NELJÄS LUKU.
Ida Pekari translation
Kompurajalka.
I.
Šatov suostui empimättä kirjeessä mainitsemaani Lizaveta Nikolajevnan pyyntöön ja meni kuin menikin puolenpäivän aikoihin tämän luo. Me tulimme sinne melkein yht’aikaa, sillä minäkin olin päättänyt lähteä sinne ensikäynnilleni. Kaikki nuo kolme yhdessä, s.o. Liza, mamán ja Mavriki Nikolajevitš, istuivat isossa salissa ja väittelivät. Mamán vaati Lizaa soittamaan jotakin valssia, mutta kun Liza oli alkanut soittaa, mamán väitti, että valssi ei ollutkaan se, jota hän oli tarkoittanut. Mavriki Nikolajevitš oli ruvennut yksinkertaisuudessaan puolustamaan Lizaa ja väitti valssia oikeaksi. Vanhus oli alkanut suutuksissaan itkeä. Hän oli niin sairas, että tuskin jaksoi kävellä. Hänen jalkansa olivat ajettuneet, eikä hän moneen päivään ollut muuta tehnytkään kuin kiukutellut ja hakenut jos jonkinlaisia tekosyitä riidelläkseen, siitäkin huolimatta, että Liza osasi kyllä olla varuillaan. Tulomme herätti iloa. Liza aivan punastui mielihyvästä ja kuiskattuaan minulle merci siitä, että olin tuonut mukanani Šatovin, alkoi tarkastella tätä uteliaana.
Šatov seisahtui kömpelösti ovelle. Kiitettyään häntäkin siitä, että tämä oli tullut, Liza vei Šatovin äitinsä luo.
— Tämä on herra Šatov, josta olen puhunut teille, ja tämä toinen tässä on herra G-v, Stepan Trofimovitšin ja minun hyvä ystäväni. Mavriki Nikolajevitš tutustui häneen jo eilen.
— Kumpi heistä on professori.
— Ei kumpikaan, äiti.
— Onpahan, itsehän sanoit, että tulee professori. Varmaankin se on tuo tuossa, — hän osoitti yrmeänä Šatovia.
— Enhän minä ole sanonut, että tulee professoreita. Herra G-v on virkamies, ja herra Šatov on entinen ylioppilas.
— Ylioppilas, professori, eikö se ole samantekevää, yliopistosta kumpikin. Mutta sinä tahtoisit vain aina haastaa riitaa. Mutta sveitsiläisellä oli viikset ja pujoparta.
— Mamán nimitti Stepan Trofimovitšin poikaa aina professoriksi, — Liza selitti ja vei Satavin muassaan aivan salin toiseen päähän, sohvalle istumaan.
— Kun hänen jalkansa ajettuvat, hän on aina tuollainen, sairas, ymmärrättehän, — hän kuiskasi Šatoville, tarkastellen häntä yhä uteliaana, erikoisesti hiustöyhtöä hänen päälaellaan.
— Oletteko sotilashenkilö? — eukko kääntyi nyt vuorostaan minun puoleeni. Liza oli jättänyt minut säälimättä tämän seuraksi.
— En, palvelen virastossa…
— Herra G-v on Stepan Trofimovitšin hyvä ystävä, — Liza auttoi meitä.
— Oletteko Stepan Trofimovitšin palveluksessa? Hän on myös professori?
— Voi, mamán, te näette varmasti öisin unissannekin vain professoreita, — huudahti Liza harmistuneena.
— Näkee niitä tarpeekseen valveillakin. Mutta sinun mielihuvisi on vastustaa äitiäsi. Kun Nikolai Vsevolodovitš neljä vuotta sitten kävi täällä, tapasitteko tekin hänet?
Vastasin tavanneeni.
— Oliko täällä silloin myös joku englantilainen?
— Ei ollut.
Liza naurahti taas.
— Siinä sen näet, ei englantilaista eikä muuta; narripeliä. Varvara Petrovna sekä Stepan Trofimovitš valehtelevat. Ja kaikkihan täällä valehtelevat.
— Täti ja Stepan Trofimovitš olivat eilen sitä mieltä, että Nikolai Vsevolodovitš muistutti prinssi Heikkua Shakespearen Henrik IV:stä, ja sitä mamán tarkoittaa puhuessaan englantilaisesta, — Liza selitti.
— Koska Heikkua ei ole ollut, niin vielä vähemmän englantilaista. Nikolai Vsevolodovitš taisi vain yksikseen hullutella.
— Uskottehan, että mamán puhuu vain suotta noin, — Liza piti tarpeellisena selittää Šatoville, — hän tuntee Shakespearen hyvin. Olen itse lukenut hänelle Othellon ensimmäisen näytöksen. Mutta hän on niin sairas. Mamán, luuletteko, kello lyö kahtatoista, on jo aika ottaa lääkettä.
— Tohtori tuli. — Näin ilmoitti oven aukkoon ilmestynyt sisäkkö.
Vanhus nousi ja alkoi huudella luoksensa koiraa: "Zemirka, Zemirka, tule sinä edes kanssani."
Vanha, pieni koirarakki ei totellut, vaan tunkeutui piiloon sohvan alle.
— Etkö tule? No, en välitä minäkään sinusta. Hyvästi, isokulta, en tiedä nimeänne enemmän kuin isännimeännekään, — hän kääntyi minun puoleeni.
— Anton Lavrentjevitš…
— Samapa se, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ei minua tarvitse saattaa, Mavriki Nikolajevitš, minä kutsuin vain Zemirkaa. Kykenenhän vielä, Jumalan kiitos, itse kävelemään ja huomenna lähden ajelulle.
Suutuksissaan hän poistui salista.
— Anton Lavrentjevitš, jutelkaa te sillä aikaa Mavriki Nikolajevitšin kanssa. Varmasti te alatte pitää toisistanne vain yhä enemmän, jos tutustutte toisiinne lähemmin, — sanoi Liza ja katsahti ystävällisesti Mavriki Nikolajevitšiin, jonka kasvoille tämä katse nostatti valoisan hymyn, samanlaisen kuin aikaisemminkin. Kun en muutakaan voinut, aloin keskustella Mavriki Nikolajevitšin kanssa.
II.
Lizaveta Nikolajevnalla oli Šatoville todella vain kirjallista laatua olevaa asiaa. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui sittenkin, kuin Liza olisi kutsunut hänet luokseen oikeastaan jostakin aivan toisesta syystä. Me molemmat, Mavriki Nikolajevitš ja minä, aloimme myös kuunnella heidän keskusteluaan huomatessamme, että heillä ei ollut mitään salaista eikä kahdenkeskistä. Lopulta pyydettiin meidänkin neuvoamme. Lizaveta Nikolajevna oli näet jo kauan sitten päättänyt aloittaa erään hänen mielestään hyödyllisen teoksen julkaisemisen, mutta itse kun hän ei sellaiseen pystynyt, hän tarvitsi avustajaa. Se totisuus, millä hän teki suunnitelmistaan selvää Šatoville, huvitti minuakin. "Varmasti hän on niitä uudenaikaisia", — ajattelin, — "ei hän suotta ole oleskellut Sveitsissä". Šatov kuunteli tarkkaavaisena, katse maahan luotuna, eikä näyttänyt vähääkään ihmettelevän sitä, että suurmaailman joutilas nuori neitonen aikoi ryhtyä tämäntapaisiin, varsin sopimattomiin puuhiin.
Kirjallinen hanke oli seuraavanlainen. Venäjällä ilmestyy vuosittain hirmuinen paljous sekä pääkaupungissa että maaseudulla sanoma- ja aikakauslehtiä, joissa kerrotaan joka päivä kaiken maailman tapahtumia. Vuosi kuluu loppuun, sanomalehdet kootaan kaappeihin tai häviävät, ne revitään tai joutuvat käärepaperiksi… On useita asioita, jotka herättävät julkaistuina huomiota, mutta vuosien kuluessa ne unohtuvat. Moni ehkä haluaisi jälkeenpäin tutkia asiata uudelleen, ja sen vuoksi olisi hänen löydettävä artikkeli, jonka hän joskus muistaa lukeneensa. Mutta miten vaikeata onkaan löytää sitä enää sanomalehtien jättiläismerestä, jollei muista tarkoin päivämäärää eikä edes vuottakaan, jolloin puheenaolevasta asiasta on ollut kysymys. Mutta jos keräisi aina kaikki uudet asiat vuosittain yhteen hakemistoon, joka olisi määrätyn suunnitelman mukaan laadittu, selvine otsakkeineen ja viitteineen sekä päivämäärineen, niin sellaiseen kokoelmaan voisi mahduttaa aina kultakin vuodelta koko venäläisen elämän pääpiirteissään, siitäkin huolimatta, että se, mitä julkaistaan sanomalehdissä, on vain pienoinen osa siitä, mitä kaikkea todellisuudessa ehtii tapahtua.
— Lukuisien sanomalehtien asemesta syntyisi näin useita paksuja kirjoja, ja siinä kaikki, Šatov huomautti.
Mutta Lizaveta Nikolajevna puolusti kiihkeästi aiettansa, vaikkakin hänen oli vaikeata kyllin selvästi ilmaista ajatuksiansa. Siitä syntyi vain yksi kirja, hän vakuutti, eikä sekään kovin paksu. Ja jos siitä tulisi paksukin, niin olisivathan asiat siinä ainakin hyvin selvästi järjestettyinä, ja siksihän olisikin niin tärkeätä noudattaa määrättyä suunnitelmaa aineistoa kerättäessä. Ei tietenkään kannattanut ottaa kaikkea talteen. Ukaasit, hallinnolliset toimenpiteet, paikalliset tiedoksiannot, lait, kaikki ne, vaikka olivatkin itsessään hyvin tärkeitä asioita, voisi tästä julkaisusta jättää kokonaan pois. On paljon sellaista, minkä voi huoleti jättää syrjään ja rajoittua valitsemaan vain ne asiat, jotka tarkoittavat kansan siveellis-yksilöllistä elämää, niin sanoakseni Venäjän kansan persoonallisuutta sen kunakin ajanhetkenä. Siihen voitaisiin sisällyttää huvittavia tapauksia, tulipaloja, lahjoituksia, kaikenmoisia sekä hyviä että huonoja tekoja, sanansutkauksia ja uusia sanontatapoja, ehkä sopisivat siihen myös uutiset jokitulvista, ehkä siinä saisi olla muutamia hallituksen ukaasejakin, mutta kaikista näistä olisi valittava vain ne, jotka kullekin ajanjaksolle luovat oman erikoisen leimansa. Mutta kaiken keskeltä erottuisi kuitenkin selvästi yksi ainoa johtava aate, tarkoitus, jonka määränä on valaista yhtenäistä kokonaisuutta. Ja loppujen lopuksi kirjan pitäisi olla vielä huvittavaa ajanvietelukemista, puhumattakaan siitä, että se ennen kaikkea olisi hakemisto. Sen tulisi olla Venäjän henkisen, siveellisen, koko sen sisäisen elämän kuva kultakin vuodelta. "On tärkeätä, että kaikki sen ostaisivat, ja että siitä muodostuisi hakuteos", Liza vakuutti, "ymmärrän varsin hyvin, että kaikki riippuu suunnitelmasta, ja sen vuoksihan minä olenkin kääntynyt puoleenne", hän lopetti. Hän kiihoittui, mutta vaikka hän puhui epäselvästi ja epätäydellisesti, näytti Šatov jo alkavan hieman ymmärtää häntä.
— Siinä pitäisi siis olla määrätynlainen tendenssi, faktojen järjestelyssä silmälläpidettävä tendenssiä, — hän murahti kohottamatta vieläkään katsettaan lattiasta.
— Ei ollenkaan tarvita tendenssiä. On vain osattava olla objektiivinen, siinä koko tendenssi.
— Eihän määrätyn periaatteen mukaan toimiminen suinkaan olisi vahingoksi, — Šatov näytti innostuvan,— eikä sitä voi välttääkään, jos kerran valikoimisesta on kysymys. Mutta mitä on valikoinnilla ymmärrettävä, siinäpä pulma. Ajatuksenne ei ole hullumpi.
