IV.

Pohjatar.

Kun tuossa, tumma neito, Sä seisot hymysuin, Niin puolellesi katson Mä aina ihastuin. —

Ja tuntuu niinkuin lasna Mä oisin jällehen Ja katseleisin yöhön Ja tarhaan tähtien.

Ikäänkuin ikävöisin Yön korkeutehen Ja tuhansien tähtein Ikuiseen onnehen. —

Matkalla.

Hepo, hei! nyt juokse vaan Juokse, jotta joudutaan Minne? Henki huokaa hongiston, Jossa Marin mökki on — Sinne!

— — Sydän, syki hiljempaan, Ettei immyt kuule! Ettei tulevatakaan Tulevaksi luule! — — — — —

Hepo, hei, siis juokse vaan! Juokse, jotta joudutaan; Minne! Henki huokaa hongiston, Jossa Marian mökki on — Sinne!

Kultaseni asia.

Oispa mulla sulle pikkusen Vaan pientä asiaa — Oi tullos mulle joutuen, Äl anna odottaa! Niin, niin ja sitten asian Ma suullisesti ilmoitan.

Kotimetsä.

Istuu impi viiakossa, Kultarinta kuusikossa, Kotimetsässä komea. Kuuset kuului, koivut lauloi, Hongat korkeat humisi. Nosti impi nuorta päätä, Nosti silmeä sinistä: Koivut kullassa kuhisi, Hopeassa hongat seiso, Puut kaikki pyhäasussa, Metsät jnhlamiettehissä.

Ihastuksin impi lausu, Tulituntehin saneli: Terve teille kotikuuset, Korkeat kotipetäjät! Terve hongat hopeassa, Koivut kullan koltuskoissa, Viidakot veran nukassa! Terve, terve kotimetsä, Puisto korkea kotoinen! Terve sulle, terve mulle, Terve tervehyttäjille!

Vastasi salo sininen, Kumahutti kultametsä: Terve sulle, terve mulle, Terve tervehyttäjille!

Etsijä.

Ja kaukoa täytyi mun tulla Ja näin minä mietiskelin: Kuvanskaan kun näkisin vielä, Tai äänens kun kuulisin!

Ja mä katselin kaivot ja lähteet Ja tyynehet rantaset, Vaan kuvoansa en löynnyt, Ne oli sen kadottaneet.

Ja mä kuuntelin puut sekä pensaat Ja heikotkin huokaukset, Vaan ääntänsä en minä kuullut, Ne oli sen kadottaneet.

Ja taivahat maailmat kaikki Mä etsin ja harhaelin, Mä kyselin päivältä, kuulta Ja pieniltä tähdiltäkin.

Ja ne oli niin kauniit ja kylmät Ja vaiti ne oli myös; Mut Koiviston enkelt ei ollut, Oli etsijä vaan kuin yöss!

Ja mä olin se etsijäpoika Ja mä turhaan etseilin. Ja maailman markkinoille Taas tuimana palasin.

Minne lenti meidän lintu?

Lauloi ennen lintu mulle, Lauloi mulle, lauloi muille, Lauloi kaikelle kylälle. Minne lenti meidän lintu, Kunne joutui kultarinta, Kun ei aamua aiota, Iltoa ilohon saata Virsillä viattomilla, Äänen soinnulla sorean?

Hongat vaan on huokaamassa, Männyt kaihon on pidossa Noilla kotokankahilla, Linnun laulamasijoilla.

Kultani.

Niinkuin viehkeä vuo, hopea otsainen Kuljet kultani vaan, metsissä harhaillen, Kussa kannel ja päivä Poves liehtovi hehkumaan.

Vaan kun kangastelee Onnela kaukainen, Virtaan yhtyvi vuo, sulhoonsa neitonen, Onnen rannalle rientää Kera kultansa lintukin.

Linnun laill pesimään meidätkin Luoja loi Mutta impeni viel metsissä hyppelee Kauriin kaltaisna, kutsut Kultasimmatkin hyljäten.

Yksin yössä.

Kun yöhön päivä peittyy Ja unten vaippa heittyy Mieluinen, yli maan, Ei sydäntäni voita, Sen sielun taisteloita, Yön rauha kumminkaan.

Vaan kaikki sielun vallat, Sen lämpimät ja hallat, Povessani pauhoaa. Ja maa ja taivas haipuu Ja yltyy, yltyy kaipuu Ja kaiken vallan saa.

Ei unt ei päivän töitä, Ei päiviä, ei öitä, Ei mulla muutakaan. Kun poiss on oma kulta, Niin poiss on kaikki multa Ja tyhjää kaikki vaan.

