SISÄLLYS: (continued 5)

— Oi, Jumalani! mutisi hän ja väänsi salaisesti käsiään.

Mutta kun olin väsynyt kaikkeen tuohon salaperäisyyteen, niin sanoin kiivaasti: — Teidän täytyy kaikessa tapauksessa sanoa minulle mitä se on, isä!

Muutamat ohikulkevat kuulivat sanani ja katsoivat meihin uteliaasti. Välttääkseen uteliaita silmäyksiä, veti isä Benoit minut porttikäytävään, mutta eräs mies seisoi yhä vielä tuijottamassa meihin.

— Tulkaa ylös minun luokseni, siellä meitä ei häiritä, sanoi isä Benoit astuen edelläni ylös vanhoja likaisia kiviportaita, joita useat käyttivät, mutta joita ei kukaan huolinut puhdistaa.

— Asutteko täällä?

— Asun, vastasi hän, mutta vaikeni samassa ja kääntyi hämillään minuun. — Mutta se on kurja pesä, herra kreivi, jatkoi hän aikoen jälleen astua alas; — kenties olisi parasta että me —

— Ei, ei! huudahdin kärsimättömästi, — jos asutte tässä, niin mennään vain huoneesenne. Minä en voi odottaa. Kun kerran nyt olen löytänyt teidät, niin en halua hetkeäkään hukata; tahdon tietää totuuden.

Hän vain yhä empi ja alkoi taas estellä. Mutta yksi ainoa asia pyöri vain mielessäni ja vihdoin hän taipui ja astui hitaasti portaita ylös. Hänellä oli korkealla räystään alla pienonen huone, jossa ei ollut muuta kuin yksi alunen, tuoli ja pöytä, jossa oli muutamia kirjoja ja Vapahtajan kuva. Valo virtasi huoneesen pimeästä nelisnurkkaisesta ikkunasta ja kun astuimme sisään lensi kyyhkynen ylös lattialta ja ulos ikkunasta.

Isä Benoit huudahti närkästyneenä ja selitti että hänellä oli tapana ruokkia kyyhkysiä. — Niistä on minulle seuraa, jota täällä muutoin aivan vähän olen löytänyt, selitti hän surumielin.

— Ja kumminkin olette tullut tänne vapaasta tahdostanne, sanoin jyrkästi. Mielessäni olin kovasti ahdistettu, ja se teki minut katkeraksi.

— Herätäkseni vain harhaluulosta, sanoi hän lempeästi. — Te tiedätte, herra kreivi, että minä vuosikaudet olen ikävöinyt vapautta ja uudistuksia. Olenpa vielä muitakin opettanut niitä ikävöimään. Ja nyt kun olemme saaneet vapautta, niin ihmiset ensimäiseksi käyttävät sitä aseeksi uskontoa vastaan. Tulin tänne, koska minulle sanottiin että kirkko täällä olisi voimakas ja että sen puolustajat kokoontuisivat tänne vastarintaa tehdäkseen. Tulin tänne saadakseni luottamusta toisten esimerkistä. Ja mitäpä löysinkään täällä? Luuloiteltuja ihmeitä ja kaikenmoista petosta — valhetta, viekkautta ja kavaluutta niin yhdessä kun toisessakin puolueessa ja väkivaltaa kaikkialla.

— Mutta, taivaan nimessä, miksi ette mennyt tiehenne täältä, takaisin kotianne? virkoin äreästi.

— Arvelin lähteä joku viikko sitten, mutta se ei saanut aikaan, ja —

— Jättäkää jo se asia, sanoin maltittomasti. — En minä siitä nyt välitä. Olen tavannut Louis de St. Alais'n, ja tiedän että jotakin on hullusti. Hän ei tahdo katsoa minua silmiin. Hän ei tahdo sanoa missä rouva de St. Alais asuu. Eikä hän tahdo olla missään tekemisissä minun kanssani, vaan kohtelee minua kuin rattotautista. Mitä se tietää? Te tiedätte sen, ja minunkin täytyy se tietää. Sanokaa se minulle nyt.

— Hyvä Jumala! huudahti hän katsoen minuun kyynelsilmin. — Aavistukseni ovat siis toteutuneet.

Aavistuksenne? Mitä sitten pelkäsitte?

Että sydämenne olisi osakkaana siinä, herra kreivi.

Missä? Missä? Puhukaa suunne puhtaaksi!

— Neiti de St. Alais'n — kihlauksessa.

Tuijotin häneen hetkisen kuin unessa. — Hänen kihlauksessaan? Kuiskasin hiljaa. — Ja kenelle hänet on kihlattu?

— Herra de Fromentille

Kahdeskymmenes luku.

Kaksi kosijaa.

— Froment'illeko? sanoin hitaasti. — Se ei ole totta! Mutta jo tuota lausuessani tiesin valhettelevani, ja käännyin ikkunaan päin ettei isä Benoit näkisi kasvojani. Froment! Nimikin jo selitti asian kun kerran siitä vihiä sain. Hän oli ollut sekä matkatoverina että liittolaisena, samalla suojeltu ja suojeleva; näin selvästi edessäni hänen kasvonsa senlaisina kuin olin nähnyt ne vaunujen ikkunassa Villeraugues'sa, ja ihmettelin etten jo ennen ollut salaisuutta arvannut. Olihan hän kunnianhimoinen porvari, ja kun hän niin useasti oli neidin seurassa, niin olihan se aivan luonnollista että hän ennen tahi myöhemmin nostaisi silmänsä häneen. Ja toisaalta sekin oli aivan luonnollista että rouva de St, Alais, niin katkeroittuneena ja köyhtyneenä kun hän nyt oli ja sitäpaitsi puoluetaistelun pyörteesen joutuneena, suostuisi antamaan tyttärensä hänelle rohkeuden ja uskollisuuden palkinnoksi. Froment oli rikas ja menestys aateloisi hänet, sitäpaitsi älysin että hän, joka oli väkevä muiden ollessa heikkoja, uskalias kun muut horjuivat, päämäärästään tietoinen ja väsymätön pyrinnöissään kun muilla ei ollut päämäärää eikä pyrinnöitä, suuresti vaikuttaisi naiseen. Se pani minun tuskasta ja kiukusta hampaitani kiristämään.

Tuota kaikkea ajatellessani katselin ulos likaiseen, ahtaasen pihamaahan, jonka toisessa päässä oli leveä, luostarimainen portti, jossa oli koristuksena puuhun leikattu neitsy Maarian kuva. Vaikka ajattelin aivan toisia asioita, niin huomasin kumminkin kaksi miestä, jotka tulivat pihaan ja menivät sisään tuosta portista. He eivät soittaneet eivätkä kolkuttaneet, mutta toinen heistä pyyhkäsi kepillään kahdesti kivitystä, ja portti aukeni kuin itsestään ja molemmat miehet menivät siitä sisään.

Tuon huomasin aivan tiedottomasti, mutta kenties se kuitenkin oli tuo suljettu ovi, joka herätti minut mietteistäni.

— Froment! Froment! huudahdin ääneen. Sitten käännyin isä Benoit'ilta kysymään:

— Missä hän on?

Mutta isä Benoit vain ravisti päätään.

— Teidän täytyy se tietää! huusin — minä kun näin sen hänen kasvoistaan. — Teidän täytyy se tietää!

— Niin, kyllä minä sen tiedänkin, sanoi hän tuikeasti katsoen minuun. — Mutta minä en voi sanoa sitä teille. Minä en voisi sitä, en henkeni edestä, herra kreivi. Se kun on salaripissä uskottu minulle.

Tuijotin jäykästi häneen, ja tuo vastaus lannisti rohkeuteni pahemmin kuin mikä muu hyvänsä. Minä näet tiesin että tuohon rautaiseen oveen, johon ei avainta ollut, saisin lyödä nyrkkini verisiksi ja purkaa vihaani aikojen loppuun saakka, mitään voittamatta.

— Mutta miksi — miksi sitten sanoitte minulle niin paljon? Olisitte ollut mitään virkkamatta.

— Minä kun tahdon että lähdette Nîmes'istä, sanoi isä Benoit lempeästi, katsoen rukoilevasti minuun ja laskien kätensä käsivarrelleni. — Neiti de St. Alais on kihlattu ja on siis ainaiseksi teiltä kadoksissa. Ja muutamien tuntien perästä kaupungissa kapina riehuu. Minä tunnen teidät, tunnen mielipiteenne ja tiedän että te ette kuulu kumpaiseenkaan puolueesen. Miksi siis tahdotte jäädä tänne, herra kreivi?

— Miksi? huudahdin niin kiivaasti, että hänen kätensä vaipui alas, aivan kuin olisin lyönyt häntä. — Siksi että aijon seurata neitiä kunnes hän on naimisissa, vaikka minun täytyisi mennä Turin'iin asti. Siksi että Froment menettelee typerästi sekoittamalla sotaa ja rakkautta, ja siksi että haluni nyt vetää minua hänelle vastakkaiseen puolueesen. Te kysytte miksi? Siksi että te tosin ette voi sanoa minulle missä neiti asuu, mutta niitä on toisia, jotka voivat ja ne minä aion käsiini etsiä!

Ja odottelematta hänen vastaustaan tahi kieltelemisiään — ja vaikka hän huusi jälkeeni ja koetti pidättää minua — otin hattuni ja juoksin portaita alas. Kadulle tultua kiiruhdin voimaini perästä siihen kaupunginosaan, josta juuri olin tullut. Kaduilla, joita myöten kuljin, tunkeili ihmisiä, mutta levottomuus ja odotus ei enää näyttänyt olevan niin kiihkeää. Kaupungin läpi kulkenut juhlasaatto näytti kaikkialle jälkiä jättäneen. Siellä täällä astuskeli sotamiehiä, kehoittaen kansaa pysymään rauhallisena, ja kaikkialla seisoskeli kaupunkilaisia, jotka ryhmissä innokkaasti ja kuiskaamalla puhelivat ja silmäilivät minua ohi kulkiessani. Joka kymmenes ihminen oli joko dominikaani- tahi kapusiini-munkki, ja vaikka kiihkeästi halusin saada parooni Géol'in ja Buton'in käsiini tiedustellakseni mitä he vihollisina tietäisivät Froment'in tuumista ja voimista, niin tajusin kumminkin että kaupunki oli kiihoitetussa tilassa, ja että, jos ennen levottomuuksien puhkeamista tahdoin saada jotakin aikaan, niin minun oli kiiruhtaminen.

Onneksi löysin herra de Géol'in ja Buton'in huoneissaan ravintolassa. Parooni, jolla lienee ollut omat ajatuksensa äkillisestä katoamisestani, ja jota en ollut nähnyt tulomme jälkeen, tervehti minua yrmeästi ja purevalla ivasanalla, mutta kysyttyäni muutamia asioita, jolloin hän tuli todellisen mielialani huomaamaan, muuttui hänen käytöksensä tykkänään.

— Te voitte kertoa hänelle kaikki, virkkoi hän nyökäyttäen päätään Buton'ille.

Silloin vasta huomasin miten kummankin mieli oli kuohuksissa, vaikka he pyrkivät sitä salaamaan.

— Mitä on tapahtunut? kysäsin.

— Froment'in puolue Avignon'issa nousi eilen kapinaan, vastasi Buton kiihkeästi. — Mutta kun se oli liian aikaista, kukistettiin se heti. Tieto siitä saapui juuri tänne ja kiirehtii kenties hänen toimiaan.

— Näin sotamiehiä kaduilla.

— Kalviinilaiset ovat anoneet suojelusta.

— Mutta nuo sotamiehet ja vahdit ovat vain puhdasta ilveilyä, sanoi parooni Géol katkerasti. — Guiennen rykmentin, joka on mielialaltaan isänmaallinen, ja joka auttaisi protestantteja, upseerit pidättävät kasarmeissa, sekä pormestari että kaupunginhallitus kuuluvat punaisiin, niin etteivät ne suinkaan nosta lippua eivätkä kutsu ulos sotaväkeä. Katolilaiset viinimyymälät ovat täynnä aseellisia miehiä; sanalla sanoen, hyvä ystävä, jos Froment kolme päivää jaksaa hallita kaupunkia, niin herra d'Artois, Montpellier'in maaherra, ehtii tänne linnaväkensä kanssa ja —

— Ja mitä?

— Ja metelistä syntyy kapina. Mutta suuhun pannessa moni pala putoaa, herra kreivi, ja Cevennienvuoristossa on muutakin kuin lampaita!

Tuskin sai hän tuon sanotuksi ennenkuin muuan mies ryntäsi huoneesen tehden kädellään oudon liikkeen. — Suokaa anteeksi, sanoi parooni kiireesti ja kiiruhti miehen perässä ulos huoneesta. Buton lähti myöskin, ja minä jäin yksin.

Luullen heidän tulevan takaisin, odotin heitä kärsimättömästi, mutta hetki toisensa perästä kului eikä heitä näkynyt. Vihdoin kyllästyin odottamiseen ja menin ihmetellen ulos ravintolan pihalle ja sieltä kadulle. Heitä vaan ei näkynyt missään. Mutta ravintolan portilla seisoi ryhmässä palvelijoita hiljaa kuunnellen. Kun menin heidän luokseen, katsahti heistä muuan varovasti ympärilleen ja laski sormen huulilleen kehoittaakseen minua äänettömyyteen.

Ennenkuin ehdin kysyä mitä se merkitsi, kuului etäältä kumea kanuunanlaukaus, ja sen perästä toinen ja kolmaskin. Sitten kuului kumea jyske, aivan kun jykeillä vaunuilla kivikatuja ajettaissa, sitten taas useita laukauksia, ne pamahtivat kovasti, lyhyeen ja varmasti. Meidän siinä kuulostellessa, laskevan auringon punertavan heijastuksen kadotessa huoneitten katoilta ja kadun jäädessä kolkoksi ja ikävännäköiseksi, alkoi kello kovasti soida, ja eräs mies kääntyi kadun kolkasta ja suuntasi askeleensa meitä kohti.

Mutta Hotel de l'Écun ravintoloitsija ei odottanut miestä. — Sisään kaikki! kiljasi hän joukolle. — Sulkekaa iso portti. Sinä, Pierre, suljet ikkunaluukut. Tekin, herra, sanoi hän minulle, — tekisitte viisaimmin jos tulisitte sisään. Kaupungissa on levotonta, eikä muukalaisten ole hyvä kuljeskella kaduilla.

Mutta ennenkuin hän sai viimeisen sanan suustaan olin minä jo kadun puolitiessä. Pakeneva mies tuli minulle vastaan, ja hän huusi minulle että roistoväki oli tulossa. Sitten tuli vastaani täyttä karkua hevonen ilman ratsastajaa, se säikähtyi minua ja oli vähällä livetä kumoon iljanteisella kadulla. Näihin kiinnitin huomiotani yhtä vähän kuin ravintoloitsijaankaan, juoksin vaan eteenpäin, kunnes parin sadan kyynärän päässä näin savu- ja pölypilven, jonka läpi häämöitti lauma sotamiehiä, jotka selin minuun, hitaasti väistyivät taajan ihmisjoukon edessä, joka tunki heidän päälleen. Mutta samalla kun minä heidät huomasin, niin ne näyttivät hajoovan ja katoovan ja kiljuen riemusta ryntäsi roistoväki eteenpäin.

Olin siksi tunnossani että huomasin tätä tietä olevan mahdoton päästä eteenpäin ja käännyin siitä syystä ahtaasen, pimeään solaan, jonka katonräystäät melkein kokonaan peittivät, niin että vaaleasta iltataivaasta vaan kapea raita näkyi. Siitä pääsin leveämmälle kadulle, jossa seisoi joukottain peljästyneen näköisiä naisia kuuntelemassa. Kiiruhdin heidän ohitsensa ja kun arvelin päässeeni siksi kauas etten enää kohtaisi rahvaanjoukkoa, käännyin menemään muutamaa solaa myöten, jonka arvelin vievän isä Benoit'n asunnolle päin. Onneksi joukko pysyttelihe vain suuremmilla kaduilla, solat olivat jotensakin tyhjät, ja niin pääsin vastuksitta pienelle aukealle kentälle Porte d'Auguste'n luona.

Luultavasti juuri täällä tahi ainakin tässä läheisyydessä oli alettu sotamiehiä ahdistaa, sillä kadun syrjässä makasi katkennut musketti, ja talojen yläkerroissa näkyi ihmisiä, jotka tarkoin huomasivat kaikkia liikkeitäni kulkiessani kentän poikki. Mutta kaduilla ei näkynyt ketään ja häiritsemättä pääsin isä Benoit'n ovelle ja astuin sisään.

Ulkona oli vielä päivä mutta sisällä jotensakin hämärä, enkä päässyt kahta askelta etemmä, ennenkuin jo kompastuin ja kaaduin tielläni olevaan esineesen. Loukkaannuin porraskäytävään, ja nousin kiroten seisaalleni, vaan kun portista tulevassa valossa huomasin mikä esine se oli, johon kompastuin, niin suuni sulkeutui ja töllötin siihen hengittämättä. Se oli näet kuollut ruumis.

Kuollut munkki oli puettu veljeskuntansa mustaan ja valkoiseen pukuun. Kului hetkinen ennenkuin toinnuin keksintöni vaikuttamasta kauhusta, mutta toinnuttuani oivalsin hyvin miten ruumis oli siihen joutunut. Epäilemättä oli munkki ammuttu kadulla jo melskeen alkaessa — kenties oli hän ensimmäiseksi karannut vahdin kimppuun — sitten oli ruumis laahattu tänne ja hänen puolueensa jatkoi kostoretkeään.

Kumarruin kunnioittaen korjaamaan kaapua, joka kaatuessani oli vetäytynyt pois ruumiin päältä; sen tehtyäni käännyin nousemaan ylös portaita; eihän nyt ollut aika heretä tunteelliseksi. Mutta kun pääsin isä Benoit'n huoneesen, oli se harmikseni tyhjä.

Viivähdin tuokioksi hämärään huoneesen, aprikoiden mitä oli tekeminen. Epätietoisuuden kiusoittamana menin ikkunan luo ja katsoin ulos. Pihamaan toisella puolen olevassa synkän näköisessä muurissa oli yksi ainoa ikkuna, joka oli yhtä korkealla kuin se, josta minä katsoin, mutta hiukan syrjemmässä. Ja siinä katsellessani näkyi tuosta ikkunasta äkkiä kirkas valo. Siellä sytytettiin näet lamppu ja sen valossa näin selvästi naisen pään ja hartiat.

Se oli Denise! Huusin hänen nimeänsä.

Mutta samassa hän eteni ikkunasta, uudin laskeusi alas ja kaikki oli jälleen pimeän peitossa. Vielä voi eroittaa ikkunan kehykset — vaikka nekin kävivät yhä hämärämmiksi — ja synkän, syvällä olevan pihamaan, joka eroitti minut hänestä.

