Front matter (continued 3)

Sameina virtaavat surun lähteet pitkin kaikkia maailman teitä, ja suureksi kauhukseni näen minä että tässä kaaoksessa ei ole paikkaa Jumalalle; Hänen voimansa ei esiinny missään eikä missään voi jalkojaan lepuuttaa. Surun ja pelon, pahuuden ja epätoivon, ahneuden ja hävyttömyyden madot kalvavat elämää, joka vihdoin muuttuu tomuksi, ja ihmiset murskautuvat ollessaan erillään voimattomassa yksinäisyydessään.

Ja minä kysyn:

— Etköhän sinä, Jumala, olekin — ainoastaan ihmissielun uni ja toivo, jonka ovat luoneet epätoivo ja voimattomuuden synkkä hetki?

Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa eikä kukaan pidä Jumalaansa korkeampana tai kauniimpana palvelijaansa. Tuo on musertaa minut. Sillä ihminen ei näykään etsivän Jumalaa, vaan omain surujensa unhoitusta. Kaikkialta ahdistaa suru ihmistä, ja hän tahtoo paeta itseään, tahtoo välttää omia tekojaan, pelkää osuuttaan elämään ja etsii aina hiljaista nurkkaa, johonka voisi kätkeytyä. Ja ihmisissä näkyykin elämän pelko eikä pyhä ahdistus, joka seuraa Jumalan etsinnästä, heissä ei huomaa iloa Herrassa, vaan huolen siitä, mitenkä voisivat välttää oman surunsa.

Ja minun sieluni huutaa:

— Ei niin!

Kun näet ihmisen, niin näyttää hän olevan vakavissa ajatuksissa, ja hänen silmistään loistaa hyväsydämisyys ja puhtaus… Kun olet kohdannut hänet pari kolme kertaa — niin vakaantuu mielipiteesi yhä hänestä, mutta kun näet hänet neljännen kerran, — niin on hän kiukkuinen tai juovuksissa, ei ole enään nöyrä, vaan hävytön, raaka ja Jumalanpilkkaaja.

Etkä sinä ymmärrä, minkätähden tuo ihminen on langennut, miksi hän on noin muuttunut. Kaikki ovat kuin sokeita ja kompastuvat helposti tiellä; harvoin kuulet elävää ja innostavaa sanaa, vaan liiankin usein puhelevat ihmiset tavan mukaan heille outoja sanoja ymmärtämättä ajatuksen hyötyä tai vahinkoa, joka on kätkettynä noihin sanoihin.

Autuaitten munkkien puheita kootaan, samoin erakkojen ja päämunkkien lausunnoita, niitä jaetaan toisilleen kuin lapset leikeissään jakelevat särkyneen astian palasia. Ja lopulta en minä enään näe ihmisiä, vaan särkyneen elämän kappaleita, — ihmisjäännösten likaista pölyä, jota on maan päällä ja jota tuulet ajelevat kohden kirkkoja.

Lukemattoman suurena joukkona piirittää kansa pyhäinjäännöksiä, ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia, kylpee lähteissä — ja etsii kaikkialta unhoitusta.

Mutta minua rasittavat kirkolliset juhlakulut, — ihmeitä tekeviä kuvia lakkasin jo lapsena uskomasta ja luostarissa viettämäni elämä musersi lopullisesti minut. Ja nyt minä näen, mitenkä ihmiset äärettömän pitkänä harmaana matona matelevat teitten pölyssä, mitenkä tuntematon voima ajaa heitä yhä eteenpäin ja mitenkä he pelästyneinä kehoittavat toisiaan:

— Kiirehdi eteenpäin! Eteenpäin!

Mutta heidän yläpuolellaan on pyhimyksen kuva kuin keltanen lintu, se painaa alas heidän päänsä, ja näyttää siltä, että se on liian raskas heidän kannettavakseen.

Ja likaan ja pölyyn, väkijoukon jalkoihin lankeavat vimmastuneet naiset ja vääntelevät itseään kuin kalat. Vaan sitten kuuluu villi kiljahdus — kansanjoukko kulkee heidän vapisevain ruumiittensa ylitse, polkee heitä, potkii ja huutaa Jumalan Äidin kuvalle:

— Iloitse sinä kaikkein autuain!

Heidän kaikkein kasvot ovat vääntyneet, jännitys on tehnyt heidän piirteensä terävämmiksi, heidän otsansa on märkänä hiestä ja mustana liasta, — ja koko tuollainen kulku, heidän ilottomat laulunsa, heidän väsyneet päänsä ja askelten kaiuton töminä — on loukkausta maa-äidille ja taivas tuntee sen kiroukseksi.

Mutta teitten vieressä, puitten alla on kerjäläisiä kuin kirjavia nauhoja, siellä istuu ja makaa sairaita ja raajarikkoja, jotka ovat täynnä mätähaavoja, joilla ei ole käsiä eikä jalkoja tai ovat he sokeita… Heidän kuihtuneet ruumiinsa viruvat maassa, murskaantunut käsi tai jalka värähtelee ilmassa, ja ojentuu kohden ihmisiä herättääkseen heidän myötätuntoisuuttaan ja sääliään. Ja nuo köyhät ihmiset huokailevat ja voivottelevat, kun aurinko polttaa heidän haavojaan, ja pyytävät itselleen Jumalan tähden kopeekkaa. Monien kasvoissa ei ole silmiäkään, toisten silmät taas palavat kuin kekäleet, koska loppumaton tauti järsii heidän luitaan ja ytimiään ja piirtelee hirveitä ruusuja heidän ruumiilleen.

Mutta noissa, jotka tomussa ja liassa makaavat, näkyy ikäänkuin ihmisten vainoomishalua ja jokaista kohtaan vihamielinen ilme, ja tämäpä se lienee saattanutkin heidät maantien tomuun.

— Niinpä niin.

Minä olin Kiewin ihmeellisessä kaupungissa, ja tämän venäläisyyden pesäpaikan kauneus ja majesteetillisuus hämmästytti minua.

Siellä koetin minä päästä erään munkin seuraan, — jota pidettiin oppineena.

Minä sanon hänelle:

— Asia on nyt niin ja niin, mutta minä en voi ymmärtää niitä lakeja, joista ihmisen elämä kuitenkin riippuu.

— Kuka olet?

— Talonpoika.

— Osaatko lukea?

— Vähän.

— Lukutaito sopii teille yhtä vähän kuin — satula sian selkään! — vastaa hän ankarasti.

Minä näen nyt, että hän todellakin on kirjanoppinut.

— Oletko shtundisti? — kysyy hän sitten.

— En.

— Ahaa! Duhoboori?

— Minkätähden?

— Ajatustesi tähden.

Hänen kasvonsa ovat ruusun väriset kuin sian liikkiö ja silmänsä pienet.

— Jos sinä etsit Jumalaa, — sanoi hän sitten, — niin etsit sinä Häntä luonnollisesti siitä syystä, että saisit kukistaa Hänet!

Ja sitten uhkaa hän minua sormellaan:

— Kyllä minä tunnen teidät! Mutta eiköhän olisi parasta, että lukisit uskontunnustuksen sata kertaa. Niin, lueppas! Ja kaikki tyhmät ajatuksesi katoavat kuin savu. Mutta yleensä pitäisi teidät kerettiläiset lähettää Abessiniaan ja Afrikan erämaihin. Aurinko kyllä pian teidät siellä tappaisi.

Minä kysyn häneltä:

— No oletteko te sitten olleet siellä Abessiniassa?

— Olen, — vastaa hän.

— Mutta ettepä kuolleet?

Nyt munkki suuttui.

Dnjeprin rannalla minä taas tapasin miehen, joka istui vastapäätä luostaria sekä heitteli kiviä veteen. Hän oli noin viidenkymmenen vuotias, parrakas, kaljupäinen, kasvot rypyssä ja suuripäinen. Ensi silmäykseltä minä jo siihen aikaan osasin erottaa vakavat ihmiset, — lähestyin häntä ja istahdin hänen viereensä.

Oli ilta. Dnjepr vyörytteli tummia aaltojaan, ja sen takana oli koko vuori täynnä temppeleitä. Kirkkojen kupoolit välkkyivät ylpeinä ja kultaisina auringon valossa, ristit loistivat, ikkunain lasit sädehtivät kuin jalokivet, — ja näytti siltä kuin maa olisi avannut sylinsä ja ylpeän jalomielisenä näytteli nyt aarteitaan auringolle.

Mutta vierelläni istuva mies avaa nyt suunsa ja sanoo surullisesti:

— Koko luostarin pitäisi peittää lasilla, munkit pitäisi ajaa sieltä pois eikä ketään saisi laskea sisälle, — sillä ei ole sellaisia ihmisiä, jotka olisivat kyllin arvokkaita käymään keskelle tuota kauneutta!

Luostari oli tuossa joen takana kuin jonkun suuren ja viisaan miehen kertoma satu; etäältä tulevat Dnjeprin aallot ja loiskivat iloisesti, ne näkevät tuon kauniin sadun, mutta joen ihmeellisen laulunkin keskestä kuuluu ihmisen hiljainen ääni:

— Kuinka mahtavasti se on alettu ja kuinka lujasti rakennettu!

Ja minä muistan nyt kuin vanhan unen ruhtinas Vladimirin, Antonin, Feodosian, nuo venäläiset sankarit, — ja minä tunsin sääliä jostakin syystä.

Kovalla äänellä ja iloisesti soivat monilukuiset kellot tuolla rannalla, mutta täältä minun sydämestäni kuuluvat vielä kovemmin surulliset ajatukset elämästä.

— Ei kukaan meistä muista syntymäänsä. Minäkin läksin hakemaan oikeata uskoa, vaan nyt ajattelen yksin ihmistä. Sillä minä en näe ihmistä missään. Kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja, kauppiaita, — vaan tavallista yksinkertaista ihmistä — et missään näe ottavan osaa jokapäiväisiin töihin. Jokaisella on, ketä hän palvelee, jokainen tottelee toisen käskyjä. Päällikölläkin on päällikkö, ja tätä jatkuu silmin näkemättömään korkeuteen asti. Ja siellä vasta on Jumala jossain piilossa.

Tulee yö. Joen vesi muuttui tummemmaksi, ja kirkkojen risteistä hävisivät säteet. Mies heittelee vaan kiviä jokeen, mutta minä en näe enään niitten aikaan saamia renkaita vedessä.

— Kolme vuotta sitten, — puhuu hän, — syntyi meillä Makopissa kapina karjaruton tähden. Rakuunat kutsuttiin meitä vastaan, ja kristityt tappoivat kristityitä. Karjan tähden! Paljon kansaa tuhottiin. Minä ajattelinkin, että millainenhan usko meillä venäläisillä oikeastaan on, kun me härkäimme kuoleman tähden tuhoamme toisiamme, vaikka Jumala on meille sanonut: elä tapa!

Luostari sulaa pimeyteen, se näkyy ikäänkuin kohoavan vuorelle kuin kummitus. Mutta kasakka etsii käsillään kiviä maasta, ja kun hän löytää kiven, heittää hän sen heti jokeen. Ja vesi molskahtaa.

— Niin on ihmisten laita, — puhuu kasakka pää alas painuneena. — Herran laki määrää papistolle maidon, ja meille jää ainoastaan hera. On sanottu: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Herran", — mutta voiko hän, sinun sydämesi, olla puhdas, jos sinä elät oman halusi mukaan? Tai eikö sinulla olekaan vapaata tahtoa eikä edes totista uskoa, vaan ainoastaan ajatuksia.

Hän nousi ylös, katseli ympärilleen ja näytti hyvin tanakalta.

— Me emme ole vapaita Jumalan edessä, ajattelen minä!

Sitten nosti hän vähän lakkiaan ja lähti, mutta minä jäin kuin naulattuna seisomaan paikalleni. Olin tahtonut sanoillani valloittaa tuon kasakan — mutta nyt en ymmärrä, vaan tunnen, että — hänessä olikin totuus.

Etelän lämmin pimeä yö hyväilee minua, ja minä vaan ajattelen.

— Eiköhän ihmissielun kauneus olekin ainoastaan tuskissa? Ja missä on se tervaskanto, jonka ympärillä ihmisyyden myrsky saa riehua? Mitä merkitystä sitten on tuolla tyhjyydellä?

Talveksi yritin minä aina etelään, jossa on lämpimämpi, mutta jos lumi ja pakkanen saavuttivat minut pohjassa, niin silloin aloin minä kulkea luostarista luostariin. Aluksi — luonnollisesti — katselevat munkit kieroon, mutta kun saa näyttää itsensä työnteossa, — niin tulee heidän hauska olla, kun näkevät miehen tekevän hyvää työtä, eivätkä he silloin säästä rahojaan. Jalat saavat levätä, vaan pää ja kädet olla työssä. Ja nyt muistuu mieleen kaikki, mitä viime vuonna olen nähnyt. Tuosta kaikesta tahtoisin mielelläni kerätä puhdasta ravintoa sielulleni, — ja minä leikkaan, sären, koetan ymmärtää miksi ja minkätähden, mutta hämmästynkin ja puhkean lopulta kyyneliin.

Minä tunnen, että olen kyllästynyt maailman valitushuutoihin ja suruun ja ne ovat tylsistyttäneet sieluni rohkeuden. Minä olen tullut itsepäiseksi, äänettömäksi ja minussa on kasvanut jonkinlainen viha kaikkia ja kaikkea vastaan. Väliin sai pimeä uneliaisuus minut valtaansa, minä elin useita viikkoja kuin sokea tai päivää pelkäävä, — mikään ei tyydytä, mitään elähdyttävää en näe. Minä alan nyt ajatella: mutta eiköhän tämä kulkurielämä käskekin minua elämään kuin kaikki muutkin, ei koettamaan arvailla arvoituksia, vaan alistumaan nöyrästi säädettyjen lakien alle? Päivä on minusta pimeä kuin yö; ja minä olen yksin maailmassa aivan kuin kuu taivaalla, mutta en voi valaista. Toisella kertaa taas erkanen minä itsestäni, asetun syrjään, katselen ja näen: tienhaarassa seisoo terve nuorukainen, jota kukaan ei tunne. Eikä kukaan miellytä nuorukaistakaan eikä hän mihinkään usko. Minkätähden hän elää, tuo nuorukainen? Minkätähden maailma on sysännyt hänet pois luotaan?

Ja sieluni kylmeni yhä enemmän…

Minä poikkesin myöskin — viikoksi tai pariksi — naisluostareihin, — ja eräässä tuolla Volgan varrella löin minä kirveellä jalkaani, kun hakkasin puita. Äiti Feoktista alkoi lääkitä minua, ja hän oli tuollainen hyväntahtoinen eukko. Luostari oli pieni, mutta rikas, ja sisaret olivat kaikki kylläisiä ja tärkeän näköisiä. Mutta kaikki he suututtivat minua imelyydellään, siirappimaisella hymyllään ja rasvamahoillaan.

Minä olen kerran iltakirkossa ja kuulen — erään köörilaulajattaren laulavan ihmeellisen kauniisti. Tyttö oli pitkä, hänen kasvonsa hehkuivat, silmänsä olivat mustat ja ankarat, huulensa punaset ja äänensä suuri ja rohkea. Hän laulaa kuin tekisi minulle kysymyksiä ja minä ihmettelen tuossa äänessä ilmenevää ikäänkuin ilkeyden pusertamaa kyyneltä.

Jalkani parani yhä, hankkiuduin jo lähtemään pois ja olin jo työssäkin. Ja niinpä kerran kun minä puhdistin tietä luoden lunta pois, tulee sama köörilaulajatar, kulkee hiljaan kuin olisi hän kohmettunut. Oikeassa kädessä, jolla hän painoi rintaansa, oli rukousnauha, ja vasen käsi riippui velttona pitkin ruumista. Hänen huulensa olivat tiukasti suletut, silmäkarvat rypyssä ja kasvonsa kalpeat. Minä kumarsin hänelle, mutta hän vaan piti päätään ylhäällä ja katsahti minuun aivan kuin minä olisin joskus tehnyt hänelle jonkun suuren rikoksen.

Hän ärsytti minua tuolla katseellaan, enkä minä siihen aikaan juuri kunnioittanutkaan nuoria nunnia.

— Mitä, — sanon minä, — neitseenä eläminen ei näytä olevan aivan helppoa?

Hän pysähtyi ja näytti kuohahtavan.

— Mitä sinä sanoit? — kysyi hän.

— Tuntuuko vaikealta itseänsä vastaan taisteleminen?

Mutta hän antoi minulle siihen nopeasti vastauksen, hiljaan ja samalla ilkeyttä ilmaisevalla tavalla:

— Oo, — perkele!

Ja sitten poistui hän nopeasti mustana kuin synkkä pilvi myrskyisenä päivänä.

Minä en voi itsekään selittää, minkätähden minä noin sanoin, mutta siihen aikaan tulivat sellaiset ajatukset yhä useammin mieleeni, ne syttyivät ja lensivät kipunoina jonkun kasvoille. Minusta nimittäin näytti, että kaikki ihmiset valhettelevat ja teeskentelevät.

Jonkun ajan kuluttua näin minä hänet uudelleen toisella tiellä. Ja nyt olin minä vieläkin ilkeämpi: minkätähden hän tuolla tavalla peittäytyy mustiin ja kenen tähden hän koettaa kätkeytyä? Kun hän saapui minun kohdalleni, niin sanoin minä:

— Tahdotko lähteä karkuun täältä?

Tyttö hätkähti, hänen päänsä vaipui alas, sitten ojensi hän itsensä suoraksi kuin nuoli, ja minä vaan odotin, että hän huutaisi.

Mutta hän kulkee ohitseni, ja minä kuulen häneltä odottamattoman vastauksen:

— Illalla sanon.

Minä hämmästyin. Luulin ensin, että olin kuullut väärin, mutta hän oli kuitenkin lausunut sanansa selvään kuin kellon lyönnit, vaikkakin hiljaisella äänellä. Ja vaikka tuo tuntuikin naurettavalta, sai se kuitenkin minut hämilleni, mutta sitten lohdutin minä itseäni sillä, että tuo tytön heilakka vaan oli tahtonut kiusata minua.

Kun minä loukkasin jalkani, vietiin minä vierasten osastoon, jossa minulle annettiin portaitten alla oleva pieni huone, ja tässä huoneessa asuin minä yhä.

