OLIKO SE VÄÄRIN?
Reading edition
I.
Tästä tulee kauniita hautakiviä, kun se on noin tasaista ja hienon väristä… melkein sinervänharmaata…
— Oo-jaa! Kyllä niiden alla maata kehtaa…
— Mutta kovaa se on kuin jumalattoman sydän!
— On sitä saatu kolkutella…
— No, kunhan saadaan se keskeltä kahtia, niin kyllä me sitten sen herroja olemme.
— Pianhan se nyt jo menee…
— Jo räsähtelee…
Näin puhuivat he iloisesti ja huolettomasti, työskennellessään valtavan huoneenkorkuisen graniittimöhkäleen päällä. He olivat ottaneet urakalla paloittaakseen sen sopiviin lohkareihin, jotka sitten kuletettaisiin läheiseen kaupunkiin ja valmistettaisiin hautapatsaiksi; kiven toisesta reunasta toiseen oli jo suorassa linjassa syviä porareikiä, joihin miehet parastaikaa iskivät teräskiiloja. Heidän mielensä oli reipas ja toivorikas — sillä he olivat kumpikin nuoria ja voimakkaita ja olivat pitkistä ajoista saaneet hyvin tuottavaa työtä. Ja ympärillä seisoi hiljaisena, juhlallisena metsä, syyskuun auringon kullatessa ihanasti kellastuneita, mutta vielä tuuheita koivuja. Hiljaisuutta häiritsi vain haavanlehtien vieno, salaperäinen värinä, vihreävarpusen koruton viserrys, heidän moukariensa iskut ja kiven omituinen, kumea räsähtely ja ratina, kun teräskiilat pakottivat sen hitaasti, mutta varmasti halkeamaan…
— Nyt se ei enää kestä montaa iskua — tuumi vanhin veli.
— Ei… mutta sinun täytyy siirtyä tänne, kivi on siltä puolelta alta pyöreä. Tule heti…
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun kivi räsähtäen halkesi ja toinen puolikas erkani ja vyörähti hirveällä ryskeellä nurinniskoin. Ja veli…
Hän parahti kauhusta, sillä veli oli vyöryvän lohkareen päällä… Hän näki tämän ponnahtavan eteenpäin, ojentavan kätensä kuin tukea etsien, katoavan — ja sitten eroitti hän ryskeen seasta kamalan rusahduksen, joka vihlasi jääkylmänä tuskana: hän tunsi mitä veljelle tapahtui…
Kauhusta kalpeana hyppäsi hän kiveltä alas ja kohtasi näyn, niin hirvittävän, että miltei kangistui:
Veljestä näkyi vain pää ja rinta — koko alaruumis oli murskaantuneena tuon kauhean lohkareen alla. Hänen silmänsä olivat kiinni, kasvot olivat tummanpunaiset ja raskaasti ähkien aukoi hän suutaan kuni kuivalle heitetty kala…
Kuin hullu sieppasi veli kangen ja nosti… nosti… nosti… Kaikki musteni hänen silmissään, mutta kivi ei värähtänytkään… Turhaa! Se painoi monta tuhatta kiloa.
Hän kumartui nähdäkseen kiven alle miten jalkojen laita oli — eikä nähnyt mitään! Lohkare oli pudotessaan sileätä kalliota vastaan rusentanut luut, lihakset… koko alaruumiin paperin-ohueksi, veriseksi massaksi… Hän juoksi toiselle puolelle, pysähtyi kauhusta kylmeten: kiven alta tihkui verijuovia ja matelivat luikerrellen alas kallion rinnettä kuin paksut, punaiset käärmeet. Muuta ei hänen alaruumiistaan ollut jälellä.
Ja hän eli vielä!
Hän aukasi silmänsä: kauhusta ja tuskasta pullistuneet, verestävät silmänsä ja korisi:
— Voi… voi… vo-iih! Auta… Mutta käänsi samassa kauhistuneen katseensa kiveen — ja vaikeni…
Mielettömänä, käsittämättä mitä teki, tempasi veli uudelleen kangen ja nosti… taas pimeni kaikki ja hikikarpalot pusertuivat silmänräpäyksessä hänen otsaltaan… Mutta tulos oli sama kuin äskenkin!
