VIIDES LUKU.

Kaikkitietävä käärme.

I.

Varvara Petrovna soitti heti kelloa ja heittäytyi ikkunan luo nojatuoliin.

— Istuutukaa tähän, rakas, — hän osoitti Marja Timofejevnalle paikan aivan keskellä huonetta, ison pöydän luota, — Stepan Trofimovitš, mitä tämä oikeastaan on? Katsokaa, katsokaa tätä naista, mitä tämä oikeastaan on?

— Minä… minä… — Stepan Trofimovitš yritti sopertaa.

Samassa tuli lakeija.

— Kupillinen kahvia, heti paikalla, yhdelle ja mahdollisimman pian! Vaunut odottakoot ovella!

— Mais chère et exellente amie, dans quelle inquiétude… [Mutta rakas, erinomainen ystäväni millaiseen levottomuuteen…] — Stepan Trofimovitš huudahti arasti — Voi! Ranskaa, ranskaa! Kuulee heti, että ollaan hienoissa piireissä! — Marja Timofejevna löi ihastuksesta kätensä yhteen ja varustautui antaumuksellisesti kuuntelemaan ranskankielistä keskustelua. Varvara Petrovna tuijotti häneen säikähtyneenä.

Kaikki me ääneti odottelimme toivoen kaiken tämän loppuvan onnellisesti. Šatov istui katsettaan kohottamatta, ja Stepan Trofimovitš oli aivan hämmentynyt ja syyllisen näköinen, aivan kuin olisi tietänyt olevansa syypää kaikkeen. Hiki helmeili hänen ohimoillaan. Katsahdin Lizaan (hän istui nurkassa melkein Šatovin vierellä). Hänen silmänsä siirtyivät vuorotellen Varvara Petrovnasta rampaan naiseen ja taas takaisin. Hänen huulillaan väreili pahaaennustava hymy. Mutta Marja Timofejevna ei välittänyt vähääkään vieraista, vaan katseli nauttien ja vähääkään ujostelematta Varvara Petrovnan vierashuonetta: huonekaluja, mattoja, tauluja, joita oli seinillä, vanhanaikaista maalattua kattoa, suurta nurkassa olevaa pronssista ristiinnaulitun kuvaa, porsliinilamppua, albumeja, pikkuesineitä pöydällä.

— Kas, Šatuška, oletko sinäkin täällä! — hän huudahti äkkiä. — Ajattelehan, huomasin sinut jo kauan sitten, mutta tuumin, ei se ole hän. Mitenkä hän olisi voinut tänne ajautua, ajattelin! — ja hän naurahti iloisesti.

— Tunnette siis tämän naisen? — kysäisi Varvara Petrovna samassa Šatovilta.

— Tunnen, — murahti Šatov, liikahti tuolillaan, mutta jäi kuitenkin istumaan.

— Mitä te hänestä tiedätte? Pian, pian, olkaa hyvä.

— Mitä sitten?… — hän hymähti aivan aiheettomasti eikä tahtonut saada sanaakaan suustaan, — näettehän itsekin…

— Mitä näkisin? Mutta sanokaahan, Herran nimessä, jotakin!

— Asuu samassa talossa kuin minäkin… veljensä kanssa… joka on muudan upseeri.

— Ja sitten?

Šatov ei taas tietänyt, miten olisi ollut jatkettava.

— Eihän siitä kannata puhua… hän sanoi lopulta ja vaikeni. Hänen päättäväinen äänensä sai hänet itsensäkin punastumaan.

— Eihän teiltä muuta sopinut odottaakaan! — ärjäisi Varvara Petrovna vihaisesti. Hän tunsi selvästi, että kaikki toiset tiesivät jotakin, mutta arastellen kieltäytyivät vastaamasta hänen kysymyksiinsä tahtoen salata häneltä jotakin.

Lakeija tuli kantaen pienellä hopeatarjottimella äsken erikoisesti tilattua kahvikuppia ja ojensi sen Varvara Petrovnan viittauksen opastamana Marja Timofejevnalle.

— Teille, rakkaani, olitte äsken kylmissänne. Juokaa kiireesti, niin lämpiätte.

— Meret. — Marja Timofejevna otti kupin lakeijan kädestä ja purskahti samassa äänekkääseen nauruun sen vuoksi, että oli sanonut lakeijalle: merci. Mutta kohdatessaan Varvara Petrovnan ankaran katseen hän kävi taas araksi ja asetti kupin pöydälle.

— Ettehän te, täti, vain suinkaan suuttunut minulle? — hän sanoi äkkiä kevytmielisen ilakoivasti.

— M-m-mitä? — Varvara Petrovna suoristautui nojatuolissaan. — Mikä täti minä olen teille? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?

Marja Timofejevna ei nähtävästi ollut odottanut sellaista vihanpurkausta. Hän alkoi vapista nytkähdellen kuin kaatuvatautikohtauksessa Ja horjahti tuolin selkänojaa vasten.

— M-minä… m-minä luulin, että se oli välttämätöntä, — hän äännähteli katsellen silität suurina Varvara Petrovnaa, — niinhän Lizakin kutsui teitä.

— Mikä Liza?

— Kas tuo neiti, tuolla, — Marja Timofejevna osoitti sormellaan.

— Ja te vain ilman muuta sanotte häntä Lizaksi?

— Itsehän te häntä siten äsken nimititte. — Marja Timofejevna kävi rohkeammaksi — Aivan samanlaisen kaunottaren näin unissani, ‒ hän naurahti sitten aivan kuin vahingossa.

Varvara Petrovna ymmärsi vihdoinkin, miten häneen oli suhtauduttava, ja rauhoittui, vieläpä hymähtikin Marja Timofejevnan jälkimmäiselle huomautukselle. Tämä huomasi hymähdyksen, nousi nojatuolista ja lähestyi ontuen Varvara Petrovnaa, vaikkakin yhä vielä hieman arastellen.

— Ottakaa tämä, unohdin sen kokonaan, ettehän suutu, kun olen niin epäkohtelias, — hän otti harteiltaan mustan hartiahuivin, jonka Varvara Petrovna äsken oli käärinyt hänen ympärilleen.

— Pankaa se heti takaisin hartioillenne ja pitäkää se tästä lähin omananne. Istukaa aivan rauhassa, juokaa kahvinne älkääkä säikkykö minua, rakas, rauhoittukaa! Ymmärrän jo vähitellen teitä.

— Chère amie…, — Stepan Trofimovitš rohkeni jo taas avata suunsa.

— Voi teitä, Stepan Trofimovitš, tässähän menee pää aivan pyörälle jo ilman teitäkin, armahtakaa te vaikka… Olkaa hyvä, soittakaa sitä kelloa, joka on siinä äärellänne, naisväentupaan…

Seurasi syvä hiljaisuus. Varvara Petrovna loi epäilevän ja ärsyttävän katseensa kuhunkin meistä vuorotellen. Tuli Agaša, hänen lempisisäkkönsä.

— Ruudukas liinani, se, jonka ostin Genevestä. Mitä Darja Pavlovna tekee?

— He eivät ole oikein terve.

— Käy pyytämässä hänet tänne. Sano, että pyysin häntä välttämättä tulemaan, vaikka olisikin sairas.

Samassa silmänräpäyksessä viereisestä huoneesta alkoi kuulua askelia ja ääniä kuten äskenkin, ja salin kynnykselle ilmestyi hengästynyt ja "kiihoittunut" Praskovja Ivanovna. Mavriki Nikolajevitš tuki häntä käsipuolesta.

— Voi, hyvä isä sentään, tuskin pääsin tänne. Liza, miten sinä mieletön oikein kiusaat äitiäsi! — hän kirkaisi kooten kirkaisuunsa kaiken kasaantuneen harminsa, kuten heikkojen, mutta helposti ärtyvien ihmisten on tapana tehdä.

— Emokulta, Varvara Petrovna, tulin tänne hakemaan tytärtäni.

Varvara Petrovna katsahti häneen kulmainsa alta, kohottautui puoleksi nojatuolistaan ja jaksamatta hillitä harmiansa antoi kuulua:

— Päivää, Praskovja Ivanovna, ole hyvä, istuudu. Tiesinhän, että et voisi olla tulematta.

II.

Praskovja Ivanovnalle tällainen vastaanotto ei ollut suinkaan odottamaton. Varvara Petrovna oli kohdellut koulutoveriansa jo lapsuudesta asti aina hyvin despoottisesti, melkeinpä halveksivasti, vaikkakin tämä kaikki tapahtui ystävyyden varjossa. Mutta olihan tässä tapauksessa nyt kysymys jostakin aivan erikoisesta. Viime päivinä oli näiden kahden perheen välille ollut syntymässä melkeinpä ilmiriita, josta jo ohimennen huomautinkin. Syyt tähän puhjenneeseen erimielisyyteen olivat tosin, ainakin Varvara Petrovnalle, vielä salaisuuden peitossa, ja siis sitäkin loukkaavammat, mutta pahinta oli, että Praskovja Ivanovna oli ehtinyt saamaan mahtavan yliotteen. Varvara Petrovnaa tämä tietenkin harmitti, ja hänenkin korviinsa alkoi jo ehtiä mitä merkillisimpiä huhuja, jotka juuri epämääräisyydellään ärsyttivät häntä eniten. Varvara Petrovnalla oli suoraviivainen ylpeän avoin luonne, joka teki mielellään, jos min saa sanoa, äkkiloikkauksia. Hän ei suvainnut kuiskattuja soppisyytöksiä, vaan piti rehellisempänä ryhtyä avoimeen taisteluun. Oli miten oli, mutta viiteen vuorokauteen nämä naiset eivät olleet toisiansa tavanneet. Viimeisen vieraskäynnin oli tehnyt Varvara Petrovna, joka oli lähtenyt "Drozdovskan" luota loukkaantuneena ja hämmästyneenä. Tuskin erehdyn, jos väitän, että Praskovja Ivanovna oli saapunut tytärtään hakemaan siinä hurskaassa luulossa, että Varvara Petrovna jostakin syystä hieman säikähtäisi hänet nähtyään. Sen saattoi huomata jo hänen kasvojensa ilmeestä. Mutta nyt vasta Varvara Petrovnaan menikin ylpeyden paholainen, etenkin sen vuoksi, että hänellä nyt oli syytä epäillä, että hänen luultiin olevan alakynnessä. Praskovja Ivanovna taas, kuten usein heikot luonteet, jotka antavat sortaa itseänsä hyvin kauan vastaanpanematta, hyökkäsi kyllä itsekin, vieläpä aivan erikoisen kiihkoisasti silloin, kun olosuhteet vain kääntyivät hänelle otollisiksi. Tosin rouva Drozdova oli tällä kertaa sairas, ja silloin hän aina oli erikoisen ärtyisä. Lopuksi on sanottava, että mahdotonta oli kenenkään meistä, jotka olimme huoneessa, estää näitä kahta lapsuudenystävää joutumasta keskenään ilmiriitaan, sillä olimmehan me kaikki kuin omaa väkeä ja sen lisäksi melkeinpä talon emännän nöyriä käskyläisiä. Oivalsin sen silloin heti ja siksi pelkäsin. Stepan Trofimovitš, joka oli seisonut koko ajan siitä lähtien, kuin Varvara Petrovna oli tullut saliin, hervahti väsyneenä tuolille Praskovja Ivanovnan vingahduksen säikähdyttämänä ja alkoi epätoivoisesti hakea katsettani. Šatov teki äkkikäännähdyksen tuolillaan ja taisi murahtaakin jotakin itsekseen. Ensi hetkenä luulin, että hän nousisi ja lähtisi pois. Liza yritti nousta, mutta istahti samassa paikalleen kiinnittämättä sen enempää huomiota äitinsä kirkaisuun, eikä suinkaan sen vuoksi, että hän olisi ollut "uppiniskainen luonne", vaan yksinkertaisesti siksi, että hän oli jonkin hyvin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Hän katseli jonnekin ilmaan, hajamielisenä, kiinnittämättä enää huomiotansa edes Marja Timofejevnaan.

III.

— Voi, tähän! —. Praskovja Ivanovna osoitti pöydän luona olevaa nojatuolia ja lysähti siihen raskaasti Mavriki Nikolajevitšin tukemana. — En minä istuisi täällä, emokulta, en, jollei minulla olisi noita jalkojani! — hän lisäsi ollen aivan pakahtumaisillaan huonosta tuulestansa.

Varvara Petrovna kohotti hieman päätänsä. Hän oli sairaan näköinen ja paineli oikean kätensä sormilla oikeata ohimoansa, johon nähtävästi koski aika lailla (tie douleureux).

— Mitä sinä sillä tavalla, Praskovja Ivanovna, miksi et tahtoisi istua luonani? Olin miesvainajasi hyvä ystävä, niin kauan kuin hän eli, ja olemmehan me sinunkin kanssasi kerran yhdessä leikkineet nukilla — kouluaikanamme.

Praskovja Ivanovna alkoi huitoa käsillään.

— Arvasinhan minä! Aina te noista kouluajoista silloin, kun rupeatte torumaan, se on niitä teidän syöttejänne. Pelkkää kaunopuheisuutta, ei muuta. En kärsi kuulla noista kouluajoista.

— Sinä taidat olla tänään aivan erikoisen huonotuulinen. Mitenkäs sinun jalkasi? Sinulle tuodaan pian kahviakin, tee hyvin, juo, äläkä suututtele.

— Varvara Petrovna, emokulta, tehän kohtelette minua kuin pikkutyttöä. En minä halua kahvia. Siinä saitte!

Ja hän teki torjuvan liikkeen kädellään kohti lakeijaa, joka lähestyi häntä tarjoten kahvia. Kahvia juomasta kieltäytyivät muuten toisetkin, paitsi minä ja Mavriki Nikolajevitš. Stepan Trofimovitš oli kyllä ottanut tarjotun kupin vastaan, mutta koskematta siihen hän oli asettanut sen pöydälle. Marja Timofejevnan teki kai mieli toistakin kupillista, ja hän oli; jo tarttumaisillaankin ojennettuun kuppiin, mutta veti samassa kätensä pois, ja oli tämän vuoksi itseensä nähtävästi hyvin tyytyväinen.

Varvara Petrovna hymähti pilkallisesti.

— Tiedätkö mitä, ystäväni Praskovja Ivanovna, varmasti olet taas kuvitellut jotakin erikoista, ja sen vuoksihan sinä kai tulitkin tänne. Kuvittelut ovat olleet sinulle aina puoli elämää. Suutuit, kun puhuin kouluajoistamme, mutta etkö muista, miten kerrankin tulit kouluun ja sait koko luokan uskomaan, että husaari Sählykin oli muka kosinut sinua, mutta mme Lefebure saikin sinut aivan samassa kiinni valheesta. Mutta ethän sinä tietenkään tahtonut valehdella, sinä olit tietysti kaiken vain keksinyt huviksesi. Sano pois, miksi tulit tänne? Mitä kuvitteluja sinulla nyt on, mistä olet nyt tyytymätön?

— Mutta te rakastuitte koulussa pappiin, joka opetti uskontoa, siitäpä saitte tekin, koska vanhoja muistelette! Ha ha ha!

Hän nauroi ilkeästi ja alkoi sitten yskiä.

— Vai niin, et ole sinäkään pappia unohtanut… — Varvara Petrovna heitti häneen murhaavan silmäyksen.

Hänen kasvonsa kävivät vihertäviksi. Praskovja Ivanovna sai yhä enemmän rohkeutta.

— Minua ei, emokulta, naurata vähääkään. Miksi te sotkitte minun tyttäreni koko kaupungin nähden tähän skandaaliin? Kas, sen vuoksi olen tullut tänne.

— Minun skandaaliini! — Varvara Petrovna suoristautui ja kävi uhkaavaksi?

— Äiti, pyytäisin teitä hieman hillitsemään itseänne, — virkahti Lizaveta Nikolajevna.

— Mitä sinä sanoit? — Äiti oli taas kirkaisemaisillaan, mutta istahti kuitenkin samassa takaisin paikalleen kohdattuaan tyttärensä leimahtavan katseen.

— Kuinka te, maman, voitte puhua skandaalista? — Liza oli suuttunut. — Minä itse tulin tänne Julija Mihailovnan luvalla, sillä tahdoin omin korvin kuulla tämän onnettoman naisen elämästä voidakseni häntä auttaa, jos niin tarvitaan.

— "Tämän naisen elämästä?" — Praskovja Ivanovnan suu vetäytyi ilkeään nauruun. — Sinäkö sotkeutuisit sellaiseen juttuun? Voi, emokulta! Olemme jo saaneet tarpeeksemme tuosta teidän despotismistanne! — Hän kääntyi vihasta aivan mielettömänä Varvara Petrovnan puoleen. — Sanotaan, en tiedä, liekö totta vaiko valhetta, mutta niin väitetään, että te olette muka täällä alistanut koko kaupungin valtanne alle, mutta tulee se kerran vielä teidänkin vuoronne alistua!

Varvara Petrovna istui jännitettynä kuin nuoli, joka on valmiina sinkoamaan jousesta. Kymmenen sekuntia hän katsoi ankarasti Praskovja Ivanovnaan.

— Kiitä Luojaasi, Praskovja, siitä, että läsnä on pelkästään omaa väkeä, — hän sanoi lopulta pahaaennustavan rauhallisesti. — Olet sanonut paljon sellaista, mikä sinun olisi pitänyt jättää sanomatta.

— Mutta minäpä, äitikulta, en pelkääkään yleistä mielipidettä niinkuin eräät muut. Olette olevinanne ylpeä, mutta suurmaailman tuomio saa teidät kuitenkin vapisemaan. Ja jos tätä on kuulemassa vain oma väki, niin sehän taas on teidän onnenne eikä minun. Olisi pahempi, jos vieraat tämän kuulisivat.

— Olet taitanut viime viikon kuluessa viisastua aika lailla.

— En ole viisastunut, mutta totuus on nähtävästi viime viikon aikana päässyt vihdoinkin puhkeamaan esille.

Mikä totuus se olisi, joka niin vain viikossa on ehtinyt esiinpuhjeta? Kuulehan, Praskovja Ivanovna, älä suututa minua, selitä heti paikalla, pyydän kunniani kautta. Mikä on se totuus, joka on esiinpuhjennut, ja mitä sinä sillä tarkoitat?

— Tuossahan tuo totuus istuu oikein omassa persoonassaan! — Praskovja Ivanovna osoitti sormellaan Marja Timofejevnaa sillä äkillisellä päättäväisyydellä, joka ei enää ota huomioon mahdollisia seurauksia ja joka tahtoo vain aikaansaada hetkellisen vaikutuksen. Marja Timofejevna, joka koko ajan oli katsonut häneen iloisen uteliaana, naurahti vihastuneen rouvashenkilön osoittaessa häntä sormellaan ja alkoi keinutella itseään nojatuolissa.

