SISÄLLYS: (continued 4)

— Käsitin, että viimeinen osa lausetta oli minua varten.

— Niin, herra pormestari, sanoin painavasti. — Kyllä te nyt olette erehtynyt. Vastaan tästä rouvasta niinkuin omasta itsestäni.

Ravintolan isäntä kynsi korvallistaan.

Viidestoista luku.

Kolme yksissä vaunuissa.

— Luonnollisesti; ellei rouva — ellei rouva tiedä munkista mitään, sanoi hän hämillään katsellen siivotonta huonetta, — niin se tietysti on erhetys.

— Siis ette voi muuta kuin —

— Mutta — mutta, keskeytti hän tekeytyen taas mahtavan näköiseksi, — yhtä asiaa ei vielä ole minulle selitetty, tuota punaista kokardia näet. Mitäs te siitä virkatte, herra kreivi?

— Punaisesta kokardistako?

— Niin, kuinka sen tahdotte selittää, sanoi hän melkein kohteliaasti.

Tuota en ollutkaan ajatellut ja katsoin epätoivoisesti rouvaan. Kai hänen naisellinen älynsä keksisi jotakin selitystä tuolle punaiselle kokardille.

— Oletteko kysynyt sitä rouva Corréas'elta itseltään? kysyin vihdoin, siten siirtäen taakan rouvan hartioille. — Oletteko pyytänyt häntä selittämään mitä se merkitsee?

— En ole.

— Sen minä tiedän sijassanne tekisin.

— Elkää kysykö minulta, vaan kysykää herra kreiviltä, minkäväriset reväärit Quercy'n kansalliskaartilla on, sanoi rouva välinpitämättömästi.

— Punaiset, vastasin keveällä mielellä. — Punaiset! Minä tiesin sen kun olin nähnyt Buton'in univormun. Mutta miten rouva de St. Alais sen tiesi, sitä minä en todellakaan ymmärrä.

— Vai niin, virkkoi herra Flandre, mutta hänen kasvoissaan näkyi vielä epäilyksen ilme. — Ja rouva kantaa siitä syystä punaista kokardia?

— Ei, herra pormestari, vastasi rouva veitikkamaisella hymyllä. Minä huomasin että hän pyrki miehen suosioon. — En minä kanna tuota kokardia, se on tyttäreni asia, ja jos haluatte sitä tietää, niin saatte kysyä sitä häneltä itseltään.

— Herra Flandre oli kuin kaikki hänen virkaveljensäkin kovin utelias ja sitä paitsi hän hyvin ihaili naisia.

— Jos neiti suvaitsee tehdä niin hyvin, sanoi hän hymyillen.

Tähän saakka oli neiti piiloutunut äitinsä selän taakse, mutta tämän kuultuaan astui hän epäröiden ja vastahakoisesti esille ja seisoi siinä edessämme kuin vanki tuomareinsa edessä. Mutta vasta hänen puhuttuaan ymmärsin minä sen muutoksen, joka hänessä nyt tapahtui. Vasta sitten ymmärsin miksi hän, joka vasta oli niin kalpea ja alakuloinen, nyt seisoi siinä tulipunaisena ja silmät kosteina ja säteilevinä.

— Se on hyvin yksinkertainen asia, herra, sanoi hän matalalla äänellä. — Sulhaseni kuuluu siihen rykmenttiin, herra pormestari.

— Ja siitä syystä te kannatte punaista kokardia? sanoi ravintoloitsija ihastuneena.

— Minä rakastan häntä, sanoi neiti hiljaa. Ja silmänräpäyksen ajan katseemme yhtyivät.

En tiedä kumpiko meistä oli punaisempi, tahi kumpaisesta likainen huone tuntui enemmän palatsimaiselta ja sen tupakansavulla täytetty ilma suloisemmalta. En ollut aavistanutkaan mitä hän sanoisi ja vähimmin kaikesta olin aavistanut sitä mitä hänen silmänsä ilmaisivat, kun hän tällä hetkellä katsoi minuun ja saivat vereni kuohuksiin. En ymmärtänyt ravintoloitsijan vastausta enkä hänen kaakottavaa nauruaan ja tulin todellisuudesta tietoiseksi vasta kun neiti vetäytyi takaisin piiloittamaan hohtavia poskiaan ja minä hänen sijallaan näin rouva de St. Alais'n, joka nosti sormen huulilleen ja katsoi minun varoittavasti. Tuo varoitus olikin paikallaan, sillä ensi ihastuksessani olisin helposti voinut ilmaista itseni. Ravintoloitsija oli nyt paremmissa käsissä. Se romantillinen väritys, minkä neidin tunnustus oli asialle antanut, oli sekä poistanut hänen viimeiset epäilyksensä että vaikuttanut hänen sydämeensä. Hän kumarsi rouvalle ja hymyili neidille isällisen kohteliaasti. Ja sitten hän leikillisesti muistutti munkista.

— Se oli kyllä erhetys, mutta sellainen erhetys, josta en pysty valittamaan, sanoi hän kömpelön kohteliaasti, — se kun tuotti minulle ilon nähdä teitä.

— No, elkäähän nyt, herra pormestari, änkytti rouva.

— Mutta yleinen tila maassa on nyt todellakin sellainen, ettei naisten ole hyvä yksin matkustella — ilman miehenpuolista turvaa. He joutuvat sen kautta alttiiksi —

— Pahemmille onnettomuuksille kuin mitä tämä on, keskeytti rouva katsoen häneen kauniilla silmillään. — Mutta eipä se olekaan pahinta mitä meillä naisraukoilla on peljättävänä! Ja hän katsoi uudestaan mielittelevästi ravintoloitsijaan.

— Ah, hyvä rouva, puhkesi tämä ihastuneena sanomaan.

— Meillä ei onnettomuudeksi ole matkatoveria.

Lihava ravintoloitsija huoahti. Luulenpa että hän hetken aikaa arveli itse tarjoutua seuraksi. Mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti mukava tuuma.

— Kenties tämä herra tässä, sanoi hän kääntyen minuun. Olettehan te, herra kreivi, myöskin matkalla Nîmes'iin?

— Olen, ja onhan se luonnollista, että jos rouva Corréas —

— Pelkäänpä että siten liiaksi vaivaamme herra; kreiviä, sanoi rouva de St. Alais ja lähestyi herra Flandrea, aivan kuin tämän välttämättömästi pitäisi älytä hänen empimistään.

— Olen vakuutettu ettei kukaan voi sitä vaivana pitää, vastasi hän kohteliaasti. Mutta mitä siihen tulee, sanoi hän laskien käden sydämelleen, — niin varmaan minä, jos herra kreivillä on jotakin sitä vastaan, löydän jonkun —

— Jonkun? kysyi rouva leikillisesti.

— Minä itse, vastasi ravintoloitsija.

— Jos te —

Mutta nyt luulin jo sopivaksi puuttua asiaan. — Ei, ei suinkaan, herra pormestarihan saattaa minut hyvin huonoon valoon. Vakuutan teille, hyvä rouva, että jos mitenkään voin palvella teitä, niin siitä on minulle sekä kunniaa että iloa. Onhan meillä sama tie ja jos siis —

— Olen hyvin kiitollinen — jos nimittäin herra pormestari suostuu vapauttamaan vankiraukat, vastasi rouva miellyttävällä kumarruksella, — jotka, niinkuin hän tietää, eivät ole sen pahempaa tehneet kuin olleet vain yksimieliset kansalliskaartin kanssa.

— Minä vastaan asiasta, rouva, sanoi herra Flandre mahtavan näköisenä. Nyt oli rouva saanut hänet juuri siihen, mihin hän pyrki. — Onhan asia päivän selvä. Mutta — hän vaikeni ja rykäsi neuvottomasti, kaiken harmin välttämiseksi olisi kenties parasta että matkustaisitte varhain aamulla. Lähdettyänne keksin kyllä tarpeelliset selitykset. Ja ell'ei teillä ole mitään sitä vastaan, että vietätte yön täällä, sanoi hän katsellen häpeillen ympärilleen, — niin luulenpa että —

— Nyt tulemme täällä paremmin toimeen kuin ennen, keskeytti rouva huoahtaen ja ystävällisesti katsahtaen herra Flandre'een. — En pelkää nyt enää teidän täällä käytyänne. Sen sanottuaan ojenti hän ravintoloitsijalle kätensä, joka vielä oli pehmeä ja valkonen.

Hän suuteli sitä kunnioittaen.

* * * * *

Kun pari minuuttia myöhemmin menin torin poikki hapuillen eteenpäin lyhdyn valossa, ja herra Flandre'n kaapunliepeiden liehuessa ympärilläni — tuo hyväsydäminen mies kun astui eteenpäin omissa ajatuksissaan hetkeksi unhoittaen seuralaisensa — luuloittelin että kaikki mitä olin nähnyt oli vain unta; niin epätodelliselta tuntui minusta tuo likainen vankila, josta juuri tulin, noiden molempain naisten siellä olo ja niin mahdottomalta se tunnustus, jonka neiti kuulteni teki. Mutta kello pääni päällä ilmoitti jo yösydäntä ja jossakin läheisyydessä ilmoitti yövartija, että kello oli lyönyt yksitoista ja että ilma oli kaunis ja sitten kompastuin kiveen. Se ei voinut olla unennäkö.

Yhä vaikeampi oli minun uskoa todellisuudeksi sitä, kun seuraavana aamuna päivän ensi koetteessa astuskelin vaunujen rinnalla ravintolasta vankilaan ja jo etäältä näin rouva ja neiti de St. Alais'n seisovan sen oven edustalla väristen vilusta kosteassa aamuilmassa. Sekin oli kuin unennäköä, että kädestä autoin neitiä ylös vaunuihin ja sitten itse nousin ylös niihin ja asetuin istumaan häntä vastapäätä — häntä vastapäätä, täysin tietoisena siitä, että saisin istua siinä monta päivää, ja että saisin olla hänen matkatoverinaan yhteisellä matkallamme Nîmes'iin.

Millä mielellä olinkaan! Mutta tässä matoisessa maailmassa ei mikään ole täydellistä; ihmiselämässä ei löydy hetkeäkään, jota voisi sanoa täydellisesti onnelliseksi; tänäkin aamuna pimensi onneani pelvon ja salamielisyyden varjo. Ravintoloitsija oli saapunut lähtöämme näkemään, ja luulenpa että hänen levottomat kasvonsa herättivät tuon tunteen. Mutta jo seuraavalla hetkellä hänen kasvonsa katosivat vaunujen ikkunasta ja vaunut vierivät rauhallisesti läpi kaupungin, istuimme jokainen nojautuen kolkkaamme, pimeys kun vielä esti meitä toisiamme näkemästä. Mutta kaupungin portista ja vahtien ohi oli meidän vielä kulkeminen; saattoihan tapahtua, että vahti estäisi meitä, tahi että joku aikainen kaupunkilainen pidättäisi meitä, tahi voi matkaamme estää joku muu syy. Sydämeni sykki rajusti.

Mutta kaikki meni kuin menikin hyvin. Viiden minuutin päästä olimme ajaneet kaupungin portin läpi ulos rauhalliselle maantielle. Päivä alkoi valeta ja puut kuvastuivat mustina taivasta vasten kun ajoimme Tarnjoen sillan poikki ja aloimme hiljalleen nousta ylöspäin Dourbie-laaksosta.

Kerroin jo ettemme voineet nähdä toisiamme. Mutta rouva alkoi pimeässä nurkassaan äkkiä nauraa. "Oh, Richard, oh mon roi!" hyräili hän. — Lihava houkkio! huudahti hän sitten ja nauroi uudestaan.

Hän oli mielestäni kiittämätön, melkeinpä julmakin, mutta kun hän oli neidin äiti, olin ääneti. Istuihan neiti minua vastapäätä ja minä olin onnellinen. Olin onnellinen ajatellessani mitä hän päivän tullen, kun ei enää voinut salata itseään minulta, sanoisi ja miten hän katsoisi minuun. Olin onnellinen ajatellessani että nuo hienot, kauniit kasvot, jotka jo häämöittivät pimeästä nurkasta, kohta ilmestyisivät ihailtavikseni ja että sitten pitkällä matkalla päiväkaudet saisin mielin määrin katsella häntä — olisihan se taivaallinen matka!

Päivä alkoi jo valeta, eikä minun siis tarvitseisi kauan odottaa. Itäinen taivaanranta edessämme alkoi jo ruskottaa, lännen puolella se oli sinertävä ja rusottavien pilvien peitossa. Kohta kultasivat nousevan auringon ensi säteet vuorenhuiputkin edessämme, jotka näyttivät väikkyvän ylhäällä rusoittavassa avaruudessa.

Heitin hartaasti ikävöivän katseen neitiin ja näin hänen kasvoillaan hohteen, kauniimman kuin aamun koin; ja silmäinsä loiste oli kirkkaampi kuin auringon. Mutta sitten käännyin vavisten pois. Se oli kuin pyhyyden loukkaamista että pitempään katsoa sinne.

Äkkiä nauroi rouva taas nurkassaan, ja se nauru sai minut vavahtamaan ja ajoi veret kasvoihin.

— Häntä ei ole nunnaksi luotu, vai kuinka herra kreivi? sanoi hän.

Käännyin kiivaasti. Rouvan keveän iloinen, loukkaava ääni sattui neitiin, vaan ei minuun, kuin ruoskan isku.

— Sinulla, Denise, lienee ollut tilaisuutta harjoitella, sanoi äitinsä leppeästi. — Minä rakastan, sinä rakastat, hän rakastaa — oikeinhan sinä olet taitava. Harjoitteluko opettajasi kanssa vaiko suurten poikain kanssa muurin toiselta puolen?

— Rouva! huudahdin.

Tyttö oli vetäissyt päähineen kasvoilleen, mutta hyvästi ymmärsin että hän oli kovasti häpeissään.

Mutta rouva vaan ei hellittänyt. — Kuulepas Denise, luulenpa etten koskaan sanonut isällesi: 'Minä rakastan sinua.' En ainakaan ennenkuin hän oli suudellut minua. Mutta sinä kai käännät järjestyksen toisinpäin —

— Rouva, änkytin minä, — tuo on katalasti tehty.

— Mitä, herraseni, enkö saisi rangaista tytärtäni oman mieleni mukaisesti? suvaitsi hän nyt vastata minulle.

— Ei minun kuulten! puhkesin harmistuneena sanomaan. — Se on julmaa, se on —

— Ei teidän kuullen, herra kreivi, vastasi rouva ivallisesti, ja miksi ei, jos saan luvan kysyä? En voi häntä enemmän häväistä, kun hän jo on itseään häväissyt.

— Se ei ole totta! huudahdin vihastuneena. Se on ilkeä valhe!

— Vai niin, voin siis mielestänne vielä enemmän häväistä häntä? No, niinpä teen sen sitten, jos minua haluttaa, vastasi rouva leikillisellä ivalla. — Ja te, herra kreivi, saatte hyväntahtoisesti istua kuuntelemassa. Mutta, jatkoi hän ja katsoi terävästi minuun, elkää sentään turhia toivoko, elkääkä luulko että minä, vaikka tässä läsnäollessanne häntä rankaisenkin pidän tahi koskaan tulen pitämään teitä perheesen kuuluvana. Tahi että tuo epänaisellinen, julkea —

Neiti huudahti tuskallisesti ja vetäytyi yhä etemmä nurkassaan.

— Pikku hupakko, pitkitti rouva tylysti ja ankarasti, — jonka välttämättä keksittyään tuon hullunkurisen kokardi-jutun, täytyi lisätä: 'Minä rakastan häntä' — minä rakastan häntä, ja sen saattaa kaino tyttönen sanoa! — elkää luulko että tuon hupakon koskaan omaksenne saatte! Se suhde on jo aikaa sitten loppunut. Se loppui silloin kuin ystävänne polttivat linnamme Alais'ssa, kun ne ryöstivät talomme Cahors'issa, kun ne vangitsivat kuninkaan ja murhasivat ystävämme ja raastivat kirkkomme kuin orjan vain lokaan tallattavaksi voittoretkellään! Se suhde on ainaiseksi loppunut, eikä luuloitellut urotyöt voi sitä uudistaa. Teidän, herra kreivi, pitää tulla se selvästi käsittämään, jatkoi hän säälimättömästi. — Mutta niinkuin kuulitte tyttäreni itseään häpäisevän, niin pitää teidän kuulla hänen rangaistuksensakin. Hän on ensimmäinen St. Alais'n suvusta, joka ihailijalle tarjoo rakkauttaan.

Tiesin perheestä yhtä ja toista, joka tämän väitteen olisi kumonnut, mutta kun neidin kuullen en voinut sitä kertoa, vaikenin ja nousin seisalleni.

— Minä voin ainakin vapauttaa neidin harmillisesta läsnäolostani, sanoin kumartaen. — Ja sen teenkin heti.

— Te ette tule edes sitäkään tekemään, sanoi rouva välinpitämättömästi. — Jos suvaitsette istua niin saatte kuulla syyn.

Istahdin, pakoitettuna hänen käskevältä ääneltään.

— Te ette tee sitä, sanoi hän, — sillä vaikka en enää pidä teistä, täytyy minun kuitenkin tunnustaa että olette ylimys.

— Ja että minä siitä syystä olen velvollinen menemään tieheni.

— Päinvastoin että teidän juuri siitä syystä täytyy jatkaa matkaa kanssamme.

— Kuskillako?

— Ei vain vaunujen sisässä, vastasi hän rauhallisesti, — Meillä ei ole passia eikä muita todisteita, ja ilman teitä meitä estettäisiin jok'ainoassa kaupungissa, jonka läpi meidän on kulkeminen. Onnetonta se kyllä on, jatkoi hän kohauttaen olkapäätään, — mutta minä en todellakaan tiennyt että maa on niin rauhattomassa tilassa, sillä muutoin olisin kyllä ryhtynyt varokeinoihin. Se on onnetonta, mutta niinkuin asian laita nyt on, niin olemme pakoitetut matkustamaan yhdessä.

Yhtäkkiä tunsin sydämmessäni iloa ja voitonriemua ja mieleeni juolahti koston tuuma.

— Kiitän teitä, rouva, siitä ilmoituksesta, sanoin kumartaen. — Näyttää siis siltä kun olisitte vallassani.

— Mitä nyt?

— Ja että minun kostaakseni neidille tuottamaanne tuskaa tarvitsee vain lähteä tieheni.

— Mitä tarkoitatte?

