Front matter (continued 2)

Aamulla aikaiseen herättää minut Nifont.

— Isä igumen on, — sanoo hän, — antanut määräyksen sinusta. Mene nyt leipomahuoneesen, kas tämä rauhallinen munkki johdattaa sinua, hän on sinun esimiehesi. Pukeudu myös luostarin pukuun.

Minä pukeudun luostarin vaatteisiin, jotka sopivat hyvin, ja jätän pidetyt ja likaiset vaatteeni.

Katson esimiestäni. Hän on leveähartiainen, kömpelö, otsa ja posket syylissä ja näppylöissä, näitten välissä kasvaa harmaita karvoja, ja koko hänen kasvonsa ovat kuin lampaan villoilla peitetyt. Hän olisi näyttänyt hyvinkin naurettavalta, — mutta hänellä oli suuri otsa, jota peittivät syvät rypyt, tiukkaan puserretut huulet ja pienet, itsepäiset silmät.

— Nopeammin! — käskee hän.

Hänen äänensä on karkea, mutta rikkinäinen ja tulee kuin särkyneestä kellosta.

Nifont sanoo hymyillen:

— Hänen nimensä on — veli Miha! Jumala kanssanne!

Me tulimme pihalle, ja siellä oli pimeä. Miha kompastui johonkin esineesen ja alkoi vahvasti sadatella. Sitten kysyy hän minulta:

— Osaatko sotkea taikinaa?

— Olen nähnyt, kuinka eukot ovat sotkeneet, — vastaan minä.

Hän murisee:

— Akat! Teillä on aina ne akat, kaikkialla akat! Mutta heidän tähtensä on maailma tullut kirotuksi, se pitää muistaa!

— Jumalan äitikin oli — nainen.

— Hm.

— Ja paljon on myös naispyhimyksiä!

— Vai niin! Ja sinä kelpaat pirulle helvettiin!

Minä ajattelen kuitenkin, että hän on hyvin vakava ihminen.

Me saavumme leipomohuoneesen ja hän sytyttää tulen. Siellä oli kaksi suurta ammetta jauhosäkkien peitossa sekä pitkä hinkalo; ruisjauhoja oli kulittain ja vehnäjauhoja säkeissä. Täällä oli muuten roskaista ja likaista, kaikkialla oli hämähäkin verkkoja ja harmaata pölyä. Miha otti eräästä ammeesta säkin, heitti sen lattialle ja komensi:

— Opettele nyt! Kas — tässä on aluksi! Näetkö noita — rakkuloita? Se merkitsee, että taikina on valmista, se on noussut.

Sitten otti hän käsiinsä kulin jauhoja yhtä helposti kuin kolmivuotiaan pojan, pani sen ammeen laidalle, ratkoi säkin veitsellä ja huusi kuin tulipalossa:

— Kaada tuonne neljä ämpärillistä vettä! Ja sitten sotke!

Hän oli jo aivan valkea kuin kuurassa oleva puu. Minä heitin pois pappisviittani ja aloin kääriä ylös hihojani.

Mutta hän sanoo:

— Ei siitä mitään tule! Ota housut jalastasi!… Jaloilla!

— Mutta minä en ole käynyt pitkään aikaan saunassa.

— Eihän kukaan ole sinulta sitä vaatinutkaan.

— Mutta mitenkä minä likaisilla jaloilla?

Silloin raivostui hän:

— Olenko minä sinun esimiehesi vaiko sinä minun?

Hänellä on suuri suu, hyvät hampaat ja pitkät kädet, joita hän heiluttaa hyvin varoittavasti.

— No, koira vieköön, — ajattelen minä.

Minä pyyhin hieman jalkojani märällä rievulla, menin ammeesen ja alan polkea taikinaa. Mutta esimieheni kulkee pitkin leipomahuonetta ja rähisee:

— Kyllä minä sinut vielä nöyrrytän, naisen poika!… Kyllä minä opetan sinulle rauhallista viisautta!

Minä sotkin yhden ammeen — ja toinen oli valmis alettavaksi. Minä aloin sotkea sitä, — siihen pantiin vehnäjauhoja, ja sitä piti käsillä sotkea. Minä olin vahva poika, mutta en tottunut tällaiseen työhön. Jauhot takertuivat minun nenääni, suuhuni, korviini, silmiini, minä tulin kuuroksi ja sokeaksi, hiki valuu virtana ja se tippuu taikinaan.

— Eikö täällä ole riepuja, — kysyn minä, — joilla voisi hikeä pyyhkiä.

Miha suuttuu:

— Kyllä me laitamme sinulle samettisen pyyhinliinan! Tämä luostari on ollut olemassa kaksi sataa kolmekymmentä kaksi vuotta — ja odottanut koko tämän ajan sinun määräyksiäsi!

Minua alkoi naurattaa.

— Enhän minä itseäni varten! Muuthan ne tämän leivän saavat syödä!

Hän lähestyi minua karvat pystyssä kuin piikkisika, vapisee ja tiuskasee:

— Pyyhi säkkiin, jos sinua haluttaa. Mutta minä ilmoitan igumenille sinun röyhkeydestäsi!

Tuo mies kummastutti minua siihen määrään, ett'en minä edes loukkaantunut hänen puheistaan. Hän teki työtä uupumatta, pusseja käsitteli hän keveästi kuin tyynyjä, hän oli yltäänsä jauhoissa, murisee ja haukkuu sekä kiirehtii ehtimiseen minua.

— Liiku nopeampaan!

Minä tein työtä, että pääni oli pyörällä.

Ensimäiset päivät tuntuivat minusta raskailta. Leipomohuone oli ruokasalin alla kellarikerroksessa, sen katto oli holvattu ja matala, siinä oli — yksi ainoa ikkuna ja sekin lujasti kiinni suljettu; ilmaa oli siellä vähän, jauhon tomu oli sekaantunut synkkiin varjoihin, ja kaiken tämän keskessä liikkui Miha varpaillaan kuin karhu, tuli levitti uunista himmeätä valoaan ja siellä tuntui ahdistavan — painajainen eikä työ. Ja koko ajan olemme me kahdestaan täällä, harvoin kukaan tulee meitä katsomaan ja vielä harvemmin komennetaan ketään auttamaan meitä. Viran puolesta käymme me joskus kirkossa, ja Miha opettaa minua joka päivä — aivan kuin vääntäisi paksua köyttä. Hän on kuin tulessa, säihkyy vihaa maailmaa vastaan, ja minä kuuntelen hänen puheitaan sekä olen sisäpuoleltani jo paksun noen peitossa.

— Ihmiset ovat lakanneet olemasta sinua varten, — puhuu hän, — he siellä maailmassa rypevät synnissä, vaan sinä olet paennut maailmaa. Mutta vaikka sinä oletkin ruumiillisesti eronnut siitä, ei se riitä, sillä sinun täytyy ajatuksissakin luopua siitä, unohtaa se. Jos alat ajatella ihmisiä, niin heti johtuu mieleesi nainen, ja naisen tähden on maailma sidottu ijankaikkisesti synnin pimeyteen!

Minä olen tuskin saanut suuni auki, kun hän jo huutaa:

— Ole vaiti! Kuuntele tarkasti ja kunnioituksella kokeneen ja vanhemman miehen puhetta! Minä tiedän, että sinä haluaisit taas murista Jumalan äidistä! Mutta Kristus antautuikin ristinkuolemaan juuri siitä syystä, että hän oli syntynyt vaimosta eikä tullut pyhänä ja puhtaana alas taivaasta. Ja koko maassa olemisensa aikana koetti hän säilyttää rauhaa noiden ruojain, akkojen kanssa. Hänen olisi pitänyt heittää samarialainen vaimo kaivoon eikä puhella hänen kanssaan, ja syntiselle vaimolle kivestä otsaan, — niin maailma olisi tullut pelastetuksi.

— Eihän tuo ole kirkon oppia!

— Ja minä sanon sinulle vielä kerran, että — pidä suusi kiinni! Mistä sinä tiedät, mikä on kirkon oppia mikä ei? Kirkko on kokonaisuudessaan valkean papiston käsissä, huorintekijäin ja narrien vankina; he käyvät tuolla ulkona silkkisissä viitoissa, aivan kuin naiset hameissa! Vääräoppisia ovat he kaikki ja sopivat paljoa paremmin tanssimaan katrillia kuin kirjoittamaan kirkollisia sääntöjä! Ja voiko nainut mies milloinkaan ajatella puhtaasti Herraa ja hänen tekojaan? Ei, hänellä ei ole voimaa siihen, sillä hän jatkaa haureuden suurta syntiä, jonka vuoksi Herra juuri karkoittikin ihmiset paratiisin yrttitarhoista. Saman synnin tähden olemme me heitetyt ikuiseen vaivaan, tuomitut hammasten kiristykseen ja perkeleen piinattaviksi, ja olemme niin sokaistut, ett'emme näe Jumalan kasvoja ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Papit, — jotka itse tekevät syntiä siittäen lapsia vaimoista, — vievät täten maailman kadotuksen reunalle, ja saadakseen työnsä laillisesti tunnustetuksi, ovat he väärentäneet kaikki lait!

Yhä useammin alkaa tuo mies heitellä minua kivillä, hän laskee kokonaisia taloja minun päähäni, ja minun on sangen vaikeata ja raskasta olla ja kuunnella hänen puheitaan.

— Mutta — Jumalahan sanoi: menkäät, lisääntykäät ja täyttäkää maa.

Opettajani muuttuu taaskin aivan siniseksi kasvoiltaan, polkee jalkaa ja huutaa:

— Sanoi, sanoi!… Mutta tiedätkö sinä lurjus, miten hän sanoi? Hän sanoi näin: kantakaa hedelmää, lisääntykää ja täyttäkää maa; minä annan teidät perkeleen valtaan ja olkaat kirotut nyt ja aina ijankaikkisesta ijankaikkiseen. — Kas niin hän sanoi! Mutta kirotut haureudenharjoittajat ovat väärentäneet Jumalan lainkin! Oletko nyt ymmärtänyt tuon inhoittavan valheen?

Hän syyti herjauksia minulle ja oli musertaa minut. Kaikki pimenee ympärilläni. Minä en voinut uskoa häntä, mutta minulla ei myöskään ollut voimia kumota hänen väitteitään — ja siitä syystä minä olin kuolla hänen intohimonsa poltteesen. Minä koetan vedota raamattuun, mutta hän on heti — riistänyt minulta aseet. Raamattu on — kirjava kukkatarha; jos tahdot punasia — niin niitä on, jos taas valkeita — niin kyllä nekin kukkivat. Minä olen mykkänä hänen edessään, mutta hän riemuitsee ja hänen silmänsä palavat kuin suden silmät. Ja yhä me vaan olemme työssä: minä sotken taikinan, hän leipoo leivän ja panee sen uuniin. Hän alkaa kiinnittää huomiotani leipomiseenkin, mutta minä panen vaan leipiä hyllylle ja poltan siinä hommassa käteni. Minä olen taikinan vallassa, yltäänsä jauhossa, sokea ja kuuro ja väsymys estää minut täydellisesti ymmärtämästäkään.

Muita munkkeja tulee usein katsomaan meitä, he puhuvat ivallisesti ja nauravat. Miha haukkuu ilkeästi jokaista ja ajaa leipomahuoneesta ulos, mutta minä sain — aina olla tulessa. Ja siitä syystä tulinkin minä yrmeäksi, minulla oli vaikea tulla toimeen Mihan kanssa, minä en häntä rakastanut vaan — pelkäsin.

Jonkun kerran kysyi hän minulta:

— Näetkö sinä unissasi alastomia naisia?

— En, — en minä näe.

— Nyt sinä valehtelet! Minkätähden sinä valehtelet?

Hän suuttuu, kiristelee hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:

— Valehtelija ja lurjus!

Minä ihmettelin häntä kauvan. Vai vielä alastomia naisia! Mies saa olla työssä kello kolmesta aamulla kymmeneen illalla, ja kun vihdoin pääset maata, niin joka paikka särkee kuin köyhillä talvella, ja hän puhuu vielä — naisista!

Kerran menin minä asialle aittaan — siellä oli kellarikerroksessa leipomahuoneen vieressä pimeä aitta — ja näen, että aitan ovi oli auki ja siellä sisällä paloi lyhty. Minä avoin oven ja näin Mihan makaavan vatsallaan lattialla ja huutavan:

— Vapahda minut naisesta, Herra, minä rukoilen Sinua, vapahda!…

Minä vetäydyin luonnollisesti heti pois, enkä voinut ymmärtää, mikä hätä hänellä oli.

Vihan vimmalla puheli hän aina naisista, käytti heistä hävyttömiä ja julkeita sanoja, sylki aina kun heitä mainitsi, ja hänen sormensa koukistuivat ja haparoitsivat ilmaa aivan kuin hän ajatuksissaan olisi niillä musertanut ja raadellut naisen ruumista. Minusta tuntuu sietämättömältä kuulla tuollaista puhetta, se oli tappaa minut. Minä muistelen vaimoani ja meidän onnellisia kyyneleitämme ensimäisenä avioyönä, toistemme hiljaista ja ihanaa kunnioittamista, suurta iloa…

— Eiköhän se olekin Sinun ihana lahjasi ihmiselle, o Herra!?

Minä muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, hänen yksinkertaisuuttaan ja itken kyyneleitä kaikkein naisten tähden. Sitten ajattelen:

— Kun igumen kutsuu minut keskustellakseen kanssani, niin kerron hänelle kaikki.

Mutta hän ei kutsu. Päivät kuluivat, aivankuin sokeat, jotka kulkevat metsässä ahtaalla polulla toinen toisensa jälestä, mutta igumen ei vaan kutsunut minua. Minun sielunikin oli pimeydessä.

Siihen aikaan — minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias — ilmaantuivat ensimäiset harmaat hiukset päähäni.

Minun haluttaa puhella tuon kauniin munkin kanssa, mutta minä näen hänet ainoastaan harvoin ja silloinkin vilaukselta — hänen ylpeät kasvonsa näyttäytyvät, ja minun tuskani alkaa näkymättömänä varjona seurata niitä.

Minä kysyin Mihalta hänestä.

— Ahaa-a!… — huutaa Miha. — Tuoko? Niin, siinä on yksi elukka tässä hurskaassa elämässä! Sotaväestä ajettiin hän pois korttipelin vuoksi, ja naisjuttujen tähden karkoitettiin hän hengellisestä akatemiasta. Oppinutko, on! Upseerista tuli hän akatemiaan. Tshudovoin luostarissa voitti hän pelissä kaikki munkit ja tuli sitten tänne seitsemän ja puoli tuhatta ruplaa taskussa. Sitten lahjoitti hän luostarille maata ja ansaitsi sillä tavalla suurta kunnioitusta. Täällä pelaa hän myös korttia — ja igumen, muonavarain hoitaja sekä rahastonhoitaja hänen kanssaan. Ja eräs tyttö käy säännöllisesti hänen luonaan… Oi sitä kurjuutta! Hänellä on oma koppinsa, ja siellä elää hän, miten haluttaa. Oi, mikä kelvoton hän on!

Minä en uskonut tuota, en voinut uskoa.

Kerran pyydän minä muonavarain hoitajan isä Isidorin hankkimaan minulle pääsyn igumenin puheille.

— No, mistä sinä sitten haluat puhua?

— Uskon asioista.

— Mitä — uskon asioistako?

— Minun tekisi mieleni kysyä yhtä ja toista.

Hän katsoo minua ylhäältä alas; hän oli päätään pitempi minua, laiha, luiseva, ja hänellä oli viisaat ja ilvehtivät silmät, käyrä nenä ja pitkä, teräväksi leikattu parta.

— Puhu suoraan — pääseekö liha voitolle?

Heillä oli aina liha mielessä!

Minua ei juuri haluttanut, mutta kerroin kuitenkin lyhyesti hänelle muutamia epäilyjäni. Hän näytti synkältä, mutta hymyili samalla.

— Tuollaista vastaan, poikani, on rukous paras — keino, ja rukouksella voit sinä parantaa sieluasi. Mutta ottaen huomioon sinun ahkeruutesi ja tavattoman pyyntösi, lupaan minä kuitenkin ilmoittaa siitä igumenille. Odota!

Sana "tavaton" kummastutti minua, ja minä tunsin siinä tyhjyyttä sekä vihamielisyyttä itseäni vastaan.

Pian kutsutaankin minut igumenin luokse, hän katselee minua tarkasti, kun kumartelen hänelle, ja puhuu sitten mahtavasti:

— Isä Isidor on ilmoittanut minulle sinun haluavan keskustella uskon asioista minun kanssani…

— Niin, mutta en minä tahdo väitellä…

— Elä keskeytä vanhemman puhetta! Jokainen mietiskely kahden eri asian välillä on jo väittelyä, ja jokainen kysymys — ajatuksen viettelijä, — kuuluu, ell'ei sen esine näytä jokapäiväiseen veljelliseen elämään kuuluvaksi, juokseviin asioihin. Täällä teemme me työtä ystävyydessä, koetamme yllä pitää ruumistamme, jotta sielumme ajallinen olo siinä olisi mieliksi Herralle, ja sitten rukoilemme me Häneltä laupeutta syntiselle maailmalle. Meillä ei ole viisauden koulu, vaan työn; emmekä me tarvitsekaan viisautta, vaan hengen yksinkertaisuutta. Minä tunnen sinun väittelysi veli Mihailan kanssa enkä voi yllyttää sinua jatkamaan niitä. Mittaa oman ajatuksesi röyhkeys, jotta et lankeisi kiusaukseen, sillä ei uskolla sidottu, vaan hillitsemättömän vapaa sielu on perkeleen terävimpiä aseita. Järki — on lihasta, ja liha — perkeleestä, mutta sielun voima — on Jumalan hengestä. Ja hurskas saa nähdä ilmestyksen mietiskelyn kautta. — Veli Mihaila, sinun esimiehesi, on ankara munkki, todellinen kiivastelija ja veli, sekä kaikkein rakastama töittensä tähden. Mutta minä määrään nyt sinulle katumustöitä — päivätöittesi päätyttyä pitää sinun vasemman puoleisen alttarin ääressä ristiinnaulitun edessä lukea rukouksia Jeesukselle kolmasti yössä kymmenenä yönä. Sitten määrätään sinulle käyntejä ankaruudestaan kuuluisan munkin Mardarin luona, — myöhemmin sanon ajan ja päivät. Oletko ollut tekemisissä meidän taloudenhoitajan kanssa? Mene rauhaan, minä pidän sinut mielessäni. Sinä sanoit, ett'ei sinulla ole vanhempia? No, mene nyt, minä rukoilen puolestasi! Toivo parasta!

