TUOMITTU

I.

Hän oli ollut niin reipas, elämänhaluinen, toivorikas — sillä hän oli kahdenkymmenen vuotias ja naimisissa vasta vuoden.

Nyt kuvastui hänen kasvoissaan vain tuska ja epätoivo, viruessaan vuoteellaan kalpeana ja nääntyneenä ja odottaessaan synnytystä. Poltteita oli ollut jo kuusi tuntia — eikä vieläkään! Tuntui kuin koko hänen ruumiinsa olisi ollut tulessa, hän vääntelehti voihkien ja valittaen; toisinaan hän nyyhkytti hiljaa ja vaikeroiden kuin hyvin heikko, sairas lapsi, toisinaan kirkasi rajusti ja sydäntäsärkevästi — aivankuin hänen jäseniänsä revittäisiin irti. Joskus oli hän hetken ääneti ja silloin puri hän hampaansa yhteen, katseensa harhaili ympäri avuttomana, pyytävänä ja suunsa vääntyi niinkuin lapsen, joka huomaa eksyneensä metsään, eikä äiti olekaan saapuvilla ja hänen otsaltaan pusertuivat esiin suuret hikikarpalot kuin valkeat helmet…

Mutta ei vieläkään!

Hän tunsi itsensä niin äärettömän heikoksi, kuoleman väsyneeksi; hänen mieleensä juolahti, ettei hän voi tätä kestää — hänen täytyy kuolla. Silloin hän alkoi pelätä. Voi, miksi hän ei ennen ajatellut sielunsa tilaa, ei viljellyt jumalan sanaa, ei käynyt ripilläkään kahteen vuoteen… Hän rukoili hiljaa: — Jumala, jumala, auta minua!

Mutta tuska kiihtyi yhä, samalla kun epäilys, pelko ja kuolemankauhu kalvoi vielä ankarammin kuin ruumiilliset tuskat. Mitä, jos hän nyt kuolee? Mihin hän joutuu? Pääseekö hän taivaaseen, tai syöksyykö hän — kauheata ajatellakin! — ijankaikkiseen kadotukseen, helvettiin! Ei. Hänen täytyy saada jotain tietoa, varmuutta…

— Sanokaa Kristolle, että… että hän menee hakemaan pastoria, — sammalsi hän arasti ja katkonaisesti kätilölle.

— Eihän tässä nyt mitään pelkoa ole… se kyllä kohta menee ohi, — huomautti tämä viihdytellen. — Odottakaahan vain vähän vielä…

— Ei! Se täytyy… täytyy! Sanokaa, että pian, pian…! — huusi hän tuskallisesti ja kiihkeästi, niinkuin hänen elämänsä olisi riippunut siitä. Peittäen kasvonsa alkoi hän rajusti itkeä; mutta yhtäkkiä hän kohotti päätään, katsahtaen kauhistuneena ympärilleen ja parahti kuin haavoitettu eläin:

— Minä kuolen!

Pappia lähdettiin hakemaan…

II.

Synnytys ei ollut vieläkään tapahtunut, kun pastori arvokkain askelin, otsa ankarissa rypyissä astui sisälle. Kuitenkin kirkastuivat sairaan kasvot hetkeksi, kun pastori häntä tervehti ja siirti tuolinsa hänen vuoteensa viereen.

— No, kuinka on teidän sielunne laita? — kysyi pappi äänellä, jota hän turhaan koetti saada lempeäksi — sillä sairas ei kuulunut varsinaisiin uskovaisiin.

— Niin… niin… en tiedä… - soperteli tämä neuvottomana ja epävarmana.

— Tunnetteko te Jeesuksen? — kysyi taas ankarasti ja virallisesti pappi ja kohdisti kylmän katseensa sairaaseen.

Tuskanhiki poreili sairaan kelmeällä otsalla; hän hämmentyi yhä enemmän eikä voinut vastata mitään.

— Kadutteko te syntejänne? — kuului taas tiukka kysymys.

— Kadun… kadunhan minä… mutta… Jos te sydämestänne kadutte syntejänne, niin minä herran jumalan palvelijana voin antaa teille syntinne anteeksi, koska jumala suuressa rakkaudessaan on lähettänyt ainokaisen poikansa pelastamaan syntisiä helvetin vallasta. — Uskotteko te jumalan ainoan pojan päälle?

Sairaan kasvot vääristyivät tuskasta, hänen sisältään vihiäsi kuin tulisen raudan kosketuksesta ja maailma näytti pimenevän hänen ympärillään; kun hän vihdoin vähän tointui, ei hän muistanut mitään ja änkytti hätääntyen:

— Voi hyvä pastori… kun minä en muista… en ymmärrä…

— Mitä ette ymmärrä? Ettekö kadu syntejänne?