— Näen tuolla edessämme pienen kaupungin; olemme siellä muutamien minuuttien päästä. Hyvä! Jos te, rouva, sanotte yhdenkään ainoan tylyn sanani tyttärellenne tahi loukkaatte häntä vähimmälläkään tavalla, niin jätän teidät siellä ja jatkan matkaa yksin.

Ihmeekseni puhkesi rouva St. Alais heleään nauruun.

— Sitä te, herra, ette tee, sanoi hän. — Ja kuitenkin kohtelen tytärtäni aivan oman mieleni mukaisesti.

— Kyllä minä uhkaukseni toteutan.

— Te ette tee sitä!

— Miksi en? Mikä minua siitä estäisi?

— Juuri se seikka, että olette ylimys, sanoi hän hiljaa nauraen, siitä syystä ette voi meitä jättää, ettekä heittää vaaralle alttiiksi. Siinä kaikki!

Vaivuin takaisin istuimelle, tuijottaen häneen äänetönnä vihasta; kuin salamalla iskien selveni minulle hänen valtansa ja oma voimattomuuteni. Vaunut polttivat minua, mutta lähteä en voinut.

Ja taas hän nauroi tyytyväisesti. — Nyt, kun olen sanonut teille, mitä ette tule tekemään, sanoi hän, — niin sanon myöskin mitä teidän tulee tehdä. Olen kuullut sanottavan että tuolla rajalla ollaan hyvin epäluuloisia, ja kenties siellä ei uskota juttua rouva Corvas'ista, vaikka te sitä puolustaisittekin. Sentähden on parasta että sanotte minua äidiksenne ja neitiä sisareksenne. Hän kai mieluummin kulkisi vaimonanne, sanoi hän katsoen murhaavasti tyttäreensä. — Mutta se ei minua miellytä.

Sisuni kiehui vihasta, mutta olin voimaton kun vanki konsanaan, olin pakoitettu tottelemaan kuin konsanaan kurjin orja. Kunniantunto ja rakkaus yhtyivät estämään minua heitä jättämästä ja ilmaisemasta. Minun täytyi, huolimatta siitä oliko se mieluista tahi ei, hetki hetkeltä, päivä päivältä istua siinä kuuntelemassa ivallisia muistutuksia nuoresta tyttösestä, kuunnella hänen kainouttaan loukkaavia viittauksia ja sanoja, jotka kirventelivät kuin ruoskan iskut. Semmoinen se oli rouvan tuuma. Tytön täytyi matkustaa kanssani, meidän täytyi hengittää samaa ilmaa ja istua niin lähekkää että jalkani kosketti hänen helmojaan. Se oli niin oleva kaikkein meidän turvallisuutemme takia. Mutta sen jälkeen mitä oli tapahtunut ja mitä me molemmat nyt olimme kuulleet, eivät katseemme koskaan saisi yhtyä, ja jos hänen kätensä sattui koskettamaan minun kättäni, niin hänen häveten täytyi vetää se takaisin. Tästä lähtien oli välillämme juopa.

Ylpeys tuli kumminkin neidille avuksi ja hän istui siinä aivan levollisena itkemättä ja vastustelematta ja kertaakaan minuun silmäilemättä. Hän kantoi kaikki levollisella kärsivällisyydellä, katseli ulos ikkunasta kun minä olin nukkuvinani ja äitiinsä kun istuin suorana. Onhan se mahdollista että hän asemastamme sai salaista lohdutusta ja että hän sentähden kärsivällisesti kantoi rangaistuksensa. Mutta minä en sellaisia mahdollisuutta voinut ajatellakaan. Ehkä hän karsikin vähemmän kuin minä luulottelin, mutta epäilen, ettei hän nytkään vielä tahtoisi sitä tunnustaa.

Kaikessa tapauksessa hän oli kuullut minun asiaansa puolustavan, mutta me emme sanaakaan vaihtaneet, ja tässä omituisessa asemassa aloitimme ja jatkoimme kummallisinta matkaa mitä suinkin ajatella voi. Matkallamme oli kauniita laaksoja, jotka juuri olivat pukeutuneet keväimen vihantaan vaippaan, siellä oli alastomia, autioita vuorensolia, joissa vuorten huiput vielä olivat talvisessa lumipeitteessään, oli matkallamme päiväpaistetta ja puhalteli tuimat tunturituuletkin, mutta kaikkea tätä tuskin huomasimmekaan. Sydämemme ja ajatuksemme pysyivät vaunujen sisässä, joissa rouva de St. Alais istui rauhallisena ja hymyilevänä kun me jörömäisesti vaikenimme.

Puolenpäivän aikana levähdimme pienessä kyläravintolassa ylhäällä vuoristossa. Minusta se paikka oli kuin maailman perillä, sen yläpuolella kohosi vuoristo ja alempana näkyi vain liuskakivirinteitä. Mutta tähän yksinäiseen paikkaankin oli ajan levottomuus löytänyt tiensä. Ennenkuin olimme ehtineet nielaista kahtakaan suupalaa, tuli kylänvanhin vaatimaan papereitamme, jolloin minä sanoin — Jumala tietää etten voinut toisin tehdä — että rouva oli äitini ja neiti sisareni. Mutta sillä välin kun kylänvanhin tarkasteli papereitani ja koetti saada selkoa siitä, mitä ulkona maailmassa tapahtui, pysähtyi hevonen oven eteen, kuului miehevä ääni ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui parooni de Géol huoneesen. Ravintolassa oli vain yksi ainoa siisti huone, nimittäin se, jossa istuimme — ja parooni luonnollisesti suuntasi askeleensa sinne.

Hän otti heti hatun päästään huomattuaan naiset, mutta kun hän samassa näki minut, pysähtyi hän kummastuneena ja hymyillen, vaikka tuo hymy tuntui hiukan happamelta. — Herra kreivi lienee aikaiseen matkustanut, sanoi hän. — Minä odotin teitä itäisellä portilla, vaan te ette tullut.

Punastuin ja pyysin nöyrimmästi anteeksi. Minulla oli paha omatunto, kun peräti olin unhoittanut hänet. Ei näät kertaakaan ollut mieleeni juohtunut kohtaus, josta olimme sopineet.

— Te ette ratsastanutkaan, sanoi hän kummallisesti katsahtaen naisiin.

— En, sanoin minä, mutta en löytänytkään sanoja jatkaakseni puhetta. Vieressäni seisoi kylänvanhin hymyilevänä ja kumarrellen, ja äkkiä huomasin sen syvyyden, jonka partaalla olin ja se sai kasvoni hehkumaan.

— Olette tavannut ystäviä? sanoi parooni, yhä vain hattu kädessään katsoen rouvaan.

— Olen, mutisin minä vastaukseksi. Kohteliaisuus olisi nyt vaatinut minua esittämään häntä, mutta minä en uskaltanut.

Hän näyttikin nyt huomaavan tarkoitukseni ja vetäytyi pois kylänvanhimman kera. He olivat tuskin lähteneet huoneesta ennenkuin rouva de St. Alais alkoi kiukkuaan purkaa.

— Hölmö! puhkesi hän ujostelematta sanomaan, — miksi ette esittänyt häntä? Ettekö ymmärrä että näin juuri parhaiten herätätte epäluuloja ja vahingoitatte meitä? Lapsikin voi ymmärtää että tahdoitte salata jotakin. Jos heti olisitte äitinänne esittänyt minut —

— Niin?

— Olisi se tyydyttänyt häntä eikä hän olisi päässyt mitään epäilemään.

— Rohkenen epäillä sitä ja hyvin pätevästä syystä. Eilen kun juurta jaksain kerroin hänelle ettei minulla ollut äitiä eikä sisaria.

Tunsin vahingon iloa. Veret vaihtelivat rouva St. Alais'n kasvoilla, ja hän istui hetken aikaa aivan äänetönnä huulet yhteen puristettuna ja silmät pöytään luotuina. — Kuka hän on? Mitä tiedätte hänestä? kysyi hän vihdoin.

— Hän on köyhä ylimys ja ankara protestantti, vastasin kuivasti.

Rouva puri huultaan. — Hyvä Jumala! mutisi hän. — Ken olisi voinut aavistaa sellaista yhtymistä? Luuletteko hänen mitään epäilevän?

— Epäilemättä. Sillä ensinnäkin matkustin aikasin aamulla ja rikoin lupaukseni hänelle. Ja kun hän päälle päätteeksi vielä saa tietää että minä matkustan äitini ja sisareni seurassa, joita ei vielä eilen ollut olemassakaan, niin —

Rouva katsahteli minuun tavalla, josta voi aavistaa että hän miellään löisi minua.

— Mitä nyt aiotte tehdä? pukkesi hän sanomaan.

— Sen jätän äitini päätösvaltaan, sanoin kohteliaasti ja leikkasin samalla viipaleen juustoa itselleni. Se on hän, joka on tämän juonen keksinyt.

Rouva oli kalpeana vihasta ja kenties myöskin pelvosta, ja minä riemuitsin hänen onnettomuudestaan. Mutta suuttuminen ei tässä suuresti auttanut; hänen oli pakko nöyrtyä. — Mitä te neuvotte tekemään? kysyi hän vihdoin.

— Löytyy vain yksi ainoa keino, sanoin. — Meidän täytyy jatkaa ilveilyä loppuun asti.

Hän myönsi sen, mutta sitä oli vaikeampi työssä toteuttaa. Sen tulin huomaamaan kun hetken päästä menin ulos katsomaan olivatko vaunut valmiit lähdölle ja parooni de Géol seisoi ovella kasvot ankarana ja jäykkänä kuin kotiseutunsa vuoret. — Aiotteko lähteä? kysyi hän.

Mutisin jotakin myöntävää vastaukseksi.

— Kuulen että saan onnitella teitä, sanoi hän ilkeällä hymyllä.

— Mistä syystä, herra parooni?

— Että olette jälleen perheenne löytänyt, vastasi hän katkeran leikillisesti. — Lienee se suuri onni kun neljänkolmatta tunnin kuluessa löytää sekä äitinsä että sisarensa. Mutta, herra kreivi, suvaitsetteko kuulla hyvää neuvoa?

— Jos tahdotte tehdä niin hyvin, sanoin toivottoman rauhallisesti.

— Niinpä neuvon teitä — jolla on sellainen onni tehdä keksinnöitä — että, jos vasta tapaatte herra Froment'in, Nîmes'in yllyttäjän ja valepuvussa olevan kapusiinilaismunkin, että te ette häntäkin ottaisi sukulaiseksenne. Siinä se!

— Minä en tunne häntä, sanoin jäykästi. Parooni oli puhunut lämmöllä ja kiihkeästi.

— Elkää sitten pyrkikökään hänen tuttavuuteensa, vastasi hän.

Kohoutin olkapäitäni, eikä hän sen pitempään puhettaan jatkanut. Samassa tulivat naisetkin ulos ja nousivat vaunuihin. Minä astuskelin rinnalla mäkeä ylös.

Rinne oli pitkä, jyrkkä ja väsyttävä ja meidän täytyi pysähtyä monet kerrat, että hevoset saivat puhaltaa. Joka kerran silmäilin takaisin pieneen, harmaasen vuoristoravintolaan, joka niin yksinäisenä sijaitsi allamme ylängöllä, ja aina vain näin paroonin seisovan ovessa tuijottamassa meihin päin, hän näytti kylmältä, harmaalta ja liikkumattomalta kuin vuoren seinä hänen takanaan. Ja minua vasten tahtoanikin värisytti.

Kuudestoista luku.

Froment Nîmes'istä.

Tämä kohtaus ei parantanut mielialaani eikä rauhoittanut levottomuutta, joka yhä enemmän valtasi minut lähestyessämme tiheämpään asuttuja seutuja, joissa epäluuloja, jos ne kerran heräsivät, ei niin helposti saisi poistetuksi. Olihan se kyllä totta, ettei Géol ollut minua ilmaissut, mutta voihan hänellä olla syyssäkin siihen, eikä se seikka kuitenkaan tehnyt sitä tosiasiaa miellyttävämmäksi, että kintereillämme oli tuo synkkämielinen protestanttinen ylimys, jonka uudenaikaisten mielipiteiden takana piili senlainen fanatismi, jonka aikoja sitten luulin maailmasta kadonneen, ja joka uuden hallitusmuodon suojassa pyrki vanhoja vääryyksiä kostamaan. Synkkää mielialaani lisäsivät vielä alastomat rinteet ja rosoiset vuorenhuiput, jotka ilmenivät eteemme vaunujen hiljaa vieriessä eteenpäin kuoppaisella tiellä, sitä lisäsivät vielä tuuliset lakeudetkin, joilla hevoiset töin tuskin pääsivät eteenpäin ja yksitoikkoiset lumikentät molemmin puolin tietä. Minusta tuntui ikäänkuin parooni Géol olisi yhtä kotiseutunsa kunnaitten kanssa, ja sentähden hartaasti halusin päästä pois tästä seudusta, tästä autiosta erämaasta öljypuita kasvaville rinteille, jotka ulottuivat Välimerelle saakka.

Mutta kohtauksesta parooni de Géol'in kanssa oli vähäisen etuakin. Vaara, joka säikäytti minua, ei rouva de St. Alais'ltakaan jäänyt huomaamatta, se melkoisesti masenti häntä ja lievensi sitä ivallista mahtavuutta, millä hän siihen saakka oli minua kohdellut. Hän oli nyt levollisempi, istui äänetönnä kolkassaan tahi astuskeli vaunujen rinnalla, kun ne vaivalloisesti nousivat jyrkkiä rinteitä ylös, ja jätti minut omaan rauhaani. Minä huomasin että kuta kauemmas pääsimme ja kuta enemmän etenimme jäykästä paroonista sitä levottomammaksi hän kävi, sitä hartaammin hän katseli taakseen tielle ja sitä vähemmin hän huomasi minua.

Minulla oli siis vapaus käyttää silmiäni mieleni mukaan, ja vielä tänäkin päivänä muistan selvästi sen hetken, jonka vietin Mont Aigoual'in juurella. Väsyneenä matkan rasituksista oli neiti nukahtanut ja vaunujen tärinästä putosi päähine pois hänen kasvoiltaan. Hänen poskillaan oli hieno puna, aivan kuin hän nukkuessaankin olisi tuntenut hellät katseeni, ja vaikka kyynel hiljaa vierähti pitkien silmäripsien alta, niin kumminkin huulet hymyilivät — se oli melkein lapsellinen tuo hymy, joka ei kyyneleen kadottuakaan haihtunut, se ikäänkuin ilmoitti että tämän kummallisen päivän tuottama ilo oli suurempi kuin sen tuottama tuska, ja ettei hänellä unessa ollut mitään valittamista. Hyvä Jumala, miten hartaasti toivoin että tuo hymy tarkoittaisi minua, ja miten hartaasti rukoilin hänen puolestaan! Ei koskaan ennen ollut se onni osakseni tullut, että olisin saanut häntä näin häiritsemättä katsella, rauhassa sain nyt tarkastella tasaista, hienoa hiusmartoa, puhdasta, valkoista otsaa, pyöreää, pehmoista poskea, suun kaunista muotoa, puoleksi peitettyä pientä korvaa ja hienosuonisia silmäluomia. Minä sekä pelkäsin että toivoin noiden silmäin aukenevan ja niiden katseen kohtaavan silmiäni.

Denise! Armas Denise! kuiskaili ääni hiljaa sydämessäni ja tunsin itseni kaikesta huolimatta onnelliseksi. Olin onnellinen huolimatta kylmyydestä ja ikävästä matkasta ja parooni Géol'ista ja rouva St. Alais'ta. Mutta kohta herätti minut unelmistani ääni, joka kysyi: "Onko se hän?"

Se oli rouvan ääni, minä käännyin häneen ikään kuin minua olisi lyöty; kasvoni polttivat kuin tuli. Olin näet aivan unhoittanut hänet mutta kun huomasin ettei hän minuun katsonut, niin rauhoituin. Hän oli noussut seisalleen ja tuijotti taakseen tielle. Vaunut pysähtyivät keskellä vuorisolaa, jossa korkeat kalliot kohosivat molemmin puolin tietä. En tiedä oliko ajajalle annettu käsky vai pysähtyivätkö vaunut itsestään.

— Mitä se on? kysyin hämmästyneenä.

Rouva ei vastannut, vaan äkkiä kuulin vihellettävän laulun säveleet: "Oh Richard, oh mon roi!" Kaiku vastasi vuorenseinistä ja yksinäisessä vuorensolassa se teki aaveentapaisen vaikutuksen. Pistin pääni ulos toisesta ikkunasta ja huomasin miehen hitaasti astuvan vaunujen jäljessä, aivan kuin olisimme ajaneet hänen ohitsensa ja pysähtyneet odottamaan häntä. Hän oli isokasvuinen ja karkean näköinen, jalassa oli hänellä pitkävartiset saappaat ja hartioilla kulunut kauhtana, mutta siitä huolimatta ei hän näyttänyt maalaiselta.

— Oletteko matkalla Ganges'iin? huusi rouva hänelle tervehtimättä.

— Olen, rouva, vastasi mies ja astui rauhallisesti vaunujen luo sekä tervehti rouvaa.

— Te saatte ajaa tässä kanssamme, sanoi rouva.

— Tuhannen kiitosta, sanoi mies kummallisesti silmää iskien. — Olette aivan liiaksi hyvä. Ellei tällä herralla ole mitään sitä vastaan, jatkoi hän hymyillen katsoen minuun.

— Ei suinkaan, vastasi rouva hiukan ylenkatseellisesti, — ei hänellä ole mitään sitä vastaan.

Mutta tuo ylenkatseellinen vastaus antoi minulle tarpeellista herätystä. Tämä kohtaus sattui selvästä tarkoituksesta, tuon miehen äkillinen ilmestyminen yksinäisessä paikassa kaukana ihmisasunnoista oli niin selvästi tuuman takeen tehty, etten voinut olla asiasta välittämättä, vaan minun täytyi joko täysin tietoisena ruveta heidän välikappaleekseen tahi heti paikalla ryhtyä asiaan. Tämä asiain tila herätti minut kummastuksestani. — Odottakaa hiukan, hyvä rouva, sanoin. — Minä en ensinkään tunne tätä herraa.

Rouva oli istuutunut tavalliselle sijalleen vaunuissa ja muukalainen oli astunut hänen vieressään olevan ikkunan luo ja katsoi siitä sisään. Hänen kasvonsa osottivat erinomaista tahdon lujuutta ja karkeutensa takia eivät ne olleet epämiellyttävät. Silmäin katse oli läpitunkeva ja eloisa ja huulet näyttivät mielellään hymyilevän. Vaunun ovella lepäävä käsi oli erinomaisen iso ja voimakas.