Minä palasin leipomoon ja aloin punnita kuulemaani puhetta sekä havaitsin sen — keveäksi.

Ehkä voi järki eksyä totuutta hakeissaan, mutta eihän ole ihmisen arvon ja hurskauden mukaistakaan elää pelkkänä rumpunakaan. Rukoukseen taipuvaa mietiskelyä aloin minä tähän aikaan ymmärtää, se oli kuin sieluni sydän, jonne juuret ovat tarttuneet kiinni ja josta ajatus koettaa nousta ylöspäin kuin hedelmäpuu. Omasta sielustani en minä löytänyt mitään itselleni vihamielistä tai käsittämätöntä, mutta minä tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielisyyttä maailmassa, ulkopuolella itseäni. Mutta että veljet rakastaisivat Mihailaa, — se oli ilmeinen valhe. Sillä vaikka minä olin syrjässä enkä sekaantunut kenenkään kanssa puheluihin, niin kuitenkin — kaikkea silmällä pitäen, — huomasin, että pappiskokelaat ja palvelijatkin halveksivat Mihailaa, pelkäsivät ja inhosivat häntä.

Minä näen myöskin, että luostarissa vallitsivat taloudelliset periaatteet: luostari teki metsäkauppoja, vuokrasi maata talonpojille, harjoitti kalanpyyntiä järvessä; sillä oli mylly, ryytimaa ja suuri hedelmäpuutarha; se myi omenia, marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljeksiä noin viisikymmentä, ja koko väki oli vahvaa, työteliästä, ukkoja oli vähän — ainoastaan paraattia varten ja jotta rukoilijoista ei olisi puutetta. Munkit juovat viiniäkin ja seurustelevat ahkerasti naisten kanssa; nuoremmat juoksevat yökaudet ulkona, vaan vanhemmat ottavat naisia vastaan kopeissaan, jonne he saapuvat lattian pesijöinä; — ja luonnollisesti käyttävät he toivioretkillä oleviakin naisia. Mutta tämä ei ole minun asiani enkä minä tahdo heitä tuomita, sillä minä en näe siinä mitään syntiä, vaan — valheellisuus on minulle vastenmielistä. Palvelijoita on paljon, työt ovat raskaita, eikä väki voi niitä kestää vaan — karkaa. Niinä kahtena vuotena, jotka minä luostarissa vietin, karkasi yksitoista miestä; pari kuukautta ovat he luostarissa — ja sitten saavat jalat alleen. Raskasta!

Luonnollisesti oli näillä Jumalan miehillä myöskin syöttejä: päämunkki Iosaf vainajan kahleet, jotka paransivat luuvalon polvista, kalotti, jota hän oli pitänyt päässään, paransi päänsäryn, ja metsässä oli hyvin kylmä lähde, — jonka vesi, kun sillä valeli, vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Jumalan äidin taivaasen astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisia varten; päämunkki Mardari ennusteli tulevia asioita ja lohdutteli ihmisiä murheissa. Kaikki oli, niin kuin olla pitikin, ja keväällä, toukokuussa, tuli kansa suurissa joukoissa meidän luokse.

Keskusteltuani vielä igumenin kanssa halutti minun lähteä toiseen luostariin, joka olisi köyhempi ja yksinkertaisempi ja jossa ei olisi niin paljo työtä; jossa munkit olisivat lähempänä kutsumustaan ja tuntisivat maailman synnit, mutta erityiset asianhaarat estivät minua.

Minä tulin äkkiä tuttavaksi erään luostariveljen Grishan kanssa, — joka työskenteli luostarin konttoorissa. Minä olin aikoja sitten kiinnittänyt huomioni häneen: veljien keskuudessa kulki tämä nuorukainen aina nopeasti ja äänettömästi, ja hänellä oli savun väriset silmälasit, kasvot, jotka eivät herätä huomiota, ja muuten oli hän köyryselkäinen. Hän kulki pää alas painuneena aivan kuin ei olisi halunnut nähdä mitään muuta kuin sen tien, jota kulki.

Sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin minä olin käynyt igumenin puheilla, tulee tämä Grisha leipomohuoneesen, — Mihaila oli mennyt isä rahastonhoitajan puheille rahastoon, — ja tervehdittyään minua hiljaisella äänellä kysyi hän:

— Olitteko, veliseni, igumenin luona?

— Olin.

— Puheliko hän paljonkin kanssanne?

— Ei.

— Ajoiko hän sitten ulos teidät?

— Minkätähden?

Hän hämmästyi, korjasi silmälasejaan ja sanoi:

— Antakaa Kristuksen tähden anteeksi.

— Onko hän sitten ajanut teidät ulos?

Hän nyökäyttää myöntävästi päätään.

Sitten istui hän aivan köyryssä laarin reunalle, yski kuivasti ja naputteli sormillaan laarin seinään, ja minä aloin kertoa hänelle, mitä igumen oli minulle puhunut. Mutta silloin hyppäsi hän äkkiä ylös, suoristi itsensä kuin vieteri ja alkoi puhua tulisesti ja heleällä äänellä:

— Minkähäntähden tätä paikkaa kutsutaan — sielujen pelastuspaikaksi, jos täällä kaikki on järjestetty rahoille ja me elämme rahain tähden kuin maailmakin? Minä pakenin kauppamaailmasta tänne, tahdoin välttää kaupan syntiä, mutta täälläkin asettuu se minua vastaan, — ja minne minä nyt pakenisin?

Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän kertoo nopeasti itsestään: kauppiaan poika, käynyt kauppakoulun ja isä oli antanut hänelle paikan liikkeessään.

— Kaikellaisilla pienillä tavaroilla, — puhuu hän, — olisin minä mielelläni alkanut tehdä kauppaa, mutta — viljakauppaa minä häpesin ja inhosin! Vilja on välttämätöntä kaikille, ja sitä pitää koota yksiin käsiin, jotta voitaisiin kiristää voitto ihmisten hädästä! Isä oli musertavinaan minut, mutta ahneus musersikin hänet. Minulla oli sisko, gymnaasilainen, iloinen ja reipas, joka teki tuttavuuksia ylioppilaitten kanssa ja luki romaaneja, ja hänelle sanoi isä kerran aivan odottamatta: "jätä lukeminen sikseen, Lisaveta, minä olen löytänyt sulhasen sinulle." Tyttö itkemään, riitelemään ja huutaa: "Minä en tahdo sulhasta!" mutta silloin tarttuu isä hänen — hiuspalmikkoonsa ja sai asiansa vihdoin niin pitkälle, että sisko alistui. Sulhanen oli — rikkaan teekauppiaan poika, karsosilmäinen, tavattoman iso herra, oikea grobiaani, joka aina kehui rikkauksiaan. Lisaveta oli hänen rinnallaan kuin hiiri koiran rinnalla, ja sitäpaitsi ei tuo mies ollenkaan miellyttänyt häntä. Mutta isä sanoo: "Hupsu, hänellä on kauppa monissa kaupungeissa Volgan varrella." No niin, he vihittiin, mutta juhlapäivällisen aikana lähti tyttö huoneesensa ja ampui siellä pistoolilla rintaansa. Minä tapasin hänet vielä hengissä ja hän sanoi minulle: "Hyvästi Grisha; elämä olisi hyvin hauskaa, mutta nyt se on hirveätä, minä en voi, en voi elää!"

— Muistan, — puhui hän hyvin nopeasti, — mitenkä minä ikäänkuin paetakseni tapahtunutta katselin uuniin päin. Hänen kasvonsa olivat minun edessäni — aivan kuin muinaisaikuiset, sokeat kasvot, uuni oli täynnä tulta syökseviä pahoja kieliä, se ulisi, halot vinkuivat ja kihisivät. Ja tulessa näen minä oman siskoni ja ajattelen suuttuneena: minkätähden ihmiset musertavat ja tappavat toisiaan?

Ja Grishan sanat putoilevat tiheästi kuin syksyn kuivat lehdet:

— … Isä raivostui, hän polki jalkaa ja huusi: "hän on häpäissyt isänsä, hän on tappanut itsensä!" Ja vasta hautajaisten jälkeen, nähtyään, että koko Kasan tuli saattamaan Lisavetaa ja kaunisti seppeleillä hänen hautakumpunsa, tuli hän järkiinsä. — "Jos", sanoi hän, "koko kansa oli hänen puolellaan, niin merkitsee se sitä, että minä olen konna tyttäreni rinnalla!"

Grisha itkee, pyyhkii silmälasejaan, ja hänen kätensä vapisevat.

— Ennen tätä onnettomuutta uneksin minä jo luostariin menoa, ja nyt sanoin minä isälle: laskekaa minut menemään! — Hän torui ja pieksi minua, mutta minä sanoin lujasti: minusta ei ole kauppiaaksi, laskekaa minut menemään! Kun Lisavetan esimerkki tämän lisäksi peloitti häntä, antoi hän minulle vapauden, ja — nyt olen minä neljän vuoden kuluessa kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käydään kauppaa, enkä minä löydä sielulleni lepoa. Maalla ja Jumalan sanalla tehdään kauppaa, hunajalla ja ihmeillä… Minä en voi nähdä tällaista!

Hänen kertomuksensa herätti taas minunkin sieluni. Vähän olin minä näitä asioita ajatellut täällä luostarissa, jossa työ rasitti minua ja sai levottomat ajatukset asettumaan, — mutta nyt ne äkkiä heräsivät taas eloon.

Minä kysyn Grishalta:

— Missä on meidän Herramme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta kuin ihmisten itsepintaista ja järjetöntä tyhmyyttä, pientä petosta ja suuria onnettomuuksia, — mutta missä on Jumala?

Mutta silloin ilmeni paikalle Mihaila, joka ajoi meidät erilleen.

Siitä päivästä lähtien alkoi Grisha usein juosta minun luokseni, minä kerroin hänelle mielipiteeni, vaan ne kauhistuttavat häntä ja hän neuvoo minua sovintoon. Minä sanon:

— Minkätähden ihmisillä on niin paljon surua?

— Syntien tähden, — vastaa hän. — Ja kaikki ihmiset saavat Jumalan kädestä — nälän, tulipalot, onnettomat kuolemantapaukset, tulvat — kaikki!

— Mutta onkohan Jumala onnettomuuksien tuoja maan päälle?

— Muistele Jobia, onneton! — kuiskaa hän minulle.

— Job ei kuulu minulle, — vastaan minä. — Hänen sijassaan olisin minä sanonut Herralle: elä pelota, mutta vastauskin olisi ollut selvä — missä on tie Sinun luoksesi. Sillä minulla on seitsemän poikaa, jotka Sinä olet voimallasi luonut kaltaisiksesi, — eläkä sinä nyt alenna itseäsi työntämällä luotasi lastasi!

Grisha itkee minun tyhmän röyhkeyteni tähden, ja syleilee minua.

— Rakas veljeni, — kuiskaa hän, — minä pelkään ja kauhistun sinun tähtesi. Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat perkeleestä!

— Minä en usko perkeleesen — jos Jumala kerran on kaikkivoipa…

Hän tuli yhä enemmän haltioihinsa, ja minä pidin paljon hänestä, sillä hän oli hienotunteinen ja hellä ihminen.

Minä suoritin siihen aikaan katumustyötäni. Päivätyöni päätyttyä — menen minä kirkkoon. Veli Nikodim avaa minulle oven ja sulkee sen sitten saaden temppelin hiljaisuuden häiriytymään raudan kilahtelevasta helinästä. Minä jään oven luokse odottamaan, kunnes tuo helinä on asettunut, ja lähden sitten hiljalleen ristiinnaulitun luokse, istun lattialle hänen eteensä, — sillä minulla ei ole voimaa seisoa, joka jäsen särkee työstä, eikä minua miellytä katumusrukouksien lukeminenkaan. Minä vaan istun polviani syleillen, katselen unisilla silmillä eteeni ja ajattelen Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä ja yöt kuumat, vaan — täällä oli viileä varjo, siellä täällä välkkyvät ja tuikkailevat lamput; niitten sinertävät tulet kohoavat ylöspäin, aivankuin tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle — taivaasen, luokse kesäisten tähtien. Kuulen hiljaista rukouksen lukemista, se kaikuu täällä harvoin, ja minusta tuntuu, kuin joku eläisi täällä temppelissä näkymättömänä ja pitäisi salaisesti silmällä lamppujen vienoa valoa. Tässä lämpimässä hiljaisuudessa ja pimeydessä värähtelevät pyhäinkuvien kasvot aivankuin niitten eteen olisi ilmaantunut jotain epävarmaa. Aavemaiset varjot koskettelivat hiljalleen minun kasvojani ja leijailivat sitten ilmassa kypressin ja öljypuun ihanana tuoksuna ja pyhänä suitsutuksena. Kulta ja vaski tulivat pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, hopea hohtaa lämpimästi ja hyväilevästi, ja kaikki sulaa ja virtaa yhteen jonkun suuren unelman leveäksi lähteeksi. Temppeli vapisee kuin paksu hyvänhajuinen pilvi, ja tämä vapistus muuttuu vähitellen minulle käsittämättömän rukouksen hiljaiseksi hyminäksi. Minun päätäni huimaa tämä varjojen tanssi, ja lattialta kohottaa minut ylös ihana uni.

Mutta ennenkuin soitetaan aamujumalanpalvelukseen, lähestyy minua äänetön veli Nikodim, herättää minut koskettamalla hiljaan päähäni ja sanoo:

— Mene Jumalan nimeen!

— Anna anteeksi, veli, minä olen taaskin nukkunut!

Minä lähden horjuen kävelemään, Nikodim tukee minua ja sanoo tuskin kuultavasti:

— Jumala antaa sinulle anteeksi, elättäjäni.

Nikodim oli ukko, joka ei herättänyt huomiota, hän kätki itsensä kaikilta ja kaikkia kutsui hän "elättäjäkseen".

Kerran kysyin minä häneltä:

— Rukoiletko sinä Nikodim sentähden, että olet pyhästi luvannut rukoilla?

— En, — vastaa hän, — vaan rukoilen rukoilemisen vuoksi.

Ja sitten huokasi hän syvään:

— Jos tietäisin, miten pitää puhua, — niin puhuisin.

— Mutta minkätähden sinä pakenit maailmaa?

— Muuten vaan.

Ja jos häneltä alkaa kysellä enemmän, niin hän ei vastaa, vaan katselee silloin tällöin syyllisyyden ilme kasvoissa sinua ja sanoo hiljaan:

— En tiedä, elättäjäni!

Sinun tulee mieleesi ajatus:

— Ehkä tämäkin ihminen on etsinyt vastauksia kysymyksiin…

Ja silloin haluttaa lähteä karkuun koko luostarista.

Mutta sinne ilmaantuu vielä uusi herra — äkkiä kuin pallo yli muurin — tuollainen vahva hulivili, reipas ja lyhytkasvuinen. Hänellä oli pyöreät silmät kuin tarhapöllöllä, kyömynenä, vaaleat hiukset, tuuhea parta, hohtavat hampaat, ja alituinen hymy asui hänen huulillaan. Hän ilahuttaa pilapuheillaan kaikkia munkkeja, puhuu erittäin mielellään naisista, tuo heitä öisin luostariin, tuottaa viinaa suunnattomat määrät ja on kaikissa toimissaan hyvin ketterä.

Minä katselen häntä ja sanon:

— Minkätähden sinäkin olet tullut luostariin?

— Minäkö? Saadakseni syödä!

— Leipää saadaan työn teolla!

— Sen on Jumala jättänyt talonpoikain asiaksi, — vastasi hän, — mutta minä olenkin porvari, ja olenpa vielä sen lisäksi palvellut pari vuotta valtiokonttoorissa, niin että pidän itseäni vähän niinkuin esimiehenä!

Minä aloin tutkia tuota huvitusmestaria, — halusin nimittäin nähdä kaikki ne vieterit, jotka ihmisiä liikuttelevat. Kun minä olin tottunut työhöni, alkoi Mihaila yhä enemmän laiskiintua ja juoksi aina pakoon, ja vaikka työ oli minulle yksikseni raskasta, oli se kuitenkin hauskempaa. Ihmiset tulivat nyt vapaasti leipomoon, ja minä sain tilaisuuden seurustella heidän kanssaan.

Me kolme olimme nyt useimmin yhdessä, Grisha, minä ja iloinen Serafim. Grisha on haltioissaan ja huitoo käsillään, Serafim viheltää, silittelee hiuksiaan ja hymyilee.

Kerran kysyin minä häneltä:

— Kuulehan, Serafim, uskotko sinä, senkin maankiertäjä, Herraan?

— Odota kolmekymmentä vuotta, ja kysy sitten, — vastaa hän. — Kun kuudennellakymmenellä saan halvauksen, niin silloin varmasti tulen tietämään uskonko vai enkö, mutta nyt en sitä ymmärrä. Eikä minun haluta — valehdellakaan.

Ja sitten alkaa hän kertoa merestä. Hän kertoo siitä kuin suuresta ihmeestä, merkillisillä sanoilla, hiljaa ja taas kovemmalla äänellä, pelolla ja rakkaudella, ja koko ajan leimuaa hän ilosta, muuttuu tähden kaltaiseksi. Me kuuntelemme ääneti häntä ja me tulemme samalla surumieliseksi kuullessamme hänen kertomuksiaan tuosta majesteetillisesta, elävästä kauneudesta.

— Meri, — sanoi hän tulisesti, — on maan sininen silmä, joka on suunnattu taivaitten etäisyyteen, tarkastelee maan yläpuolella olevia avaruuksia, ja sen pinnalla, joka on elävä ja herkkä kuin sielu, kuvastuvat tähtien leikit — ja lentotähtien salaperäinen juoksu. Ja jos kauvan katselet aaltoavaa merta, niin taivaskin näyttää etäiseltä valtamereltä ja tähdet ovat — sen kultaisia saaria.

