TAISTELIJA

I.

Raskas, painostava mieliala vallitsi Karhulan mökissä…

Illalliseksi ei löytynyt mitään syötävää — ei mitään.

Isä, noin 50-vuotias, vielä jäntevä mies, istui peräpenkillä pää käsien varassa ja murahteli synkkänä itsekseen, sylkäisten silloin tällöin vihaisesti lattialle. Äiti hääräili tapansa mukaan takan ääressä: sytytti tulen, pesi huolellisesti padan ja asetti — ties mitä varten — vettä kiehumaan; hän varoi huolellisesti näyttämästä kasvojaan, mutta päättäen epätasaisesta hengityksestään ja pidätetyistä huokauksista, jotka väkisin pusertuivat hänen rinnastaan, taisteli hän itkua vastaan. Vanhin tytär, joka hiljattain oli mennyt naimisiin erään työnjohtajan kanssa ja oli nyt pistäytynyt tervehtimään vanhempiaan, istui lähellä isää ja piteli sylissään nuorinta siskoaan noin kolmen vuotiasta tyttöä. Reino, 16-vuotias nuorukainen, makasi sängyssä ovensuussa, likaiset tiilisaappaat jalassa ja tuijotti itsepäisesti savustunutta kattoa. Muut lapset istuivat lattialla ja itkeä tuhrustelivat kaikki kolme. Uuninpuolella istui sitäpaitsi vanhemman pojan nuori vaimo, hiljaa, toivottomasti itkien ja imettäen pientä lasta, mutta päättäen pikkuisen epätoivoisista ponnisteluista, sekä siitä, että se vähäväliä puhkesi itkemään — ei äidin rinnoista tullut mitään maitoa.

Mutta lattialla käveli edestakaisin väsynein, hermostunein askelin vanhin poika Mauri, joka pikkupojasta asti oli ollut maailmalla ja vasta sulun alussa tullut nuoren vaimonsa kanssa entiseen kotiinsa asumaan. Hän oli kookas, solakka ja jänteväruumiinen, hiukan yli kahdenkymmenen vuotias mies, kauniine, lujapiirteisine kasvoineen. Nyt oli hänen suunsa ympärillä hätääntynyt, katkera piirre ja tummissa silmissään kuvastui vain tuska ja epätoivo — omaisten itku näytti koskevan häneen kuin julmat ruoskaniskut…

Koko viime talven oli kaupungissa vallinnut ankara työttömyys. Satoja miehiä oli joutilaina, eikä työtä saanut mistään. Keväällä, kun töiden viimein piti alkaa, ilmoittivat työnantajat pidentävänsä työpäivää yhdellä tunnilla kaikilla rakennustyömailla. Kun työläiset eivät suosiolla moiseen ukaasiin tyytyneet, lopettivat työnantajat kaiken keskustelun ja julistivat työnsulun, joka nyt oli kestänyt jo kuusi viikkoa; he sanoivat ottavansa työhön ainoastaan niitä, jotka yksityisesti menevät heiltä työtä kerjäämään ja suostuvat tekemään pidennettyjä työpäiviä, toisin sanoen: niitä jotka menevät pettämään toverinsa. Työläiset puolestaan päättivät, etteivät mene yksikään työhön, ennenkuin työnantajat suostuvat allekirjoittamaan sopimuksen, jossa työehdot ovat samanlaiset kuin edellisenä kesänä. — Tähän asti ei ollut rikkureita vielä ilmestynyt kuin muutamia kymmeniä, mutta niillä ei saatu töitä käyntiin.

Karhulan miehet, jotka olivat rakennustyöläisiä, joutuivat luonnollisesti myöskin pois työstä. Kun heillä ei talvellakaan ollut työtä, oli heidän elämisensä sulun aikana tavattoman hankalaa. Ja sitten alituinen katkeruus ja eripuraisuus siitä, ettei menty työhön! Kaikki muut paitsi Mauri, olivat viime aikoina sitä mieltä, että työhön oli mentävä niilläkin ehdoilla — täytyihän saada leipää! Hän oli kuitenkin äärimmäisillä ponnistuksilla saanut isänsä ja veljensä pysymään sieltä poissa — ja siitä olivat kaikki hänelle äärettömän katkeria.

