JOHDATUKSEN ASEMESTA.

Kennst Du das Land, Wo die Citronen blühen.

Ote kustantajan kirjeestä toimittajalle.

— — — Niin luulen siitäkin syystä hyväksi mainita teitä toimittajana, kun kaksi nimeä nimi-lehdellä näyttää paremmalta ja tekee kahta paremman vaikutuksen. Mitä satunnaisiin korjauksiin tulee, niin kyllä niistä pian sovitte rouva Buchholz'in kanssa, jonka teosta mielelläni otan kustantaakseni, semmenkin kun nais-kirjailijat ovat hyvin "en vogue".

Teidän j.n.e. Kaarle Freund. Berlinissä 2 p. huhtikuuta 1883.

Toimittaja kustantajalle.

— — — Jos olisin voinut aavistaa, että rouva Buchholz oli tosissaan kun uhkasi kirjoittaa kirjan Italiasta, olisin ollut niukempi myönnytyksilleni Vesuvion juurella. Lunastan-ma-han sentään lupaukseni ohjaajana edes-auttaa hänen teostaan, ellei vielä viimeisenä hetkenä onnistu peloittaa häntä pois sitä julkaisemasta.

Tällä tarkoituksella kirjoitin kunnioitettavalle rouvalle, tietysti niin valtaviisaasti kuin mahdollista, — että minua oikein arvelutti tuo hänen käsi-kirjoituksensa. Ensiksikin otin luvakseni muistuttaa siitä, ett'ei hänen aineessansa ollut läheskään pohjaa. Sitten viittasin hänen pitkä-puheisuuteensa, joka välttämättömästi sieti lyhennyksiä jos hän tahtoisi vähänkään väliä pitää lukijan huvista. Painavin muistutukseni oli kumminkin se, joka koski koko joukon kummallisia mielipiteitä, tyyten erilaisia nyky-aikoihin perehtyneistä, mitkä mieli-piteet kaikin mokomin piti poistettaman, jos ei rouva Buchholz varsin halunnut joutua kivitetyksi.

Mitä kirjoitus-laatuun tulee, pelkään — mutta olkoon se meidän kesken vaan — että noiden jotenni jokapäiväisten sanain käyttäminen, vaikka kohta ne n.s. "slangs'enä" suuresti kiitellään englantilaisten ja amerikkalaisten humoristien kirjoituksissa, tulee nostamaan kovan vasta-rinnan, saksalaiset kun ovat niin hellä-tuntoisia kielensä kauneudelle. Niinpiankuin vastinta saan, tulee se teidän tiedoksenne.

Teidän j.n.e. Toht. Julius Stinde.

Rouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.

— — Kyllä minä näen, että tahdotte luikaella erille minusta. Mutta siit'ei tule mitään. Te sanotte ett'en ole likelläkään pohjaa Italia-aineessani. — No kuka sitä on tarkoittanutkaan? Olenko minä missään kontrahdissa sitoutunut tyhjentämään Italian? — Menkää te kotiinne maata.

Lyhennyksiin en suostu. Mitenkä ne ihmiset tulisivat aikaan, jotka lukevat kirjoja pikemmin nukkuakseen, — mitenkäs niiden kävisi, jos en pitkästi puhuisi. Ei, kyllä niidenkin parasta on katsominen. Sitävastoin näen sen hyvin mielelläni, että pistätte muistutuksia miten mahdollista monta minun kirjaani, sillä kun ottaa klassikon käteensä, onhan siitäkin muistutuksia jopa enemmän kuin itse tekstiä, ja minä olisin hyvilläni jos minua klassikkona pidettäis'. Älkää minun mieli-piteistäni murehtiko, te, — kyllä jos minua kivitetään, minä kivitän takasin. Siis toimitatte kirjani julkisuuteen, ja sillänsä pysyy.

Teidän j.n.e. Wilhelmina Buchholz.

J. L. Hellä-tuntoisiin kohtiin sallin mielelläni teidän lisätä vähän "Schwung'ia," ja kai pidätte huolta myös päälle-kirjoituksista, niissä kun en ole oikein tavastunut.

S:a.

Kustantajalle.

— — — Niinkuin näette, ei ollut minun verukkeistani vaikutusta mitään. Hyvin olisi mieleistä minulle, jos rouva Buchholzin kirjeitäkin voisi julkaista, jott'en joudu minä edesvastaukseen hänen synneistänsä.

Teidän j.n.e. Toht. J. St.

Toimittajalle.

— — — Painattakaamme johdatuksena koko kirjevaihdon. Tosin sitä tapaa ennenkin on käytetty, kun nimittäin Ingermannin "Münchhausen" annettiin ulos, mutta tokko yleisö tämän tunteekaan, eihän se milloinkaan muuta lue kuin Marlittia. Mutta mitäs teemme sitten noilla kallis-arvoisilla alku-kirjeillä?

Teidän j.n.e. K.F.

Kustantajalle.

— — — Ne lahjoitamme valtion-arkistoon.

St.

Toiseen painokseen.

Rouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.

— — — Kumpiko oikeassa oli, minä vai te? Tekö, joka salaa koetitte panetella minun kirjaani meidän yhteisen kustantajan edessä, ettekä tahtoneet suoda sen pitää yhtä ainoatakaan hyvää omaisuutta, — vai minäkö, jok'en huolinut teidän lörpötyksistänne vähääkään. Nyt on tuskin puoli vuotta kulunut, ja toiseen painokseen jo ruvetaan. Kuka siis oli oikeassa? Minä arvattavasti, sillä jos teidän ennustuksenne olisivat toteutuneet, olis' koko painos vielä jossakin vinnin sopessa, ja siitä olisin ollut pahoillani jo kansi-lehdenkin vuoksi, joka näyttää niin sievältä kirjakaupan akkunassa.

Mutta mitä tarkoitin teiltä kysyä oli tää asia: painatanko kirjan semmoisena kuin se oli, vai voinko siihen lisätä yhtä ja toista, joka sittemmin on johtunut mieleeni. Tiedättehän, että ken raastuvantornista astuu alas, on nähnyt entistä enemmän. Tahtoisinpa vielä sitten antaa Bergfeldtskalle vähän enemmän nahkasiin; hän on, kuulin poliisi-luutnantin rouvalta, pitänyt minusta hyvin loukkaavaista lorua. Hän on, näette, sanonut, ett'en ole kirjoittanut kirjaa itse, vaan sen olis' tehnyt nuori ylioppilas, joka siten pyrki päästä vävykseni. Te asian paremmin tiedätte, herra tohtori, sillä te olette nähneet minun omakätistä käsikirjoitustani, ja jos oikeuden käyntiä syntyisi, toivon minä, että te suoraan sanotte miten asian laita on, ettekä kerskaile, niinkuin monet muut muuten arvossa pidetyt kirjailijat.

Teidän j.n.e. Wilhelmina Buchholz.

Toimittaja rouva Wilhelmina Buchholz'ille.