— Olisi siis mahdollista saada aikaan sellainen teos? — Liza ilostui.
— On harkittava ja tuumittava asiaa. Tämä on suuritöinen. Äkkiä ei tule mitään. Tarvitaan tottumusta. Ja tuskin kirjan julkaistuammekaan vielä käsitämme, miten se olisi ollut julkaistava. Tarvitaan paljon kokemusta, mutta itse ajatus alkaa minulle jo selvetä. Oivallinen ajatus.
Viimein hän kohotti katseensa, joka loisti tyytyväisyyttä. Hän oli todella asiasta innostunut.
— Itsekö olette tämän keksinyt? — hän kysäisi lempeästi ja kainona Lizalta.
— Ei vaadita suuriakaan ajatuksen keksimiseen, mutta sen sijaan on vaikeata tehdä suunnitelma, — jatkoi Liza hymyillen. — En ymmärrä asiasta paljoakaan, en ole kovinkaan viisas, tiedän vain ajavani takaa sellaista, mikä on itselleni selvinnyt…
— Ajatte takaa?
— Käytinkö väärää sanaa? — tiedusteli Liza samassa.
— Voihan sanontatapaa käyttää, minä vain muuten…
— Minusta alkoi jo ulkomailla ollessani tuntua siltä, että ehkä minäkin voisin olla jollakin tavoin hyödyksi. Minulla on rahoja käytettävänäni, miksi ne suotta homehtuisivat, ehkä voisin minäkin tehdä jotakin yhteisen asian puolesta. Sitäpaitsi tuo ajatus tuli minulle aivan itsestään, en ollenkaan yrittänyt sitä tietoisesti muodostella, ja siksi ilostuin siitä. Mutta huomasin heti, että avustajatta en tule toimeen, yksin en osaa tehdä mitään. Avustaja tulee myös teoksen toiseksi julkaisijaksi. Työ jaetaan tasan: teidän on suunnitelma ja työ, minun on ajatus ja varat sen toteuttamiseksi. Tuleekohan se kannattamaan?
‒ Jos keksimme oikean julkaisutavan, niin luulen sen menevän kaupaksi.
— Ymmärrättehän, etten tee sitä voiton toivossa, mutta olisin iloinen kirjan levikistä ja ylpeä voitoista.
— Mutta mitä minulla olisi siinä tekemistä?
— Olenhan pyytänyt teitä avustajaksi… puoleksi. Te keksitte suunnitelman.
— Mistä te tiedätte, pystynkö sen keksimään?
— Minulle on kerrottu teistä, ja täälläkin kuulin… tiedän, että olette hyvin lahjakas… ja osaatte tehdä työtä… ja ajattelette paljon. Minulle puhui teistä jo Sveitsissä Pjotr Stepanovitš Verhovenski, — hän lisäsi äkkiä. Hän on viisas mies, eikö totta?
Šatovin katse livahti äkkiä Lizan kasvojen yli, mutta samassa hän taas loi sen maahan.
— Nikolai Vsevolodovitškin on puhunut minulle teistä.
Šatov karahti tulipunaiseksi.
— Tässä olisi sanomalehtiä, — Liza sieppasi tuolilta edeltäkäsin siihen valmiiksi asetetun yhteensidotun sanomalehtikäärön, — yritin hieman merkitä kirjoituksia, joista olisi valittava muutamia ja numeroitava… näette itse kyllä…
Šatov otti käärön.
— Ottakaa ne kotiinne, missä te asuttekaan?
— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.
— Tiedän kyllä. Samassa talossa kuuluu asuvan myös joku herra Lebjadkin, — Liza puheli touhuissaan.
Šatov istui yhä vielä pitäen ojennetussa kädessään kääröä, ja kesti kokonaisen minuutin, ennenkuin hän katse maahan tähdättynä vastasi:
— Tällaisiin toimiin teidän olisi parasta valita joku toinen henkilö, minä en tähän kelpaa, — hän sanoi viimein peloittavan matalalla äänellä, melkein kuiskaten.
Liza karahti punaiseksi.
— Mistä toimista te puhutte? Mavriki Nikolajevitš, — hän äkkiä huudahti, — antakaa tänne äskeinen kirje!
Mavriki Nikolajevitšin jäljessä minäkin lähenin pöytää.
— Katsokaahan tätä, — Liza kääntyi puoleeni hätäisesti aukoen kirjettä. — Oletteko ennen nähnyt tällaista? Olkaa hyvä, lukekaa se ääneen. Tahtoisin, että herra Šatovkin kuulisi sen.
Suuresti hämmästyneenä luin julki seuraavasisällyksisen kirjeen:
"Neitsyt Tušinan täydellisyydelle omistettu.
Arvoisa neiti Jelizaveta Nikolajevna!
Herttainen kuinka on Jelizaveta Tušina, kun sukulaisens' parissa naisen satulass' lentelee, ja kutreissa tuuli leikittelee, tai kun äitinsä vieressä polvistuu kirkossa, ja puna kajastaa kasvoissa hartaissa. Silloin mä laillista aviovaimoa kaihoan ja hänellen samoin kuin äidilleen kyynelen näin tarjoan.
Runoillut riidan innoittaman oppimaton mies.
Arvoisa neiti!
Eniten valitan sitä, etten Sevastopolin kunniakentällä menettänyt kättäni, koska en siellä koskaan ole ollutkaan, vaan toimin sotaretkellä iljettävänä muonanjakajana samalla pitäen sitä itselleni alentavana. Olette jumalatar muinainen, mutta itse en ole mitään ja aavistan, mit' on rajattomuus. Tämä on runoa, ei muuta, ja runous on roskaa, mutta runossa voi suoda anteeksi sellaisen, mikä proosassa olisi hävyttömyys. Voiko aurinko suuttua likoeläimeen, joka runoilee vesipisarasta, jossa niitä on paljous, jos katsotaan mikroskoopilla? Suurikokoisia nautaeläimiä suojeleva Pietarin hienoston eläinystävien klubikin, joka valvoo koiran ja hevosen oikeuksia, halveksii vaatimatonta likoeläintä jättäen sen kokonaan mainitsematta, koska se ei ole muka täydellisyyteen kehittynyt. Minäkin olen tuollainen likoeläin. Naima-ajatus olisi muussa tapauksessa naurettava, mutta pian saanen haltuuni entiset kaksisataa sielua ihmisvihaajan käden kautta, jota halveksikaa. Voisin ilmaista teille paljonkin selvin dokumentein, voisin vakuuttaa Siperiankin uhalla. Älkää halveksiko naimatarjoustani. Likoeläimen kirje käsitettävä runoutena.
Kapteeni Lebjadkin,
palvelijanne nöyrin, joka ajasta ei oo köyhin."
— Tätä tuo roisto ei ole kirjoittanut selvin päin! — huudahdin suuttuneena, — tunnen hänet!
— Sain tämän kirjeen eilen, — kiirehti punastunut Liza selittämään,— ymmärsin heti, että sen oli joku tyhmyri kirjoittanut, enkä ole näyttänyt sitä edes äidille, ettei hän hermostuisi. Mutta jos hän yhä edelleen jatkaa tuohon tapaan, niin en tiedä, mitä olisi tehtävä. Mavriki Nikolajevitš aikoi lähteä kieltelemään häntä. Koska teistä piti tulla avustajani, — hän kääntyi Šatovin puoleen,— ja kun lisäksi asutte siellä samassa talossa, niin tahdoin kysyä teiltä hänestä voidakseni olla varuillani tulevaisuudessa.
— Juomari ja roisto, — mutisi Šatov väkinäisesti.
— Onko hän aina sitten tuollainen?
— Ei aina, ei hän ole ollenkaan tuhmempi selvänä ollessaan.
— Tunsin erään kenraalin, joka kirjoitteli aivan samanlaisia runonpätkiä, — huomautin nauraen.
— Näkeehän sen tuosta kirjeestäkin, että hän ei voi olla typerä, — virkahti vaitelias Mavriki Nikolajevitš aivan odottamatta.
— Kerrotaan, että hänellä on muka muassaan sisar? — Liza kysäisi.
— Niin on.
— Kerrotaan, että hän tyrannisoi tätä, onko se totta?
Šatov katsahti taas Lizaan, kävi juroksi sekä murahdettuaan: "mitä se minuun kuuluu", siirrähti ovelle.
— Voi, odottakaahan hieman, — huudahti Liza levottomana, — minne kiire? Meidänhän on keskusteltava vielä niin paljosta.
— Mistä sitten? Ilmoitan huomenna…
— No siitä pääasiasta, kirjapainosta! Uskokaa pois, etten aio leikitellä, vaan tahdon tosiaankin tehdä jotakin, — vakuutti Liza käyden yhä levottomammaksi. — Jos aiomme julkaista sen, niin missä sen painattaisimme? Sehän on tärkein kysymys, sillä Moskovaan me emme lähde, ja täkäläisessä kirjapainossa on sitä mahdoton painattaa. Olen jo kauan aikonut perustaa oman kirjapainon, vaikkapa teidän nimellenne, ja luulen, että äitikin suostuu siihen, jos se tulee teidän nimellenne…
— Mistä te luulette tietävänne, että minä pystyisin kirjainpainajaksi? — kysäisi Šatov synkästi.
— Johan Pjotr Stepanovitškin mainitsi teistä Sveitsissä ja sanoi, että te kykenette johtamaan kirjapainoa sekä tunnette sen alan hyvin. Hän aikoi lähettää teille mukanani kirjelipunkin, mutta unohdin sen sitten.
Kun ajattelen asiaa jälkeenpäin, muistan, miten Šatovin kasvoissa ilme muuttui. Hän viipyi vielä muutaman sekunnin, mutta lähti sitten kiireesti huoneesta.
Liza suutahti:
— Onko hänellä aina tapana olla tuollainen? — hän kääntyi minun puoleeni.
Kohautin vain olkapäitäni vastaukseksi, mutta samassa Šatov itse tulikin takaisin, lähestyi pöytää ja jätti sille sanomalehtikäärön.
— En voi ruveta avustajaksi, minulla ei ole aikaa…
— Miksi ei? Miksi? Oletteko suuttunut jostakin? — kyseli Liza pahoillaan ja rukoilevasti.
Lizan ääni nähtävästi hämmästytti Šatovia. Muutaman hetken hän katseli tätä tarkkaan aivan kuin yrittäen tunkeutua tämän sielun perimmäisiin sopukkoihin.
— Yhdentekevää, — hän sanoi sitten hyvin hiljaa, — en tahdo… — Ja lähti pois.
Liza jäi hämmästyksestä sanattomaksi, ja minusta tämä hämmästys tuntui aivan aiheettoman suurelta.
— Perin omituinen mies! — huomautti Mavriki Nikolajevitš äänekkäästi.
III.
Tietenkin "omituinen", mutta tässä oli myös jotakin muuta sangen epäselvää. Tällä kaikella oli jokin salainen merkitys. En uskonut vähääkään koko kirjahankkeeseen, ja lisäksi tuli vielä tuo typerä kirje, jossa liian selvästi tarjouduttiin jonkinlaiseen ilmiantoon "dokumentteineen". Oli jotakin, josta kaikki vaikenivat ja olivat koko ajan puhuvinaan aivan muista asioista. Ja loppujen lopuksi vielä tuo kirjapainokysymys sekä Šatovin äkillinen poistuminen sen vuoksi että alettiin puhua siitä. Kaikki tämä johti minut ajattelemaan, että täällä oli tapahtunut jotakin jo ennen minua, josta en tietänyt mitään, ja että minä olin täällä ainoa muukalainen, jota ei koko asia liikuttanut vähääkään. Oli jo aika lähteä kotiinkin, olinhan ensikäynnillä. Lähestyin Lizaveta Nikolajevnaa sanoakseni jäähyväiset.
