TOINEN LUKU.

Prinssi Heikku. Naittopuuhia.

I.

Vielä oli maailmassa muudan henkilö, johon Varvara Petrovna ei ollut suinkaan vähemmän kiintynyt kuin Stepan Trofimovitšiin. Ja tuo henkilö oli hänen ainoa poikansa, Nikolai Vsevolodovitš Stavrogin. Tämän kasvattajaksihan Stepan Trofimovitš oli aikoinaan kutsuttukin. Poika oli silloin vain kahdeksan vuoden vanha, ja isä, kevytmielinen kenraali Stavrogin, eli silloin jo erossa vaimostaan, niin että lapsi sai kasvaa vain äitinsä hoivissa. Stepan Trofimovitšille me emme saa tehdä vääryyttä, hän osasi todella saada kasvattinsa kiintymään itseensä. Koko salaisuus piilikin siinä, että hän itsekin oli aivan kuin lapsi. Minuakaan ei vielä silloin ollut, ja hän taas kaipasi alinomaa todellista ystävää. Hän ei hetkeäkään epäillyt ottaa ystäväkseen tätä pikku olentoa, niin pian kuin lapsi oli kasvanut hivenenkin suuremmaksi. Kaikki kävi aivan luontevasti, eikä heidän ikäeronsa ollut ollenkaan haittana. Useammin kuin kerran hän herätteli öisin tämän kymmen- tai yksitoistavuotiaan ystävänsä yksinomaan vain vuodattaaksensa hänen nähtensä kyyneliä, joita hänen loukatut tunteensa puristivat esiin, tai ilmaistakseen hänelle jonkin kotisalaisuuden, vähääkään huomaamatta, että sellainen oli aivan sopimatonta. Ystävät heittäytyivät toistensa syliin ja itkivät molemmat. Poikanen tiesi hyvin, että äiti rakasti häntä, mutta tuskin hän itse välitti suuriakaan äidistään. Varvara Petrovna puheli harvoin poikansa kanssa, harvoin kielsi häneltä mitään, mutta hänen katseensa seurasi alinomaa tarkkaavaisena pojan askelia, ja tämän äidin katseen poika tunsi kiusallisen painostavana yllään. Muuten, mitä tulee opettamiseen ja lapsen henkiseen kehittämiseen, niin siinä suhteessa Varvara Petrovna luotti täydellisesti Stepan Trofimovitšiin. Silloin hän vielä uskoi sokeasti ystävänsä kykyihin. On hyvin luultavaa, että pedagogi lienee pannut kasvattinsa hermot hieman pilalle. Kun poika kuudennellatoista ikävuodellaan vietiin lyseoon, hän oli heiveröinen ja kalpea, omituisen hiljainen ja mietiskelevä. (Myöhemmin havaittiin, että hänellä oli aivan hämmästyttävän paljon fyysillistä voimaa.) On syytä olettaa, että ystävykset öisin eivät syleilleet toisiansa itkien vain yksinomaan pienten kotisurujen vuoksi. Stepan Trofimovitš osasi koskettaa ystävänsä sielun kaikkein herkimpiä kieliä ja osasi herättää hänessä tuon ensimmäisen epämääräisen aavistelun siitä ikuisesta, pyhästä kaipuusta, jota eräät valitut sielut, sen makeutta kerran maistettuaan, eivät enää koskaan vaihda halpaan tyytyväisyyteen. (Onpa olemassa sellaisiakin kaipauksen harrastelijoita, jotka pitävät sitä kaikkein täydellisintä tyydytystäkin arvokkaampana, siinäkin tapauksessa, että olisi mahdollista saavuttaa tyydytys.) Joka tapauksessa, oli sangen terveellistä, että opettaja ja opetuslapsi, vaikkakin myöhään, erotettiin toisistaan.

Kahtena ensimmäisenä opiskeluvuotenaan poika kävi kotona loma-ajoilla. Silloin taas, kun Varvara Petrovna ja Stepan Trofimovitš oleskelivat Pietarissa, hän oli joskus läsnä kirjallisissa illoissa, joita pidettiin hänen äitikultansa luona, ja silloin hän tarkasti kuunteli sekä teki huomioitaan. Hän puhui hyvin vähän, oli kaino ja hiljainen. Stepan Trofimovitšiin hän suhtautui yhä vieläkin hellän huomaavaisesti, mutta oli jollakin tavoin pidättyvämpi. Yleviä puheenaiheita ja entisen muistelemista hän vältti silminnähtävästi. Suoritettuaan koulun oppikurssin hän äitinsä tahtoa noudattaen antautui sotilasuralle ja pääsi pian upseeriksi erääseen huomatuimpaan kaartin ratsuväkirykmenttiin. Saatuaan ylleen sotilaspuvun hän ei käynyt tavanmukaisesti näyttämässä sitä äidilleen ja kirjoittelikin Pietarista vain ani harvoin. Rahaa Varvara Petrovna lähetti hänelle säästelemättä, huolimatta siitä, että suuren reformin jälkeen hänen tulonsa vähenivät niin, että hän ei ensi aikoina saanut puoltakaan siitä, mitä hänen maatilansa sitä ennen oli tuottanut. Hänellä oli muuten pitkäaikaisen säästäväisyyden tuloksena suurehko pääoma. Hän oli hyvin mielissään poikansa Pietarin hienoissa piireissä saavuttamasta menestyksestä. Se, mikä ei enää ollut onnistunut hänelle, se saattoi ehkä onnistua nyt nuorelle, rikkaalle upseerille, jolla oli tulevaisuus edessään. Nuori Stavrogin sai uudistetuksi sellaisiakin tuttavuuksia, joista äiti ei ollut osannut enää uneksiakaan, ja kaikkialla otettiin hänet vastaan mitä vilpittömimmin. Mutta pian alkoi kierrellä merkillisiä huhuja, jotka vihdoin tulivat Varvara Petrovnankin korville, huhuja sellaisia, että nuori mies oli muka aivan äkkiä alkanut mielettömästi kurjistella. Ei hän sanottavasti juonut eikä edes pelannut, vaan se oli jotakin vielä kauheampaa. Kerrottiin, että hänet oli vallannut jonkinlainen villi hurjapäisyys. Mainittiin yliajetuista ihmisparoista, eräästä hienoston nuoresta rouvasta, jota hän oli kohdellut mitä raaimmin oltuaan ensin hänen kanssaan hyvin läheisessä suhteessa, loukkasipa hän tätä aivan julkisestikin. Tässä kaikessa oli jo jotakin liian julkista ja likaista. Siihen vielä lisättiin, että tuo öykkäri lyöttäytyi naisten seuraan vain saadakseen heitä loukata, koska pahoinpitely juuri olikin hänen päänautintonsa. Varvara Petrovna oli järkyttynyt ja suruissaan. Stepan Trofimovitš koetti vakuuttaa hänelle, että nämä olivat vain liian runsasvivahteisesta henkisestä rakenteesta johtuvia ensimmäisiä väkivaltaisia voimanpurkauksia, että meri tyyntyy kerran ja että kaikki tämä muistutti elävästi prinssi Heikun nuoruutta, Heikun, joka kurjisteli yhdessä Falstaffin, Poinsin ja mrs. Quicklyn parissa ja jota hurjistelua Shakespeare on niin elävästi kuvannut. Varvara Petrovna ei tällä kertaa huudahtanutkaan: "Loruja, loruja", kuten hänen oli tullut tavaksi tuon tuostakin tuiskahdella viime aikoina ystävälleen, vaan kuunteli hyvin tarkkaavaisena, pyysipä vielä selittämään asian oikein juurta jaksain, otti itse esille Shakespearen ja luki mielenkiintoisen tarkkaavaisesti tuon kuolemattoman kronikan. Mutta kronikka ei häntä tyydyttänyt, eikä hän siitä löytänyt paljoakaan, mikä olisi muistuttanut kyseessäolevaa tapausta. Kuumeisesti hän odotteli vastauksia muutamiin kirjeisiinsä. Vastaukset tulivat. Pian saatiin kohtalokas uutinen: prinssi Heikolla oli ollut pari kaksintaistelua melkein yhdellä kertaa. Itse hän oli ollut kummassakin tapauksessa pääsyyllinen, toisessa kaksintaistelussa hän oli ampunut vastustajansa heti kuoliaaksi, ja toisen vastustajansa hän oli tehnyt raajarikoksi. Asia joutui oikeuden käsiteltäväksi. Oikeuden päätöksen mukaan syyllinen menetti upseerinarvonsa ja kaikki upseerin oikeudet sekä sai tavallisena sotamiehenä lähteä karkoitusmatkalle johonkin syrjäiseen jalkaväkirykmenttiin. Tätäkin pidettiin vain erikoisena armonosoituksena.

Vuonna 1863 hän vihdoin saavutti menestystä, sai kunniaristin, tuli aliupseeriksi sekä pääsi sen jälkeen pian taas upseeriksikin. Tänä aikana Varvara Petrovna oli lähettänyt pääkaupunkiin hyvinkin satakunta mitä nöyrintä armonanomusta. Näin erikoisessa tapauksessa hän katsoi soveliaaksi alentuakin. Ylennyksen saatuaan nuorukainen otti eron sotapalveluksesta, mutta ei taaskaan tullut Skvorešnikiin, vieläpä lakkasi kokonaan kirjoittamastakin äidilleen. Saatiin vihdoin syrjäteitä kuulla, että hän oleskeli taas Pietarissa, mutta entisissä seurapiireissä häntä ei otettu enää vastaan. Lopulta hän kokonaan katosi näköpiiristä. Vastaukseksi tiedusteluihin tuli tietoja, että hän piti asuntoaan hyvin merkillisten ihmisten parissa, oli tekemisissä vain Pietarin väestön hylkiöiden kanssa, oli sotkeutunut jonkinlaisten n.s. saappaattomien virkamiesten ja virkaheittojen upseerien pariin, juopporattien, jotka osasivat hienosti kärttää almua; seurusteli heidän likaisissa perheissään, vietti yöt päivät heidän pimeissä asuinpesissään ja Jumala tiesi milloin minkinlaisten syrjäkatujen pihojen perillä, joutui rappiolle, kulki risoissaan ja väitettiin, että tämä tällainen häntä juuri eniten miellyttikin. Rahoja hän ei äidiltään pyytänyt; hänellä oli oma pikku maatilansa, — muinoinen kenraali Stavroginin kyläpahainen, joka tuotti ainakin jonkin verran ja jonka hän kuulopuheiden mukaan lienee antanut vuokralle jollekulle Saksista kotoisin olevalle saksalaiselle. Viimein äiti sai rukouksillaan poikansa palaamaan luokseen, ja niin prinssi Heikku ilmestyi kaupunkiimme. Silloin minä näin hänet ensi kerran, sillä en ollut häntä koskaan aikaisemmin tavannut.

Hän oli hyvin kaunis nuorukainen, vain viidenkolmatta vuoden vanha, ja on myönnettävä, että hämmästyin hänet nähdessäni. Olin odottanut tapaavani likaisen ryysyläisen, rappioituneen juopon, joka löyhkäsi viinalle. Mutta näinkin mitä hienoimman gentlemannin, mitä koskaan olen tavannut. Hänen pukunsa oli erinomaisen hieno, ja hän käyttäytyi kuten ainakin herra, joka on tottunut mitä hienostuneimpiin käytöstapoihin. En minä yksin hämmästynyt. Koko kaupunki oli ihmeissään, sen kaikki ihmiset, jotka tietenkin olivat täysin selvillä herra Stavroginin elämäkerrasta, vieläpä sen kaikista yksityiskohdistakin, niin että oli vaikeata käsittää, mistä he oikeastaan olivat tietonsa urkkineet, ja vieläkin ihmeellisempää oli, että ainakin puoli siitä, mitä kerrottiin, oli tosiaankin totta. Kaikki naiset olivat uudesta vieraastamme aivan haltioissaan. He jakautuivat heti jyrkästi kahteen puolueeseen: toinen ryhmä jumaloi häntä, toinen vihasi verisesti; mutta kumpaisetkin ryhmät olivat aivan suunniltaan. Toisten mielenkiintoa lisäsi otaksuma, että hänen omaatuntoansa painoi kohtalokas salaisuus. Toisia miellytti taas ajatella, että hän oli murhaaja. Kuitenkin kävi pian selville, että hän oli saanut sangen hyvän kasvatuksen, omasipa jonkin verran tietojakin. Eihän meitä hämmästyttämään muuten kovin paljon tietoja tarvittukaan, mutta hän osasi tosiaankin keskustella päivän tapahtumista sangen mielenkiintoisesti ja, mikä arvokkainta, merkillisen järkevästi. Mainittakoon erikoisesti, että kaikki meikäläiset melkein ensimmäisestä päivästä lähtien pitivät häntä erittäin viisaana ja henkevänä ihmisenä. Hän ei ollut erikoisen puhelias, käyttäytyi hienosti, olematta silti teennäisen hienosteleva, oli ihmeteltävän vaatimaton, mutta samalla rohkean itsetietoisempi kuin kukaan muu kaupungissamme. Keikarimme katselivat häntä kateellisin mielin ja tunsivat olevansa hänen rinnallaan vain ilmaa. Hänen kasvonsa hämmästyttivät minua eniten. Hiukset olivat melkeinpä oudon mustat, vaaleat silmät oudon rauhalliset ja kirkkaat, kasvojen väri melkein oudon hempeä ja valkoinen, puna oudon heleä ja puhdas, hampaat kuin helmet, huulet kuin korallia,— tästä päättäen siis kuvankaunis, mutta samalla kuitenkin jollakin tavoin vastenmielinen. Sanottiin, että hänen kasvonsa muistuttivat naamaria, mutta sanottiinhan niin paljon muutakin, muun muassa, että hänellä oli muka hämmästyttävät ruumiinvoimat. Kasvultaan hän oli melkeinpä pitkä. Varvara Petrovna katseli ylpeänä poikaansa, mutta oli samalla hänestä alinomaa levoton. Hän viipyi kaupungissamme vain puolisen vuotta, jokseenkin velttona, hiljaisena, melkeinpä juronnäköisenä. Hän näyttäytyi seurassakin, moitteettomana huomaavaisesti noudattaen kuvernementtimme kaikkia seuratapoja. Isänsä puolelta hän oli kuvernöörin sukulainen ja seurusteli tämän talossa kuin läheinen omainen ainakin. Mutta kun näin oli kulunut muutamia kuukausia, peto paljastikin äkkiä kyntensä.

Samalla minun on sulkumerkeissä mainittava, että entinen kuvernöörimme, herttaisen lauhkea Ivan Osipovitš, oli luonteeltaan hieman akkamainen, vaikkakin hän oli hienoa sukua ja omasi suhteita, — mikä onkin selityksenä siihen, että hän niin kauan pysyi meillä, vaikka torjuikin aina kaikki työt luotaan. Vieraanvarainen ja kestityshaluinen kun oli, hän olisi paljon paremmin sopinut entisaikain edustuskykyiseksi aatelismieheksi kuin kuvernööriksi niin levottomina aikoina kuin nykyjään. Alinomaa kuiskailtiin kaupungissamme, että kuvernementtia ei hallinnutkaan muka hän, vaan Varvara Petrovna. Tämä oli tietenkin hyvin ilkeästi sanottu, ja olihan se muuten selvä valhe. Vähänkös meillä heidän suhteensa tuhlailtiin sukkeluuksia! Päinvastoin Varvara Petrovna oli viime aikoina alkanut johdonmukaisesti ja tietoisesti luopua johtoasemastaan, vaikka hän olikin koko seurapiirinsä suuresti kunnioittama, ja vapaaehtoisesti hän kaikkosi nyt jyrkkien rajojen sisäpuolelle, rajojen, jotka hän itse oli itselleen luonut. Kaiken etunenässä pysyttelemisen asemesta hän oli äkkiä innostunut maatilansa hoitoon, ja parissa kolmessa vuodessa saanut maatilansa tuottamaan melkein yhtä paljon, kuin se oli tuottanut aikaisemminkin. Entisten runollisten mielenpurkaustensa asemesta (matka Pietariin, aikakauslehden julkaisuyritys y.m.) hän kävi nyt saidaksi ja säästeliääksi. Karkoittipa hän Stepan Trofimovitšinkin hieman kauemmaksi luotaan, salli hänen asua erikseen ja vuokrata huoneiston muualta (mitä tämä oli häneltä muuten jo kauan kärtellyt esiintuoden asian auttamiseksi jos jonkinlaisia tekosyitä). Vähitellen Stepan Trofimovitš alkoi nimittää häntä "proosalliseksi" naiseksi tai mainitsi häntä vieläkin leikillisemmin "proosalliseksi ystäväkseen". On itsestään selvää, että tämän leikinlaskun tuli aina tapahtua erikoisen kunnioittavasti, ja tämän sukkeluuden julkilausumista varten Stepan Trofimovitš sai usein kauan etsiä sopivaa hetkeä.

