Front matter

Kirj.

Maksim Gorki

Suomensi V. A. M. [V. A. Marjanen]

Kuopio 1909, Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.

Omistan FEODOR SHALJAPINILLE.

… Sallikaa minun kertoa teille elämäkertani; tämä kertomus vie tosin teiltä vähän aikaa, mutta sen tunteminen on teille välttämätöntä.

Minä olen — peukalolintu, löytölapsi, oikeuksia vailla oleva ihminen; kenen synnyttämä — sitä en tiedä, mutta minut oli heitetty herra Losevin taloon Sokolin kylässä Krasnoglinskin piirikunnassa. Äitini — tai joku toinen — oli pannut minut herrasväen puistoon, sen rukoushuoneen portaille, jonne vanha neiti Losev oli haudattu, ja sieltä löysi minut Danila Vjalov, puutarhuri. Hän saapui varhain aamulla puistoon ja näkee riepuihin käärityn lapsen liikuttelevan itseään rukoushuoneen portailla ja sen ympärillä harmaan kollikissan varovasti kuljeskelevan.

Danilan luona olin minä, kunnes tulin neljän vuoden vanhaksi; mutta kun hänellä itsellä oli paljon lapsia, niin sain minä etsiä ruokani mistä löysin, ja kun en löytänyt ruokaa, — niin vikisin, vikisin nälissäni ja nukuin vihdoin.

Neljän vanhana otti ukko Larion minut luokseen. Hän eleli itsekseen, oli hyvin omituinen ja otti minut aikansa ratoksi. Muuten oli hän kooltaan pieni, pyöreä kuin rakko, ja hänen kasvonsakin olivat pyöreät: hänen hiuksensa olivat ruskeat ja äänensä kimeä kuin naisen, ja hänen sydämessäänkin oli jotakin naisekasta — hyväilyä tavoittelevaa. Viinaa hän rakasti ja joi väliin ylenmäärin; raittiina hän oli vähäpuheinen, silmät aina puoliummessa ja näytti syntiseltä kaikkein edessä, mutta juopotteluretkillä — hän lauloi kovalla äänellä virsiä ja muita lauluja, piti päätään pystyssä ja hymyili kaikille.

Hän eleli erillään muista ihmisistä, oli köyhä, antoi maaosuutensa papille, pyysi kesät talvet kalaa ja — huvin vuoksi — myöskin laululintuja, johon hän minutkin opetti. Hän rakasti lintuja eivätkä linnutkaan häntä pelänneet; liikuttavaa on muistella, mitenkä kerrankin hyvin vaikeasti kesytettävä lintu juoksi pitkin hänen punasta päätään ja sotkeutuu hänen ruskeisiin hiuksiinsa. Tai istuu lintu hänen olkapäällään ja taivuttaen viisaasti päätään katsoo hänen suuhunsa. Milloin paneutuu taas Larion maata penkille, siroittelee hampunsiemeniä päähänsä ja partaansa, ja heti lentävät keltasirkut, tikliäiset, tiaiset, tilhit — kaivautuvat ukon hiuksiin, kulkevat pitkin poskia, tunkeutuvat korviin, istuvat nenälle, ja hän makaa ja nauraa, sulkee silmänsä ja seurustelee hellästi niitten kanssa. Minä kadehdin ukkoa siitä syystä — sillä minua linnut pelkäsivät.

Larion oli hellämielinen mies, ja kaikki eläimetkin tiesivät sen; ihmisistä en sitä sano — en moittiakseni heitä, vaan koska tiedän, että — ihminen ei elä hyväilyillä.

Talvella oli hänellä vaikeuksia. Halkoja ei ollut eikä niitä voitu ostaakaan, sillä rahat olivat juodut. Tuvassa oli kylmä kuin tallissa, ainoastaan lintuset lauloivat ja visertivät ja me mukana maatessamme siinä kylmällä liedellä puettuina kaikellaisiin rääsyihin ja kuunnellen laulua… Larion vihelsi niille — hyvin hän osasikin — ja muistutti itse käpylintua: nenä oli suuri ja pyöreäksi vääntynyt sekä pää punanen. Ja silloin sanoo hän aina minulle:

— No, kuulehan Motka, — minut oli ristitty Matveiksi [Matvei, Motka = Matti.] — kuulehan!

Hän makaa selällään, kädet pään alla, silmät ummessa, ja laulaa hienolla äänellään messua vainajan sielun rauhaa varten. Silloin vaikenevat linnutkin, kuuntelevat, mutta alkavat sitten laulaa ihan kilvan; Larionkin parantaa, mutta siitä linnut aivan raivostuvat varsinkin keltasirkut, tikliäiset ja kottaraiset. Ja niin kauvan hän laulaa, että kyyneleet alkavat tipahdella esiin silmäkarvoista, posket kostuvat, ja hänen kasvonsa muuttuvat kyynelten kylvyssä harmaiksi.

Kerran päättyi sellainen veisuu jotenkin ikävästi, ja kerran sanoin minä hänelle hiljaa:

— Mitä sinä, setä, niin paljon laulat, että henki on mennä?

Hän lakkasi, katsahti minuun ja puhuu nauraen:

— Elä pelkää, hupakko! Ei tämä mitään ole, ja kuolemakin on — kaunista! Jumalanpalveluksessa on messu vainajain sielun puolesta kauniinta; siinä on tarpeeksi kiitosta ja sääliä ihmiselle. Meillä ei osatakaan sääliä muita kuin vainajia.

Nuot sanat muistan erittäin hyvin samoin kuin kaikki hänen puheensakin, vaikka en tietysti vielä siihen aikaan voinut ymmärtää niitä. Ainoastaan vanhuus ymmärtää lapsuuden, sillä vanhuus on viisautta.

Minä muistan myös, kuinka kerran kysyin häneltä: minkätähden Jumala auttaa niin vähän ihmisiä?

— Se ei ole Hänen asiansa! — selvitti Larion minulle. — Auttakoon jokainen itseään, sen neuvon annan minä sinulle. Jumala — on sitä varten, että kuolema ei tuntuisi kauhealta, mutta eläminen on — oma asiasi.

Minä unohdin pian hänen puheensa ja muistin sen — vasta liian myöhään, — ja siitä syystä olen saanut kärsiä paljon.

Hän oli hyvin merkillinen mies. Kun muut ihmiset ovat ongella, niin he eivät huuda eivätkä puhele, jotta eivät peljättäisi kaloja, — mutta Larion laulaa väsymättä tai kertoilee minulle elämästä tai puhelee Jumalasta, ja aina hän vaan sai kaloja. Lintuja pyydetään myöskin suurella varovaisuudella, mutta hän vihelsi koko ajan, ärsytti niitä, rupesi seurustelemaan niitten kanssa, eikä siitä näyttänyt olevan vähääkään haittaa — lintu joutuu kuitenkin verkkoon. Kerran taas hän lukee mehiläisiä — parvi muutetaan toiseen paikkaan tai jotakin muuta sellaista on tekeillä, — niin vanhat mehiläiset saadaan töintuskin taipumaan, eikä sekään jokaiselle onnistu, — mutta silloin kutsutaan paikalle minun ukkoni — ja hän pieksee mehiläisiä, ahdistaa niitä, räyhää oikein sydämensä pohjasta, — ja pian näyttää kaikki taas paremmalta. Mehiläisiä ei hän rakastanut: ne olivat tehneet hänen tyttärensä sokeaksi. Tyttö — hän oli kolmen vuotias — leikki mehiläisten kanssa, ja mehiläinen pisti häntä silmään. Silmä tuli kipeäksi ja vihdoin sokeaksi. Sitten kävi toiselle silmälle samoin, ja vihdoin kuoli tyttö päänsärkyyn, ja äiti tuli mielenvikaiseksi…

Mitään ei hän tehnyt samalla tavalla kuin muut ihmiset, mutta minulle hän oli hyvä kuin oma äiti. Kylässä ei minua niinkään hyvin suvaittu; elämä on — tukalaa, ja minä olen kaikille vieras, liika ihminen… Tuskin saan luvattomasti anastetuksi leivänpalastakaan…

Larion opetti minut myös temppelipalvelukseen, minä aloin auttaa häntä, lauloin hänen kanssaan kirkkoköörissä, sytytin suitsutusastian ja tein kaikkea, mitä käskettiin; kirkonvartija Vlasiaa autoin järjestyksen ylläpitämisessä kirkossa ja pidin kaikesta työstäni varsinkin talvella. Kirkko oli kivestä, sitä lämmitettiin hyvästi, ja siellä oli lämmin olla.

Yöpalvelus oli minulle aamupalvelusta mieluisampi; suurella vaivalla itsensä puhdistaneet ihmiset irtaantuvat yöksi töistään, seisovat hiljaisina ja juhlallisina ja antavat pienten tulien vahakynttiläin tavalla lämmittää itseään; ja silloin näki selvästi, että vaikka heillä oli erilaiset kasvot, oli suru kuitenkin — yksi.

Larion rakasti työskentelyä temppelissä; hän sulki silmänsä, taivutti punasen päänsä taaksepäin niin että aataminpala hyvästi näkyi ja veisasi ja lauloi. Hän meni jo niinkin pitkälle, että lauloi yli määrän, — kun pappi vaan antoi alttarilta hänelle merkin. Ja sitten luki hän kauniisti ja laulaen ja hänen äänensä ilmaisi ihastusta, vapistusta, ja iloa. Pappia ei hän erityisesti rakastanut eikä pappikaan häntä, ja usein sanoi hän minulle:

— Millainen tuo pappi on! Hän ei olekaan pappi vaan rumpu, jota puute ja tottumus palikoina pärryttää. Jos minä olisin pappi, niin palvelisin sillä tavalla, että eivät ainoastaan ihmiset — vaan pyhät pyhäinkuvatkin itkisivät.

Ja se olikin totta — papista ei ollut minnekään; hän oli nykänenäinen, musta kuin ruuti, leveäsuinen, hampaaton, parta takkuinen, hiukset pitkät, otsalta kalju, ja pitkät kädet. Hänen äänensä oli käheä ja hän huohotti aivan kuin olisi kantanut raskasta taakkaa. Tämän lisäksi oli hän vielä ahne ja aina vihanen siitä syystä, että hänellä oli suuri perhe ja kylä oli köyhä, talonpoikain maat laihoja, eikä mitään sivutuloja ollut saatavissa. Kesällä, jolloin sääskikin on rikas, olimme me Larionin kanssa yöt päivät metsässä lintuja pyytämässä tai virralla kalastamassa. Äkkiä sattuu onnettomuus, minulla ei enään ole ukkoa enkä tiedä, mistä hänet löytäisin. Kaikki kylän pojat ajetaan etsimään häntä; he juoksevat kuin jänikset ja huutavat:

— Ukko! Larion! Tule kotiin!

Mutta eivät löydä häntä… Pappi on pahalla päällä ja uhkailee, vaan talonpojat — nauravat.

Larionilla oli yksi ystävä, Savelka Migun, tunnettu varas ja patajuoppo, joka usein oli saanut selkäänsä varkaudesta ja vankilassakin istunut, mutta muuten harvinaisen hyvä ihminen. Hän lauloi lauluja ja kertoili satuja niin, että niitä on mahdoton olla ilman ihmettelyä muistelematta.

Minä kuuntelin häntä usein, ja nytkin on hän ilmielävänä edessäni kuivalloisena, vikkelänä, parta kolmessa osassa, tykkänään repaleissa, naama pienenä ja kiilamaisena, vaan otsa suurena ja sen alla loistavat iloiset varkaan silmät kuin himmeät tähdet.

Ennen muinoin toi hän mukanaan pullon viinaa tai pakoitti Larionin ostamaan, ja sitten istuivat he kahden puolen pöytää, ja Savelka lausui:

— No nyt, ukkoseni, alapas laskea katumusvirsiä!

He ryyppäävät… Larion on hieman levoton, mutta laulaa, ja Savelka istuu kuin naulattuna paikoillaan, iskee silmää ja pudistelee partaansa. Hänellä on silmät kyynelissä, kädellään silittelee hän otsaansa, hymyilee ja koettaa sormillaan pyyhkiä kyyneleitä poskiltaan.

Sitten hän äkkiä hypähtää ylös kuin pallo ja huutaa:

— Erinomaisen hyvin, Larja! Nyt minä kadehdin Herraa Jumalaakin tuosta laulusta. Ihminen, Larja? Mikä on ihminen, kuinka hyvä ja rikas onkaan hänen sielunsa? Mutta eikö hänen sittenkin ole vaikea mennä Jumalan eteen? Sillä hän — no niin — Sinä et, Herra, anna minulle mitään, vaan minä annan Sinulle — koko sieluni!

— Elä herjaa! — sanoo Larion.

— Minäkö? — huutaa Savelka. — Enpä suinkaan. En ainakaan tahallani! Miten minä herjaan? En mitenkään! Minä iloitsen Herrassa Jumalassa — ja siinä kaikki. No, nyt laulan minä sinulle!

Hän nousee seisomaan, ojentaa kätensä ja alkaa laulaa. Hän lauloi hiljaan, salaperäisesti, silmät selällään ja niissä omituinen tuli, ja hänen kuivat sormensa olivat ainaisessa liikkeessä aivan kuin olisivat etsineet jotakin tyhjästä. Larion nojasi käsillään penkkiin ja katselee suu auki kummastuneena; minä makaan uunilla ja minun sydämeni on pakahtumaisillaan surullisesta ihanuudesta. Savelkan kasvot muuttuvat mustiksi, ainoastaan hänen valkeat hampaansa loistavat, kuiva kielensä värähtelee kuin käärmeen kieli ja hiki muodostuu suuriksi pisaroiksi hänen otsalleen. Hänen äänellään — ei ole loppua, vaan virtaa ja liekehtii se kuin vesipuro niityllä. Mutta vihdoin lopettaa hän, heiluttelee itseään, pyyhkii otsaansa kämmenillä, molemmat ryyppäävät ja ovat pitkän aikaa ääneti. Sitten sanoo Savelka:

— No, nyt, Larja, otetaan "Meren aallot".

Ja sillä tavalla he koko illan seurustelivat keskenään, kunnes juopuivat molemmat. Nyt alkaa Migun kertoella rivoja satuja papeista, maaherroista ja kuninkaista. Minun ukkoni nauraa ja minä myös ja Savelka kertoo väsymättä sadun toisensa jälkeen ja niin huvittavasti, että olemme aivan kuolla naurusta.

Mutta vielä paremmin lauloi hän juhlapäivinä kapakan edustalla. Hän nousee kansan eteen, rypistää karvojaan, että rypyt ulettuvat ohimoille asti, ja alkaa laulaa; kun silloin katsot häntä — niin näet ikäänkuin laulu olisi itse maasta tullut hänen rintaansa, — ja maa lausuu sanat hänelle ja antaa voiman hänen äänelleen. Talonpojat seisovat tai istuvat hänen ympärillään; mikä heistä pää kumarassa pureskelee oljenkortta, mikä katselee pelkkänä hymynä Savelkan suuhun, ja akatkin häntä kuullessaan itkevät.

Kun hän lopettaa, — niin pyytävät:

— Annapas tulla vielä!

Ja tuovat juotavaa.

Migun kertoi usein seuraavan kertomuksen: joku mies varasti kylässä, hänet saivat talonpojat kiinni, panivat köysiin ja sanoivat:

— No — nyt on sinun työsi loppu! Me hirtämme sinut, sillä sinä olet meille kiusaksi.

Mutta vangittu vastaa:

— No, elkääpäs nyt, talonpojat, liika kiirettä pitäkö. Varastamani tavaran olette te jo ottaneet minulta — ettekä siis ole menettäneet mitään ja pelto antaa teille yhä uutta, mutta sellaista miestä kuin minä — mistä te hänet otatte? Kukahan teitä lohdutteleekaan, kun minua ei enään ole?

— Lörpötyksiä, — sanovat he, — pidä suusi kiinni!

Häntä lähdettiin viemään metsään hirtettäväksi, mutta tiellä hän alkoi laulaa. Ensin kulettiin kiireesti, mutta sitten laattiin kiirehtimästä ja saavuttiin metsään — ja nuora oli valmiina, mutta odotettiin vaan, että hän ensin lopettaisi laulunsa, ja sitten puhelevat talonpojat keskenään:

— Laulakoon hän vielä yhden laulun, ja se olkoon hänen kuolinlaulunsa.

Ja taaskin lauloi hän ja sitten taas, kunnes aurinko nousi. Talonpojat katsahtivat taakseen ja näkivät kirkkaan päivän nousevan idästä, Migunin siinä hymyilevänä seisomassa, ja odottamassa ilman pelkoa kuolemaa. Talonpojat hämmästyivät.

— Nyt, pojat, saamme antaa hänet piruille! — puhelevat he keskenään. — Jos me hirtämme hänet — niin teemme syntiä.

Eivätkä he tohtineet enään kajota Miguniin.

— Taituruutesi tähden me kumarramme sinua, —puhuvat he, — mutta varkautesi tähden täytyy meidän ainakin antaa sinulle keppiä.

Ja sitten he pieksivät häntä hyvin vähän, ja yhdessä heidän kanssaan lähti Migun takaisin.

Koko tuo kertomus oli ehkä hänen mielikuvituksensa synnyttämä, mutta hyvin miellyttävästi puheli hän ihmisistä ja osasi saada itsensäkin hyvään valoon. Ja ajatelkaa tätäkin: jos ihminen osaa noin sujuvasti kertoa taruja, niin ei hän olekaan läpeensä turmeltunut, ja siinähän on asian ydinkohta!

Savelka ja Larion eivät ainoastaan laulelleet, he puhelivatkin paljon ja useimmiten — perkeleestä, jota he eivät pitäneet juuri suuressa arvossa.

Minä muistan, kuinka ukko kerran sanoi:

— Perkele on sinun pahuutesi esikuva, heijastus sinun henkisestä pimeydestäsi…

— Se on siis sama kuin minun tyhmyyteni? — kysyy Savelka.

— Niin on — eikä mitään muuta!

— Ehkä niin onkin! — sanoo Migun nauraen. — Sillä jos hän olisi elävä, niin olisi hänen aikoja sitten pitänyt viedä minut!