— — — Nyt totuudessa neuvoisin teitä käyttämään tätä hyvää tilaisuutta, toisen painoksen ulos-annettaessa, kirjoitus-laatunne siistentämiseksi sekä alhaistapaisten sananparsien poistamiseksi, ja noudattamaan vihjauksia kritikin puolelta, joka, muistaakseni, tosin teitä kiitteli, vaan monessa kohdin moittikin. Mieli voittaaksenne saksalaisten professorien suostumusta, on kirjoitustapa säälimättömästi korjattava, — jos tasottaa tahdotte taas suuttumuksen rypyt eräiden arvostelijain otsassa, täytyy teidän omien mielipiteittenne siirtää sijansa yleisesti hyviksi katsotuille aatteille, jotka eivät nosta pahennusta siellä eikä täällä. Pyyhkikää pois pahan-elkisyydet, tehkää rauha rouva Bergfeldtin kanssa, kirjoittakaa akademiallisesti puhdasta kieltä ja olkaa puolueeton kun on mielipiteistä kysymys. Sitten on jotenkin vissi, että tulette ylistettäväksi mainiona ilmauksena nykyajan kirjallisuuden alalla.

Teidän j.n.e. Toht. Julius Stinde.

Rouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.

— — — Miks'ei? Jos eivät professorit pidä minun kirjastani, niin onpa se mieli molemmin puolinen, sillä minä en myöskään tykkää niiden kirjoista. Jos arvostelija nuhtelee minua siitä, että olen muka liika tunnokas isänmaan-rakastaja, niin vähättelen; sillä jos en ennenkään sydämellisesti olisi rakastanut maatani, niin täytyi tulla sitä rakastamaan tuolla toisella puolen Alppeja vieraassa maassa. Ja rakkaus on kuin onkin jotain, joka tuntoon perustuu. — Yksi ainoa moite minua närkästytti, se nimittäin minkä Theophil Zolling toi esiin "Gegenvart'issa", missä hän arvelee, että me Italiassa annoimme konjakki-pullon pyöriä käsissämme liika ahkeraan. "Joku franskalainen kultuuri-historioitsija", sanoo hän, "voisi pian todellakin luulla väkeväin nauttimisen omituisuudeksi saksalaisen pääkaupungin porvaristossa, vaikka niin ei suinkaan ole". — Vai minä typerän franskalaisen tähden vähentäisin meiltä ainoatakaan siemausta? Ei se tule kysymykseenkään. Vaiko herra Zolling'in arka-tuntoisuutta säästääkseni? Jopa!

Muuten olen noudattava kaikki arvostelijain neuvot, kuin myös teidänkin, s.t.s. vasta kerran, sillä nyt "Porvari-väkeä matkalla" tulee olemaan semmoinen kuin on. Juuri muutamia lisäyksiä säistetään siihen ja vielä yksi konjakkiryyppy, jonka unhotin.

Teidän j.n.e. Wilhelmina Buchholz.

Berlinissä 1 p. Joulukuuta 1883.

Kolmanteen, neljänteen j.n.e. painokseen. Korkeasti kunnioitettavalle yleisölle.

Taas on uusi painos toimitettava. Kustantajani sanoo, ett'ei sekään ole viimeinen; mutta esipuheita ei enää oteta, ne ovat itse pää-asialle haitaksi vaan. Olen pahoillani siitä, sillä tuommoinen esi-puhe on kirjan-tekijän mielestä aivan kuin ojennettu käsi, joka odottaa lukijan kättä, jotta tervehdyksiä vaihdettaisi kuin hyvien ystävien kesken ainakin. — Olen nyt suurella tarkkuudella poiminut pois kaikki paino-virheet, joita suinkin voin löytää, mutta kyllä maar' taivas siitä huolen pitää, että uusia tulee taas. Kunnioitettava yleisö on kai niin hyvä ja hakee niitä ylös itse. Hyvin lystiä tointa se. — Kaikille lukijoille ja lukijattarille lähettävät sydämellisimpiä terveisiä minun Kalleni, eno Fritz ja

heidän nöyrin Wilhelmina Buchholz,

Berlinissä, Toukokuussa 1884.

Valmistuksia.

Mintähden herra Buchholz lähti Italiaan ja rouva Buchholz hänen seurassaan. — Eno Fritz. — Mintähden rouva Buchholz riitaantui rouva Bergfeldtin kanssa. — Kielitieteellistä. — Vaatetuspuuhia. — Mietteitä historiallisista seuduista.

Tuskin unissakaan olisin osannut aatella sitä, että minäkin eläessäni pääsen näkemään tuota maata jossa sitroonit kukoistavat ja vanhojen mestarien taide kasvoi niin maan-mainioksi. Mutta tulipa täytymys ja sanoi: "Wilhelmina, nyt ei auta vastustella, sinun pitää mennä Italiaan!"

Tää täytymys oli jäsen-kolottaja, joka vaivasi minun hyvää miestäni, minun ylitse kaikkea rakasta Kalleani, ja jok'ei totellut tohtoroimista. Siinä kun ei ollut apua salicylhapoista eikä sähkötyksistä, puisteli päätään meidän kotilääkärimme, toht. Wrenzchen, ja lausui, että tässä oli paraasta päästä ilmaston-vaihettaminen tarpeellinen, muuten pääsis' kolotus kiintymään niin, ett'ei sitä sittemmin rautavartaallakaan saisi pois. — Olihan meillä ilmasto Berlinissäkin, mutta mimmoinen! Allakassa seisoi kevät, ja katot olivat kaikki lumessa. Sanalla sanoen, roska-ilma pihalla.

"Lähde sinä etelä-maille!" sanoi tohtori Wrenzchen. Kalle pani vastaan arvellen, että höyrysaunasta olis' aivan sama hyöty. Nuorempi veljeni, jota lapset aina sanovat eno Fritz'iksi, rupesi nyt tohtorin puolelle ja tarjoutui tulemaan kanssa, koska hän tahtoi itse käydä kauppoja tekemässä Italiassa.

"Saatpa nähdä, eikös meille molemmille tule hiivatin lysti tuolla alaalla!" sanoi hän minun Kallelleni.

Tämä koski minun mieleeni. Useinkin oli ollut minulla syytä penätä Fritziä luopumasta tuosta vaarallisesta naimattomasta säädystä, ja nyt aikoi hän ja hänen seurassa minun Kalleni saada hiivatin lystiä vieraassa maassa jossa asui nuo tulisilmäiset kaunottaret, ja jossa muukalainen pistettiin tikarilla kuoliaaksi heti kun hän vähänni näytti mieltyneensä johonkuhun heistä. Sitä en voinut enkä saanut minä suvaita! Sankarimaisen päätöksen tein ja huudahdin:

"Kalle, min'en anna sinun lähteä yksinäsi tuonne ryövärien ja murhamiesten maahan; uskollinen vaimosi seuraa sinua!"

Eno Fritz tosin veti veuloon suu-pielet kun kuuli minun sanani, mutta Kalle löi minulle kättä vastaten:

"Wilhelmina, sinä olet enkeli. Mutta kyllä se kalliiksi käy!"