Hetken aikaa nojasin ikkunan pieleen; sydän sykki rajusti ja ajatus seurasi nopeasti toistaan. Hän oli siis talossa tuolla vastapäätä. Se tuntui ihmeelliseltä, selittämättömältä. Mutta sitten juolahti mieleeni että talo oli aivan tuon vanhan portin korvassa, jonka kadulta käsin olin nähnyt ja olihan joku kertonut Froment'in asuvan Porte d'Auguste'n luona.

Se oli epäilemättä hänen talonsa, ja Denise oli täydellisesti hänen vallassaan. Kumarruin ulos ikkunasta viilistääkseni polttavia kasvojani ja myöskin paremmin nähdäkseni. Tutkin tarkoin vastapäätä olevan päädyn pienimmätkin erityiskohdat räystäältä porttikäytävään asti, jonka päällä veistetty kuva oli, ja josta olin nähnyt nuo kaksi miestä menevän sisään.

Ulkona kaupungilla yhä vielä taisteltiin. Kuulin etäältä kanuunain kumajavia laukauksia ja kellojen soittoa, kuulinpa huutoja ja ulvontaakin, ilma kun oli niin kuulakan selkeä. Mutta kaiken aikaa katselin vain porttia tuolla alhaalla, ja äkkiä meni mieleeni jotakin. Tutkin uudelleen päätyä silmilläni vaikka olikin jo niin pimeä, että sitä tuskin voin eroittaakaan, ja painoin mieleeni missä se ikkuna oli, jossa olin Denise'n nähnyt. Läksin sitten huoneesta ja hapuilin alas portaista.

Minulla kun ei ollut kyntteliä, niin minun täytyi käsikopelolla mennä likaisia seiniä myöten, mutta nyt tiesin missä munkin ruumis makasi, ja astun sen yli kompastumatta. Kun onnellisesti pääsin ovelle, kurkistin ulos ja tähystelin varovaisesti joka suunnalle.

Silloin juuri kiiruhti kaksi miestä kentän poikki ja vähän matkan päässä Porte d'Auguste'sta ne katosivat erääseen porttikäytävään oikealla. Korkeimman edessäni olevan pimeän talon räystäillä huomasin punertavaa, liekkuvaa valoa. Kuulin ääniä, joiden luulin tulevan tornista Porte d'Auguste'n luota, ja luulinpa sen päällä näkeväni ihmisenkin, jonka muoto kuvastui taivasta vasten. Muutoin oli kaikki seutuvilla rauhallista, ja minä vetäydyin ovelta takaisin sisään.

En mielelläni muistele mitä sitten pimeässä porstuassa tein. Olkoon siinä kyllä kun kerron, että parin minuutin kuluttua tulin ulos puettuna munkiksi, kaapu ja vyö ylläni. Sitten kiiruhdin vuorostani portille oikealle ja tulin kohta mainitsemaani pihaan. Edessäni oli Neitsy Maarian kuvalla koristettu portti, ja musketin perällä, jonka sivumennessä sieppasin käteeni, löin kahdesti kivitykseen.

Ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Ovi aukeni heti, astuin sisään ja ovi sulkeutui äänettä jälkeeni.

Olin pitkässä, tyhjässä etehisessä tahi käytävässä, jonka seinät olivat valkoiseksi maalatut, siinä ei ollut minkäänlaisia huonekaluja, kenties oli se muinoin ollut luostarikäytävänä. Seinällä riippui lamppu ja vastapäätä minua istui haastellen kaksi henkilöä kivipenkillä, toisia asteli edestakaisin lattialla. Sisään tullessani vaikenivat kaikki ja katsoivat minuun jännitettyinä ja uteliaina.

— Veli, mistä tulette? kysyi eräs.

— Cabaret Vierge'sta, vastasin umpimähkään. Tulen valo häikäisi minua ja kohotin sentähden käteni silmäin suojaksi.

— Pyrittekö päällikön luo?

— Pyrin.

— Pitäkää sitten kiirettä; hän on tuolla katolla. Käykö kaikki hyvin? kysäsi hän hymyillen silmäillen rikottua asettani.

— Käy vallan. Painoin pääni alas, niin että päähine varjosi kasvot.

— Kuulen että ne alkavat sytytellä?

— Niin tekevät.

Mies otti käteensä pienen lampun, avasi holvin tukena olevassa pylväässä oven ja astui edelläni muuriin tehtyjä kiertoportaita myöten ylös. Kohta kuljimme avatun oven läpi, sen panin tarkoin mieleeni, arvioidakseni matkaa sen mukaan. Tuo ovi johti näet ensimmäiseen kerrokseen. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli toinen ovi — mutta se oli lukossa. Viidentoista askeleen päästä tulimme kolmanteen kerrokseen ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä, sillä tässä kerroksessa asui Denise. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni keksiäkseni tilaisuutta pakenemiseen. Mutta en huomannut pienintäkään lymypaikkaa, ympärilläni oli vain sileät, kiviset seinät, ja mies jatkoi matkaansa ylöspäin.

Vihdoin kumminkin pysähdyin. — Mitä siellä teette? huusi hän minulle.

— Olen kadottanut kirjeen, vastasin ja aloin hapuilla portailla.

— Oliko se päällikölle?

— Oli.

— Ottakaa tämä lamppu, sanoi hän kiihkeästi. — Ja joutukaa! Sillä jos kirje sisältää tärkeitä sanomia, niin tulee ne viivyttelemättä saattaa perille. Tuhat tulimaista, mitä teette siellä?

Olin pudottanut lampun, joka sammui, niin että oli pilkkoisen pimeä. Sillä välin kun oppaani toinnutteli hämmästyksestään, kuului korviini katolta miehen ääniä ja askelten kopinaa. Silloin kuului törkeä kirous ja seuralaiseni huusi äkäisesti: — Menkää alas, menkää alas ja laskekaa minut edelle! Mokoma sanansaattaja — odottakaa kunnes tuon kynttelin.

Hän tunkeutui ohitseni ja jätti minut juuri sille paikalle, jonka itsekin olisin valinnut, oven luo näet, jonka ohi juuri olimme kulkeneet. Ennenkuin oppaani ehti portaiden puolitiehenkään, olin jo löytänyt oven säpin. Ilokseni aukeni ovi, kun hiljaa painoin sitä. Menin siitä sisään ja suljin sen jälkeeni. Sitten käännyin oikeaan ja haparoin pimeässä pitkin muurin seinämää. Tiesin sen ulkomuuriksi ja perältä häämöitti ikkuna.

Nyt kun vaadittiin uskallusta, olin aivan rauhallinen. Kymmenen askeleen perästä tulin ikkunan luo; toiset kymmenen askelta astuttuani tulin taas ovelle. Sen täytyi viedä juuri siihen huoneesen, jota etsin, se kun oli viimeinen tällä puolen. Hetken kuulostelin tarkkaan, josko minua jo etsittäisiin, sitten hapuilin lukkoa, löysin sen ja koetin aukaista ovea. Taaskin oli onni myötäinen. Ovi aukesi, mutta ei sittenkään vielä tullut vastaani tulen valoa. Siihen seikkaan sain kuitenkin pian selityksen, kun äkkiä törmäsin muuatta ovea vastaan. Sen takaa kuului naisen parahdus ja joku kysyi terävästi:

— Ken siellä?

Minä en vastannut, hapuilin vaan lukkoa ja sen löydettyäni avasin kiireesti oven. Tulen valo häikäisi minua aluksi, mutta näin kumminkin kuin sumun läpi kaksi tyttöä, jotka peloissaan syleilivät toisiaan; lähin heistä oli Denise.

Ilonhuudahduksella juoksin hänen luokseen, mutta hän peräytyi kauhistuneena.

— Mitä tahdotte? änkytti hän. — Te erehdytte. Me —

Silloin muistin valepukuni ja kädessäni olevan musketin. Kiireesti vetäisin päähineen pois silmiltäni ja seuraavassa silmänräpäyksessä — se oli kaikista hämmästyttävistä kohtauksista riemuisin, sillä enhän ollut häntä nähnyt sittenkuin istuimme vastakkain vaunuissa, ja silloinhan olimme vain eräitä sanoja vaihtaneet — seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän sylissäni ja painoi itkien päänsä rintaani, huuleni koskettivat hänen tukkaansa.

— Ne sanoivat teitä kuolleeksi! puhkesi hän vihdoin sanomaan. — Ne sanoivat teitä kuolleeksi!

Silloin tajusin kaikki; suljin hänet yhä lujemmin syliini ja sanoin — niin Jumala ties mitä sanoinkaan. Ja hetken aikaa hän soi minun puhua, hetken aikaa oli kaikki unohduksissa — uhkaava vaara, pimeä tulevaisuus ja huoneessa oleva kamarineitokin. Olimme sitä ennenkin jo olleet kihlatut eikä se ollut mitään merkinnyt, mutta kun hänen huulensa kohtasivat huuliani ja kun hän lepäsi siinä sylissäni, silloin vasta tiesin että se oli ainaiseksi ja ettei muu kuin kuolema meitä erottaisi.

Mutta se ei ollut meistä niin kaukana, että sen kauan olisimme voineet unohtaa. Kohta hän irtautui syleilystäni, silmänsä loistivat ja hän alkoi tutkia:

— Kuinka tänne tulitte? Ja vielä tuossa valepuvussa?

— Teitä tapaamaan. Sen sanottuani yritin taas häntä syleilemään, mutta hän työnsi minut pois.

— Ei, ei! huudahti hän kauhistuen. — Ei nyt! Ne tappavat teidät jos teidät täältä löytävät. Menkää, minä rukoilen teitä menemään niinkauan kun aikaa on!

— Jättäisinkö teidät?

— Niin, jättäkää minut, sanoi hän epätoivoisella liikkeellä. — Minä pyydän teitä tekemään sen.

— Jättäisinkö teidät Froment'ille?

Hän säpsähti ja katsoi minuun, silmissään aivan toinen ilme. — Te siis tiedätte sen?

— Tiedän.

— No, tietäkää sitten sekin, sanoi hän katsoen minua tyynesti ja pelvotta silmiin, — että tapahtukoonpa mitä tahansa, niin en koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Nuo sanat kuultuani olisin mielelläni polvistunut suutelemaan hänen vaatteittensa lievettä, mutta hän väistyi ja pyysi minua kiivaasti ja intoisesti menemään tieheni. — Tässä talossa te ette ole turvassa, sanoi hän. — Se on teille sama kuin kuolema — kuolema. Äitini on säälimätön, veljeni on myöskin täällä, ja hän — talo on täynnä hänen liittolaisiaan. Viimein vaivoin pelastuitte hänen kynsistään, mutta jos hän teidät täältä löytää, niin hän tappaa teidät.

— Mutta jos minun niin täytyy häntä peljätä, miten paljon suurempi syy onkaan teillä sitä tehdä? sanoin vakaasti päättäen etten jättäisi häntä, sillä nyt kun puna hänen kasvoiltaan katosi, huomasin vasta miten kalvakka ja riutunut hän oli ja nuo pelvon piirtämät tummat juovat silmäin alla, joiden katse nyt oli varttuneen naisen eikä enää lapsellinen.

— Kuinka voittekaan pyytää minua jättämään teitä hänen mielivaltaansa?

Hän katsoi minuun kasvot kummallisen vakavina, enkä hänen vastaustaan koskaan unhoita.

— Herra kreivi, sanoi hän hitaasti, — pelkäsinkö St. Alais'n katolla, kun linna allamme paloi? Nythän minulla on enemmän suojeltavaa. Elkää peljätkö. Täälläkin on katto; usein siellä ylhäällä käyskentelenkin enkä koskaan ole puolisolleni antava häpeämisen syytä.

— Mutta olinhan minä siellä, sanoin äkkiä. Tiennee taivas miksi sen sanoin; kyllä se vain oli kummallinen vastaus, mutta Denise'ä se ei näyttänyt kummastuttavan.

— Niin, sanoi hän — hymyillen, puna palasi hänen kasvoilleen, katse muuttui jälleen helläksi, käytöksestään katosi tuo tyyni arvokkaisuus ja hän katsoi minuun miellyttävällä ujoudella. Hetkeksi suljin hänet taas syliini.

Mutta hetkeksi vain. Melkein harmistuneena hän riuhtasihe irti. — Menkää, menkää! Jos minua rakastatte, niin menkää.

— Minä menen; mutta luvatkaa että ikkunaanne ripustatte nenäliinan, jos tarvitseisitte apua.

— Ikkunaaniko?

— Niin, sillä minä voin sen nähdä isä Benoit'n huoneesta.

Hänen kasvonsa loistivat ilosta. — Minä lupaan sen, huudahti hän. — Jumalan kiitos että olette niin lähellä! On minulla Françoise myöskin; hän on minulle uskollinen, ja niin kauan kuin minä —

Hän keskeytyi äkkiä kalman kalpeana kuuntelemaan. Katsoimme liikahtamatta ja ääneti toisiimme. Olin viipynyt liian kauan! Askeleita kuului portaista ja ulkoa äänten sorinaa, kohta kuulimme miten joku ovikin paiskattiin kiinni. Luulenpa ettemme ensihädässä uskaltaneet huokuakaan. Kamarineito tuli ensin tuntoihinsa. Hän juoksi ovelle, jonka hän hiljaa sulki.

— Se on turhaa, sanoi Denise käheällä äänellä; hän nojasi pöytään, kasvonsa olivat lumivalkoset. — Ne hakevat äitini tänne, ja sitten he tappavat teidät.

— Eikö huoneessa ole muuta ovea? kysyin säikähtyneenä silmäillen seiniä, sillä nyt vasta oikein tajusin, minkälaiseen vaaraan olin antautunut.

Denise ravisti päätään.

— Mikä tuo sitten on? kysyin osoittaen huoneen toiseen päähän, jossa sänky seisoi seinässä olevassa syvennyksessä.

— Siellä on vaatekammio, sanoi kamarineito vapisevalla äänellä., — Niin, niin, onhan se mahdollista etteivät ne huoneesta etsi. Pian, pian, minä suljen oven.

Tänlaisessa tilaisuudessa menettelee vain vaistomaisesti. Kuulin että joku tarttui lukkoon ja malttamattomasti naputti ovea; niin kauan vielä epäröin. Mutta kun naputettiin uudestaan ja kun ääni, jonka hyvin tunsin, käskevästi huusi: — Françoise, avaa, avaa heti! silloin menin vaatekammioon. Tyttö, epätoivoisena asemastani ja kahden vaiheilla avaisiko tahi ei, seisoi silmänräpäyksen ajan epäröivänä keskellä huonetta. Mutta vihdoin täytyi hänen avata ovi ja minä suljin itse vaatehuoneen oven takanani.

Mutta samassa juolahtikin mieleeni että jos minut keksittäisiin, olisi läsnäoloni häpeäksi Denise'lle, että jos minut löydettäisiin täältä vaatekammiosta hänen vaatteittensa seasta, vahingoittaisin häntä sata kertaa enemmän, kuin jos seisoisin keskellä lattiaa, rehellisesti ja pelvotonna heillä vastassa. Tuota mahdollisuutta ajatellessa poltteli kasvojani, avasin jälleen oven ja astuin ulos — juuri aikanaan. Sillä kun huoneen ovi aukeni ja markiisi de St. Alais astui sisään, sattuivat hänen silmänsä aivan ensimäiseksi minuun.

Hänen perässään tuli muutamia miehiä, sekin jolta portaissa karkasin.

Markiisin vihasta säihkyvät silmät tapasivat katseeni. Toisiin ei huomioni joutanut kiintymään.

Kahdeskymmenes ensimmäinen luku.

Korkea asema velvoittaa.

Mutta hän ei kumminkaan puhetta aloittanut. Muuan miehistä hänen takanaan astui esiin huudahtaen: — Se on hän! Katsokaa, onhan hänellä vielä musketin peräkin kädessä.

— Käykää sitten häneen käsiksi ja viekää pois, sanoi markiisi de S:t Alais, ja kääntyen minuun lisäsi hän tylysti: — Ken lienettekin, herra, niin oletan olleenne tietoinen vaarasta, mihin antauduitte, ruvetessanne vakoojaksi. Miehet, viekää hänet pois!

Miehistä puuttui nyt kaksi käsivarsiini, ja minä olin niin hämmästynyt herra de S:t Alais'in äkillisestä ilmestymisestä ja hänen käsittämättömistä sanoistaan, etten muistanut vastustellakaan. Mutta tänlaisissa tapauksissa työskentelee ajatus nopeasti, ja seuraavalla hetkellä olin jo tajussani.

— Onhan tuo puhe vallan tyhjää, herra de S:t Alais. Te hyvin tiedätte etten ole mikään vakooja. Te tiedätte mistä syystä täällä olen. Ja mitä siihen tulee että —

— Minä en tiedä mitään, keskeytti hän minua.

— Mutta —

— Sanon vieläkin kerran, etten mitään tiedä! sanoi hän toistamiseen ivallisella liikkeellä. — Paitsi sitä, että löysimme teidät täältä munkiksi puettuna, vaikka se on päivän selvää, että te ette ole munkki. Yhtä hyvin olisitte voinut koettaa nousuveden aikana uida Rhône virran yli kuin tänä yönä tunkeutua tähän taloon — niinkuin sen vallan hyvin tiedättekin! Viekää hänet nyt pois. Hänen asiaansa käsitellään siellä alhaalla.

Tuo oli jo liikaa. Riuhtasin irti vangitsijoista ja ryntäsin markiisin eteen. — Te valehtelette! Te tiedätte kuka minä olen ja tiedätte myöskin miksi täällä olen.

— Minä en tunne teitä, kertoi hän taas jäätävällä kylmyydellä, — enkä myöskään tiedä miksi täällä olette. Se on totta, että kerran tunsin näköisenne miehen, mutta hän oli ylimys, ja hän olisi ennemmin kuollut kuin koettanut henkeään pelastaa valheella — keksityllä jutulla. Viekää pois hänet. Onhan hän peloittanut neidin melkein kuoliaaksi. Ovi oli luultavasti auki ja hän hiipi sisään luullen täällä olevansa turvassa.