Hän oli nähtävästi kokonaan unohtanut, että olin samassa huoneessa. Hän seisoi yhä samalla paikalla pöydän luona, pää rinnalle painuneena, hyvin syvissä mietteissä, tuijottaen maton kuvioon.
— Ah niin, tekin… lähdette, näkemiin, — hän yritti lepertää ystävälliseen tapaansa. — Tervehtikää puolestani Stepan Trofimovitšia ja koettakaa saada hänet pian mukananne tänne. Mavriki Nikolajevitš, Anton Lavrentjevitš aikoo lähteä. Suonette anteeksi, että äitini ei voi tulla sanomaan hyvästi…
Lähdin pois ja olin jo laskeutumaisillani alas portaita, kun äkkiä kuulin lakeijan huutelevan jälkeeni.
— Rouva pyytää teitä palaamaan…
— Rouvako vai Lizaveta Nikolajevnako?
— Hän juuri.
Palattuani huomasin, että Liza oli siirtynyt isosta salista lähimpään vastaanottohuoneeseen. Äskeinen salin ovi oli tiukasti suljettu, Mavriki Nikolajevitš oli kai jäänyt sen toiselle puolelle.
Liza hymyili, mutta oli merkillisen kalpea. Hän seisoi keskellä huonetta hyvin päättäväisen näköisenä, ja hänestä huomasi, että sisäinen taistelu kävi hänen sielussaan. Mutta äkkiä hän tarttui käteeni ja vei minut ikkunan luo.
— Tahdon nähdä hänet heti, — hän kuiskasi luoden minuun kuumeisen, vaikuttavan, kärsimättömän katseensa, joka ei olisi sietänyt puoleltani vastustuksen varjoakaan. — Tahdon nähdä hänet omin silmin, ja senvuoksi pyydän apuanne.
Hän oli kiihoittunut ja epätoivoissaan.
Kenet te tahtoisitte nähdä, Lizaveta Nikolajevna? — tiedustelin säikähtyneenä.
— Lebjadkinin sisaren, sen ramman… Onko totta, että hän on rampa?
Olin hämmästynyt.
— En ole häntä koskaan nähnyt, mutta olen kuullut, että hän on rampa, eilen viimeksi kuulin siitä, — yritin hätäisesti kuiskaten myöntää.
— Tahtoisin välttämättä nähdä hänet. Voisitteko jo tänään järjestää siihen minulle tilaisuuden?
Minun tuli häntä sanomattoman sääli!
— Ei, ei se ole mahdollista, enkä ymmärrä, miten se yleensäkään voisi käydä päinsä, — aloin suostutella häntä saadakseni hänet luopumaan aikeesta, — lähden Šatovin luo…
— Jos te ette huomiseksi voi järjestää kohtausta, niin lähden hänen luokseen itse, yksin, sillä Mavriki Nikolajevitš ei tahdo lähteä mukaani. Luotan teihin, sillä eihän minulla ole ketään muuta. Olin tyhmä, kun peloitin Šatovin… Olen varma siitä, että olette kunnian mies. Tahdollehan auttaa minua? Täyttäkää toivomukseni.
Minut valtasi voimakas halu tehdä kuten hän tahtoi.
— Tehdään niin, — sanoin hetken mietittyäni, — minä itse menen tänään sinne ja silloin näen hänet varmasti! Teen mitä tahansa saadakseni nähdä hänet, lupaan sen kunniasanallani, mutta sallittehan, että uskon tämän myös Šatoville…
— Sanokaa hänelle, että sellainen olisi toivomukseni ja etten jaksa enää odottaa, mutta sanokaa myös, etten äsken tahtonut häntä pettää. Ehkä hän lähti pois sen vuoksi, että hän on niin rehellinen eikä pitänyt siitä, että minä yritin häntä ikäänkuin petoksella saada satimeen. En minä valehdellut, tahdon tosissani perustaa kirjapainon ja alkaa julkaista…
— Hän on rehellinen, perin rehellinen, — vakuutin innoissani.
— Mutta jos huomiseen mennessä tämä asia ei järjesty, menen kuin menenkin sinne itse, tuli siitä sitten mitä tahansa, vaikkapa kaikki ihmiset saisivat sen tietää.
— En voi tulla luoksenne huomenna ennen kuin kello kolmelta, — huomautin aivan kuin unesta havahtuneena.
— Siis kello kolmelta, olinpahan oikeassa. Eilen Stepan Trofimovitšin luona aavistin heti, että te tahdotte auttaa minua? — hän sanoi hymyillen hätäisesti, puristaen kättäni hyvästelläkseen ja kiiruhtaen yksiksensä jääneen Mavriki Nikolajevitšin luo.
Antamani lupaus painoi omaatuntoani, enkä ymmärtänyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Näin naisen, joka oli niin epätoivoissaan, että ei enää epäillyt uskoutua aivan tuntemattomalle henkilölle. Hänen naisellinen hymynsä näin vaikeana hetkenä ja huomautus, että hän jo eilen oli aavistanut tunteeni, viilsivät sydäntäni, mutta minun oli häntä niin sanomattoman sääli, -— ja siinä kaikki! Hänen salaisuutensa oli minulle pyhä, ja luulenpa, että jos minulle nyt joku olisi tarjoutunut sen ilmaisemaan, olisin tukkinut korvani haluamatta kuulla sen enempää. Aavistelin vain jotakin… enkä kuitenkaan ymmärtänyt ollenkaan, miten kaiken järjestäisin. En edes tietänyt, mitä oikeastaan oli järjestettävä. Kohtausko? — Mutta millainen! Ja miten saisin heidät yhteen? Panin kaiken toivoni Šatoviin, vaikka saatoinkin jo edeltäkäsin aavistaa, että hän ei antaisi apuaan. Mutta lähdin kuitenkin hänen luokseen.
IV.
Vasta illalla, kellon käydessä kahdeksaa, tapasin hänet kotoa. Hämmästyksekseni havaitsin hänellä olevan vieraita. Siellä oli Aleksei Nilytš ja vielä muudan herra Šigaljov, rouva Virginskin veli, jonka jo puolittain tunsin.
Tämä Šigaljov oli ollut jo parisen kuukautta kaupungissamme. En tiedä, mistä hän oli tullut, mutta olin vain kuullut, että hän oli julkaissut jonkin kirjoituksen eräässä pietarilaisessa aikakauslehdessä. Virginski oli esittänyt hänet minulle kerran kadulla. Tuskin voi enää kuvitella ihmistä, jonka kasvot olisivat olleet vielä synkemmät, nyrpeämmät ja pahantuulisemmat kuin hänen. Hän oli aivan sen näköinen, kuin olisi odottanut maailmanlopun olevan käsissä jo aivan tuossa tuokiossa eikä suinkaan vasta joskus sitten, kun kaikki ennustukset olisivat toteutuneet, jotka muuten olisivat voineet ehkä olla toteutumattakin, vaan aivan kuin se olisi ollut odotettavissa jo ylihuomenna, täsmälleen yhdeltätoista aamulla, vieläpä kahtakymmentäviittä minuuttia vailla. Me emme muuten sanoneet silloin toisillemme sanaakaan, puristimme vain toisiamme kädestä kuten kaksi salaliittolaista. Eniten ihmetyttivät minua hänen kasvonsa, jotka olivat luonnottoman suuret, pitkät, leveät ja paksut, ulospäin törröttävät. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja kömpelöt. Jos Liputin joskus uskoikin falansterihaaveidensa toteutumiseen meidän kaupungissamme, niin tämä tiesi varmasti jo päivän ja hetkenkin, jolloin kaikki oli tapahtuva. Minusta hän oli kuin pahanilman lintu, ja tavatessani hänet Šatovin luona ihmettelin vieläkin enemmän, sillä Šatov ei juuri pitänyt vieraista.
Portailla jo kuulin heidän keskustelevan kovalla äänellä. He puhuivat kaikki kolme yht’aikaa, luultavasti he väittelivät jostakin, mutta kun astuin huoneeseen, he vaikenivat samassa. He olivat väitelleet seisoallaan, mutta minun saapuessani he istuutuivat, niin että minunkin oli tehtävä samoin. Typerää vaitioloa kesti ainakin kolme minuuttia. Vaikka Šigaljov kaikesta päättäen tunsikin minut, hän ei kuitenkaan ollut tuntevinaan eikä tehnyt tätä suinkaan mistään erikoisesta vihamielisyydestä, vaan muuten vain. Aleksei Nilytš ja minä kumarsimme toisillemme kuin ohimennen ja ääneti, ojentamatta toisillemme edes kättä. Šigaljov alkoi lopulta tarkastella minua ankarana ja pahantuulisena, naiivin varmana siitä, etten kestäisi hänen katsettansa, vaan lähtisin heti tieheni. Viimein Šatov nousi tuoliltaan, ja toisetkin seurasivat hänen esimerkkiänsä. He lähtivät kaikki sanomatta jäähyväisiä, vain Šigaljov jo aivan ovella sanoi heitä saattavalle Šatoville:
— Muistakaa, että olette tilivelvollinen.
— Syljen minä teidän tilivelvollisuuksillenne, en minä ole kenellekään pirulle velvollinen, — näin sanoen Šatov saattoi heidät ja pisti oven säppiin.
— Tomppeleita! — hän sanoi katsahdettuaan minuun ja hymähti suun omituisesti vääristyessä.
Hän oli äkeissään, ja tuntui oudolta, että hän itse aloitti keskustelun. Aikaisemmin käydessäni hänen luonaan (kävin siellä muuten harvoin) hän oli aina istunut nurkassa kulmat kurtussa ja vasta jonkin ajan kuluttua hän alkoi vilkastua ja puhua halukkaammin. Mutta hyvästellessä hän taas joka kerran yrmistyi, kävi kärsimättömäksi ja saattoi vieraan kuten persoonallisen vihamiehensä ovesta ulos.
— Minä join eilen tuon Aleksei Nilytšin luona teetä, — huomautin, — hän lienee ateismihullu — Venäläinen ateismi ei ole koskaan päässyt sanasutkauksia pitemmälle, — Šatov murahti sytyttäen uuden kynttilän loppuunpalaneen sijaan.
— Ei, mutta tämä ei näytä leikinlaskijalta. Eihän hän osaa edes puhuakaan oikein kunnolleen, vielä vähemmin hän taitaa leikkiä sanoilla.
— Paperisieluja! Lakeijan ajatuksia! — Šatov huomautti rauhallisesti istuutuen nurkkatuolilleen pää molempien käsiensä varassa.
— Vihaa siinä on myös, — hän lausui oltuaan hetken vaiti, — nuo tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia, jos Venäjä yht'äkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa esimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä rikkaaksi ja onnelliseksi. Ketä he sitten vihaisivat, kenen silmille syljeskelisivät ja ketä he pilkkoisivat? Se on vain loppumatonta, eläimellistä vihaa Venäjää kohtaan, syvälle elimistöön syöpynyttä… Eikä siinä ole minkäännäköisiä "maailmalle näkymättömiä kyyneliä näkyväisen naurun alla"![22] Venäjällä ei koskaan ole sanottu valheellisempia sanoja kuin nuo sanat "näkymättömistä kyynelistä", — hän huudahti kiivastuneena.
— Jumala tietää, mitä te oikeastaan puhutte! — minä nauroin.
— Ja te olette "kohtuullinen liberaali", — Šatov naurahti. — Tiedättekö, — hän jatkoi äkkiä, — ehkä erehdyn puhuessani "lakeijan ajatuksista". Ehkä te sanotte minulle siihen: "Sinähän olet lakeijasta syntynyt, mutta minäpä en olekaan."
— En suinkaan ajatellut niin… mitä te nyt sellaista!
— Suotta te pyytelette anteeksi, enhän minä pelkää teitä. Kerran minä tosin synnyin lakeijasta, ja nyt olen itsekin tullut lakeijaksi, samanlaiseksi kuin tekin. Venäläinen liberaali on ennen kaikkea lakeija eikä halua mitään niin hartaasti kuin saada kiilloittaa jonkun saappaita.