"Älä huoli murhetta pitää pahasta mammonasta, Kalleni. Enkö ole saanut aina sievää palkintoa kirjallisista toimistani, ja voisinko miten käyttää säästöjäni paremmin kuin matkaksi sinun saattonasi julmassa tuntemattomassa maassa? Eikä niihin rahoihin tule kymmentä penniäkään talous-kassasta, sen vannon kaiken kalliin ja pyhän kautta!"

Sillä siis poistettiin tärkein vastaanväitös, ja kun keskustelimme matka-asiaa vähän enemmän, selveni siitä selvenemistään, että tein sangen viisaasti ja tarkkatuumaisesti siinä kun päätin lähteä mukaan. Eno Fritzkin vihdoin myönti, että jos nappi olis' neulottava kiini, voisin minä sen hyvin tehdä, eikä hän pitemmältä vastustellut minun tulemistani yhteen seuraan. Eikä hän vastustuksillaan olis'kaan voittanut mitään.

Nyt annoimme matka-valmistuksia itsekullekin osansa. Eno Fritzille määrättiin toimeksi matka-ohjelman laadinta, opaskirjan hankinta kuin myös kuulusteleminen Italiassa käyneiltä, miten siellä paraiten tuli aikaan. Minun tehtäväni oli varsinainen matkavarustus, ja Kalleni, tuo poloinen kolotuksen-uhri, sai työkseen päntätä italiankieltä päähänsä, koska hän vaivoiltaan ei päässyt paljo muita asioita ajattelemaan. Se oli mieltä-liikuttavaista nähdä marttyriparan istuvan kakluunin vieressä ja opettelevan tuota outoa kieltä. Kahdeksan päivän kuluttua arveli hän olevansa jotensakin selvillä jo, ja lähtöpäivänä hän sanoi: "Nyt ei italiankielessä enää löydy vaikeuksia minulle!" Sekös saattoi minua samalla ylpeäksi ja onnelliseksi!

En istunut minä ristissä käsin sillä ajalla, sillä ensiksikin tuo haalakanharmaa reisuleninki piti saataman kuntoon; ei saanut puuttua minulta löyhyvä kesäleninkikään noita gondolisouteluja varten Neapolissa. Sitten valmistin Kalleni uudet liinavaatteet ja valkoisen päällyspuvun. Oikean italialaisen olkihatun päätimme ostaa perillä. Iltasilla luin taidehistoriaa, sillä ei mikään voi olla hullumpata kuin mennä Italiaan ilman minkäännäköistä tietoa taiteista. Se, joka sinne lähtee jäsenkolotuksesta päästäkseen, se olkoon vapaa soimuusta, siihen katsoen kun hänen on päätarkoitus tulla lauhkeaan ilmastoon. Mutta mitä niillä on tekemistä Italiassa, jotk'eivät tiedä mitä antiki merkitsee ja mitä renessans, jotka eivät ole koskaan kuulleet puhuttavan toskanilaisesta eikä umbrilaisesta koulusta, ja joill'ei ole yksinkertaisimpiakaan käsitteitä arkitektuuri-kysymyksissä? Parempi että semmoiset ihmiset pysyvät koreasti kotona, kuin että tulevat toilailemaan taideteoksiin niinkuin lehmät uuteen konttiin.

[Minun kunnioitettava ystävättäreni menee tässä vähän liian pitkälle, mutta hänen puolustuksekseen olkoon sanottu, että hänessä näkyy vallitsevan vaan tuo aivan yleiseksi levinnyt mielipide, mi arvelee Italian olevan museon, jota ei pidä katsella huviksi, vaan opinmääränä, ja jota saksalainen ruhjustaa läpi voidakseen noista eri esineistä lorutella luultuja tietojansa ja päästäkseen kotona pöyhkeilemään yhä ylenevästä opistansa. Mutta koska ihminen ylipäätään ei ole mikään tutkittava elävä eikä häntä vaadita valalla vahvistamaan taiteis-oppiaan, niin voipi hyvinni Italiassa käydä sekin, jonka sydän riemuitsee hänen ihaillessaan Italian ihanuutta, ja joka ei huoli hämmentää tätä iloa milläkään tyhmän häpeän tunteella siitä kun ei voi hän oikeaan luokkaan kohdistaa joka ainoaa maalausta, joka ainoaa murtunutta marmorikappaletta, joka ainoaa kumoon kaatunutta kivimuuria. Toim. muist.]

Ilman harmitta en saanut olla tällä valmistuksen ajalla, suuttua kun täytyi ensin eno Fritz'iin ja sitten Bergfeldtin rouvaan. Eno Fritz sanoi minulle lasten kuullen, ett'en minä ollenkaan tiennyt miten mukavasti matkustaman piti, sillä kaikki toimintani tarkoitti muka saada meille raahattavaksi ulkomaille niin monta kapsäkkiä kuin vaan mahdollista oli. Kesäleningin voisin heittää kotiini ja mieheni valkoinen vaatetus oli ihan joutavanpäiväinen.

"Oletkos ollut Italiassa?" kysäsin tuikeasti. "En", sanoi hän.

"Älä sitten puhu asioista joita et ymmärrä. Missä appelsiinit kypsyvät, siinä on lämmin, ja missä lämmin on, siin ei talviasussa kävellä. Olet kai pitänyt karttaa ylösalaisin ja luullut Samojeedin maata Italiaksi!"

Tähän ei hän osannut vastata mitään. Hän tosin kohautti olkapäitään, niinkuin tahtoisi hän sanoa: "Minusta se on yhtäkaikki", mutta kelvollisia syitä hän ei voinut esiintuoda ei yhtäkään.

Kalleni sillä välin oli katsastanut sanakirjaansa ja huudahti: "Ylös-alaisin se on italiaksi sopra e abasso!"

"Mene sinä ja opi jotain niinkuin muutkin ihmiset!" huusin minä. Ilkeästi irvistellen sukaisi eno Fritz tiehensä.

Toisen harmin tuotti minulle Bergfeldtin rouva. Hän oli luonnollisesti kuullut puhuttavan meidän matkasta, ja laski uteliaisuudessaan meille.

"Vai Italiaan sitä mennään!" sanoi hän ja jatkoi: "jaa, meikäläisten porvariväen ei kannata sinne mennä, täytyy tyytyä Treptoviin".

Minä selitin hänelle, että mieheni ja sen kolotus teki tuiki tarpeelliseksi tämän matkan, mutta hän vaan päätti, että hänen miehensä ei muuta olis' tarvinnut kuin opodeldoo'ia, ja mitä minulla oli tekemistä Italiassa, terveemmän näköinen kun olin talonpoikaista emäntääkin.

Tähän iskuun en vastannut mitään, vaikka kieltäni kutkutti; kotjosti hymyillen kaasin hänelle kolmannen kupin kahvia. Kun hän sen oli saanut sisäänsä, kysyi hän:

"Ja missä tulevat teidän molemmat tyttärenne olemaan sill'aikaa?"

"Täällä kotona".

"Aivan kahden?"

"Vanha Maija, meidän piika, pitää heistä huolen".

"En minä teidän sijassa semmoiseen huoleen tyytyisi".

"Mitenkä niin?"

"Piiatkin voivat tyhmyyksiä tehdä".

"Nyt en ymmärrä teitä, hyvä rouva Bergfelt!"