Saman päivän iltana makaan minä sängyssäni ja ajattelen, että minun pitäisi lopettaa kulkurielämäni, — mennä johonkin kaupunkiin ja ruveta siellä jonkun leipurin töihin. Tyttöä en tahtonutkaan ajatella.

Mutta äkkiä naputtaa joku hiljaan ovelleni… Minä hypähdän ylös, aukasen — ja siinä seisoo vanha nunna, joka kumartaa ja sanoo:

— Olkaa hyvä!

Minä ymmärsin heti, minne piti lähteä. En kysy mitään, vaan menen ja uhkailen itsekseni:

— Kas niin! Kyllä minä, rakkaani, väännän vielä niskasi nurin!

Portaitten ja korridoorein kautta tulimme vihdoinkin perille, akka aukasi oven, sysäsi minut sisään ja kuiskasi:

— Minä tulen sitten noutamaan.

Tulitikku ratisi, valo valaisi tuttuja kasvoja ja minä kuulen äänen sanovan:

— Lukitkaa ovi!

Minä lukitsin. Tulin sitten uunin luokse, nojasin siihen ja kysyin:

— Eikö tänne saa — tulta?

Tyttö nauraa hihitti hiljaan.

— Mitä tulta? — kysyy hän.

— Äh sinä senkin vetkale, — ajattelen minä.

Ja olen ääneti. Tyttöä minä tuskin näen, — pimeässä näytti hän yön mustalta hattaralta pilvisellä taivaalla.

— Miksi te olette ääneti? — kysyy hän.

Hänen äänensä kuuluu nyt äidilliseltä.

Minä otaksun, että hän on rikas ja sanon:

— Teidän asianne on puhua.

— Kysyittekö te aivan täyttä totta, että aijonko minä paeta täältä?

Minä ajattelin, mitenkä voisin myrkyllisimmän vastauksen antaa hänelle, ja sitten minä, konna, vastasin aivan tyyneesti:

— En, vaan minä halusin ainoastaan koetella teidän lujuuttanne kiusausta vastaan.

Hän raapasi taas tulta tulitikulla, hänen kasvonsa hehkuivat ja mustat silmänsä katselivat uhkarohkeasti minuun. Minun tuli paha olla. Katselin pimeyteen ja näin tytön seisovan siinä pitkänä ja mustana keskellä huonetta — ja ihmeellisen suorana.

— Koetella lujuuttaniko, — kuiskaa hän tulisesti, — siitä ei ole mitään hyötyä, eikä teitä nytkään ole sentähden kutsuttu tänne, mutta ellette itse ymmärrä, mistä syystä olen kutsunut teidät, niin — lähtekää heti ulos täältä…

Hänen kuiskailunsa tuntuu melkein raa'alta, enkä minä huomannut siinä nyt mitään hempeyttä, vaan ankaraa vakavuutta. Edessäni seinässä on ikkuna, siitä näyttää tie murretun yön pimeyteen, — eikä sitä ollut hauska katsella. Minun on paha olla, tunsin, että olin jossakin suhteessa erehtynyt, ja siitä tuli minun yhä pahempi olla, — että jalkani vapisivat. Mutta tyttö jatkaa:

— Minä en voi lähteä täältä karkuun, ja enoni on pannut väkivallalla minut tänne … mutta minä en jaksa elää täällä, minä hirtän itseni…

Ja sitten hän vaikeni äkkiä, aivan kuin olisi pudonnut kuoppaan.

Minä olin tykkänään unohtanut itseni, mutta hän tulee yhä lähemmäksi minua ja henkii raskaasti.

— Mitä te tahdotte? — kysyn minä.

Hän tuli aivan viereeni, hänen kätensä on minun olkapäälläni, — se vapisee tuo käsi, ja minäkin vavahtelen, polveni koukistuvat ja pimeys takertuu kurkkuuni, tukahduttaa minut.

— Ehkä hän on pirun riivaama? — ajattelen minä.

Mutta hän alkaa nyyhkiä ja puhua minulle kuiskaillen ja hengittäen samalla tulista hengitystä kasvoilleni:

— Minä olen synnyttänyt pojan — mutta hän otettiin minulta, ja minä itse sulettiin tänne, jossa en voi elää. He sanovat, — että lapseni on kuollut, enoni ja tätini sitä sanovat, minun holhoojani. Ehkä he ovat tappaneet hänet, tai heittäneet jonnekin, ajattele sitä, lemmikkini! Minun täytyy vielä olla kaksi vuotta heidän vallassaan, ja vasta sitten tulen lailliseen ikään, mutta täällä en voi elää!

Kaikki näkyi olevan häntä vastaan. Minä tunsin itseni rikokselliseksi hänen edessään, hän säälitti minua, mutta samalla minä pelkäsin, sillä hän näytti kuin mielipuolelta; uskoako häntä vai ei.

Mutta hän kuiskailee värähtelevällä äänellä:

— Minä tahdon lapsen… Kun tulen raskaaksi, ajetaan minä täältä pois! Minä tarvitsen lapsen; jos ensimäinen kuolikin, — niin tahdon synnyttää toisen enkä salli, että hän, sieluni, otetaan pois minulta! Minä pyydän sinulta, hyvä mies, armoa ja apua. Auta minua voimallasi, anna minulle lapsi, joka minulta otettiin pois. Usko minua Kristuksen tähden, — minä olen äiti enkä kevytmielinen nainen, en tahdo tehdä syntiä, vaan tahdon pojan, en tahdo tätä huvin vuoksi, vaan — synnyttääkseni!

Minä olin kuin unessa. Uskonko häntä, — mutta en voi olla uskomattakaan, koska hänessä nainen puolustaa oikeuttaan, kutsuu aivan oudon miehen luokseen ja sanoo hänelle suoraan:

— Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, — mutta auta sinä minua!

Ja nyt minä myöskin muistin oman tuntemattoman äitini. Ehkä on oma äitinikin naisellisella voimallaan heittäytynyt isäni valtaan? Minä syleilin häntä ja sanoin:

— Anna minulle anteeksi, minä ajattelin pahaa sinusta… Jumalan Äidin tähden — anna anteeksi!

Ja kun me molemmat tiedottomina harjoitimme hääyön salaisuutta, niin valtasi minut taas viekas ajatus:

— Onhan hän pettänyt minut, enkä minä ole ensimäinen, joka hänen kanssaan luon lasta.

Sitten kertoi hän minulle elämästään. Hän on lukkosepän tytär, ja enonsa on koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja jörö mies. Kesät on hän höyrylaivassa ja talvet ankkuripaikoissa eikä tytöllä ollut mitään asuinpaikkaa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat hukkuneet höyrylaivan palossa, ja kolmentoista vuotiaana jäi hän orvoksi. Seitsentoista vuotiaana synnytti hän eräälle herralle ensimäisen lapsensa. Hänen hiljainen äänensä syöpyy minun sieluuni, hänen lämmin kätensä on minun kaulallani ja hänen päänsä lepää minun olkapäälläni. Minä kuuntelen, mutta sydäntäni jäytää paha mato, epäilys.

Me olemme unohtaneet, että nainen synnytti Kristuksenkin ja saattoi häntä nöyrästi Golgatalle, olemme unohtaneet, että hän on muinaisajan kaikkein pyhäin ja hyväin ihmisten äiti, — ja halpamaisessa ahneudessamme olemme me alentaneet hänen arvoansa, muuttaneet hänet huvitusvälikappaleeksemme ja työtä tekeväksi kotieläimeksemme. Ja siitä syystä ei hän enään synnytäkään elämän vapahtajia, vaan raajarikkoisia olentoja tehden siten meidän heikkoutemme yhä suuremmaksi.

Vielä kertoo hän luostarista, ja minä saan kuulla, että häntä ei yksin ole väkivallalla tuotu sinne. Ja pian alkaa hän puhella hyväilevällä äänellä:

— Minulla on täällä ystävätär — hyvä tyttö, puhdas ja rikkaasta kodista … oi, jos tietäsit, miten vaikeata hänen elämänsä on! Ja hänenkin pitäisi päästä raskaaksi. Kun hän sitten karkoitetaan täältä, lähtee hän kumminsa luokse.

— Herra Jumala! — ajattelen minä. — Kuinka paljon täällä on onnettomia…

Ja taaskin järkkyi minun uskoni kaikkinäkevään Jumalaan ja hänen lakiensa oikeuteen, — sillä mitenkä voi hän asettaa ihmisiä tuollaiseen asemaan, jotta laki tulisi täytetyksi?

Mutta Kristina kuiskaa hiljaan minun korvaani:

— Ehkä sinä voisit tehdä hänetkin raskaaksi…

Noilla sanoillaan tappoi hän kerrassaan epäilykseni ja minä olin valmis suutelemaan vaikka hänen jalkojaan! Sillä — nyt minä ymmärsin, että noin voi sanoa ainoastaan puhdas nainen, joka tuntee äiteyden arvon. Minä kerroin nyt hänelle epäluuloni, hän sysäsi minua ja itki hiljaa pimeydessä, enkä minä rohjennut häntä lohduttaakaan.

— Etkö sinä luule, että minä häpesin kutsua sinua? — puhui hän nuhtelevalla äänellä. — Minä olen tällainen kaunis ja terve — ja luuletko sinä, että minusta tuntuu helpolta pyytää miehen syleilyä kuin almua? Minkäkötähden minä lähestyin sinua? Minä näin, että sinä olet ankara mies, silmäsi ovat vakavat, puhut vähän etkä nuoria nunnia näekään. Ohimoiltasi ovat hiuksesi harmaantuneet. Mutta en itsekään tiedä, minkätähden sinä näytit minusta hyvänluontoiselta. Ja kun sinä ensi kerran sanoit minulle pahan sanan, — niin minä itkin. Minä erehdyin, ajattelin. Mutta sitten päätin kuitenkin, — Jumala sinua siunatkoon — kutsua sinut.

— Anna minulle anteeksi, — sanon minä.

Ja suutelen.

— Jumala antaa sinulle anteeksi!

Silloin naputti vanha akka oveen ja kuiskasi:

— Erotkaa; heti soitetaan aamukirkkoon.

Ja kun hän sitten saattoi minut käytäväin kautta omaan huoneeseni, virkkoi hän:

— Teidän pitäisi antaa minulle rupla.

Minä olin vähällä lyödä häntä.

Viisi päivää elin minä Kristiinan kanssa, mutta sitten se kävi mahdottomaksi. Köörilaulajattaret ja palvelijattaret alkoivat liiaksi ahdistella minua, ja minun halutti päästä rauhaan ajattelemaan tätä tapahtumaa. Mitenkä voidaan kieltää nainen synnyttämästä lapsia, jos hänellä itsellä on sellainen halu ja jos lapset aina ovat olleet, ovat nyt ja tulevat olemaan uuden elämän alkuina, uusien voimain kantajina?

Oli vielä yksi asia, jota minun täytyi välttää. Kristiina näytti minulle ystävättärensä, joka oli hentorakenteinen tyttö, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen sekä hyvin Olgani näköinen. Hänen kasvonsa todistivat puhtautta, ja suurella surulla näytti hän katselevan maailmaa. Minä tunsin vetovoimaa häneen, ja Kristiinakin yhä puhui hänen puolestaan. Mutta asia ei ollut sittenkään sama kuin Kristiinan kanssa, sillä Kristiina ei ollut enään neitsyt, mutta Julia oli aivan viaton ja hänellä piti minun mielestäni siis olla myöskin samallainen mies. Enkä minä uskonut itseenikään, en tiennyt, kuka olin. Kristiinan kanssa ei tämä minua häirinnyt, mutta Julian kanssa se voi häiritä; minkätähden — sitä en tiedä, mutta se häiritsi.

Minä otin Kristiinalta jäähyväiset. Hän itki vähän, pyysi minun kirjoittamaan hänelle, tahtoi itse ilmoittaa, milloin hän tulee raskaaksi ja antoi minulle salaisen osoitteensa. Pienen aikaa eron jälkeen kirjoitin minä hänelle — ja hän vastasi hauskalla kirjeellä; kirjoitin toistamiseen, — mutta hän vaikeni. Ja vasta noin vuoden tai puolentoista perästä ollessani Sadonjessa sain minä häneltä kirjeen — se oli kauvan maannut postikonttoorissa. Kirjeessään ilmoittaa hän, että hän on synnyttänyt pojan, jonka nimi on Matvei ja joka on iloinen ja terve, ja että hän nyt asuu tätinsä luona, kun eno on kuollut; hän joi itsensä kuoliaaksi. Nyt olen minä — kirjoittaa hän — itse oma emäntäni, ja jos sinä tulet — otetaan sinä ilomielellä vastaan. Minua kyllä halutti nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, mutta siihen aikaan kuljin minä kaitaa tietä — ja kieltäydyin. En voi, tulen myöhemmin.

Mutta myöhemmin oli hän mennyt kirja- ja korttikauppiaan vaimoksi ja asui Ribinskissä.

Minä näin Kristiinassa ensi kerran ihmisen, jonka sielussa ei asunut pelkoa ja joka oli valmis kaikin voimin taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Mutta siihen aikaan en vielä voinut pitää tätä piirrettä kylliksi arvossa.

Seikkailuni jälkeen Kristiinan kanssa yritin minä työskennellä kaupungissa, mutta työ tuntui minusta vastenmieliseltä, rasittavalta ja tukahduttavalta. Käsityöläiset eivät miellyttäneet minua sielunsa alastomuuden ja julkisen antautumisensa tähden isännän valtaan. Jokainen heistä näytti ikäänkuin sanovan käytöksellään:

— No, nylkekää minua, pieskää minut verille, minä en voi päästä pakoon!

Heidän kanssaan oli tuskallista olla. He joivat, riitelivät keskenään, lauloivat ruokottomia lauluja ja paistuivat yöt päivät työnteossa, mutta isännät vaan lämmittelivät ihrojaan heidän työstään. Leipomahuoneessa oli ahdasta, likaista, siellä nukkuvat ihmiset kuin koirat. Viina ja haureus — oli kaikkena heidän ilonaan. Minä puhun heille, miten huonosti heidän elämänsä on järjestetty — ja he kuuntelevat, ovat suruissaan ja myöntävät sanani tosiksi. Minä sanon heille: Jumalaa teidän täytyy etsiä! — he huokaavat, mutta minun sanani eivät sittenkään pysty heihin. Joskus he aivan äkkiä alkavat tehdä pilkkaa minusta enkä minä tiedä, mistä syystä. Mutta he tekevät kuitenkin häijyä pilkkaa.

Kaupunkeja minä en rakastanut. Niitten ahnas melu ja tuo pyhäpäivätkin käypä kaupanteko — oli minulle aivan sietämätöntä; kaupunkien ihmiset ovat nääntyä huoliinsa. Ja kapakoita on siellä — runsaasti, mutta kirkot ovat tarpeettomia; vuoren suuruisia taloja on sinne rakennettu, mutta sittenkin eletään ahtaalla. Ihmisiä on paljon, eikä heistä yksikään elä itseään varten. Jokainen on työnsä orja ja juoksee nähtävästi koko ikänsä samaa linjaa kuin kahlehdittu koira.

Minä kuulen kaikki — väsymyksen huoahdukset; kellon äänikin kaikuu toivottomalta, ja koko sielussani tunnen minä, että — kaikki ei ole niinkuin olla pitäisi.

Vaan toisella kertaa nauran minä jo itseänikin. Oi, mikä opettaja minä olen! Mutta vaikka minua naurattaa, en silti ole iloinen. Sillä minä näen virheellisyyksiä kaikkialla, ja puutteellisuudet ovat viedä minulta järjen. Tuntuu kuin vaipuisin pohjaan.

Öisin muistelen tätä riippumatonta elämääni ja — yösijojani ulkona kentällä.

Siellä ulkona on maa pyöreä, sitä voi ymmärtää ja sydän sitä rakastaa. Siellä on hyvä maata kuin kämmenellä pienenä ja yksinkertaisena kuin lapsi verhottuna lämpimään utuun, peitteenä tähtinen taivas, jonka kanssa sielu sulaa yhdeksi tähdeksi.

Väsynyt ruumis saa siellä täysin siemauksin hengittää heinien ja kukkien väkevää tuoksua, ja sinusta tuntuu kuin makaisit kehdossa, näkymätön käsi tuudittaisi sinua hiljaan sekä saisi sinut nukkumaan…

Varjot kulkevat, satuttavat heinän korsia; kahinaa ja kuiskailua kaikkialla; jossakin peltohiiri tulee esiin kolostaan ja vikisee hiljaan. Etäällä nousee joku musta esine, — ehkä on se hevonen, joka yöllä siellä nousi ja kasvaa suureksi lämpimässä usvameressä. Ja tuo uudistuu taas pian toisessa paikassa ja toisessa muodossa… Ja sillä tavalla koko yön kulkee kentillä maan unen sanattomat vartijat, kesäisten öitten hyväilevät varjot. Sinä tunnet, että ympärilläsi maassa on kätkettynä elämää, joka nyt lepää herkässä puoliunessa, ja omaantuntoosi koskee kipeästi se, että sinä ruumiillasi painat heinää.

Yön lintu lentää äänettömästi, noukkaa palasen maata ja menee täyttämään toivettaan.

Hiiret vikisevät… Tai vierii käteesi äkkiä pieni, pehmeä pallo, — sinä hätkähdät ja tunnet vieläkin paremmin elämän runsauden, itse maa allasi elää, se on mehukas, sinun läheisimpäsi, oma äitisi.

Ja sinä kuulet, miten se huokuu, koetat arvailla, mitä se uneksuu ja mitkä voimat vähitellen sen povessa kypsyvät, mitenkä se huomenna katselee aurinkoa ja mitenkä aurinko ilahuttaa häntä, kaunotarta, lemmikkiään.

Sinä itse kuin sulaut nojatessasi sen rintaa vasten, sinun ruumiisi kasvaa ja ravitsee itseään armaan äitisi lämpimällä ja tuoksuavalla mehulla. Sinä näet ikuisesti kuuluvasi maahan ja kiitollisena tästä ajattelet:

— Armas äitini!

Maasta virtaa hyvien voimien näkymätön lähde, hedelmälliset tuoksut juoksevat puroina ilmassa —maa on kuin taivaan suitsutusastia, ja sinä olet tuon kattilan hiili ja pyhä suitsutus.