Onneton oli nyt täydessä tajussaan; hän oli muuttunut kuolemankalpeaksi; pää huojui tuskallisesti ja taas aukenivat hänen kauheat terävät silmänsä.
— Älä koeta… se on… turhaa. Voih… pikku poikani… vaimoni… kun jäivät…
— Veljeni… veljeni… — vaikeroi nuorempi veli, heittäytyen sanomattomassa tuskassa onnettoman viereen.
— Auta vaimoani… ja poikaa… — voihki onneton ja hänen siniset huulensa värisivät ja vapisivat kuin ankarassa vilutaudissa kun hän jatkoi läähättäen:
— Voi… kärsin… lopeta tuskani… veli… ammu…
Heillä oli pyssy mukana siltä varalta, että tapaisivat riistaa metsän lävitse kulkiessaan. Mutta veli kauhistui kuolevan ehdotusta ja huusi epätoivoisesti rukoillen:
— Ei veli! En voi! En voi! Veljeni… veliraukkani!
— Mutta ajattele… jos täytyy kärsiä… kauvan… iltaan…
Mutta veli ei suostunut; yhtäkkiä hän hypähti ylös ja huudahti kuin pelastuksen löytänyt:
— Minä juoksen hakemaan apua!
— Ei… et… saa! — parahti kuoleva hukkuvan epätoivolla tarttuen suonenvedontapaisesti veljensä käteen kangistuvine sormineen, ikäänkuin siten estääkseen tämän aikeen. — Voi jos… tietäisit… Sinun täytyy… täytyyh! — loppupuoli sanasta piteni vihlovaksi tuskanhuudoksi.
Hän näytti menettävän tajuntansa mutta aukasi taas silmänsä kuin viimeisin voimin — peläten, ettei veli täyttäisi hänen viimeistä pyyntöään. Hän koetti puhua vielä, mutta ei voinut enää: jokin kauhea, käsittämätön raateli, poltti, runteli häntä, vääristi hänen suunsa, nousi tulisena liekkinä janoiseen kurkkuun ja tukehutti hengityksen. Kaikki muuttui niin kamalaksi: taivas, metsä, koko maailma alkoi pyöriä jättiläissuuren pyörän tavoin hänen ympärillään ja kaikki näytti niin kaamealta ja himmeältä tummanpunaisen, verisen usvan lävitse, joka oli verhonut koko maailman — aivankuin äärettömän kulovalkean savu. Aurinkokin näytti veripunaiselta ja jossakin kaukana leiskuivat punaiset liekit… Ja joka puolella pelottava pauhina, jyrinä ja ryske joka tunkeutuu läpi sielun ja ruumiin viiltävänä puukoniskuna, polttaa, raatelee kuin peto saalistaan… Hän koettaa huutaa, mutta vain vaivoin kuuluu hänen kokoon kutistuneesta kurkustaan tukehtunut korina:
— Pian… pian…
Veli ymmärsi sen enemmän katseesta kuin tuosta käheästä korinasta; siinä oli niin sanomaton hätä ja kauhu, palava rukous ja tuska, että se tuntui pursuavan ulos noista suurista, mustista silmäteristä ja tunkeutuvan suoraan sydämeen, puristaen sen kokoon; se polttaisi ja piinaisi häntä kuolemaan asti, jollei hän nyt auttaisi kuolevaa veljeään.
Silloin hän ei voinut enää kestää! Hänen täytyi se tehdä!
Nopeasti otti hän pensaasta ladatun luodikon, asetti sen suun veljensä ohimoon ja laukasi…
Onneton ei liikahtanut — hiukan värähti…
Ruumis jännittyneenä, raateleva tuska ja kauhu sydämessä katsoi veli henkeä pidätellen, miten veri pursui luodinreijästä veljen ohimosta… miten silmät sulkeutuivat, siniset huulet vaalenivat ja kelmeät kasvot saivat rauhallisen, tyynen ilmeen… Sitten hän huokasi raskaasti… kuivasi hellästi puserollaan kirkkaat hikihelmet velivainajan otsalta, levitti takkinsa hänen kasvoilleen ja lähti ilmoittamaan tapahtumasta.
Mutta kiven alta tihkui hitaasti tummanpunaista verta…
II.