Mun onni on kuin tuomen, Mi kukkii joka huomen!

Hän lähestyy kuin aamun koi — Ja poskipäänsä purppuroi, Kuin aamunrusko vainen, Ja rintasensa liike on, Kuin kauriin vilkas, vallaton, Ja suunsa sulavainen — Ja konsa koiton lainen On kokonaan mun impyein, Hän istahtaapi vierehein.

Hän lähestyy kuin suviyö, Kuin rauha, riemu, konsa työ On loppunut ja valmis — Ja olentonsa uinuaa Ja kaipaa onnen satamaa Ja povensa on altis — Kun povensa on altis Ja suviöinen impyein, Hän istahtaapi vierehein.

Kun alkaa ja kun loppuu työ, Näin aamunkoi ja suviyö On mulla maassa Suomen — Ja konsa hellin helakoi Mun illan rusko, aamun koi, Mun onni on kuin tuomen, Mi kukkii joka huomen — — — — — — —

Vuoret surkoon!

Surun päiviä viettämään Me oomme liika nuoret. Surkoon suuret kalliot Ja surkoon suuret vuoret!

Sydän niill on kivestä, Se surra kyllä kestää. Surra saa se, surkohon Ja meidänkin edestä!

Meill on sydän lemmestä Ja hempeä ja hellä — Ei se tahdo itkeä, Se tahtoo hymyellä.

Tahtoo, tahtoo povestaan Kuin lintu lehtipuusta Nousta, nousta laulamaan Ja eikä huoli muusta.

Ei se huoli surust, ei, Vaan surkoon suuret vuoret! Surun päiviä viettämään Me oomme liika nuoret.

Mitä mä tahtoisin?

Mä tahtoisin sun talohon, Miss ilo, riemu, onni on Ja valpas, puhdas henki. Ja konsa siihen Selma jäis Hän sulhon mielen lämmittäis, Kirkastais sydämenkin.

Mä tahtoisin sun talohon, Miss enkelit ja hurskaat on Ja armas Herrasesi. Ja siellä kun sä olisit Mä tahtoisin, ett nostaisit Myös munkin vierehesi.

Anova aate.

Kirkkautta asuntoni loisi, Selmani kun sisässä sen oisi — Huoneheni kirkkahasti hohtais, Katsehen kun Selman siellä kohtais!

Syömmessäni suvi, laulu, soitto, Kasvoillani korkeampi koitto, Konsa Selma tänne astahtaisi; Taivon enkelitkin tänne saisi.

Päivä, koitto, suvi, soitto elkää Peljätkö! Ah ällös taivas pelkää Kotiani! Yöhön hukkumasta Estä, auta, Herra, nyt ja vasta!

Elon tiellä.

Kun kyyneleesi kirkkahat, Mun armahani, vuotavat, Ne säilyköhön kaikki! Ja virta niistä tulkahan Ja teitä virran reunahan Ja siltoja sen poikki!

Kun ruusus poskipaikoiltaan Putoopi — niistä kohotkaan Kukkainen kunnas kallis! Vieritse silloin kunnahan Tiet käykään kaiken maailman! — En polkee sitä sallis.

Kun vihdoin vaivut multihin, Siin rauha olkoon ihanin! Niin että ihmisrinta, Mi tunsi ruusus, kyynelvuos, Ihaillen lausuu: vasta tuoss On olla ihaninta.

Taistohon.

Niinkuin virtava vuo aikakin eellehen Rientää, riistäen pois, mistä ei luopuiskaan, Vieden kaikk käsistämme, Vihdoin meidätkin mennessään.

Aikaa vastustamaan emmepä liitykään. Aika kuitenkin vie, vaikkemme salliskaan — Mutta syy toki toinen Meidät toisiimme liittelee.

Ajan katoavan keskellä taistelee Elo kuolematon, jatkaen oloaan Maassa polvesta polveen, Mutta taivaassa täydelleen.

Meidän kautta se myös kahtaanne halajaa: Taivoon tai sukuaan maan yli etsimään, Jotta aika kun päättyy, Luoja lapsensa kaikki sais.

Taivoon pyrkimys siis polvesta polveen käy Taivoon pyrkimys myös taistonkin synnyttää, Sillä suur osa tahtoo Täällä luopua Luojastaan.

Kieltää taivahan työt, kansoja kasvattaa Synnin synkeän yön orjina olemaan — Kenpä tään edes sallii, Synnin orja se ompi myös.

Siispä taistelohon! Kilpemme Luoja on. Hänpä voimia suo, henkensä meihin luo — Jotta polvesta polveen Löytyis lapsia totuuden.

