SISÄLLYS:

Markiisi de St. Alais. Koetus. Kokous. Lähetystö. Eräs kohtaus tiellä. Kapina. Gargouf. Trikolori. Kapinan jälkeisenä aamuna. Kaksi leiriä. Kaksintaistelu. Hirteen! Hirteen! Kirkkoherran huolet. Milhau'ssa. Kolme yksissä vaunuissa. Froment Nîmes'istä. Kurja olento. Nîmes'issä. Tiedustelu. Kaksi kosijaa. Korkea asema velvoittaa. Ratkaisu. Tuhatvuotinen valtakunta. Päivä valkenee.

Ensimäinen luku.

Markiisi de St. Alais.

Noustuamme penkereelle, jonka isäni oli vähää ennen kuolemaansa laitattanut ikkunoiden alle linnan takapuolelle ja joka eroitti linnan vastaperustetusta nurmikentästä, pysähtyi St. Alais ja katsoi ympärilleen silmäyksellä, joka ilmaisi huonosti salattua ivaa.

— Minne kasvitarha on joutunut? kysyi hän halveksivalla hymyllä.

— Isä muutti sen toiselle puolelle.

— Pois näkyvistä?

— Niin, vastasin minä, se on ruusutarhan takana.

— Englantilaista, tietysti, sanoi hän ivallisella kohteliaisuudella. Ja teistä on mieluisempaa katsella ikkunoistanne tätä nurmen paljoutta?

— On kyllä.

— Entä puisto? jatkoi hän; luultavasti se on asetettu niin että se peittää kylän?

— Niin on.

Hän nauroi.

— Niinhän ne ystävänne tahtovat, sen huomion olen tehnyt. He kyllä osaavat jaaritella veljellisyydestä, vapaudesta, yhdenvertaisuudesta; he rakastavat kansaa, mutta mieluimmin etäältä, puiston eli korkean kuusiaidan takaa. Minulla on St. Alais'ssa väki silmäini alla ja kun he käyttäytyvät sopimattomasti on siellä heidän varalleen carcan. Mutta kas, missä teidän kaularautanne on? Sen paikka oli ennen vastapäätä porttia.

— Se on porona, vastasin ja tunsin samalla veren syöksähtävän kasvoihini.

— Isännekö sen poltti? kysyi St. Alais kummastuneena.

— Ei, vaan minä, vastasin jurosti, halveksien itseäni siitä, että häpesin tekoa, josta ennen olin ollut niin ylpeä. Poltin sen viime vuonna, sillä minun mielestäni kuuluvat sellaiset kidutuskoneet menneisiin aikoihin.

Markiisi oli tuskin viittä vuotta vanhempi minua, mutta ne viisi vuotta, jotka hän oli viettänyt Pariisissa ja Versailles'issa, tekivät hänet ihmeen paljon etevämmäksi minua ja hänen ylenkatseellisen hämmästynyt silmäyksensä oli minusta kuin piiskan isku. Hän ei kuitenkaan virkkanut enää mitään siitä asiasta, vaan alkoi oltuaan vähän aikaa vaiti puhua isästäni. Muistuttaen mieleeni monta asiaa ja tapausta isäni ajoilta puhui hän hänestä niin suurella kunnioituksella ja rakkaudella, että kiukkuni aivan haihtui.

— Hänen seurassaanpa minä ensimäisen lintunikin ammuin, sanoi hän miellyttävällä tavallaan, joka oli hänelle lapsuudesta saakka ominaista.

— Kaksitoista vuotta takaperin.

— Aivan oikein, monsieur, ja minä muistan siltä ajalta pienen paljassäärisen pojan, joka aina juoksenteli jälessäni, kutsui minua Viktoriksi ja kunnioitti maailman suurimpana miehenä. Enpä aavistanut silloin että hän oli kerran selittelevä minulle mielipiteitään ihmisen oikeuksista. Jumalani, minun täytyy todellakin varoa, että Louis pysyy teistä erillään, sillä muuten teette hänestä samallaisen maailman parantajan kuin itse olette. Mutta, jatkoi hän hymyillen ja teki kädellään vilkkaan liikkeen, enhän minä ole tullut tänne hänestä puhumaan, vaan eräästä toisesta, josta puhumisen pitäisi teitä paljo enemmän huvittaa.

Tunsin, että veri jälleen syöksähti kasvoihini, mutta tykkänään toisellaisesta syystä.

— Neiti on tullut kotiin? sanoin.

— Eilen tuli ja huomenna hän menee äitini kanssa Cahorsiin, katselemaan maailmata. Vaan epäilenpä, että mikään kaikesta uudesta, jota hän saa nähdä, kiinnittää niin hänen mieltään kuin kreivi de Saux.

— Kaiketi neiti voi hyvin? kysyin kömpelösti.

— Vallan mainiosti! vastasi markiisi vakavalla kohteliaisuudella. Mutta siitä saatte huomen illalla omin silmin tulla vakuutetuksi, ellemme tiellä sattuisi tapaamaan. Kaiketi te haluaisitte saada viikon päivät aikaa tavoitellaksenne hänen suosiotansa, herra kreivi? Vaan kun sitte rouva markiisittaren kanssa voitte määrätä hääpäivän, on parasta, että määräätte sen niin — jotta minäkin voin olla saapuvilla.

Kumarsin. Olin jo viikon ajan odottanut näitä sanoja, mutta ei Viktorin, vaan Louis'in suusta, joka oli aivan kuin veli minulle. Edellinen oli tosin poikavuosieni ihanne, mutta siitä oli kauvan jo, ennenkun hovielämä ja oleskelu Versailles'issa ja St. Cloud'issa oli muodostanut hänestä sen komean miehen, jonka nyt näin edessäni ja jonka pienintäkin katsetta minun oli yhtä vaikea kestää kuin tuntui mahdottomalta saavuttaa hänen vapaata ja hienoa käytöstapaansa. Tilaisuus vaati kuitenkin itsetietoista, kohteliasta ja hellää vastausta, ja minä koetin sitä sopertaa. Vaan hän katkasi kohta heikot yritykseni.

— Tuota saatatte sanoa Denise'lle, sanoi hän ystävällisesti, hänellä kaiketi kyllä on herkkä korva sellaiselle. Alussa hän tietysti on vähän kaino, sillä luulenpa hyvien luostarisiskojen panneen hänen päähänsä sen käsityksen, että mies ei juuri ole sutta parempi. Mutta, à la bonne heure, ystäväni, naiset pysyvät kuitenkin aina naisina ja viikon eli parin kuluttua te kyllä olette saavuttanut suosionsa. Toivomme siis näkevämme teidät huomen illalla, ellei jo ennen?

— Varmasti aivan, herra markiisi.

— Miksei Viktor? kysyi hän entisellä hyväntahtoisuudellaan laskien kätensä olalleni. Tuleehan meistä piakkoin veljet ja epäilemättä silloin myös — vihamiehet. Nyt voitte tulla minua saattamaan veräjille, sillä minulla on jotain muutakin asiaa teille. Mutta — mitäs se olikaan?

Joko hän ei heti muistanut asiaansa eli tuntui hänestä vaikealta ryhtyä siitä puhumaan, sillä olimme jo astelleet puolitiehen kylälle vievää pähkinäpuukujaa, ennenkun hän hiiskui sanaakaan. Mutta silloin hän tarttui suoraan asiaan.

— Olette kai kuullut puhuttavan protestista? sanoi hän.

— Olen, vastasin jokseenkin vastenmielisesti ja aavistin pahaa.

— Tietysti tekin kirjoitatte sen alle?

Emmin vastatessani samoin kuin hän oli empinyt kysyessään. Kysymyksessä oleva protesti — miten viattomalta tuo sana vieläkin kuuluu, vaikka tiedämme nyt, että sen takana piili alku paljoon levottomuuteen ja ihka uuteen maailmaan — aijottiin esittää tulevassa aatelisten kokouksessa Cahors'issa ja sen tarkoituksena oli panna vastalause edusmiestemme päätöstä vastaan Versailles'issa yhteistoiminnasta kolmannen säädyn kanssa.

Mitkä mielipiteeni tästä asiasta alkujaan olivatkin — olisin todellakin pitänyt suotavampana, että muutos olisi tehty englantilaiseen malliin, niin että aateli olisi saanut pysyä erikseen — oli minusta kumminkin otettu askel, jonka kuningaskin jo oli vahvistanut, aivan mahdoton peruuttaa. Ja tiesinhän sitäpaitsi, että protestin alkuunpanijat olivat vihamielisiä kaikille uudistuksille, että he riippuivat kynsin hampain kiinni vanhoissa oikeuksissaan ja koettaisivat hävittää kaiken toivon paremmasta hallitustavasta — toivon, joka vaalien jälkeen oli päivä päivältä kasvanut ja jota olisi nyt yhtä vaikea kuin vaarallinen sammuttaa. En siis käsittänyt, miten minä olisin voinut kannattaa protestia poikkeamatta vakuutuksestani, joka oli yleisesti tunnettu.

— No? kysyi hän viimein kun yhä jatkoin vaitioloa.

— Luulen, etten voi sitä tehdä, sanoin punastuen.

— Kirjoittaa alle?

— Niin.

Hän nauroi.

— Sen te kyllä olette tekevä. Minä tahdon teidän lupauksenne, kreivi. Asia on vähäpätöinen, mutta meidän täytyy olla yksimielisiä. Muuta ei tarvita.

Pudistin päätäni. Olimme seisahtuneet veräjien sisäpuolelle ja markiisin palvelija talutteli hevosia edestakaisin tiellä.

— Kas niin, pitkitti hän ystävällisesti, ette suinkaan te luulottele itsellenne, että tuo kansalliskokous, jonka hänen majesteettinsa, hullusti kyllä, on Necker'illä kokoonkutsuttanut, saa jotain aikaan. Se kokoontui toukokuun 4 päivänä, nyt meillä on 17, ja koko tällä ajalla he eivät ole tehneet muuta kuin toruneet ja kinastelleet. Ei kerrassa mitään. Mutta nyt hajotetaan kansalliskokous kohta, ja se on sen lorun loppu.

— Mitä varten sitte enää protesteerataan?

— Kuulkaas, ystäväni! sanoi hän säälivällä hymyllä, lyöden ratsupiiskallaan saappaansa varteen. Ettekö tiedä viimeisiä uutisia?

— Mitä uutisia? kysyin avomielisesti. Kun kerrotte ne, saatan sanoa, olenko niitä ennen kuullut.

— Kuningas on antanut Necker'ille virkaeron.

— Se ei ole mahdollista! huudahdin. En ollut milloinkaan hämmästynyt niin.

— On kuin onkin. Pankkiiri on saanut eron, viikon päästä on hänen kansalliskokouksensa myös mennyt menojaan ja sitte me seisomme juuri siinä, mistä lähdimmekin. Mutta sillä välin täytyy meidän, vahvistaaksemme kuningasta viisaassa päätöksessään, näyttää että elämme. Meidän täytyy osottaa hänelle myötätuntoisuuttamme, meidän täytyy protesteerata.

— Herra markiisi, sanoin jotenkin kiivaasti, oletteko varma siitä, että kansa on levollisesti mukautuva tähän? Miesmuistiin ei ole ollut niin kovaa talvea kuin viimeinen eikä niin huonoa vuotta. Ja nyt on sitäpaitse herätetty kansassa toiveita ja vaalien kautta saatettu heidän mielensä kuohuksiin, ja — —

— Ketä meidän on siitä kiittäminen? sanoi hän heittäen minuun omituisen katseen. Vaan elkää olko siitä huolissanne, kreivi; kyllä he sen jaksavat sulattaa ja vielä vähän enemmänkin. Minä tunnen Pariisin ja voin vakuuttaa, ettei se ole Frondenin Pariisi, vaikka herra Mirabeau kyllä kernaasti haluaisi näytellä Retz'in osaa. Se on nyt rauhaisa, järkevä Pariisi, joka ei tahdo kapinaa. Muistakaa, ettei siellä ole puoleentoista vuosisataan ollut yhtään mainittavampaa katumeteliä, ottamatta lukuun paria leipäkahakkaa, — ei mitään, jota ei pari komppaniiaa sveitsiläiskaartilaisia olisi pystynyt tukahduttamaan yhtä helposti kuin d'Argenson puhdisti La cour des miracles'in. Ei, uskokaa te vaan minua, mitään vaaraa ei ole tarjolla; sopivasti menetellen onnistuu kaikki hyvin.

Mutta uutisensa olivat herättäneet minussa vastustushalua ja minusta tuntui nyt aivan helpolta nousta häntä vastaan.

— Enpä juuri sitä usko, sanoin kylmästi. Luulen, ettei asia ole niinkään mutkaton. Kuninkaan täytyy saada rahaa eli tehdä vararikko, ja kansalla ei ole rahaa hänelle antaa. En saata käsittää, miten asiat pääsisivät soljahtamaan entiseen uomaansa.

Herra de St. Alais katsahti minuun ja huulensa vääntyi halveksivaan hymyyn.

— Te tarkoitatte, ettette haluakaan niitä entiselleen? sanoi hän.

— Tarkoitan, että vanha järjestys ei kestä, vastasin jäykästi. Se ei olisi voinut kauvan pysyä pystyssä eikä voi koskaan tulla takaisin.

St. Alais viivytteli vähän aikaa vastausta, ja siinä nyt seisoimme vastatusten — hän ulkopuolella, minä sisäpuolella veräjätä. Puiden viheriät latvat levisivät ylitsemme ja takanaan hohti tomunen tie heinäkuun auringon paisteessa. Ja jos minun kasvoni kuvastivat hänen kasvojensa ilmettä, olivat ne ankarat ja vakaat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli muotonsa muuttunut; hän kohautti olkapäitään ja naurahti niinkuin lapselle.

— No niin, sanoi hän, ei huolita väitellä enää, mutta toivon, että te kuitenkin kirjoitatte protestin alle. Sillä — ja tätä sanoessaan hän heitti veitikkamaisen katseen minuun — siitä voi ehkä riippua hyvin paljon.

— Siinä vielä yksi syy miettiä kahdesti, ennenkuin —

— Siinä vielä syy miettiä kaksi kertaa ennenkuin kiellätte, sanoi hän ja kumarsi syvään, mutta vakaana nyt. Sitte hän meni ratsunsa luo, palvelija piteli jalustinta, ja hyppäsi satulaan. Suitsiin tartuttuaan hän vielä kerran kääntyi minun puoleeni.

— Herra kreivi, sanoi hän matalalla äänellä heittäen minuun tutkivan silmäyksen, päätös on päätös ja Montagu ja Capulet ovat vanhettuneet samoin kuin teidän kaularautanne. Mutta olkoonpa se asia miten tahansa, meidän täytyy sittenkin kulkea samaa tietä — samaa tietä, ymmärrättekö — eli erota. Se on minun ajatukseni.

Ja nyökäyttäen niin ystävällisesti kuin olisi lausunut kohteliaisuuden uhkauksen sijasta hän ratsasti tiehensä. Seisoin ja katselin hetken jälkeensä sydän harmista pakahtumaisillaan, vaan käännyin sitte ja palasin linnaan. Ajatukseni, tuumani ja toiveeni kuvastivat tarkalleen yleistä hämmennystilaa, joka sinä päivänä vallitsi koko Ranskan maassa, vaikka sen silloin vain hämärästi aavistin.

En nimittäin voinut olla ymmärtämättä viittaustaan, en voinut olla käsittämättä, että hän oli kohteliain sanoin käskenyt minun valitsemaan sisarensa ja niiden valtiollisten mielipiteiden välillä, joissa isäni oli minut kasvattanut ja joita vuoden pitkä oleskelu Englannissa oli yhä kehittänyt. Isäni kuolemasta saakka olin asunut yksin linnassa ja uneksinut paljon tulevaisuudesta. Olin ajatellut Denise de St. Alais'ta, suloista tyttöä, joka oli tuleva vaimokseni ja jota en ollut nähnyt sen jälkeen kuin hänet vietiin luostarikouluun, olin uneksinut, miten minä kohottaisin alustalaiseni onneen ja varallisuuteen, niinkuin olin nähnyt Englannissa. Nyt oli St. Alais'n sana uhannut tehdä tyhjäksi toisen unelmistani ja se oli sangen ikävää. Mutta se ei sittenkään minua niin paljo harmittanut kuin hänen mahtipontisuutensa, jota vuoroin kiroilin, vuoroin nauroin hyvin ymmärrettävällä kiukulla. Minä olin yhdenkolmatta vanha ja hän seitsemänkolmatta, ja hän oli tullut lukemaan minulle lakia. Me olimme maamiehiä, me — hän politikoitsija, ja hän oli tullut Pariisista eli Versailles'ista meitä komentamaan. Jos tottelin, saisin sisarensa, jos en, saisin olla ilman. Sellainen oli asemani.

Ei ihme siis, että olin jo niukan puolen tuntisen kuluttua tehnyt päätökseni ja että vietin lopun päivästä kooten järkeviä ja kumoamattomia syitä menettelyyni. Saadakseni todistuksia kerroin ajatuksissani kaikki mitä herra Rochefoucauld oli puhunut kun hän viimeksi kunnioitti minua käynnillään ja luin uudelleen kirjeen, jossa herra Liancourt selitti uudistussuunnitelmiaan. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa ja vihan vielä kiehuessa minä siis tein päätökseni yhtä vähän miettien tekoani kuin tuhannet muut, jotka sinä päivänä valitsivat kahdesta tiestä toisen. Gargouf, St. Alais'n vouti, oli epäilemättä kuullut uutisen Necker'in erosta ja siitä riemuinnut aavistamatta mitä se tulisi hänelle maksamaan. Isä Benoit, kirkkoherra, joka oli sinä iltana illallisella luonani ja murheella otti vastaan uutisen — ei myöskään aavistanut mitään. Ja ravintoloitsija La Bastide'ssa, Cahors'in luona, oli luultavasti myös kuullut uutisen, vaan eipä langennut valtikan varjo tiellensä, yhtä vähän kuin varjo marsalkan sauvasta näyttäytyi notariolle toisessa La Bastide'ssa, Notario ja marsalkan sauva! Ravintolan pitäjä ja valtikka. Mon dieu, miten hassulta moinen paritus olisi meistä tuntunut! Mutta olisimmepa olleetkin Davidia viisaampia ja suurempia ennustajia kuin Josef, jos olisi arvattu sellaista tapahtuvan l'ancien regimen aikana, vanhassa Ranskassa, vanhassa maailmassa, joka kuoli heinäkuussa 1789!

Ja kuitenkin oli jo silloin olemassa merkkiä, jotka puhuivat lähestyvistä mullistuksista, jos vaan oli silmiä niitä huomata, ja retkelläni seuraavana päivänä näin niitä siksi monta, että kaikki yksityinen kiukku haihtui ja sydämmeni täyttyi jalommilla harrastuksilla.