Grisha kuuntelee kalpeana häntä, ja hymyillen kuin kuu hiljaista hymyä virkkaa hän vihdoin surullisesti.

— Ja kaikkien näitten salaperäisten kauneuksien edessä me vaan — teemme kauppaa! Ei mitään muuta… O, Herra!…

Tai alkaa Serafim puhua Kaukaasiasta — esittää meille tuon synkän ja kauniin maan, sadunomaisen paikan, jossa helvetti syleilee paratiisia, jossa helvetti ja paratiisi ovat tehneet keskenään rauhan, loistavat yhtäläisinä kauneudessaan ja ylpeilevät majesteetillisyydessään.

— Kaukaasian näkeminen, — lausuu Serafim, — merkitsee sitä, että näemme maan todellisen silmän, jossa — vastaan sanomatta — sulavat yhdeksi ainoaksi hymyilyksi lapsen sielun lumivalkea puhtaus ja perkeleellisen viisauden ylpeä nauru. Kaukaasia on paikka, — jossa ihmisen voimat koetellaan: heikko sielu siellä masentuu ja vapisee kauhusta maan voimien edessä, vaan väkevä saavuttaa vielä suuremman väkevyyden, tulee korkeaksi ja teräväksi kuin vuori, joka kohottaa timanttihuippunsa taivaan avaruuksia kohden; ja tuo huippu on — ukkosen valtaistuin.

Grisha huokaa ja kysyy hiljaa:

— Kuka näyttää sielulle tien, jota pitkin sen pitää kulkea? Pitääkö mennä maailmaan, vaiko pois maailmasta? Minkä pitää hyväksyä ja minkä hylätä?

Serafim hymyilee hajamielisesti valoisaa hymyään:

— Ei auringon voimat vähene eikä kasva siitä, että sinä, Grishuha, taivasta katselet; elä siis myöskään sielun teitä murehdi, poikaseni.

Minä ymmärrän Serafimin — enkä ymmärrä. Siitä syystä kysynkin vihaisesti häneltä:

— No, entä ihmiset, millaiset ne ovat sinun mielestäsi? Minkä kaltaiset?

— Mitä — ihmisetkö? Ihmiset ovat kuin heinä, kaikki erillaisia. Sokean mielestä on aurinkokin musta. Joka ei ole tyytyväinen itseensä, ei hän ole tyytyväinen Jumalaankaan. Ja muuten, nuoria ihmisiä — kolmen vuotista Ivania ei vielä voi kutsua sukunimeltään.

Hänellä on sanansutkauksia kuin Savelkalla — hänen suunsa on niitä täynnä ja hän kylvää niitä ympärilleen kuin omenapuu kukkiaan. Niin pian kuin teet hänelle vakavan kysymyksen, alkaa hän heitellä sanansutkauksiaan kuin ruohoa heitetään lapsen haudalle. Hänen myöntyväisyytensä ärsytti minua, minä suutuin, mutta se piru vaan nauroi.

Kerran sanoin minä kiukussani hänelle:

— Minkätähden sinäkin, laiskuri, täällä vetelehdit? Aivan ilmaiseksi saat sinä täältäkin leipäsi!

— Joka meillä syö omaa leipäänsä, hän on aina nälässä, — kuuluu vastaus. — Talonpojat kylvävät vuosisadat viljaa, mutta eivät rohkene syödä sitä. Mutta etten minä pidä työnteosta, — se on totta. Minä olen nimittäin nähnyt, että ken on ruvennut työhön, ei siitä ole tullut sen rikkaammaksi, vaan joka on paljon nukkunut, hän on — Jumalan kiitos — myöskin tyytyväinen! Sinäkin, Matvei, voisit ottaa varkaan veljeksesi, jos sinua miellyttäisi toisen oma.

Jos rupeet väittelemään hänen kanssaan, niin hän vaan nauraa. Muuten oli hän yksinkertainen ja juuri siitä syystä viehättävä, hän ei milloinkaan teeskennellyt, vaan sanoi suoraan:

— Minä olen pieni mato, joka en tuota ihmisille suurtakaan vahinkoa sillä, että pyydän palasen leipää ja syön sen.

Minä näen, että tuolla miehellä on Savelkan nuorekas sielu, ja minua kummastuttaa, mitenkä tuollaiset ihmiset voivat keskellä kuohuvaa elämää säilyttää sielunsa kirkkaana ja mielensä iloisena.

Serafim oli Grishaan verrattuna kuin kirkas kevätpäivä syysiltaan, ja he seurustelivat keskenään enemmän kuin minun kanssani. Tämä loukkasi minua vähän, ja pian lähtivät he yhdessä matkallekin: Grisha päätti lähteä Olonetsiin, ja Serafim sanoi:

— Minä lähden saattamaan häntä, lepään siellä sitten viikon verran ja sitten taas Kaukaasiaan. Ja sinun, Matvei, pitäisi lähteä astelemaan meidän kanssamme. Liikkeellä ollessa löytää nopeammin sen, jota etsii. Tai hävittää, ja sekin — on hyvä! Jumalaa ei löydetä maata kaivamalla!

Mutta minä en voinut lähteä heidän kanssaan, sillä siihen aikaan kävin minä päämunkki Mardarin luona, ja hän oli mielestäni hyvin huvittava.

Suurella surulla saatoin minä heitä, — ja minusta tuntui kuin olisi silloin ollut hiljainen ilta ja samalla iloinen päivä.

Päämunkki Mardari asui maamajassa, joka oli kaivettu alttarin taakse kirkon seinän viereen. Muinoin oli tätä kuoppaa pidetty salaisuutena, — luostarin kalleudet oli rosvojen pelosta kätketty sinne, ja alttarilta suoraan oli käytävä tuohon kuoppaan. Kuopan päälle oli rakennettu kivistä holvi, tämän päälle taas oli pantu paksuja lautoja, ja täten oli saatu syntymään pieni koppi, jonka ikkuna oli katossa. Mutta kopin lattialle oli rakennettu ristikkoaita, jonka takaa rukoilijat saivat katsella päämunkkia. Kuopan nurkassa oli paikaltaan siirrettävä luukku ovena ja portaat kiersivät kuin ruuvi Mardarin luokse; — sen, joka näitä portaita kulki, hänen meni päänsä aina pyörälle. Kuoppa oli syvä, kaksitoista askelta oli sen pohjaan, ja valoa tuli sinne ainoastaan yksi säde, joka sekään ei ylettynyt pohjaan, vaan suli keskuksessa muuttaen tämän maanalaisen asunnon valon harmahtavaksi varjoksi.

Kauvan ja tarkkaan täytyy katsoa häkin läpitse, ennenkuin eroitat tuolla pimeyden syvyydessä vieläkin pimeämmän, kuin suuren kiven tai multaläjän — ja tämä on päämunkki, joka siellä istuu liikkumattomana.

Kun laskeudut hänen luokseen, niin joudut ensin lämpimään, höyryävään kosteuteen, ja ensi hetkinä et näe mitään. Sitten alkaa näkyä musta ruumisarkku, ja siinä istuu köyryssä selin pikkuinen ukko verhottuna mustiin kääriliinoihin, joissa on valkeita ristejä, pääkalloja, ruokoja ja keihäitä — ja kaiken tämän keskessä oli hänen kuivanut ruumiinsa. Nurkassa oli pyöreä rautakamiini, ja siitä mateli korkeuteen savutorvi kuin paksu mato, ja seinäin kivillä kasvoi home vihertävinä suomuina. Valonsäde tuli tähän pimeyteen kuin valkea miekka, ja ruostui siinä sekä hajosi.

Aivan kuin varjo äänetönnä häälyttelee päämunkki itseään, hänen kätensä lepäävät polvilla ja hypistelivät rukousnauhaa, pää oli painunut rintaa vasten ja selkä oli koukussa.

Minä muistan, mitenkä minä tulin hänen luokseen, laskeuduin polvilleni ja olin ääneti. Ja hänkin oli kauvan ääneti, ja meidän ympärillämme vallitsi kuoleman hiljaisuus. Hänen kasvojaan en minä nähnyt, vaan ainoastaan terävän nenän pää häämöitti tummana minulle.

Hän kuiskaa tuskin kuultavasti:

— No…

Vaan minä en voinut puhua, minut oli vallannut sääli tätä miestä kohtaan, joka elävänä oli asettunut ruumisarkkuun.

Odotettuaan hetken kysyi hän taas:

— Mitä … puhu…

Ja silloin käänsi hän kasvonsa minuun päin. Ne olivat tummat, mutta silmiä en minä nähnyt, ainoastaan valkeat silmäkarvat, parran ja viikset, jotka olivat kuin home hänen raskailla, pimeyden himmentämillä ja liikkumattomilla kasvoillaan.

Ja sitten kuulen minä hänen äänensä kahinan:

— Sinä riitelet itse… Minkätähden sinä riitelet… Jumalaa pitää nöyrästi palvella. Mitä sinä Hänen kanssaan riitelet … Jumalan kanssa… Jumalaa pitää yksinkertaisesti rakastaa.

— Minähän rakastan — Häntä…

— No, hyvä. Hän rankaisee sinua, mutta ole sinä, niinkuin et näkisikään sitä, ja sano vaan — kunnia olkoon Sinulle Herra, kunnia Sinulle! Ja sano aina niin. Muuta ei ole tarvis.

Hänen oli nähtävästi vaikea puhua heikkoudesta tai oli hän unohtanut puhumisen taidon, — sanoja ei voinut pitää elävän miehen sanoina, ja ääni oli kuin kuolevan linnun siipien värähdykset.

Minä en voinut kysyä ukolta mitään, minua säälitti rikkoa hänen rauhaansa kuolemaa odotellessaan ja minua peloitti, ett'en vaan säikyttäisi häntä… Seison siinä liikahtamatta… Ylhäältä kuuluu kirkonkellon ääni, hiukset tuntuvat värähtelevän päässäni, tunnen sietämätöntä tuskaa, haluan kohottaa päätäni ja katsoa taivasta, mutta pimeys piirittää minut, — enkä minä liikahda.

— Rukoile sinä, — sanoo hän minulle. — Ja minä rukoilen sinun puolestasi.

Hän vaikeni taas. Syntyi hiljaisuus. Ja omituinen pelko kulkee pitkin minun ihoani täyttäen rintani jäisellä kylmyydellä.

Jonkun ajan kuluttua hän taas kuiskaa:

— Oletko sinä vielä siellä?

— Olen.

— Minä en nähnyt. No, mene nyt Jumalan nimeen! Eläkä — riitele.

Minä tulin hiljalleen ulos. Kun olin päässyt maan pinnalle ja saanut hengittää raitista ilmaa, niin juovuin ilosta ja pääni meni aivan pyörälle. Olin tykkänään kostea kuin olisin ollut kellarissa. Mutta hän, Mardari, istui neljättä vuotta siellä.

Minun oli määrätty käymään viisi kertaa siellä, vaan minä olin vieläkin ääneti. En voinut puhua. Kun minä laskeudun alas, kuuntelee hän ja kysyy sitten haudan kolealla äänellä:

— Tulitko taas? Eilinenkö?

— Niin, minä se olen.

Silloin alkaa hän kuiskailla … katkonaisesti:

— Elä sinä suututa Jumalaa… Mitä sinä tahdot?… Et sinä tarvitse mitään… Ehkä palan leipää… Mutta synti suututtaa Jumalaa. Ja synti on kotoisin pirusta. Pirut — ne tunkevat kaikkialle. Kyllä minä heidät tunnen. Hekin ovat suutuksissaan … pirut. Ilkeitä ovat. Heitä on loukattu, ja siitä syystä ovat suutuksissaan. Vaan sinä et saa suuttua, ellet tahdo pirun vertaiseksi ruveta. Jos sinua koetetaan suututtaa, niin sano sinä: Kristus varjelkoon teitä! Ja mene sitten matkaasi. Niin heidän kanssaan. He ovat kaikki häviäväisiä. Se on pääasia. Vaan sielua he eivät saa. Kätke se, niin eivät ota.

Hän kylvää sanojaan hiljalleen, ne lankeevat päälleni kuin tuhka kaukaisesta tulipalosta, vaan minä en niitä tarvitse eivätkä ne vaikuta vähääkään sieluuni. Minä näen kuin pahaa unta, jota en ymmärrä ja joka on raskasta ja ikävää.

— Sinä olet ääneti, — sanoo hän sitten miettiväisesti, — ja se on hyvä. Vaikka sinua kuinka tahdottaisi puhumaan, niin ole sinä vaan ääneti. Toiset kun käyvät täällä, — niin he puhuvat. Ja paljon he puhuvatkin. Kaikkea ei ymmärräkään. Muutamat puhuvat naisistakin. Mutta mitä minä niistä. Kaikista maailman asioista he puhuvat. Minä en heitä ymmärrä. Mutta sinä osaat olla ääneti. En minäkään puhuisi, mutta igumen on käskenyt lohduttaa, — ja täytyy lohduttaa! No, ne ovat pikkuasioita! Mutta muuten olen kovin vähäpuheinen. Kaikki vaan Jumalalle! Minulta on viety kaikki. Rukouksen voima vaan on jätetty. Jos sinua kiusataan — niin elä ole huomaavinasi. Pirut ne kiusaavat. Minuakin ne ovat kiusanneet. Oma veljeni. Pieksi. Ja vaimoni. Syötti minulla arsenikia. Minä olin kuin hiiri hänen käsissään. Minut varastettiin putipuhtaaksi. Sanoivat vielä, — että minä muka olin sytyttänyt kylän. Ja aikoivat heittää minut tuleen. Ja vankeudessa sain olla. Mutta kaikki on ollutta. Langetettiin tuomio — ja sain istua. Jumala olkoon heille armollinen. Minä olen antanut kaikille anteeksi. En minä ole syyllinen — vaan olen antanut anteeksi. Oman — itseni tähden. Kokonainen vuori loukkauksia oli minun päälläni. Ne olivat tukehduttaa minut. Vaan kun annoin anteeksi, — niin kaikki oli mennyttä. Vuori poistui. Pirut suuttuivat ja poistuivat. Niinpä sinäkin — anna kaikille anteeksi… Minä en nyt — tarvitse mitään. Ja sinäkin tulet samallaiseksi.

Neljännellä käynnilläni pyytää hän minulta:

— Tuo sinä minulle leivänpala. Minä imeskelisin sitä. Olen kovin heikko ja — anna sinäkin Kristuksen tähden minulle anteeksi!

Minun kävi häntä niin sääliksi, että sydäntäni särki. Kuuntelen hänen hourailujaan ja ajattelen:

— Minkätähden pitää olla näin, Herra? Minkätähden?

Mutta hän jatkaa värähtelevällä kuivaneella kielellään:

— Minun luuni ovat kipeät. Yöt päivät niitä särkee. Kun imen leivänkannikkaa, — niin on helpompi, ehkä. Ja sitten syyhyttää minua, ja se estää. Estää rukoilemasta. Mutta joka hetki pitää rukoilla. Unissakin. Muuten piru heti muistuttaa itsestään. Se sanoo nimesi ja missä sinä olet asunut, kaikki. Tuolla uunilla se istuu. Ei se siitä vähääkään välitä, vaikka se väliin on kuumuudesta punainen. Se on — tottunut siihen. Harmaana istuu se vastapäätä minua. Minä olen ristinnyt sen, — enkä sitä enää viitsi katsoakaan. Se ikävystyttää minua. No niin. Milloin se taas kulkee hämähäkin kaltaisena pitkin seinää. Toisinaan se harmaana riepuna puhelee ilmaan. Se on nähtävästi aina eri tavalla eri henkilöitten kanssa. Mutta ikävä sillä ukolla mahtaa olla. Hän on määrätty — vartioimaan minua. Vaan ei sillä ukolla makean leivän päivät ole. Minä en enään ole suutuksissanikaan häneen. Ja pirukin on tyytyväinen. Minä olen tottunut siihen. Mutta nyt olet sinä suuttunut itse itseesi. En minä katso sinua. Ei hän ole mitään enään. Yhä se sentään muistuttaa minulle entistä nimeäni.

Ukko kohottaa päätään ja sanoo tavallisen kovalla äänellä:

— Minun nimeni oli Mihaila Petrow Vjahirjeff!

Ja sitten hän taas vaipui ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:

— Sellaista se piru puhelee… Voi sinua, piru! Oletko sinä täällä, veli? Mene Herran nimeen!

Minä olin vähällä itkeä kiukusta sinä päivänä… Minkätähden tuon ukon pitää olla tuollainen. Mitä kauneutta on hänen urotyössään? Minä en ymmärrä mitään! Koko päivän ja paljon jälkeenpäinkin muistelen minä häntä, ja minusta tuntui aina silloin, että joku piru ärsytti minua.

Kun minä viimeisen kerran menin hänen luokseen, niin täytin taskuni lämpimällä leivällä; — vihaisena ja kiukkuisena ihmisille kannoin minä tätä leipää hänelle. Ja kun annoin sitä hänelle — kuiskasi hän:

— Ohoo-ho! Lämmintä! Ohoo-o…

Hän kohottautuu ruumisarkussaan, höylänlastut narisevat hänen allaan, kätkee leivän ja kuiskaa:

— Ohoo-ho!

Ja pimeys, ja seinien home — kaikki tuntuu liikkuvan ja kertaavan hiljaisella äänellä päämunkin kuiskauksen:

— O-o-oo.

Neljä kertaa viikossa otti hän vastaan ruokaa, ja hänellä oli luonnollisesti nytkin kova nälkä.

Tällä viimeisellä kerralla ei hän sen enempää puhellut kanssani, vaan imeä nassutteli leipäänsä. Nähtävästi ei hänellä enään ollut hampaitakaan.

Odotettuani siinä jonkun aikaa sanoin vihdoin hänelle:

— No, anna nyt minulle anteeksi, isä Mardari, minä lähden nyt pois enkä enään palaa. Ota myöskin vastaan kiitokseni!