Larion ei yleensä uskonut piruun. Minä muistan, kuinka hän kerran viljaa puidessa riiteli vanhauskoisten talonpoikain kanssa ja huusi heille:

— Ei perkeleellinen, vaan — järjetön! Hyvää ja pahaa — on ihmisessä. Jos tahdotte hyvää — niin tulee siitä hyvää; jos taas pahaa tahdotte, niin syntyy paha teissä! Jumala ei pakoita teitä hyvään eikä pahaan. Hän on luonut teille vapaan tahdon ja te voitte saada aikaan sekä hyvää että pahaa. Ja teidän perkeleenne — se on puute ja pimeys! Inhimillisyys on todellakin hyvää, sillä se on — Jumalasta, mutta teidän pahuutenne ei ole — perkeleestä, vaan se on omaa järjettömyyttänne.

He huutavat hänelle:

— Kadotettu kerettiläinen!

Mutta hän pitää puoliaan.

— Minkätähden, — kysyy hän, — perkelettä sanotaan sarvipäiseksi ja pukinjalkaiseksi, ell'ei juuri sentähden, että hän on eläimellisyyden alku ihmisessä.

Mutta kaikkein parhaiten puheli Larion Kristuksesta. Minä muinoin itkin aina nähdessäni Jumalan kirkkaan pojan surullisen kohtalon. Hän oli kokonaisuudessaan — esiintymisestään asti viisaitten miesten kanssa temppelissä Golgatalle asti — minun edessäni kuin kaunis ja puhdas lapsi sanoin selittämättömässä rakkaudessa kansaansa kohtaan. Hänellä oli hyvä hymy kaikille, lempeä lohdutuksen sana jokaiselle, — mutta hän oli aina lapsi, ja häikäisevän kaunis!

— Ja mitenkä tämä lapsi Kristus seurusteli temppelin viisaitten kanssa, — puheli Larion — ja siitäpä syystä hän yksinkertaisessa viisaudessaan näyttääkin olevan heitä korkeammalla. Sinä, Motja, muista tämä ja koeta aina koko elämäsi ajan pitää sieluasi lapsellisena, sillä siinä on — totuus!

Ja minä kysyin häneltä:

— Tuleeko Kristus taas pian maan päälle?

— Tulee pian! — vastaa hän. — Pian hän tulee, sillä kuuluu, että ihmiset ovat uudestaan alkaneet etsiä häntä.

Muistaessani nyt Larionin sanoja tuntuu minusta kuin olisi hän pitänyt Jumalaa kaiken kauneuden suurena luojana ja ihmistä ymmärtämättömänä olentona, joka oli eksynyt kulkemaan maallisia polkuja. Ja siitä syystä surkutteli hän ihmistä, suurten rikkauksien ymmärtämätöntä perillistä, jotka rikkaudet Jumala oli kieltämä häneltä ollessaan maan päällä.

Hänellä ja Savelkalla oli samanlainen usko. Muistanpa, mitenkä kerran pyhäinkuva ihmeellisesti ilmaisi itsensä meidän kylässä. Kerran syksyllä tulee eräs eukko varhain aamulla ottamaan vettä kaivosta, ja näkee äkkiä pimeän kaivon pohjalla — valoa. Akka alkoi heti koota kansaa, kylänkirjuri saapui paikalle ja pappikin tuli. Larion juoksi myöskin paikalle, ja silloin juuri laskettiin mies kaivoon, ja hän toi sieltä mukanaan "Palamattoman pensaan" kuvan. Heti alkoi kuulua ympäriltä rukouksia, ja päätettiin rakentaa rukoushuone kaivon päälle. Pappi huutaa:

— Oikeauskoiset, uhratkaa!

Kylänkirjurikin käskee, ja antoi itse kolme kopeekkaa. Talonpojat avoivat kukkaronsa, akat haalasivat kokoon palttinaa ja viljaa, ja koko kylä riemuitsi. Minäkin olin iloinen kuin olisi ollut pääsiäissunnuntai.

Mutta jo rukousten aikana näin minä, että Larionin kasvot olivat surullisen näköiset eikä hän katsonut kehenkään, ja Savelka hymyili itsekseen. Minä läksin yöllä katsomaan ilmestystä. Kuva oli kaivon kannella ja levitti ympärilleen savunkaltaista sinertävää valoa, aivankuin joku näkymätön olisi hellästi hengittänyt siihen ja saanut sen valoisaksi ja lämpimäksi; minulle se oli raskasta ja samalla hauskaa.

Minä saavun kotiin ja kuulen, mitenkä Larion puhelee surullisesti:

— Sellaista Jumalan Äitiä ei ole!

Ja Savelka nauraa pitkäveteisesti:

— Minäpä tiedän. Elihän Mooses aikoja ennen Kristusta! Merkillistä, vai mitä? Ah, te ihmeitten tekijät!

— Vankilaan pitäisi panna sekä kylänkirjuri että pappi tuon ihmeen vuoksi! — lausui Larion hyvin hiljaan. — Kas, kun eivät vielä voiton himonsa vuoksi tappaneet Jumalaa ihmisten nähden.

Minusta tuntuu tuollainen puhe vastenmieliseltä ja minä kysyn uunilta:

— Mitä te nyt puhelette setä Larion?

Molemmat vaikenivat, kuiskuttelivat keskenään ja olivat nähtävästi hämmästyneitä. Sitten huutaa Savelka:

— Mitä sinä? Itse sinä haukut ihmisiä konniksi, ja itse sinä, häpeemätön, teet konnan Matveikistä! Minkätähden?

Sitten lähestyi hän minua ja puhui:

— Katsohan, Motka, tässä on tulitikkuja! Näes, minä hieron niitä käsissäni… Näetkö! Sammuta tuli, Larion!

Lamppu sammutettiin, ja minä näen Savelkan käsien loistavan samankaltaisella sinertävällä valolla kuin löydetty pyhäinkuvakin. Sitä oli hirveä nähdä, ja samalla tuntui se loukkaavalta.

Savelka puheli jotakin, mutta minä kätkeydyin uunin nurkkaan, suljin sormilla korvani ja olin ääneti. Silloin tulivat molemmat luokseni, — ottivat viinaakin mukaansa, — ja kauvan kertoi kumpikin minulle todellisista ihmeistä ja yrityksistä pettää ihmisten uskoa. Ja heidän puhuessaan nukuin minäkin vihdoin.

Mutta kahden kolmen päivän kuluttua saapui meidän kylään paljon pappeja ja virkamiehiä. He ottivat takavarikkoon pyhäinkuvan, eroittivat kylänkirjurin virastaan ja peloittivat pappia oikeudenkäynnillä. Silloin minäkin uskoin, että tässä oli petos, vaikka minun olikin vaikea selittää, minkätähden tuo petos oli pantu toimeen juuri sen vuoksi, että eukoilta saataisiin pellavat ja ukoilta rahat.

Kun minä olin seitsenvuotias, alkoi Larion opettaa minua lukemaan kirkollisia kirjaimia, ja kahden vuoden kuluttua avattiin meidän kylässä koulu, jolloin hän vei minut sinne. Alussa minä hieman pelkäsin Larionia. Oppiminen kyllä viehätti minua, ja minä pidin paljon kirjoista niin että hän kuulusteltuaan läksyni lausui:

— Erittäin hyvin, Motka!

Ja kerran hän sanoi:

— Sinussa on hyvää verta, eikä sinulla nähtävästi ole tyhmä isä!

Silloin kysyn minä:

— Missä hän on?

— Kukapa sen tietää!

— Onkohan hän — talonpoika?

— Varmuudella voi sanoa, että hän oli mies. Mutta hänen säätynsä — on tuntematon. Tuskin hän sentään lie ollut talonpoika. Sinun kasvoistasi, ihostasi — ja luonteestasi — päättäen on hän herrassäätyä!

Nämät hänen sattumalta lausumat sanansa painuivat muistooni ja tuottivat minulle paljon ikävyyttä. Koulussa kun sanovat minua lehtolapseksi, niin silloin minä heti raivostun ja huudan tovereilleni:

— Te olette — talonpojan lapsia, mutta minun isäni on — herra!…

Ja minä vakaannuin tuossa luulossa. Piti puolustautua toisten pilkkasanoja vastaan eikä muuta puolustuskeinoa tullut mieleeni. Minua ei rakastettu, alettiinpa kutsua äpäräpojaksi, — ja minä ryhdyin tappeluun. Olin siihen aikaan vahva nulikka ja tappelin helposti. Mutta nyt alkoivat ihmiset, isät ja äidit, valittaa tästä sedälleni sanoen:

— Hillitse nulikkasi!

Ja toiset taas ryhtyivät oman käden oikeuteen repien minua korvista niin paljon kuin heitä halutti. Silloin sanoi Larion minulle:

— Ehkä olet sinä, Matvei, kenraalin poika, mutta ei se ole suurikaan asia. Jokainen syntyy samanlaisena maailmaan ja jokaisella on oma kunniansa.

Mutta hän oli myöhästynyt, — olin siihen aikaan kahdentoista vuotias ja tunsin syvästi loukkauksen. Minut eroitettiin nyt ihmisistä, minä lähestyin taas setääni, koko talven kuleskelin hänen kanssaan metsässä pyydystämässä lintuja, ja oppiminen kävi huonosti.

Minä lopetin koulun kolmentoista vuotiaana, ja Larion alkoi ajatella, mitä hän nyt tekisi minusta. Me soutelemme vesillä, minä — airoissa, hän — peräsimessä, ja silloin kulettaa hän mielikuvituksissaan minua kaikilla ihmiselämän poluilla ja kertoilee erillaisista elämänaloista.

Ja hän on näkevinään minut pappina, sotamiehenä ja päällysmiehenä, mutta mikään ala ei ollut hyvä minulle:

— Mitä siitä pidät, Motka? — kysyy hän.

Sitten katsahtaa hän minuun ja sanoo nauraen:

— No ei se mitään kun ei pelkää! Ellet laske, niin nouset. Mutta vältä sotaväkeä, sillä sotamiehenä oleminen on syntiä.

Elokuussa heti Uspenin päivän jälkeen lähdin minä hänen kanssaan Ljubushinin syvänteelle monneja pyytämään. Larion oli ehkä vähän humalassa, ja hänellä oli viinaa mukanaankin. Maistettuaan pullostaan puhdisti hän kurkkuaan ja lauloi niin että koko joki sai kuunnella.

Hänellä oli huono vene, pieni ja heiluvainen, hän liikkui siinä liian rohkeasti, vene kaatui — ja me molemmat jouduimme veteen. Tämä ei sattunut ensi kertaa, enkä minäkään pelästynyt. Kun minä olin noussut veden pinnalle, näin minä Larionin uivan vieressäni. Hän pudisti päätään ja sanoi:

— Ui sinä rannalle, minä viheliäinen koetan ajaa tätä purtiloa myös sinne.

Lähellä rantaa oli virran juoksu heikko. Minä uin aivan rauhallisesti ja tunsin äkkiä kuin joku olisi kiskassut jalat altani tai minä olisin pudonnut jääkylmään veteen. Minä käännyin katsomaan taakseni ja näin veneemme pohja ylöspäin, mutta Larionia en nähnyt missään. Hän oli poissa.

Aivankuin kivellä olisi isketty päähäni, iski kauhistuskin sydämeeni. Minua puistatti ja minä sukelsin pohjaan.

Samaan aikaan tuli pellon piennarta pitkin paikalle läheisen maatilan päällysmies Jegor Titoff ja näki, miten me vedessä melskasimme. Hän oli myöskin nähnyt Larionin katoamisen, ja kun minä aloin hukkua, niin Titoff alkoi rannalla riisua vaatteitaan. Hän se veti minutkin kuivalle, mutta Larion löydettiin vasta yöllä.

Larionin hellä henki oli sammunut, ja minusta alkoi kaikki tuntua niin pimeältä ja kylmältä. Kun hän haudattiin, niin makasin minä sairaana enkä voinut saattaa hautausmaalle minulle rakasta miestä. Mutta päästyäni jalkeille, menin minä ensi työkseni hänen haudalleen, istuin siellä, mutta — en voinut itkeä ilmoille tuskaani. Minä muistan hänen äänensä, hänen vilkkaat puheensa, mutta sitä miestä, joka aina ennen laski hellän kätensä pääni päälle, ei enään ollut maan päällä. Kaikki tuntui niin omituiselta ja etäiseltä… Minä suljin silmäni. Äkkiä — nostaa joku minut ylös, tarttuu käteeni ja kohottaa minua. Minä katsahdan häneen — hän on Titoff.

— No, — sanoo hän, — eihän sinulla täällä ole mitään tekemistä. Mennään pois!

Ja sitten alkoi hän taluttaa minua. Minä seurasin häntä.

Ja hän puhuu minulle:

— Minä näen, että sinulla, lapsi, on hyvä sydän. Hyvä on muistaa vainajia.

Minun tuli nyt keveämpi olla. Vaikenen. Mutta Titoff jatkaa:

— Siihen aikaan kun sinut jätettiin tänne, ajattelin minä, mitähän olisi, jos ottaisi lapsen omakseen, mutta en ennättänyt. Nyt näen, että se on Jumalan tahto, sillä — Hän on uudestaan antanut sinun henkesi minun käsiini. Se merkitsee sitä, että tuletko sinä asumaan minun luokseni?

Minusta oli silloin yhdentekevää elinkö vai enkö ja kenen luona. Ja niin siirryin minä itsekin tietämättäni uusiin oloihin.

Jonkun ajan kuluttua aloin minä katsella ympärilleni. Tuo Titoff — oli pitkäkasvuinen ja juro, hiukset leikatut kuin sotamiehellä, parta ajeltuna ja pitkät viikset. Hän puhui verkalleen aivan kuin olisi pelännyt sanovansa liian paljon tai ei olisi itsekään oikein uskonut sanojaan. Hän piti aina käsiään selän takana tai taskuissa, aivan kuin olisi hävennyt niitä. Minä tiesin, että kylän talonpojat — ja muittenkin kylien — eivät rakastaneet häntä, ja pari vuotta sitten oli Malininan kylässä häntä piesty seipäilläkin. Kerrottiin, että hän nyt aina kävi pistooli taskussa. Hänen vaimonsa, Nastasia Vasilijevna, oli kaunis nainen, vaan aina sairas; sitä paitse oli hän laiha, kasvot verettömät, ja hänen suurista silmistään liekehti kuiva ja pelokas tuli. Heillä oli tytärkin, Olja, joka oli kolme vuotta nuorempi minua ja myöskin kivulloinen sekä kalpeakasvoinen.

Ja kaikkialla heidän ympärillään oli hiljaista. Lattialla oli paksut matot, jotta askelia ei kuulunut, ihmiset puhuivat hiljaan, puoliääneen, ja kello seinällä kävi hyvin varovaisesti. Pyhäinkuvain edessä paloivat sammumattomat tulet, kaikkialle oli liisteröitty tauluja ja me näimme siinä viimeisen tuomion, apostolien tuskat ja pyhän Barbaran rääkkäämisen. Mutta leposohvalla nurkassa makasi vanha kissa paksuna ja savunkarvaisena sekä katseli viheriöillä silmillään kaikkea tätä hiljaisuutta. Tässä varovaisessa hiljaisuudessa en minä voinut pitkään aikaan unohtaa Larionin laulua enkä lintujemme viserrystä.

Titoff vei sitten minut konttooriin ja alkoi opettaa minulle kirjanpitoa. Tämä elähdyttää minua. Mutta minä näen, mitenkä Titoff seuraa minua, katselee töitäni ja on ääneti aivan kuin olisi odottanut minulta jotakin. Se tekee taas elämäni sietämättömäksi.

Minä en milloinkaan ollut enään iloinen, vaan tulin siitä ajasta alkaen synkkämieliseksi. Ei minun haluttanut puhuakaan kenenkään kanssa. He kysyivät minulta — Titoff ja hänen vaimonsa — Larionistakin, mutta minua ei huvittanut kertoa hänestä, sillä se vaan häiritsi elämääni.

Minun sieluni oli raskas, eikä minua miellyttänyt Titoffin epäluuloa herättävä hiljaisuus. Minä aloin nyt käydä kirkossa ja auttaa Vlasiaa, kirkon vahtimestaria, sekä uutta setääni, — joka oli nuori ja kaunis ja kuului opettajistoon; jumalanpalvelukseen asti koetin minä saada aikani kulumaan papin kanssa, suutelin hänen kättään ja juoksin koirana hänen kintereillään. Minua huudetaan, mutta turhaan, sillä minä tunsin virkani yhtä hyvin kuin hänkin ja tein tehtäväni.

Tähän aikaan minä myös aloin raskaan elämäni — Jumalaa rakastaa.

Kun minä kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilää Jumalan äidin kuvan edessä, niin näin, — miten Hän ja Pienokainen katsovat vakavasti ja sydämellisesti minuun… Minä aloin itkeä, lankesin polvilleni Heidän eteensä ja aloin rukoilla Larionin puolesta. Kuinka kauvan lienen rukoillut — en tiedä, mutta minun tuli helpompi olla, tuli oli syttynyt sydämeeni ja elähytti minua.

Vlasi työskenteli alttarilla ja soperteli siellä ymmärtämättömiä puheitaan. Minä menen hänen luokseen, hän katsahtaa minuun ja kysyy:

— Mikä sinut nyt on noin iloiseksi tehnyt, oletko löytänyt kopeekan?

Minä tiesin, minkätähden hän niin kysyi, — minä löysin usein rahaa lattialta — mutta nyt tuntui hänen kysymyksensä vastenmieliseltä aivankuin hän olisi tahtonut kuristaa sydäntäni.

— Minä rukoilin Jumalaa, — vastaan minä.

— Mitä jumalaa? — kysyy hän. — Niitä on meillä enemmän kuin sata, jumalia nimittäin. Mutta missä on hän, elävä jumala? Missä se oikea jumala eikä puusta tehty. Etsi häntä!