Ratsastaessani palvelijaini Gil'en ja André'n seuraamana Cahors'iin näin hallan tuhotyöt — pähkinäpuut mustina, viiniköynnökset kellahtuneina, ruis oli turmeltunutta, ja suurin osa peltoa siementämättä. Vaan enpä nähnyt ainoastaan noita tavallisia köyhyyden merkkiä, joihin jo olin tottunut, vaikka ne tosin Englannista palattuani herättivät minussa kauhua — nimittäin savihökkeliä, ruuduttomia ikkunoita, nälkääntyneitä elukoita ja koukkuhartiaisia naisia, jotka keräilivät risuja. Huomasin muitakin uhkaavampia merkkiä: miesryhmiä jokaikisessä tienristeyksessä ja sillankorvassa, miesjoukkioita odottamassa — tuskin tiesivät itsekään mitä. Äänettömyytensä oli kammottava, kasvojensa ilme odotusta täynnä, päähän painuneissa silmissä ja kuoppaisissa poskissa oli jotain uhkaavaa ja vaarallista. Nälkä oli iskenyt kyntensä heihin, vaalit herättäneet henkiin uinuvat elinvoimat. Vapisin kuvitellessani mitä lopuksi oli tuleva ja huomauttaessani St. Alais'ta mahdollisesta vaarasta, olin valitettavasti osannut liiankin oikeaan.

Cahors'ia lähetessä hävisivät nämä enteet, mutta hetkeksi vaan. Välkkyvän Lot'in ympäröimä, tornien ja varustuksien suojaama, jyrkkien kunnaiden juurella sijaitseva Cahors viehättää ensi näkemällä väkistenkin silmää. Ja ihana silta, vanha tuomiokirkko ja komea linna herättävät uutta ihailua siinäkin, joka ne on ennen nähnyt. Mutta sinä päivänä ei silmäni niihin kiintynyt, sillä torille saavuttuani myytiin siellä parhaallaan viljaa sotamiesosaston turvissa ja puolen toria täyttävän ihmisjoukon nälistyneet kasvot, kokoon kyyristyneet, melkein alastomat ruumiit, synkät katseet ja uhkaava murina muodostivat niin jyrkän vastakohdan lämpimälle päiväpaisteelle, ettei minulla ollut silmää eikä korvaa millekään muulle.

Jotain kuitenkin huomasin, ja se oli se hämmästyttävä välinpitämättömyys, jolla tänne uteliaisuudesta eli vanhasta tavasta keräytyneet ihmiset katselivat tätä näytelmää. Ravintolat olivat täpösen täynnä maakunnan aatelia, jotka olivat saapuneet kokoukseen, kaikissa ikkunoissa näkyi herroja ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat ikäänkuin olisivat istuneet kotona linnoissaan huvittavaa leikkiä ihailemassa. Tuomiokirkon edustalla käveli muutamia pappia ja rouvia edestakaisin heittäen tuontuostakin välinpitämättömän katseen torille; mutta ylipäätään he näyttivät olevan tietämättömiä kaikesta eli ainakin puuttuvan sääliä noita onnettomia kohtaan. Olen sittemmin kuullut sanottavan, että Ranskan rajojen sisällä oli siihen aikaan kaksi eri maailmaa, niin kaukana toisistaan kuin taivas ja helvetti, ja sen päivän surullinen näky sitä kyllä todisti. Muuan myymälä, jossa kaupattiin sanomalehtiä ja lentokirjasia, oli täynnänsä ostajia, jota vastoin kaikki muut puodit lähitienoilla olivat suljetut ryöstön pelosta. Torin syrjässä näin Gargoufin, St. Alais'n voudin. Hän jutteli erään talonpojan kanssa ja ohi ratsastaessani kuulin hänen ivallisesti sanovan:

— No, tokko se teidän kansalliskokouksenne onkaan hankkinut teille syömistä?

— Ei vielä, vastasi talonpoika tylsästi, mutta ne kertovat, että muutaman päivän perästä on kaikki toisin.

— Elä usko, sanoi vouti raa'alla äänellä. Luuletteko tosiaankin, että ne aikovat teitä elättää?

— Ihan varmasti, vastasi mies, ja sitäpaitsi on —

Gargouf hoksasi nyt minut ja tervehti, enkä tullut kuulleeksi sen enempää. Kohta sen perästä huomasin taas erään omista alustalaisistani, seppä Buton'in, joka seisoi keskellä napisevaa joukkuetta. Mies näytti nolostuvan koko lailla kun joutui vastatusten kanssani. Pidin hänelle aika ripityksen ja näin hänen lähtevän kotiin päin kävelemään ennen kuin menin majapaikkaani.

Asuin aina "Kolmen Kuninkaan" ravintolassa, jonka isäntä, Doury, tarjosi kahdeksan aikaan illallista aatelille. Oli tapana siksi muuttaa pukua ja jauhoittaa hivukset.

St. Alais'n perhe omisti talon Cahorsissa ja markiisin sanoista päättäen oli heillä vastaanotto illalla. Suurin osa ravintolan vieraista lähtikin sinne aterian päätyttyä. Itse menin vähän myöhemmin saadakseni rauhassa puhella markiisin kanssa. Perille tultuani olivat huoneet jo valaistut ja täynnä kirjavaa joukkoa, eteisessä ja portaissa seisoi rivittäin palvelijoita, ja klaveerin äänet väräyttelivät illan ilmaa. Koko maakunnan aateliston kerma kävi rouva de St. Alais'n luona ja vaikkeivät hänen pitonsa olleet niin ylellisiä kuin monen muun, olivat ne aina niin hyvällä aistilla järjestetyt ja vallitsi niissä niin henkevä ja miellyttävä hilpeys, ettei niiden vertaista enää ole.

Ylipäätään hän mieluimmin näki luonaan rajoitetun määrän iloisia ihmisiä, jotka eri ryhmiin kokoutuneina antoivat huoneille tuon komean leiman, joka niin hyvin soveltui yhteen sen aikuisten silkki- ja pitsipukujen, hivusjauhojen ja jalokivien ja punasten korkojen kanssa. Nyt näin kumminkin heti kohta sekä vieraiden lukumäärästä että loistavista valmistuksista, että sen iltasilla pidoilla oli tavallista suurempi merkitys, eikä viipynytkään kauvan ennenkuin sain selville, että niillä oli aivan poliittinen leima. Melkein kaikki huomiseen protestikokoukseen saapuneet olivat läsnä, ja vaikken huoneen läpi tunkeutuessani kuullutkaan vakaampaa keskustelua — hämmästyin, että ihmiset saattoivat niin tärkeällä hetkellä kinastella ranskalaisen ja itaalialaisen oopperan etevämmyydestä — ymmärsin, että rouva de St. Alais tähtäsi enempää kuin pelkkää huvia kerätessään ympärilleen maakunnan kaunottaret ja etevimmät henkilöt.

Ja täytyypä tunnustaakseni, että hän oli jossain määrin onnistunut. Oli mahdotonta oleskella pitemmän aikaa noiden ihmisten joukossa, jotka täyttivät huoneet, hengittää tuoksujen ja sävelten täyttämää ilmaa, joutumatta lumouksen valtaan, unhoittamatta kurjuutta porttien ulkopuolella. Lähellä ovea seisoi muuan isäni parhaista ystävistä, herra de Gontaut puhellen Harincourt'in veljesten kanssa. Hän tervehti minua veitikkamaisesti hymyillen ja osotti sisähuoneisiin päin.

— Jatkakaa, jatkakaa matkaanne, monsieur. Siellä hän on, siellä. Oi, jospa olisi nuori jälleen!

— Teidän voittonne olisi minun tappioni, herra parooni, vastasin pujotellessani ohitsensa. Sitte takertui minuun pari naista, jotka tekivät veitikkamaisesti samallaisia viittauksia, ja sen jälkeen kohtasin Louis'in. Hän puristi kättäni ja seisoimme hetken rinnatusten, vaikka ihmisvirta pian meidät eroitti. Kun tunsin kädenpuristuksensa ja katsoin rehellisiin silmiinsä, tuntui kuin metsänhenkäys olisi puhaltanut huoneeseen ja haihduttanut raskaat tuoksut.

Mutta kysyessään, olinko nähnyt Viktor'ia, kuvastui silmissään levottomuutta.

— Eilen kyllä, vaan en tänään vielä, vastasin, ymmärtäen kohta mitä hän tarkoitti ja miksi oli levoton.

— Etkä Denise'äkään?

— Minulla ei ole ollut kunniaa tavata neitiä.

— Niinpä tule sitte. Äiti odotti sinua jo aikaisemmin. Mitä arvelet Viktorista?

— Että hän lähti täältä Viktorina ja palasi erittäin tärkeänä henkilönä, vastasin hymyillen.

Louis hymähti myös ja kohotti kulmiaan koomillisella surkuttelulla.

— Pelkäänpä, että olet oikeassa, hän sanoi. Viktor ei tuntunut olevan ollenkaan tyytyväinen sinuun. Mutta täytyyhän meidän noudattaa hänen tahtoaan — eikö niin, Adrien. Vaan lähdeppä nyt; äiti ja Denise ovat tuolla perimäisessä suojassa.

Hän veti minut muassaan, mutta meidän täytyi ensin kulkea pelihuoneen läpi ja sitte oli tungos oven edessä niin suuri, ettei heti päästy sisään. Ja siinä seistessäni ja kumarrellessani puolelle ja toiselle paukutti sydämmeni jännityksestä ja levottomuudesta. Vihdoin pääsimme pikku suojaan, jossa ei ollut muita kuin markiisitar jutellen apotti Mesnil'en kanssa ja pari muuta naista. Toinen heistä oli Denise de St. Alais.

Neiti istui matalalla tuolilla seinän luona ja silmäni kääntyivät tietysti ensiksi häneen. Hän oli puettu valkosiin ja melkein hämmästyin, niin pieneltä ja lapselliselta hän näytti. Hyvin vaalea hän myös oli, hipiä erinomaisen hieno, vartalo täydellisen kaunis ja jäykkäpoimuisessa puvussa, hivukset jauhotettuina ja suoraan ylös otsalta suittuina hän näytti lapsellisen, melkein naurettavan arvokkaalta. Vaan hän oli tavattoman pikkuruinen. Ennätin huomata sen ja tuntea pettymyksen tapaista ajatellessani, että hän olisi ollut täydellisen kaunis jos vaan olisi ollut muovaeltu hiukan suuremman mittakaavan mukaan. Silloin häntä huomautettiin läsnäolostani, hän katsoi ylös ja lävähti punaiseksi kasvoiltaan. Silmämme yhtyivät — Jumalan kiitos, hänellä oli nuoremman veljensä silmät! — mutta sitte hän painoi luomensa alas ja punastui vielä enemmän.

Astuin tervehtimään rouvaa ja suutelemaan kättä, jonka hän minulle ojensi puheluaan keskeyttämättä.

— Sellainen valta! virkkoi juuri apotti, jonka sanottiin olevan hiukan filosooffinen. Rajaton! Määrätön! Väärinkäytettynä se — —

— Mutta onhan kuningas hyvä, keskeytti markiisitar hymyillen.

— Silloin niin, kun hänellä on hyviä neuvonantajia. Mutta sanokaas, millä hän peittää vaillingin valtion kassassa?

Markiisitar kohautti olkaansa. — Hänen majesteettinsa täytyy saada rahaa.

— Niin, mutta millä tavalla hän sitä saa?

— Kuningas oli liian leväperäinen alussa, sanoi markiisitar hiukan ankarasti. — Hänen olisi pitänyt antaa vahvistaa edikti. Mutta parlamentti on aina antanut perään ja tekee kaiketi niin nytkin.

— Niin, parlamentti, vastasi apotti lempeällä hymyllä. Nyt ei ole kysymys enää parlamentista, ja kansalliskokous —

— Kansalliskokous häviää, mutta kuningas pysyy paikoillaan, vastasi rouva ylpeästi.

— Mutta jos levottomuuksia syntyy?

— Eikä synny. Kuningas on kyllä sen estävä. — Ja vaihdettuaan vielä muutaman sanan apotin kanssa, kääntyi markiisitar minun puoleeni ja läpsäytti kättäni viuhkallaan.

— Karkuri, sanoi hän ankaralla ja samalla ystävällisellä katseella. En tiedä, mitä minun pitäisi teistä oikeastaan ajatella. Viktor'in palattua sieltä eilen en tosiaankaan tietänyt, odottaisinko teitä tänne tänään, vai enkö. Oletteko varma siitä, että se olette te, joka on täällä?

— Tunnen sydämmeni tykkivän ja se on täällä, vastasin kohteliaalla kumarruksella.

Hän iski ystävällisesti silmää.

— Niinpä laskekaa se sitte sen jalkojen juureen, jonka omakin se on, sanoi hän, otti kädestäni kiini ja vei minut tyttärensä luo.

— Denise, tämä on kreivi de Saux, vanhan, hyvän ystävä-vainajani poika. Herra kreivi — tyttäreni. Ehkä tahdotte jutella hänen kanssansa vähän aikaa, niin minä palaan apotin luo.

Neiti oli luultavasti viettänyt koko illan ujossa, levottomassa odotuksessa, sillä hän tervehti sanaakaan sanomatta niin syvään, että painui melkein lattiaan, ja näytti peräti hämmentyneeltä. Kun hän sitte vielä unehtui seisomaan ja minä pyysin häntä istautumaan, lisääntyi hämmennyksensä yhä. Asetuin hattu kourassa tuolinsa viereen, vaan miettiessäni sopivaa kohteliaisuutta ja koettaissani havaita jonkunlaista yhtäläisyyttä tämän neitosen ja vallattoman, ruskeaposkisen kolmetoistavuotiaan välillä, jonka olin neljä vuotta takaperin tuntenut, kävin itsekin aivan hämilleni.

— Te tulitte kotiin eilen? sanoin viimein.

— Niin, herra, — vastasi hän hiljaa silmät maahan luotuina.

— Se oli suuri muutos teille?

— Niin, herra.

— Ja kuitenkin teistä oli ikävää lähteä pois luostarikoulusta?

— Niin, herra.

Mutta silloin hän lienee huomannut, miten typeriä vastauksensa olivat, sillä hän katsahti äkkiä minuun ja kävi tulipunaseksi. Ja ellen kovin paljoa erehtynyt, oli hän puhaltamaisillaan itkun. Se liikutti sydäntäni ja kumarruin hellästi puoleensa.

— Neiti, sanoin innokkaasti, elkää pelätkö minua. Vaikka mitä tapahtuisi, ei teidän tarvitse koskaan minua pelätä. Pitäkää minua ystävänänne, veljenne ystävänä. Louis on minun —

Rats! Juuri kun olin sanonut nuo sanat, kuului rämähdys ja jokin paukahti selkääni niin, että olin kaatua; ympärillä kuului huutoa ja melua. Ensi hetkessä en voinut käsittää, mitä oli tapahtunut, olin lyönnistä melkein pyörryksissä. Sen vaan tajusin, että neiti riippui huolestuneena käsivarressani, että hän katseli minua säikähdyksestä kalpeana ja että soitto äkkiä taukosi. Vaan kun ihmiset tunkeutuivat ympärillemme ja minä aloin vähän selvitä, käännyin katsomaan taakseni ja näin, että ikkuna oli rikki ja että lasisirujen keskellä lattialla oli suuri kivi. Se se oli selkääni sattunut.

Toinen luku.

Koetus.

Oli aivan merkillistä miten nopeasti huone täyttyi — täyttyi vimmastuneilla ihmisillä. Ennenkuin oikein tajusin mitä tapahtunut oli, olin joutunut keskelle ihmislaumaa, jotka tutkivat asiata. Ja etumaisena oli markiisi de St. Alais. Kaikki puhuivat yhtaikaa, melu oli korvia särkevä, minun olisi ollut melkein mahdoton selittää mitään, mutta rikkinäinen ikkuna ja kivi permannolla puhuivat puolestaan ja kertoivat joutuisammin kuin minä olisin voinut tapahtumasta.

Silmänräpäyksessä oli tuo näky puhaltanut ilmi liekkiin intohimot, jotka kytivät useimman povessa. Kymmenkunta ääntä kirkui: "Aseisiin roistoja vastaan!" ja samassa huusi joku huoneen perältä: "Miekat, herrani, miekat esille!"

Salamana hyökkäsivät herrat ovelle, etunenässä St. Alais, joka paloi intoa päästä kostamaan juhlan häpäisijälle. He hyökkäsivät yhdessä laumassa kadulle ja alkoivat paljastetuin miekoin etsiä rauhanrikkojia. Soihduilla varustettuja palvelijoita oli tusina mukana etsinnässä, joten katu yhtäkkiä oli täynnä ihmisiä ja valkeita, jotka liehuivat edestakasin. Ikkunoista katsellen se näytti varsin omituiselta.

Mutta roistot, kiveniskijät, olivat paenneet ajoissa ja etsijät palasivat pian, toiset häveten kiihkoaan, toiset nauraen ja surkoen likaantuneita kenkiään ja silkkisukkiaan, ja toiset, vähemmistö, kiihkeästi puhellen solvauksesta ja uhkaillen kostoa. Muulloin olisi tuollainen teko tuntunut vähäpätöiseltä, lapselliselta loukkaukselta, mutta näinä kuohun aikoina sillä oli katkera ja uhkaava sivumaku, joka ei jäänyt valppaimmilta huomaamatta. Kadulle hyökätessä oli ilman veto hulmauttanut kynttilän liekkiä ja sytyttänyt uutimen, joka sentään saatiin nopeasti sammutetuksi. Vaan tuo revitty, karstautunut uudin, lasisirut, tyhjä ikkuna ja naisten pelokkaat kasvot tekivät äskettäin niin sirosta, juhlallisesti valaistusta huoneesta hävityksen pesän.

En sentähden ollenkaan ihmetellyt, että St. Alais'n vakaa muoto kävi vielä vakaammaksi kun hän katsahti ympärilleen huoneessa.

— Missä sisareni on? kysyi hän lyhyesti, melkein tuimasti.

— Täällä, vastasi markiisitar.

— Loukkautuiko hän?

— Ei, vastasi rouva hyväillen tytön kasvoja. Herra de Saux'lla on suurin syy valituksiin.

— Jumala varjelkoon meitä ystävistämme — vai kuinka, kreivi? sanoi St. Alais ilkeällä hymyllä.

Vavahdin. Eiväthän nuo sanat itsessään juuri olleet merkilliset, vaan niiden alla piilevä iva oli niin selvä, etten voinut olla sitä huomaamatta.

— Jos luulette, että minulla oli tietoa tästä hyökkäyksestä, niin —

— Tietoa? Eihän toki, vastasi hän kohteliaasti kieltävällä liikkeellä. — Niin pitkälle ei kuitenkaan vielä ole menty, että kukaan ylimys tässä joukossa alentuisi toimimaan yhdessä roistoväen kanssa. Se on mahdotonta. Mutta minä luulen, herrani, että saamme ottaa tämän opiksemme, että saamme — jatkoi hän kääntyen toisten puoleen — oppia pitämään kiinni omastamme, ettemme kadota kaikkea.

Hyväksyvä mukina tervehti näitä sanoja.

— Ylläpitämään etuoikeuksia, ettemme kadota oikeuksia.

Kaksikymmentä vakavaa ääntä vastasi hyväksyen.

— Pitämään puoliamme nyt eli ei koskaan! jatkoi markiisi kovalla äänellä, kohotti kätensä ja silmänsä säihkyivät.

— Nyt! Nyt!

Tämä huuto ei kajahtanut yhdestä vaan sadasta suusta, miesten ja naisten, ja silmänräpäyksessä täyttyi huone innostuksella ja päättäväisyydellä. Miesten silmät säkenöivät, kasvojen väri tummeni ja he huokuivat kiivaasti. Heikompiinkin tarttui innostus ja kaikki huusivat: nyt! nyt!