— Varjelkoon Kristus, oletteko järjiltänne, vai mitä? — huudahti Varvara Petrovna, kalpeni ja horjahti vasten tuolin selkämystää.

Hän oli valahtanut niin kalpeaksi, että se alkoi synnyttää jo yleistä levottomuutta. Stepan Trofimovitš ensimmäisenä kavahti hänen luokseen, samoin minäkin, ja Lizakin hypähti jo seisoalleen, vaikka jäikin vain seisomaan tuolinsa ääreen. Mutta eniten lienee säikähtänyt itse Praskovja Ivanovna. Hän huudahti, yritti kohota jaloilleen, sikäli kuin se hänelle oli mahdollista, ja alkoi puhua itkunsekaisen valittavin äänin.

— Emokulta, Varvara Petrovna, suokaa anteeksi ilkeä typeryyteni! Eikö teistä kukaan tuo edes vettä.

— Suotta vetistelet, Praskovja Ivanovna, lopeta jo, ja te toiset, siirtykääpä kauemmaksi, en tarvitse vettä! — sai Varvara Petrovna tuskin sanotuksi vaalennein huulin, lujasti, vaikkakaan ei enää varsin kovalla äänellä.

— Emokulta! — Praskovja Ivanovna jatkoi jo vähän rauhoittuneena, — ystävä rakas, Varvara Petrovna, vaikka satuin puhumaan varomattomasti, niin koettakaa ymmärtää minua. Hermostuuhan sitä vähemmästäkin, ja kun vielä alinomaa pommitetaan ihmistä nimettömillä kirjeillä, niin onko ihme, jos… Kirjoittakoot teille, kun ne kerran tarkoittavat teitä… mutta minullahan on tytär!

Varvara Petrovna katseli häntä äänettömänä, silmät selkoisen selällään ja kuunteli hämmästyneenä. Samassa silmänräpäyksessä sivuovi avautui hiljaa, ja Darja Pavlovna ilmestyi huoneeseen. Hän pysähtyi katsahtaen ympärilleen. Hän näet huomasi heti, että jotakin merkillistä oli tekeillä. Varmaankaan hän ei ollut heti huomannut Marja Timofejevnaakaan, koska ei aavistanut hänen olevan täällä. Stepan Trofimovitš huomasi hänet ensimmäisenä, liikahti äkkiä, punastui ja virkkoi jostakin syystä hyvin kuuluvasti: "Darja Pavlovna!" niin että kaikki toisetkin samassa huomasivat tulijan.

— Vai tämäkö se nyt on se teidän Darja Pavlovnanne! — huudahti, Marja Timofejevna — ei Šatuškani, ei ole sisaresi sinun näköisesi, ei vähääkään! Noin ihana tyttö, ja häntä nimittää se minun lakeijani maaorjatytöksi, Daškaksi.

Darja Pavlovna oli jo ennättänyt lähestyä Varvara Petrovnaa, mutta kuultuaan Marja Timotejevnan huudahduksen hän kääntyi tähän päin. Ja siihen hän jäikin sitten seisomaan tuolinsa luo, tuijottaen mielipuoleen kuin lattiaan kiinninaulattu.

— Istu, Daša, — sai Varvara Petrovna sanotuksi yhä peloittavan rauhallisesti, —lähemmäksi, kas niin, näethän sinä tuon naisen istualtasikin. Tunnetko hänet?

— En, en ole koskaan häntä nähnyt, —vastasi Daša hiljaa ja hetken vaiti oltuaan lisäsi: —luultavasti hän on erään kapteeni Lebjadkinin sairas sisar.

— Samaten minäkin näen teidät vasta ensi kerran, rakas sielu, vaikka jo kauan olen uteliaana odottanut hetkeä, jolloin voisin tutustua teihin, sillä jokainen liikkeennekin todistaa, että olette hienon kasvatuksen saanut neiti, — puhui Marja Timofejevna aivan haltioissaan. — Lakeijani lörpöttelee turhia, olisiko mahdollista, että te, noin hyvin kasvatettu ja herttainen, saattaisitte pitää omananne hänen rahojaan? Sillä te olette herttainen, herttainen, niin herttainen, se on aivan oma ajatukseni tämä! — hän lopetti riemukkaasti heilahduttaen kättään.

— Ymmärrätkö tuosta mitään? — kysäisi Varvara Petrovna arvokkaan ylpeänä.

— Ymmärrän kaiken.

— Kuulitko, mitä hän sanoi rahoista?

— Varmaankin hän puhuu niistä rahoista, jotka Nikolai Vsevolodovitš antoi minulle jo Sveitsissä ja käski jättämään herra Lebjadkinille, hänen veljelleen.

Seurasi äänettömyys.

— Pyysikö Nikolai Vsevolodovitš itse sinua antamaan ne rahat?

— Hän oli jo kauan aikonut lähettää rahat, kaikkiaan kolmesataa ruplaa, herra Lebjadkinille, mutta hän ei tietänyt herra Lebjadkinin osoitetta, ja tiesi vain, että tämä oli aikonut, saapua kaupunkiimme. Senvuoksi hän pyysi minua toimittamaan rahat perille, sitten kun herra Lebjadkin saapuisi tänne.

— Mitä rahoja ne sitten ovat, jotka ovat… hävinneet? Mitä tuo nainen sanoikaan niistä?

— Sitä en tiedä, olen tosin kuullut jo minäkin herra Lebjadkinin väittäneen, etten minä muka olisi antanut hänelle kaikkia rahoja, mutta en ymmärrä, mitä hän sillä mahtanee tarkoittaa. Rahoja oli kolmesataa ruplaa, ja annoin myös hänelle ne samat kolmesataa.

Darja Pavlovna oli jo taas levollinen. Yleensä oli vaikeata saada tätä tyttöä hämmästymään tai suunniltaan, — hänen tunteitansakaan ei saattanut koskaan arvata. Kaikki äskeiset vastauksensa hän oli antanut hätäilemättä, vastaten viipymättä kuhunkin kysymykseen täsmällisesti, hiljaisen tasaisesti, aivan kuin hänen ensi hetken säikähdyksensä olisi kadonnut jo aivan jäljettömiin, ja ilman vähintäkään hämmästystä, joka olisi saattanut epäilemään, että hän olisi tuntenut olevansa jollakin tavoin syyllinen. Varvara Petrovna ei hellittänyt hänestä katsettaan hänen puhuessaan. Hetkisen mietittyään Varvara Petrovna virkahti lujasti, nähtävästi tarkoittaen puheensa enemmän muulle yleisölle kuin Dašalle, vaikka katsoikin tähän yhä vielä hellittämättä:

-— Jos kerran Nikolai Vsevolodovitš ei antanut tätä edes minun tehtäväkseni, vaan uskoi sen sinulle, niin hänellä oli kai menettelyynsä omat syynsä. Minulla ei ole oikeutta udella niitä, koska ne kerran on tahdottu pitää minulta salassa. Ja jo yksin se, että sinä olet hänen uskottunsa, saa minut aivan rauhalliseksi, tiedä se, Daša, niin se on. Mutta katsohan, ystäväni, sinun omatuntosi on puhdas, mutta sinä et tunne maailmaa ja olet saattanut ehkä menetellä varomattomasti. Ja sen sinä teit ruvetessasi suhteisiin tuntemattoman roiston kanssa. Ne juorut, jotka tämä roisto on päästänyt liikkeelle, todistavat sinun erehtyneen. Mutta minä saan asiasta selvän, ja koska olen puolustajasi, niin osaan myös pitää puoliasi. Mutta nyt saa tämä jo riittää.

— Jos hän tulee tänne, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen kurottautuen nojatuolista, — niitä lähettäkää hänet suoraa päätä palvelusväen puolelle. Levitelköön siellä keittiön pöydällä valheitaan, mutta me juomme kahvia täällä, me. Voisihan sinne hänellekin sentään lähettää kupin kahvia, mutta minä halveksin häntä syvästi.

Ja hän nosti halveksivin ilmein nenäänsä.

Mutta, nyt saa tämä jo riittää, — toisti Varvara Petrovna kuunneltuaan ensin huomaavaisesti Marja Timofejevnan puhetta, — soittakaa kelloa, Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä.

Stepan Trofimovitš soitti ja astui sitten askelen eteenpäin merkillisen liikutettuna.

— Jos… jos minä… — hän aloitti kuumeisesti, punastuen, änkyttäen, äänen vähän väliä pettäessä, — jos olen minäkin kuullut mitä inhoittavimman jutun ja oikeammin sanoen ilkeämielisen kulkupuheen, niin… olen siveellisesti suuttunut… enfin c'est un homme perdu et quelque chose comme un forçat évadé… [Sanalla sanoen: hän on maineensa menettänyt mies, suunnilleen kuten karannut pakkotyövanki…]

Hän keskeytti sanottavansa siihen… Varvara Petrovna katsahti häneen kiireestä kantapäähän silmiään siristellen.

Huoneeseen tuli arvokas Aleksei Jegorytš.

— Käskekää ajaa portaiden eteen, — Varvara Petrovna antoi määräyksensä, — ja sinä viet tämän neiti Lebjadkinan kotiin, sinne, mihin hän näyttää tien.

— Herra Lebjadkin itse on jo jonkin ajan odottanut häntä alhaalla ja pyytää, että ilmoittaisin hänen aikovan käydä luonanne.

— Se on mahdotonta, Varvara Petrovna, — sekaantui asiaan levottomana Mavriki Nikolajevitš, joka kaiken aikaa oli vaiennut. — Suvainnette minun huomauttaa: hän ei ole sellainen, jonka voisi ottaa vastaan täällä, hän on… se on… aivan mahdoton ihminen, Varvara Petrovna.

— Odotetaan, — Varvara Petrovna kääntyi Aleksei Jegorytšin puoleen. Lakeija poistui.

— C'est un homme malhonnêle et je crois même, que c'est un forçat evadé ou quelque chose dans ce genre [Hän on epärehellinen mies, luulenpa, että hän on karannut pakkotyövanki tai jotakin sen tapaista…], — Stepan Trofimovitš yritti sopertaa, punastui taas ja keskeytti puheensa.

— Liza, mennään, — inhon ilme kasvoillaan Praskovja Ivanovna äännähti ja nousi paikaltaan. Hän taisi jo katua, että oli äsken säikähdyksissään erehtynyt arvostelemaan itseänsä liian ankarasti. Jo Darja Pavlovnan puhuessa hänen kasvoilleen oli levinnyt ylhäisen pilkallinen hymy. Mutta eniten minua ihmetytti Lizaveta Nikolajevna, joka Darja Pavlovnan huoneeseen tultua oli äkkiä kokonaan muuttunut. Hänen silmissään välähteli viha ja halveksunta, joita hän ei edes yrittänyt peittää.

— Odota hetkinen, Praskovja Ivanovna, pyydän, — Varvara Petrovna pysähdytti hänet yhä aivan rauhallisena, — istu, ole hyvä, tahdon puhua suuni puhtaaksi, ja sinulla on huonot jalat. Kas niin, kiitos. Äsken en jaksanut hillitä itseäni ja puhuin sinulle hieman kärsimättömästi. Suonet sen anteeksi. Tein tyhmästi ja ensimmäisenä olen valmis lepyttelemään, sillä tahdon aina olla oikeudenmukainen. Oli luonnollista, että sinäkään et voinut itseäsi hillitä ja mainitsit jotakin nimettömästä kirjeestä. Kaikkiin nimettömiin lähetyksiin on suhtauduttava halveksuvasti, ne eivät muuta ansaitse, koskapa kerran ovat nimettömiä. Jos sinä lienet toista mieltä, niin en osaa kadehtia sinua. Joka tapauksessa, en minä vain sinun asemassasi pitäisi sellaisia taskussani toista loukatakseni, sellaisesta vain itse tahriintuu. Ja sinä olet jo tahriintunut. Mutta koska tästä kerran on puhuttu, niin voinpa ilmoittaa sinulle että minäkin sain noin kuusi päivää sitten nimettömän häväistyskirjeen. Muudan roisto suvaitsee siinä vakuuttaa minulle, että Nikolai Vsevolodovitš on mielipuoli ja että minun on syytä pelätä jotakuta rampaa naishenkilöä, joka muka "on vielä näyttelevä elämässänne hyvinkin tärkeätä osaa", muistan tämän kirjeen kohdan sanasta sanaan. Tietäen ja hyvin tuntien, että Nikolai Vsevolodovitšilla on lukemattomia vihamiehiä, lähetin hakemaan luokseni erään hänen salaisen vihollisensa, kaikkein kostonhaluisimman ja inhoittavimman, ja keskusteltuani hänen kanssaan sain heti selville, mistä tuo nimetön kirje oli lähtöisin. Jos sinuakin, Praskovja Ivanovna, minun tähteni on häiritty, on "pommiteltu" tuontapaisilla inhoittavilla kirjeillä, kuten sanoit, niin ensimmäisenähän minä juuri tunnen sääliä sinua kohtaan, koska olen tahtomattani sellaista aiheuttanut. Siinä onkin kaikki, mitä aioin sanoa selvitykseksi. Valitettavasti olet hyvin väsynyt ja huonovointinen. Kaiken lisäksi sitäpaitsi olen päättänyt antaa tuon epäilyttävän miehen tulla tänne, miehen, josta Mavriki Nikolajevitš suvaitsi aivan aiheettomasti huomauttaa, että häntä ei muka voisi olla vastaan… Lizan erikoisesti olisi syytä poistua. Tule luokseni, Liza ystäväni, anna kun kerran vielä suutelen sinua.

Liza astui huoneen läpi aivan vastaiselle puolelle ja pysähtyi Varvara Petrovnan eteen. Tämä suuteli häntä, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsahti lämpimästi, teki ristinmerkin ja suuteli uudelleen.

— Hyvästi, Liza (— oli kuin Varvara Petrovnalla äänestä päättäen olisi ollut itku hyvin lähellä ‒), uskothan, etten lakkaa sinua rakastamasta, olkoon kohtalosi millainen hyvänsä. Jumala olkoon kanssasi, olen aina alistunut hänen pyhään tahtoonsa…

Nähtävästi hän oli aikonut sanoa vielä muutakin, mutta pidättyi ja vaikeni. Liza aikoi ensin mennä takaisin paikalleen, hänkin ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena, mutta pysähtyikin äkkiä äitinsä eteen.

— Äiti, minä en lähdekään, vaan jään vielä joksikin aikaa tädin luo, — hän sanoi hiljaa, mutta hiljaisissa sanoissa oli rauhallisen lujaa päättäväisyyttä.

— Hyvä Jumala, mitä tämä on? — parahti Praskovja Ivanovna lyöden voimattomana kätensä yhteen. Mutta Liza ei vastannut, aivan kuin ei olisi kuullutkaan äitinsä sanoja, vaan istuutui nurkkaansa katsellen taas jonnekin ilmaan.

Varvara Petrovnan kasvoille levisi ylpeä ja voitonvarma hohde.

— Mavriki Nikolajevitš, rohkenen pyytää teiltä palvelusta, menkää alas katsomaan tuota miestä, ja jos suinkin on mahdollista hänen antaa tulla tänne, niin tuokaa hänet mukananne.

Mavriki Nikolajevitš kumarsi ja lähti. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan herra Lebjadkin.

IV.

Lienen jo maininnut jotakin tämän herran ulkomuodosta. Hän oli pitkä, kiharatukkainen, tanakka mies, noin nelikymmenvuotias, hänen kasvonsa olivat sinertävän punakat, turpeat ja pöhöttyneet, päätä liikuttaessaan hänen poskilihaksensa joka kerta vavahtelivat, silmät olivat pienet, verestävät ja viekkaat, hänellä oli viikset ja poskiparta sekä helposti erottuva lihakas lisäleuka, joka ei suinkaan lisännyt kasvojen miellyttävyyttä. Mutta ihmeellisintä tällä kertaa oli, että hänen yllänsä oli frakkipuku, ja paitakin oli moitteettoman puhdas. "On henkilöitä, joiden on suorastaan sopimatonta käyttää puhtaita liinavaatteita", Liputin oli kerran leikillisesti huomauttanut Stepan Trofimovitšille, kun tämä moitti häntä huolimattomuudesta. Kapteenilla oli mustat hansikkaatkin, oikean käden hansikasta hän piteli kädessään, mutta vasen oli jo puoleksi vedetty käteen kipeästi pingotettuna, mutta sormet olivat rypyssä, niin että hansikas peitti vain puoleksi hänen lihavan käpälänsä, jossa hän piteli uuden uutukaista, kiiltävää ja varmaankin ensi kerran käytäntöönotettua pyöreätä hattuansa. Tuo "rakkauden frakki", josta hän eilen oli maininnut Šatoville, oli siis kuin olikin olemassa. Kaikkea tätä, s.o. frakkia ja liinavaatteita, Liputinin kehoituksesta (sain sen kuulla jälkeenpäin) oli erikoisesti tahdottu säästää joitakin erikoisia tarkoituksia varten. Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän nytkin oli tullut (ajaen vuokravaunuissa) jonkun syrjäisen painostuksesta ja jonkun toisen avulla. Ei hän itse olisi arvannut keksiä tätä, pukeutua ja tehdä päätöstänsä kolmen neljännestunnin aikana, ei siinäkään tapauksessa, että tuo kohtaus tuomiokirkon portailla olisi hänelle kerrottu viipymättä. Hän ei ollut tosin humalassa, mutta hän oli siinä painostavassa humalanjälkeisessä mielentilassa, jolloin ihminen katselee maailmaa kuin savun läpi herättyään vihdoinkin selvänä useita päiviä kestäneen juopottelun jälkeen. Tuskin olisi tarvinnut tehdä muuta kuin pudistaa häntä hieman olkapäistä, ja hän olisi varmasti taas tuntenut olevansa juopunut.

Hän tulla touhusi vierashuoneeseen, mutta kompastui ovella mattoon. Marja Timofejevna kajahdutti heleän naurun. Lebjadkin katsahti sisareensa raa'asti ja kääntyi jo samassa Varvara Petrovnan puoleen.

— Olen saapunut tänne, arvoisa rouva, hän törähti kuin torvi.

— Olkaapa hyvä, arvoisa herra, — Varvara Petrovna suoristi taas selkäänsä, — istuutukaa tuonne tuolille. Kuulen puheenne varsin hyvin sieltäkin ja täältä käsin näenkin teidät paremmin.