Älysin hänen tarkoituksensa, ja että hän vihastuksissaan ennemmin uhraisi minut kuin sekoittaisi asiaan sisarensa nimeä. Näin myös että hän tunsi julmaa vahingoniloa siitä, että luuli saattaneensa minut pahaan pälkähäsen. Otsalleni kohosi kylmä hiki ja katseeni harhaili hurjasti pitkin huoneen seiniä koetellessani pulmasta suoriutua. Meteli kadulla soi vielä korvissani, ja minä tiesin että miehillä, jotka tämmöisessä taistelussa panivat kaikki alttiiksi, ei olisi sääliväisyyttä eivätkä he tuntisi omantunnon soimauksia. Näin senkin että etenkin markiisi kärsimistään tappioista ja nöyryytyksistä oli raivostunut ja että minä olin hänen tuumainsa tiellä. Vaara oli olemassa, se ei ollut pelkkää uhkaa vain ja siihen antautuminen tuntui mielettömältä.

Ja yhtäkaikki — yhtäkaikki minä epäröin. Annoinpa miesten viedä itseni jo puolitiehen ovelle, mutta silloin — ja ties sen mitä muuten olisin tehnytkään, tahi olisinko edes voinut mitään päättääkään — ratkesi asia aivan odottamattomalla tavalla. Siitä saakka kun veljensä tuli huoneesen, oli Denise puoleksi pyörtyneenä nojautunut seinään, mutta nyt hän kirkaisten riensi veljensä luo ja puuttui häntä käsivarteen.

— Ei, ei! huusi hän tukehtuneella äänellä. — Ei, te ette voi, te ette saa tehdä sitä! Säälikää toki! Minä —

— Neiti, keskeytti häntä veljensä, vihan välke silmissään. — Te olette säikähtynyt ettekä tiedä mitä sanotte. Tämä kohtaus on teitä liiaksi rasittanut. Ja kääntyen kamarineitiin sanoi hän tuikeasti: — Pitäkää huolta emännästänne. Mies on vakooja, joka ei ansaitse hänen sääliään.

Mutta Denise ei hellittänyt. — Hän ei ole vakooja! huusi hän sydäntä särkevällä äänellä. — Hän ei ole vakooja ja te tiedätte sen.

— Hiljaa, hiljaa, varoitti häntä veljensä, silmittömänä vihasta.

Mutta hän ei ottanut lukuun Denise'ssa tapahtunutta muutosta, jonka suhteen hänen oma muuttumisensa oli aivan vähäpätöinen.

— Minä en tahdo! huusi Denise. — Minä en tahdo! Ja ihmeekseni hän laski irti veljensä käsivarren, pudisti kasvoiltaan vaalean tukkansa, joka oli päässyt hajalleen hänen siinä pikaisesti liikkuessa ja asettui uhoittelevan näköisenä veljensä eteen. — Minä en tahdo! Hän ei ole vakooja, ja te tiedätte sen. Hän on kihlattuni, ja hän tuli minua tapaamaan. Tajuatteko nyt? Hän on kihlattuni ja tuli minua tapaamaan!

Syvä hiljaisuus seurasi noita sanoja, kaikkein silmät kiintyivät nuoreen tyttöseen.

— Oletteko mieletön? sähisi vihdoin markiisi.

— En olekaan mieletön, vastasi Denise silmät hehkuvina kalpeissa kasvoissa.

- Mutta ettekö häpeä, ettekö pelkää? jatkoi markiisi vihasta vapisevalla äänellä.

— En, sillä minä rakastan häntä, minä rakastan häntä!

On mahdoton kuvata mitä nuo sanat kuultuani tunsin kun itse olin siinä aivan voimatonna. Ensiksikin olin niin vihastunut, etten ollut selvillä tunteistani, ja toisekseen Denise tuskin sai viimeiset sanat lausutuksi ennenkuin markiisi jo laski kätensä hänen vyötäisilleen ja huolimatta vastarinnastaan vei hänet toiseen päähän huonetta.

Tuo teko antoi aihetta kohtaukseen, jota on mahdoton kertoa. Minä riensin Deniseä puolustamaan, mutta tuokiossa olivat miehetkin kimpussani ja veivät minut väkisin ovea kohti. Hirmustuneena käski de S:t Alais viemään minut pois, minä kirosin häntä, nimitin häntä katalaksi raukaksi ja koetin epäilyksen vimmassa kiskoutua irti. Hetkisen pidinkin puoltani vaikka heitä oli kolme yhtä vastaan; kamarineidin kirkuna vielä enensi melua. Lopulta kuitenkin ylivoima voitti, miehet veivät minut ulos ja sulkivat oven.

Olin aivan mieletönnä, hengästyksissä ja hurjistuneena. Mutta tuossa tuokiossa kun pääsimme ulos ja ovi lukittiin, rauhoituimme kaikki. Miehet hellittivät ja silmäilivät minua aivan rauhallisina, minäkin tuijotin heihin.

— Kas niin, herraseni, elkää nyt enää vaivatko meitä, sanoi muuan heistä kohteliaasti. — Olkaa rauhassa, niin pitelemme teitä hellävaroin, muutoin —

— Hän on katala koira! huusin nyyhkyttäen.

— Hiljaa, hiljaa!

Miehiä oli viisi, sillä kaksi oli jäänyt oven taakse. Käytävä oli pimeä, mutta eräällä miehellä oli lyhty, odotimme siinä äänettöminä hetkenaikaa. Sitten ovi avattiin raolleen ja se, joka näytti olevan johtaja meni sinne saamaan käskyjä; ne saatuaan palasi hän luoksemme.

— Eteenpäin! sanoi hän. — N:o 6:teen. Mene sinä Petitot avainta hakemaan.

Käskyn saanut kiiruhti tiehensä ja me muut menimme hitaammin perästä. Vartiat astuivat minusta molemmin puolin, ja jykeet askeleet kaikuivat kiviholveissa. Lyhdyn kellertävässä valossa näin oikealla valkoisen seinän, jossa oli pitkä rivi mataloita ovia, joiden luulin vievän koppeihin. Se ajatus rohkaisi minua; saisinhan näet siinä tapauksessa olla Denisen läheisyydessä. Mutta oven auettua näin vain kapeat portaat, joita myöten yksitellen astuimme alas, sitten tulimme samanlaiseen kapeaan käytävään kuin äskeinenkin. Päästyämme sen puolitiehen pysähdyimme muutaman avonaisen ikkunan ääreen, josta yöllinen tuuli niin vinhasti puhalti, että vartijan täytyi peittää lyhty nuttunsa liepeellä, ettei se sammuisi. Vaan ikkunasta ei yksin yöllinen tuuli tunkenut mutta myöskin hälinä levottomasta kaupungista, käheää kirkunaa ja riemuhuutoja, kellojen yksitoikkoinen, kimakka ääni, kuuluipa silloin tällöin pistoolin laukauskin — kaikki nuo äänet selvästi kertoivat mitä katuja ja taloja kietovassa pimeydessä tuolla alhaalla puuhattiin. Muutamassa paikassa näkyi punainen tulipatsas, se kohosi katoilta ja siitä sateli säkeneitä tuiskuamalla — se kai syntyi kaupungin keskellä palavasta suuresta tulesta, joka ikäänkuin taivaalle ilmoitteli niitä pimeyden töitä ja niitä kauhuja, joita sen alla harjoitettiin.

Miehet tunkeilivat ikkunaan nähdäkseen ulos ja kuulostivat jännityksellä pienintäkin ääntä; eikä se ihme ollutkaan, että he niin tekivät. Eikä sekään ollut ihme että se mies, jonka kaikesta tästä oli vastattava, ja joka oli kaikki alttiiksi pannut, että hän nyt tuolla ylhäällä katolla levottomana asteli edes takaisin. Sillä taistelu tuolla alhaalla edusti maailman suurta taistelua, sitä taistelua, joka ei konsaan lakkaa, taistelua uuden ja vanhan välillä; ja se taistelu taisteltiin niin, kun ei monien vuosisatojen kuluessa oltu Nîmes'issä taisteltu, rajusti, hillittömästä ja kaduilla, joiden ojissa veri virtana juoksi. Eikä kukaan voinut sanoa miten se päättyisi, mutta sen verran voi kumminkin arvata, että melkein puolet koko Ranskanmaasta saisi kohtalonsa täällä ratkaistuksi. Me ikkunassa seisojat katselimme luonnollisilla silmillämme ulos pimeyteen, mutta Turin'issa, rajan toisella puolen ja lähempänäkin Sommières'issa ja Montpellier'issa odotti tuhansittain jalosukuisia ranskalaisia myöskin taistelun päättymistä; kaikki heidän ajatuksensa ja tunteensa olivat Nîmes'issä, ja heidän sydämensä sykki aivan yhtä levottomasti kuin meidänkin.

Miesten puheesta ymmärsin että Froment oli anastanut les Arenes'in, jonka hän linnoitti; että näkemämme liekit nousivat protestanttisesta kirkosta; että patriootit, jotka arvaamattomalla hyökkäyksellä voitettiin, olivat tähän asti aivan vähän vastarintaa tehneet, ja että jos punaiset neljäkolmatta tuntia voisivat anastuksiaan puolustaa, niin Montpellier'istä tuleva sotaväki tekisi heidän voittonsa varmaksi, ja se samalla myöskin osoittaisi, että korkeammat puolueet hyväksyivät liikkeen.

— Mutta se riippui hiuskarvasta, sanoi muuan miehistä. — Ellemme tänä iltana olisi panneet veistä heidän kurkulleen, niin he huomenna olisivat sen tehneet.

— Ja nytkin vielä ei puoletkaan komppaniioista ole marssinut ulos, sanoi lyhdyn kantaja.

— Niin, mutta kyläläiset tulevat aamusella tänne, huusi eräs kolmas kiihkeästi. — Silloin soivat kaikki kellot täältä Rhône'en saakka.

— Mutta jos Cevennien asukkaat ehtivät ennen heitä? Kuinka silloin käy?

Tähän kysymykseen ei vastattu ja kaikki tirkistelivät ulos ikkunasta, kunnes lähestyviä askeleita kuului, jolloin miehet peräytyivät. — Nyt tuo Petitot avaimen, sanoi johtaja. — Eteenpäin, herra!

Mutta tulija ei ollutkaan Petitot, vaan erinomaisen kookas mies, jolla oli väljä kauhtana yllään ja hattu silmille painettuna. Hän astui kiireesti käytävässä ja pari, kolme henkeä seurasi häntä. Tultuaan lähelle, huusi hän meille:

— Onko Buzeaud siellä?

Mies, joka äsken oli puhunut, astui esiin ja sanoi kunnioittavasti: — On, Herra.

— Ottakaa puoli tusinaa vankimpia miehiänne sieltä alhaalta, virkkoi tulija, joka oli Froment itse; — hankkikaa toisen verran lisää Cabaret Vierge'sta ja menkää sulkemaan katu, joka vie parakeista asehuoneelle. Apumiehiä on kyllä. Miehittäkää myös muutamia taloja, että voimme pitää kadun vallassamme. Ja — mutta mitä tämä on? kysäsi hän äkkiä, kun katseensa sattui minuun. — Kuinka tämä herra on tänne tullut? Ja tämmöisessä puvussa?

— Markiisi vangitsi hänet tuolla ylhäällä, vastasi Buzeaud.

— Markiisiko?

— Niin, ja käski toistaiseksi sulkea hänet n:o 6:teen.

— Vai niin!

— Vakoojana!

Froment'in huulilta kuului hiljainen vihellys, ja hetken aikaa me kaksi katsoimme jäykästi toisiimme. Lyhdyn liekkuva valo ja kenties myöskin hänen kuohuksissa oleva mielensä tekivät rypyt hänen karkeissa kasvoissaan syvemmiksi ja varjot silmäin ja suun ympärillä synkemmiksi. Mutta äkkiä hän hengitti syvään ja hymyili aivan kuin olisi tämä kummallinen kohtaus häntä huvittanut.

— Me tapaamme siis taas, herra kreivi, sanoi hän. — Nyt muistankin, että minulla on jotakin, joka on teidän omaanne. Olette kai tullut sitä noutamaan?

— Niin olenkin, vastasin uhallisesti ja katsoin häntä rauhallisesti silmiin, ja minä näin että hän ymmärsi minut.

— Ja markiisi tapasi teidät tuolla ylhäällä?

— Niin.

— Ohoo! Hetken aikaa näytti hän miettivän, sitten kääntyi hän vartijain puoleen. — Menkää, Buzeaud, ja ottakaa toverinne mukaan. Minä vastaan tästä herrasta — joka kernaasti saa riisua valepukunsa. Ja te — sanoi kääntyen seuralaisiinsa, — voitte odottaa minua tuolla ylhäällä. Sanokaa herra Floudrin'ille — ja se on viimeinen sanani — ettei pormestari missään tapauksessa saa nostaa lippua merkiksi sotamiehille. Hän saa mielensä mukaan tervehtiä minulta — että minä hirtän hänet tornin ylimpään ikkunaan eli mitä muuta tahansa — mutta että sitä ehdottomasti ei saa tehdä. Ymmärrättekö?

— Kyllä, herra.

— Menkää siis! Minä tulen kohta jäljestä.

He menivät ja jättivät lyhdyn lattialle; nyt Froment ja minä olimme kahden. Odottelin mitä tuleman piti, mutta hän ei edes katsonutkaan minuun, meni vain ikkunan luo ja kurkoitti siitä ulos pimeään yöhön. Hetken aikaa hän seisoi siinä äänetönnä enkä voinut ratkaista olivatko äsken antamansa käskyt johtaneet hänen ajatuksensa pois minusta vai eikö hän vielä ollut päättänyt miten hän menettelisi kanssani. Mutta kuulin hänen useat kerrat syvään huokaavan, ja vihdoin hän äkkiä sanoi:

— Ainoastaan kolme komppaniaa on marssinut ulos.

En ymmärrä mikä mieleeni juohtui, kun samaan tapaan vastasin:

— Monestako?

— Kolmestatoista. Ja se merkitsee että mieslukumme on paljon pienempi. Mutta kun ensin alotimme niin pääsimme etukynteen, ja nyt riippuu kaikki siitä, voimmeko siinä pysytellä. Ja kun kyläläiset tulevat aamusella —

— Elleivät Cevennien vuoristolaiset ennen kerkiä.

— Ja jos upseerit jaksavat pitää Guiennen rykmentin kasarmeissa, ja ellei pormestari nosta lippua kutsuakseen heitä ulos ja elleivät Calvinistat saa asehuonetta valtaansa — niin luulenpa meidän siinä tapauksessa voivan tulla toimeen.

— Näyttääkö se siltä?

— Ei se näytä. Mutta jos niin kävisi — tätä sanoessaan kääntyi hän ensi kerran minuun ja hänen pontevissa kasvoissaan oli ylpeä ilme, — silloin sitä vasta miestä kysytään! Sillä tiedättekö minkä puolesta me tuolla alhaalla taistelemme? Ranskan, Ranskan puolesta! huudahti hän katkerasti ja tuokioksi laskien liikutuksensa valloilleen. — Ja minulla on vain satamäärä roistoja ja murhaajia ja pappeja tuota työtä toimittamaan, sillä välin kun te, hienot ylimykset, rauhassa ja levossa istutte rajan toisella puolen odottamassa mitä tuleman pitää. Minä teen kaikki omalla uskalluksellani, heidän etunsa eteen. Minä tapan karhun ja he vievät nahkan. Heillä ei ole hätääkään, mutta ellen minä onnistu, niin tulen Favras'in tavalla hirtetyksi. No! Riittäisihän tuo kaikki pakoittamaan ihmistä yhtymään patriooteihin ja heidän kanssaan huutamaan: "Eläköön kansa!"

Hän ei jäänyt vastaustani odottamaan, vaan sieppasi lyhdyn, viittasi minua tulemaan mukaansa ja astui edelläni käytävän läpi. Hän ei sanallakaan maininnut olostani talossa, suhteestani neitiin tahi mihin toimenpiteisiin hän minun suhteeni aikoi ryhtyä; tultuamme ovelle seisatin hänet kun olin aivan epätietoinen hänen aikeistaan.

— Suokaa anteeksi, sanoin niin arvokkaasti kuin suinkin voin, — mutta minä haluaisin tietää mitä aiotte tehdä kanssani. Lienee kai tarpeetonta sanoa etten vakoojana tänne tunkeutunut ja että —

— Teidän ei ole tarvis sanoa minulle mitään, keskeytti hän minua melkein törkeästi. Ja mitä toimenpiteisiini tulee, niin ne on pian selvitetty. Aion pitää teidät luonani, niin että te asiain pahoin käydessä — jossa tapauksessa minä en eläne tästä viikosta sivu — voitte suojella neiti de St. Alais'ta ja viedä hänet turvalliseen paikkaan. Sitä varten saatte valtakirjanne takaisin. Se on minulla hyvässä tallessa. Mutta jos jaksamme puoltamme pitää ja jos meille onnistuu sytyttää tuli, joka polttaa nuo kylmäveriset mullistajat, silloin, herra kreivi, on minulla sana sanottava teille. Ja me sovimme asiasta kunnon miesten tavalla.

Tuokion seisoin mykkänä hämmästyksestä. Seisoimme ovella portaiden juuressa, joita myöten juuri olin kulkenut alas, ja lausuttuaan viimeisen sanan pani hän jo jalkansa ensimäiselle portaalle ikäänkuin hän ei olisi vastausta odottanut. Hän piteli lyhtyä niin että se valaisi portaita. Silloin laskin käteni hänen käsivarrelleen ja hän kääntyi suoraan minua kohti.

— Hra Froment, mutisin minä, mutta sitten en parhaalla tahdollanikaan saanut sanaa suustani.

— Ei tarvita sanoja, virkkoi hän jalomielisesti.

— Mutta oletteko varma siitä — että tiedätte kaikki?

— Olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa teitä ja siitä, ettei hän minua rakasta, vastasi hän, ja huulensa vääntyivät ylenkatseelliseen hymyyn ja äänessä oli ivallinen sointu. — Ja sitä paitsi olen varma vain yhdestä ainoasta asiasta.

— Ja mikä se on?

— Että jok'ainoalla kadulla Nîmes'issä neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa tulee verta vuotamaan, ja että porvari Froment'ista tulee joko parooni Froment tahi — ei mitään. Edellisessä tapauksessa saamme vielä keskustella ja jälkimäisessähän — hän kohautti hartioitaan — se ei mitään merkitse.

Sen sanottuaan kääntyi hän menemään portaita ylös ja minä seurasin häntä. Menimme ylemmän käytävän läpi, sitten samoja portaita ylös, joissa karkasin oppaaltani, eteenpäin ylös katolle ja siitä lyhyitä puuportaita myöten torniin. Kun sieltä korkeudesta katsoimme alas, häämöitti syvällä jalkaimme alla Nîmes'in kaupunki; siellä täällä näkyi pieniä tuikkavia tulia ja perällä palava kirkko, joka loi haaveellisen valon ympäröiviin taloihin. Kolmessa eri paikassa huomasin pikisoihtuja, jotka valaisivat taivasta; yksi oli les Arénes'in muurin harjalla, toinen etäisen kirkon katolla ja kolmas kaupungin ulkopuolella olevalla tornilla. Muutoin suurin osa kaupungista oli rauhallisena, meteli oli laannut, kellot herenneet soimasta ja tuuli, joka raittiina puhalteli mereltä päin, vilvoitti kasvojamme.