— Mitä saappaita? Mikä vertaus tuo on olevinansa?
— Mitä te puhutte vertauksesta! Huomaan, että nauratte minulle… Stepan Trofimovitš puhui totta sanoessaan, että olen kiven alle murskautunut, enkä ole edes murskautunut, vaan kiemuroin vielä kuoleman kouristuksissa; se oli sattuvasti sanottu.
— Stepan Trofimovitš väittää, että saksalaiset ovat teidän päähänpistonne, — naurahdin, — ja oikeassahan te olettekin, onhan meidän tosiaankin onnistunut pimittää jotakin taskuihimme saksalaisilta.
— Saimme kaksikymmentä kopeekkaa, mutta itse uhrasimme sata ruplaa.
Olimme kumpikin hetkisen vaiti.
— Hän lienee keksinyt sen Amerikassa makaillessaan.
— Kuka? Minkä keksinyt makaillessaan?
— Puhun Kirillovista. Me makailimme siellä yhdessä hänen kanssaan neljä kuukautta erään tuvan lattialla.
— Oletteko te ollut Amerikassa? — ihmettelin. — Ettehän ole koskaan puhunut siitä.
— Mitä siitä olisi puhumista. Kolme vuotta sitten me lähdimme kolmisin siirtolaislaivalla Amerikan Yhdysvaltoihin, aivan viimeisillä rahoillamme, itse kokeaksemme amerikkalaisen työmiehen elämää ja oman kokemuksemme avulla päästäksemme selville kaikkein vaikeimmassa ja kunnallisessa asemassa olevan henkilön tilasta. Kas, se oli matkamme tarkoitus.
— Hyvä Jumala! — nauroin. — Viisaintahan olisi ollut, että olisitte kotimaassa lähteneet jonnekin maaseudulle elonkorjuun aikana "oman kokemuksenne avulla päästäksenne selville", mutta te lähditte — Amerikkaan!
— Me palkkauduimme erään riistäjän töihin. Meitä venäläisiä oli siellä kaikkiaan kuusi: ylioppilaita, vieläpä tilanomistajiakin, oli siellä upseereitakin, ja kaikilla oli sama ylevä päämäärä. Siellä vasta tehtiin työtä, olimme aivan likomärkiä, kiusaannuimme ja rääkkäännyimme. Lopulta me Kirillovin kanssa emme enää kestäneet, vaan sairastuimme. Riistäjäisäntämme petti meitä tilinteossa. Sopimamme kolmenkymmenen dollarin asemesta hän maksoi minulle kahdeksan ja Kirilloville viisitoista. Meitä lyötiinkin siellä, eikä niin perin harvoinkaan… Mutta sen jälkeen me Kirillovin kanssa makailimme työttöminä lattialla vierekkäin neljä kuukautta. Hän ajatteli omaansa, minä taas omaani.
— Löikö teidän isäntänne teitä todella? Onko se mahdollista Amerikassa? Kyllä te häntä mahdoitte siitä haukkua.
— Emme vähääkään. Me Kirillovin kanssa päätimme, että "me venäläiset olemme amerikkalaisiin verraten vielä lapsipahaisia sekä että on synnyttävä Amerikassa tai ainakin oleskeltava heidän parissaan hyvin kauan, ennen kuin pääsee amerikkalaisten tasolle". Mitäpä siitä puhuakaan. Kun meiltä nyljettiin kopeekan arvoisesta esineestä dollareita, me maksoimme mielihyvin, aivan innoissamme. Kaikkea me kehuimme: spiritismiä, lynkkauslakia, revolvereita, kulkureita. Kerran ajaessamme jonnekin muudan mies pisti kätensä taskuuni, otti sieltä pääharjani ja alkoi sukia tukkaansa. Me Kirillovin kanssa vain katsahdimme toisiimme ja olimme sitä mieltä, että kaikki on niin kuin ollakin pitää ja että tämä vasta meitä oikein miellyttääkin…
— Kaikkea tuollaistahan voi tosin juolahtaa mieleen, mutta on omituista, että te panette kaiken aivan tosissanne täytäntöön, — huomautin hänelle.
— Paperisieluja, — toisti Šatov.
— Mutta ei ole leikin asia lähteä valtameren yli siirtolaislaivassa tuntemattomaan maahan, vaikka olisikin päämääränä "oman kokemuksen avulla" j.n.e. Siihen tarvitaan, Jumala sen tietää, suurta lujuutta… Miten te pääsitte sieltä takaisin?
— Kirjoitin eräälle henkilölle Eurooppaan, ja hän lähetti meille sata ruplaa.
Puhuessaan, kiivastuneenakin, Šatov koko ajan tapansa mukaan tuijotti maahan, mutta nyt hän äkkiä katsahti minuun.
— Tahtoisitteko tietää, kuka tuo henkilö oli?
— Kuka sitten?
— Nikolai Stavrogin.
Hän nousi äkkiä, meni niinipuisen kirjoituspöytänsä luo ja alkoi penkoa sieltä jotakin. Meillä oli levitetty silloin juuri hyvin hämärää, mutta kuitenkin sangen uskottavalta kuulostavaa huhua siitä, että Šatovin vaimo oli muka ollut Pariisissa noin pari vuotta sitten jonkinlaisissa suhteissa Nikolai Stavroginiin, siis parhaillaan silloin, kun Šatov oli Amerikassa, tosin vasta hyvin kauan aikaa sen jälkeen, kun nämä olivat Genevessä eronneet. "Jos tämä on totta, niin mikä hänet saa mainitsemaan Stavroginin nimen ja kertomaan tuosta?" ajattelin itsekseni.
— En ole vieläkään saanut sitä maksetuksi — hän sanoi taas kääntyen puoleeni ja katselle minua tiukasti. Hän istahti taas entiselle paikalleen nurkkaan ja kysäisi jurosti aivan muuttuneella äänellä:
— Teillä on kai jotakin erikoista asiaa, koska tulitte tänne. Mitä tahdotte?
Kerroin hänelle kaiken täsmällisessä aikajärjestyksessä ja lisäsin, että vaikka olinkin jo ehtinyt hieman toipua ensi säikähdyksestä, en kuitenkaan ollut tästä kaikesta tullut hullua hurskaammaksi. Ymmärsin vain sen, että kaikki tämä oli Lizaveta Nikolajevnalle hyvin tärkeätä ja että mielelläni olisin tahtonut häntä auttaa, mutta pahinta oli, etten tietänyt, miten lupaukseni täyttäisin, ja vieläkin pahempaa, etten edes tietänyt, mitä olin oikeastaan luvannut hänelle. Sitten koetin vielä vakuuttamalla vakuuttaa, että Lizaveta Nikolajevna ei suinkaan aikonut häntä pettää, että tässä kaikessa oli jokin väärinkäsitys ja että hän oli hyvin pahoillaan Šatovin äskeisestä äkkinäisestä lähdöstä.
Hän kuunteli hyvin tarkkaavaisena.
— Ehkä minä tapani mukaan tuonoin tein tosiaankin tyhmästi… Jollei hän ymmärtänyt, miksi poistuin, niin… hänellehän se vain on parempi.
Hän nousi, läheni ovea, aukaisi sen ja pysähtyi portaille kuuntelemaan.
— Tahtoisitteko itse nähdä tuon naishenkilön?
— Sitähän minä juuri tahtoisinkin, mutta en tiedä, miten se kävisi päinsä, — huudahdin iloissani.
— Ei muuta kuin menemme vain sinne, niin kauan kuin hän on yksin. Kun kapteeni tulee, hän lyö, jos saa tietää, että olimme siellä. Käyn usein salaa häntä katsomassa. Äsken sai Lebjadkin minulta selkäsaunan, hän pieksi taas sisartaan.
— Mitä sanoittekaan?
— Totta se on. Tukasta vedin hänet syrjemmäksi sisarestaan. Hän oli vähällä antaa minullekin selkään, mutta minä hänet pelästytin, ja siihen se jäi. Pelkäänpä, että hän tulee juopuneena takaisin ja muistaa sen. Silloin saa siskoparka taas aikamoisen kurituksen.
Lähdimme portaita alas.
V.
Lebjadkinien asunnon ovi oli vain työnnetty kiinni, mutta lukossa se ei ollut, ja me pääsimme esteettömästi sisään. Huoneistoon kuului kaksi pienehköä huonepahaista, joissa oli savuttaneet seinät ja joilla seinäpaperit aivan kirjaimellisesti riippuivat likaisina riekaleina. Tässä oli ennen ollut teetupa, jonka Filippov oli nyt siirtänyt uuteen taloonsa. Jäljellä olevat teetuvan huoneet olivat lukitut, ja vain kaksi niistä oli vuokrattu Lebjadkinille. Huonekaluja oli — tavallisia puuraheja, pöytiä ja niiden lisäksi vanha nojatuoli ilman käsinojia. Toisen huoneen takimmaisessa nurkassa oli karttuunipeitteinen neiti Lebjadkinan vuode, kapteeni itse taas asettui yöpuulle lattialle, usein siinä kunnossa kuin oli ylhäällä ollessaankin. Kaikkialla oli likaa, roskia ja ruoantähteitä. Iso, paksu, läpimärkä rätti vetelehti etumaisessa huoneessa keskellä lattiaa, ja samassa lätäkössä oli vanha kenkäraja. Huomasi heti, että kaikki oli jätetty oman onnensa nojaan, uuneja ei oltu lämmitetty eikä ruokaa laitettu. Ei heillä ollut edes teekeitintä, kuten Šatov myöhemmin kertoi minulle. Kapteeni ja hänen sisarensa olivat ilmestyneet kaupunkiimme kerjäläisinä, ja kuten Liputin tiesi, hän oli tosiaankin käynyt talosta taloon pyytelemässä almua. Mutta saatuaan nyt äkkiarvaamatta rahoja hän oli alkanut juoda aivan kuin mielipuoli välittämättä enää ollenkaan taloudesta.
Neiti Lebjadkina, jota tahdoin tavata, istui hiljaa takimmaisen huoneen nurkassa rahilla keittiöpöydän ääressä. Hän ei puhutellut meitä, kun astuimme huoneeseen, ei edes liikahtanut paikaltaan. Šatov oli kertonut, että he eivät lukinneet koskaan oveansa ja että kerrankin ovi oli ollut auki portaille selko selällään yön läpeensä. Ohut kynttilä oli pistetty rautaiseen kynttilänjalkaan, ja sen himmeässä valossa näin noin kolmikymmenvuotiaan, sairaalloisen laihan naisen, jolla oli yllään vanha, tummahko karttuunipuku, pitkä kaula oli aivan paljaana ja ohut tumma tukka kierretty niskaan sykkyrälle, joka ei ollut kaksivuotiaan lapsen nyrkinkään kokoinen. Hän katsahti meihin melkeinpä iloisesti. Paitsi kynttilänjalkaa hänen edessään pöydällä oli pieni kulkukauppiaalta ostettu taskupeili, kulunut korttipakka, melkein hajalle repeytynyt laulukirja sekä pieni saksanvehnänen, josta oli jo pari kertaa haukattu. Huomasi heti, että neiti Lebjadkinan kasvoissa oli ihojauhetta ja punamaalia, olipa vielä huulienkin väriä parannettu. Kulmakarvatkin olivat mustatut, vaikka ne itsestäänkin jo olivat pitkät, tummat ja kaunismuotoiset. Hänen kapealla, mutta korkealla otsallaan saattoi ihojauheesta huolimatta huomata kolme syvään uurtunutta, pitkää ryppyä. Tiesin jo ennakolta, että hän oli rampa, mutta meidän sielläolo-aikanamme hän ei kertaakaan noussut seisoalleen eikä kävellyt. Joskus, aivan nuorena, nuo laihtuneet kasvot lienevät olleet sievätkin, ja hänen tyynet, lempeät, harmaat silmänsä olivat vieläkin huomiotaherättävät. Jotakin haaveellista ja samalla vilpitöntä kuvastui hänen tyynestä, melkeinpä voi sanoa iloisesta katseestaan. Tämä tyyni, rauhallinen iloisuus hänen katseessaan ihmetytti minua, sillä olinhan jo kuullut nagaikkajutut ja kaikki muutkin hänen rakkaan veljensä raa'at edesottamiset. On omituista, että painostavan ja pelokkaan inhon asemesta, jota tavallisesti tunnemme tuollaisten Jumalan rankaisemien lähettyvillä, minusta tuntui hyvältä katsella häntä, ja jo heti ensi hetkestä alkaen häntä enemmän tarkastellessani minut valtasi sääli eikä suinkaan inho.