Kapteeni pysähtyi, katsahti tylsästi eteensä, mutta kääntyi kuitenkin takaisin ja istahti Varvara Petrovnan osoittamalle tuolille, aivan ovensuuhun. Hänet valtasi epävarmuus, mutta samalla hänen kasvoissaan oli melkoinen annos röyhkeyttä ja ärtyneisyyttä. Hän oli peloissaan, sen huomasi selvästi, mutta hänen itserakkauttaan oli loukattu, ja saattoi odottaa, että huolimatta arkuudestaan hänen ärtynyt itserakkautensa saattoi johtaa hänet mitä ilkeämielisimpiin edesottamisiin, jos vain siihen sattuisi tilaisuutta. Hän säikkyi jokaista kömpelön ruumiinsa pienintäkin liikahdusta. Onhan tunnettua, että jos sellainen herrasväki jollakin ihmeellisellä tavalla joutuu hienoon seuraan, heille tuottavat suurinta kärsimystä heidän omat kätensä, he kun kaiken aikaa saavat vain ajatella, mihin ne kulloinkin olisi sopivinta asettaa. Kapteeni aivan kuin jähmettyi tuolille hattuineen ja hansikkaineen, uskaltamatta siirtää katsettansa Varvara Petrovnan ankarista kasvoista. Häntä olisi ehkä haluttanut katsella vähän ympärillensäkin, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä. Marja Timofejevna, jota hänen veljensä ulkomuoto erikoisesti näytti huvittavan, naurahti taas iloisesti, mutta Lebjadkin ei liikahtanutkaan. Varvara Petrovna antoi hänen olla tässä asennossa säälimättömästi ehkäpä kokonaisen minuutin, koko ajan häntä armottomasti tarkastellen.

— Suvainnette itse sanoa nimenne? — Varvara Petrovna sanoi tasaisesti ja täysin rauhallisesti.

— Kapteeni Lebjadkin, — kapteenin ääni rämähti uudelleen, — tulin tänne, arvoisa rouva… — hän liikahti tuolillaan.

— Odottakaahan! — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — onko tuo ihmisparka, jota kohtaan tunnen myötätuntoa, todella teidän sisarenne?

— Sisareni on, hyvä rouva, sisareni, jonka onnistui karata kotoa, sillä niinkuin ehkä huomaatte, hän on siinä tilassa…

Hän katkaisi lauseensa ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.

— Ettehän suinkaan ymmärtänyt väärin, arvoisa rouva, — hän joutui yhä enemmän hämilleen, — eihän oma veli rupea sanomaan sellaista sisarestaan… siinä tilassa, se ei suinkaan merkitse, että hän olisi siinä tilassa… jos se nimittäin käsitetään hänen mainettaan loukkaavalla tavalla… aivan viime aikoina…

Taas hän keskeytti.

— Arvoisa herra! — Varvara Petrovna kohautti päätään.

— Kas tämmöisessä tilassa! — kapteeni sanoi äkkiä osoittaen sormellaan otsaansa. Jonkin aikaa kesti yleistä äänettömyyttä.

— Onko hän jo sairastanut kauankin? — Varvara Petrovna aloitti taas.

— Arvoisa rouva, tulin tänne kiittääkseni teitä kirkon portailla osoittamastanne jalomielisyydestä aito venäläiseen tapaan, veljellisesti…

— Veljellisesti?

— En veljellisesti, en, tahdoin sanoa siten vain siinä mielessä, että olen sisareni veli, arvoisa rouva, ja uskottehan, arvoisa rouva, — hän puhui yhä nopeammin, käyden yhä punakammaksi, — etten ole läheskään niin sivistymätön, kuin mitä joku voisi luulla ensi silmäyksellä nähdessään minut teidän salissanne. Minä ja sisareni emme tosin ole yhtään mitään verrattuina siihen komeuteen, joka teitä ympäröi. Sitäpaitsi meillä on vielä vihamiehiä, jotka juoruavat. Mutta Lebjadkin on arka kunniastaan, hyvä rouva, ja… ja… minä tulin tänne vain kiittääkseni teitä… Tuossa on rahat, hyvä rouva!

Samassa hän riuhtaisi esille taskustaan lompakon, repäisi sen auki, sieppasi siitä tukun seteleitä ja alkoi käsitellä niitä vapisevin sormin aivan sairaalloisen kärsimättömästi. Näki, että hän olisi tahtonut jotakin selittää, tahtoi välttämättä, mutta varmaankin sentään tunsi, että rahojen käsittely teki hänet aivan naurunalaiseksi, ja kadotti senvuoksi kokonaan kärsivällisyytensä. Hän ei saanut rahoja lasketuksi, ne tarttuivat sormiin, ja lisäksi vielä aivan kuin häpeän kruunuksi niiden joukosta putosi matolle pieni vihreä seteli, joka leijaili ensin hetkisen sinne tänne ilmassa.

— Kaksikymmentä ruplaa, arvoisa rouva.— Ja setelipakka kädessä, kasvot häpeästä hikisinä hän lähestyi Varvara Petrovnaa. Huomattuaan lattialle pudonneen setelin, hän aikoi ensin nostaa sen, kumartuikin jo, mutta häpesi ja viittasi kädellään.

— Palvelusväellenne, hyvä rouva, lakeijalle, joka täällä lakaisee. Muistelkoon, kuka oli Lebjadkin!

— Ei, en minä voi suvaita sellaista, — virkahti Varvara Petrovna hätäisesti ja säikähtyneenä.

— Siinä tapauksessa…

Hän kumartui, punastui taas ja lähestyen äkkiä Varvara Petrovnaa ojensi hänelle laskemansa rahat.

— Mitä tämä merkitsee? — Varvara Petrovna oli tosiaankin säikähtynyt ja taivuttautui taaksepäin nojatuolissaan.

Mavriki Nikolajevitš, minä sekä Stepan Tronmovitš astuimme kukin askelen eteenpäin.

— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, en minä ole hullu, Jumala sen tietää, en ole hullu! — vakuutteli Lebjadkin kiireesti puoleen ja toiseen.

— Ei, hyvä herra, kyllä te tosiaankin olette nyt järjiltänne.

— Arvoisa rouva, tämä ei ole ollenkaan sen vuoksi, kuten te suvaitsette luulla! Olenhan minä tietenkin vain mitätön rengas… Voi, hyvä rouva, komeat ovat palatsinne ja aivan toisenlaiset ovat ne Maria Tuntemattomalla, sisarellani, syntyisin Lebjadkinalla, jota toistaiseksi nimitämme vaikkapa vain Maria Tuntemattomaksi, toistaiseksi, arvoisa rouva, vain toistaiseksi, sillä ei se voi jäädä niin ainiaksi, sitä ei salline itse Jumalakaan! Arvoisa rouva, te annoitte hänelle kymmenen ruplaa, ja hän otti ne vastaan, mutta vain sen vuoksi, että sai ne teiltä, arvoisa rouva! Kuuletteko, arvoisa rouva! Keneltään muulta koko maailmassa tämä Maria Tuntematon ei ottaisi vastaan almuja, sillä muuten liikahtaisi arkussaan hänen isoisänsä, esiupseeri, kaatunut Kaukaasiassa aivan Jermolovin itsensä rinnalla taistellessaan, mutta teiltä, arvoisa rouva, teiltä hän ottaa vastaan mitä tahansa. Mutta samassa, kun hän toisella kädellään ottaa vastaan kymmenen ruplaa, hän jo toisella ojentaa teille takaisin kaksikymmentä, lahjoittaakseen tämän pienen summan jollekin pääkaupungin hyväntekeväisyyskomitealle, jossa tekin, arvoisa rouva, lienette jäsenenä… te, arvoisa rouva, te olette itse ilmoittanut Moskovan Sanomissa, että teidän hallussanne on meidän kaupunkiamme varten lähetetty hyväntekeväisyysyhdistyksen lahjoituskirja, johon kukin voi merkitä lahjoituksensa…

Kapteeni keskeytti puheensa. Hän hengitti raskaasti kuten suuren urotyön tehtyään. Kaikki, mikä koski hyväntekeväisyyskomiteaa, oli varmasti edeltäkäsin suunniteltu sanottavaksi, ja varmaankin se oli Liputinin keksintöä. Hän hikoili yhä enemmän, ja hikikarpaloita kohosi hänen ohimoilleenkin. Varvara Petrovna katseli häntä läpitunkevasti.

— Tuon mainitsemanne kirjan saa kuka tahansa taloni ovenvartijalta, ja sinne voitte jättää lahjoituksenne sekä merkitä nimenne, jos niin haluatte. Ja senvuoksi olisi parasta, että korjaisitte tällä kertaa rahat talteen ettekä heittelisi niitä ilmaan. Kas niin. Pyydän, istuutukaa takaisin paikoillenne. Kas niin. Olen pahoillani, arvoisa herra, että erehdyin sisarenne suhteen ja että pidin häntä köyhänä, vaikka hän onkin upporikas. En vain ymmärrä, miksi sanoitte hänen ottavan vastaan vain minun, yksistään minun almujani, kun hän ei kerran ota niitä vastaan muiltakaan. Te toistitte sen niin moneen kertaan, että minä nyt puolestani haluaisin saada siihen täsmällisen, selityksen.

— Arvoisa rouva, se on salaisuus, joka vasta haudassa multaan peitetään! — kapteeni vastasi.

— Miksi niin? — Varvara Petrovnan kysymys ei ollut lausuttu enää yhtä lujasti kuin äsken.

— Arvoisa rouva, arvoisa rouva…

Hän vaikeni synkkänä ja loi katseensa maahan oikea käsi sydämellään. Varvara Petrovna odotti hellittämättä hänestä katsettaan.

— Arvoisa rouva, — kapteeni kiljaisi äkkiä, — sallitteko minun kysyä teiltä, vain yhden ainoan kerran, mutta aivan suoraan, aito venäläiseen tapaan… purkaa sydämeni?…

— Olkaa hyvä.

— Oletteko te, arvoisa rouva, koskaan elämässänne kärsinyt?

— Tahdotte kai tällä kysymyksellänne yksinkertaisesti saada sanotuksi, että olette itse kärsinyt jonkun vuoksi tai että kärsitte ehkä parhaillaankin.

— Arvoisa rouva, arvoisa rouva! — itsekään sitä ehkä huomaamatta hän hypähti seisoalleen ja löi rintaansa. — Tänne, tähän sydämeen, arvoisa rouva, on kasaantunut niin paljon kärsimystä, niin paljon, sanon, että itse Isä Jumalakin on hämmästyvä, kun se kerran viimeisellä tuomiolla tulee julki!

— Hm! Paljon sanottu.

— Arvoisa rouva, puhun ehkä peloittavan kiihoittuneesti…

— Olkaa aivan levollinen, minä kyllä keskeytän, sitten kun se käy tarpeelliseksi.

— Saisinko, arvoisa rouva, vielä tehdä teille eräänlaisen kysymyksen: — Voiko ihminen kuolla pelkästä sielunsa jaloudesta?

— En tiedä, en ole tullut koskaan sitä ajatelleeksi.

— Ette muka tiedä? Ette ole tullut ajatelleeksi!! — huudahti kapteeni mahtipontisen ironisesti. — No, jos asia on sillä tavalla, niin —:

"Vaikene toivoton sydämein!"

ja hän jysähdytti lujasti nyrkillään rintaansa.

Hän alkoi taas liikuskella huoneessa. Tämmöiselle herrasväelle on ominaista, että he eivät voi hillitä halujaan, eivät minkäänlaisia. Päinvastoin heillä on lannistumaton pyrkimys paljastaa ne sellaisinaan, vaikka kuinka ruokkoamattomina samassa silmänräpäyksessä kuin ne syntyvätkin. Jos sellainen herra joutuu oman seurapiirinsä ulkopuolelle, tekemisiin hienompien ihmisten kanssa, hän arastelee ensin, mutta jos annatte hänelle myöten hiuskarvankaan verran, hän rupeaa heti röyhkeäksi. Kapteeni jo tuskitteli, kulki edestakaisin, huitoi käsillään, ei kuunnellut, kun häneltä kysyttiin, kertoili itsestään hyvin nopeassa tahdissa, niin että kieli ei ennättänyt suussa oikein tarpeeksi nopeasti käännähdellä, ja jätti aina aloittamansa lauseen kesken. Tuskin hän lienee ollut aivan selvä. Häntä lähellä istui Lizaveta Nikolajevna, johon hän ei tosin ollut kertaakaan katsahtanut, mutta sekin osaltaan lienee pyörryttänyt hänen päätänsä. Tämä on tosin vain olettamus. Oli olemassa varmasti jokin tärkeä syy, joka pakotti Varvara Petrovnaa inhosta huolimatta kuuntelemaan tuollaista miestä. Praskovja Ivanovna suorastaan tärisi pelosta, mutta tuskin hän lienee ymmärtänyt, mistä oikeastaan oli kysymys. Stepan Trofimovitš vapisi myös, mutta aivan vastakkaisesta syystä kuin Praskovja Ivanovna, hänellähän oli päinvastoin taipumusta ymmärtää aina enemmän, kuin mitä oikeastaan oli tarkoitettu. Mavriki Nikolajevitš oli ottanut yleisen suojelijan asennon. Liza oli kalpea ja katseli hellittämättä, silmät selkoselällään villiintynyttä kapteenia. Šatov istui aivan kuin äskenkin, mutta merkillisintä oli, että Marja Timofejevna ei enää ollenkaan nauranut, vaan oli käynyt äärettömän surulliseksi. Nojaten kyynärpäällään pöytään hän seurasi surullisin silmin deklamoivaa veljeänsä. Darja Pavlovna yksin näytti täysin rauhalliselta.

— Kaikki tämä on joutavaa allegoriaa, — Varvara Petrovnakin suuttui jo lopuksi, — ette vieläkään ole vastannut kysymykseeni: "miksi?" Tahdon välttämättä saada vastauksen..

— En ole vastannut kysymykseenne: "miksi?" Odotatte vastausta siihen? — kapteeni puhui silmää iskien. — Tämä pikku sana "miksi" on aina maailman luomisesta alkaen ollut sulautuneena kaikkeuteen, arvoisa rouva, ja koko luonto huutaa Luojalleen joka hetki: "miksi", eikä ole saanut siihen vastausta näinä seitsemänätuhantena vuotena. Kapteeni Lebjadkininko yksin pitäisi vastata siihen, olisiko se mielestänne oikeudenmukaista, arvoisa rouva?

— Kaikki tuo on joutavaa eikä sitä, mistä nyt on kysymys! — Varvara Petrovna suutahti käyden jo kärsimättömäksi, — tuo on allegoriaa. Sitäpaitsi te suvaitsette ilmilausua ajatuksenne hieman liian mahtaillen, minä sanoisin sitä jo röyhkeydeksi.

— Arvoisa rouva, — kapteeni ei kuunnellut enää mitä hänelle sanottiin, — ehkäpä tahtoisin, että nimeni olisi Ernst, mutta sen sijaan saan kuin saankin pitää hyvänäni talonpoikaisnimeni Ignatiuksen, minkä vuoksi, mitä ajattelette siitä? Tahtoisin olla ruhtinas de Montbar, mutta minäpä olenkin vain Lebjadkin,[24] joutsenesta siis — minkä vuoksi? Olen runoilija, hyvä rouva, olen runoilija sielultani ja saisin ehkä kustantajalta tuhat ruplaa, mutta minunpa onkin pakko asua pesupurtilossa, miksi, miksi? Arvoisa rouva! Tiedättekö, minun mielestäni koko Venäjä on vain luonnonoikku eikä muuta mitään!

— Ette siis todellakaan tahdo pysyä asiassa?

— Voisinpa lukea teille näytelmäkappaleen Torakka, arvoisa rouva!

— M-m-mitä?

— Hyvä rouva, en minä vielä ole hullu! Tosin tulen vielä kerran hulluksikin, tulen varmasti; mutta nyt en ainakaan ole! Arvoisa rouva, muudan ystäväni, mitä jaloin henkilö luonteeltaan, kirjoitti kerran erään Krylovin tarinan ja otsakkeena oli Torakka, — saanko lukea sen teille?

— Te siis tahtoisitte lukea meille jonkin Krylovin tarinan?

— Enhän minä Krylovin, en, vaan omani, oman sepittämäni runoelman! Uskottehan, kun sanon, arvoisa rouva, uskokaa pois, en ole sentään niin sivistymätön enkä turmeltunut, etten tietäisi, että Venäjällemme on suotu kunnia omistaa tarinoitsija sellainen kuin Krylov, jolle valistusministeri on pystyttänyt muistopatsaan Kesäpuistoon lapsuusiässä olevien pienokaisten huviksi. Te, arvoisa rouva, kysyitte äsken "miksi". Vastaus siihen on piirretty tulikirjaimin, ja se kuultaa juuri tämän tarinan säkeiden välistä!

— Lukekaa tarinanne.

— Oli kerran torakka, jo torakka syntyissään. Sattui aika jupakka kun lasiin putos torakka, joka kärpäsmäisyyttä jo oli puolillaan.

— Hyvä Jumala, mitä tuo on olevinaan? — Varvara Petrovna huudahti.

— Se on, kun kesällä, — kiiruhti kapteeni selittämään huitoen käsillään kiukkuisen kärsimättömästi kuten ainakin runoilija, jota häiritään kesken lausumisen, — kun juomalasiin joutuu kesällä kärpäsiä, syntyy kärpäsmäisyyttä, jokainen hölmökin sen ymmärtää, älkää keskeyttäkö, saatte kuulla, saatte kuulla… (hän huitoi yhä käsillään).

Paikan löysi torakka, Kärpäset napisemaan: Täynnä jo on purnukka, Saa, Jupiter, auttamaan! Riita jatkui yhä vain. Tuli Nikifor, ukko mitä jaloin…

Tätä kohtaa en ole vielä saanut valmiiksi, mutta onhan se yhdentekevää, kerron kumminkin itse ajatuksen! — kapteeni puhua räkätti. Nikifor ottaa lasin ja huudoista huolimatta heittää koko komedian pesupurtiloon, sekä kärpäset että torakan, mikä olisi oikeastaan pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Mutta huomatkaa, huomatkaa, arvoisa rouva, torakka ei napise! Kas siinä vastaus kysymykseenne "miksi?" — hän huudahti riemuissaan. — "To-rak-ka ei napise!" — Mitä taas tulee Nikiforiin, niin tämä on kuvaavinaan luontoa, — hän puhui hyvin nopeasti astellen itsetietoisena pitkin huonetta.

Nyt Varvara Petrovna suuttui jo silmittömästi.

— Mutta sanokaapa, mistä rahoista te olette maininnut, rahoista, jotka muka Nikolai Vsevolodovitš on lähettänyt teille, mutta joita te ette ole saanut, ette ainakaan kaikkia, ja sen johdosta olette rohjennut syyttää erästä minun perheeseeni kuuluvaa henkilöä?

— Panettelua! — kiljaisi Lebjadkin nostaen traagillisesti ilmaan oikean kätensä.

— Ei se ole pelkkää panettelua.

— Arvoisa rouva, on olosuhteita, joissa on parempi antaa häväistä perhekunniaansa kuin ilmaista totuus. Ei Lebjadkin ilmaise sellaista, mikä on salattava, ei hyvä, rouva.

Omanarvontunne sokaisi häntä ja sai hänet hurmioon. Ainakin hän itse kuvitteli saaneensa yliotteen. Hän olisi nyt tahtonut loukata, olla ilkeä, näyttää valtaansa.