Nytkin, kun äiti oli juuri ilmoittanut, ettei ollut mitään syötävää, tuntui hänestä siltä, kuin olisi lattia polttanut jalkojen alla…

— On se kamalaa, kun täytyy mennä syömättä nukkumaan… — huokaili äiti.

— Onhan se… mutta koetetaan nyt vielä pieni aika kärsiä, — lohdutteli Mauri.

— Kyllä sitä kärsisikin, — puhui äiti katkerasti — mutta kun on kolme reipasta miestä perheessä, jotka saisivat työtä koska tahansa, niin…

— Voi äiti kulta… älkää nyt… — rukoili poika ja hänen kasvoissaan kuvastui vihlova tuska; äidin sanat koskivat kipeästi.

— Kyllä se on… — murahti isä vihaisesti ja tirskautti pitkän syljen lattialle.

— Loppu tästä pelistä tulla täytyy! — kivahti nuorempi veli sängystä.

— Älkää nyt… älkää nyt ruvetko taas!… Kyllä tästä pian jo… — pyyteli taas Mauri.

— Sellaista siitä tulee! — huudahti sisko, joka tähän asti oli istunut ääneti ja hänen äänensä soi erinomaisen terävänä ja kirkuvana. — Kuka käskee rettelöidä ja tehdä lakkoja!

— Eiväthän työläiset lakkoa tehneet! Työnantajat itse julistivat työnsulun…

— Mutta kyllä se työväen vika on… Yhtämittaa rettelöivät! — kivahti sisko.

Mauri kalpeni vihasta. Hän oli pannut kaikki voimansa liikkeelle lohduttaakseen omaisiaan, herättääkseen heissä rohkeutta, kestävyyttä ja uskoa voittoon — ja nyt tulee hänen oma siskonsa ja repii hajalle kaikki! Hän kääntyi ympäri kuin ärsytetty peto joka huomaa uuden ahdistajan, ja koettaen puhua hillityllä äänellä, änkytti hän aivankuin ei olisi heti löytänyt sanoja:

— Mitä… mitä… sinä sanot? Tuletko sinä sanomaan noin…? Sinä? Onko herra miehesi käskenyt sinun sanoa noin?

— Älkää herran tähden riidelkö… — pyyteli äiti väliin.

— Sinähän siellä olit yllyttänyt… ettei myönnytä! Mitäs tarvitsee ruveta! — huudahti sisko voitonriemuisena.

— Voi herra jumala! — huusi veli. — Pitikö myöntyä? Ja sinä! Sinä! Muistatko kuka sinä olet! Muistatko… että olet tästä mökistä! Ja nyt olet sortajien puolella! Etkö häpeä!

Sisko purskahti raivoisaan itkuun ja kirkui sen lomasta kiukkuisesti:

— Älä… älä rupea haukkumaan!… ja muistuttelemaan… kyllä minä tiedän! Senkin roisto! Kuuletko!

— Mene helvettiin! — karjasi veli yhä enempi raivostuen. — En viitsi nähdä sinua! Ulos!

Sisar juoksi itkien ulos.

Kaikki loivat Mauriin vihaisia ja katkeria silmäyksiä ja äiti lausui moittivasti:

— Sellaista siitä tuli! Mitäs se nyt kannatti! — ja lähti huoneesta.

Mauri ei vastannut, vaan seisoi ääneti, tuijottaen ikkunasta ja kuuli miten kaikki jättivät hänet.