Minä tiesin kyllä, minkä arvon hänen puheelleen voi panna, mutta sittenkin loukkasi se nyt minua. Vlasi — vanhanaikuinen mies, joka tuskin jaksoi liikuttaa vääriä jalkojaan, käveli ehtimiseen kuin nuoran päällä heiluen sinne tänne; suussa ei hänellä ollut ainoatakaan hammasta, kasvonsa olivat tummat ja vanhat, ja niistä katseli pari mieletöntä silmää. Vlasin kuoleman enkeli oli myöskin vanha, — se ei voinut kohottaa kättään ukon päälle, vaikka tämä oli jo järkensäkin menettänyt; joku aika ennen Larionin kuolemaa alkoi hän houraillakin.

— Minä en ole kirkon vartija vaan lauman, — puhuu hän. — Minä olen paimen, paimeneksi olen syntynyt ja paimenena kuolen! No, — pian lähden kirkosta laitumelle.

Hänen ei tiedetty milloinkaan paimentaneen karjaa.

— Kirkko, — puhuu hän, — on kuollut hautausmaa, raatojen pesäpaikka, mutta minä tahdon päästä elävään työhön, minun täytyy saada paimentaa karjaa, sillä kaikki minun esi-isäni ovat olleet paimenia, ja niin olin minäkin kahden viidettä ikään.

Larion nauroi hänen puheilleen ja kysyi kerran nauraen:

— Eiköhän muinainen Veles, karjan jumala, ollutkin sinun esi-isäsi!

Vlasi pakoittaa nyt Larionin puhumaan Velesistä ja kuunneltuaan tarkasti sanoo hän:

— Olkoon niin! Minä olen jo kauvan tietänyt, kuka minä olen ja pelkään pappia! Mutta odota sinäkin, ukkoseni, eläkä virka hänelle mitään! Kyllä tulee vielä sekin aika, — jolloin minä kerron…

Ja vaikka minä tunsin hänen vähäjärkisyytensä, saa hän kuitenkin minut hämilleni.

— Katso vaan, — sanon minä, — taikka Jumala rankaisee sinua.

Mutta hän tokaisee tähän:

— Minä olen itse — Jumala! Niin!

Ja yht'äkkiä tarttuu hänen jalkansa jakkaraan, hän on kaatumaisillaan, mutta minä nostan hänet ylös.

Siitä hetkestä asti rakastin minä intohimoisesti kaikkea kirkollista. Lapsen sydämen kaikella lämmöllä kiinnyin minä kirkkoon, ja kaikki tuntui olevan pyhitetty minua varten, kirjat, pyhäinkuvat, kynttiläjalat, suitsutusastiat, hiilet ja — tietkin. Minä tunsin vapistusta ja ihanaa riemua kosketellessani esineitä kirkossa, ja kun menen alttarille — niin sydämeni hourailee, ja minä olen valmis suutelemaan lattian kiviäkin. Minä tunnen, että kaikkinäkevä näkee minutkin, ohjaa askeliani, täyttää minut taivaallisella voimalla loistaen samalla itse niin kirkkaalla valolla, että silmät sokeutuvat. Eikä ihminen silloin enään näe muuta kuin itsensä. Minäkin seisoin yksin temppelissä, pimeys oli ympärilläni, mutta sydämessäni — valo, sillä siellä asui minun Jumalani, siellä ei ollut sijaa lapsellisille suruille, ei loukkauksille eikä inhimilliselle elämällekään. Jumalan läheisyys vie kauvas ihmisistä, mutta siihen aikaan en minä luonnollisesti voinut sitä ymmärtää.

Minä aloin lukea kirkollisia kirjoja, — kaikkia, mitä käsiini sain, — ja minun sydämeni täyttyy jumalallisen sanan ihanuudella; minun sieluni juo ahnaasti elämän lähteestä ja siihen avautuu kiitollisuuden kyynelten vuo. Minä saavuin kirkkoon ennen muita ihmisiä, lankean polvilleni pyhän Kolminaisuuden kuvan eteen ja vuodatan kyyneleitä hiljaan ja nöyrästi, ajattelematta ja rukoilematta; sillä minä en tietänyt, mitä olisin pyytänyt Jumalalta, ja nöyrällä sydämellä minä kumarruin Hänen edessään.

Ja nyt muistan Larionin sanat:

— Jos sinun suusi lukee rukouksia, niin rukoilee se ilmaa, vaan ei Jumalaa; sillä Jumala ottaa huomioonsa ihmisen ajatukset ja mielen, vaan ei sanoja.

Mutta minulla ei ollut ajatuksiakaan; minä olin vaan yksinkertaisesti polvillani ja lauloin äänetöntä riemulaulua, sillä minä iloitsin siitä, että ymmärsin, — ett'en ole yksin maailmassa vaan lähellä Jumalaa ja Hänen suojeluksessaan.

Tuo aika, hiljaisen ilon juhla, teki hyvää minulle. Minä olin mielelläni yksin temppelissä, ja kun ympärilläni ei ollut melua eikä hälinää, niin tässä hiljaisuudessa minä unohdin itseni, olin nousevinani kohden pilviä ja täältä ylhäältä en voinut nähdä ihmisiä enkä ihmiskuntaa.

Mutta Vlasi häiritsi minua: hän laahaa jalkojaan pitkin lattiata, vapisee kuin puun varjo tuulessa ja murisee hampaattomasta suustaan:

— Enkö minä saa olla, miten tahdon? Minä olen itse jumala, kaikkein maailman laumain paimen, ja huomenna minä lähden niitylle. Miksi minä olen ajettu tänne kylmään ja pimeyteen? Eikö sekin ole minun oma asiani!

Hänen herjaavat puheensa säikäyttivät minua, sillä — ajattelin minä — hän saastuttaa temppelin pyhyyden ja hänen olonsa temppelissä loukkaa Jumalaa.

Siihen aikaan alettiin jo huomata minun jumalanpelkoani ja intoani, ja joka kerta kun pappi tuli minua vastaan, kuorsasi hän omituisella tavalla nenällään ja siunasi minut; ja silloin täytyi minun aina suudella hänen kättään, joka oli kylmä ja hikinen. Minä kadehdin häntä siitä syystä, että hän sai olla lähellä jumalallisia salaisuuksia, mutta en rakastanut häntä, vaan pelkäsin.

Ja Titoff alkoi yhä tarkemmin katsella minua pienillä, himmeillä, nappimaisilla silmillään. Kaikki he käyttäytyivät varovaisesti minua kohtaan, aivan kuin minä olisin ollut lasista, ja Olga sanoi hyvin usein:

— Tuleeko sinusta pyhimys?

Hän oli arka minun kanssani ollessaan, vieläpä silloinkin, kun minä olin hänelle hellä ja kertoilin pyhimystaruja tai muuta kirkkoon kuuluvaa. Talvi-illoin luin minä ääneen kirkkokäsikirjaa tai hartauskirjaa. Ulkona rauhaton lumimyrsky lakaisee maata, kolkuttaa seiniä, ähkyy ja puhkaa, ja levittää kylmyyttä. Mutta täällä sisällä huoneessa on hiljaista, kaikki istuvat liikahtamatta. Titoffin pää on vaipunut alas, jotta hänen kasvojaan ei näy, Nastasia katselee jäykästi minuun, Olgunjka uinailee, pakkanen paukkaa — hän havahtuu, katsahtaa taakseen ja hymyilee hiljaa minulle. Tai toisella kertaa sattuu, että hän ei ole ymmärtänyt jotakin slaavilaista sanaa, hän kysyy sitä — hänen pehmeä äänensä kajahtaa, ja sitten syntyy taas hiljaisuus, ainoastaan siivekäs lumimyrsky laulaa ulkona surullista virttään ja etsii lepoa lentäen pitkin kenttää.

Ne pyhät marttyyrit, jotka saivat kärsiä Herran tähden ja todistivat kuolemallaan Hänen voimaansa, ne tulivat nyt lähelle minun sieluani; hyväntekijät ja autuaat, jotka jättivät ihmisille rakkautensa, liikuttivat minua, ja samoin ne, jotka Jumalan tähden luopuivat maailmasta, läksivät luoliin ja erämaihin erakoiksi. Enkä minä voinut ymmärtää sanoja: Saatana oli liian voimakas heille.

Larion kielsi Saatanan, mutta hänet täytyi ottaa mukaan, pyhäin elämäkerrat pakoittivat siihen, sillä — ilman Saatanaa ei ymmärrettäisi ihmisen lankeemusta. Larion näki Jumalan maailman ainoana luojana, kaikkivaltiaana ja voittamattomana, — mutta mistä sitten on kotoisin synti? Pyhien elämäkerroista näkyy, että kaiken pahan alkujuurena on Saatana. Minäkin pidin häntä sellaisena: Jumala luo kirsikkapuun, Saatana — takkiaisen; Jumala — leivon, Saatana — pöllön.

Mutta vaikka minä tunnustinkin Saatanan olemassa olon, en minä kuitenkaan uskonut häneen enkä pelännyt häntä; Saatana oli minusta ilmestys pahan olemassa olosta, mutta samalla häiritsi se minua alentamalla Jumalan suuruutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä, mutta Titoff vei ehtimiseen minun ajatukseni syntiin ja perkeleen voimaan.

Kun minä luen, niin hän silmiään näyttämättä kysyy:

— Matvei, mitä merkitsee sana "kamo"?

Minä vastaan:

— Minne…

Oltuaan hetken vaiti puhuu hän:

— Minne (kamo) menen (grjadu) minä Sinun kasvoisi edestä ja minne (kamo) pakenen minä Sinun vihaasi?

Hänen vaimonsa henkäsee syvään ja katselee vielä pelokkaammin minuun aivan kuin odottaen jotakin. Ja Olga vilkuttaa sinisiä silmiään sekä ehdottaa:

— Eiköhän metsään?

— Sana "grjadu" merkitsee "menen"? — kysyy Titoff taas.

— Niin.

Minä muistan, että hän nyt otti kädet taskustaan ja alkoi kierrellä pitkiä viiksiään, mutta hänen kulmakarvansa värähtelivät. Sitten piilotti hän taas äkkiä kätensä ja puhui:

— Kuningas Daavid kysyy: minne pakenen! N-no! Kuningas, ja kuitenkin pelkää. Perkele oli nähtävästi paljon väkevämpi häntä. Jumalan voideltu, mutta Saatana voitti… Minne menen? Pirun luokse — eihän sitä kysyäkään tarvitse. Niin se on! Eli merkitsee se sitä, että meillä orjilla ei ole valikoimisen varaa, koska kerran kuninkaatkin sinne kiirehtivät.

Hän tuli usein tähän kysymykseen, ja vaikka minä en ymmärtänyt hänen puheitaan, olivat ne kuitenkin aina minusta vastenmieliset. Minun jumalisuudestani alettiin puhua yhä enemmän, ja Titoffkin alkoi sanoa minulle:

— Rukoile ahkerasti, Matvei, minun ja perheeni puolesta! Minä pyydän sitä sinulta, rukoile. Olkoon se palkka siitä, että minä olen antanut sinulle suojaa, lämmintä ja hyväilyjä!

Mutta minä? Minun rukouksessani ei ollut sisällystä, se oli kuin linnun laulu auringolle, — minä aloin kuitenkin rukoilla hänen puolestaan, hänen vaimonsa puolesta ja kaikkein enimmin Olgunjkan puolesta, — joka oli kasvanut hyvin kauniiksi tytöksi, oli hiljainen, ihana ja hellä. Minä käännyin Jumalan puoleen Daavidin psalmin sanoilla ja muilla rukouksilla, jotka tunsin, ja minusta tuntui hauskalta toistaa sointuisia sanoja, mutta aina kun Titoff johtui mieleeni, sanoin minä:

— Armahda, Herra Jumala, suurella laupeudellasi orjaasi, sinun Georgiasi…

— ja äkkiä jähmettyy sydämeni, rukousteni lähde kuivuu, todellisuus häiritsee minun iloani, minä alan hävetä Jumalan edessä — enkä jaksa enempää! Ja katse maahan luotuna, jotten näkisi pyhimyksen kuvan kasvoja, nousen minä ylös hieman — suuttuneena, hieman — hämilläni. Tuo sai minut levottomaksi, miksi näin sattui? Minä en sitä voinut ymmärtää, mutta surulliseksi kävi mieleni, kun iloni pakeni tuon miehen tähden.

Niinkuin ihmiset minua kohtelevat, niin kohtelen minä myös heitä.

Kun minä juhlapäivinä tulen kadulle, niin katselee kansa uteliaasti minua, toiset tervehtivät sopivalla tavalla, toiset nauraen.

— Kas, — sanovat he, — meidän rukoilijamme!

— Katso vaan, Matvei, taikka tulet pyhäksi!

— Elkää te siinä ilvehtikö, pojat, ei hän ole pappi eikä rahasta usko Jumalaan.

— Niinkuin ei talonpoikia sitten olisi pyhimysten joukossa?

— Onko hän sitten talonpoika? Hän on salainen herra!

Ja niin jatkavat he puhuen mairittelevasti ja loukkaavasti.

Minulla oli siihen aikaan sellainen mieliala, että minä halusin kaikkein kanssa elää rauhassa ja nauttia kaikkein hyväilyistä. Siihen halusin päästä, mutta ihmisten pilkka esti minun toiveeni täyttymästä.

Erittäinkin kiusasi minua Savelka Migun. Kun hän näki minut, lankesi hän polvilleen, kumarteli ja alkoi puhua:

— Teidän pyhyytenne, — kumarran teille maahan asti! Rukoilkaa Savelkankin puolesta, sillä Jumala ei ymmärrä hänen oppiaan. Opettakaa, miten voin olla Jumalalle mieliksi, miten voin varastamishaluni lykätä tuonnemmaksi, tai — jotta se pysyisi alallaan — mistä saan puudan painon sen päälle.

Kansa nauraa, mutta minusta tuntui omituiselta ja suututtavalta Savelkan pistoksien kuunteleminen.

Mutta hän jatkaa:

— Oikeauskoiset, kumartakaa vanhurskaalle! — Konttoorissaan pettää hän laskussa talonpojan, — kirkossa hän lukee kirjaa, Jumalaa ei kuulu, vaikka talonpoika kuinka kiljuisi Häntä.

Minä olin silloin seitsentoista vuotias ja olisin voinut piestä hänet verille tuon pilkkansa tähden, mutta minä aloinkin vältellä Migunia, ja kun hän huomasi sen, ei hän päästänytkään minua käsistään. Hän laati minusta laulun; juhlina hän kulki kylän raitilla ja lauloi säestäen lauluaan balalaikalla:

/p Herra tyttöä syleileepi, Tytön vatsa vahvistuupi. Herrassulhostapa sitten Syntyy nartun poikanen. Herralle hän sitten viedään, Vaan ei herra suotta ruoki, Panee penun konttooriinsa Talonpoikain harmiksi. p/

Laulu oli hyvin pitkä, kaikki saivat siinä osansa, mutta Titoff ja minä enimmin. Savelka sai minut niin pitkälle, että kun näin hänen liuhupartansa, paljaan päänsä ja lakki korvalla, niin rupesin vapisemaan; minua halutti todellakin hakata hänet palasiksi.

Vaikka minä siihen aikaan olinkin nuori, niin ymmärsin minä kuitenkin hillitä sydäntäni; Kun hän, Savelka, kävelee perässäni laulellen lauluaan, niin minä en näytä, miten raskasta minun on sitä kuunnella, vaan kävelen kiirehtimättä aivan kuin en kuulisi mitään.

Ja minä aloin nyt rukoilla entistä enemmän. Sillä minä tiesin, että minulla ei ole muuta turvaa kuin rukous, mutta nyt tuli rukoukseeni valituksia ja katkeria sanoja:

— Minkätähden, Herra? Onko se minun syyni, että isäni ja äitini erkenivat minusta ja heittivät minut kuin kissanpojan pensaikkoon?

Muuta syytä en minä itsessäni löytänyt — ihmiset ovat elämässä sekaisin, jokainen on tottunut työhönsä, tottumuksesta on tehty laki, jota vastaan vieras voima kiihoittaa minua.

Mutta kuitenkin aloin minä katsella enemmän ympärilleni, sillä minä tulin yhä rauhattomammaksi ja levottomammaksi.

Meidän isäntämme Konstantin Nikolajevitsh Loseff oli rikas mies ja hänellä oli paljon maatiloja, mutta meidän tilalle tuli hän hyvin harvoin. Häntä pidettiin onnettomana perheellisissä suhteissaan, sillä hänen äitinsä oli tukehtunut, enonsa pudonnut hevosen selästä ja kuollut, ja vaimonsa karannut. Minä näin hänet kahdesti. Hän oli isokasvuinen ja täyteläinen ja hänellä oli kultaiset silmälasit, alusliivit ja punareunuksinen lakki. Kerrottiin hänen olevan tsaarin tärkeä palvelija ja niin oppinut, että kirjoittaa kirjoja. Titoffia hän kuitenkin pari kertaa löylytti oikein hyvästi ja pui nyrkkiäänkin hänen nenänsä alla.

Mutta Sokolin maatilalla oli Titoffilla kaikki valta ja voima. Tila ei ollut suuri; viljaa kylvettiin vaan taloustarpeiksi, ja muu maa vuokrattiin talonpojille. Sitten käskettiin alentaa vuokria ja kylvää pellavaa, — lähiseudulle oli nimittäin saatu uusi tehdas.

Paitsi minua istui konttoorin nurkassa Ivan Makarovitsh Judin, vähäpuheinen ja juopotteleva mies. Hän oli ollut sähkölennätinvirkamiehenä, mutta oli saanut eron juoppouden tähden. Hän piti kirjaa, kirjoitti kirjeet, suoritti keskustelut talonpoikain kanssa ja oli niin paljon ääneti, että se suorastaan herätti ihmettelyä. Kun hänelle puhuttiin, niin nyökäytti hän vaan päätään, nauraa hissutti hiljalleen ja joskus voi sattua, että hän sanoi:

— Niin!

Siinä kaikki.

Hän oli kasvultaan pieni, laiha, kasvot pyöreät, silmiä tuskin näkyi, kaljupäinen ja käveli varpaillaan äänettömästi ja epävarmasti kuin sokea.

Kasanin päivänä juottivat talonpojat Judinille viinaa niin paljon, että hän kuoli, — ja silloin jäin minä yksin konttooriin. Titoff määräsi minulle palkkaa neljäkymmentä ruplaa vuodessa ja pani Olgan minulle apulaiseksi.