— Soittakaa kelloa, Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä, — pyysi Varvara Petrovna.

— Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! — hän iski taas silmää ilkeästi hymähtäen, — viisas ja varovainen, mutta on hänelläkin haittansa, onpa hänelläkin intohimojensa esikartanot! Hänen esikartanoltaan on vanha husaarin sotapullonen, josta on laulanut jo Denis Davydov. Ja silloin, kun hän tässä esikartanossaan liikuskelee, hyvä rouva, sattuu toisinaan, että hän lähettää jonkin runopukuisen kirjeenkin, mitä erinomaisimman muuten, minkä kuitenkin jälkeenpäin tahtoisi tehdä tekemättömäksi, ja olisi valmis koko ikänsä vuodattamaan katumuksen kyyneliä sen johdosta, sillä sellainenhan sotii kauneuden vaatimusta vastaan. Mutta kun lintunen kerran on lentoon pyrähtänyt, et saa sitä enää pyrstöstä kiinni! Kas siinä samaisessa esikartanossa, arvoisa rouva, Lebjadkin on saattanut puhua varomattomasti arvoisasta neidistäkin, sillä joskus valtaa pyhä viha kärsimyksistä turtuneenkin sielun, ja sitä ovat sitten vihamiehet ehkä käyttäneet hyväkseen. Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! Ja turhaan väijyy turmion susi häntä ahdistellen ja odottaa hänen loppuansa. Ei puhele Lebjadkin liikoja, ja pullon pohjalta ei tulekaan esille, mitä odotettu on, vaan joka kerta pilkistääkin sieltä — Lebjadkinin viisas varovaisuus! Mutta riittää jo, riittää! Arvoisa rouva, teidän palatsinne saattaisivat olla erään mitä jaloimman tuntemani henkilön omaisuutta, mutta torakka ei napise! Huomatkaahan, huomatkaahan lopultakin, että se ei napise, ja kunnioituksen tuntein teidän tulee katsella suurta henkeä!

Samassa kuului ovenvartijan asunnosta ovikellon ääni, ja melkein heti sen jälkeen tuli Stepan Trofimovitšin soiton kutsumana hieman viivähtänyt Aleksei Jegorytš. Vanha kunnianarvoisa palvelija oli aivan erikoisesti kiihoittunut.

— Nikolai Vsevolodovitš on suvainnut saapua äsken juuri ja on täällä tässä silmänräpäyksessä, — hän sanoi Varvara Petrovnan kysyvän katseen huomatessaan.

Muistan aivan tarkasti, miten tuo tieto vaikutti Varvara Petrovnaan. Ensin hän kalpeni, mutta äkkiä hänen silmänsä leimahtivat. Hän suoristautui taas nojatuolissaan, ja hänen kasvojensa ilme tuli päättäväiseksi. Kaikki olivat aivan hämmästyksissään. Nikolai Vsevolodovitšin aivan odottamaton tulo — häntähän odotettiin saapuvaksi vasta noin kuukauden kuluttua, ei ainakaan ennemmin — hämmästytti äkkinäisyydellään, ja sitäpaitsi se tuntui niin kohtalokkaalta juuri nyt. Kapteenikin pysähtyi kuin pylväs keskelle huonetta, suu avoimena, ja katseli aivan hölmistyneenä ovea kohti.

Silloin samassa alkoi kuulua viereisestä salista, pitkästä ja muutenkin hyvin isosta huoneesta nopeita läheneviä askelia, aivan lyhyitä, mutta tiheitä, aivan kuin jokin olisi liukunut eteenpäin, ja vierashuoneeseen lennähti — ei suinkaan Nikolai Vsevolodovitš, vaan meille kaikille aivan vieras nuorimies.

V.

Suvainnette, että viivähdän tässä hetkisen ja vaikkapa vain ohimennen luonnehdin näin äkkiarvaamatta saapunutta henkilöä.

Nuori mies oli noin seitsenkolmattavuotias, keskikokoa pitempi. Hänellä oli vaalea, harva tukka, joka oli jokseenkin pitkä, törröttävät, tuskin näkyvät viikset ja pikku parta. Hänen pukunsa oli siisti, jopa muodikaskin, mutta ei keikarimainen. Ensi katsomalta hän näytti ehkä hieman kumaraselkäiseltä ja kömpelöltä, mutta tarkemmin katsoen hän ei ollut vähääkään kumarainen, olipa liikkeiltään vilkaskin. Näyttipä kuin hän olisi ollut hieman kummallinen, mutta kaikki me jälkeenpäin olimme yhtä mieltä siitä, että hänen käytöksessään ei ollut mitään moittimista ja että hänen keskustelunsa oli aina asiallista.

Tuskin kukaan tahtonee väittää, että hän olisi ruma, mutta hänen kasvonsa eivät erikoisesti ketään miellytäkään. Hänen päänsä soikenee omituisesti niskaa kohti, ja korvien kohdalta se on aivan kuin litistetty, niin että kasvot ovat suipon terävät. Otsa on korkea, mutta kapea, kasvojen piirteet epämääräiset; silmät terävät, nenä pieni ja terävähkö, huulet ulkonevat, mutta ohuet. Kasvojen ilme näyttää hieman sairaalloiselta, mutta sitä se ei kuitenkaan liene. Hänen poskissaan ja erikoisesti hänen poskipäissään on kummassakin syvä vako, joka antaa hänen kasvoilleen ilmeen, jonka tapaamme kovan sairauden jälkeen toipuvilla. Ja kaikesta tästä huolimatta hän on täysin terve ja voimakas eikä koskaan liene sairastellutkaan.

Hän kävelee ja liikkuu hyvin nopeasti, mutta tuskin hän minnekään kiirehtii. Tuskin mikään voi saattaa häntä hämilleen; kaikissa olosuhteissa ja seurassa missä hyvänsä hän osaa aina olla oma itsensä. Hänessä on omahyväisyyttä koko runsas annos, mutta itse hän ei siitä ole tietoinen vähääkään.

Hän puhuu nopeasti ja hätäillen, mutta samalla kuitenkin näkee, että hän luottaa itseensä eikä hapuile sanoja. Hänen ajatuksensa ovat selkeitä huolimatta näennäisestä hätäilystä, hän sanoo sanottavansa selvästi ja ilmilausuu ajatuksensa juurta jaksain.

Hän ääntää sanat selvästi, ne putoelevat hänen huuliltansa kuin isot tasaiset jyväset, jotka on hyvin valikoitu ja jotka ovat aina valmiina palvelukseenne. Ensin tämä ehkä miellyttääkin, mutta sitten alkaa jo samassa tuntua vastenmieliseltä tuo äärimmäisen selvä puhetapa ja sanahelmitulva, joka on aina valmiina suusta pyörähtelemään. Teistä saattaa äkkiä alkaa tuntua tämän vuoksi siltä, kuin hänen kielensä siellä hänen suussaan olisi aivan erikoisen muotoinen, oudon pitkä ja ohut, kauhean punainen ja sen kärki terävän terävä sekä alinomaa itsestään liikkuva.

Kas tällainen oli se nuori mies, joka pyrähti vierashuoneeseen, ja toden totta, minusta tuntuu yhä vieläkin, kuin hän olisi jo viereisessä huoneessa alkanut puhua ja astunut seuraamme jo puhuen. Emme ehtineet silmiämmekään rävähdyttää, kun hän jo oli ehtinyt Varvara Petrovnan luo.

—… Ajatelkaahan, Varvara Petrovna, — hänen suustaan karisi sanoja kuin helmiä, — tulen siinä vahvassa uskossa, että hän on ehtinyt olla täällä jo neljännestunnin. Puolitoista tuntia sitten hän jo saapui; me jo tapasimme toisemme Kirillovin luona; puoli tuntia sitten hän lähti tänne ja käski minun tulla tänne neljännestunnin kuluttua…

— Mutta kuka? Kuka käski teidän tulla tänne? — Varvara Petrovna kysäisi.

— Nikolai Vsevolodovitš tietysti! Vastako te tosiaankin sen nyt kuulette? Mutta johan hänen matkatavaroidensa ainakin olisi pitänyt saapua, eikö teille ole mitään ilmoitettu? Minäkö siis ensimmäisenä tuon teille tästä tiedon. Häntä voisi lähettää muuten hakemaankin, mutta varmaankin hän sentään kohta saapuu itsekin ja juuri parahiksi oikeaan aikaan. Kaikki vastaa hänen eräitä odotuksiaan ja, mikäli voin päättää, myös eräitä hänen ennakkolaskelmiaan. — Näin sanoen hän katsahti ympärilleen erikoisen huolellisesti tarkastellen kapteenia.

— Ja Lizaveta Nikolajevnakin on täällä, miten hauskaa tavata teidät jo näin ensi askelella. Miten iloinen olen saadessani puristaa kättänne, — hän pyörähti äkkiä jo Lizaveta Nikolajevnan viereen tarttuakseen iloisesti hymyilevän nuoren neidon pienoiseen käteen, — ja mikäli saatoin huomata, kunnianarvoisa Praskovja Ivanovnakaan ei ollut "professoriaan" unohtanut eikä edes ollut hänelle vihoissaan, niinkuin aina oli ollut Sveitsissä. — Mitenkä on jalkojenne laita, Praskovja Ivanovna? Olivatko sveitsiläiset lääkärit oikeassa kehoittaessaan teitä palaamaan kotimaanne ilmanalaan? Mitä? Hauteitako? Niistä on varmasti ollut teille hyötyä. Uskotteko, Varvara Petrovna (hän puhutteli jo taas tätä), miten olin harmissani, kun en tavannut teitä ulkomailla vakuuttaakseni teille kunnioitustani henkilökohtaisesti; sitäpaitsi minulla olisi ollut teille niin paljon asioitakin… Ilmoitinhan niistä tänne ukkopahaisellemmekin, mutta hän kai, kuten tavallisesti, unohti…

— Petruša! — Stepan Trofimovitš huudahti äkkiä hämmästyksestään selviten ja lyöden yhteen kätensä heittäytyi poikansa kaulaan. — Pierre, mon enfant, en tuntenut sinua! — hän syleili poikaansa lujasti kyynelten valuessa hänen poskilleen.

— No, no, ei suuria eleitä, riittää jo, riittää, pyydän, — murahteli Petruša hätäisesti yrittäen vapautua isänsä syleilystä.

— Aina, aina olen tuntenut rikkoneeni sinua kohtaan.

— Olet tuntenut niin, ja sillä hyvä; ehdimmehän siitä puhua myöhemminkin. Arvasinhan jo edeltä käsin, että sinä et voisi pysyä aisoissasi. Pyydän, koetahan olla hieman järkevä.

— Mutta enhän ole nähnyt sinua kymmeneen vuoteen!

— Sitä vähemmän on syytä tunteenpurkauksiin!

— Mon enfant!

— Uskon, uskonhan minä, että rakastat, mutta irroitapa kätesi. Sinähän häiritset muita… Kas, siinähän Nikolai Vsevolodovitš jo tuleekin. Mutta, älähän turhia, jätä minut vihdoinkin rauhaan!

Nikolai Vsevolodovitš oli tosiaankin jo huoneessa. Hän oli tullut kenenkään sitä huomaamatta ja pysähtynyt ovelle rauhallisesti tarkastellen yhteenkokoontuneita ihmisiä.

Aivan kuten neljä vuotta sitten, nähdessäni hänet ensi kerran, samoin nytkin ensi hetkenä hämmästyin. En ollut häntä suinkaan unohtanut, mutta luulenpa, että on ihmiskasvoja, jotka joka kerta, kun me näemme ne uudelleen, tuntuvat meistä aina uusilta, olemme aina näkevinämme niissä jotakin uutta, mikä aikaisemmin on jäänyt meiltä huomaamatta, vaikka olisimme nähneet ne jo sata kertaa ennen. Kaikesta päättäen hän oli sama kuin aikaisemminkin: yhtä siro, yhtä itsetietoisen ylpeä, esiintymistapa oli sama, jopa hän oli melkein yhtä nuorikin kuin ennen. Hänen huultensa kevyt hymy oli yhtä virallisen lempeä ja samalla itsetyytyväinen, katse yhtä lujan ankara, mietiskelevä ja samalla myös hajamielinen, sanalla sanoen tuntui, kuin eilen vasta olisimme eronneet. Mutta eräs seikka kuitenkin hämmästytti minua. Vaikka häntä olikin aina pidetty kauniina, hänen kasvonsa olivat aikaisemmin muistuttaneet kuitenkin enemmän "kaunista naamaria", kuten erään kaupunkimme teräväkielisen naishenkilön oli ollut tapana sanoa. Mutta nyt, nyt hänen kauneutensa ensi hetkestä alkaen näytti minusta epäilemättä olevan sitä kiistämätöntä lajia, josta ei enää sopinut väitellä, eikä kukaan olisi tahtonutkaan enää väittää hänen kasvojensa muistuttavan naamaria. Lieneekö tämä sitten johtunut siitä, että hän oli käynyt hieman kalpeammaksi, hiukan vain, ja hän lienee ehkä hieman laihtunutkin. Tai sitten loisti hänen katseestaan jokin uusi ajatus.

— Nikolai Vsevolodovitš! — huudahti Varvara Petrovna oikaisten selkänsä suoraksi, mutta yhä nojatuolissaan istuen, ja teki käskevän eleen kädellään, — pysähdy siihen hetkeksi!

Mutta voidaksemme ymmärtää, miten saattoi syntyä se kauhistuttava kysymys, joka seurasi tätä huudahdusta ja kädenliikettä, kysymys, jota ei uskoisi oikein itse Varvara Petrovnankaan luonteelle mahdolliseksi, — minun on pyydettävä lukijaa vielä kerran palauttamaan mieleensä, millainen Varvara Petrovnan luonne oli ja millaisia erikoisesti hänen rohkeat edesottamisensa erinäisinä kriitillisinä hetkinä. Pyydän myös pitämään mielessä, että vaikka hänessä olikin runsas annos mielenlujuutta ja tervettä järkeä, vieläpä käytännöllistäkin järkeä, niin sanoakseni taloudellista tahtia, hänen elämässään kuitenkin sattui tuon tuostakin tapauksia, jolloin hän saattoi kokonaan antautua hetkelle, aivan koko sielultaan, jos olisi sopivaa sanoa, niin sanoisin: hillittömästi. Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että käsillä oleva hetki saattoi tosiaankin olla hänelle sellainen, jolloin äkkiä, aivan kuin silmänkääntäjätempussa, yhtyy kaikki, mikä elämässä on oleellisinta, kaikki, mikä on eletty, kaikki nykyinen ja miksi ei tulevainenkin. Mainitsen vielä ohimennen lukijalle nimettömästä kirjeestä, jonka Varvara Petrovna oli saanut ja josta hän ei suutahtaessaan malttanut olla mainitsematta Praskovja Ivanovnallekaan, vaikka hän muistaakseni ei tarkemmin kajonnutkaan sen sisällykseen. Mutta siitä kirjeestä me varmasti olisimme saaneet selityksen sen kauhean kysymyksen syntymiseen, jonka Varvara Petrovna teki pojalleen.

— Nikolai Vsevolodovitš, — hän toisti lujalla äänellä selvästi lausuen kunkin sanan erikseen, äänellä, joka vaati tinkimättömän lujasti tilintekoon, — pyydän, sanokaa viivyttelemättä siltä paikalta, jossa seisotte, onko totta, että tämä onneton, rampa nainen, hän tuo tuolla, katsokaahan häneen! — onko totta, että hän on teidän laillinen aviovaimonne?

Muistan tuon hetken liiankin hyvin. Nikolai Vsevolodovitš ei rävähdyttänyt silmäänsäkään ja katseli suoraan äitiinsä. Ei pienintäkään muutosta saattanut huomata hänen kasvoissaan.

Viimein hän hymähti alentuvaisesti; sanaakaan sanomatta lähestyi äitikultaansa, nosti kunnioittavasti tämän käden huulilleen ja suuteli sitä. Ja niin voimakas ja lamauttava oli pojan entisen vaikutusvallan tunto, että äiti ei rohjennut nytkään vetää pois kättään. Varvara Petrovna vain katsoi poikaansa kuin ruumiillistunut kysymys, ja koko hänen olemuksestaan saattoi ymmärtää, että enintään hetkisen hän jaksoi enää kestää epätietoisuutta.

Mutta Nikolai Vsevolodovitš pysyi vaiti. Suudeltuansa äitinsä kättä hän vielä kerran antoi katseensa kiertää huoneessa-olijoihin ja suuntasi sitten askelensa vähääkään kiirehtimättä suoraan Marja Timofejevnaa kohti. Joinakin hetkinä on hyvin vaikeata kuvata ihmiskasvoja. Muistan vain, että Marja Timofejevna Nikolai Vsevolodovitšin lähestyessä kohosi seisoalleen säikähdyksestä aivan puolikuolleena ja vei kätensä yhteen aivan kuin armoa häneltä rukoillakseen. Mutta samalla hänen kasvoistaan pyrki esille ilo ja ihastus, joka melkein vääristi hänen kasvojensa piirteet, ilo ja ihastus, jota on vaikeata ihmisen kestää. Ehkä siinä oli kumpaakin, sekä säikähdystä että iloa, muistan vain sen, että nopeasti käännyin häntä kohti (seisoin aivan hänen vierellään), sillä minusta tuntui, että hän menettäisi tajuntansa.

— Ei teidän sovi olla täällä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš puhua hänelle lempeällä, sointuvalla äänellään, ja hänen silmistään tuikahti sanomaton hellyys. Nikolai Vsevolodovitšin asento oli mitä kunnioittavin, ja jokaisesta hänen liikkeestään huokui mitä vilpittömin arvonanto. Onneton nainen alkoi hätäisesti kuiskaamalla hengästyneenä sopertaa:

— Mutta saanko sitten… aivan heti… langeta eteenne polvilleni?

— Ei, se ei käy ollenkaan päinsä,— ja Nikolai Vsevolodovitš hymyili niin suurenmoisen kauniisti, että Marja Timofejevnankin kasvoille levisi herttaisen iloinen hymy. Yhä samalla sointuvalla äänellään Nikolai Vsevolodovitš maanitellen häntä kuin lasta lisäsi arvokkaasti:

— Ajatelkaahan vähän, te olette nuori tyttö, ja minä, vaikka olenkin teidän uskollinen ystävänne, kuitenkin olen teille aivan vieras, en ole teidän miehenne, en isänne, en sulhasenne. Antakaa kätenne minulle, lähdetään, saatan teidät vaunuihin, ja jos sallitte, saatan teidät kotiinne asti.

Marja Timofejevna kuunteli tottelevaisena ja antoi päänsä vaipua rinnalle, aivan kuin olisi jotakin miettinyt.

— Mennään vain, — hän sanoi lopulta, huoahti ja ojensi kätensä Nikolai Vsevolodovitšille.