En ole koskaan voinut oikein selittää sitä, mitä nyt seurasi, enkä tiedä oliko se jo edeltäpäin suunniteltu vai tapahtuiko se hetken huumauksessa. Mutta huoneiden kajahdellessa huudoista ja kaikkien silmien seuraamana astui herra de St. Alais esille, ylimyksellisenä kiireestä kantapäähän, ja veti ylpeällä liikkeellä miekan tupestaan.

— Herrat, lausui hän, olemmehan kaikki yksimielisiä. Näyttäkäämme se siis myös teossa. Jos me yksin pysymme toimettomina, nyt kun koko maailma taistelee, antaudumme me hyökkäykselle ja mikä vielä pahempi, tappiolle alttiiksi! Yhtykäämme siis niin kauvan kuin vielä on aikaa ja näyttäkäämme, että ainakin Quercy'ssä aateli seisoo ja kaatuu yhtenä miehenä. Luultavasti olette kaikki kuulleet puhuttavan valasta, joka tehtiin varastohuoneella ja kesäkuun kahdestakymmenennestä päivästä? Vannokaamme nytkin, heinäkuun kahtenakymmenentenätoisena päivänä vala; mutta ei kädet pystyssä niinkuin joukko suurisuisia kerskailijoita, jotka lupaavat kaikille kaikki, vaan miekat pystyssä. Vannokaamme ylimyksinä ja ritarismiehinä puolustaa säätymme oikeuksia ja etuja!

Kajahtava hyvähuuto, joka pani kynttilät hulmuamaan ja kieri kaikuna pitkin hiljaista katua, vastasi tähän ehdotukseen. Muutamat kiskasivat kohta miekkansa tupesta ja välkyttivät niitä ilmassa, naisten heiluttaessa nenäliinoja ja viuhkoja. Mutta enin osa huusi: "Saliin! Suurempaan huoneesen! Saliin!" Ja tuokiossa niinkuin käskystä kääntyivät kaikki ovelle ja tunkeutuivat saliin.

Joukossa oli kyllä vähemmin innostuneitakin ja sellaisia, jotka osoittivat enemmän kuin tunsivat, vaan tuskinpa lienee kukaan niin hitaasti, niin vastenmielisesti ja niin raskaalla sydämmellä kuin minä seurannut käskyä. Aavistin jo, että siellä oli pulma edessä, vaan kiukuissani, kuohuissani ja kahden vaiheilla ollen en keksinyt mitään keinoa päästä poispuikahtamaan.

Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt ilman vähintäkään omantunnonvaivaa, mutta ulko-ovi oli salin toisessa päässä ja taaja ihmisjoukko tukkesi tien. Sitäpaitsi tunsin St. Alais'n tarkastavan katseen seuraavan minua ja että, ellei juuri ollutkaan keksinyt tätä koetta minun tähteni, hän oli lujasti päättänyt, etten pääsisi siitä vapaaksi.

Jäin seisomaan ovelle siinä toivossa, ettei minua sieltä huomattaisi. Vaan markiisipa nousi, päästyään keskellä huonetta, tuolille seisomaan, josta näki koko salin ja siis minutkin. Ylimykset keräytyivät hänen ympärillen, nuorempien ja kiihkeimpien huutaessa: "Eläköön aateli!" Naiset asettuivat piiriin heidän ympäri. Kynttilät, hohtavat puvut, innostuneet kasvot, liehuvat nenäliinat ja säteilevät silmät muodostivat kuvan, jota kyllä kannattaa muistella, vaikka minä en silloin tajunnut selvästi muuta kuin St. Alais'n katseen.

— Herrat, huusi hän, tehkää hyvin ja paljastakaa miekkanne.

Heti välähtelivät säilät ilmassa ja St. Alais antoi katseensa hitaasti kiertää salia, kaikkien odottaessa hänen puhettaan. Viimein hän kiinnitti silmänsä minuun.

— Monsieur de Saux, me odotamme teitä, sanoi hän kohteliaasti.

Kaikki kääntyivät minuunpäin. Koetin supista jotain ja pyytää viittaamalla jättämään minut rauhaan. Vaan olin niin hämmentynyt, en voinut selvästi ilmaista tarkoitustani ja ainoa toivoni oli, että hän varovaisuudesta antaisi minun olla.

Vaan sitä hän ei suinkaan aikonut tehdä.

— Tahdotteko astua paikallenne, kreivi? kysyi hän yhtä kohteliaasti.

Silloin ei enää ollut mahdollista päästä asiasta vapaaksi. Kaikkien silmät tähtäsivät minua. Kasvoni polttivat kuin tuli.

— Minä en voi sitä tehdä, vastasin.

Kaikki olivat ääneti.

— Ja miksikä ei, jos saan kysyä?

— Siksi, etten minä mielipiteiltäni ole — aivan yksimielinen teidän kanssanne, sopersin ja koetin voimaini takaa tyynesti kohdata suuttumuksesta kiiltäviä katseita. — Minun mielipiteeni ovat tunnetut, herra de St. Alais, enkä minä voi tehdä tätä valaa.

Muutamat nousivat heti minua vastaan, mutta St. Alais käski heidän vaikenemaan.

— Rauhoittukaa, herrat, rauhoittukaa, sanoi hän ylpeän arvokkaalla liikkeellä. — Tämä ei ole uhkauksille sopiva paikka. Herra de Saux on minun vieraani ja minä kunnioitan häntä siksi paljon, että myös tiedän antaa arvoa hänen mielipiteilleen. En edes tahdo itse koettaa ruveta ennakkoluulojaan kumoamaan. Mutta madame, — jatkoi hän kääntyen hymyillen äitinsä puolen — jos tahtoisitte antaa neiti de St. Alais'n tämän ainoan kerran ruveta värväyskersantiksi — niin hänen ehkä onnistuisi värvätä vastahakoinen.

Nauru, pidätetyt suosion huudot ja huiskutukset vastasivat tähän. Vaan markiisitar seisoi hymyhuulin ja käsittämätönnä kuin sfinksi, eikä vastannut heti. Sitte hän kääntyi tyttäreensä, joka oli nimensä kuultuaan arasti vetäytynyt syrjään, ja sanoi koruttomasti:

— Mene, Denise, mene ja pyydä, että herra de Saux rupeaa sinulle rekryytiksi.

Tyttö lähestyi verkalleen huomattavalla vavistuksella, eikä tule koskaan menemään mielestäni, miten onneton sillä hetkellä olin, miten mieleni kuohui harmia ja häpeää. Ajatus, salamaa nopeampi, näytti minulle, minkälaiseen satimeen olin mennyt, satimeen, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ja tyttö raukka itse, joka seisoi siinä kainona ja hämmentyneenä, sammaltaen rukoustaan niin hiljaa, että sanat tuskin kuuluivat, enensi vielä tuskaani.

Voinko työntää hänet luotani koko tämän joukon nähden? Se olisi ollut yhtä halpamainen ja kurja teko kuin jos olisin lyönyt häntä, yhtä alentavaa ylimykselle kuin polkea tunteellinen, avuton olento maahan. Sen tunsin kiusallisen selvästi. Mutia minä tunsin myös, että myöntyminen oli samaa kuin luopuminen kaikesta lujuudesta, että siten tunnustaisin itseni voitetuksi ja satimeen houkutelluksi. Näin selvästi molemmat seikat ja horjuin hetken ajan suuttumuksen ja säälin välillä. Kynttelit, ivalliset kasvot, säkenöivät silmät, kaikki sulivat yhdeksi edessäni… Viimein rohkasin itseni.

— Minä en voi, neiti, minä en voi.

— Herra!

Tämä huuto pääsi markiisittarelta, ja se helähti kuin teräs huoneen läpi. Kiitin siitä taivasta, sillä se selvitti sekavat ajatukseni ja saattoi minut entiselleen.

Käännyin kumartaen puoleensa.

— Ei, rouva, minä en voi, toistin päättävästi. Mielipiteeni ovat tunnetut, enkä minä saata edes neidinkään tähden niistä luopua.

Viimeisen sanan kaijuttua sattui kasvooni hansikas, näkymättömän käden heittämänä, ja samassa näyttivät kaikki joutuvan todelliseen raivoon. Sadatusten sataessa heilui parikymmentä miekkaa ilmassa ja yhtä monta kaksintaistelumanausta nakattiin vasten kasvojani. En ollut silloin vielä oppinut näkemään, kuinka kiukkuinen suuri ihmisjoukko on ja kuinka paljo armottomampi jokaista yksilöä erikseen. Hämmästyneenä ja melun huumaamana, jota naisten kirkunat vielä lisäsivät, vetäydyin pari askelta takaperin.

Silloin markiisi de St. Alais hyppäsi alas tuolilta, työnsi syrjään ne, jotka minua miekoillaan uhkailivat, ja asettui eteeni.

— Kuulkaa, hyvät herrat, huusi hän niin kovalla äänellä, että se kuului mellakan yli. — Kuunnelkaa minua! Tämä herra on vieraani. Hän ei kuulu enää meidän leiriimme, mutta hänen täytyy päästä häiritsemättä tästä talosta lähtemään. Tietä antakaa, tie auki kreivi de Saux'lle.

He tottelivat, vaikka tosin vastahakoisesti, ja vähitellen aukeni ura perästä ovelle. St. Alais kääntyi minuun ja teki kumarruksen — todellisen hovimiehen kumarruksen.

— Tätä tietä, jos suvaitsette, herra kreivi. Markiisitar ei tahdo kauvemmin kuluttaa kallista aikaanne.

Seurasin häntä sykkivin sydämmin ja posket polttavina huoneen toisesta päästä toiseen ivallisten kasvojen muodostamaa kujaa pitkin, eikä kukaan estänyt meitä. Äänetönnä saavuimme ovelle. Siinä pysähtyi St. Alais, teimme kumarruksen, ja minä poistuin kuin unessa.

Seisoin eteishuoneessa. Kokonainen lauma vakoilevia, virnisteleviä lakeijoja tuijotti minuun häpeämättömällä uteliaisuudella, mutta minä tuskin huomasin heidän läsnäoloansa, saatikka hävyttömyyttään. Kunnes pääsin kadulle raittiisen ilmaan, kuljin kuin pyörryksissä enkä kyennyt ajattelemaan. Isku oli tullut niin äkkiä, niin odottamatta.

Kun ennätin hiukan tointua oli ensimäinen tunteeni palava harmi. Astuessani tänä iltana herra de St. Alais'n taloon omistin kaikki, tullessani sieltä nyt ei minulla enää ollut ystäviä, ei morsianta, ei arvoa. Olin luottanut ystävyyteensä, ystävyyteen, joka oli kestänyt polvesta polveen meidän perheidemme välillä, ja hän viekoitteli minut ansaan. Voihkin ääneen ajatellessani tätä, ajatellessani, miten he nolasivat minut, ja kuvitellessani, mikä minua odotti.

Aloin huomata, että olin käyttäytynyt kuin mieletön — että minun olisi pitänyt antaa jälkeen. Sillä enhän voinut seistessäni siinä pimeällä kadulla aavistaa, minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi, eli tietää että vanha Ranska oli henkihievereissään ja että sille juuri samalla hetkellä oli annettu kuolinisku Pariisissa. Minä en nähnyt muuta kuin mitä oli silmäini alla ja vaeltaissani hiljaista katua pitkin neuvottelin itsekseni, miten huomenna käyttäytyisin, pakeneisinko, vai — — Sillä huomispäivän kokouksessa — —

Kokous, niin! Tämä sana johti ajatukseni uudelle uralle. Siellä minä kostankin! He olivat koettaneet vietellä minut ansaan, etten vastustaisi heitä kokouksessa, ja kun se ei onnistunut loukkasivat he minua. Vaan siellä minä saatoin näyttää heille, ettei jälkimäinen tapa ollut edellistä parempi ja että he luullessaan taivuttaneensa Saux'n olivatkin henkiin herättäneet Mirabeau'n. Tämä ajatus kun kerran sai minut valtoihinsa, en saanut sitä enää irroitetuksi mielestäni, vaan vietin loppuyön kuumeentapaisessa jännityksessä. Harmi kiihoitti kunnianhimoani, harmi säätyäni kohtaan ja rakkaus kansaan. Muistelin jokaista nälän ja kurjuuden merkkiä, jonka olin päivän kuluessa nähnyt, ja se yhä vahvisti päätöstäni. Aamun koittaessa kävelin vielä edestakasin huoneessani miettien, suunnitellen, ja kun André, isän vanha kamaripalvelija, seitsemän aikaan tuli tuomaan kirjettä, en ollut yrittänytkään riisuutumaan.

Kasvojani kuumensi ajatellessa, että hän luultavasti oli saanut aivan nurinkurisen kertomuksen eilisistä tapahtumista. Vaan en ollut tietoinanikaan synkästä naamastaan, otin kirjeen ja luin. Se oli nimetön, mutta käsiala oli Louis'n.

"Lähde kotiisi, eläkä tule kokoukseen. He aikovat tapella kanssasi yksi toisensa perästä, ja tiedäthän, miten sinulle silloin käy. Lähde paikalla Cahors'ista eli olet kuoleman oma!"

Siinä kaikki! Naurahdin katkerasti hänen heikkoudelleen, kun ei voinut tehdä sen enempää ystävänsä puolesta!

— Kuka tämän toi? kysyin André'lta.

— Eräs palvelija, monsieur.

— Kenen?

Hän ei ollut halukas vastaamaan, enkä kysellyt enää, vaan annoin hänen auttaa päälleni toiset vaatteet. Sen tehtyä André kysyi mihin aikaan hevoset pitää olla valjastetut.

— Hevoset? Ja mitä varten? sanoin tuijottaen kasvoihinsa.

— Kotimatkaa varten, herra.

— Mutta minulla ei ole aikomus ratsastaa kotiin tänään, vastasin tyytymättömällä äänellä. — Mitä sinulla oikeastaan on mielessä? Vastahan me eilen tänne tulimme.

— Se on kyllä totta, herra, sopersi hän kääntyen selin minuun ja hypistellen vaatteitani. — Mutta tänään olisi kumminkin sopivaa palata kotiin.

— Sinä luit tämän kirjeen! ärjäsin. Muuten sinä et tietäisi. —

— Sen tietää koko kaupunki, vastasi André nyreästi ja kohotti olkapäitään. — Minä saan lakkaamatta kuulla: "André, toimita se herrasi paikalla täältä pois!" tahi "André, sinun isäntäsi on aika hurjapää". André'ta huudetaan sinne ja André'ta huudetaan tänne, niin että minä olen kohta ihan pyörällä päästä. Gil on saanut sinimarjan silmäänsä tapellessaan yöllä Harincourt'in rengin kanssa, joka sanoi kreiviä elukaksi; mutta mitä minuun tulee, en minä vanhoilla päivilläni enää rupea tappelemaan. Ja on vielä toinenkin asia, johon minä olen aivan liian vanha, ja se on: hautaamaan vielä yhden isännän.

— Sinä luulet siis, että minä tulen tapetuksi?

— Niin sanovat kaupungilla.

— Olethan palvellut isääni, André? kysyin hetken mietittyäni.

— Olen, herra kreivi.

— Ja kuitenkin neuvot minua pakenemaan?

Hän ojensi molemmat kätensä epätoivoisella liikkeellä.

— Jumalani, minä en tiedä, mitä tahdon. Tuo roistojoukko on ihan turmellut meidän maineemme. Niinkuin heidät olisi luotu muuta varten kuin maata kaivamaan. Jos ei kreivi olisi ruvennut heitä puoltamaan — —.

— Vait, mies, sanoin ankarasti; sitä et sinä ymmärrä. Mene tiehesi ja pidä vasta suusi kiini. Sinä puhut roistojoukosta ja köyhistä, mutta mikäs sinä itse olet?

— Minäkö, herra?

— Niin, sinä juuri.

Hän tuijotti minuun suurin hämmästys kasvoillaan. Pudisti sitte surullisesti päätään ja poistui huoneesta. Hän alkoi varmaankin minua pitää hupsuna.

Luultavaa oli, että jos näyttäydyin kaduilla ennen kokousta, pakoittaisivat he minut kaksintaisteluun. Odotin sentähden kunnes kokous oli alkanut, odottelin synkässä ravintolahuoneessa hautoen katkeria ajatuksia Louis'ta kohtaan, joka ei lausunut ainoatakaan sanaa puolustuksekseni. Ajattelin mitenkä epäjohdonmukaisia ihmiset monesti ovat, sillä useissa maakunnissa oli aatelisto samaa mieltä kuin minä. Sitte ajattelin vielä linnaani ja täytyy tunnustaa, että mieleni teki hiukan tottelemaan André'n neuvoa ja kaikessa hiljaisuudessa kääntymään kotiin päin. Sopisihan joskus toiste, kun mielet olivat hiukan tyyntyneet, näyttää heille rohkeuttaan. Mutta isältä peritty itsepintaisuus ei sallinut muutella tehtyä päätöstä. Neljänneksen yli kymmenen, jolloin otaksuin kaikkien jäsenten jo kokoontuneen, lähdin astumaan portaita alas. Kasvojani poltti, vaan silmät mahtoivat olla hyvin tuimat.

Gil ja André seisoivat portilla ja minä pyysin heitä saattamaan itseäni tuomiokapitulin talolle kirkon luona.

Sittemmin kuulin, että jos olisin katsellut enemmän sinä aamuna ympärilleni, niin olisin huomannut erityistä levottomuutta kaduilla, huomannut tiheän, mutta äänettömän ihmisjoukon torilla ja sen seutuvilla, suljetut kauppapuodit, ryhmät talojen ovilla ja sen odotuksen, joka ikäänkuin täytti ilman. Olin niin vaipunut itseeni ja siihen, mikä minua odotti, etten huomannut muuta kuin yhden seikan. Kun astuin torin poikki, huusi eräs mies: "Jumala teitä siunatkoon, herra!" ja toinen "Eläköön Saux!" jolloin muutamat ottivat lakit päästään ja heiluttivat niitä. Tämän havaitsin, mutta aivan koneellisesti senkin.

Seuraavalla hetkellä olin jo käytävässä, joka pitkin kirkonseinää vie tuomiokapitulin talolle; palvelijat ja kirjurit, jotka täyttivät käytävän melkein seinästä seinään, astuivat syrjään katsellen minua hämmästyneillä ja uteliailla katseilla.

Astuin tyhjään eteishuoneesen. Ero kirkkaan päiväpaisteen ja täällä vallitsevan hämärän välillä oli niin suuri, että tunsin sydäntäni kylmävän. Hiljaisuudessa ja pimeässä vasta oikein käsitin, miten tärkeä se askel oli, jonka olin ottamaisillani, miten hullunrohkeata nousta yksin koko maakunnan aatelistoa vastaan, ja ellen olisi ärsyttänyt itseäni sellaiseen vimmaan, olisin luultavasti kääntynyt takasin. Mutta askeleeni kajahtelivat jo kivilattiaan; palaaminen oli mahdoton. Oven takaa kuului yksitoikkoinen ääni ja minä astuin sitä kohti, päättäen mielessäni esiytyä miehen tavalla, tapahtuipa sitte mitä tahansa.