Samassa kun avasin suuni, kääntyi rouva kiivaasti minuun. — Hullutuksia! huudahti hän käskevästi ja jatkoi kääntyen muukalaiseen: — Astukaa sisään, herra.

— Ei, virkahdin minä, nousten seisoalleni, — tehkää hyvin ja pysykää paikallanne kunnes —

Mutta nyt rouva raivostui. — Nämä vaunut ovat minun, sanoi hän.

— Totta kyllä, mutta jos tämä herra nousee niihin, niin minä astun alas.

Hetken aikaa katsoimme äänetönnä toisiimme. Mutta kun hän huomasi järkähtämättömyyteni ja muisti että minun läsnäoloni oli heidän turvallisuudelleen välttämätön, masentui hän.

— Minkätähden? kysyi hän syvään hengittäen. — Minkätähden te astuisitte alas, sentähden että hän nousee vaunuihin?

— Kun en tiedä syytä miksi ottaisimme tuntematonta muukalaista vaunuihin, rouva. Voihan tämä herra kyllä olla kunnon mies —

— Hän ei ole tuntematon muukalainen, keskeytti rouva minua. — Minä tunnen hänet. Onhan siinä jo kyllä?

— Jos hän tahtoo mainita nimensä minulle, sanoin.

Vieras oli aivan välinpitämättömänä kuunnellut keskustelua ja hymyillen katsellut vuoroin minuun, vuoroin rouvaan. Mutta nyt puuttui hän puheeseen.

— Aivan mielelläni, herra, sanoi hän. Nimeni on Aliban, ja minä olen asianajaja Montauban'ista, jolla toisella viikolla oli onni —

— Sitä en usko, keskeytin häntä jyrkästi. Te ette ole Aliban Montauban'ista vaan Froment Nîmes'istä. Se kai lienee totuus.

Hänen takanaan kohosi luminen kukkula, jota laskeva aurinko valaisi, joten hänen kasvonsa olivat varjossa, niin etten voinut nähdä miten sanani häneen vaikuttivat, Hetkinen kului ennenkuin hän vastasi. Mutta kun hän puhui, oli ääni levollinen ja kuului se enemmän ylpeältä kuin suuttuneelta.

— Mitäpä sitten, herra? Mitä sitten jos olenkin se mies?

— Jos olette Froment, niin kieltäydyn kanssanne matkustamasta.

— Ja siitä syystä täytyy rouvan, jonka vaunut nämä ovat, lähteä matkalle ilman minua?

— Niin täytyykin, koska hän ei voi matkustaa ilman minua, vastasin tuimasti.

Luulen että vastaukseni sai hänen otsansa rypistymään, ja ääni kuului ivalliselta kun hän kysyi: — Mitä teillä sitten on minua vastaan? Enkö ole kylliksi hieno matkustamaan teidän armonne seurassa?

— Tässä nyt ei ole kysymys hienoudesta, sanoin tuimasti, — vaan passista. Koska kysytte, niin vastaan, että minulla on valtakirja nykyiseltä hallitukselta, jonka etuja luulen teidän vastustavan. Olen valehdellut rouva de St. Alais'n ja hänen tyttärensä takia. He ovat naisia ja minun täytyi pelastaa heidät. Mutta minä en aio valehdella teidän tähtenne enkä suojella teitä. Ymmärrättekö nyt, herra?

— Täydellisesti, vastasi hän. — Mutta yhtäkaikki palvelen kuningasta. Ketä te, herra, palvelette?

Minä vaikenin.

— Keneltä te, herra, olette saanut valtakirjanne, jota ei saa väärinkäyttää?

Hänen ivalliset sanansa sattuivat minuun kipeästi, mutta olin yhä vaan ääneti.

— No, herra kreivi, jatkoi hän avosydämisesti ja aivan toisenlaisella äänellä. — Tulkaa jo tuntoihinne. Te olette oikein arvannut. Minä olen Froment. Minäkin olen pakolainen, ja jos minut nähtäisiin Villerauguessa, niin minut heti hirtettäisiin. Samoin Ganges'issa. Olen siitä syystä pakoitettu turvautumaan jalomielisyyteenne ja anomaan suojelustanne. Antakaa minun seuraanne kuuluvana kulkea Suméne'n ja Gangesen läpi; siitä lähtien, sanoi hän ylpeästi, — tulen toimeen omin neuvoin.

En ensinkään ihmettele, että olin kahdella päällä, vaan se oli ihmeellisempää että vihdoin voin kieltäytyä. Hänen pyyntönsä tuntui niin vähäpätöiseltä ja kieltäytyminen luonnottomalta, niin että aloin arkaillen empiä, vaikka juuri vähää ennen olin tehnyt päätökseni. Kasvojani poltti, rouva katsoi minuun kiihkeällä malttamattomuudella. Tunsin että tuo äänetön hiljaisuus vaati vastausta. Olin juuri suostumaisillani, kun käteni sattumalta kosketti koteloa, jossa valtakirjani oli. Se kosketus saattoi mieleni entiselleen. Omatuntoni nousi vastustamaan tuonlaista tekoa.

— Ei! sanoin kiivaasti. — Minä en tahdo! Minä en tahdo!

— Te olette pelkuri raukka! huudahti rouva suuttuneena ja kohottautui ikäänkuin lyödäkseen minua, mutta istuutui taas vavisten vihasta.

— Mahdollista kyllä, mutta minä en sittenkään sitä tee.

— Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? huusi hän.

— Sentähden että minulla on hallituksen valtakirja, ja se olisi kehno teko käyttää sitä hänen suojakseen — semmoiseen tekoon hän kai ei itsekään tahtoisi joutua syypääksi. Siinä se!

Herra Froment kohautti olkapäitään ja vaikeni jalomielisesti, mutta rouva raivosi.

— Don Quixote! huusi hän. — Teitä on mahdoton kärsiä! Mutta sen saatte totisesti maksaa! Sen saatte maksaa, olkaa varma siitä, herra! huudahti hän kiivaasti.

— Se ei auta että uhkaatte minua, rouva. Sillä jos tahtoisinkin tehdä sitä, niin en voi. Te unhotatte että parooni Géol tuskin lienee puolen peninkulman päässä meistä ja että hän niinkuin mekin on matkalla Nîmes'iin. Voihan hän millä hetkellä hyvään saavuttaa meidät ja luultavaa on, että hän on yötä samassa ravintolassa kuin mekin. Ja jos hän näkee että perheeni on vielä veljellä lisäytynyt, niin en luule hänen jättävän asiaa sikseen.

Mutta rouva ei syistä välittänyt, vaikka hänen täytyi huomata niiden pätevyyden.

— Teitä on mahdoton kärsiä! huudahti hän taas. — Laskekaa ulos minut, herra, laskekaa ulos minut!

Viimeiset sanat hän virkkoi Froment'ille. Hän avasi oven, rouva astui ulos ja he astuskelivat vähän matkaa eteenpäin kiihkeästi puhellen.

Silmäni seurasivat heitä, ja kun nyt näin hänet yksin ja ikäänkuin eroitettuna maailmasta näillä yksinäisillä seuduilla — yksinäisenä ja vaaralle alttiiksi annettuna, — alkoi omatuntoni tuntua rauhattomalta. Hetken päästä ehkä jo olisin päätöstäni katunut, mutta samassa tunsin jonkun käsivarttani liikuttavan, käännyttyäni näin Denis'en kiihkeän ja huolestuneen näköisenä kumartuvan minuun päin.

— Herra kreivi, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, puutuin minä hänen käteensä, jonka hän oli laskenut käsivarrelleni, ja suutelin sitä intohimoisesti.

— Elkää, elkää! Ei nyt! kuiskasi hän punastuen ja tempasi pois kätensä, mutta avomielisesti katsoen minua silmiin. — Minä tahdoin puhua teille, varoittaa teitä, pyytää teitä —

— Ja minä, kuiskasin minä keskeyttäen häntä, — minä tahdon siunata, kiittää teitä —

— Suojelemaan itseänne, jatkoi hän, pudistaen närkästyneenä päätään saattaakseen minut vaikenemaan.

— Kuunnelkaa minua! Teille viritetään varmaan joku ansa. Äitini ei tahtoisi vahingoittaa teitä, vaikka hän on vihastunut, mutta tuo mies on epätoivossa ja me olemme pahassa pulassa. Olkaa siis varovainen, herra, ja —

— Elkää peljätkö.

— Pelkäänpä kyllä. Tuon virkkoi hän senlaisella äänellä ja katsoen minuun senlaisella tavalla joka — vaikka hän heti käänsikin silmänsä pois kuin säikähtynyt lintu — täytti sydämeni sanomattomalla onnella. Ja vaikka rouva samassa tuli takaisin, ja vaikka ei välillämme enää mitään tapahtunut, vaikka emme silmäystäkään vaihtaneet ja vaikka hätäisesti ehdimme siirtyä paikoillemme katsomaan ulos ikkunasta ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, tunsin itseni kuitenkin aivan muuttuneeksi. Onhan se luultavaa että nämä tunteet kuvastuivat kasvoissani, sillä kun rouva tuli takaisin katsahti hän epäilevästi ensin minuun ja sitte tyttäreensä. Se silmäys oli sekä tuikea että uhkaava. Froment ainoastaan puhui sulkiessaan vaunun oven rouvan jälkeen.

— Herra kreivi, sanoi hän kohottaen hattuaan, — jos koira tulisi ovellenne, niinkuin minä tulin tänään, niin te laskisitte sen sisään.

— Te olisitte tehnyt aivan niinkuin minä.

— En olisi, vastasi hän vakuutuksella, — minä olisin laskenut sen sisään. Mutta kaikessa tapauksessa toivon voivani käännyttää teidät kun tapaamme Nimes'issä.

— Käännyttää mihin? kysyin kylmästi.

— Uskomaan. Uskomaan jotakin — ja uskonne puolesta jotakin uskaltamaankin, herra. Tänään seison tässä yksinäisenä ja koditonna, enkä tiedä missä ensi yönä saan levätä. Ja mistä syystä, herra kreivi? Koska minä olen ainoa Ranskassa, joka uskon! Koska minä olen ainoa, joka uskon jotakin! Koska minä yksin uskon omaan voimaani. Luuletteko, että jos te ylimykset olisitte uskoneet aatelisuuteenne, teidät silloin olisi kukistettu? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka huudatte: 'Eläköön kuningas!' olisitte uskoneet kuninkaasen hänet silloin olisi syösty valtaistuimelta? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka sanotte tottelevanne kirkkoa, olisitte uskoneet kirkkoon, se silloin olisi kukistettu? Ei koskaan! Mutta te ette usko mitään, ette ihaile mitään, ette kunnioita mitään — ja sentähden olette te tuomitut! Niin juuri, tuomitut, sillä niilläkin miehillä, joihin olette kohtalonne yhdistäneet, on jonkinlainen usko teoriioihinsa, viisauteensa ja parannuksiinsa, joilla he luulevat uudistavansa maailman. Mutta te — te ette usko mitään ja te katoatte, niinkuin te nyt näkyvistäni katoatte.

Hän nosti kätensä uhkaavasti, ja ennenkuin ehdin vastata läksivät vaunut liikkeelle jättäen hänet yksin siihen ja hänen kasvojensa sijalla ikkunassa näkyi vain aukea, harmaa, synkkä maisema. Alkoi jo hämärtää ja Villeraugues'iin oli vielä noin puolen peninkulman matka. Iloitsin siitä kun pääsin hänestä; ja sydämeni oli lämmin, kun Denise istui siinä vastapäätä minua ja kun rakastin häntä. Mutta kumminkin — ja vaikka vähän välitin rouva de St. Alais'n vihaisista katseista — kiusasi minua se, että olin jättänyt Froment'in. Hänen sanansa kaikuivat alinomaa korvissani ja täyttivät mieleni tulevien onnettomuuksien aavistuksilla! Tuomitut! Tuomitut! Nuo sanat oli hän lausunut vakaana vakaumuksenaan. En enää epäillyt hänen kaunopuheliaisuuttaan enkä ihmetellyt että häntä nimitettiin Nîmes'in yllyttäjäksi. Tuon eteläisen kaupungin kuuma henkäys oli alkanut hänestä, vuosisatojen takaisten taistelujen vimma henki hänen sanoistaan. Levottomuudella ajattelin hänen sanojaan ja muistelin mitä isä Benoit ja parooni Géol olivat puhuneet samasta asiasta. Ja niin istuin nurkassani synkkiin ajatuksiin vaipuneena vaunujen täristessä eteenpäin ja pimeän tullessa, kunnes vihdoin pysähdyimme ravintolan eteen.

Kun rouva de St. Alais astui alas vaunuista tarjosin hänelle käsivarttani, vaan hän työnsi minut kiivaasti pois. — En tahdo liikuttaakaan teitä, sanoi hän.

Luulen sen olleen hänen tarkoituksensa että antaa minun syödä iltaruokaa yksin ja että hän tyttärineen söisi eri huoneessa. Mutta majatalossa oli vain yksi ainoa suuri huone, jota käytettiin sekä kyökiksi että ruokailuhuoneeksi ja pieni vaatehuone, jonka likainen esirippu eroitti muusta huoneesta, ja jossa naiset voivat levätä jos niin halusivat, mutta ei syödä. Itse asiassa tämä oli surkein ravintola, missä koskaan olin ollut — lattia oli savesta, ikkunat ruuduttomat, emäntä, joka palveli vieraita, oli likainen ja hätäilevä ja haisi navetalle, huoneessa oli kolme talonpoikaa. Rouva de St. Alais, joka oli tottunut matkustelemaan, näki kaiken tämän hienon naisen välinpitämättömällä rauhallisuudella, mutta Deniseä, joka vasta oli päässyt luostarikoulusta, näytti kammoittavan talonpoikain kiroukset ja raa'at sanat, ja hän istui tuolillaan kalpeana ja peljästyneenä.

Monet kerrat yritin nousta tukkimaan suun reuhaajilta, mutta joka kerran kun katseemme yhtyivät, näytti hän pyytävän minua luopumaan siitä. Ja kun miehet, jotka, päättäen heidän kerskailevasta puheestaan, olivat valtuusmiehiä Castres'sta, luultavasti heti olisivat huutaneet: 'Ylimyksiä!' niin hillitsin itseni; ja se kai lienee parasta ollutkin. Mutta parooni Géol'inkin tulo olisi minusta tuntunut mieluiselta.

Sanoin juuri ettei rouva näyttänyt välittävän rähinästä ja metelistä, mutta kohta huomasin erehtyneeni. Kun rähinä syötyämme nousi ylimmilleen, tuli hän luokseni sinne, missä istuin vähän syrjässä ja virkkoi äänellä, jossa ilmeni kaikki se viha ja inho, jonka hän niin hyvin osasi salata:

— Meidän täytyy lähteä jo päivän koitteessa — tahi vaikkapa ennemminkin jo. Tämähän on ilettävää, kauheaa! Näiden ihmisten seurassa oleminen inhoittaa minua. Lähtisin jo nyt huolimatta pimeästä ja pakkasesta, ellei —

— Minä koetan puhua niille, sanoin ottaen askeleen pöytää kohti.

Mutta hän puuttui käsivarteeni ja puristi sitä niin että kirventeli.

— Hölmö! huudahti hän. — Tahdotteko saattaa meidät perikatoon? Yksi ainoa sana voi ilmaista meidät! Mutta päivän koitteessa täytyy meidän lähteä. Emme saa nukkua, ja heti kun päivä alkaa koittaa niin lähdemme.

Minä tietysti suostuin ja rouva meni kuskin luo, joka istui syömässä ja kuiskasi hänellekin muutamia sanoja. Sitten tuli hän takaisin luokseni pyytämään minua herättämään kuskia ellei hän heräisi itsestään. Sen sanottuaan yritti hän menemään vaatehuoneesen, johon neiti jo oli mennyt, mutta hänen liikkeensä olivat onnettomuudeksi herättäneet juojain huomion, ja yksi heistä nousi ylös ja asettui hänen eteensä.

— Trikolorin malja! Juokaa trikolorin malja, rouva! huusi hän sammaltaen ja hoippuroi rouvaa kohti suuri viinipikari kädessään. — Se malja täytyy jokaisen miehen, naisen ja lapsen juoda, taikka mennä helvettiin! Trikolorin malja! Juokaa rouva, juokaa sanon minä!

Ja tuo juopunut roisto koetti pakoittaa hänelle pikaria, toveriensa ulvoessa: — Juokaa, juokaa trikolorin malja! jonka jälkeen seurasi sadatuksia ja raakoja pilapuheita, joita on mahdoton kertoa.

Tuota en enää jaksanut kärsiä ja kavahdin ylös kurittamaan roistoja. Mutta rouva, joka aivan ihmeellisesti säilytti mielenmalttinsa, ehkäisi minua silmäyksellä.

— Ei, sanoi hän ylpeästi, — minä en juo!

— Ahaa, nauraa räkätti mies. — Luulenpa että olemme ylimyksiä. Mutta juokaa kumminkin, muutoin minä opetan teitä —

— Minä en juo! vastasi rouva rohkeasti, katsoen häntä silmiin. — Ja kun parooni Géol tänä iltana tulee tänne, niin saatte hänelle tehdä tiliä käytöksestänne.

Mies näytti ällistyvän. — Tunnetteko parooni Géol'in? kysyi hän.

— Hän jäi meistä lähimpään kylään ja minä odotan häntä tänne tänä iltana, vastasi rouva kylmäkiskoisesti. — Ja minä neuvoisin teitä itse juomaan maljanne ja antamaan muiden ihmisten olla rauhassa. Sillä parooni Géol ei ole se mies, joka kärsii loukkauksia.

Kerskailija kohautti olkapäitään salatakseen hämmästystään.

— Vai olette te hänen ystäviään, mutisi hän kääntyen menemään takaisin paikalleen. Silloinhan on kaikki hyvin, tietääkseni. Hän on kunnon mies. Enkä minä mitään pahaa tarkoittanut. Ellette ole ylimys niin —

— En ole enemmän ylimys kuin parooni Géolkaan, vastasi rouva. Sen sanottuaan nyökäytti hän päätään, kääntyi ja meni vaatehuoneesen.

Sen perästä taukosi rähinä; sillä rouva oli arvannut oikein, että paroonin nimeä vuoristossa tunnettiin ja kunnioitettiin. Hetken perästä miehet kääriytyivät kaapuihinsa ja rupesivat lattialle maata. Minä tein samoin ja vietin siten levollisemman yön kuin olin rohjennut toivoakaan.