— Noin hän istuu ypöyksin päivät pitkät, ei liikahdakaan paikaltansa, ennustaa korteista tai katselee peiliin, — Šatov osoitti minulle häntä jo kynnykseltä, — hän ei saa aina edes ruokaa. Sivurakennuksen eukko tuo joskus säälistä jotakin hänelle. Miten he uskaltavat jättää hänet yksin, ja kynttiläkin palaa!
Ihmeekseni kuulin Šatovin puhuvan aivan ääneen, aivan kuin ei huoneessa olisi ollut ketään.
— Päivää, Šatuška! — neiti Lebjadkina tervehti ystävällisesti.
— Toin mukanani vieraan, Marja Timofejevna, — Šatov sanoi.
— Olkoon vieras tervetullut. Ken hän on, en muista häntä ennen nähneeni, — hän tarkasteli minua kynttilän takaa ja kääntyi taas Šatovin puoleen eikä enää kertaakaan, ei ainoatakaan kertaa koko keskustelun aikana kiinnittänyt minuun huomiotansa, aivan kuin ei minua olisi ollut olemassakaan.
— Kävikö aikasi pitkäksi astellessasi yksin yliskamarissasi? — Hän naurahti, ja silloin tuli näkyviin hänen hohtavan valkea hammasriviparinsa.
— Pitkäksi kävi ja tuli jo sinuakin ikävä.
Šatov siirsi rahin pöydän luo, istuutui ja veti minut vierelleen.
— Puhetoveri ei ole pahaksi, mutta sinä, Šatuška, olet tosiaankin hauska, olethan kuin munkki. Milloinkas sinä viimeksi olet päätäsi sukinut? Anna kun suin tukkasi, — hän otti taskustaan pienen su'an, — et varmasti ole koskenutkaan pörröösi sen jälkeen, kun minä sen suin — Eihän minulla ole sukaa, — Šatov nauroi.
— Tosiaanko? Minäpä lahjoitan sinulle. En tätä, vaan toisen, muistuta!
Hän ryhtyi sukimaan Šatovin tukkaa aivan tosissaan, teki sivulle jakauksen, ojentautui sitten hieman taaksepäin tarkastellen, sopiko se hyvin, ja pani sitten su'an takaisin taskuunsa.
— Tiedätkö mitä, Šatuška, — hän pyöritti päätään, — olet ehkä järkeväkin mies, mutta sinun on ikävä. Ihmettelen kaikkia teitä; en ymmärrä, miksi ihmisten on ikävä. Kaipaus ei ole samaa kuin ikävä. Minun on hauska olla.
— Onko hauskaa silloinkin, kun veljesi on kotona?
— Puhutko Lebjadkinista? Hän on lakeijani. Ja minusta on aivan yhdentekevää, missä hän on. Huudan hänelle: "Lebjadkin, tuo vettä, Lebjadkin, tuo kengät", ja hän on heti valmis tottelemaan. Synti se on, mutta välisti tekisi mieli nauraa hänelle.
— Tuo on aivan totta, — taas Šatov kääntyi puoleeni äänekkäästi ja vähääkään kursailematta. — Hän komentaa tosiaankin veljeänsä kuin lakeijaa, kuulin itse, kun hän tälle huusi: "Lebjadkin, tuo vettä", ja nauroi hänelle ääneen. Ero on vain siinä, että veli ei suinkaan kiiruhda hakemaan vettä, vaan lyö juuri sen vuoksi sisartaan, mutta sittenkään tämä ei pelkää häntä. Hän saa melkein joka päivä jonkinlaisia hermokohtauksia, ja ne vievät häneltä muistin, niin että hän sellaisen jälkeen unohtaa kaiken, mitä äsken on tapahtunut, eikä hän muutenkaan ole selvillä ajan kulusta. Luuletteko hänen enää muistavan, miten me tulimme? Ehkä hän muistaakin, mutta on antanut sille jo kokonaan oman värityksensä ja pitää meitä aivan muina miehinä, vaikka muistaakin, että olen "Šatuška". Ei tee mitään se, että puhun ääneen. Hän ei koskaan kuuntele niitä jotka eivät puhu hänelle, vaan heittäytyy heti omiin mietteisiinsä, nimenomaan heittäytyy. Haaveilija hän on, vieläpä aivan erikoista lajia. Hän saattaa istua paikoillaan kahdeksankin tuntia yhtä mittaa, jopa päiväkaudenkin. Tuossa on vehnänen, se on ehkä ollut siinä aamusta lähtien, eikä hän ole ehtinyt muuta kuin kerran sitä haukata ja syö sen loppuun ehkä vasta huomenna. Hän kai parhaillaan ennustelee korteista…
— Ennustan, ennustanpa niinkin, Šatuška, mutta eivät ne näytä niin kuin pitäisi, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen kuullessaan tutun sanan ja ojensi kätensä vehnästä kohti katsomatta siihen päinkään (oli varmaankin kuullut siitäkin mainittavan). Hän sai vehnäsen käteensä, piteli sitä jonkin aikaa vasemmassa kädessään haukkaamatta siitä ainoatakaan kertaa ja pani sen huomaamattaan taas takaisin pöydälle.
— Aina vain yhtä ja samaa: matka, ilkeä mieshenkilö, kavaluutta, kuolinvuode, kirje jostakin, äkkiarvaamaton sanoma, — valhetta kaikki, mitä luulet, Šatuška? Ihmisetkin valehtelevat, miksi eivät sitten kortit? — hän sekoitti ne taas. — Samaa minä jo sanoin Praskovja-äidillekin, kunnioitettava nainen oli, pistäysi aina kammiooni ennustamaan korteista äiti-igumenjan tietämättä. Eikä hän yksin siellä käynyt. Valittelivat ja pyörittelivät päätään, arvailivat niin ja näin, mutta minäpä nauramaan: "Turhaa on, Praskovja-äiti, nyt enää kirjettä odotella, kun se ei kerran kahdentoista vuoden aikana ole tullut?" Hänen tyttärensä näet tämän mies oli vienyt jonnekin Turkkiin, eikä hänestä ollut kuulunut kahteentoista vuoteen ei pienintä elonmerkkiä- ja kun minä seuraavan päivän iltapuoleen sitten olen äiti-igumenjan luona teetä juomassa (hän oli oikein ruhtinaallista sukua) ja hänen luonaan oli joku vieras rouva, suuri haaveilija, sekä eräs luoksemme poikennut munkki, athokselainen luullakseni, hauska mies muuten minun mielestäni; niin mitäpä arvelet, Šatuškani? Tuo munkki olikin tuonut samana aamuna kirjeen Praskovja-äidille hänen tyttäreltään Turkista, — siinä se oli se ruutusotamies, — äkkiarvaamaton sanoma. Teetä juodessamme munkki virkkaa äiti-igumenjallemme: "Kunnian-arvoisa äiti-igumenja, Jumala on armossaan siunannut luostarianne koska te sen uumenissa säilytätte kallisarvoista aarretta." "Mitä aarretta?" äiti-igumenja kysyy. "Pyhää äiti-Lizavetaa." Tämä pyhä Lizaveta asui näet muurattuna luostarinmuurimme seinäselliin kuten häkkiin. Selli oli sylen pituinen ja kahden aršinan korkuinen. Siellä hän on istunut rautaristikon takana jo seitsemättätoista vuotta, kesät ja talvet, pelkässä karkeassa hamppupaidassaan, jota hän pistelee joutessaan oljenkorrella tai varvulla, ei puhu, ei sui tukkaansa, ei peseydy, ja näin seitsemäntoista vuotta. Talvella pistetään hänelle ristikon lävitse lammasnahkaturkit ja joka päivä kova leipäkannikka sekä kipollinen vettä. Pyhiinvaeltajat katselevat, surkuttelevat ja huokailevat, antavat rahaa. "Siinäpä vasta aarre", äiti-igumenja vastaa (suuttui, ei kärsinyt silmissään Lizavetaa). "Lizaveta istuu sellissä vain kiukuissansa, itsepäisyydessään, ja kaikki tuo on vain teeskenneltyä." Sepä ei minua miellyttänyt, sillä olin itse aikonut seurata Lizavetan esimerkkiä. "Mutta minun mielestäni Jumala ja luonto on yksi ja sama asia", sanoin. Mutta silloin ne kaikki huutamaan minulle yhteen ääneen: "Siinäpä vasta!" Igumenja suuttui ja alkoi kuiskailla sen rouvan kanssa, kutsui minut luokseen, hyväili minua, ja rouva lahjoitti minulle ruusunpunaista silkkinauhaa, tahdotko, niin näytän sen? Ja munkki alkoi samassa opettaa minua, puhui rauhallisesti ja lempeästi ja niin viisaasti. Istuin ja kuuntelin. "Ymmärsitkö?" — kysyivät. "En", sanoin, "en ymmärrä yhtään mitään, jättäkää minut mieluummin rauhaan!" Ja silloin he jättivätkin minut täydellisesti rauhaan, Šatuška. Mutta sitten kuiskasi minulle kerran kirkosta palattaessa muudan vanhimpia sisariamme, joka oli katumassa meillä (oli näet rohjennut ennustaa): "Kuka on Jumalanäiti, miten luulet?" "Suuri äiti", vastasin, "ihmiskunnan ikuinen turva". "Aivan niin", sanoi, "Jumalanäiti on maan möyheä multa, suuri äitimme, johon on suuri ilo kätketty. Ja kaikki maallinen tuska, kuten kyynelkin mainen, on oikeastaan meidän ilomme. Ja kun kyynelilläsi kostutat maan jalkojesi alla puolen kyynärän syvyydeltä, niin silloin löydät ilon. Etkä silloin tunne minkäänlaista huolta, et minkäänlaista, niin on ennustettu." Se sana painui syvälle sieluuni. Siitä lähtien aloin aina rukoillessani ja maahan polvistuessani suudella maata, suutelin ja itkin. Sanon sinulle, Šatuškani, eivät kyynelet ole pahasta, ja vaikka sinulla ei surujakaan olisi, niin vuotaisivat kyynelesi vain pelkästä ilosta. Tahtomattasi ne vuotavat, se on totta. Lähdin toisinaan järven rantaan. Toisella puolen — luostarimme, toisella — jyrkkä vuorenhuippu, niin sitä nimitettiinkin: Jyrkkä. Kiipeän sille vuorelle, käännän kasvoni itään päin, lankean maahan, itken, itken, enkä huomaakaan, kauanko itken, en muista mitään, en ymmärrä mitään. Nousen sitten, käännyn takaisin, ja aurinko on laskemaisillaan, ja se on niin suuri ja muhkea ja ihana, — rakastatko katsella aurinkoa, Šatuška? Tuntuu niin hyvältä ja surulliselta. Käännyn taas itään päin, ja varjo, varjo kiitää kuin nuoli vuoreltamme järveen, kapeana, pitkän pitkänä, virstan pituisena ja järven saarelle ulottuu. Luoto loikkaa varjon keskeltä kahtia. Ja kun se on sen leikannut kahtia, silloin aurinko menee kokonaan piiloon, ja äkkiä kaikki sammuu. Silloin alkaa kaipaus, silloin muistan kaiken, pelkään pimeyttä, Šatuška. Ja itken silloin usein pientä lastani…
— Onko sinulla ollut lapsi? — Šatov, joka oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena, nykäisi minua kyynärpäästä.