Silmänräpäys vielä ja minä olisin ollut salissa. Tartuin jo lukkoon, kun joku hyökkäsi ylös penkiltä varjossa ja riensi luokseni. Se oli Louis de St. Alais. Ennenkun ennätin avata, oli hän jo luonani, työnsi pois käteni ja asettui oven eteen.

— Pysähdy, pysähdy Jumalan tähden, kuiskutti hän. Mitä sinä mahdat kahdelle sadalle? Käänny pois, ihminen, käänny joutuun, ja minä — —

— Ja te? vastasin purevalla ivalla vaikka yhtä hiljaa, sillä kirjurit tuijottivat meihin ovelta. — Te teette luultavasti yhtä paljo kuin eilen illalla.

— Elä siitä nyt puhu, vastasi Louis vakaasti, vaikka hän kyllä säpsähti ja kasvonsa tummuivat. — Kunhan vaan menet pois täältä. Ratsasta maatilallesi ja —

— Pysy piilossa!

— Niin, pysy pois näkyvistä. Jos sen teet —

— Ettäkö pysyn piilossa?

— Niin; niin asia vähitellen unohtuu.

— Kiitos paljon! sanoin vihasta vapisten. Ja uskallanko kysyä, kuinka paljo te, herra kreivi, saatte siitä hyvästä, että vapautatte kokouksen minun läsnäolostani?

Hän tuijotti hämmästyneenä minuun.

— Adrien rakas!

Mutta minä en surkonut häntä.

— Ei Adrien — vaan herra kreivi! Adrien olen minä vaan ystävilleni.

— Ja enkö minä enää kuulukaan heihin?

Kohotin ivallisesti kulmiani.

— Senkö jälkeen, mitä illalla tapahtui? Onko mahdollista, monsieur, että luulette kohdelleenne minua ystävän tavalla? Tulin teidän taloonne vieraananne, ystävänänne, ja te virititte minulle paulan, teitte minut pilkan ja ivan esineeksi, ja —

— Minäkö?

— Ehkä ei, mutta te seisoitte vieressä ja katsoitte päältä. Te seisoitte vieressä, ettekä hiiskunut sanaakaan puolustuksekseni! Te seisoitte vieressä, ettekä nostanut sormeakaan minun avukseni. Sekö teistä on ystävyyttä?

Hän keskeytti minut arvokkaalla liikkeellä.

— Te unohdatte jotain, herra kreivi.

— Ja mitä se olisi?

— Että neiti de St. Alais on sisareni.

— Oh!

— Ja että te, olipa syy sitte teidän eli ei, eilen illalla loukkasitte häntä kahden sadan ihmisen edessä. Sen unohdatte, herra kreivi.

— Minäkö loukkasin häntä? puhkesin uudelleen sanomaan. Olimme väistyneet muutaman askeleen ovesta ja seisoimme katsellen toisiamme vihasta leimuavilla silmillä. — Ja kuka oli syypää siihen? — Te annoitte minun valita — ei, te suorastaan pakoititte minut joko loukkaamaan häntä eli luopumaan periaatteista, joissa minut on kasvatettu ja jotka —

— Periaatteista! huudahti Louis ankarammin kuin ennen. — Mitä merkitsevät oikeastaan periaatteet. Suokaa anteeksi, näen että pahoitan teitä! Vaan minä en ole vähääkään filosoofi, enkä minä voi ymmärtää miestä, joka —

— Uhraa jotain periaatteittensa vuoksi, keskeytin kylmästi. — Ei, herra, sen kyllä uskon. Jos ei mies osaa pitää kiinni ystävistään, ei hän myöskään osaa pysyä periaatteilleen uskollisena. Yhteen niinkuin toiseenkin vaaditaan enemmän pontta kuin pelkurilla on.

Louis kalpeni ja katsoi minuun omituisella silmänluonnilla.

— Vaiti, monsieur, sanoi hän - ehdottomasti, niinkuin näytti. Ja samalla värähtivät kasvonsa kuin kovasta tuskasta.

Vaan minä puhisin kiukusta. — Enemmän kuin pelkurilla on, toistin. Ymmärrättekö, herra kreivi? Vai tahdotteko, että menen saliin ja kerron sen kaikille.

— Ei ole tarvis, sanoi hän käyden yhtä punaseksi kuin juuri oli kalpea.

— Ei todellakaan luulisi tarvitsevan sitä tehdä. Otaksun siis, että tappelette kanssani kokouksen päätyttyä.

Hän kumarsi vastaamatta ja silloin, vasta silloin, tunki vihani ja kiukkuni läpi tunne siitä, kuinka kärsivällinen, hyvä ja anteeksiantava hän oli. Vaan se oli liian myöhäistä; sanottua ei voinut enää koskaan saada sanomattomaksi. Tervehdin jäykästi, hän vastasi samalla tavalla, ja minä käännyin jälleen ovea kohti.

Mutta vieläkään en päässyt sisään.

Väänsin lukkoa ja avasin ovea tuuman verran, kun minut kiskaistiin takaperin sellaisella voimalla, että lukko rapsahti kiinni. Käännyin vimmastuneena katsomaan ja näin kummakseni, että se oli taasenkin Louis, — mutta nyt aivan erilainen ilme kasvoilla. Ne olivat niin ihmeen liikutetut eikä hän päästänyt minua irti.

— Ei, sähisi hän hampaittensa välistä, — te sanoitte minua pelkuriksi, herra kreivi, ja minä en tahdo ruveta odottamaan sovitustanne. En tuntiakaan! Nyt on teidän tapeltava kanssani. Tuolla kartanon takana on puutarha ja —

Mutta minä olin yhtä kylmä kuin hän tulinen.

— Sitä en minä suinkaan aijo tehdä, sanoin. Kokouksen jälestä —

Louis kohotti kätensä ja löi minua hansikkaallaan kasvoihin.

— Tokko tämäkään riittää? Jos olette ylimys, täytyy teidän nyt taistella heti kanssani. Kartanon takapuolella on pieni puutarha ja kymmenessä minuutissa —

— Kymmenessä minuutissa saattaa kokous ehkä hajota.

— Minä en viivytä teitä kymmentäkään minuuttia, sanoi hän innokkaasti. Tulkaa, herra, vai pitääkö minun lyödä teitä kerran vielä?

— Tulen, sanoin hitaasti. Astukaa edellä, herra.

Kolmas luku.

Kokous.

Lyönti ja sitä seuraavat loukkaavat sanat haihduttivat kaiken katumuksen mielestäni, mutta vaikka välimatka toisesta ovesta toiseen olikin lyhyt, antoi se kuitenkin minulle miettimisen aikaa. Muistin, että Louis'han se oli minua loukannut ja että, vaikka minulla olikin syytä moittia häntä ja epäillä muiden aseeksi, ei kukaan ystävä olisi voinut tehdä enempää hillitäkseen minua ja estääkseen minua heittäytymästä vaaralliseen yritykseen. Vihani lauhtui äkkiä ja käsitin huonosti palkinneeni hänelle siinä tapauksessa, että pelkkä ystävyys oli saattanut hänet tätä tekemään. Sanalla sanoen, ennenkuin ennätin ulko-ovelle oli mieleni taas muuttunut. Ja ennenkuin hän kerkesi estämään, hyökkäsin takaisin ja avasin kokoushuoneen oven.

Näin edessäni — luultavasti olin avannut jokseenkin kiivaasti oven — joukon minuun päin kääntyneitä hämmästyneitä kasvoja ja kuulin yhtenä surinana huudahduksia ja naurua. Vaelsin uhkamielisenä paikalleni, puheenjohtajan yksitoikkoisen äänen korvissani kaikuessa. Kohtaus hämärässä, hiljaisessa eteisessä oli niin suuri vastakohta tälle näkymölle, valoa, elämää ja tuijottavia silmiä täynnä, että vaivuin istuimelleni aivan huikaistuna ja melkein unhoittaen tuloni syyn.

Kasvoni kävivät vieläkin kuumemmiksi. Joka penkillä salissa oli tilaa kolmelle hengelle. Samalla kuin minä istuivat herrat Harincourt ja d'Aulnay ja minä istuin heidän keskellään. Mutta tuskin olin ennättänyt istuutua kun Harincourt nousi ylös ja — poistui hitaasti. Hän asettui käytävään rivien väliin, nojautui pöytään ja lietsoi itseään hatullansa kääntämättä silmiään puheenjohtajasta. Kohta sen jälkeen teki d'Aulnay samoin. Sitte nousivat ne kolme, jotka istuivat takanani ja siirtyivät muuanne. Edestäni hävisivät myös pian istujat ja minä jäin siihen yksin niinkuin spitalinen, jota kaikki kammovat.

Olisihan minun pitänyt aavistaa, että he panevat toimeen jonkin mielenosoituksen, mutta tällaista en odottanut ja kasvoni polttivat kuin kaikki minua tähtäävät uteliaat katseet olisivat olleet tuliliekkiä. Ensi hämmästyksessä en voinut hillitä suuttumustani, sillä katsoinpa minne päin tahansa oli aina vastassa halveksivia kasvoja ja ylpeyteni kielsi minua painamasta päätäni alas. Hetken aikaan en nähnyt, en kuullut muuta kuin nuo polttavat katseet. En eroittanut edes mistä keskusteltiin; puheenjohtajan ääni kaikui korvissani yksitoikkoisena, sisällyksettömänä porinana.

Viha ja häpeä vahvisti minua kuitenkin yhä päätöksessäni; usva haihtui, joka oli samentanut aivojani, ja minä saatoin taas selvästi käsittää ja ajatella. Yksiääninen lukeminen, josta en kuullut sanaakaan, oli lopussa ja nyt seurasi lyhyitä, teräviä kysymyksiä ja vastauksia. Se herätti minut tuntoihini. Puheenjohtaja oli ensin lukenut ääneen protestin ja nyt siitä äänestettiin.

Pian tuli minun vuoroni; se läheni yhä. Jokaisen vastauksen perästä — kaikki tietysti myöntäviä — kääntyi alati useampia kasvoja minuun päin ja yhä useammat silmät kiintyivät minuun, toiset vihamielisinä, toiset uteliaina ja toiset vilkkuen voitonriemua. Tämä tyly kohtelu monen puolelta, joka oli sanonut itseään ystäväkseni, nämä ivakatseet uusien aatelissukujen jäseniltä, jotka olivat olleet hyvinkin kiitollisia isävainajan suojeluksesta, ja se, että he olivat hyljänneet minut pelkästään siitä syystä, että käytännössä olin pitänyt kiinni samoista mielipiteistä, jotka enemmän kuin puolet heistä pohjaltaan hyväksyi — se täytti minut niin syvällä ylenkatseella, ettei vastustajienikaan voinut olla suurempi. Ja tieto siitä, että peräytyminen tällä hetkellä olisi peittänyt minut ikuisella häpeällä, tukahdutti pienimmänkin myöntymyksen ajatuksen.

Toiselta puolen näytti kokous tuntevan aseman uutuuden. Oltiin vielä tottumattomia myrskyisiin keskusteluihin, sanasotiin, jotka olivat kuolettavampia kuin miekkataistelut; ja omituinen epäily, empiminen piti enemmistöä in suspenso, odottavalla kannalla. Sitäpaitsi näyttivät johtajat, sekä markiisi de St. Alais, innokkaamman, ylpeämmän hovipuolueen edustajana, että virkamiesaateliston edustajat, jotka vasta viime aikoina olivat huomanneet harrastustensa käyvän samaan suuntaan, häpeävän vastustuspuolueen vähyyttä. Vahvempi vähemmistö olisi täytynyt ottaa huomioon, pitää tosiasiana, mutta yhden miehen — yksi ainoa mies, joka seisoi kokouksen yksimielisen päätöksen tiellä — olisi kyllä voinut poistaa, kun vaan olisi tietänyt miten.

— Herra kreivi de Cantal? huusi puheenjohtaja katsoen minuun eikä mainitsemaansa henkilöön.

— Hyväksyn!

— Herra kreivi de Marignac?

— Hyväksyn!

Seuraavaa nimeä en kuullut, sillä hädässäni minusta tuntui kuin kaikki olisivat tuijottaneet minuun, kuin ääneni olisi väkisinkin pettänyt, kuin minun olisi täytynyt istua siinä mykkänä ja kivettyneenä ja kaikkein häpäisemänä. Ajattelin tätä eikä sitä, mitä ympärilläni tapahtui, mutta tuossa tuokiossa tulin taas tajuihini ja kuulin nimen, joka huudettiin minun edelläni ja kuulin vastauksen. Ja silloin kaikui minun nimeni haudanhiljaisessa huoneessa: herra kreivi de Saux!

Nousin ylös ja vastasin, mutta ääni tuntui tulevan muualta.

— Panen vastalauseeni tätä kirjoitusta vastaan, — sanoin.

Odotin raivon purkausta, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan remahti huoneessa naurunpuuska, joka ajoi veret kasvoilleni. Naurua kesti hetken aikaa, taukosi ja puhkesi uudelleen. Mutta sepä ei tehnytkään tarkoitettua vaikutusta. Vähäpuheisinkin voi joskus tulla kaunopuheliaaksi. Unhotin kaikki ulkoaopitut lauseet Rochefoucauld'ista ja Liancourt'ista, unhotin kaikki mitä Turgot oli sanonut ja pidin puheen, jota en ollut valmistanut enkä aavistanut pitäväni.

— Herrat! alotin äänellä, joka kajahti huoneessa. — Minä vastustan tätä kirjoitusta syystä, että se on arvoton ja tarpeeton, jos ei muun vuoksi niin siksi että se aika on ollut ja mennyt, jolloin siitä olisi ollut hyötyä. Te julistatte oikeuksianne, ne ovat hävinneet; etuoikeuksianne — joita ei enää ole. Te vastustatte edusmiestenne yhteistoimintaa kansan kanssa, mutta he ovat jo toimineet yhdessä ja yhtä vähän voitte tämän tehdä tekemättömäksi, kuin muuttaa nousu- ja pakoveden vaihtelua. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Koiralla oli nälkä ja te annoitte sille luun. Luuletteko nyt saavanne siltä luun takaisin koskematonna ja ehjänä? Siinä tapauksessa olette hulluja. Vaan tämä ei ole ainoa eikä ensimmäinen syy vastustamishaluuni. Meidän päiviemme Ranska seisoo alastonna, ryöstettynä, ilman raha-aittaa, ilman rahoja. Luuletteko voivanne auttaa sitä, voivanne vaatettaa ja elättää sitä pitämällä kiinni oikeuksistanne ja vaatimalla viimeiseen ropoon etuoikeuksianne? Ei, herrani! Nämä oikeudet ja edut annettiin esi-isillemme, jotka niistä saattoivat ylpeillä, ja syystä, sillä he olivat maansa turva. He ylläpitivät, varustivat aseilla ja komensivat sotamiehiä, ja kunta piti lopusta huolta. Mutta nyt täytyy kansan taistella, kansan maksaa, kansan tehdä kaikki. Niin, niin, herrani, totta on mitä on sanottu, että köyhä saa vastata kaikesta!

Vaikenin odottaen, että vihanpuuska varmaankin nyt puhkeaa ilmoille. Mutta ennenkuin kukaan ennätti virkkaa sanaakaan, kuului avoimista, torille antavista ikkunoista kaikuva riemuhuuto, kadun kirku, ensimmäinen kansan äännähdys. Se helisi riemastusta ja iloa, vaan ei mikään olisi voinut minua niin hämmentää. Seisoin sanatonna ja hämmästyneenä.

Se oli sentään vähäinen vastustajaini kummastukseen verraten. Äänekkäät vastalauseet, joita olivat juuri tekemäisillään, kuolivat huulilleen ja he tuijottivat toisiinsa kuin olisivat epäilleet omia korviaan.

Mutta sitä kesti vaan muutama hetki. Herra de St. Alais hyppäsi kuin ammuttuna tuoliltaan.

— Mitä tämä tarkoittaa? huusi hän kasvot vihan liekissä. — Onko kuningas ehkä käskenyt meitäkin toimimaan yhdessä kolmannen säädyn kanssa? Ellei niin ole — ellei niin ole — jatkoi hän vakavalla katseella, tukahduttaen muutamia heikkoja hyväksymishuutoja — ja ellei tämä ole ennakolta sovittu juoni muutamien säätyläistemme ja rahvaan välillä, jotka tahtovat uutta jacqueriesotaa —

Puheenjohtaja, heikkoluonteinen mies, joka kuului virkamiesylimystöön, keskeytti hänet sanomalla:

— Varokaa, varokaa, monsieur, ikkunat ovat vielä auki.

— Auki?

Puheenjohtaja nyökkäsi.

— Ja jos ovatkin, niin mikä sitte? vastasi herra de St. Alais tuimasti. Mikä sitte? jatkoi hän ympärilleen katsoen ikäänkuin kootakseen rohkeimpien ylenkatseen. — Sitä parempi vaan! Olkoot avoinna. Antaa kansan kuulla molempia puolueita eikä ainoastaan niitä, jotka imartelevat sitä ja luottaen sen heikkouteen ja tietämättömyyteen ja saarnaamalla sen oikeuksista ja meidän väärinkäytöksistä luulevat saavuttavansa Retz'in eli Cromwell'in maineen. Niin, herrat, — jatkoi hän, vaikka koetin minkä voin häntä keskeyttää ja puolet läsnäolevista nousivat hämmentyneinä paikoiltaan — sanon sen vieläkin kerran, jotka Cromwell'in, Retz'in kunnianhimon ohella omistavat heidän arkailemattomuutensa, vaan ei heidän avujaan!

Ansaitsematon soimaus loukkasi minua.

— Herra markiisi, lausuin kiivaasti — jos näillä sanoilla tarkoitatte minua —

— Kuten haluatte, vastasi hän ivanaurulla.

— Minä viskaan ne takasin, ärjäsin. — Herra de St. Alais on sanonut minua Retz'iksi, Cromwell'iksi —

— Suokaa anteeksi! Huonoksi kopiaksi Retz'istä!

— Petturiksi kaikessa tapauksessa, vastasin palavin silmin, sillä uusi naurunremakka täytti huoneen. — Vaan minä sanon teille, että se on petturi, joka nyt antaa kuninkaalle huonoja neuvoja.

— Eikä se, joka tulee tänne lokaväen turvissa? Joka yksin tahtoo nousta satoja vastaan ja määrätä lakia tälle kokoukselle?

— Herra markiisi uusii omia sanojaan, keskeytin vuorostani. Minä sanon, ettei se ole totta. Minä viskaan hänelle takasin syytöksensä. Sitä paitse vastustan kirjoitusta ja —

Nyt loppui kokouksen kärsivällisyys. Ääneni vajosi kuulumattomiin. Huudot: "hiljaa, hiljaa!" täyttivät huoneen, jossa äsken vallitsi arvokas levollisuus. Jotkut vanhemmat jäsenet istuivat paikoillaan, muut hyppäsivät pystyyn. Toiset olivat rientäneet ikkunoita sulkemaan, toiset ovelle estämään, ettei kukaan pääsisi sisään. Puheenjohtaja koki turhaan vaatia hiljaisuutta. Hänen ääntänsä ei kuulunut enemmän kuin minunkaan kauheassa melussa, joka kasvoi korkeimmilleen kun minä yritin puhua ja asettui vasta sitte kun vaikenin.

