa ollut mikään nautinto, ja niin annoin minä kuljettaa itseäni äänettömänä ja ajatuksettomana kuuman hiekan läpi. Silloin tunsin äkkiä kuin olisi paine, joka lepäsi päälläni, keventynyt, hengittäminen tuli helpommaksi, kevyt tuulenhenki tuli ja leikitteli huulten ympärillä ja maistui niin hyvälle, kuin ei mikään pitkään aikaan ollut maistunut, ja mitä kauemmas me ajoimme, sitä helpommaksi kävi hengitys, ja kevyt tuulenhenki tuli yhä useammin ja voimakkaammin. Se alkoi jo kuiskailla männynneulasissa ja muuttui hiljaiseksi huminaksi, ja minä levitin suuni ja sierameni ja vedin sisääni tätä tuulta, sillä se maistui lakeuksilta; se tuoksui ihanasti äärettömiltä lakeuksilta. Ja sitten kuulin äänen, hyvin kaukaisen, aivan hiljaisen, ja kuitenkin oli siinä jotakin suurta, jotakin vapauttavaa, virvoittavaa; tässä hiljaisessa, kaukaisessa äänessä oli jotakin, joka muistutti äärettömyyden äänen kohinaa. Katsokaa, tohtori, se oli meri.» Streith vaikeni ja sulki silmänsä, myöskin tohtori vaikeni hetken, ja kun hän alkoi puhua, täytyi hänen rykäistä, hän pelkäsi, että hänen äänensä kuuluisi epävarmalta. »Nyt teidän tulee nukkua, rakas kreivi», sanoi hän, »ja nähdä mieluisia unia, kenties tuosta suuresta äänestä.»

»Niin, kenties tuosta suuresta äänestä», vastasi Streith unisena, »hyvää yötä, tohtori.»

* * * * *

Kreivi Donald Streith oli kuollut. Linnassa kuultiin, että kreivin veli oli saapunut, antaakseen viedä ruumiin Streithien perintötilalle, aamupäivällä kulkisi vaunu arkkuineen maantietä linnan ohitse. Nähdäkseen tämän antoi parooni Fürwit, toipilas ja vielä heikko, asettaa nojatuolin linnan portaille; siellä hän istui ja odotti. Hänen vieressään seisoi majuri ulkonevat, siniset silmät tuijottivat surullisina eteensä »Jalo, ylevä ihminen oli meidän Streithimme, sääli häntä», sanoi hän.

»Tietysti oli hän jalo ja ylevä», virkkoi parooni, ja hänen äänensä kuului hieman riidanhaluiselta, »minä olen varmaan viimeinen, joka sanon jotakin pahaa kuolleesta hyvästä tuttavasta, mutta hän ei tiennyt, mitä tahtoi. Milloin tahtoi hän tätä, milloin taas jotakin aivan toista. Hänellä oli levoton sydän ja, katsokaa, majuri, levoton sydän ei kelpaa, ei ole terveellinen, levottomat sydämet eivät kestä kauan.»

»Kenties», vastasi majuri, »me erehdymme kaikki. Minä olen kunnioittanut Streithiamme.»

Tämä näytti suututtavan paroonia: »Niin, niin, kuka väittääkään muuta? Mutta sitä ei voida kieltää. Katsokaapa, majuri, löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät järjestää olonsa, ja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Streith oli yksi niitä, jotka eivät ymmärrä.»

Toisella puolella linnaa puutarhakuistilla makasi prinsessa Marie korituolissa, ja pyöreät, siniset silmät katselivat päiväpaisteeseen, rauhallisina ja hiukan surullisina, silmät, jotka eivät enään odota, että tuolla häikäisevässä valossa mitään kaunista ja liikuttavaa voisi näyttäytyä niille. Prinsessan vieressä istui neiti von Dachsherg ja alotti valkoista villamyssyä, joka prinsessan piti kutoa eräälle köyhälle naiselle kylässä.

Mutta ruhtinatar oli mennyt alas puutarhaan, hän kulki aina puutarhaveräjälle saakka, jäi sinne seisomaan, varjosti käsin silmiään ja katseli pitkin maantietä. Toisella puolen tietä, metsän reunassa, seisoi kaksi naista mustissa surupuvuissa, rouva von Syrman ja hänen tyttärensä. Britta piteli suurta kedonkukka-seppelettä, joka loisti ketoneilikoiden, suokämmeköiden ja muiden kukkien väreistä. Nyt kuului hevosten kavioiden kapsetta, ja ruumisvaunu tuli, neljän hevosen vetämänä. Arkkua peitti mustan- ja hopeankirjava peite ja sen päällä oli palmunoksia ja suuria seppeleitä vaikeista ruusuista. Kun vaunu hitaasti kulki metsänreunan ohitse, astuivat molemmat naiset esille, ja Britta asetti seppeleensä arkulle. Sitten istuutui Britta tienreunalle, peitti kasvot käsiinsä ja itki. Ruhtinatar seisoi yhä liikkumattomana paikallaan ja katseli poistuvia vaunuja, niiden vieriessä pitkin puukujaa kevyen tomupilven vaalean kimmellyksen ympäröiminä, ja käyden yhä pienemmiksi mustaverhoisine arkkuineen ja valkeine seppeleineen, joiden keskellä Brittan seppele lepäsi, iloisena väriloistossaan kuin helähtävä nuoruuden nauru.

Loppu.