Tornin päällä oli muutamia tummiin kauhtanoihin kääriytyneitä miehiä; toiset heistä katselivat äänettöminä kaupungille, toiset taas astelivat kiihkeästi puhellen edes takaisin, mutta pimeä kun oli, en voinut yhtään heistä tuntea. Muutamia ilmoituksia saatuaan meni Froment sille puolen tornia, joka oli maalle päin, ja asteli siellä yksin pää alaspainuneena. Ellen kokonaan erehdy, käyttäytyi hän niin enemmän arvokkaisuutensa takia kuin yksinäisyyden tarpeesta. Toiset kunnioittaen hänen tahtoaan jättivät hänet rauhaan; minä seurasin heidän esimerkkiään ja istuuduin muutamaan koloon rintavarustuksessa, josta voin nähdä tulen, joka nyt jo rupesi sammumaan.

En tiedä mitä muut ajattelivat. Muutamista kuulemistani sanoista kumminkin tajusin, että Louis de St. Alais oli päällikkönä les Arénes'sä ja että markiisi de St. Alais vain odotti voiton vakautumista lähteäkseen Sommières'iin, jonka linnanpäällikkö oli luvannut lähettää ratsuväkirykmentin Froment'ille avuksi ellei hän muutoin voisi suoriutua. Tämä tuuma tuntui minusta oudolta, mutta siirtolaiset pelkäsivät saattaa kuninkaalle ikävyyksiä ja Favras'inkin kohtalo heitä kammotti — tämä kun puoluelaistensa hylkäämänä muutamia kuukausia sitä ennen oli menettänyt henkensä samanlaisessa vehkeessä ja olivat siitä syystä hyvin arkoja ja varovaisia. Ja jos niitä, jotka sinä iltana kerallani olivat tornilla, harmitti, niin ne eivät ainakaan sitä ilmaisseet.

Useimmat olivat äänettöminä tahi vaihtoivat muutamia kiivaita sanoja kun kaupungilta kuului huutoja tahi meteliä. Mitä minuun tulee, niin en ajatellut melskeitä alhaalla kaupungissa — jossa molemmat puolueet vartioivat toisiaan odottaen huomispäivää — ei huomispäivää eikä edes Deniseä vaan yksistään Froment'ia. Jos mies tarkoitti vaikuttaa minuun, niin hän oli onnistunut. Tunsin hänen vaikutusvoimaansa siinä pimeässä istuessani, ja tunsin ratkaisevan hetken lähestyvän kenties juuri siitä syystä, että hänkin sen tunsi. Minut valtasi sama kiihkeä jännitys, mikä pelaajankin, joka pelipöydän ääressä yhdelle heitolle uskaltaa kaikki. Seisoinhan siinä hänen kanssaan huimaavassa korkeudessa katsellen pimeään tulevaisuuteen, ja minä vapisin hänen puolestaan ja hänen kanssaan. Silmäni kääntyivät ehdottomasti pois toisista häneen, joka tuolla äänetönnä ja yksinäisenä asteli, minun täytyi vasten tahtoanikin kunnioittaa miestä, joka pysyi rauhallisena kadotuksen partaalla ja joka voi hillitä itseään vaikka kuolema alhaalla vaani.

Puolen yön aikana menivät kaikki alas. Kahteentoista tuntiin en ollut ruokaa maistanut, mutta toiminut hyvin paljon, ja arveluttavasta asemastani huolimatta pakoitti nälkä minun seuraamaan toisia. Menin siis virran mukana ja tuokion kuluttua seisoin pitkän, kirkkaasti valaistun huoneen kynnyksellä, jossa oli katettuja pöytiä noin kuudellekymmenelle hengelle. Olin huomaavinani huoneen toisessa päässä naisia, jalokiviä, säkenöiviä silmiä ja löyhytteleviä viuhkoja. Tämä se juuri teki vastakohdan pimeän, synkän tornin ja tämän iloisen, loistavan näkymön välillä niin suureksi. Mutta minulle ei suotu aikaa arveluihin, sillä edessäni seisova joukko hälveni äkkiä kun jokainen istui paikalleen pöytäin ääreen. Ja niin seisoin kohta tuijottamassa suoraan Deniseen, joka kalpeana, kuihtuneena ja surullisen näköisenä — hiljaisen murheen perikuvana — istui äitinsä rinnalla pöydän yläpäässä. Rouva Catinot, muutamia toisia naisia ja eräitä herroja istui heitä lähellä.

En tiedä vetikö katseeni hänen katseensa puoleeni, vai sattuiko hän muutoin katsomaan sinnepäin, mutta tuokiossa hän huomasi minut ja nousi hiljaa parahtaen pöydästä. Se kumminkin käänsi rouva de S:t Alais'n huomion minuun, ja sillä välin kun ne, jotka istuivat välillämme, iloisesti puhelivat mitään huomaamatta ja palvelijat tarjoilivat ruokia, näin, että kaikki pöydän yläpäässä olijat tuijottivat minuun. Onnettomuudeksi markiisi de S:t Alais, joka oli hiukan myöhästynyt, samassa astui huoneesen ja huomasi tietysti myöskin minut. Kuulin kirottavan selkäni takana, mutta huomioni oli niin kiintynyt Deniseen ja hänen ympärillään olijoihin että käännyin vasta kun markiisi laski kätensä käsivarrelleni ja huomasin hänet.

— Herra, huusi hän kiroten — huomasin että hän oli kalpeana vihasta ja hämmästyksestä — tämä on jo liikaa.

Silmäilin häntä äänetönnä. Asema oli siksi arveluttava, etten keksinyt mitään pelastuskeinoa.

— Kuinka te olette täällä? kysyi hän äänellä, joka veti kaikkein huomion puoleeni.

— Enpä oikein sitä itsekään tiedä. Mutta —

— Minä tiedän sen, sanoi ääni hänen takanaan. — Ja jos haluatte tietää sitä, niin kreivi de Saux on täällä vieraanani.

Froment, joka juuri astui huoneesen, sanoi tuon. Markiisi kääntyi kun olisi häntä lyöty. — Siinä tapauksessa en minä enää ole vieraananne! huusi hän.

— Niinkuin haluatte, vastasi Froment rauhallisesti.

— Mutta tämä ei ole minulle mieleen — se ei ole minulle mieleen! huudahti markiisi ivallisella katseella ja äänellä, joka kaikui huoneessa. — Se ei ole minulle mieleen.

Kuullessani hänen sanansa ja nähdessäni olevani kaikkien huomion esineenä, olisin voinut luulla olevani rouva S:t Alais'in salongissa tuota hullunkurista valaa kuulemassa, eikä että kolmeneljättäosaa vuotta jo oli kulunut siitä kun huolemme alkoivat. Mutta Froment'in ääni herätti minut haaveilemasta.

— Hyvä, sanoi hän. — Mutta etteköhän unohtane että —

— Tehän juuri unohdattekin, huudahti S:t Alais raivostuneena. — Tahi ette tajua — ette tiedä — että tämä herra tässä —

— En unohda mitään, vastasi Froment ja hänen kasvonsa synkistyivät. — En unohda muuta kuin sen että häiritsemme vieraitamme, ja vähimmän kaikista unohdan antamanne avun, herra markiisi. Mutta, jatkoi hän arvokkaasti, — tänä yönä olen minä johtajana ja järjestäjänä. Minä olen tämänkin asian järjestänyt näin ja te saatte tyytyä siihen. Tiedän, että te ette vaaran hetkellä petä minua. Tiedän että onnettomuuden sattuessa autatte minua, mutta uskon myöskin, että jos kaikki käy niin hyvin kuin nyt näyttää, niin ette tahdo turhia esteitä tielleni asettaa. Kas niin, herra markiisi, tämä herra istuutuu siis tähän ja me istuudumme rouva de S:t Alais'n pöytään. Tehkää niin hyvin, herra.

Markiisin kasvot olivat synkät kuin syksyinen yö, mutta toinen oli mies ja hänen äänensä oli sekä kohtelias että käskevä; hitaasti ja ylpeän näköisenä seurasi häntä markiisi, joka tietääkseni ei milloinkaan ollut kenenkään mieltä noudattanut. Yksin jääneenä istuuduin ensimäiselle tyhjälle sijalle, toisten uteliaasti minua silmäillessä. Mielestäni oli tämä yöllinen juhlallisuus hyvin eriskummallinen, ja kun silmäilin juhlallisesti valaistua huonetta ja noita iloisia ihmisiä ja ajattelin kuolleita ja haavoitettuja kaupungilla, niin oli kaikki kuin unennäköä.

Kahdeskymmenes toinen luku.

Ratkaisu.

Kun päivä, jota niin monet kärsimättömyydellä odottivat, hitaasti valkeni, valaisi se Fromentin tornilla kalpeita kasvoja ja luulenpa että siellä oli monta, joiden sydämissä epätoivo vallitsi. Se on juuri tuo aamuhetki, jolloin kaikki, paitsi taivaslaki, on väritöntä ja pimeää, joka ihmisen rohkeutta kovimmin koettelee, aivan niinkuin se kylmä viima, joka silloin puhaltelee, tunkee läpi ruumiin. Vakavaksi muuttui nyt niiden silmäin katse, jotka vähää ennen säteilivät lasien kanssa kilpaa — valvoimme näet pitkään ja joimme kuninkaan, kirkon, punaisen kokardin ja kreivi d'Artois'n maljoja; miehet, joiden kasvot viini vähää ennen pani hehkumaan, kalpenivat nyt, heitä värisytti katsellessaan ulos usvaiseen ilmaan ja kääriytyivät paremmin vaippoihinsa. Ja jos Nîmes'issä oli ketään, joka välinpitämättömyydellä näki tämän päivän valkenevan, niin ei senlaista ainakaan minun läheisyydessäni ollut.

Froment oli saarnannut uskoa, mutta uskoa löytyi parhaastaan vain kansassa tuolla kaduilla. Siellä oli epäilemättä monta, jotka uskoivat ja olivat valmiit sekä kuolemaan että säälittä tappamaan. Ja onhan mahdollista että joku senlainen löytyi meidänkin joukossamme. Mutta useimmat niistä, jotka tänä aamuna kanssani katselivat alas Nîmes'iin, olivat joko rohkeita seikkailijoita, Froment'in satunnaisia puoluelaisia tahi rykmenteistä eroitettuja upseereja. Aniharvat olivat Alais'n kaltaisia ylimyksiä. Kaikki olivat kyllä rohkeita ja viinin kiihoittamia, mutta Froment ei ollut ainoa, joka oli kuullut puhuttavan Favras'in hirttämisestä, Launay'n surmaamisesta ja miten Flesselles kylmäverisesti ammuttiin! Eikä hän ollut ainoa, joka oli selvillä siitä, miten tuo kummallinen olento, jota sanottiin kansaksi, kostaisi, kun sitä uhoiteltiin.

Ja kun päivän toivottu koi alkoi näkyä, kun sen ensi hohde pani itäisen taivaan rusottamaan, kun se tunki Rhône-laaksoa peittävän usvan läpi ja kultaili vuorenhuiput lännessä, niin en läheisyydessäni huomannut ketään, jonka kasvot eivät olleet vakavat, ei yhtään, joka ei näyttänyt kalpealta, väsyneeltä ja huolestuneelta.

Paitsi Froment yksin. Mikä lieneekin ollut syynä siihen, mutta nyt päivän koitteessa osoittivat hänen kasvonsa sekä iloa että rohkeutta. Kaiken yötä oli hän ollut aivan itsekseen, mutta nyt hän tuli luoksemme kaupungille päin olevan rintavarustuksen luo ja alkoi vilkkaasti puhella. Hän rohkaisi arkoja, ja piti voiton varmana. Olen kuullut vihamiestensä sanovan, että hänen luonteensa oli senlainen, ja ettei se siis ole ansioksi luettava; että se oli turhamielisyys, joka kohotti hänet ihmisten tavallisia intohimoja ylemmäksi ja joka myöskin vaikutti sen, ettei hän koskaan pelkoa tuntenut; että hän intoisesti koettaen näytellä osaansa kaikkein ihastukseksi, unhoitti että se oli jotakin enempi kuin vain näyteltävä rooli; ja että hän pani kaikki alttiiksi ja antautui vaaroihin tuntematta sen suurempaa mielenliikutusta kuin näyttelijä, joka näyttelee Cid'iä tahi Mithridatena ottaa myrkkyä.

Mutta minun mielestäni se osoittaa, että hän luonteeltaan oli ei ainoastaan turhamainen vain myöskin erinomaisen urhea. Ja niin hän olikin. Ei kukaan, ken tuona aamuna näki hänet, voinut epäillä, ettei hän miljoonista ollut ainoa, joka silloisissa olosuhteissa parhaiten soveltui johtamaan. Ollen uskalias, luottavainen, jopa iloinenkin, ei hän peruuttanut annettuja käskyjä eikä ilmi lausunut epäilyksiä. Kun usva neljän tienoilla hajosi, niin että voimme eroittaa kukoistavan tasangon, kaupungin ja kukkulat, ja kun Rhône'n puolelta kuului ensimäinen kellonkumahdus, joka sai leivon laulun vaikenemaan, niin hän melkein iloisena kääntyi seuralaisiinsa.

— Kas niin, hyvät herrat, virkkoi hän iloisesti ja pää pystyssä, — lähdetään nyt liikkeelle. Meistä ei saa sanoa, että olemme piilossa, emmekä tohdi näyttäytyä ulkona, tahi että me saatuamme muut liikkeelle itse pysyttelemme syrjässä — aivan niinkuin Kansalliskokouksen raukkamaiset jäsenet, jotka lähtiessään kuningasta vangitsemaan, asettivat naiset etunenään, että nekin olisivat vaarasta osalliset! Ylös siis! He veivät hänet Versailles'ista Paris'iin; me tuomme hänet sieltä takaisin. Ensimäinen askel on otettava tänään.

Ei mikään ole niin tarttuvaa kuin innostus. Hänen sanojaan tervehdittiin suostumuksella; katseet, jotka juuri ennen olivat synkät ja alakuloiset, kirkastuivat äkkiä. — Alas kavaltajat! huusi muuan. — Alas trikolori! huusi toinen.

Silloin Froment kohotti kätensä kehoittaen hiljaisuuteen. — Ei, herra, sanoi hän äkkiä. — Ei 'alas trikolori'! Päinvastoin tulee meidän tehdä itsellemme oma. Eläköön kuningas! Eläköön uskollisuus! Eläköön laki! Eläkööt nämä kolme!

Se vaikutti. Satakunta ääntä huusi: — Eläkööt nämä kolme! Nuo sanat kerrottiin alempana katoilla, ikkunoissa ja kaduilla kunnes ne kuin tulen liekki levisivät ympäri kaupungin.

Froment kohotti kohteliaasti hattuaan. — Kiitos, hyvät herrat, sanoi hän. — Kuninkaan nimessä, hänen majesteettinsa nimessä minä kiitän teitä. Ennenkuin lopetamme saapuu se huuto Atlantin rannoille ja La Manche'ssa saakka se kaikuu. Ja Rhône vapauttaa mitä Seine on vanginnut. Tänä päivänä ovat koko Ranskanmaan silmät teihin luodut! Pitääkö roistoin ja tyhjäntoimittajain saada polkea vapaus jalkainsa alle — pitääkö niiden saada anastaa oikeutemme elää, rukoilla ja vapaasti liikkua? Ne pilkkaavat Jumalaa ja ryöstävät hänen temppelinsä ja Ranskanmaan kuningas istuu vankina. Tarvitseeko minun sen enempää sanoa?

— Ei! Ei! huusivat toiset hattujaan ja miekkojaan heiluttaen. — Ei, Ei!

— Niinpä en tahdo sanoja tuhlata, mutta minä tahdon osoittaa, että täällä Nîmes'issä kunnioitetaan Jumalaa ja kuningasta ja että heidän palvelijansa täällä ovat vapaat! Seuratkaa minua; mennään kaupungille tarkastamaan kuninkaan vahtipaikkoja, niin saamme nähdä uskaltaako kukaan huutaa: 'Alas kuningas!'

Hänelle vastattiin kaikuvilla, tornia tärisyttävillä suostumushuudoilla, tuokiossa he jo laskeutuivat tikapuita alas katolle ja sitten eteenpäin portaille. Istuin tornin rintavarustuksella katsellen miten ne pitkässä jonossa kulkivat katon poikki, miekkojen kahvat ja haarniskat kiilsivät päiväpaisteessa, nauhat liehuivat tuulessa ja ne puhuivat korkealla ja jyrkällä äänellä. Minun mielestäni se oli urhoollinen ja komea joukko; useimmat heistä olivat nuoria, heillä oli komea ryhti, ja kun he tuossa mies mieheltä laskeutuivat niitä samoja portaita myöten, joita minä edellisenä iltana tulin ylös, tunsin suurta myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Toinen puoli oli jo kadonnut näkyvistäni kun tunsin, että joku tarttui käsivarteeni. Se oli Froment, joka oli jäänyt viimeiseksi ja nyt seisoi siinä rinnallani.

— Te jäätte tänne, herra, sanoi hän painavasti ja katsoen minua silmiin, — ja jos huonosti käy, niin minun kai ei tarvinne pyytää teitä pitämään huolta neidistä.

— Käynee miten hyvänsä, niin kyllä minä hänestä huolta pidän.

— Kiitos vaan, vastasi hän ivallisesti hymyillen ja silmiin leimahti ilkeä ilme. — Mutta jos hyvin käy niin minä kyllä itse pidän huolta hänestä. Elkää unohtako, herra kreivi, että jos voitan, niin meillä on toisillemme puhuttavaa.

— Ja kuitenkin toivon Jumalan auttavan teitä voitolle! huudahtin melkein ehdottomasti.

— Te luotatte taistelutaitoonne, sanoi hän hiukan ivallisesti, mutta jatkoi sitten aivan toisenlaisella äänellä: — Se ei ole sen takia kun minä uskon teille niin tärkeän tehtävän, vaan se on siitä syystä, että te olette ranskalainen ylimys, kun minä arvelematta jätän neidin suojelukseenne. Jumalan haltuun!

— Jumalan haltuun! sanoin minäkin. Sitten näin hänen menevän samaa tietä kun toisetkin.