Tähdet tuikkivat nopeasti voidakseen ennen auringon nousua näyttää kaiken kauneutensa. Rakkaus ja uni juovuttavat ja hyväilevät sinua, ja kuumana kulkee läpi sielusi toivon kirkas säde: jossakin täytyy ihanan Jumalan olla!

— "Etsikää ja te löydätte" — on hyvin sanottu, eikä ole ollenkaan syytä unohtaa näitä sanoja, sillä ne ansaitsevat todellakin miettimistä.

Heti kun kevät pisti itsensä kaupunkiin, lähdin minä ja päätin mennä Siperiaan — jota maata minulle oli kiitetty, — mutta tiellä sinne pysähdytti minut mies, joka vapautti sieluni koko elinajakseni näyttäen minulle oikean tien Jumalan luokse.

Minä kohtasin hänet tiellä Permin ja Verhoturin välillä.

Minä makaan metsän reunassa ja keitän teevettä. On puolipäivän aika, kuuma, ilma on kuin tervattu, öljymäinen ja sakea, — jotta on raskas hengittää. Linnuillakin on kuuma — ne ovat kätkeytyneet metsän syvyyteen ja laulelevat siellä sekä viettävät iloista elämäänsä. Mutta metsän laidassa on hiljaista. Näyttää siltä kuin aurinko pian sulattaisi kaiken, mitä maan päällä on ja kuin puut, kivet ja minun väsynyt ruumiini pian virtaisivat sakeina ja monivärisinä puroina pitkin maata.

Mutta äkkiä tulee Permin puolelta mies, joka lauloi korkealla värähtelevällä äänellä. Minä nostin vähän päätäni, kuuntelen ja näen, että sieltä tulee pyhiinvaeltaja, pieni mies valkeassa pappisviitassa, teekannu vyössä ja selässä vasikannahasta tehty laukku ja kattila. Hän astuu reippaasti ja nyökäyttää jo kaukaa päätään minulle sekä hymyilee. Kaikkein tavallisin pyhiinvaeltaja, tuollaisia on paljon ja he ovat kaikki vaarallista väkeä. Pyhiinvaellus on heillä tuottavana ammattina, he ovat kaikki moukkia, valehtelevat äärettömästi, juopottelevat, varastavat j.n.e. Minä en heitä rakastanut kaikesta sydämestäni.

Hän lähestyi, otti kalotin päästään, ravisti päätään, pieni palmikko hyppeli iloisesti — ja lörpötteli kuin kottarainen.

— Rauha sinulle, mies! Oi, kuinka nyt on kuuma — kaksikymmentä kaksi astetta kuumempi kuin helvetissä.

— Oletko sinä siellä kauvankin ollut? — kysyn minä.

— Kuusisataa vuotta vietin siellä!

Hänen äänensä on reipas ja iloinen, päänsä pieni ja otsansa suuri. Kasvot ovat kuin hämähäkki, peitetyt pienillä rypyillä, parta puhdas ja harmahtava, ja hänen ruskeat silmänsä loistivat kullalta kuin nuorukaisen silmät.

— No, onpahan hän huvittava otus, — ajattelin minä.

Mutta hän puhuu yhä:

— Niin, Ural!… Voi miten kaunista siellä on! Herra Jumala on suuri mestari, kun on kysymyksessä maan kaunistaminen. Metsät, joet, vuoret on hän sijoittanut hyvästi paikoilleen!

Hän ottaa matkakapineet selästään ja kääntyy nopeasti aivankuin pukki. Nähtyään, että minun teeveteni kiehui, tarttui hän heti kattilaan ja kysyy kuin vanha toveri:

— Panenko tänne omaa teetäni vai juommeko sinun teetäsi?

Minä en ennättänyt vastatakaan, kun hän jo teki päätöksensä:

— Juodaan minun teetäni, — minulla on hyvää teetä, eräs kaupustelijatar lahjoitti sitä minulle, kallista teetä!

Minä hymyilin.

— Mitä! — sanoo hän. — Kuumuus on väsyttänyt minua, mutta odotahan, kun minä lepään vähän, niin saan sinutkin hyvälle päälle.

Hänessä on jotakin, joka muistuttaa Savelkaa, ja minun haluttaa jo laskea leikkiä hänen kanssaan.

Ja noin viiden minuutin kuluttua minä jo kuuntelen suu auki hänen puhettaan, joka oli ihmeellisen tuttua, vaan jollaista en ennen ollut kuullut, ja minusta tuntuu kuunnellessani kuin hän ei puhuisikaan, vaan minun oma sydämeni iloitsisi päivän säteistä ja laulaisi niitten ylistystä.

— Katsohan… Eikö nyt ole juhlapäivä ja etkö tunne olevasi paratiisissa? Juhlallisina kohoavat vuoret aurinkoa kohden, ja metsät kasvavat vuorten huipuilla, jalkaisi juuresta kohoaa pieni heinänkorsi ja nostaa päänsä elämän valoa kohden, ja kaikki laulaa ilon psalmia, vaan sinä, ihminen, — maan herra, minkätähden sinä et iloitse.

— Mikä merkillinen lintu? — ajattelen minä vaan sanon hänelle koetellakseni häntä:

— Mutta jos ajatukset eivät ole iloisia?

Hän osoittaa maahan.

— Mikä tämä on?

— Maa.

— Ei. Katso ylemmäksi!

— Ruohoko, mitä?

— Vielä ylemmäksi.

— No, minun varjoni.

— Sinun ruumiisi varjo, — sanoo hän, — ja ajatukset ovat — sielusi varjoja! Mitä sinä pelkäät?

— Enhän minä mitään pelkää.

— Valehtelet! Ell'et pelkäisi, olisivat ajatuksesi reippaita. Kauhu synnyttää surun, ja kauhu itse taas on kotoisin vähäuskoisuudesta. Niin se on! Juo teetä!

Hän kaataa teetä kuppeihin puhuen lakkaamatta:

— Olenhan minä nähnyt sinut ennenkin? Etkö sinä ole ollut Valamossakin?

— Olin.

— Milloin? Tai mitä sillä väliä on! Mutta minusta tuntuu kuin olisin siellä nähnyt sinun kaltaisesi. Sinulla on huomiota herättävät kasvot. Niin! Mutta enköhän olekin nähnyt sinua Solovkissa?

— Enhän minä ole käynyt milloinkaan Solovkissa.

— Etkö ole? Turhaan! Se on vanha luostari ja hyvin kaunis. Käypäs siellä!

— Tämä merkitsee siis, että sinä et ole nähnyt minua, — sanon minä, ja minusta tuntui melkein kuin loukkaukselta, että se oli niin.

— No mitä sillä on väliä! — huudahtaa hän. — En ole nähnyt sinua — nyt näen! Mutta minä olen sitten nähnyt toisen, joka on sinun näköisesi. Eiköhän se olekin samantekevä.

Minua nauratti.

— Mitenkä, — samantekeväkö?

— Miksikä ei?

— No, olenhan minä — minä, ja toinen on — toinen!

— No, oletko sinä sitten parempi kuin se toinen?

— En tiedä.

— En minäkään tiedä.

Minä katselen häntä ja kärsimättömyys sai minut valtaansa. Minä nimittäin tahtoisin, että hän puhuisi, puhuisi lakkaamatta. Ja särpiessään teetä muistelee hän sitä toista:

— Se toinen, sehän oli yksisilmäinen, joka häntä suuresti harmitti. Kaikki nuo yksisilmäiset ja ontuvat ovat — ulkoa ja sisältä — itserakkaita ja luonnottomia! Jos minä olisin silmäpuoli tai ontuva, niin te, ihmiset, ette rohkenisi huomauttaa siitä minulle. Niin se on. Hän sanoi usein minulle: "Kaikki ihmiset ovat nautoja. Kun he näkevät, että minulla on vaan yksi silmä, niin sanovat he minulle: sinä olet silmäpuoli. Ja siitä syystä ne ovat — raatoja!" Mutta minä vastaan hänelle: sinä olet itse, rakkaani, nauta ja raato ellet tahdo ruveta konnaksi — valitse niistä sanoista, mikä makeammalta maistaa! Sillä ymmärrä, että se ei ole tärkeintä, miten ihmiset sinuun katsovat, vaan miten sinä itse katselet heitä. Siitä syystä me olemmekin, ystäväni, silmäpuolia ja sokeita, kun aina katselemme ihmisiä ja koetamme etsiä heistä pelkkää mustaa ja pimeyttä, ja siten me toisen pimeydellä sammutamme omankin valomme. Mutta valaise sinä omalla valollasi toisten pimeyttä — ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Kun ihminen ei näe hyvää muussa kuin itsessään, niin tuntuu maailma hänestä surulliselta erämaalta.

Hän hymyilee ja katselee minua, ja minä kuuntelin aivankuin metsään eksynyt kuuntelee yöllä etäistä ääntä, ja pelkää loittonevansa siitä, ellei se pian kuulu uudestaan. Minä ymmärrän, että paljon on hän nähnyt, paljon rauhoittanut ihmisiä, mutta minun mielestäni tekee hän minulle väärin laskiessaan leikkiä minusta, vaikka ei hän minua tunnekaan, ja hänen nuoret silmänsäkin näyttivät hymyilevän. Opittuani tuntemaan Antonin oli minun nimittäin enään vaikea uskoa ihmisten hymyilyyn.

Minä kysyin, kuka hän on.

— Minun nimeni on Jegudil, — sanoo hän, — ihmisille iloinen ilveilijä, vaan itselleni — hyvä ystävä.

— Hengellisestä säädystäkö?

— Olin pienen aikaa pappina, mutta sitten leikattiin hiukseni ja minä lähetettiin kuudeksi vuodeksi Susdalin luostariin istumaan! Mistä syystä, kysynet sinä? Minä saarnasin kirkossa kansalle ja pimeäjärkinen kansa ymmärsi minut väärin. Tästä syystä piestiin kansaa ja minä tuomittiin. Juttu loppui siihen. Mitäkö minä saarnasin? Sitä en enään muista. Siitä on niin pitkä aika, kahdeksantoista vuotta sitten, — sillä aikaa ennättävät asiat jo unohtua. Niin, minulla oli kaikellaisia sellaisia ajatuksia, jotka eivät kelvanneet hallitukselle.

Hän nauraa, — ja nauru leikkii kaikissa hänen kasvojensa rypyissä. Ja sitten katsoo hän ympärilleen aivan kuin hän itse olisi asettanut vuoret ja metsät paikoilleen.

Kun tuli vähän viileämpi lähdimme me yhdessä matkaan, ja tiellä kysyy hän minulta:

— No, — mitä säätyä sinä sitten olet?

Uudestaan, kuten silloin Antonin luona, halutti minun asettaa kaikki eletyt päivät silmäini eteen ja katsella vielä kerran niitten kirjavuutta. Ja niin puhun minä lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, — mutta ukko vaan nauraa ja huutaa:

— Ah, hauskoja ihmisiä! Ai, Jumalan leikkikaluja! Mutta he olivat lempeitä ja todellisia, he olivat Venäjän maan kukkia. Ja vielä päälliseksi Jumalaa rakastavia!

Minä en ymmärrä tuota ylistystä ja ihmettelen hänen iloaan, mutta hän ei naurulta saa edes kuletuksi. Hän pysähtyy, hirnuu ja nauraa pää pystyssä, huutaa aivan kohden taivasta, aivan kuin hänellä olisi siellä hyvä ystävä, jonka kanssa tahtoo jakaa ilonsa.

Minä sanon hänelle hyväilevällä äänellä:

— Sinä olet hyvin Savelkan kaltainen.

— Hänenkö kaltaisensa? — huutaa hän. — Se on sangen hyvä, veliseni, jos olen hänen kaltaisensa! Kumpahan vaan ei oikeauskoinen kirkko veisi veljeämme, elävää ihmistä takaisin muinaisaikaan — ja kunpahan se ei vaan tapahtuisi venäläisellä maaperällä!

Hänen puheensa tuntuu epäselvältä.

Sitten puhun minä Titowista, ja hän tuntuu ikäänkuin näkevän appeni ja laskee leikkiä hänestä.

— Äh sinua! Kyllä minä olen sellaisiakin nähnyt. Ahnas lude, tyhmä ja pelkuri samalla…

Ja kun hän kuuli kertomukseni Antonista, mietti hän hetken ja sanoi sitten:

— Nii-iin! Tuomas! No, ei jokaisella Tuomaalla ole paljon järkeä, toiset Tuomaat ovat pelkkiä tyhmeliinejä.

Ja sitten koetti hän ajaa pois mehiläistä puhuen samalla sille:

— Mene, mene pois! Mikä riivattu sinä olet — tulee suoraan silmään… No…

Minä kuulustelen tarkasti hänen sanojaan enkä jätä ainoatakaan huomioon ottamatta, ja minusta tuntuu kuin kaikki hänen sanansa olisivat hyvin järkeviä. Ja itse puolestani puhun hänelle kuin olisin ripillä. Ainoastaan väliin, kun tulin kosketelleeksi Jumalaa, takerrun puheessani, sillä minä pelkäsin ja säälin jotakin. Jumalan kasvot himmentyivät silloin sielussani siksi ajaksi, minä tahdon siistiä niitä päivän liasta, mutta näen, että hankaan tyhjää, ja silloin värähteli sydämeni pahasti.

Mutta ukko nyökyttää minulle päätään ja yllyttää:

— Elä pelkää! Jos vaikenet — niin itsellesi valehtelet etkä minulle. Puhu, puhu! Elä sääli itseäsi. Jos jotakin särkyy, — niin saat tehdä uuden sijaan!

Kaikkiin minun puheisiini vastasi hän kuin tarkka kaiku, ja minun tuli yhä helpompi olla hänen kanssaan.

Yö yllätti meidät.

— Seis! — huusi hän. — Hakekaamme itsellemme paikka, jossa voimme levätä.

Me löysimme majapaikan suuren kiven alta, joka oli irtaantunut vuoresta. Me heitimme pensaita sinne, saimme niistä tehdyksi pimeän verhon ja makasimme sitten sen lämpimässä varjossa. Vieressä paloi tuli, ja teevesi kiehui.

Minä kysyn:

— Mitä sinä nyt kerrot minulle, isä?

Hän hymyilee.

— Kerron kaikki — mitä tiedän! Mutta elä sinä etsi minun sanoistani mitään vahvistusta mielipiteillesi, sillä minä en tahdo opettaa, vaan kertoa. Ne etsivät aina vahvistusta, joitten elämän kulku on vaarallista ja joille oikeuden kasvaminen on vahingollista. He näkevät, että oikeus hohtaa yhä kirkkaampana — koska sen liekki syttyy yhä useampain ihmisten sydämissä — he näkevät tämän ja pelkäävät! Pian tarttuvat he kiinni oikeuteen, jos se nimittäin on heille hyödyllistä, puristavat sen pieneksi leiväksi ja huutavat koko maailmalle: katsokaa, tämä on totuus, puhdas hengellinen lintu, niin tässä se on, ijankaikkinen ja järkähtämätön. Ja sitten istuvat nuo viheliäiset totuuden kasvoille, tarttuvat sen kurkkuun ja kuristavat sen estäen täten ikipäiviksi sen voimien kasvamisen. Niin tekevät meidän ja kaikkein elävien olentojen viholliset. Mutta yhden asian voin minä sanoa: tänään — on näin, mutta millaista on huomenna — sitä en tiedä! Sillä katsohan, elämällä ei ole varsinaista, laillista isäntää. Hän ei vielä ole tullut, enkä minä tiedä, miten hän asiat järjestää, kun tulee, mitä aikeita hänellä on ja millaisia temppeleitä hän haluaa rakennettaviksi. Apostoli Paavali sanoi kerran: "kaikki kääntyy hyväksi kerran" — ja monet uskoivat noihin sanoihin, ja kaikki, jotka uskoivat, tulivat voimattomiksi, sillä he seisoivat paikallaan. Tämä kivi on voimaton, minkätähden? — siitä syystä, että se ei voi liikkua, veliseni! Eikä saa milloinkaan sanoa ihmiselle: seiso tässä! vaan — tänne tai tuonne!

Minä kuulen ensi kerran tuollaista puhetta, ja se tuntuu minusta oudolta, — sillä ihminen kieltää sillä itse itsensä, vaan minä etsin sisällistä vakaumusta.

— Kukahan sitten on tuo isäntä — Herrammeko?

Ukko hymyilee.

— Ei, — vastaa hän, — kyllä se on meitä lähempänä! Mutta etkö tahtoisi lausua minulle hänen nimeään — sillä luulisin sinun hyvin arvaavan sen. Sillä Kristukseen uskoivat ensin ja vakavammin kaikki ne, jotka ennen Hänen tuloaan tunsivat Hänet sydämessään ja joitten uskon voimalla Hän on kohotettu jumaluuteen.

Hän pitää minua kuin suletun oven edessä eikä sano minulle, mitä sen takana on. Minussa syttyy kärsimättömyys ja jonkinlainen viha. Ukon puheet tuntuvat nimittäin pimeiltä, ja vaikka niistä silloin tällöin leimahtaa kirkkaita kipunia, niin sokaisevat nuo kipunat vaan minut eivätkä valaise pimeää sieluani. Kuu paistaa, mustat varjot ympäröivät meitä, metsä meidän yläpuolellamme ulottuu vuorelle asti, ja vuoren huipun yläpuolella — puitten oksien välistä — kimaltelevat tähdet kuin tuliset linnut. Jossakin lähellä lorisee lähde, huuhkain huutelee silloin tällöin metsässä, ja yli kaiken elää tässä hiljaisessa yössä ukon puhe. Ihmeellinen ukko! Ja nyt otti hän jostakin poskensa alta koppiaisen, pani sen kämmenelleen ja sanoo sille:

— Mistä sinä olet, lemmikki? Ai, ai! Lähde nyt juoksemaan heinikkoon!

Tuo miellytti minua, sillä minäkin rakastin kaikellaisia koppiaisia ja seurasin usein niitten salaperäistä elämää ruohojen ja kukkien seassa.