Kehtolauluja.

I.

Ja äiti lapsosen nostaa Unosen vierestä Ja itkun muiskuilla kostaa.

Ja povens pehmeään peittää Pulmunsa puhtahan Ja katseen taivohon heittää:

"Äsen äitisi mielen nähnet Helmassa taivahan — Ja paistavat taivahan tähdet."

II.

Pai, pai paitaressu, Kääry pieni kätkyessä, Tukku tuutussa tupukka! Sua souan suositellen, Sylitellen sylkyttelen; Vaan en susien suloksi, Enkä ilvesten iloksi, Kontion kotihyväksi, Souan Suomeni suloksi, Itseni iki-iloksi, Koko maani maireheksi. Pai, pai paitaressu, Tukku tuutussa tupukka!

III.

Liekku liiku, Kätky kiiku Keveästi mulla! Unten taika Levon aika Alkaa — Tuuti lulla!

Oi jos aina, Herran laina, Onnes kestää voisi! Oi jos sitten Enkelitten Sulosoitto soisi:

"Lapsikulta, Nyt on sulta Surun hetket poissa! Nyt sä vasta Maailmasta Olet onnen koissa!"

Liekku liiku, Kätky kiiku Hellin hetken mulla! Kyllä taika Unten aika Loppuu — Tuuti lulla!

IV.

En minä lastani liekuttele Yöllä kulkijaksi; Lapseni yöllä lankeais ja Saisi ontuvaksi —

Saisi kauan katumaan ja Murtuis mielen rauha. Äitikin sitte kalpeneis ja Lakastuisi lauha.

Onhan unta kotonakin Päivin vireällä; Petturit toisen peiton alla Kulkevat kylällä.

Monta ne siellä tyttöparkaa Vievät kunnialta, Vievät siten viime ilon Äitiltä surevalta.

Yö on monta viehätellyt Vielä pahemmaksi. — En minä lastani liekuttele Yöllä kulkijaksi.

V.

Kotkan siivet, äänen satakielen, Sydämeni, isäs sankarmielen Soisin sulle sylilintuseni. Lentää saisit sitte Suomelleni.

Kannatusta kansallesi soisi Siellä siipes, satakieles oisi Kansan kiel ja konsa janoaisi Sulo-Suomi, sydänveres saisi!

Vaan kun kurjat, kunnottomat raukat Iskis Suomehen, kuin hurjat haukat, Niinkuin koski mieles vyöryäisi, Vyöryn alle häijyt häviäisi.

VI.

Uni ukselta puhuvi, Kyselevi kynnykseltä: Saanko tullani tupahan, Katon alle astuani? Ukko uunilta urahti, Myrähytti myrryksissä: Oisit tullut, tarvittaissa, Kysyttäissä kyyätellyt, Oisin antanut oluet, Simatuopit tuotattanna!

Äiti lauloi lapsen luota, Pilpatteli pienen luota, Luota kultasen kujerti: Tullos tuutuhun unonen, Simasuu, hunajahuuli! Tääll on sulle kullan kulta, Sylini sydänhopea! Sille kättä käpsähytä, Suuta pistä pikkuruista, Sitte siirräte sivulle!

Lapsi liekussa lepävi, Itkeä tihuttelevi: Älä kutsu äitikulta, Älä ehtoisa emoni! Ei täällä emoni kulta, Lapsen kulta, liekun kulta, Simasuun siperryskulta! Äsken tuolla kullan kulta, Tuolla toisessa talossa, Poikki pellon naapurissa! Siell on pantuna oluet, Kaikki kannut täytettynä; Siellä muut jo mettä juopi, Simoa sipertelevi!

VII.

Voi kun meill on sentään lysti elo! Parahinna pöytänä on rahi — Ja kun istut, isän polvi tahi Äitin helma hyv on istuasi, Karhuna kun lattiall on kasi.

Permannoll on väliin lysti peli: Väliin on se pelto, niitty eli Meri laajin, vaahtosa, ja veno Kätkyesi, siin on huima meno.

Sotisopa paras paita paha, Suuri sota-ase isän saha, Suurin toki uljas uunin koukku, Sotaratsu virjä liinaloukku.

Penkin alus paras pahna sian; Siellä olet pieni porsas pian. Saavi sitte kaivo suur ja syvä, Mutta maitopytty hetet hyvä.

Tervahauta piippu isän oma, Uunin pankko paja varsin soma, Pöytäloota eloaitta paras; Eipä sinne tohi tulla varas.