Kuinka voivat he olla noin tietämättömiä ja tyhmiä! — ajatteli Mauri. — Jospa hän olisi ollut kauvemmin kotona, niin he eivät olisi tuollaisia… Mutta nyt tekivät puute ja vanhat ennakkoluulot heidät sokeiksi ja kuuroiksi — he tahtoivat vain ruokaa! Hän huomasi surukseen, että oli aivankuin ennakolta päätetty olla kuuntelematta hänen, "villitsijän", puheita! Ja häntä pidettiin tälläkin hetkellä koko perheen vihollisena…

II.

Kun Mauri tuli pihalle, huomasi hän, että kaikki olivat siskon ympärillä, koettaen lohduttaa ja tyynnyttää häntä parhaansa mukaan. Kuului vain epäselviä sanoja: "Älä välitä siitä", "Se on kamalaa, kun tuollalailla"… "Ei se koskaan ennen ole tuollainen ollut" y.m., mutta Maurille ei kukaan suonut silmäystäkään! Hän meni edemmäksi ja istahti kivelle.

Mutta nälkä ja katkeruus ei mennyt ohi. Ja kun saapuvilla ei ollut muuta syntipukkia, käytiin uudelleen ahdistamaan Mauria. Sisar yhä itki.

— Kyllä se on hävytöntä, että rupeat Helmiä haukkumaan! — lausui katkerasti Reino. — Varsinkin, kun hän on oikeassa… Mihin sitä tällä pelillä joudutaan?

Nyt läheni Maurin vaimokin, istui puupölkylle lapsi sylissään ja sanoi katkonaisesti, itkuaan pidätellen:

— Pitääkö meidän kuolla nälkään… ennenkuin… ennenkuin… te menette työhön…?

— Niin… — yhtyi äiti.

— Kyllä jo pitäisi… — päätteli isä synkkänä.

— Sinä se olet syypää kaikkeen! — huusi Helmi-sisko raivokkaasti itkien. — Isä ja Reino olisivat jo aikoja sitten menneet työhön… mutta sinä estät… sinä… sinä… sinä!

Nyt tulistui Mauri uudelleen.

— Sen minä sanon, ettei mennä pettämään tovereitamme! Ei jumal'auta mennäkkään! Vaikka ennen kuollaan nälkään joka sorkka!

Mutta nyt kohosi kiihko ja katkeruus huippuunsa. Kaikki muut paitsi isä, rupesivat itkemään — sillä kaikki olivat nälissään! Ja kun ei ymmärretty oikeata syyllistä, niin sai Mauri kaiken osakseen. Vihaiset, uhkaavat silmäykset, katkerat, pistävät sanat ihan sinkoilivat hänen ympärillään.

— Ei, kyllä tämä on liikaa! — ärisi isä, heittäen kulmainsa alta kiukkuisen silmäyksen Mauriin.

— Sinunko tähtesi tässä ruvetaan ijankaiken kärsimään! — huudahti veli itku kurkussa ja iski raivokkaasti kepillään männynvesaa.

— Enkö minä sinulle enää mitään merkitse…? Etkö lapsestakaan välitä…? — nyyhkytti Maurin vaimo hyssyttäen sylissään itkevää pienokaistaan.

— Muistatko… miten olet minua haukkunut! Miten löit Reinoakin pienenä! Vieläkö muistat! — kirkui nyrkkiä puiden Helmi.

— Lakatkaa jumalan tähden… Älkää jumalan tähden riidelkö… lapset… vaikeroi äiti itkien, mutta hänen äänensä hukkui uusiin sekaviin, vihaisiin huutoihin:

— Luuletko yksin olevasi! Minä ammun sinut! Jumal'auta! — uhkasi veli.

— Kuinka kehtaat…!

— Villitsijä!

— Lapsi ei ole saanut ruokaa…

— Minä en ole saanut tänään kuin leipäpalan aamulla!

— Enkä minä!

— Enkä minä!

Vieläpä pikkuvelikin, 8-vuotias Matti, joka ei kai vielä luottanut sanojensa voimaan, alkoi turvallisen matkan päästä viskellä kivillä (joista pari sattuikin) ja huusi itkien:

— Villitsijä… villitsijä!