Jo aikuisemmin minä olin nähnyt, että talonpojat kuljeskelivat konttoorin ympärillä kuin sudet sudenloukun ympärillä. He näkivät loukun — heillä oli nälkä ja syötti kutsui, no, mutta myöskin turma.

Kun minä jäin yksin konttooriin, sain nähdä kaikki kirjat ja suunnitelmat, ja silloin pienikin järki jo sanoi, että meidän tilalla kaikki oli rosvoutta, ympäristön talonpojat olivat veroilla raskautetut, kaikki he olivat velassa ja työskentelivät ei omaksi hyväkseen vaan Titoffin hyväksi. Minä en voinut sanoa, että ihmettelin tai häpesin tätä. Ja vaikka minä nyt ymmärsin, minkätähden Savelka minua haukkui, en pitänyt häntä sittenkään oikeudenmukaisena, — sillä enhän minä ollut tätä rosvousta suunnitellut!

Minä näin nyt, ett'ei Titoff ollutkaan syytön isännän edessä, sillä hän koetti täyttää omat taskunsa mahdollisimman täyteen. Minä olin aikasemminkin käyttäytynyt jotenkin rohkeasti häntä vastaan tietäen, että hän tarvitsi minua, mutta nyt ajattelin minä: tarvitseehan hän minua puolustamassa itseään Jumalan edessäkin.

Hän kutsui minua siihen aikaan rakkaaksi pojakseen ja samoin hänen vaimonsa. He vaatettivat minut hyvästi, ja minä luonnollisesti lausuin heille siitä kiitokset, mutta sydämeni ei lämminnyt heidän hyväilystään. Mutta Olgan kanssa tulin yhä läheisemmäksi toveriksi, hänen hiljainen hymynsä miellytti minua, hänen hellä äänensä ja hänen rakkautensa kukkiin.

Titoff ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä pää alas painuneina kuin kammitsaan pannut hevoset ja koettivat nöyrällä ujoudellaan peittää syntiään, raskasta varkautta. Titoffin kädet eivät miellyttäneet minua, — hän koetti ehtimiseen kätkeä niitä saaden siten pahat ajatukset heräämään — ehkä olivat nuo kädet kuristaneet ihmisen, ehkä olivat ne veressäkin?

Ja ehtimiseen pyytää hän — ja hänen vaimonsa — minulta:

— Rukoile meidän syntisten puolesta, Motja!

Kerran kun olin kärsimättömällä tuulella vastasin minä:

— Oletteko te sitten kovinkin paljon syntisemmät kuin muut ihmiset?

Nastasia huokasi syvään ja meni pois, Titoff taas kääntyi syrjin minuun eikä vastannut.

Kotona oli Titoff aina ajatuksiinsa vaipunut, hän puhui vaimonsa ja tyttärensä kanssa vähän ja silloinkin talousasioista. Talonpoikia ei hän milloinkaan haukkunut, vaan oli heille ylevämielinen — ja tämä oli pahempi kuin ruokottomain puheitten lasketteleminen. Hän ei milloinkaan missään asiassa antanut heille perään. Minkä hän kerran oli sanonut, sen hän piti, vaikka toinen olisi maahan asti kumarrellut.

— Heille pitäisi tehdä edes vähän myönnytyksiä! — sanoin minä kerran.

— Elä anna tuuman vertaakaan perää ihmisille, sillä — silloin olet hukassa.

Toisella kertaa taas — hän oli juuri pakoittanut minut laskemaan väärin — sanon minä hänelle:

— Ei niin saa tehdä!

— Miksi ei?

— Se on synti!

— Et sinä pakoita minua tekemään syntiä vaan minä pakoitan sinut. Kirjoita, niinkuin olen käskenyt, sinulta ei sitä asiaa milloinkaan kysytä, sillä sinä olet minun käteni! Etkä sinä sillä rehellisyyttäsi riko, elä sitä pelkää. Ei yksikään ihminen voi kymmenellä ruplalla kuukaudessa elää kunnollisesti, en minä eikä kukaan muukaan. Ymmärtänethän sen!

— Äh, sinua, — ajattelen minä, — osaat sinä heittää hiekkaa silmille!

— No, nyt on tarpeeksi, — sanon minä sitten. — Kaiken tällaisen täytyy loppua! Ja ell'ette te lakkaa tällaisista konsteista, niin kerron minä joka kerran kylälle, kun sellaista sattuu.

Hänen viiksensä nousivat nenään, olkapäät korviin ja hän kiristeli hampaitaan sekä pyöritteli pyöreitä silmiään. Me mittaamme silmillämme toisiamme, kumpi meistä on pitempi.

Sitten kysyy hän hiljaa:

— Onko se totta?

— On!

Titoff naurahti, aivankuin pivollinen kahden kopeekan rahoja olisi vierinyt lattialle, ja sanoi:

— Lörpötyksiä, sinä vanhurskas! Minun täytyy tehdä siten — sillä surkeatahan on ruplan asemasta pyydystellä kopeekkaa. Ja jos varkaita ahdistellaan, — niin alkavat he elää kunniallisesti.

Ja hän läksi ulos paiskaten oven kiinni niin kovasti, että ikkunan lasit helisivät.

Minusta näytti siltä kuin Titoff olisi siitä päivästä alkaen lopettanut kujeensa, mutta varma en siitä ole. Minua hän ainakin lakkasi viekottelemasta.

Hän oli muuten hyvin säästäväinen, ja vaikka ei hän kieltänytkään itseltään mitään, tunsi hän hyvästi kopeekan arvon. Hän rakasti hyvää ruokaa ja naisille oli hän ihmeellisen ahnas, — hänellä oli suuri valta, eukot eivät tohtineet kieltää häneltä, ja hän käytti heitä: tyttöihin ei hän koskenut, koska nähtävästi pelkäsi heitä, mutta muista naisista sai jokainen ainakin kerran olla hänen jalkavaimonaan.

Ja minuakin koetti hän usein yllyttää tähän.

— Mitä sinä, Matvei, kidutat itseäsi, — puhuu hän. — Naisia saa täällä vaikka kuinka halvalla. Jokainen eukko pitää hyväilyistä, mutta heidän miehensä — ovat heikkoja ja väsyneitä, niin että he eivät kykene mihinkään. Sinä sitä vastoin olet vahva nuorukainen ja kaunis, — mikä sinua estää naista lähestymästä? Ja siitä saisit itsekin huvia…

Se heittiö yritti aina sivultapäin yllyttää konnuuteen.

Kerrankin kysyi hän minulta:

— Mitä sinä luulet, Matvei, — onko vanhurskaalla ihmisellä paljonkin valtaa Herran luona?

Minä en rakastanut hänen kysymyksiään.

— En tiedä, — vastaan nytkin.

Hän mietti hetkisen ja — jatkoi:

— Katsopas, Jumala vei Lotin Sodomasta ja pelasti Noan, vaikka tuhannet hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on kirjoitettu: elä tapa! Minun johtuu väliin mieleeni, että tuhannet hukkuivat siitä syystä, että heidän joukossaan oli joku hurskas. Jumala sai nähdä, että muutamille onnistuu hurskaan elämän eläminen niinkin ankarain lakien alaisena. Mutta ell'ei Sodomassa olisi ollut ainoatakaan vanhurskasta, — niin Jumala olisi silloin nähnyt, ett'ei kukaan voi noudattaa hänen lakejaan, ja luultavasti olisi hän silloin pehmennyt eikä olisi tappanut niin paljon ihmisiä. Hänestä sanotaan, että hän on laupias, — mutta missä se laupeus sitten on?

Minä en siihen aikaan ymmärtänyt, että tuo mies etsi syntien anteeksiantoa, ja siitä syystä hänen sanansa suututtivat minua.

— Tehän teette pilkkaa! — vastaan minä. — Te pelkäätte Jumalaa — vaan ette rakasta häntä.

Hän otti kätensä taskusta, pani ne selän taakse, vihastui ja muuttui harmaaksi.

— Onko niin tai näin, en tiedä, — vastaa hän. — Minusta vaan tuntuu, että te rukoilijat palvelette Jumalaa toisten syntien tähden. Sillä eihän Jumala teidän tähtenne sekaannu synnin viettelyihin!

Pitkän aikaa tämän jälkeen ei hän ollut huomaavinaankaan minua, mutta minun sydämessäni alkoi kasvaa leppymätön viha häntä kohtaan, — hän oli minusta ilkeämpi kuin Savel.

Kun minä yöllä suljin hänet rukouksiini, — niin pulmahti viha äkkiä minussa täyteen raivoon, ja ehkä minä silloin luin ensimäisen kerran inhimillisen rukouksen:

— Minä en tahdo, Herra, että osotat laupeuttasi varkaalle, rangaistusta pyydän minä hänelle. Elköönkä hän enään rankaisematta rosvotko köyhiä!

Ja minä puhuin niin innokkaasti Titoffia vastaan, että lopulta aloin itsekin pelätä hänen kohtaloaan.

Jonkun aikaa tämän jälkeen äjähdin minä yhteen Migunin kanssa — hän tuli konttooriin pyytämään niiniä, ja minä olin siellä yksin.

Minä kysyn:

— Minkätähden sinä, Savel, ivailet minua?

Hän näyttää hampaitaan ja katsoo minuun terävästi:

— Minulla on hyvin pieni asia, — sanoo hän, — tulin pyytämään niiniä!

Minun jalkani vapisevat ja sormeni menevät itsestään nyrkkiin. Minä tartuin häntä kurkkuun ja pudistelin hieman.

— Onko se minun syyni?

Hän ei pelästynyt, ei loukkaantunut, vaan tarttui käteeni ja irroitti sen kaulastaan aivan kuin minä en olisi ollut häntä, vaan hän minua vahvempi.

— Kun ihmistä kiristetään kurkusta, — sanoo hän, — niin silloin ei ole helppo puhua. Mutta elä sinä koske minuun, sillä minä olen elinaikanani saanut niin paljon iskuja, että sinun lyöntisi ovat aivan tarpeettomat. Ja tapella sinä et saa, ell'et tahdo kumota kaikkia käskyjä.

Hän puhuu rauhallisesti, keveästi, aivan kuin leikkiä laskien.

Minä huudan hänelle:

— Mitä sinä tahdot?

— Niiniä.

Minä näen, ett'en voi sanoilla voittaa häntä, ja suuttumuksenikin katosi, niin että tunsin itseni nyt ainoastaan loukkaantuneeksi ja kylmäksi hänen edessään.

— Te olette kaikki petoja, — sanon minä. — Voiko ihmisestä tehdä pilkkaa siitä syystä, että hänen isänsä ja äitinsä ovat hänet hylänneet?

Mutta hän sutkii minua sanoilla aivan kuin pieksäisi kivillä:

— Elä tekeydy köyhäksi, kun me sinulta oikeutta etsimme. Sinä syöt varastettua leipää, etkä sen vuoksi, että olisit sokea.

— Sinä valehtelet, lurjus! Minä saan kyllä tehdä työtä leipäni edestä!

— Ilman työtä ei kanaakaan varasteta, se tiedetään.

Hän katselee minua pirullisesti hymyillen ja puhuu valitellen:

— Oh, Matvei, hyvä olit sinä lapsena! Mutta sitten rupesit kirjanoppineeksi ja jumalaapelkääväksi ja rakennat samoin kuin kaikki muutkin maailman varkaat jumalallisen lain sille tosiasialle, että meillä kaikilla ei ole yhtä pitkät kädet.

Minä lykkäsin hänet ulos konttoorista. Hänen sanansutkauksiaan en minä halunnut ollenkaan ymmärtää, sillä minä pidin itseäni Jumalan uskollisena palvelijana ja omia ajatuksiani parhaimpina muitten ihmisten ajatuksia. Minun tuli kuitenkin tukala olla, ja minä tunsin, — miten heikoksi sieluni kävi.

Minä en voinut — moittia ihmisiä, enkä ylpeydessäni sietänyt sellaistakaan ajatusta, että olisin farisealainen, vaikkapa muuten olisinkin ollut tyhmä ihminen. Minä laskeudun polvilleni abalatsialaisen Jumalan äidin kuvan eteen, katson häntä kasvoihin ja taivasta kohden kohotettuihin käsiin — lampun tuli välähtelee, hieno varjo peittää kuvan, ja tuo varjo tuo minun sieluuni kylmää, se asettaa jotakin näkymätöntä ja koskettelematonta Jumalan ja minun välille masentaen minua. Minä en enään rukoillut ilomielin, tulin surulliseksi ja erkanin yhä etäämmäksi Olgastakin.

Mutta Olga katseli yhä hellemmin minua. Minä olin siihen aikaan kahdeksantoista vuotias, hyvän näköinen, valkeakasvoinen ja punaposkinen nuorukainen. Ja vaikka minä tahdoin, tuntui minusta kuitenkin epävarmalta lähestyä häntäkin. Siihen aikaan en minä vielä ollut ollut yhteydessä naisen kanssa. Kylän eukot naureskelivat minua siitä syystä ja väliin tuntui minusta Olgakin hymyilevän pahaa hymyä. Mutta minä vaivuin suloisiin ajatuksiin hänestä:

— Siinä — on tuleva vaimoni!

Minä istuin hänen kanssaan kaiket päivät äänettömänä konttoorissa, ja jos hän kysyy minulta jotakin asiaa, niin vastaan minä — siinä koko meidän seurustelumme.

Hän on hieno, vaalea kuin nuori koivu, silmät siniset ja miettiväiset, ja sitä paitsi oli hän kaunis ja vieno hiljaisessa ja minulle käsittämättömässä surussaan.

Ja kerran kysyi hän:

— Minkätähden sinä, Matvei, olet tullut niin synkäksi?

Minä en ollut kenenkään kanssa puhunut itsestäni, en ajatellut enkä tahtonutkaan puhua, mutta silloin aukeni äkkiä minun sydämeni — hänen edessään ja kaikki minun tunteeni paljastuivat. Ja minä kerroin häpeäväni vanhempiani, ihmisten pilkasta, sieluni yksinäisyydestä ja köyhyydestä, ja hänen isästään, — kaikesta. Ei, minä en moittinut ketään, minä puin vaan ajatuksiani sanoiksi ja johdin niitä sisältä pinnalle. Paljon oli niissä muualta saatua ja kaikki oli — roskaa. Minua hävetti, että se oli roskaa.

— Parasta on mennä luostariin! — sanon minä.

Hänen silmänsä himmeni, hänen päänsä vaipui alas eikä hän vastannut mitään. Hänen surunsa tuntui minusta suloiselta, mutta hänen äänettömyytensä sai minutkin surulliseksi. Kolmen päivän kuluttua hän sitten — hiljaan puheli minulle:

— Suotta sinä panet liian paljon huomiota ihmisiin; jokainen, näetkö, elää omalla tavallaan Luonnollisesti olet sinä nyt yksin maailmassa, mutta kun perustat perheen, niin et tarvitse ketään, ja tulet elämään kuin muutkin oman kotisi hyväksi. Eläkä sinä välitä minun isästäni; minä näen sen, että kaikki eivät rakasta häntä, mutta minä en ymmärrä, missä suhteessa hän olisi toisia huonompikaan. Ja missä sitä on näkyvää rakkautta?

Hänen sanansa lohduttavat minua. Minulla on aina tapana toimia rivakasti, ja niin tein nytkin.

— Tulisitko sinä, — kysyn minä, — minun vaimokseni.

Hän kääntyy poispäin ja kuiskaa:

— Tulisin…

Luonnollisesti. Seuraavana päivänä sanoin minä Titoffille, miten asiat nyt ovat.

Hän hymähti, alkoi korjata viiksiään ja polttaa minun sieluani.

— Te olette minun lapsiani — sinulla on suora tie, Matvei. Asiaa sietää kuitenkin tuumia, ja jos se on Jumalan tahto, niin en minä pane vastaan. Sinä olet vakava nuorukainen, siivo ja terve, rukoilet Jumalaa meidän puolesta, ja — oikea aarre, sanon sen ilman vilppiä! Mutta jotta voisi hyvin elää, täytyy myös osata toimia, ja sinulla on hyvin heikko taipumus toimimiseen. Se on — yksi. Ja toinen on se, että kahden vuoden kuluttua kutsutaan sinut sotapalvelukseen, ja sinun täytyy mennä. Mutta jos sinulla on rahaa, viisisataa ruplaa, niin voit ostaa itsesi vapaaksi, ja sen asian voisin ehkä minä järjestää… Mutta ilman rahaa — menet sinä sotamieheksi, ja Olga ei silloin jää naiduksi naiseksi eikä leskeksi…

Hän polttaa sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen viiksensä vapisevat ja silmissä leikki vihertävä tuli. Minä näen sotamiehenä olon hirveänä ja sielulleni vastenmielisenä — millainen sotilas minustakin tulisi? Jo sekin, että kasarmissa pitää aina elää ihmisten kanssa — ei itseään varten, ja sitten juopumus, ruokottomat puheet ja tappelukset! Sotapalvelus on tykkänään ihmisluontoa vastaan, sen olin minä oppinut tietämään.

Titoffinkin puheet vahvistivat minun mielipiteeni.

— Tämä merkitsee siis sitä, että rupean munkiksi… — sanon minä.

— Nyt olet — sieltäkin myöhästynyt, — nauraa Titoff. — Munkiksi he eivät vihi — vaan ottavat — palvelijaksi. Ei, Matvei, ilman rahaa et saa itsellesi minkäänlaista alaa!

Silloin sanon minä:

— Antakaa te rahat, sillä onhan teillä paljon.

— Ahaa! — huudahtaa hän. — Luuletko sen olevan niin yksinkertaista. Ja mitä hyötyä minulle siitä olisi? Ajattelepas: minä olen saanut rahani ehkä suurten syntien avulla, ehkä olen minä niitten tähden luvannut sielunikin pirulle. Sillä aikaa kun minä olen rypenyt synneissä, olet sinä elänyt hurskaasti, ja tahdotko sinäkin nyt rahaa — minun syntieni kustannuksella? Vanhurskaan on helppo päästä paratiisiin, kun syntinen ihminen vaan kantaa hänet sinne selässään — mutta minulla ei ole halua ruveta sinun hevoseksesi! Tee mieluimmin itse syntiä, Jumala kyllä antaa sen sinulle anteeksi, — kun lupaat edeskinpäin palvella häntä!