Minä teen ukolle useita erillaisia kysymyksiä. Minä toivoisin, että hän puhuisi yksinkertaisemmin ja lyhemmin, mutta huomaan, että hän kiertää minun toivomukseni ja aivankuin hyppii minun toiveitteni ohitse. Vaan hänen kasvonsa ovat hauskat — hyväilevästi heijastaa punainen tuli hänen silmistään, ja hän vapisee tuollaisesta rauhallisesta ilosta, jota minäkin toivoisin. Minä kadehdin häntä. Tuo ukko oli elänyt vähintäin kaksi kertaa kauvemmin kuin minä, mutta hänen sielunsa oli nähtävästi vieläkin kirkas.

Minä sanon:

— Eräs ihminen sanoi minulle, että usko on — ajatusta, vaan mitä sinä sanot.

— Minä sanon, — vastaa hän, — että se ihminen ei tiennyt, mitä hän puhuu, sillä usko on — suuri tunne. Se syntyy ihmisen runsaista elämän voimista. Tämä voima on — äärettömän suuri ja kiihdyttää aina ihmisen nuorta järkeä toimintaan. Mutta ihminen on sidottu ja kahlehdittu toimissaan, sillä häntä koetetaan estellä kaikella tavalla, — kaikki tahtovat hänen kokoomaan leipää ja rautaa, vaan ei etsimään eläviä aarteita sielunsa syvyyksistä. Eikä hän ole vielä tottunut eikä ymmärrä käyttää hyväkseen kaikkia voimiaan, hän luo mielikuvituksissaan kummituksia ja pelkää epäsointuisen sielunsa heijastuksia — ymmärtämättä sen olemusta; hän kumartaa uskonsa ulkomuotoja — uskonsa varjoja, sanon minä!

En voi väittää, että minä sinä hetkenä ymmärsin häntä, mutta kovasti minua suututti ja minä ajattelen:

— Mutta minäpä en päästäkään sinua tästä paikasta minnekään, ennenkuin olet vastannut pääkysymykseeni.

Ja minä kysyn häneltä ankarasti:

— Mutta minkätähden sinä koetat kiertää Jumalasta puhumista?

Hän katselee minua silmät pystyssä ja vastaa sitten:

— Mutta olenhan minä, rakkaani, koko ajan puhunut Hänestä. Etkö sinä ole sitä tuntenut?

Hän lankesi polvilleen, tuli valaisi häntä ja kätensä ojensi hän minulle puhuen samalla hiljaan ja miettivästi:

— Kuka on Jumala, ihmeitten luoja? Onko hän meidän Isämme vaiko — sielumme poika?

Minä hätkähdin ja katsahdan taakseni, sillä minun tuli raskas olla. Ukossa olin minä näkevinäni mielettömyyttä. Ja nuo mustat varjot ovat ympärillämme ja kuuntelevat. Metsän suhinaa kuuluu kaikkialta, se tukahuttaa nuotiotulen hiilten heikot äänet ja puron hiljaisen lorinan. Minäkin tunsin halua langeta polvilleni. Mutta hän puhui jo kovalla äänellä aivankuin olisi ollut väittelyssä.

— Jumala ei ole syntynyt ihmisten voimattomuudesta vaan voimien runsaudesta. Eikä Hän, veliseni, elä meidän ulkopuolellamme, vaan meidän sisässämme. Pelossa sielun kysymysten johdosta olemme kehittäneet Häntä ja asettaneet yläpuolellemme, ja nyt haluamme usein mitata omaa ylpeyttämme, joka aina on rajoittamaton, omaan tahtoomme. Minä sanon: voima on muutettu heikkoudeksi siten, että sen kasvu on väkivallalla tukahdutettu! Täydellisyyden kuvia — tehdään nopeasti, mutta se on meille vahingoksi ja suruksi. Sillä ihmiset luodaan kahdenlaisiksi: toiset ikuisiksi jumalan rakentajiksi, toiset taas sen kiihkon orjiksi, joka pakoittaa heitä koettamaan saada valta edellisten ja koko maan ylitse. Ja he ovatkin anastaneet tuon vallan ja koettavat sen voimalla asettaa Jumalan ihmisten ulkopuolelle, tehdä hänet ihmisten viholliseksi, maan herraksi ja tuomariksi. Kristuksen sielun ovat he tehneet aivan tuntemattomaksi, ovat hylänneet Hänen käskynsä, vaan Kristus onkin elävä — heidän rinnallaan ja ihmisvallan rinnalla lähimmäisensä ylitse.

Hän puhuu ja minusta tuntuu kuin olisi minulla kipeä hammas, joka olisi vedettävä pois. Tuskalliselta tuntuu elämäni ja minua haluttaisi huutaa:

— Ei niin!

Mutta hänen kasvoillaan asuu juhlallisuus, ja hän näkyy olevan kokonaan juovuksissa ja hurjana ilosta. Minä näen, missä suhteessa hänen puheensa ovat järjettömät, mutta tuskastani ja henkisestä sairaudestanikin huolimatta rakastan häntä ja kuuntelen ahneesti hänen puheitaan:

— Mutta jumalan rakentajat ovat eläviä ja kuolemattomia; nyt he taas luovat salaisuudessa ahkerasti uutta Jumalaa, sitä, jota sinäkin ajattelet, — kauneuden, järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa.

Hän järistyttää minua puheellaan, nousee sitten seisoalleen ja antaa ikäänkuin aseen käteeni, ja minun ympärilläni vapisee keveä varjo, sen siivet koskettavat minun kasvojani — minä kauhistun, maa tuntuu pakenevan jalkaini alta, ja minä ajattelen:

— Jos on totta, että perkele kiusaa ihmisiä kauniilla puheilla, niin on hän tuon ukonkin saanut verkkoonsa, ja koettaa hänen kauttaan vietellä minua suureen syntiin.

— Kuulehan, — sanon minä, — kuka — on jumalan rakentaja? Ja kuka isäntä, jota sinä odotat?

Hän naurahtaa hyväilevästi kuin nainen ja vastaa:

— Jumalan rakentajia ovat — kansa! Tuo lukematon, rauhallinen kansa. Kansa on kuolematon, sen henkeen uskon minä, sen voimaa julistan kaikille; se on elämän alku, ainoa ja epäämätön, se on kaikkein jumalien isä, menneitten ja tulevaisten!

— Ukko on mieletön, — ajattelen minä.

Tästä hetkestä alkaen tuntui minusta kuitenkin kuin kulkisin hiljalleen mutta varmasti vuoren huippua kohden. Hänen sanansa tuntuivat minun sielulleni tuliselta sormelta ja minä tunsin, miten se poltti, mutta paransi samalla. Ja silloin tuntui sydämessäni äkkiä hyvin raskaalta, mutta minä jäin kuitenkin surunsekaisen ihmettelyn valtaamana tielleni. Monet erillaiset tulet paloivat rinnassani, — minun on tuskallista olla ja samalla olen sanomattoman iloinen, mutta pelkään vaan pettyneeni ja erehtyneeni.

— Etköhän sinä puhu talonpojista ja heidän puolestaan, — sanon minä.

Hän vastaa kovalla äänellä ja juhlallisen näköisenä:

— Puhun, puhun kaikista maailman työmiehistä ja heidän voimastaan, joka on jumalan luomisen ainoa ikuinen lähde! Kansan tahto herää ja yhdistyy suureksi. Monet jo etsivät keinoa, jolla yhdistäisivät maailman kaikki voimat yhdeksi ainoaksi voimaksi ja tästä suuresta voimasta syntyisi sitten valo ja kaunis, kaikki käsittävä maailman Jumala.

Hän puhuu niin kovasti kuin minä en olisi yksin ollut kuulemassa, — vaan vuoret, metsät ja kaikki eläimet, jotka yöllä valvoivat, olisivat myöskin halunneet kuulla; niin hän puhuu ja vapisee samalla kuin lintu, joka on valmis lentämään pesästään, ja minusta tuntuu kuin kaikki tämä olisi — unta ja tuo uni olisi masentanut minua.

Minä loihdin muistostani esiin oman Jumalani kuvan, asetan hänen eteensä mustia rivejä arkoja ja hunningolle joutuneita ihmisiä — nuotko nyt luovat Jumalan? Minä muistan noitten ihmisten pikkumaisen kuiskuttelun, heidän arkamaisen ahneutensa, heidän ruumiinsa, jotka työ ja vaiva ovat koukistaneet, heidän suruista himmeät silmänsä, heidän hengellisen epävarmuutensa, heidän ajatustensa mitättömyyden ja kaikenlaiset taikauskot — ja nämätkö ihmiset, nuo hyönteiset, voisivat luoda uuden Jumalan?

Viha ja surullinen iva saa vallan sydämessäni. Minä ymmärrän, että tuo ukko on riistänyt minulta jotakin, ja sanon siis hänelle:

— No, ukkoseni! Sinä olet nyt mellastellut noilla puheillasi minun sielussani kuin pukki kaalimaassa. Mutta puhutko sinä kaikille ihmisille samalla tavalla? Jos niin on, niin on se minun mielestäni suuri synti, etkä sinä näy ollenkaan säälivän ihmisiä! Kaikki ihmiset etsivät nimittäin lohdutusta eikä epäilyksiä, mutta sinä kylvät juuri epäilyksiä ympärillesi!

Hän — hymyilee.

— Olethan sinäkin, — vastaa hän, — samalla tiellä kuin minäkin.

— Valehtelet! Minä en milloinkaan aseta Jumalaa edes ihmisen rinnalle.

— Ei ole tarviskaan, — sanoo hän, — elä asetakaan, vaan aseta Hän sitten yläpuolellesi herraksesi! Minä en sinulle puhukaan ihmisestä, vaan kaikesta maailman sielujen voimasta, kansasta!

Minä suutuin, sillä minusta tuntui aivan vastenmieliseltä tallukkajalkainen jumalanluoja, joka aina on yltänään täissä, aina juovuksissa, jota piestään ja tyrkitään.

— No, pidä nyt jo suusi kiinni! — sanon minä. — Sinä olet vanha Jumalan pilkkaaja ja mieletön mies! Mikä — kansa? Sekö, jonka ajatukset ja ruumis on likainen, jolla ei ole leipää eikä järkeä ja joka kopeekasta myy vaikka sielunsa?…

Mutta silloin tapahtui ihmeellistä. Hän hyppäsi pystyyn ja huusi:

— Hiljaa!

Ja sitten heiluttaa hän käsiään, polkee jalkaa, katsoo minua silmiin ja potkii minua. Äsken oli hänessä jotakin profeetallista — hän oli minusta etäämpänä ja näytti naurettavalta — mutta nyt lähestyi ihminen taas minua.

— Hiljaa, sinä makasiinirotta! — huusi hän! — Jo päältäkin näkee, että sinussa on tuota mädäntynyttä herrashenkeä. Sinä olet kansasi hylkäämä lapsi. Tiedätkö, — mistä puhut? Te olette kaikki pöyhkeitä, laiskureita, maan ryöstäjiä, ettekä tiedä ketä haukutte, te rupiset koirat! Te olette ryöstäneet ja rosvonneet ihmisiä, käyttäneet heitä ratsunanne ja nyt vielä haukutte. Kyllä minä teidät!…

Hän hyppii, hänen varjonsa lankee minun päälleni, kasvoni tuntuvat kylmiltä, ihmeissäni vetäydyn hieman taaksepäin, sillä pelkään, että hän lyö minua. Minä olen kaksi kertaa pitempi häntä, voimani ovat kymmenkertaiset, mutta tuon miehen hillitsemiseen — minulla ei ole halua. Hän on nähtävästi unohtanut, että yö on ympärillämme ja kaikkialla hiljaista, ja jos minä surmaan hänet, niin jää hän siihen maata, kunnes kätketään hautaan. Minä muistan, miten viheriäviittainen pelästynyt ylipappi kerran haukkui minua ja mitenkä minua ovat haukkuneet villi Mihaila ja muut vanhaan uskoon kuuluvat. Ja tämäkin haukkuu nyt, mutta hänen vihansa tuli on toisellaista. Niitten muitten puheissa sain minä aina kuulla samat sanat, mutta tämän puhe on vaikka heikkoa kuitenkin pelotonta. Ja hän huutaa minulle kuin lapsi, ja hänen vihansa on ihmeellisen herttaista, kuin kevään ensimäinen ukkosilma. Ukon käsittämätön urhoollisuus hämmästyttää minua, minä unohdin hänen vihansa ja suren vaan sitä, että olen suututtanut hänet. Hän haukkuu oikein navakasti — minua ei miellytä se, että hän kutsuu minua hylätyksi lapseksi — mutta hänen vihansa tuntuu minusta suloiselta, sillä minä ymmärrän, — että joka todellisesti suuttuu, hän myöskin uskoo sanoihinsa, ja sellainen viha sopii hyvästi sielulle, — sillä siinä on paljon rakkautta ja paljon myös suloista ravintoa sydämelle.

Minä kääntelen ja vääntelen hänen jalkainsa juuressa, mutta hän huutaa minulle ylhäältä:

— Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, — sokea koira, tunnetko sinä historiaa? Lueppas noita, aikakirjoja, — jotka ovat kaikkia muita kirjoja paremmat, — ja jotka meidän paljon kärsineen kansamme isät ovat laatineet. Silloin sinä ehkä onneksesi käsität, kuka on edessäsi ja millainen voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinun, joka itse olet koditon kulkija vieraalla maalla! Tiedätkö sinä, mitä Venäjä on? Mitä on Kreikka, Hellas tai — Rooma? Tiedätkö, kenen tahto ja henki on rakentanut nämät valtakunnat? Kenen luitten päällä temppelit seisovat? Mitä kieltä kaikki viisaat puhuvat? Kaikki, mitä on maan päällä tai sinun muistissasi, kaikki on kansa tehnyt, ja aatelissääty on vaan tämän valkeana kuorena…

Minä olen ääneti, ja minun on hauska katsella ihmistä, joka ei pelännyt puolustaa oikeuttaan.

Hän istui, huohotti, oli hiessä ja pölyssä, ja minä näen — kyyneleitä hänen silmissään. Tämä saa minut hämmästymään, sillä kun minä ennen olin loukannut opettajiani, niin eivät he itkeneet. Mutta nyt hän sanoo:

— Kuuntele, minä puhun sinulle Venäjän kansasta!

— Mutta sinunhan pitäisi ensin hieman levätä…

— Suusi kiinni! — huutaa hän uhaten minua kädellään. — Suusi kiinni, taikka minä lyön sinua!

Minä nauramaan, sillä en voinut pidättäytyä.

— Hyvä ukkoni! Sinä olet kieltämättä ihmeellinen ukko. Mutta anna Kristuksen tähden minulle anteeksi, jos olen sinua loukannut!

— Tyhmä, millä sinä olisit voinut minua loukata! Mutta sinä puhuit pahasti suuresta kansasta, sinä onneton sielu… Herroille on kansan herjaaminen sallittua, heidän täytyy saada omatuntonsa kuoletetuksi, he ovat vieraita tässä maassa, vaan sinä — kuka sinä olet?

Häntä oli hauska katsella sinä hetkenä, — hän nousi ylös juhlallisena ja ankarana, puhui matalalla äänellä, syventyi aineesensa, sanoi sanansa sujuvasti ja laulavalla äänellä, aivan kuin olisi lukenut apostoleja, katseli samalla kohden taivasta ja pyöritteli silmiään. Hän oli nyt tuskin pitempi kuin silloinkaan, jolloin hän oli polvillaan. Minä aloin kuunnella hänen puhettaan epäluuloisesti hymyillen, mutta muistinkin äkkiä Antonin kirjan — Venäjän historian — ja se ikäänkuin aukesi nyt minun eteeni. Hän laulaa minulle ihmeellistä satua, ja minä seuraan samalla sitä kirjasta — kaikki on todenperäistä, ainoastaan ajatus oli toinen.

Hän tuli kieviläisen Venäjän kukistumiseen ja kysyy:

— Oletko kuullut?

— Olen, kiitos, — vastaan minä.

— No, tiedä sitten, että sellaisia sankareita ei ole ollut, vaan kansa itse on pukenut urotyönsä noissa henkilöissä lihalliseen muotoon, sillä tavalla muistelee se suurtyötään, venäläisen maailman luomista!

Ja sitten jatkaa hän kertomustaan Susdalin maasta.

Minä muistan, että aurinko nousi vuorten takaa, yö pakeni metsistä ja herätti linnut, pilvet leijailivat ruusunvärisinä meidän päittemme päällä, vaan me olimme yhä kiven luona kosteisella ruoholla, toinen kertoilee muinaiskansan töistä ja toinen kuuntelee ihmetellen kertomusta ihmisten lukemattomista hommista eikä usko kertomusta tämän metsäsen maan valloittamisesta.

Mutta ukko tuntui näkevänkin kaikki. Kirveet heiluivat ihmisten vahvoissa käsissä, he kuivaavat soita, rakentavat kaupunkeja ja luostareita, kulkevat yhä etäämmäksi pitkin kylmiä jokivarsia sakeitten metsäin syvyyteen, voittavat villin maan ja tekevät sen hedelmää tuottavaksi. Mutta ruhtinaat ja kansan valtiaat taistelevat, paloittelevat kansan pieniin osiin, pieksävät toisiaan kansan nyrkeillä ja ryöstävät sitä. Ja nyt tulevat aroilta mongoolit, mutta ruhtinaina ei ollutkaan kansan vapauden puoltajia, ei heillä ollut kunniantuntoa, ei voimaa eikä järkeä. He antoivat kansan paimentolaisten valtaan, myivät sitä khaaneille kuin karjaa ostaen miesten verellä ruhtinaallisen vallan samain miesten ylitse. Ja kun olivat oppineet mongooleilta hallitsemisen taitoa, niin sitten alkoivat lähettää toisiaan khaaneille teuraaksi.

Ja ympärillämme on hellä yö kuin järkevä vanhempi siskomme.

Ukon ääni vaipuu väsymyksestä, aurinko jo näkee hänet, vaan hän on yhä vanhoissa kertomuksissaan ja valaisee minulle totuuden tulisilla sanoillaan.

— Näetkö, — kysyy hän, — mitä kansa on tehnyt ja miten sitä pidettiin arvossa, ennenkuin sinä synnyit moittimaan sitä tyhmillä sanoillasi? Minä olen kertonut tästä sinulle, jotta näkisit, että kansa ei ole tehnyt mitään toisten tahdosta, ja levähdettyäni kerron sinulle, mistä se sai sielun ravintoa ja miten se Jumalaa etsi.