Mutta samassa sattui pieni onnettomuus. Varmaankin Marja Timofejevna käännähti varomattomasti ja astui kipeälle, lyhyemmälle jalalleen, koskapa hän äkkiä kaatui kyljelleen nojatuolia vastaan, ja jollei nojatuoli olisi tukenut, hän olisi varmasti kaatunut pitkin pituuttaan lattialle. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ehti jo samassa avuksi, tuki häntä, pujotti lujasti sekä samalla lempeän myötätuntoisesti kätensä hänen kainaloonsa ja vei hänet varovaisesti ovelle. Marja Timofejevna näytti olevan pahoillaan lankeamisestaan, joutui hämilleen, punastui ja häpesi kauheasti. Tuijottaen vaiti maahan ja pahasti ontuen hän seurasi taluttajaansa nojaten koko ruumiinsa painolla tämän olkaan. Niin he poistuivat. Liza, huomasin sen, nousi samassa tuolilta ja liikahtamatta katseli heidän jälkeensä, kunnes he olivat häipyneet ovesta. Sitten hän taas istahti paikalleen ääneti, mutta hänen kasvonsa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ja niissä oli aivan samanlainen ilme, kuin jos hän olisi koskettanut johonkin iljettävään matelijaan.

Hämmästyneinä kaikki vaikenivat ja olivat hiljaa koko Nikolai Vsevolodovitšin ja Marja Timofejevnan välisen kohtauksen ajan, niin että olisi saattanut kuulla kärpäsenkin lentävän, mutta heti kun he olivat poistuneet, kaikki alkoivat puhua aivan yhteen ääneen.

VI.

Vaikka oikeastaan se ei ollut edes puhumista, vaan paremmin huudahtelemista. En oikein muista, missä järjestyksessä kaikki tapahtui; sillä kaikki oli yhtä ainoata sekasotkua. Stepan Trofimovitš huudahti jotakin ranskaksi ja löi yhteen kätensä, mutta Varvara Petrovna ei joutanut nyt kuuntelemaan häntä. Mavriki Nikolajevitškin lausahti jotakin kiihtyneesti. Mutta eniten oli suunniltaan Pjotr Stepanovitš. Hän yritti vakuuttaa jotakin Varvara Petrovnalle elehtien käsillään, mutta en oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Toisinaan taas hän kääntyi Praskovja Ivanovnan, vieläpä Lizaveta Nikolajevnankin puoleen, huudahtelipa jotakin ohimennen isällensäkin, sanalla sanoen pyöriskeli huoneessa kuin väkkärä. Varvara Petrovna hypähti paikaltaan kasvoiltaan tulipunaisena ja kirkaisi Praskovja Ivanov.

— Kuulithan, kuulithan, mitä hän sanoi äsken tuolle naiselle? — Mutta Praskovja Ivanovna ei enää edes kyennyt vastaamaan, kuiskasi vain jotakin ja viittasi kädellään. Tuolla raukalla oli omat huolensa. Hänen päänsä kääntyi tuon tuostakin Lizan puoleen, jota hän katseli neuvottomana ja peloissaan, mutta ei uskaltanut nousta lähteäkseenkään, ennenkuin tytär oli ensin tehnyt aloitteen. Tällä välin kapteenin lienee tehnyt mieli hiipiä tiehensä, huomasin sen. Ei ollut epäilystäkään siitä, että Nikolai Vsevolodovitšin tulo oli säikähdyttänyt hänet pahanpäiväisesti. Mutta Pjotr Stepanovitš oli jo siepannut häntä kädestä estääkseen häntä lähtemästä.

— On aivan välttämätöntä, välttämätöntä… — sanat putoilivat tasaisesti hänen huuliltaan, kun hän yhä vakuutteli jotakin Varvara Petrovnalle seisoen tämän edessä. Varvara Petrovna oli jo uudelleen istuutunut nojatuoliinsa, ja muistan, miten tarkkaavaisena hän kuunteli Pjotr Stepanovitšia, joka oli vain odottanutkin tätä hetkeä ja käytti nyt hyväkseen hänelle osoitettua huomiota.

— Se on aivan välttämätöntä. Näettehän itsekin, Varvara Petrovna, että tässä on ilmeinen väärinkäsitys. Kaikki näyttää niin perin merkilliseltä, vaikka todellisuudessa kaikki on selvää kuin kynttilä ja luonnollista kuin tämä sormi tässä. Käsitän liiankin hyvin, etten ole kenenkään valtuuttama ja ehkä olen mielestänne naurettavakin tarjoutuessani tätä asiata selvittelemään. Mutta puolustuksekseni tahtoisin sanoa ensinnäkin, että Nikolai Vsevolodovitšille tämä asia ei merkitse yhtään mitään, ja toiseksi, että on tapauksia, joissa ihmisen on vaikeata itse tehdä selkoa asioistaan, ja silloin tarvitaan välttämättä kolmas henkilö, jonka aina on helpompaa puhua n.s. arkaluontoisista asioista. Uskottehan, kun sanon, Varvara Petrovna, että ei ole Nikolai Vsevolodovitšin vika, että hän äsken ei voinut vastata suoraan kysymykseenne, vaikka asia onkin aivan turhanpäiväinen. Minähän tunnen hänet hyvin jo Pietarissa olomme ajoilta. Sitäpaitsi on koko juttu vain Nikolai Vsevolodovitšille kunniaksi, jos nyt välttämättä on käytettävä tuota epämääräisen hämärää käsitettä "kunnia"…

— Te kai tahdotte sanoa, että olette ollut silminnäkijänä, läsnä silloin, kun tämä… väärinkäsitys syntyi, — kysyi Varvara Petrovna samassa.

— Silminnäkijänä! Jopa asianosaisenakin, jos niin tahdotte, — kiiruhti Pjotr Stepanovitš vastaamaan.

— Jos voitte kunniasanallanne vakuuttaa, että epähienolla avomielisyydellä ette loukkaa meidänvälistä suhdettamme, s.o. Nikolai Vsevolodovitšin ja minun, hänen äitinsä, jolta hän ei tähän asti ole mitään salannut… niin… ja jos te vielä lisäksi olette aivan varma siitä että teette puhumalla hänelle vielä palveluksenkin niin…

— Varmasti suuren palveluksen, jonka tekeminen tuottaa minulle, jos mahdollista, vieläkin suurempaa iloa. Olen aivan varma siitä, että hän kuitenkin olisi kerran pyytänyt minua sen tekemään.

Tuntui hyvin omituiselta ja oli vastoin kaikkia tapoja, että tämä, äkkiä aivan kuin taivaasta keskuuteemme tipahtanut herra oli niin kärkäs kertoilemaan toisen salaisuuksia. Mutta Varvara Petrovnan uteliaisuus oli herännyt, sillä puhuja oli osannut heittää ongenkoukkunsa niin tarkasti, että se oli sattunut suoraan Varvara Petrovnan sielun kaikkein arimpaan kohtaan. En vielä silloin tuntenut tämän nuoren miehen luonnetta ja vielä vähemmin hänen aikeitaan.

— Puhukaa, teitä kuunnellaan, — Varvara Petrovna kehoitti häntä, pidättyvästi ja varovasti, nähtävästi salaa kärsien siitä, että hän alentui kuuntelemaan häntä.

— Eihän siinä oikeastaan ole paljoa kertomista, asia ei ole ollenkaan tavallista kummempi, — puhe putoeli taas kuin helmiryöppy hänen huuliltaan. — Vaikka voisihan siitä joku romaaninkirjoittaja joutessaan sepustella kokoon romaaninkin. Huvittava juttu joka tapauksessa, ja uskon, että Praskovja Ivanovna ja ehkäpä Lizaveta Nikolajevnakin ovat kyllin uteliaita sen kuulemaan, sillä onhan siinä jutussa, jollei nyt niin paljon ihmeellistä, niin ainakin hyvin huvittavia kohtia. Noin viisi vuotta sitten Pietarissa Nikolai Vsevolodovitš tutustui tuohon herraan, tuohon samaiseen herra Lebjadkiniin, joka seisoo tuolla suu selällään ja joka kaikesta päättäen aikoi äsken livahtaa tiehensä. Suokaa anteeksi, Varvara Petrovna. En muuten kehoittaisi teitä pötkimään pakoon, herra, entinen maaseutukaupungin lakkautetun viraston virkamies (näettehän, että tunnen teidät hyvin). Sekä Nikolai Vsevolodovitš että minä, me tunnemme liiankin hyvin kaikki teidän kepposenne täällä, joista teidän on, pankaa tämä mieleenne, tehtävä vielä tiliä meille. Vielä kerran pyydän anteeksi, Varvara Petrovna. Nikolai Vsevolodovitšilla oli siihen aikaan tapana nimittää tätä herraa Falstaffikseen. Hänellä on kai (hän piti tarpeellisena selittää) sellainen luonne burlesque, tiedättehän, jolle kaikki nauravat ja joka sallii itselleen naurettavan, kunhan hänelle vain siitä maksetaan tarpeeksi. Nikolai Vsevolodovitš vietti siihen aikaan Pietarissa elämää, jota on vaikeata nimittää muuten kuin… sanoisinko, että se oli jonkinlaista elämälle ilkkumista, — toisia sanoja en voi käyttää, sillä epätoivoon tämä mies ei koskaan lankea eikä hän taas mitään vakavaakaan toimittanut, siitä hän ei silloin välittänyt. Rajoitun puhumaan vain tuosta mainitusta ajanjaksosta, Varvara Petrovna. Tällä Lebjadkinilla oli sisar, tuo samainen, joka oli täällä äsken. Ei veljellä enemmän kuin hänen sisarellansakaan ollut omaa kattoa päänsä päällä, ja heidän oli etsittävä toisten luota suojaa, milloin mistäkin. Lebjadkin harhaili Gostinnyi Dvorin kaariholveissa, välttämättä pukeutuneena entiseen virkapukuunsa, ja kerjäsi hyvinpukeutuneilta ohikulkijoilta. Ja sen, minkä sai kokoon, joi suuhunsa. Sisarparka elätti itseään kuten taivaan lintu. Toisten nurkissa, mistä oli suojankin saanut, hän autteli muita saaden palkakseen leivänmurusen sieltä, toisen toisaalta. Ei Sodomassa liene ollut kauheampaa. En tahdo tarkemmin kuvata tuota elämää, jonka omalaatuisen kummallisiin lumoihin Nikolai Vsevolodovitš antautui. Puhun vain tuosta ajasta, Varvara Petrovna, ja mitä tulee tuohon "omalaatuiseen kummallisuuteen", niin ne ovat hänen omia sanojansa. Meillä oli tapana puhua asioista suoraan toisillemme. Neiti Lebjadkinaan, joka joutui eräinä aikoina liiankin usein hänet tapaamaan, Nikolai Vsevolodovitšin ulkomuoto teki suorastaan tärisyttävän vaikutuksen. Nikolai Vsevolodovitš oli niin sanoakseni timantti hänen likaisen elämänsä taustalla. Olen huono tunteiden tulkitsija enkä kajoa siihen sen enempää, mutta tämä lienee aiheuttanut sen, että ilkeämieliset ihmiset alkoivat pilkata tätä naista, ja se sai hänet surulliseksi. Hän oli muuten aina ollut pilanaiheena, mutta aikaisemmin hän ei ollut sitä itse edes huomannut. Ei hänen päässään oikein silloinkaan olleet kaikki "ruuvit" paikoillaan, mutta hän ei liene sentään ollut aivan sellainen kuin nyt. On syytä olettaa, että hän lapsuudessaan oli vähällä joutua jonkun hyväntekijättärensä kasvatettavaksi, ja olisi silloin ehkä saanut hyvänkin kasvatuksen. Nikolai Vsevolodovitš ei koskaan kiinnittänyt häneen pienintäkään huomiota ja pelasi enimmäkseen vanhoilla rasvaisilla korteilla virkamiesten parissa preferencea. Neljänneskopeekkaa oli henkilöpanos. Mutta kerran, kun neiti Lebjadkinaa taas kiusoiteltiin, Nikolai Vsevolodovitš sieppasi erästä kiusoittelijaa takinkauluksesta ja heitti hänet toisen kerroksen ikkunasta pihalle, edes yrittämättä ottaa vähintäkään selkoa, mistä oli kysymys. Eikä hän silloin osoittanut suinkaan mitään erikoista ritarillisuutta loukattua viattomuutta kohtaan. Koko operaatio tapahtui kaikkien ääneen nauraessa, ja Nikolai Vsevolodovitš itse nauroi ehkä eniten. Ja kun kaikki vihdoin oli päättynyt sovintoon, hän ryhtyi toisten mukana juomaan punssia. Mutta solvaistu viattomuus itse ei tapausta unohtanutkaan. Kaikki päättyi tietenkin siten, että tämän naisen järjen valo sammui lopullisesti. On vielä kerran todettava, että olen huono tunteiden tulkitsija, mutta kuitenkin tässä on mielestäni tärkeimpänä tekijänä sairaalloinen kuvittelu. Ja Nikolai Vsevolodovitš taas aivan kuin tahallaan yhä vain kiihoitti tätä kuvittelua. Sen sijaan, että olisi nauranut koko jutulle, hän alkoi käyttäytyä neiti Lebjadkinaa kohtaan odottamattoman kunnioittavasti. Kirillov, joka oli läsnä (muuten hyvin omituinen herra, Varvara Petrovna, ja kiivas, varmasti te hänet vielä tapaatte, hän on par'aikaa täällä), kas niin, tämä Kirillov, joka tavallisesti on aina vaiti, hänkin menetti malttinsa ja muistaakseni huomauttikin Nikolai Vsevolodovitšille, että tämä kohteli naisparkaa kuin markiisitarta ja pani tämän pään näin kokonaan pyörälle. On muistettava, että Nikolai Vsevolodovitš jossakin määrin kunnioitti Kirillovia. Ja mitä luulette tämän saaneen vastaukseksi? "Te, herra Kirillov, luulette kai, että pilkkaan häntä, olette väärässä, kunnioitan häntä, sillä hän on paljon parempi ihminen kuin kukaan muu meistä", ja tämän kaiken hän sanoi oikein tosissaan. Seuraavina kahtena, kolmena kuukautena hän ei tosin puhunut naisraukan kanssa sanaakaan, ei muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi. Olin minäkin siellä aina läsnä ja muistan hyvin, miten neiti Lebjadkina lopulta alkoi pitää Nikolai Vsevolodovitšia melkeinpä sulhasenaan, joka vain ei uskaltanut häntä "ryöstää" sen vuoksi, että hänellä oli paljon vihamiehiä ja muita pahoja vastuksia perheensä taholta, tai jotakin muuta sen tapaista. Naurettiin siellä toisenkin kerran tuolle jutulle. Lopuksi kaikki päättyi siihen että Nikolai Vsevolodovitšin oli matkustettava tänne ja lähtiessään hän päätti huolehtia neiti Lebjadkinan toimeentulosta sekä lupautui lähettämään hänelle vuotuisen määrärahan, muistaakseni noin kolmesataa ruplaa vuodessa, ellen väärin muista. Jos summa ei vain liene ollut suurempikin. Sanalla sanoen tämä kaikki lienee ollut vain oikku, ennen aikojaan väsähtäneen miehen kuvitteluja, — olkoonpa, että se oli kuten Kirillov sanoi, kaikkeen kyllästyneen ihmisen uusi etyydi tarkoituksena saada tietää, miten pitkälle hullun ramparukan voisi saada. "Te olette tahallanne", hän sanoi, "valinnut mitättömän olennon, ramman, joka on ihmisten häpeä ja lyöntien rikkiraatelema, tiedän vielä hyvin kaiken lisäksi, että tämä olento tuntee teitä kohtaan koomillista rakkautta. Te kiusaatte häntä vain huvin vuoksi nähdäksenne, mitä tästä kaikesta on tuleva." On vaikeata muuten mennä päättelemään, missä määrin mies itse oikeastaan on syyllinen joutuessaan hullun naisen kuvittelujen sankariksi, naisen, jonka kanssa hän tuskin on vaihtanut paria sanaa. On asioita, Varvara Petrovna, joista ei voi viisaasti haastella, ja pelkästään jo se, että yrittääkin niistä puhua, on jo epäviisasta. Mutta vaikka tämä kaikki olisikin ollut vain "erikoisen tavoittelua", muutahan siitä ei voi sanoa, niin siitä on kuin onkin paisunut tämä juttu… Olen ollut jossakin määrin selvillä siltä, mitä täällä par'aikaa tapahtuu, Varvara Petrovna.

Pjotr Stepanovitš keskeytti äkkiä kertomuksensa ja aikoi juuri kääntyä Lebjadkinin puoleen, kun Varvara Petrovna hyvin kiihtyneenä esti hänet siitä.

— Siinäkö kaikki? — hän kysäisi.

— Ei aivan, minun olisi vielä kysyttävä jotakin tältä herralta, jotta saisimme selville asian aivan lopullisesti… Kohta se teille selviää… saatte nähdä, Varvara Petrovna!

— Riittää jo, vaietkaa hetkeksi, pyydän. Voi miten viisaasti tein antaessani teidän kertoa meille kaiken tämän!

— Ymmärrättehän nyt, Varvara Petrovna, — innostui Pjotr Stepanovitš uudelleen, — että Nikolai Vsevolodovitš ei olisi mitenkään voinut itse kertoa kaikkea tätä teille vastaukseksi äskeiseen kysymykseenne — kysymykseenne, joka oli ehkä hieman liian jyrkkä?

— Oi, niinhän se oli!

— Enkö ollut oikeassa saneessani, että on tapauksia, jolloin kolmannen henkilön on paljon helpompaa kuin asianomaisen itsensä selittää asia.

— Aivan niin, aivan niin. Mutta eräässä kohdin te kuitenkin erehdytte ja valitettavasti yhä vieläkin pysytte erehdyksessänne.

— Todellako? Mitä tarkoitatte?

— Nähkääs… Muuten, ettekö tahtoisi istua, Pjotr Stepanovitš.

— Kuten suvaitsette, minua jo väsyttääkin, kiitän.

Samassa hän jo veti esille nojatuolin ja asetti sen niin, että hän joutui istumaan Varvara Petrovnan ja Praskovja Ivanovnan väliin, päin herra Lebjadkinia, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt katsettaan.

— Te erehdytte sanoessanne, että se olisi ollut vain sairaalloista "erikoisen tavoittelua".

— Oh, sitäkö te vain…

— Ei, ei, mutta odottakaahan, — Varvara Petrovna keskeytti. Hän nähtävästi varustautui puhumaan pitkälti ja innostuneesti. Tuskin Pjotr Stepanovitš oli huomannut hänen aikomuksensa, kun hän jo - näytti olevan pelkkänä korvana.