Minä näin nyt, että Titoff oli kasvanut paljon suuremmaksi minua, ja minä matelin hänen jaloissaan. Minä ymmärsin, että hän oli pitänyt minua pilkkanaan, lopetin keskustelun siitä asiasta, ja kerroin illalla Olgalle kaikki. Kyyneleet kimaltelivat tytön silmissä, ja korvan juuressa värähteli pieni, sininen täplä. Nämät värähdykset herättivät suuren surun minun sydämessäni. Ja vihdoin sanoo Olga hymyillen:

— Ei näy käyvän, niinkuin me tahdomme…

— Ei, ei käy…

Minä sanoin tuon ajattelematta, mutta kun sana kerran oli tullut sanotuksi, ei sitä enään voinut peruuttaa.

Tästä päivästä alkaen ei mikään enään elähyttänyt minua; olin kuin juopunut, joka kulkee pimeässä, ja elelin itsekseni kuin kyyhkynen tulipalon savussa. Ja Olgaa tulee minun sääli, tahdoin häntä vaimokseni, sillä rakastan tyttöä, mutta näen, että — Titoff on jossakin asiassa vahvempi ja järkähtämättömämpi kuin minä, eikä minun ylpeyteni voinut tätä sietää. Minä halveksin hänen varkauksiaan, hänen pimeää sieluaan, mutta äkkiä tulee näkyviin, että tuossa sielussa onkin valtaa ja voimaa, joka sieltä nyt katselee minua.

Kylässä saatiin tietää, että minä olin kosinut, mutta saanut rukkaset; ja tästä syystä tytöt hymyilivät, eukot ilvehtivät, Savelka laatii kokkapuheita, ja kaikki tuo sai minut ihan raivoon ja sieluni täydelliseen pimeyteen.

Minä koetan rukoilla, mutta minusta tuntuu kuin Titoff olisi takanani, hengittäisi niskaani, ja tästä syystä rukoilen järjettömästi, Jumalaa pilkaten, enkä riemuitse Herrassa, vaan ajattelen omia asioitani ja omaa elämääni.

— Auta minua, Herra, — rukoilen minä, — jotta en kadottaisi Sinun teitäsi eikä sieluni synnissä likaantuisi! Sinä olet väkevä ja laupias, varjele orjaasi pahasta ja ole hänen linnanaan taistelussa kiusausta vastaan, jotta en viekkaudella vihollista voittaisi enkä vaipuisi epäilykseen Sinun rakkaudestasi minua kohtaan.

Näin toin minä Herran sädehtivästä kauneudestaan puolustamaan minun pieniä asioitani, ja alennettuani Jumalan vaivuin itsekin mitättömyyteen.

Olga sulaa päivästä päivään suruunsa kuin vahakynttilä. Minä taas ajattelen, miltä hänestä tuntuisi elämä toisen miehen kanssa, enkä minä voi asettaa hänen rinnalleen ketään muuta kuin itseäni. Hänen äitinsä tuli yhä surullisemmaksi, katseli kyynelsilmin minua, oli ääneti ja huokaili. Titoff kätkee inhoittavia käsiään ja kulkee myös ääneti minun ympärilläni; hän kiertää minua kuin korppi kuolevaa koiraa saadakseen kuoleman hetkellä viedyksi silmät sen päästä. Kului noin kuukausi, minä olin yhä paikallani syvän kuilun partaalla enkä tiennyt, minne mennä. Elämä tuntui niin raskaalta ja vastenmieliseltä.

Kerran sitten tulee Titoff konttooriin ja sanoo minulle hiljaan:

— No nyt, Matvei, on sinun onneksesi ilmestynyt tilaisuus — mutta tartukin siihen, jos haluat olla mies!

Tilaisuus oli sellainen, että talonpojat olisivat hävinneet hyvin paljon ja maatila voittanut, ja Titoffin osalle olisi tästä tullut noin kaksi sataa ruplaa.

Hän kertoo minulle asian ja kysyy:

— No, tohditko?

Jos hän olisi muulloin tehnyt tämän kysymyksen, niin mahdollisesti en olisi joutunutkaan hänen käsiinsä, mutta hänen kysymyksensä sai minut nyt raivoon.

— Minäkö en tohtisi rosvota? — sanon minä. — Rohkeutta ei siihen tarvita, kun vaan on tarpeeksi konnamaisuutta ihmisessä. No, ruvetaan nyt sitten yhdessä varastamaan!

Se raato hymyilee ja kysyy:

— Entä synti?

— Kyllä minä pidän huolta omista synneistäni!

— No, hyvä on, — sanoo hän. — Tiedä nyt myöskin se, — että jokainen päivä vie lähemmäksi häitäsi!

Niinkuin susia pyydetään vuohenkaritsalla samoin pyysi hän minua, lurjusta, ja sai minut satimeen.

Ja sitten se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioita hoitaissani, ja minulla oli aina paljon rohkeutta. Me aloimme yhdessä ryöstää kansaa aivankuin olisimme pelanneet tammea, — hän siirsi, ja minä yhä ilkeämmin. Molemmat olimme ääneti, katselimme vaan toisiamme, hän vihreä hymy silmissä, minä — vihalla. Tuo mies oli voittanut minut, mutta vaikka minä olin menettänyt kaikki, en mitenkään tahtonut antaa hänelle perään tässä rikoksellisessa työssä. Ottaessani vastaan pellavia aloin minä punnita väärin ja nipistin talonpojilta jokaisen kopeekan, mutta rahoja en lukenut enkä edes käteeni ottanut, — sillä ne tulivat Titoffille. Luonnollisesti ei tämä ollut minulle sen helpompi eikä myöskään talonpojille.

Sanalla sanoen minä olin siihen aikaan kuin vimmattu, rintani tuntui raskaalta ja kylmältä ja sitä ahdisti. Jumalaa muistin — rankaisijana, ja usein minä nuhtelin Häntä:

— Miksikä et sinä voimallasi tukenut minua, miksikä asetit minut koetukseen, joka ei ollut järkeni mukainen, ja etkö nyt näe, Herra, miten sieluni joutuu kadotukseen?

Oli sellaisiakin hetkiä, jolloin Olga alkoi minusta tuntua vieraalta; minä katselen vihaisesti häneen ja ajattelen:

— Sinun tähtesi, onneton, minä nyt myyn sielunikin.

Mutta heti alan hävetä ajatuksiani, ja sitten hyväilen häntä hiljaan.

Mutta ymmärtäkää, etten minä kärsinyt suuttumuksesta itseeni tai ihmisiin enkä siitä syystä hampaitani kiristellyt, vaan siitä syystä, ett'en kyennyt voittamaan Titoffia vaan olin antautunut tykkänään hänen valtaansa. Muistanpa vielä hänen puheensa hurskaista ihmisistä, — ja se muuttaa minut tykkänään jääksi. Mutta hän näkyi itsekin ymmärtävän kaikki.

Hän riemuitsee. Ja puhuu sitten:

— No, pyhimykseni, pian täytyy ruveta ajattelemaan sinulle omaa majaa, sillä täällä tulee sinulla vaimoinesi ahdasta — jos lapsiakin sattuu tulemaan.

Kutsui pyhimykseksi. Minä vaikenin.

Ja yhä useammin hän alkoi siten pimittää minua, mutta tyttärensä tuli yhä lempeämmäksi ja hellemmäksi minua kohtaan. Hän nähtävästi ymmärsi, miten vaikeata minun elämäni oli.

Titoff sai kerjätyksi palasen maata — hän kävi kumartamassa Loseffin taloudenhoitajaa — hyvältä paikalta maatilan takaa. Sitten alkoi hän rakentaa tupasta meille — ja minä yhä nylen sekä kiristän talonpoikia. Kaikki käy hyvin ja nopeasti, kukkaro paisuu, tupa valmistuu, se loistaa jo auringon valossa kuin Olgaa varten tehty kullattu kotelo. Nyt sillä jo on katto päällä, nyt pitää ruveta uunin tekoon, ja syksyksi siihen jo asumaan pääsee.

Kerran illalla lähden minä Jakimoffkasta, — panemaan verolle talonpoikain karjaa, — ja olen juuri päässyt ulos kylän lähellä olevasta puistosta, kun näen — tupani palavan auringon laskussa kuin vahakynttilän.

Ensin luulin minä auringon laskevan leikkiä, syleilevän mökkiäni kultaisilla säteillään ja kohottavan sitä ylös taivasta kohden, mutta sitten näen, miten — kansa häärää, ja kuulen, — kuinka tuli ulvoo ja puut särkyvät.

Viha täytti äkkiä sydämeni, minä näen Jumalan pahimmaksi vihollisekseni, ja jos minulla silloin olisi ollut kivi kädessä, niin — suoraan hänen otsaansa olisin sen heittänyt. Minä näen, miten varkaudella hankittu omaisuuteni kulkee savuna ja tuhkana pitkin maata, itse olin minä tykkänään kiihkon vallassa ja puhelin:

— Tahdotko Sinä, Herra, näyttää minulle, että olen uhrannut sieluni tuhkan ja tomun tähden, mitä? En tahdo nöyrryttää sinua, mutta en kuitenkaan usko, että mökkini palaa Sinun tahdostasi, vaan ovat talonpojat sytyttäneet sen vihasta minua ja Titoffia kohtaan! Minä en sen tähden usko Sinun vihaasi, että en olisi sitä ansainnut, vaan uskon, että tuollainen viha on sinulle sopimaton! Sinä et tahtonut auttaa minua hädän hetkenä, jolloin minä olin voimaton syntiä vastaan, ja siitä syystä olet sinä syypää kaikkeen enkä minä! Minä menin synnin teille kuin pimeään metsään, se kasvoi minun ylitseni, ja miten voin minä nyt vapautua siitä?

Eipä siltä, että nuo tyhmät sanat olisivat lohduttaneet minua. Eivätkä ne asiaa parantaneetkaan, vaan herättivät sydämessä ilkeää itsepäisyyttä.

Minun mökkini paloi nopeammin kuin kiihko asettui sydämessäni. Ja yhä seison minä lehdon reunalla puuhun nojaten ja taistelen taisteluani, kunnes äkkiä olen näkevinäni Olgan kalpeat kasvot surun ja kyynelten vallassa.

Silloin puhun minä taas Jumalalle rohkeasti, kuten vertaiselleni:

— Jos sinä olet voimallinen, niin olen minäkin — voimakas, — niin että olisit voinut menetellä oikeuden mukaisemmin.

Tulipalo sammui, tuli pimeä ja syntyi hiljaisuus, mutta pimeydessäkin vielä tulenkielet ojentelevat itseään aivankuin pieni lapsi, joka itkemästä lakattuaan vielä nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki loisti kuin väärä puukko peltojen keskeen kätkettynä, ja minua halutti ottaa tämä puukko ja iskeä sillä, että ilma vinkuisi.

Puoliyön aikana tulin minä kylään, — talon portilla oli Olga isänsä kanssa odottamassa minua.

— Missä sinä olet ollut? — kysyy Titoff.

— Olin vuorella ja katselin sieltä tulipaloa.

— Miksi et tullut sammuttamaan?

— Olenko minä mikään ihmeitten tekijä, — sylkisinkö vaan tuleen, niin se heti sammuisi?

Olgan silmät olivat itkettyneet, hän oli yltäänsä noen ja savun tahraama, — naurettavan näköinen.

— Oletko tehnyt työtä? — kysyn minä.

Hän puhkeaa taas kyyneliin.

Titoff sanoo yrmeästi:

— En tiedä, mitä nyt pitää tehdä…

— Alusta, ukkoseni, alusta pitää alkaa!

Minussa heräsi silloin sellainen itsepäisyys, että minä olin valmis omilla käsilläni vierittämään hirsiä ja panemaan niitä rakennukseen, olinpa valmis tekemään koko työn, sillä vaikka minä napisinkin Jumalaa vastaan, tahdoin nyt varmaan tietää, — oliko Hän minun kanssani vaiko minua vastaan.

Ja uudelleen alkoi rosvoaminen. Minkälaisia juonia minä punoinkaan! Ennen olin minä Jumalaa rukoiltuani nukkunut rauhassa, mutta nyt minä makaan valveilla ja ajattelen, miten saisin toisen rahat omaan taskuuni. Minä olin tykkänään tällaisissa ajatuksissa, vaikka tiesinkin, — että monet siihen aikaan itkivät minun tähteni, monilta olin minä temmannut leivän suusta, ja pienet lapset kuolivat luultavastikin nälkään minun ahneuteni tähden, — vastenmielistä ja ilkeää on minun nyt muistella tuota ja myöskin tuntuu naurettavalta ajatella, — kuinka tyhmä ja ahne minä silloin olin!

Pyhäinkuvat eivät enään katselleet minua surullisesti ja hyväillen, kuten ennen, vaan oli heidän katseessaan jotakin väijyväistä aivan kuin Olgan isän katseessa. Kerran minä kähvelsin staarostan pulpetista puoliruplasen — niin kaunis poika minusta oli tullut.

Kerran tapahtui minulle erinomaista, — Olga lähestyy, panee keveät kätensä olkapäälleni ja sanoo:

— Matvei, Jumala olkoon kanssasi, minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Hän lausui ihmeellisen yksinkertaisesti nuo jumalalliset sanat, niin yksinkertaisesti ei lapsikaan huuda äitiään. Mutta tästä sain minä voimia, niinkuin saduissa sanotaan, ja Olga itse tuli siitä hetkestä alkaen äärettömän rakkaaksi minulle. Sillä hän oli nyt ensimäisen kerran sanonut rakastavansa minua, ensimäisen kerran minä myös syleilin häntä ja suutelin, ja kaikki katosi, minä lakkasin elämästä, olin kuin kiihkeässä rukouksessa.

Pokron päiväksi valmistui asuntomme — se näytti hyvin kirjavalta, sillä muutamat hirret siinä olivat mustat, palaneet. Pian me sitten pidimme häämmekin. Appeni oli humalassa, hän hupsutteli ja nauroi koko ajan kuin piru onnensa päivinä; anoppini taas katseli meitä, itki ja oli ääneti, hymyili taas, ja kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.

Titoff sanoo:

— No, elä itke! Katsohan, millainen vävy meillä on! Hurskas!

Ja sitten kirosi hän oikein voimakkaasti.

Vieraat olivat kovin vakavia, — pappi, luonnollisesti, piirin poliisitarkastaja, kaksi voolostin vanhinta ja muutamia muita lohia silakkain joukossa, mutta ikkunain alle oli kokoontunut kylän rahvas ja heidän joukossaan Migun — tuo vanhuudessaankin vielä sangen iloinen mies. Hänen balalaikkansa siellä taas soi.

Minä istuin ikkunan luona, Savelkan hiljainen ääni tulee minun korviini, ja vaikka hän koettaakin laskea salaisuudessa leikkiään, kuulen minä kuitenkin hänen laulavan:

/p Jos joisitte enemmän ja repeisitte, Jos söisitte enemmän ja halkeisitte! p/

Hänen ivajuttunsa miellyttivät silloin minua, vaikka ei hän itse saanut sitä tietää, — ja Olga puristautui lähemmäksi minua ja kuiskasi:

— Jospa tämä kaikki pian loppuisi, syöminen ja juominen!

Hänestä oli ilkeä nähdä ihmisten ahneutta, ja minusta se myöskin tuntui vastenmieliseltä.

Kun me sitten yhdyimme toisiimme, niin aloimme molemmat itkeä, ja sitten istumme me vuoteessa sylitysten, itkemme ja väliin nauramme avioliiton suuren ja aavistamattoman onnen vaikutuksesta. Emme nukkuneet koko yönä, vaan suutelimme yhä ja aprikoimme tulevaa elämäämme. Nähdäksemme toisemme, — sytytimme me kynttilän.

Ja syleillen minua lämpimillä käsillään puhui hän:

— Eläkäämme niin, että kaikki meitä rakastavat! Hyvä on sinun kanssasi olla, Matvei!

Me olimme molemmat kuin humalassa meidän äärettömästä onnestamme, ja minä sanoin hänelle:

— Rangaiskoon minua Jumala, jos sinä, Olga, joskus minun tähteni saat kyyneliä vuodattaa.

Ja hän vastaa siihen:

— Minä saan kaiken sinulta, ja minä tulen olemaan äitinäsi ja siskonasi, sinun kaikkenasi.

Minä elin hänen kanssaan kuin suloisessa hourailussa. Teen työtäni, en näe ketään enkä haluakaan nähdä, ja kiirehdin aina kotiin, vaimoni luokse. Kentällä kävelen yhdessä vaimoni kanssa, ja yhdessä me menemme metsään.

Muistan, kuinka ennen olin lintuja pyytänyt, ja nytkin oli minulla valoisa ja iloinen koti, jossa kaikkialla seinillä riippui lintuhäkkejä ja linnut lauloivat. Hiljainen vaimoni rakasti niitä; kun minä saavun kotiin, niin kertoo hän, mitä tiainen on tehnyt ja kuinka taviokuurna on laulanut.

Iltasin luin minä hartauskirjaa tai pyhien elämäkertoja, mutta kaikkein mieluimmin kerroin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, mitenkä he Jumalalle lauluja lauloivat ja mitä Hänestä puhuivat, vähäjärkisestä Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, kaikesta puhuin, mitä tiesin, — ja näytti siltä, että minä tiesin kertoa paljon ihmisistä, linnuista ja kaloista.

Kaikkea onneni suuruutta ei sanoilla voi kertoa, sillä ihminen ei osaa iloistaan kertoa, hän ei ole siihen tottunut, — hänen ilonsa ovat harvat ja lyhyet.

Minä käyn yhdessä vaimoni kanssa kirkossa, asetumme rinnatusten nurkkaan ja rukoilemme yhdessä. Kiitollisena rukoilen minä Jumalaa ja ylistän Häntä, mutta samassa on minun rukouksessani ylpeyttä — sellainen oli luontoni — aivan kuin minä olisin voittanut Jumalan voiman ja pakoittanut Hänet vasten tahtoaan antamaan onnea minulle. Hän oli väistynyt minun tieltäni, ja siitä syystä minä Häntä kiitin: hyvästi Sinä, Herra, teit, olet ollut oikeudenmukainen, niin kuin Sinun tuleekin olla!