Ja sitten pani hän nyytin päänsä alle ja nukkui kuin pieni lapsi.

Vaan — minä en jaksa nukkua, minä istun kuin hiilillä. On jo aamu, aurinko on korkealla, lintu laulaa, metsästä häviää kaste ja nyt se hyväilevästi ja viheriänä humisee tervehdykseksi päivälle.

Tiellä kulkee ihmisiä — aivan jokapäiväisiä ihmisiä, he kulkevat katse alas luotuna, enkä minä näe heissä mitään uutta, ei yksikään heistä ollut kasvanut minun silmissäni.

Opettajani nukkuu ja kuorsaa, — minä istun hänen vieressään ajatuksiin vaipuneena. Ihmisiä kulkee tuontuostakin ohitsemme, he vilkasevat meihin, mutta — eivät nyökäytä päätäänkään vastaukseksi tervehdykseen.

— Ovatkohan nuotkin niitten hurskasten lapsia, jotka ovat tämän maan rakentaneet ja joista minä äsken kuulin kerrottavan? — ajattelin minä.

Minun väsyneessä päässäni taistelee väsymys ylivallasta, minä ymmärrän, että tuon ukon tapaaminen on — käännekohta minun elämässäni. Ukon sanat Jumalasta, kansan hengen synnyttämästä pojasta, tekevät minut rauhattomaksi, enkä minä voi niitä sulattaa, sillä en tunne muuta henkeä kuin sen, joka minussa itsessä asuu. Mutta minä muistelen nyt kaikkia talonpoikia, kaikkia ihmisiä, jotka olen tuntenut ja koetan johtaa mieleeni kaikki heidän puheensa. Niitä on paljon, mutta ajatuksia on niissä vähän. Mutta toiselta puolen näen elämän ainaisen pakkotyön — leipä pakoittaa työntekoon — nälkäiset talvet, tyhjäin päiväin loppumattoman tuskan ja kaikellaisen muun ihmisen alennustilan, jota hänen sielunsa halveksii.

— Missä on tämän elämän Jumala, missä on Hänen paikkansa elämässä?

Ukko nukkuu. Minua haluttaa ravistella häntä ja huutaa:

— Puhu!

Mutta pian herää hän itsestään, aurinko huikasee hänen silmänsä ja hän hymyilee.

— Vai niin, — sanoo hän, — aurinko tulee jo keskitaivaalle! Täytynee tästä lähteä!

— Minne sinä tällaisessa kuumuudessa? Meillä on leipää, teetä ja sokuria. Enkä minä voi päästääkään sinua menemään — täytä ensin lupauksesi!

Hän nauraa.

— Minähän se olen itse, joka en luovu sinusta, paholainen!

Sitten sanoo hän miettivästi:

— Jätä sinä, Matvei, tämä kulkurielämä. Se on sinulle myöhäistä ja samalla varhaista! Täytyy oppia! Se aika on nyt tullut!

— Vaan eikö se ole myöhäistä?

— Katso minua, — sanoo hän, — minä olen viidenkymmenen kolmen vuotias, ja vielä tänä päivänä opettavat lapset minua!

— Millaiset lapset, — kysyn minä.

— Kyllä sellaisia on! Elä sinäkin heidän kanssaan vuosi tai pari. Mene tehtaaseen yksinäsi, se ei ole täältä kaukana, noin sadan virstan päässä, ja siellä on minulla hyviä ystäviä!

— Kerro sinä ensin, mitä ajattelit kertoa, ja sitten minä vasta päätän, minne lähden.

Me astelemme yhdessä maantien vieressä kulkevaa polkua pitkin ja minä saan taas kuulla hänen sointuvan äänensä ja ihmeelliset sanansa:

— Kristus on ensimäinen todellinen kansan Jumala, joka on syntynyt kansan hengestä, kuten Phoenix-lintu liekeistä.

Ja sitten hän taas innostui, viittaili pienillä käsillään aivan kuin olisi ilmasta tahtonut pyytää uusia sanoja, ja puhui laulavalla äänellään:

— Pitkät ajat kohotteli kansa erityisiä miehiä olkapäälleen, teki näitten puolesta työtä ja uskoi heille tahtonsa täyttämisen, se kohotti nämät miehet yläpuolelle itseään ja odotti nöyrästi, että he korkeudessaan näkisivät oikeuden tien. Mutta kansan valitut, jotka olivat kohonneet niin korkealle kuin mahdollista, juopuivat ja valtansa huumaamina jäivät asemaansa, unohtivat sen, joka heidät oli kohottanut, eivätkä antaneet kansalle iloisia helpotuksia, vaan panivat raskaita rasituksia sen kannettavaksi. Kun kansa näki, että lapset, jotka olivat sen omaa verta, — olivat muuttuneet kansan vihollisiksi, kadotti se uskonsa niihin, se on kansa ei koetellut heitä omalla tahdollaan, vaan jätti päälliköt itsekseen ja silloin he kukistuivat, heidän valtakuntainsa suuruus ja voima hävisi. Kansa nimittäin ymmärsi, että elämän laki ei ole siinä, että yksi perhe kohotetaan ja sen tahtoa koetellaan, haluaako se elää kansan ajatusten mukaan, mutta se on todellinen laki, kun kaikkein sallitaan kohota korkeuteen, jokaisen annetaan omilla silmillä nähdä elämän tiet, — ja se päivä, jona kansa tunnustaa yhdenvertaisuuden ihmisten kesken välttämättömäksi, on Kristuksen syntymäpäivä. Monet kansat ovat koettaneet antaa elävän muodon unelmilleen oikeudesta, ne ovat koettaneet luoda Jumalan kaikille eikä vaan erityisille ihmisille, ovat alistaneet sen kansan mielipiteitten alle, ja ovat koettaneet vahvistaa tämän luomansa vahvoilla sanoilla, jotta se eläisi ijankaikkisesti. Ja kun kaikki kansan ajatukset yhdistyivät, — niin syntyi tästä elävä Jumala, kansan rakastama lapsi — Jeesus Kristus.

Sen, että hän puheli Kristuksesta, nuoresta Jumalasta, sen minä kyllä käsitin, mutta kansaa, joka olisi synnyttänyt Kristuksen, — sitä en voi ymmärtää.

Minä sanon sen hänelle, ja hän vastaa:

— Jos tahdot tietää — niin saat tietää, jos tahdot uskoa, niin saat uskon!

Kolme vuorokautta kuljin minä hänen kanssaan hiljalleen ja koko ajan opetti hän minua perustaen opetuksensa muinaisuuteen.

Hän kertoi kansan historian meidän päiviimme asti, kertoi sen rauhattomista ajoista, ja miten kirkko pani toimeen vainoja ilveilijöitä vastaan, noita iloisia ihmisiä, jotka herättivät kansan muistoa ja kokkapuheillaan istuttivat siihen totuuden rakkautta.

— Ymmärrätkö nyt, — kysyi hän, — millainen mies oli Savelkasi?

— Ymmärrän.

— Niin, niin. Muista aina, että pieni on osa suuresta ja suuri on taas pantu kokoon pienistä osista!

Me olimme jo tulleet Stefan Verhoturskiin, kun hän sanoi minulle:

— Tästä minä poikkean, etkä sinä voi enään kulkea minun kanssani.

Minun ei haluta erota hänestä, mutta minun — täytyy, sillä hänen ajatuksensa voittavat minut, hän on herättänyt minussa salaisimmankin sopukan ja kyntänyt kuin auralla sieluani.

— Mitä mietit? — kysyi hän. — Lähde nyt tehtaasen, tee siellä työtä ja puhele minun ystäväini kanssa. Et kadu sitä, usko se! Kansa on — teräväjärkistä, minäkin olen siltä oppinut ja kuten näet, en minä ole aivan tyhmä.

Hän kirjoitti sitten paperilapulle jotakin ja lykkäsi sen minulle.

— Kas niin — lähde nyt tuonne! Sinä näet, ett'en minä toivo sinulle pahaa. Kansa on kuin uudesti syntynyt ja elävä. Etkö usko?

— Pienetkin silmät näkevät paljon, kun on mitä katsoa.

— Katso sinä koko olemuksellasi, — huutaa hän. — Sydämelläsi ja sielullasi. Ja usein olen jo sinulle sanonut, että usko! Nyt sanon vielä — opi ja tunne!

Me suutelimme, ja hän läksi. Keveästi hän kulkee aivan kuin hän olisi kahdenkymmenen vuotias ja iloinen elämä odottamassa. Mutta minun oli ikävä katsella tuon linnun jälkeen, joka nyt lensi pois luotani tietämättä minne, ja laulaakseen soman laulunsa taas toisille. Pääni oli sekaisin — siellä oli ajatuksia yhtä paljon kuin vähävenäläisiä aamulla markkinoilla, minua nukutti, oli paha olla enkä kyennyt pääsemään entiselleen. Kaikki tuntui niin omituiselta, ajatuksillani oli vieras alku ja — vieras loppu. Minua suututti ja nauratti — olin kuin särkynyt sisällisesti.

Ja kun minä läksin Verhoturista ja kysyin, minne tämä tie vie, niin vastattiin:

— Isetskin tehtaalle.

Sinnehän ukko tahtoi lähettää minut, mutta minäpä käännyin heti pois siltä tieltä. En tahtonut mennä sinne.

Käyn kylästä kylään ja katselen. Kansa on juroa ja kylmäkiskoista, sen kanssa ei haluta puhella. Kaikki ihmiset katselevat minua epäluuloisesti aivan kuin pelkäisivät, että minä olen varas.

— Jumalan rakentajia, — ajattelen minä ja katselen rokonarpisia talonpoikia. Sitten kysyn:

— Minne tämä tie vie?

— Isetskin tehtaalle.

— No, onpas se kummaa, kun kaikki tiet sinne johtavat, — ajattelen minä ja kierrän yhä kyliä ja metsiä, matelen kuin koppiainen ruohostossa ja näen etäältä nuo tehtaat. Siellä ne savuavat, vaan eivät kutsu minua luokseen. Tuntuu siltä kuin minä olisin kadottanut puolet itsestäni enkä itsekään voi ymmärtää, mitä oikeastaan tahdon. Paha minun on ollakseni! Harmaa ja laiska viha värähtelee sydämessäni, sen kipunista syntyy ilkeämielinen pilkka, ja minua haluttaa loukata kaikkia ihmisiä ja itseänikin.

Ja äkkiä ja tiedottomasti päätin minä: piru vie, minä lähden sittenkin tuonne tehtaalle.

Ja nyt saavun minä jonkinlaiseen likaiseen helvettiin. Vuorien välisessä kuopassa oli rakennuksia. Läheisiltä vuorilta oli metsä tykkänään turmeltu ja hakattu pois. Kattojen yläpuolelle kohosivat liekit, ja pitkät savupiiput nousivat taivasta kohden. Kaikkialla oli höyryä ja sauhua, maa oli mustana noesta, moukarin iskut kajahtelivat kumeasti, jyminä, vikinä ja villi kitinä saivat savuisen ilman tärähtelemään. Ja kaikkialla oli rautaa, halkoja, tiiliä, savua, höyryä ja hajua, ja tässä kuopassa, joka oli täynnä kaikellaista törkyä, näkyi siellä täällä ihmisiä mustia kuin kekäleet.

— Kiitos vaan, ukkoseni, — ajattelen minä. — Hyvään paikkaan sinä johditkin minut.

Ensi kerran eläissäni näin tehtaan läheltä, se sai minut kuuroksi, ja minun oli raskasta hengittää.

Kulen pitkin katuja ja etsin lukkoseppä Pjotr Jagihia. Jos kysyn häntä joltakin, — niin saan vaan hävyttömyyksiä vastaukseksi, aivankuin kaikki ihmiset olisivat aamulla tapella rytyyttäneet keskenään eivätkä vielä ehtineet rauhoittua.

Ja minä huudahdan itsekseni:

— Kauniita Jumalan rakentajia!

Minua vastaan tulee mies, oikea karhu näöltään ja likainen kiireestä kantapäihin asti. Hänen vaatteensa kiiltävät auringon paisteessa rasvaselta lialta, — ja minä kysyn häneltä, tunteeko hän lukkoseppä Pjotr Jagihia.

— Ketä!

— Pjotr Jagihia.

— Mitä sinä hänellä?

— Tarvitsisin.

— No, minähän se olen.

— Hyvää päivää!

— Hyvää päivää! Mutta onko muuta asiaa?

— On kirje teille.

Tuo mies oli minua pitempi, leveäpartainen, harteakas ja raskas liikkeissään. Hänen kasvonsa olivat — noessa, pienet, harmaat silmät tuskin näkyivät tuuheitten silmäripsien takaa, lakki oli takaraivolla ja hiukset sileiksi leikatut. Hän oli talonpojan kaltainen, mutta, samalla hän ei näyttänyt talonpojalta.

Hän lukee nähtävästi huonosti, hänen kasvonsa menivät tykkönään ryppyihin ja viiksensä vavahtelivat. Mutta äkkiä alkoivat hänen kasvonsa loistaa, hänen valkeat hampaansa välkkyivät, hänen hyvät, lapselliset silmänsä avautuivat ja nahka hänen poskillaan alkoi kiiltää.

— Ahaa! — huusi hän, — hän siis elää vielä tuo Jumalan kukko! Hyvä on! Mene nyt, nuori mies, tämän kadun päähän ja käänny sitten vasemmalle metsään; siellä on vuoren juurella talo, jossa ovat vihreät ikkunaluukut, ja kysy siellä opettajaa, — Mihailaa, veljenpoikaani. Näytä hänelle tämä kirje; minä tulen pian itse kotiin.

Hän puhui kuin sotamies, joka soittaa torvella signaalia, ja sanansa sanottuaan viittasi hän kädellään ja läksi pois.

— Ensi kerran, — ajattelen minä, — jo tämä tuntuu huvittavaltakin.

Siellä oli kotona jäykkä nuori mies, jolla oli yllä karttuunipaita ja esiliina edessä, hihat käärityt ylös, ja kädet — valkeat ja hienot. Luettuaan kirjelapun kysyy hän:

— Mitä, onko isä Iona terve?

— On, Jumalan kiitos.

— Eikö hän luvannut käydä meitä tervehtimässä.

— Ei hän puhunut siitä mitään. Mutta tokko hänen nimensä on Iona?

Mies katsahti epäillen minuun ja luki vielä kerran kirjeen.

— Mikä sitten? — kysyy hän.

— Hän sanoi itseään Iegudiliksi.

Mies naurahti.

— Se olen minä, joka olen antanut hänelle sen nimen.

— Äh, sinä, — ajattelin minä.

Hänen hiuksensa ovat suorat ja pitkät kuin diakoonilla, kasvonsa kalpeat, silmänsä vedensiniset ja koko olemukseltaan ei hän näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan, eikä ollut palonen tästä likaisesta maasta. Hän käy lattialla ja mittailee minua silmillään kuin olisi verkaa mitannut. Minua ei se miellytä.

— Oletteko te kauvan tuntenut Ionaan, — kysyy hän.

— Neljä vuorokautta.

— Neljäkö vuorokautta, — sanoo hän. — Se on — hyvä.

— Minkätähden se hyvä on? — kysyn minä.

— Onpa vaan! — vastaa hän kohauttaen olkapäitään.

— Mutta minkätähden teillä on esiliina edessä?

— Sidoin tässä kirjoja! — vastaa hän. — Ukko saapuu pian ja sitten syömme illallista. Ehkä te haluatte pestä itsenne matkanne jälkeen?

Minun haluttaa kiusata häntä. Hän on vankkarakenteinen, vaikka ei ole vanha.

— Mutta onkohan täällä tapanakaan pestä?

Hän nostaa silmänsä.

— Miten niin?

— Kun minä en näe pestyjä kasvoja! — vastaan minä.

Hän rypisti silmiään, katseli minua ja sanoi sitten aivan rauhallisesti:

— Täällä eivät ihmiset ole joutilaina, vaan tekevät työtä, eikä heillä ole aikaa usein pestä itseään.

Minä halusin vastata hänelle, mutta hänpä kääntyi pois ja meni ulos. Minä siinä tolvanana ja katselen ympärilleni. Huone on — suuri ja siisti, nurkassa on katettu pöytä, seinällä — kirjahylly ja hyllyllä maallisia kirjoja mutta on siellä bibliakin, evankeliumit ja vanha slaavilainen psalttari. Minä läksin pihalle ja pesen itseni. Ukko tulee siellä, lakki on vielä enemmän takaraivolla, hän heiluttaa käsiään ja pitää päänsä eteenpäin käännettynä kuin härkä.

— No niin, minäkin pesisin, — sanoo hän, — tuokaapas minullekin vettä!

Hän pesi pois noen — ja sen alta tuli näkyviin hänen ulkonevat poskipäänsä ja vaskenruskeat kasvonsa.

Sitten istuttiin illallispöytään, syötiin, jokainen puheli omista asioistaan, eikä kukaan kysynyt minulta, kuka olin ja minkätähden olin heidän luokseen tullut. Vaan he kestitsevät minua hyvästi ja katselevat hyväilevästi minua. Paljon oli heissä vakavuutta, maa näytti pysyvän lujana heidän allaan. Mutta minä halusin, että se liikahtelisi, — sillä mistä syystä nuo tuossa olivat minua paremmat?

— Te olette roskolnikoita, mitä? — kysyn minä.

— Mekö? — vastaa vanha ukko. — Emme ole.

— Siis — oikeauskoisia?

Veljenpojan otsa meni ryppyyn, mutta ukko kohotti olkapäitään ja hymyili.

— Ehkä meidän täytyy Mihaila näyttää passimme hänelle.

Minä ymmärsin, että käytökseni oli tyhmää, mutta minun ei — haluta menetellä toisinkaan.

— Minä en tullut katsomaan teidän passejanne, vaan ajatuksianne!

Ukko puhuu:

— Ajatuksiammeko? Heti, teidän ylhäisyytenne. Ajatukset — riviin!

Ja sitten hän nauraa ja hirnuu kuin kolme hyvää oritta.

Mutta Mihaila, joka lämmitti teetä, sanoi rauhallisesti:

— Siten minäkin ymmärrän teidän tulonne. Te ette ole ensimäinen, jonka Iona on meille lähettänyt. Hän tuntee ihmiset eikä lähetä tyhjää ihmistä milloinkaan.