— Ei, sanon teille, se oli jotakin ylevämpää kuin pelkästään erikoisen tavoittelua, se oli, sen vannon, jotakin pyhää! Tässä on ylpeä ja jo aikaisin loukkauksia kärsimään joutunut ihminen, joka menee niin pitkälle, että antautuu tuollaiseen "elämälle ilkkumiseen", josta te mainitsitte, sanalla sanoen — prinssi Heikku, johon Stepan Trofimovitš häntä on niin suurenmoisen ymmärtäväisesti verrannut ja joka todella on hyvin sattuva huomio, jollei hän ehkä — niin ainakin minusta tuntuu — vieläkin enemmän muistuta Hamletia.

— Et vous avez raison [Olette oikeassa], — Stepan Trofimovitš sanoi myös sanansa tuntehikkaasti ja painavasti.

— Kiitän teitä, Stepan Trofimovitš, erikoisesti kiitän teitä siitä uskosta ja ainaisesta luottamuksesta, jolla aina olette suhtautunut Nicolas'han, hänen mielensä ylevyyteen ja hänen kutsumukseensa. Sitä uskoa te olitte minussakin valmis tukemaan, silloin kun olin menettämäisilläni luottamukseni ja epäilin.

— Chère, chère… — Stepan Trofimovitš oli jo ottamaisillaan askelen Varvara Petrovnaa kohti, mutta pysähtyi kuitenkin, nähtävästi aavistaen, että nyt oli vaarallista keskeyttää.

— Mutta jos Nicolas'n lähellä, — Varvara Petrovna puhui jo laulamalla,— aina olisi ollut suuri Horatio, hiljainen alistumisessaan, — sekin on teidän toinen kaunis ajatuksenne, Stepan Trofimovitš, — niin ehkäpä hän olisi jo aikoja sitten pelastunut tuosta surullisesta ja äkillisestä "ironian demonista", joka häntä on koko hänen elämänsä ajan raadellut. Tämäkin on taas teidän ihmeellisen kaunis vertauksenne, tämä "ironian demoni". Mutta Nicolas'lla ei koskaan ole ollut ei Horatiota eikä Ofeliaa. Hänellä oli vain hänen äitinsä, mutta mitä äiti yksin voi tällaisissa olosuhteissa? Tiedättekö mitä, Pjotr Stepanovitš, minusta tuntuu melkeinpä luonnolliselta, että sellainen olento kuin Nicolas tosiaan saattoi viihtyä myös sellaisissa likaisissa köyhälistön asuinpesissä, sellaisissa, joista äsken kerroitte. Tänä hetkenä käsitän aivan erikoisen hyvin tuon "elämälle ilkkumisen" (erinomaisen sattuvat nuo sananne!), tuon sammumattoman, jyrkkää vastakohtaa kaipaavan janon, tuon tumman taustan, jolle hän, timantti, äkkiä ilmestyy luomaan hohdettaan, kuten teidän vertauksenne äsken kuului. Ja kas siellä hän tapaa olennon, jota kaikki muut pitävät pilkkanaan, raajarikon, puolihupsun, jolla kaikesta tästä huolimatta saattoi olla mitä ylevin mielenlaatu.

— Hm… saattaahan olla niinkin.

— Ja sitten te vielä ihmettelette, että hän ei pilkkaa tuota raukkaa samaten kuin muut. Voi teitä, te ihmiset! Ette te saata ymmärtää, miksi hän suojelee onnetonta tunkeilijoilta, kohtelee häntä kunnioittavasti "kuten markiisitarta". (Tuolla Kirillovilla on kai ihmistuntemusta aika lailla, vaikka hänkään ei ole ymmärtänyt täysin Nicolas'ta.) Ettekö käsitä, että tuo jyrkkä vastakohtahan se juuri on kaikkeen syynä. Jos tuo onneton naisparka olisi elänyt toisenlaisessa ympäristössä, hänen mielessään ei tuollaisia sairaalloisen kiihkeitä kuvitelmia ehkä olisi syntynytkään. Vain nainen, yksin nainen voi kaiken tämän käsittää, ja senvuoksi olenkin pahoillani, että te, Pjotr Stepanovitš, — miten tosiaankin säälin, en nyt juuri sitäkään tahtoisi sanoa, että tahtoisin teidän olevan — nainen, mutta välttämätöntä se olisi, jos mieli teidän ymmärtää tätä!

— Toisin sanoen, mitä pahempi, sitä parempi. Ymmärrän teitä, ymmärrän teitä sanomattoman hyvin, Varvara Petrovna. Onhan uskonnossakin aivan samaten: mitä vaikeampi on ihmisen elämä, mitä köyhempi ja sorretumpi kansa on, sitä itsepintaisemmin se luottaa taivaan palkkaan, ja jos vielä lisäksi satatuhatta pappia puuhailee vahvistamassa tätä uskoa, kiihoittaen kansan mielikuvitusta, johon kirkko juuri perustaa valtansa, niin… ymmärrän teitä varsin hyvin, Varvara Petrovna, sen voitte uskoa.

— En tosin ole aivan samaa mieltä, mutta sanokaahan, olisiko teidänkin mielestänne Nicolas, tehdäkseen tyhjäksi onnenhaaveet tuon onnettoman organismissa (minkä vuoksi Varvara Petrovna tahtoi välttämättä käyttää sanaa organismi, on minullekin aivan käsittämätöntä), pitänyt pilkata tuota raukkaa samoin kuin nuo toiset, virkamiehet. Ettekö tosiaankaan käsitä ylevätä sääliä, tuota koko organismin ylevätä värähtelyä, joka ilmenee Nicolas'n totisessa vastauksessa Kirilloville: "En pidä häntä pilkkanani." Ylevät, pyhät sanat!

— Sublime, — murahti Stepan Trofimovitš.

— Ja huomatkaa vielä, hän ei ole niin rikas kuin te luulette. Minä olen rikas, mutta ei poikani, ja niihin aikoihin hän ei saanut minulta juuri mitään.

— Ymmärrän, ymmärrän kaiken varsin hyvin, Varvara Petrovna, — Pjotr Stepanovitš alkoi jo käydä kärsimättömäksi.

— Sehän on minun luonteeni! Aivan kuin näkisin itseni pojassani. Tunnen tuon nuoruuden myrskyisine ja ylevän rohkeine purkauksineen. Ja jos teistä, Pjotr Stepanovitš, ja minusta kerran tulee hyvät ystävät, jota toivoisin kaikesta sydämestäni, semminkin kun olen teille niin paljosta kiitollinen, niin ehkäpä te vielä kerran ymmärrättekin…

— Voitte uskoa, etten minäkään puolestani muuta toivoisi,— vastasi Pjotr Stepanovitš jyrkähkösti.

— Silloin te ehkä ymmärrätte, että voi joskus sattua sokean ylevyyden puuskia, jolloin te valitsette ihmisen, joka suhteessa arvottoman, ihmisen, joka ei vähimmässäkään määrässä ymmärrä teitä, joka on valmis ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden sattuessa rääkkäämään teidät puolikuoliaaksi, ja tämmöisestä ihmisestä te vastoin kaikkea järkeä teette unelmanne, ihanteenne, panette häneen kaiken toivonne, jumaloitte häntä, rakastatte häntä elämänne loppuun saakka tietämättä edes itse, miksi niin teette, — ehkä juuri sen vuoksi, että hän ei missään suhteessa ole rakkautenne arvoinen. Voi, miten paljon olen saanut elämässäni kärsiä, Pjotr Stepanovitš!

Stepan Trofimovitšin katse alkoi pelokkaan levottomana harhailla minun katsettani hakien, mutta käänsin ajoissa pääni toisaalle.

— Ja aivan äsken vielä, aivan äsken… voi miten syyllinen olen, Nicolas! Ette usko, miten nuo kaikki ovat kiusanneet minut aivan näännyksiin, kaikki, kaikki, sekä vihamieheni että ystäväni, pikkusielut. Ja ystävät ehkä enemmän kuin vihamiehet. Uskotteko, Pjotr Stepanovitš, kun sain ensimmäisen katalan, nimettömän kirjeen, niin tunsin, että minussa ei ollut riittävästi voimaa edes halveksia kaikkea tuota ilkeämielisyyttä… En koskaan, en koskaan voi antaa anteeksi itselleni tätä raukkamaista heikkouttani.

— Noista nimettömistä kirjeistä olen jo kuullutkin jotakin, — Pjotr Stepanovitš elpyi uudelleen, — ja saatte olla varma, että niiden lähettäjästä saadaan selko.

— Ette saata edes käsittää, minkälaista vehkeilyä täällä on syntynyt! Meidän Praskovja Ivanovnaammekaan ne eivät ole säästäneet! Mistä syystä hänetkin on tähän sekoitettu? Olin ehkä tänään liian kova, Praskovja Ivanovna, rakas ystävä, — hän lisäsi ylväässä heltymisensä puuskassa, mutta sittenkin hänen äänessään soi yhä vielä voitonvarma ironia.

— Mitäs te turhia, emokulta, — yritti puhuteltu sopertaa hieman väkinäisesti, — minusta tämä jo saisi loppua, tässä on jo tullut puhutuksi hieman liikojakin. — Ja taas hän katsahti arasti Lizaan, joka tuijotti yhä Pjotr Stepanovitšiin.

— Tuon onnettoman ihmisolennon, tuon mielipuoli-poloisen, joka on menettänyt kaikkensa, niin että hänellä ei ole jäljellä muuta kuin hyvä sydämensä, hänet minä teen tyttärekseni, — huudahti Varvara Petrovna äkkiä, — se on velvollisuuteni, jonka lupaan pyhästi täyttää. Tästä hetkestä alkaen otan hänet suojelukseeni.

— Eräässä suhteessa se onkin viisainta, mitä voitte tehdä! — Pjotr Stepanovitš kävi yhä eloisammaksi. — Suokaa anteeksi, mutta äsken ei tullut sanotuksi vielä kaikkea. Muutama sana vielä suojelukseen ottamisesta. Ajatelkaahan, kun Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt sieltä… aion jatkaa siitä, mihin äsken keskeytin puheeni, Varvara Petrovna, niin tämä herra, tämä samainen Lebjadkin, käsitti samassa oikeudekseen ottaa haltuunsa sisarensa eläkkeen ja käyttää sitä mielensä mukaan. En tiedä varmasti, miten Nikolai Vsevolodovitš oikein lienee tämän asian järjestänyt, mutta tiedän vain sen, että saatuaan vuoden kuluttua ulkomailla kuulla, miten asia oli, hänen oli pakko ryhtyä järjestämään asiaa toisin. En kykene tästäkään tekemään selkoa yksityiskohtaisemmin, mutta hänhän voi itse myöhemmin kertoa teille kaikesta tarkemmin, ja minä rajoitun vain mainitsemaan, että tämä intresantti olento sijoitettiin jonnekin kaukaiseen luostariin, vieläpä hänen olonsa siellä järjestettiin sangen mukavaksikin, vaikka hän tosin koko ajan oli ystävällisen valvonnan alainen, ymmärrättehän? Mutta arvaattekohan, mihin tuo herra Lebjadkin rohkenee silloin ryhtyä? Hän yrittää parhaansa saadakseen selville, missä piileskelee tuo hänen verolähteensä, s.o. hänen sisarkultansa, ja vasta äsken, saatuaan vihdoinkin selville hänen olinpaikkansa, hän ottaa sisarensa pois luostarista jonkin esittämänsä valtakirjan nojalla ja tuo hänet muassaan suoraan tänne. Täällä hän ei anna tälle edes syödä, vaan lyö ja pahoinpitelee tätä joka tavalla ja lopulta, saatuansa jotakin tietä Nikolai Vsevolodovitšilta huomattavan rahasumman, hän alkaa juopotella, ja sen sijaan että tuntisi kiitollisuutta Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan, hän alkaa uhkailla tätä, esittää järjettömiä vaatimuksia, kiristelee häneltä rahaa ja uhkaa lopuksi periä rahat oikeuden tietä, jos Nikolai Vsevolodovitš ei suostu maksamaan hänelle koko eläkettä etukäteen. Näin hän pitää siis Nikolai Vsevolodovitšin vapaaehtoista lahjaa verovelvollisuutena, ymmärrättekö tällaista? Herra Lebjadkin, onko kaikki se, mitä olen sanonut, totta?

Kapteeni, joka koko ajan oli seisonut ääneti, katse maahan luotuna, otti äkkiä kaksi askelta eteenpäin tumman punan kihotessa hänen kasvoilleen.

— Pjotr Stepanovitš, te olette armoton minua kohtaan, — hän sanoi nolona.

— Miten niin, armoton? Mutta puhukaamme armottomuudesta ja armollisuudesta myöhemmin. Pyytäisin teitä ensiksi vastaamaan tähän kysymykseeni: onko totta kaikki, mitä olen puhunut vai eikö? Jos teidän mielestänne kaikki ei ole totta, voitte tehdä oman välihuomautuksenne.

— Minä… tehän itse tiedätte hyvin, Pjotr Stepanovitš… — kapteeni sammalsi, jätti lauseensa kesken ja jäi puhumattomaksi. On mainittava, että Pjotr Stepanovitš istui nojatuolissa polvi ristissä toisen polven yli, ja kapteeni seisoi hänen edessään mitä kunnioittavimmassa asennossa.

Herra Lebjadkinin epäröiminen ei nähtävästi ollenkaan miellyttänyt Pjotr Stepanovitšia. Hänen kasvonsa vääristyivät ilkeästi.

— Eiköhän teitä sittenkin haluttaisi huomauttaa jotakin? — Pjotr Stepanovitš katsahti ovelasti kapteeniin. — Siinä tapauksessa kiirehtikää, olkaa hyvä, näettehän, että täällä odotetaan.

— Tehän tiedätte, Pjotr Stepanovitš, itsekin hyvin, etten saata sanoa mitään.

— Ei, sitä en ole tosiaankaan tietänyt, kuulen sen nyt ensi kertaa; miksi te ette muka voisi sanoa sanottavaanne?

Kapteeni seisoi vaiti katse maahan luotuna.

— Sallitte kai minun lähteä, Pjotr Stepanovitš, — sanoi kapteeni äkkiä päättäväisesti.

— Mutta ei ennen kuin saan vastauksen kysymykseeni: onko totta kaikki, mitä olen puhunut?

— Totta on, hyvä herra, — Lebjadkinin ääni kajahti kumeana, ja hän kohotti katseensa kiusaajaansa. Hänen ohimoillaan alkoi hiki pisaroida.

— Onko totta kaikki?

— Kaikki on totta.

— Olisiko teillä ehkä jotakin lisättävää tai huomautettavaa? Jos teistä tuntuu siltä, että olemme olleet epäoikeudenmukaisia, niin ilmaiskaa ajatuksenne; tehkää vastaväitteenne, ilmaiskaa ääneen tyytymättömyytenne.

— Ei, ei minulla ole mitään…

— Oletteko te uhannut äskettäin Nikolai Vsevolodovitšia?

— Se oli… siihen oli oikeastaan syynä viina, Pjotr Stepanovitš. (Hän kohotti äkkiä päänsä pystyyn.) — Pjotr Stepanovitš! Jos perheen kunnia ja sydämen häpeä, jota se ei ole ansainnut, alkaa äänekkäästi vaikeroida ihmisten hampaissa vaatien oikeuttansa, onko silloinkin — onko silloinkin ihminen siitä vastuussa? — hän ulvahti uudelleen soveliaisuuden vaatimukset unohtaen kuten äskenkin.

— Oletteko nyt aivan selvä, herra Lebjadkin?

— Pjotr Stepanovitš katsahti häneen läpitunkevasti.

— Aivan… selvä.

— Mitä merkitsee tuo puhe "perheen kunniasta ja sydämen häpeästä, jota se ei ole ansainnut"?

— Se on muuten vain, en minä tahtonut ketään… Itsestänihän minä vain… — kapteeni aloitti taas.

— Te olette kaikesta päättäen loukkaantunut huomautuksistani, jotka koskevat teitä ja teidän käytöstänne. Olette liian herkkä loukkaantumaan, herra Lebjadkin. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että oikeastaan en ole vielä maininnut mitään käytöksestänne sen oikeassa valossa. Minähän voin alkaa puhua siitäkin, saattaahan käydä niinkin, mutta enhän ainakaan vielä ole puhunut siitä sen oikeassa valossa.

Lebjadkin vavahti ja alkoi tuijottaa kauhuissaan Pjotr Stepanovitšiin.

— Pjotr Stepanovitš, vasta nyt alan olla täysin hereillä.

— Hm! Ja minäkö muka vasta sain teidät hereille?

— Niin, te saitte minut hereille, Pjotr Stepanovitš, olen neljä vuotta maannut uhkaavan ukkospilven alla. Saanko viimeinkin lähteä, Pjotr Stepanovitš?

— Nyt saatte lähteä, jos vain Varvara Petrovna itse ei pidä tarpeellisena…

Mutta Varvara Petrovna alkoi vain torjuvasti viittailla käsillään.

Kapteeni kumarsi hyvästiksi, astui pari askelta ovelle päin, pysähtyi äkkiä, painoi kättänsä sydämelleen aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan aikoi juuri poistua käytävään, kun samassa hän kohtasikin ovessa Nikolai Vsevolodovitšin, joka väistyi syrjään antaakseen hänelle tietä. Näytti siltä, kuin kapteeni olisi äkkiä kutistunut pienemmäksi, ja hän jäi seisomaan paikoilleen kuin kivettynyt, irroittamatta katsettaan Nikolai Vsevolodovitšista, aivan kuin kuoliniskua odottava kaniini. Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi hetkiseksi, työnsi kevyesti kädellään hänet syrjään ja astui vierashuoneeseen.

VII.

Hän oli iloinen ja rauhallinen. Ehkä hänelle oli aivan äskettäin tapahtunut jotakin oikein hyvää, josta me emme vielä tietäneet mitään. Näytti vain siltä, että hän oli jostakin erikoisen tyytyväinen.

— Voitko suoda minulle anteeksi, Nicolas? — Varvara Petrovna ei malttanut olla huudahtamatta ja nousi kiireisesti poikaansa vastaan.

Mutta Nicolas vain nauroi ääneensä.

— Arvasinhan minä! — hän huudahti hyväsydämisen leikillisesti. — Näen, että te jo tiedätte kaiken. Kun lähdin täältä äsken, aloin vaunuissa ajatella: "Olisihan minun ehkä pitänyt kertoa vaikkapa jokin pikku juttu, mitenkä minä sillä lailla lähdin?" Mutta samassa muistin, että jäihän tänne Pjotr Stepanovitš, ja silloin pääsin heti siitä huolesta.

Puhuessaan hän heitti ympärilleen nopeita silmäyksiä.

— Pjotr Stepanovitš kertoi meille täällä muinaisen pietarilaisen tarinan erään omituisen miehen elämästä, — aloitti Varvara Petrovna yhä vieläkin haltioituneena, — erään oikullisen ja hullun miehen elämästä, miehen, jota kuitenkin aina ohjasivat ylevät tunteet ja joka menetteli aina ritarillisen jalomielisesti.