— Onpa tietenkin, pieni, ruusunpunainen, jalat siron pienoiset, ja itken sitä, kun en muista, oliko se tyttö vai poika. Välisti muistan, että se oli poika ja välisti taas, että se oli tyttö. Synnytettyäni käärin sen heti batistiin ja pitseihin, nauharuusukkeisiin ja kukkiin, puin koreasti, siunasin sen, kastamattomana lähdin sitä kantamaan, vein metsän halki, pelkäsin metsää, peloitti ja itkin yhä katkerammin, että synnytin sen, vaikk'en miestäni tunne.
— Mutta ehkä sinulla todella oli sellainen? — kysäisi Šatov varovasti.
— Hauska olet, Šatuška, arveluinesi. Ehkä olikin se minulla, mutta mitäpä siitä, kun kuitenkin on, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Siinäpä sinulle arvoitus, eikö niin? Eikä niin kovin vaikeakaan. Arvaapa, jos voit! — hän naurahti.
— Minne sinä veit lapsen?
— Lampeen vein, — hän huokasi.
Šatov nykäisi taas minua kyynärpäästä.
— Mutta jospa sinulla ei ole lasta ollutkaan, ja tuo on vain houretta, vai mitä?
— Vaikeita kysymyksiä näyt tekevän, Šatuška, — mietteissään ja ilman vähintäkään ihmettelyä hän vastasi. — Siihen vastaan minä sinulle vain, että ehkäpä ei ole ollutkaan. Minusta tuntuu, että tuo on pelkkää uteliaisuutta vain. En kuitenkaan lakkaa koskaan sitä itkemästä. Ei, ei se voinut olla untakaan. — Ja suuret kyynelet valahtivat hänen silmistään. Šatuška, Šatuška, onko totta, että vaimosi on jättänyt sinut? — hän pani äkkiä molemmat kätensä Šatovin olkapäille katsoen häntä säälien silmiin. — Älä suutu, ei ole minunkaan helppoa. Tiedätkö, Šatuška, näin unen. Taas hän tuli luokseni, kutsui minua, maanitteli: "Kissanpoikaseni", sanoi, "omani, kissanpoikaseni, tule luokseni!" Ilostuin ikihyväksi "kissanpojasta" arvellen: rakastaa sittenkin.
— Ehkäpä hän jo todellisuudessakin ilmestyy pian, — virkkoi Šatov puoliääneen.
— Ei, Šatuškani, se on unta… ei tule hän koskaan enää luokseni. Tunnetko laulun:
En kaihoa loistoa salien, mä kammiooni jään. Vapahdusta synneistä anoen rukoilen edestään.
Voi, Šatuškani, Šatuškani, miks'et sinä, rakkaani, koskaan kysy minulta mitään.
— Ethän sinä kertoisi, vaikka kysyisinkin.
— En kerro, en kerro, tapa minut, en kerro sittenkään, — hän äkkiä huudahti,— polta minut elävältä, en kerro sittenkään. Ja vaikka saisin kärsiä kuinka paljon tahansa, en kerro, eivät ihmiset saa tietää sitä!
— Siinä sen näet, kullakin on siis surunsa, — Šatov puhui yhä hiljemmin, yhä enemmän ja enemmän antaen päänsä vaipua rinnalleen.
— Mutta jos kysyisit kerran, niin ehkä sanoisinkin sinulle, ehkä sanoisin! — hän toisti riemastuen. — Miksi et kysy? kysy, kysypä kerrankin, Šatuška, ja minä kerron sinulle. Sinun on saatava minut kertomaan, maaniteltava niin, että suostun… Šatuška, Šatuška!
Mutta Šatuška oli vaiti. Hetken olimme hiljaa kaikki. Hitaasti valuivat kyynelet pitkin naisen ihojauheisia poskia. Hän istui ajatuksiinsa unohtuneena kädet yhä Šatovin olalla, katsomatta kuitenkaan tätä enää silmiin.
— Miksi oikeastaan kiusaan sinua? Se on synti, — Šatov nousi äkkiä penkiltä. — Nouskaapa hieman! — Ja vihaisesti hän sieppasi rahin altani asettaen sen entiselle paikalleen.
— Ettei hän arvaisi, että olimme täällä. Mutta meidän on jo aika lähteäkin.
— Lakeijastaniko sinä yhä puhut? — Marja Timofejevna nauroi. — Pelkäätkö? Hyvästi, hyvät vieraat, mutta kuulehan, mitä sanon. Äsken kävi Aleksei Nilytš täällä Filippovin isännän, sen punaparran kanssa. Tulivat juuri, kun se karkasi kimppuuni. Mutta isäntä kun sieppasikin hänet ja laahasi pitkin huonetta, niin että se parkui: "En minä ole syyllinen, kärsin toisen takia!" Uskotko, että me kaikki räjähdimme silloin ääneen nauramaan…
— Voi sinua, Timofejevna, minähän se olin täällä tuon punaparran tilalla ja vedin hänet tukasta pois luotasi, ja isäntä kävi toissa päivänä täällä riitelemässä. Sinä sekoitat taas kaiken.
— Odotahan, niin taisin sekoittaakin, ehkä se olitkin sinä. Mutta mitäpä me joutavasta kiistelemään. Eikö ole aivan samantekevää, kuka hänet korjaa luotani, — hän nauroi.
— Lähdetään, — Šatov nykäisi minua, — portti narahti samassa, — tapaa vielä meidät täällä, niin saamme selkäämme.
Emmekä me ehtineet vielä portaillekaan, kun portilta alkoi kuulua juopuneen huutoja ja kirouksia. Šatov vei minut omalle puolelleen ja lukitsi oven…
— Teidän on hetkinen istuttava täällä, jos ette halua riitaa. Kiljuu kuin porsas, on kai taas kompastunut kynnykseen. Aina se on siellä mahallaan, kerta kerran perästä.
Riidatta emme kuitenkaan selviytyneet.
VI.
Šatov seisoi lukitun ovensa takana ja kuunteli, mitä portailla tapahtui. — Se tulee tänne, arvasinhan! — hän kuiskasi raivoissaan, — sitten hänestä ei saa rauhaa ennen puoltayötä.
Kajahti voimakkaita nyrkiniskuja oveen.
— Šatov, Šatov, päästä! — kapteeni ulisi. — Šatov, ystävä!…
Tervehdyksen sulle tuon: aurinkoinen, ett' on noussut. Läm-m-m-m-mintä sen valoa vä-r r-r-ähtelee metsät.
Kerron sulle heränneeni, piru sinut vieköön. Heränneeni kokonaan… oksien alla…
Aivan kuin vitsojen alla, ha-ha!
Joka lintu… janoaa… Kerron sulle, että juon… Juon… en tiedä, mitä juon…
Eikä typerästä uteliaisuudesta olekaan mihinkään. Šatov, ymmärrätkö, miten hauskaa on elää tässä matoisessa maailmassa!
— Älkää vastatko, — kuiskasi Šatov taas minulle.
— Avaa pois! Etkö ymmärrä, että on olemassa korkeampiakin arvoja kuin tappelus… tässä ihmiskunnassa. On hetkiä jaloluonteisen ihmisen elämässä… Šatov, olen lempeä… suon sinulle anteeksi… Šatov, piru periköön kaikki julistukset, eikö totta?
Äänettömyys.
— Etkö sinä, aasi, ymmärrä, että olen rakastunut. Ostin frakin, katsohan, rakkauden frakin, viisitoista ruplaa! Kapteenin rakkaus vaatii hienon maailman tapoja… Avaa! — hän kiljaisi kuin villipeto ja alkoi kaikin voimin iskeä nyrkillään oveen.
— Mene helvettiin! — Šatov kiljaisi myös samassa.
Or-r-rja! Maaorja, ja sisaresi on orja ja orjatar ja… var-as!
Mutta sinä olet myynyt sisaresi!
— Valehtelet! Kärsin aivan suotta, voisin yhdellä ainoalla selityksellä päästä… Ymmärrätkö, kuka tuo sisareni oikeastaan on?
Kuka? — Šatov lähestyi uteliaana ovea.
— Ymmärrätkö sinä mitään?
— Ymmärrän, kun selität.
— Minä uskallan sen sanoa. Uskallan aina sanoa koko yleisön kuullen.
— Tuskinpa uskallat, — kiusoitteli Šatov ja nyökäytti minulle päätään kehoittaen minuakin kuuntelemaan.
— Enkö uskaltaisi?
— Luulenpa, ettet uskalla.
— Enkö uskalla?
— Puhu sitten suusi puhtaaksi, jos et kerran pelkää herrasi raipaniskuja… Sinähän olet pelkuri, vaikka oletkin kapteeni…
— Minä… minä… hän on… — kapteeni leperteli vapisevan kiihtyneellä äänellään.
— Anna kuulua! — Šatov heristi korviaan.
Tuli hiljaisuus, joka kesti ainakin puolisen minuuttia.
— R-r-r-roisto!— kuului äkkiä oven takaa, ja kapteeni lähti tuota pikaa alas puhisten kuin teekeitin ja luiskahdellen jokaisella porrasaskelmalla.
— Hän on ovela. Humalassakaan ei hän anna ilmi itseänsä, — Šatov poistui oven luota.
— Mitä tämä oikeastaan on? — kysyin.
Šatov viittasi kädellään, avasi oven portaille ja alkoi taas kuulostella. Hän kuunteli kauan, vieläpä laskeutui pari askelta alaspäinkin. Lopulta hän tuli takaisin.
— Ei kuulu mitään, ei tappele, varmaankin retkahti heti pitkäkseen. Voisitte jo lähteäkin.
— Kuulkaahan, Šatov, mitä minun kaikesta tästä on ajateltava?
— Voi, ajatelkaa te mitä tahdotte! — hän vastasi väsähtäneen kyllästyneesti ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.
Lähdin pois. Eräs aivan mahdottomalta tuntuva arvelu varmistui mielessäni yhä enemmän. Huolestuneena ajattelin huomista päivää…
VII.
Tämä "huominen päivä", toisin sanoen se samainen sunnuntai, jolloin Stepan Trofimovitšin kohtalo piti ratkaistaman aivan peruuttamattomasti, on kronikkani kaikkein merkillisimpiä päiviä. Se oli yllätysten päivä. Silloin purkautui kaikki vanha liitoksistaan ja syntyi jotakin aivan uutta. Se oli perinpohjaisten selvittelyjen ja vielä suuremman sekasotkun päivä. Kuten lukija jo tietää: Varvara Petrovnan omasta kehoituksesta minun oli määrä saattaa ystäväparkani tämän luo, ja kello kolmeksi olin jo luvannut mennä Lizaveta Nikolajevnalle kertomaan, vaikka en itsekään oikeastaan tietänyt, mitä minun oli puhuttava ja miten olisin voinut auttaa häntä. Ja kuitenkin kaikki kävi aivan toisin kuin oli suunniteltu. Sanalla sanoen, tämä oli merkillisten yhteensulautuneiden satunnaisuuksien päivä.
Alettiin siitä, että me Stepan Trofimovitšin kanssa tulimme täsmälleen kello kahdeltatoista Varvara Petrovnan luo, kuten hän itse oli määrännyt, mutta emme tavanneetkaan häntä kotoa, sillä hän ei ollut vielä palannut päiväjumalanpalveluksesta. Ystäväraukkani oli siinä vireessä, tai paremmin sanoen epävireessä, että jo pelkästään tämä seikka oli omiansa tekemään häneen masentavan vaikutuksen, ja hän vajosikin melkein hervottomana vierashuoneen nojatuoliin. Tarjosin hänelle lasin vettä, mutta kalpeudestaan ja vapisevista käsistään huolimatta hän kieltäytyi siitä arvokkaasti. Muuten, hänen pukunsa oli tällä kertaa silmiinpistävän huoliteltu. Hänellä oli yllään melkeinpä tanssiaisia varten tarkoitetut kirjaillut batistialusvaatteet sekä valkea kaulaliina, toisessa kädessä uuden uutukainen hattu ja käsissä oljenväriset hansikkaat, vieläpä niissä oli hieman hajuveden tuoksuakin. Tuskin olimme istuutuneet, kun Šatovkin tuli kamaripalvelijan saattamana, selvästi hänkin virallista kutsua noudattaen. Stepan Trofimovitš oli jo nousemaisillaan ojentaakseen hänelle kätensä, mutta Šatov, tarkasteltuaan meitä kumpaakin hetken, kääntyikin samassa sivunurkkaan ja istahti sinne nyökäyttämättä meille edes päätään. Stepan Trofimovitš katsahti taas säikähtäneenä minuun.