Mutta ukko sysäsi kämmenellään otsaani ja sanoi:

— Näytä iloisemmalta! Eläkä milloinkaan lyö valttiasi pöytään — sillä silloin voit hävitä!

He nähtävästi pitivät itseään sielunsa suhteen varallisina ja minä olin heihin verrattuna kuin kerjäläinen. Ja nyt he verkalleen valmistautuivat laulamaan viisauksiaan minun janoovalle sielulleni. Mutta minä tahdon riidellä heidän kanssaan, vaan — en tiedä, mistä alkaisin, ja tämä se ärsyttää minua vielä enemmän. Minä kysynkin jotenkin kiivaasti:

— Mikähän se tyhjä ihminen sitten on?

Ukko vastaa:

— Sellainen, jonka voi täyttää melkein millä tahansa.

Mutta Mihaila läheni hiljalleen minua ja kysyy pehmeällä äänellä:

— Uskotteko te Jumalaan?

— Uskon.

Mutta samalla minä itsekin hämmästyin tuota vastaustani, sillä tokkohan minä todellakin uskoin.

Mihaila kysyy taas:

— Ja ihmisiä — te ehkä kunnioitatte?

— En, — vastaan minä.

— No, — sanoo hän, — eivätkö he ole teidän mielestänne luodut Jumalan kuviksi ja Hänen kaltaisikseen.

Ukko — piru hänet periköön — hymyilee kuin vaskinen pesuvati auringon paisteessa.

— Ei, — ajattelen minä, — näitten kanssa täytyy oikein täydellä todella ruveta väittelemään. Minä panen kaikki palasiksi, kootkoot he sitten palaset yhteen.

Ja sitten minä sanon:

— Katsellessani ihmisiä, olenko minä epäillyt Jumalan voimaa…

Oikeastaan olisi minun pitänyt sanoa: olenko minä epäillyt Jumalan voimaa, ennenkuin näin ihmisiä. Mihaila katselee minua silmät pyöreinä ja miettiväisenä, ja ukko kävelee raskain askelin lattialla, katselee partaansa ja mutisee hiljaan. Minun oli tukala olla heidän kanssaan, ja nyt olin minä vielä valehdellut heille, että uskon Jumalaan. Omituinen kuulakkuus vallitsi sielussani, selittämätön ja pelottava. Ajatuksia kierteli päässäni kuin pelästynyt mehiläisparvi, ja minä aloin ajaa niitä pois, tahdon — puhdistautua niistä: Minä puhuin kauvan, en välittänyt puheeni johdonmukaisuudesta, vieläpä tahallanikin sotkin sanojani. Jos he kerran ovat viisaita, niin täytyy heidän ymmärtää. Ja sitten kysyn minä väsyneenä mutta terävästi:

— Millä te nyt tahdotte lääkitä sairasta sieluani?

Mihaila sanoi hiljaan katsomatta minuun:

— Minä en pidä teitä sairaana…

Ukko taaskin nauraa rähähtelee aivankuin olisi nähnyt pirun putoavan sängystä.

— Sairas on ihminen silloin, — jatkoi Mihaila, — kun hän tuntee ainoastaan oman tautinsa ja elää siitä. Mutta te ette ole, kuten näkyy, vielä kadottanut itseänne, vaan te etsitte elämän iloja, — ja sitä tekee ainoastaan terve.

— Mutta mistä syystä sitten sieluani särkee?

— Siitä syystä, — vastaa hän, — että te nautitte siitä.

Minä kiristelin hampaitani, — enkä voinut sietää hänen rauhallisuuttaan.

— Tiedättekö varmasti, että minä nautin siitä.

Hän katsoo minua suoraan silmiin ja alkaa hitaasti lyödä nauloja minun rintaani.

— Mitenkä vilpitön te olette, — puhui hän, — teidän täytyy itsekin tunnustaa, että tuo sairaus on välttämätön teidän sielullenne, — sillä se asettaa teidät yläpuolelle kaikkia muita ihmisiä. Ja te suojelettekin tuota sairautta kuin jotakin erikoista teille kuuluvaa omaisuutta. Eikö niin ole?

Hänen paastomaiset kasvonsa näyttivät kuivuvan ja venyvän pitkiksi, silmänsä tummenivat, kädellään siveli hän poskeaan ja puhdisteli minua kuin vaskikattilaa.

— Minä näen, että te pelkäätte yhtyä ihmisten kanssa ja siitä syystä — aivan edesvastuuttomasti — ajattelette: yhdyn vaikka kuinka rupisen ihmisen kanssa, kun hänellä vaan on samallaiset mielipiteet kuin minulla! Mutta niin rupista kuin minä — löytyy tuskin toista!

Minä tahdon vastata, mutta en keksi sanoja. Hän on nuorempi kuin minä ja heikompi, enkä minä tahdo uskoa olevani häntä tyhmempi.

Ja ukko nauraa kuin pappi saunan lauteilla.

— Mutta sen ei pitäsi eroittaa teitä ihmisistä, te erehdytte tykkänään, — puhuu Mihaila, — kaikki ajattelevat samalla tavalla. Ja siitä syystä on elämä voimatonta ja nurjaa. Jokainen koettaa vetäytyä pois elämästä, kaivaa itselleen kolon maahan ja katsella sitten yksin täältä maailmaa. Mutta maakuopasta näyttää elämä myös alhaiselta ja mitättömältä, ja yksistään erakko voi sillä silmällä katsella elämää! Tämän sanon minä niistä ihmisistä, jotka eivät jostakin syystä voi istua lähimäisensä selkään ja ratsastaa sinne, mistä parhaimman ruuan saa.

Hänen puheensa suututtaa ja loukkaa minua.

— Tämä viheliäinen ja arvoton ihmiselämä alkoi, — jatkaa hän, — sinä päivänä, jolloin ensimäinen inhimillinen olento erkani luonnon ihmeellisestä massasta, omasta äidistään, ja alkaen pelätä voimattomuuttaan ja yksinäisyyttään muodostui mitättömyydessään pahojen halujen pahaksi kokoelmaksi, kokoelmaksi, jota sanotaan — "minuksi". Ja juuri tämä sama "minä" on ihmisen pahin vihollinen! Puolustaessaan itseään ja vahvistaessaan valtaansa tuhoaa se arvelematta kaikki hengen voimat, kaikki suuret taipumukset, jotka voisivat tuottaa henkisen autuuden.

Minusta tuntuu kun kuuntelisin tuttua puhetta ja sanoja, joita kauvan olin salaisesti odottanut.

— Henkisesti köyhä on luovaksi kyvyksi voimaton. Hän on elämälle kuuro, sokea ja mykkä, hänen päämääränsä on — itsensä puolustaminen, rauha ja lepo. Kaikki uusi, todellisesti inhimillinen, syntyy heille välttämättömyyden pakoituksesta, monien sisällisten taistelujen jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät" kuitenkaan pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat. Ja he vihaavat siitä syystä, että muistavat olevansa syntyisin kokonaisuudesta ja tuo irti temmattu "minä" koettaa nyt yhdistää uudestaan yhdeksi kokonaisuudeksi särettyä ja erotettua.

Minä kuuntelen ja ihmettelen. Kaikki minä ymmärrän enkä ainoastaan ymmärrä, vaan tuntuu kaikki minusta läheiseltä ja uskottavalta. Noin olin minäkin kauan ajatellut, mutta — sanattomasti, vaan nyt oli löydetty sanat ja ne tuodaan eteeni ja muodostuvat pitkiksi portaiksi. Minä muistan Ionan puheet, ja ne elähyttävät nyt minua selvyydellään ja kauneudellaan. Mutta samassa tunnen minä itseni rauhattomaksi ja levottomaksi, aivankuin seisoisin keväällä joen huonolla jäällä. Ukko oli huomaamattani poistunut, me istuimme kahdenkesken, huoneessa ei ole tulta, kuu paistaa ulkona ja minun sielussanikin paistaa öinen kuu.

Puolen yön aikaan lopetti Mihaila kertomuksensa ja vei minut vajaan nukkumaan; siellä me panimme heinille maata, ja Mihaila nukkui pian. Mutta minä läksin ulos portista, istuin siellä hirtten päällä ja katselen…

Kuu ja kaksi suurta tähteä kulkevat taivaalla taivaan vartioina. Vuoren alapuolella näkyi taivasta vastaan selvästi metsän hampainen laita, mutta itse vuoren päällä oli se pahasti hakattu ja turmeltu, ja maa oli täynnä mustia kuoppia. Alhaalla taas — tehdas näytteli punaisia hampaitaan, se jymisi ja savusi, sen kattojen yläpuolelle kohosi tuli, joka ärjyen koetti tempailla itseään irti, mutta ei voinut, ja suli vihdoin savuksi. Kaikkialla haisi käry, joka oli tukahduttaa minut.

Minä ajattelen ihmisen surullista yksinäisyyttä. Hauskasti puhuu Mihaila, sillä hän uskoo ajatuksiinsa ja niitten totuuteen, mutta — minkätähden minä olen niin kylmä? Ei sula minun sieluni yhteen tuon ihmisen sielun kanssa, vaan se on yksinään, kuin erämaassa…

Mutta äkkiä minä huomaan ajattelevani Ionan ja Mihailan sanoilla ja että heidän ajatuksensa vallitsevat täydellisesti minua, vaikka niitten yläpuolella, vaikka sydämeni sisimmässä sopukassa tunnenkin vihaavani heitä ja pitäväni heitä tarkasti silmällä.

Missä — minä olen, ja kuka — olen? Olen aivan neuvoton, ja pääni kiertää ympäri kuin hyrrä, — yhä nopeammin, niin että korvissani vihdoin humisee ja tuntuu kuin pieni myrsky.

Tehdas viheltää, ensin hiljaa ja surullisesti vaan pian repesi vihellys kovaksi ja käskeväksi. Vuorilta katselee aurinkoinen aamu; yö väistyy syrjään ja korjaa pois puitten päältä hienon huntunsa, käärii sen kokoon ja kätkee rotkoihin ja kuoppiin. Ja näkyviin tulee raiskattu maa — joka kaikkialta on kaivettu ja nakerrettu aivankuin joku vihainen jättiläinen olisi täällä juoksennellut, repinyt metsää ja tallannut haavoja maahan. Ja tässä umpilaaksossa oli tehdaskin — likainen, rasvanen ja savun peittämä laitos. Tummia ihmisiä vaeltaa joka taholta sitä kohden, ja se nielee heidät kaikki toisen toisensa jälkeen.

— Jumalan rakentajia! — ajattelen minä. — Jokohan ovat saaneet työnsä valmiiksi?

Ukko tulee ulos pörröisenä ja haukottelee, että leukaluut ovat menemäisillään sijoiltaan, sekä hymyilee minulle.

— Ahaa! — huutaa hän, — sinä olet jo noussut ylös?

Mutta samassa kysyy hän hellällä äänellä:

— Vai etkö ole nukkunutkaan? No, ei se mitään tee, saat nukkua päivällä. Pian saamme teetä.

Ja teetä juodessa hän puhuu:

— En minäkään, veliseni, ole nukkunut öisin; on ollut sellainenkin aika, että olisin tahtonut piestä kaikki vereslihalle! Kun olin sotamiehenä, niin silloin oli minussa hyvin kapinallinen henki, ja siellä tehtiin minut kuuroksikin — komppanian päällikkö antoi korvapuustin — etten kuullut oikealla korvallani. Eräs välskäri sitten paransi minut…

Hän halusi nähtävästi muistuttaa minulle Jumalan nimeä, mutta pysähtyikin, tarttui partaansa ja hymyili. Minusta näytti tuossa liikkeessä olevan jonkinlaista lapsellisuutta ja lapsellisesti hymyilivät hänen silmänsäkin, lapsellisesti ja luottavasti.

— Erittäin hyvä mies! Näkeehän hän minussa jotakin? Minä sanon hänelle: onko ihmisen elämä nyt tällaista? On varmasti, vastaa hän, kaikki täytyy tehdä uudesti! Mutta annahan olla, Pjotr Vasiljevitsh, minä alan opettaa sinulle valtiollista taloustiedettä! Ja — hän alkoi. Aluksi en minä ymmärtänyt mitään, mutta äkkiä sitten selvisi minulle kaikki tämä muodoton ajallisuus ja ijankaikkisuus. Olin vähällä menettää ilosta järkeni — ja kuuntelen riemussani. Ja tämän teen siitä syystä, että yht'äkkiä on tiede selvinnyt minulle. Alussa kuulet ainoastaan muutamia outoja sanoja, sitten tulee hetki, — jolloin kaikki muuttuu ja tulee valoisaksi! Ja tämä hetki on — ihmisen todellinen synnyinhetki, — ihmeellinen hetki!

Hänen kasvonsa olivat iloiset, silmänsä hymyilivät hempeästi ja nyökäytellen kerittyä päätään sanoo hän:

— Samallainen hetki odottaa sinuakin!

Häntä on hauska katsella, ja tuo lapsellisuus hänessä näyttää yhä kasvavan. Minä jo kadehdinkin häntä.

— Kaksi kolmannesta elämästä elin minä kuin hevonen, — se on surkeata. Mutta ei sillä väliä, nyt koetan oppia minkä ennätän. Järkeni juoksu ei kuitenkaan ole kovin nopea. Sillä järki samoin kuin käsikin, tarvitsee harjoitusta. Ja kyllä minulla kädet ovatkin viisaammat kuin pää.

Minä katselen häntä ja ajattelen:

— Miksikä nämät ihmiset eivät pelkää, vaan puhuvat vapaasti kaikista asioista?

— Sen sijaan, — jatkaa ukko, — on Mishkalla järkeä kahdenkin edestä. Hän on lukenut paljon! Odota vaan — kyllä hän sinutkin kääntää. Tehtaan pappi kutsuu häntä kerettiläisten papiksi. Hänen päänsä onkin tykkänään sekaisin hengellisestä mietiskelystä! Ja se on — äidin perintöä. Minun sisareni oli nimittäin kuuluisa hengellisten asiain seuraaja, ja oikeauskoisuudesta kääntyi hän roskolnikkein oppiin, tämän opin tähden hän taas karkoitettiin.

Puhuessaan hankkiutuu hän samalla lähtemään työhönsä. Hän juoksee nurkasta nurkkaan, ja kaikki hänen ympärillään liikkuu, tuolit kaatuvat ja lattia kohoaa ja laskee kuin palkeet. Häntä oli tuollaisena hauska katsella.

— Mitähän ihmisiä nämät ovat?

— Saanko minä olla kolme päivää teidän luonanne?

— Ole vaikka kolme kuukautta, — vastaa hän. — Sinä olet merkillinen mies! Emme me Jumalan kiitos sinua tulee ahdistelemaan pois!

Hän raapi päätään, hymyili ja sanoi:

— Emme, emme me aja pois, mutta muistelekin aina Jumalaa! Se tulee tavaksi.

Tehdas vihelsi taas, ja ukko läksi. Minä palasin takaisin vajaan. Mihaila makasi siellä silmäkulmat rypyssä, kädet rinnalla ja kasvot punaisina. Hän oli parraton, viiksetön, hänellä olivat ulkonevat poskipäät ja kokonaan näytti hän olevan — pelkkää lujaa luuta.

— Mitähän ihmisiä nämät lienevät?

Näin ajatellen nukuin minä.

Heräsin — meluun, vihellyksiin, melskeesen, ja minusta tuntui siltä kuin olisin tullut pirujen kirkkoon. Katson ulos ovesta — piha on täynnä poikia, ja Mihaila on heidän keskessään valkea paita päällä ja näyttää purjelaivalta pienten veneitten rinnalla. Hän seisoo ja nauraa. Hänen päänsä on taaksepäin kallellaan, suunsa auki, silmänsä leikitsevät eikä hän ollenkaan näytä eiliseltä paastoihmiseltä. Ja pojat sinisissä, punasissa ja kirjavissa mekoissaan paistattavat itseään auringossa, hyppivät ja telmivät. Aloin tuntea vetovoimaa heihin, läksin vajasta, eräs pojista näki minut ja huusi:

— Katsokaa, veljet, munkkia!

Ja kuin tuli kuivissa tappuroissa — leimahtivat nyt lapsetkin liekkiin, he kääntyivät toistensa puoleen, katselivat minua ja huudahtivat:

— Mikä tuo on?

— Tuo hiuksiniekka!

— Entäpä jos hän antaisi tupakkaa!

— Ei, onko hänessä mätähaavoja, vai onko hän terve?

— Eihän hän mikään munkki ole, vaan kellotapuli!

— Mihail Ivanitsh — kuka tuo on?

Opettaja oli vähän hämillään, vaan pojat nauroivat kuin pirut. Minä en ymmärrä, mikä minussa heitä nauratti, mutta pian tarttui ilo minuunkin, minäkin nauramaan ja huudan:

— Äh, te hiiret!

Ja siellä oli päivänpaistetta ja kukkain tuoksua ilmassa — ja kaikki ympärilläni tuntuu ilosta ja riemusta sykähdellen kirjavana vihurina rientävän eteenpäin ja vievän minut mukanaan häikäisten minut samalla valollaan ja verhoten lämpimällä. Mihaila tervehtii minua ja likistää kättäni.

— Me lähdemme metsään, — sanoo hän, — ettekö te lähde mukaan?

Kaikki oli erinomaisen hyvin. Eräs noista, isomahainen piru, otti äkkiä minun patalakkini, pani sen päähänsä ja lensi kuin perhonen pitkin pihaa.

Minä lähdin noitten mielettömäin kanssa metsään, mutta se päivä ei milloinkaan unohdu muististani.

Lapset hajaantuivat kadulle ja alkoivat sitten keveästi kuin höyhenet tuulessa kohota vuorelle päin, ja minä olen heidän paimenensa vieressä ja minusta tuntuu kuin näkisin ensi kertaa noin iloisia lapsia. Me kuljemme Mihailan kanssa heidän takanaan, hän komentaa ja huutaa, mutta lapset eivät kuule häntä, vaan keskustelevat, painiskelevat, heittelevät toisiaan männyn kävyillä ja väittelevät. Ja kun he väsyivät, niin piirittivät meidät, istuivat jalat allaan, pitivät opettajaansa kädestä ja kysyvät häneltä ruohoista ja kukista. Kaikkien kanssa puheli hän ystävällisesti, kuin vertaistensa kanssa ja kohoaa siten toisten yläpuolelle kuin valkea purje. Kaikki lapset näyttivät reippailta, vaan toiset heistä olivat lyhytkasvuisia, miettiviä ja pysyivät äänettöminä opettajansa lähettyvillä.