— Ritarillisenko? Oikeinko te olette menneet niin pitkälle? — Nicolas nauroi. — Olen muuten Pjotr Stepanovitšille tällä kertaa hyvin kiitollinen hänen kiirehtimisestään (tätä sanoessaan hän vaihtoi pikaisen katseen Pjotr Stepanovitšin kanssa). Teidän on hyvä tietää, maman, että Pjotr Stepanovitš on yleisesti tunnettu sovinnonrakentajana. Se on hänen osansa, tautinsa, keppihevosensa, ja suosittelen häntä teille lämpimästi sellaisena. Voin melkein arvata, mitä hän taas on saanut kyhätyksi kokoon. Hän sepittelee aivan kuin johonkin määrättyyn tarkoitukseen jos jonkinlaisia juttuja, silloin kun kertoo. Hänen päässään on kokonainen kanslia. On muistettava, että hän on realisti, hänen on siis aivan mahdotonta valehdella, ja totuus on hänelle usein menestystäkin kalliimpi… tietenkin lukuunottamatta niitä erikoisia tapauksia, jolloin menestys on vielä totuuttakin kalliimpi. — Puhuessaan hän koko ajan katseli ympärilleen. — Tästä näette siis aivan selvästi, maman, että teillä ei ole mitään syytä pyytää minulta anteeksi, ja jos tässä on jonkinlainen hulluus kysymyksessä, niin se on ennen kaikkea etsittävissä minun teoistani, ja loppujen lopuksi minä siis olen kuin olenkin — hullu… jollei muuta varten, niin täytynee minun ainakin täällä pitää yllä entistä mainettani…

Samassa hän jo syleili hellästi äitiänsä.

— Oli miten oli, mutta tästä on jo niin paljon puhuttu, että voimme jo hyvin lopettaa tähän koko jutun, — hän lisäsi, ja hänen äänensä sai tätä sanoessa omituisen kuivahkon kalsean sävyn. Varvara Petrovna tunsi hyvin tuon sävyn, mutta hänen kiihoittuneisuuttaan se ei sittenkään voinut nyt hillitä, vaan päinvastoin se sitä vain yllytti.

-— Enhän osannut odottaakaan sinua ennen kuin kuukauden kuluttua, Nicolas!

— Selitän teille, maman, tietenkin kaiken, mutta tällä kertaa…

Ja samassa hän jo lähestyi Praskovja Ivanovnaa.

Mutta Praskovja Ivanovna tuskin vilkaisi häneen, vaikka olikin puoli tuntia sitten hänen saapuessaan ollut hänen tulostaan hyvin hämmästynyt. Hänellä oli nyt jo uusia huolia. Aina siitä hetkestä asti, kun kapteeni oli lähtenyt ja törmännyt ovessa Nikolai Vsevolodovitšia vastaan, Liza oli alkanut naureskella, ensin hiljaa hihittäen, sitten puuskittain, ja viimein hänen naurunsa paisui yhä enemmän ja enemmän käyden yhä kuuluvammaksi ja huomiotaherättävämmäksi. Hän oli käynyt myös kasvoiltaan aivan punaiseksi. Hänen mielentilansa, äskeiseen synkkään verrattuna, oli nyt silminnähtävästi muuttunut. Nikolai Vsevolodovitšin keskustellessa Varvara Petrovnan kanssa hän oli parisen kertaa pyytänyt Mavriki Nikolajevitšia luokseen aivan kuin kuiskatakseen hänelle jotakin, mutta aina kun tämä oli kumartunut hänen puoleensa, hän oli alkanut ääneensä nauraa. Syrjästä katsoen näytti aivan siltä, kuin hän olisi nauranut Mavriki Nikolajevitš-paralle. Hän näytti kyllä yrittävän hillitä itseänsä ja vei tuon tuostakin nenäliinansa suulleen. Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häntä kohti tervehtiäkseen häntä mitä viattomimman ja hyväntahtoisimman näköisenä.

— Suottehan minulle anteeksi, — Liza vastasi hänelle hätäisesti, — te… te… kai olette tavannut Mavriki Nikolajevitšin… Hyvä Jumala, miten sopimattoman pitkä te olette, Mavriki Nikolajevitš!

Ja taas kajahti nauru. Mavriki Nikolajevitš oli tosin pitkä, mutta hänen pituudessaan ei ollut suinkaan mitään sopimatonta.

— Te… tulitteko kauan sitten? — Liza hätäili puhuessaan ja koetti hillitä nauruaan joutuen vain yhä enemmän hämilleen, mutta hänen silmänsä loistivat nyt.

— Noin kaksi tuntia sitten, — vastasi Nicolas katsellen häntä tarkasti. Mainittakoon, että hänen käytöksensä oli hillittyä ja kohteliasta, mutta heti kun hän jätti kohteliaisuuden syrjään, hän kävi veltoksi ja välinpitämättömän näköiseksi.

— Ja mihin te asetutte asumaan?

— Tänne.

Varvara Petrovna oli myös tarkannut Lizaa, mutta sitten sukelsi äkkiä taas uusi ajatus hänen mieleensä.

— Missä sinä, Nicolas, olet ollut tämän kahden tunnin ajan? — hän lähestyi taas poikaansa.

— Junahan tulee jo kymmeneltä.

— Ensin vein Pjotr Stepanovitšin Kirillovin luo. Pjotr Stepanovitšin taas tapasin Matvejevossa (kolmen asemanvälin päässä meidän kaupungistamme) ja tulimme samassa vaunussa tänne.

— Minä odottelin Matvejevossa jo aamunkoitosta asti, — tarttui Pjotr Stepanovitš puheeseen, — meidän junastamme joutuivat viimeiset vaunut pois kiskoilta, vähältä piti, ettemme taittaneet jalkojamme.

— Taittaneet jalkojanne! — Liza huudahti.

— Äiti, äiti, mehän aioimme myös viime viikolla Matvejevoon, entäpä jos mekin olisimme taittaneet jalkamme!

— Jumala armahtakoon! — Praskovja Ivanovna teki ristinmerkin.

— Äiti, äiti, rakas maman, älkää vain säikähtäkö, jos minäkin taitan joskus molemmat jalkani. Sehän voi minulle tapahtua milloin tahansa, sanot tehän te aina itsekin, että taitan vielä niskanikin kerran, kun joka päivä ratsastan. Mavriki Nikolajevitš, talutattehan te sitten minua, kun tulen rammaksi? — ja taas hän alkoi ääneen nauraa. — Jos niin käy, ei kukaan muu saa koskaan minua taluttaa, ei muut kuin te, teillä täytyy olla rohkeutta ottaa se huomioon. Olettakaamme, että taitan vain toisen jalkani… Mutta olkaahan toki kohtelias ja sanokaa, että pitäisitte sitä suurena onnena.

— Mikä onni se nyt olisi, että menettäisi jalkansa! — Mavriki Nikolajevitš rypisti totisena kulmiaan.

— Mutta sittenhän te saisitte aina yksin minua taluttaa, vain te eikä kukaan muu!

— Jos niinkin kävisi, Lizaveta Nikolajevna, niin silloinkin te taluttaisitte minua, — murahti Mavriki Nikolajevitš vieläkin totisempana.

— Hyvä Jumala, hän oli sanovinaan sukkeluuden! — Liza huudahti kauhistuen. — Mavriki Nikolajevitš, uskaltakaapas vielä kerran yrittää sille tielle. Millainen egoisti te olette! Olen varma siitä, että olette kunnian mies, mutta tehän itse puhutte pahaa itsestänne. Aivan päinvastoin te tekisitte. Aamusta iltaan saakka te vakuuttaisitte minulle, että jalattomana olen vielä paljon intresantimpi! Mutta on eräs seikka, jota ei voi auttaa. Te olette tolkuttoman pitkä, ja minusta taas tulee jalattomana aivan pikkuruikkuinen. Mitenkäs te minua oikein talutatte? Ei tule meistä kaunista paria!

Ja hän alkoi taas hysteerisesti nauraa. Hänen sukkeluutensa ja viittailunsa eivät suinkaan olleet kovin hyvin valittuja, mutta hän oli liiaksi kiihottunut tavoitellakseen mainetta älykkyydellään.

— Hysteriaa! — kuiskasi Pjotr Stepanovitš minulle. — Pian lasi vettä.

Hän oli arvannut oikein. Hetken kuluttua kaikki alkoivat hyöriä, tuotiin vettä. Liza syleili äitiään, suuteli häntä kiihkeästi, itki pää hänen olallaan ja samassa taas irroittautui hänestä, katsahti häntä silmiin ja alkoi nauraa. Äiti alkoi lopulta myös nyyhkyttää. Varvara Petrovna vei heidät kiireimmiten omiin huoneisiinsa samasta ovesta, josta äsken oli saapunut luoksemme Darja Pavlovna. Mutta eivät he siellä kauan viipyneet, ei enempää kuin nelisen minuuttia…

Koetan muistaa tarkoin jokaisen pienimmänkin piirteen tämän muistorikkaan aamupäivän viime hetkistä. Muistan, miten Nikolai Vsevolodovitš — sen jälkeen kuin naiset (paitsi Darja Pavlovnaa, joka ei ollut liikahtanut paikaltansa) olivat poistuneet ja me jäimme yksin — tuli kunkin meidän luo ja tervehti kaikkia muita paitsi Šatovia, joka edelleen istui liikkumatta tuolillaan, pää alas painuneena. Stepan Trofimovitš oli jo yrittämäisillään jotakin hyvin viisasta keskustelua Nikolai Vsevolodovitšin kanssa, kun tämä äkkiä kääntyikin Darja Pavlovnan puoleen. Mutta silloin Pjotr Stepanovitš melkein puoliväkisin vetäisi hänet käsipuolesta ikkunan luo ja alkoi kuiskailla hänelle jotakin, nähtävästi jotakin sangen tärkeätä, sikäli kuin voi päättää hänen kasvojensa ilmeestä ja kädenliikkeistä, joilla hän tehosti kuiskailuaan. Nikolai Vsevolodovitš kuunteli väkinäisesti ja hajamielisesti, huulillaan yhä sama kohtelias hymy, mutta viimein hän kävi melkeinpä kärsimättömäksi ja yritti lähteä jo poiskin. Ikkunan luota hän poistui samana hetkenä, kun naiset palasivat takaisin vierashuoneeseen. Varvara Petrovna kehoitti Lizaa istuutumaan entiselle paikalle vakuutellen, että ainakin kymmenisen minuuttia heidän olisi vielä odotettava ja levähdettävä, sillä raitis ilma tuskin vielä olisi hyväksi sairaille hermoille. Hän hoivaili Lizaa erikoisen hellästi ja istuutui itse hänen viereensä. Samassa heidän eteensä pyörähti Pjotr Stepanovitš ja aloitti kiireesti iloisen keskustelun. Mutta silloin Nikolai Vsevolodovitš lopultakin lähestyi Darja Pavlovnaa hitaaseen tapaansa. Daša alkoi hänen lähestyessään väristä kuin haavan lehti, silminnähtävästi hämmästyneenä hypähti tuoliltaan ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.

— Teitä saa siis kaikesta päättäen onnitella… Vai eikö vielä? — Nicolas Vsevolodovitš sanoi, ja hänen suupieliinsä muodostui aivan uusi uurre.

Daša vastasi hänelle jotakin, mutta en saattanut kuulla, mitä se oli.

— Suonette anteeksi epähienon kysymykseni, — hän koroitti ääntään, — mutta tiedättehän kai, että minulle on tästä varta vasten ilmoitettu. Tehän tiedätte sen, eikö niin?

— Tiedän kyllä, että teille on varta vasten asioista ilmoitettu.

— Toivon, etten onnentoivotuksellani ole saanut häiriötä aikaan, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — ja jos Stepan Trofimovitš…

— Minkä vuoksi, miksi te onnittelette? — Pjotr Stepanovitš hypähti jo samassa siihen.

— Onko syytä onnitella teitä, Darja Pavlovna? Mutta hyväinen aika! Eiköhän siihen vain liene sama syy kuin… Puna teidän poskillanne todistaa parhaiten, että niin on asian laita. Minkä muun syyn vuoksi me sitten onnittelisimmekaan ihania ja siveitä nuoria neitojamme, jollei sen vuoksi, ja mikä saisikaan heidät enää enemmän punastumaan? Jos niin on, niin vastaanottakaa minunkin onnitteluni ja maksakaa pois vetorahat. Muistatte kai, että löimme Sveitsissä vetoa siitä, että muka ette koskaan menisi naimisiin… Apropos, Sveitsi? On minullakin muisti! Ajatelkaahan, olipa vähällä, etten yksistään juuri sen vuoksi lähtenytkin tänne, ja nyt unohdin koko asian. Sanopa sinä, — hän kääntyi äkkiä Stepan Trofimovitšin puoleen — milloinkas sinä sitten oikeastaan aiot Sveitsiin?

— Minäkö… Sveitsiin? — Stepan Trofimovitš oli hämmästynyt ja hämillään.

— Mitä? Etkö lähdekään? Sinähän aikonet myös naimisiin? Kirjoitithan…

— Pierre! — Stepan Trofimovitš huudahti.

— Pierre… mitä tuo nyt on? Katsohan, jos suinkin voin sinua sillä ilahduttaa, niin olen lentänyt tänne vain ilmoittaakseni, että minulla ei suinkaan ole mitään sitä vastaan, koskapa nyt niin välttämättä tahdoit tietää mielipiteeni asiasta. Jos taas (— hän sirotteli sanan toisensa jälkeen —) sinut on "pelastettava", kuten siinä samassa kirjeessä kirjoitit ja rukoilit minulta apua, niin olen siinäkin suhteessa valmis palvelukseesi. Varvara Petrovna, onko tosiaankin totta, että hän menee naimisiin? — hän kääntyi äkkiä tämän puoleen. — Toivon, etten ole epähieno. Kirjoitithan itse, että koko kaupunki sen jo tietää, ja kaikki onnittelevat sinua niin hartaasti, että sinun on välttääksesi onnitteluja hiiviskeltävä ulkona vain öisin. Kirjeesi on minulla vielä täällä taskussani. Mutta uskotteko, Varvara Petrovna, etten ymmärrä siitä hituistakaan! Sano sinä minulle, Stepan Trofimovitš, kerta kaikkiaan aivan selvästi, onko sinua onniteltava vai onko sinut "pelastettava"? Ette usko, miten hänen kirjeessään, mitä suurinta onnea uhkuvien rivien välissä, saattaa olla toisia, jotka ovat mitä epätoivoisimpia. Ensiksikin hän pyytelee anteeksi minulta, mutta sehän on nyt näin meidän kesken sanoen aina kuulunut hänen tyyliinsä… Mutta eikös olekin lystikästä, mies ei ole nähnyt minua elämässään muuta kuin kaksi kertaa, ja nekin kerrat vahingossa, ja nyt, astuessaan kolmannen kerran avioliittoon kuvittelee, että siten hän muka rikkoo jonkinlaiset vanhemman velvollisuudet minua kohtaan, pyytää tuhannen virstan päästä, etten olisi hänelle vihainen ja että antaisin hänelle luvan! Älä ollenkaan ole pahoillasi, Stepan Trofimovitš, se on ajan kuva, en ole katsantotavoiltani ahdas enkä tuomitse, ja totta puhuen tämähän on sinulle vain kunniaksi j.n.e., j.n.e. Mutta pääasia on, että sitä samaista pääasiaahan minä tässä en käsitäkään. Tässä kirjeessään hän mainitsee vielä jotakin "Sveitsin synneistä". "Minun on mentävä naimisiin toisen syntien vuoksi", vai miten se nyt olikaan, — sanalla sanoen "synnit". "Neitonen on", — niin hän kirjoittaa, — "timantti ja päärly", eikä hän siis "ansaitse" tätä, — sehän on kuin onkin hänen kieltään. Mutta jonkun toisen hämärien syntien vuoksi tai eräänlaisten olosuhteiden pakosta "minun on mentävä vihille ja lähdettävä Sveitsiin", ja sen vuoksi "jätä kaikki sikseen ja lennä pelastamaan minut". Voiko tätä kukaan ymmärtää? Mutta… teidän kaikkien ilmeistä päättäen, — ja kirje kädessä hän hyöri sinne tänne katsellen kutakin läsnäolijoista vuorotellen viattoman näköisenä silmiin, — minä taas olen nähtävästi, kuten tavallisesti, tehnyt tyhmyyksiä avomielisyydelläni, tai niinkuin Nikolai Vsevolodovitš sanoisi "hätiköimiselläni". Ajattelin, että täällä olisivat koolla vain omat ihmiset, toisin sanoen sinun omasi, Stepan Trofimovitš, sinun omasi, sillä minähän itse asiassa olen vieras, ja minusta näyttää… näyttää siltä, kuin kaikki tietäisivät jotakin ja että yksin minä tässä vain en tiedäkään yhtään mitään.

Yhä vain hän katseli ympärilleen.

— Kirjoittiko Stepan Trofimovitš teille tosiaankin, että hän menee naimisiin "toisen Sveitsin-syntien" vuoksi ja että teidän olisi lennettävä "pelastamaan" hänet, aivan nämä sanatko hän kirjoitti? — Varvara Petrovna lähestyi Pjotr Stepanovitšia kasvot vääristyneinä ja keltaisina sekä huulet vavahdellen.

— Miten nyt sanoisin? Ehkä en ole ymmärtänyt oikein, — Pjotr Stepanovitš näytti säikähtyvän ja alkoi yhä enemmän hätäillä puhuessaan, — mutta miksi hän sitten kirjoittaa sillä tavoin. Kas tässä on kirje. Tehän tiedätte, Varvara Petrovna, miten hän saattaa kirjoittaa aivan alinomaa, ilman loppua ja määrää, ja viimeisinä kolmena kuukautena tuli kirje kirjeen perästä, ja täytyy tunnustaa, etten aina jaksanut edes lukea niitä loppuun. Suo minulle anteeksi, Stepan Trofimovitš, typerä avomielisyyteni, mutta onhan sinun kerrankin myönnettävä, että vaikka osoititkin kirjeet minulle, niin ne olivat kuitenkin tarkoitetut enemmän niinkuin jälkimaailmaa varten, ja silloinhan sinusta lienee yhdentekevää, jos… No mutta, älä nyt ole pahoillasi, olemmehan me ainakin, sinä ja minä, "omia" ihmisiä keskenämme! Mutta kas tämän kirjeen, Varvara Petrovna, tämän luin loppuun asti. Nämä "synnit", nämä "toisen synnit", ne ovat varmasti meidän omia tekosiamme, ja lyönpä vaikka vetoa siitä, että ne ovat mitä viattomimpia, mutta niistä on välttämättä tahdottu nostaa aikamoinen melu, jolle sitten annettaisiin jonkinlainen "ylevyyden vivahdus", — Ja tämän vivahduksen vuoksihan koko jupakka on syntynytkin. Katsokaas, mitä tulee meidän rehellisyyteemme, niin siinä suhteessahan me emme aina ole olleet niin turhan tarkkoja,— onhan meidän kerta kaikkiaan sekin tunnustettava. Meitä, katsokaas, kortit vetävät niin suloisesti puoleensa…. muuten tämä on jo liikaa, aivan liikaa, tunnustan, että olen lörpötellyt jo liikoja, mutta vannon teille, Varvara Petrovna, että hän säikytti minut aika tavalla, ja minä jo valmistauduin tosissani "pelastamaan" hänet. Alkaa jo itseänikin hävettää. Olenko tosiaankin veitsi kourassa käymässä hänen kurkkuunsa? Olenko minä armoton velkoja, vai mikä minä olen? Hän kirjoittaa myös jotakin myötäjäisistä… Muuten… aiotko todellakin mennä naimisiin, Stepan Trofimovitš? Meillehän voi niin helposti sattua sellaistakin, että puhutaan minkä jaksetaan, ja kaikki se tapahtuu vain… "tyylin kehittämiseksi"… Voi, Varvara Petrovna, olen varma siitä, että te tuomitsette nyt minua tämän minun tyylini vuoksi…

— Päinvastoin, päinvastoin, näen, että kärsivällisyytenne mitta on täysi, ja siihen on teillä varmasti ollut aihetta… — Varvara Petrovna tarttui puheeseen vihamielisen kylmästi.