Viimein kohotti herra de St. Alais kätensä ja sai joukon vähitellen rauhoittumaan. En ennättänyt kuitenkaan käyttää tätä hyväkseni, sillä puheenjohtaja tarttui heti asiaan.

— Aateliskokous Cahors'issa, lausui hän kiireisesti, on siis hyväksynyt kirjoituksen, jolla puolustamme etujamme ja oikeuksiamme. Kreivi de Saux on ainoa vastalauseen tekijä. Kirjoitus lähetetään kuninkaalle.

— Vastustan! huusin jälleen.

— Siitä on jo mainittu, sanoi puheenjohtaja pilkallisesti, ja taas kajahti huone naurusta ja hyvähuudoista. — Kirjoitus lähetetään asianomaiseen paikkaan. Se on päätetty.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone niinkuin taikakäskystä entisellään. Paikoiltaan lähteneet tulivat takaisin, ikkunoiden sulkijat palasivat, muutamat lähtivät tiehensä, ja puheenjohtaja jatkoi jonkun ihka tavallisen asian esitystä. Myrskyn jäljet olivat poistetut, kädenkäänteessä vallitsi huoneessa taas tyyni arvokkaisuus. Myös mitä minuun itseenikin tuli, sillä yksinäisemmäksi ja hyljätymmäksi kuin ennen olin, en enää voinut tulla. Ennen oli minulla kuitenkin koston ase tiedossa, vaan nyt ei ollut enää. Olin tähdännyt nuoleni ja istuin siinä nyt onnettomana ja hiljaisuuden painamana ja vihamielisten kasvojen ympäröimänä. Mutta samalla kuin alakuloisuuteni lisääntyi, kasvoi ylpeyteni. Ja vaikka halusin lähteä tieheni, en tahtonut liikahtaa paikaltani, en edes ympärilleni katsoa.

Katkeraa oli ajatella ettei teoistani ollut mitään hyötyä, että olin kärsinyt luulotellun asian edestä ja olin ollut itsepäinen tyhjän tähden. Nyt kuin oli liian myöhäistä, huomasin että olisin voinut pysyä mielipiteessäni ja kuitenkin mukautua; olisin voinut lausua ajatukseni, mutta sitten taipua enemmistön mukaan.

Olipa sen laita kuinka tahansa, niin oli asia nyt tehty ja arpa heitetty. Olin noussut säätyäni vastaan ja luopunut oikeudesta heidän ystävyyteensä. En kuulunut enää heidän joukkoonsa. Ja tuskinpa oli näköhäiriö että ne, jotka astuivat ohitseni, vetivät takinliepeet lähemmä itseään ja kumarsivat jäykästi niinkuin vieraalle.

En tiedä miten kauan olisinkaan kärsinyt tuskallista tilaani, heitetyitä loukkauksia ja kohteliaisuutta, joka koski vielä syvemmin, ennen kuin sain rohkeutta lähteä pois, jos ei ulkonainen tapaus olisi häirinnyt lumousta. Muudan palvelija toi minulle kirjeen. Avasin sen vapisevin sormin vihaisten katseiden ristitulessa. Se oli Louis'lta:

"Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa niin tulette paikalla puutarhaan kartanon takana. Tehkää se niin voitte vielä kantaa ylimyksen nimeä. Mutta kieltäytykää tahi lykätkää taistelu vaikkapa vaan kymmenenkään minuuttia tuonnemma, niin minä julistan häpeänne koko Quercy'lle. Se ei saata enää olla herra kreivi Adrien du Pont de Saux, joka pitää hyvänään korvapuustin!"

Luin kirjeen kahteen kertaan palvelijan vieressä odottaessa. Sanat tuntuivat niin julmilta ja sydämettömiltä, ja ivallinen vaatimus oli melkein raa'an selvä. Vaan sittenkin pehmeni sydämeni sitä lukiessa ja kyyneleet tunkivat silmiini. Tällä kertaa ei Louis voinutkaan minua narrata. Tuo kirje, joka oli niin vieras hänen luonteelleen, koetus houkutella minut ulos pelastaakseen vielä armottomimmista vastustajista, oli liian läpikuultava minua pettääkseen, ja silmänräpäyksessä oli jääkuori sydämestäni sulanut. Istuin yksin, vaan en enää aivan hyljättynä. Saatoin jälleen kohottaa pääni pystyyn, sillä omistin ystävän. Muistin, että olinhan sentään Adrien du Pont de Saux ja viaton pahempaan rikokseen kuin että olin Quercy'ssä puoltanut mielipiteitä, joita suvut Lamotte, Mirabeau, Liancourt ja Rochefoucauld puolustivat maakunnissaan, viaton kaikkeen muuhun paitsi että seisoin oikeuden puolella.

Mutta palvelija odotti. Otin paperipalasen pöydältä ja kirjoitin vastaukseksi: "Adrien ei tappele Louis'n kanssa siitä syystä, että St. Alais löi Saux'ta."

Suljin kirjeen ja annoin sen palvelijalle. Istuin entiselle paikalleni, vaan olin nyt kuin toinen ihminen, karaistu kaikkia loukkauksia vastaan. Elihän maailmassa vielä ystävyys, jalomielisyys ja rakkaus, vaikka Quercy'n aatelisto karttoikin minua. Elämällä oli ehkä vielä montakin iloa minulle tarjota, vaikka heinä saikin kulumatta kasvaa Saux'n pähkinäkujassa eikä vaakunaani koskaan yhdistettäisi St. Alais'n vaakunaan.

Rohkasin siis itseni, nousin ylös ja lähdin astumaan ovelle. Vaan samalla nousi useita kokouksen jäseniä, ja astuessani alas toista ovelle vievää käytävätä pitkin, riensivät he toista aivan avomielisesti ja selvästi osoittaen, että tahtoivat estää minua ulos pääsemästä. Melu oli niin suuri, että puheenjohtajan täytyi keskeyttää lukeminen ja ne, jotka istuivat paikoillaan, nousivat ylös paremmin nähdäkseen. Nähtävästi oli heidän tarkoituksensa julkisesti häväistä minua ja raju ilo voitti minussa kaikki muut tunteet. Astuin hitaasti, ei pelosta, vaan siksi, että nautin kohtauksesta enkä mistään hinnasta olisi tahtonut kiirehtiä loppusuoritusta. Nyt olin jo oven luona ja olisi tuossa tuokiossa törmätty yhteen, kun samassa kuului kadulta hurja kirkuna, myrskyävä riemuhuuto, joka sai meidät pysähtymään. Kuuntelimme jännitettynä ja puheenjohtaja epäluuloisesti tiedusteli mitä oli tapahtunut.

Vastaukseksi lisääntyi yhä melu kadulla, niin että ikkunaruudut tärisivät. Sitten se heikkeni hiukan paisuakseen jälleen.

Vähitellen eroitti yksityisiä sanoja, kunnes ilman täytti loppumaton huuto: "A bas la Bastille! A bas la Bastille!"

Saimme jälkeenpäin usein kuulla samallaista huutoa ja totuimme vähitellen siihen, totuimme kadun nälkäkirkunaan ja kovaan kolkutukseen ovellemme, joka meille ilmoitti kohtalon tuomion. Vaan silloin se oli uutta ja kokouksen jäsenet eivät osanneet muuta kuin tuijottaa puheenjohtajaansa ja sadatella roistojoukkoa, joka taasen tällä tavoin loukkasi heidän arvoaan. Mutta kansa, joka oli enemmän kuin vuosisadan madellut maassa, oli nyt käsittämättömällä tavalla muuttunut.

Yksi huusi yhtä, toinen toista — että kadut tyhjennettäisiin, että lähetettäisiin sotaväkeä heidän niskaansa, että annettaisiin tieto kuvernöörille. Kaikki puhuivat yhteen ääneen kun ovi avautui ja Louis St. Alais astui sisään. Hän, joka tavallisesti oli levollisin ja vaatimattomin ihminen maan piirillä, astui esiin ja kohotti käskevästi kätensä.

— Herrani, sanoi hän kovalla, selvällä äänellä, tuon teille ihmeellisiä tietoja! Sanantuoja, jolla on kirje veljelleni, on levittänyt hämmästyttäviä uutisia kaupungilla.

— Mitä? Mitä? huusi joku,

— Että Bastilji on kukistunut.

Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti — eikä ihmekään! — Mutta kaikki vaikenivat.

— Mitä te oikein tarkoitatte? kysyi puheenjohtaja viimein aivan hämmennyksissään, kohottaen kätensä hänkin hiljaisuutta vaatiakseen. — Bastilji kukistunut? Miten? Mitä tarkoitatte?

— Sen hävitti eilen Pariisin roistoväki, vastasi Louis selvästi ja varmasti, omituinen loiste silmissä. Ja herra de Launay, kuvernööri, murhattiin julkeasti.

— Bastilji valloitettu? Roistoväeltä? sanoi puheenjohtaja epäilevästi. — Se on mahdotonta, herra. Te olette erehtynyt.

Louis pudisti päätään.

— Pelkäänpä, että se on liiankin totta.

— Ja herra de Launay?

— Kyllä sekin on totta, herra puheenjohtaja.

Herrat katselivat jälleen toisiaan ihmetellen, kalvakkaina ja surkeina, melun kadulla yhä lisääntyessä ja kasvaessa. Kauhu ja ihmetys oli vallannut kaikki läsnäolevat. Bastilji hävitetty, Bastilji, joka oli seisonut niin monta vuosisataa? Kuvernööri surmattu? Mahdotonta, mahdotonta! — Mitä kuningas sitte teki? Ja armeija ja Pariisin kuvernööri?

Vanha herra de Gontaut lausui julki nämä ajatukset.

— Entä kuningas? Kaiketi kuningas on rangaissut pahantekijät?

Vastaus tuli odottamattomalta taholta ja odottamattomassa muodossa. Herra de St. Alais nousi istuiltaan avoin kirje kädessä. Jos hän olisi malttanut ajatella, ei hän olisi niin varomattomasti julistanut kaikkia tietojaan. Mutta hämmästys ja kiukku vast'ikään saapuneista tiedoista, jotka kerrassaan kumosivat hänen vakuutuksensa, jotka panivat maaperän hyllymään varmimmankin jalkapohjan alla — tukahdutti kaiken varovaisuuden.

— En tiedä mitä kuningas toimittaa Versailles'ssa, lausui hän ivallisesti, — mutta sen kyllä tiedän, mitä sotamiehet tekevät Pariisissa. Ranskan kaarti hyökkäsi ensimmäisenä Bastiljiin. Besenval on peräytynyt loppujoukkojen kanssa, jotka eivät ole karanneet. Kaupunki on roistojoukon vallassa. Ne ovat ampuneet Flesselles'n ja asettaneet Bailly'n pormestariksi hänen sijaansa. Ne ovat muodostaneet kansalliskaartin ja hankkineet sille aseita. Ne ovat nimittäneet Lafayette'n ylipäälliköksi. Ne ovat valinneet itselleen tunnusmerkin. Ne ovat —

— Herra Jumala, huusi puheenjohtaja kauhistuneena. Tämähän on kapinaa.

— Aivan niin, monsieur, vastasi St. Alais.

— Ja mitä kuningas tekee?

— Hän ei suvaitse — tehdä mitään, kuului katkera vastaus.

— Entä parlamentti — ja kansalliskokous Versailles'ssa?

— Oh, nekään eivät ole tehneet mitään.

— Se on siis Pariisi?

— Niin, se on Pariisi.

— Mutta onhan siellä ollut rauhallista niin monta vuotta?

Tähän kysymykseen ei voinut mitään vastata. St. Alais istuutui jälleen ja kaikki muut olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei saattanut ajatellakaan parempaa selitystä äskeiseen keskusteluun. Aatelisto oli uneksinut oikeuksistaan ja heräsi näkemään Pariisin tulessa, sotajoukon ilmi kapinassa ja lain ja järjestyksen vaarassa.

Vaan St. Alais ei ollut se mies, joka hevillä luopui saavuttamastaan johtajan asemasta. Hän nousi jälleen pystyyn ja muistutti tulisella puheella läsnäolevia Frondenin päivistä.

— Samallaisena kuin silloin on Pariisi nytkin! lausui hän. Oikullisena ja kapinallisena ja mahdottomana lahjoilla taivuttaa, vaan kuitenkin aina nälän pakolla mahdollinen valloittaa. Olkaa huoletta! Lihava porvari ei tule kauvan toimeen ilman Gonesse'n nisua eikä Juomaveikko ilman Arbois'n parasta viiniä. Antaa heidän paastota vähän aikaa, niin kyllä hupsu viisastuu ja uppiniskainen talttuu. Luuletteko heidän kansalaiskokouksensa ja tunnusmerkkinsä, pormestarinsa ja kenraalinsa voivan kauvankin vastustaa järjestettyjä joukkoja, kuningasta, aatelistoa, papistoa — koko Ranskan maata? Ei, herrani, se on tuiki mahdotonta. Pariisi koetti syöstä valtaistuimelta suuren Henrikin ja ajaa maanpakoon Mazarin'in, vaan täytyi lopuksi nuoleksia heidän kenkiäänkin. Samaten käy nytkin, vaan meidän täytyy pysyä koossa kuin yksi mies. Meidän täytyy estää näitä vallattomuuksia laajemmalle leviämästä. Kuninkaan tehtävä on käskeä, kansan totella. Niin on aina ollut ja on loppuun asti oleva.

Hän ei puhunut pitkälti, vaan sanansa uhkuivat voimaa ja ne lausuttiin oikeaan aikaan. Suuri enemmistö, joka ei koskaan ole varustettu suuremmalla mielikuvituksella kuin tarvitaan kuvittamaan tulevaisuuden menneisyyden väreillä, oli kohta vakuutettu näiden johtopäätösten pätevyydestä ja harvat tarkkanäköisemmät, jotka vaistomaisesti eli järjen perusteilla tunsivat, ettei nykyoloilla ollut vertaa Ranskan historiassa, tempasi hänen luottamuksensa mukaansa. Innokkailla kättentaputuksilla palkittiin viimeisiä sanoja ja kaikki riensivät suurella melulla ovea kohti. Oltiin uteliaita näkemään ja kuulemaan, mitä oli tekeillä, vaikka oli hyvin luultavaa, ettei saataisi kuulla enempää kuin jo tiedettiin.

Olin itse saman tunteen vallassa ja kiiruhdin unohtaen osani päivän kinastuksissa niinkuin muutkin ovelle. Bastilji hävitetty? Kuvernööri surmattu? Pariisi roistoväen vallassa. Tällaiset tiedot olivat omiaan hämmentämään kaikki ajatukset ja saattamaan unhotuksiin tuoreimmatkin tapahtumat. Toiset näyttivät olevan hetken kiihtymyksessä yhtä lyhytmuistisia ja minä työntäydyin ulos heidän joukossaan.

Ovella satuin kuitenkin varomattomasti työkkäämään nuorta Harincourt'ia. Hän käänsi päätään, huomasi kuka häneen oli koskettanut ja tahtoi pysähtyä. Mutta hän luisui virran mukana, mukisten jotain käsittämätöntä. Aavistin kuitenkin tarkoituksensa ympäröivien pilkallisista katseista. Mietin juuri miten parhaiten suoriutuisin siitä, joka minua odotti, kun torille ehdittyämme siellä kohtaava näky veti kaikki ajatukset puoleensa.

Enkä minä ollut ainoa, joka tyrmistyin sen näön edessä. Vasta saamien tietojen valossa sillä oli erikoinen merkitys. Emme olleet vielä tottuneet laumakokouksiin hyvässä Ranskassamme. Vuosisatojen kuluessa oli yksi mies, kuningas, kardinaali tahi piispa ollut vallassa ja hänen edessään oli kansa kutistunut kokoon, kumartanut ja kadonnut.

Nyt näimme edessämme uuden päivän koiton. Ellemme olisi tienneet sitä, minkä tiesimme — tärkeitä uutisia nimittäin — ja jos ei kansa olisi tiennyt niitä, olisi kenties sen käytös ja sen vaikutus meihin ollut toisellainen. Mutta nyt ei ihmisjoukko, joka täytti torin laidasta laitaan ja seisoi äänetönnä, valppaana ja uhkaavana, väistynyt tuumaakaan, jota vastoin me peräydyimme hämmästyneinä, katsellen toisiamme ikäänkuin tutkiaksemme toistemme ajatuksia.

Yllämme kohosi mahtava holvi, jonka varjosta juuri astuimme. Joukossamme oli monta, jonka moittiva katse oli pannut talonpojat pelosta vapisemaan. Nyt oli silmänräpäyksessä asema muuttunut ikäänkuin Pariisi'sta tulleet uutiset olisivat saattaneet yhteiskunnan perustuksia myöten horjumaan. Kansa torilla ei vavissut. Äänetönnä se mittaili meitä katseillaan. Vaan ei siinä kyllin. Se ei näyttänyt tahtovan antaa meille tilaa. Edellä kulkeneet koettivat tunkeutua pitkin seinuksia ravintolan luo. Me, jotka tulimme jälkijoukossa näimme sen ja se pani miettimään. Olimme tosin koko maakunnan aatelisto, mutta meitä oli ainoastaan kaksisataa ja ravintolan ja meidän välillä, hevosiemme, palvelijaimme ja meidän välillämme seisoivat nämä synkät, uhkamieliset tuhansiin nousevat laumat.

Oliko ihme, että tämä näky karkoitti ajatuksistani Harincourt'in ja hänen aikeensa. Tuijotin eteeni, ja hän teki samoin, myös unohtaen minut. Meidän täytyi työntäytyä torille, vaikka vastenmielisesti ja yksitellen, kunnes muodostimme kapean ketjun, joka luikerteli väkijoukon syrjää. Se oli kansan ensimäinen voitto Cahors'issa ja etuoikeutettujen ensimäinen tappio. Pari sanaa — Bastilji on hävitetty — oli yhdistänyt eri ryhmät ja muodostanut sen, minkä nyt näimme: kansan.

Sellaisissa oloissa ei tarvittu kuin pikkuruikkunen kipinä räjähdystä aikaansaamaan ja se kipinä tuli. Herra de Gontaut, pitkä laiha mies, joka muisti edellisen kuninkaan ensimäiset hallitusvuodet, kulki edelläni. Hän liikkasi ja piti sentähden tavallisesti palvelijan itseään taluttamassa. Tänään ei ollut palvelijaa saapuvilla ja häntä rasitti kovin kun täytyi kiertää tori sen sijaan että olisi päässyt suoraan sen poikki. Hän ei koettanutkaan tunkeutua väkijoukkoon ja kaikki olisi sentään mennyt hyvin, ellei muuan mies olisi, mahdollisesti vahingossa, työkännyt jalallaan paroonin keppiä. Tämä kääntyi kuin salama päin, rypisti tuimasti kulmiaan ja löi miestä.

— Pois tieltä, lurjus, huusi hän ja nosti keppinsä toistamiseen. — Jos minä saisin teidät käsiini, niin kyllä pian —

Silloin mies sylkäsi vasten hänen kasvojaan.

Herra de Gontaut kirosi ja löi raivostuneena miestä kaksi, kolme kertaa, en tiedäkään miten monasti, vaikka olin vaan parin askeleen päässä. Mies ei yrittänyt puolustautumaan, vaan vetäytyi takaperin säikähtäen vanhan paroonin raivoa. Vaan takana olevat työnsivät hänet eteenpäin huutaen: "Ettekö häpeä vähän! Pois aatelit! Pois aatelit!" Hänet survaistiin herra de Gontaut'n päälle ja tämä kaatui maahan.

