MUISTOJEN MAILLA

I

Avaan portin ja astun puistoon alle vanhojen vaahterain. Vanha kaipuu mun tänne toi ohi syksyn keltaisten maisemain. On kaikki täälläkin tuoni vienyt. — Ah, näinkö, näinkö se kuihtuu pois, mi kerran nuorena kukkaan nousi! Nyt näinkö kaikki se kuollut ois! —

Näin liekin parhain! — — Tää sointuu sieluni säveliin. Kuin auringon kultaama syksypäivä nyt eessäin elämä aukenee. On kevät kallehin taakse jäänyt, on tullut syksy ja tummat yöt, ja menneet päivät kuin unet joskus vain yöstä luokseni liitelee. Te onnen hetket, niin harvat, rakkaat, ma teitä vaalin kuin sieluain, — te ainoat aarteeni tyhjyydessä, kuin saituri teitä ma vartioin: ei sormin saastaisin yksikään saa onnenkultaanne koskettaa; kun kuolen kerran, ma kerallain vien pyhän aarteeni hautahain.

II

Muistanetko vielä, kuinka kerran lehväin siimeksessä istuimme, kuinka ruusuin tuoksuun huumautuen nuorin, neitseellisen aroin tuntein ensi sylinannon onneen raukesit?

Ma katsees hohteen, äänes soinnun muistan ja sytyttävän, nuoren kauneutesi, ja kuinka kukkatarhan tuoksuihin ja säteisihin kesäauringon pois suli surut onnen huumeeseen: — kuin satua vain se kaikki on nyt, — ja kohta — ennenkuin huomaammekaan — jo tuhat vuotta haudassa maanneet oomme!

III

Ei muuta mulla kuin muistot vain: joka hellän hetken, min sulta sain, joka kylmän katseen kun lämpöä hain, syvät lemmenyöt, sulat kuiskailut, vihan ukkossäät, tylyt tuiskailut, minä säilytän kaikki ne sielussain. — Ei muuta mulla kuin muistot vain!

IV

Niin kylminä syystuulet henkää, niin kolkko on muistojen maa, — ei enää armas vastahani riennä.

On kuolleet ruususi rakkaat ja liljat ja tulppaanit, — ja sydämeni unelma on kuollut.

Kuin paljahat, mustat oksat, kuin kelmeät lehdet maan, niin kuihtunutta elämää on muistot.

Vaan kalliimpi kaikkea mulle on muistosi kuitenkin, oi elon kadotettu paratiisi!