Tämä tapahtui noin viiden tienoissa aamusella. Aurinko oli jo noussut, ja tornin katolla, jossa nyt yksin olin valtijaana, oli niin hiljaista, niin selkeää ja rauhallista ja tyyntä — se oli tuota aamun varhaista tyyneyttä, jossa on senlaista viatonta puhtautta — että silmäilin ympärilleni ihmeissäni ja ikäänkuin unessa. Olin korkealla levottomien katujen yläpuolella, joilta Froment'ia tervehtivät huudot kaikuivat luokseni ylös. Taas kuului huuto ja sen perästä vielä toinen, joka pani kyyhkyset säikähtyneinä lentoon lehahtamaan. Mutta sitten äänilaineet vierivät eteläänpäin kunnes korviini kuului vain uhkaavaa sorinaa. Mutta minä olin yksin tornilla korkealla taisteluista ja riidoista.

Niin, olin yksin ja oli aikaa vaipua synkkiin ajatuksiin. Missä oli nyt se suloinen yhteys, jota suurin osa kansasta jo monet viikot oli haaveillut? Missä oli se rauhan ja veljellisyyden valtakunta, jota isä Benoit ja Giron'en sekä Vlais'en asukkaat olivat toivoneet? Ja rajain tasoitus? Ja inhimilliset oikeudet? Ja ne tuhannet muut siunaukset, joita filosoofit ja teoreetikot olivat uskoitelleet tulevaksi — inhimillisestä luonnosta huolimatta — kun vaan heidän järjestelmänsä hyväksyttäisiin? Niin, missä? Ympäröivästä viljavasta maakunnasta kuului hätäkellojen uhkaava ääni. Kaduilta kuului kapinahuutoja ja riemuhuutoja. Teillä, jotka nauhan tavoin kiemurtelivat tasangolla, näkyi välkkyviä aseita kantavia miehiä ja puolen tunnin kuluttua räjähti etäisestä etukaupungista lännessä kiväärin laukauksia. Kyyhkyset lentelivät ympärilläni kuin valkoiset, hohtavat pilvenhattarat, tornilla ja alempana katolla, johon muutamia palvelijoita oli kokoontunut, oli vain päiväpaistetta, tyyntä ja rauhaa. Mutta minä tiesin, että alhaalla kaduilla käyskenteli kuolema.

* * * * *

Alussa en tuntenut innostusta enkä levottomuutta. Olihan vielä aikainen aamuhetki, en odottanut suoranaista ottelua, ja kuuntelin melkein välinpitämättömänä, jatkaen ajattelemista entiseen suuntaan ja vertaillen nykyistä levottomuutta ja sekasortoa siihen maailmaan, joka muutamia kuukausia sitä ennen silmissäni näytti niin valoisalta. Mutta vähitellen katolla olevien palvelijain levottomuus puuttui minuunkin. Kuuntelin tarkempaan ja olin huomaavinani taistelun lähenemistä, huudot ja laukaukset kuuluivat useammin ja kovemmin. Vihdoin huomasin kasarmien läheisyydessä valkoista savua, joka renkaina kohosi kattojen yli ja kahteen kertaan ikkunat tärähtivät kiväärien laukauksista, jotka myöskin kuuluivat sieltä päin. Ja nyt huomasin juuri allamme olevilla kaduilla, jotka pituudelleen olivat siinä silmäini edessä, ihmisjoukon, joka juoksi tornia kohti.

Huusin palvelijoille katolla, saadakseni tietää mitä tuo merkitsi.

— Ne käyvät juuri asevarastohuoneen kimppuun herra, vastasi muuan heistä.

— Kutka?

Hän ei vastannut, kohautti vain olkapäitään ja tähysteli yhä kiihkeämmin alas kaduille. Minä tein samoin, vaan aluksi ei mitään tapahtunut. Mutta sitten aivan äkkiä, ikäänkuin olisi ovi, joka siihen saakka esti melun kuulumasta, avautunut, kuului suoraan allani pirullinen ulvonta ja meteli, ja suuri väkijoukko ryntäsi kadulle. Sen keskessä oli joukko munkkeja, joilla oli Vapahtajan kuvia käsissä. Kauheasti kiljuen ja aseita heilutellen kääntyi rahvaanjoukko ensimäisestä kadunkulmasta ja katosi näkyvistäni. Hetken aikaa kuuluivat vielä huudot ja melu, siitä voin päätellä joukon menneen kasarmeille päin, mistä silloin tällöin musketin laukauksia kuului. Silloin ymmärsin, että se oli apujoukko, jota Froment oli lähettänyt hakemaan. Kun sitten katsoin alas, huomasin, että puolet palvelijoista oli mennyt tiehensä ja yksinäisiä olentoja hiipi kaduilla, jotka tähän saakka olivat olleet aivan autiot. Nyt alkoi levottomuus minussakin päästä valloilleen. Päättävä hetki oli tullut ennen kuin sitä odotinkaan.

Huusin muutamalle palvelijalle ja kysyin missä naiset olivat.

— Sitä en tiedä, herra, vastasi hän hätäisesti ja käänsi kalpeat, pelokkaat kasvonsa minuun, sitten kääntyi hän taas pois.

— Ovatko he tuolla alhaalla?

Mutta hän oli liiaksi innostunut vastatakseen kysymykseeni ja pudisti vain kärsimättömästi päätään. En olisi mielelläni lähtenyt katolta ja huusin sentähden miehelle, että hän veisi kunnioittavan tervehdykseni rouva de St. Alais'lle ja pyytäisi häntä tulemaan tänne ylös. Minua ihmetytti, ettei hän jo ollut tullut sinne, naiset kun ovat uteliaita näkemään mitä tapahtuu.

Mutta mies — luullakseni eräs kokki — oli niin peloissaan ettei hän ajatellut muuta kuin itseään eikä hän paikaltaan liikahtanut, mutta hänen toverinsa huusivat: — Heti, herra, aivan heti!

Mutta nyt loppui kärsivällisyyteni, juoksin tikapuille ja niitä alas heidän luokseen. — Katalat, huusin minä, — sanotteko heti missä naiset ovat?

Kaksi heistä kääntyi äkkiä. — Mitä, herra?

— Missä naiset ovat? toistin kärsimättömästi.

— Enhän äsken tajunnut kysymystänne, puolustelihe lähin. — Ne ovat menneet kirkkoon rukoilemaan.

— Kirkkoonko?

— Niin, Kapusiinilaiskirkkoon.

— Eivätkö he siis ole täällä?

— Eivät, herra, vastasi hän hajamielisesti. — Mutta — mitä tämä on?

Huomionsa kiintyi johonkin muuhun ja kalpenevin kasvoin hiipi hän pois luotani. Menin katsomaan alas rintavarustukselta. Näköala ei ollut niin laaja kuin ylhäältä tornista, mutta länteenpäin viepä pääkatu näkyi selvästi, ja se oli täynnä ihmisiä, jotka eri ryhmissä kiiruhtivat tornia kohti; toiset juoksivat, toiset astuivat rivakasti, mutta kaikki katselivat vähä väliä taakseen.

Palvelijat eivät hetkeäkään epäilleet, mitä tämä merkitsi, ja huutaen: Olemme voitetut! juoksivat he päiväpaisteisen katon poikki portaille, ja niitä alas. Jäin sinne hetkeksi vielä huolestuneena tähystelemään alas kaduille, mutta kun pakenevien joukko yhä kasvoi, kun ne juoksivat yhä kiireemmin ja yhä useammin katsoivat taakseen heiluttaen aseitaan, kun huudot, ulvonta ja laukaukset tuntuivat lähenevän, niin päätin ryhtyä toimeen. Portaissa ei ollut ketään, ja minä kiiruhdin alas niitä myöten ovelle, joka oli ensimäisessä kerroksessa, ja josta edellisenä iltana olin tullut sisään. Mutta ovi olikin suljettu. Harmistuneena ja levottomana — täällä pimeässä kun en tiennyt mitä ulkona tapahtui ja kun pelkäsin pahinta — jatkoin matkaani alas luostarimaiseen etehiseen alakerrassa.

Siellä tunkeili aseellisia, raivostuneita, ruudinsavun mustaamia miehiä, toisia tuli ehtimiseen kadulta. Tuokiota myöhemmin olisivat rappuset jo olleet täpösen täynnä katolle tunkeilevia miehiä, ja silloin olisi minun ollut mahdoton päästä minnekään. Nytkin kului muutamia minuuttia ennenkuin pääsin eteenpäin tungoksessa; minut työnnettiin muuatta seinää vasten enkä päässyt paikalta liikahtamaan. Viereeni sattui muuan samallaisessa pälkähässä oleva palvelija, jonka käsivarteen puutuin.

— Missä naiset ovat? Ovatko he jo palanneet kirkosta? Missä he ovat?

— En tiedä, vastasi hän lyhyesti, silmäillen rahvaanjoukkoa.

— Vieläkö he ovat kirkossa?

— En tiedä, herra, vastasi hän kärsimättömästi ja kun hän samassa huomasi sen, jota hän etsi, riuhtasi hän kätensä irti ja totellen pelkuruuden vaistoa tunkeutui hän joukkoon ja katosi.

Etehisessä vallitsi ääretön sekasorto, miehiä tuli ja meni, ne raivasivat kyynäspäillään itselleen tietä joukon läpi ja jakoivat käskyjä. En tiennyt mitä tekisin. Muutamat huusivat Froment'ia, toiset kehoittivat sulkemaan oveja; muuan sanoi, että kaikki oli hukassa ja eräs huusi että piti hankkia ruutia. Sekasorto pani pääni pyörälle; hetken aikaa seisoin tungoksen keskessä, ja minua tuupattiin sinne ja tänne. Missä naiset olivat? Missä naiset olivat? Tuo ajatus oli tehdä minut hulluksi. Kysyin muutamilta lähimpänä olevilta, mutta ne vain huusivat, etteivät he tiedä — kuinkas he sen tietäisivät? — tyrkkäsivät minut pois tieltään ja katosivat tungokseen aivan niinkuin palvelija äsken. Useimmat näistä miehistä näyttivät kuuluvan alhaisempiin kansanluokkiin. En nähnyt Froment'ia enkä St. Alais'n veljeksiä tahi ketään johtajista, pari heidän seurassaan ollutta aatelismiestä siellä vain oli.

En liene milloinkaan ollut tukalammassa tilassa. Denise voi olla kirkossa vaaralle alttiina tahi kaduilla alttiina senlaisille vaaroille, joita tuskin uskalsin ajatellakaan; tahi voi hän olla turvassa omassa huoneessaan, viereisessä huoneessa tahi katolla. Etehisessä vallitsevassa tungoksessa ja sekasorrossa oli aivan mahdoton saada tietää mitään, jopa mahdoton liikkuakin. Ainoa toivoni oli, että Froment kohta saapuisi; odoteltuani hetkisen, joka minusta tuntui tuiki pitkältä, ja kun häntä ei vieläkään näkynyt, loppui jo kärsivällisyyteni, ja tunkeuduin muutamalle ovelle, josta näytti pääsevän talon takapuolelle.

Päästyäni siitä ulos oli edessäni yhtäläinen epäjärjestys; kellarista tuli miehiä, jotka kantoivat ruutia ja tukkivat tien. Toiset taas näyttivät ryöstävän taloa. Täällä en osannut toivoa löytäväni niitä, joita etsin, ja silmäiltyäni ympärilleni joka taholle kuitenkaan mitään keksimättä, huomasin portaat, jotka johtivat yläkertoihin, niitä myöten kiiruhdin ylös Denise'n huoneesen, mutta ovi olikin lukossa.

Minä kolkutin voimaini perästä, odotin ja kuuntelin ja kolkutin uudelleen, mutta sisästä ei kuulunut äännähdystäkään. Vihdoinkin tulin vakuutetuksi ettei huoneessa ollut ketään ja menin kolkuttamaan lähimpiä oveja, mutta ei niidenkään sisäpuolelta kuulunut mitään. Kolmas ja neljäs ovi eivät olleet lukossa ja huoneet olivat tyhjät. Viimeinen, jossa kävin, oli joku miesten huone.

Huoneiden tutkimisessa ei pitkää aikaa kulunut, mutta kaiken aikaa kun kolkutin ja kuuntelin käytävässä, jossa vallitsi kuoleman hiljaisuus, kuului alakerrasta huutoja ja kiiruhtavia askeleita. Olin kuumeentapaisessa kiihkossa. Kenties rouva de St. Alais olikin katolla, ja niin kiiruhdin portaille aikoen lähteä takaisin ylös. Samassa juolahti kuitenkin mieleeni että jos menin ylös, niin kenties en enää pääsisikään takaisin kun näet portaat voitiin sulkea. Kiroten tuhmuuttani, kun läksin pois etehisestä, kiiruhdin takaisin samaa tietä, jota tulinkin, raivasin kyynäspäilläni tietä ihmisjoukon läpi, joka tunkeili ensimäisen kerroksen käytävässä ja pääsin vihdoin etehiseen.

Tulin juuri paraaseen aikaan, sillä Froment'kin astui samassa sisään toisesta ovesta, urhoollisen joukkonsa seuraamana. Huomasin että joillakuilla heistä oli vihreitä nauhoja — se oli kreivi d'Artois'n väri. Froment piti päätään pystymmässä kuin ne toiset, näin myöskin että hän oli haavoitettu; veri vuoti pitkin toista kasvopuolta ja silmät kiilsivät melkein kuin mielettömällä. Mutta yhä vieläkin hän oli rauhallisena ja yhä vieläkin hän niin suuressa määrin hallitsi ei vaan itseään mutta myöskin toisia, että melu hänen sisäänastuessaan lakkasi. Miehet, jotka juuri vähää ennen vain estivät ja tyrkkivät toisiaan, pysyivät nyt rauhallisina paikoillaan, ja vaikka kadulta kuului vihamielisen joukon ulvonta ja melu, ja vaikka oli selvää että ylivoima oli pakoittanut häntä pakenemaan, niin hänen läsnäolonsa jo vaikutti sen, että hurja pelästys rauhoittui ja epätoivoi kääntyi toivoksi.

Froment pysähtyi kynnykselle ja jakeli lyhyeen ja jyrkästi käskyjä ovien sulkemisesta. Hänellä oli kädessä lauaistu pistooli, jolla osoitteli milloin minnekin, antaakseen käskyille enemmän painoa. Miehet lähetettiin eri suunnille täyttämään käskyjä, huone tyhjeni kuin taian kautta, ja kun Froment huomasi minut, viittasi hän minua luokseen.

Jos hän oli näyttelijä, niin hän ainakin näytteli jalosti, sillä tälläkin hetkellä kun aavistin että kaikki oli hukassa, en voinut hänen kasvoissaan huomata pelkoa enkä kateutta, eikä hän kerskaillut.

— Joutukaa ulos, kuiskasi hän, viittauksella hilliten kaikki levottomat kysymykseni, — tuon oven kautta tuolla ja sitten pienen takaoven kautta, joka on toisten portaitten juurella. Menkää ulos itäisestä portista, sen ulkopuolella, St. Geneviève'n luona on varustettu hevoisia teitä varten. Kaikki on mennyttä täällä! lisäsi hän kovasti puristaen kättäni ja työntäen minua ovea kohti.

— Mutta entä neiti? huudahdin vavisten, ja kerroin hänelle ettei neiti enää ollut talossa.

— Mitä? huusi hän synkistyvin katsein tuijottaen minuun. — Oletteko hullu? Ette suinkaan tarkoita että hän on mennyt ulos?

— Hän ei ole täällä. Minulle sanottiin että hän äitinsä kera olisi mennyt kirkkoon, ja ettei hän vielä ole palannut.

— Voi mielettömyyttä! huudahti hän kauheasti kiroten. — Jumala heitä auttakoon! Jumala heitä auttakoon! Sitten katsoi hän minua äänetönnä silmiin, ja kun hän niissä luki sieluni kauheaa tuskaa, naurahti hän kylmästi. — Siinä tapauksessa menemme molemmat perikatoon, mutta ollaan miehuulliset. Minä olen tehnyt voitavani. Kuuletteko tuota? Samassa muskettien laukaukset tärisyttivät taloa; Froment nosti kätensä ja antoi jonkun käskyn. Pienemmät ikkunat oli tukittu katukivillä, vastaava muuri oli revitty alas ja käytetty ovien sulkemiseksi. Päivä ei siis päässyt sisään, ja lampun valo teki pitkän etehisen valkoisine muureineen ja kivilattioineen kummallisen synkäksi. Vaikutti kai sitä nuo synkät kasvotkin ympärilläni.

— Pelkään että St. Alais veljeksiltä on suljettu tie les Arènes'iin, sanoi Froment kylmäkiskoisesti. — Eikä heillä ole kyllin väkeä muurilla. Nuo kirotut Cevenniläiset ovat voittaneet meidät. Ja mitä ystäviimme tulee, niin he ovat menetelleet aivan niinkuin jo aavistinkin, he näet ovat jättäneet minut piiritetyn härän tavalla kuolemaan. Hyvä, mutta kumminkin kuolemme miekka kädessä.

Mutta ihailuuni sekoittui nyt hiukan vastenmielisyyttä.

— Entä Denise? huudahdin kiivaasti puuttuen häntä käsivarteen. — Jätämmekö hänet oman onnensa nojaan?

Hän katsoi minuun ja hänen huulensa vääntyivät ivalliseen hymyyn. — Se on totta, sanoi hän, — unhotin että te ette ole puoluelaisiamme.

— Minä ajattelen häntä enkä itseäni, huusin raivostuneena. Sillä hetkellä vihasin häntä.

Mutta hänen siinä katsellessa minua muuttui mielensä.

— Olette oikeassa, herra kreivi, virkkoi hän aivan muuttuneella äänellä. — Menkää! Voihan vielä olla joku pelastuksen mahdollisuus, — mutta kirkko on Kapusiinilaisluostarin vieressä, ja meidän peräytyessä nuo katalat koirat jo haukkuivat sen ympärillä. Heitä on kymmenen yhtä kohti, mutta — kenties joku mahdollisuus vielä on olemassa, jatkoi hän päättävästi. — Menkää! Ja jos löydätte hänet ja onnistutte pakenemaan, niin muistakaa Froment'ia Nîmes'istä.

— Takaoven kauttako? kysyin.

— Niin — ottakaa tämä, vastasi hän vetäisten pistoolin taskustaan ja painaen sen käteeni. — Joutukaa, ja nyt täytyy minunkin jo mennä. Onnea matkalle, herra kreivi, ja hyvästi! Niin, haukkukaa te vain, mokomat koirat, lisäsi hän katkerasti. — Vielä on härkä jaloillaan, ja vielä se puskee muutamia teistä kuoliaaksi, ennenkuin sen voitatte.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Tuhatvuotinen valtakunta.