Se tapahtui niin äkkiä, että vaan lähinnä olevat, St. Alais, Harincourt ja minä, näkivät hänen kaatuvan. Kansa ei luultavasti tarkoittanut pahaa, sillä se ei ollut vielä kadottanut kaikkea kunnioitusta aatelistoa kohtaan. Vaan korvissani soi vielä uutinen de Launay'n murhasta, minä luulin, että he aikoivat surmata hänetkin ja hyökkäsin, nähdessäni vanhan päänsä vaipuvan maahan, apuun.

St. Alais ennätti ennen. Raivolla, joka veti vertoja paroonin vimmalle, iski hän hyökkääjää kepillään, niin että mies singahti takaisin väkijoukkoon. Auttoi sitte jaloilleen herra de Gontaut'n, veti miekkansa ja sai muutamilla taitavilla iskuilla muodostetuksi vähän aukkoa ympärilleen ja työnnetyksi kiroilevan ja sadattelevan joukon taaemmaksi.

Valitettavasti hän sattui koskettamaan miekallaan erästä miestä. Tämä ei loukkautunut ensinkään, vaan vaipui kauheasti ulvahtaen maahan, ja samassa muuttui kansan käytös. Huudot venyivät kiljunnaksi, joku heitti kepillä markiisia rintaan. Hän tyrmistyi hiukan ensin, vaan heittäytyi seuraavassa silmänräpäyksessä miehen päälle ja olisi lävistänyt hänet miekallaan, ellei hän olisi paennut ja kansa voitonriemulla ympäröinyt häntä. St. Alais hillitsi itsensä, huusi heille pilkkasanan ja pisti miekan tuppeensa.

Vaan niin pian kun hän kääntyi selin, heitettiin häntä kivellä päähän. Hän horjahti ja kaatui. Ja muutamat miehet syöksyivät riemuhuudolla esille, polkeakseen hänet maahan.

Nyt kuvastivat katseet pahaa, paljastettu miekka oli pannut veret kuohumaan. Harincourt kaatoi etumaisen, mutta se vaan kiihoitti heitä. Harincourt viskattiin syrjään ja lauma syöksi uhrinsa kimppuun.

Samassa heittäydyin väliin. Tulin juuri ajoissa, ennätin työntää pari miestä takaisin, huutaen: "Hävetkää! Hävetkää!" Mutta sitte olisi minulle kai käynyt yhtä huonosti kuin St. Alais'lle eikä avustani olisi ollut mitään hyvää, elleivät olisi viime hetkessä, kun tusina käsiä jo ojentui kiinni tarttumaan, tunteneet minua. Seppä Buton, joka oli aivan eellimmäisiä, huusi nimeni ja kääntyi kädet levällään joukon eteen. Vaikka hänellä oli jättiläisvoimat, oli niin ja näin että sai virran pysähtymään ennenkun käsittivät ja kuulivat hänen hurjat huutonsa. Pari muuta miestä oli myös tuntenut minut ja kansa vetäytyi takaisin. Muutamat huusivat: "Eläköön Saux! Eläköön kauvan kansan ystävä!" Eri haaroilla tartuttiin siihen ja viimein kaikui koko tori yhtenä huutona.

En vielä tietänyt, miten häilyväistä kansa on, ja että "vive" sanasta on vaan askel "à bas" tuomioon, mutta vaikka halveksinkin itseäni siitä, täytti sydämmeni riemu sillä hetkellä.

"Eläköön Saux, kansan ystävä!" Vertaiseni olivat pilkanneet minua ja työntäneet luotaan, mutta kansa, kansa, joka tänään oli muuttunut aivan toisellaiseksi, saanut uutta eloa suoniinsa kahdesta sanasta "Bastilji hävitetty" — kansa piti minua ystävänään. Huutaessani vielä heille, koettaessani saada heitä vaikenemaan, selvisi minulle äkkiä, mitä se oikeastaan merkitsi: valtaa ja mahtia. "Eläköön Saux! Kauvan eläköön kansani ystävä!" Nämä huudot täyttivät ilman, ne kimmahtivat takaisin tuomiokirkon seinistä; ne ikäänkuin tempasivat minut ylös maasta ja kohottivat paremmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi.

Mutta kun käännyin, kohtasin St. AIais'n katseen ja vaivuin takaisin maahan. Hän oli noussut jaloilleen, vihasta kalpeana, ja puisteli nenäliinalla tomua takistaan. Veri vuoti haavasta päässä, vaan hän ei sitä huomannut, tuijotti vaan minuun niin läpitunkevasti ja tuimasti kuin olisi tahtonut lävistää sieluni. Kun sain melun vähän taukoamaan, sanoi hän epävarmalla äänellä:

— Jos ystävänne nyt ovat lopettaneet leikkinsä, niin saamme ehkä lähteä kotiin, herra Saux?

Änkytin jotain vastaukseksi ja käännyin jälkeensä, vaikka matkani kulki aivan päinvastaiseen suuntaan. Veljekset Harincourt ja herra de Gontaut olivat ainoat, jotka meitä seurasivat. Muut kokouksessa olleet olivat joko päässeet pakenemaan eli katselivat kahakkaa porttikäytävästä, eroitettuina meistä elävällä muurilla. Tarjouduin taluttamaan herra de Gontaut'ta, vaan hän kieltäytyi kylmällä kumarruksella ja nojautui Harincourt'in käsivarteen. Ja käännyttyäni markiisin puoleen, selitti tämä tylyllä hymyllä, etteivät tarvinneet enää apuani.

— Kenties tahdotte antaa käskyn, että päästävät meidät rauhassa menemään, niin se kyllä riittänee, sanoi hän purevasti.

Kumarsin vastaamatta; hän kumarsi jäykästi ja kääntyi menemään. Mutta väkijoukko oli joko oivaltanut, että välimme oli huono, tahi ei pitänyt käytöksestään, sillä se nosti kamalan melun paikalla kun hän yritti lähteä ja sinkautteli kiviä jälkeen huolimatta Buton'in estelyistä. Markiisi oli seuralaisineen ennättänyt noin kymmenen kyynärää, kun väki alkoi tunkea heidän päälleen. Eivätkä he voineet, herra de Gontaut kun oli haittana, ryhtyä mihinkään. Näin St. Alais'n seisovan vanhan ylimyksen suojana, veren virratessa pitkin kopeita kasvojaan. Riensin jälkeen; väki väistyi kohta tieltäni ja jälleen kaikuivat eläköön-huudot ja tori oli kuin rauhaton meri, kuohuna huiskavat liinat.

Herra de St. Alais kääntyi minuun. Hän saattoi yhä vielä hymyillä, hillitsi ihmeteltävällä lujuudella hämmennyksensä ja muutti samalla käytöstapaa.

— Pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy vaivata teitä, sanoi hän kohteliaasti. Parooni ei ole enää nuori ja väkenne on hiukan kovakouraista, herra kreivi.

— Mitäpä minä voin tehdä? vastasin kylmästi. Minulla ei ollut sydäntä jättää heitä oman onnensa nojaan, mutta yhtä vähän minua halutti ottaa niskoilleni kuormaa, jonka hän olisi sille sälyttänyt.

— Saattakaa meidät kotiin, vastasi hän melkein hyväntahtoisesti, otti esille nuuskarasiansa ja pisti nenäänsä nuuskaa.

— Jos luulette siitä olevan mitään hyötyä.

— On kyllä, vakuutti St. Alais. Tiedättehän, herra kreivi, että joka minuutti syntyy ja kuolee yksi ihminen. Uskokaa pois — kun kuningas kuolee, syntyy kohta toinen hänen sijaansa.

Sisuani viilsi pureva iva, joka hymyili vastaani silmistään, vaan kun en voinut muuta kuin myöntyä, kumarsin ja seurasin heitä. Kansa avasi meille kohta tien ja me poistuimme hurraa-huutojen ja sadatusten seuraamina. Olin aikonut saattaa heitä vaan torin päähän ja sitte syrjäkatua palata ravintolaan, mutta osa väkijoukosta tuli perässä ja esti sen. Ennenkun tiesinkään olimme St. Alais'n portilla pauhaava joukko kintereillämme.

Rouva ja neiti seisoivat parin kamarineitsyen kanssa balkongilla ja portilla oli ryhmä pelästyneitä palvelijoita. Huomattuaan meidät riensi rouva alas ja tuli portille, josta palvelijat väistyivät etemmäksi. Hän silmäili kummissaan vuoroin meitä ja vuoroin väkijoukkoa. Huomasi sitte, että St. Alais'n pitsirinnusta oli kaikki veressä ja kysyi huolestuneena, oliko hän haavoitettu.

— Ei, rouva, vastasi poika. Mutta onnettomuudeksi kaatui herra de Gontaut.

— Mitä siellä on tapahtunut? Kaupunkihan on ihan mieletönnä. Vähän aikaa sitte kuului kauheaa melua ja palvelijat kertoivat jonkun hassun jutun Bastiljista.

— Joka on tosi.

— Mitä? Että Bastilji —

— On hävitetty roistoväeltä ja että herra de Launay on surmattu.

— Mahdotonta! huusi rouva säihkyvin silmin. — Niin vanha mies!

— Se on totta, vastasi St. Alais kiusallisella kohteliaisuudella, kunnianarvoisa roskaväki ei juuri tee eroa henkilöillä. Onneksi — kääntyen minuun ja hymyillen tavalla, joka ajoi kuumat veret kasvoilleni — ovat sen johtajat viisaampia ja varovaisempia.

Rouva ei kuunnellut viime sanoja, ei ajatellut muuta kuin kauhunsanomaa Pariisista. Poskensa paloivat, silmät olivat vesissä. Hän oli tuntenut de Launay'n.

— Mutta kuningas rankaisee rikolliset! Kurjat, kiittämättömät olennot! Ne ovat kaikki vedettävät hirsipuuhun!… Kaiketi on jo kuningas rangaissut heitä.

— Sen hän kyllä pian tekee, ellei jo ole tehnyt, vastasi St. Alais. Mutta kuten voitte ymmärtää ovat asiat nykyään aivan mullin mallin. Ihmiset ovat suunniltaan eivätkä tunne enää omaa itseään. Meillä oli pieni ikävä seikkailu taannoin. Herra de Gontaut'ta pitelivät hiukan pahasti enkä minäkään päässyt ehjin nahoin pelistä. Jos ei herra de Saux'lla olisi sellainen valta väkeensä, olisi meille voinut käydä hyvinkin pahoin.

Rouva tuijotti minuun värähtämättä ja kun hän alkoi käsittää asian laidan, näytti hän kohmettuvan jääksi. Valo katosi kasvoiltaan ja katse muuttui ankaraksi. Näin vilaukselta neidin säikähtyneet silmät, jotka pilkistivät äidin olan yli, ja palvelijoiden uteliaat naamat. Vihdoin kysäsi rouva: "Kuuluvatko nämäkin sitte herra de Saux'n väkeen?" ja astui esiin osoittaen hurjaa laumaa, joka tarkasti meitä epäluuloisesti.

— Siinä on vaan muutamia, vastasi St. Alais ivallisesti, — henkivartijasto vain, madame. Elkää kuitenkaan puhuko kovin ankarasti hänestä, äitinäni on teidän kiittäminen häntä. Sillä herra de Saux pelasti, ellei juuri henkeni, niin kumminkin kauniin muotoni.

— Noidenko avulla? kysyi rouva terävästi.

— Pikemminkin noiden kynsistä, vastasi St. Alais nauraen. Sitäpaitse tarvitsemme ehkä parin päivän ajan hänen suojelustaan, jota hän ei tietysti voi meiltä kieltää, jos te sitä pyydätte.

Kiukku kiehui sydämmessäni, enkä voinut puolustautua myrkyllisiä sanoja vastaan. Ja koko ajan olivat rouva de St. Alais'n silmät minuun kiinnitetyt.

— Onko mahdollista, sanoi hän viimein, että herra de Saux tahtoo olla tekemisissä tuollaisten kanssa? — Ja hän osoitti syvästi halveksivalla liikkeellä kansajoukkoa. — Tuollaisten roistojen, jotka —

— Vaiti, madame, keskeytti markiisi yhtä halveksivasti. Nykyhetkellä ovat he meidän herrojamme ja herra de Saux on heidän herransa. Sentähden täytyy meidän —

— Meidän ei täydy! huusi rouva kivakasti. — Mitä ihmeitä? Tahtoisitko, että minä rupeaisin neuvottelemaan katurahvaan kanssa? Hylkyjen kanssa lokaviemäreistä? Ei ikään. Minulla ja minun omaisillani ei ole mitään tekemistä petturien kanssa!

— Madame, huudahdin pakoitettuna puolustautumaan vääriä syytöksiään vastaan. Te ette tiedä mitä sanotte. Jos olinkin tilaisuudessa suojelemaan poikaanne, ei se tapahtunut niin kurjilla keinoilla kuin otaksutte.

— Otaksun! Tarvitseeko tässä otaksua, kun näkee nämä roistot talonsa edustalla? Sekö vaan on petturi joka huutaa: "Maahan kuninkuus!" Eikö sekin ole syypää, joka kylvää petollisia toiveita ja johtaa harhaan tietämättömiä, joka antaa viittauksia asioista, joita ei uskalla julkilausua ja viettelee sellaisella, jota ei voi varmasti luvata? Eikö se ole pahin pettureista? Teidän sietäisi hävetä, herra kreivi! Jos isänne —

— Tämähän on surkeaa! huudahdin.

— Niin onkin! keskeytti rouva katkerasti. On masentavan surkeata, että kuninkaan linnoitukset joutuvat roistoväen haltuun ja vanhat jalosukuiset miehet murhataan! On surkuteltavaa, että ylimykset unohtavat sukuperänsä ja alentuvat roskaväen veroisiksi! On surkeaa, että kuninkaan nimi poljetaan jalkain alle ja korusanoja asetetaan sen sijalle. Tämä kaikki on surkean surkeaa, mutta me emme suinkaan ole siihen syypäät, vaan te itse herra kreivi. Ja mitä teihin tulee, — jatkoi rouva astuen miesjoukon eteen, joka irvistellen kuunteli puhetta — niin neuvon minä teitä olemaan varuillanne. Tämä herra tässä on varmaan sanonut teille ettei Ranskalla enää ole kuningasta, ettei enää tarvitse maksaa veroa eikä ruununkappoja, että köyhät tulevat rikkaiksi ja kaikki yhdenarvoisiksi. No hyvä, uskokaa häntä, uskokaa omaksi vahingoksenne. On ollut maailman alusta olemassa köyhiä ja rikkaita, jalosukuisia ja talonpoikia, tuhlaria ja kitupiikkiä, ja Ranskalla on ollut kuningas myöskin. Mutta uskokaa häntä vaan, jos haluatte, uskokaa, kunhan menette tiehenne. Jättäkää tämä talo rauhaan, eli huudan palvelijani pieksämään teitä kuin koiria. Pois, pois, koirankoppeihinne menkää, sanon minä!

Hän potkasi jalkaa kiukuissaan — ja miehet luimivat tiehensä, ikäänkuin koirat, vaikka luonnollisesti tiesivät, ettei hänen uhkauksensa mitään merkinnyt. Se oli käsittämätöntä, mutta hetken kuluttua oli katu tyhjä. Samat miehet, jotka juurikaan olivat murhaamaisillaan herra de Gontaut'n ja jotka kivittivät St. Alais'ta, pakenivat naisen uhkausta. Kun viimeinen heistä oli kadonnut näkyvistä kääntyi rouva de St. Alais jälleen puoleeni heleä puna kasvoilla ja silmät liekissä.

— Pankaa tämä mieleenne, herra kreivi! Semmoista on uljas väkenne! Ja nyt soisin teidänkin poistuvan; tästä hetkestä on oveni teille suljettu. Minä en tahdo, minä en voi suosia kavaltajia — en minuuttiakaan.

Samalla halveksivalla viittauksella kuin äsken väkijoukon hän aikoi ajaa minutkin luotaan. Mutta minä en voinut lähteä mitään virkkamatta.

— Te olitte isäni ystävä, sanoin.

Hän rypisti kulmiaan vastaamatta.

— Kauniimmin olisitte tehnyt, jos olisitte auttanut eikä sortanut minua. Vaikka olisin uskollisin hänen majesteettinsa alamaisista, olette te pakoittanut minut kavallukseen. Pankaa se mieleenne, rouva markiisitar!

Käänsin heille selkäni ja lähdin katkeramielisenä astumaan poispäin.

Sillä välin oli väkijoukko haihtunut torilta, mutta täytti sen sijaan kaikki kadut. Joka paikassa seisoi juttelevia ryhmiä. "Bastilji" oli kaikkien huulilla ja ohi kulkiessani väistyi kansa syrjään ja tervehti nöyrästi. "Herra siunatkoon teitä, kreivi! Te olette kunnon mies!" kuului yhtä mittaa. Aamullinen levottomuus näytti menneen ohi, mutta päättäväisiä ja vakavia olivat kaikki kasvot.

Leipurit olivat sulkeneet myymälänsä ja kauppiaat puotinsa, vaikkei kello vielä ollut kahtatoista. Tyyni, peloittavampi kuin myrskyn edellä, oli levinnyt kaupungin yli. Kokouksen jäsenet olivat haihtuneet pikemmittäin, en ainakaan minä nähnyt ketään eikä kukaan minua häirinnyt; Bastiljin kohtalo oli syössyt minut heidän mielestään.

Hyppäsin hevosen selkään ja ratsastin kotiin, tapaamatta edes Louis'ta.

Totta puhuen oli minulla jo hyvä halu päästä kotiin neuvottelemaan sen ainoan ihmisen kanssa, joka pystyi antamaan ohjauksia tässä tukalassa asiassa. Näin selvästi edessäni kaksi tietä, toisen leveän ja tasaisen, vaikka vaarallisenkin, toisen kaidan ja kivisen. Markiisitar oli sanonut minua kansan tribuuniksi, Retz'iksi, Mirabeau'ksi! Kansa oli huutanut nimeäni ja tervehtinyt minua pelastajanaan! Ottaisinko vaipan vastaan? Antautuisinko tehtävään? Säätyläiseni olivat hyljänneet minut. Ottaisinko vastaan vaarallisen kunnian, jota oli minulle tarjottu, seisoisinko tahi sortuisinko kansan kanssa?

Kansan kanssa! Kuuluihan tuo kyllä kauniilta, mutta siihen aikaan se oli enemmän kuin nyt epämääräinen lausetapa vain, ja kysyin itseltäni, oliko kukaan, joka oli antautunut sen asiaa ajamaan, onnistunut mitään kelvollista aikaan saamaan. Leipäkapinaa, melskeitä, väkirynnäköitä — senlaisia, joissa de Launay'kin sai surmansa — niitä oli kansa kyllä osoittautunut voivansa matkaansaattaa, mutta pysyväisempiä etuja se ei ollut voittanut. Aina oli kuninkaalle jäänyt valta ja aatelille etuoikeudet. Voisiko nytkään käydä toisin?