Pirtissä on meillä vaikka mitä Ja me siksi rakastamme sitä. Pirtti on sun pieni valtakuntas, Jossa valvot, jossa näet untas.

Isäs siin on kuningas ja jalo, Silmänsä on valtakunnan valo — Kuningatar jospa sitte minä Olisin ja — perijämme sinä! Voi kun meill on sentään lysti elo!

VIII.

Hiljaa, hiljaa! Ilta on. Taivas tummeneepi, Luonto tyyntyy lepohon, Maa jo himmeneepi.

Haukottava hämäryys Pirtin pienen täyttää, Pärekin jo pihdissään Pienemmästi näyttää.

Tuutusessa tummemmin Keinuu leino lapsi, Alkaa armas äitikin Tulla tummemmaksi.

Sitte saapuu unonen, Päreen sammuttaapi, Pitkin pirtin penkkejä Hiljaa hamuaapi.

Istuvaiset nujertaa Vitkon vuotehelle, Pitkälleen jo äidinkin Kaataa kätkyelle.

Yö jo on ja hämynen Pirtti unelmoipi. Sirkka uunin korvassa Tyytyväisnä soipi. —

IX.

Poika:

Kiuru kulta, kiuru kulta, Taiat taivohon kohota, Ilmoihin iloiten nousta, Vaan et taia taivahassa, Päällä pilvien pysyä. Kerran sinne saatuani, Sielt en sinuna tulisi.

Kiuru:

Taian taivaassa asua, Oleskella onnen maissa; Vaan mun pakko on palata, Tulla taivahan talosta Tietä teille näyttämähän, Onnehen opastamahan; Kuinka kohti korkeutta Meidän pyrkiä pitäisi, Luoksi Luojamme kohota, Ikuisen suven ilohon, Armon suojahan avaran.

Pikku siskolleni.

Puut valkovaattehissa on Ja metsät vaiti vallan, Maat luotu lumipeittohon Ja järvet jäihin hallan; Ja talvi taivahan ja maan Erottaa toisistaan.

Vaan kun mä muistan Annasen Ja Annan päivän kanssa, Niin kaikki metsät jällehen On kesäpuvussansa Ja nurmen nukka vihottaa Ja taivas ruskottaa.

Ja omenoita oksillaan Puut kiikutellen kantaa Ja kultakalasia vaan Vellamo veestä antaa Ja vesilinnut laulaen Ui aivan vierehen.

Ja silitellä siipiään Pääskytkin pienet suopi Ja havukatkin kynsissään Meill marjasia tuopi Ja kukkia on täynnä maa Ja mettä, hunajaa.

Oi nythän vasta yhtenään On lysti leikitellä, Ja joukkohomme leikkimään Käy äitimmekin hellä. Ja enkelitkin tulevat Ja meille laulavat.

Ja silloin näämme Jumalan, Mi lausuu: "riemuitkaatte! Tää taivas on ja ainian Te täällä olla saatte!" Ah! että taivahassa me Jo, Anna, oisimme!

Pääskyn hautajaisissa.

Ohi kulkevainen, Hetkeks tähän jää! Pääsky pienokainen Tässä levähtää.

Koti pääskysellä Oli tälläkin, Kumppanikin hellä, Monta lastakin.

Koko pohjan puoli Tälle helakoi, Koko sulo-Suomi Lauleloista soi. —

Jopa lapsensakin Alkoi lentämään, Oppi laulujakin Yhä yhtenään.

Silloin — voipas sentään! Kuoli pääsky tää — Muut kun linnut lentää, Tää vaan levähtää.

Uneksii, ett vielä Laulaa lapsilleen, Soittaa sulomiellä Koko kodilleen.

Ohi kulkevainen, Hetkeks tähän jää, Pääsky-pienokaisen Unta näkemään!

Ilokivellä.

Istuimme ilokivellä, Päiväsellä paaterolla, Ääntä kuulimme kevähän, Suloa suvisen laulun, Ilman lintujen iloa. Kiuru ilmassa iloitsi: Kuu on kiurusta kesähän! Peippo vastahan puheli: Puoli kuuta peipposesta! Rastas riemuiten sanovi: Kohta on kesä käsissä, Viikon päästä vissihinki! Västäräkki väittelevi: Västäräkistä vähäsen, Tuskin tuntia tusina! Pääsky päätöksen tekevi: Minä tiedän, tien osotan: Päivä pääskystä kesähän! Kuusesta käki kukahti, Soitalti sorea lintu, Ei se ehtoja laellut, Eikä väitellyt väheä: Ilon laati ihmisille, Suven Suomelle suloisen.