III KODITON
Reading edition
KODITON. <<< 24
I
Niin oudot on tiet, niin vieraita maat, niin vieraita ihmiset kaikki.
Ei lämmintä ääntä, ei katsetta hellää, — vain kylmyyttä, vainoa, vihaa.
Kai povessa maan kodin kerran saan kera kaipuun, mun armahain!
II
On talo autio, — yön äänet hiljaa puissa soi.
Niin ahdistava tuska rintaa kalvaa, niin ikävähän nääntyvä on syön, kun juhlan muistot mieleen kohoaa, — muistot kaipaavien katseitten, jotka tylyyn uhmaan kilpistyi, vaikka ivallisen hymyn alla sydän toivotonta orpouttaan itki.
1912.
III
Ah, missä lienet nyt, kenen huulet juo sun ruusuhuultes hurmaa? — -— On kesäyö ja järven tyveneltä tänne laulu kaipaavana soi. Metsät tuoksuu, — tummat siimekset kutsuu houkutuksin tuhansin. — Ah, missä lienet, armahani, nyt!
IV
Oon rikkonut sua vastahan, oi isä, iäisyys, oon tuhlannut sun lahjasi ma tiellä turhuuden; kuin raskas vuori mua murhe painaa. Mua kurjempaa ei olla voi, mua kalvaa katumus ja raatelee kuin pedot rintaani. Suo mulle armos ääretön, suo anteeksannon yö, suo unhoituksen vapahdus ja kodin rauha suo!
V
Ei niin suurta tuskaa, ettei kestä mies, vaikka turma uhkaa, mies on mies, vaikk' on kaikki tuhkaa, nousee raunioiden alta tahdon valta.
VI
Kuin lehdet tuulessa ihmiset on; sama heillä on kohtalo lohduton. Kuin keväällä silmut he alkavat retken, kuin lehvillä lehdet he häilyvät hetken, kuin syksyllä lehdet he laastaan pois, kuin heitä ei koskaan ollut ois! Ja heidän hautansa vuossadat tallaa.
1912.