Oi, minkälaista kurjaa ylpeyttä!

Koko talven elin huomaamatta kuin kirkas päivä. Olga ilmoitti minulle, että hän oli tullut raskaaksi, — ja siitä uusi ilon aihe meille. Appeni yskii kuivasti, anoppini katselee surullisesti vaimoani ja kuiskii hänelle jotakin. Minä aijoin silloin juuri ruveta uusiin töihin, aijoin perustaa mehiläistarhan, kutsua sen kiitollisuuden muistoksi Larionovaksi, rakentaa aidan ympärille ja elää lintuja pyytämällä — josta ammatista ihmiset eivät olisi saaneet kärsiä.

Mutta kerran sitten Titoff puhuu minulle yrmeästi:

— Sinä, Matvei, olet nyt aikasi saanut viettää makean leivän päiviä, mutta katso vaan, ett'ei hapanta tule perästäpäin! Kesällä syntyy sinulle lapsi — oletko unohtanut sen?

Minun oli aikoja sitten haluttanut sanoa hänelle koko totuuden sellaisena kuin minä siihen aikaan sen ymmärsin, ja siitä syystä sanon minä:

— Niin paljon kuin minun on ollut tarvis tehdä syntiä, olen minä tehnyt täyttääkseni teidän tahtonne. Teidän tasallenne olen päässyt, mutta alemmaksi en tahdo mennä!

— En ymmärrä, — sanoo hän, — mitä sinä tahdot minulle sanoa. Minä puolestani sanon sinulle, että seitsemänkymmentä ruplaa vuodessa talouteen ei ole rahaakaan, ja tyttäreni myötäjäisiä en anna sinun ruveta syömään. Ajattelepas! Sinun viisaudestasi — eli ilkeydestäsi minua kohtaan siitä syystä, että minä olen sinua viisaampi — ei ole ollut hyötyä itsellesi eikä minulle. Jokainen on pyhä, kunnes piru hänet vie.

Minusta tuntui kovin vaikealta, mutta säälistä Olgaan en minä kuitenkaan antanut hänelle selkään.

Kylässä tuli pian tiedoksi, että minä en elä sovinnossa appeni kanssa, ja kansa alkoi siitä syystä ystävällisemmin katsella minua. Itse puolestani kävin minä ilostani pehmeämmäksi, ja Olgallakin oli hyvä sydän — ja niin halutti minun ruveta vähitellen maksamaan talonpojille. Minä aloin vähän lellitellä heitä, toista koetin auttaa toista suojella. Mutta kylään näkyi jokainen käteni liike kuin ikkunasta.

Titoff suuttuu:

— Taasko sinä koetat lahjoa Jumalaa? — sanoo hän.

Minä päätin jättää konttoorin ja sanon vaimolleni:

— Kuusi ruplaa kuussa, — enemmän minä — linnuillakin saan!

Mutta se saattoi ystävättäreni murheelliseksi.

— Tee miten tahdot, — sanoo hän, — kun me vaan emme maantielle joudu. Sääli isää! Hän tahtoo sinulle hyvää ja meidän tähtemme on hän sielulleen ottanut monta syntiä…

— Äh, lemmikki. Hänen hyvyytensä on kahdennentoista kylkiluun alla.

Seuraavana päivänä sanoin minä apelleni, että eroan konttoorista.

Hän hymähtää ja kysyy:

— Sotamieheksikö menet?

Iskipäs! Minä ymmärrän, että minun kiusaamiseni on hänelle — helppoa. Hänellä on ylhäisiä tuttavuuksia, kaikkialla talonpoikaa poletaan, ja minä joudun sotamieheksi, että äjähtää. Ei hän sääli tytärtäänkään, — sillä hänellä on korkea peli pelattavana Jumalan kanssa.

Ja kommellus seurasi kommellusta. Vaimoni alkoi salaa itkeskellä, hänen silmänsä olivat aina punaiset. Jos kysyt häneltä:

— Mikä sinun on, Olja?

Niin vastaa hän:

— En ole oikein terve.

Minä muistan valan, jonka olin hänelle vannonut, ja minä häpesin. Astunko vielä askeleen — ja voimaa minulla siihen on — niin voi silloin rakasta naistani! Mutta vähät siitä, vaikka joutuisinkin sotamieheksi, kun vaan pääsisin erilleen Titoffista.

Kesäkuun lopussa syntyi meille poika, ja minä rupesin taas joksikin aikaa hulluttelemaan. Synnytystuskat olivat ankarat, Olga huusi, ja minun sydämeni oli laata kauhusta sykkimästä. Titoff synkkeni tykkänään, hän vapisi, nojasi pihalla oleviin portaisiin, katseli maahan ja jupisi:

— Koko elämäni kuolee kenellekään hyötyä tuottamatta, Herra armahda!… Kun sinulle tulee lapsia, Matvei, niin ehkä alat sinä silloin elää minun elämääni ja saat kestää minun suruni, ja silloin sinä myös lakkaat ajattelemasta syntejä ihmisiä kohtaan…

Hän säälitti silloin minua. Itse kulen minä pitkin pihaa ja ajattelen:

— Taas sinä uhkaat minua, Herra, taas on Sinun kätesi minun pääni päällä. Anna minun parantaa itseäni tai väistyä syrjään. Tai onko sinun lempeytesi lopussa ja eikö hyvyydessä olekaan sinun voimasi?

Kun minä nyt muistelen niitä puheitani, niin häpeän silloista tyhmyyttäni.

Poika syntyi ja vaimoni tuli taas terveeksi. Hänen äänensä vahvistui, hänen ruumiinsa ikäänkuin suoristui, mutta minua kohtaan ei hän ollut oikein suora. Eipä silti, että hän olisi tullut ahneeksi, mutta hän alkoi nyt kuitenkin vertailla ruokapaloja, antoi harvemmin almuja ja muisti tarkalleen, kuka talonpojista oli kuinkakin paljon meille velkaa. Pikkuvelatkin herättivät nyt hänen huomiotaan. Minä ajattelin ensin, — että meneehän se ohitse; itse puolestani minä siihen aikaan myin vahvasti lintuja, kaksi kertaa kuussa matkustin kaupunkiin häkkeineni, ja sain joka kerta viisi ruplaa ja enemmänkin. Meillä oli lehmä ja kymmenen kanaa, — niin että siinä piti olla tarpeeksi.

Mutta Olgan silmät loistavat tyytymättömyyttä. Minä toin hänelle lahjan kaupungista, mutta hän alkaa valitella.

— Minkätähden sinä tällaisen ostit. Olisit ennen säästänyt rahaa.

Minun tuli hyvin ikävä olla, ja tämä ikävyys se ajoi minut taas lintuja pyytämään. Menen metsään, asetan verkkoni, ripustan sen oksiin, heittäydyn maahan, viheltelen ja ajattelen. Sielussani asuu — rauha, se ei kaipaa mitään. Ajatus syntyy, sydän lähtee lentoon, putoo tuntemattomuuteen aivan kuin kivi järveen, siitä syntyy sielussa aaltoileminen, — ajattelen Jumalata.

Näinä hetkinä oli Jumala minulle — kirkas taivas, sinertävä etäisyys, kultainen syksyn metsä, tai talvella hopeinen temppeli; joet, pellot, vuoret, tähdet, kukat — kaikki kaunis on jumalallista ja kaikki jumalallinen on sieluni sukulainen. Mutta kun ihmiset juolahtavat mieleen, niin hätkähtää sydän kuin lintu, jota nukkuissaan on peljätetty, ja katselee neuvottomana elämään — eikä jumalallinen kauneus sula yhteen ihmisen pimeän ja köyhän elämän kanssa. Mutta kirkastettu Jumala on voimassaan ja ylpeydessään jossakin kaukana, ja ihmiset — ovat myöskin erillään hänestä suruissaan ja puutteissaan. Minkätähden on Jumalan lapset määrätty tänne hyörinään, kärsimään nälkää ja alennusta ja minkätähden ovat he kiinnitetyt maahan kuin madot likaan; minkätähden on Jumala sallinut tämän? Onko hänellä mitään iloa nähdessään luomakuntansa alennustilassa? Missä taas ovat ihmiset, jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen luomansa kauneuden? Ihmisten sielu on tullut sokeaksi jokapäiväisestä puutteesta. Kyllyyttä pidetään ilona ja rikkautta — onnena ja ihmiset etsivät syntein anteeksi antamusta, mutta eivät löydä. Missä asuu heissä isällinen rakkaus, missä jumalallinen kauneus? Elääkö Jumala? Missä on — jumalallisuutta?

Mutta sitten vaipuivat ajatukseni hämäryyteen, kaikki peittyy ja häviää, — ja minun sieluni käy kylmäksi ja tyhjäksi kuin pelto talvella. Silloin en minä enään tohtinut käydä sanoilla käsiksi oikeisiin ajatuksiini, mutta vaikka ajatus ei ollutkaan sanapukuun puettuna edessäni, — tunsin minä kuitenkin sen voiman ja pelkäsin sitä kuin pieni poika pimeää kuilua. Minä hypähdän ylös, ryhdyn työhöni, ja käärittyäni verkkoni kokoon lähden kiireesti kotiin laulaen laulua päästäkseni erilleen kauheasta pelostani.

Ihmiset alkoivat nauraa minua — linnunpyytäjiä ei kylissä kunnioiteta — ja Olgakin huokaili raskaasti, koska hänestäkin näytti minun työni sopimattomalta. Appeni lukee minulle läksyä, mutta minä vaikenen ja odotan syksyä. Minusta tuntui kuin voisin välttää sotapalveluksen, — kiertää tuon inhoittavan lätäkön.

Vaimoni tuli taaskin raskaaksi ja samalla surumieliseksi.

— Mikä sinun nyt on, Olga?

Ensin koettaa hän kiertää kysymystä — ei mikään, sanoo, mutta kerran hän sitten syleili minua ja alkoi itkeä.

— Minä kuolen, — sanoi hän, — kuolen synnytykseen.

Minä tiesin, että naiset puhuvat usein tuolla tavalla, mutta pelästyin kuitenkin. Koetin lohdutella häntä — mutta hän ei kuuntele.

— Uudestaan jäät sinä yksin, — puhuu hän, — eikä kukaan sinua rakasta. Sinä olet pahansuopa, röyhkeä kaikessa, — mutta minä pyydän sinua lastemme tähden: elä ole ylpeä, kaikki ovat syyllisiä Jumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa…

Hän alkoi usein puhua minulle tuollaista, ja sääli sekä pelko saivat minut valtaansa. Appeni kanssa tein minä jonkinlaisen rauhan, ja hän riensi heti käyttämään sitä hyväkseen omalla tavallaan.

— Allekirjoita tämä, Matvei! Pian saat mennä sotamieheksi ja toinen lapsi on lähellä.

Asevelvollisia alkoi jo olla liikkeellä, ja minuakin kutsutaan; jos kieltäydyn — niin säretään ikkunatkin.

Se päivä koitti vihdoin, ja minä lähdin kaupunkiin arpaa nostamaan. Vaimoni ei tohtinut siihen aikaan enään poistua kotoa. Appeni saatti minua ja kertoi koko matkan, kuinka paljon vaivaa hänellä on ollut minusta, kuinka paljon rahaa hän on minun tähteni tärvännyt ja miten hän on kaikki hyvin järjestänyt.

— Ehkä olette turhaa työtä tehnyt? — sanon minä.

Ja niin hän olikin. Minun arpanumeroni oli viimeisimpiä. Titoff ei tahtonut uskoakaan, että minulla sellainen onni oli ollut, mutta sitten alkoi hän synkästi nauraa.

— Näkyy, että Jumala on puolellasi!

Minä — olen ääneti, ja minulla on äärettömän hauskaa. Minusta oli se vapautus kaikesta, mikä rasitti sieluani ja erittäinkin vapautus rakkaasta ajastani. Kotona — Olgan ilo! Hän itkee ja nauraa, tuo lemmikki, ylistää minua ja hyväilee, aivan kuin olisin karhun tappanut.

— Kunnia olkoon sinulle, Jumala, — sanoo hän, — nyt saan minä kuolla rauhassa.

Minäkin nauroin häntä, mutta minusta tuntuu kuitenkin — kovin ilkeältä, sillä tiedän, että hän — uskoo kuolevansa, ja minä ymmärrän, että tuollainen usko on turmiollinen, koska se hävittää ihmisessä elämän voiman.

Noin kolmen päivän kuluttua alkoivat synnytystuskat. Kaksi vuorokautta kärsi hän hirveästi, mutta kuoli kolmantena määrättyään ruumiinkantajat. Hän kuoli, niinkuin oli itse ennustanut, tuo rakas ystäväni.

Minä en muista hänen hautajaisiansa, sillä jonkun aikaa olin sokeana ja kuurona.

Titoff sai minut vihdoin heräämään — ja tämä tapahtui Olgan haudalla. Niinkuin nyt muistan — seisoo hän minun edessäni, katsoo minua kasvoihin ja sanoo:

— Kas niin, Matvei, me kohtaamme toisen kerran toisemme kuolleitten teillä. Täällä syntyi meidän ystävyytemme ja täällä pitäisi sen myös vahvistua…

Minä katsahdan ympärilleni aivan kuin se, joka on ensimäistä kertaa maan päällä: sade rapisee, sumua on kaikkialla ja siitä pistävät esiin paljaat puut, hautakumpujen ristit; kaikki on kylmyyden peitossa, raskaan kosteuden vallassa, ja tuntuu siltä kuin sade ja sumu olisivat ottaneet haltuunsa kaiken ilman.

Minä vastaan Titoffille:

— Mitä sinä tahdot? Mene pois!

— Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit minun suruni. Ehkä Jumala on rangaissut minua tyttäreni kuolemalla sinunkin tähtesi, siitä syystä, että estin sinun elämästä tahtosi mukaan…

Maa muuttuu jalkaini alla tahmeaksi liaksi, ja minun jalkani takertuvat kiinni.

Minä tartuin kiinni häneen, heitin hänet maahan kuin kaurasäkin ja huudan:

— Ole kirottu, sinä viheliäinen!

Ja taas alkoi minulle mielettömyyden ja järjettömyyden aika, — en voinut nostaa ylös päätäni, olin kuin vihaisen käden maahan heittämä ja voimatonna makasin maassa. Minun sieluani polttaa viha Jumalaa vastaan, kun minä katsonkin pyhäinkuvaa, niin poistun nopeasti pois sen luota; minä tahdon taistella vaan en katua. Minä tiedän, että sanan mukaan minun pitäisi rauhallisesti katua, pitäisi sanoa:

— Niin, Herra! Sinun kätesi on raskas, mutta oikeutta täynnä, Sinun vihasi on suuri, mutta hyödyllinen.

Mutta omantuntoni mukaan — en voi lausua noita sanoja, olen monen eri mielipiteen raastama enkä voi niistä selvitä.

Minä ajattelen:

— Siitäkö syystä on minua kohdannut tämä isku, että minä salaa olen epäillyt Sinun olemassa oloasi?

Tämä ajatus pelästyttää minua ja minä koetan sitä oikaista.

— Taikka en oikeastaan olemassa oloasi vaan laupeuttasi olen epäillyt, sillä minusta näyttää kuin olisit heittänyt kaikki ihmiset tänne maan päälle avutta ja päämäärättä.

Eikä ainoastaan tämä raastanut sieluani, raastanut ja polttanut sitä. Vaan minä en voinut nukkuakaan, en voinut tehdä mitään, yön varjot olivat tukehuttaa minut, näin Olgan, ja minun oli työläs olla eikä ollut minulla voimia elää.

Minä päätin hirttää itseni.

Tämä tapahtui yöllä. Minä makasin väsyneenä ja vaatteet päällä vuoteessani. Muistissani väikkyi viattoman vaimoni kasvonpiirteet, hänen sinisissä silmissään palaa hiljainen, lämmittävä ja kutsuva tuli. Kuu katselee ikkunasta sisään, valaisee lattiata, mutta — tekee minun sieluni vieläkin pimeämmäksi. Minä hypähdän ylös, otan lintuverkosta nuoran, lyön naulan parsihirteen, teen solmun ja asetan tuolin naulan kohdalle. Minua halutti riisua takkini, minä riisuin, repelin paitani kauluksen ja äkkiä näen, että seinällä on pienet, salaperäiset ja epäselvät kasvot. Minä olin vähällä huutaa säikähdyksestä, mutta ymmärsin, että ne ovat minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Minä katson niitä — ne ovat järjettömät ja surkuteltavat, hiukset pörrössä, posket painuneet, nenä terävä, suu puoleksi auki aivan kuin kuolevan ihmisen, ja silmissä palaa outo tuli.

Minun kävi sääliksi ihmisen kasvoja, niitten entistä kauneutta, ja minä istuin penkille sekä itkin oman itseni vuoksi kuin loukkaantunut lapsi. Ja itkuni jälkeen tuntui hirttäminen minusta häpeälliseltä ja naurettavalta. Minä suutuin, tempasin irti nuoran ja heitin sen nurkkaan. Kuolemakin — on arvoitus, mutta minä etsin elämän kysymysten ratkaisua.

Mitä pitää minun tehdä? Vielä kului muutama päivä ja minä huomasin, että tarvitsen rauhaa, ja tästä syystä tahdoin katua, mutta kiristellen hampaitani läksin minä papin luokse.

Sunnuntaina ennen iltaa tulin minä hänen luokseen. Hän istuu vaimonsa kanssa teepöydän ääressä, neljä lasta ympärillään, ja hänen mustalla otsallaan välkkyili hikikarpalot kuin kalan suomukset. Hän otti minut ystävällisesti vastaan.

— Istuhan, ja juo kuppi teetä!

Huoneessa oli lämpöä ja valoa, kaikkialla puhtautta ja tarkkaa järjestystä. Minä muistin, kuinka suurella välinpitämättömyydellä tämä pappi toimittaa kirkossa virkansa, ja ajattelen:

— Kas, täällähän hänen oikea temppelinsä onkin!

Minä en tuntenut nöyrtymisen pakkoa.

— No, Matvei, suretko sinä kovinkin paljon? — kysyy pappi.

— Kyllä, suren minä.

— Ahaa!… Täytynee toimia rukoukset hänen sielunsa puolesta. Näyttäytyykö hän unissa?