Mutta vastapäätä heitä kaikkia seisoi kalpeana ja päättävänä Mauri. Kirvelevä tuska raateli rautakynsin hänen sydäntään. Jospa nuo olisivat olleet vieraita, vihollisia, niin hän ei olisi ollut milläänsäkään. Mutta nähdä ne, joita enin rakastaa maailmassa, joiden edestä antaisi elämänsä… nähdä heidät vastassaan noin vihamielisinä, ymmärtämättöminä — se oli hänelle hirmuista! Mutta se, että hän oli yksin, kaikki häntä vastaan, muutti hänen kärsineen mielensä kovaksi, hän tahtoi haavoittaa takaisin. Sentähden hän ei vastannut mitään, vaan nauroi, nauroi kylmää, uhmaavaa naurua… Hän seisoi siinä pää pystyssä, ylpeänä ja voimakkaana, hänen repaleinen paitansa oli auki, paljastaen ruskean rinnan ja jäntevän kaulan… Hänen sieramensa värähtelivät ja tummat silmänsä salamoivat synkästi, kun hän viimein puhui:

— Minä en ole syönyt tänään mitään — mutta en voi muuta kuin nauraa teille kaikille — senkin raukat! Te olette aivankuin hulluja! Te syytätte minua — aivankuin minä olisin teidän sortajanne! Minäkö julistin työnsulun? Ettekö enää muista, että rakennusherrat sen tekivät? Ja ne nujertavat meidät maahan — jos emme puolustaudu ja kestä taistelussa. Meidän täytyy siis kestää!

— Mutta kun oma lapsi kärsii nälkää… niin kyllä täytyy olla sydämetön…

— Sydämetön! — matki mies melkein horjuen. Sana sattui häneen kuin isku ja masensi silmänräpäyksessä hänen varmuutensa ja uhmansa. Hän lysähti kivelle ja kun hän pää käsien varassa alkoi puhua, kuulosti äänensä matalalta ja kumealta kuin tulisi se haudasta; ja lausui sanat katkonaisesti ja pakottaen, aivankuin olisi niiden välillä nieleskellyt jotain karvasta ja epämiellyttävää, joka tarttui kurkkuun. — Sydämetön… Niin te luulette… luulette, etten kärsi… mutta… sydämeni on pakahtua tuskasta… kun ei ole ruokaa… Mutta menisinkö pettämään toverini… Tai mitä pitää minun tehdä… Itkisinkö? Jos itkisin… mitä se hyödyttäisi…? Ja minä jo olen tarpeeksi itkenyt maailmassa! Muistatteko äiti, kuinka itkin — ja kuinka te itkitte — kun minun 8-vuotiaana lapsena täytyi lähteä vieraalle karjapaimeneksi… heidän synkkiin metsiinsä… Muistatteko, kuinka itkin, kun olin ajopoikana… ja tulin kotiin paleltunein, vertavuotavin varpain… tulin, saadakseni vain itkeä, sillä minun täytyi taas samana päivänä lähteä kaupunkiin hirsikuormaa viemään, vaikka jalat polttivat kuin tulessa. Ei auttanut, sillä isä oli sairaana ja toiset pienemmät (hän viittasi veljiänsä ja siskoihinsa) tarvitsivat leipää… Ja kun minä yksin olin maailmalla… turvattomana, rahattomana… eikä ollut ruokaa, niin. Tai miksi kertoa! Koko lapsuushan oli minulle vain kurjuutta, vilua, nälkää ja — itkua… Tästä sinä sisko et onneksi tiedä… sillä sinä olit sentään kotona…

Hän vaikeni, mutta jatkoi taas hetken kuluttua:

— Kun minä sitten tulin mieheksi ja näin, että maailmassa on järjestelmä, jonka vallitessa rikkaat ja köyhät ovat — rikkaitten sorron takia — ilmitaistelussa keskenään, niin kuinka minä, joka niin paljon olen saanut tuota sortoa kärsiä — kuinka minä voisin mennä sortajain puolelle? Katsokaa: tässä täytyy olla jommankumman puolella, ei voi olla puolueton… Minä selitän…

— Ei tässä saarnoja tarvita! — keskeytti sisar tylysti.