Kun lapset sitten taas olivat hajaantuneet, sanoi Mihaila hiljaa minulle:

— Luuletteko, että nuo ovat luodut ainoastaan työntekoa ja juoppoutta vasten. Jokaisessa heissä — on elävän hengen paikka ja he voisivat edistää ajattelemisen kasvamista, joka yksin vapauttaa meidät kahleista. Mutta kaikki he joutuvat siihen pimeään ja ahtaaseen rotkoon, jossa heidän isäinsäkin elämä hitaasti juoksee. Heidät käsketään tekemään työtä ja estetään ajattelemasta. Monet heistä — ehkä kaikkikin — alistuvat kuolleen voiman alle ja tottelevat sitä. Ja siinä on maailman kurjuuden lähde, eikä täällä ole ihmishengellä vapautta kehittyä! Hän puhuu, ja hänen vieressään on muutamia poikia, jotka kuuntelevat häntä. Tuo poikain kuunteleminen on hyvin huvittavaa. Mitä ymmärtävät elämän nuoret taimet hänen puheestaan? Ja minun mieleeni johtuu oma opettajani, — hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein humalassa.

— Elämä on pelkoa täynnä, — puhuu Mihaila, — ja keskinäinen kateus syö ihmishengen voimat. Elämä on inhoittavaa! Mutta — antakaapas lapsille aikaa kasvaa vapaasti elkääkä tehkö heistä työjuhtia, ja he — vapaina ja reippaina — valaisevat henkensä nuoren joustavuuden kauniilla tulella koko elämämme sisältä ja ulkoa sekä myöskin alituisen työskentelyn suurella kauneudella.

Ympärillämme on kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä silmiä, punaisia kasvoja kuin eläviä kukkia tummanvihreällä pohjalla. Noitten iloisten lintujen nauru ja sointuvat äänet ennustavat uutta elämää.

Ja ahneus tulee polkemaan koko tuon elävän kauneuden. Mitä ajatusta siinä on? Vauva poloinen syntyy, kasvaa iloiten kauniiksi lapseksi, ja pian hän sitten — miehenä kiroilee kauheasti, huokailee katkerasti, pieksee vaimoaan ja sammuttaa tuskansa viinalla.

Ja ikäänkuin olisi tahtonut vastata minun ajatuksiini puhuu Mihaila:

— Kansa särkee todellisen Jumalan temppelin, ja särkijät itse hukkuvat temppelin raunioitten alle. Mutta nähtyään kamalan työnsä sanovat he: kauheata! Sitten he valittavat ja voivottavat: missä on Jumala? Itsepä he tappoivat Jumalan.

Minä muistan Ionan puheet säretystä Venäjän kansasta, ja minun ajatukseni sopivat hyvin yhteen Mihailan sanain kanssa. Mutta minä en ymmärrä, minkä tähden hän puhuu hiljaa, ilman vihaa, aivan kuin koko tämä raskas elämä jo olisi hänen takanaan.

Lämpimästi ja hyväilevästi henkii maa pihkaa ja kukkain juovuttavaa tuoksua. Ja laulaen lentelevät linnut.

Lapset kirkuvat, nuo metsän hiljaisuuden voittajat, ja minulle käy yhä selvemmäksi, että minä ennen tätä päivää en ole ymmärtänyt heidän voimaansa enkä nähnyt heidän kauneuttaan.

Hyvä on tuo Mihaila heidän keskessään, rauhallinen hymy kasvoillaan.

Minäkin sanon hymyillen hänelle:

— Minä menen teistä vähän syrjään. Minun täytyy ajatella.

Hän katselee minua, hänen silmänsä sädehtivät, silmäkarvansa värähtelevät, ja minun sydämeni vastasi kiihkeämmästi sykkien.

Harvoin olin saanut nähdä hyvää ihmistä, vaan osaan pitää sitä arvossa, ja siitä syystä sanon hänelle:

— Te olette hyvä ihminen!

Hän tuli hämilleen, hänen katseensa painui alas, ja sillä hän taas sai minut levottomaksi. Me seisoimme äänettöminä hetken ja sitten erkanimme. Mutta vielä huutaa hän minulle:

— Elkää menkö kauvaksi, eksytte vielä!

— Kiitoksia!

Minä menin metsään, valitsin paikan ja istuin. Lasten äänet kuuluvat etäältä, metsän rehevään vihannuuteen hautaantuu heidän naurunsa, ja metsä itse huokailee. Oravat narisevat ylhäällä puissa, ja taviokuurna laulaa. Hengessäni tahtoisin minä syleillä kaikkea, jota tunnen ja jota viime päivinä olen kuullut, mutta kaikki tuo muuttuu sateenkaareksi, syleilee minua, saattaa sieluni hiljalleen aaltoilemaan ja täyttää sen. Ja se kasvaa rajattoman suureksi, minä unohdan itseni, ja hukun sanattomain ajatusten keveään pilveen.

Yöksi saavun minä kotiin ja sanon Mihailalle, että minun täytyy elää yhdessä heidän kanssaan, kunnes opin tuntemaan heidän uskonsa, ja siitä syystä pitäisi ukko Pjotrin hankkia minulle työtä tehtaassa.

— Elkää pitäkö kiirettä, — sanoo hän. — Levätkää nyt ja teidän täytyy kirjojakin lukea.

Hän on jo saanut luottamukseni.

— Antakaa minulle kirjoja!

— Ottakaa itse.

— Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa te itse, mitä luulette minun tarvitsevan, esimerkiksi — Venäjän historian.

— Ihmisen on hyvä — tietää kaikki, — puhuu hän, ja katselee kirjojaan yhtä hyväilevästi kuin lapsiakin.

Ja nyt — syvennyin minä lukemiseen, luin kokonaiset päivät. Se oli kuitenkin raskasta ja kiusoittavaa, sillä kirjat eivät riidelleet minun kanssani, vaan eivät hyvin yksinkertaisesti halunneet ymmärtääkään minua. Eräs kirja — kiusasi suuresti minua. Siinä puhuttiin maailman ja ihmiselämän kehityksestä, ja oli se kirjoitettu vasten raamatun henkeä. Kaikki oli siinä kovin yksinkertaista, ymmärrettävää ja välttämätöntä, mutta minulle ei tuossa yksinkertaisuudessa ollut sijaa, minun ympärilläni syntyy uusia voimia, joitten keskessä minä olen kuin hiiri satimessa. Pari kertaa luin minä tuon kirjan, luin ja olin ääneti, sekä toivoin itse löytäväni reijän, josta pääsisin vapauteen. Mutta en löydä.

Minä kysyn opettajaltani:

— Mitenkä tämä näin on? Missä sitten on — ihminen?

— Minustakin tuntuu, — vastaa hän, — että kaikki siinä ei ole totta, mutta missä on virhe — sitä en voi sanoa! Kuitenkin on se arveluksi hyvin kaunis kertomus maailman luomisesta!

Minua miellytti se, että hän sanoi "en voi", "en voi sanoa", ja nämät sanat lähensivät minua häneen suuresti, sillä minä näin noissa sanoissa hänen rehellisyytensä. Jos opettaja kerran tunnustaa tietämättömyytensä, — niin merkitsee se sitä, että hän todellakin tietää muita asioita! Ja paljon hän tiesikin sellaista, jota minä en tuntenut, ja kaikesta kertoi hän ihmeellisen yksinkertaisesti. Hän puheli siitä, miten luotiin aurinko, tähdet ja maa — ja hän puhui aivan kuin itse olisi nähnyt tuon näkymättömän, viisaan käden tulisen työn!

Jumalaa en minä hänen luonaan ymmärtänyt, mutta ei se saattanut minua levottomaksikaan. Jonkinlaista ainetta kutsui hän maailman päävoimaksi, minä asetin ajatuksissani Jumalan tuon aineen sijalle — ja kaikki kävi hyvin.

— Jumalaa ei ole vielä luotu! — sanoi hän hymyillen.

Jumala-kysymys oli ainaisena väitöksen aiheena Mihailan ja hänen enonsa välillä. Niin pian kuin Mihaila sanoi sanan "Jumala", — niin ukko Pjotr suuttui.

— No, nyt se alkaa! Elä sinä, Matvei, usko häntä! Tuo on tarttunut häneen äidistään!

— Elä valehtele, Mishka! Anna hittoa hänen puheilleen, Matvei! Mitään jumalia ei ole! Ainoastaan — pimeä metsä, joka on uskontonamme, kirkkonamme ja muuna sellaisena. Pimeä metsä, — ja siinä meidän rosvomme! Petosta!

Mutta Mihaila vakuuttaa itsepäisesti:

— Jumala, josta minä puhun, — oli silloin, kun ihmiset yksimielisesti synnyttivät hänet ajatuksistaan, ja tämä jumala valaisi heidän elämäänsä. Vaan kun kansa jakaantui orjiin ja herroihin, särkyi palasiksi ja osiksi, niin silloin särkyivät myöskin kansan ajatukset ja tahto, — ja Jumala hävisi, Jumalakin — särkyi.

— Kuuletko, Matvei? — huutaa Pjotr ukko iloisesti. — Hän ansaitsee muistopatsaan!

Mutta sisaren poika katsoo suoraan hänen kasvoihinsa ja jatkaa matalalla äänellä:

— Herrojen suurin rikos on se, että he mursivat kansan luovan voiman. Mutta vielä tulee sekin aika, — jolloin koko kansan tahto sulaa yhteen ihmeelliseksi voittamattomaksi voimaksi, — ja synnyttää Jumalan! Ja tämä Jumala on se, jota te, Matvei, etsitte!

Ukko Pjotr heilutti käsiään kuin halonhakkaaja.

— Elä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!

Ja kääntyen sukulaisensa puoleen puhuu hän:

— Sinä, Mishka, olet varastanut kirkollisia mielipiteitä kuin kurkkuja naapurin puutarhasta ja pelotat nyt niillä ihmisiä! Jos sinä puhuisit siitä, että työkansa on kutsuttu elämää uudistamaan, niin olisi se hyvä, vaan elä lavertele sellaista, jota papit ovat laverrelleet, vaan joka nyt on hylätty!

Minun on hupaista kuulla näitä ihmisiä ja he saattavat minut ihmettelemään sitä tasapuolisuutta, jota he käyttävät toisiaan kohtaan. He voivat väitellä vaikka kuinka tulisesti, mutta eivät loukanneet toisiaan ilkeyksillä eikä rähinällä. Ukko Pjotr on aivan tulipunainen kasvoiltaan ja vapisee, vaan Mihaila alentaa äänensä ja painaa tuon suuren miehen ikäänkuin maahan. Minun edessäni on kaksi miestä, ja kumpikin heistä on Jumalaan nähden eri kannalla, mutta täynnä totista uskoa.

— Mutta millainenhan minun uskoni sitten on? — kysyn minä itseltäni, vaan en voi siihen vastata.

Niin kauvan kuin olin yhdessä Mihailan kanssa, askartelivat ajatukseni — ei Jumalassa, vaan ihmisissä, ne kadottivat entisen voimansa, lankesivat entiseen itsepintaisuuteen ja joutuivat ahdistukseen muitten ajatusten keskuudessa. Ja sen sijaan, että ennen olin kysynyt: missä on Jumala? — oli nyt mielessäni toinen kysymys: kuka minä olen ja minkätähden olen olemassa? Jumalaa etsimässäkö?

Minä ymmärrän, että tuollaiset ajatukset ovat järjettömiä.

Iltasin tulivat työmiehet Mihailan luokse ja silloin syntyi heidän keskensä hauska keskustelu. Opettaja puheli heille elämästä, paljasti elämän huonot lait, — ja hän tunsikin ne ihmeellisen tarkasti ja osasi myös niitä selittää. Työmiehet olivat — kaikki nuorta väkeä, joitten kasvot tuli oli kuivannut, joitten ihoon noki oli syöpynyt, joilla oli vakavat kasvot ja — vaariin ottavat silmät. Kaikki he kuuntelivat ahnaasti, ääneti ja synkän näköisinä. Alussa näyttivät nuo miehet minusta nöyriltä ja ilottomilta, mutta myöhemmin sain nähdä, että he laulavat, tanssivat ja laskevat mielellään leikkiä neitosten kanssa.

Mihailan ja hänen enonsa keskustelut koskivat aina samoja asioita: rahan valtaa, työväen alennustilaa, isäntien ahneutta, ja välttämättömyyttä hävittää luokkarajat ja säätyeroitus. Mutta minä en ollut työmies, en isäntä, ei minulla ole rahaa enkä siitä välitäkään, — ja siitä syystä eivät nuo tuollaiset keskustelut minua ilahuttaneetkaan. Minusta nimittäin tuntui siltä, että ihmiset panevat liian suuren arvon kapitaalille ja alentavat sen kautta itseään. Ja nyt minä aloin väitellä Mihailan kanssa, — osoitin hänelle, että ihmisen täytyy ensin löytää henkinen isänmaa, ja sitten löytää hän kyllä itselleen paikan maan päällä ja vapauden. Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työmiehet kuuntelivat minun puhettani hyväntahtoisesti ja tarkasti kuin rehelliset tuomarit, ja vanhemmat heistä yhtyivätkin minun mielipiteeseni.

Mutta kun minä olin lopettanut, — niin silloin alkaa Mihaila puhua rauhallinen hymy huulillaan, ja hävittää minun puheeni merkityksen.

— Olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää sellaisessa salaperäisyydessä, että hän ei tiedä, onko Jumala hänen ystävänsä vaiko vihollisensa, mutta siinä sinä et ole oikeassa, kun sanot, että ne, jotka ovat kiinnitetyt raskailla kahleilla alituiseen työntekoon, että niitä ei voida vapauttaa ahneuden kourista särkemättä ajallista vankihuonetta… Ennen kaikkea täytyy meidän oppia tuntemaan lähimmän vihollisemme voima ja hänen viekkautensa, — ja tätä tarkoitusta varten täytyy meidän välttämättömästi löytää toisemme, opettaa jokaiselle, että hän on yhteydessä kaikkein muitten kanssa, ja tämä yhteys — on meidän voittamaton, voinpa sanoa — ihmeellinen voimamme. Orjilla ei ole milloinkaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloinneet ainoastaan ihmisten laatimia lakeja, jotka ovat heidän ulkopuoleltaan laaditut heille, eikä orjilla tulekaan milloinkaan olemaan Jumalaa, sillä Hän syntyy henkisen itsetunnon suloisesta liekistä. Ei sorasta ja sirpaleista rakenneta temppeleitä, vaan vahvoista ja eheistä kivistä. Yksilöllisyys — on syntyperäisesti kokonaisen ihmisen heikko kohta, sielun voimattomuuden ja sokeuden merkki; kokonaisuudessa sitävastoin löydät sinä kuolemattomuuden, mutta yksityisessä ihmisessä — orjuutta, pimeyttä, lohduttamatonta tuskaa ja kuolemaa.

Ja kun hän puhuu siten, niin minusta näyttää, että hänen silmänsä näkevät kauvaksi suureen valoon, hän vetää minut mukaansa, kaikki unohtavat minut ja katselevat iloissaan häntä.

Ensin tuo loukkasi minua. Minä ajattelin, että he ottavat välinpitämättömästi vastaan minun ajatukseni, eikä kukaan tahdo syventyä niihin yhtä mieluisasti kuin Mihailan ajatuksiin.

Alussa minä kenenkään huomaamatta läksin pois heidän luotaan, istuin johonkin nurkkaan ja olin yksikseni hiljaisen katkeruuteni kanssa.

Pian tulin minä toveriksi koulupoikien kanssa. Pyhäpäivinä ympäröivät he minut ja ukko Pjotrin kuin varpuset leivänpalasen, ukko teki heille jonkun leikkikalun, ja minulta kyselivät he Kiewistä, Moskovasta ja muista paikoista, joita olin nähnyt. Mutta äkkiä tekee joku heistä sellaisen kysymyksen, että minun silmäni menevät pystyyn ihmettelystä.

Heidän joukossaan oli eräs hiljainen ja vakava poika nimeltä Feda Satshkoff. Kun minä kerran kävelen metsässä hänen kanssaan ja puhelen Kristuksesta, niin lausuu hän äkkiä seuraavan järkevän mielipiteen:

— Miksikä ei Kristus jäänyt koko ijäkseen pieneksi, esimerkiksi minun kokoisekseni! Jos hän olisi niin tehnyt, niin eläisi hän, syyttäisi rikkaita, auttaisi köyhiä — eikä häntä olisi ristiin naulittu, koska hän olisi — pieni! Häntä olisi säälitty! Mutta hän on nyt tehnyt siten, aivankuin häntä — ei olisi ollutkaan…

Feda oli yhdentoista vuotias, hänen kasvonsa olivat laihat ja läpikuultavat, vaan silmänsä epäluuloiset.

Toinen poika — Mark Loboff, korkeimman luokan oppilas, oli laiha, pörrötukkainen mutta terävä nuorukainen, joka riiteli kaikkein kanssa ja oli tunnettu yleiseksi kiusantekijäksi. Hän vihelteli hiljalleen, nipisteli, tyrkki ja tuuppi toisia lapsia aivan kuin nuori pukki lampaita. Kerran näin minä hänen ajavan takaa erästä siivoa poikaa, ja pian sen jälkeen itki tämä poika.

— Mark, — sanon minä, — mitä luulet, jos hän antaisi sinulle takaisin?

Mark katsahtaa minuun, hymähtää ja vastaa:

— Ei anna! Hän on siivo ja hyvä poika.

— No, minkätähden sinä sitten häntä loukkaat?

— Muuten vaan.

Ja sitten hän vihelsi ja lisäsi:

— Hän on siivo poika.

— No, entä sitten? — kysyn minä.

— Niin, mutta minkätähden siivoja ihmisiä on ollenkaan olemassa?