Näillä sanoilla työnsi hän minua ovea kohti, josta pääsi sisempään etehiseen ja takaportille, ja ollessani tietoinen siitä, että jokainen hukattu hetki voi olla hengen vaarallinen, että talo jonkun minuutin kuluessa voi olla piiritetty ja kaikki pakenemisen mahdollisuus estetty, olisi luullut etten empien viivähtäisi.

Ja kummiakin sitä tein. Froment'in puoluelaisten päävoima oli kiiruhtanut ylös taloon, jonka katolta ja ikkunoista he ampuivat. Itse seisoi hän yksin keskellä lattiaa, yksin ja nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena, muutamat niistä, joilla oli vihreitä nauhoja, ja jotka näyttivät olevan rohkeimpia hänen joukostaan, olivat kokoontuneet ryhmään telkityn oven eteen. Huoneen synkkä valaistus, telkityt ikkunat ja Froment'in yksinäinen asema, kun hän seisoi siinä keskellä lattiaa, liikutti minua niin, että astuin askeleen häntä kohti. Silloin katsahti hän ylös; kasvonsa synkistyivät ja melkein raivokkaalla liikkeellä hän viittasi minua menemään. Nyt tajusin, ettei minulla ollut sijaa hänen ajatuksissaan, ettei hän tällä hetkellä, jolloin se rakennus, jota hän niin huolellisesti ja uskaliaasti oli rakentanut, särkyi pirstaleiksi, ajatellut meitä, vaan niitä, jotka olivat luvanneet häntä auttaa, mutta nyt pettivät, niitä, jotka eivät kyllä kauniita lupauksia säästäneet, mutta nyt jättivät hänen yksin pulasta suoriutumaan. Ja minä menin. Mutta näytti siltä että tuosta lyhyestäkin epäröimisestä saisin kärsiä. Muutamien askelten päässä oli se matala ovi, jota Froment neuvoi minulle; se oli tehty muuriin, pääportaitten juureen. Eräs mies oli siihen juuri panemassa viimeistä salpaa. Huusin häntä avaamaan ovea.

— Avaa! Avaa! Minun täytyy päästä ulos!

— Hyvä Jumala, se on jo liian myöhäistä! vastasi mies synkistyvin katsein.

Rohkeuteni masentui, pelkäsin hänen olevan oikeassa. Mutta hartaasti pyydettyäni otti hän kumminkin pois salvat ja avasi oven.

Mies tähysteli oven raosta pitäen pistoolia kädessään, Ovi johti ahtaasen solaan, joka, Jumalan kiitos, vielä oli tyhjä. Mies päästi vitjat ha'asta, työnsi minut ulos ja ärjäsi: — Vasemmalle! Päiväpaisteen häikäisemänä käännyin osoitettuun suuntaan; kuulin oven takanani läjähtävän kiinni ja vitjain helinän kun ne pantiin paikoilleen.

Välillä olevat talot estivät rahvaan joukon kirkunan ja laukauksien paukkeen selvästi kuulumasta, mutta kun paljain päin ja pistooli kädessä riensin solaa pitkin, kuulin kolinaa takanani, siitä älysin päällekarkaajain tunkeutuneen solaan sen vastaisesta päästä, ja että jos hetkenkään vielä olisin empinyt, olisi pako jo ollut myöhäistä.

Asemani oli sittenkin kyllin epäilyttävä, melkeinpä toivoton. Ollen yksin ja outo kaupungissa, hatuttomin päin, ilman mitään puoluemerkkiä, ja tietämätön katujen suunnasta, voin milloin hyvänsä tavata toisen tai toisen puolueen jäseniä. Hämärästi aavistin, että Kapusiinilaiskirkko kenties oli sama, jossa rouva Catinot'n kera olin käynyt, ja ensimäinen ajatukseni oli koettaa päästä sille pääkadulle, jonka varrella hänen talonsa oli. Mutta se ei ollut niinkään helppoa; sola, jossa olin, johti vain toiseen samanlaiseen kapeaan, synkkään solaan. Siihen päästyäni, käännyin hiukan aprikoituani vasempaan, mutta en päässytkään monen askeleen päähän ennenkuin takanani jo kuulin pyssyn laukauksia ja käännyin heti takasin. Kiiruhdin vastaiseen suuntaan ja jouduin kohta pieneen ahtaasen pihaan, josta nähdäkseni ei ollut toista uloskäytävää. Seisoin siinä tuokion läähättäen; se ajatus, että seisoessani tässä toimettomana, kenties ne, joita etsin, saisivat surmansa kun en päässyt auttamaan, teki minut melkein mielettömäksi.

Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, aioin koettaa päästä vimmatun joukon sivu, kirkunaa kuulin jo takanani, kun äkkiä huomasin avoimen ikkunan muutaman pihaa ympäröivien talojen alakerrassa. Ikkuna oli matalalla, ja tuokiossa päätin kiivetä siitä sisään, sillä täytyihän talosta päästä ulos kadulle. Juoksin pihan poikki, tartuin ikkunalautaan ja hyppäsin sisään, keikahdin kumoon tuolille ja siitä lattialle.

Aivan loukkaantumattomana kavahdin seisaalleni; samassa kuului parahdus, ja näin edessäni naisen, tytön, joka kalpeine, kauhistuneine kasvoineen tuijotti minuun. Hän oli maannut polvillaan vuoteen vieressä luultavasti rukoilemassa ja minä olin melkein pudonnut hänen päällensä. Kun nousin seisaalleni, kiljahti hän kimeästi, mutta minä pyysin häntä Jumalan nimessä vaikenemaan.

— Ovi! ovi! huusin minä. — Näyttäkää minulle vain missä ovi on! Minä en aio kellekään mitään pahaa tehdä.

— Kuka te olette? kysäsi hän katsoen minuun suurilla säikähtyneillä silmillään.

— Hyvä Jumala! Eihän se mitään merkitse! huusin rajusti. — Sanokaa vain missä ovi on! Ovi, josta kadulle pääsee!

Menin hänen luokseen, pelko, joka siihen saakka oli hervaissut häntä, sai hänet nyt tointumaan. Hän aukasi takanaan olevan oven ja osoitti minua menemään kapeaa käytävää myöten. Kiiruhdin tieheni iloiten aikeeni onnistumisesta, mutta ennenkuin ennätin avata oven, tuli toinen nainen muutamasta sivuovesta, hän huudahti kauhistuksesta minut nähdessään.

— Mitä tietä pääsen Kapusiinilaiskirkkoon? kysyin. Hän kohotti kättään kauhistuneena, mutta vastasi kuitenkin:

— Menkää ensin vasempaan ja sitten oikeaan! Joko ne tulevat?

En malttanut kysyä mitä hän tarkoitti, vaan riensin ulos niin pian kun sain oven auki. Mutta silmäiltyäni ympärilleni meninkin kiireesti takasin sisään ja suljin oven jälkeeni. Silmäni tapasivat naisen katseen ja sanaa sanomatta otti hän salvan ja pani sen oven eteen. Sen tehtyä hän kääntyi ja riensi yläkertaan, ja minä seurasin perästä.

Tultuamme muutamaan huoneesen yläkerrassa riensimme ikkunasta varovaisesti tähystelemään alas kadulle. Nyt ei hänen enää tarvinnut ihmetellä miksi niin kiireesti palasin takaisin. Tuokiossa täytti meluava ja kirkuva ihmisjoukko hiljaisen kadun, ja tuhansien askelten kopina pani ikkunaruudut tärisemään. Rivittäin kulki siinä roistojoukko ohitsemme; ensimäiset kulkivat lähekkäin tahdissa, ne olivat musketeilla varustetut, mutta jälkijoukko kulki sikin sokin, niillä oli keihäitä ja kirveitä tahi ei aseita ensinkään, ne heiluttivat nyrkkejään ja huusivat: 'Arènes'iin! Arènes'iin!'

Tämä joukko oli jo itsessäänkin senlainen, että se voi saada rohkeimmankin miehen vapisemaan, mutta ne kantoivat vielä keskessään jotakin mikä pani naisen vierelläni kauhistuksesta kiljaisemaan ja tarttumaan käsivarteeni. Heillä oli näet kuuden keihään nenässä kuusi poikkileikattua päätä — joista yksi, eellimäinen oli iso ja paljas ja kauhea irvistys teki sen vielä kammottavammaksi. Kantajat kohottivat päitä ikkunoita kohti ja pudistivat niitä, niin että veriset suortuvat heiluivat. Näin ne marssivat ohi ja muutamien tuntien kuluttua oli katu yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

Nainen, joka vavisten vaipui tuolille, kertoi että roistojoukko oli ryöstänyt Cabaret Vierge'n ja että tuo paljas pää oli hänen lähimmän naapurinsa, erään raatimiehen. En malttanut jäädä hänen kertomustaan kuuntelemaan, vaan jättäin hänet huoneesen riensin portaita alas, avasin oven ja juoksin ulos. Kaikki oli taas niin kummallisen rauhallista. Aamun aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti alas pitkälle, autiolle kadulle, niin että tuo ikään silmäini edessä ollut kamala näky tuntui mielikuvituksen luomalta. Ei missään näkynyt elävää olentoa, ei yksiäkään kasvoja ikkunoissa. Hetkisen seisoin keskellä katua kirkkaan päiväpaisteen häikäisemänä ja epätietoisena mihin kääntyisin. Vihdoin muistin miten nainen oli neuvonut minua ja riensin joukon jälestä kunnes saavuin ensimäiselle, oikeaan vievälle kadulle. Käännyin sinne, enkä ehtinytkään kauvas, ennenkuin ilokseni keksin rouva Catinot'n talon.

Se oli siinä niin hiljaisena ja autiona päiväpaisteessa; ikkunaluukut olivat kaikki kiinni, eikä missään näkynyt elon merkkiä. Mutta kun se kumminkin oli minulle jotakin tuttua, niin riensin portille ja kolkutin sitä kauan ja kovasti. Jyskytin niin, että kuolleetkin olisivat voineet siitä herätä, kaiku kantoi äänen pitkin hiljaista katua, jossa muutamia päiviä sitä ennen oli liikettä ja hälinää. Tuo ääni värisytti minua seistessäni siinä portaalla talon edustalla; odottelin ikkunoita aukeaviksi ja uteliaiden kasvojen katsovan ulos.

En ollut vielä oppinut täydellisesti tajuamaan miten suuressa määrässä pelko voi hervaista ja miten voimakas se pelkurimainen vaisto on, joka pidättää rauhallisen miehen oman lietensä ääressä kun kaduilla verta vuotaa. Ikkunoissa ei näkynyt ketään, ei yksikään ovi auennut ja mikä oli pahinta — talokin, johon pyrin, pysyi kuolleena ja hiljaisena. Menin alas portailta ja tirkistelin ylöspäin, mutta riensin kohta taas takaisin ja aloin uudelleen kolkuttaa; nyt en enää ajatellut itseäni.

Mutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Ja siinä kuunnellessani kuulin taas ääniä, jotka jo vallan hyvin tunsin. Roistojoukko palasi takaisin.

Kirosin mielettömyyttäni, kun niin kauan viivyin rouva Catinot'n talolla. Mutta äkkiä muistui mieleeni sola talon takana, kirkkoon johtava sola; tuokiossa riensin sinne ja juoksin voimaini perästä sitä pitkin. Melu läheni lähenemistään, mutta kun nyt jo näin kirkon matalan oven, hiljensin askeleitani. Samassa ovi aukeni ja muuan mies tirkisti ulos. Minä näin hänet ennenkuin hän näki minut; hänen karkeat kasvonsa ilmaisivat kauhistusta, häpeää ja raivoa ja kummallinen vaisto sanoi minulle mitä hänellä oli mielessä. Hetkisen tähysteli hän ympärilleen päiväpaisteessa varjostaen kädellä silmiään, mutta huomattuaan minut hiipi hän tiehensä luoden minuun kavalan katseen.

Hän jätti oven raolleen, aavistin että mies oli ovenvartija. Tuokiossa olin jo kirkon sisässä ja siellä oli minulla vastassa näky, jota en elämässäni unhoita, kaikki mitä ulkopuolella olin nähnyt ja viimeisinä hetkinä kokenut, se kaikki teki sen niin juhlalliseksi, ettei se kummallinen jumalanpalveluskaan, jossa sitä ennen täällä olin läsnä, sille vertoja vetänyt. Päivä ei päässyt paistamaan kirkon sisään, muutamat punaiset alttarilla palavat kynttelit levittivät synkkää valoansa patsaihin, kuviin, synkkiin holveihin ja varsinkin polvistuvaan naisjoukkoon, joka valittavalla äänellä veisasi pyhän Neitsyen litaniaa. Muutamat itkivät hiljaa, toiset makasivat liikkumattomina kuin patsaat otsa kiviin nojautuneena, toiset taas silmäilivät levottomina ympärilleen, kavahtivat pienimmästäkin äänestä ja rukoilivat hiljaa. Mutta vähitellen rohkeampien kiihko valtasi aremmatkin; yhä voimakkaampana ja selvempänä soi veisuu: 'Ora pro nobis! Ora pro nobis!' se kävi yhä hartaammaksi. Silmiini herahtivat kyyneleet, sääli ja ihmettely täytti sydämeni. Jopa huomasin Denisenkin.

Hän oli polvistunut äitinsä ja rouva Catinot'n keskeen pääalttarin eteen. Paikaltani näin hänen kasvonsa sivulta kun hän haaveilevan innostuksen valtamaana ne kohotti, nuo kasvot, jotka kerran mielestäni olivat niin lapselliset. Ja ajatellessani että hän kenties siinä rukoili puolestani, että tuo puhdas, viaton olento, joka vielä oli melkein lapsi ja niin suloinen, lempeä ja kaino, oli niin rohkea vaaran hetkellä ja että hän rakasti minua, se teki minut sekä nöyräksi että ylpeäksi. Kyyneleet valuivat silmistäni, nyyhkytys kohotti rintaani ja vaivuin polvilleni — juuri samassa räjähti oville kirkon toisessa päässä kovia iskuja ja äänekkäästi vaadittiin sisäänpääsöä.

Polvistuva joukko värähti kauhistuksesta, muutamat kiljahtivat ja toiset kavahtivat seisaalleen. Mutta veisuuta vielä hetken aikaa jatkettiin, intoisena, epätoivoisena se soi — 'Ora pro nobis! Ora pro nobis!' Valittavat äänet värähtelivät niin kummallisesti, ne kun lähtivät sortuneista sydämistä. Vihdoin särkyi yksi oven puolisko, silloin useimmat nousivat huutaen seisaalleen, ani harvat vaan vielä lauloivat. Olin jo puolitiessä Denisen luona kun ovi antoi perään ja miehet pääsivät sisään ryntäämään. Näin vilahdukselta erään papin — myöhemmin sain tietää että se oli isä Benoit — joka risti kohotetuissa käsissään asettui heidän eteensä. Mutta vallitsevassa hämärässä huomasin kumminkin kohta, etteivät sisääntulijat olleetkaan roistokansan johtajia. Ensimäisenä olivat St. Alais'n veljekset, verisinä ja mustuneina ruudinsavusta, heillä oli käsissä paljastetut miekat, vaatteet riippuivat repaleina; jäljissä tuli parikymmentä heidän seuralaisistaan.

Mielihyvillään naiset juoksivat tulijain syliin, etempänä olijat alkoivat ääneensä itkeä. Suljettuaan ovet riensivät miehet solaan johtavalle takaovelle, muuan huusi että kaikki oli hukassa, toinen että itäinen portti oli auki, kolmas kehoitti naisia poistumaan, he olisivat muka turvassa läheisissä taloissa, mutta kirkko ryöstettäisiin. Tällä hetkellä Calvinistat olivat murtamassa luostarin portteja, josta pakolaiset olivat rientäneet kun heidät ahdistettiin ulos les Arènes'sta.

Tuokiossa kauhein sekasorto pääsi valloilleen kirkossa. Myöhemmin kuulin sanottavan, että murtautuminen kirkkoon oli pahinta mitä miehet voivat tehdä, että kun olisivat pysyneet poissa sieltä, niin ei naisilla olisi hätääkään ollut, eikä roistokansa kirkkoa ryöstänytkään. Mutta senlaisessa tilassa kuin Nîmes oli sinä aamuna, kun katuojissa veri virtana juoksi ja kun äkkiarvaamaton häviö miehiä kohtasi, lienee ollut vaikea päättää mitä tuli tehdä, enkä minä ketään syytä.

Kaikki ryntäsivät nyt takaportille, ja minä jouduin etemmä Denise'stä, mutta kun hän seuransa kanssa pysähtyi päästääkseen aremmat ja itsekkäämmät edelle, pääsin hänen luokseen. Hän oli vetäissyt päähineen silmilleen eikä huomannut minua ennenkuin liikutin hänen käsivarttaan. Silloin hän katsahti minua silmiin ja nojautui äänetönnä minuun; näin hänen kasvonsa kaapun alta, niissä oli onnellisuuden ilme tälläkin kauhun hetkellä.

Sen perästä ei rouva de St. Alais voinut pidättää minua, vaikka hän tervehtikin minua katkeralla ivalla. — Te ymmärrätte pian hyötyä voitostanne, herra kreivi, sanoi hän purevan ivallisesti. Sen enempää hän ei virkkanut. Laskin käsivarteni Denisen vyötäisille ja seurasin Louis'ta ja rouva Catinot'a kintereillä; markiisi seurasi jäljestä puhuttuaan muutamia sanoja äitinsä kanssa. Kun hänen katseensa sattui minuun, hymyili hän ja virkkoi vastaukseksi äidilleen, joka oli hänelle jotakin lausunut: — Hyvä Jumala! mitäpä siitä! Olemme panneet kaikki alttiiksi; tämä tappio oli viimeinen yrityksemme. Suokaamme nyt sijaa muille! Silloin vetäisi rouva de St. Alais päähineen silmilleen; vaikka hetki oli niin kauhistava, niin ennätin kumminkin tuossa liikkeessä älytä jotakin syvästi liikuttavaa ja syvä sääli valtasi sydämeni. Mutta nyt ei ollut aikaa tunteellisuuteen eikä surkuttelemiseen, sillä vainoojat eivät olleet etäällä meistä. Olimme vielä kirkossa muutamien askelten päässä solaan vievästä ovesta, kun kuului askeleita pääoven takana ja seuraavassa silmänräpäyksessä jysähteli jo iskuja siihen. Kaikki riippui siitä kestäisivätkö ovet kunnes ehtisimme ulos; tunsin miten Denisen hento vartalo vapisi, ja hän painautui yhä lähemmä minua. Mutta ovet kestivät kun kestivätkin; kohta joukko edessämme hajosi, pääsimme päivän valoon ja riensimme alas solaa pitkin rouva Catinot'n taloa kohti.