Aluksi kyllä uni pakeni silmistäni, mutta sitten nukuin levottomasti. Untani häiritsivät ilkeät unet, jotka tietysti huoneessa vallitseva huono ilma vaikutti, kunnes heräsin siitä, että joku kumartui ylitseni. Nähtävästi oli vielä yö, sillä kaikki ympärilläni oli hiljaista, mutta liedellä kiiluvan hiiloksen valossa näin että se oli rouva de St. Alais, joka herätti minut. Hän osoitti miehiä, jotka vielä kuorsasivat.

— Hiljaa! kuiskasi hän laskien sormen huulilleen. — Kello on jo lyönyt viisi. Jules valmistaa lähtöä. Olen maksanut laskun emännälle ja me olemme viiden minuutin päästä valmiit lähtemään.

— Mutta onhan vielä tunti aikaa auringon nousuun, sanoin. Tämähän oli ihmeen varhaista!

Rouva oli nähtävästi päättänyt lähteä mitä pikemmin.

— Tahdotteko sitten saattaa meille vielä enemmän samanlaista harmia? kuiskasi hän närkästyneenä. — Tahdotteko kenties pidättää meitä täällä kunnes parooni Géol tulee?

— Olen valmis lähtemään, rouva, vastasin minä.

Hän näytti tyytyvän siihen, sillä hän poistui sen enempää sanomatta ja sitten kuulin hänen hiljaa puhuvan tyttärensä kanssa uudinten takana. Vetäsin saappaat jalkaani, ja kun huoneessa oli kolkonlainen, lämmittelin hetkisen hiiloksen ääressä. Sitten solmesin kaulaliinani, panin miekan vyölleni ja olin niin valmis lähtemään. Näin aikainen lähtö oli minusta perin joutavaa, etenkin kun edellisenä päivänä myös olimme lähteneet varhain, vaan kun rouva niin tahtoi, niin tulihan minun myöntyä.

Seuraavalla hetkellä astui hän ulos vaatehuoneesta ja hiiloksen luomassa valossa huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat kiihkosta ja maltittomuudesta.

— Voi milloin se kuski joutunee? virkkoi hän. — Luulenpa että koko päivä kuluu hevosia valjastaissa. Herra kreivi, menkää kiirehtimään häntä! Menkää Jumalan tähden!

Oudoksuin tuota kiihkoa ja mielestäni oli tänlainen kiire sekä tarpeetonta että naurettavaa, mutta luullen että rouvan hermot olivat liiaksi ärtyneet edellisestä mielen jännityksestä, oli minusta kumminkin viisainta täyttää hänen tahtonsa. Hiivin siis varpaisillani nukkuvain miesten ohi ja saavuin ovelle. Avasin säpin ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo ulkona. Kylmä tuuli ajoi jäistä lunta vasten kasvojani, se tunki vaatteitteni läpi ja pani minut vilusta värisemään. Idässä näkyi aamun alkava koi, mutta kaikkialla muualla oli vielä yö ja niin pimeä, että olisi luullut olevan puolen yön ajan.

Tuntien kaikkea muuta paitsi hyväntahtoisuutta rouvaa kohtaan kun kompuroin talliin päin, joka talon tapaan oli vaan huono rähjä ja jonka ympärillä oli pohjaton likalätäkkö. Ovi oli kiinni, vaan kellertävästä valosta, joka näkyi tallin toisessa päässä olevasta ikkunasta, arvasin missä Jules työskenteli. Avasin oven ja huusin häntä. Hän ei vastannut ja sentähden olin pakoitettu menemään sisään, astuin neljän hevoskonin ohi omain hevostemme luo, jotka seisoivat rinnan tallin perällä; huonosti palava lyhty riippui pilttuussa.

Ehdin parhaiksi tuntea hevoset ja kummailla missä Jules oli, kun hän ei vastannut kun kasvoihini lensi musta esine, joka sokaisi minut. Heti sen perästä raskas kauhtana käärittiin ympärilleni ja kädet sidottiin lujaan kupeille. Koetin huutaa, mutta paksu vaate esti sen, ja kun suurten ponnistusten perästä sain kurkustani puoleksi tukehdutetun äänen, tunsin miten toiset kädet kuin ne, jotka käsiäni pitelivät, puuttuivat kauhtanaan ja painoivat sen suutani vasten. Kaikki ponnistukset päästä irti olivat turhat. Tunsin että joku kiireellä tutki taskuni ja ymmärsin että minut ryöstettiin. Kun yhä ponnistelin päästäkseni irti, tyrkkäsi joku minua takaapäin niin, että kaaduin suin päin maahan.

Onneksi kaaduin tikapuita vasten, mutta kumminkin menin melkein tainnuksiin lyönnistä ja uudessa asemassani oli kauhtana tukehduttaa minut. Hetken aikaa makasin aivan avutonna, sillä välin kun roistot köyttivät käteni ja jalkani. Sen tehtyä nostettiin minut ylös, kannettiin vähän matkaa ja viskattiin sitten pehmeälle vuoteelle — joka hajusta päättäen oli heinistä. Sitten mätettiin päälleni heiniä kunnes todella luulin tukehtuvani. Koetin huutaa, mutta kauhtana oli kolminkerroin pantu pääni ympäri ja vaikka kuinka olisin ponnistellut voin vain heikosti parahtaa, ja paksu vaate esti senkin ilmoille pääsemästä.

Seitsemästoista luku.

Kurja olento.

Minä en pitkään ponnistellut, sillä yritykseni vapautua miehistä ja tuo viimeinen huudon ponnistus oli ajanut veren päähäni ja niin uuvuttanut minut, että makasin siinä aivan voipuneena. Sydämeni sykki niin rajusti, että luulin tukehtuvani ja keuhkonikin vaativat jo enemmän ilmaa. Täydellisesti tajusin että tukehtumisen vaara oli suuri; vähää ennen olin ajatellessani kauheaa kohtaloani tehnyt hurjimpia ponnistuksia, mutta sama ajatus pani minut nyt makaamaan aivan liikkumattomana ja tekemään kaikki voitavani saadakseni niin paljon ilmaa kuin mahdollista.

Ruumistani poltteli kuin tulella ja hiki kohosi joka huokosesta. Mutta tukehtumisen kauhea tunne lieveni hiukan kun hetken aikaa olin maannut liikkumattomana ja kun onnistuin kääntämään päätä ja rintaa vähän syrjälleen, voin vapaammasti hengittää. Mutta yhtäkaikki oli tilani kauhea. Olin aivan avuton ja kun heinät painoivat minua aloin tuntea kipua. Nuorat kalvosissa alkoivat painua lihaan, miekan kahva painui kylkeeni, selkäni tuntui olevan katkeamaisillaan raskaan taakan alla ja hartioitani kovasti pakotti. Puristuin hitaasti kuoliaaksi pimeässä, kun vähäinenkin parahdus olisi voinut tuoda apua ja pelastusta — kun vain olisin voinut sitä matkaansaattaa.

Se ajatus raivostutti minua niin, että kadotin kaiken mielenmalttini ja kun hetken kuluttua, joka tuntui minusta pitkältä kuin ijäisyys, kuulin tallissa liikettä, aloin uudelleen riehua pelastuakseni epätoivoisesta asemastani. Mutta parahduksen asemasta pääsi kurkustani vain kumajava ääni, ja rajuista ponnistuksista tunkivat nuorat lihaan. Tuo puuska teki kurjuuteni vain suuremmaksi; ja jos todella tallissa oli ketään, niin hän ei voinut kuulla minua, eikä sieltä sen enempää liikettä kuulunutkaan, veri, joka nousi päähäni ja paisutti suonet kaulassani melkein katkeamiseen saakka, esti minua kuulemastakin. Kauhea paino, jota silmänräpäyksen ajaksi onnistuin kohottamaan, painui päälleni uudelleen. Sen perästä jätin kaikki yritykset sikseen. Epäilin pelastuksestani ja makasin jonkinlaisessa horrostilassa, en pystynyt ajattelemaan, enkä toivonut pelastuvani.

Tällä tavalla olin kai jo kotvasen aikaa maannut, kun äkkiä kuulin kovaa kolinaa, jota aluksi kuuntelin tylsällä välinpitämättömyydellä. Mutta kolina kuului uudelleen ja äkkiä tunsin kovaa tuskaa oikeassa sääressä. Kiljahdin ja vaikka kauhtana ja heinät tukehduttivat äänen, niin kuului siitä kumminkin heikko kaiku. Sitten seurasi taas hiljaisuus.

Olin huumeuksissa ikäänkuin vasta unesta herännyt ja ajattelin ensin että sekä huuto että tuskan tunne olivat vain unennäköä, ja aloin voivotella kurjuudessani. Mutta sitten tunsin että heinät päältäni vähenemistään vähenivät ja vihdoin oli selkäni painosta aivan vapaa. Kuulin ääniä ja huutoja, näin tulen valoa ja nyt älysin että olin pelastettu. Seuraavassa hetkessä minut ihmetellen ja kummaillen nostettiin ylös. Kauhtana irroitettiin päästäni ja minä näin ympärilläni puolen tusinaa ihmetteleviä kasvoja, jotka töllöttivät minuun.

— Hyvä Jumala, onhan se sama herra, joka aamulla matkusti pois! huudahti eräs vaimo.

Katsahdin häneen. Se oli majatalon emäntä. Kurkkuni oli kuiva ja kokoon kuristunut ja huulet pöhöttyneet; vasta monen turhan yrityksen perästä sain sen verran sanotuksi että pyysin häntä nuoria aukomaan.

Hän täytti pyyntöni yhä ihmetellen, ja kun ruumiini oli aivan jäykkä ja voimaton, nostivat he minut ja kantoivat tallin oven eteen, johon joku joukosta nosti tuolin sillä välin kun toinen meni hakemaan vettä tuopilla. Vesi ja vilvakka ilma herätti voipuneet elonvoimat ja parin minuutin päästä jaksoin jo nousta istumaan. Sillä välin sateli kysymyksiä, mutta olin niin huumauksissa että hetkinen kului ennenkuin voin selvästi ajatella ja oikein vastata. Vihdoin tuli eräs mies, joka oli hyvin mahtavan näköinen ja työntäen pois töllöttävät palvelijat kysyi hän astuen eteeni:

— Mitä tämä on? Kuinka laitanne on herra? Kuinka talliin tulitte?

Emäntä vastasi puolestani ettei hän tiennyt sitä, mutta että eräs tallirenki, jonka piti heiniä hakea, taikollaan oli pistänyt minua sääreen ja että he sitten keksivät minun.

— Mutta kuka hän on? kysyi tuo uusi tulokas mahtavasti, tuikeasti tirkistäen minuun. Se oli laiha, pitkänläntä mies, kasvot tuiman näköiset, silmät pienet ja katse terävä.

Silloin sain äkkiä takaisin puhekykyni.

— Olen Saux'n kreivi, sanoin.

— Vai niin! vastasi hän pitkäveteisesti. — Ja kuinka te, herra kreivi — jos se todella olette — talliin tulitte?

— Minut on ryöstetty, mutisin.

— Ryöstetty! virkahti hän epäillen. — Lörpötystä vain, herra, kylässämme ei ole varkaita.

— Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, mutta minut on kuitenkin ryöstetty, kiistin minä.

Vastauksen asemesta, luvan kysymättä ja ennenkuin ennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, pisti hän kätensä taskuuni ja veti kukkaron esille. Hän nosti sen ylös kaikkein nähtäväksi. — Ryöstettykö? sanoi hän purevasti. — Sitä en usko herra, sitä en usko.

Ihmetellen katselin kukkaroa, ja sitten pistin koneellisesti käden taskuuni, otin esille yhden kappaleen: toisensa perästä ja tuijotin ihmeissäni niihin. Hän oli todella oikeassa, minua ei oltu ryöstetty. Nuuskarasia, nenäliina, kello ja sinettisormus, veitsi, pieni taskupeili ja eräs kirja, kaikki oli paikoillaan!

— Nyt muistankin että tuolla sisällä on kaksi satulalaukkua, jotka eivät voi olla kenenkään muun kuin tämän herran. Juuri ikään arvelin kenenkä ne lienevät, sanoi emäntä.

— Niin, kyllä ne ovat minun! virkahdin minä, sillä nyt alkoi jo muistini palata. — Ne ovat minun. Mutta missä ovat naiset, jotka olivat minun seurassani? Eivät he suinkaan liene matkustaneet?

— Ne matkustivat jo kolme tuntia sitten, vastasi emäntä tuijottaen minuun kummastellen. — Ja minä olisin melkein voinut vannoa että te, herra, matkustitte heidän kanssaan. Mutta heidän lähtiessään oli vielä aivan pimeä, ja silloinhan voi helposti erehtyä.

Nyt juolahti mieleeni kauhea ajatus, jonka jo ennen olisi pitänyt tulla mieleeni. Pistin käteni povitaskuun ja vedin sen — tyhjänä pois. Valtakirja — valtakirja, johon olin kaiken luottamukseni pannut, oli kadonnut!

Huudahdin suuttuneena ja tuijotin ympärillä seisoviin. — Mitä nyt? kysyi tuo juro mies, katsoen minuun.

— Paperini! vastasin kiristäen hampaita kiukusta ajatellessani miten minua oli petetty ja houkuteltu ansaan.

— Paperini!

— No?

— Ne ovat hävinneet. Ne on minulta varastettu!

— Todellakin! sanoi hän kuivasti.

— Se tulee teidän todistaa, herra.

Luulin hänen tarkoittavan, että olin erehtynyt niinkuin äskenkin ja vakuuttaakseni häntä käänsin taskuni nurin.

— Niin, sanoi hän yhtä kuivasti kuin ennenkin, — minä näen kyllä etteivät ne ole siellä. Mutta tulee todistaa, onko niitä siellä koskaan ollutkaan.

Minä vain tuijotin häneen.

— Niin, virkkoi hän, — siinä se juuri pulma onkin, herra. Missä ovat paperinne?

— Mutta olenhan sanonut, että ne on minulta varastettu, huudahdin raivostuneena.

— Ja minä sanon, että teidän tulee se todistaa. Ja kunnes sen teette, ette saa lähteä täältä. Siinä se, hyvä herra, ja se on hyvin yksinkertainen seikka.

— Tahtoisinpa tietää kuka te olette, herra, virkkoin suuttuneena, — kuka te olette, joka rohkenette pidättää matkustavaa yleisellä valtatiellä ja vaaditte heitä papereitaan näyttämään?

— Ei kukaan muu kuin puheenjohtaja kylän valiokunnassa, sain vastaukseksi.

— Ja uskotteko todellakin! puhkesin sanomaan kiukustuneena hänen typeryydestään, että minä tahallani olen köyttänyt käteni ja tukehduttanut itseni heinäin alle? Olisinko tehnyt sen vaan päästäkseni kulkemaan kylärähjänne kautta?

— Minä en usko mitään, herra, vastasi hän kylmäkiskoisesti. — Mutta tästä kautta tie menee Turin'iin, johon herra d'Artois'n sanotaan kokoovan tyytymättömiä ja Nîmes'iin, jossa epäluuloiset henkilöt ylvästelevät punaisella kokardilla. Ja sentähden ei kukaan, jolla ei ole passia, pääse kulkemaan tästä läpi.

— Mutta mitä aiotte sitte tehdä kanssani? kysäsin, kun huomasin että ympärillä töllöttävät talonpojat pitivät häntä kuningas Salomonin vertaisena viisaudessa.

— Saatte jäädä tänne, herra kreivi, kunnes voitte hankkia passin.

— Hyvä Jumala, eihän se ole mikään helppo asia. Kukapa minut täällä tuntisi?

— Herra ei saa passitta lähteä, siinä on se seikka, vastasi hän surkuttelevasti kohauttaen olkapäitään.

Ja siinä se seikka todella olikin. Turhaan latelin hänelle tosiasioita ja kysyin haluaisiko kukaan vapaaehtoisesti kärsiä mitä minä olin kärsinyt salatakseen vain sitä että passia puuttui; sanoin että olihan jo se tilakin, jossa minut löydettiin, aivan selvänä todistuksena siihen, että minut oli ryöstetty, eihän kukaan voi itse köyttää käsiään ja jalkojaan ja mättää semmoista heinäläjää päälleen. Ja turhaan sanoin myöskin, että tiesin kuka minut oli ryöstänyt; se tunnustus vain pahenti asiaa.

— Vai niin, virkkoi hän ivallisesti. — Kuka se sitten oli, jos saan luvan kysyä?

— Sen teki Froment lurjus! Froment Nîmes'istä!

— Hän ei ole näillä seuduilla!

— On kyllä, minä näin hänet eilen, virkahdin varomattomasti.

— Se ratkaisee asian, vastasi valiokunnan puheenjohtaja tylysti hymyillen, ja häntä ihaileva joukkokin hymyili hyväksyen. — Sen ilmoituksen kuultua emme missään tapauksessa voi laskea herra kreiviä pois.

Ja hän täytti sanansa niin tunnollisesti, että kun menin sisään lämmittelemään ja istuuduin tulen ääreen tilaani aprikoimaan, niin kaksi miestä seurasi minua; ja kun hetken päästä menin ulos ja alakuloisena asetuin silmäilemään tielle päin, seisoi kuin taian tuomana kaksi muuta miestä vierelläni.

Mihin vain käännyin, sain olla varma vakoilijan ilmestymisestä, ja jos enemmän etenin talosta, tarttui hän käteeni ja käski minun palata takaisin. Ei itse Mont Aigoual'kaan, jonka alaston, luminen huippu kohosi laakson yli, ollut taipumattomampi ja kovempi kuin heidän valppautensa.

Mitä itseeni tulee, niin olin aluksi aivan epätoivossa. Astelin edestakaisin tiellä, joka oli vankilani, harmistuneena ja murheellisena siitä, että rouva de St. Alais oli minut pettänyt ja että Froment oli ryöstänyt minut, olin täydellisesti vakuutettu siitä että hän nyt istui paikallani vaunuissa ja parhaallaan kulki Suméne'n ja Ganges'en läpi paperini taskussaan. Rouvan kiittämättömyys, oma herkkäuskoisuuteni ja talonpoikain typeryys — kaikki suututti minua, mutta enin kaikista se toimettomuus, johon olin tuomittu. Olisihan minun pitänyt olla kiitollinen siitä, että olin henkeni säilyttänyt, mutta en luule kenenkään mielellään myöntävän itseään petetyksi.