Kaikki me, jotka olimme Varvara Petrovnaa lähinnä, ja erikoisesti Stepan Trofimovitš, ymmärsimme, että poikaansa hän pani viimeisen toivonsa, se oli hänen uusi lempiunelmansa. Intohimoinen kiintymys tähän poikaan oli saanut alkunsa siitä epäonnistumisesta, joka oli kohdannut tätä Pietarin seurapiireissä, ja se oli kiihtynyt entistä enemmän sinä hetkenä, jolloin pojasta tehtiin tavallinen sotamies. Tästä huolimatta hän silminnähtävästi pelkäsi poikaansa, kävi orjamaisen araksi hänen lähettyvillään. Saattoi havaita, että hänen pelkonsa kohdistui johonkin epämääräiseen ja salaperäiseen, johonkin, jota hän ei osannut edes sanoihin pukea. Salaa hän tarkasteli usein Nicolas’taan, jotakin miettien ja arvaillen… ja niin peto päästikin äkkiä kyntensä näkyviin.

II.

Prinssimme päähän pälkähti näet äkkiä tehdä erinäisille henkilöille pari aivan ennenkuulumattoman röyhkeätä kepposta. Pahinta tässä kaikessa oli, että kepposet olivat niin uudella tavalla röyhkeitä, eivät ollenkaan sellaisia, joita tavallisesti tehdään, vaan perin viheliäisiä ja poikamaisia, ja vain piru tietää, miksi ja mistä syystä hän ne oikein teki. Eräällä klubimme kunniavanhuksella, Pjotr Pavlovitš Gaganovilla, joka oli jo sangen iäkäs ja täysinpalvellut, oli aivan viaton tapa huudahdella innoissaan, sopi se sitten puheeseen tai ei: "E-ei, hyvä herra, eipäs minua niin vain vedetäkään nenästä!!" Eikä siihen kenelläkään oikeastaan olisi luullut olevan mitään muistuttamista. Mutta kerran klubissa, kun hän taas jostakin kiivastuneena singahdutti kuuluville tämän "aforisminsa" seisoen klubiherrojen parvessa (kaikki mitä arvokkainta väkeä), Nikolai Vsevolodovitš, joka seisoi syrjässä ja jota koko keskustelu ei ollenkaan liikuttanut, lähestyi Pjotr Pavlovitšia aivan äkkiarvaamatta sieppasi lujasti tämän nenän sormiensa väliin ja ennätti kuljettaa häntä näin perässään muutaman askelen salin lattiaa pitkin. Hän ei voinut olla Gaganoville mistään erikoisesti vihoissaan. Saattoihan ajatella, että tämä oli pelkkää poikamaisuutta, vaikka tietenkin anteeksiantamattoman sopimatonta. Kerrottiinpa vielä jälkeen päin, että hän tätä "leikkausta" suorittaessaan oli ollut muka mietteisiinsä vaipunut "aivan kuten äkkiä järkensä menettänyt". mutta tämä huomio tehtiin vasta jäljestä päin, sitten kun oltiin jo täysin selvillä asiasta. Kiihtyneitä kun olivat kaikki, klubiherrat muistivat vain sen, mitä seuraavana hetkenä tapahtui, silloin, kun hän oli jo varmasti taas entisellään. Hän ei näet ollenkaan hämmästynyt, vaan päinvastoin hymyili ilkeän iloisesti "tuntematta vähintäkään katumusta". Syntyi kauhea hälinä; hänet ympäröitiin. Nikolai Vsevolodovitš pyörähteli kantapäillään ja katseli ympärilleen, vastaamatta kenenkään kysymyksiin ja uteliaana tarkastellen kyselijöitä. Lopuksi hän aivan kuin uudelleen olisi vaipunut mietteisiinsä, — niin ainakin jälkeenpäin asiasta kerrottiin, — veti otsansa kurttuun, astui lujin askelin loukatun Pjotr Pavlovitšin luo ja hyvin nopeasti, silminnähtävästi harmistuneena sopersi:

— Suonette tietenkin anteeksi. En tosiaankaan ymmärrä, miksi äkkiä tunsin halua… typerää…

Anteeksipyynnön häpeämättömän kevyt sävy oli uusi loukkaus. Melu kävi yhä kovemmaksi. Nikolai Vsevolodovitš kohautti kerran olkapäitään ja lähti huoneesta.

Kaikki tämä oli sangen kömpelöä, puhumattakaan siitä, että se oli hävytön teko, tahallinen ja harkittu hävyttömyys, niinkuin ensi hetkenä tuntui, ja samalla siis tahallinen, äärimmäisen röyhkeä loukkaus koko seurapiiriämme kohtaan. Alettiin siitä, että herra Stavrogin yksimielisesti ja viipymättä erotettiin klubistamme. Sen jälkeen päätettiin klubin nimessä kääntyä kuvernöörin puoleen pyynnöllä, että pidätettäisiin (ennenkuin edes oikeuden päätös ehtisi saapua) "tuo vaarallinen rauhanhäiritsijä ja pääkaupunkilainen tappelupukari, jonka hallintovalta on haltuunne uskonut, ja siten taattaisiin kaupunkimme kunnollisille asujaimille turvallisuus sekä ehkäistäisiin mahdolliset uudet tämäntapaiset hyökkäysyritykset". Ilkeän viattomasti seurasi sitten vielä isää, että "mahtanee löytyä sentään jokin lakipykälä herra Stavrogininkin varalta". Tämä lause oli tarkoitettu nimenomaan kuvernöörille pisteliääksi huomautukseksi Varvara Petrovnasta. Kirjelmää laadittiin vahingoniloisin mielin. Kuvernööri oli pahaksi onneksi matkoilla, mutta tiedettiin hänen pian palaavan. Hän oli lähtenyt erään sangen miellyttävän, äsken leskeksi jääneen nuoren rouvan lapsen ristiäisiin. Rouva oli näet miehensä kuoltua jäänyt määrätynlaiseen tilaan. Kuvernöörin kotiintuloa odoteltaessa järjestettiin loukatun ja arvossapidetyn Pjotr Pavlovitšin kunniaksi oikeita mielenosoituksia. Syleiltiin ja suudeltiin häntä. Koko kaupunki teki vieraskäyntejä hänen luokseen. Suunnitellunpa hänen kunniakseen päivällisiäkin, keräiltiin jo listalle osanottajien nimiäkin, ja vain itse onnettoman Pjotr Pavlovitšin hartaasta pyynnöstä luovuttiin tästä ajatuksesta,— varmaankin kaikki huomasivat vihdoin itsekin, että miestä oli sittenkin kerta kaikkiansa vedetty nenästä, eikä siinä siis ollut oikeastaan mitään erikoista juhlimisen syytä.

Mutta miten tämä kaikki oikeastaan oli mahdollista? Miten saattoi tällaista tapahtua? Erikoisesti merkillepantava on se seikka, että ainoankaan ihmisen mieleen koko kaupungissamme ei juolahtanut, että tämä mieletön teko olisi ollut hulluutta. Pidettiin siis mahdollisena, että Nikolai Vsevolodovitš selväjärkisenäkin saattoi tehdä tämäntapaisia tekoja. Omasta puolestani en ymmärrä tätä sittenkään, vaikka aivan pian tapahtui jotakin, joka oli omiaan selittämään koko asian ja joka sovitti kokonaan mielet. Voin lisätä vielä, että neljä vuotta tapahtuman jälkeen, tavatessani Nikolai Vsevolodovitšin ja yrittäessäni varovasti kysellä häneltä itseltään tuosta klubikohtauksesta, hän vastasi minulle kulmat kurtussa: "En tosiaankaan ollut silloin aivan terve." Mutta on turhaa kiiruhtaa kertomaan sitä, mistä ehtii kuulla vielä myöhemminkin.

Merkillistä oli myös se vihanpurkaus, joka syntyi tätä "rauhanhäiritsijää" ja "pääkaupunkilaista tappelupukaria" kohtaan. Tahdottiin välttämättä väittää, että hävytön teko oli harkittu ja aiottu loukkaukseksi kaupunkimme seurapiireille, Hän ei tälle teollensa saanut tosiaankaan ainoatakaan puolustajaa, vaan nostatti yhdellä kertaa kaikki vihamiehikseen. Ja minkä vuoksi? Aivan viimeiseen asti hän ei ollut kertaakaan riidellyt eikä loukannut ketään, ja kohtelias hän oli ollut aina aivan kuten suoraan muotilehdestä leikattu kavaljeeri, sillä erotuksella vain, että hän osasi puhua. Luulenpa, että hänen ylpeytensä herätti vihaa. Meidän naisemmekin, jotka olivat alkaneet jumaloimalla häntä, pauhasivat nyt häntä vastaan vielä enemmän kuin miehet.

Varvara Petrovna kävi kauhusta sanattomaksi. Myöhemmin hän tunnusti Stepan Trofimovitšille, että kaiken tämän hän oli jo edeltäkäsin "aavistanut", oli odottanut koko tämän puolen vuoden ajan, jok'ikinen päivä, jotakin aivan tämäntapaista, mikä äidin tunnustukseksi on sangen merkillistä. — "Nyt se alkaa!" hän ajatteli kauhusta vapisten. Seuraavana päivänä tuon klubissa sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen hän ryhtyi varovaisesti, mutta päättäväisesti keskusteluihin poikansa kanssa, mutta vapisi aivan, raukka, päättäväisyydestään huolimatta. Koko yönä hän ei ollut yhtään nukkunut, ja jo varhain aamulla hän oli käynyt neuvottelemassa Stepan Trofimovitšin kanssa, olipa itkenytkin hänen luonaan, mitä ei vielä koskaan ennen ollut toisten läsnäollessa tapahtunut. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että Nicolas olisi sanonut jotakin hänelle, olisi antautunut keskusteluun. Nicolas oli kohdellut äitiään aina yhtä kohteliaasti ja kunnioittavasti, ja niin hän nytkin kuunteli tätä jonkin hetken kulmat kurtussa ja totisena, mutta nousi sitten äkkiä sanaakaan sanomatta, suuteli äitinsä kättä ja lähti pois. Ja jo samaksi illaksi ehti kypsyä vielä toinenkin häväistysjuttu, vaikkakin edellistä heikompi ja paljon tavallisempi, mutta siitä huolimatta tämä sai kaupunkimme jo ennestään perin suotuisassa maaperässä hälinän yhä vain kasvamaan.

Asiaan sekaantui nyt ystävämme Liputin. Hän oli tullut Nikolai Vsevolodovitšin luo aivan heti sen jälkeen, kun tämä oli keskustellut äitinsä kanssa, ja pyysi pyytämällä Nikolai Vsevolodovitšia kunnioittamaan läsnäolollaan hänen kutsujaan vielä samana iltana, hänen vaimonsa syntymäpäivän johdosta. Varvara Petrovna oli kauan vapisten huomannut Nikolai Vsevolodovitšin noudattavan tuttaviensa valitsemisessa perin alhaista suuntaa, mutta ei ollut koskaan uskaltanut hänelle tästä huomauttaa. Tämä oli hankkinut muitakin tuttavuuksia tästä seurapiirimme kolmannenasteen kerroksesta, vieläpä tätäkin alemmista piireistä, — hänellä kun näet oli kerran sellaiseen taipumusta. Liputinin kodissa hän ei vielä ollut koskaan käynyt, vaikka olikin tämän usein tavannut. Hän arvasi heti, että Liputin kutsui nyt hänet luokseen eilisen klubitapahtuman vuoksi, sillä seudun ainoana liberaalina tämä oli jutusta riemuissaan ja uskoi vilpittömästi, että se olikin ainoa oikea tapa kohdella klubivanhuksia ja että tämä vasta olikin oivallista! Nikolai Vsevolodovitš naurahti ja lupasi tulla.

Vieraita oli saapunut kosolti. Ei tosin komeata, mutta hauskaa väkeä. Itsekäs ja kateellinen Liputin kutsui luokseen vieraita kaikkiaan vain noin kerran vuodessa, mutta näillä kerroilla olikin sitten hänen saituutensa aivan kuin poispuhallettu. Kaikkein arvokkain vieras, Stepan Trofimovitš, oli sairauden takia estynyt saapumasta. Tarjottiin teetä, voileipäpöytä oli täpö täynnä, samoin oli viinaa viljalti. Korttia pelattiin kolmen pöydän ääressä, ja nuoriso oli illallista odotellessaan alkanut karkeloida pianon säestyksin. Nikolai Vsevolodovitš vei karkeloon mme Liputinan, joka oli hyvin sievä rouva ja niin kaino, että karahti tulipunaiseksi Nikolai Vsevolodovitšin häntä lähestyessä. Nikolai Vsevolodovitš vei hänet pari kertaa huoneen ympäri, istahti sen jälkeen hänen viereensä nauratellakseen rouvaa kujeillaan. Huomatessaan, kuinka sievä rouva Liputina oli nauraessaan, hän äkkiä kaikkien vieraiden läsnäollessa sieppasi tätä vyötäisistä ja suuteli makeasti kolmisen kertaa peräkkäin suulle. Säikähtänyt naisparka kadotti tajuntansa. Nikolai Vsevolodovitš otti hattunsa ja lähestyi rouvan puolisoa, joka yleisessä hämmingissä oli jäänyt hämillään seisomaan keskelle lattiaa. Katsahtaessaan tähän Stavrogin joutui samoin hämilleen ja murahti ohimennen: "Älkää suuttuko", ja lähti pois. Liputin juoksi hänen perässään eteiseen, auttoi itse hänelle turkit ylle ja saattoi kumarrellen vieraan portaille. Mutta jo seuraavana päivänä sukeusi huvittava lisäys tähän verraten viattomaan tapahtumaan, lisäys, joka Liputinille tuotti arvonantoa ja jota hän myöhemmin osasi käyttää perin pohjin hyödykseen.

Noin kello kymmeneltä seuraavana aamuna rouva Stavroginan asuntoon ilmestyi Liputinin palvelijatar, Agafja, liukaskielinen, reipas, punaposkinen; kolmikymmenvuotias eukkonen, jolla oli kuuleman mukaan asiata Nikolai Vsevolodovitšille. Hän tahtoi välttämättä tavata "heidät itsensä".

Nikolai Vsevolodovitšin päätä pakotti, mutta hän lähti kuitenkin huoneestaan. Varvara Petrovna oli läsnä, kun Agafja kertoi herransa terveiset.