— Kyllä mutta tahtoisin katua… enemmän… — hän purskahti hillittömään itkuun ja sen lomasta kuului rukoilevasti ja katkonaisesti: — Sanokaa hyvä pastori… kuinka on… pääsenkö minä taivaaseen jos nyt kuolen, kun… jollen minä osaa oikein katua…

Ilman totista katumusta on mahdoton saada jumalan armoa — jotapaitsi edessämme on vain ijankaikkinen kadotus — selitti pappi varmasti.

— Mutta kun en voi… en voi! — vaikeroi sairas ja vääntelehti vuoteessaan kuin kidutuspenkissä.

— Kuka olet sinä, joka et tahdo nöyrtyä jumalan kasvojen edessä? Se on perkele, joka ihmisessä puhuu tuolla tavalla!

— Kyllä minä tahtoisin, mutta nyt minä kuolen voihki sairas sydäntäsärkevästi ja jatkoi hetken kuluttua kiihkeästi ojennellen käsiään kuin hukkuva: — Voi herra pastori, auttakaa, neuvokaa minua… ja antakaa herranehtoollista… ehkä jumala antaa minulle kaikki anteeksi… Antakaa… minä kuolen…

— Teidän pitää ensin katua suuret syntinne! lausui pappi järkähtämättömästi. — Jos te katumattomalla sydämellä nautitte hänen pyhää ruumistansa, niin te syötte ja juotte itsellenne tuomion ja kadotuksen. Se on herran oma, pyhä sana!

Sairaan kasvoilla kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin ruoskittaisiin häntä lyijynuppisilla ruoskilla. Koettaen vapisevilla käsillään kohottautua vuoteesta, ähkyi hän käheästi kuin tukehtumaisillaan:

— Mitä… mitä…? Kun minä en tiedä, en voi enempää… En tiedä tehneeni mitään erityistä… Minä tahdon katua, rukoilla… Antakaa herranehtoollista… hyvä pastori…

— Kuinka sinä voit pyytää, kun et oikein kadu? enhän minä voi antaa.

— Antakaa! — huusi sairas yht'äkkiä hurjasti ja tuijotti pastoria kauhusta pyörein silmin. Minun täytyy saada herranehtoollista! Pian pian!

Pappi ei ollut liian järjellä ja ihmistuntemuksella pilattu. Sentähden ei hän nytkään ymmärtänyt, että naisraukka oli kuolemantuskassa — tulemaisillaan hulluksi, vaan hän luuli sitä röyhkeydeksi ja hirveäksi paatumukseksi ja vastasi kiivaasti:

— Sillä tavallako sinä luulet herran armopöytään pääseväsi, sinä kurja, katumaton syntinen! Sinun paikkasi ei ole jumalan valittujen luona sinun paikkasi on helvetissä!

Mutta sairas ei enää tiennyt mitä teki; hän huusi kuin mieletön, vihlovasti, sydäntäsärkevästi:

— Antakaa…! antakaa…! antakaa!

Pappi otti päällystakkinsa ja lähti talosta…

III.

Helvettiin… helvettiin… hoki sairas ontolla äänellä, kohoutui hiukan vuoteellaan ja tuijotti tylsin silmin läsnäolevia.

Nopeasti kuin salama välähti hänen hämärtyvissä aivoissaan helvetti, sen ijankaikkisuus ja kauheus. — Kuin eilisen päivän muisti hän senkin sunnuntain, jolloin hän pääsi ensikerran ripille ja pastori kuvaili kuinka loppumattoman pitkä on ijankaikkinen kadotus. "Ajatelkaa, sanoi pastori, että löytyisi suunnattoman suuri santavuori ja pieni lintu tulisi joka tuhannen vuoden perästä, ottaisi siitä vuoresta yhden santajyvän, niin sekin loppuisi joskus; mutta ijankaikkisuus on loppumaton, ijäinen — se ei lopu koskaan!"

— Ei koskaan: pois… ei koskaan… koskaan, — ähkyi onneton äänellä, joka muistutti teurastettavan eläimen kurkusta lähtevää korinaa.