— Niin, niin, — vastaa hän hätiköiden, — kiitos sinullekin, kiitos! Elä puhu munkeille mitään. Leivästä nimittäin. Ottavat vielä pois! He ovat kateellisia, munkit nimittäin. Pirut näkyvät tuntevan heidätkin. Pirut tietävät ja tuntevat kaikki. Mutta vaikene sinä!

Tämän jälestä hän pian sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin juhlallisesti — pääpappi tuli kaupungista pappien kanssa ja piti surujumalanpalveluksen. Tämän jälestä kuulin minä, että ukkovainajan haudalla paloi itsestään öisin sininen liekki.

Kuinka paljon surkuteltavaa tuossa kaikessa oli, ja kuinka suureksi häpeäksi se oli ihmisille!

Pian tämän jälkeen teki elämäni äkkikäännöksen.

Grishan vielä ollessa luostarissa sattui minulle ilkeä tapaus. Minä tulen kerran aittaan, ja siellä makaa Mihaila säkkien päällä ja harjoittaa itsesaastutusta. Se tuntui minusta sanomattoman vastenmieliseltä. Minä muistin ne ruokottomat sanat, joita hän käytti naisista puhuessaan, muistin hänen inhonsa naisia kohtaan, ja minä syljin, hyppäsin leipomoon, vapisin suuttumuksesta, häpeästä ja surkuttelusta. Ja hän minun perässäni… Lankesi polvilleen, rukoilee, että minä en puhuisi kenellekään, ja sanoo:

— Kyllä minä tiedän, että hän kiusaa öisin sinuakin. Perkeleen valta on kovin suuri…

— Valehtelet, — huusin minä, — ja mene sinä nyt kaikkein pirujen luokse, sika! Sinäkö tässä vielä muka leipoisit, koira!

Minä haukun, en voi pidättää itseäni. Ell'ei hän olisi rivoilla sanoillaan siihen määrään solvaissut naisia, niin — koira vieköön…

Ja hän matelee yhä minun edessäni sekä pyytää, että minä vaikenisin.

— Tokko tuosta nyt puhumaankaan, — sanon minä. — Minä häpeän sinun puolestasi. Mutta kauvemmin en tahdo tehdä työtä sinun kanssasi… Ja sano sinä, että minulle annettaisiin muuta työtä.

Ja tästä minä pidin kiinni.

Siihen aikaan en minä vielä tuntenut enkä ymmärtänyt ihmisiä, ja minä koettelin itse ainoastaan — pysyttäytyä syrjässä.

Mihaila sairastui ja vietiin sairashuoneeseen. Minä saan nyt työskennellä vanhimpana, ja minulle annettiin kaksi apumiestä. Näin kului noin kolme viikkoa, ja sitten kutsuttiin minä aivan odottamatta muonavarain hoitajan luokse, joka ilmoitti, että Mihaila nyt on tullut terveeksi, mutta ei halua työskennellä minun kanssani niskoittelevan luonteeni tähden, ja siitä syystä olen minä määrätty nostelemaan kantoja metsässä. Tätä pidettiin rangaistuksena.

— Minkätähden? — kysyn minä.

Mutta samassa tulee konttooriin se kaunis munkki, isä Antoni, asettautuu nöyrästi syrjään seisomaan ja kuuntelee.

Muonavarain hoitaja jatkaa:

— Sinun niskoittelevan luonteesi tähden ja siitä syystä, että ehtimiseen lausut röyhkeitä tuomioita veljistä. Se on sinun ikäisellesi ja sinun asemassasi olevalle sopimatonta ja sinun täytyy saada siitä rangaistus. Mutta isä priori on hyväntahtoisuudessaan määrännyt, että saat sitten tulla konttooriin, jossa sinulla on helpompi työ, ja kun rangaistusaika on loppuun kulunut, niin…

Hän puhui kauvan, pitkäveteisesti ja soinnuttomasti. Minä näin, ett'ei tuo mies ladellut sanojaan omantuntonsa pakosta, vaan virkansa puolesta. Mutta isä Antoni katseli minua nojaten seinään, silitteli partaansa, hymyili kauniilla silmillään ja näkyi tahtovan ikäänkuin ärsyttää minua. Minua halutti näyttää hänelle luonteeni, ja siitä syystä sanon muonavarain hoitajalle:

— Minä en etsi — ylennystä, alennusta — en halua, sillä en ole sitä ansainnut, kuten tiedätte, vaan minä tahdon oikeutta.

Muonavarain hoitaja punastuu, iskee sauvallaan lattiaan ja huutaa:

— Hävytön lurjus!

Mutta silloin kumartuu isä Antoni sanomaan jotakin hänen korvaansa.

— Se on — mahdotonta! — huutaa muonavarain hoitaja. — Hänen täytyy ottaa vastaan rangaistuksensa nurisematta.

Antoni kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun, — hänellä oli lämmin bassoääni:

— Alistu, Matvei!

Hän voitti minut kahdella sanallaan ja lämpimällä katseellaan. Kun hän sitten kumarsi muonavarain hoitajalle maahan asti, tein minäkin samoin, ja kysyin sitten, — milloin minä saisin lähteä metsään?

— Kolmen päivän kuluttua, — vastaa hän, — ja nämät kolme päivää saat istua arestissa! Niin…

Ell'ei Antoni olisi ollut läsnä, olisin minä varmaan lyönyt murskaksi muonavarain hoitajan. Mutta minä olin ymmärtänyt hänen sanansa pieneksi viittaukseksi siitä, että minulla on mahdollisuus lähestyä häntä, ja tämän tähden olin minä valmis vaikka hakkaamaan pois käteni.

Minut vietiin arestihuoneesen — konttoorin alla olevaan pieneen kuoppaan, jossa ei voinut maata eikä seisoa, vaan ainoastaan istua. Lattialle oli heitetty olkia, ja koko kuoppa oli märkänä kosteudesta. Hiljaista oli siellä kuin haudassa, ei ollut edes hiiriä, ja niin pimeä, että kättäänkään ei näe. Jos koetat katsoa kättäsi, — niin et voi.

Istun täällä äänetönnä. Ja kaikki vaikenee minussa, kaikki on kuin lyijyyn valettu, minä olen raskas kuin kivi, ja kylmä kuin jää. Minä kiristelen hampaitani, aivan kuin olisin sen avulla voinut koota ajatuksiani, mutta ne tulevat kuumiksi kuin hiilet ja polttavat minua. Olisin mielelläni purrut, mutta ei ollut mitään purtavaa. Tartuin käsillä hiuksiini, pudistelin itseäni, että kieli suussa heläjää, sieluni huusi, raivosin ja olin kuin riivattu.

— Missä on oikeutesi, Herra? Eivätkö jumalattomat leiki sillä ja eivätkö he käytä sitä oman pahan valtansa tukemiseksi? Mikähän minä sitten olen Sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri vaiko sinun kauneutesi ja oikeutesi vartija?

Minä muistan luostarielämän ankaruuden — ja se tuntuu nyt minusta jonninjoutavalta ja naurettavalta. Minkätähden munkit ovat — Jumalan palvelijoita? Mistä syystä he ovat muita pyhemmät? Minä tunnen talonpojan raskaan elämän tuolla kylissä. Se on kylmää ja ankaraa! He ovat kaukana Jumalasta: juovat, tappelevat, varastavat ja tekevät kaikellaista syntiä. Jumalan teitä eivät he tunne, eikä heillä ole voimia eikä aikaa etsiskellä Hänen totuuksiaan, — sillä jokainen on nälän pelosta kiinnitetty maahansa. Voiko heiltä siis muuta vaatiakaan? Mutta täällä elävät ihmiset vapaina ja yltäkylläisyydessä, täällä on heillä viisaita kirjoja, — vaan kuka heistä Jumalaa palvelee? Ainoastaan heikot ja verettömät, tuollaiset kuin Grisha, vaan muille on Jumalan nimi — suojeluksena synninteossa ja valheitten lähteenä.

Minä muistan munkkien tavattoman ahneuden naisiin ja heidän lihallisen ruokottomuutensa, joka ei eläimiäkään ylenkatsonut; — heidän laiskuutensa ja ahmattimaisuutensa, heidän riitansa veljeysseuroissa, jolloinka he kaakattivat toisilleen kuin korpit kalmistossa. Grisha oli kertonut minulle, että vaikka talonpojat koettivat kuinka ahkerasti tehdä työtä luostarin hyväksi, kasvoivat heidän velkansa yhä.

Aloin nyt ajatella itseänikin. Kauvan minä jo olen maleksinut täällä, vaan mitä olen sillä voittanut sielulleni. Ainoastaan haavoja olen minä saanut, haavoja ja lyöttymiä. Ja millä olen järkeäni rikastuttanut? Ainoastaan sillä, että olen nähnyt paljon ruokottomuutta ja alkanut tuntea inhoa ihmisiin.

Ja ympärilläni — on hiljaista. Tänne ei kuulu kellonkaan ääni, en tiedä, miten aikaa mittaisin, en tiedä, milloin on päivä, milloin yö. — Kukahan rohkenee riistää ihmiseltä auringon valon?

Mädäntynyt ilma on tukahuttamaisillaan minut, minun sieluni on kuin tulessa eikä se näytä minulle Herran teitä, ja sydämelleni kallis usko sulaa yhteen jumalallisen kaikkitietäväisyyden ja oikeudentunnon kanssa. Mutta kuin kirkas tähti väikkyy edessäni isä Antonin kasvot, — ja minun kaikki ajatukseni, kaikki tunteeni ovat — hänen luonaan kuin yöperhoset tulen luona. Hänen kanssaan minä seurustelen, hänelle valitan huoliani, häneltä kysyn neuvoa, ja pimeydessä olen minä näkevinäni pari sädettä hänen hymyilevistä silmistään. Nämät kolme päivää olivat minulle hyvin kallisarvoiset, ja kun minä vihdoin pääsin ulos tästä kuopasta, — niin sokeutuivat silmäni ja pääni oli kuin toisen ihmisen pää. Mutta veljet nauroivat:

— No, miltä tuntui hengellisessä saunassa?

Illalla kutsui igumen minut luokseen, asetti minut polvilleni ja piti pitkän puheen.

— On kirjoitettu: minä katkon syntiseltä hampaat ja taivutan hänen niskansa maahan asti…

Minä vaikenen ja kuuntelen sydän pivossa. Isä Antoni on seisovinaan rauhallisena edessäni ja sulkee minun suuni hellällä hymyllään.

Ja pian — pehmeni igumenkin.

— Sinua, lurjus, pidetään arvossa, — sanoi hän, — sinua ajatellaan, sinun ahkeruutesi työntekoon on huomattu ja sinun järjellesikin osataan antaa sille tuleva arvo. Ja nytkin ehdotan minä sinulle valittavaksi kaksi palveluspaikkaa: tahdotko sinä ruveta istumaan luostarin konttoorissa vai rupeatko isä Antonin kamaripalvelijaksi?

Se oli kuin lämmintä vettä minun päälleni, minä olin tukahtua ilosta ja sain tuskin sanotuksi:

— Sallikaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.

Hän rypisti kasvojaan, ajatteli ja katseli kysyvästi minuun.

— Jos rupeat konttoristiksi, — sanoi hän, — niin ei sinun tarvitse kantoja nostaa, vaan jos sinua haluttaa ruveta kamaripalvelijaksi, niin saat myöskin samalla työskennellä metsässä.

— Suvaitkaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.

Hän kysyy ankarasti:

— Minkätähden, sinä hupsu? Konttoorissa olisi helpompi olla ja se olisi kunniallisempaakin.

Minä seison kannallani.

Hänen päänsä painuu alas ja hän ajattelee.

— Minä sallin sen, — sanoo hän sitten. — Sinä olet merkillinen nuorukainen, ja sinun jälkiäsi pitää seurata… Kuka sen tietää, millainen tuli sinussa palaa; niin kuka tietää. Mene rauhaan!

Minä läksin metsään.

Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.

Työ oli raskasta; metsä oli ijänikuista, juuret menivät syvälle, kannot olivat suuria, niitä sai kaivaa hiki hatussa ja hakata, — ja kun sitten pani hevosen vetämään kantoa, niin pani tämäkin kaikki voimansa liikkeelle, mutta sai ainoastaan kuoren lähtemään puusta. Jo puolenpäivän aikaan särkivät kaikki paikkani, hevonen vapisi ja oli vaahdossa ja katseli minuun pyöreillä silmillään aivan kuin olisi tahtonut sanoa:

— En voi, veliseni, se on liian raskas!

Minä katselen hevosta ja taputan sen kaulaa.

— Kyllä minäkin sen näen.

Ja uudestaan alan kaivaa ja hakata kantoa, mutta hevonen katselee sekä pudistelee päätään. Hevoset ovat — viisaat; minä luulen, että he näkevät milloin mies tekee turhaa työtä.

Siihen aikaan oli minulla eräs kohtaus Mihailan kanssa, joka oli vähällä päättyä huonosti minulle. Syötyäni päivällistä menen minä kerran työhöni ja olen jo päässyt metsään, kun hän äkkiä alkaa ajaa minua takaa kädessä — keppi, kasvot villiytyneen näköisinä, kiristeli hampaitaan sekä mörisi kuin karhu… Mitä tämä on?

Minä pysähdyn ja odotan. Hän ei lausunut minulle sanaakaan, vaan heiluttaa keppiä minun pääni päällä. Mutta minä kumarruinkin alas ja tyrkkäsin päälläni hänen vatsaansa. Hän kaatui vatsalleen, minä otin häneltä kepin ja kysyin:

— Mitä sinä tahdot? Minkätähden näin teet?

Hän väänteli itseään minun allani ja kähisee:

— Lähde heti pois luostarista…

— Minkätähden?

— Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut… Lähde pois…

Hänen silmänsä ovat punaset, ja niistä valuu kyyneleitä, jotka myöskin näyttävät punasilta, ja hänen huulillaan on vaahtoa. Hän repii vaatteeni, puree minua, potkii ja koettaa päästä käsiksi kasvoihini. Mutta minä voin jotenkin helposti hillitä hänet, nousin pois hänen päältään ja sanoin:

— Sinulla on munkin virka, mutta siitä huolimatta sinä, senkin elukka, haudot tuollaista ilkeyttä sydämessäsi! Ja — mistä syystä?

Hän nousee istumaan ja vaatii itsepintaisesti:

— Lähde pois! Elä johdata sieluani kadotukseen…

Minä en ymmärrä tästä mitään! Mutta sitten arvasin minä asian, ja sanon hänelle hiljaan:

— Ehkä sinä, Miha, luulet minun kertoneen sinun surullisesta hairahduksestasi? Se ei ole kuitenkaan totta; minä en ole kertonut siitä kenellekään!

Hän nousi ylös, pudisteli itseään, syleili puuta, katseli minua villeillä silmillään ja sanoi:

— Vaikka sinä kertoisit koko maailmalle — niin tuottaisi se vaan huojennusta minulle. Minä kadun ihmisten edessä syntiäni ja he antavat minulle anteeksi; mutta sinä, elukka, halveksit kaikkia, — enkä minä tahdo olla sidottuna sinuun, ylpeä kerettiläinen! Elä saata minua, senkin raato, tekemään vielä veristä syntiä!

— No, jos niin on, niin lähde sitten itse, mutta minä en lähde, — tiedä se.

Mutta nyt hyökkäsi hän uudestaan päälleni, me lankesimme molemmat likaan ja ryvimme siinä kuin sammakot. Nyt tuli näkyviin, että minä olinkin paljon vahvempi häntä, ja hän, onneton, jäi maata ja itki.

— Kuulepas, Mihaila, — sanon minä. — Minä lähden jonkun ajan kuluttua, mutta — en voi vielä lähteä! Tämä ei johdu itsepäisyydestä, vaan minun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa!

— Mene isäsi perkeleen luokse! — ähkyy hän kiristellen hampaitaan.

Minä erkanin hänestä, ja muutaman päivän kuluttua sai hän käskyn matkustaa kaupunkiin pitämään siellä luostarin majataloa, enkä minä ole sen koommin nähnyt häntä.

Minä lopetin työni, — ja olen pian aivan uudessa puvussa isä Antonin luona. Ensimäisestä viimeiseen päivään muistan minä sen ajan, se on kuin poltettu sydämeeni ja piirretty ihooni.

Hän johtaa minua huoneessaan rauhallisesti ja hyväntahtoisesti, opettaa minulle miten, millä tavalla ja koska minun on häntä palveltava. Yksi huone oli kaappeja täynnä, ja kaapeissa oli hengellisiä ja maallisia kirjoja.

— Tämä on minun rukoushuoneeni, — sanoo hän.

Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan luona pehmeä nojatuoli, toisella puolella pöytää sohva, joka oli peitetty kallisarvoisella nahalla, ja pöydän edessä oli korkeaselkäinen tuoli, joka oli päällystetty painetulla nahalla. Toista huonetta käytti hän makuuhuoneenaan ja siinä oli leveä sänky, liinavaatekaappi, pesukomuuti, jossa oli suuri peili, paljon harjoja, kampoja, erivärisiä pulloja, ja kolmannen huoneen seinään, — joka muuten oli ruma ja tyhjä, — oli tehty kaksi salakaappia. Toisessa oli viinaa ja viinaleipää, toisessa teekeittiö sekä kaikellaisia keitettyjä ja paistettuja herkkuja.

Kun me olimme lopettaneet tarkastuksemme, vei hän minut kirjastoon ja sanoi:

— Istu! Näin minä elän. En juuri munkin tavoin, vai kuinka?

— Niin, ei sääntöjen mukaan.

— No niin, — sanoo hän, — sinä tuomitset kaikkia ja tulet tuomitsemaan minuakin.

Ja hän hymyilee ylhäistä hymyä. Minä rakastin hänen kauniita kasvojaan, mutta hymyily ei miellyttänyt minua.

— En tiedä, tulenko tuomitsemaan teitä, — vastaan minä, — mutta ainakin tahdon ymmärtää!

Hän naurahti hiljaan, bassoäänellä ja loukkaavasti.

— Oletko sinä syntynyt avioliiton ulkopuolella?

— Olen.

— Sinussa näkyy olevan hyvää verta, — sanoo hän.