— Sergei Vasiljevitš (s.o. Liputin),— aloitti Agafja, jonka kieli helähteli kuin poronkello, — käski ensinnäkin sanoa teille parhaimmat terveisensä sekä kysyä, miten olette suvainnut nukkua eilisen jälkeen ja miten edelleen voitte, kaiken tuon eilisen jälkeen?

Nikolai Vsevolodovitš hymähti.

— Tervehdä ja kiitä häntä. Kerro myös herrallesi, Agafja, minun sanoneen, että hän on viisain mies koko kaupungissamme.

— Siihen vastaukseksi käskivät he sanoa, — vastasi Agafja vielä rohkeammin,— että he tietävät sen varsin hyvin sanomattakin, ja sitä samaa Herran lahjaa toivovat myös teille.

— Kas! Mistä hän saattoi edeltäkäsin arvata, mitä sinulle sanoisin?

— Sitäpä en arvaa. Millä konstilla lienevätkään saaneet sen tietää. Mutta sen tiedän vain, että tuskin olin päässyt kadun kulmaan, kun äkkäsin, että Sergei Vasiljevitš juoksi perässäni lakitta päin huutaen: "Sinä", — niin hän sanoi, — "Agafjuškani, jos herra siellä epätoivoissaan virkkaa sinulle: 'Sano herrallesi, että hän on viisain mies koko kaupungissamme', — niin äläpä unohda vastata hänelle siihen: 'Sen me varsin hyvin tiedämme itsekin, ja sitä samaa Herran lahjaa toivomme teillekin, hyvä herra!'"

III.

Viimein itse kuvernöörin oli puututtava asiaan. Herttainen ja lauhkea Ivan Osipovitšimme oli tullut hieman neuvottomaksi, kun hän kotiin palattuaan oli lukenut klubiherrojen vihaa puhkuvan valituksen. Hänen olisi epäilemättä ollut ryhdyttävä jonkinlaisiin toimenpiteisiin, mutta vieraanvarainen ukkopahanen näytti hieman pelkäävän nuorta sukulaistaan. Lopulta hän kuitenkin suostui taivuttamaan Nikolai Vsevolodovitšin esittämään anteeksipyyntönsä klubin jäsenille sekä itse loukatulle, mutta vain tyydyttävän alentuvasti, ja jos Nikolai Vsevolodovitš niin suvaitsi, hän sai tehdä sen kirjeellisesti. Hän lupasi myös sen jälkeen suostutella Nikolai Vsevolodovitšia lähtemään matkoille, esimerkiksi opintomatkalle Italiaan tai jonnekin muualle, ylipäänsä ulkomaille. Salissa, jonne hän tuli puhuttelemaan Nikolai Vsevolodovitšia (muina aikoina Nikolai Vsevolodovitš oli liikkunut talossa sukulaisen oikeudella huoneesta huoneeseen itse haeskellen talonväkeä), nurkkapöydän ääressä aukoi jonkinlaisia kääröjä hyvinkasvatettu nuori virkamies Aljoša Teljatnikov, joka oli kuin talon omaa väkeä, ja seuraavaan huoneeseen, salia lähinnä olevan ikkunan ääreen oli asettunut matkoiltaan meille poikennut terve ja lihava eversti, muudan Ivan Osipovitšin hyvä ystävä ja entinen virkatoveri, joka luki Golosia tietenkin vähääkään välittämättä siitä, mitä salissa tapahtui, istuipa vielä selinkin saliin päin. Ivan Osipovitš aloitti keskustelun koskettelematta ensin ollenkaan pääasiaa, puhui melkein kuiskaamalla ja takertui tuon tuostakin epävarmana sanoihinsa. Nicolas oli hyvin epäkohteliaan näköinen, ei ollenkaan kuten talon sukulainen. Hän kuunteli Ivan Osipovitšia kalpeana, silmät maahan luotuina ja kulmakarvat rypyssä, aivan kuin samalla olisi yrittänyt voittaa jotakin ankaraa kipua.

— Teillä on hyvä ja jalo sydän, Nicolas, virkkoi ukko muun muassa, — te olette hyvin sivistynyt, olette liikkunut hienoimmissa piireissä ja olette käyttäytynyt täälläkin tähän saakka aivan mallikelpoisesti, mikä onkin ollut omiaan rauhoittamaan meille kaikille niin kalliin äitikultanne sydäntä… Mutta nyt alkaa kaikki saada mitä salaperäisimmän ja meille kaikki niin peräti vaarallisen värityksen. Puhun teille perheystävänä, kuten kokenut ja läheinen omainen, joka rakastaa teitä vilpittömästi ja jonka puheista ette saa suuttua… Sanokaapa, mikä teidät oikeastaan saa tämmöisiin hurjiin tekoihin, joilla ei enää ole mittaa eikä määrää! Mitä nuo mielijohteet oikeastaan merkitsevät? Tehän liikutte aivan kuin houreissa.

Nicolas kuunteli silminnähtävästi harmistuneena ja kärsimättömänä. Äkkiä välähti hänen katseessaan jotakin viekasta ja pilkallista.

— Ehkä sanon teille, mikä saa minut sellaiseen, — hän virkahti yrmeänä katsahdettuaan ensin ympärilleen ja kumartui samassa Ivan Osipovitšin korvan juureen. Hyvinkasvatettu Aljoša Teljatnikov siirtyi vieläkin kolme askelta ikkunaan päin, ja eversti yskähti Golosinsa takaa. Ivan Osipovitš kallisti kiireesti ja luottavaisena korvansa Nikolai Vsevolodovitšin puoleen, hän oli näet äärimmäisen utelias. Mutta silloin tapahtui jotakin aivan kerrassaan mahdotonta, vaikka toiselta puolen se, mitä nyt tapahtui, oli eräässä suhteessa myös mitä parhain todistus siitä, miten asia oikeastaan oli. Ukkopaha tunsi äkkiä, miten Nicolas, sen sijaan, että olisi kuiskannut hänen korvaansa jonkin mielenkiintoisen salaisuuden, tarttuikin hampaillaan hänen korvansa yläosaan ja puraisi sitä jokseenkin lujasti. Ivan Osipovitšin henkeä salpasi, ja hän alkoi vapista.

— Nicolas, onko tämä olevinaan leikkiä, ulvahti ukko aivan muuttuneella äänellä.

Aljoša ja eversti eivät ymmärtäneet yhtään, mistä oli kysymys. He eivät paikoiltaan niin tarkkaan voineet nähdäkään, ja heistä näytti todellakin siitä, että Nikolai Vsevolodovitš kuiskaili jotakin Ivan Osipovitšin korvaan. Mutta ukonepätoivoisesti vääristyneet kasvot saivat vihdoin heidän levottomuutensa hereille. He katsahtivat silmät pyöreinä toisiinsa epäröiden, olisiko heidän jo mentävä avuksi, niinkuin sovittu oli, vai olisiko vieläkin odotettava. Nicolas varmaankin huomasi heidän epäröimisensä, sillä hän puristi korvaa hampaissaan kuin uhalla yhä lujemmin.

— Nicolas, Nicolas! — uhri valitti uudelleen. — Leikittelet, mutta riittää jo… rii-ii-ttää…

Vielä silmänräpäys, ja tuo raukka olisi varmasti säikähdyksestä kuollut, mutta julmuri armahti häntä ja päästi korvan irti. Tätä kuoleman tuskaa kesti varmasti kokonaisen minuutin ajan, ja sen jälkeen ukko sai jonkinlaisen kohtauksen. Mutta ei ollut kulunut puoltakaan tuntia tapahtumasta, kun Nicolas vangittiin ja vietiin toistaiseksi päävartioon, jossa hänet teljettiin yksityiseen koppiin, ja ovelle asetettiin erikoinen vartiosotilas. Toimenpide oli tosin ankara, mutta lauhkea päällikkömme oli niin suuttunut, että uskalsi ottaa vastatakseen kaikesta Varvara Petrovnankin uhalla. Mainittu rouva kiiruhti heti hyvin suuttuneena kuvernöörin luo ottamaan asiasta selvää, mutta häntä ei otettu ollenkaan vastaan, mikä kaupungissamme herätti mitä suurinta huomiota. Nousematta edes vaunuista hän sai niine hyvineen kääntyä takaisin eikä tahtonut oikein itsekään uskoa, että hänelle oli voinut näin käydä.

Viimein selvisi kaikki aivan itsestään. Kello kahdelta yöllä oli pidätetty, joka tähän asti oli ollut ihmeellisen rauhallinen, olipa nukahtanutkin, tullut äkkiä levottomaksi ja saanut aivan kuin yliluonnolliset voimat, oli lyönyt nyrkillään oveensa, minkä jaksoi, riuhtaissut irti ovessa olevan näköluukun, raastanut irti rautaristikon Ja särkenyt lasin satuttaen siihen pahoin kätensä, kun päivystäjäupseeri sotilaineen ja avaimineen saapui luo sekä käski avata vankikopin oven päästäkseen käsiksi hurjistuneeseen vankiin ja sitoakseen hänet, huomattiinkin, että tämä oli saanut pahan raivohulluuskohtauksen, ja silloin vanki vietiin kiireesti äitinsä luo. Tämä tapaus selvitti kaiken. Kaikki kolme lääkäriämme olivat sitä mieltä, että potilas oli saattanut hourailla jo kolme päivää sitten, vaikka hän näennäisesti olikin tunnoissaan, osasipa vielä viekastellakin. Täydessä järjessään hän missään tapauksessa ei voinut olla enää pitkiin aikoihin, eikä hän nähtävästi enää itse ohjannut tahtoaan, mikä sittemmin tulikin selvästi todistetuksi. Liputin oli siis ensimmäisenä arvannut asian oikean laidan. Ivan Osipovitš, hieno ja tunteellinen kun oli, nolostui aikalailla. Huvittavinta oli, että hänkin siis oli pitänyt mahdollisena, että Nikolai Vsevolodovitš täysijärkisenäkin saattoi tehdä mitä hourupäisimpiä tekoja. Klubissa hävettiin ja ihmeteltiin, miten ei oltu huomattu aikaisemmin "elefanttia" ja miten oli laiminlyöty etsimästä ainoata luonnollista selitystä kaikkiin ihmeisiin. Oli sentään sellaisiakin, jotka suhtautuivat tapahtumaan hieman epäluuloisesti, mutta sellaiset eivät kauan jaksaneet pitää puoliansa.

Nicolas sai olla vuoteen omana runsaasti kahden kuukauden ajan. Lääkärien neuvotteluun tuli muudan kuuluisa lääkäri aina Moskovasta asti. Koko kaupunki teki osanottokäyntejä Varvara Petrovnan luo. Hän suvaitsi suoda anteeksiantonsa. Kun Nicolas kevätpuolella täysin toipui ja suostui vähääkään vastaanpanematta lähtemään Italiaan, hän kävi äitinsä pyynnöstä sanomassa jäähyväiset meille kaikille vuorotellen, Pyytäen samalla anteeksi käytöstään siellä, missä se oli tarpeellista. Klubissa tiedettiin, että hänellä ohi ollut Pjotr Pavlovitš Gaganovinkin kanssa mitä vilpittömin keskustelu tämän kodissa, ja Pjotr Pavlovitš oli ollut varsin tyytyväinen käyntiin. Vieraissa Nicolas oli ollut hyvin totinen, melkeinpä juro. Hän sai kaikkialla mitä sydämellisimmän vastaanoton. Mutta kaikki tunsivat olevansa jostakin syystä aivan kuin häpeissään ja olivat varsin tyytyväisiä, että hän aikoi Italiaan. Ivan Osipovitškin suorastaan itki, mutta ei sentään edes hyvästellessäkään, merkillistä kyllä, suostunut enää syleilemään sukulaistaan. Jotkut meikäläisistä jäivät sittenkin siihen luuloon, että roisto oli pitänyt meitä vain pilkkanaan ja että sairaus — no niin, se oli jotakin, joka ei ollenkaan kuulunut tähän.

Nikolai Vsevolodovitš pistäysi Liputininkin luona.

— Sanokaapa, — hän kysäisi, — miten saatoitte arvata edeltäkäsin minun mainitsevan viisaudestanne ja miten osasitte jo siltä varalta neuvoa Agafjaa vastaamaan?

— Katsokaahan, — Liputin nauroi, — pidänhän teitä viisaana ja saatoin siis myös arvata jo ennakolta viisaan miehen vastauksenkin.

— Se on sittenkin omituinen sattuma. Mutta sallikaahan minun kysyä, pidittekö te minua, lähettäessänne luokseni Agafjan, täysijärkisenä vai hulluna?

— Viisaimpana ja täysijärkisimpänä ihmisenä, mitä kuvitella saattaa; olin vain olevinani sitä mieltä, että uskon mielipuolisuuteenne… Mutta arvasittehan tekin heti minun ajatukseni ja lähetitte vakuudeksi siitä Agafjan mukana minulle viisauden patentin.

— Mutta tässä te erehdyitte… Minä olin tosiaankin sairas… — Nikolai Vsevolodovitš puhui puoliääneen silmäkulmat rypyssä. — Luuletteko tosiaankin, — hän huudahti äkkiä, — että saattaisin täysijärkisenä hyökätä ihmisten kimppuun? Miksi tekisin sellaista?

Liputin kyyristyi kokoon osaamatta vastata mitään. Nicolas kalpeni, tai ainakin Liputinista näytti siltä.

— Teidän ajatustapanne on kerrassaan huvittava,— Nicolas jatkoi, — ja mitä Agafjaan tulee, niin ymmärtääkseni lähetitte hänet vain sanomaan minulle suorat sanat.

— Enhän voinut haastaa teitä kaksintaisteluunkaan.

— Niin, todellakin! Olen kuullut jotakin sentapaista, että te ette muka oikein pidä kaksintaisteluista.

— Suotta on yrittää istuttaa ranskalaisia tapoja meidän maaperäämme.

— Oletteko olevinanne kansallismielinen?

Liputin kyyristyi yhä enemmän kokoon.

— Aha-a! Mutta mitä tämä on? — Nicolas huudahti äkkiä huomatessaan aivan kuin tahallaan näytteille asetetun nidoksen Considérant'ia. — Tehän taidattekin olla vähän niin kuin fourieristi? No sehän tästä vielä puuttuisi! Eikös tämä sitten ole ranskalaisuutta, jota yritetään istuttaa maaperäämme?

— Ei, se ei ole pelkästään ranskalaista, — huudahti Liputin hypähtäen pystyyn merkillisen uhkaavana. — Se ei ole ranskaa, se on kansainvälistä, yleisinhimillistä kieltä. Se on kansainvälisen, yleisinhimillisen sekä sosiaalisen tasavallan ja harmonian kieltä eikä suinkaan enää yksinomaan ranskaa.

Hyi piru, eihän sellaista kieltä ole olemassakaan! — Nicolas nauroi.

Joskus voi jokin itsessään aivan tyhjänpäiväinen seikka hämmästyttää meitä ja painua mieleemme pitkiksi ajoiksi. Herra Stavrogmista puhumme seuraavassa vielä paljonkin, mutta tahtoisin tässä erikoisesti huomauttaa vain jonkinlaisena kuriositeettina, että kaikista niistä vaikutelmista, joita hän sai oleskellessaan kaupungissamme, hänen mieleensä painui räikeimmin tuon vähäpätöisen, kavalan, alhaisen, melkeinpä hänestä voisi sanoa niinkin, Liputinin persoona. Tuo mustasukkainen kuvernementin pikkuvirkamies ja raaka kotityranni, kitsastelija ja koronkiskuri, joka sulki lukkojen taakse päivällistähteet ja kynttilänpätkätkin, oli samalla innokas Jumala ties minkä "sosiaalisen harmonian" lahkolainen, joka öisin saattoi vaipua fantastisiin kuvitteluihin tulevaisuuden falanstereista. Uskoipa hän vielä kaiken lisäksi, että nämä hänen kuvitelmansa saattoivat toteutua erikoisesti juuri Venäjällä, vieläpä juuri meidän kuvernementissamme, ja tähän hän uskoi yhtä hartaasti kuin omaan olemassaoloonsa. Hän uskoi todellakin, että kaikki tämä kävisi päinsä siellä, missä hän itse säästöillään oli saanut "sievän talon" pystyyn ja ottanut toisen vaimonsa mukana tämän vanhemmilta sievoiset myötäjäiset. Tämä oli hänen mielestään mahdollista siellä, missä saattoi kulkea sata virstaa puoleen sekä toiseen tapaamatta juuri ainoatakaan ihmistä, joka edes jossakin määrin, edes sen verran kuin hän itse, olisi muistuttanut tulevaista "kansainvälisen, yleisinhimillisen sekä sosiaalisen tasavallan ja harmonian" jäsentä.