Näin kului pari, kolme päivää; ja sillä aikaa vaunut lähenemistään lähenivät Nîmes'iä, vieden armaani yhä kauemmas minusta, minun ollessa vankina tuossa kurjassa kylässä. Aloin vihata likaista majataloa, sen ohitse kulkevaa tietä, jopa niitä talonhökkeliäkin, joita he kyläksi nimittivät. Koko päivän seurasivat vartijat minua ja varsinkin ulos mennessäni — se kai oli heistä erittäin hupaista; ja joka ilta tulivat valiokunnan jäsenet minua katsomaan ja tekemään kysymyksiään. Mökki kummallakin suunnalla oli kävelyretkieni rajana, sillä välin kun elämä ulkopuolella maailmassa virkeästi pulppuili ja Ranskassa yleisesti vallitsi levottomuus ja mielet olivat kuohuksissa. Enhän tiennyt mitä voisi tapahtuisi, joka kenties ainaiseksi eroittaisi minut Denis'estä. Eihän se siis ihme ollutkaan että kiusoitin itseäni hulluuden rajoille saakka.

Olin jättänyt hevoseni Milhau'iin, josta ravintoloitsija oli luvannut sen parin päivän kuluttua lähettää Ganges'een erään tuttavan kera, jonka piti kulkea sitä tietä. Odotin siis joka hetki hevosta ja toivoin että sen tuoja voisi todistaa kuka minä olin, koska vähintään viisikymmentä henkeä Milhau'ssa oli nähnyt valtakirjani tahi kuullut sitä julkiluettavan. Mutta hevosta ei kuulunut eikä ketään matkustavaistakaan Milhau'sta; ja se arvelu, että naisten vapauttaminen kenties siellä oli tuottanut ikävyyksiä, oli riistää minulta kaiken rohkeuden. Minun oli hyvin vaikea saada sanaa Cahors'iin, eikä valiokunta talonpoikaisessa yksipäisyydessään ja tylyydessään tahtonut antaa minun matkustaa eikä edes vartioittuna lähteä Nîmes'iinkään, jossa kyllä olisin voinut todistuksia hankkia. Kaikki yritykset taivuttaa heitä olivat turhat.

— Ei, ei vastasi valiokunnan tyly puheenjohtaja, kun tuota ensikerran esitin hänelle. — Kyllä maar kohta tulee joku, joka tuntee teidät, mutta siihen saakka saatte olla kärsivällinen.

— Kaiketi niitä on monta, jotka tuntevat sellaisen miehen kun herra kreivi, virkkoi emäntä kallella päin ja kädet esiliinan alla katsellen minuun.

— Aivan niin! Aivan niin! myönsivät valiokunnan jäsenet, hieroen pohkeitaan ja tyytyväisesti silmäillen minuun, ikäänkuin heillä minusta olisi ollut suuri kunnia.

Tuo valiokunnan jäsenten hassu käytös oli saattaa minut raivoon, mutta mitäpä sekään auttoi.

— Niin, onhan teidän vallan hyvä täällä ollaksenne, oli puheenjohtajalla tapana sanoa kuvaavalla liikkeellä. — Teidän on vallan hyvä täällä olla.

— Parempi kuin heinäsuovassa! virkahti sitten se mies, joka taikolla pisti minua sääreen.

Tätä pilapuhetta uudistettiin joka ilta, ja joka kerran sitä seurasi naurun rähäkkä. Ja aina uudelleen kehoittaen minua kärsivällisyyteen menivät valiokunnan jäsenet tiehensä.

Mutta toisinaan kääntyi puhe kyökissä vaarallisempiin asioihin. Yksi ja toinen alkoi huvikseni kertoa Villars'in rakuunoista ja Berwich'istä, jotka kertomukset saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä ja veren suonissa hyytymään. Ne olivat kertomuksia kauheista julmuuksista, vuoristolaisista, jotka uskonsa takia olivat saaneet kärsiä pahinta mitä kuninkaat ovat voineet keksiä; jalosta asiasta, jota sorrettiin, mutta ei voitu kukistaa; kokonaisesta kansakunnasta, jota maahan saakka poljettiin, mutta joka yhtä kaikki kasvoi ja eli.

— Ja uskotteko vielä, herra, oli muutamalla tapana huutaa sittenkuin hän säihkyvin silmin oli kertonut minulle esi-isäinsä teoista ja kärsimisistä, — uskotteko vielä ettemme välitä siitä mitä nyt maailmassa tapahtuu? Luuletteko, herra, että me nyt, kun monien vuosien kuluttua kosto on käsissämme ja kun sortajamme horjuvat, istuisimme kädet ristissä katsellen kuinka heitä uudelleen valtaan autetaan? Missä ovat nyt piispat ja kapteenit, papit ja kardinaalit? Missä ovat tilat, jotka he meiltä varastivat? Ne ovat hävinneet! Missä ovat kymmenykset, jotka he vereen saakka meiltä kiskoivat? Nekin ovat kadonneet! Missä on St. Etienne, jonka isää ne vainosivat? Hänen jalkansa on nyt heidän niskallaan! Ja uskotteko te, että he kaikilla juhlakuluillaan, pyhäin kuvilla ja Corpus Christillään voivat meitä uhotella tahi saada valtaansa takaisin? Ei, herra ei!

— Mutta eihän senlaisesta nyt ole kysymyskään! virkahdin.

— Kyllä siitä on kysymys! kuului ankara vastaus. — Sekä Nîmes'issä että Montauban'issa, Avignon'issa ja Arles'issa. Me vuoristolaiset olemme liian usein kuulleet myrskyn ulvontaa tasangolta, niin ettemme sen suhteen voi erehtyä. Kaikki nuo juhlakulut ja saarnat, nuo itkevät neitoset, tuo huuto Jumalan pilkasta — mitä se kaikki merkitsee muuta kun verta — verta! Mutta tällä kertaa ei sitä ainoastaan toinen puolue vuodata!

Kuuntelin tuota puhetta hämmästyksellä. Aloin nyt ymmärtää, että samat sanat merkitsivät toista toisen suussa, ja että se mikä pohjoisessa huokeasti ja vähällä vaivalla tapahtui, se oli etelässä toimitettava tulen ja miekan avulla. Quercyssä olimme kadottaneet pari linnaa, eräitä ihmisiä sai siinä surmansa ja muutamat tuntikaudet oli roistoväki ollut valloillaan — mutta innostus oli ollut laimea. Mutta täällä luulin seisovani suuren sulatusuunin reunoilla, jossa vainon liekit vielä hehkuivat. Tunsin intohimon kuuman henkäyksen koskettavan kasvojani ja valkean vaahdon alla näin vanhan vihan kuohuvan, voimakkaan kunnianhimon, vanhojen puolueriitojen ja ulkokultaisuuden kera. Olin kuunnellut Froment'ia, nyt kuuntelin näitä; mutta oliko Froment'illa paljon puoluelaisia, sitä en vielä tiennyt.

Mutta odotellessani oli näistä ennustuksista vähän lohdutusta; toivon elähdyttäminä kului lähes kaksi viikkoa. Emäntä oli hyvin tyytyväinen siellä olooni, minä kun maksoin hänelle aina tarkalleen, eikä vieraista juuri ollut kylässä haittaa. Valiokunta piti siellä oloani kunniana, olinhan minä elävänä todistuksena heidän vallastaan ja heidän kylänsä mahtavuudesta. Mutta tämä minun sekä naurettava että surkea tilani yhteydessä sen levottomuuden kanssa, jonka Nîmes'istä tulevat tiedot herättivät minussa neidin suhteen, teki minut melkein mielettömäksi, ja minä päätin uskaltaa kaikki päästäkseni pakenemaan.

Näihin saakka oli minua pidättänyt se seikka ettei minulla ollut hevosta ja minut varmaan Suméne'ssa ja Ganges'ssa pidätettäisiin; mutta nyt en enää malttanut odottaa ja tarkoin kaikki asianhaarat aprikoituani päätin auringonlaskun aikana hiipiä tieheni ja jalkasin lähteä Milhau'iin. Otaksuin että kyläläiset ajaisivat minua takaa Nîmes'iin päin, johon he tiesivät minun olevan matkalla. Ja jos toisaallekin lähtisivät, niin toivoin pimeässä voivani välttää heidän huomiotaan. Arvelin joutuvani Milhau'iin heti päivän noustua ja jos ravintoloitsija edelleenkin olisi kohtaani yhtä ystävällinen, niin hän kai kirjoittaisi minulle passin, niin että pääsisin ratsastamaan Nîmes'iin Villeraugues'en sivu tahi sitten aivan toista tietä.

Tämä kaikki tuntui sangen otaksuttavalta, ja jo samana iltana tarjoutui otollinen tilaisuus koettaa tuumaani toteuttaa. Mies, jonka tuli minua vartioida, kaasi jalalleen kiehuvaa vettä ja ajattelematta minua tahi velvollisuuttaan kiiruhti hän voivotellen kotiinsa. Hetken päästä joku naapuri kutsui emännänkin ulos ja niin olin yksin juuri siihen aikaan, jonka itse olin valinnut. Mutta kun tiesin ettei ollut varaa hetkeäkään hukata, panin heti kauhtanan ylleni ja otin pistoolit hyllyltä, pistin taskuuni vähän ruokaa ja hiivin ulos takapihan kautta. Siellä makasi koira kopissaan, mutta kun se tunsi minut, niin se vain häntäänsä heilutti. Sitten hiivin huoneiden sivutse tielle ja minuutin päästä olin vapaa ja yksin.

Yö jo läheni, mutta ei ollut vielä aivan pimeä, ja peläten että minut löydettäisiin, kiiruhdin eteenpäin, hämärässä väliin pelokkaasti tirkistellen eteenpäin, väliin kuunnellen josko takaa ajajia jo kuului. Aluksi ajattelin vain ja pelkäsin takaa ajajia, mutta sitten kun viimeinen tuli kylästä katosi näkyvistäni ja kun pimeys ja yksinäisyys ikäänkuin nielasi minut, valtasi minut lamauttava yksinäisyyden tunne. Denise oli matkalla Nîmes'iin ja minä aioin kulkea aivan toiseen suuntaan; miten monenlaisille onnettomuuksille olinkaan alttiiksi annettu, ja miten monet asianhaarat voivatkaan takaisintuloani viivyttää. Ja sillä aikaa hän oli täydellisesti äitinsä ja veljeinsä mielivallassa, kaikki hänen perhe-traditsiooninsa, hänen naisellinen kainoutensa ja hänen kasvatuksensa olivat kosintaani vastustamassa. Näinä levottomina aikoina voitiin avioliittoa hänen kanssaan käyttää kaikenmoisiin tarkoituksiin. Ja jos sitä ei tehtäisikään, niin minkä kohtalon alaiseksi voisikaan nuori tyttö joutua kaupungissa, jossa levottomuus vallitsi ja jossa, talonpoikain kertomusten mukaan, vielä hurjempia melskeitä oli odotettavissa.

Kiiruhdin kuumeentapaisesti eteenpäin, noiden ajatusten kiidättämänä, ja olin ehkä ehtinyt noin puolen peninkulman päähän kun korvaani kuului ääni, ikäänkuin hevosenkengän kilahtaessa kiveen. Ääni kuului edestäpäin, ja minä hypähdin tien oheen ja kumarruin alas antaakseni ratsastajien kulkea ohi. Luulin kuulleeni kopinan kolmen hevosen jaloista, vaan kun ratsastajat tulivat siksi lähelle että hämärässä voin eroittaa ne, näin vain kaksi henkilöä.

Ehkäpä kohosin liian ylös eroittaakseni heitä; kaikessa tapauksessa en muistanut hevosia. Ensimäinen niistä säikähtyi minua kovasti ja hypähti syrjään niin äkkipikaa että ratsastaja oli pudota seljästä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän hevosen talttumaan ja ennenkuin ennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, kannusti hän hevosta suoraan minua kohti. En uskaltanut liikahtaakaan, etten itseäni ilmaisisi, mutta ei sekään auttanut, sillä ratsastaja oli jo huomannut minut.

— Kuka siellä! huudahti hän äreästi. — Kuka te olette, joka makaatte siellä väijyksissä. Puhukaa tahi —

Mutta nyt tartuin minä hevosen suitsiin. — Herra de Géol! huudahdin ja sydämeni alkoi kovasti sykkiä.

— Takaisin! huusi hän kun ei äänestä tuntenut minua. — Kuka te olette? Sanokaa heti kuka olette!

— Minähän se olen, herra de Saux, vastasin iloisena.

— Mitä? Minä luulin että te jo kymmenen päivää sitten olitte saapunut Nîmes'iin! virkkoi hän hämmästyneenä. — Meillä on hevosenne mukanamme.

— Onko hevoseni täällä?

— On kyllä! Hyvä ystävänne on tuonut sen Milhau'sta. Mutta missä te olette ollut? Ja mitä te täällä teette? jatkoi hän epäillen.

— Kadotin valtakirjani. Froment varasti sen minulta.

Parooni vihelteli.

— Ja Villeraugues'sa ne pidättivät minut. Siitä lähtien olen ollut siellä.

— Vai niin! sanoi hän kuivasti. Ne, herra kreivi, ovat seurauksia siitä kun matkustaa huonossa seurassa. Ja tänä iltana arvelen teidän —

— Koettaneen paeta, vastasin avomielisesti. Mutta entäs te, minä luulin teidän aikaa sitten kulkeneen tästä ohi.

— Minulle sattui esteitä. Mutta kun nyt olemme yhtyneet, neuvoisin teitä nousemaan hevosen selkään ja palaamaan takaisin kanssamme.

— Sen teen aivan mielelläni, virkoin kiireesti. — Ja te voitte sanoa heille kuka minä olen.

— Minäkö? Sitä en suinkaan voi, enhän itsekään sitä tiedä. Tiedän vaan keneksi olette sanonut itseänne.

Tuo oli kova isku, ja minä seisoin hetkisen ja tuijotin häneen. Mutta hetkisen vain, sillä nyt kuului pimeästä ääni, joka sanoi: — Elkää peljätkö, herra kreivi, kyllä minä puhun puolestanne.

Minä yhä vain tuijotin. — Jumaliste! huudahdin vavisten. — Kuka se oli joka puhui?

— Se olin minä, Buton, kuului vastaus. — Minulla on hevosenne, herra kreivi.

Ja se oli todellakin Buton, seppä, kapteeni Buton, turvallisuusvaliokunnan jäsen Cahors'ista.

* * * * *

Lienee tarpeetonta lisätä, että kun kymmenen minuuttia myöhemmin ratsastimme kylään, niin valiokunta heti hyväksyi Buton'in selitykset eikä sitten enää estänyt minua lähtemästä. Buton'in paperit ja valtakirja vaikuttivat ihmeesti heihin. Ja kahdentoista tunnin kuluttua me, jotka niin kummallisen sattuman kautta olimme yhtyneet jo olimme Suméne'ssa, Sauve'ssa vietimme yön, ja kohta oli vuoriston talvi lumineen ja sen hyinen halla takanamme ja pääsimme kulkemaan Rhônelaakson läntisiä, päiväpaisteisia rinteitä alas. Kaiken päivää oli mitä ihanin päiväpaiste ja matkamme kulki vehreiden ketojen, puutarhojen ja öljypuulehtojen läpi; valkeasta pölystä, valkoisista taloista ja kallioista huomasi selvästi, että olimme saapuneet päiväpaisteiseen etelään. Vähää ennen auringonlaskua oli Nîmes jo näkyvissämme ja niin olimme siis saapuneet matkamme päähän, jolla matkalla, ainakin minun suhteeni, oli ollut seikkailunsa.

Kahdeksastoista luku.

Nîmes'issä.

Nîmes'iin ratsastin kummallisten tunteiden vallassa. Villerauguessa jo olin kuullut kylliksi — ja siihen oli parooni de Géol vielä lisännyt tuhansia seikkoja — vakautuakseni siitä, että se oli täällä eikä pohjoisessa, täällä Gard'essa ja Bouches du Rhône'ssa, etelän öljypuulehtojen ja valkoisen pölyn keskellä, eikä maan pohjoisten vehnävainioiden ja niittyjen keskellä, kun kansan kohtalo tulisi ratkaistavaksi. Ettei Pariisissa — jossa ihmiset sekä tahtoivat ja eivät tahtoneet, jossa Mirabeau ja Lafayette peljäten roistokansaa yhtenä päivänä ryhtyivät toimenpiteisin kuningasta vastaan ja seuraavana päivänä peruuttivat sen pelosta että kuningas, jos hän uudelleen pääsisi valtaan, rankaisisi heitä — vaan täällä pantaisiin raja mullistuksille. Täällä, jossa provencelaisten rikas mielikuvitus yhä näki jotakin pyhää asioissa, joita ennen oli pyhänä pidetty, ja jossa puoluehenki kiinnitti ihmisiä uskoon.

Näihin asti vallankumouksen virralle ei oltu esteitä pantu. Se oli temmannut mukaansa kuninkaan ja aateliston heidän tahtomattaan ja melkeinpä vastustelemattakin, tietämätöntä oli vain, pitäisikö kolmas ja viimeinen hallitsevista valloista, nimittäin kirkko, paremmin puoliaan. Jos Froment oli oikeassa sanoessaan että uskoa tuli uskolla vastustaa ja että ulkokultaisuutta vastaan piti panna ulkokultaisuutta toisessa muodossa, niin oli selvää että Rhônelaakso, jossa kirkko vielä vallitsi ihmisten mieliä, olisi se paikka, missä intoilijalla olisi paras vaikutusala. Siinä tapauksessa oli Nîmes se kaupunki, missä tulisoihtu sytytettäisiin, josta tuli sitten leviäisi yli koko Ranskan maan. Tämänlaisia mietteitä heräsi minussa kun ensi kerran näin kaupungin ja sen takana olevan laajan tasangon, joita laskeva aurinko valaisi. Täällä kenties sytytettäisiin se laaja tuli, joka yhä leviäisi ja etenisi Vendée'en, Bretagne'een ja pitkin pohjoista rannikkoa, kunnes liekit ympäröivät Pariisia.