Bergfeldtin rouva naureli ilkkuisesti itsekseen ja sanoi: "Ovathan ne jo isoja tyttöjä kumpikin, ja juuri sillä iällä silmällä pidettävät. Täällä Berliinissä vätjästelee niin paljon joutilaita nuorukaisia; sotaherroja mainitsemattakin!"

Nyt oli kärsivällisyyteni lopussa. "Älkää pelätkö, te, hyvä rouva, minun molemmat tyttäreni eivät ole ollenkaan hulluja uniformuihin, eivätkä kiidä katsomaan lasista, kun sotaherroja sivuitse menee. Minun tyttärieni ei tarvitse istuskella muka kirja kädessä Eläintarhassa Floran vieressä kosijoita houkutellakseen!"

"Ei minunkaan", vastasi Bergfeldtska äkäisesti.

"Se on iloista kuulla", huudahdin, "mutta siinä ne istuvat kumminkin".

Se oli ilkeätä panettelemista, intti hän. Minä vastasin, ett'en suvainnut kenenkään puhua pahoin minun lapsistani, ja mitä olin sanonut, se ei ollut kuin totuutta vaan. — No, me erosimme ei juuri sydämellisinä ystävinä.

Bergfeldtskan mentyä, sanoin miehelleni: "Kalle, lähtekäämme kuta pikemmin sitä paremmin. Tuo kapine koettaa karvastuttaa minun iloani. Tiedänhän minä, että voin luottaa lapsiin ja vanhaan Maijaan. Pyydän vielä Krausen herrasväkeä toisinaan käymään katsomassa".

"Tee niin, Wilhelmina!" vastasi Kalle. "Minäkin halajan päästä lauhkeampaan ilmaan. Nyt on jo toinen päivä huhtikuuta ja ulkona pyryilee lunta. Huhtikuu, Aprilis se on helppo oppia, se on italiaksikin aprile".

Seuraavana aamuna varhain eno Fritz meni makuuvaunu-konttoriin Unter den Lindenin varrella, ja osti siellä kolme kiertopilettiä sekä makuuvaunupilettiä Müncheniin. Minun mieheni, se kärsivällinen karitsa, tarvitsi mukavuutta, ja minäkin mieluummin olen pitkälläni yöllä, kuin istua kökötän vaunuin nurkassa. Mitä Fritz-enoon tulee, niin hänpä parasta tahtoo aina; melkeinpä hän luulee makuuvaunuja keksityiksi ihan vaan hänen mukavuuttaan varten.

Ilta-päivällä astuimme Anhaltin asemalla makuuvaunuihin, ja kello puolivälissä kolme riennätti meidät pois tuo n.s. Roman juna. Samalla junalla matkustivat ennenaikaan Saksan keisaritkin Italiaan [Tässä rouva Buchholz mellastelee vähän vallattomasti vuosisadoilla, mutta kun hän näin vaihetuksen vuoksi painaa nyky-aikaa takaperin, noudattaa hän siinä vaan noita meidän-aikuisia, muinaismielisiä pyrinnöitä. Toim. muist.], ja siis alkavat, tarkkaan katsoen, historialliset alat Askanisella torilla jo, ja kestävät kunnes Italiassa ihan saa kahlata pelkässä vanhassa historiassa. Mutta sitä ennen pitää matkailijan mielessä olla antikista jotain luettua tahi kuultua, asiantuntevien kertomaa; muuten hän pitää tuota historiallista maata tavallisena sorana vaan, eikä hän kun sitä astelee, aattele enempätä kuin kävellessänsä Metsävuohi-vuorten ohitse Berliinissä ja lukiessansa tuota tauluun kirjoitettua: Tähän saa ajaa rikkoja.

Mutta historian selkeässä valossa on vähinkin asia mieltä-kiinnittävä, ja se joka on arka luonnoltansa, kauhistuu historiallisilla seutuvilla enemmän vielä kuin lukiessa tuota Rikosjuttu-lehteä, jota herra Krause tilaelee ja jota me toisinaan saamme lainata. Vaan, niinkuin sanottu, ennakkotietoja on tarpeen.

Eteenpäin.

Makuuvaunuissa. — Herra Oehmichen. — Antiki katsottu hyödyn kannalta. — Ensimäinen skat'in-lyönti. — Herra Spannbein ja taide-braminit. — Adam ja Eva. — Mintähden Kufsteinin linnaa ei voi valloittaa. — Miten vuorimaisemia maalataan. — Bozen. — Mintähden herra Buchholz jäi toria saamatta.

Berlin oli kaukana, Lichterfeldekin kadetti-tehtaineen oli aikoja sitten silmistämme kadonnut, ja eteenpäin vaan kiidämme avaraan mailmaan. Ajatukseni vielä viipyivät lasten luona ja sydämeni oli hellä. "Ei", arvelin itsekseni, "minun molemmat tyttöni eivät kurkistele ikkunasta nähdäkseen nuoria herroja. Bergfeldt-rouva on vanha häijy myrkkyinen louhikäärme!"

Siinäpä sievästi istuttiin makuu-vaunuissa, jotka todella olivat varustetut aivan kuin pikku ravintola. Konduktööri — hän oli nimeltä Stoll — toi meille erittäin hyvää kahvea, ja siinä kun oli oluttakin, jähdyttimessä, ja muita virvoittavia juomia, taisi saada mitä vaan tahtoi, ja minun Kallelleni teki lasi lämpöstä varsin hyvää.

"Jos voisimme saada skat-pelin toimeen, niin ei olis' meillä hätää mitään", arveli eno Fritz.

"Hyi!" huudahdin. "Kuinka jokapäiväistä! Klassiselle maalle matkamme on, ja sinä tulet tyhmällä korttipelilläs'!"

"Wilhelmina", vastasi eno Fritz, "jos nuo vanhat greekkalaiset ja roomalaiset olisivat osanneet skat'ia, eivät olis' ne niin pilailen kuihtuneet, sillä skat pitää mieltä rohkeana".

"Niinpä näkyy, paratkoon Jumala", huokailin, "eihän teitä koskaan saatu ennen sydän-yötä erkenemään sotamiehistänne ja rouvistanne".

"Miten olis', Miinaseni, jos kolmen miehen pelattaisi erän kuuttakymmentäkuutta".

Eno Fritz piti Kalleni silmäin edessä ihka uuden korttipakan, ja sanoi: "Tämän avulla saamme vielä monta ikävätä hetkeä Italiassa kulumaan". Syvästi loukattuna käännyin pois-päin, ja katselin, sanaakaan virkkamatta, akkunasta maisemaan. Mutta ei minua tää ilahuttanut hyvin paljon, sillä peninkulma peninkulmalta piisasi tuota yhtä ijankaikkista tasankoa vaan jossa ei ollut kunnollisempaa kunnaketta ei ainoatakaan. Kun Kalleni sitten pyysi minuakin peliin, en siis ollut vastaan, ja saapuessamme Leipzigiin, olin nyhdellyt heiltä markan ja kaksikymmentä penniä joilla rahoilla aseman-ravintolasta ostin savustetulla kielellä katetuita voileipiä, ja ne maistuivat meille sitten sangen hyviltä.