Hän vaipui tämän jälkeen tunnottomana, tuskanhiestä märkänä vuoteelle, ja hänen kasvonsa olivat niin kelmeät kuin kuolleen. Hetken kuluttua alkoi hän aukoa suutaan kuin pieni lintu, joka on tuotu kuumaan huoneeseen ja on lentänyt itsensä akkunaruutua vastaan tainnoksiin. Mutta se ei kestänyt kauan; hän alkoi taas huutaa ja voihkia surkeasti: hän mutisi käsittämättömiä sanoja, joista vain vaivoin erotti sanat "helvetti", "ijankaikkinen" ja muita samantapaisia, jotka kauhistuttivat läsnäolijoita; he — kaksi sairaan sisarta ja pari naapurin emäntää — pyörivät huoneessa kalpein, pelästynein kasvoin, vääntelivät käsiään epätoivosta ja heidän huulensa sopertelivat rukouksia sairaan sielun puolesta, jota he pitivät menetettynä — olihan pastori sen sanonut!

Tätä kesti kauan — mutta synnytystä vain ei tapahtunut…

Yht'äkkiä kajahti huoneessa niin vihlova, kamala tuskanhuuto, että läsnäolijat värähtivät sydänjuuriaan myöten.

— Jeesus… Kristus… auttakaa… auttakaa! — kirkui hän luonnottomasti, hänen kasvonsa kalpenivat liituvalkoisiksi ja hänen silmänsä tuijottivat kattoon kuin hullun, pyöreinä, hirvittävinä.

Hänen miehensä syöksyi toisesta huoneesta, vaipui sanomattoman tuskan vallassa polvilleen hänen vuoteensa viereen, soperteli lohdutussanoja ja koetti estää häntä riuhtomasta. Mutta sairas houraili jo eikä tuntenut enää miestään, vaan loittoni hänestä kauhulla — ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.

— Älä tule! — parkasi hän kauhistuneena. — Älä tule vielä… minä koetan vielä kerran…! Minä koetan vielä rukoilla… rukoilla… rukoilla…

Mies lysähti lattialle kuin olisi saanut halvauksen ja purskahti valtavaan itkuun.

— Se on myöhää… myöhää! — voihki taas kuoleva. — Minun täytyy vajota helvetin tulisiin liekkeihin… Voi kuinka se polttaa… polttaa… ijankaikkisesti…!

Hän vaipui voimatonna patjoihin ja hänen verettömien, kuivien huuliensa välistä tunkeutui katkonaisia, epäselviä sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt.

Sairas oli jo puoleksi tajuton. Harmaa sumu laskeutui raskaana hänen silmiensä eteen, niin ettei hän tuntenut, eikä nähnyt enää ketään. Hänen kuolemanpelkonsa, kuvittelunsa ja ruumiilliset tuskansa sulivat yhdeksi hirvittäväksi poltoksi, joka vei häneltä lopunkin ymmärryksen; hän luuli näkevänsä helvetin.

— Auttakaa! — kaikui äkkiä niin hirvittävä huuto, että se sai huoneessa olijat kauhusta vavahtamaan. Ja tarttuen suonenvedontapaisesti sängyn laitoihin ja tuijottaen kylmästä kauhusta lasittuneilla silmillään suoraan eteensä, jatkoi hän läähättäen, niin että sanansa kuuluivat vain käheänä korinana:

— Minä putoan… putoan… aut-ta-kaa!

Nainen, joka vielä eilen toivorikkaana odotti äidiksi tuloaan, kiemurteli nyt kuolemantuskassa, mielettömänä vuoteellaan ja oli näkevinään, miten hänen allaan, pohjattomassa syvyydessä leveni, yhtä äärettömänä kuin taivaan avaruus, kauhistava tulimeri — helvetti; synkän pimeyden lävitse näki hän sen ijankaikkiset sinipunervat liekit. Hänen suunsa vääristyi kamalaan kauhunhuutoon, mutta ääntä ei tullut enää — sillä hän alkoi nopeasti vajota sinne kammottavaan syvyyteen… Hän näki jo kadotettujen nyrkkiin puristettuja käsiä, vääntyneitä suita ja kuuli heidän vihlovat tuskanhuutonsa ja liekkien rätinän, jotka sulivat yhtämittaiseksi hirmuiseksi ärjynnäksi, pauhuksi — aivankuin sadat valtameret olisivat syösseet yhteen tulivuorten kanssa… Hän putosi yhä edelleen, tunsi liekkien polttavan ruumistaan ja oli tukehtumaisillaan… Hän tahtoi vielä kerran saada ilmaa keuhkoihinsa — mutta se oli myöhää: helvetin sinipunervat lieskat nuoleskelivat hänen kasvojaan… polttivat hiukset… ja hän henkäsi sisäänsä helvetin tulikuumaa liekkiä… Yhtäkkiä pimeni kaikki…

* * * * *

Hän oli kuollut.