— Jumala sen tietää, mistä noita tuollaisiakin oikein sikiää? — ajatteli Nicolas usein jälkeenpäin ihmeissään muistellessaan niin odottamatta keksimäänsä fourieristia.

IV.

Prinssimme viipyi matkoillaan neljättä vuotta, ja sillä aikaa hänet kaupungissamme melkein kokonaan unohdettiin. Stepan Trofimovitšilta me tosin kuulimme, että hän oli matkustellut Euroopan ristiin ja rastiin, olipa käynyt Egyptissäkin poiketen sieltä myös Jerusalemiin. Sitten hän oli lyöttäytynyt johonkin Islantiin aikovaan retkikuntaan ja oli todella käynytkin Islannissa. Kerrottiinpa vielä hänen seuranneen luentoja jossakin saksalaisessa yliopistossa. Äidilleen hän kirjoitti harvoin, pari kirjettä vuodessa, joskus ei sitäkään. Mutta Varvara Petrovna ei tästä suuttunut eikä loukkaantunut. Hän oli nöyrästi alistunut siihen uuteen suhdemuotoon, joka oli syntynyt hänen ja pojan välille heidän viimeisen yhdessäolonsa aikana, mutta tästä huolimatta hän lakkaamatta ajatteli Nicolastansa ja rakenteli haaveellisia tuulentupiansa hänen tulevaisuudestaan. Tulevaisuudenhaaveitaan enemmän kuin huoliansakaan hän ei ilmaissut kenellekään. Olipa kuin hän olisi vetäytynyt kauemmaksi Stepan Trofimovitšistakin. Hänellä oli kaikesta päättäen omat suunnitelmansa. Päivä päivältä hän kävi yhä saidemmaksi, alkoi oikein säästämällä säästää ja oli Stepan Trofimovitšin peliveloista erikoisesti äkeissään.

Viimein hän tämän vuoden huhtikuulla sai kirjeen Pariisista, kenraalitar Praskovja Ivanovna Drozdovalta, lapsuutensa ystävältä. Kirjeessään Praskovja Ivanovna ilmoitti, — Varvara Petrovna ei ollut tavannut ystäväänsä kahdeksaan vuoteen eikä ollut koko tänä aikana hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä,— että Nikolai Vsevolodovitš oli alkanut seurustella hyvin läheisesti hänen kodissaan ja että hänestä oli tullut etenkin hänen ainoan tyttärensä, Lizan, hyvä ystävä. Nuori mies aikoi kesällä lähteä heidän mukaansa Sveitsiinkin, Vernex-Montreux'hön, vaikka häntä kohdeltiin aivan kuin perheen jäsentä myös kreivi K:n perheessä (hyvin huomattu pietarilainen perhe), väittivätpä jotkut hänen suorastaan asuvan tuon perheen kodissa. Kirje oli tosin lyhyt, mutta rivien välistä saattoi selvästi lukea, missä tarkoituksessa se oli lähetetty, vaikkakaan se ei sisältänyt muuta kuin mitä edellä on mainittu. Ehtimättä harkita asiaa sen enemmän Varvara Petrovna sieppasi mukaansa kasvattinsa Dašan (Šatovin sisaren) ja ajaa hurahdutti huhtikuun puolivälissä suoraa päätä Pariisiin ja sitten Sveitsiin. Heinäkuussa hän palasi sieltä yksin kotiin. Dašan hän oli jättänyt Drozdoveille, joiden oli määrä hänen ilmoituksensa mukaan saapua kaupunkiimme elokuun lopulla.

Drozdovit olivat samoin kuin Stavroginitkin kuvernementtimme tilanomistajia, mutta kenraali Ivan Ivanovitšin virka Pietarissa (hän oli ollut myös Varvara Petrovnan hyvä ystävä ja hänen miehensä virkatoveri) oli estänyt hänen perhettäänkin käymästä katsomassa heidän suurenmoista maatilaansa. Kenraalin kuoltua viime vuonna surussaan lohduttumaton Praskovja Ivanovna päätti lähteä tyttärineen ulkomaille kokeilemaan viinirypälehoitoa, ja senvuoksihan hän alkoikin kesän loppupuoliskolla Vernex-Montreux'hön. Kotimaahansa palattuaan hän oli päättänyt asettua ainaisesti asumaan kuvernementtiimme. Hänellä oli myös iso kaupunkitalo, joka useita vuosia oli ollut tyhjillään, ikkunat kiinninaulattuma. Drozdovit olivat rikkaita ihmisiä. Praskovja Ivanovna, ensimmäisessä avioliitossaan rouva Tušina, oli samoin kuin hänen opistotoverinsa Varvara Petrovnakin erään entisaikain viinaverojen vuokraajan tytär ja oli naimisiin mennessään saanut myötäjäiset. Täysinpalvellut aliratsumestari Tušin oli itsekin ollut jokseenkin varakas, vieläpä jossakin määrin lahjakaskin. Kuoltuaan hän jätti jälkeensä suuren omaisuuden, jonka yksinperijäksi tuli hänen ainoa tyttärensä, seitsenvuotias Liza. Nyt kun Lizaveta Nikolajevna oli jo lähes kahdenkolmattavuotias, hän hyvinkin omisti parisen sataa tuhatta pelkkiä omia rahojaan, puhumattakaan siitä omaisuudesta, jonka hän kerran oli perivä äitinsä jälkeen, tälle kun ei toisesta avioliitosta ollut jäänyt ainoatakaan lasta. Varvara Petrovna oli nähtävästi hyvin tyytyväinen matkaansa. Hän oli näet mielestään saanut keskustelunsa Praskovja Ivanovnan kanssa sujumaan varsin hyvin, ja heti matkalta palattuaan hän kertoi kaiken Stepan Trofimovitšille, vieläpä oli tavallista avomielisempikin, mitä ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin.

— Eläköön! — huudahti Stepan Trofimovitš ja napsahdutti sormiaan.

Hän oli ihastuksesta suorastaan hurmaantunut, etenkin sen vuoksi, että hän ystävästään erossa ollessaan oli ollut niin perin masentunut. Ulkomaille lähtiessään Varvara Petrovna ei ollut sanonut hänelle edes kunnolla jäähyväisiä eikä ollut maininnut sanaakaan suunnitelmistaan "tuolle akalle" peläten, että tämä ei ehkä olisi jaksanut pitää suutaan kiinni. Sitäpaitsi Varvara Petrovna oli silloin parhaillaan ollut äkeissään erään huomattavan suuren pelihäviön vuoksi, joka äkkiarvaamatta oli paljastunut. Mutta jo Sveitsissä hänen sydämensä oli heltynyt, ja kotiin palattuaan hän päätti taas ottaa armoihinsa hylätyn ystävänsä. Hän tahtoi sovittaa kovuutensa, sillä kova hän oli ollut, ehkä jo hieman liikaakin. Äkillinen ja salaperäinen matka oli katkeroittanut syvästi Stepan Trofimovitšin herkkää mieltä. Varvara Petrovnan ollessa matkoilla hänelle sattui aivan kuin tahallisesti vielä muitakin ikävyyksiä. Häntä oli jo kauan painanut eräs sangen tärkeä raha-asia, joka ei ilman Varvara Petrovnan apua ollut mitenkään järjestettävissä. Kaiken lisäksi loppui vielä tämän vuoden toukokuussa hyvän ja lauhkean Ivan Osipovitšimme kuvernöörinä-olo. Hän joutui meiltä pois jonkinlaisten selkkausten vuoksi. Uuden kuvernöörimme Andrei Antonovitš von Lembken virkaanastuminen sattui myös Varvara Petrovnan ulkomailla ollessa, ja kuvernöörin vaihdos vaikutti koko kuvernementtimme väestöön niin, että se alkoi suhtautua Varvara Petrovnaankin aivan uudella tavalla, mikä ulottui myös Stepan Trofimovitšiin. Herkkänä kuulostellen hän oli ehtinyt tehdä jo eräitä ikäviä, vaikkakin sangen kallisarvoisia huomioita, ja tuntui siltä, että hän kovasti pelkäsi ilman Varvara Petrovnaa. Levottomuudessaan hän epäili, että hänestä oli ehkä jo kanneltu uudelle kuvernöörille, niinkuin ainakin "vaarallisesta" henkilöstä. Hän sai tietää varmalta taholta, että eräät kaupunkimme rouvat olivat päättäneet olla vastaamatta Varvara Petrovnan vieraskäynteihin. Tulevan kuvernöörimme puolisosta (jonka oli määrä saapua luoksemme vasta syksypuoleen) kerrottiin, että hän oli tosin ylpeänpuoleinen, mutta kuitenkin "todellinen aristokraatti" eikä mikään sellainen kuin "meidän vaivainen Varvara Petrovna". Jostakin oli saatu tietää, vieläpä aivan varmasti, että uusi kuvernöörinrouva ja Varvara Petrovna olivat jo kerran ennen tavanneet toisensa suurmaailmassa, että he sen jälkeen olivat eronneet vihassa ja että jo pelkkä rouva von Lembken nimenkin mainitseminen vaikutti muka huonosti Varvara Petrovnaan. Mutta Varvara Petrovnan reipas ja voitonvarma olemus sekä se halveksiva välinpitämättömyys, jolla hän kuunteli rouviemme lausumia mielipiteitä hänestä itsestään sekä koko seurapiirimme hermostuneisuudesta, reipastutti kokonaan Stepan Trofimovitšin masentuneen mielen ja sai hänet samassa silmänräpäyksessä hyvälle tuulelle. Erikoisen iloisen ja mielistelevän humoristisesti hän alkoi heti kuvailla uuden kuvernöörin virkaanastujaisia.

‒ Te, excellente amie, tiedätte epäilemättä hyvin, — Stepan Trofimovitš venytteli sanojaan hienostelevaan tapaansa, — millainen on venäläinen hallintovirkamies yleisesti puhuen ja millainen on venäläinen hallintovirkamies virkaanastuessaan, nimittäin vastaleivottuna, virkaan äsken nimitettynä… Ces interminables mots russes!… [Nämä kamalan pitkät venäläiset sanat!…] Mutta tuskin te tiedätte kokemuksesta, mitä merkitsee administratiivinen hurmio ja mitä se oikeastaan on?

— Administratiivinen hurmioko? En, en minä tiedä.

— Se on… Vous savez chez nous… En un mol, pistäkääpä vaikka kaikkein mitättömin olento esimerkiksi lippuluukulle, myymään vaikkapa jonninjoutavia rautatielippuja, ja tämä mitätön olento pitää silloin oikeutenaan kohdella teitä kuin mikäkin Jupiter teidän ostaessanne lippua, pour vous montrer son pouvoir. [Osoittaakseen teille valtaansa.] "Annapa, kun näytänkin sinulle tässä valtaani." Ja se voi heissä joskus kehittyä suorastaan administratiiviseksi hurmiotilaksi. — En un mol, luin jostakin, että joku kirkonpalvelijapahainen oli eräässä ulkomaalaisessa meikäläisessä kirkossa, — mais c'est Irés curieux, — ajanut ulos, aivan sananmukaisesti ajanut ulos kirkosta erään ylhäisen englantilaisen perheen les dames charmanles paastoaikana, juuri vähän ennen jumalanpalvelusta, — vous savez ces chants et le livre de Job… yksinomaan muka sen vuoksi, että "ulkomaalaisten kuljeskeleminen venäläisissä kirkoissa on epäjärjestystä, ja tulkoot muka katsojille varattuina aukioloaikoina…" Siitä seurasi suorastaan pyörtymiskohtaus… Tämä kirkonpalvelija sai administratiivisen hurmiokohtauksen, et il a montre son pouvoir…

— Stepan Trofimovitš, lyhyemmin, jos suinkin voitte.

— Herra von Lembke on parhaillaan kuvernementintarkastusmatkoilla… En un mol, tämä Andrei Antonovitš, vaikka hän onkin venäläistynyt saksalainen ja oikeauskoinen, onpa hän — täytynee se myöntää — erittäin kauniskin nelikymmenvuotiaaksi mieheksi…

— Miten hän teidän mielestänne voi olla kaunis mies? Hänellähän on lampaan silmät.

— Mitä korkeimmassa potenssissa! Mutta olkoon menneeksi, myönnettäköön naistemme mielipide oikeaksi…

— Eteenpäin, Stepan Trofimovitš, pyydän. Muuten, mistä lähtien te olette alkanut käyttää punaisia kaulaliinoja?

— Enhän minä… minä vain tänään…

— Ja mitenkä on teidän ruumiinliikuntoharjoitustenne laita? Kävelettekö kuusi virstaa päivässä, kuten lääkärinne on määrännyt?

— En… en aina…

— Arvasinhan minä! Aavistin sen jo Sveitsissä! — huudahti Varvara Petrovna ärtyisesti. — Tästä lähtien te kävelette ei ainoastaan kuusi, vaan jopa kymmenenkin virstaa päivässä! Tehän olette suorastaan rappiolla, tämähän on kau-he-ata! Te ette ole ainoastaan vanhentunut, vaan olette lisäksi tullut niin raihnaiseksi, punaisesta kaulaliinastanne huolimatta, aivan hämmästyin teidät äsken nähdessäni… Quelle idee rouge! Mutta jatkakaa von Lembkestä, jos hänestä todella on jotakin sanottavaa, ja pyydän, lopettakaahan joskus tämä keskustelu, minua väsyttää.

En un mol, minähän vain tahdoin sanoa, että hän on niitä hallintovirkamiehiä, jotka aloittavat virkauransa vasta neljänkymmenen korvissa, jotka siihen saakka palelevat mitättömyydessään, mutta jotka sitten äkkiä pääsevät pinnalle, joko äkkiarvaamattoman naimiskaupan tai jonkin muun yhtä epätoivoisen keinon avulla… Pääasia on, että hän on matkoilla… se on, tahdoin vain sanoa, että heti kuiskattiin hänen molempiin korviinsa, että minä olen muka nuorison turmelija ja maaseudun ateismin taimitarha… Pian oli heti ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseen asiasta selvän.

— Onko tuo olevinaan totta?

— Olen jo ryhtynyt varokeinoihinkin. Kun teistä sanottiin, että te muka "hallitsette kuvernementtia", vous savez, — hän oli suvainnut mainita, että "sellaista ei pidä enää tapahtuman".

— Niinkö hän tosiaan sanoi?

— Että "sellaista ei pidä enää tapahtuman", ja avec cette morgue [ja niin kopeasti]… Hänen puolisonsa, Julija Mihailovna, suvaitsee saapua tänne kai elokuun lopulla. Suoraan Pietarista…

— Ulkomailta. Me tapasimme siellä toisemme.

— Vraiment? [Todellako?]

— Pariisissa ja Sveitsissä. Hän on sukua Drozdoveille.

— Sukua? Mikä merkillinen sattuma! Sanotaan, että hän on kunnianhimoinen, että hänellä on huomattavia suhteita?