— Näyttäytyy!

— Välttämättömästi — pitää panna toimeen rukouksia!

Minä olen ääneti. En voi puhua papin vaimon kuullen, sillä en oikein pitänyt hänestä. Hän oli tuollainen leveä, suurikasvoinen, rasvainen nainen, joka hengitti raskaasti ja huojui kuin suo. Hän lainasi rahaa korkoa vastaan.

— Rukoile ahkerasti, — opettaa pappi. — Eläkä murehdi — se on Herran tahtoa vastaan, sillä Hän itse tietää, mitä tekee…

Minä kysyn:

— Tietääköhän?

— Kuinka ett'ei! Eh, nuori herra, — sanoo hän, — minä kyllä tiedän, että sinä olet ylpeä ihmisille, mutta — elä rohkene olla ylpeä — Jumalan säätämiä lakeja vastaan, sillä silloin tulee sinun sata kertaa vaikeammaksi olla! Eiköhän sinussa vaan lie Larionin hapatusta? Hän, vainaja, vaipui humalassa ollessaan harhaoppiin, muista se!

Papin vaimo sekaantui nyt puheesen:

— Larionin olisi pitänyt lähettää luostariin, mutta isä on ollut liian hyvä eikä ole edes tehnyt valitusta hänestä.

— Se ei ole totta, — vastaan minä, — hän on valittanut, mutta ei hänen mielipiteistään, vaan huolimattomuudesta viran toimituksessa, josta rikoksesta isäkään ei ole vapaa.

Nyt alkoi riita. Ensiksi nuhteli pappi minua röyhkeydestä, lausui sanoja, jotka minä tunsin yhtä hyvin kuin hän itsekin, pani kiukussaan omiaan lisäksi ja alkoi lopuksi vaimonsa kanssa hyvin yksinkertaisesti haukkua minua:

— Sinä, — sanovat he, — ja sinun appesi olette molemmat rosvoja ja kirkon varkaita. Märkä laaksokin kuuluu kirkolle, jonka oikeutena on tehdä siitä heinä, mutta te olette ottaneet sen meiltä, ja siitä syystä teitä nyt Jumala rankaisee…

— Se on totta, — sanon minä, — Märkä laakso on otettu teiltä epäsäännöllisessä järjestyksessä, mutta samalla tavalla olitte te ottaneet sen — talonpojilta.

Minä nousin ja tahdoin lähteä.

— Seis! — huutaa pappi. — Entä sielumessuun tarvittavat rahat?

— Ei ole väliä!

Ja minä läksin ajatellen:

— Ei, siellä ei, Matvei, sinun sielustasi välitetä!

Kolmen päivän kuluttua kuoli lapseni, Sasha; minä luulin arseniikkia sokuriksi, poika sai nuoleskella sitä ja kuoli. Tämä ei saanut minua edes hämmästymään, minä olin kylmennyt kaikelle, tylsistynyt.

Nyt ajattelin lähteä kaupunkiin. Siellä oli esipappi, joka oli nuhteeton elämässään ja hyvin oppinut — vanhauskoisten kanssa hän innokkaasti väitteli uskon asioista ja oli tunnettu teräväjärkisyydestään. Minä ilmoitin apelleni, että lähden, taloni ja kaiken omaisuuteni jätän hänelle, mutta hänen pitää niistä antaa minulle sata ruplaa.

— Niin ei voi menetellä, — sanoo hän. — Mutta kirjoita minulle kolmen sadan ruplan vekseli puolen vuoden ajaksi.

Minä kirjoitin, hankin passin ja lähdin. Tahallani kuljin minä jalkasin, jotta sieluni myrskyt asettuisivat tiellä. Mutta vaikka minä olin lähtenyt katumusretkelle, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa, — milloin pelkään Häntä, milloin Hän taas tuntuu loukkaavalta, — ajatukseni asuivat maassa ja kuvasivat minulle taivaan pimeäksi ja epäselväksi.

Minä saavuin paljon vaivoja kestettyäni esipapin luokse, mutta minua ei päästetty hänen puheilleen. Eräs palvelija, nuori ja ihmisiä tunteva kaunis mies, otti vastaan vieraat, ja minut johdatti hän neljä kertaa pois.

— Minä olen, — sanoo, — sihteeri, ja minulle pitää antaa kolme ruplaa.

— Mutta minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.

— Vaan minä en laske sinua sisään.

— Sitten menen laskematta.

Hän näki, etten minä anna perään.

— No mennään nyt sitten, — sanoo hän, — minä olen vaan laskenut leikkiä, mutta lystikäs olet sinäkin.

Ja hän saattoi minut pieneen huoneesen. Siellä istui nurkassa olevalla sohvalla harmaa ukko vihreässä pappisviitassa. Hänen kasvonsa olivat veltot, mutta silmät, jotka olivat syvällä otsan alla, olivat ankarat.

— No, — ajattelen, — mitähän tuo nyt ensiksi sanonee.

— Minkätähden sinä tulit? — kysyy hän.

— Sieluni on ahdistuksessa, isä.

Mutta sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa:

— Sano: teidän kunnianarvoisuutenne!

— Käskekää palvelijan poistua, — sanon minä, — hänen läsnä olonsa kiusaa minua…

Esipappi silmäsi minuun, pureskeli huuliaan ja sanoi sitten:

— Mene ulos, Aleksei! — No, sano nyt, mikä sinun on?

— Minä — epäilen Jumalan armeliaisuutta.

Hän nosti käden otsalleen, katseli minuun ja kuiskaa pitkäveteisen laulavalla äänellä:

— Mitä? Mii-tää se on? Ah sinä, — keppiä tarvitsisit!

Minulla ei ollut aikaa loukkaantua, enkä loukkaantunutkaan, — sillä meidän virkamiesten tapa haukkua ihmisiä johtuu enemmän tyhmyydestä kuin ilkeydestä.

Minä sanonkin hänelle:

— Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!

Ja samassa olin istumaisillani tuolille, mutta ukko viittasi kädellään ja huusi:

— Ylös! Ylös! Sinun pitää langeta polvillesi minun edessäni, viheliäinen!

— Minkätähden, — kysyn minä, — polvilleniko? Jos olen tehnyt jonkun rikoksen, niin silloin lankean polvilleni Jumalan eteen vaan en teidän.

Hän suuttui yhä enemmän:

— Kukako minä olen? Mikä olen minä sinulle? Mikä olen Jumalalle?

Minua hävetti riidellä hänen kanssaan turhasta asiasta. Minä lankesin polvilleni — ja nyt oli kaikki hyvin. Hän uhkailee sentään vielä minua sormillaan ja kähisee:

— Kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan papistoa!

Minulta alkaa kuitenkin kadota halu puhutella häntä, mutta ennen kuin se on tykkänään hävinnyt, — alan minä puhua. Minä alan jo pian unohtaa hänet, — ensi kerran puen ajatukseni sanoiksi, ihmettelen itse omaa puhettani ja olen — kuin tulessa.

Mutta äkkiä kuulen, kun ukko huutaa:

— Ole vaiti, onneton!

Minä vaikenin aivan kuin seinä olisi äkkiä tullut eteeni. Hän seisoo minun vieressäni, hänen kätensä värisevät ja hän puhuu käheällä äänellään:

— Ymmärrätkö sinä, järjetön luontokappale, mitä olet puhunut? Tunnetko sinä, viheliäinen, syntiesi suuruuden? Sinä valehtelet, vääräuskoinen, sillä sinä et ole katumusretkellä, vaan perkele on lähettänyt sinut tänne kiusatakseen minua.

Minä näen, että hänen kasvoillaan asui — ei viha — vaan kauhistus. Hänen partansa vapisi, ja hänen kätensä, jotka olivat ojennetut minua kohden, värisivät hieman.

Minäkin pelästyin.

— Mitä te nyt, teidän kunnianarvoisuutenne, minähän uskon Jumalaan, — sanon minä.

— Sinä valehtelet, kulkukoira!

Ja sitten alkoi hän uhata minua Jumalan vihalla ja kostolla, — ja puhua hiljaisella äänellä. Hän puhuu ja vapisee, ja hänen viheriäinen viittansa näyttää puroina virtailevan ja ikäänkuin peittyvän viheriään savuun. Jumala astuu nyt eteeni uhkaavana ja ankarana, synkkänä kasvoiltaan, viha sydämessä, laupeudesta köyhänä ja kiivaana kuin Jehova, muinaisajan Jumala.

Minä sanonkin esipapille:

— Itse lankeatte te vääräuskoisuuteen, — jos tuollainen on teidän Jumalanne. Minne te olette kätkenyt Kristuksen? Minkätähden te esitätte ihmisille ystävän ja auttajan asemasta ainoastaan heidän tekojensa tuomarin?

Silloin tarttuu hän minun hiuksiini, repelee niistä ja sanoo kuiskaten sekä käheällä äänellä:

— Kuka olet sinä, kirottu? Sinut pitää antaa poliisille ja lähettää vankilaan, luostariin, Siperiaan…

Mutta silloin havahduin minäkin. Nyt näin selvästi, että jos ihminen kutsuu poliisia auttamaan jumalaansa, niin ei hänellä itsellä eikä hänen jumalallaan ole vähääkään voimia, vaan ainoastaan — kauneutta.

Nousen ylös ja sanon:

— Päästäkää minut!

Ukkokin hätkähti ja läähätti:

— Mitä sinä tahdot tehdä?

— Tahdon lähteä pois! Minulla ei ole teiltä mitään oppimista, — teidän puheenne on kuollutta, ja te yritätte sillä tappaa Jumalankin.

Hän alkoi taas puhua poliisista, mutta se ei vaikuttanut minuun vähääkään. Poliisia ei hän nyt saa käsiinsä, vaikka tahtoisikin.

— Jumalan kunniaksi, — sanon minä hänelle, — palvelevat enkelit eikä poliisi, mutta jos te uskotte toisin, niin — pysykää uskossanne.

Hän hyökkäsi taas kimppuuni.

— Aleksei, — huusi hän sitten, — aja ulos tämä mies!

Aleksei lykkäsi hyvin pontevasti minut kadulle.

Oli ilta. Minä olin ollut pari tuntia esipapin luona. Kaduilla oli nyt hämärä ja ilkeä olla. Kansaa käveli kaikkialla, puhetta ja naurua — silloin oli juhlat, joulunpyhät. Minä kävelen väsyneenä, katselen kaikkia, suutun ja minun haluttaisi huutaa:

— Hei, kansa! Mistä syystä riemuitset? Katso, sinun Jumalasi väärennetään!

Minä kulen kuin juopunut, tunnen tuskani, vaan en tiedä, — minne mennä. Asuntooni kestikievariin — ei haluta, sillä siellä on juopuneita ja heidän meluaan. Saavuin jonnekin kaupungin syrjäosiin, jossa talot olivat pieniä ja niitten ikkunat keltaset; tuuli tuprutteli lunta ja vinkui. Minun halutti juoda, juoda itseni juovuksiin, mutta — ainoastaan ilman seuraa. Minä olen vieras kaikille ja kaikkein edessä rikoksellinen.

— Mutta entäs, — ajattelen, — jos käyn tuota pellon piennarta, niin minnekä saapuisin?

Mutta äkkiä juoksi portista ulos nainen, joka oli hyvin ohuessa puvussa ja jolla oli tuskin saaliakaan verhona. Hän katsoi minua kasvoihin ja kysyi:

— Mikä on nimenne?

Minusta tuntui, että hän voisi arvatakin sen, mutta sanon kuitenkin:

— Minä en sano, sillä olen — onneton ihminen.

Hän nauraa.

— Juhlillako olet?

Mutta minun mielestäni ei nyt ollut ilon aika.

— Onko tässä lähellä, — kysyn minä, — joku kapakka, sillä minun haluttaisi mennä sinne istumaan, — kylmä tulee.

Tyttö katsahtaa vakavasti minuun ja sanoo tuollaisella hellivällä äänellä:

— Tuolla on kapakka, mutta jos sinua haluttaa — niin tule minun luokseni, niin saat teetä.

Minä en sen enempää ajatellut, olin tahtoa vailla ja lähdin hänen jälestään. Pian olin hänen huoneessaan. Seinässä paloi lamppu, nurkassa pyhäinkuvain alla istui paksu akka pureskellen jotakin ja pöydällä oli — teekeittiö. Täällä on kodikas ja lämmin. Nainen istutti minut pöydän ääreen; hän oli nuori ja punakka sekä korkearintainen. Akka katselee nurkasta minua. Hänellä on suuret ja lakastuneet kasvot, joissa ei huomannut silmiäkään. Minulla on tukala olla — miksi tulinkaan tänne? Keitähän nämät ovat?

Minä kysyn nuorelta naiselta:

— Mitä te teette?

— Kudon pitsiä!

Se olikin totta, sillä hyllyllä näkyi olevan pitsin nypläysvehkeet.

Mutta äkkiä hymyili hän sydämellisesti ja sanoi minulle suoraan vasten silmiä:

— Ja sitä paitsi minä — käyn kävelemässä.

Akka naurahti rasvaisesti:

— Millainen sinä olet, Tanka, — hävytön!

Ellei akka olisi tuota sanonut, en minä olisi ymmärtänyt Tatjanan sanoista mitään, mutta nyt minä ymmärsin — ja häpesin. Ensi kerran elämässäni oli kävelevä tyttö noin lähellä minua, ja minä tietysti ajattelin pahaa heistä.

Tatjana nauroi:

— Katsohan, Petrovna, miten tuo poika punastui!

Mutta minä olin jo suuttunut siitä, että olin tällaiseen paikkaan joutunut. Katumusretkelläni joutua tällaiseen viheliäisyyteen!

Minä sanonkin tytölle:

— Kannattaako siitäkin vielä ylpeillä?

Mutta tyttö vastaa rohkeasti:

— Minäpä — ylpeilen!

Ja tähän tokasee taas akka:

— Ah sinua Tatjana, Tatjana!

Minä en ymmärrä, mitä nyt puhuisin ja millä tavalla pääsisin erilleni heistä, — järkiinsä ei heitä ainakaan saa! Istun ja olen ääneti. Tuuli jyskyttää ikkunaa, teekeittiö kihisee pöydällä ja Tatjana ärsyttää minua.

— Oh, täällä on liian kuuma!

Hän oli portilla päästänyt auki kauhtanansa. Hänen kasvonsa olivat kauniit, ja vaikka silmät olivatkin häikäilemättömät — miellyttivät ne kuitenkin minua. Akka toi pullollisen yksinkertaista viinaa pöydälle ja myöskin likööriä.

— No, — ajattelen minä, — minä juon lasin, maksan ja lähden pois.

Tatjana kysyy silloin suoraan:

— Mitä sinä suret?

En ennättänyt pidättää itseäni, vaan vastasin:

— Vaimoni kuoli.

Silloin kysyi hän hiljaisella äänellä minulta:

— Onko siitä pitkäkin aika?

— Ainoastaan viisi viikkoa.

Tyttö pani taas kauhtanansa nappiin ja korjasi itseään. Hän miellytti kovin minua. Minä katson ääneti häntä kasvoihin ja sanon itsekseni: kiitoksia! Vaikka minun oli kovin raskas olla, olin minä kuitenkin nuori ja tottunut naiseen, — sillä olinhan elänyt kaksi vuotta avioliitossa.

Akka puhui nyt läähättäen:

— Vaimosi kuoli — ei se mitään tee! Sinä olet nuori ja meidän siskojamme ovat kaikki kadut kirjavanaan.

Mutta silloin sanoi Tatjana ankarasti hänelle:

— Mene maata ja nuku, Petrovna. Minä saatan itse vierasta ja sulen portin.

Ja kun akka oli mennyt pois kysyy hän minulta sydämellisen hyväilevällä äänellä:

— Onko teillä sukulaisia?

— Ei ainoatakaan.

— Entä tovereita?

— Ei niitäkään.

— Mitä te nyt sitten tahtoisitte tehdä?

— En tiedä.

Hän ajatteli hetken ja nousi sitten ylös.

— No, minä näen, — sanoo hän, — että te olette kovin hajamielinen eikä teitä voi yksin laskea menemään. Te tulitte ensi pyynnöstä minun luokseni, ja tänne täytyy teidän jäädäkin, jotta ei ole tarvis mennä ulos. Täällä, näettekö, on koko kaupunki! Olkaa siis yötä minun luonani, kas — tuossa on vuode, nukkukaa Jumalan rauhassa! Jos teillä on suotta tukala olla, niin antakaa Petrovnalle niin paljon kuin haluatte. Ja jos minä olen teille haitaksi, niin sanokaa vaan, — minä poistun enkä tahdo ahdistella teitä…

Hänen puheensakin miellytti minua ja silmänsä, enkä minä voinut olla tuntematta ihmeellistä iloa, hymyilin ja sanon:

— Äh, se esipappi!

Tatjana ihmetteli:

— Mikä esipappi?

Se oli tullut minulta aivan vahingossa ja nyt — hämmästyin taas.

— Niin, — minulla vaan on sellainen puhetapa. — Se on — että minulla ei ole sellaista puhetapaa, vaan minä näen väliin unissa esipapin…

— No niin, — sanoo hän, — jääkää hyvästi!

— Ei, elkää vielä menkö. Olkaa hyvä ja istukaa — ell'ei teidän ole tukala olla minun kanssani.

Hän istui ja hymyilee.

— Minun on hyvin hauskaa; mitä te tukaluudesta puhutte?

Hän pyytää minun juomaan likööriä tai teetä ja kysyy vielä, enkö haluaisi syödä. Hänen sydämellinen hellyytensä sai kyynelet silmiini, ja minun sydämeni riemuitsi kuin lintu kevätauringosta.

— Antakaa anteeksi suorat sanani, — puhun minä, — mutta minun haluttaisi tietää, puhuitteko te totta itsestänne, vai haluttiko teitä siten vaan hämmästyttää minua.

Hänen silmäkarvansa menivät ryppyyn ja hän vastaa:

— Se on totta. Minä — olen sellainen. Entä sitten?

— Ensi kerran elämässäni näen sellaisen tytön, ja minä häpeän sitä.

— Mikä teitä hävettää? Enhän minäkään tyhjällä jaksa elää!