— Minkälaista hyvää verta? — kysyn minä.

Hän nauraa taas ja vastaa.

— Hyvä veri on — ainetta, josta muodostuu ylpeä henki!

Päivä oli kirkas, aurinko katseli ikkunasta sisään ja Antoni istui sen säteissä. Äkkiä tuli mieleeni omituinen ajatus, se kohotti päätään kuin käärme ja pisti sydämeeni, — minä vapisin, hyppäsin seisoalleni ja katselen tarkasti munkkia. Hänkin nousi ylös, ja minä näen, miten hän ottaa pöydältä veitsen, leikittelee sillä ja kysyy:

— Mikä sinun nyt on?

Minä kysyn häneltä:

— Etteköhän te ole minun isäni?

Hänen kasvonsa muuttuivat, tulivat sinertäviksi ja liikkumattomiksi aivan kuin olisivat olleet veistetyt jäästä, ja hän ummisti puoleksi silmänsä, jotta niitten loiste katosi. Sitten sanoo hän hiljaa:

— Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Milloin? Kuinka vanha olet? Kuka on äitisi?

Ja kun minä kerroin hänelle, mitenkä minä olin heitetty oman onneni nojaan, hymyili hän ja pani veitsen takaisin pöydälle.

— Siihen aikaan en minä ollut niillä paikoillakaan, — sanoo hän.

Minun tuli paha ja tukala olla; olin kuin pyytänyt almua, — jota ei minulle kuitenkaan annettu.

— No, entä jos minä olisin ollut sinun isäsi, — kysyy hän, — niin mitä sitten?

— Ei mitään, — vastaan minä.

— Niin minäkin ajattelen. Me elämme yhdessä sellaisessa paikassa, jossa ei ole lihallisia isiä ja lapsia, vaan ainoastaan henkinen voima meidät yhdistää. Mutta toiselta puolen olemme me kaikki heitetty oman onnemme nojaan tänne maan päälle, se on, me olemme kaikki veljeksiä siinä onnettomuudessa, jota sanotaan — elämäksi! Ihminen on satunnaisuus maan päällä, tiedätkö sen?

Minä näen hänen silmistään, — että hän nauraa minua. Merkillinen kysymykseni oli saattanut minut tukalaan asemaan, ja minun haluttaa nyt korjailla sitä tai saada se tykkänään unohtumaan. Mutta minä pahennankin asian kysymällä:

— Minkätähden te otitte käteenne veitsen?

Antoni katselee minua ja nauraa hiljalleen.

— Sinä teet rohkeita kysymyksiä! — sanoo hän. — Minä otin sen käteeni tietämättä itsekään syytä siihen. Minä pidän siitä, se on hyvin kaunis.

Ja sitten antoi hän tuon veitsen minulle. Se oli väärä ja terävä, terä oli kullalla kirjaeltu, varsi hopeinen ja siinä punainen kivi.

— Arabialainen veitsi, — selitti hän minulle. — Minä leikkaan sillä auki kirjoja ja pidän sitä öisin päänalukseni alla. Minusta kerrotaan, että olen rikas, vaikka muut ihmiset elävät köyhyydessä, mutta minun koppini onkin täällä syrjässä.

Veitsestä ja Antonin käsistä lähti lempeä, suloinen haju, — hän juovutti sillä minut ja sai pääni pyörälle.

— Mutta puhutaan eteenpäin, — jatkoi Antoni pehmeällä ja tummalla bassoäänellään. — Tiedätkö sinä, että minun luonani on nainen?

— Olen kuullut siitä.

— Se ei ole totta, että tuo nainen olisi minun sisareni. Minä makaan hänen kanssaan.

Minä kysyn häneltä:

— Minkätähden te tuollaisia kerrotte minulle?

— Siitä syystä, että ihmettelisit kerran tarpeeksesi ja lakkaisit sitten ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?

— En ole niitä lukenut.

Hän otti kaapista nahkakantisen punaisen kirjan, antoi sen minulle ja sanoi:

— Mene, pane tulta teekeittiöön ja lue tätä!

Minä aukasin kirjan ja näin sen ensimäisellä sivulla kuvan, jossa oli nainen alastonna ja hänen edessään mies, joka myös riisui itseään.

— Minä en rupea lukemaan tätä, — sanon minä.

Mutta silloin kääntyi hän minuun päin ja sanoi ankaralla äänellä:

— Vaan jos hengellinen opettajasi käskee sinua? Tiedätkö sinä, minkätähden se on tarpeellista?… Mene!

Kylkirakennuksessa, jonne hän oli määrännyt minut, istuin minä vuoteessani pelon ja tuskan jäykistyttämänä. Minusta tuntuu kuin olisin saanut myrkkyä, olen heikko ja vapisen. En tiedä, mitä ajattelisinkaan, enkä voi ymmärtää, mistä minä sain sen ajatuksen, että hän on — minun isäni. Sellainen ajatus tuntuu nyt vieraalta ja tarpeettomaltakin. Minä muistan hänen sanansa hengestä — henki saa alkunsa verestä; ihmisestä, — että hän on satunnaisuus maan päällä. Kaikki tuo on selvää kerettiläisyyttä! Olen näkevinäni hänen muuttuneet kasvonsa, kun kuuli kysymykseni. Ja kun minä avoin kirjan, niin kerrottiin siinä eräästä ranskalaisesta kavaljeerista, naisista… Minkätähden hän tuollaisen kirjan antoi minulle?

Hän soittaa kelloa ja kutsuu minua. Kun saavun hänen luokseen, ottaa hän minut hyväilevästi vastaan.

— No, teekeittiö?

— Minkätähden te annoitte minulle tämän kirjan?

— Jotta oppisit tietämään, mitä synti on!

Minä ilostuin, sillä minusta näytti, että nyt ymmärsin hänen tarkoituksensa — koetella minua. Minä kumarsin nöyrästi, sain teekeittiön pian kiehumaan, toin sen huoneesen, jossa Antoni jo etsi teelehtiä, ja kun minä aijoin lähteä pois, sanoi hän:

— Jää tänne ja juo teetä minun kanssani…

Minä olen kiitollinen hänelle, sillä minä haluan innokkaasti ymmärtää jotakin.

— Kerro minulle, — sanoo hän, — miten sinä olet elänyt ja miksi olet tullut tänne.

Ja minä aloin kertoa hänelle itsestäni salaamatta ainoatakaan ajatustani, ainoatakaan mielipidettä; ja hän kuuntelee silmät puoliummessa minua niin innokkaasti, että teekin jäi juomatta. Hänen takapuolellaan katseli ilta ikkunasta sisään, puitten tummat piirteet kuvastuvat punaiselle taivaalle ja kertoillen tarinaansa, ja minä kerron minun juttujani katsellen Antonin valkeita käsiä, jotka olivat ristissä rinnalla. Ja kun minä lopetin, — kaatoi hän minulle pikarin tummaa, makeata viiniä.

— Juo, — sanoi hän. — Minä huomasin sinut jo silloin, kun sinä kirkossa rukoilit ääneesi. Eikö luostari auta?

— Ei. Mutta teihin luotan minä lujasti, auttakaa te minua! Te olette oppinut mies, te tiedätte kaikki.

Hän puhuu hiljalleen katsomatta minuun:

— Minä tunnen ainoastaan yhden asian: kun menet vuorelle — niin mene huipulle asti; jos putoat, — niin putoat syvyyden pohjaan asti. Mutta itse en minä noudata tuota lakia, sillä minä olen — laiska. Ihminen ei ole mitään, Matvei, emmekä me ymmärrä, miksikä hän ei mitään ole. Sillä elämä on ihanaa, ja maailma viettelevä. Mutta vaikka olisi kuinka paljon huvituksia, niin ei ihminen sittenkään ole mitään! Minkätähden ei? Tätä arvoitusta en minä ole voinut selvittää… Enkä tahdo sitä ajatellakaan…

Soitettiin iltakirkkoon, hän hätkähtää ja sanoo minulle:

— Mene Jumalan nimeen! Minäkin olen väsynyt ja täytyy mennä palvelukseen.

Tulinko minä sinä päivänä sen viisaammaksi, ja nyt minun jo täytyi lähteä hänen luotaan. Mutta hän jäi mieleeni kuin hauska muisto, vaan hänen puheittensa merkitystä minä en ymmärtänyt.

Minä saavuin huoneeseni ja panin maata, mutta tuo kirja olikin allani. Sytytin tulen ja aloin lukea sitä kiitollisuudesta opettajaani kohtaan. Minä luen siitä, että eräs kavaljeeri pettelee aviomiehiä mennen yöllä ikkunasta näitten vaimojen luokse. Miehet saavat hänet kiinni, aikovat antaa keppiä, mutta hän pääseekin pakoon. Kaikki tuo on kovin ikävää, enkä minä jaksa sitä ymmärtää. Tai ehkä minä ymmärränkin, että kirjassa — hemmoitellaan tuota nuorta miestä, mutta en käsitä, minkätähden siitä on kirjoitettu ja minkä vuoksi juuri minun pitää lukea tuollaista mitätöntä lorua.

Ja uudestaan tuli mieleeni ajatus, että minkätähden minä niin äkkiä olin alkanut epäillä, että juuri hän — oli minun isäni. Tämä ajatus syöpyy kuitenkin sieluuni kuin ruoste rautaan. Ja sitten minä nukuin. Unissani tunnen minä, että minua tuupitaan, minä hyppäsin ylös, ja hän seisoi edessäni.

— Minä olen soittanut soittamistani, — sanoo hän.

— Antakaa anteeksi — Kristuksen tähden, minulla on ollut kovin raskas työpäivä.

— Minä tiedän sen.

Mutta "Jumala antakoon anteeksi", sitä ei hän sanonut.

— Minä menen nyt isä igumenin luokse, —. sanoo hän sitten. — Valmista sinä nyt kaikki niin kuin minä olen opettanut. Ahaa! Sinä olet lukenut tuota kirjaa! Ikävä, että luit, sillä olet oikeassa, se ei ole sinua varten. Sinun täytyy saada toisellaista lukemista.

Minä valmistan vuoteen. Liinavaatteet ovat hienot, peite pehmeä, ja kaikki osoittaa sellaista rikkautta, jota en minä ennen ollut nähnyt. Ja päälle päätteeksi tuoksui sängystä hieno hajuveden tuoksu.

Minä aloin elää tässä juovuttavassa ilmanalassa kuin unessa — en nähnyt muuta kuin Antonin, mutta hänkin näytti olevan tykkänään sumussa ja siinä tuntui hän kahdelta henkilöltä. Hän puhui lempeästi, mutta hänen silmänsä olivat — pilkalliset. Jumalan nimeä lausui hän harvoin, — "Jumalan" asemasta puhuu hän — "hengestä", "perkeleen" asemasta — "luonnosta", eikä hän minullekaan puhuessaan vaihda noitten sanain merkitystä. Munkeille opetti hän kirkollisia juhlamenojakin.

Hän joi paljon viinaa, vaan ei kuitenkaan niin paljon, että olisi horjunut, — ja silloin tuli hänen otsansa kalvakansinerväksi, hänen silmänsä hohtavain poskien yläpäässä paloivat tummaa tulta ja hänen punaiset huulensa mustenivat ja kuivuivat. Usein saapui hän igumenin luota puoliyön aikana ja myöhempäänkin, herättää minut ja pyytää viiniä. Ja sitten hän istuu, juo ja puhuu syvällä äänellään kauvan ja lakkaamatta, — väliin aamukirkkoon asti.

Minun oli vaikea ymmärtää hänen puheitaan, ja paljon minä unohdinkin, mutta minä muistan, että ne alussa peloittivat minua, sillä ne ikäänkuin aukasivat syvyyden kuilun ja tempasivat kaiken olevaisen maan päältä sinne.

Väliin taas tuli minun hänen puheitaan kuunnellessani ikävä ja raskas olla, ja minä olin valmis kysymään häneltä:

— Eiköhän teistä tulekin perkele?

Hän oli mustan värinen, puheli vallattomasti, ja kun hän joi, niin hänen silmänsä näyttivät kaksinkertaisilta ja tuntuivat vaipuvan syvemmälle otsan sisään. Hänen kalvakat kasvonsa värähtelivät hymyilystä, hänen pitkät ja hienot sormensa hypistelivät koko ajan pikimustaa partaa, hautautuivat siihen ja tulivat taas näkyviin. Se oli peloittavaa.

Mutta, kuten sanottu, minä en uskonut perkeleesen, ja tiesin sanasta, että perkele on ylpeytensä kautta väkevä; se — taistelee aina, sillä on halu vietellä ihmisiä, mutta isä Antoni ei mitenkään yrittänyt vietellä minua. Koko elämänsä hautasi hän tänne, näytti minulle, mitenkä mieletöntä se on; ihmiset olivat hänen mielestään — villi sikalauma, joka väliin nopeammin, väliin taas hiljemmin juoksee syvyyden kuiluun.

— Tehän olette sanonut, että elämä on ihanaa!

— Niin, jos se tunnustaa minut, niin silloin on se ihanaa! — vastaa hän hymyillen.

Ainoastaan tuo hymyily jäi minun mieleeni hänen monista puheistaan. Hän katseli kaikkea kuin nurkan takaa, hän näytti olevan karkoitettu kaikkialta, mutta se ei häntä suututtanut. Hänen järkensä oli terävä ja herkkä, myrkyllinen kuin käärme, mutta turhaan se minua tähtäili, — sillä minä en uskonut häneen, vaikka väliin ihailinkin tuon järjen notkeutta ja inhimillisen ymmärryksen suuria hyppyjä.

Muuten suuttui hän väliin — vaikka harvoin.

— Minä olen, — huusi hän silloin, — aatelismies, suurten miesten jälkeläinen. Minun isäni ja esi-isäni ovat olleet mukana Venäjää luomassa, he ovat historiallisia henkilöitä, mutta tuo halunkki väittää minua vastaan, tuo elävä halunkki… Kaunis — katoaa, ja jälelle jää ainoastaan madot, ja niitten keskessä on kuuluisan suvun jäsen.

Tuollaiset puheet eivät vähääkään huvittaneet minua, sillä — ehkä minäkin olen kuuluisan perheen jäsen, mutta ei esi-isissä ole mitään voimaa vaan — totuudessa. Eikä eilinen päivä milloinkaan palaa takaisin, jotavastoin huomispäivä — varmaan — tulee!

Mutta hän istuu nojatuolissaan kasvot verettöminä ja puhuu:

— Taaskin, Matvei, nylkivät nuo munkit minua. Mitä munkki on? Ihminen, joka tahtoo salata muilta ihmisiltä riettautensa ja pelkää riettauden voimaa. Tai ihminen, joka on oppinut tuntemaan heikkoutensa ja pakenee siitä syystä maailmaa, jotta maailma ei polttaisi heitä. Nämät ovatkin munkkien parhaita ja huvittavimpia, vaan kaikki muut — ovat turvattomia ihmisiä, maan tomua, sen kuolevaisia lapsia.

— No entäs te sitten; mikä te olette? — kysyn minä.

Minä olin tehnyt tuollaisen suoran kysymyksen kymmenen kertaa tai useamminkin, mutta hän vastasi vaan minulle aina samaan tapaan:

— Sinäkö — olet satunnainen ihminen täällä ja kaikkialla ijankaikkisesti!

Hänen Jumalansa jäi minulle salaisuudeksi. Kun hän oli raittiina, koetin kysellä häneltä Jumalaa, mutta hän vastasi vaan hymyillen tunnetuilla raamatun sanoilla, — vaan minulle oli Jumala korkeampi kuin raamattu. Sitten aloin minä kysellä, kun hän oli juovuksissa, millainen on Jumala.

Mutta juopunutkin Antoni oli luja.

— Sinä olet viekas, Matvei! — sanoo hän. — Viekas ja itsepäinen! Minun tulee sinua sääli.

Ja minäkin aloin sääliä häntä, sillä minä näin hänen yksinäisyytensä, osasin antaa arvon hänen ajatustensa runsaudelle, ja säälin sitä, että ne joutuvat hukkaan munkkikopissa.

Mutta vaikka minä säälinkin häntä, aloin minä kuitenkin ahdistella häntä yhä kiivaammin, ja kerran sanoi hän vastenmielisesti:

— Minä olen sellainen kuin sinäkin. Matvei, minä en näe Jumalaa.

— Vaikka minä en näe Häntä, tunnen minä Hänen olemassa olonsa, enkä sitä siis kysy, vaan millä tavalla ovat lait ymmärrettävissä ja mitenkä on elämä järjestettävä Jumalan tahdon mukaan?

— Katso kirkkolakeja, — sanoo hän! Ja jos tunnet Jumalan olemassa olon, niin — toivotan sinulle onnea.

Hän kaatoi lasin viiniä minullekin, kilisti kanssani ja joi. Minä näen, että vaikka hänen kasvonsa olivat vakavat kuin kuolleen, hymyilivät tuon kauniin herran silmät kuitenkin minulle.

Se, että hän oli herra, se alkoi vähitellen eroittaa minua hänestä, sillä hän oli jo muutaman kerran osoittanut sellaista herramaisuutta, että hän sillä verisesti loukkasi minua.

Juopuneena puheli hän mielellään naisista.

— Luonto panee meidät pahaan ja raskaasen vankeuteen naisen, makeimman syöttinsä kautta, eikä ole muita lihallisia huvituksia, jotka siihen määrään nielevät ihmisen parhaat sielun voimat, — ehkä kuolemattomuudenkin!

Kun veli Miha oli puhunut paljoa paksummin näistä asioista, niin olin minä jo tottunut inhoamaan noita tuollaisia mielipiteitä. Mutta sen lisäksi puhui Mihaila naisesta ilkeydellä ja haukkui häntä raivokkaasti, vaan isä Antoni kuvaili häntä tunteettomasti ja ikävästi.

— Muistatko, — sanoo hän, — minä annoin sinulle kirjan lukeaksesi? Lukiessasi sitä täytyy sinun huomata, kuinka viekas ja kettumainen nainen on ja kuinka koko hänen olentonsa on irstas!