Leipzigissä nousi meidän vaunuun eräs herra, jonka kanssa kohta tulimme tutuiksi. Hän oli herra Oehmichen, housuvaatemynsterin-vaprikantti Glauchausta, ja matkusti Italiaan opintoja varten, kuten sanoi. Kun hänen kanssaan alottelin sivistynyttä puhelemista antikista, josta viime aikoina olin lukenut monta opettavaista kirjoitelmaa, sanoi hän: "Ei, hyvä rouvaseni, antiki ei ole minun asioitani." "Miksi?" "Koska sillä on niin varsin vähän vaatteita yllä." "Mutta sepä olis' ihmeellistä, jos en löytäisi Italiassa monituisiakin johteita kelvollisiksi housuvaatemynstereiksi." "Miksi?" "Koska noilla vanhoilla mestareilla kai oli hyvä somuuden-tunto, mitenkä olisivat muuten niin kuuluisiksi tulleet."

Nyky-ajan maalareita herra Oehmichen ei juuri kiitellyt. Hän sanoi niillä ei olevan mieli-kuvatista merkkiäkään; voisi kuleksia kokonaisten taide-näyttelöjen läpi pääsemättä vilaukseltakaan näkemään kelvollista johdetta. "Miksi?" "Koska he aina vaan maalaavat semmoisia kankaita, jotka vuosi-kausia sitten olivat muodissa ja jommoisia tietysti nyky-aikana ei mene kaupaksi. Ja kuinka kauniita tauluja eikös tulisi, jos vaan maalarit viitsisivät kuvata uusia vaate-mynsteriä. Kyllähän ne yhtenään puhuvat kolorit'istansa, mutta mynstereistä eivät näy lukua pitävän vähääkään."

"Kuinka niin?" kysyin minä herra Oehmicheltä.

"Se on sillä tavalla, näette", sanoi hän, "että uudenaikaiset taiteilijat ovat erityisyyksistä vallan huolimattomat. Katsokaas jotakin Lenbachin maalaamaa muoto-kuvaa. Hän pistää useimmiten kädet selän taakse, ja jos hän milloin niitä maalaa, ovat ne aivan sennäköiset kuin kimppu Frankfurtin-makkaroita Rembrandtin valossa."

Minä vastasin: "Eihän kädet olekaan tärkein asia, ei, tärkein on aatteinen henki."

"No niin", vastasi hän, "on sekin, mutta pitäähän tuommoisella hengellä olla käsiä ja jalkoja, kumminkin — ja sitte jotain yllä."

Herra Oehmichen oli, niinkuin saksilaiset ainakin, skatin-lyöjä luontoansa, ja tuo ikävöitty peli saatiin siis aikaan. Herrat siinä pelasivat, kunnes me Reichenbachissa otimme melkoisen makuista iltaista; ja sitten ei muuta kuin kömpiä koikkuun.

Herra Kleines makuuvaunu-toimistossa oli laittanut niin, että Kalleni ja minä saimme erityisen sievän koppilon kahdella makuu-sijalla. Nää olivat niin viehättävän näköisiä, että päätin heti mennä levolle, ja kun en tahtonut voimistelulla vaivata kipeätä Kalleani, otin osakseni ylemmän vuoteen. Sinne pääsin paljoa helpommin kuin olin aatellut, ja siinä kun loikoilin, sanoin itsekseni: "Parempi sinun ei voi olla, Wilhelmina. Maata pitkällänsä sängyssä, ja sieltä tulla Italiaan — oikein se on taivaallista".

Seuraavana aamuna olimme Münchenissä, vaan koska makuuvaunuissa olimme ei ainoasti levänneet oivallisesti, vaan myös siistittäneet itsiämme ja juoneet kahvia, taisimme virkeillä voimilla heti matkata edelleen. — Paitsi sitä ei ollut ilma niin hyvä, että se meitä olis vietellyt viipymään. Mitä Münchenistä nähtiin, oli lumen peitossa, ja taivas oli sennäköinen, kuin ei se itsekään olisi tiennyt, pitikö itkemän vai nauraman.

Niin hauskaa kuin makuuvaunussa ei ollut niissä vaunuissa, joihin nyt täytyi nousta, mutta siinähän meni. Herra Oehmichen jäi toistaiseksi Müncheniin koettaaksensa siellä nuuskia tietoonsa mynsteri-johteita; ja siitä olin pahoillani, sillä ylipäätään hänellä oli hyvin viisaita ja lujia mieli-piteitä. Saimme nyt kumminkin toisen tuttavan: nuori maalari nousi meidän vaunuun. Näkyi heti, että hän oli suuresti sivistynyt; hänellä oli silo-hansikkaita ja tukkansa oli koreasti käheröitty, josta muuten maalarit eivät ole juuri tunnetuita. Pianpa puheleminen pääsi vauhtiin, sillä minä olen niitä, jotka tahtovat tutustua matkakumppaniensa kanssa; tuon isoisen itseensä-vetäytymisen kokonaisen pitkän matkan ajalla pidän sangen ikävänä. Tokihan toisiakin ihmisiä tahtoo oppia tuntemaan, ja se joka ei mitään kysy, ei hän tule tietämäänkään mitään. Herra Spannbein näytti olevan oivallinen nuorukainen, ja kohtakin eno Fritz kunnioitti häntä siemauksen annolla konjakkipullosta.

Saadakseni puhelemisen soveliaalle tolalle, kysyin, oliko Münchenin maalarikoulu tätä nykyä kukoistavassa tilassa? Herra Spannbein sanoi niin olevan lisäten että Münchenissä joka vuosi löydetään tusina kuuluisia taiteilijoita, etenkin puolalaisia ja venäläisiä, mutta viiden vuoden perästä löytäjät eivät muista enää niiden nimiäkään. Taide-bramineja oli kumminkin Münchenissä yhtä runsaasti kuin muualla.

"Mitä taide-braminit oikeittain ovat?" kysyin häneltä.

"Ne ovat ihmisiä, jotka kirjoittelevat taiteesta eivätkä taiteesta tiedä tään taivaallista", vastasi hän. "Älkää koskaan lukeko kirjaa taiteesta, hyvä rouva. Katsokaa itse, arvostelkaa itse ja ostakaa ne taulut, joihin miellytte. Siinä oikea taide-tunto."

"Mutta täytyyhän siinäkin sivistyä opilla!" virkoin.

"Oppivatko vanhat greekkalaiset tietopuolisesti? Oliko Fidiaalla kirja, jota opetteli ulkoa? Ovatko vanhat mestarit maalanneet taide-historian mukaan, vai onko taide-historia tehty heidän teostensa mukaan? Ei, taide oli olemassa ennenkuin kritiki, aivan kuin keitto-taito ennen kokkikirjaa!"

Minun täytyi se tunnustaa, ett'en ollut vielä katsellut taidetta tältä kannalta, enkä myös tavannut ketään, joka olis' lausunut tietoja tuossa vaikeassa aineessa niin varmasti ja selvästi kuin herra Spannbein.

"Hukassa se, joka kokki-kirjan mukaan lähtee keittelemään", vastasin minä. "Kuinka eikös mene munia vaan! Taitava talon-emäntä ei tarvitse kuin puolet".