— Helmi kulta… anna nyt minun sanoa ja kuuntele sinäkin, tämä kerta! — pyysi Mauri. — Niin, minun piti vain sanoa tästä sulusta, sillä se osoittaa, kuinka tunnottomia kapitalistit ovat: Ensin näännytettiin työväkeä pitkä talvi työttömyydellä. Muistattehan, mitä valtuuston herrat sanoivat, kun pyydettiin hätäaputöitä! Tuliko työtä? Mitä vielä! Ja kun kevät tuli, julistivat he sen ilosanoman, että työpäivä pidennetään… Ajattelivat kai, että työväki on niin nälkiintynyttä, ettei se voi mitenkään puolustautua ja he saavat taas kymmeniä tuhansia pistää taskuunsa! Eikö se ollut mielestäsi väärin? Ja tietäkää se, että jos nyt olisi myönnytty, niin ensi vuonna olisi taas pidennetty työpäivää ja vähennetty myöskin palkkaa — työpäivän pidennystä seuraa aina myöskin palkkojen alennus… Ne eivät tunne mitään sääliä! Sentähden työväestönkin täytyy taistella! Ajatelkaa: jos työväki vielä vähän aikaa pysyy yksimielisenä, niin työnantajain täytyy myöntyä ja silloin tullaan taas jotenkuten toimeen. Mutta jos tulee paljon sellaisia, jotka suostuvat menemään työhön noilla kurjilla ehdoilla, silloin saavat herrat työt käyntiin, kaikkien työläisten täytyy lopulta taipua — ja työnantajat sortavat heitä entistä enemmän! Ettekö nyt käsitä, että täytyy olla jommankumman puolella! Ja ettekö käsitä, että jokainen, ken nyt menee työhön on noiden sortajien avustaja, toveriensa yksimielisyyden rikkoja, veljiensä pettäjä — Juudas! Ja pitäisikö meidän nyt olla tuollaisia pettureita! Pitäisikö meidän mennä viskaamaan kiviä veljiemme — ja itsemme päälle! Sitä en ainakaan minä tee — enkä voi tehdä! Minä en nöyrry enää, kun minua isketään — minä isken takaisin! Ja taistelen oikeuden puolesta viimeiseen hengenvetoon asti!

Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, alensi ääntään ja puhui kiihkeästi ja tuskallisesti kuin hukkuva joka pyytää apua:

— Kärsitään vielä vähän aikaa… Ei mennä työhön! Ne eivät voi enää kauvan kestää — olen kuullut sen luotetuilta henkilöiltä — niiden täytyy myöntyä… Kuulkaa… minä hankin huomenna leipää vaikka mistä… vaikka maan alta! Mutta ei mennä työhön! Meidän täytyy koettaa, meidän täytyy voittaa muuten meidät ihan maahan nujerretaan! Jos kärsimmekin, niin kärsimme totuuden, oikeuden, — toisten kovaosaisten ja oman elämämme puolesta… Sillä jos me voitamme täällä, niin sortajat eivät uskalla muuallakaan ruveta tällä tavalla kuristamaan… Meidän voittomme on heidänkin voittonsa… tappiomme heidän tappionsa… Ja kun te tiedätte, miten kurjaa meillä ja kaikilla työläisillä on, niin sanokaa: onko väärin, jos puolustaudumme silloin, kun olomme aijotaan vielä kurjemmaksi tehdä? Sanokaa, onko se väärin? — Sano Helmi, onko se väärin?