— Loruja, pikkusuhteita! Viisiviidettävuotiaaksi hän sai, aivan pennitön kun oli, odotella turhaan sulhasta, ja mentyään nyt suinpäin naimisiin von Lembken kanssa hän on ottanut elämänsä päämääräksi pakottaa miehensä lähtemään vihdoinkin ihmisten ilmoille. Molemmat ovat juonittelijoita.

— Hän kuuluu olevan pari vuotta miestään vanhempikin…

— Kokonaista viisi. Hänen äitinsä oli kuluttaa siekaleiksi laahustimensa kynnyksissämme Pietarissa. Vsevolod Nikolajevitšin eläessä hän pyrki pyrkimällä tanssiaisiimme. Ja hänen tyttärensä, meidän tämä nykyinen… saattoi joskus istua yökaudet paikallaan, ilman että häntä kukaan pyysi tanssiin, turkoosikärpänen otsahiuksissaan, niin että minun oli viimein kellon kolmatta käydessä, sääli kun tuli raukkaa, lähetettävä hänelle joku kavaljeeri. Hän oli silloin jo kahdenkymmenen vanha, mutta hänet tuotiin yhä vielä tanssiaisiin polvihameissa kuin pikkutyttö. Viimein kävi suorastaan sopimattomaksi ottaa heitä vastaan.

— Tuon kärpäsen näen aivan ilmielävänä edessäni…

— Kuunnelkaahan nyt! Sinne saavuttuani jouduin heti juonitteluihin. Tehän luitte rouva Drozdovan kirjeen, siinähän oli kaikki aivan selvästi sanottu. Mutta mitä minä näin? Itse tuo hölmö, rouva Drozdova, — eihän hän koskaan ole ollutkaan muuta kuin hölmö, — katsahti minuun aivan kuin olisi kysynyt: miksi tulit? Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin! Silloin huomaankin samassa, että kaiken keskellä hääräilee tämä samainen rouva Lembke ja hänen vanavedessään tuo cousin, Drozdov-vainajan sisarenpoika. Asia oli selvä! Minä tietenkin sain heti muutoksen aikaan, ja Praskovja Ivanovna on nyt taas minun puolellani. Mutta niitä juonia! Ai, millaisia salajuonia!

— Mutta tehän kuitenkin lopulta voititte: Voi teitä, te Bismarck!

— Vaikka en olekaan Bismarck, huomaan sentään heti kierouden ja typeryyden, missä sellaista tavannenkin. Lembke on — kierous, ja Praskovja — typeryys. Harvoin olen tavannut enää herpaantuneempaa naista. Jalat alituisesti ajetuksissa ja kaiken lisäksi vielä hyväluontoinen. Mikä on typerämpää kuin olla typerä ja sen lisäksi vielä hyväluontoinen.

— Ilkeä typeryys, ma bonne amie, olisi vieläkin typerämpää, — katsoi Stepan Trofimovitš velvollisuudekseen väittää vastaan.

— Ehkä olette oikeassakin! Muistattehan Lizan?

— Charmante enfant! [Ihastuttava lapsi!]

— Mutta ei enää enfant, vaan nainen ja lujatahtoinen nainen vielä kaiken lisäksi. Jalo ja intomielinen. Pidän siitäkin, että hän ei anna äitinsä, tuon luottavaisen hölmön, hallita itseään. Tämän cousin'in takiahan koko juttu syntyikin.

— Tosiaankin, hänhän ei ole Lizaveta Nikolajevnalle kaukaisintakaan sukua…[17] Onko hänellä niinkuin aikomuksia…?

— Katsokaas, hän on nuori upseeri, puhuu vähän ja on sangen vaatimaton. Tahdon aina olla oikeudenmukainen. Minusta tuntuu, että hän itsekin on koko tätä salajuonta vastaan, eikä hänellä ole minkäänlaisia aikeita. Rouva Lembke yksin lienee keittänyt koko sopan. Nuorukainen kohteli Nicolas'ta mitä kunnioittavimmin. Ymmärrättehän, että kaikki riippuu Lizasta, ja minun lähtiessäni hänen ja Nicolas'n suhde oli mitä parhain. Nicolas lupasi itse välttämättä saapua tänne marraskuussa. Tässä juonittelee siis yksistään rouva Lembke, ja Praskovja on sokea nainen. Yht'äkkiä hän minulle sanoa paukautti, että kaikki arveluni olivat pelkkää mielikuvitusta. Sanoin silloin hänelle vasten silmiä, että hän oli hölmö. Tämän olen valmis todistamaan vielä viimeisellä tuomiollakin. Ja jos Nicolas ei olisi niin hartaasti pyytänyt, että jättäisin kaiken toistaiseksi, niin en olisi lähtenyt sieltä, ennenkuin olisin paljastanut tuon naisen kierouden. Hän oli koettanut Nicolas'n avulla päästä myös kreivi K:n suosioon, hän tahtoi erottaa äidin pojastaan. Mutta Liza on meidän puolellamme, ja Praskovjan kanssa me olemme myös sopineet asiasta. Tiedättekö, Karmazinov on hänen sukulaisensa.

— Kuinka? Mme von Lembken sukulainenko?

— No niin, hänen. Kaukainen tosin.

— Karmazinov, novellikirjailija?

— Niin, kirjailija, mitä siinä on ihmettelemistä? Ainakin hän itse pitää itseänsä suurena. Pöyhkeilevä narri! Mme Lembke tuo hänet mukanaan tänne, ja siinä tarkoituksessa hän jo nyt kuljettelee siellä häntä kaikkialla muassaan. Hän aikoo järjestää täällä jonkinlaisia kirjallisuusiltoja. Karmazinov viipynee täällä kuukauden päivät, aikoo myydä viimeisen maatilansa. Olin vähällä minäkin joutua hänen seuraansa Sveitsissä, vaikka en ollenkaan sitä halunnut. Muuten luulen, että hän suvaitsee tuntea minut. Ennen vanhaan hän kirjoitteli minulle kirjeitä, kävikin meillä. Tahtoisin, että te pukeutuisitte kunnollisemmin, Stepan Trofimovitš. Päivä päivältä te käytte yhä huolimattomammaksi… Voi, miten te kiusaatte minua. Ja mitä te nykyisin luette?

— Minä… minä…

— Ymmärrän. Kuten ennenkin vain ystäviä, kuten ennenkin juomaseuraa… klubi sekä kortit ja ateistin maine. Se maine ei miellytä minua, Stepan Trofimovitš. En tahdo, että teitä nimitetään jumalankieltäjäksi, en tahtoisi sitä erikoisesti nyt. En pitänyt siitä ennenkään, sillä sehän on vain pelkkää tyhjänpäiväistä teeskentelyä, täytyyhän kerrankin sanoa se suoraan…

— Mais, ma chère…

— Kuulkaahan, Stepan Trofimovitš! Mitä tulee korkeaan oppiinne, niin minä olen tietenkin teihin verrattuna tyhmyri, mutta matkalla ajattelin teitä usein ja tulin erääseen johtopäätökseen…

— Mihin?

— Siihen, että me molemmat, te ja minä, emme olekaan maailman viisaimpia ihmisiä, vaan että on olemassa muita vielä meitäkin viisaampia.

— Viisaasti ja sattuvasti sanottu. On olemassa viisaampia, siis myös sellaisia, jotka ovat oikeammassa kuin me, siis mekin voimme erehtyä, eikö niin? Mais, ma bonne amie, olettakaamme, että minä erehdyn, mutta onhan minulla yleisinhimillinen, vapaan omantunnon ylhäinen oikeus, onhan minulla oikeus olla olematta teeskentelijä sekä yltiöpää, jos niin tahdon, mutta tietenkin eräänlaatuinen herrasväki vihaa minua juuri sen vuoksi maailmanloppuun asti. Et puis, comme on trouve toujours plus de moines que de raison [Koska munkkeja tapaa aina useammin kuin järkeä] ja koska olen aivan samaa mieltä…

— Kuinka, kuinka te sanoittekaan?

— Sanoin: on trouve toujours plus de moines que de raison, ja koska olen aivan…

— Tuo ei varmastikaan ole teidän päästänne, olette sen jostakin lainannut.

— Siten on sanonut Pascal.

— Arvasinhan sen… ettehän te… Miksi te ette koskaan osaa sanoa niin lyhyesti ja sattuvasti, vaan venytätte aina kaiken niin hirvittävän pitkäksi? Tämä on paljon paremmin sanottu kuin tuo teidän äskeinen puheenne administratiivisesta hurmiosta.

— Ma foi, chère… miksi? Ensinnäkin nähtävästi siksi, että minä en sittenkään ole Pascal et puis… toiseksi, että me venäläiset emme osaa sanoa mitään omalla kielellämme… Emme ainakaan näihin saakka vielä ole koskaan sanoneet mitään…

— Hm! Siinä te ehkä olette väärässä. Teidän pitäisi ainakin kirjoittaa paperille ja painaa mieleenne tuollaiset lauseparret, niin että voisitte seurassa, puhuessanne, tiedättehän… Ah, Stepan Trofimovitš, olen tullut luoksenne puhuakseni kanssanne oikein vakavasti, oikein vakavasti!

— Chère, chère amie!

— Nyt kun kaikki nuo Lembket, kaikki nuo Karmazinovit… hyvä Jumala, missä kunnossa te olette! Miten te kiusaatte minua! Tahtoisin, että kaikki nuo ihmiset tuntisivat kunnioitusta teitä kohtaan, sillä yksikään heistä ei ole teidän sormennekaan arvoinen, ei edes teidän pikkulillinne, ja te olette tuollainen! Mitä he näkevätkään? Kenet minä näytän heille? Sen sijaan että seisoisitte ylevänä "osviittana" ja esikuvallisena "ruumiillistuneena syytöksenä", te ympäröitte persoonanne jonninjoutavalla roskaväellä, olette hankkinut itsellenne joukon huonoja tottumuksia, olette käynyt raihnaaksi, ette tule toimeen ilman viiniä ja kortteja, luette vain Paul de Rockia ettekä kirjoita mitään, — sillä aikaa kuin ne muut kaikki kirjoittavat; koko teidän aikanne kuluu pelkkään lörpöttelyyn. Onko mahdollista ja soveliasta seurustella sellaisenkin roiston kanssa, kuin tuo teidän eroamaton ystävänne Liputin on?

— Miksikä hän olisi minun ja eroamaton? — koetti Stepan Trofimovitš arasti inttää vastaan.

— Missä hän nyt on? — jatkoi ankarasti ja kiivaasti Varvara Petrovna.

— Hän… hän kunnioittaa teitä rajattomasti ja lähti S:iin vastaanottamaan maatilaa, jonka hän on perinyt tädiltään.

— Hän ei taida osatakaan muuta kuin periä. Mitenkä Šatov voi? >Onko hänkin samanlainen?

— Irascible, mais bon. [Tuittupäinen, mutta hyvä.]

— En siedä silmissäni tuota teidän Šatovianne: hän on häijy, ja hänellä on kovin suuret luulot itsestään.

— Mitenkä on Darja Pavlovnan terveyden laita?

— Dašaako tarkoitatte? Mitenkä hän niin yht'äkkiä juolahti mieleenne? — Varvara Petrovna katsahti häneen uteliaasti. — Terve hän on, jäi Drozdoveille. Sveitsissä minä kuulin jotakin teidän pojastanne, se oli tietenkin jotakin huonoa eikä suinkaan hyvää.

— Oh, c'est une hisloire bien bête! Je vous attendais, ma bonne amie, pour vous raconier… [Oh, se on sangen typerä: juttu. Odottelin teitä, ystäväni, kertoakseni…]

— Riittää, Stepan Trofimovitš, suokaa minulle rauha, väsyttää. Ennätämme me vielä puhua tarpeeksemme asti, erikoisesti siitä huonosta. Tehän pirskotatte sylkeä ympärillenne nauraessanne, se on ränstyneisyyden merkki! Hyvä Jumala, mikä joukko huonoja tottumuksia onkaan ehtinyt pesiytyä teihin! Karmazinov ei tule luoksenne! Ilmankin ne ovat täällä kaikesta jo niin iloissaan. Ja kaiken lisäksi te olette nyt vielä näyttänyt heille itsenne oikein oikeassa karvassanne! Riittää, riittää jo, olen väsynyt! Voisittahan te kerrankin armahtaa ihmistä!

Stepan Trofimovitš "armahti ihmistä", mutta tämä keskustelu sai hänet hyvin hämilleen.

Huonoja tottumuksia ystävällemme oli todellakin kertynyt aika paljon ja erikoisesti juuri viime aikoina. Silminnähtävästi ja nopeasti hän oli ränstynyt ja käynyt huolimattomaksi itsensä suhteen. Hän joi paljon, tuli itkuherkäksi ja huonohermoiseksi; alkoi käydä ylen herkäksi kaikelle kauniille. Hänen kasvojensa ilme saattoi muuttua tavattoman nopeasti, jopa niin, että se sangen huolekkaasta saattoi äkkiä muuttua leikkisäksi, vieläpä hölmöksikin. Hän ei kestänyt myöskään yksinäisyyttä ja odotti alinomaa, että häntä olisi jollakin tavoin huvitettu. Hänelle oli kerrottava välttämättä jokin juoru, jokin kaupungilla kiertelevä juttu ja sitä paitsi joka päivä aina uusi. Jos ei pitkään aikaan kukaan käynyt hänen luonaan, hän kuljeskeli yksin huoneesta toiseen, katseli ulos ikkunoista, imeksi mietteissään huuliaan, huokaili syvään ja lopulta oli vähällä ruveta nyyhkyttämään. Hän oli alinomaa jotakin aavistelevinaan, pelkäsi jotakin odottamatonta, kohtalokasta, alkoi säikkyä, alkoi kiinnittää suurta huomiota uniin.

Yllämainittua keskustelua seuranneen päivän ja illan hän vietti suruisissa mietteissä: lähetti lopulta hakemaan minua, oli hyvin hermostunut, puhui pitkälti, kertoili kauan, mutta hyvin hajanaisesti. Varvara Petrovna oli jo pitkän aikaa tietänyt, että hän ei minulta mitään salannut. Minusta alkoi tuntua lopulta, että Stepan Trofimovitšia huolestutti jokin erikoinen asia, jokin sellainen, josta hän ei ehkä itsekään ollut oikein selvillä. Aikaisemmin, kun olimme tavanneet toisemme kahden ja hän oli alkanut valitella, niin melkein aina oli jonkin ajan kuluttua tuotu pöytään pikku pullonen, ja elämä oli heti alkanut tuntua paljon lohdullisemmalta. Tällä kerralla ei viiniä ollut, ja nähtävästi hän aivan erikoisesti koetti tukahduttaa yhä vaativammaksi käypää haluansa lähettää sitä hakemaan.

… mistä hän oikeastaan on suuttunut? — hän valitteli alinomaa kuin lapsi. — Taus les nommes de genie et de progrès en Russie ètaient, sont et seront toujours des kortinpelaajia et des juoppoja, qui boivent en zapoï… [Kaikki nerokkaat ja edistystä harrastavat ihmiset Venäjällä olivat, ovat ja tulevat olemaan… jotka juovat mielettömästi…] En minä ole vielä läheskään niin suuri peluri ja juoppo… Moittii siitä, etten muka kirjoita mitään? Sepä vasta ajatus!… Miksi muka makailen? Te, hän sanoo, jonka pitäisi olla esikuvallinen "ruumiillistunut syytös"! Mais, entre nous soit dit, mitä sellainen ihminen, jonka on määrä olla vain "syytöksenä", voisi muuta tehdäkään kuin maata, — mutta luuletteko hänen sitä ymmärtävän?