Sitten istuimme vielä jonkin hetken täydellisesti vaieten. Stepan Trofimovitš yritti kuiskata minulle jotakin hyvin kiireesti, mutta en saanut siitä selvää, sillä hän oli niin hermostunut, että ei kyennyt lopettamaan aloittamaansa lausetta. Vielä kerran kamaripalvelija tuli huoneeseen asetellakseen jotakin pöydälle tai oikeammin — tarkastellakseen meitä. Šatov kääntyi äkkiä hänen puoleensa puhuen hyvin kovalla äänellä:
— Aleksei Jegorytš, tiedätteköhän, onko Darja Pavlovnakin lähtenyt hänen mukaansa?
— Varvara Petrovna on suvainnut lähteä tuomiokirkkoon yksin, ja Darja Pavlovna on suvainnut jäädä ylös huoneeseensa, eikä hän ole oikein tervekään, — Aleksei Jegorytš ilmoitti itsetietoisen varmasti.
Ystäväparkani katsahti taas levottomasti minuun, niin että käännyin jo varmuuden vuoksi hänestä poispäin. Äkkiä kuului pääkäytävän kohdalta vaunujen jyrinää, ja kaukainen hälinä ilmaisi, että talon emäntä oli palannut kotiin. Me hypähdimme kaikki nojatuoleista seisoallemme, mutta taas uusi yllätys: kuului useampien askelten ääniä, emäntä ei siis palannutkaan yksin, ja tämä alkoi jo tosiaankin tuntua hieman omituiselta, olihan hän itse määrännyt hetken. Saattoi erottaa, että joku astui huomiota herättävän nopein askelin, aivan kuin olisi juossut, eikä se voinut olla suinkaan Varvara Petrovna. Ja samalla hän jo lennähti huoneeseen hengästyneenä ja hyvin kiihtyneenä. Hänen takanansa, hieman jäljempänä ja paljon levollisemmin tulla sipsutteli Lizaveta Nikolajevna ja tämän käsipuoleen nojaten — Marja Timofejevna Lebjadkina! Vaikka olisin nähnyt tämän vain unissani, en sittenkään olisi uskonut sitä mahdolliseksi.
Voidaksemme selittää tämän odottamattoman ihmeen meidän on siirryttävä ajassa muutamia tunteja taaksepäin ja kerrottava tarkemmin siitä merkillisestä tapahtumasta, mikä sattui Varvara Petrovnalle tuomiokirkossa.
Ensinnäkin, päiväjumalanpalvelukseen oli saapunut melkein koko kaupunki, toisin sanoen seurapiirimme kerma. Tiedettiin, että kirkkoon tulisi myös ensi kerran täälläoloaikanansa nykyisen kuvernöörimme rouva. Huomautan samalla, että meillä kulki jo huhuja sellaisiakin, että tämä oli muka vapaa-ajattelija ja parilla sanalla sanoen "noita nykyaikaisten tapojen" ihmisiä. Kaikki naiset sitäpaitsi olivat tietävinään, että hänen pukunsa oli muka tällä kertaa aivan erikoisen upea ja aistikas, ja senvuoksi muidenkin naistemme puvut olivat tällä kertaa aivan erikoisen huolellisesti suunnitellut ja silmiinpistävän hienot. Varvara Petrovna yksin oli pukeutunut vaatimattomasti ja kuten tavallisesti mustiin. Niin hän oli pukeutunut kaikkina viimeksikuluneina neljän vuotena, muuta väriä enää käyttämättä. Saavuttuaan tuomiokirkkoon hän oli asettunut tavanmukaiselle paikalleen, vasemmalle puolelle ensi riviin ja livreepukuinen lakeija asetti hänen eteensä samettipieluksen polviennotkistusta varten. Sanalla sanoen kaikki oli käynyt kuten tavallisesti. Mutta tehtiinpä sentään huomio, että hän oli muka rukoillut tällä kertaa koko jumalanpalveluksen ajan aivan erikoisen hartaana. Vakuuttivatpa jotkut jälkeenpäin nähneensä, että hänellä oli muka ollut kyyneliäkin silmissä. Messu loppui viimein, ja meidän esipappimme, isä Paulus, astui esille alttarilta aloittaakseen juhlallisen saarnansa. Hänen saarnoistaan pidettiin paljon ja niille annettiin niin suuri arvo, että häntä oli suorastaan kehoitettu julkaisemaan ne, mutta siihen hän ei kuitenkaan vielä ollut suostunut. Tällä kertaa saarna oli ollut erikoisen pitkä.
Ja samoihin aikoihin, jo ennenkuin saarna oli ehtinyt edes loppua, muudan naishenkilö oli ajanut tuomiokirkon luo keveissä, vanhanmallisissa ajurinrattaissa, sellaisissa, joissa naiset eivät voi istua muuten kuin syrjittään, pidellen ajurin vyöstä kiinni, ja joissa sai rattaiden töyssäyksistä hypähdellä tuon tuostakin ilmaan kuten heinänkorsi tuulessa. Sellaisia "Iivanoita" ajelee kaduillamme joskus vielä nytkin. Pysähdytettyään ajurin tuomiokirkon nurkalle — sillä kirkon portin edusta oli jo täpö täynnä hienoja ajoneuvoja, liikuskelipa siellä santarmikin — nainen hypähti rattaista ja ojensi Iivanalle neljä kopeekkaa hopearahoissa.
— Onko se, Iivana-kulta,[23] mielestäsi vähän? — hän kysyi huomatessaan ajurin tyytymättömän irvistyksen, — mutta se on kaikki, mitä minulla on, — hän lisäsi valittavin äänin.
— Jumala kanssasi, enhän sinusta paljoja toivonutkaan. — Iivana viittasi kädellään ja katsahti naiseen kuin olisi miettinyt: "Synti olisi sortaa sinua", ja pistettyään povelleen nahkakukkaronsa nykäisi hevosta sekä ajaa huristi tiehensä lähellä odottelevien ajurien pilkallisten huomautusten saattamana. Pilkkapuheet ja ihmetys seurasi naista koko ajan, kun hän ajoneuvojen ja herrasväkeään odottelevan lakeijakunnan välitse pujottautui tuomiokirkon pääportaille. Oli todellakin syytä ihmettelyyn. Miten oli tämänkaltainen olento voinut ilmestyä kadulle? Hän oli sairaalloisen laiha ja ontui, kasvoilla oli paksulti ihojauhetta ja — maalia, pitkäkaula oli aivan paljaana, hän oli ilman pääliinaa ja ilman viittaa, vain pelkässä vanhassa, tummahkossa puvussaan. Ilma oli näet tuulinen ja kylmä, vaikka olikin kirkas syyskuun päivä. Hänellä ei ollut päähinettä minkäänlaista, ja hiukset olivat kierretyt alas niskaan pikkuruikkuselle sykkyrälle, johon oli oikealta puolen pistetty vielä silkkipaperiruusu, sellainen, joilla koristellaan palmuviikkomarkkinoilla myytäviä keruubeja. Tuollaisen keruukin, jonka otsalla oli näistä ruusuista sidottu seppel, olin nähnyt Marja Timofejevnan luona, pyhänkuvan alla, nurkassa. Päällepäätteeksi nainen hymyili veikistelevän iloisesti, vaikkakin hänen silmänsä olivat kainosti maahan luodut. Jos hän olisi tullut sekuntiakin myöhemmin, häntä ei ehkä enää olisi päästetty kirkkoon. Mutta hän ennätti vielä kuin ennättikin livahtaa sisään ja temppeliin tultuaan pujottautui toisten välistä vähitellen aivan alttarin eteen.
Vaikka saarna oli vielä kesken ja vaikka temppelin täytti yhä suunnattoman meren kaltainen kansanjoukko, joka kuunteli hiljaa ja hartaana, heitti sittenkin toinen ja taas toinen väliin uteliaan ja hämmästyneen silmäyksen äskentulleeseen. Nainen lankesi polvilleen, painoi kirkon permantoon ihojauheiset kasvonsa ja jäi siihen asentoonsa kauaksi aikaa. Luultavasti hän itki Mutta kohotettuaan päänsä ja noustuaan seisoalleen hän hyvin pian oli taas entisellään ja katseli uteliaana ympärilleen. Iloisesti ja silminnähtävästi mielissään hän antoi katseensa liukua vuorotellen kasvoista toisiin ja kirkonseinille. Erikoisen uteliaana hän tarkasteli eräitä kaupunkimme hienoja naisia, kohottautuipa paremmin nähdäkseen joskus varpaillensakin ja naurahtikin kerran itsekseen omituisesti hihittäen. Mutta saarna loppui, ja kannettiin esille pyhä risti. Kuvernöörinrouva ensimmäisenä lähestyi sitä, mutta noin kahden askelen päässä määräpaikasta hän äkkiä pysähtyi nähtävästi antaakseen tietä Varvara Petrovnalle, joka asteli jo ehkä hieman liiankin määrätietoisesti eteenpäin, aivan kuin ei olisi ollut ketään muita huomaavinansakaan. Kuvernöörinrouvan tavaton kohteliaisuus oli epäilemättä liiankin silmiinpistävä ja tavallaan hyvin viisaasti harkittu loukkaus, — siten se ainakin meillä ymmärrettiin, ja siten käsitti sen varmasti Varvara Petrovnakin, — mutta siitä huolimatta hän huomaamatta ketään, järkkymättömän arvokkaana suuteli ristiä ja kääntyi heti sen jälkeen uloskäytävälle päin. Livreepukuinen lakeija teki hänelle tietä, vaikka se jo itsestäänkin olisi hänelle avautunut. Mutta aivan pääoven kohdalla, melkein jo kirkon portailla lujasti toisiinsa likistäytynyt pieni ihmisryhmä sulki hetkeksi häneltä tien. Varvara Petrovna pysähtyi, ja samassa pujottautui ihmisten joukosta hänen luoksensa tavattoman merkillinen olento, nainen, silkkipaperiruusu päässään, ja polvistui hänen jalkoihinsa. Varvara Petrovna, joka ei vähästä säikkynyt, ei ainakaan ihmisten nähden, katsahti naiseen ankarasti.