Oli kyllä syytä otaksua nyt käyvän paremmin, vaan siihen ei uskaltanut luottaa, ja kun sen nojalla tuli toimeen ryhtyä, tuntui tottumuksen voima suuremmalta. Eikä oman säätyni hylkääminen suinkaan ollut mikään vähäpätöinen asia. Näihin saakka olin ollut syytön ja heidän loukkauksensa ja karsaat katseensa olivat olleet perustusta vailla. Mutta jos suostuisin tekemään kansalle mieliksi, täytyisi minun valmistautua ei vain pahinta vastaanottamaan, jos emme onnistuisi, mutta myöskin kärsimään suurinta halveksimista jos onnistuisimme. Kansan tribuuni ja oman säätyni hylkäämä!

Koska ratsastin hyvin nopeasti, luulin varmasti olevani ensimmäinen, joka Saux'on saattoi sanoman tapahtumista. Mutta kummallisimpia ilmiöitä tähän aikaan oli se nopeus, millä tämänlaiset uutiset levisivät ympäri maata. Ne kulkivat suusta suuhun, tuntuipa melkein kuin tuuli olisi niitä kiidättänyt. Ne kulkivat nopeammin kuin nopein sanansaattaja.

Ihmeekseni huomasin, että uutinen jo tunnettiin kaikkialla; sen tunsi kansa, joka jo monet päivät oli odotellut tien risteyksissä kuullakseen jotakin, josta se ei itsekään ollut oikein tietoinen; sen tiesivät nuo tylynmuotoiset miehet, jotka kylän sillalle kokoontuneina puhelivat matalalla äänellä linnan tornia katsellen; sen tunsivat voudit ja vuokraajat, Gargouf'in kaltaiset miehet, jotka epäillen hymyilivät tahi rouva de St. Alais'n tavalla puhuivat kuninkaan hyvyydestä ja millä tavalla hän oli kapinallisia rankaiseva. Tiesipä sen isä Benoit'kin, jonka kanssa juuri aijoin neuvotella asiasta. Hän tuli minua vastaan linnan portilla vastapäätä sitä paikkaa, missä le carcan oli ollut. Pimeässä en voinut hänen kasvojaan eroittaa, vaan tunsin hänet kauhtanasta ja hatusta. Toimitin Gil'en ja André'n menemään edeltä ja isä Benoit astui vierelläni ylös pitkin lehtokujaa käsi hevosen kaulalla.

— No, herra kreivi, se on siis kuitenkin tapahtunut, sanoi hän.

— Olette siis jo kuullut?

— Buton kertoi minulle kaikki.

— Mitä? Onko hän jo täällä? Tuskin kolme tuntia sitten näin hänet Cahors'issa!

— Senlaiset uutiset antavat ihmiselle siivet, vastasi isä Benoit elävästi. — Sanon vieläkin kerran — se on tapahtunut. Se on tapahtunut, herra kreivi.

— Niin, jotakin, vastasin varovasti.

— Kaikki, sanoi hän vakuuttavasti. Roistoväki on valloittanut Bastiljin, mutta kuka heitä johti? Sotilaat, ranskan kaarti. Ja, herra kreivi, kun sotaväkeen ei enää voi luottaa, niin loppuvat myöskin nylkemiset ja laittomat verot, nälkä ja kurjuus, —

Kirkkoherra ei ehtinyt pitkän luettelonsa puoliväliinkään, kun minä keskeytin häntä. — Mutta jos sotaväki on roistoväen puolella, kuinka sitten käy? sanoin hiukan alakuloisesti. — Siitä tulee meidän pitää huolta, vastasi hän.

— Tulkaa kanssani illalliselle, sanoin. Minulla on jotakin sangen tärkeää kerrottavaa teille ja jotakin vielä tärkeämpää, josta haluaisin neuvojanne kuulla.

Hän alttiisti suostui.

— En kumminkaan saa unta ensi yönä, arveli hän. Ovathan nämä suuria uutisia, jaloja uutisia. Herra kreivi, isänne olisi iloinnut niistä.

— Mutta mitä sanotte herra de Launay'sta? kysyin astuen alas hevosen selästä.

— Ei uudistuksia aikaansaada ilman että jotkut saavat kärsiä, vastasi hän rauhallisesti, vaikka hänen kasvoillensa tuli surullinen ilme. Hänen isänsä ovat syntiä tehneet ja hän sai kärsiä siitä. Armahtakoon Jumala hänen sieluansa! Olen kuullut hänen olleen hyvän miehen.

— Joka kuoli paikallaan, lisäsin hiukan suuttuneesti.

— Amen, vastasi isä Benoit.

Mutta vasta sitten kun yhdessä istuimme saksanpähkinäsalongissa (joksi palvelijat nimittivät englantilaista huonetta) syöden juustoa ja hedelmiä, tulin täydellisesti huomaamaan minkä vaikutuksen uutiset olivat kirkkoherraan tehneet. Silloin näin että hänen jäsenensä vapisivat ja että hänen laihat, kalpeat kasvonsa loistivat innostuksesta. — Tämä on loppu, sanoi hän, — olkaa vakuutettu siitä, että tämä on loppu. Isällänne oli usein tapana sanoa, että raha on vallan perustuksena. Sotaväki maksetaan rahalla, sanoi hän, ja sotajoukko suojaa kaikkia. Joku aika sitten loppuivat rahat, nyt pettää sotaväki eikä sitten ole enää mitään jäljellä.

— Entä kuningas? kysäsin huomaamattani rouva de St. Alais'ta jäljitellen.

— Jumala siunatkoon hänen majesteettiaan, sanoi kirkkoherra luottamuksella. Hän tarkoittaa hyvää, ja nyt hän saa tilaisuutta sitä myöskin käytännössä toteuttaa, kun kansa on hänen puolellaan. Mutta ilman kansaa, ilman rahaa ja ilman sotaväkeä on hän — pelkkä nimi vain. Eikä nimi voinut Bastiljia pelastaa.

Nyt kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut — kohtauksesta rouva de St. Alais'n luona, miekkavalasta, kiistasta kokouksessa, metelistä torilla ja vihdoin ne kovat sanat, joilla rouva kehoitti minua talostaan lähtemään. Isä Benoit kuunteli huomattavalla liikutuksella. Kun kerroin melskeestä kokouksessa, nousi hän astelemaan edes takaisin huoneessa, mutisten jotakin itsekseen. Ja kertoessani miten kansa huusi "Eläköön Saux!", kertoi hän hiljaa sanat ja katseli minua kiiltävin silmin. Mutta kun minä, usein keskeytyen ja murentaen leipäpalaista peittääkseni hämmästystäni, uskoin hänelle mietteeni kotimatkalla ja puhuin niistä kahdesta tiestä, joista minun tuli toinen valita, niin hän taas istuutui ja alkoi myöskin leipää murentaa.

Neljäs luku.

Lähetystö.

Näin hän istui kauvan äänetönnä silmäillen pöytää, minulta alkoi kärsivällisyys jo loppua ja rupesin ihmettelemään mikä häntä vaivasi ja miksei hän niitä sanoja lausunut, joita häneltä odotin. Hänen neuvojensa laadusta olin ollut niin varma, että jo alusta alkaen olin kertomukselleni antanut tarpeellisen värityksen. En ollut salannut katkeria tunteitani, en yhtä ainutta ivallista sanaa, vaan olin antanut hänelle kaiken mahdollisen tilaisuuden esittämään niitä neuvoja, joita luulin hänellä jo kielellä olevan.

Ja kuitenkin hän vaikeni. Satoja kertoja olin kuullut hänen julki lausuvan myötätuntoisuuttaan kansaa kohtaan, vihaansa hallituksen lahjomisesta, itsekkyydestä ja väärinkäytöksistä. Olinhan vielä joku hetki sitten nähnyt hänen silmänsä kiiltävän puhuessaan Bastiljin kukistumisesta. Hänen kehoituksestaanhan olin polttanut le carcan'in, hänen kehoituksestaan olin käyttänyt suuren rahasumman jyväin ostamiseen edellisen vuoden nälänhädän lieventämiseksi. Ja kumminkin — kumminkin hän nyt istui äänetönnä, kun odotin että hän kehoittaisi minua ajamaan kansan asiaa omanani.

— No, herra kirkkoherra? kysyin hiukan kärsimättömästi. Eikö teillä siihen ole mitään sanottavaa? Siirsin toista kynttilää, paremmin nähdäkseni hänen kasvojansa. Mutta hän vain yhä tuijotti pöytään ja vältti katsettani; hänen laihoissa kasvoissaan oli miettivä ilme ja hänen sormensa hypistelivät hajamielisesti leivänmuruja.

— Herra kreivi, sanoi hän vihdoin, äitini kautta olen minäkin aatelissukua.

Tämä seikka oli minulle ennestään tunnettu, niin ett'en siitä hämmästynyt, mutta minua hämmästytti se johtopäätös, jota luulin hänen sanainsa tarkoittavan.

— Ja siitä syystä siis tahdotte —

Hän nosti torjuvasti kättään. — Ei, sanoi hän sävyisästi, sitä en tahdo. Sillä siitä huolimatta olen sukuni kautta kansan mies ja virkani kautta köyhäin ystävä. Mutta —

— Mutta mitä? puhkesin sanomaan.

Sanaa sanomatta hän nousi ylös, otti toisen kynttilöistä ja kääntyi teepöydän takana olevaan seinään, jossa riippui ruumiinkokoinen isäni kuva, omituisessa, vanhanaikaisesti koristetussa kehässä. Kehän alareunassa oli hänen nimensä.

— Antoine du Pont, Saux'n kreivi, lausui kirkkoherra ikäänkuin itsekseen. — Hän oli hyvä mies ja köyhäin ystävä. Suokoon Jumala hänelle rauhan.

Hetkisen seisoi hän katsellen isäni kauniita, vakavia kasvoja ja epäilemättä muistellen entisaikoja. Sitten siirtyi hän eteenpäin ja pysähtyi kohottaen kynttilää erään kuvan eteen, joka riippui vastapäätä pöytää; joka seinällä riippui näet yksi kuva. — Adrien du Pont Saux'n kreivi, flaamilaisen rykmentin översti, hän luki. Ellen erehdy, niin hän kaatui Minden'in luona. St. Louis'n ritarikunnan jäsen. Kaunis mies ja epäilemättä urhoollinen aatelismies. Häntä en koskaan tuntenut.

En vastannut sanaakaan, vaan kasvojani alkoi polttaa, kun hän siirtyi kolmannen kuvan eteen.

— Antoine du Pont, Saux'n kreivi, luki hän taas, Ranskan marsalkka ja pääri, St. Louis'n ritarikunnan jäsen ja kuninkaan neuvoskunnan jäsen. Kuoli ruttotautiin Genuassa 1710. Muistelen kuulleen hänen olleen naimisissa erään Rohan'in kanssa.

Hän seisoi kauvan katsellen kuvaa ja siirtyi sitten neljännen kuvan luo. — Ja tällä, sanoi hän hetken äänettömyyden perästä, tällä on mielestäni heistä kaikista jaloimmat kasvot. Antoine, Pont'in ja Saux'n herra, pyhän Jerusalemin Johanneksen ritarikunnan jäsen. Kuoli La Valettan linnoituksessa suuren piirityksen jälkeisenä vuonna — haavoistaan sanovat eräät, mutta ritarikunta sanoo: liiallisesta työstä ja rasituksista. Kristitty sotilas.

Se oli viimeinen kuva, ja katseltuaan sitä hetken aikaa, asetti kirkkoherra kynttilän takaisin kiiltävälle tammipöydälle, johon samoin kuin seinäin kiiltävän sileään laudoitukseenkin kaikki valonsäteet kokoontuivat, niin että ainoastaan kasvomme olivat selvästi valaistut ja ikäänkuin valokehän ympäröimät, mutta muu kaikki oli varjossa.

— Herra kreivi, sanoi kirkkoherra kumartaen, te olette jalosta suvusta.

— Onhan se tunnettu asia, vastasin olkapäätä kohauttaen. — Mutta mistä syystä juuri nyt sen sanotte?

— Minä en uskalla neuvoa teitä.

— Mutta kun on kysymys hyvän asian menestyksistä! äännähdin kiivaasti.

— Niin, vastasi hän epäröiden, sitä olen kyllä sanonut kaiken elämäni ajan, enkä nytkään tahdo sanoa muuta. Mutta — kansan asia on kansan. Jättäkää se kansalle itselleen.

— Ja sen sanotte te! puhkesin suuttuneena ja ihmeissäni sanomaan. — Te, joka satoja kertoja olette sanonut minulle, että kuulun kansalle, että aateli kuuluu kansalle, että Ranskassa löytyy ainoastaan kaksi valtaa - kuningas ja kansa.

Kirkkoherra hymyili hiukan surumielisesti ja naputteli sormillaan pöytään.

— Se oli vain teoriian kannalta, sanoi hän. Mutta kun koetan sitä käytännöllisesti toteuttaa, niin minulta puuttuu rohkeutta. Se kai tulee siitä, että minullakin on hiukan aatelisverta suonissani ja tiedän mitä se tahtoo sanoa.

— Mutta minä en teitä ensinkään ymmärrä, sanoin melkein epätoivossa. Te, herra kirkkoherra, sekä kehoitatte että pidätätte minua. Kerroinhan vasta miten aateliskokouksessa puhuin kansan puolesta ja silloin hyväksyitte sen.

— Se oli jalosti tehty.

— Entä nyt sitten?

— Nyt sanon samat sanat, sanoi isä Benoit ja hänen jalot kasvonsa loistivat innostuksesta, se oli jalosti tehty. Taistelkaa kansan puolesta, herra kreivi, mutta tehkää se vertaistenne joukossa. Antakaa äänenne kuulua siellä missä saatte kokea ainoastaan vastusta ja vihamielisyyttä. Mutta jos se tapahtuu tahi jo on tapahtunut, että syttyy taistelu säätynne ja kansan välillä, jos kysytään tuleeko aatelismiehen olla vertaistensa puolella tahi antautua kansan käskyläiseksi, silloin — tässä rupesi isä Benoit'n ääni väräjämään, ja hänen lempeät kasvonsa muuttuivat huolestuneen näköisiksi — näkisin teidät mieluummin vertaistenne joukossa.

— Kansaa vastaan?

— Niin, kansaa vastaan, vastasi hän väristen.

Olin aivan hämmästynyt. Mutta, hyvä Jumala, vähinkin loogillinen —

— Niin, keskeytti hän minua, surullisesti pudistaen päätään ja katsellen minua ystävällisillä silmillään, — tiedän kyllä, että logiikka on minua vastaan. Kansan asian, oikeuden, yhdenvertaisuuden, rehellisen asian täytyy olla hyvä asia. Ja sen, joka tätä asiaa edistää, täytyy tehdä oikein ja jalosti. Se on epäilemättä niin, herra kreivi, ja lisäksi tulee vielä se, että jos kansan annetaan yksin taistella asiansa puolesta, niin on väkivaltaisuuksien mahdollisuus vielä suurempi. Tämän kaiken tiedän vallan hyvin, vaan vaistomaisesti täytyy minun olla tätä tietoa noudattamatta.

— Mutta, muistutin minä, olettehan sanonut herra Mirabeau'ta suureksi mieheksi.

— Olen kyllä, vastasi isä Benoit kiinteästi katsellen minua ja yhä naputtaen pöytää sormillaan.

— Olen kuullut teidän ihastuksella puhuvan hänestä.

— Kyllä useastikin.

— Ja myöskin herra de Lafayette'sta?

— Niinpä kyllä.

— Ja te ette moiti heitä?

— Ei, sitä en tee.

— Te päinvastoin ihailette heitä, te ihailette heitä, toistin itsepintaisesti.

— Sitä kyllä teenkin. Tiedän että olen heikko ja houkkio ja kenties jotakin vielä pahempaakin, kun minulla ei ole rohkeutta seurata vakuutustani. Minä ihailen noita mainittuja miehiä, ja he ovat mielestäni kunnioitettavia ja suuria, mutta olenpa kuullut heitä aivan toisinkin arvosteltavan ja, — vaikka se kyllä voi olla heikkoutta, mutta olenhan tuntenut teidät lapsuudesta saakka — en tahtoisi että teitä niin arvosteltaisiin. — Niitä on asioita, joita etäältä ihailemme, jatkoi hän hullunkurisesti vääntäen kasvojaan salatakseen hellyyttä, joka loisti hänen silmistään, joita emme kuitenkaan toivoisi huomaavamme niissä, joita rakastamme. Kun ventovieraalle syydetään herjauksia, niin se ei tunnu miltään, mutta kun ne koskevat ystävää, ovat ne kuolemaa pahemmat.

Hän vaikeni nähtävästi liikutettuna, ja istuimme molemmat hetkisen hiljaa. Mutta minä kun en tahtonut ilmaista, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat minuun tehneet, sanoin sentähden hiukan kärsimättömästi:

— Entä isäni sitten? Hänhän oli horjumaton edistyksen mies.

— Niin, aatelin kanssa ja kansan puolesta.

— Mutta aatelihan on hyljännyt minut! huudahdin. Sentähden että otin yhden ainoan askeleen, olen menettänyt kaikki. On kai silloin parasta että otan kaksi askelta ja voitan kaikki takaisin?

— Voittaa kaikki, sanoi hän sävyisästi, mutta menettää — miten paljon?

— Mutta jos kansa voittaa, niinkuin toivotte sen tekevän?

— Niin olette kyllä kansan tribuuni, mutta kuitenkin muukalainen.

Aivan samaa olin itsekin ajatellut kotimatkalla, ja tunsin nyt että hänen sanansa syvästi sattuivat minuun. Yhtäkkiä näin edessäni sen kuvan, jota ne edustivat ja nyt ymmärsin myöskin minkätähden isä Benoit minun suhteeni niin kauvan oli epäröinyt. Jaloimmat tarkoitukset ja puhtain sydänkään eivät voisi minua muuksi muuttaa. Jos ponnistukseni onnistuisivat, nousisin kyllä korkealle — mutta seisoisin yksin, kansa, jonka hyväntekijä olin, epäilisi minua, ja aateli, josta olin luopunut, vihaisi ja kiroisi minua.

Tuollainen vastaisuuden kuva ehkä ei olisi muutamia peloittanut, ja toisia kai se olisi houkutellutkin. Mutta tämä päättämisen hetki osotti etten ollut mikään sankari. Vanhat ennakkoluulot olivat minulle synnynnäiset, satavuotisten etuoikeuksien synnyttämät traditsioonit heräsivät eloon minussa. Epäilyksen tunne, — joka kaiketi on kalvanut jokaista uudistajaa ja saanut rohkeimmatkin horjumaan — värisytti minua tällä hetkellä. Minä pelkäsin tuota tuntematonta kansaa. Korvissani kaikuivat taas ilohuudot Cahors'in torilla, se räikeä kiljunta, jolla herra de Gontaut'n sortumista tervehdittiin, ja minä peräydyin kuin se, joka seisoo syvyyden partaalla ja usvan hajotessa näkee edessään pohjattoman kuilun ja särmäkkäät kalliot, jotka häntä tuolla alhaalla odottavat.