— Niin, mutta kamalaa on sentään kuolla nälkään…

— Mutta sano nyt! — tiukkasi edelleen Mauri. — Onko se väärin, että puolustamme oikeuksiamme? Tai pitääkö meidän…

Hänen puheensa keskeytyi, sillä pikku-sisko juoksi pihaan ilosta loistaen, kainalossaan suuri, hyvältä tuoksuva ruisleipä! — Helmillä oli sattunut olemaan 50 penniä ja hän oli lähettänyt tytön puotiin.

Leipä vietiin riemusaatossa sisälle ja äiti käski jokaisen saamaan osansa.

Hetken kuluttua toi nuorin veli Maurillekin palan. Oi, miten hyvältä se tuoksui! Sen tuoksu miltei huumasi hänet — sillä hän ei ollut syönyt kuin eilen iltapäivällä… Mutta nostamatta päätään, sanoi hän mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:

— En minä välitä… syökää nyt vain… Anna tuo pala äidille ja Tildalle, — ja lisäsi hiljemmin, kuin itsekseen: — Että se pienikin saisi vähän maitoa…

Kun toiset söivät niukkaa osaansa mökissä, hiipi hän horjuvin askelin läheiseen mäenrinteeseen, heittäytyi kanervikkoon ja itki rajusti, niin että koko ruumiinsa värisi ja vapisi… itki, niinkuin itkee vain karaistu mies, joka kauan, kauan on ollut itkemättä…

Oi, mikä pohjaton tuska ja epätoivo vähäsikään hänet, kun hän ajatteli elämäänsä! Menneisyys oli vain kärsimystä ja kurjuutta ja tulevaisuus — samaa! Leppymätöntä, katkerata taistelua kurjasta leipäpalasta! Hänen lapsensa saisivat kärsiä nälkää jo rintalapsina… Eikö sitten koskaan koita köyhille onnellisempi aika? — Koittaa varmasti, mutta köyhien itsensä on valloitettava se sitkeällä taistelulla. Ja se, etteivät edes omaiset käsittäneet tätä taistelua, tuntui sietämättömän tuskalliselta. Kaikkea muuta vielä voisi kestää…

— Minä hullu, kun haaveilin omasta mökistä puutarhoineen… iloisista lapsista… onnellisesta perhe-elämästä…! Oih!

Se parahti hänen kuivien huuliensa välistä kuni haavoitetun eläimen valitus…

Kun tähdet jo vilkkuivat taivaalla, lempeällä kesätaivaalla, makasi hän vielä kanervikossa, tuijottaen kuumeisin silmin avaruuteen ja hänen rinnastaan pusertui silloin tällöin raskas, käheä, tuskanvoihkelta muistuttava huokaus…

III.

Seuraavana aamuna lähti Mauri tapansa mukaan kaupunkiin katsomaan, kuuluisiko jotakin sulun loppumisesta. Tunnin kuluttua palasi hän kädessään nippu kuivia ruisleipiä ja kertoi ilosta loistavin silmin, että sulku oli päättynyt; työnantajien oli täytynyt suostua samoihin ehtoihin kuin ennen olivat voimassa: työpäivää ei siis pidennetä! Sulkukomitea kokoontuu tänään kello 5 allekirjoittamaan sopimuksen ja työt alkavat huomenaamulla!

— Jumalalle olkoon kiitos, että hän vihdoinkin on pehmittänyt työnantajien sydämet! — huudahti äiti hartaana liittäen kätensä ristiin.

Maurin mieli teki tosin huomauttaa, että se oli yksinomaan työväen oma ansio: heidän yksimielisyytensä ja kestävyytensä tulos, mutta hän oli liian iloinen nostaakseen nyt juuri erimielisyyttä — siksipä hän vain hymähteli…

* * * * *

Kun he kaikki kolme pääsivät iltasin tuntia aikaisempaan työstä, saivat saman palkan kuin ennenkin ja perhe alkoi taas jotenkin tulla toimeen, ei kukaan muistanut, että se oli Maurin ansio, etteivät he silloin menneet tovereitansa pettämään — Maurin, jota he silloin villitsijäksi nimittävät.

Eikä hän sitä vaatinutkaan.