Kun palo kerran vauhtia saisi. Mutta siinä juuri pulma olikin. Ja minä katselin uudelleen uteliaasti tuota kaupunkia, josta niin paljon odotettiin — tuota laajaa kaupunkia, valkeine taloineen, tasaisine kattoineen; se sijaitsi rinteellä, joka Cevennien viimeisiltä kunnailta luisusti ulottui Rhône'n tasankoa kohti. Kaupungin pohjoispuolella ja sen ulkoreunassa oli kolme matalaa kunnasta, keskimäiseltä kohosi torni, ja itäisen varjo ulottui melkein kaukaiseen virtaan saakka; näiltä kunnailta vietti kaupunki itään ja etelään päin. Noilla kunnailla, teillä läheisyydessämme, vihannalla nurmikolla ja siellä täällä etukaupungeissa olevien suurten työpajojen ympärillä — kaikkialla kihisi ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, joko yksin tahi ryhmissä, eräät astuskelivat lystikseen muurien ulkopuolella, toiset menivät kiirein askelin eteenpäin.

Kaikilla näillä ihmisillä oli jonkunlainen tunnusmerkki; monella oli trikolori, useammalla oli punainen nauha, punainen rusetti, punainen kokardi — se merkki saattoi seuralaisteni kasvot synkistymään. Toinen asia, joka kiinnitti huomiotamme, oli se, että monen monet kellot soivat, kutsuen ihmisiä iltahartauteen — minun korvissani kuului kellojen ääni suloiselta mutta seurajaisiini se näytti vaikuttavan hyvin vastenmielisesti. Ne ilmaisivat toisilleen suuttumustaan ja kannustivat hevosiaan, niin että tahtomattani tulin ratsastamaan hiukan jäljellä. Kun tulimme kaduille etenivät he yhä enemmän, tungoksen takia kun oli vaikea päästä eteenpäin ja kun minä tarkasti katselin joka puolelle ympärilleni. Ja vihdoin pitkä vaunujono ja komppania kansalliskaartia tuli välillemme, niin että jouduin heistä noin sadan askeleen päähän.

Mutta minä en ollut siitä millänikään; ne kun huvittivat minua kaikki nuo vieraat kasvot, väen tungos, sotamiehet, talonpojat, työmiehet, naiset, ja vieläpä tuo eteläinen murrekin. Vielä vähemmin se minua harmitti kun eräs seikka tapahtui, jota tietämättäni olin toivonut kaiken aikaa matkan loppupuolella. Muutamassa kalteri-ikkunassa erään talon ensimmäisessä kerroksessa, johon sattumalta katsahdin, huomasin näet valkosen käden, joka heilutteli nenäliinaa. Se näkyi vain silmänräpäyksen ajan, niin että juuri ennätin huomata sen ja ajatella Denisea! Mutta samalla kun vetäsin ohjakset tiukemmalle oli liina jo kadonnut ja ikkuna oli tyhjä ja ihmiset liikkuivat ympärilläni kuin ennenkin.

Pidätin hevostani ja katselin sykkivin sydämin ympärilleni. En voinut läheisyydessäni huomata ketään, jolle tuo merkkiä olisi aiottu ja kumminkin — kumminkin tuntui se oudolta. Tuskin voin uskoa senlaista onnea, että niin pian olisin löytänyt Denis'en. Mutta kun taas silmäilin ikkunaan näin uudestaan nenäliinan, ja tällä kertaa oli merkki niin varmasti minulle aiottu, että unhotin kaiken varovaisuuden, kannustin hevostani ihmistungoksen läpi, pysähdyin ovelle, astuin alas hevosen seljästä ja viskasin suitset muutamalle pojalle, joka oli läheisyydessä. En viitsinyt kysyä kuka talossa asui, ja vielä kerran tarkkaavasti katsottuani rakennuksen valkoista päätyä ja kalteri-ikkunoiden riviä balkongin alla, rohkasin itseäni ja kolkutin ovea.

Ovi avattiin heti, ja palvelija tuli esille. En ollut edeltäpäin ajatellut mitä sanoisin ja sentähden seisoin hetkisen äänetönnä tirkistäen häneen. Mutta sitten juolahti mieleeni kysyä vain umpimähkään ottiko rouva vastaan.

Palvelija myönsi kohteliaasti ja avasi oven laskeakseen minut sisään.

Kummastellen seurasin palvelijaa ensin suureen etehiseen, jonka lattia oli valkosesta ja mustasta marmorista, ja sitten portaita ylös. Kaikki mikä silmään sattui, palvelijan tummavaatteisesta livre-puvusta kalliisti koristettuun kattoon saakka, oli hienon ja komean näköistä. Portaiden nurkkauksissa oli patsaiden päällä marmorikuvia, etehisessä oli suunnattoman suurissa ruukuissa sitruunapuita ja seinillä oli vanhoja gobeliinikankaita. Mutta kaiken tämän huomasin vain sivumennen ja nyt olin saapunut portaiden päähän, jossa palvelija avasi oven.

Astuin säteilevin silmin huoneesen. Kävelin kuin unessa, ihmeellisessä unessa, joka hetkeksi lumosi minut — odotin vain että Denise, ei rouva de St. Alais, vaan Denise, lemmittyni, jonka kanssa en koskaan ollut saanut kahden kesken olla, olisi huoneessa ja tulisi minulle vastaan. Mutta siihen sijaan nousikin vento vieras nainen ylös ikkunan äärestä ja astui empien vastaani. Se oli solakka, pitkä, hyvin kaunis ja vakavan näköinen nainen, hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti minuun, ja hienoja öljymarjan karvaisia poskia peitti vieno puna.

Kun huomasin että hän oli minulle outo aloin pyydellä anteeksi. Mutta hän tervehti kohteliaasti ja katkaisi pyytelemiseni hymyillen: — Ei teidän tarvitse anteeksi anoa. Teitä on odotettu ja ruokakin on jo valmista. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata Gervaise'ta, niin hän vie teidät huoneesen, jossa voitte matkan pölystä puhdistautua.

— Mutta, sanoin empien, minä pelkään tunkeutuvani —

Hän pudisti hymyillen päätään. — Tehkää niin hyvin.

— Entä hevoseni? kysyin tointumatta hämmästyksestäni. — Jätin sen portille.

— Kyllä se tulee hoitoon. Tahdotteko nyt tehdä niin hyvin? sanoi hän, melkein käskevästi osoittaen oveen.

Lähdin pois huoneesta suuresti ihmeissäni. Palvelija, joka oli saattanut minut ylös, odotti oven takana. Hän vei minut leveän käytävän läpi erääsen makuuhuoneesen, jossa oli kaikkea mitä pukeutumista varten tarvitsin. Palvelija otti hattuni ja kauhtanani ja auttoi minua niin joutuisasti ja osavasti kuin konsanaan se, joka on tottunut senlaista palvelusta tekemään. Kun aloin tointua hämmästyksestäni rupesin kyselemään, mutta hän ehkäsi sen anteeksipyynnöllä, rouva kyllä selittäisi kaikki.

— Rouva —? sanoin odottaen että hän mainitseisi nimen.

— Niin, herra, rouva kyllä selittää kaikki, sanoi hän kohteliaasti ja vakaisena, ja nähtyään että olin valmis, saattoi hän minut takaisin, mutta ei siihen huoneesen, josta äsken läksin.

Astuin sisään kuin unessa kävijä, mutta olin varmasti vakuutettu että nyt saisin selvityksen arvoitukseen. Mutta en mitään selvitystä saanutkaan. Huoneessa oli parketti lattia ja kolme kapeaa, korkeaa ikkunaa, joista yksi oli raollaan, siitä kuului hälinä kadulta, joka häiritsi syvää hiljaisuutta. Vähäinen tuli paloi liedellä, joka oli kahden marmorisen patsaan keskessä, ja muutamassa nurkassa seisoi harppu ja nuottitelineet. Tulen lähellä seisoi katettu pöytä, joka kahden vanhan, hopeisen haarakkaan kynttiläjalan valossa näytti hyvin somalta, ja pöydän ääressä seisoi rouva, jonka jo ennen olin tavannut.

— Kylmääkö teitä? kysyi hän tullen minua ystävällisesti vastaan.

— Ei rouva.

— Sitten heti istuudumme, sanoi hän osoittaen pöytää.

Istuuduin sille sijalle, jonka hän osoitti minulle, ja silloin ihmeekseni huomasin että pöytä oli vain kahdelle katettu. Hän huomasi kummastuneen katseeni ja punastui hiukan; huuletkin vavahtivat ikäänkuin hymy olisi pyrkinyt esille. Mutta hän ei virkkanut mitään, ja jos mieleeni olisi juolahtanut joku huono ajatus hänestä, niin hänen käytöksensä rauhallinen kohteliaisuus, talossa vallitseva komeus ja loisto sekä meitä palvelevan hovimestarin kunnioittava käytös heti kumosi sen.

— Oletteko ratsastanut pitkän matkan tänään? kysyi hän hermostuneen levottomasti murentaen sormillaan leipäpalasta, ja katsahtaen melkein rukoilevasti minuun.

— Sauve'sta saakka.

— Ah! Ja aikomuksenne on matkustaa —?

— En aio matkustaa tätä etemmä.

— Se ilahduttaa minua, sanoi hän miellyttävällä hymyllä. — Te olette muukalainen Nîmes'issä?

— Minä olin muukalainen, mutta nyt en enää tunne itseäni siksi.

— Kiitos, virkahti hän katsoen avomielisesti minuun. — Ja että yhä paremmin kotiutuisitte, niin sanon kohta nimeni. Teidän nimeänne en tiedäkään, vielä.

— Ettekö tiedä sitä? kysäsin kummeksien.

— En, vastasi hän nauraen, ja nauraessaan näytti hän nuoremmalta kuin miksi häntä aluksi luulinkaan. Olisi voinut luulla häntä nuoreksi tyttöseksi vain. — Voitte sanoa sen minulle jos tahdotte.

— Sitä kyllä tahdon. Minä olen kreivi de Saux, Saux'sta Cahors'in läheisyydestä; nöyrin palvelijanne.

Hän oikasi kätensä ja tuijotti hetkisen minuun kovasti hämmästyneenä. Olipa tuossa katseessa jotakin pelonalaistakin. — Saux'sta Cahors'in läheltä? sanoi hän vihdoin.

— Aivan niin, rouva. Mutta nähdessäni mitä sanani vaikuttivat, lisäsin: — Pelkäänpä olevani täällä jonkun toisen sijassa.

— Ette suinkaan, sanoi hän, ja alkoi nauraa. — Ei, herra, minä vakuutan, ettei se ole mikään erhetys! puhkesi hän iloisesti sanomaan. — Päinvastoin, kun nyt tiedän kuka olette, niin tahdon juoda maljan kanssanne. Alphonse! Täytä herra kreivin lasi ja jätä meidät sitten. — Noin! Ja nyt, herra kreivi, juokaa. Hän vaikeni ja silmäili minua veitikkamaisesti.

— Olen pelkkänä korvana, sanoin kumartaen.

— Kauniin Denis'en malja!

Nyt oli minun vuoroni joutua hämille. Mutta hän vaan nauroi lapsellisen vallattomasti, kehoittaen minua: — Juokaa, herra, juokaa!

Kumarsin kohteliaasti ja tyhjensin maljan, mutta hänen veitikkamainen katseensa ajoi veren kasvoihini.

— Se on oikein, herra, sanoi hän kun laskin tyhjän lasin pöydälle. — Nyt voin asianomaiselle ilmoittaa uskollisuudestanne.

— Mutta kuinka te, rouva, tunnette asianomaisen?

— Niin kuinka? sanoi hän viattomasti, — siinäpä se asia onkin!

Hän vältti vastata kysymykseeni, mutta siitä hetkestä saakka käyttäytyi hän aivan toisella tavalla. Umpimielisyys katosi ja hän alkoi laskea leikkipuheita ja sukkeluuksia, joita vastaan puolustauduin miten parhaiten taisin, kun hänellä oli puolellaan kaikki edut. Senlainen sanasota kauniin vastustajan kanssa on kyllä miellyttävää, mutta yhtä kaikki en tuntenut pettymystä kun kellon lyödessä kahdeksan hänessä kävi samanlainen muutos kuin äskenkin. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä väkäisiksi ja melkein synkkämielisiksi; hän huokasi syvään ja tuijotti miettiväisenä eteensä. Vihdoin rohkenin kysyä, mikä häntä huolestutti.

— Se vain, herra kreivi, että minun nyt täytyy panna teidät koetukselle, jota te kenties ette kestä.

— Haluatteko että auttaisin teitä jollakin tavoin?

— Minä toivon että saatatte minut määrättyyn paikkaan ja sieltä taas takaisin.

— Palvelen teitä mielelläni! Ellen sitä tekisi olisin todella uskoton. Mutta minä luulin että te, rouva, aiotte sanoa nimenne minulle?

— Olen rouva Catinot, vastasi hän, mutta en ymmärrä minkä ilmeen hän lienee kasvoissani huomannut, kun hän heti punastuen lisäsi: — Minä olen leski. Ja muutoin ette siitä sen enempää viisastu.

— Kumminkin olen aina nöyrin palvelijanne.

— Kiitos, virkkoi hän rauhallisesti. — Siis tapaamme etehisessä.

Avasin oven hänelle ja hän meni ulos. Hetkisen astelin edestakaisin huoneessa ihmetellen ja miettien tätä kummallista kohtausta, sitten menin minäkin ulos. Kattolamppu valaisi etehistä, ja sen valossa näin hänen seisovan portaiden juurella. Hänellä oli päällään tumma väljä kauhtana, ja musta pitsihuntu peitti tukan. Sama palvelija, joka oli laskenut minut sisään, ojensi minulle äänetönnä hatun ja kauhtanan; rouva kulki aivan äänetönnä edelläni pitkän käytävän läpi. Sen toisessa päässä olevan oven päällä riippui toinen lamppu; olin juuri panemaisillani hattua päähäni kun lampun valossa huomasin jotakin, joka sai minut hämmästyksestä pysähtymään. Trikolorin asemesta oli näet siihen kiinnitetty pieni punainen kokardi!

Rouva kuuli että seisahduin ja kun hän kääntyi, huomasi hän syyn. Hän laski silloin kätensä käsivarrelleni, tunsin käden vapisevan. — Tunniksi vain, herra, tunniksi vain, kuiskasi hän korvaani. — Antakaa minulle käsivartenne.

Hiukan levottomana — kun aloin aavistaa vaaraa — panin hatun päähäni ja tarjosin rouvalle käsivarteni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme jo ulkona pienessä kapeassa solassa, jonka molemmin puolin oli korkeat muurit. Kohta käännyimme vasempaan ja astuimme äänetönnä eteenpäin noin sata tahi sataviisikymmentä askelta, kun tulimme matalalle portille, josta näkyi tulen valoa. Rouva johti minua keveästi painaen kädellään käsivarttani; menimme sisälle portista, josta tulimme ahtaasen etehiseen ja seuraavalla hetkellä saavuimme suureksi ihmeekseni kirkkoon, johon oli kokoontunut äänetön, harras ihmisjoukko.

Rouva laski sormen huulilleen, kehoittaakseen minua olemaan äänetönnä ja vei minut eteenpäin syrjäkäytävää myöten, kunnes löysimme tyhjän pienen penkin erään pylvään juurella. Hän antoi minulle merkin että seisoisin pylvään luona sillä aikaa kun hän polvistui.

Vapaana rouvan silmälläpidosta voin kiinnittää huomioni ympäristöön, jossa kaikki oli kuin unennäköä. Kirkon keskus oli vain heikosti valaistu ja polvistuvat mustat olennot tekivät sen yhä synkemmän näköiseksi. Joka hetki tuli kirkkoon lisää ihmisiä. Miehet seisoivat enimmäkseen patsaiden luona ja kirkon perällä, josta väliin kuului kumea jupina — ainoa ääni, mikä painavaa hiljaisuutta häiritsi. Synkkyyttä ja salaperäisyyttä enensi vielä punainen lamppu, joka paloi alttarin edessä.

Tuo hiljaisuus, ihmisjoukko ja tyhjä kaareva kirkon laki painoivat minua kuin raskas taakka ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä ikäänkuin jotakin tietämätöntä odottaessa. Mutta tuosta synkästä hiljaisuudesta kohosi nyt ilmoille surumielisen latinalaisen virren ensi sävelet: Miserere Domine!

Niillä oli kummallinen vaikutus noilla säveleillä, jotka paisuivat ja hiljenivät tyhjissä, hiljaisissa holveissa polvistuvan joukon pään päällä; noilla säveleillä, jotka soivat milloin kirkkaina ja heleänä, milloin hiljenivät hiljaiseksi huokaukseksi kynttilöiden sammuessa ja pimeyden ja hiljaisuuden ja tyhjyyden vallitessa. Kun surumieliset, rukoilevat, melkeinpä epätoivoiset sävelet värähtelivät holveissa ja tunkivat kuuntelijain sykkiviin sydämiin, niin tuntui ikäänkuin näkymätön käsi olisi puristanut kurkkua, silmät kostuivat ja miehet painoivat päänsä alas. Miserere mei, Deus! Miserere Domine!

Vihdoin vaikeni laulu, viimeiset sävelet hiljenivät, ja sitä seuraavassa pimeydessä ja kuolonhiljaisuudessa sytytettiin äkkiä kyntteli, joka valaisi kalpeat, terävät kasvot palavine silmineen, jotka tuijottivat ei seurakuntaan vain ylös tyhjään avaruuteen ylhäällä, mistä holvikaareihin leikatut päät hämärästi häämöittivät. Ja nyt alkoi pappi saarnata.

Aluksi puhui hän matalalla äänellä ja ilman liikutusta. Hän puhui siitä, miten Jumala johdattaa luotuja olentoja, hän puhui menneisyyden suuruudesta ja nykyisyyden pienekkyydestä, hän puhui ijankaikkisesta Jumalasta, jonka suhteen aika, paikka ja ihmiset ovat mitättömät, hän puhui siitä tosiasiasta että ijankaikkisen, kaikkivaltiaan, kaikissa läsnäolevan Jumalan tahto aina ja kaikissa tapahtuu. Sitten kääntyi hän puhumaan kirkosta, joka oli Jumalan edustaja maan päällä, ja siitä työstä, jota se entisaikoina oli toimittanut kääntäen ja suojellen heikkoja ja tukien väkeviä, se oli kastanut, vihkinyt ja haudannut. Se oli Herran palvelija, Herran edustaja. Ja hänelle tulee kunnia siitä, jatkoi pappi kohottaen kätensä ja puhuen äänellä, joka kaikui kirkon korkeissa holveissa, että olemme eläimiä korkeammalla, siitä että me, tietäen Herran olevan esiripun takana, emme pelkää maallisia asioita, emmekä pidä kuolemaa pahimpana mahdollisuutena, niinkuin uskomattomat, vaan että meillä paitsi maailmaa ja sen ulkopuolella on jotakin, johon voimme luottaa, niin että rauhallisesti voimme kohdata pahintakin, mitä maailma voi tehdä meille. Me uskomme, ja siitä syystä olemme me vahvat. Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä me olemme maailmaa väkevämmät. Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä olemme Jumalasta eikä maailmasta. Me olemme maailmaa korkeammalla, ja Jumalan avulla ja voimalla me voitamme maailman.