Ja viimein selvisi minulle pääsyy siihen erikoiseen alakuloisuuteen, joka tällä kertaa kiusasi häntä niin itsepintaisesti. Useita kertoja hän sinä iltana meni peilin luo ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Lopuksi hän kääntyi äkkiä puoleeni ja virkahti omituisen epätoivoisesti:

—Mon cher, je suis un ränstynyt mies!

Tosiaankin, aina näihin asti, aina tähän päivään saakka hänellä ei liene ollut mistään niin ehdotonta varmuutta kuin siitä, että hän kykeni hurmaamaan Varvara Petrovnan naissydäntä tämän "uusista mielipiteistä" ja "suunnan muutoksista" huolimatta, ei niin paljon maanpakolaisena ja oppineena kuuluisuutena kuin kauniina miehenä. Kaksikymmentä vuotta tämä hänen itserakkauttansa mairitteleva ja rauhoittava vakaumus oli saanut rauhassa juurtua, ja tästä vakaumuksesta luopuminen lienee ollut hänelle kaikkein tuskallisinta. Mahtoikohan hän tänä iltana aavistaa, kuinka kovalle koetukselle hänet pantaisiin aivan lähimmässä tulevaisuudessa?

VI.

Ryhdyn nyt kuvaamaan sitä tapahtumaa, josta kronikkani oikeastaan vasta alkaa.

Vselodovitšpa ei tullutkaan mustasukkaiseksi, vaan päinvastoin rupesi tuon nuorukaisen ystäväksi, aivan kuin ei olisi mitään huomannutkaan ja niinkuin hänestä kaikki olisi ollut aivan yhdentekevää. Sehän se raivostuttikin Lizaa. Nuorukainen matkusti pian sen jälkeen pois (hän kiiruhti jonnekin), ja Liza alkoi aina sopivan tilaisuuden sattuessa näykkiä Nikolai Vsevolodovitšia. Hän oli huomannut, että Nikolai Vsevolodovitš keskusteli joskus Dašan kanssa, ja tämäkös häntä suututti. Silloin sain minäkin osani. Mutta lääkärit ovat kieltäneet kovin minua ärtymästä. Ja miten tuo kehuttu järvi siellä minua kyllästytti, sain sieltä vain hammastaudin, en muuta, reumatismin sain. Sanomalehdessäkin on ollut, että Genevessä saa hammastaudin: järvellä on kerta kaikkiaan sellainen ominaisuus. Mutta silloin sai Nikolai Vsevolodovitš äkkiä kreivittäreltä kirjeen, ja niin hän lähti luotamme tuota pikaa, teki päivässä lähtöpäätöksensä. He erosivat ystävinä, ja saattaessaan häntä asemalle Liza oli hyvin iloinen, nauroi paljon ja puuhaili lakkaamatta. Mutta se oli tietysti kaikki teeskentelyä. Tuskin Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt, kun Liza kävi hyvin mietiskeleväksi ja vältti mainitsemasta hänen nimeänsäkin, kielsipä minuakin hänestä puhumasta. Neuvoisin teitäkin, Varvara Petrovna, että ette vielä alkaisi Lizan kanssa keskustella, vahingoitatte vain asiaa. Mutta jos te vaikenette, hän itse ensimmäisenä alkaa siitä puhua ja siten saatte tietää enemmän. Omasta puolestani luulen, että jos Nikolai Vsevolodovitš vain saapuu pian tänne, niinkuin lupasi, he pääsevät kyllä sopuun keskenään.

‒ Kirjoitan heti hänelle. Jos se on niin, on se vain nuorten pikku riitoja. Loruja kaikki tyynni- ja Dašan minä taas tunnen perin pohjin. Loruja, ei muuta!

— Mitä Dašenjkaan tulee, niin minun on tunnustettava: syntiä olisi häntä syyttää. Keskustelut olivat aivan tavallisia, he puhelivat sitäpaitsi aina kaikkien kuullen. Kaikki tämä, emokulta, minua mitä suurimmassa määrin hermostuttaa. Ja Lizakin, sen huomasin, alkoi taas kohdella Dašaa yhtä lempeästi kuin ennenkin…

Vielä samana päivänä Varvara Petrovna kirjoitti kirjeen Nicolas'lle ja pyytämällä pyysi häntä tulemaan kotiin, vaikkapa vain kuukauttakin aikaisemmin kuin tämä oli luvannut. Mutta sittenkin kaikessa tässä oli jotakin hämärää. Hän ajatteli asiaa koko illan ja koko seuraavan yön. Praskovjan käsitykset asiasta olivat hänen mielestään liian viattomia ja hentomielisiä. "Praskovja on aina ollut liian tunteellinen, koulutytöstä lähtien", hän ajatteli, — "ei Nicolas lähde tyttöheilakan pilkkoja pakoon. On olemassa jokin muu syy, joka on aiheuttanut eron. Tuon upseerinkin he toivat tänne tullessaan, ja hän asuu talossa kuin sukulainen ainakin. Mutta mitenkä Praskovja tuli syyttäneeksi Darjaa ja sitten niin pian taas peruutti sanansa? Varmasti hän minulta salaa jotakin, jota ei tahdo kertoa…"

Aamuksi Varvara Petrovnan aivoissa kypsyi suunnitelma, joka oli yhdellä iskulla tekevä tyhjäksi ainakin erään epäilyksen, suunnitelma, joka äkillisyydellään hämmästytti. Mitä kaikkea mahtoikaan liikkua hänen sielussaan sen syntyessä? — Sitä on vaikea tietää, ja voin jo edeltäkäsin vakuuttaa, etten aiokaan ottaa eritelläkseni niitä sielullisia ristiriitoja, joiden tuloksena päätös oli. Kuten ainakin kronikoitsija rajoitun vain siihen, että esitän tapahtumat täsmälleen niin kuin ne tapahtuivat, enkä minä ainakaan ole syyllinen siihen, jos ne saattavat tuntua epätodellisilta. Velvollisuuteni on kuitenkin vakuuttaa, että aamuun mennessä hänellä ei ollut enää ainoatakaan Dašaan kohdistuvaa epäluuloa, ja totta puhuen ei niitä liene koskaan ollutkaan. Hän oli tytöstä liian varma. Eikä hän voinut olettaa mahdolliseksi sitäkään, että hänen Nicolas'nsa olisi saattanut viehättyä hänen… Darjaansa. Aamulla, kun Darja Pavlovna teepöydässä kaatoi teetä, Varvara Petrovna katseli häntä kauan ja tarkkaavaisena sekä toisti varmasti kahdennenkymmenennen kerran eilisestä lähtien:

— Loruja kaikki tyynni!

Sen hän sentään oli huomaavinaan, että Daša oli väsähtäneen näköinen, vielä entistäkin hiljaisempi, entistäkin apaattisempi. Teetä juotuaan he tapansa mukaan istuutuivat käsitöidensä ääreen. Varvara Petrovna käski Dašan tehdä tarkasti selkoa ulkomailta saamistaan vaikutelmista, etupäässä mikäli ne koskivat luontoa, sikäläistä väestöä, kaupunkeja, tapoja, taidetta, teollisuutta — ja kaikkea muutakin, mitä tämä oli sattunut huomaamaan, mutta ei ainoatakaan Drozdovien perhettä koskevaa kysymystä, ei sanaakaan hänen suhteestaan tuohon perheeseen. Daša, joka istui aivan hänen lähellään ompelupöydän ääressä ja auttoi häntä kirjailussa, oli jo puolen tunnin ajan kertonut hänelle kaikesta tasaisen yksitoikkoisella ja heikolla äänellään.

— Darja, — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — olisiko sinulla jotakin erikoista, jonka tahtoisit uskoa minulle?

— Ei, ei minulla ole, — sanoi Daša hetkisen mietittyään ja katsahti avoimin silmin Varvara Petrovnaan.

‒ Sielussasi, sydämelläsi, omallatunnollasi?

‒ Ei, — toisti Daša hiljaa ja samalla toivottoman lujasti.

— Tiesinhän sen! Tiedä se, Darja, en koskaan epäile sinua. Istu nyt ja kuuntele. Siirry tälle tuolille, istu tuohon vastapäätä, tahdon nähdä sinut kokonaan. Kas niin, kuulehan, tahdotko mennä naimisiin?

Daša vastasi vain pitkällä, kysyvällä katseella, joka ei kuitenkaan enää ollut kovin ihmettelevä.

— Seis, vaiti. Ensinnäkin, ikäero on hyvin suuri; mutta sinähän parhaiten tiedät, että kaikki sellainen on loruja. Sinä olet järkevä, elämässäsi ei saa olla erehdyksiä. Muuten, hän on yhä vielä kaunis mies… Sanalla sanoen: Stepan Trofimovitš, jota aina olet kunnioittanut. No?

Daša katsahti vieläkin kysyvämmin, ja tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan ihmeissään, vaan punastuikin huomattavasti.

— Seis, vaiti; ei ole kiirettä! Vaikka sinulle onkin testamentissani määrätty osasi, niin mitenkä sinun käy, jos kuolen äkkiä, mihin joudut rahoinesi? Sinut petetään, rahat viedään sinulta, ja sitten joudut perikatoon. Mutta hänen rinnallaan olisit kuuluisan miehen vaimo. Katsohan asiata toisellakin puolen: oleta, että minä äkkiä kuolen, — vaikka turvaankin hänet, niin mihinkä hän joutuu? Seis, ei siinä vielä kaikki: hän on kevytmielinen nahjus, julma egoisti, hänellä on alhaisia tottumuksia, mutta siitä huolimatta sinun on pidettävä häntä arvossa, ensinnäkin jo sen vuoksi, että on olemassa vieläkin huonompia miehiä kuin hän. Ethän vain luulottele, että tahdon päästä sinusta ja työnnän sinut ensimmäisen vastaantulevan heittiön syliin? Ja jollei muun vuoksi, niin sinun on kunnioitettava häntä ainakin siksi, että minä tahdon sitä… — hän katkaisi ärtyisästi puheensa, — kuuletko? Miksi et katso minua silmiin!

Daša oli vaiti ja kuunteli.

— Seis, odota vielä. Hän on tosin akka, mutta sitä parempi vain sinulle. Surkuteltava akka, oikeastaan hän ei ole naisen rakkauden arvoinen. Mutta häntä tulee rakastaa juuri hänen avuttomuutensa vuoksi, ja rakasta sinäkin häntä sen vuoksi! Ymmärräthän minua? Ymmärräthän?

Daša nyökähdytteli myöntävästi päätään.

— Tiesinhän sen, en ole suotta sinuun luottanut. Hän kyllä rakastuu sinuun, sillä se on hänen velvollisuutensa, hänen velvollisuutensa; hän on jumaloiva sinua! — Varvara Petrovna vingahti ärtyisästi. — Hän rakastuu sinuun velvollisuudettakin, minä kyllä tunnen hänet. Sitäpaitsi olen aina itse saapuvilla. Hän alkaa valitella, hän alkaa puhua sinusta takanapäin pahaa, ensimmäiselle vastaantulijalle hän rupeaa sinusta kuiskailemaan, alkaa ruikuttaa, alinomaa ruikuttaa; kirjoittaa sinulle kirjeitä, vaikkapa viereisestä huoneesta, kaksikin kirjettä samana päivänä, mutta ei kuitenkaan tule ilman sinua toimeen, ja sehän se onkin pääasia. Opeta hänet tottelemaan; jos et opeta, olet hölmö. Hän uhkaa hirttäytyä, mutta älä usko: loruja kaikki tyynni! Älä usko, mutta kuuntele sentään aina puolella korvallasi. Jos onnettomasti käy, niin hän voi sen tehdäkin: sellaisille voi sattua mitä tahansa; eivät he hirtä itseään siksi, että tuntevat voimansa, vaan heikkoudesta; ja senvuoksi on parasta, että et jännitä koskaan äärimmilleen. Ja se on avioliiton ensimmäinen ehto. Muista myös, että hän on runoilija. Kuulehan, Darja: ei ole suurempaa onnea kuin uhrata itsensä. Sitäpaitsi teet täten minulle mieliksi, ja sehän onkin pääasia. Älä luulottele, että typeryyttäni puhun näin suoraan, tiedän, mitä puhun. Olen itsekäs, ole itsekäs sinäkin. En minä pakota, oma on tahtosi, kuten tahdot, niin tapahtuu. No, mitä siinä istut, sanohan jotakin.

— Minusta on yhdentekevää, Varvara Petrova, jos kerran naimisiin on välttämättä mentävä, — Daša virkahti lujasti.

— Välttämättä? Mitä sillä tarkoitat? — Varvara Petrovna katsahti häneen ankarasti ja tutkivasti.

Daša vaikeni ja tunki neulaansa yhä syvemmälle käsityöhön.

— Vaikka oletkin viisas, niin nyt sinä erehdyt. Vaikka onkin totta, että olen päättänyt välttämättä naittaa sinut, niin se ei kuitenkaan tapahdu mistään erikoisesta välttämättömyydestä, vaan ainoastaan siksi, että minä olen sen niin päättänyt ja päättänyt naittaa sinut juuri Stepan Trofimovitšille eikä kenellekään muulle. Jollei Stepan Trofimovitšia olisi olemassa, minun mieleenikään ei olisi juolahtanut naittaa sinua, vaikka oletkin jo kahdenkymmenen vanha… No?

— Kuten suvaitsette, Varvara Petrovna.

— Suostut siis! Seis, vaiti, minne kiire, en ole vielä lopettanut. Testamentissani olen määrännyt sinulle viisitoistatuhatta ruplaa. Annan ne sinulle heti vihkimisen jälkeen. Kahdeksantuhatta niistä annat sinä heti hänelle, se on, ei suinkaan hänelle, vaan minulle. Hänellä on kahdeksantuhannen velka, sen minä maksan, mutta hänen on välttämätöntä tietää, että maksu tapahtuu sinun rahoillasi. Seitsemäntuhatta jää sinulle, ja niistä rahoista et koskaan saa antaa hänelle ainoatakaan ruplaa. Älä koskaan maksa hänen velkojansa. Jos kerran erehdyt maksamaan, niin sitten saat niitä maksaa aina. Muuten, olenhan aina itse saapuvilla. Te saatte minulta tuhat ja kaksisataa ruplaa vuodessa elantoonne, ja jos sattuu erikoisia lisämenoja, tuhat ja viisisataa, paitsi asuntoa ja ruokaa, jotka myös saatte minulta, aivan samoin kuten näihinkin asti hän on ne minulta saanut. Hankkikaa vain omat palvelijat. Rahat minä annan vuosittain, koko summan kerrallaan suoraan sinun käteesi. Mutta ole hyvä häntä kohtaan; anna joskus rahoistasi hänellekin, salli ystävien käydä kerran viikossa häntä tervehtimässä, mutta jos alkavat käydä useammin, niin aja pois. Mutta olenhan itse aina saapuvilla. Ja jos kuolen, saatte eläkkeenne aina hänen kuolemaansa asti, kuuletko, hänen kuolemaansa asti, sillä eläke on hänen eikä sinun. Mutta sinulle jätän vielä paitsi näitä seitsemäätuhatta, jotka myös jäävät aivan koskemattomiksi, jos olet tarpeeksi viisas, vielä kuolemani jälkeen kahdeksantuhatta. Ja muuta et minulta enää saa, on hyvä, että sen tiedät. No, suostutko, vai mitä? Sanohan nyt viimein jotakin?

— Minähän jo sanoin, Varvara Petrovna.

— Muista, oma on tahtosi! Kuten tahdot, niin tapahtuu.

— Sallinette minun kysyä, Varvara Petrovna, onko Stepan Trofimovitš sitten jo puhunut teille jotakin?

— Ei, ei hän ole puhunut eikä hän vielä tiedä koko asiasta mitään, mutta… tuossa tuokiossa hän alkaa siitä puhua!

Samassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisoalleen ja heitti ylleen mustan hartialiinan. Daša punastui taas hieman ja katsahti kysyvästi häneen. Varvara Petrovna käännähti äkkiä vihasta tulipunaisena hänen puoleensa:

— Hupsu olet! — Hän hyökkäsi kuten haukka hänen kimppuunsa. — Kiittämätön hupsu! Mitä sinulla oikein on mielessäsi? Kuvitteletko tosiaankin, että saattaisin sinut häpeään, edes jollakin tavoin, edes tuon verran! Hän on ryömivä vielä maassa polvillaan pyytäessään sinua vaimokseen, hän on onnesta riutuva, kas, niin se asia on järjestettävä! Sinähän tiedät, etten salli kenenkään sinua loukata! Vai luuletko, että hän nai sinut noiden kahdeksantuhannen ruplan vuoksi ja että minä olen nyt menossa sinua kaupittelemaan? Hupsu, hupsu, kaikki te olette kiittämättömiä hupsuja! Anna sateensuoja tänne!

Ja kuin lentämällä hän riensi pitkin märkiä jalkakäytäviä ja puusiltoja suoraan Stepan Trofimovitšin luo.

VII.

Totta oli, että hän ei suinkaan olisi sallinut kenenkään loukata "Darjaansa"; nythän hän vasta luulikin menettelevänsä kuten ainakin hyväntekijä. Mitä ylevimmän ja vilpittömimmän suuttumuksen sytytti hänen sydämessään senvuoksi hänen holhokkinsa arka ja epäluuloinen katse, jolla tämä häneen katsahti sinä hetkenä, jolloin hän heitti hartialiinan ylleen. Hän oli ollut kiintynyt tyttöön aivan tämän lapsuudesta asti. Praskovja Ivanovna ei suotta nimittänyt Darja Pavlovnaa hänen "lemmikikseen". Jo kauan sitten Varvara Petrovna oli päättänyt, että "Darjan luonne ei vähääkään muistuttanut veljen luonnetta" (nimittäin tämän veljen, Ivan Šatovin luonnetta), ja että tyttö oli kaino ja hiljainen sekä kykeni uhrautumaan tarvittaessa. Hänellä oli sitäpaitsi kiintyväinen luonne, hän oli tavattoman vaatimaton, harvinaisen järkevä, ja ennen kaikkea, hän kykeni tuntemaan kiitollisuutta. Aina näihin asti Daša oli myös osoittanut olevansa tämän Varvara Petrovnan käsityksen mukainen. "Tämän elämässä ei pidä oleman erehdyksiä", oli Varvara Petrovna sanonut jo silloin, kun tyttö oli tuskin kahdentoista vanha. Ja koska Varvara Petrovnalla oli taipumusta tarttua itsepintaisesti ja intohimoisen päättävästi jokaiseen mielijohteeseensa, joka uutuudellaan alkoi kiehtoa hänen mieltänsä, jokaiseen uuteen ennakkokuvitelmaansa, jokaiseen ajatukseensa, joka tuntui valoisan kauniilta, niin hän oli samassa päättänyt kasvattaa Dašaa kuten ainakin omaa lastansa. Viipymättä hän siirsi holhokkinsa nimelle osan pääomastaan, kutsutti taloon kotiopettajattaren, miss Griggsin, joka oli tytön kasvattajana aina siihen asti, kunnes kasvatti oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, mutta sitten tämä jostakin syystä sai äkkiä lähteä talosta. Sitten kävivät tyttöä opettamassa lukion opettajat, niiden joukossa muuten eräs oikea tanskalainenkin, joka opetti Dašaa puhumaan ranskaa. Tämäkin sai lähtökäskyn talosta aivan odottamatta. Muudan köyhä, kaupunkiimme sattumalta joutunut leskirouva — aatelisia — antoi tytölle soittotunteja. Mutta huomattavimpana opettajana oli kuitenkin Stepan Trofimovitš. Hän se oikeastaan oli Dašan "keksinytkin". Hän oli alkanut opettaa tuota hiljaista lasta jo ennen kuin Varvara Petrovna oli uhrannut tälle ainoatakaan ajatusta. Vielä on toistettava: oli merkillistä, miten lapset saattoivat häneen kiintyä! Lizaveta Nikolajevna Tušina oli ollut myös hänen oppilaansa kahdeksannesta aina yhdenteentoista ikävuoteensa saakka (on selvää, että Stepan Trofimovitš opetti häntä maksutta eikä koskaan olisi suostunutkaan ottamaan mitään Drozdoveilta). Häntä huvitti tämä ihastuttava lapsi, ja hän sepitteli tälle jos jonkinlaisia runoelmia maailman luomisesta, maan muodosta, ihmiskunnan historiasta. Luennot maailman ensimmäisistä kansoista ja alkuihmisistä olivat arabialaisia satuja huvittavammat. Liza, joka kuunteli näitä hurmaantuneena, osasi kotona mitä huvittavimmin matkia Stepan Trofimovitšia. Tämä sai siitä tiedon ja yllätti hänet kerran odottamatta. Hämmästynyt Liza heittäytyi itkien hänen syliinsä. Stepan Trofimovitš alkoi samassa myös itkeä — ihastuksesta. Mutta Liza matkusti pois, ja niin jäi jäljelle vain Daša. Kun Dašan luona alkoi sittemmin käydä muita opettajia. Stepan Trofimovitš luopui opetuksesta ja lakkasi pian kokonaan kiinnittämästä hänen huomiotansa. Välinpitämättömyyttä kesti kauan. Mutta kerran, kun Daša jo oli täyttänyt seitsemännentoista vuotensa, Stepan Trofimovitš äkkiä huomasi, että tyttö oli sangen miellyttävä. Tämän huomionsa hän teki kerran Varvara Petrovnan luona päivällisillä. Hän puhutteli nuorta tyttöä, oli hyvin tyytyväinen hänen vastauksiinsa ja tarjoutui luennoimaan hänelle Venäjän kirjallisuuden historiaa hyvin laajalti. Varvara Petrovna kehui ja kiitti häntä tästä erinomaisesta ajatuksesta, ja Daša oli riemuissaan. Stepan Trofimovitš alkoi erikoisesti valmistautua luentojansa varten, ja vihdoin ne aloitettiin. Lähdettiin vanhimmasta aikakaudesta. Ensimmäinen luento sujui erinomaisesti; Varvara Petrovna oli läsnä. Kun Stepan Trofimovitš oli lopettanut ja lähtiessään ilmoitti aikovansa ensi kerralla ruveta selostamaan Kertomusta Igorin sotaretkestä, Varvara Petrovna nousi äkkiä tuoliltaan ja ilmoitti, että luennot saivat loppua tähän. Stepan Trofimovitš vetäytyi aivan kokoon, mutta ei puhunut sanaakaan, Daša punastui; tähän koko yritys raukesi. Tämä tapahtui täsmälleen kolme vuotta sitten, ja nyt Varvara Petrovna sai näin odottamattoman mielijohteen.

Stepan Trofimovitš-raukka istui ypö yksin aavistamatta mitään. Surullisissa mietteissään hän oli jo kauan tarkannut ikkunaa nähdäkseen jonkun tutun. Mutta ei kuulunut ketään. Ulkona sataa tihutti ja oli kylmä; uuni olisi ollut lämmitettävä; hän huokasi. Äkkiä hän näki merkillisen näyn: Varvara Petrovna tällaisella ilmalla ja näin sopimattomaan aikaan tulossa hänen luoksensa! Ja jalan! Hän oli niin hämmästynyt, että unohti vaihtaa pukuansa ja otti hänet vastaan niine hyvineen: aina käyttämänsä vaaleanpunainen vanusisusteinen kotitakki yllään.

‒ Ma bonne amie! — hän huudahti heikosti ja juoksi Varvara Petrovnaa vastaan.

— Olette yksin, se ilahduttaa minua; en siedä ystäviänne! Miten paljon te poltatte! Hyvä Jumala, millainen ilma täällä on. Ettehän te ole edes juonut teetänne, ja pian on kello jo kaksitoista! Teidän autuutenne on epäjärjestys! Teidän nautintonne roskaläjät! Mitä paperinpalasia tuolla lattiallakin kuljeksii? Nastasja, Nastasja! Mitä tuo teidän Nastasjanne oikein tekee? Avaapa, emokulta, ikkunat ja ovet selkoselälleen. Ja me menemme saliin; minulla on teille asiaa. Lakaisepa sinä, emohyvä, lattiat edes kerta elämässäsi!

— Tekevät roskaa… herra itse, — yritti vihaisesti ja samalla valittavalla äänellä Nastasja vikistä.

— Ja sinun velvollisuutesi on lakaista, vaikkapa viisitoista kertaa päivässä! Tämäpä vasta on vierashuone (tultuaan vierashuoneeseen). Sulkekaa hyvin ovet perässänne, että se siellä ei salaa kuuntele. Seinäpaperit on hankittava uudet. Minähän jo kerran lähetin teille seinäpaperimallit, miksi ette silloin valinnut? Istukaa ja kuunnelkaa. Istukaahan ensin, pyydän. Minne nyt? Minne nyt? Minnekä te nyt?

— Minä… heti, — Stepan Trofimovitš huusi jo toisesta huoneesta, — kas nyt olen taas tässä.

— Oo, tehän muutitte pukua! — Varvara Petrovna huomautti pilkallisesti (Stepan Trofimovitš oli pannut vain takin kotinutun päälle.) Näin on tosiaankin sopivampaa keskustella… sopii muuten paremmin keskusteluaiheeseemmekin. Istukaahan toki, pyydän.

Ja niin Varvara Petrovna ilmaisi hänelle kaiken yhdellä kertaa, jyrkästi ja vakuuttavasti, Mainitsi myös ohimennen noista kahdeksastatuhannesta, joita tiesi tämän välttämättä tarvitsevan. Selitti tarkoin, mitä aikoi antaa myötäjäisiksi. Stepan Trofimovitš katsoa tuijotti häneen ja vapisi. Hän kuuli kaiken, mutta ei tajunnut kaikkea selvästi. Tahtoi puhua, mutta ääni petti. Hän tunsi selvästi vain sen, että kaikki tapahtuisi, kuten Varvara Petrovna tahtoo, että turhaa oli potkia tutkainta vastaan ja että hänet oli jo peruuttamattomasti naitettu.

— Mais, ma bonne amie… kolmannen kerran jo minun iässäni ja vielä sellaisen lapsen kanssa! — hän sai lopulta soperretuksi. — Mais c'est une enfant. [Mutta hänhän on lapsi.]

— Kahdenkymmenen vanha lapsi, Jumalan kiitos! Olkaa ystävällinen ja lakatkaa pyörittelemästä silmiänne, pyydän, emme me nyt ole teatterissa. Te olette hyvin viisas ja oppinut, mutta ette elämästä ymmärrä yhtään mitään, lapsenpiian tarvitsisitte aina peräänne. Jos minä kuolen, mihinkä te joudutte? Mutta hänestä saatte oivallisen huoltajan. Tämä tyttö on vaatimaton, lujatahtoinen, järkevä; sitäpaitsi olen itse aina saapuvilla, en aio heti kuolla. Hän on kotikissa, ei liiku missään, ja lempeä kuin enkeli. Jo Sveitsissä tämä onnellinen ajatus tuli mieleeni. Ymmärrättekö, mitä merkitsee, kun itse sanon sen teille, että hän on lempeä kuin enkeli! — hän huudahti äkkiä raivoissaan. — Täällä on roskaa, hän tuo järjestystä ja puhtautta, kaikki pitää loistaman kuin peili… Luuletteko te tosiaankin, että minun on tällaista aarretta teille tarjotessani kumarrettava jalkoihinne ja lueteltava erikseen kaikki ne seikat, joista teille olisi hyötyä, sekä oltava puhemiehenä! Teidän olisi langettava polvillenne… Voi teitä, te tyhjänpäiväinen ja heikkoluontoinen mies!

— Mutta… minähän olen jo vanhus!

— Viisikymmentäkolmevuotias, eihän se ole ikä eikä mikään? Silloinhan ollaan vasta elämän puolitiessä. Te olette sitäpaitsi kaunis mies, tiedätte sen hyvin itsekin. Tiedätte myös, miten hän teitä kunnioittaa. Jos kuolisin, mihin hän joutuisi? Mutta teidän kanssanne hän on turvassa, ja minäkin olisin rauhassa. Teillä on kuuluisa nimi, rakastava sydän; teillä on eläke, jonka maksan edelleenkin. Te ehkä pelastatte hänet, pelastatte! Te muovaatte hänet elämään kykeneväksi, kehitätte häntä, ohjaatte hänen ajatuksiansa. Miten paljon joutuukaan perikatoon nuoria, joiden ajatukset on ohjattu huonoon suuntaan! Saatte ehkä teoksennekin vielä lopulta valmiiksi, ja silloin teidät äkkiä huomataan.

— Olen aikonut, — Stepan Trofimovitš innostui Varvara Petrovnan taitavan imartelun mairittelemana, — olen juuri aikonut ryhtyä kirjoittamaan Kertomuksiani Espanjan historiasta…

— Siinä sen näette, tämähän sopii erinomaisesti.

— Mutta hän? Oletteko jo puhunut siitä hänelle?

— Olkaa hänen suhteensa rauhassa, liian aikaista on udella sitä. Tietenkin teidän itsenne on pyydettävä häntä vaimoksenne, rukoiltava häntä "suomaan teille se kunnia", ymmärrättehän? Mutta olkaa levollinen, olen aina itse saapuvilla. Tehän sitäpaitsi rakastatte häntä.

Stepan Trofimovitšin päätä alkoi huimata: seinät alkoivat vilistä silmissä. Pyörryttävä ajatus tunki hänen aivoihinsa, hän ei kyennyt sitä vastustamaan.

— Excellente amie! — hän sanoi äkkiä vapisevalla äänellä, — en koskaan… en koskaan voinut kuvitellakaan, että te että te saattaisitte naittaa minut… toiselle… naiselle!

Ettehän te ole tyttö, Stepan Trofimovitš, tyttöjä vain naitetaan, te itse menette naimisiin, — sähähti Varvara Petrovna pilkallisesti.

— Oui, j'ai pris un mot pour un autre… Mais… c'est égal [Tulin käyttäneeksi väärää sanaa… Mutta sehän on samantekevää…], — ja Stepan Trofimovitš katsahti Varvara Petrovnaan tuntien olevansa auttamattomasti hukassa.

— Huomaan, että c'est égal, — sähähti Varvara Petrovna halveksuvasti. — Hyvä Jumala! Hän on pyörtynyt! Nastasja, Nastasja, vettä! Vettä!

Mutta vettä ei ennätetty edes tuoda, kun Stepan Trofimovitš jo tointui. Varvara Petrovna otti sateensuojansa.

— Huomaan, että teidän kanssanne ei voi tällä kertaa keskustella…

— Oui, oui, je suis incapable. [En todellakaan kykene siihen.]

— Mutta huomiseen asti te lepäätte ja ajattelette asiaa. Pysykää kotona, ja jos jotakin tapahtuu, antakaa minulle siitä tieto, vaikkapa keskellä yötä. Kirjeitä ei kannata kirjoittaa, en lue niitä kuitenkaan. Huomenna, tähän samaan aikaan, tulen taas itse luoksenne kuulemaan lopullista vastaustanne, uskon, että se on odotusteni mukainen. Järjestäkää niin, että ketään ei ole silloin luonanne, ja antakaa siivota täällä! Miltä tämä kaikki oikein näyttää! Nastasja! Nastasja!

Huomenna Stepan Trofimovitš tietenkin suostui kaikkeen. Eikä hän voinutkaan olla suostumatta, olihan siihen pakottavia syitä…

VIII.