Olin mielihyvilläni kun ehdimme ulos kirkosta, tuntui aivan kuin nyt olisimme olleet jotakuinkin turvatut. Sola edessämme oli luisu, niin että näimme edellämme kulkevien päät; toisinaan kääntyivät kalpeat kasvot taakseen katsomaan. Molemminpuoliset korkeat muurit estivät roistojoukon metelin kovasti kuulumasta. Takanani kulki markiisi ja rouva St. Alais, ja heidän jäljessään muutamia markiisin seuralaisia, jotka olivat jälkijoukkona. Silmäilin heidän sivutsensa ja näin että kirkon edessä oleva osa solasta vielä oli tyhjä, vainoojat siis eivät vielä olleet ehtineet kirkon läpi ja kumarruin kuiskaamaan sitä lohdutukseksi Denise'lle. Taisin siinä viivähtää, sillä äkkiä kompastuin Louis'n kantapäihin. Vastaantuleva ihmisjoukko näet äkkiä peräytti häntä. Samassa kun lensimme vastakkain kuului solan alapäästä kauheita ääniä, se oli senlaista tuskan kiljunnan ja voivotushuutojen sekoitusta, etten konsaan enää senlaista toivoisi kuulevani. Toiset ryntäsivät rajusti kirkkoa kohti, sillä välin kun toiset, jotka eivät tajunneet mitä tekeillä oli, tunkeilivat eteenpäin, muutamat kaatuivat ja tallattiin; hetken aikaa oli tuo pitkä, kapea sola kuohuvan, lainehtivan meren kaltainen.

Koettelin vain suojata Deniseä ahdingolta, enkä sentähden aluksi tajunnut mitä kaikki tämä merkitsi. Ensiksi luulin että naiset — ja kolmas osa meistä kaikista oli naisia — olivat tulleet mielipuoliksi ja että häpeällinen, itsekäs pelko oli voittanut heidät. Mutta kun joukko tunki päällemme, niin että kadun alapää tyhjeni, kuulin kauheaa ulvontaa ja näin keihään kärkiä rouva Catinot'n talon edustalla. Ja silloin minä tajusin että Calvinistat olivat sulkeneet meiltä tien, ja sydämeni herkesi lyömästä.

Sillä meidän oli mahdoton palata takaisin. Käännyin taakseni katsomaan ja näin että sola kirkon edessä oli täpösen täynnä miehiä, jotka olivat tulleet kirkon läpi — siinä oli kauhistava joukko ilkkuvia, irvisteleviä kasvoja ja julmia, verenhimoisia keihäitä. Olimme suljetut korkeitten muurien väliin eikä meillä ollut muuta pelastuksen mahdollisuutta kuin rouva Catinot'n talon kautta ja sitä vartioittiin. Edessämme ja takanamme kohosi keihäsmeri.

Väliin näen vielä unessa tuon näyn, kirkkaan, lämpimän päiväpaisteen, joka aaveen tapaisesti valaisi kalpeita, pelon vääristämiä kasvoja; polvilleen vaipuneita naisia, jotka kohottivat käsiään taivasta kohti, kun toiset huusivat ja mutisivat raivokkaita rukouksia, tahi riippuivat miesten kaulassa; koko tuon ihmisjoukon, jossa pelko kaikissa muodoissa ilmaantui; mutta ennen kaikkia voittajain pirullisen pilkkanaurun, kun ne huusivat miehiä esille ja naisille rumia sanoja.

Ei Nîmesissäkään, tuossa puoluetaistelujen ja melskeiden pesäpaikassa ole sen kauheampaa eikä pirullisempaa tapausta sattunut. Huomattuani että olimme satimessa ja niin sanoakseni kuoleman kidassa, en ensi hädässä voinut muuta kuin painaa Denisen syliini ja hänen kasvonsa rintaani vasten, itse nojauduin syvästi huoahtaen muuriin. Hyvä Jumala, ajattelin, naiset! naiset! Semmoisella hetkellä antaisi mies kaikki maailmassa, ettei naisia olisi olemassakaan, tahi ettei hän ainakaan ketään rakastaisi.

St. Alais tuli ensimäiseksi tuntoihinsa ja ensimäisenä hän ryhtyi toimimaan — jos sitä voi toiminnaksi sanoa, sillä emmehän voineet muuta kuin puhua, kun olimme luvultamme niin paljon heikommat ja senlaisessa asemassa. Hän työnsi rouva de St. Alais'n selkänsä taakse ja huiskutti valkoista liinaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä meistä kirkon oven edessä seisoville miehille ja pyysi heitä laskemaan naiset kulkemaan. Sanoipa hän heitä kurjiksi raukoiksi, jotka eivät uskaltaneet taistella miehiä vastaan, jotka voivat puolustautua.

Mutta hän sai vastaukseksi ainoastaan ivasanoja, uhkauksia ja naurunrähäkkää.

— Ei, ei, herra pappi, huusivat he ilkkuen. — Ei, ei! Tulkaa te vain esille terästä maistamaan. Kenties sitten laskemme naiset menemään! Tahi kenties emme!

— Katalat konnat!

Mutta ne vain heiluttivat aseitaan ja huusivat: Hirteen pettäjät! Hirteen papit! Hirteen herrat! Astukaa vain esille tahi me tulemme ja riistämme teidät naisilta, joitten taakse piiloudutte!

Hänen silmissään säihkyi rajaton raivo kun hän katsoi heihin. Silloin muuan vastapuolueen miehistä astui esille ja käski joukon vaikenemaan.

— Kuulkaa! sanoi mies, joka oli iso kun jättiläinen, pitkä musta tukkansa riippui alas kelmeille kasvoille. — Me annamme teille kolme minuuttia aikaa, ja jos te sen kuluessa astutte keihäiden eteen, niin naiset pääsevät menemään. Ellette sitä tee, niin ammumme teitä kaikkia, ja naisten veri tulkoon ylitsenne!

St. Alais seisoi mykkänä. — Te olette hornan henkiä! huusi hän vihdoin kauhistuksesta värisevällä äänellä. — Tahtoisitteko tappaa meidät heidän silmäinsä edessä?

— Heidän sylissään! vastasi mies ja hänen sanojaan tervehdittiin naurunrähäkällä. — Päättäkää pian, jatkoi hän kömpelösti käännähtäen ja keihästään heiluttaen. — Kolme minuuttia kellon jälkeen tuolla. Astukaa esille tahi ammumme kaikkia. Siitä vasta maukas liemi tulee! Hieno katolilainen liemi, hyvät herrat!

St. Alais kääntyi minuun, kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät tuijottivat. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan.

En voi kertoa mitä sitten tapahtui, sillä hetken aikaa olin aivan tajutonna. Muistan vain että päivä kirkkaasti paistoi muuriin hänen takanaan ja että savikerrokset vanhain, ohuitten tiilikivien välissä näyttivät mustilta. Meitä oli noin kaksikymmentä miestä ja viisikymmentä naista sullottuina noin neljänkymmenen kyynärän pituiselle alalle. Valitushuutoja kuului miesten huulilta ja ne, joilla oli naisia sylissä, — eivätkä ne olleet harvat — nojautuivat muuriin ja koettivat lohduttaa heitä, koettivat irtautua heistä. Jotkut kirosivat murhaajia ja ojentelivat nyrkkejään heitä kohti, toiset taas kiihkeästi suutelivat rinnoillaan lepääviä kalpeita kasvoja — useat naisista olivat näet onneksi pyörtyneet — toiset taas St. Alais'n tavalla katselivat äänettömänä tuskasta toisiaan silmiin tahi armottomalle sinitaivaalle. Enkä minäkään muuta tehnyt, katselin vain Deniseä silmiin. Hän oli täydessä tajussaan ja oli täydellisesti selvillä siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.

Ajatelkaa että aurinko kirkkaasti valaisi tätä kaikkea, että linnut visertelivät puutarhoissa talojen takana, että alhaalla laaksossa Rhône-virta kimalteli vehreäin äyräittensä keskessä, että aivan siinä läheisyydessä meren aallot murtuivat vasten les Bouches'n rantamia, että koko luonto henki riemua ja rauhaa kun me — ainoastaan me olimme saarretut noiden kauheiden muurien väliin, noitten hurjain ihmisten keskeen ja näimme kuoleman vaanivan kaikkialla, armahtamattoman kuoleman, kuoleman, joka kaikki lopettaa.

Käsi laskeutui käsivarrelleni, se oli St. Alais'n. Luulen, ei, minä tiedän, että hän aikoi sopia kanssani, sillä minä ymmärsin sen hänen kasvoistaan. Mutta kun käännyin häneen — tahi lieneekö sisarensa kasvoissa ilmenevä tuska liikuttanut häntä — niin jotakin äkkiä näytti juolahtavan hänelle mieleen. Kun mustatukkainen jättiläinen huusi että yksi minuutti jo oli kulunut ja hänen ystävänsä alkoivat ulvoa, nosti markiisi kätensä.

— Odottakaa, huusi hän tavallisella käskevällä äänellään. — Odottakaa! Täällä on eräs mies, joka ei kuulu meihin. Antakaa hänen ensin vahingoittumattomana mennä tiehensä. Hän osoitti sormellaan meitä. — Hän ei ole meidän miehiä. Minä vannon sen. Hän sai rajun ivanaurun vastaukseksi. — Joka ei ole minun puolellani, hän on minua vastaan, sanoi mies pilkallisesti. Ja toiset puhkesivat taas raakaan nauruun.

En tahdo ansiokseni lukea sitä mitä nyt tein. Tänlaisina epätoivon hetkinä ei ihmistä voi pitää tekoihinsa syyllisenä, ja tiesinhän sitä paitsi etteivät ne olisi kuunnelleet minua ja etten siis mitään alttiiksi pannut. Minä näet huusin raivosta vavisten: — Minä olen teitä vastaan! Tahdon ennemmin kuolla näiden kanssa kun elää teidän kanssanne. Te saastutatte maan! Te myrkytätte ilman! Te olette hornan henkiä —

Sen pitemmälle en päässyt, sillä samassa juoksi muuan nuorukainen, joka luullakseni ei ollut järjillään, kimeästi nauraen ohitseni keihäiden kärkiä kohti. Siinä silmäimme edessä lävistivät ne hänen rintansa — ja julmasti huutaen heitti hän kätensä ylös päin, ruumis viskattiin kuolleena ja verisenä sivumuuria vasten. Vaistomaisesti vedin päähineen Denisen kasvoille, ettei hän näkisi mitä tapahtui. Hyvä olikin että niin tein, sillä nyt kun roistot saivat verta nähdäkseen, niin he raivostuivat ja ryntäsivät päällemme. Näin miten St. Alais työnsi äitinsä syrjään ja sitten ryntäsi keihäitä kohti. Vein Denisen hiukan suojasempaan nurkkaan ja tapoin sitten — vaikka hän puuttui kiinni minuun ja pyysi etten sitä tekisi — ensimäisen, joka tuli vastaani ja toisen myöskin. Hurjistuin niin, etten enää pelkoakaan tuntenut. Kolmas viskasi minut keihäällään maahan ja hetken aikaa näin vain taivaan ja miehen vääristyneet kasvot, jotka kuvastuivat sitä vasten; sitten ummistin silmäni ja odotin lyöntiä.

Mutta sitä ei kuulunut. Siihen sijaan kaatui jotakin raskasta ylitseni ja ponnistelin vapautuakseni siitä; tuntui kun olisi päälläni taisteltu — tässä hirvittävässä murhasolassa, jossa miehet riistettiin naisten syleilystä, puristettiin muuria vasten ja armotta tapettiin ja jossa monta senlaista työtä tehtiin, jota en uskalla mainitakaan.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Päivä valkenee.

Jumalan kiitos, etten nähnyt sen enempää kuin jo olen kertonut. Monet kymmenet jalat polkivat minua, murhaajain rientäessä milloin minnekin; sain monta naarmua ja verta valui ylitseni. Kuulin kuolon korahduksia, naisten sydäntä särkeviä huutoja, huutoja senlaisia, jotka saivat veren hyytymään ja sydämen seisattumaan — ja mieletöntä naurua. Mutta seisaalleen nouseminen olisi ollut sama kuin pikainen kuolema, ja vaikka en enää toivonutkaan pelastuvani, oli kumminkin äskeinen vimmani asettunut ja minä makasin aivan rauhassa. Kaikki vastustus oli turhaa, ja minä luulin jo loppuni lähestyvän, kun ylläni oleva kauhtana, joka osaksi kätki minut, äkkiä vetäistiin pois, päivä paistoi suoraan silmiini, ja ääni huusi iloisesti: — Täällä on taas eräs! Ja hän on vielä hengissä!

Vaikeasti kohosin seisaalleni, hämärästi toivoin voivani kunnialla kuolla. Puhuja oli outo minulle, mutta hänen rinnallaan seisoi Buton ja parooni de Géol ja heidän takanaan näin koko joukon vieraita naamoja, jotka kaikki tuijottivat minuun. Mutta en vieläkään tajunnut että olin pelastettu. — Jos aiotte tappaa minut, niin tappakaa pian, mutisin, oikaisten käteni.

— Jumala varjelkoon! vastasi Buton äkkiä. — On jo tehty kylliksi ja enemmänkin. Nojautukaa minuun, herra kreivi. Nojautukaa minuun ja seuratkaa mukana tätä tietä. Hyvä Jumala, tulinhan aivan viime hetkellä. Jos olisivat teidät tappaneet —

— Tämä on viides, sanoi parooni Géol.

Buton ei vastannut vaan puuttui käsivarteeni ja vei minut puoleksi väkisin mukaansa, de Géol tarttui toiseen ja niin astuin heidän keskessään ihmisjoukon läpi, joka melkein eläimellisellä uteliaisuudella katsoi minuun, kasvot näyttivät päiväpaisteessa niin oudon kalpeilta. Olin paljasti päin, ja auringon paiste häikäsi ja hämmensi minua, mutta totellen Buton'in kädenpuristusta pysähdyin ja astuin sisään muutamasta ovesta, joka aukeni muurissa. Siinä juuri pudotin liinan, jonka joku oli antanut minulle sitoakseni sillä haavaa olkapäässäni. Muuan mies, joka seisoi ovella, otti sen ylös ja ojensi sen minulle ystävällisellä avuliaisuudella. Hän piteli veristä keihästä kädessään enkä ensinkään epäillyt hänenkin kuuluvan murhaajiin.

Kaksi miestä kulki ohitsemme, ne kantoivat keskessään ruumista. Tuo kuollut ruumis ja varattomasti riippuva pää herättivät tuokiossa muistini ja ajatuskykyni. Tartuin Butonin takkiin ja ravistin häntä raivoisasti. — Missä neiti de St. Alais on? huusin. — Mitä te konnat olette hänen kanssaan tehneet? Jos vain olette —

— Hiljaa, hiljaa, herra, koettakaahan rauhoittua, sanoi hän moittivasti. — Minä vannon että hän on turvassa tässä talossa. Ensimäisinä hän kannettiin sisään enkä minä luule hiuskarvaakaan hänen päästään liikutetun.

— Kannettiinko hän tänne?

— Kannettiin, herra kreivi.

— Ja onko hän vahingoittumattomana?

— On, on!

Sen kuultuani purskahdin itkuun, enkä luule että niitä kyyneleitä voi miehuuttomiksi sanoa, sillä ne olivat kiitollisuuden ja ilon vaikuttamia. Olinhan kokenut niin paljon, ja vaikk'ei haava olkapäässäni ollutkaan suuri, niin oli siitä kumminkin vuotanut paljon verta, niin että kai nuo kyyneleet suotanee minulle anteeksi. Enkä minä yksin sinä päivänä itkenyt. Myöhemmin sain tietää että muuan hurjimmista murhaajista, tultuaan tuntoihinsa ja nähdessään mitä oli tehnyt, itki katkerasti.

Tänä ja seuraavina päivinä tapettiin kolmesataa henkeä, parhaastaan Kapusiinilaisluostarissa — jota Froment oli käyttänyt kirjapainoksi ja tehnyt toimensa pesäpaikaksi — Cabaret Vierge'ssa ja Fromentin omassa talossa, joka kesti kunnes sitä ruvettiin kanuunoilla ampumaan. Noista kolmesta sadasta kaatui ainoastaan puolet taistelussa, tähteitä ajettiin solissa ja taloissa, etsittiin kaikenlaisista piilopaikoistaan ja tapettiin armotta. Sekä Pariisissa että maakunnissa kiitettiin sittemmin tätä ankaruutta, se kun kukisti puhkeamaisillaan olevan kapinan, joka kenties olisi levinnyt yli koko Ranskanmaan. Mutta nyt noita tapahtumia muistellessa näen niissä jotakin aivan toista, nimittäin ensimäiset oireet siitä kummallisesta ihmishengen arvottomana pitämisestä, josta vallankumouksen jälkimäiset jaksot olivat merkilliset. Ne olivat ikäänkuin niiden kauhistuttavien tekojen alkuna, jotka kolme vuotta myöhemmin lamauttivat yhteiskuntaa ja ihmetyttivät maailmaa, jotka, vietellen vallattomiin hirmutöihin, osoittivat filosoofeille että Ranska kahdeksannentoista vuosisadan lopulla voi päivän valolla tehdä töitä, joita muinaiset hirmuvaltiaat tekivät vain kidutushuoneittensa pimeydessä, töitä senlaisia, joiden vertaisia — punastun kun olen pakotettu myöntämään sen — ei missään muussa maassa aikanamme ole löytynyt.

Mutta näitten rikoksien kanssa — minä en nyt puhu guillotinin toimesta — minulla, Jumalan kiitos, ei tähän aikaan ollut mitään tekemistä. Myöhempään elämääni niistä kyllä jälkiä jäi — ja kenpä ranskalainen lienee niistä osattomaksi jäänyt? — toiste kenties kerron niistä. Nyt sanon vain että niistä kahdeksastatoista miehestä, jotka olivat kanssani solassa Kapusiinilaiskirkon luona, jäi eloon ainoastaan kolme tapahtumasta jälkimaailmalle kertomaan. Heidän ja minunkin oli ihmeellisestä pelastuksestamme kiittäminen Butonin ja muutamien vierasten lähettiläiden välitystä sekä murhaajain myöhäistä katumusta.

Neljän pelastuneen joukossa oli isä Benoit ja Louis St. Alais, ja se oli todella kummallinen kohtaus kun me kolme, verisinä ja rikkirevityillä vaatteilla, yhdyimme rouva Catinot'n salongissa. Kaikki muut paitsi yksi nurkkaikkuna olivat vielä peitetyt luukuilla; liedellä, jossa sinä iltana, kun siellä rouva Catinot'n keralla söin illallista, tuli iloisesti roihusi, oli nyt vain kylmää, valkoista tuhkaa. Huone oli synkän ja aution näköinen, huonekalut loivat pitkiä, pimeitä varjoja ja ulkoa kuului roistojoukon melu, joka meidän mentyä taloon piiritti murhapaikan, eikä näyttänyt kyllästyvän sen katselemiseen.