Omituisen vastenmielistä oli kuunnella, kuinka mies, joka on syntynyt naisesta ja naisen mehulla juotettu, ylenkatsoo ja tahraa äitinsä riistäen häneltä kaikki hyvät ominaisuudet ja jättäen jälelle ainoastaan himokkuuden, ja alentaa hänet, synnyttäjänsä, järjettömän luontokappaleen tasalle.

Kerran minä sanoin hänelle jotakin tähän suuntaan, hienosti enkä näin suoraan. Hän raivostui ja huusi:

— Hullu! Enhän minä ole puhunut äidistäni!

— Jokainen nainen on äiti.

— Mutta toiset ovat, — huutaa hän, — koko elämän ikänsä irstailijoita!

— Muutamat ihmiset ovat kyttyräselkäisiä, mutta kyttyrä ei ole välttämätön kaikille.

— Mene ulos, lurjus!

Upseeri ei ollut nähtävästi kuollut hänessä.

Jonkun kerran panin minä hänet hyvin ahtaalle kyselemällä Herrasta. Minua alkoivat nimittäin suututtaa hänen alituiset pilkkasanansa, ja siitä syystä minä hyökkäsin yöllä kaikkine voimineni häntä vastaan.

Minun luonteeni oli käynyt hyvin kieroksi. Minä tunnen suurta tuskaa, kiertelen Antonia kuin nälkäinen sulettua ruoka-aittaa, — leivän haju tunkeutuu ulos, — ja siitä minä perin raivostuin, ja sinä yönä sai hän tuntea, mitä merkitsee se, ett'ei hän ollut sanonut kaikkea minulle.

Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:

— Kertokaa minulle kaikki mietteenne, taikka — leikkaan minä poikki kaulani ja saan aikaan häväistysjutun!

Hän hämmästyi, tarttui käteeni, tempasi veitsen itselleen ja alkoi hyöriä samoin kuin minäkin.

— Sinua pitäisi rangaista tästä, — sanoo hän, — mutta rangaistus ei sovi fanatiikolle!

Ja sitten alkoi hän puhua aivankuin olisi hakannut naulaa minun päähäni:

— Kuuntele nyt, mitä minä sinulle sanon: ainoastaan ihminen on olemassa; kaikki muu on mielikuvitusta. Sinun Jumalasi on — sielusi unta. Sinä voit tuntea ainoastaan itsesi etkä siitäkään saa olla varma.

Hänen sanansa putoilevat kuin tuuli pudottelisi niitä ja ne tekevät minut aivan tyhjäksi. Hän puhui kauvan, väliin en häntä ymmärtänyt, väliin taas ymmärsin, mutta hänestä sain seuraavan mielipiteen: tuossa miehessä ei asu ilo eikä suru, ei pelko eikä ylpeys. Hän on kuin vanha pappi, joka haudalla lukee sielumessua: kaikki tuntevat hänen sanansa, mutta ne eivät kenenkään sielua lämmitä. Ensi alussa tuntuivat hänen puheensa minusta kauheilta, mutta sitten minä jo näin, että hänen unelmansa ovat vaarattomia, sillä ne ovat kuolleita syntyessään…

On toukokuu, ikkuna on auki … yö hengittää lämmintä kukkain tuoksua puutarhassa … omenapuut ovat — kuin tyttöset, jotka ensi kertaa menevät herranehtoolliselle, ne sinertävät hopeisessa kuun valossa. Vartija lyö kelloa, ja sen vaski heläjää hiljaisuudessa lyöntien vaikutuksesta, mutta minun edessäni istuu mies, jonka kasvot ovat kuin jäätä ja joka rauhallisesti lavertelee mitättömiä juttujaan; hänen sanansa ovat harmaat kuin tuhka, ne loukkaavat minua ja saavat mieleni surulliseksi — minä näen vaskea kullan asemesta.

— Lähde ulos! — sanoo Antoni minulle.

Minä lähdin puutarhaan, ja silloin jo soitettiin aamukirkkoon. Menin kirkkoon, kätkeydyin siellä pimeään nurkkaan, seison ja ajattelen:

— Mitä tekee puolikuollutkin Jumalalla?

Veljiä alkaa tulla, — heidän tulonsa häiritsee kuin kuuvalo yön pimeyttä, ja hiljaan supisten keskenään hajaantuvat he temppeliin.

Tästä hetkestä alkoi minulle taas elämä, jota en ymmärtänyt. Antoni esiintyi minun herranani, puhutteli minua kuivasti, silmäkarvat rypyssä eikä kutsunut luokseenkaan. Kirjat, jotka hän oli antanut minulle luettaviksi, otti hän kaikki pois. Yksi noista kirjoista oli Venäjän historia — se viehätti suuresti minua, mutta en ennättänyt lukea sitä loppuun. Ajattelen, että miten minä lienen loukannut herraani, — mutta en voi keksiä syytä…

Alku hänen puheestaan oli jäänyt mieleeni ja elää nyt hiljalleen kaiken muun kuulemani yläpuolella.

— Jumala on sielusi unta, — kertaan minä itsekseni, mutta en tunne halua väittää vastaankaan.

Pian sitten ilmaantui hänen naisensakin; se tapahtui myöhään yöllä. Minä kuulen, kuinka Antoni soittaa ja huutaa:

— Teekeittiö kuntoon, pian!

Ja kun minä sitten toin teekeittiön, näen minä naisen istuvan sohvalla väljässä ruusun värisessä puvussa ja hiukset hajallaan olkapäillä. Hän oli pieni kuin nukke, hänen kasvonsakin olivat ruusunväriset ja silmänsä siniset. Minusta tuntui hän siistiltä ja samalla surulliselta.

Minä asetan astian pöydälle, ja Antoni yhä kiirehtii:

— Liiku nopeammin, — nopeammin!

— Äh, sinua, — ajattelen minä, — joko nyt olet elementissäsi.

Tällainen hauska toimitus viehätti minua; se on, että minun oli hauska nähdä Antonin vaikka rakastavalla päällä, mikä ei muuten ollut mikään viisaan teko. Itse puolestani olin minä siihen aikaan hyvin kylmä naisille ja munkkien irstailu tuntui minusta vastenmieliseltä, mutta isä Antoni, — millainen munkki hän on?… Hänen naisensa oli jotenkin kaunis, tuollainen tuores, aivankuin uusi leikkikalu.

Aamulla tulen minä siivoomaan huonetta, mutta hän ei ollut kotona, oli lähtenyt igumenin luokse, vaan nainen istuu sohvalla kirja kädessä, jalat allaan, kampaamattomana ja vaatettamattomana. Hän kysyy nimeäni, — sanon sen; olenko kauvan ollut luostarissa, — sanon senkin.

— Eikö täällä ole ikävä?

— Ei.

— Ihmeellistä; onkohan se tottakaan.

— Miksikä ei se olisi totta, — vastaan minä.

— Kun sinä olet vielä niin nuori ja — kaunis.

— Luuletteko luostarin sitten olevan yksin — hirviöitä varten.

Hän nauroi ja päästi paljaan jalkansa alas sohvalta. Sitten katselee hän minua ja käyttäytyy hieman huolimattomasti: hän paljastaa kätensä olkapäihin asti, eivätkä hänen vaatteensa ole napissa rinnalta.

— Turhaan sinä tuon teet, — ajattelen minä: — alastomuutta pitää säästää rakastetulleen!

Ja sitten tuo hupakko kysyy:

— Eivätkö naiset häiritse sinua?

— Minä en heitä näe, enkä tiedä, miten he voisivat häiritä minua.

— Kuinka — miten? — ja nauraa. — Kuinkako — milläkö tavalla?

Mutta oven suussa seisookin Antoni ja kysyy suuttuneen äänellä:

— Mitä se on, Soja? Häh?

— Ah, — huutaa Soja, — hän on niin huvittava, tuo…

Ja sitten hän alkoi viserrellen kertoa, kuinka huvittava minä olen. Mutta Antoni ei kuunnellutkaan häntä, vaan antoi minulle jyrkän käskyn:

— Lähde heti ulos purkamaan laatikoita; sitten pitää viedä osa myöskin igumenille.

Molemmat joivat he jotenkin paljon päivällispöydässä, ja illalla teen jälestä oli nainen aivan humalassa ja Antonikin näytti tavallista juopuneemmalta. Hän ajaa minua nurkasta nurkkaan käskien antamaan milloin mitäkin. Minä juoksen kuin lakeija kapakkaan hakemaan heille viiniä, ja sitten alkoivat he vähemmän, ahdistella minua. Naiselle tuli lämmin, hän riisuu hiljalleen vaatteitaan, mutta silloin kysyykin herra äkkiä minulta:

— Matvei, onko hän kaunis?

— Enpä tiedä.

— Ei, katso tarkemmin!

Ja nainen nauraa, juovuksissa. Minä tahdon lähteä pois, mutta silloin huutaa Antoni raivokkaasti:

— Minne? Seis! Soika, riisu itsesi alasti…

Minä luulin kuulevani väärin, mutta Soja riisui äkkiä päältään vaatteen, nousi seisomaan ja seisoi edessäni alastomana, horjuen. Minä katson Antoniin; hän — minuun… Sydämeni sykähtelee epävarmasti, ja minun tulee sääli herraani. Tämä sikamaisuus ei ollut hänen luonteensa mukaista, ja naisenkin puolesta häpesin minä.

Ja nyt huutaa Antoni:

— Mene ulos, sinä halunkki!

Minä huusin hänelle vastaan:

— Itse sinä olet se!

Hän hyppäsi äkkiä ylös pöydästä, pullot vierähtivät alas, astiat särkyivät ja liemiruuat alkoivat juosta lattialle. Minä läksin puutarhaan ja panin siellä maata. Sydäntäni särkee. Täällä on hiljaista, — ja yhtäkkiä kuulen taas Antonin huudon:

— Ulos!

Mutta tähän vastaa nainen kimeällä äänellä.

— Et rohkene, lurjus!

Sitten alettiin pihalla valjastaa hevosia, ne hirnuivat, sillä niillä ei ollut ollenkaan halua tulla valjastetuiksi, ja kuopivat kuivaa maata. Ovia avattiin, rattaitten pyörät alkoivat pyöriä, ja puutarhan portti narisi. Antoni käveli puutarhassa ja kutsui minua hiljaisella äänellä:

— Matvei! Missä sinä olet?

Ja hän näkyy korkeana kulkevan eteenpäin tummien omenapuitten välistä, tarttuu väliin oksiin, työntää niitä syrjään, ja pudottelee kukkia lumena maahan sekä murisee:

— Äh-h, sinä lu-urjus!

Ja hänen perässään kulkee hänen musta, raskas varjonsa pitkin maata.

Minä makasin aamuun asti puutarhassa ja aamulla menin isä Isidorin luokse.

— Antakaa minun passini, minä lähden pois!

Hän ihmetteli niin, että hyppäsi paikaltaan.

— Minkätähden? Minne?

— Maata lähden kulkemaan, — mutta en tiedä, minne, — vastaan minä.

Hän utelee.

— Minä en tule ilmaisemaan mitään.

Minä lähdin nyt ulos hänen kopistaan, istuin sen lähettyvillä olevalle penkille vanhan männyn alle, — ja minä istuin siihen tahallani, sillä kaikilla luostarista karkoitetuilla ja pois lähtevillä oli tapana istua siinä. Veljiä kulkee ohitseni, he katselevat kieroon minuun, toiset sylkevätkin. Olen unohtanut kertoa, että luostarissa liikkui huhu, jotta Antoni oli muka ottanut minut rakastajakseen. Luostarin palvelijat kadehtivat siitä syystä minua, munkit taas minun herraani, — ja molemmin puolin paneteltiin meitä.

Veljet kävelevät ohitseni ja puhelevat:

— Ahaa, vai on tuokin karkoitettu; no kiitos olkoon Jumalalle!

Isä Asaff, viekas, pahanilkinen ukko, igumenin vakoilija, joka hulluutensa tähden hoiti luostarissa Kristuksen virkaa, alkoi haukkua minua ruokottomasti, niin että minä vihdoin sanoin hänelle:

— Lähde heti pois, ukko, taikka minä talutan sinut muuten korvasta!

Vaikka hän oli hyvin itsepintainen, ymmärsi hän nyt kuitenkin minun sanani.

Luostarin päällikkö kutsui nyt minut luokseen ja puhui hyvästelevällä äänellä:

— Minä mainitsin sinulle, poikani Matvei, että olisi ollut parempi, jos olisit mennyt konttooriin, — ja minä olin oikeassa. Vanhat ymmärtävät aina paremmin! Voiko sinua nyt itsepintaisuutesi tähden enään pitää kamaripalvelijana? Sinähän olet kovin pahasti loukannut kunnioitettavaa isä Antonia!…

— Onko hän sanonut niin?

— Kukas sitten? Ethän sinä itse ole siitä puhunut!

— Sanoiko hän myös sen, että näytti minulle alastoman naisen?

Isä igumen risti minua hurskaan kauhistuneena ja puhui käsiään heilutellen:

— Mitä sinä nyt, mitä sinä, Herra olkoon kanssasi! Minkä naisen? Se ei ole muuta kuin näköhäiriö, lihallinen näky, jonka perkele sai aikaan! Ai-ai-ai! Sinä ehkä ajattelit, että — mistä nainen on tullut miesluostariin?

Minun halutti hieman rauhoittaa häntä:

— Kuka toi teille eilen portviiniä, juustoa ja kaviaaria? — kysyn minä:

Hän joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä.

— Mitä sinä, Kristus varjelkoon sinua! Mitenkä noin paljon sopimattomuutta on mieleesikään tullut?

Hirveän vastenmieliseltä tuo tuntui minusta. Se oli viedä järjen päästä.

Noin puolenpäivän aikaan kulen minä järven ylitse ja istun rannalle, josta katselen sitä luostaria, missä olin pari vuotta viettänyt raskasta elämää.

Metsä levitti viheriät siipensä ja näytti luostaria povellansa. Rehevässä vihannuudessa näkyivät selvästi luostarin hampaiset, valkeat muurit, vanhan temppelin siniset piirteet, uuden kirkon kultainen kupooli, ja punaiset katot. Sädehtien ja kutsuvasti loistivat ristit, ja niitten yläpuolella — oli taivaan sininen kello, joka soi kevään hymniä, — ja aurinko riemuitsi voitostaan.

Keskellä tätä ihanuutta, joka täyttää sielun elävällä riemulla, on jokapäiväisiä ihmisiä pitkissä puvuissa, jotka mätänevät tuolla, elävät turhaan pitkät päivät ilman rakkautta, ilman iloja, mielettömässä työssä ja liassa.

Minä aloin sääliä kaikkia ja itseänikin — vähällä ett'en itkenyt. Ja sitten nousin minä ylös ja lähdin pois.

Hyvät tuoksut täyttävät ilman, koko maa laulaa ja kaikki elolliset sen päällä. Aurinko kasvattaa kukkia kentille, ne kohoavat taivasta kohden ja kumartelevat auringolle. Puitten nuori vihannuus tuntuu kuiskailevan ja värähtelevän. Linnut visertävät, lempi palaa kaikkialla — maa oli lihava ja juopunut omasta voimastaan!

Minä kohtaan talonpojan — ja tervehdimme, mutta hän ennättää tuskin päätään nyökäyttää, sillä hän — menee vaimonsa luokse. Mutta minulla on halu puhella ihmisten kanssa, ja minä puhuttelisin heitä hyväilevällä äänellä.

Vapauteni ensi yön vietin minä metsässä. Kauvan minä makasin katsellen taivasta, laulelin hiljalleen — ja nukuin sitten. Aamulla varhain herätti kylmä minut, ja minä lähden uudestaan kuin siivillä kohden elämääni. Jokainen askel vie minut yhä kauvemmaksi, ja minua haluttaa juoksemalla juosta eteenpäin.

Kohdatessani kansaa katselee se minua syrjäsilmin. Ilettävä, vastenmielinen ja inhoittava oli talonpoikain mielestä pyhiinvaeltajain musta puku, mutta minun ei tarvinnut käyttää sitä. Passini oli jo vanha, mutta igumen oli siihen kirjoittanut, että olen Savvatjevskin luostarin palvelija ja matkustan pyhissä paikoissa.

Ja minä käyn noissa paikoissa sen liikkuvan kansan kanssa, joka juhlapäivinä täytti sadottain meidänkin luostarimme. Veljet käyttäytyivät tätä kansaa vastaan kylmästi tai vihamielisesti — se on muka laiskaa —, koettivat pusertaa siltä ulos joka pennin, panivat sen luostarin töihin, pusersivat siitä kaiken mehun ja halveksivat sitä. Mutta minä, joka olin omissa toimissani, kohtasin vähän ennen näkemiäni ihmisiä, enkä minä etsinytkään heitä, sillä pidin itseäni henkilönä, jolla oli oma erityinen kutsumuksensa, ja asetin siitä syystä myöskin päämääräni muita ylemmäksi.

Minä näen: kaikkia teitä pitkin kulkee harmaita ihmisiä reput selässä ja sauvat kädessä; he kulkevat hiljalleen, katse maahan luotuna, mutta matka edistyy kuitenkin: he kulkevat lempeinä, ajattelevina ja heidän sydämessään asuu varma vakaumus. He seisahtuvat yhteen paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat äänettöminä, tekevät vähän työtä; heidän joukossaan on joku hurskas, — he puhelevat hänen kanssaan hiljaan, ja lähtevät taas matkalle sekä astelevat surullisina toiseen paikkaan.

Siinä kulkee, kulkee vanhoja ja nuoria, naisia ja lapsia aivankuin sama ääni olisi heidät kaikki kutsunut matkalle, ja minä tunnen tässä matkustuksessa pitkin kaikkia teitä jonkinlaista voimaa, — joka valtaa minut, häiritsee minua ja ikäänkuin lupaa paljastaa minulle jotakin. Ja minusta tuntuu kummalliselta tuo levoton ja nöyrä kulkeminen, sillä pitkät ajat on minun oma elämäni ollut aivan jäykistynyttä.

Tuntui siltä kuin maa olisi työntänyt sylistään ihmisen ja sysännyt sen sitten väkivaltaisesti luotaan lausuen:

— Mene, etsi, löydä!