Hän sanoi tuon ihmeellisen rauhallisesti, — kahdentoista vuotiaana näytti hän jo päässeen sellaiseen vakuutukseen, että siivot ihmiset ovat kaikkein loukattavina.

Jokainen lapsi oli tavallaan viisas, yhä enemmän alan minä pitää huolta heistä ja yhä useammin ajattelen heidän kohtaloaan. Millä ovat nuo lapset ansainneet sen raskaan ja raatelevan elämän, joka heitä odottaa?

Minä muistan Kristusta ja muistan omaa poikaanikin, ja se tuo sieluuni pahan ajatuksen:

— Etteköhän te kielläkin naisia siitä syystä vapaasti synnyttämästä lapsia, että pelkäätte heidän synnyttävän sellaisen, joka tulee teille vaaralliseksi ja teidän viholliseksenne? Etteköhän te siitä syystä teekin väkivaltaa naisen tahdolle, kun pelkäätte hänen vapaata poikaansa, joka ei ole millään kahleilla teihin yhdistetty? Kasvattamalla ja opettamalla omia lapsianne on teillä aikaa ja oikeus sokaista heidät, mutta samalla pelkäätte, että joku isätön ja äiditön poika, joka ei ole kasvanut teidän tarkastuksenne alla, — tulee teidän leppymättömäksi viholliseksenne.

Tehtaassa olikin sellainen orpo poika — hänen nimensä oli Stepa. Hän oli musta kuin pata, rokonarpinen, ketterä liikkeissään ja aina iloinen nuorukainen. Kulmakarvoja ei hänellä ollut ja toinen silmä tirkisteli aina aivankuin hän olisi tähdännyt.

Meidän tuttavuutemme alkoi siten, että hän tuli kerran juhlapäivänä minun luokseni ja kysyi:

— Munkki! Sinä olet, kuulemma, äpärälapsi? No niin, minä olen myöskin!

Ja sitten alkoi hän kävellä minun rinnallani. Hän oli noin kolmentoista vuotias, oli jo lopettanut koulunsa ja työskenteli nyt tehtaassa. Hän kulkee, tirkistelee ja kysyy äkkiä:

— Onko maa suurikin?

Minä koetin parhaani mukaan selittää hänelle sen suuruutta.

— Mitä sinä sillä tiedolla teet?

— Minä tarvitsen. Minkätähden minä rupeaisin yhdessä paikassa mätänemään? Enpä vainenkaan! Kun opin lukkosepän ammatin, — niin lähden kiertämään Venäjää, menen Moskovaan ja — muuallekin — kaikki paikat käyn.

Hän sanoo tuon sellaisella äänellä kuin uhkaisi jotakin:

— Minä — lähden!

Tämän kohtauksen jälkeen aloin pitää häntä silmällä. Minä näen, että pojalla on vetovoima vakaviin asioihin. Missä Mihailan toverit vaan puhelevat keskenään, siellä on hänkin, kuuntelee ja tirkistelee toisella silmällään kuin katselisi, minnepäin pyssynsä laukaseisi.

Ja sitten teki hän ilkeyksiänsä. Niille henkilöille, jotka olivat hänen lähimpiä päälliköitään, koetti hän tehdä kaikellaista pahaa, — kätki heidän instrumenttejaan, särki niitä ja sirotti hiekkaa sorveihin.

Kerran päivällisen aikaan sanoo hän minulle:

— Eikö täällä, munkki, ole ikävä?

— Minkätähden?

— En tiedä. Ihmiset elävät kovin vetelästi! Työtä on vaan ja huolta! Jos oppisin nopeammin, — että pääsisin erkanemaan täältä pois!

Ja kun hän kertoili tulevasta retkestään, niin aukenivat hänen silmänsä, katselivat rohkeasti eteenpäin, ja hän näytti valloittajalta, joka ei luota mihinkään muuhun kuin omiin voimiinsa. Minua miellytti tuo poikanen, ja hänen puheissaan löysin minä kypsyyttä.

— Tuo poika ei joudu hukkaan! — ajattelen minä ja katselen häntä. Mutta sieluani polttaa ikävä omaa poikaani. Millainen hän lienee ja mikä hänestäkin tulee?

Minä aloin huomata itsessäni uusien tunteitten hiljaista väreilyä, ja joka ihmisestä tuntui tulevan minuun ohut ja terävä säde, joka näkymättömänä koski minuun, liikutti huomaamatta sydäntäni, ja yhä herkemmäksi tulen minä noitten salaisten säteitten vaikutukselle. Väliin kokoontuu työmiehiä Mihailan luokse, ja he ikäänkuin hengittävät sisästään ajatusten polttavan pilven, joka kääriytyy minun ympärilleni ja kohottaa ihmeellisellä voimalla minua ylöspäin. Kaikki alkavat äkkiä ymmärtää puolesta sanasta minua, minä seison miesten keskessä, ja he ovat ikäänkuin minun ruumiini, ja minä olen sinä hetkenä heidän sielunaan ja tahtonaan. Ja minun puheeni — on heidän ääntään. Minusta tuntuu kuin itse eläisin osana jonkun ruumiista, kuulisin sieluni huudot toisten suista, ja niinkauvan kuin kuulen sen — on hyvä olla. Mutta aika kuluu, äänet vaikenevat, ja — taas olet yksin, omaa itseäsi varten.

Muistan, kuinka ennen olin rukouksessa yhdistynyt Jumalaan, ja silloin tuntui niin hyvältä, kun omat muistot katosivat ja minä ikäänkuin lakkasin olemasta. Mutta sulautuessani ihmisiin en minä poistunut itsestäni, vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin itseni yläpuolelle, ja minun sieluni voimat suurenivat moninkertaisesti. Ja sijaan tuli itseni unohdus, mutta se ei hävittänyt minua, vaan sammutti katkerat ajatukseni ja yksinäisyyteni huolet.

Mutta tämä tila tuntui minusta epäselvältä ja hyödyttömältä. Minä kyllä tunnen, että uusi taimi kasvaa sielussani, mutta minä en voi sitä ymmärtää. Sen vaan huomaan, että se vetää minua yhä enemmän ja kiinteämmin ihmisten luokse.

Siihen aikaan työskentelin minä tehtaassa ja sain neljäkymmentä kopeekkaa päivältä, kannoin olkapäilläni ja vedin raskaita taakkoja — malmia, kuonaa, tiiliä ja vihasin tätä helvetillistä paikkaa, jossa oli likaa, ähkinää, jyrinää ja ruumista kiusaavaa kuumuutta.

Tehdas oli kiinnitetty maahan, se lepäsi raskaana sen päällä, raskaana ja tyydyttämättömän ahneena, se imi sitä päivät ja yöt, huohotti intohimossaan, ärjyi ja sylki hehkuvasta kidastaan maan tulista verta. Ja sitten tuo veri hyytyy, muuttuu mustaksi, — mutta se sulattaa uutta, jyrisee, jymisee, likistää punaista rautaa, tuiskuaa kipunia, nytkähtelee ja syöksee maan kidasta ulos pitkiä eläviä juovia aivan kuin verisuonia.

Tuossa villissä työnteossa näen minä jotakin kauheata, joka lähentelee mielenvikaisuutta. Ärjyvä kummitus, joka on puhtaaksi työstänyt maan sylin, kaivaa kuoppaa allensa ja tietää joskus itse putoavansa siihen, ja siitä syystä huutaa se nyt tuhansin äänin:

— Nopeammin, nopeammin, nopeammin!

Tulen keskessä ja jyrinässä sekä tulikipunain sateessa työskentelevät murtuneet miehet. Tuntuu siltä, että heidän paikkansa ei ole täällä, sillä kaikki heidän ympärillään uhkaa polttaa heidät tuhaksi, ja raskas rauta on musertamaisillaan heidät. Melu tekee heidät kuuroiksi ja sokeiksi, sietämätön kuumuus kuivaa heidän verensä, vaan rauhallisesti tekevät he työtään, tottelevat uskollisesti isäntiään kuin pirut helvetissä, pelkäämättä mitään ja tietäen, kaikki.

Vahvat kädet kääntelevät pieniä vipuja, — ja kaikkialla, miesten päitten päällä — liikkuu nöyrästi kauheitten koneitten pelottavia käpäliä ja leukoja, jotka pureksivat rautaa… Vaikea on ymmärtää, kenen järki ja kenen tahto on täällä vallitsevana! Väliin näyttää siltä, että ihminen tarvitsee tehdasta ja käyttää sitä hyväkseen, mutta heti näet taas, että ihmiset ja koko tehdas tottelevat perkelettä, ja hän nauraa riemuiten ja ilkeästi nähdessään sen mielettömän raskaan työn, jota ahneus vaatii.

Työmiehet sanovat toisilleen:

— Jo on aika mennä työhön!

Mutta miehet ovat aina työssä, — tai musertaa ja raiskaa työ heidät. Työ on raskasta, ja sitä heidän täytyy tehdä, vaan ihmisen järki on terävä ja nopea liikkeissään.

Usein kohoaa voitokkaasti ja huolettomasti ilmoille iloinen laulu tämän helvetillisen melun ja koneitten jytinän keskeltä, — ja minä hymyilen itsekseni, kun muistan Ivanushka konnaa valaskalan selässä matkalla taivaaseen etsimään ihmeellistä kasuarilintua.

Tehtaalaiset ovat kaikki reippaita miehiä, ja rohkeita, ja vaikka he puheissaan olivatkin ruokottomia ja hävyttömiä sekä usein juovuksissa, olivat he kuitenkin vapaata väkeä, jota ei tarvinnut pelätä. He eivät olleet pyhiinvaeltajain, maailman orjain kaltaisia, jotka loukkasivat minua nöyryydellään, särkyneellä hengellään, toivottomalla surullaan ja pikku vilpistelyllään asioissaan Jumalan ja toistensa kanssa.

Vaan nämät miehet olivat ajatuksissaan julkeita, ja vaikka orjamainen työ sai heidät riitelemään ja tappelemaankin keskenään, — niin jos päällystö vaan tohti rikkoa oikeuden vaatimuksia, asettuivat he kaikki yhtenä miehenä sellaista päällystöä vastaan.

Ja ne nuoret miehet, jotka kävivät Mihailan luona, olivat muista edellä, puhuivat korkeammalla äänellä kuin muut eivätkä pelänneet mitään. Silloin kun minä en ajatellut kansaa, en minä myös huomannut ihmisiä, vaan nyt huomaan heidät ja tahdon nähdä heidän erilaisuutensa, jotta jokainen esiintyisi minulle yksinäisenä. Olenko saavuttanut tarkoitukseni vai enkö? Heidän puheensa ovat erillaiset, jokaisella on omat kasvonsa, vaan usko heillä on sama ja aikomukset samat. Kiirehtimällä ja uutterasti näkyvät he rakentavan jotakin.

Jokainen heistä on ihmisille kynttilä, ja hauska olento kuin pieni kenttä metsässä eksyneelle; jokainen vetää älykkäämpiä työmiehiä puoleensa, ja kaikki Mihailan oppilaat ovat yhdessä asiassa yhtä mieltä, he nimittäin koettavat perustaa tehtaasen jonkinlaisen henkisen seurapiirin, kirkkaasti palavain ajatusten ahjon.

Tehtaalaiset ottivat alussa minut vastaan hyvin epäkohteliaasti, he huusivat ja nauroivat:

— Äh, sinä kirjava kärpänen! Hengellinen lude! Laiskuri! Muukalainen!

Kerran tuuppasi joku minua, minä en voinut sietää sitä, ja sellaisissa tapauksissa en minä sääli nyrkkiäni. Mutta vaikka voima miellyttää ihmisiä, niin eivät he kuitenkaan kunnioita nyrkkiä eikä se voi herättää heidän huomiotaan, ja niin olisin minäkin saanut kovasti selkääni, ellei Mihailan ystävä Gavrilo Kostin, punaposkinen nuori valaja, joka oli huomatumpia miehiä tehtaalla, olisi sekaantunut riitaan.

Minun niskaani hyökkäsi noin kuusi miestä, eivätkä he pelkästä hyväntahtoisuudesta uhkailleet minua, mutta silloin tuli Gavrilo Kostin viereeni ja alkoi puhua:

— Minkätähden te, toverit, ärsytätte tätä miestä? Senkötähden, että hän ei ole samanlainen työmies kuin me muut? Mutta siinä teette te väärin, toverit, teette väärin itseännekin kohtaan. Sillä meidän voimamme on — hyvässä ystävyydessä…

Hän piti lyhyen puheen, erittäin hyvän ja yksinkertaisen, aivan kuin olisi lapsille puhunut. Kaikki Mihailan ystävät käyttivät joka tilaisuutta hyväkseen ajatustensa kylvämiseen. Ja nytkin sai Kostin minun vastustajani arkailemaan, ja minun sydämeeni hän sytytti tulen, — joten minäkin aloin puhua:

— Minä en sentähden ruvennut munkiksi, että olisin tahtonut syödä itseni kylläiseksi, vaan siitä syystä, että sieluni oli nälkäinen! Minä olen nyt saanut nähdä, että kaikkialla on ikuinen työ ja jokapäiväinen nälkä, teeskentelyä ja rosvousta, surua ja kyyneleitä, raakuutta, ja hengellistä pimeyttä. Kuka on tämän näin asettanut, missä on meidän oikeutta harrastava, viisas Jumalamme, näkeekö hän ihmisten pohjatonta ja loppumatonta tuskaa?

Kansaa kokoontui yhä enemmän ja kaikki kuuntelevat vakavina. Vihdoin lopetin minä — ja vaikenin. Sitten sanoi vanha kaavailija Krjukoff Kostinille:

— Munkki näkee syvemmälti kuin sinä ja sinun toverisi! Hän puhuu perustuksia myöten. Huomasitko?

Minun oli hauska kuulla tuollaisia sanoja, ja Krjukoff taputti sitten minua olkapäälle lausuen:

— Sinä, veliseni, puhuit hyvin! Mutta leikkaa toki hiuksesi arshinan verran edes. Ilkeä sen pitäisi olla kulkea tuollainen heinäruko päässä, ja ihmisetkin sellaista nauravat.

Ja joku iloinen poika huusi:

— Tappelussakin ne ovat tiellä, ota sekin huomioon!

He laskevat leikkiä, ja viha on poistunut. Missä on naurua, siellä on ihmisiäkin; luontokappaleet eivät naura.

Nyt veti Kostin minut syrjään.

— Ole sinä, Matvei, varovainen sellaisia sanoja päästäessäsi, että niitten tähden vielä viedään vankilaankin.

Minä hämmästyin.

— Mitä?

— Vankilaan… Etkö tiedä? — Hän nauraa.

— Mistä syystä?

— Saadaksesi — tuomiosi!

— Etkö laskene leikkiä?

— Kysy Mihailalta, — sanoo hän sitten. — Minun täytyy nyt mennä työhön.

Hän läksi. Minä jäin ihmettelemään hänen puhettaan, en tahtonut sitä uskoa, mutta illalla Mihaila vahvisti sen todeksi. Koko illan kertoi hän minulle, miten ihmisiä on ankarasti ahdistettu. Sellaisten puheitten tähden kuin minä olin pitänyt, on kuolemallakin rangaistu, ja tuhansia ihmisiä on lähetetty pakkotyöhön Siperiaan. Mutta Herodes ei lakkaa vainoomasta, ja uskovaisten lukumäärä kasvaa.

Silloin minun sieluni kirkastui ja kaikkia Mihailan ja hänen tovereittensa puheita aloin minä nyt ymmärtää toisella tavalla. Ennen kaikkea — jos ihminen on valmis uskonsa tähden uhraamaan vapautensa ja henkensä, niin merkitsee se sitä, — että hän uskoo lujasti ja on samanlainen kuin ne marttyyrit, jotka muinoin kuolivat Kristuksen tähden.

Kaikki Mihailan puheet sopivat nyt hyvin yhteen, ne tuntuivat puhkeavan kukalle, ja virkistävät minun sieluani.

En tahdo sanoa, että minä heti ymmärsin niitä ja voin tunkeutua niitten pohjaan asti, mutta sinä iltana tunsin ensi kerran, että ne olivat minun henkeni sukulaisia, ja silloin tuntui koko maailma minusta Betlehemiltä, jota lasten veri tahrasi. Silloin minä myös ymmärsin sen palavan halun, joka asui Jumalan Äidissä, kun hän helvettiä katsellessaan pyysi Arkienkeli Mikaelilta:

— Arkienkeli, — sanoi hän, — päästä minut tuonne tuleen kiusattavaksi! Minä tahdon myös osani noista hirveistä tuskista!

Ja täällä en minä nähnyt syntisiä, vaan hurskaita: he tahtovat jaottaa helvetin maan tasalle, ja tästä syystä he myös ovat valmiit ottamaan helvetin tuskat kannettavikseen.

— Ehkä juuri siitä syystä ei nykyään olekaan pyhiä erakoita, — sanon minä Mihailalle, — että ihminen ei ole lähtenyt maailmasta vaan menee maailmaan?

— Sinulla on oikea usko, — vastaa hän, — ja sen pitää myöskin tulla kaikkien tekojen pohjaksi.

— Ottakaa minutkin yhteistyöhön teidän kanssanne, — pyydän minä.

Minä olen aivan haltioissani.

— Ei, — vastaa hän. — Odottakaa ja ajatelkaa; se on vielä liian aikaista. Jos te, teidän luonteellanne varustettuna joudutte vihollisen satimeen, niin turhaan saatte siinä potkia pitkät ajat. Päinvastoin on teidän nyt puheenne jälkeen paettava täältä. Teillä on vielä paljon, jota ette ymmärrä, ja meidän työhömme — ei teillä vielä ole aikaa. Teidät on vallannut ja teitä viehättää tämän työn kauneus ja suuruus, mutta — se onkin nyt kaikessa suuruudessaan teidän edessänne, — te olette nyt kuin torilla ja näette keskellä toria kaikkea luovan temppelin kaikessa äärettömässä kauneudessaan, vaan sitä rakennetaan hiljaisella, salaperäisellä ja tavallisella arkipäiväisellä työllä, ja jos te nyt, kun tunnette vielä hyvin huonosti yleisen rakennussuunnitelman, ryhdytte työhön, niin temppelin pääpiirteet katoavat, se näky, joka ei vielä ole sielussanne valmistunut, katoaa, ja työ näyttää teistä omia voimianne suuremmalta.