Se oli kummallinen kohtaus, sillä me kolme olimme lämpimästi rakastaneet toisiamme, mutta riidat ja levottomuudet olivat meidät eroittaneet. Kun nyt ikäänkuin kuolleista nousseina, kalpeina, kädet vapisevina ja silmät kuumeesta palavina tapasimme, olivat kaikki erimielisyydet unohdetut. — Veljeni! — Veljesi! pääsi yhtaikaa minun ja Louis'n huulilta. Ja kätemme yhtyivät, ikäänkuin hän, joka oli kuollut, osoittaen sukunsa suurta urhoollisuutta, olisi ne yhdistänyt. Isä Benoit väänteli käsiään lohduttomassa tuskassa ja asteli edes takaisin valittaen: — Lapseni! Lapsi raukkani! Armahtakoon Jumala tätä maata!

Viereisestä huoneesta kuului naisten valitusta ja itkua ja kepeitä kiiruhtavia askeleita. Luulen että nuo äänet rauhoittivat meitä, että voimme maltillisesti puhella, Louis vain väliin osoittihe katkeraa surua. Sain tietää että rouva St. Alais makasi viereisessä huoneessa, hän oli joko pudonnut tahi oli häntä kovasti potkaistu ahdingossa, niin että hän vaarallisesti loukkaantui, sekä että Denise, rouva Catinot ja lääkäri olivat hänen luonaan. Synkkä huone suljettuine ikkunoineen oli aivan kuin murhehuone, puhuimme vain kuiskaamalla, pitkät ajat olimme aivan äänettöminäkin, silloin meistä joku aina nousi astelemaan kauheain muistojen kiusoittamana. Äkkiä kuului korviimme kanuunanjyskettä; unhotimme hetkeksi omat huolemme, puhuimme Fromentista ja toiveistaan päästä pakenemaan, kuuntelimme roistokansan ulvontaa, kun se kulki talon ohitse, ja jatkoimme sitten taas keskustelua, mutta aivan niinkuin ei asiat enää meitä liikuttaisi, tuntui kuin olisi kuolema vapauttanut meidät velvollisuuksista.

Louis kutsuttiin kohta äitinsä luo, ja hetken perästä isä Benoitkin kutsuttiin pois, niin että jäin yksin astelemaan edes takaisin lattialle. Kauheaa melua seuraava hiljaisuus, yksinäisyys kohta sen perästä kun olin ollut kuoleman vaarassa ja tappamassa, turvallisuus vaaran perästä — se kaikki pani sielun syvimmät tunteet väräjämään. Ja kyyneleet nousivat silmiini ajatellessani St. Alais'n kuolemaa, hänen lupaavaa tulevaisuuttaan, joka ennen aikojaan keskeytyi, ja hänen urhoollista, ylevää, lahjakasta henkeään, joka nyt ikipäiviksi oli ajallisuudesta eronnut. Liikutus sai minut niin valtoihinsa, että olin hyvilläni kun oli pimeä, niin että sain laskea sen valloilleen. Entisajat, poikavuosien muistot elpyivät sielussani. Muistin että olimme leikkineet yhdessä ja unhotin että sitten itsekukin meni omia teitään.

Kotvasen kuluttua, kun jo oli jotenkin hämärä, tuli Louis luokseni.

— Tahdotko seurata minua? kysyi hän jyrkästi.

— Rouva St. Alais'in luoko?

— Niin, hän haluaa tavata sinua, vastasi hän pitäen ovea auki ja puhuen niin oudon rauhallisesti, aivan kuin se, joka tietää odottaa onnettomuutta.

Olin peräti voipunut ja seurasin Louista aivan koneellisesti, mutta ajatukseni pysyivät kiinni menneisyydessä. Mutta tuskin pääsin kynnyksestä yli viereiseen huoneesen, joka oli kirkkaasti valaistu, kun jo heräsin tietoisuuteen todellisuudesta. Rouva St. Alais lepäsi vuoteessa vastapäätä ovea, niin että heti sisään astuessani näin hänen kasvonsa ja kohtasin hänen katseensa. Hän makasi tyynyjen varassa, kasvot olivat hyvin kalpeat, mutta kasvopäillä oli punaisia laattoja ja silmissä outo kiilto. Mutta ei se eikä onnettomuutta ennustava tapakaan, millä hän hypisteli peitettä puhuessaan, herättänyt minua tuntoihin. Kasvojen ilmeessä oli jotakin niin oudon iloista ja välinpitämätöntä, joka ei ensinkään sopinut olosuhteisin, ja se se sai minut melkein kivettyneenä seisahtumaan.

Hän huomasi empimiseni ja moitti sitä iloisella ja teeskennellyllä äänellä, joka vaikutti kamalammin kuin rajuimmat surun purkaukset.

— Tervetuloa, herra kreivi, sanoi hän. — Minua iloittaa että kumminkin hiukan ujostelette. Mutta emme me aio teitä ankaruudella kohdella. Myöhäkin katumus on parempi kun ettei ensinkään katua, ja — missä on viuhkani, Denise? Tuo viuhkani, lapsi!

Tukehdutetulla nyyhkytyksellä yritti Denise nousta paikaltaan vuoteen ääressä, mielenliikutus pyrki valtaamaan häntä, mutta rouva Catinot laski kätensä hänen olalleen, painoi hänet takaisin istumaan ja ojentui ottamaan sivupöydällä olevaa viuhkaa.

— Kiitos, ystäväni, sanoi rouva de St. Alais, leikitteli hetkisen viuhkan kanssa ja hymyili meille toisille aivan niinkuin satoja kertoja ennen olin nähnyt hänen hymyilevän omassa salongissaan. — Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän ilkamoiden, niin että oikein kauhistutti, — toivon olevanne niin kohtelias että myönnätte minun oikein ennustaneen?

Mutisin joitakuita epäselviä sanoja; rouvan hymyilevät kasvot, toisten kumartunut vartalo ja poiskääntyneet silmät — kaikki teki niin kamalan vaikutuksen.

— Minä en koskaan epäillyt että te ette lopullisesti kumminkin yhtyisi meihin, sanoi hän melkein suopean ystävällisesti. — Ja jos tahtoisin olla ilkeä, niin minulla olisi teille paljonkin sanottavaa. Mutta nyt kun jälleen olette luoksemme palannut, niin olkoot kaikki entiset unhoitetut. Hänen majesteettinsä on niin hyvä, että — mutta missä ovat toiset? Emmehän voi jatkaa ilman heitä!

Hän silmäili ympärilleen, kasvoissa entinen käskevä ilme. — Missä herra de Gontaut on? Louis, eikö herra de Gontaut jo ole tullut? Hänhän lupasi todistaa aviosopimusta.

Louis, joka lääkärin ja isä Benoit'n kera seisoi muutaman suljetun ikkunan luona, vastasi tukehtuvalla äänellä, ettei hän vielä ollut tullut.

Rouva näytti huomaavan jotakin outoa poikansa äänessä ja käytöksessä, sillä hän katsoi levotonna yhdestä toiseen ja kysyi: — Eihän vain mitään liene tapahtunut?

— Ei ole, ei ole, kaiketi hän kohta tulee, vastasi Louis.

Mutta hänen levottomuutensa ei asettunut. — Entä Viktor? eikö hänkään ole tullut? Louis, oletko aivan varma ettei mitään ole tapahtunut?

— Äiti, äiti, te saatte kohta tavata häntä, sanoi Louis tukehdutetulla nyyhkytyksellä ja kääntyi pois kauhistusta osoittavalla liikkeellä, jonka rouva varmaan olisi huomannut elleivät vuoteen uutimet olisi estäneet häntä näkemästä.

Hän tosin ei nähnyt poikaansa, mutta Louisin käytös olisi kumminkin herättänyt epäluuloa jokaisessa järjillään olevassa ihmisessä. Mutta samassa kun Louis lausui viimeiset sanansa kiintyi rouva St. Alais'n katse taas minuun, ja se avuton tuska, joka hetkeksi synkisti hänen kasvojaan, hälveni niinkuin pilvi haihtuu kirkkaalta kevättaivaalta. Hän otti taas viuhkansa ja katsoi iloisesti minuun.

— Kuulkaapa, herra kreivi, sanoi hän, — minä näin niin kummallisia unia viime yönä — vai oliko se sairaana ollessani, Denise? Mutta eihän se vaikuta mitään asiaan. Näin kaikenlaisia kauheuksia unissani — että linnamme ja talomme Cahorsissa oli poltettu, että meidän täytyi paeta Montaubaniin tahi Nîmes'iin, ja että herra Gontaut oli murhattu ja että kansa oli tarttunut aseisin. Ikäänkuin kuningas senlaista suvaitsisi, jatkoi hän naurahtaen, ja huokasi samassa tuskallisesti. — Ikäänkuin mikään senlainen olisi mahdollistakaan. Kirkosta näin vielä hullumpaa unta, sanoi hän kurpistaen kulmiaan ja tehden kärsimättömän liikkeen viuhkalla, — mutta sen olen aivan unohtanut. Kaiken kauheimmallaan ollessa minä heräsin. Se oli kaikki niin hullunkurista ja niin mieletöntä että nauraisitte itsenne kuoliaaksi, jos vain muistaisin kertoa kaikki. Muistaakseni voi kahden punakantaisen kengänkoron takia saada niskaansa kuolemantuomion, ja ihojauhot ja kaunistuslaastari tekivät ihmisen rikolliseksi.

Hän vaikeni. Viuhka putosi kädestä ja hän silmäili levotonna ympärilleen.

— Luulenpa — luulenpa etten ole oikein terve, sanoi hän muuttuneella äänellä ja tuskan ilme vääristi kasvoja — näki selvästi että hän kärsi kovia tuskia. — Louis, valitti hän, — missä kirjurikin lienee? Voisihan hän sillä aikaa julkilukea avioliittosopimuksen. Kai Viktor ja herra de Gontaut kohta tulevat. Missä hän on? kysyi hän tuimasti.

On helppo sanoa, että meidän olisi tullut paremmin osaamme näytellä, mutta tuo kohtaus oli niin kauhea ja surullinen, että mielenliikutus sai meidät, jotka jo sinä päivänä olimme niin paljon kokeneet, valtoihinsa. Denise peitti kasvonsa ja vapisi niin että tuolikin, jolla hän istui, liikkui, Louis kääntyi väristen pois ja minä seisoin äänetönnä ja liikkumattomana vuoteen päässä. Tällä kertaa lääkäri, nuori, laiha tummanverevä mies vastasi puolestamme.

— Paperit ovat viereisessä huoneessa, rouva, sanoi hän vakavasti.

— Mutta ettehän te ole herra Pettifer? vastasi rouva St. Alais ärtyisesti.

— En, rouva, herra Pettifer oli niin sairas ettei hän voinut lähteä kotoaan.

— Mutta hänellä ei ole oikeutta olla sairas! huudahti rouva ankarasti. — Pettifer sairaana kun neiti de St. Alais'n avioliittosopimus on allekirjoitettava! Mutta on kai teillä paperit täällä?

— Ne ovat viereisessä huoneessa.

— Tuokaa ne sitten tänne! Tuokaa ne! sanoi hän levottomasti silmäillen meitä vuorotellen. Hän liikahti ja huokasi ikäänkuin kovissa tuskissa. — Mutta missä on Viktor? jatkoi hän kärsimättömästi. — Minkätähden hän ei tule?

— Luulin kuulevani hänen tulevan, sanoi Louis äkkiä. Se oli ensi kerran kuin hän vapaasta tahdostaan puhui, äänessään oli kummallinen sointu. — Minä menen katsomaan, sanoi hän mennen ovea kohti ja sivumennen viitaten minua jäljestä tulemaan.

Mutisin anteeksipyynnön ja seurasin häntä.

Hämärässä huoneessa etsi lääkäri hartaasti jotakin.

— Antakaa joku paperi, sanoi lääkäri hiukan kärsimättömästi. — Joku paperi, mikä tahansa vain.

— Ei, huudahti Louis, ääni käheänä tuskasta, — se riittää jo — tämä ilvehtiminen. Minä en enää siihen rupea.

— Herra —

— Minä sanon, etten enää rupea siihen, huudahti Louis kiivaasti ja nyyhkytys pyrki valloilleen. — Sanokaa hänelle totuus.

— Hän ei meitä uskoisi.

— Muu kaikki on parempaa kuin tämä ilveily!

— Luuletteko todellakin niin? kysyi lääkäri hitaasti ja painavasti.

— Luulen minä.

— Mutta minä en ainakaan tahdo olla siihen osallisena, vastasi lääkäri vakavasti. — Tahdon olla vapaana kaikesta edesvastauksesta. Ettekä tekään, herra, ryhdy mihinkään ennenkuin saatte kuulla mikä semmoisen teon välttämätön seuraus on.

— Eihän äitini kumminkaan koskaan parane, sanoi Louis ykspäisesti.

— Niin, ei hän parane, eikä hänellä luullakseni ole monta tuntia elämänaikaa jäljellä. Kun kuume, joka häntä nyt ylläpitää, alkaa helpoittaa, niin kuolema kohta vapauttaa hänet. Ja nyt riippuu teistä saako hän sulkea silmänsä tietämätönnä tapahtuneesta onnettomuudesta, poikansa kuolemasta tahi —

— Se on kauhistavaa, vaikeroi Louis.

— Saatte valita, sanoi lääkäri jäykästi.

Louis silmäili ympärilleen. — Tässä on muuan paperi! sanoi hän äkkiä.

Luullakseni emme viipyneet poissa kuin parin minuutin ajan, mutta kun palasimme huusi rouva de St. Alais jo kärsimättömästi meitä ja Viktoria. — Missä hän on? Missä hän on? huusi hän kuumeentapaisella kiivaudella. — Miksi hän juuri tänään tulee niin myöhään? Eihän vain teidän välillänne liene mitään — mitään epäsopua? kysäsi hän katsoen moittivasti minuun.

— Ei ole, vastasin murtuneella äänellä. — Sen vannon.

— Mutta miksi hän sitten ei ole täällä? Ja herra de Gontaut? Silmissään oli kuumeen tapainen kiilto ja nuo punaiset laatat poskilla heloittivat, mutta kasvot olivat muuttuneet ja sormet hypistelivät nyt alinomaa peitteellä. Äänikin oli muuttunut käheäksi ja luonnottomaksi, ja hän silmäili vähä väliä levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi hän jostakin ollut levoton.

— En voi hyvin tänään, mutisi hän vihdoin, tuskallisesti koettaen puhua tavallisella äänellään. — Enkä muista olla niin iloinen kuin tässä tilaisuudessa sietäisi. Neiti, menkää kreivin luo ja sanokaa hänelle jotakin kaunista tässä odottaessamme! Mutta entä te, herra kreivi! Nuorena ollessani oli tapana, että sulhanen tänlaisessa tilaisuudessa ritarillisesti tervehti morsiantaan. Hyi, herra! Pelkäänpä teitä hitaaksi rakastamaan!

Denise nousi ja tuli hitaasti luokseni, mutta ei sanaakaan kuulunut hänen kalpeilta huuliltaan eikä hän katsonut minua silmiin. Eikä hän liikahtanut kun minä rouvan kehoituksesta kumarruin kylmää poskeaan suutelemaan. Mutta olin yhtäkaikki tyytyväinen, sillä kun kumarruin hänen ylitsensä, tunsin miten hän pienillä käsillään puuttui takkiini, ja riippui kiinni siinä aivan kuin avuton lapsi riippuu äitinsä kaulassa. Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja sillä tavalla seisoimme vuoteen päässä rouva de St. Alais'n meitä katsellessa.

— Tyttö parka, sanoi hän iloisesti nauraen, — hän ujostelee vielä. Olkaa hyvä hänelle, herra kreivi; hän on pieni, hellätuntoinen olento, ja — mutta minä en voi hyvin. Minä en voi hyvin, kertoi hän kohoten ylös. Suurella vaivalla nosti hän kätensä otsalleen. — Minä — mutta mitä se on? huudahti hän, kasvonsa kalpenivat ja katse muuttui pelokkaaksi. — Mitä se on? Tuokaa joku tänne — tehkää hyvin. Lääkäri — ja Viktor!

Denise kiiruhti hänen luokseen. Seisoin hetkisen liikahtamatta, mutta silloin lääkäri viittasi minulle. — Menkää, kuiskasi hän, — menkää ja jättäkää hänet naisten haltuun. Loppu on lähellä.

Näin se tapahtui, että rouva de St. Alais kumminkin antoi minulle tyttärensä ja että se sopimus, jonka hän monta vuotta sitä ennen teki isäni kanssa, täytettiin.

* * * * *

Rouva de St. Alais ei enää tullut tuntoihinsa ja kuoli seuraavana aamuna. Näin hänen makaavan arkussaan kalpeana, vain muutoin muuttumattomana, ja hiljaisessa, valoisassa huoneessa ajattelin kunnioittaen niitä muutoksia, joita hän yhden ainoan lyhyen vuoden kuluessa oli saanut kokea — viisikymmentä vuotta kestäneen rauhallisuuden ja myötäkäymisen perästä. Kumartuessani suutelemaan vaksinkeltaista kättä, tuntui se minusta niin julmalta, että hänen parhaassa ijässään täytyi kuolla, mutta nyt kun tiedän mitä tulevaisuus toi mukanaan ja muistelen maanpakolaisuuden ja köyhyyden pitkiä vuosia, jotka monen hänen ystävänsä osaksi tulivat, niin hän mielestäni on onnellinen kun pääsi pois. Ollen luonteeltaan ylpeä ja voimakas — joita kahta ominaisuutta harvoin säätyluokassamme löytyy yhdistettynä — oli hän omaisineen uskaltanut paljon ja menettänyt paljon. Mutta olihan se kumminkin paljoa parempi kuin vankila ja guillotini, parempi kuin että vanheta vieraassa maassa tahi palata kotimaahan, jossa aikoja sitten oli unhoitettu.

Olen jo maininnut, että kapina Nîmes'issä kesti kolme päivää. Viimeisenä niistä tuli Buton sanomaan meille että meidän täytyi lähteä kaupungista, kun hän ja hänen puolueensa eivät enää voisi suojella meitä. Silloin ehdoitti Louis, että matkustaisimme Montpellier'iin, siellä yhtyäksemme Turinissa olevien siirtolaisten kanssa, ja ensi aluksi ajattelin niin tehdäkin, sillä toivoin hartaasti saattaa naiset turvalliseen paikkaan.