"Aivan samaten on käsityksen laita maalaus-taiteen alalla", vastasi herra Spannbein. "Siinä tulee aikaan paljoa vähemmällä kuin yleisesti luullaan. Minä tunnen maalareja, joiden tauluissa on käsitystä niin viljalta ett'ei niitä viitsi katsellakaan. Niiss' ei ole väriä, ei piirrustusta, ei taidollisuutta — mutta käsitystä. Ja semmoisen tuherruksen eteen taide-braminit paltaantuvat, silmät sokeina päässä, ja ovat vähällä kaasuna kohota ilmaan sulasta ihastuksesta. Mutta kunnollisesti maalatuita tauluja ne polkevat pahanpäiväisiksi; hoo, kyllä tuota tunnen!"

Minä lainasin pullon eno Fritzin hoteista, ja virvoitin herra Spannbeinia, jonka oli puheesta palava. Sitten kysyin häneltä: "Mutta mistä semmoiset kuin minä ja minun vertaiseni saisivat ymmärrettä taiteesta, jos ei kirjoista?"

"Katsokaa luontoon ensin ja sitten taide-teoksiin", huudahti herra Spannbein. "Jos löydätte luontoa taiteilijain teoksissa, silloin ne ovat todella hyvät."

Tähän vastasin minä, ett'ei ollut laadullista katsella kaikkea luonnollisuudessa, niinkuin esim. Adamia ja Evaa, ja ilmoitin hänelle herra Oehmichenin mielipiteitä antikista. Herra Spannbein veti suunsa surkuttelevaan nauruun ja sanoi:

"Taiteessa on kaikki laadullista. Muuten ei teidän tarvitse pelätä muinais-teoksia Italiassa, sillä noiden kainojen englantilaisten naisten tähden ovat kaikki veistokuvat taidevarastoissa ja museoissa koristetut viikunalehdillä, ikäänkuin olisivat ne syntiin-lankeemukseen vikapäät. Synti se todella oli, että antoivat kaivella heidät ylös semmoisten ihmisten, jotka pukevat vaatteita esi-isiensä jumalojen päälle, jotta koulutytöt eivät pitäisi niitä shocking'ina."

Minun Kalleni, joka tähän asti ahkeraan oli lukenut italian-kielioppiaan, ei näyttänyt hyvin mieltyneeltä meidän kahden-puheesemme taiteen syvimmistä salaisuuksista. Hän kysyi herra Spannbeinilta, eikö hän pelannut skat'ia? Tuskin tää oli vastannut "kyllä pelaan", niin jo oli peli valmis. Tällä kertaa keskeyttäminen sattui hyvin, sillä herra Spannbeinin mieli-piteet eivät ollenkaan soveltuneet niihin opetuksiin, joita äskettäin olin saanut kirjoista; olin siis vähän huumeuksissa, ja täytyi vähän levähtää jotta katselemalla maisemaa saisin mieleni rauhoittumaan.

Lunta ei juuri näkynyt enään. Kedot ja niitut vivahtivat vihannilta, mutta puissa ei ollut vielä lehti puhjennut; kuusikot tummassa puvussaan antoivat vähän osoitusta millainen maisema oli, kun kesä tuli taas. Vuoristo oikealla ja vasemmalla kävi yhä korkeammaksi. Vuorien huiput olivat lumen vallassa vielä, mutta alhaalla laaksossa kukki kelta-esiköitä aivan rautatien vieressä. Ne toivat kevään ensimmäiset terveiset; hän vielä viipyi tuolla Alppien toisella puolella, ja me menimme häntä vastaan, kun ei voinut hän tulla meille, koska hänelle ei ollut vielä tarpeeksi asti lämpöstä pohjois-maissa, sillä oppineiden uusimpien tutkintojen mukaan, kevät ei tuo kanssansa lämmintä, vaan lämmin kevään; siitä luin taannoin Perheen-emännänlehdessä. Kuinka eikös näytä luonto toisellaiselta, kun sitä katselee tieteen kiikarilla!

Junamme tulla suhisi Kufsteinin asemalle. Tää Kufstein on joen rannalla vielä, soleine tornineen; korkealle niiden yli kohoaa äkki-jyrkkiä kallioita, joitten harjalla on linnoitus, mahdoton valloittaa muuten kuin dynamitin avulla, niinkuin eräs nästin-näköinen itävaltalainen upsieri aseman-sillalla vakuutti minulle. Ainoasti sillä tavalla, että reikä porataan kallioon aivan linnan alle, se täytetään dynamitilla, tää sytytetään tuli-langalla ja koko röykkiö räjähytetään ilmaan — ainoasti sillä lailla voipi vihollinen kukistaa tätä vankkaa västinkiä. Semmoiset vehkeet ovat kuitenkin mahdottomat, sillä ulkona seisoo aina vahti, jonka on käsky kohdastaan ilmoittaa linnan-päällikölle vähintäkin poraus-koetta. Vahtimiehen mökin näin omilla silmilläni.

Vaikka Kufstein on kauniilla paikalla, en sentään siihen mieltynyt, sillä se on samalla itävaltalainen tulli-asema, ja tulli-katselmus pilaa parastakin iloa. Siinä täytyy astua esille arkkuinensa ja laukkuinensa, ja myöntää tullimiehille katsauksen kaikkiin vaattehiston salaisuuksiin. No, minä olen Jumalan kiitos säädyllinen rouvas-ihminen, ja voin missä hyvänsä näyttää mitä otan päälleni; mutta oli se tuskastuttavaa kumminkin, kun tuo nuori mies kyseli, josko tavaroissani oli aseita ja tupakkia, ja haeskeli revolleja ja sikaareja minun paitojeni välillä.

"Ei", sanoin minä, "ei hyvä herra! Minä en polta sängyssä maatessani, enkä ammu; niin emansipeerattu ei ole rouva Buchholz!"

Päästyämme kunnialla katselmuksesta, menimme ravintolaan jotain virvoketta saamaan, mutta mieleni oli niin kuohuksissa, ett'ei mikään oikein maittanut; kiitin kun pääsimme taas junalle ja saimme lähteä pois sieltä, jossa minun hellätuntoisuuttani niin syvästi oli loukattu tuon tullilaitoksen etuus-oikeuksien kautta.

Nyt oli meillä italialaiset vaunut. Ensimmäinen luokka on kuin meillä toinen, ja toinen luokka eroaa meidän kolmannesta pääasiallisesti siinä, että sohvat ovat guttaperkakankaalla päällystetyt. Siitä emme sen enempätä huolineet; olimme iloisia vaan kun saimme vaunun eriksensä meille neljälle. Herra Spannbein tuli, näette, meidän seuraamme taas.

Tyroolin halki nyt matka piti. En olis' koskaan uskonut niin mahdottomasti vuoria olevan maailmassa, enkä voinut olla tuon tuostakin lausumatta iloani siitä. Herra Spannbein sanoi, ett'ei hän ymmärtänyt minun ihastustani ollenkaan; jos Schveizissä olisin käynyt, en olisi tämmöistä melua nostanut noiden myyrän-mättäiden takia.