Se oli kummallinen vastaisuuden kuva ja vaikka se oli vain hetkellinen ja heti hälveni, herättäen minut tietoisuuteen hiljaisesta huoneesta ja hyvästä kirkkoherrasta, joka oli niistävinään pitkiä kyntteliä, jäi siitä minulle kumminkin pysyväinen muisto. Isä Benoit'n mentyä, kun kaikki talossa oli hiljaista, astuskelin kauvan edestakaisin pähkinäpuupuistossa, väliin pysähtyen katsomaan rautaristikkoisen portin läpi ulos maantielle tahi vanhaa, harmajaa linnaa korkeine luisukattoineen ja torneineen.

Ja minä päätin tästä lähtien olla asiaan ryhtymättä. Tahdoin iloita kaikista uudistuksista ja omasta puolestani voimaini mukaan edistää niitä, mutta vertaisilleni en toista kertaa vastarintaa tekisi. Olihan minulla ollut rohkeutta lausua mielipiteeni. Ei kukaan voisi sanoa minun niitä salanneen, mutta tästä lähtein olin malttavaisesti odottava asiain kehkeytymistä.

Tallipihassa lauloi kukko ja etäältä kuului koiran haukunta yön hiljaisuudessa. Kun seisoin siinä tuikkivien tähtien valossa kuunnellen, näin myöskin St. Alais'n herjauksen sen oikeassa valossa ja se supistui todelliseen kokoonsa. Ajattelin Denise neitiä, morsianta, jonka olin kadottanut, ja tunsin jonkunlaista heikkoa ikävöimistä, melkeinpä surkuttelua. Mitä hän ajattelisi tästä äkillisestä muutoksesta, ja siitä että niin äkkiä kadotti sulhasensa. Herättäisikö se hänen uteliaisuuttaan, huvittaisiko se häntä? Tahi luulisiko hän lapsellisessa tietämättömyydessään, että se oli maailman tavallinen meno vain se, että sulhaset tulivat ja menivät ja että vastaanotot päättyivät kahakkaan?

Hymyilin itsekseni tyytyväisenä päätökseeni. Mutta jos silloin, kun seisoin kuunnellen haapojen huminaa ja niitä ääniä, joita kuului pimeästä maailmasta niiden takana, olisin tiennyt mitä siellä tapahtui, niin olisin ollut vieläkin tyytyväisempi. Sillä nyt oli keskiviikko heinäkuun 22 päivä, ja sinä yönä vapisi Pariisi vielä hirmuisten tapahtumien kauhusta. Silloin oli ensi kerran kuultu tuo kamala huuto: "Lyhtypaaluun!" ja nähty vanhaa valkeahapsista miestä ylös ripustettavan ja kidutettavan kunnes kuolema lopetti hänen tuskansa. Oli nähty miten kaupungin kuvernööri tallattiin ja revittiin kappaleiksi oman kaupunkinsa kaduilla julkisesti, keskellä päivää ja tuhansien ihmisten läsnäollessa. Kaikkea tätä oli nähty ja vielä paljon muuta, mikä sai uudistajain kasvot kalpenemaan ja kaikille ajatteleville ihmisille ilmaisi, että Lafayetten ja Baillyn, kaupunginhallituksen ja vaalikomitean takana kuohui ja kohisi etukaupunkien irtilasketut vallat.

Mitä muuta voi odottaakaan kuin että senlaiset väkivaltaisuudet vaan leveneisivät, kun ne jäivät rankaisematta. Viikon kuluessa olivat maakunnat seuranneet Pariisin esimerkkiä. Ja heinäkuun 21 päivänä oli Strassburg'in roistoväki ryöstänyt Hotel de Ville'n ja hävittänyt arkistot, ja samalla viikolla oli Bordeaux'n ja Caen'in vankilat valloitettu ja pantu maan tasalle. Rouen'issä, Reims'issä, Lyon'issa ja St. Malo'ssa oli levottomuuksia syntynyt, ja lähempänä Pariisia, Passy'ssa ja St. Germain'issä olivat asukkaat hirttäneet myllärit. Cahors'issa ja sen ympäristössä ei kuulunut mitään levottomuuksia ennen kuin eräitä päiviä myöhemmin saimme hämmästyttävän sanoman kuninkaan tulosta kapinalliseen Pariisiin ja heti sen jälkeen kapinasta heinäkuun 22 päivänä sekä Fouchon'in ja Bertier'n kuolemasta. Se oli isä Benoit, joka huolestuneena saattoi minulle nämä sanomat; astuskelimme kauan edes takaisin terassilla haastellen niistä. Luultavasti oli jo sitä ennen enemmän tahi vähemmän luotettavia huhuja tapahtumista saapunut kaupunkiin ja pelastaneet minut enemmästä harmista kääntäen ihmisten ajatukset toiseen suuntaan. Mutta nämä huhut eivät olleet saapuneet linnaan saakka, jossa minulta viikko kului synkässä levottomassa mielentilassa ja usein aamusella purin edellisenä iltana tekemäni päätökset. En ollut mitään kuullut ennenkuin kirkkoherra tuli luokseni — muistelen sen olleen aamusella heinäkuun 29 päivänä.

— Mitäs nyt arvelette? kysyin kuultuani hänen kertomuksensa.

— Samaa mitä ennenkin, vastasi hän rauhallisesti, että se on nyt tapahtunut. Mitä hallitus voi tehdä kun siltä puuttuu rahaa ja sotilaita, kun väestö näkee nälkää ja ihmisten mielissä vain teoriiat ja abstraktiset käsitteet kiehuvat.

— Voihan se heretä hallitsemasta, vastasin pistävästi, mutta sitä se tietysti ei tahdo.

— Levoton aika seuraa välttämättömästi, sanoi kirkkoherra, mutta hänen äänensä kuului vähemmän luottavaiselta. — Lopulla on hallitus kumminkin aina saanut voiton. Enkä epäile ettei se nytkin sitä saisi.

— Lyhytaikaisen levottomuuden perästä?

— Niin, sanoi hän. Ja minä tunnustan, että toivoisin sen jo olevan ohitse. Mutta, herra kreivi, meidän pitää olla rohkeat, meidän täytyy luottaa kansaan, sen terveesen järkeen, sen itsensä hillitsemistaitoon ja maltillisuuteen —

— Mitä nyt, Gil? kysyin, samassa tehden kirkkoherralle anteeksi pyytävän liikkeen kun katkasin hänen puheensa. Gil oli nimittäin tullut ulos linnasta ja vartosi saada minua puhutella.

— Herra kreivi, herra Doury Cahors'ista on täällä, vastasi hän.

— Ravintoloitsijako?

— Niin herra, ja Buton myöskin. He pyytävät saada teitä puhutella.

— Molemmatko? kysyin. Tuo yhteys kun tuntui niin kummalliselta.

— Niin, herra.

— No, pyydä heitä sitten tulemaan tänne ulos, vastasin, äänettömästi neuvoteltuani seuralaiseni kanssa. Mutta Doury? Maksoinhan minä laskuni hänelle. En ymmärrä mitä hän minusta tahtoo?

— Senhän saamme nähdä, vastasi isä Benoit, joka alinomaa katseli ovea. Tässä he jo tulevatkin. Hm, herra kreivi, jatkoi hän matalammalla äänellä, alkaapa luottamukseni hiukan horjua.

Luultavasti hän arvasi asian jotenkin paikalleen, mutta minä puolestani en tiennyt mitä uskoisin. Ravintoloitsija, joka oli kohtelias, mielittelevä mies, ja josta, vaikka olin tuntenut häntä jo monta vuotta, harvoin olin nähnyt muuta kuin kaarevan päälaen, lähestyi nyt kummallisen arvokkaan ja alamaisen näköisenä, hän vuoroin oikasihe mahtavasti, vuoroin notkisti selkäänsä nöyrän ja neuvottoman näköisenä.

Hänen pukunsa oli yhtä kummallinen kuin käytöksensäkin, sillä hän oli vaihtanut tavallisen mustasta verasta tehdyn porvarillisen pukunsa siniseen, jossa oli kullatut napit ja heleän keltaiseen liiviin, ja kädessä oli hänellä kultanuppuinen sauva. Mutta suurinta huomiota herätti kaksi valkosesta, punaisesta ja sinisestä tehtyä nauhakokardia rinnalla ja hatussa.

Hänen seuralaisensa, joka astui parin askeleen päässä jäljessä oli hänen täydellinen vastakohtansa — pitkä ja iso kuin jättiläinen, kasvot karkeat ja päivettyneet. Hänelläkin oli samanlainen kummallinen puku, mutta huolimatta nauhoista ja seurasta oli hän kumminkin Buton, Saux'n seppä. Hän punastui kun katseemme yhtyivät, ja koetti piiloittautua Doury'n lihavan selän taakse.

— Hyvää huomenta, Doury, aloin minä. Minua nauratti miehen kömpelösti kohtelias käytös, mutta kirkkoherran vakavat kasvot pidättivät minua. — Millä asialla olette? lisäsin. — Ja millä voin olla teille avulias?

— Luvallanne, herra kreivi, alkoi Doury, vaan vaikeni ja oikasihe — sillä tottumus oli koukistanut hänen selkänsä — ja lisäsi sitten: yleiset asiat, herra. Ja kunnia saada neuvotella kanssanne.

— Neuvotella kanssani, ja vieläpä yleisistä asioista! huudahdin hämmästyneenä.

Hän hymyili ujosti, vaan pysyi sanoissaan.

— Aivan oikein, herra, sanoi hän. Suuria muutoksia on tapahtunut, ja olemme suuresti neuvon tarpeessa —

— Ettei minun tule hämmästyä sitä, että herra Doury tulee sitä täältä minulta etsimään?

— Niin aivan, herra.

Nyt en enää koettanut nauruani ja ylenkatsettani salata, vain kohautin olkapäitäni ja katsoin kysyvästi kirkkoherraan.

— No, sanoin, mistä on kysymys? Oletteko myönyt huonoa viiniä? Eli tahdotteko, että kansalliskokous antaisi määräyksiä ruokalajien vähentämisestä. Tahi —

— Herra, vastasi hän koettaen näyttää arvokkaalta, — nyt ei ole aika leikkiä laskea. Nykyisellä murrosajalla ovat yhtä hyvin ravintoloitsijain kuin luvallanne sanoen aatelinkin edut vaarassa, ja kun ne, joitten tulisi olla heillä johtajina, ovat jättäneet heidät —

— Mitä, ravintoloitsijatko! Huudahdin.

Hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.

— Herra kreivi tajuaa kyllä että tarkoitan kansaa, sanoi hän kankeasti. — Sanon vieläkin että sen luonnolliset johtajat ovat sen jättäneet —

— Kuka esimerkiksi?

— Artois'n herttua, Conde'n prinssi, Polignac'in herttua.

— Millä tavalla he sitten ovat hallituksesta luopuneet? kysyin.

— Mutta, hyvä Jumala, eikö herra kreivi sitten ole kuullut mitään?

— Mitä sitten?

— Että he ovat lähteneet Ranskasta? Että kuningassuvun prinssit salaa ovat lähteneet Ranskasta kolme päivää Bastiljin valloituksen jälkeen ja että —

— Mahdotonta! huudahdin.

— Ja minkätähden?

— Niin, sitä juuri tahdottaisiin tietää, herra kreivi, vastasi hän röyhkeästi. — Eräät sanovat että he lähdöllään tahtoivat rangaista Pariisia; toiset taas että he siten tahtoivat osoittaa tyytymättömyyttään hänen majesteettinsa kuninkaan armollisesta yleisestä armahtamisjulistuksesta, joka sinä päivänä julistettiin. Toiset taas sanovat, että he ovat lähteneet pelosta, että joutuisivat Foulon'in kohtalon alaisiksi —

— Houkkio, huusin minä tuimasti katsoen häneen, sillä tämä oli jo liikaa, houraattehan te! Palatkaa ruokainne luo. Mitä te tiedätte valtiollisista asioista? Jos isänisäni aikana näin olisitte puhunut kuninkaallisista prinsseistä, lisäsin harmistuneena, niin olisitte saanut syödä vettä leipää kuusi kuukautta ja olisitte kiittänyt Jumalaa jos raipoista pääsitte.

Ravintoloitsija ikäänkuin pieneni vihaisten katseitteni edessä, ja unhoittaen tehtävänsä änkytti hän anteeksipyynnön. Hän ei tarkoittanut loukata sanoi hän. Arvelin oikein läksyttää häntä, kun Buton ihmeekseni rupesi puolustamaan häntä.

— Mutta onhan siitä jo kulunut kolmekymmentä vuotta, virkkoi hän äreästi.

— Kuuleppas, lurjus, puhkesin sanomaan melkein tyrmistyneenä hämmästyksestä, — mitä asiaa sinulla oli tänne?

— Minä seuraan häntä, vastasi hän jurosti, osoittaen ravintoloitsijaa.

— Kenties puhumaan valtiollisista asioista?

— Niin juuri, herra.

— Mutta, hyvä Jumala, kiivastelin tuijottaen häneen epäillen, — jos se on totta, niin miksi ette ottanut mukaanne myöskin kartanokoiraa ja vuokraaja Jeans'in pässiä ja kätilön kissaa ja herra Doury'n paistinkääntäjää ja —

Isä Benoit laski kätensä käsivarrelleni.

— Ehkä olisi parempi että kuuntelisitte mitä heillä on sanottavaa, sanoi hän lempeästi. — Sitten, herra kreivi.

Nyökäytin jurosti päätäni. Mitä sitten tahdotte? sanoin. — Kysykää kysyttävänne.

— Kuvernööri on paennut, vastasi Doury, joka alkoi saada takaisin arvokkaisuutensa, — olemme saaneet neuvoja Pariisista, ja muutoin, seurataksemme tämän kaupungin jaloa esimerkkiä, valitsemme parhaallaan valiokuntaa, jonka tulee hoitaa maakunnan asioita. Ja valiokunnan edustajina olemme me, minä ja ystäväni tässä, tulleet luoksenne, herra.

— Mitä? huusin, voimatta enää hillitä itseäni. — Mitä tuolla on tekemistä valiokunnan kanssa tahi maakunnan asiain kanssa?

Näin sanoen osoitin ivallisesti Buton'ia, jonka päivettyneet kasvot kävivät punaisiksi; hän liikutteli levottomasti suuria jalkojaan kumminkaan mitään sanomatta.

— Hän on valiokunnan jäsen, vastasi ravintoloitsija tyytymättömästi silmäillen virkaveljeään. — Herra kreivi kyllä käsittää, että valiokunnan ollakseen miten mahdollista täydellisen, täytyy käsittää edustajia kaikista säädyistä.

— Siis arvattavasti minunkin säädystäni, sanoin ivallisesti.

— Juuri siitä syystä olemme tänne tulleetkin, vastasi hän ujosti. — Olemme sanalla sanoen tulleet kysymään, suvaitsetteko että teidät valitaan jäseneksi ja ei vaan jäseneksi mutta —

— Mikä kunnia!

— Mutta valiokunnan puheenjohtajaksikin.

Olihan tämä nyt juuri sitä, mitä olin aavistanut. Se oli tullut aivan yhtäkkiä, mutta pääasiassa se vaan oli todellisuudeksi muuttunut uneni. Kuuluihan se kauniilta, että tulla valituksi kansan edustajaksi, mutta että se tapahtui ravintoloitsija Doury'n kautta ja seppä Buton'in läsnäollessa, se oli minulle sangen vastenmielistä. Sen ei olisi pitänyt hämmästyttää minua, sillä täytyihän senlaista tapahtua maassa, jonka kuningas levollisesti katseli miten hänen linnoistaan toinen toisensa perästä valloitettiin ja miten hänen palvelijoitaan murhattiin, ja joka päälle päätteeksi vielä armahti kapinannostajia; olihan maaherra murhattu pääkaupungin kaduilla, olivathan kuningassuvun prinssit karanneet, mylläreitä hirtettiin, kuuluivathan levottomuudet ja kahakat kaikissa maakunnissa jokapäiväisiin tapahtumiin. Kaikkeen tähän nähden ehdotus ei ollut mitään niin ihmeellistä. Ja kun nyt jälestäpäin sitä ajattelen, niin ei se minustakaan enää mitään ihmeellistä ole. Olen nähnyt Doyry'n kaltaisten miesten tähtien ja kullan peittämänä seisovan lähellä valtaistuinta, olen nähnyt sepän, joka oli pajassa syntynyt, ruokailevan keisarien kera. Mutta tänä heinäkuun aamuna Saux'n terassilla tuntui tuo ehdotus minusta hullunkuriselta pilapuheelta, rohkeimmalta herjaukselta.

— Paljon kiitoksia, herra, sanoin vihdoin tointuen hämmästyksestäni. — Jos teitä oikein ymmärrän, niin on tarkoituksenne pyytää minua valiokunnan jäseneksi yhdessä tuon miehen kanssa? sanoin osoittaen Buton'ia. — Yhdessä talonpojan kanssa, joka on kartanossani syntynyt, ja joka vielä eilen kuului hallitukseni alle? Yhdessä tuon orjan kanssa, jonka esi-isäni ovat vapauttaneet? Yhdessä työntekijän kanssa, joka elää siitä palkasta, jonka minä hänelle annan?

Doury katsahti virkaveljeensä. — Niin herra kreivi, sanoi hän ryäisten, — ollakseen täydellisen täytyy valiokunnan edustaa kaikkia kansanluokkia.

— Valiokunnan! huudahdin voimatta enää hillitä ylenkatsettani. — Onhan se ihka uusi valtiolaitos Ranskassa se. Ja mikä on tämän täydellisen valiokunnan tehtävä?

Doury oikaisihe ja näytti paisuvan ylpeydestä.

— Maaherra on paennut, sanoi hän, — eikä kansa enää luota maistraatin jäseniin. Sitä paitsi huhutaan rosvoista ja kansalle pitää hankkia eloja. Kaikesta tästä tulee valiokunnan pitää huolta. Sen täytyy keksiä keinoja rauhan ylläpitämiseksi, sen tulee hankkia kaupungille ruokavaroja, maksaa sotamiehet ja aprikoida mitä tulevaisuudessa tulee tehdä. — Sitä paitsi, herra kreivi, jatkoi hän, — tulee se olemaan yhteydessä Pariisin kanssa ja —

— Sanalla sanoen, vastasin rauhallisesti, — se tulee hallitsemaan. Totta kai kuningas sitten on luopunut hallituksesta.

Doury säpsähti ja kalpeni hiukan.

— Jumala sen toki estäköön, sanoi hän surkeasti. — Valiokunta tekee tietysti kaikki hänen majesteettinsa nimessä.

— Ja hänen suostumuksellaankin?

Ravintoloitsija tuijotti minuun hämmästyneenä ja kauhistuneena ja mutisi jotakin kansasta.

— Vai niin, sanoin — se on siis kansa, joka kutsuu minua hallitsemaan? Ja yhdessä ravintoloitsijan ja talonpojan kanssa? Kai siellä tulee olemaan muitakin ravintoloitsijoita ja talonpoikia? Ja hallitsemaan? Anastamaan vallan hänen majesteetiltaan, lahjomaan hänen virkakuntaansa. Sanalla sanoen, hyvä ystävä Doury, jatkoin kohteliaasti, — kavaltamaan. Kavaltamaan, ymmärrättekö?

Nähtävästi ravintoloitsija ymmärsi, sillä hän pyyhki vapisevalla kädellä otsaansa ja tuijotti minuun surkeasti, saamatta sanaa suustaan. Taas vastasi seppä hänen puolestaan.