Vahingoniloisena hän oli kuunnellut Pjotr Stepanovitšin "totuudenmukaisia" lausahteluja. Pjotr Stepanovitš nähtävästi esitti jotakin edeltäkäsin harjoitettua osaansa, mutta minkälaista, sitä en tietänyt vielä silloin. Mutta selvää oli, että kaikki oli teeskenneltyä ja melkeinpä jo liiankin karkeata.

— Päinvastoin, — Varvara Petrovna jatkoi, — olen suorastaan liiankin kiitollinen teille siitä, että puhuitte suunne puhtaaksi. Jos ei teitä olisi ollut olemassa, en olisi koskaan saanut tätä tietää. Ensi kerran näinä kahtenakymmenenä vuotena olen vihdoinkin saanut silmäni auki. Nikolai Vsevolodovitš, sanoitte äsken, että tekin saitte ilmoituksen. Eiköhän Stepan Trofimovitš ole kirjoittanut teillekin samaan tapaan?

— Sain häneltä mitä viattomimman ja… ja… hyvin ylevämielisen kirjeen…

— Te sammallatte, tapailette sanoja, — riittää! Stepan Trofimovitš, odotan, että tekisitte minulle suuren palveluksen, — ja silmät säikkyen hän kääntyi tämän puoleen, — olkaa ystävällinen, lähtekää täältä tässä silmänräpäyksessä älkääkä koskaan enää tulko kotini kynnyksen yli!

Tahtoisin muistuttaa vielä kerran Varvara Petrovnan äskeisestä haltioituneesta mielentilasta ja huomauttaa, että se vieläkään ei ollut täysin ohitse. Ja olihan Stepan Trofimovitš todella enemmänkin kuin syyllinen! Mutta eniten minua silloin hämmästytti se, miten ihmeellisen arvokkaasti hän kesti sekä Petrušan "paljastukset" että Varvara Petrovnan "kirouksen". Mistä hän sai niin paljon mielenlujuutta? Tiesin vain sen, että hän oli todella syvästi loukkaantunut äskeisestä Petrušan kohtelusta heidän ensi tapaamisensa hetkenä ja aivan erikoisesti siitä, että hänen syleilyynsä ei oltu vastattu. Tämä hänen surunsa oli syvä ja todellinen, — se oli koskenut suoraan sydämeen, ainakin niin hänestä itsestään tuntui. Oli hänellä tänä hetkenä toinenkin suru, nimittäin mieltä katkeroittava tunne siitä, että hän todella oli menetellyt alhaisesti. Sen hän tunnusti minulle myöhemmin täysin avoimesti. Ja tuollainen todellinen, teeskentelemätön suru, sehän voi aivan poikkeuksellisen kevytmielisenkin ihmisen joskus äkkiä muuttaa arvokkaaksi ja lujaksi, vaikka tosin vain hetkeksi. Oikea, todellinen suruhan voi tehdä hölmöstäkin viisaan, niin on joskus käynyt, — vaikka sekin muutos kestää vain hetken. Sellainen on surun luonne. Ja jos kerran asian laita on näin, niin miten saattoikaan se vaikuttaa senkaltaiseen mieheen kuin Stepan Trofimovitšiin? Tapahtui perinpohjainen mullistus,—tosin sekin vain hetkeksi.

Arvokkaasti hän kumarsi Varvara Petrovnalle hyvästiksi, sanomatta sanaakaan (eihän hänellä tosin ollut tähän mitään sanomistakaan). Hän oli aikeissa poistuakin, mutta ei kuitenkaan malttanut, vaan lähestyi vielä Darja Pavlovnaa. Tämä oli varmaankin aavistanut, että näin tapahtuisi, koskapa hän itse alkoi ensiksi puhua estääkseen Stepan Trofimovitšin siitä.

— Stepan Trofimovitš, Jumalan tähden, älkää sanoko mitään, — hän puhui kummallisen kiireesti, samalla kuin hänen kasvonsa vääntyivät tuskallisesti ja hän ojensi kätensä Stepan Trofimovitšia kohti, — saatte olla varma, että kunnioitan teitä aivan samoin kuin ennenkin… pidän teitä yhtä suuressa arvossa… Stepan Trofimovitš, älkää tekään ajatelko minusta pahaa, varmuus siitä olisi minulle hyvin tärkeä…

Stepan Trofimovitš kumarsi hänelle syvään, hyvin syvään.

— Tee tahtosi, Darja Pavlovna, tiedäthän, että tässä asiassa sinulla yksin on valta päättää! On ollut ja on vastakin, nyt ja edelleenkin, — Varvara Petrovna sanoi painavan sanansa.

— Hyväinen aika! Nythän minäkin vasta ymmärrän kaiken! — ja Pjotr Stepanovitš löi kämmenellä otsaansa. — Mutta hyväinen aika, mihin asemaan nyt olen joutunut! Darja Pavlovna, suottehan anteeksi?… Mitä sinä oletkaan saanut oikein aikaan, hä? — hän kääntyi isänsä puoleen.

— Pierre, sinähän voisit ainakin hieman valita sanojasi, eikö totta, ystävä rakas? — Stepan Trofimovitš sanoi tämän jo aivan hiljaisella äänellä.

— Älä huuda siinä, — Pierre alkoi huitoa käsillään, — kaikkeen tähän on syynä vain vanhat, sairaat hermot, usko minua, ja huutaminen ei auta vähääkään. Sanopa mieluummin, miksi et ole minua tähän kaikkeen ennakolta valmistanut? Tiesithän, että minä heti, jo ensi askelellani täällä, alan puhua asiasta?

Stepan Trofimovitš katsahti tutkivasti poikaansa.

— Pierre, onko tosiaankin totta, että sinä, joka jo niin paljon tiedät kaikesta siitä, mitä täällä tapahtuu, et tietäisi kaikkea, niin kuin se on? Etkö tosiaankaan ole mitään kuullut?

— M-mitä? On siinäkin ihminen! Ei siinä kyllin, että olemme vanhoja lapsia, me saatamme vielä kaiken lisäksi olla ilkeitä lapsia. Varvara Petrovna, kuulitteko, mitä hän sanoi?

Nousi kauhea hälinä, mutta samassa tapahtui jotakin muuta, mitä kaikkein vähimmin oli osattu odottaa.

VIII.

Ensiksikin on mainittava, että viimeisten kahden, kolmen minuutin aikana Lizaveta Nikolajevnan oli vallannut jokin uusi levottomuus. Hän kuiskaili kiihkeästi jotakin vuoroin äidilleen, vuoroin hänen puoleensa kumartuneelle Mavriki Nikolajevitšille. Hänen kasvojensa ilme oli levoton, mutta samalla se ilmaisi päättäväisyyttä. Viimein hän nousi paikoiltaan, nähtävästi aikoen tehdä lähtöä, ja kiirehti jo äitiänsäkin, jota Mavriki Nikolajevitš auttoi kohoamaan nojatuolista. Mutta varmaankaan heidän ei ollut sallittu lähteä, ennenkuin he olivat nähneet kaiken aivan loppuun asti.

Šatov, joka kaikkien unohtamana oli istunut nurkassaan, lähellä Lizaveta Nikolajevnaa, ja joka tuskin itsekään tiesi, miksi hän yhä istui eikä lähtenyt pois, nousi äkkiä tuoliltaan ja lujin, mutta hitain askelin lähti huoneen toiseen päähän Nikolai Vsevolodovitšia kohti, katsoen koko ajan tätä suoraan silmiin. Jo kaukaa tämä huomasi Šatovin lähestymisen ja hymähti tuskin huomattavasti. Mutta kun Šatov oli tullut aivan hänen eteensä, hymy katosi.

Kun Šatov, yhä vaiti, pysähtyi hänen eteensä silmiään hänen silmistään irroittamatta, kaikki läsnäolijat sen huomatessaan äkkiä hiljenivät, Pjotr Stepanovitš kuitenkin vasta viimeisenä. Liza äitinensä pysähtyi keskelle huonetta. Kului viitisen sekuntia. Nikolai Vsevolodovitšin korskea hämmennys ennätti haihtua, hänen kulmansa vetäytyivät kurttuun, ja samassa…

Ja samassa Šatov pitkähköllä, raskaalla kädellään kaikin voimin lyödä läimähdytti häntä poskelle. Nikolai Vsevolodovitš horjahti pahasti.

Šatovin lyönti ei ollut mikään tavallinen korvapuusti, jollaisia on tapana antaa,— jos nyt voi niin sanoa: "on tapana antaa". Hän ei lyönyt kämmenellään, vaan koko nyrkillään, ja hänen nyrkkinsä oli iso, painava, luiseva, teerenpisamainen, punertavan ihokarvan peitossa. Jos isku olisi sattunut nenään, se olisi varmasti ruhjoutunut. Mutta se sattui poskeen, kosketti myös huulien vasenta syrjää ja ylähampaita, joista alkoi samassa tulvia verta.

Joku lienee kerran huudahtanut, luultavasti Varvara Petrovna, — en muista sitä, mutta samassa syntyi taas kuolon hiljaisuus. Muuten, koko kohtaus ei kestänyt kauempaa kuin kymmenkunta sekuntia kaikkiaan.

Kuitenkin näinä kymmenenä sekuntina ennätti tapahtua hirmuisen paljon.

Lukijalle minun on taas huomautettava, että Nikolai Vsevolodovitš oli niitä luonteita, jotka eivät tunne pelkoa. Kaksintaistelussa hän saattoi kylmäverisesti seisoa odottamassa vastustajansa laukausta, ja itse hän tähtäsi sekä kaatoi laukauksellaan kumppaninsa kylmäverisesti kuin peto. Minusta oli aina tuntunut siltä, että jos joku rohkenisi joskus antaa hänelle korvapuustin, hän tappaisi loukkaajansa siinä silmänräpäyksessä haastamatta häntä edes kaksintaisteluun. Sellainen hän tosiaankin oli, ja hän saattoi tehdä kaiken aivan rauhallisena, tietoisesti eikä kiivastuksissaan. Luulenpa, että hän ei koskaan ollut edes kokenut, mitä merkitsi olla vihansokaisema, vihan, joka estää ihmistä harkitsemasta tekojansa. Suuttuipa hän kuinka pahasti tahansa, aina hän täydellisesti säilytti mielenmalttinsa ja saattoi käsittää siis hyvin, että murha, joka ei ollut kaksintaistelussa tapahtunut, veisi hänet pakkotyövankilaan. Ja tästä huolimatta hän olisi kuitenkin varmasti — niin luulin, — tappanut loukkaajansa, vieläpä ilman vähintäkään epäröintiä.

Viime aikoina olen eräiden syiden vuoksi erikoisesti tutkinut kaikkea, mikä koskee Nikolai Vsevolodovitšia, ja senvuoksi tiedänkin nyt tätä kirjoittaessani paljon häntä koskevia asioita. Tekisipä melkein mieleni verrata häntä muutamiin muinaisiin herroihin tilanomistajiin, joista yhä vieläkin meillä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Kerrotaan muun muassa eräästä joulukuulaisesta Luninista, että hän varta vasten etsi koko elämänsä ajan vaaroja, jotka saivat hänet hurmiotilaan ja jotka kävivät hänelle suorastaan välttämättömiksi. Nuorukaisena hän saattoi lähteä kaksintaisteluun tyhjän tautta; Siperiassa hän kävi karhuja vastaan pelkkä väkipuukko kädessään, oli tyytyväinen tavatessaan Siperian erämetsissä karkuteille lähteneitä pakkotyövankeja, jotka, — se on mainittava, — ovat vielä karhujakin peloittavampia. Ei sovi epäilläkään, että nämä arvon herrat tunsivat pelontunnetta, pelko oli heissä varmasti kehittynyt aivan huippuunsa, — sillä muuten he varmasti olisivat olleet rauhallisempia eivätkä niin välttämättä olisi tahtoneet saada vaaran tunnetta syöpymään luonteeseensa. Mutta voittaa pelkuruus, — kas se heitä innosti, alituinen voiton hurma ja tunne siitä, että he eivät tavanneet voittajaansa, — kas se heitä viehätti. Tämä Lunin vielä ennen karkoitustaan taisteli urheasti nälkää vastaan ja ankaralla työllä ansaitsi jokapäiväisen leipänsä alistumatta rikkaan isänsä vaatimuksiin, joita hän piti epäoikeutettuina. Puolelta jos toiseltakin hän tunsi taisteluntulen ainoastaan karhujen kanssa painiskellessaan kaksintaistelussa ollut hänen luonteensa lujuus ja voima ilmennyt.

Mutta siitä on jo kulunut vuosia, eikä nykyajan hermostunut, kiusaantunut ja hajonnut ihmisluonto enää kaipaakaan tämäntapaisia oikeita ja ehjiä elämyksiä, jollaisia nuo muinoin eläneet, toimissaan rauhattomat entisen hyvän ajan arvon herrat etsivät. Nikolai Vsevolodovitš olisi ehkä kohdellut yliolkaisesti tätä herra Luninia, olisi ehkä nimittänyt häntä rohkeata näytteleväksi pelkuriksi kukonpojaksi,—vaikka hän ei tosin olisi koskaan lausunut ääneen mielipiteitään. Kaksintaistelussa hänkin kyllä olisi vastustajansa ampunut, käynyt karhuakin vastaan ja, jos olisi tarvittu, päässyt voittajana rosvonkin kynsistä metsässä, aivan yhtä hyvin ja pelottomasti kuin Luninkin, mutta tuntematta pienintäkään nautintoa, vain sen vuoksi, että se oli välttämätön paha, olisi tehnyt sen veltosti, laiskasti, vieläpä ikävystyneenä. Mitä vihaan tulee, niin siinä suhteessa Nikolai Vsevolodovitš voitti Luninin, vieläpä Lermontovinkin.

Vihaa Nikolai Vsevolodovitšin sielussa oli ehkä enemmän kuin noissa kahdessa yhteensä, mutta hänen vihamielisyytensä oli kylmää, rauhallista ja, jos niin voisi sanoa, järkevää, siis kaikkein inhoittavinta ja kauheinta, mitä kuvitella saattaa. Toistan vielä kerran, pidin häntä silloin ja pidän vieläkin (nyt kun kaikki on jo ohi) juuri sellaisena miehenä, joka, jos häntä iskettäisiin vasten kasvoja tai muuten verisesti loukattaisiin, empimättä tappaisi vastustajansa sinä samana hetkenä vaatimatta häntä edes kaksintaisteluun.

Ja tästä huolimatta tällä kertaa tapahtui jotakin aivan toista ja hyvin merkillistä.

Tuskin hän oli taas suoristanut selkänsä, sen jälkeen kuin hän oli niin häpeällisesti horjahtanut, melkeinpä puoliksi maahan kaatuen saamansa korvapuustin vaikutuksesta, ja tuskin oli helähtänyt huoneessa tuo halpamainen, ikäänkuin märkä nyrkinisku vasten kasvoja, kun hän jo molemmin käsin tarttui Šatovia olkapäihin, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän taas riuhtaisi kätensä takaisin ja risti ne selkänsä taakse. Hän oli vaiti, katsoi Šatoviin ja kävi kalpeaksi, vaaleni vaalenemistaan kuin palttina. Omituista oli, että hänen katseensa samalla ikäänkuin sammui vähitellen. Kymmenen sekunnin kuluttua hänen silmiensä ilme jo oli kylmä, — ja luulen, etten valehtele, jos sanon, että se oli aivan rauhallinen. Mutta kauhistuttavan kalpea hän oli. En tietenkään tiedä, mitä tapahtui tämän ihmisen sielussa, näinhän vain pinnan, mutta minusta näytti siltä, että jos siinä olisi seisonut mies, joka esimerkiksi olisi siepannut tulipunaiseksi kuumennetun rautakangen, puristanut sen käteensä koetellakseen lujuuttaan ja sitten kymmenen sekunnin ajan yritettyään kestää miltei sietämätöntä tuskaa vihdoinkin olisi suoriutunut siitä voittajana, niin minusta tuntuu, että tämä mies olisi kokenut ehkä jotakin samantapaista, kuin oli se, mitä Nikolai Vsevolodovitšin oli näiden kymmenen sekunnin aikana kestettävä.

Ensimmäisenä heistä Šatov loi silmänsä maahan ja nähtävästi sen vuoksi, että hänen oli pakko niin tehdä. Sen jälkeen hän hitaasti kääntyi ja lähti huoneesta, mutta hänen käyntinsä ei ollut enää ollenkaan niin varmaa kuin äsken. Hän poistui hiljaa, olkapäät merkillisen kömpelösti koholla, allapäin ja ikäänkuin tehden tiliä jostakin itsellensä. Varmasti hän kuiskailikin jotakin ääneen. Varovaisesti hän kulki aina ovelle asti takertumatta mihinkään ja kaatamatta mitään, oveakin hän vain raotti sen verran, että hyvin pääsi siitä syrjittäin pujahtamaan. Hänen vetäytyessään ovenrakoon hänen päälaellansa aina ylös pyrkivä hiustupsu törrötti aivan erikoisen pystyssä.

Sitten, ennenkuin kukaan muu ehti edes huudahtaa, kajahti kaamea vingahdus. Näin, miten Lizaveta Nikolajevna oli juuri tarttumaisillaan äitiänsä olkapäähän ja Mavriki Nikolajevitšin ojennettuun käsivarteen ja jo pari kertaa ehti nykäistäkin heitä nähtävästi pyrkien pois mitä pikimmin, kun hän samassa äkkiä huudahti ja kaatui taintuneena pitkin pituuttaan lattialle. Tuntuu, kuin yhä vieläkin kaikuisi korvissani, miten hänen takaraivonsa jysähti mattoon.