Tahtoisin huomauttaa vain mahdollisimman lyhyesti, että vaikka Varvara Petrovna olikin viime aikoina, kuten kerrottiin, tullut hyvin säästeliääksi, jopa saidaksikin, hän saattoi sentään joskus vapautua saituudestaan, eikä hän säästellyt koskaan ainakaan silloin, kun oli kysymys hyväntekeväisyydestä. Olipa hän erään pääkaupungin hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenkin. Viimeksisattuneena nälkävuonna hän oli lähettänyt Pietariin nälkääkärsivien avustuksesta huolehtivalle keskuskomitealle viisisataa ruplaa, ja siitä puhuttiin meillä paljon. Viimeksi, aivan vähää ennen uuden kuvernöörimme virkaan nimittämistä, hän oli jo ollut perustamaisillaan naistemme keskuuteen paikallisen komitean kuvernementtimme köyhimpien synnyttäjävaimojen auttamiseksi. Meillä moitittiin häntä äänekkäästi kunnianhimoiseksi, mutta Varvara Petrovna luonteensa lujuudella ja päättäväisyydellään voitti aina kaikki vaikeudet, komitea oli jo kutsuttu kokoonkin, ja ajatus laajeni laajenemistaan suunnittelijattaren aivoissa. Hän oli jo aikeissa perustaa samanlaisen yhdistyksen Moskovaankin, josta sitten vähitellen toiminta on leviävä toivottavasti maaseudullekin. Mutta äkillinen kuvernöörin vaihdos sai koko suunnitelman raukeamaan. Väitettiin, että nykyisen kuvernöörimme rouva oli muka jo ehtinyt vieraskäynneillä mainita näistä Varvara Petrovnan aikeista sangen pisteliäästi ja, mikä pahinta, oli lausunut sangen sattuvia ja asiallisia huomautuksia mainitunlaatuisen komitea-ajatuksen epäkäytännöllisyydestä, mikä tietenkin viipymättä, vaikkakin tosin kaunisteltuna, saatettiin Varvara Petrovnan tietoon. Yksin Jumala tuntee sydämen syvyydet, mutta luulen sittenkin, että Varvara Petrovna aivan erikoisen vahingoniloisena pysähtyi vielä hetkeksi kirkon portaille antaakseen kuvernöörinrouvan sekä koko kirkkokansan mennä ohitsensa osoittaakseen näin kaikille: "Nähköön itse, miten yhdentekevää minusta on kaikki. Ajatelkoon hän minusta mitä hyvänsä ja lasketelkoon minkälaisia sukkeluuksia tahansa minun 'kunnianhimoisesta hyväntekeväisyydestäni', niin kuitenkin teen näin. Siinä sen nyt kaikki näette!"
— Mitä te tahdotte, rakkaani, anotteko jotakin' — Varvara Petrovna tarkasteli huomaavaisemmin eteensä polvistunutta anojaa. Tämä katseli häneen pelokkaana, häpeissään ja melkeinpä hartaan kunnioittavasti sekä naurahti samassa kuten äskenkin, oudosti hihittäen.
— Kuka hän oikeastaan on? Kuka hän on?
— Varvara Petrovna loi valtijatarkatseensa kysyvästi ympärilleen. Kaikki olivat ääneti.
— Te olette onneton? Tarvitsetteko apua?
— Tarvitsen… olen tullut… — "onneton" leperteli liikutuksesta värähtelevin äänin. — Tulin vain suutelemaan kättänne… — ja taas hän nauraa hihitti. Kun hän ojentautui tarttuakseen Varvara Petrovnan käteen, hänellä oli aivan sama ilme kuin lapsella, joka pyytelee hyväilyjä, mutta aivan kuin säikähtyneenä hän vetäisi äkkiä taas molemmat kätensä takaisin.
— Senkö vuoksi yksistään olette tullut?
— Varvara Petrovna hymähti myötätuntoisesti ja otti samassa esille taskustaan helmiäiskuorisen kukkaronsa sekä sieltä kymmenen ruplan paperinahan, jonka hän ojensi tuntemattomalle. Tämä otti sen vastaan. Varvara Petrovnaa nähtävästi kohtaus huvitti, sillä hän ei näyttänyt pitävän almunanojaa tavallisena kerjäläisenä.
— Katsokaahan, antoi kymmenen ruplaa, äännähti joku joukosta.
— Kätösenne, sallittehan, — "onneton" leperteli, vasemman kätensä sormien välissä tiukasti pidellen nurkasta saamaansa kymmenen ruplan seteliä, jota tuuli heilutteli. Varvara Petrovna jostakin syystä rypisti äkkiä kulmiansa ja totisena, melkeinpä ankaran näköisenä ojensi kätensä, jota polvistunut suuteli hartaana. Tämän kiitollisessa katseessa välähteli suorastaan jonkinlaista riemua. Samassa lähestyi kuvernöörinrouva ja koko muu arvoisa naisjoukko sekä muita, eräitä vanhempia arvohenkilöitä. Kuvernöörinrouvan oli väkisinkin pysähdyttävä hetkeksi syntyneeseen ahdinkoon, ja samassa pysähtyivät toisetkin.
— Tehän vapisette, onko teidän kylmä? — Varvara Petrovna huomautti samassa heittäen äkkiä yltään olkaviittansa, jonka lakeija taitavasti sieppasi lennosta käsiinsä, ja otti hartioiltaan mustan (hyvin kalliin) hartiahuivinsa sekä kääri sen omakätisesti yhä vielä polvistuneena olevan anojan paljaalle kaulalle.
— Mutta nouskaahan toki, nouskaa!
Nainen nousi nyt seisoalleen.
— Missä te asutte? Eikö tosiaankaan kukaan tiedä, missä hän asuu? — Varvara Petrovna katsahti taas kärsimättömästi ympärilleen. Mutta ihmisjoukko oli jo ennättänyt hajaantua. Hän näki vain hienonmaailman tuttaviensa kasvoja, tuttavien, jotka seurasivat näytelmää, toiset totisen ihmettelevinä, toiset taas viekkaan uteliaina, vainuten uuden häväistysjutun kehittymistä, ja kolmannet alkoivat jo hiljalleen naureskellakin.
— Luultavasti tuo on Lebjadkineja, — Varvara Petrovna sai vihdoin kysymykseensä vastauksen eräältä hyväluontoiselta mieheltä, kunnianarvoiselta kauppias Andrejevilta, jolla oli silmälasit, harmaa parta, joka oli venäläisissä kansanpukimissa ja joka piteli kädessään pyöreätä, silinterimäistä hattuansa. — Ne taitavat asua Jumalanilmestyksen kadulla.
— Lebjadkin? Filippovin talossa? Olen kuullut jotakin heistä… kiitoksia, Nikon Semjonytš mutta kuka on tuo Lebjadkin?
— Kapteeniksi mainitaan. Hän lienee lievemmin sanoen tuollainen hieman ryhditön mies. Ja tämä on kai hänen sisarkultansa. Varmaankin hän on taas salaa livistänyt kotoansa, — hän hiljensi ääntään ja katsahti merkitsevästi Varvara Petrovnaan.
— Ymmärrän ja kiitän teitä, Nikon Semjonytš. Oletteko te neiti Lebjadkina?
— En, en minä ole Lebjadkina.
— Mutta ehkä teidän veljenne kuitenkin on
Lebjadkin?
— Veljeni on Lebjadkin.
— Kas, mitä teemme? Vien teidät mukanani, rakas ystäväni, ja minun luotani teidät viedään sitten kotiinne? Tahdotteko lähteä mukaani?
— Voi, tahdon! — Neiti Lebjadkina löi ilosta kätensä yhteen.
— Täti, täti! Ottakaa minutkin mukaanne! — kajahti samassa Lizaveta Nikolajevnan ääni. On mainittava, että Lizaveta Nikolajevna oli saapunut kirkkoon kuvernöörinrouvan seurassa, kun taas Praskovja Ivanovna oli lääkärin määräystä noudattaen lähtenyt sillä aikaa ajelulle ja ottanut mukaansa seurakseen Mavriki Nikolajevitšin. Liza oli jättänyt kuvernöörinrouvan ja lähestyi nyt Varvara Petrovnaa.
— Rakas, tiedäthän, että olet aina tervetullut, mutta mitä sanoo äitisi? — aloitti Varvara Petrovna mahtipontisesti, mutta kävi äkkiä hämilleen huomatessaan Lizan kiihtyneisyyden.
— Täti, täti, tahdon välttämättä mukaanne, — sanoi Liza rukoilevasti suudellen Varvara Petrovnaa.
— Mais qu'avez vous donc, Lise! [No, mikä sinun on. Liza?] virkkoi kuvernöörinrouva ihmettelevästi.
— Voi, suokaa anteeksi, kyyhkykulta, chère cousine, tahdon tädin luo, — Liza kavahti epämieluisesti yllätetyn chère cousine'n puoleen ja suuteli tätä kaksi kertaa peräkkäin.
— Ja sanokaa maman'lle, että hän tulisi heti paikalla tädin luo minua hakemaan. Maman tahtoo itsekin aivan välttämättä, välttämättä käydä luonanne. Äsken hän puhui siitä, mutta unohdin ilmoittaa teille, — Liza laverteli, — suottehan anteeksi, Julie, ettehän suutu, chère… cousine… täti, olen valmis lähtemään.
— Jos te, täti, ette ota minua mukaanne, juoksen vaunujen perässä ja huudan täyttä kurkkua, — hän epätoivoisesti suhahti Varvara Petrovnan korvaan. Oli onni, että kukaan ei sitä kuullut. Varvara Petrovna aivan horjahti taaksepäin ja katsahti läpitunkevasti mielettömään tyttöön. Tämä katse ratkaisi kaiken. Hän päätti ottaa Lizan mukaansa, tuli mitä tuli!
— Tästä on tehtävä loppu, — häneltä purkautui. — Hyvä, otan sinut mielelläni mukaani, Liza, — hän lisäsi samassa aivan ääneensä, —; tietenkin vain siinä tapauksessa, että Julija Mihailovnalla ei ole mitään sitä vastaan, — ja avoimin katsein sekä suoran arvokkaana hän kääntyi kuvernöörinrouvan puoleen.
— Oi, eihän ole kysymystäkään siitä, etten soisi hänelle tätä huvia, etenkin kun tiedän alkoi Julija Mihailovna merkillisen ystävällisesti selitellä, — tiedän… parhaiten, miten fantastista ja itsevaltaista pikku päätä nämä hennot hartiat kannattavat. — Julija Mihailovna heitti lumoavimman silmäyksensä ja hymyili.
— Olen teille hyvin kiitollinen, — Varvara Petrovna kumarsi kohteliaasti, mutta arvokkaasti hänelle vastatessaan.
— Ja vieläkin mieluisampaa on todeta, — laverteli Julija Mihailovna kohteliaisuuksiaan aivan ihastuksissaan, oikein punastuen miellyttävässä kiihtyneisyydessään, — että vaikka Liza yleensäkin aina niin mielellään on valmis tulemaan luoksenne, häntä, tällä kertaa sitäpaitsi ohjaa niin perin kaunis, ja tahtoisinpa sanoa, ylevä tunne myötätunto… (hän katsahti "onnettomaan") ja lisäksi vielä tämä kaikki tapahtuu temppelin portailla…
— Tuo käsityksenne on vain kunniaksi teille, myönsi Varvara Petrovna suurenmoisesti. Julija Mihailovna ojensi kätensä, ja Varvara Petrovna oli heti valmis koskettamaan sitä sormillaan. Vaikutus oli erinomainen. Muutamat läsnäolevista aivan loistivat tyytyväisyydestä, ja joidenkuiden kasvoille levisi makean kehittelevä hymy.
Sanalla sanoen, koko kaupunki käsitti nyt aivan selvästi, että Julija Mihailovnalla ei suinkaan ollut mitään Varvara Petrovnaa vastaan ja että hän ei sen vuoksi ollut käymättä tämän luona vieraskäynnillä, vaan että Varvara Petrovna itse näkyi pitävän Julija Mihailovnaa "määrätyissä rajoissa", sillä Julija Mihailovna olisi kai ollut valmis vaikkapa jalan lähtemään tämän luo, jos suinkin vain olisi ollut varma, että hänet otettaisiin vastaan. Varvara Petrovnan auktoriteetti kohosi suorastaan pilviin.
— Istuutukaahan, rakkaani, — kehoitti Varvara Petrovna neiti Lebjadkinaa, kun vaunut ajoivat luo. "Onneton" kiiruhti iloisena vaunujen ovelle, josta lakeija auttoi hänet istuutumaan.
— Mitä, te onnutte? Niinkö? — Varvara Petrovna huudahti aivan säikähtyneenä ja kalpeni. (Kaikki sen huomasivat, mutta eivät ymmärtäneet syytä.)
Vaunut vierivät pois. Varvara Petrovnan kaupunkitalo sijaitsi aivan lähellä tuomiokirkkoa. Liza kertoi minulle jälkeenpäin, että neiti Lebjadkina oli nauranut hysteerisesti koko matkan, jota kesti noin kolme minuuttia, ja Varvara Petrovna oli istunut "aivan kuin johonkin magneettiseen uneen vaipuneena", Lizan kertoman mukaan.