Ja ihminen kulkee kuuliaisena ja varovana, etsii, katselee, kuuntelee tarkasti ja lähtee sitten taas liikkeelle, … kulkee. Koko maa kuiskailee etsijäin jalkain alla, ajaa heitä yhä etäämmäksi — jokien, vuorien, metsäin ja merien ylitse — ja vieläkin kauvemmaksi, sinne, missä on yksinäiset luostarit, jotka lupaavat näyttää ihmeitä; sinne, jossa toivo luo eteen jotakin muuta kuin tämä katkera, raskas ja ahdistuva elämä.

Minua hämmästytti muutamain sielujen hiljainen nöyryys, — ja minä aloin miettiä, mitä nämät kaikki ihmiset etsivät. Ja se sai aikaan sen, että kaikki minun ympärilläni alkoi tuntua yhtä epävarmalta ja häiriintyneeltä kuin minä itsekin olin.

Monet etsivät Jumalaa, kuten minäkin, eivätkä tiedä minne menisivät; heidän sielunsa hajaantuu etsintäteille, ja sitten he kulkevat siitä syystä, että heillä ei ole voimaa pysähtyä; he ovat kuin höyhenet tuulessa, keveät ja hyödyttömät.

Nämät ihmiset — eivät voi voittaa laiskuuttaan, he kantavat sitä selässään ja vaipuvat sen alle; ja heillä on halu nähdä kaikkea, mutta ei voimaa rakastaa mitään.

Minä näen vielä paljon tyhjäntoimittajia, likaisia roikaleita, häpeemättömiä laiskureita, ahneita kuin täit; — paljon näen — mutta nämät kaikki ovat pölyä sen joukon takana, jonka on vallannut halu etsiä Jumalaa.

Ja vastustamattomasti vie se minutkin mukanaan.

Mutta sen ympärillä leijailee, kuten lokit joen päällä, kirkuvia, ahneita erillaisilla siivillä varustettuja ihmisiä, jotka hämmästyttivät minua juroudellaan.

Kerran näin minä Bjelo-oserossa keski-ikäisen miehen, joka oli hyvin ketterä, varakas ja puhtaissa vaatteissa.

Hän asettui puun alle varjoon, hänen vieressään oli riepuja, rasvapullo ja metallivati, — ja sitten huutaa hän tämä mies:

— Oikeauskoiset! Kenenkä jalat ovat mätähaavoissa — tulkoon tänne, minä parannan. Minä parannan maksutta, lupaukseni mukaan, jonka olen tehnyt Herralleni!

Bjelo-oserossa oli kirkkojuhla, ja rukoilevia saapuu kaikkialta. He lähestyvät häntä, paljastavat jalkansa, ja hän niitä pesee ja voitelee sanoen samalla:

— Äh, veliseni, sinäkin olet ajattelematon. Sinun jalkineesi eivät ole tehty jalan mukaan, — mitenkä sellaisilla sitten voi kulkea?

Mutta mies, jolla oli liian suuret jalkineet vastasi:

— Nämät on annettu Kristuksen tähden minulle!

— Se, joka ne antoi sinulle, on tehnyt Jumalalle otollisen työn, mutta sinä olet ollut tyhmä, kun olet käyttänyt niitä, etkä ole sillä tehnyt mitään urotyötä, josta Jumala sinua palkitseisi.

— Kas niin, — ajattelen minä, — kylläpä tuo mies tuntee hyvin Jumalan ajatukset.

Sitten lähestyy häntä nainen ontuen.

— Ai, nuorikkoni! — huutaa hän. — Sinussa ei ole känsiä, vaan — anna anteeksi — ranskantautia! Tämä on, oikeauskoiset, tarttuvaa tautia, kokonaiset perheet kuolevat siihen, hän on saastutettu!

Nainen hämmästyi, nousi ylös, lähtee poispäin katsoen maahan, mutta hän kutsuu yhä luokseen ihmisiä:

— Tulkaa tänne, oikeauskoiset, tulkaa pyhän Kirillin nimessä!

Ihmisiä tulee, he riisuvat jalkineensa, hän pesee ne, ja sitten sanovat ihmiset:

— Kristus olkoon kanssasi!

Mutta minä näen, että hänen hyvästi muodostetut kasvonsa vavahtelevat, ja hänen näppärät kätensä värisevät. Ja pian sulki hän hyväin töittensä kaupan ja juoksi nopeasti pois.

Yöksi vei eräs munkki minut vajaan, ja siellä näen minä — saman miehen. Minä makasin hänen vieressään ja pian syntyi hiljainen keskustelu.

— Mitenkä te, aatelismies, nukutte täällä tavallisten ihmisten kanssa? Päättäen teidän puvustanne on teidän paikkanne — hotellissa.

— Minä olen, — sanoo hän, — tehnyt pyhän lupauksen, että olen lähimmäisteni seurassa — kolme kokonaista kuukautta! Minä tahdon täyttää tämän rukoilijan urotyön, olla — kaikkein kanssa, vaikka täit minut söisi! Ja katsokaapas, mitä minä vielä teen. Minä en voi nähdä haavoja, ne saavat minut oksentamaan, — mutta vaikka haavat ovat minulle noin vastenmielisiä, niin joka päivä minä sittenkin pesen pyhiinvaeltajain jalkoja! Raskasta on palvella Herraa, mutta suuri on luottamuksenikin Hänen armeliaisuuteensa!

Minua ei enään haluttanut jatkaa puhelua hänen kanssaan, ja siitä syystä olenkin minä nukkuvinani, makaan vaan ja ajattelen:

— Eipä hän suurta uhria kanna Jumalalleen.

Pian kahisivat oljet naapurini alla, hän nousi varovasti polvilleen ja alkoi rukoilla ensin hiljalleen mutta sitten kuulen minä jo sanatkin.

— Sinä kaikkein pyhin Kirill, esitä Herralle Jumalalle syntinen ihminen, ja parantakoon Herra minussa mätähaavat ja muut synnit niin kuin minä parannan ihmisten haavat! Kaikkinäkevä Jumala, ota huomioosi minun työni ja armahda minua! Minun elämäni on sinun käsissäsi; minä tiedän — että himoissa on synti hurjin, mutta Sinä olet jo tarpeeksi rangaissut minua. Minä rukoilen Sinua ja rukoukseni olkoon kuin lääke, kuin suitsutusastia sinun edessäsi!

Tuo mies — luulee Jumalaa lääkäriksi, — ja minusta alkoi hän tuntua kovin vastenmieliseltä. Sormeni alkoivat jo syyhyä.

Ja rukoiltuaan otti hän laukustaan ruokaa ja syödä maiskutti sitä kuin sika.

Minä näin paljon sellaisia ihmisiä. Yöllä matelevat he Jumalansa jalkain juuressa, vaan polkevat päivällä armahtamatta muita ihmisiä. He vetävät Jumalan alas maailmaan, panevat Hänet suojelemaan sikamaisuuksiaan, myyvät Hänet ja koettavat Häntä ostaa sanoen:

— Elä unohda, Herra, kuinka paljon minä olen Sinulle antanut!

Ahneutensa sokeat orjat, ahneutensa he asettavat kaiken yläpuolelle, kumartavat oman pimeän ja pelokkaan henkensä luomaa hirveätä epäjumalaa ja rukoilevat sitä:

— Herra, älä rangaise minua vihassasi eläkä minua ankaruudessasi kurita.

He kulkevat, kulkevat täällä maan päällä Jumalansa vakoilijoina ja ihmisten tuomareina, näkevät tarkasti, milloin kirkollinen sääntö rikotuksi tulee, he liehakoivat ja kostavat, saavat rikoksia päivänvaloon ja valittelevat:

— Usko loppuu ihmisiltä, mutta katsokaa meitä!

Eräs mieshenkilö varsinkin häiritsi minua usein innollaan — me kulimme hänen kanssaan Perejaslavlista Rostowiin, ja koko matkan huusi hän minulle:

— Missä ovat Feodor Studitin pyhät säännöt?

Hän oli hyvin ruokittu, terve, mustapartainen ja punaposkinen mies, hänellä oli rahaa ja yöpaikoissa hääri hän naisten luona.

— Minä jouduin, — puhuu hän, — hengelliseen ahdistukseen nähdessäni, miten lakeja rikotaan ja ihmiset elävät irstaisuudessa. Ammattini — tiilitehtaan — jätin minä poikaini huostaan ja kuljeskelen nyt neljättä vuotta katselemassa maailmaa. Kauhu valtaa sieluni. Hiiret ovat ottaneet pyhän sakariston asuinsijakseen ja niitten hampaissa murenevat lain vahvat messupaidat, — kansa alkaa vihata kirkkoa, lankeaa pois sen rinnoilta ilettäviin harhaoppeihin ja lahkoihin, — ja mitä tekee kirkko silloin, kirkko, jonka pitäisi taistella Jumalan puolesta? Se lisää vaan omaisuuttaan ja kasvattaa uusia vihollisia! Kirkon pitäisi elää köyhyydessä kuin Latsarus parka, jotta kansa näkisi, että köyhyys on todellakin pyhää, koska Kristus on sen siunannut, — jotta se näkisi tämän eikä napiseisi eikä vierasta omaisuutta halaisi! Mitä muuta tehtävää kirkolla voisi olla? Pitäköön se vaan kansaa lujissa ohjissa, — pitäköön!

Nämät tällaiset lainoppineet näkivät, että laki ei kestä, eivätkä he ymmärtäneet salata ajatuksiaan, vaan ilmaisivat salaisuutensa häpeämättä.

Pyhillä Vuorilla oli eräs kauppias — huomattava matkustaja, joka kertoi hengellisissä aikakauskirjoissa matkoistaan pyhissä paikoissa, — ja hän julisti kulkevalle kansalle rauhaa, kärsivällisyyttä ja hellyyttä.

Hän puhui tulisesti ja itki väliin. Hän rukoilee ja uhkaa, vaan äänetönnä kuuntelee kansa ja katselee maahan.

Minä takerruin kiinni erääsen puheen kohtaan ja kysyn:

— Mutta jos lakia julkisesti rikotaan, — niin pitääkö sitäkin kärsiä!

— Kärsi, rakkaani! — huutaa hän. — Sinun pitää kärsiä! Itse Jesus Kristus kärsi, meidän ja meidän lunastuksemme vuoksi.

— Mutta minkätähden marttyyrit ja kirkkoisät, — sellaiset kuin Ivan Slatoust — eivät hämmästyneet eivätkä pelänneet paljastaissaan hallitsijainkin rikoksia?

Hän hämmästyi, kiivastui sitten aivan luonnottomasti, polki jalkaa ja huusi:

— Mitä sinä lörpöttelet, kapinoitsija! Ketä he ovat syyttäneet rikoksista? Pakanoitako?

— Niinpä kyllä, — keisarinna Jevdoksiaa, — joka oli pakana. Ja entä sitten Ivan Julmaa?

— Ei siitä nyt ole kysymys! — huutaa hän ja heiluttaa käsiään kuin vapaaehtoinen tulipalon sammuttaja. — Ei nyt ole puhe hallitsijoista vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se tulee mielestään kovin viisaaksi, eikä pelkää mitään. Kansa on peto, ja kirkon pitäisi uhata sitä, — se on sen tehtävä!

Mutta vaikka nuo ihmiset puhelivat yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan ymmärtänyt heidän huolenpitoaan kansasta, vaikka minä tunsinkin siinä jonkinlaista pelkoa kansan suhteen; en ymmärtänyt, sillä henkisesti sokea ei näe kansaa.

Väiteltyäni yllämainitun kirjailijan kanssa tuli luokseni muutamia miehiä, jotka puhuivat minulle aivan kuin sellaiselle, jolta ei mitään hyvää odoteta:

— Tuolla on eräs nuorukainen, — etkö haluaisi keskustella hänenkin kanssaan?

Ja iltakirkon aikana hankittiin minulle tilaisuus kohdata metsässä järven rannalla eräs nuorukainen. Hän oli hyvin tummaverinen, aivankuin salaman kärventämä, hänen hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, kuivat ja karkeat, hänen kasvonsa melkein — paljasta luuta, ja luitten keskellä paloi kaksi karsasta silmää. Hän yski ehtimiseen, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Minua katseli hän julkisella vihalla, huohotti ja sanoi:

— Nämät ihmiset ovat sanoneet minulle sinusta, että sinä vastustat kärsivällisyyttä ja lempeyttä. Minkätähden, selvitä!

En muista, että minä olisin silloin puhunut hänen kanssaan ja vielä vähemmän väitellyt; vaan muistan ainoastaan hänen kiusaantuneet kasvonsa ja hiljaisen äänensä, kun hän huusi minulle:

— Ei tätä elämää varten, — vaan tulevaista. Taivas on meidän isänmaamme, kuuletko sinä?

Hänen luokseen tuli ontuva sotamies, joka oli menettänyt jalkansa Tekinskin sodassa, ja puhuu karkealla tavallaan:

— Minun mielipiteeni on, oikeauskoiset, seuraava: missä on vähemmän pelkoa, siellä on myöskin enemmän totuutta.

Ja kääntyen nuorukaiseen sanoi hän:

— Jos sinä pelkäät kuolemaa, — niin on se sinun asiasi, vaan elä pelota meitä! Ilman sinuakin on meitä tarpeeksi peloitettu! Ja sinä, punanen poika, puhu nyt sinä!

Hän katosi pian, tuo nuorukainen, vaan kansa — noin viisikymmentä ihmistä — jäi kuuntelemaan minua. En tiedä, millä minä sain siihen aikaan käännetyksi ihmisten huomion puoleeni, mutta minua huvitti se, että minua kuunneltiin, ja minä puhuin kauvan täällä hämärässä korkeitten mäntyjen ja vakavien ihmisten keskuudessa.

Ja minä muistan, mitenkä kaikkein kasvot näyttivät sulavan yksiksi suuriksi, surullisiksi kasvoiksi. Nämät uudet kasvot näyttivät katselevan itsepintaisesti ja miettivästi, puhua eivät ne voineet, vaan ajattelivat rohkeasti, ja sen sadassa silmässä paloi, — sen näin minä, — sammumaton tuli kuten minunkin sielussani.

Mutta sitten alkoivat nuo omituiset kasvot pitää tarkasti silmällä minun ajatuksiani, ja vasta kauvan aikaa myöhemmin olen minä ymmärtänyt, että kansan tahto, kun se on keskitettynä yhteen ainoaan ajatukseen, herättää lain puolustajissa huolenpidon tunteen kansasta ja hän alkaa myös pelätä kansaa. Ja vaikka tämä ajatus ei olisikaan vielä tullut kansanomaiseksi ja vaikka se tuntuisikin vielä aivan mahdottomalta, on se kuitenkin herättänyt epäilyksen hedelmiä sielussa vihattujen lakien järkähtämättömyyteen, — ja tästä johtuu lainoppineitten pelko! He näkevät nimittäin tuon jyrkästi kysyvän ilmeen; he näkevät sen, — että kansa täällä maan päällä kulkee hiljaisena ja mykkänä, — ja tuntevat jo näkymättömiä säteitä sen ajatuksista, ymmärtävät, että hiljaisten ajatusten salainen tuli muuttaa tuhaksi heidän lakinsa ja että on mahdollista — mahdollista — uusi laki!

He tuntevat tämän, kuten varkaat nukkuvan isännän pelottavan hengityksen yöllä hänen taloaan puhdistaissaan, ja he tietävät, että jos kansan silmät kerran aukenevat, niin kääntyy elämä hyväksi.

Ei, Jumalaa ei ole ihmisillä niin kauvan kuin he elävät erillään ja vihassa. Ja miksi ravittu ihminen sitten pitäisikään elävää Jumalaa? Ravittu etsii ainoastaan puolustusta siihen, että hänen vatsansa on täysi, vaikka ihmiset yleensä elävät nälässä.

Mutta naurettava ja surullinen on hänen elämänsä, yksinäinen ja joka taholta ympäröitty kauhuilla.

Kerran huomaan minä, että eräs ukko seuraa minua silmillään. Hän on harmaa, pieni ja puhdas kuin luu. Silmänsä ovat kätkeytyneet syvälle päähän aivan kuin pelkäisivät jotakin, hän on kuiva, mutta väkevä kuin pukki, ja nopea jaloiltaan. Aina hän painautuu lähelle ihmisiä, aina sekaantuu kansan joukkoihin, — katselee ihmisten kasvoihin kuin etsisi tuttua. Hänen haluttaa kysyä minulta jotakin, vaan ei tohdi, ja minua alkoi säälittää hänen ujoutensa.

Minä menen Lubniin, istuvan Atanasiuksen kuvan luokse, ja hän lisää vauhtiaan valkealla kepillään sekä kulkee pian minun jälissäni.

Minä kysyn:

— Oletko jo kauvan ollut pyhiinvaelluksilla, ukkoseni?

Hän ilostuu, nyökäyttää päätään ja nauraa hihittää:

— Yhdeksän vuotta, rakkaani, yhdeksän vuotta.

— No, oletko sinä tehnyt suurenkin synnin?

— Missä on määrätty synnin suuruus ja paino? Ainoastaan Jumala tuntee minun syntini.

— Mutta olethan sinä kuitenkin jotakin tehnyt?

Minä nauran, ja hänkin hymyilee.

— No, enpä juuri mitään. Olen elänyt, kuten muutkin. Minä olen siperialainen, kotoisin läheltä Tobolskia, olin nuorena ajurina, vaan aloin sitten pitää majataloa ja … kapakkaa … oikein myymälä oli minulla…

— Ja ryöstit jonkun, mitä?

Ukko pelästyi.

— Minkätähden… Siitä synnistä pelasti minut Jumala … mitä sinä!

— Minä vaan laskin leikkiä. Kun minä näen pienen miehen, niin ajattelen aina — mitenkä tuokin on jaksanut tehdä suuren synnin!

Ukko hymähti ja pudisti sitten päätään.

— Eikö sielu ole kaikilla yhtä kallis, — puhuu hän, — ja yhtäläisesti ainakin perkele niitä rakastaa? Mutta sano sinä nyt minulle, mitä sinä kuolemasta ajattelet? Yöpaikassa sinä puhuit vaan elämästä — elämästä —, vaan millainen ja missä on kuolema?