Vankikopissa — kolkossa, puolihämärässä vankikopissa, minne ei koskaan aurinko paista, ei kuulu lintujen laulu, eikä lasten nauru, vaan jossa ihmisen erottavat elämästä paksut, kylmät ja äänettömät kiviseinät siellä asteli hän lyhyin, säännöllisin ja väsymättömin askelin nurkasta nurkkaan ja ajatteli.
Kaikki viime aikojen tapahtumat olivat olleet kuin kamalaa, ilkeätä unta, josta hän oli päivä päivältä toivonut heräävänsä — vaikka turhaan! Ensin veljen surkea loppu, hänen hautajaisensa, oikeusistunto, jossa häntä syytettiin veljensä surmaamisesta, tuomio — ja vihdoin se, että hän oli täällä, varmensi sen, että kaikki oli totta, kamalaa todellisuutta! Kiusaantuneilla aivoillaan käsitti hän vihdoin senkin, ettei pääse täältä pois, ennenkuin pitkän vuoden kuluttua!
Nyt koetti hän tyynesti ajatella miksi hän oikeastaan oli täällä?
Mitä oli hän siis tehnyt?
Hän oli tehnyt vain sen, mitä kukaan ihminen, jolla on sydän rinnassaan, ei olisi hänen sijassaan voinut jättää tekemättä: pelastanut oman veljensä hirmuisimmista kärsimyksistä — ainakin pieneksi ajaksi.
Oliko se väärin?
Väärin on se, — ajatteli hän — jos tekee pahaa tai vahinkoa jollekin toiselle: lähimmäiselle taikka yhteiskunnalle; silloin on yhteiskunnalla oikeus ryhtyä toimenpiteisiin. Mutta tässä ei ollut mitään sellaista! Kenellekään ei tapahtunut vahinkoa, jos hänen veliraukkansa kuoli pari tuntia aikaisempaan tai myöhempään, kun hän kuitenkin olisi heti kuollut; mutta hänelle itselleen se oli suuri huojennus, kun pääsi hiukan vähemmillä kärsimyksillä. Oliko siis rikos lieventää tuskia?
Hän ajatteli asiaa laajemmalta kuin omasta kohdastaan ja hänestä tuntui omituiselta, ettei esim. lääkäri — tai kuka hyvänsä — saisi lopettaa jonkun toivottomasti sairaan tuskia, jos hän sitä pyytää, eikä voi itse sitä tehdä. Jos ihminen on sairastunut spitali- tai muuhun inhottavaan, tuskalliseen ja parantumattomaan tautiin, jonka seurauksena on varma kuolema, hänen tuskansa ovat sietämättömät ja hän rukoilee lopettamaan niitä niin eikö ole raakaa, jollei hänen pyyntöään täytettäisi? Ja olisiko siitä, jos hänen pyyntöään noudattaisi, kellekään vahinkoa? Ei! Vaan huojennusta kärsivälle itselleen ja yhteiskunnalle siinä merkityksessä, että silloin olisi vähemmän sairaita tartuttamassa ja saastuttamassa ympäristöään. Sillä eihän se voi olla mikään yhteiskunnan ihanne, joka on täynnä sairaita ja kuolevia! — Sellaisessa tapauksessa taas, josta hän istui vankilassa ei voi tehdä toisin kuin hän teki.
* * * * *
Kukaan kunnon ihminen — ajatteli hän edelleen — ei voisi, tavatessaan eläimen sellaisessa tilassa, niin murskattuna, runneltuna kuin hänen veljensä oli, tai muuten kuolevana, ei voisi olla lopettamatta sen tuskia. Ja laki määrääkin rangaistuksen eläinrääkkäyksestä sille, joka ei lopeta eläimen tuskia tuollaisessa tapauksessa. Mutta ihminen: "luomakunnan kruunu", "luonnon herra", "maailman valtias" — sillä ei ole oikeutta määrätä omasta elämästään ja hengestään! Ihmisen pitää vasten tahtoaankin kitua viimeiseen hengenvetoon — omalla veljelläkään ei ole oikeutta auttaa kuolevaa. Ja jos niin tekee, salvataan tänne kylmien muurien sisään. Eikö hänellekin se riittänyt, että menetti veljensä! Miksi hänet sulettiin tänne, ettei hän voi edes avustaa veljensä vaimoa ja hänen pientä poikaansa… Ah!