Tää solventaminen suututti minua.

"Minä iloitsen siitä mitä minä näen, enkä semmoisesta jota muut ihmiset pitävät parempana ja jota en tunne enkä tiedä", sanoin vähän tuikeasti. "Muuten olkoon mainittu teille, että minä tulen tasamaalta, jossa, Kreuzbergiä ja Pichel-vuoria Havelin varrella pois-lukien, ei ole melkoisempia mäkiä, korkeudelleen mitattavia. Täällä minulle avaantuu aivan uusi mailma. Nää romeiset kallion-rinnat, nää jylhät hongikot, nää monet sievät kylät kirjavine huoneineen, kaikki minua suuresti miellyttää. Jos vielä tuuli ajaisi noita sumupilviä vähän hajalle ja sitten siintävistä raoista pilkkisi päivän valossa välkkyviä lumi-huippuja, tekis'pä mieli huutaa junalle että vähäksi aikaa seisahtuisi. Ja tätä iloani tahdotte karvastuttaa!"

Herra Spannbein puolusteli sanoen, ett'ei hän suinkaan tarkoittanut pilata minun iloani, mutta eihän se ollut hänen syynsä, että vuoret Schveizissä olivat kuin olivatkin korkeampia kuin vuoret Tyroolissa. Maalarilla muuten oli yksi ja sama, kuinka korkea vuori oli, tauluun se tuli siltä. Minä kysyin, taisiko hän maalata semmoista.

"Ei mikään ole helpompi vuori-maisemaa", vastasi hän. "Ei muuta se kuin yleis-väri valmistetaan, tahritaan sitä alaalta ylöspäin ja yläältä alaspäin, kremsen-valkosta vähän taivaaksi ja sitten — yks' kaks' — hongat sinne paiskatut penselillä. Jos ei tee mieli maalata kokonaista vuorta, peitetään siitä isot osat pilvillä ja usmilla. Vuorimaalareilla on sama hyöty pilvistä kuin tappelu-maalareilla ruudin-savusta. Missä heidän taiteensa ei riitä, sinne heti tupruttamaan."

"Ja mitä te maalaatte oikeittain?" kysyi Kalleni.

"Tapa-maalauksia", vastasi herra Spannbein oman-arvon tunnolla. Vähän allapäin sanoi hän sitten: "Mutta juuri tapa-maalauksiin nuo taide-braminit paraasta päästä iskevätkin. Milloin on heidän mielestään aine sopimaton, milloin väri, milloin itse työ huonosti tehty. Käsitystä he eivät koskaan löydä niissä."

"Sehän on hyvin ikävätä", lohduttelin häntä.

Hän oikein innostui ja kertoi eräästä hänen maalaamastaan taulusta, "ylhäinen nainen papukaijan kanssa". Tätä taulua oli muuan taide-bramini arvostelussaan haukkunut niin tyyten kelvottomaksi, että hän (Spannbein) tuskin ilennyt enää näyttää silmiään ihmisten joukossa. Ja kumminkin olivat kaikki hänen kumppaninsa kiitelleet tuota taulua. Se oli hyvin tehty, sen sanoivat kaikki. Mutta hän oli masentunut, ihan kuin selkäänsä saanut.

Eno Fritz muistutti, että pitkään aikaan ei ollut tilkka otettu. Nytkään ei jäänyt herra Spannbein osattomaksi konjakista.

Ennen kuin tiesimmekään, olimme Innsbruckissa jo. Sepä kauniilla paikalla on! Kaukana oli nähtävä Zillerthalalpit, luonnon-laulajien kotiseutu, — kuin myös ne vuoret jotka kohoovat kahden puolen sitä leveää laaksoa, minkä pohjalla Inn virtaelee. Ellei Kalleni olis' ollut sairas olisin minä ehdotellut viipymistä yhden päivän siellä, mutta Kalle sanoi: "Wilhelmina, tohtori on toimittanut minua etelä-maille, ja sanotaanhan siellä olevan paljon ihanampia maita kuin tällä puolen Alppeja".

"Kyllä se kovalta pitää", sanoin minä.

"Te ette ole vielä nähneet Schveiziä", puuttui maalari taas puheesen.

"Mitä tapamaalari maisemista ymmärtää!" ärjäsin hänelle. Nyt hän oli vaiti.

Me istuimme ääneti muutkin, kunnes alat muuttuivat arveluttaviksi. "Miten junan nyt käy?" kysyin. "Ei suinkaan se pääse tuon vuoren yli meidän vastassa".

"Oh, täytyyhän toki", virkkoi eno Fritz. "Saat nähdä miten sit' on opetettu kiipeemään".

Niin olikin. Minä olen tosin Cercus Renz'issä ja Valhallassa nähnyt sekä ihmisten että järjettömäin luontokappalten tekevän monta nurin-niskaista konstia, esim. elehvanttia jotka putelien päällä kävelevät, ja pieniä lapsia jotka päällään seisoen hurisevat isänsä ympärillä kuin suden-korennot, mutta kun nä'in, miten tään ehdottomasti ihan järjettömän höyry-veturin onnistui nousta vasta-vuoreen aina kukkulalle asti, kyllä kunnioitan silloin ihmis-järkeä, joka tällaista oli aikaan saanut. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmän tuli talven-tapaiseksi taas, sillä Brenner oli aivan lumen peitteessä. Ylhäällä asemalla seisahduimme. Me näimme Brenner-järven viheriän veden lumi-huippujen keskellä kiiltävän, ja Eisackin kuohuvan vesiputouksen. Ken täällä ylähällä yksin asuisi, hän ei kuulisi muuta kuin kosken kohinata yöt ja päivät; mutta nyt tulee tuo höyryveturi kahdesti päivässä tänne käymään, ja se ulvoo ja pitää semmoista elämätä, että kaikki runolliset mielen-liikutukset haihtuvat peräti. Mutta eikös niin ole laita joka paikassa? Ihmiset reutovat ja kiirehtivät läpi elämän, juuri kuin maa ei olisi muuta kuin rautatien-asema, ja se on ihan ihmeellistä, että runoilijoita vielä on olemassa, jotka tyytyvät rauhassa kirjoittelemaan. Sentähden onkin hyvä, että nuoria taidokkaita kohdellaan niin kovasti kuin mahdollista; heistä, näette, hellemmät tunteet katoavat, ja he voivat työnsä tehdä keskellä tuota reutomista, aivan kuin runotaito olisi jotain kiven-tikkausta vaan.

Kun olimme kävelleet jalkamme lämpösiksi lumessa, astuimme taasen sisään, ja nyt meni myötä-mäkeen. Valkoiset huiput olivat kohta takanamme, ja ilma lämpeni lämpenemistään. Ja nyt tuli viheriöitseviä puita, ja kun olimme laaksossa taas ja juna alkoi tavallista vauhtiaan, jopa lensimme läpi ihanimman kevään. Mikä kevät! Kukkivia puita yltä-ympärillä — kukkais-lunta talven-lumen sijassa. "Kalle", sanoin miehelleni, "ihan olen samalla mielin nyt kuin olin ennen mailmassa, kun ensimäisen kerran mummon kanssa pääsin maalle ja kirsimarja-puut kukkivat. Täällä tietysti on enemmän vuorista ja suurenmoista, ja viinapuun-kantojen asemesta kasvoivat siellä pellot perunoita; muuten on melkein yhtä."