— Tuolla, ukkoseni, — jossakin!

Hän uhkaa minua sormellaan, hyvin leikillisesti, ja sanoo:

— Niinpä se on! Se on aina — tuolla jossakin!

— Mitenkä niin?

— Niinpä — vaan!

Ja sitten nousi hän varpailleen ja puhui melkein kuiskaten minun korvaani.

— Se — kuolema on kaikkivoipa! Itse Jeesus Kristuskaan ei voinut sitä välttää. Ota, sanoi hän, pois minulta tämä kalkki, mutta taivaallinen Isä, hänen oma Isänsä — ei ottanut, ei voinut ottaa! On kirjoitettu: kuolema tulee — ja aurinkokin kuolee. Niin!

Ukkoni puheli aivan kuin puro, joka vuorelta virtaa:

— Kaikki tuntevat sen, ja ihminen on syntymästään asti kuin syvyyden yläpuolelle pantu rima; se tulee, pyyhkäsee kerran siivellään — eikä ihmistä ole enään missään! Oi, Herra Jumala! "Sinun voimallasi rakennetaan maailma", — mutta miten se rakennetaan, kun kuolema on ylin kaikkia muita? Sinäkin uskot järkeesi, paljon olet kirjoja lukenut, mutta elät vaan niin kauvan kuin kuolema tahtoo.

Hän nauraa ja hänen silmissään näkyy — kyyneleitä.

Mitä minä sanoisin hänelle selitykseksi? Minä en ollut milloinkaan ajatellut kuolemaa, eikä minulla nytkään ollut siihen aikaa.

Mutta hän hyppii, katselee minua kasvoihin vaalenneilla silmillään, hänen partansa vapisee, vasemman kätensä kätkee hän poveensa, ja katselee yhä aivan kuin odottaisi, että kuolema hyökkäisi äkkiä esille pensaan takaa, tarttuisi hänen käteensä ja veisi helvettiin. Ja minäkin aloin ihmetellen katsella häntä.

Meidän ympärillämme — kuohuu elämä: maa on peitetty smaragdin värisellä ruoholla, leivoset laulavat ja kaikki kasvaa aurinkoa kohden erivärisillä kukitetuilla ilohuudoilla.

— Mitenkä sinä, ukkoseni, olet tullut sellaisiin ajatuksiin? — kysyn minä matkakumppaniltani. — Oletko ollut kovin kipeänä?

— En, — vastaa hän, — olen elänyt rauhallisesti ja tyytyväisenä neljänkymmenen seitsemän vuotiaaksi! Mutta sitten kuoli vaimoni, ja miniäni hirtti itsensä, — molemmat he menivät pois samana vuonna.

— Mutta etköhän sinä itse ajanut miniääsi hirteen?

— En, — vastaa hän, — sen teki hän irstaisuutensa tähden. Minä en koskenut häneen, en! Mutta jos elin yhdessä hänen kanssaan — niin onhan se leskimiehelle anteeksi annettavaa: en minä ole mikään pappi, eikä hän — ollut minulle vieras! Ja jo vaimoni eläessä sain minä olla kuin leskimies. Hän oli sairaana neljä vuotta, eikä päässyt uunilta alaskaan. Kun hän sitten kuoli — tein minä ristinmerkin … ja olin — Jumalan kiitos — taas vapaa! Vielä kerran aijoin minä mennä naimisiin, mutta sitten tulin ajatelleeksi, — että elänhän hyvästi, olen tyytyväinen kaikkeen ja pian pitänee kuolla. Mutta minkätähden? Minä hämmästyin! Annoin kaikki pojalleni — jos lähdin kulkemaan! Ja nyt minä kulkiessani ajattelen itsekseni, että olen matkalla hautaani kohden, — kirjavana välähtelee elämä ja koettaa se ikäänkuin sivultapäin viekotella minua pois hautausmaalta. Kuitenkin — no, saman tekevää!

Minä kysyn häneltä:

— Onko sinun raskas olla, ukkoseni?

— Oi, rakkaani, niin kauhea — etten voi sitä kertoakaan! Päivisin koetan oleskella ihmisten seurassa, — annan ihmisten ympäri piirittää itseni, sillä kuolema on — sokea, ehkä se ei sitten näekään minua tai erehtyy ja ottaa jonkun toisen! Mutta öisin, kun en voi olla suuressa ihmisjoukossa, on kauheata maata unettomana! Silloin tuntuu siltä — kuin ilmassa liikkuisi musta käsi, joka tavoittelee minun rintaani, etsii — missä minä olen. Se leikkii minun sydämelläni kuin kissa hiiren kanssa, ja sydämeni pelkää ja vapisee … oi! Jos nostan päätäni ja katson ympärilleni, näen ihmisten lepäävän kaikkialla, mutta nousevatko he enään milloinkaan, se on — tietämätöntä. Ja väliin vie kuolema ihan tukkukaupalla. Meidän kylässä kokonainen perhe — mies, vaimo ja kaksi tytärtä — kuolivat saunassa häkään!

Hänen huulensa vavahtelevat, hän on hymyilevinään, mutta silmistä tippuvatkin kyynelet.

— Ja jos sitten kuolisikin yht'äkkiä kuin — unessa, — mutta kun ensin tulee sairaus ja sitten alkaa ruumis vähitellen riutua!

Hänen otsansa meni ryppyihin ja hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuihin, niin että hän tuli homeen näköiseksi. Sitten hän juoksi ja hyppeli, tuli sammui hänen silmistään ja hiljalleen sopersi hän — ei minulle eikä itselleenkään — seuraavat sanat:

— Herra Jumala! Anna minun elää vaikka sääskenä täällä maan päällä! Elä tapa minua, Herra! Anna minun olla vaikka luteena tai pienenä hämähäkkinä!

— Sääli sinua, — ajattelen minä.

Ja levähdyspaikoissa hän taas lähestyi ihmisiä, — vaikeni ja alkoi uudestaan puhella isännästään — kuolemasta. Hän sanoo hyvin vakuuttavasti ihmisille: te kuolette, katoatte pois päivänä, jota ette edeltäpäin tiedä, tuntina, jota ette myöskään tunne, — ehkä jo kolmen virstan päässä täältä ukkonen tappaa teidät.

Toisille tuottaa hän tuskan, — toiset suuttuvat, haukkuvat häntä, mutta eräs nuori nainen huomautti:

— Niinpä se on, kyllä kuolema on varma!

Ja hän lausui tuon niin ilkeällä äänellä, että se herätti minunkin huomiotani, ja kuolemaa ennustava ukko jäi aivan äänettömäksi.

Koko tien Lubniin oli hän puhellut minulle kuolemasta ja totta puhuen olin minä jo alkanut kyllästyä siihen! Minä näin paljon sellaisia, jotka pakenivat kuolemaa ja olivat sokkosilla sen kanssa. Nuortenkin joukossa on sellaisia, jotka pelko on masentanut — ja nämät ovat inhottavampia kuin ukot — ja kaikki nämät ovat luonnollisesti Jumalan kieltäjiä. Heidän sielunsa on sisältä musta kuin uunin piippu, ja pelko viheltelee aina siellä — vieläpä kauniillakin ilmalla. Heillä on samanlaiset mielipiteet kuin vanhoilla pyhiinvaeltajillakin, he kulkevat täällä maan päällä tietämättä, minne menevät, halveksivat kaikkea eloisaa, muistavat Jumalan nimen, mutta heissä ei ole rakkautta Häneen eivätkä he jaksa tahtoa mitään. Ainoastaan yhden tempun he tuntevat: he koettavat istuttaa pelkonsa ihmisiin, jotta ihmiset ottaisivat heidät vastaan, hellisivät heitä köyhiä.

Ja he lähestyvät ihmisiä ei siitä syystä, että haluaisivat maistaa hunajaa, vaan voidakseen tartuttaa toisenkin sieluun oman mädännäisyytensä haisevaa myrkkyä. He ovat itserakkaita ja hävyttömyyteen asti ylpeitä köyhyydessään. He ovat niitten köyhäin vetelyksien kaltaisia, jotka istuvat kirkkosaattueitten aikana teitten varsilla, paljastavat ihmisten nähtäväksi haavansa ja mätähaavansa sekä muut vikansa, jotta ihmisissä heräisi sääli ja he saisivat vaskikopeekan.

He kulkevat, koettavat kylvää kaikkialle hämmästystä, huokailevat ja haluavat kuulla vastahuokauksia, mutta heidän ympärillään kohoaa mahtava valli, jonka muodostavat nöyrät Jumalan etsijät, ja inhimillinen suru leimuaa monessa eri värissä.

Ja kas tässäkin oli nuori nainen, joka muistutti ukolle hänen hupsuuttaan. Mutta nyt on hän ääneti, kiristelee hampaitaan; hänen kasvonsa ovat päivän paahtamat ja hänen silmistään säihkyy vihan terävä tuli. Jos kysyt häneltä jotakin, vastaa hän röyhkeästi aivan kuin tunkisi puukkoa ihmisen sisään.

— Elä sinä, rakkaani, huuda, vaan kerro minulle surusi, — sanon minä. — Ehkä sinun tulee sitten keveämpi olla!

— Mitä te tahdotte minusta?

— En minä mitään tahdo. Elä pelkää!

Mutta hän tulistui taas:

— En minä pelkääkään, vaan minusta tuntuu niin vastenmieliseltä!

— Minkätähden minä tunnun sinusta vastenmieliseltä?

— Minkätähden sitten lähentelette. Minä tapan kaikki ihmiset.

Ja sitten alkoi hän sättiä kaikkia, — vanhoja, nuoria ja naisiakin.

— En minä sinua tarvitse, — vaan sinun suruasi. Minä tahdon tuntea kaikki surut, joita ihmisillä on.

Hän katseli minua syrjäsilmin ja vastasi:

— Menkää muitten luokse. Kaikki he ovat köyhiä, ja olkoot myös kirotut.

— Minkätähden kirotut?

— Minä tahdon niin.

Hän näytti minusta aivan riivatulta.

— Kenenkä puolesta sinäkin rukoilet? — sanon minä hänelle.

Hymy levisi äkkiä hänen koko kasvoilleen, hän muuttui hiljaisemmaksi ja alkoi sitten puhella — tarkoittamatta kuitenkaan, että puhuisi minulle.

— Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille puita uittamaan ja hävisi sinne. Ehkä hän hukkui, ehkä — löysi toisen naisen, kuka sen tietää. Appeni ja anoppini ovat köyhiä ja häijyjä ihmisiä. Minulla on kaksi lasta — poika ja tyttö, — ja millä minä heitä ruokkisin? Minä olisin tehnyt työtä, olisin musertanut vaikka pääkalloni, mutta sellaista työtä ei ollut, jota nainen olisi voinut tehdä. Appeni haukkuu, "sinä olet lapsinesi tässä kuin kivi meidän kaulassamme, sinä syöt meidät putipuhtaiksi, kelvoton!" Ja anoppini puhelee: "sinähän olet vielä nuori, lähde luostareihin, munkit ovat ahneita naisille, ja ansaitset paljon rahaa." Minä en jaksanut katsella lapsiani nälkää näkevinä, — ja lähdin! Vai olisiko minun pitänyt hukuttaa heidät, mitä? No, minä siis lähdin!

Hän puhuu kuin unissa, hampaittensa välistä, melkein kuulumattomasti, mutta hänen silmistään näkyy suuri suru.

— Poikani on jo neljän vuotias. Hänen nimensä on Osip, ja tyttäreni on Ganka. Minä löin heitä, kun he pyysivät leipää, — niin minä löin! Ja kun olin kokonaisen kuukauden kulkenut luostarista luostariin, niin olin ansainnut neljä ruplaa. Munkit ovat — ahnaita. Mutta kunniallisella työllä — olisin enemmän ansainnut! Oi niitä perkeleitä, perkeleitä! Millaisella vedellä nyt pesen itseni puhtaaksi taas?

Minun täytyi jotain puhua hänelle ja minä sanoin:

— Lastesi tähden — antaa Jumala sinulle anteeksi!

Mutta silloin hän tulistui.

— Mitä minä siitä? En minä ole mitään pahaa tehnyt Jumalalle! Ellei hän tahdo antaa anteeksi — olkoon ilman. Annan silloin itse itselleni anteeksi! Jos joudun helvettiin, — niin ei siellä sen pahempi ole kuin täälläkään! Eikä sinne ainakaan lapsia päästetä minun kanssani!

— Äh, — ajattelen minä, — turhaan minä olen repinyt hänen haavojaan.

Mutta hän ei voi enää olla puhumattakaan.

— Ei Häntä ole, Jumalaa nimittäin, ollenkaan köyhille ihmisille! Kun me olimme Seljoni Klinin tuolla puolen, Amur-joen varrella, — niin kuulustelimme rukouksia, rukoilimme itsekin apua ja itkimme, — mutta auttoiko Hän meitä! Siellä olimme kolme vuotta, ja ne, jotka eivät kuolleet kuumeesen, palasivat tyhjinä takaisin. Ja isäni kuoli siellä, äitini jalka joutui paluumatkalla pyörän alle ja taittui, ja molemmat veljeni katosivat Siperiaan…

Ja hänen kasvonsa muuttuivat kovaksi kuin kivi. Vaikka hän olikin yrmeä, oli hän kuitenkin vakava, kaunis, tummasilmäinen ja tuuheahiuksinen. Koko yön aamuun asti puhelin minä hänen kanssaan istuen pienessä metsässä rautatien vahtikopin takana, ja minä näen, että — koko hänen sydämensä oli tulessa, eikä hän voinut edes itkeä. Ainoastaan silloin, kun hän muisti lapsuutensa aikoja, tuli hymy vasten hänen tahtoaan pari kertaa hänen huulilleen, ja hänen katseensa muuttui lempeämmäksi.

Hänen puhuessaan ajattelen minä:

— Kylläpä tuo nainen vielä iskee jotakin puukolla tai tappaa jonkun! Tai tulee hänestä ankaran haureellinen nainen, — joka ei enään voi palata takaisin tieltään!

— Minä en näe Jumalaa enkä rakasta ihmisiä! — puhuu hän. — Millaisia sellaiset ihmiset ovat, jotka eivät voi auttaa toisiaan. Ihmiset! Väkevälle ovat he — lampaita, heikolle taas — susia! Mutta sudetkin elävät laumoissa, vaan ihmiset — ovat kaikki toinen toisensa vihamiehiä! Oi, paljon olen minä nähnyt ja näen yhä, mutta minua haluttaisi hukkua yhdessä kaikkein kanssa! Tänne maailmaan synnytetään lapsia, mutta ei voida kasvattaa heitä hyvin — onko se oikein? Ja minä kun pieksinkin omia lapsiani, kun he pyysivät leipää, niin minä pieksin heitä!

Mutta aamulla vetäytyi hän pois minun luotani, — lähti myymään ruumistaan munkeille, — ja lausui lähtiessään:

— Entä sinä sitten, — yhdessä me olemme maanneet tämän yön ja sinä olet vahvempi minua, niin miksikä et käyttänyt hyväksesi lihaa, jota olisit ilmaiseksi saanut? Voi sinua!

Se oli kuin korvapuusti minulle.

Minä sanonkin hänelle:

— Suotta sinä nyt minua loukkasit.

Hän katsoi maahan ja sanoi sitten:

— Minua haluttaa loukata ihmisiä, syyttömiäkin! Mutta sinähän olet vielä nuori, vaan kokonaan kuivettunut, ja sinulla näkyy jo olevan harmaitakin hiuksia. — Minä ymmärrän, että sinullakin on ollut suruja… Mutta mitä välitän minä siitä! En sääli ketään! Jää hyvästi!

Hän lähti.

Niinä kuutena vuotena, joina minä olin pyhiinvaeltajana, näin minä paljon ihmisiä, jotka suru oli tehnyt ilkeiksi. Heissä asui sammumaton viha kaikkeen eivätkä he voineet nähdä mitään muuta kuin pahaa. He näkevät pahaa ja lämmittelevät itseään sen höyryssä kuin saunassa; he juovat sappea kuin juopot viiniä, nauravat ja riemuitsevat.

— Meidän sääntönämme on: kaikkialla pahaa, kaikkialla onnettomuutta, eikä ihmisellä ole paikkaa onnettomuuksien ulkopuolella!

He lankeavat villiin epätoivoon ja sen vimmassa he haukkuvat ja moittivat maata aivan kuin haluten kostoa siitä, että ovat syntyneet maasta ja että heidän, heikkoutensa orjain täytyy viimeiseen päiväänsä asti voimattomina madella maailman teitä.

He kohottavat surunsa Jumalan vertaiseksi, palvelevat sitten sitä, eivätkä tahdo nähdä mitään muuta kuin mätähaavoja, eivätkä kuulla muuta kuin epätoivon huokauksia.

Heitä tulee sääli, sillä he ovat kuin mielettömät, mutta he herättävät myös vastenmielisyyttä, kun näkee, että he ovat valmiit sylkemään sappeaan kaikkein kasvoille, ja saastuttaisivatpa syljellään vielä auringonkin, — jos voisivat.

Toiset taas, jotka suru on saanut valtaansa, alistuvat nöyrästi, ovat ääneti, pieniä ja mukautuvia, mutta he eivät voi suojella itseään ja ovat väkevän kädessä kuin savi, jolla tämä peittää halkeimia vanhan linnoituksensa seinällä.

Monet kasvot ja puheet ovat jääneet muistiini, monet kyyneleet on minun edessäni itketty ja useat kerrat olen minä jäänyt kuuroksi epätoivon kauhealle naurulle; kaikki myrskyt olen koetellut ja sadoista joista olen vettä juonut. Ja useat kerrat minä itsekin vuodatin katkeria kyyneleitä.

Elämä esiintyi minulle hirveänä hourailuna ja unena, peloittavain puheitten lumimyrskynä, palavain kyynelten sateena, epätoivon väsymättöminä huutoina, koko maan sairaalloisina suonenvetoina, maan, joka sairastaa siitä syystä, että minun järkeni ja sydämeni ei voi sitä käsittää.

Ja sieluni huokailee:

— Ei niin!