Stepan Trofimovitšin niinsanottu maatila (Skvorešnikin naapuritila, vanhojen laskujen mukaan viisikymmentä sielua käsittävä) ei ollutkaan oikeastaan hänen, vaan hänen ensimmäisen vaimonsa, ja siirtyi tämän kuoltua siis heidän pojalleen, Pjotr Stepanovitš Verhovenskille. Stepan Trofimovitš oli vain holhooja, ja pojan täysi-ikäiseksi tultua hän hoiti maatilaa pojaltaan saamansa valtakirjan nojalla. Näin oli nuorukaiselle edullisempaa: hän sai isältään vuosittain aina tuhanteenkin ruplaan nousevan summan, muka maatilan tuottamia tuloja, vaikka se todellisuudessa ei tuottanut vuodessa viittäkään sataa ruplaa. Jumala sen tietää, miten asia oli alunperin näin järjestynyt. Muuten, Varvara Petrovnahan se vuosittain lähetti nämä tuhat ruplaa, eikä Stepan Trofimovitš koskaan lisännyt siihen ainoatakaan ruplaa omasta puolestaan, vaan pani maatilasta saamansa tulot kaikki omaan taskuunsa, vieläpä lopuksi saattoi koko maatilan aivan rappiolle vuokrattuaan sen jollekulle metsäkauppiaalle ja myytyään sieltä Varvara Petrovnan tietämättä hakattavaksi lehtimetsikköä, joka oli ainoa, mikä maatilassa oli arvokasta. Tätä lehtoa hän oli myynyt jo kauan pala palalta. Kaikkiaan koko lehtimetsikkö lienee maksanut ainakin kahdeksan tuhatta, mutta hän oli saanut siitä vain viisi. Mutta joskus hänen pelihäviönsä klubissa olivat niin arveluttavan suuret, eikä hän uskaltanut alituisesti kärttää rahaa Varvara Petrovnalta. Saatuaan tiedon tästä Varvara Petrovna kiristeli hampaitaan vihasta. Ja äkkiä poika ilmoittikin tulevansa itse myymään tilansa — se oli aivan välttämätöntä — ja pyysi isäänsä vain hankkimaan sille viipymättä ostajan. Stepan Trofimovitš, joka luonteeltaan oli kokonaan vailla omanvoitonpyyntiä, häpesi tavata "ce cher enfantia" (jota hän muuten ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen, ei sittemmin kuin pojan ollessa ylioppilaana Pietarissa). Alunperin maatila oli ollut kahdentoista tai neljäntoista tuhannen arvoinen, mutta nykyisin siitä tuskin kukaan olisi maksanut viittätuhattakaan. Stepan Trofimovitšilla oli tosin valtakirjan nojalla täysi oikeus myydä metsää, ja ottaen huomioon sen, että pojalle oli lähetetty tuhat ruplaa vuodessa, vaikka maatila ei tuottanut läheskään niin paljon, tämä kaikki olisi ollut tiliä tehtäessä puolustuksena holhoojalle. Mutta Stepan Trofimovitšilla oli jalo luonne ja ylevät pyrkimykset. Hänen mieleensä juolahti ylevän kaunis ajatus: kun Petruša saapuu, hän laskee pöydälle tämän eteen korkeimman, "maksimum"-hinnan, s.o. viisitoistatuhatta, jos suinkin mahdollista, viittaamatta sanallakaan aina näihin saakka hänelle säännöllisesti lähettämänsä vuotuisen summan suuruuteen, ja sen jälkeen hän painaa ce cher fils'in itkien rintaansa vasten. Siihen koko tilinteko päättyisikin. Kiertäen kaartaen hän koetti varovasti saada Varvara Petrovnankin innostumaan tähän kuvitelmaansa. Huomauttipa siitäkin, että tämä antaisi heidänkin — hänen ja Varvara Petrovnan — ystävyyssuhteelle sekä koko heidän "aatteelleen" erikoisen ylevän vivahduksen. Nykyajan kevytmielinen ja pelkästään vain yhteiskunnallista etua tavoitteleva nuoriso saisi kerrankin nähdä edullisessa valossa isänsä ja yleensä edellisen polven epäitsekkäät ja jalot ihmiset. Hän puhui paljon muutakin, mutta Varvara Petrovna pysyi vaiti. Lopuksi tämä kuivasti huomautti suostuvansa ostamaan hei a maansa ja lupasi antaa siitä "maksimum"-hinnan, s.o. kuusi-, seitsemäntuhatta (sen olisi voinut ostaa neljälläkin) Loppusummasta, kahdeksasta tuhannesta, joka oli metsän mukana hävinnyt kuin tuhka tuuleen, hän ei maininnut sanaakaan.

Tämä oli tapahtunut noin kuukautta ennen naittopuuhia. Stepan Trofimovitš oli hämmästynyt ja alkoi miettiä asiaa. Aikaisemmin olisi vielä saattanut elää toivossa, että poika ei ehkä koskaan palaisikaan, — näin saattoi käsittää asian tietysti vain joku syrjäinen henkilö. On muistettava, että Stepan Trofimovitš oli isä ennen kaikkea ja olisi siveellisesti raivostunut, jos joku olisi olettanut hänen hautovan sellaista mielessään. Oli miten oli, mutta näihin asti Petrušasta oli kulkenut mitä kummallisimpia huhuja. Suoritettuaan yliopistolliset tutkintonsa noin kuusi vuotta sitten hän oli ensin vetelehtinyt työttömänä Pietarissa. Kerran saimme äkkiä tiedon, että hän oli ottanut osaa erään salaisen julistuksen kokoonpanoon ja antautunut palvelemaan "aatetta". Sitten hän taas äkkiä joutui ulkomaille, Sveitsiin, Geneveen, karkasi ehkä sinne.

— Se minua ihmetyttää, — saarnaili Stepan Trofimovitš usein hyvin häpeissään, — Petruša c'est une si pauvre tète! Hän on hyvä, jalo, hellätunteinen, ja silloin Pietarissa jo iloitsin, häntä nykyaikaiseen nuorisoon verratessani, mutta e'est un pauvre sire tout de mème… Ja tiedättekö, se on sitä samaista epäkypsyyttä ja hentomielisyyttä! Ei heitä viehätä realismi, vaan sosialismin tunteellinen ja ihanteellinen puoli, niin sanoakseni, sen uskonnollinen sävy, runollinen haihattelu tietenkin. Ja miltä luulette minusta tuntuvan! Täällä minulla on joukoittain vihollisia, siellä vielä enemmän, sanovat vielä kaiken olevan isän vaikutusta… Hyvä Jumala! Petruša aatteemme työntekijänä! Millaisia aikoja elämmekään!

Petruša lähetti muuten ennen pitkää Sveitsin osoitteensa tavanmukaista rahalähetystä varten: hän ei siis saattanut oleskella ulkomailla emigranttinakaan. Ja nyt, oltuaan siellä nelisen vuotta, hän aikoi taas palata kotimaahansa ja ilmoitti pikaisesta saapumisestaan: sellainen henkilö ei saattanut olla syytettykään. Eikä sillä hyvä, hänellä oli ollut vielä erikoisia suosijoitakin. Hän kirjoitti Etelä-Venäjältä, jossa hän oli toimittamassa joidenkuiden yksityisasioita, sangen tärkeitä tosin, ja tuntui olevan hyvin huolissaan jostakin. Kaikki olisi muuten ollut erinomaista, mutta mistä saada loput, seitsemän-, kahdeksantuhatta, että maatilan "maksimum"-hinta olisi koossa hänen tulonsa varalta. Ja mitä sitten, jos tuon kuvitellun ylevän tapaamisen asemesta tulisikin riita ja oikeusjuttu? Stepan Trofimovitš tuntui aavistelevan, että tunteellinen Petruša ei niinkään hevillä luopuisi oikeuksistaan. "Mistähän se johtuu", hän kuiskasi kerran minulle, "että kaikki nuo innokkaimmat sosialistit ja kommunistit itse ovat hirvittäviä saitureita, ansaitsemisvimmaisia omaisuuden kokoonkäärijöitä, vieläpä niin, että mitä enemmän mies on sosialisti, mitä fanaattisempi, sitä valtavampi hänen omistushalunsakin… miksihän se on niin? Johtuukohan sekin vain hempeämielisyydestä?" En tiedä, lieneekö Stepan Trofimovitšin huomautus ollut oikea, mutta sen vain tiedän, että Petruša oli saanut vihiä lehdon myynnistä ja muustakin sekä että Stepan Trofimovitš tiesi tämän hyvin. Minä olin myös lukenut Petrušan isälleen kirjoittamia kirjeitä. Hän kirjoitti hyvin harvoin, kerran vuodessa tai harvemminkin. Vasta viime aikoina, kun hän oli tulostaankin ilmoittanut, hän oli lähettänyt kaksi kirjettä aivan peräkkäin. Kaikki nämä hänen kirjeensä olivat lyhyitä, kuivahkoja, ne sisälsivät vain toimintaohjeita, ja kun isä sekä poika jo Pietarin ajoilta olivat, vielä lisäksi muodin mukaan sinuja keskenään, niin nämä Petrušan kirjeet muistuttivat suorastaan niitä muinaisten tilanomistajien käskykirjelmiä, joita nämä lähettelivät pääkaupungista maatilansa hoitajiksi asettamilleen maaorjatilanhoitajille. Ja samassa tipahtivat nyt nuo kahdeksan tuhatta Varvara Petrovnan ehdotuksen mukana aivan kuin taivaasta. Kaiken lisäksi Varvara Petrovna antoi vielä selvästi ymmärtää, että tämä oli myös ainoa tie päästä niihin käsiksi. Olihan itsestään selvää, että Stepan Trofimovitš suostui.

Heti Varvara Petrovnan lähdettyä hän kutsutti luokseen minut, mutta kieltäytyi vastaanottamasta ketään muita. Itki tietenkin aluksi, puhui paljon ja kauniisti, vaikkakin sekavasti, sanoi ohimennen sukkeluudenkin ja oli itse siihen hyvin tyytyväinen. Lopuksi hän sai lievän koleriinikohtauksen. Sanalla sanoen: kaikki kävi oikeassa järjestyksessä. Lopuksi hän otti esille jo kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen saksattarensa valokuvan ja alkoi nyyhkien valittaa: "Suotko minulle tämän anteeksi?" Hän oli aivan suunniltaan. Maistelimmekin jonkin verran suruumme. Pian hän kaikesta huolimatta nukahti makeasti. Aamulla hän sitoi taidokkaasti kaulaliinansa, pukeutui huolellisesti, kurkistellen tuon tuostakin peiliin. Pirskottipa hieman hajuvettäkin nenäliinaansa, mutta kun hän samassa ikkunaan katsahtaessaan huomasi Varvara Petrovnan jo tulevan, hän otti toisen nenäliinan ja piilotti hajuvedelle tuoksuvan pieluksensa alle.

— Erinomaista! — kehui Varvara Petrovna kuultuaan hänen suostumuksensa. — Ensinnäkin, teissä on siis sittenkin lujan ylevää päättäväisyyttä, ja toiseksi, olette kerrankin totellut järjen ääntä, jota te harvoin tottelette yksityisissä asioissanne. On muuten turhaa kiirehtiä, — hän lisäsi tarkastellen hänen kaulaliinansa valkeata solmua, — toistaiseksi olkaa vaiti, minä vaikenen myös. Pian on syntymäpäivänne, ja silloin tuon hänet luoksenne. Te tarjoatte meille iltateetä, ette saa suinkaan hankkia viinejä eikä mitään syötävää: muuten, järjestän kaiken tuon itse. Kutsukaa joitakuita ystäviänne myös, muuten vain valittuja, ja valinnan toimitamme me yhdessä. Edellisenä iltana voitte puhua asiasta jo Darjallekin, jos tahdotte; ja illalla sitten huomautamme yksinkertaisesti, miten asiat ovat, ilman minkäänlaisia juhlallisia kihlauksen julkaisuja ja välipuheita. Ja sitten, noin parin viikon kuluttua, vietetään häät välttäen silloinkin turhaa humua… Voisitte ehkä heti vihkimisen jälkeen matkustaa jonnekin, vaikkapa Moskovaan. Minä luultavasti tulen itse mukaan… Mutta ennen kaikkea, pitäkää siihen saakka suunne kiinni.

Stepan Trofimovitš oli ihmeissään. Hän yritti varovasti huomauttaa, että eihän hän noin vain ilman muuta saattanut suostua, puhumatta edes morsiamen kanssa, mutta Varvara Petrovna ärjäisi siihen hermostuneesti:

— Minkä vuoksi se olisi tarpeellista? Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään.

— Miksi ei tulisi? — sulhanen huomautti jo kokonaan neuvottomana.

— Muuten vain. Katsotaan vielä… Kaikki käy muuten niin kuin jo sanoin, älkää olko huolissanne, kyllä minä hänet valmistan. Teidän on tarpeetonta siihen sekaantua. Kaikki, mikä kerran on tarpeellista, tulee sanotuksi ja tehdyksi. Pysytelkää te vain alallanne. Mitä te hänestä oikein tahdotte? Mitä osaa te oikeastaan mielisitte hänelle näytellä? Ei, istukaa te vain kotonanne älkääkä kirjoitelko kirjeitä. Ei hiiskahdustakaan, pyydän. Minä vaikenen samoin.

Varvara Petrovna ei tahtonut puhua asiasta sen enempää ja lähti kaikesta päättäen hyvin huonotuulisena kotiinsa. Hän ei ollut sentään odottanut, että Stepan Trofimovitš olisi ollut noin vain ilman muuta heti paikalla valmis kaikkeen. Voi, eihän Stepan Trofimovitš vähääkään ymmärtänyt asemaansa, eivätkä eräät asianhaarat olleet selvinneet hänelle vähimmässäkään määrässä. Hänen puheeseensa tuli äkkiä aivan uusi sävy, voitonvarma ja kepeä. Hän mahtailikin jo:

— Tämäpä vasta hauskaa! — hän huudahteli käsiään levitellen. — Oletteko kuullut? Hän tahtoo saada minut niin pitkälle, etten lopuksi enää suostukaan koko hommaan. Voinhan minäkin lopulta kadottaa kärsivällisyyteni enkä… enkä suostukaan. "Istukaa kotona ja pysytelkää alallanne!" Mutta miksikä minun sitten oikeastaan on mentävä naimisiin? Senkö vuoksi vain, että hän sai sellaisen naurettavan päähänpiston? Mutta minäpä olenkin vakavasti ajatteleva mies. Voihan käydä, etten alistukaan mielettömän naisen joutaviin oikkuihin! Minulla on velvollisuuksia poikaani, niin… ja itseänikin kohtaan! Minähän tässä aion uhrautua, eikö hän sitä käsitä? Ehkä olen suostunut tähän vain sen vuoksi, että olen kyllästynyt elämään ja että minusta kaikki on yhdentekevää. Mutta hän saa minut suuttumaan, ja silloin ehkä minusta ei lähimainkaan kaikki ole yhdentekevää; minä loukkaannun ja kieltäydyn. Et enfin ridicule… [Ja sehän on naurettavaa.] Mitä ajateltaisiin tästä klubissa? Mitä sanookaan Liputin? "Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään" — kuulitteko! Se on jo kaiken huippu! Sehän on jo… no, mitä tämä nyt oikeastaan on? — Je suis un forçat, un Badinguet, un [Minä olen pakkotyövanki, narri] seinää vastaan litistetty mies!…

Ja kuitenkin vilahteli näiden valittelujen lomasta sentään tuon tuostakin eräänlainen oikullinen tyytyväisyys ja ilakoiva leikillisyysmaila me taas hieman maistelimme.