Ja hän nauraa hiljaan ja hyväilevästi.

— Minä en häpeä teidän tähtenne, vaan itseni, — häpeän tyhmyyttäni.

Minä kerroin sitten peittelemättä mielipiteeni kävelevistä tytöistä.

Hän kuuntelee tarkasti ja rauhallisesti.

— Meidän keskuudessamme, — sanoo hän, — on erillaisia, on huonompiakin kuin te luulette. Mutta kovin keveästi te uskotte ihmisiä!

Minusta tuntuu ihmeelliseltä ajatellakin, että tuollainen tyttö on — ostettavana. Kysyn sentähden uudestaan:

— Minkätähden tekin — puuteko ajoi?

— Ensi aluksi, — sanoo hän, — eräs kaunis mies petti minut, ja suuttuneena häneen viekottelin minä muita, ja leikittelin sillä tavalla… Mutta nyt … täytyy väliin leivänkin tähden ottaa vastaan miehiä.

Hän puhelee yksinkertaisesti eikä hänen sanoissaan voi huomata edes sääliä itseään kohtaan.

— No, käyttekö te kirkossa?

Hän hätkähti ja kävi tulipunaiseksi.

— Kirkossako, — sanoo hän, — eihän sinne ketään kielletä menemästä.

Minä ymmärrän, että olin loukannut häntä, ja riensin sanomaan:

— Te ette ymmärtänyt minua oikein! Minä tunnen evangeliumit, muistan Maria Magdalenan ja syntisen vaimon, jolla fariseukset Kristusta kiusasivat. Minä tahdoin kysyä teiltä, ettekö luule Jumalan olevan suuttunut teihin elämänne tähden ja ettekö te epäile hänen hyvyyttään.

Hän rypisti silmäkarvojaan, ajatteli sekä kysyi vihdoin ihmetellen:

— Minä en tiedä, kuka on Jumala?

— Kuinka? Hän on meidän paimenemme ja isämme ja hänen käsissään on ihmisen kohtalo!

Mutta hän sanoo:

— Ell'en minä tee ihmisille pahaa, niin en ole rikoksellinen… Ja siitä, että minä en pidä itseäni puhtaana, — niin kelle siitä on haittaa? Ainoastaan minulle itselle!

Minä tunnen, — että hän puhuu jotakin hyvää ja sydämelle käypää, vaan en voi sitä ymmärtää.

— Omista synneistäni — vastaan minä itse! — puhuu hän kumartuen minun puoleeni ja hymyillen. — Mutta minun syntini ei kuitenkaan tunnu minusta suurilta… Ehkä en osaa oikein puhua, mutta totta se ainakin on! Minä käyn mielelläni kirkossa. Sehän on vasta äskettäin rakennettu, ja se on tuollainen valoisa ja hyvin suloinen. Laulajat laulavat hyvin. Väliin he laulullaan liikuttavat niin sydäntä, että kyynelet tulevat silmiin. Kirkossa lepää sielu kaikesta hyörinästä…

Hän vaikeni ja lisäsi sitten:

— Tietysti kirkossa käymisellä on toinenkin tarkoitus — siellä näkee miehiä.

Hän saa minut siihen määrään ihmettelemään, että hiki nousee päähäni, enkä minä ymmärrä, mitenkä hän saa tuon kaiken niin hyvästi sopimaan yhteen.

— Rakastitteko te paljonkin vaimoanne? — kysyy hän.

— Hyvin paljon, — vastaan minä. — Ja etupäässä miellytti minua hänen kaunis yksinkertaisuutensa.

Ja sitten alan minä kertoa hänelle sieluni tilasta — suuttumuksestani Jumalaan siitä syystä, että Hän salli minun ruveta tekemään syntiä ja rankaisi sitten aivan väärin Olgan kuolemalla. Tatjana silloin vaalenee ja vetää silmäkarvansa yhteen, tai värjää äkkinäinen puna hänen poskensa ja silmät iskevät tulta, ja tämä herättää minun huomiotani.

Ensi kerran elämässäni käänsin minä huomioni ihmiselämään kokonaisuudessaan ja sellaisena kuin näin sen, — se näyttäytyi minusta selittämättömältä ja säretyltä, häpeälliseltä ja liatulta vihassaan ja voimattomuudessaan, huudoissaan, huokauksissaan ja valituksissaan.

— Mitä jumalallisuutta tässä kaikessa on? — sanon minä. — Ihmiset istuvat toistensa päälle, imevät toistensa verta, kaikkialla petomainen taistelu leipäpalasta — mitä jumalallisuutta siinä on? Missä on hyve ja rakkaus, voima ja kauneus? Vaikka minä olen nuori, en ole kuitenkaan sokeana syntynyt — missä on Kristus, Jumalan poika? Kuka on tallannut kukat, jotka hän on puhtaalla sydämellä istuttanut, kenen viisautta kaunistaa hänen rakkautensa?

Ja sitten kerroin minä hänelle esipapista, miten hän oli mustalla jumalalla uhannut minua ja huutanut poliisia jumalaansa auttamaan. Tatjana nauroi, ja minustakin alkoi esipappi tuntua naurettavalta, tuollaiselta vihreältä sirkalta; sirkka sirkuttelee ja hyppelee, aivan kuin olisi työn hommissa, mutta ei itsekään usko lujasti työnsä totuuteen.

Mutta hymyiltyään ensin muuttui tämä hyvä tyttö nyt vakavaksi.

— Kaikkea minä en ymmärrä — sanoo hän, — mutta toisia paikkoja on kauhea kuunnella. Te ajattelette kovin röyhkeästi Jumalasta.

Minä vastaan:

— Vaikka en näe Jumalaa — on hän kuitenkin olemassa.

— Niin kyllä, — vastaa hän, — mutta etteköhän te lähtisi nyrkkitaisteluun hänen kanssaan, jos se vaan olisi mahdollista? Että elämä on ihmisille raskasta — se on totta, ja minäkin väliin ajattelen, — että minkätähden se niin on. Mutta tiedättekö, mitä minä nyt sanon teille? Tässä vähän matkan päässä on naisluostari, ja siinä asuu erakko, hyvin viisas eukko. Hän puhuu Jumalasta pelkkää hyvää — teidän pitäisi käydä hänen puheillaan.

— Mitä? — Minä menen! Minä menen nykyään kaikkialle, kaikkein hurskasten ihmisten luokse, sillä minä etsin rauhaa!

— Ja minä menen nyt maata. Pankaa tekin maata, — sanoo hän ojentaen minulle kätensä.

Minä tartun siihen, likistän sitä ja sanon sydämellisesti:

— Kiitos teille! Paljonko te olette minulle antanut, sitä en tiedä, enkä kuinka kallista se on, — mutta minä tunnen, — että te olette hyvä ihminen. Kiitos teille!

— Mitä te nyt, — sanoo hän, — Jumala olkoon kanssanne!

Hän hämmästyi ja punastui.

— Minä olen niin iloinen, jos teillä nyt on helpompi olla.

Ja minä näen, että hän on todellakin iloinen. Mikä olen minä hänelle? Mutta hän onkin — iloinen siitä syystä, että — on voinut hieman lohduttaa.

Minä sammutan kynttilän, makaan ja ajattelen:

— Joulujuhlaksihan osuin tänne!

Ja vaikka minun sydämeni ei ollutkaan kevennyt, tuntui siinä kuitenkin olevan jotakin uutta ja hyvää. Minä näen Tatjanan silmät milloin innostusta uhkuvina milloin vakavina, ja niissä oli enemmän inhimillisyyttä kuin naisellisuutta. Minä ajattelen häntä hiljaisella ilolla, sillä tavalla, että niin ei ajateltaisikaan muulloin kuin jouluna.

Minä päätin antaa hänelle seuraavana päivänä sormuksen, jossa olisi sininen kivi. Mutta sitten — unohdin sen, enkä ostanutkaan… Nyt on siitä ajasta kulunut kolmetoista vuotta, mutta aina olen minä muistanut tuon tytön ja aina olen tuntenut ikävää siitä, ett'en ostanut hänelle sormusta.

Aamulla koputti hän ovea.

— Nyt on jo aika nousta!

Me tapasimme kuin vanhat ystävät, istuimme juomaan teetä, ja hän puheli ehtimiseen, että minun pitäisi mennä naiserakon luoksi, ja saikin lupaukseni. Ja sitten otimme me sydämelliset jäähyväiset, hän saattoi minut ulos portista.

Kaupungissa olin minä yksin kuin — erämaassa. Luostariin oli matkaa kolmeneljättä virstaa, ja minä lähdinkin heti sinne sekä olin jo seuraavana päivänä siellä palveluksessa.

Kaikkialla on nunnia mustana joukkona, — aivan kuin vuori olisi särkynyt ja sen pirstaleita olisi ollut temppelissä. Tämä luostari oli rikas, siinä oli paljon sisaria ja kaikki surullisen näköisiä. Heidän kasvonsa olivat paksut, pehmeät, kalpeat ja kuin taikinasta tehdyt. Heidän pappinsa hoiti hyvin virkaansa, vaikka lyhentelikin jumalanpalvelusta, ja hänkin oli hyvin ruokittu, suurikasvuinen ja hänellä oli bassoääni. Köörilaulajattaret olivat valiojoukkoa, kaikki kaunottaria, jotka lauloivat jumalallisesti. Kynttilät itkevät valkeita kyyneleitä, niitten tulet vapisevat ja surkuttelevat ihmisiä.

— Mene sieluni temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi… — ääntelevät nuoret äänet nöyrästi.

Minä kertaan vanhaan tapaani itsekseni jumalanpalveluksen sanat, katselen ympärilleni ja koetan arvata, kuka noista naisista on se erakko, eikä minussa ollut hartautta ensinkään. Ja minä arvasinkin sen ja hämmästyin… Sillä enhän minä ollut tänne saapunut leikkimään, vaan siitä syystä, että sieluni oli — tyhjä. Enkä minä voinut koota ajatuksiani, kaikki oli minussa särkynyt, ja ajatus ajoi ajatusta. Minä näen muutamia väsyneitä henkilöitä, — vanhoja, puolikuolleita akkoja, jotka katselevat pyhäinkuviin, joitten huulet liikkuvat, mutta ääntä ei kuulu.

Minä jätin paikkani ja lähdin astelemaan pitkin luostaria. Päivä oli kirkas, aurinko säkenöitsi lumella, tiaiset tiuskuivat puitten oksilla ja pudottelivat lunta oksilta maahan. Minä lähestyn luostarin ympärysmuuria ja näen sieltä syvät laaksot. Luostari oli vuorella ja sen alapuolella leveni äitimme maa vaatetettuna rikkaalla sinertävällä lumella. Kylät näyttävät huolestuneilta, metsä on rohkeasti raiskattuna, tiet ovat lumeen haudattuina, mutta kaikkia valaisee talvisen auringon vinot säteet. Hiljaisuutta, rauhaa ja kauneutta kaikkialla…

Jonkun ajan kuluttua pääsin minä äiti Fevronian koppiin. Hän on pieni akka, jonka silmät ovat ilman kulmakarvoja ja aina kyynelissä ja jonka kasvojen ryppyjä peittää alituinen hymy. Hän puhuu hiljaan, melkein kuiskaamalla ja laulavalla äänellä.

— Elä syö, nuorukainen, — sanoo hän, — omenaa ennen Kristuksen kirkastamisen päivää, vaan odota, että Jumala kasvattaa sitä ja antaa sen siemenet mustua.

Minä ajattelen, että mitä tuo puhe tarkoittanee.

— Kunnioita, — jatkaa hän, — isääsi ja äitiäsi…

— Minulla ei ole isää eikä äitiä!

— Rukoile heidän sielunsa rauhan puolesta…

— Mutta ehkä he elävät?

Hän katsoo minuun, pyyhkii kyyneleet silmistään ja hymyilee surullisesti. Sitten hän taas keinuttaa päätään ja laulaa:

— Herra on hyvä, kaikille jakaa hän oikeutta ja kaikille on hän antelias!

— Mutta minäpä olenkin alkanut epäillä sitä…

Minä näen, miten hän pelästyy, hänen kätensä vaipuvat alas, hänen silmänsä välkkyvät ja hän on jonkun aikaa ääneti. Mutta kun hän taas on tointunut — alkaa hän uudestaan laulaa hiljalleen:

— Muista, että rukouksella on siivet, rukous lentää nopeammin kun mikään lintu ja saapuu aina Jumalan istuimen eteen! Hevosella ei kukaan ratsasta Jumalan valtakuntaan…

Minä ymmärrän, että Jumala hänen mielestään on herrasmies, — hyvä ja lempeä eikä akka tahdo sitoa häntä minkäänlaisilla laeilla. Ja uudestaan alkaa hän puhua vertauksia, joita minä en ymmärrä, mutta se suututtaa minua.

Minä kumarsinkin hänelle ja lähdin pois.

— Kas niin — ajattelin minä, — ihmiset ovat jakaneet Jumalan eri osiin, kukin oman tarpeensa mukaan. — Toisten mielestä hän on — hyvä, toisten — hirmuinen. Papit ovat ottaneet Hänet työmiehekseen ja maksavat pyhällä savulla sen, että Hän ruokkii hyvästi heitä. Ainoastaan Larionilla oli suuri ja ääretön Jumala.

Nunnat vetävät reellä lunta, menevät minun sivuitseni, hihittävät hiljaan, mutta minulla on raskas elämä enkä tiedä, mitä tehdä. Lähdin ulos portista — täällä on hiljaista. Lumikinokset välkkyvät, kuuralla peittyneet puut eivät liikahdakaan, kaikki on kuin mietteisiinsä vaipunut. Ja taivas ja maa katsovat hymyillen hiljaista luostaria. Mutta minä pelkään särkeväni huudollani tämän hiljaisuuden.

Soitetaan iltakirkkoon. Mainio kello! Se kutsuu pehmeällä ja kuuluvalla äänellään, mutta minun ei nyt haluta mennä kirkkoon. Tuntuu siltä kuin pääni olisi täynnä pieniä nauloja.

Ja äkkiä teen minä päätöksen: minä lähden luostariin, jossa noudatetaan ankarampia asetuksia, elän siellä yksinäni kopissa, ajattelen ja lueskelen… Eiköhän säretty sieluni voisi silloin yksinäisyydessä uudestaan vahvistua?

Noin viikon kuluttua seison minä Savvatjevskin erämaan luostarin igumenin edessä — miehen, joka ulkonäöltään miellyttää minua. Hän oli kauniin muotoinen, harmahtava ja kaljupäinen, punaposkinen ja vahvarakenteinen, mutta hänen kasvonsa näyttivät vakavilta ja silmänsä lupaavilta.

— Minkätähden sinä, poikani, pakenet maailmaa? — kysyy hän.

Minä kerron hänelle, että sieluni on murtunut vaimoni kuoleman tähden, mutta muuta syytä en voi hänelle sanoa.

Hän silittää partaansa, katsoo terävästi minuun ja kysyy uudestaan:

— Onko sinulla rahaa?

— On, on minulla noin sata ruplaa.

— Anna tänne! — Ja mene nyt vierasten vastaanottohuoneesen, huomenna päivällisjumalanpalveluksen jälkeen tahdon minä vielä puhua kanssasi.

Vieraitten kanssa seurusteli isä Nifont, ja hänkin miellytti minua.

— Meillä on yksinkertainen luostari, — puhuu hän, — ja me elämme todellakin veljellisesti, teemme kaikki työtä Jumalan kunniaksi, emmekä elä niinkuin muissa luostareissa eletään. On täällä kuitenkin eräs herrakin, mutta hänestä ei välitä kukaan eikä hän ketään häiritse. Täällä löydät sinä lepoa ja rauhaa sielullesi ja täällä sinä puhdistut.

Seuraavana päivänä minä jo katselin luostaria. Aikaisemmin oli se nähtävästi ollut metsässä, mutta sitten oli metsä raivattu pois porttien edustalta, vaan sivuilta syleili se vielä kahtena mustana siipenä viheriäkattoista kirkkoa ja luostarin valkeita rakennuksia. Vastapäätä lepää jäätyneenä ja puolikuun muotoisena Sin-järvi — kymmenen virstaa päästä päähän ja neljä virstaa leveä —, ja järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Nikolan ja Tolokontseffin kultaiset katot, vaan tällä puolella, luostarin luona oli Kudejarovom siirtolaisten rakentamat kaksikolmatta taloa.

Ja ympärillä oli — mahtava metsä.

Kaikki oli — hyvin. Hiljainen uupumus valtasi sieluni. Täällähän minä voin seurustella Herran kanssa, avata Hänelle verta vuotavan sydämeni ja pyytää Häntä nöyrällä päättäväisyydellä osoittamaan minulle tien, jota kulkien voin noudattaa Hänen lakejaan.

Illalla olin minä kirkossa. Siellä kuunneltiin viran puolesta laulua, mutta se oli soinnutonta, sillä hyviä ääniä ei heillä ollut.

Minä rukoilen:

— Anna, Herra, anteeksi, jos olen röyhkeästi ajatellut sinusta, mutta minä en ole tehnyt sitä uskottomuudesta vaan rakkaudesta ja halusta sinuun, niinkuin itse tiedät, Kaikkitietävä.

Äkkiä kääntyi edessäni seisova munkki minuun päin ja hymyilee. Minä olin nähtävästi tavannut katumussanani liian korkealla äänellä. Hän hymyilee — ja kuinka kauniit kasvot minä näin!… Minun pääni vaipui alas, minä suljin silmäni, sillä en siihen asti enkä jälkeenpäin ole milloinkaan niin kaunista miestä nähnyt. Ja sitten astun minä pari askelta eteenpäin, seisahdun hänen rinnalleen ja alan katsella hänen ihmeen ihania kasvojaan, — jotka olivat valkeat kuin marmorista veistetyt, ja hänen mustaa partaansa, jossa näkyi joku harmahtava karva. Hänen silmänsä olivat suuret, kosteanhimmeät ja ylpeät, ja ruumiiltaan oli hän hyvärakenteinen sekä pitkä. Hänen nenänsä oli käyrä ja koko hänen olennossaan näkyi ylhäinen syntyperä. Hän hämmästytti siihen määrään minua, että seuraavana yönä uneksin hänestä.