Hän vaikeni ja jatkoi sitten matalammalla äänellä: "Ja kumminkin — miten pakanat raivoovat ja kansa uskoo valhetta. Ne polkevat Jumalaa. Ne sanovat, että tämä on olemassa koska minä näen sen, että tuo on olemassa koska minä kuulen sen, ja että vielä joku kolmas on olemassa koska minä voin sitä kädellä liikuttaa. Ja siinä se on kaikki. Mutta että joku ihminen tahtoo antaa henkensä veljensä edestä — vaikuttakoon sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Ja että ihminen pannee henkensä alttiiksi jonkun aatteen puolesta — vaikuttakoon sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Että hän tahtoo kuolla uskonsa puolesta? Että hän tahtoo kuolla kunnian puolesta? Sanalla sanoen että hän tahtoo uhrata henkensä kun hän saisi elää? Sitä en usko. Sen vaikuttaa Jumala — ja yksin Jumala!

"Ja ne polkevat häntä! Kaduilla, senaatissa ja muissa ylhäisissä paikoissa! Ja Hän sanoo: 'Kuka seisoo Minun puolellani?' Lapseni, me olemme kauan saaneet elää turvassa ja rauhassa, pitkiin aikoihin ei meitä ole koeteltu muutoin kuin elämän tavallisilla vastoinkäymisillä, olemme tottumattomat taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta näinä maailman viimeisinä vuosina on Kaikkivaltias nähnyt hyväksi koetella meitä; ja kuka seisoo hänen puolellaan? Kuka on valmis asettamaan näkymättömän näkyväisen edelle, kunnian hengen edelle, Jumalan maailman edelle, jalouden halpamielisyyden edelle, kirkon valtion edelle? Kuka seisoo hänen puolellaan? Hänet on syrjäytetty tänne maailmansa pienimpään soppeen, häntä tallataan jaloilla, hän vuotaa verta ja kumminkin hän vallitsee taivasta ja maata, aikaa ja ijankaikkisuutta ja avaruuden lukemattomia maailmoita — ja kumminkin Hän tulee! Hän tulee! Hän tulee, Jumala kaikkivaltias, joka oli, joka on ja joka on oleva kaikessa ijankaikkisuudessa. Ja kuka seisoo hänen puolellaan?"

Kun hän sai viimeisen sanan sanotuksi ja tuli hänen päänsä päällä samassa sammui, niin että pimeys laskeutui äänettömään hiljaisuuteen, niin näytti sanomaton liikutus väräjävän hartaissa kuulijoissa. Miehet liikahtivat levottomasti, uhkaavasti, se liike oli kuin etäinen ukkosen jylinä; naiset nyyhkyttivät ja siellä täällä kuului huutoja ja rukouksia. Nyt astui alttarille pappi, joka liikutuksesta väräjävällä äänellä luki siunauksen seurakunnan yli. Juuri kun havahdin siitä lumouksesta, joka oli vallannut minut, liikutti rouva käsivarttani ja antoi minulle merkin että seuraisin häntä. Sitten lähti hän äkkiä pois käytävää alaspäin. Saarnaajan sanat kaikuivat vielä korvissani ja sydän värähteli vielä liikutuksesta tullessamme ulos loistavan tähtitaivaan alle, jossa yön vilpoinen tuuli kasvojamme viilisti. Parin minuutin päästä pääsimme jo perille ja kohta seisoimme taas siinä valoisassa salongissa, jossa rouva Catinot ensin vastaanotti minut.

Ennenkuin aavistinkaan mitä hän aikoi tehdä, kääntyi hän äkkiä minuun, laski molemmat kätensä käsivarrelleni ja huudahti itkien ja äänellä, joka tunki sielun syvyyteen — Kuka seisoo Minun puolellani? Kuka seisoo Minun puolellani? Oi, varmaan te seisotte! Te, jonka esi-isät taistelivat Jumalan ja kuninkaan puolesta. Te, joka olette syntynyt johtamaan, teidänhän täytyy olla valkeuden puolella. Te, joka olette jalosta suvusta, ette koskaan voi tahtoa jättää maan hallitusta kansan käsiin. Oi, — hän keskeytyi ennenkuin ennätin vastata ja kääntyen pois minusta pani hän kädet kasvoilleen ja huudahti: — Oi Jumala, lahjoita minulle tämä mies palvelukseesi!

Sydämessäni taistelivat riitaiset tunteet; liikutettuna hänen kyyneleiltään, ja kenties sisällisen taistelunkin takia en saanut sanaa suustani.

Sain vihdoin epävakaisella äänellä sanotuksi: — Kunpa vaan olisin tiennyt että te tätä tarkoititte! Te olette osoittanut minulle niin paljon ystävällisyyttä ja minä — minä en voi sitä millään palkita.

— Elkää sanoko niin! virkkoi hän kääntyen minuun rukoilevalla liikkeellä. — Elkää sanoko niin! Ja hän pani kätensä ristiin käsivarteni ympäri ja hymyili kyynelten takaa. — Antakaa anteeksi minulle, sanoi hän nöyrästi, — antakaa anteeksi minulle. Minä en menetellyt oikealla tavalla. Tunteeni ovat liian kiihkeät. Kysyin liian pikaisesti. Mutta tahdottehan te? Eikö totta, herra kreivi, te tahdotte? Te tahdotte olla itsenne arvoinen?

— Minulla on heidän valtakirjansa, änkytin minä.

— Lähettäkää se takaisin!

— Mutta siten en kuitenkaan pääse vapaaksi.

— Kuka on Minun puolellani? kuiskasi hän lempeästi. Kuka on minun puolellani?

Hengitin syvään. Huoneessa oli niin hiljaista, että voi kuulla hiiloksen liedellä karisevan ja kellon naksutuksen.

— Jumalan puolesta! Jumalan puolesta! Jumalan ja kuninkaan puolesta! ja hän katsoi minuun säteilevin silmin.

Olisin halusta kiroillut tuskani lievitykseksi. — Mitä varten? kysäsin melkein tylysti. — Jos nyt myöntyisin, mitä apua siitä sitten olisi? Mitähän minä voisin tehdä auttaakseni teitä? Mitähän minä voisin tehdä, joka mistään arvosta olisi?

— Kaikkea! Kaikkea! Olisittehan yksi liittolainen lisää! Yksi, joka olisi kääntynyt oikeuden puolelle. Kuunnelkaa minua, herra. Te tiedätte mitä on tulossa ja kuinka me olemme —

Tässä pysähtyi hän äkkiä ja kuunteli, kuunteli kasvoillaan aivan toinen ilme. Ovi ei ollut lukossa, ja alhaalta etehisestä kuului miehen ääni. Seuraavalla hetkellä kuului portaissa kiireitä askeleita. Mies tuli ylös.

Rouva tuijotti silmät seljällään minuun ja kuunteli, sitten seisoi hän hetkisen neuvotonna. Mutta viime hetkellä ja osottaen minua olemaan hiljaa kiiruhti hän ovelle, meni ulos ja pani oven kiinni mutta ei lukinnut sitä.

Älysin että mies jo oli oven takana, sillä hän huudahti hämmästyksestä rouvan äkillisestä tulosta ja sanoi sitten jotakin, jota minä en kuullut. En myöskään kuullut rouvan vastausta, mutta seuraavan keskustelun kuulin aivan selvästi.

— Te ette tahdo avata ovea?

— En siihen huoneesen, vastasi rouva rohkeasti. Te saatte puhutella minua toisessa huoneessa, ystäväni.

Nyt seurasi hetkellinen hiljaisuus. Kuulin melkein heidän hengityksensäkin ja kuvittelin miten ne uhkaavasti katsoivat toisiinsa. Minua poltteli.

— Mutta onhan tämä kärsimätöntä! Pitääkö teidän ottaa vastaan jokaista kaupunkiin tulevaa muukalaista? Pitääkö teidän olla lukon takana heidän kanssaan, puhella heidän kanssaan, sillä välin kuin minä seison täällä ulkona ja harmittelen kuolijaaksi. Minä tahdon tulla sisään.

— Sitä ette saa! kiisteli rouva, mutta minusta tuntui ikäänkuin suuttumus olisi ollut teeskenneltyä ja niinkuin nauru olisi pyrkinyt voittamaan.

— Siinä on jo kyllä että loukkaatte minua, sanoi hän ylpeästi, mutta jos uskallatte koskea minuun tahi loukata häntä —

— Häntä! huudahti hän raivoisasti. — Häntä, kas sitä muka! Rouva, minä sanon sen nyt kerran, että olen jo kyllältäni kärsinyt. Tänlaista olen saanut kärsiä useammin kuin kerran, mutta —

Mutta nyt en enää epäillyt, ja ennenkuin hän ennätti puhua loppuun, juoksin minä ovelle, viskasin sen auki ja katsoin vierasta silmästä silmään. Rouva peräytyi kiljahtaen, hänen äänessään oli sekä nuhdetta että iloa; mutta me vain seisoimme ja tuijotimme toisiimme.

Mies oli Louis de St. Alais.

Yhdeksästoista luku.

Tiedustelu.

En ollut Louis'ta tavannut kaksintaistelun perästä Cahors'issa, kun kirkon portilla erotessamme kieltäydyin antamasta hänelle kättä. Silloin olin häneen hyvin vihastunut. Mutta suuttumustani oli aika, vanhat muistot ja uudet tapahtumat lauhduttaneet, ja kun nyt näin odottamatta taas tapasin hänet, kun muukalaisessa tunsin lapsuuteni ystävän, ilostuin niin, ettei mikään ollut mielestäni sen loitompana kuin vanhan vihan elvyttäminen. Ojensin hänelle käteni, kumarsin ja virkoin leikillisesti:

— Kas sitä tuntematonta! Minähän tulin tänne teitä etsimään, ja nyt tapaankin teidät.

Hetken aikaa hän vielä hämmästyneenä tuijotti minuun; sitten tarttui hän käteeni, jota hän puristi ja katsoi minuun entinen ystävällinen ilme silmissään.

— Adrien! Adrien! huudahti hän liikutettuna. — Oletko se todellakin sinä?

— Juuri minä se olen, ystäväni?

— Ja täällä?

— Täällä.

Mutta ihmeekseni hän nyt laski käteni irti ja hänen käytöksensä ja kasvojenkin ilme muuttui — aivan kuin talon ulkonäkö muuttuu kun ikkunaluukut suljetaan.

— Se pahoittaa minua, sanoi hän hitaasti ja lisäsi sitten vihan välke silmissään:

— Mutta hyvä Jumala, miksi olette tullut tänne?

— Miksikö olen tänne tullut?

— Niin, miksi? kertoi hän katkerasti. — Miksi? Miksi olette tullut — meitä häiritsemään? Te ette tiedä miten paljon pahaa te matkaan saatatte! Te ette tiedä sitä.

— Tiedän ainakin minkälaista onnea etsin, vastasin ihmeissäni tuosta äkillisestä ja selittämättömästä muutoksesta. — Minä en ole salannut sitä, enkä sitä nytkään salaa. Teidän perheenne on mitä kehnoimmin kohdellut minua. Käytöksenne pakoittaa minun sanomaan sen. Mutta kun huomenna tapaan rouva markiisittaren, niin sanon hänelle, ettei sekään voi mieltäni muuttaa. Että —

— Te ette saa tavata häntä!

— Minun täytyy!

— Te ette saa, vastasi hän jyrkästi.

Nyt rupesi rouva Catinot välittämään.

— Lopettakaa jo! huudahti hän äänellä, jossa hänen pahoittunut mielensä selvään ilmeni. — Minä luulin teitä ystävyksiksi. Ja nyt — nyt kun sattuma saattoi teidät yhteen, niin —

— Suokoon Jumala, ettei se koskaan olisi tapahtunut! virkahti Louis, ja hänen kätensä vaipuivat epätoivoisesti alas. Sitten asteli hän edes takaisin lattialla.

Rouva katseli häntä kummeksuen. — Minä en luule teidän ennen tällä tavalla kohdelleen minua, sanoi hän katkerasti moittien. — Ja jos se tulee siitä että — tarkoitan, jatkoi hän rauhallisesti vaikka säkenöivin silmin, — että löysitte herra kreivin talossani, niin te sillä loukkaatte sekä minua että ystäväänne.

— Enhän toki, Jumal'auta! huudahti Louis.

Mutta nyt rouva todella suuttui. — Eikä sillä hyvä vielä, sanoi hän ylpeästi ja vakavasti. — Viikkokauden on tämä talo vielä minun, Louis, siitä lähtien on se teidän. Ja silloin kenties, lisäsi hän väräjävällä äänellä, — ajattelen tätä iltaa ja ihmettelen etten varoituksesta välittänyt. Kenties ystävälliset sanat sen perästä ovat yhtä harvinaiset kuin kovat sanat ovat tähän asti olleet.

Nuo sanat ja surullisesti väräjävä ääni voitti hänet. Hän polvistui rouva Catinot'n eteen ja tarttui hänen käsiinsä.

— Catherine! Antakaa minulle anteeksi! huudahti hän intohimoisesti, suudellen hänen käsiään ja läsnäolostani ensinkään välittämättä. — Antakaa minulle anteeksi! Minä olen niin onneton, ja te olette ainoa lohdutukseni, ainoa palkintoni. Sitten kuin sain nähdä hänet tuolla, en tiedä mitä teenkään. Antakaa minulle anteeksi!

— Minä annan teille anteeksi! vastasi rouva salaa pyyhkäisten pois kyyneleen, mutta samalla punastuen onnesta. — Mutta rakkaani, minä en ymmärrä teitä. Tuonoin puhuitte niin ystävällisesti kreivi de Saux'sta ja — suokaa anteeksi — sisarestanne ja myöskin muista asioista. Ja nyt, kun kreivi on täällä, niin olette onneton.

— Niin, minä olen onneton! huudahti Louis, katsahtaen surullisesti ja epätoivoisesti minuun.

— Olkoonpa siis niin, vastasin ylpeästi olkapäitäni kohauttaen. — Matta jos olenkin ystävän kadottanut, niin siitä ei seuraa että minun täytyisi kihlattunikin kadottaa. Olen tullut Nîmes'iin voittaakseni neiti de St. Alais'n, enkä aio lähteä täältä ennenkuin olen onnistunut.

— Mutta onhan se mielettömyyttä, sanoi hän huo'aten.

— Minkätähden?

— Sentähden että se on mahdotonta! Sentähden että te ette löydä rouva de St. Alais'ta Nîmes'issä.

— Mutta hän on kumminkin Nîmes'issä.

— Te ette koskaan voi löytää häntä.

— Mutta onhan se lapsellista. Luuletteko, etten ensimäisessä paremmassa hotellissa voi saada tietää missä hän asuu?

— Ei ensimmäisessä eikä viimeisessäkään.

— Hän siis ei ole nimeään ilmoittanut?

— Enhän sitä ole sanonut.

Ja taas katsoimme toisiamme silmästä silmään. Rouva Catinot vetäytyi syrjään. Huomasin selvästi että viimeisien kuukausien tapahtumat, jotka niin suuressa määrässä olivat muuttaneet ja paaduttaneet rouva de St. Alais'ta, olivat myöskin vaikuttaneet Louis'hin. Kun nyt seisoin siinä hänen edessään olisin voinut luulla, että se oli vanhempi veljeksistä markiisi, joka siinä niin ankarasti vastusteli minua — ellei tuon näennäisen kovuuden takana olisi siintänyt entinen onneton ja epäröivä Louis.

Koetin toista tietä ja sanoin rauhallisesti, koettaen hillitä suuttumustani. — En voi ensinkään uskoa teidän totta puhuvan, herra kreivi, kumpainenkin olemme vain kiivastelleet. Ennen aikaanhan me molemmat olimme hyvässä sovinnossa, ja silloin olisitte mielellänne ottanut minut langoksenne. Pitääkö nyt näiden kurjain erimielisyyksien —

— Erimielisyyksien! huudahti hän tuimasti. — Äitini talo Cahors'issa on puhtaaksi ryöstetty, ja veljeni linna St. Alais'issa on poroläjänä. Ja te puhutte erimielisyydestä!

— Nimittäkää sitä sitten miksi hyvänsä.

— Suokaa anteeksi, katkasi rouva Catinot äkkiä puheeni, — mutta tiedättehän, herra de St. Alais, kuinka hyvin me tarvitsemme puoluelaisia. Herra kreivi on ylimys, ja hän on sekä tuntehikas että uskonnollinen. Tarvitaan vain vähän — sangen vähän, sanoi hän hymyillen minulle, — voittaaksemme häntä. Jos nyt rouva de St. Alais suostuisi antamaan hänelle sisarenne, niin saisimme hänet puolellemme — kuinkahan se olisi?

— Hän ei koskaan voi saada häntä, vastasi hän jurosti, ja minuun katsomatta.

— Mutta sanoittehan te joku viikko sitten — sanoi rouva Catinot kummeksien.

— Niin, mutta viikko sitten ei ole nyt. Muutoin ei minulla ole mitään muuta sanottavaa, kuin että minua pahoittaa se, että näen teidät täällä, herra kreivi, ja että pyydän teitä mitä pikemmin palaamaan kotianne. Te ette voi millään tavoin hyödyttää, mutta teille saattaa käydä pahoin ja te voitte saada pahaa aikaan. Eikä teillä ole mitään mahdollisuutta päästä pyrintöjenne perille.

— Sitä ei ole vielä todistettu, sanoin ykspäisesti ja vihaisena. — Ja ensi aluksi, koska te sanotte etten voi neitiä löytää, niin käytän sitä yksinkertaista keinoa, että odotan kunnes te lähdette täältä ja sitten seuraan teitä kotiin.

— Sitä te, herra, ette tee.

— Olkaa vakuutettu siitä, että minä teen niin! vastasin uhallisesti.

Mutta nyt rupesi rouva taas välittämään. — Ei herra kreivi, sanoi hän arvokkaasti, sitä te ette tee, olen varma siitä, että te ette tahtoisi tehdä sitä. Se kun olisi vierasvaraisuuteni väärinkäyttämistä.