Hän käveli kiivaasti edestakaisin kopissaan ja kiihtyi kiihtymistään ajatellessaan sitä julmaa vääryyttä joka hänelle oli tapahtunut. Hänen rintansa oli kuin pakahtumaisillaan jostakin raskaasta, kirvelevästä ja kuni mieletön iski hän raivokkaasti nyrkillään kylmään kiviseinään, niin että sormensa menivät verille ja hänen äänessään värisi voimaton viha ja katkeruus:
— Kuinka hirmuisen typeriä ovatkaan tuollaiset lait! Ja sellaiset tuomarit jotka tuomitsevat niiden mukaan, vaikkei kukaan voi sanoa tätäkään rikokseksi.
Tosin oli eräs vanha täti moittinut häntä siitä sanoen, että ihmisen henki on jumalan, eikä siitä saa mennä ihminen itse määräilemään. Kun hän oli huomauttanut, miten hirmuisia tuskia veliraukka kärsi, sanoi muori vastaan, että jumala oli määrännyt sen kärsimyksen hänelle, eikä sitä saa kukaan silloin mennä lieventelemään! — se on suuri synti!
Tällaisen ikivanhan raakalais-jumalan ja hänen taikauskoisen joukkonsa mieliksikö siis ovat lait laaditut? Ja tuollaisen tyhmän tanttimoraalin mukaanko tuomitsevat "sivistyneet" tuomarit? Noudattavatko he aina vain lain kirjainta, vaikka se olisi kuinka vanha, nykyaikaan soveltumaton — vaikka se olisi kuinka typerä! Kuinka epäinhimillistä, raakaa…!
Entä jumala — lennähti hänen mieleensä.
Jos jossakin on sellainen jumala, joka määräilee sellaisia kidutuksia kuin hänen veljellään oli ja lukee synniksi sen, että hän suostui kuolevan veljensä rukouksiin — niin ei hän koskaan, ei koskaan tahdo tietää mitään sellaisesta jumalasta! Se ei ole silloin mikään jumala — se on itse sysimusta perkele:
Hän kirosi synkästi, kiristeli hampaitaan ja melkein juoksi ympäri koppia, kuin peto häkissään — raivoten vihasta, katkeruudesta ja surusta; mutta kosteat, paksut kiviseinät olivat ääneti ja ääneti oli harmaa syksyinen hämäräkin, joka tuijotteli kuin ilkkuen paksujen rautakalterien välitse… Hän väsyi lopulta ja käsittäen, ettei täällä auta mikään raivo, istahti hän rahille, laski pään käsiensä varaan ja hänen hartiansa alkoivat hytkyä rajusta itkusta. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi ja voimattomaksi ettei koskaan ennen.
Yhdestä asiasta oli hänen hyvä ja helppo olla, siitä, että silloin suostui veljensä pyyntöön ja pelasti tämän pitemmistä tuskista. Jos hän ei olisi sitä tehnyt, seuraisivat ne silmät, ne tuijottavat, tuskan verestämät silmät häntä kuolemaan asti piinaten, syyttäen… Mutta nyt hänen oli siitä asiasta helppo ja hyvä olla…
Siinä istuessaan ja muistellessaan veljeään, valtasi hänet ääretön hellyys, rakkaus ja suru. Hän muisti kaikki — muisti, kuinka he pienenä yhdessä kalastivat, hiihtelivät ja kävivät hevosia juottamassa… Kerran marjassa ollessaan he eksyivätkin ja kun outo korpi peittyi syksyiseen hämärään, alkoi hän katkerasti itkeä, mutta veli talutti häntä ja koetti lohduttaa, vaikka itsekin oli itkuun purskahtamaisillaan… Selvästi muisti hän ne ihanat kesäiset päivät, jolloin he yhdessä leikkivät puron reunalla jossa pyöri pieni mylly, ja heillä kummallakin oli valkoharjaiset puuhevoset… Hän tunsi mielensä sulavan pehmeäksi kuin vaha, kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä ja hän kuiskasi hiljaa, surullisesti ja hellästi:
— Veljeni… rakas… veliraukkani…
Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi taas hiljaa itkeä…
… Mutta käytävältä kuului kahleiden kalina…