— Kiellättekö te sen?

— Kiellän.

— Siinä tapauksessa en sitä tietysti voi tehdä, mutta —

— Ei mitään mutta! Sopikaa nyt jo. Mutta jos teidän välttämättä täytyy riidellä, niin elkää tehkö sitä täällä. Ja minä luulen — minä luulen, jatkoi hän katsoen rukoilevasti minuun, — että olisi parasta jos menisitte.

Katsahdin Louis'hin. Mutta hän kääntyi pois eikä ollut minua näkevinään. Silloin taivuin. Rouvaa oli mahdoton vastustaa, kun hän puhui tällä tavalla, ja yhtä mahdotonta oli jäädä taloon vasten hänen tahtoaan. Kumarsin sentähden äänetönnä ja niin huolettomasti kuin mahdollista. Mutta mielessäni olin sekä vihastunut että loukkaantunut ja menin ottamaan hattuani ja kaapuani, jotka olin laskenut tuolille.

— Olen pahoillani tästä sanoi rouva ystävällisesti ja ojensi minulle kätensä, jota minä suutelin.

— Huomenna kello kahdentoista aikana — täällä! kuiskasi hän.

Nuo sanat minä paremmin aavistin kuin kuulin, niin hiljaa ne kuiskattiin, mutta silmät puhuivat siihen sijaan ymmärrettävää kieltä. Hän kääntyi pois, ja vielä kerran silmäiltyäni Louis'ta, joka yhä seisoi selin minuun, läksin menemään portaita alas.

Palvelija seisoi etehisessä.

— Hevosenne löydätte Hôtel de Louvre'ssa, sanoi hän ovea avatessaan.

Annoin hänelle juomarahoja ja tultuani kadulle, kävelin umpimähkään eteenpäin ajatuksiin vaipuneena, kunnes menin pahki muutamaan mieheen, joka tuli vastaani. Se herätti minut tajuuni; silmäilin ympärilleni. Rouva Catinot'n luona olin tuskin kolmeakaan tuntia viipynyt, enkä juuri sen pitempään ollut koko kaupungissakaan ollut; mutta tällä lyhyellä ajalla oli niin paljon kerjennyt tapahtua että oudoksuin sitä, kun kadut tuntuivat niin vierailta ja sitä että kuljeskelin yksin ja tiestä epätietoisena. Vaikka kello jo oli kymmenen ja vain ani harvat lyhdyt himmeästi valaisivat kadun risteyksiä, oli kumminkin paljon väkeä liikkeellä kaduilla. Muutamat seisoivat puhellen ryhmissä, mutta useimmat kiiruhtivat eteenpäin samaan suuntaan, miehet olivat kääriytyneet kaapuihinsa ja naisilla oli hunnut ja huivit päässä.

Oivalsin nyt, että minun täytyi hakea yökortteeri ja että minun hetkeksi täytyi sysätä syrjään kaikkea nielevän ajatuksen Louis'in käytöksestä; kysyin sentähden eräältä mieheltä, joka ei näyttänyt seuraavan muita, tietä Hôtel de Louvre'en. Hän neuvoi sen minulle ja mainitsi myöskin minkätähden kansa oli liikkeessä.

— Juhlasaatto on ollut liikkeellä, sanoi hän äreästi. — Mutta sehän teidän olisi pitänyt tietää, lisäsi hän silmäillen hattuani. Ja sen sanottuaan pyörähti hän tiehensä menemään.

Nyt vasta muistin hatussani olevan punaisen kokardin ja kiiruhdin ottamaan sen pois, ennenkuin menin eteenpäin. Astuttuani kappaleen matkaa, kuulin takanani nopeita askelia ja muuan mies pisti sivumennessään käteeni paperin. Ennenkuin ennätin sanaakaan sanoa oli hän jo kadonnut, mutta tuo vähäpätöinen sivuseikka sekä vilkas liike kaduilla esti minua mietteisiin vaipumasta. Kun tulin ravintolaan ja sain kuulla että kaikki huoneet oli vieraita täynnä, niin se seikka ei minua ensinkään kummastuttanut.

— Hevoseni on täällä, sanoin, ajatellen että ravintoloitsija, kun näki minun jalkasin tulevan, kenties epäili että kukkaroni olisi tyhjä.

— On, herra, ja jos haluatte niin saatte maata ruokailuhuoneessa sanoi hän kohteliaasti. — Sen tarjoumuksen teen mielihyvällä ja epäilen teidän muuallakaan saavan sen parempaa yösijaa. Huoneet ovat jokapaikassa täynnä aivan kuin Beaucaire'ssa olisi markkinat. Kaupunki on täynnä muukalaisia. Niitä on melkein yhtä lukuisasti kuin noitakin, sanoi hän ylenkatseellisesti osoittaen paperia kädessäni.

Minä avasin sen ja näin nyt että se oli julistus, joka alkoi sanoilla: "Pyhyyden häväistys! Neitsy Maaria itkee!" Se pistettiin minulle käteen matkalla, sanoin.

— Niin, senpä kyllä uskon. Muutamana aamuna oli herätessämme tuonlaisia julistuksia joka talon seinällä. Eräänä toisena päivänä ne lentelivät ilmassa.

— Tiedättekö missä markiisi de St. Alais asuu? kysyin kun huomasin, että hän vasta oli aterioinut ja oli puheliaalla tuulella.

— En, herra. Minä en tunne häntä.

— Mutta hän on perheineen kaupungissa.

— Niin, ken ei täällä olisi? virkahti hän kohauttaen olkapäitään ja jatkoi sitten matalammalla äänellä:

— Kuuluuko hän noihin punaisiin, tahi — toisiinko?

— Punaisiin! vastasin empimättä.

— Vai niin! Pari ylimystä on kyllä kulkenut Nîmesin ja Montpellier'in väliä herra Froment'in asioissa. Huhutaan että jos pormestari olisi tahtonut täyttää velvollisuuttaan, niin hänen aikoja sitten olisi pitänyt vangita ne. Mutta hänkin kuuluu noihin punaisiin, samoin kuin useimmat raatimiehistäkin. Minä puolestani en kuulu mihinkään puolueesen. Kenties se herra, jota etsitte, on yksi niistä?

— Onhan se hyvin mahdollista. Herra Froment on siis täällä kaupungissa?

— Tunnetteko te häntä?

— Tunnen vähän, virkoin kuivasti.

— Hän sekä on että ei ole täällä, sanoi isäntä ravistaen päätään. — Sitä on mahdoton sanoa.

— Minkätähden? Eikö hän sitten asu täällä?

— Kyllä hän asuu Port d'Augusten luona, vanhalla vallilla kapusiinilaisluostarin läheisyydessä. Mutta, herra, sanoi hän salaperäisesti ja varovaisesti silmäillen ympärilleen huoneessa, — hän menee ulos sieltä, johon hän ei koskaan ole mennyt sisään! Hänellä on talo myöskin l'Amphitheâtre'ssa, ja siellä tapahtuu samoin. Eräät sanovat hänen oleskelevan kapusiinilaisluostarissakin, ja kun menette Cabaret Vierge'een ja tunnussanaksi mainitsette hänen nimensä, niin saatte maksutta aterioida.

Pään nyökkäyksillä ja silmää iskien kertoi isäntä tuon, mutta äkkiä näytti hän mielestään puhuneen liiaksi, ja kiiruhti jonkun tekosyyn nojalla pois huoneesta. Kun sitten tiedustelin parooni de Géol'ia ja Buton'ia, sain tietää heidän menneen Écu de France'een, kun eivät täällä saaneet kortteeria. Minulle oli mieleen että joksikin aikaa pääsin heidän seurastaan; käytin hyväkseni isännän tarjousta ja menin ruokailuhuoneesen, jossa koetin mukavuuttani hoitaa niin hyvin kuin pari puutuolia ja omat levottomat ajatukseni sen sallivat.

Louis'in käytös ja hänessä tapahtunut äkillinen ja outo muutos kiinnitti kokonaan huomioni, ja ajatukseni alinomaa sitä seikkaa pohtivat. Hän oli ihastunut nähdessään minut, kätensä oli hän laskenut käteeni, ja hänen silmissään olin huomannut entistä ystävyyttä; mutta aivan äkkiä oli hänen käytöksensä muuttunut katkeraksi ja tylyksi — rouva Catinotkin oli oudoksunut tuota hänen kylmää käytöstään, jossa ilmeni omantunnon tuskaa, melkeinpä kauhuakin. Olisikoon Denise kuollut? Olisikoon mahdollista että Denise — ei, järkeni kieltäytyi tuota ajatusta loppuun asti ajattelemasta. Mutta se ajoi minut kumminkin seisaalleni, ja minä astelin edes takaisin huoneessa kunnes aamu valkeni, kuunnellen yövahdin huutoja, kellojen soittoa ja kiiruhtavia askeleita, joita tuon tuostaankin kuului kadulta ja jotka ilmaisivat levottomuutta ja mielten kuohua. Mitäpä punainen, valkoinen tahi kolmivärinen kokardi mielestäni merkitsi Denise'n suhteen!

Vihdoin ravintolassakin liike ja elämä taas alkoi, mutta minun täytyi vielä odottaa kello kahteentoista ennenkuin saisin rouva Catinot'a tavata. Tällä odotusajalla astuskelin katuja ylös ja alas. Muulloin kai se mitä näin olisi pannut minut ihmettelemään, olisin kai muulloin ehdottomasti ihaillut les Arènes'in suuremmoisuutta, sen synkät holvit kohosivat korkeina ja kehänmuotoisesti siihen nojaavien likaisten kattojen yli, ja sen sisus näytti ikäänkuin olevan tukehtumaisillaan siellä olevain kurjain hökkelien paljoudesta — tuo sisus, jossa muinoin maan mahtavilla oli ollut sijansa ja jossa keisarilliset värit olivat voittorikkaina liehuneet. Kaiketi olisin oudoksunut noita taajoja ihmisjoukkojakin, jotka täyttivät kadut, keräytyivät kapakoiden eteen ja lueksentelivat seinillä olevia julistuksia. Mutta nyt en mitään muuta ajatellut kuin Louista, rakkauttani ja aikaa, joka tuntui kuluvan niin armottoman hitaasti. Kun kello aloitti kahtatoista lyödä, kolkutin rouva Catinot'in porttia ja ennenkuin se herkesi lyömästä, seisoin jo hänen edessään.

Mutta rohkeuteni katosi kun vain silmäilin hänen kasvojaan; kun katsoin häneen, niin kiitokset, joita yritin lausumaan, vaikenivat huulillani. Hänkin oli liikutettu. Hetkisen seisoimme molemmat äänetönnä.

— Minä näen että teillä on minulle huonoja uutisia, sanoin vihdoin, koettaen hymyillä ja niin levollisesti kuin taisin.

— Pelkäänpä että se on pahinta mitä olla osaa, sillä minulla ei ole minkäänlaista kerrottavaa, sanoi hän surullisesti lattiaan katsoen.

— Mutta minä olen kuullut sanottavan, että ne juuri ovat parhaita uutisia?

Huulensa vapisivat mutta hän ei vastannut.

— Mutta kai teillä on minulle muutakin sanottavaa, virkoin itsepäisesti, vaikka synkkä alakuloisuus pyrki minua valtaamaan. — Te voitte ainakin sanoa missä rouva de St. Alais'ta saan tavata?

— En, herra kreivi, minä en voi sitäkään sanoa, vastasi hän matalalla äänellä.

— Ettekö sitäkään, miksi Louis'in käytös minua kohtaan muuttui niin vihamieliseksi?

— En sitäkään. Ja ylimyksenä pyydän teitä jättämään kaikki kysymykset sikseen. Minä luulin voivani auttaa teitä ja siitä syystä kutsuin teidän luokseni tänään. Mutta minä voin vain saattaa teille surua.

— Sekö on kaikki?

— Se on kaikki, sanoi hän liikkeellä, joka sanoi enemmän kuin sanat.

Silmäilin ympärilleni hiljaisessa huoneessa ja menin jo puoli tiehen ovea kohti. Mutta käännyin taas takaisin. En voinut siihen vastaukseen tyytyä ja huudahdin kiivaasti:

— Minä en voi lähteä tällä tavoin! Mitä teille on ilmoitettu, joka näin suunne sulkee? Mitä ne aikovat tehdä hänen kanssaan? Te pelkäätte ilmoittaa sitä minulle! Puhukaa! Minä tiedän, että te ette ole kutsunut minua tänne sanoaksenne vaan, että ette mitään tiedä.

— Herra kreivi, sanoi hän katsahtaen moittivasti minuun. — Minä tarkoitan hyvää teille, — ja tämänkö nyt saan kiitokseksi?

Tuo oli jo liikaa. Sanan sanomatta käännyin ja menin tieheni.

Ulos tultuani, olin ikäänkuin lapsi pimeydessä; ainoa valoon ja vapauteen viepä tie oli minulta nyt suljettu. Tunsin haikeaa, hervaisevaa pettymystä, ja se voi milloin tahansa muuttua katkeraksi tuskaksi. Rouva Catinot oli muuttunut aivan samalla tavalla kuin Louis St. Alais. Mikähän siihen voi syynä olla? Mitähän hän oli saanut tietää? Mikähän salahanke tahi vaara se voikaan olla, joka heidät kaikki vieroitti minusta kuin konsanaan ruttotautisesta?

Ensi aluksi nuo ajatukset saattoivat minut epäilykseen. Mutta lämmin päiväpaiste, joka ennusti kesän tuloa, elvytti minussa vähitellen valoisampia ajatuksia. Kenties ei Nîmes'issä olisikaan niin erittäin vaikeaa saada selkoa jonkun henkilön asunnosta. Olinhan Louis'kin löytänyt niin pian. Elimmehän kahdeksannellatoista eikä kuudennellatoista vuosisadalla. Eihän entisaikain tavalla enää naisia sorrettu, eikä miehille tehty väkivaltaa niinkuin muinoin.

Näitä ajatellessani kuulin kolinaa takanani kadulta, kuului kuin satojen askelten kopinaa ja epäselvää äänten sorinaa. Käännyttyäni näin taajan ihmisjoukon tulevan minua kohti. Juhlasaaton edellä kuljetettiin sinisiä lippuja, joissa oli viiden haavan kuvat. Muutamat saatossa olijat lauloivat, toiset huusivat, mutta kaikilla oli aseita ja nuijia. Ne kulkivat ravakasti eteenpäin ja ne täyttivät kadun laidasta toiseen; välttääkseni joukkoa pistäysin muutaman kaaren alle, joka onneksi sattui olemaan läheisyydessä.

Saatto kulki ohitseni kauheasti meluten. En voinut nähdä paljon muuta kuin huitovia käsiä ja aseita sekä mustan tymperiä kasvoja; satuin kumminkin rivissä olevan aukon läpi näkemään kolme miestä, jotka kulkivat erikseen joukon keskellä, mutta jotka kumminkin näyttivät olevan sen johtajia ja toimeenpanijoita. Keskimäinen näistä kolmesta oli Froment. Toisella oli päällä kauhtana ja kolmannella oli päässä hattu, jonka lieri oli sotamiehen tapaan käännetty. Sen verran minä näin; mutta sen perästä vain rivi riviltä huutavia, kiljuvia miehiä. Niitä seurasi satanen kaupungin kerjäläisiä ja muita kurjia olentoja.

Kun heidän ohitse mentyä käännyin, huomasin erään miehen seisovan aivan vierelläni, ja kummallisen sattuman ohjauksesta se oli sama mies, joka edellisenä iltana neuvoi minulle tietä Hôtel de Louvre'en. Kysyin häneltä, oliko se hra Froment, jonka olin nähnyt saatossa.

— Oli, vastasi hän ivallisesti — ja hänen veljensä myöskin.

— Vai oli se hänen veljensä. Ja mitä ne aikovat toimittaa?

— Tänään rähistä jonkun protestanttisen kirkon edustalla ja huomenna särkeä ikkunoita, vastasi hän alakuloisesti. — Ja sitten niin pian kun ovat kylliksi rohkeat alkavat he ampua protestantteja ja kutsuvat tänne linnaväen Montpellier'istä. Sen perästä tulevat maanpakolaiset Turin'ista tänne ja silloin on kapina valmis. Elleivät Cevennien vuoristolaiset astu väliin, niin saattepa nähdä kummia tapahtuvan.

— Mutta salliiko pormestari ja kansalliskaarti senlaista?

— Edellinen kuuluu punaisiin, ja kaksi kolmatta osaa jälkimäisistäkin. Saattehan nähdä.

Ja nyökäyttäen päätään meni mies tiehensä, mutta minä katsoin vielä hetkisen saaton jälkeen. Äkkiä juolahti mieleeni, että missä Froment oli, siellä täytyi St. Alais'n olla, ja sitten kummailin etten ennen ollut tuota ajatellut. Kiiruhdin saaton jälkeen, joka juuri kääntyi muutamasta nurkasta, mutta vaikka se olikin näkyvistä kadonnut, voi helposti arvata sen matkan suuntaa, sillä kaikkialla missä se oli kulkenut, oli suljettuja ikkunaluukkuja ja peljästyneitä kasvoja. Kuulin miten saatto kerran seisattui kauheasti ulvoen ja huutaen, mutta ennenkuin ehdin sinne oli se taas lähtenyt liikkeelle, ja kun vihdoin sen saavutin — muutamassa kohti, jossa katu leveni aukeaksi paikaksi, ennenkuin se loppui vanhaan ahtaasen porttiholviin — oli joukon keskus jo hajonnut, ja rivitkin harvenemistaan harvenivat.

Siis en päässytkään tarkoitukseni perille, Froment kun pääsi pois näkyvistäni. Mutta en saanut siinä kauankaan harmitella, sillä seisoessani siinä katsellen ihmisiä, jotka lähtivät takaisin kaupungille sattui silmääni laiha, huonoon kaapuun puettu ja kallella päin kulkeva olento; hän aikoi nähtävästi kulkea kadun poikki, mutta pysähtyi silmänräpäykseksi päästäkseen kansanjoukon läpi. Tunsin hänet ensi silmänräpäyksellä, ja ilohuudolla tunkeusin joukon läpi hänen luokseen.

Se oli isä Benoit. Aluksi ei kumpikaan meistä saanut sanaa suustaan. Mutta katseltuamme toisiamme hetken aikaa ja lausuttuamme ilomme tästä kohtauksesta, huomasin hänenkin kasvoissaan saman levottoman ja murheellisen ilmeen kuin Louis de St. Alais'nkin.