Kaikkien niiden paikkain nimiä joitten sivutse kiidimme, en tullut tietämään, sillä herra Spannbein ei näkynyt olevan hyvin perehtynyt maan-tieteessä. Mutta miellytti siltä nähdä noita pieniä kaupunkiloita ja somia kyliä, ja etenkin noita kauniita kirkkoja, jotka siinä, hautakivet ympärillä, olivat kuin kanat poikineen, kun nää illan tullessa pakkaavat siipien suojaan. Elää on kai lystimpi kaupungissa, mutta haudattaa on parempi maalla. Ruumiin-polttoa olen vallan vastaan, sillä eihän ihminen ole maailmaan tullut pideltäväksi paistina.

Ilta-puolella jotenni myöhään tulimme Bozeniin, joka on kuuluisa hedelmä-hilloistaan. No, jossa hedelmiä niin viljalta kasvaa, mikäs konsti siin' on hillota niitä. Mutta mikäs tulee eteen meillä kotona, kun, niinkuin mennä vuonna kävi, reine-claud'it eivät joudu kypsiksi? Ei muuta kuin tehdä niistä etikka-plummonia.

Bozenissa olimme yötä, sillä Kallen täytyi huilata. Ilma oli niin mietoa, että vielä myöhällä kävelimme kuutamossa pitkän matkan. Eno Fritz osasi erääsen olut-kapakkaan ja sysäsi meidät sinne. "Tästä lähtein ei saadakaan olutta enään", sanoi hän. Minä olin vallan vihoissani. Mutta nähdessäni, miten herra Spannbein, joka kumminkin on taiteilija, hyvällä halulla nautti oluensa, join minäkin sitä seidelin; vaikka kohta olin ihan selvillä siitä, ett'en tälle matkalle ollut lähtenyt istuakseni olut-tuopin ääressä haikuisessa kapakassa, enkä katsellakseni kuinka herrat skat'ia löivät. Minä olin nyt, niinkuin monesti ennenkin tässä elämässä, ainoa tunnokas sielu pelkkien puupökköjen joukossa, ja oikein ilahutti aatella, että eno Fritz monta viikkoa eteenpäin tuli olemaan ilman olutta, jota hän niin rakasti ett'ei raahtinut mennä naimiseenkaan. Kalleani varten valmistin pienen ilta-ripityksen, matta kun kolotus oli kovempi taas, säästin sitä toiseen kertaan. Kaikella on aikansa.

Tuolla puolen Alppeja.

Vaimo Regie-sikaarien uhrina. — Tulli-säikähdys. — Mintähden se on onni, ett'ei maalareja mailmassa hallitse. — Verona. — Mintähden Italialle rauha on toivottava. — Varjelus-enkeli raunioissa. — Molto interessante. — Eläin-opistoja. — Wilhelmina Buchholzin päähän pistää eräs aate. — Julian hauta. — Vaisu. — Kapsäkit.

Varhain seuraavana aamuna matkasimme eteenpäin. Me tulimme oikealla ajalla asemalle ja menimme odotussaliin; siellä olivat ihmiset eilen poltelleet sikaaria ja niistä oli haju huoneissa vielä. Jotain niin hirveätä haisua ei ollut nenäni koskaan kokenut. Kun eno Fritz sitten selvitti minulle, että se oli Regie-sikaarien haju, surkuttelin suuresti kaikkia niitä rouvia mailmassa, joiden miehet polttivat Regie-tupakkaa, sillä eihän tuommoista hajua saa haihtumaan kartiineista ja huone-kaluista ei kuuna päivänä. Ja mitenkä voi kajota syleilemään miestä jossa on niin rutollinen haisu, että siihen verrattuna Panken [Panke on Spreen lisä-jokia] vesi on kuin eau-de-cologne. Herra Spannbein arveli paraaksi, että koettaisin tottua siihen, sillä Italiassa oli tupakka vielä huonompata kuin Itävallassa.

"En tässä mailmassa!" vastasin jyrkästi ja kiiruhdin raittiisen ilmaan. Vähän aikaa, niin tuli Kalle perässä.

"Wilhelmina", virkkoi hän nöyrästi, "sinun pitäis' auttaa minua".

"Mitenkä niin?" kysyin kummeksien.

"Minun onnistui saada itävaltalaiselta tullilta salatuksi vähän Sikaareja, mutta herra Spannbein tässä äsken sanoi, että Ala'ssa Italian rajalla haeskelevat tupakkia tarkemmin vielä kuin Kufsteinissa. Mitäs jos ottaisit sinä joitakuita tukkuja hoteisis'?"

"Kalle!" huudahdin kauhistuen, "tahdotko vietellä minua rikoksiin!"

"Sinusta ei kukaan hae Sikaareja".

"En minä voi ruveta valtiota pettämään".

"Tulli on niin hullusti korkea", vastasi Kalleni, "ja tahdotko että minun täytyy polttaa Regie-sikaareja?"

"En", vastasin, "silloin koko reissuni menisi pilalle".

"Suostut siis?"

"Tokkopa siinä muu auttaa?" huokasin. "Voi kuitenkin, ja minä kun luulin Italiaa taivaalliseksi kukkaistarhaksi, huomaan nyt jo, että kasvaa siinä polttiaisiakin. Koetan-ma-han minkä voin, Kalle!"

Juna tulla jyryytti taas esille. Me vaunuihin, joissa saimme itsekukin nurkkasijansa akkunan luona. Vaikka luonto oli kaunista, en voinut sitä oikein ihailla, sillä noista sikaareista oli mieli paha. Ei ollut Kallenikaan iloinen. Hän veti esiin italian-kieliopin ja luki sitä ahkeraan.

Rakennukset olivat toista tyyliä kuin tähän asti; siellä täällä seisoi tummia, suippolatvaisia kypressi-katajia kirkkojen lähistöllä, aivan kuin totisia huuto-merkkejä luonnossa. Kaikki muuttui toisellaiseksi, ja pelolla aattelin sitä, että muuta kieltäkin ihmiset puhuivat, ett'eivät he saksaa enää ymmärtäneet, emmekä me italienskaa. Mutta lohduttelin kun näin, miten Kalleni opetteli niin että hiki tippui otsasta.

"Kalle," kuiskasin hänelle, "miten noiden sikaarien laita on?"

Kalle kuiskutti sitten pari sanaa eno Fritzin korvaan, ja eno Fritz sai kuin saikin herra Spannbeinia pistämään päänsä vaunun akkunasta ulos. Hän myös teeskeli kuin täytyisi hänenkin välttämättömästi ihailla maisemaa, ja oli siinä tiellä ett'ei herra Spannbein päässytkään päätänsä vetämään sisään. Kalleni otti nyt esille sikaari-kääryt, ja minä pistin ne — — no niin. Jos herra Spannbein tällä välin olisi kääntynyt meihin päin, luulenpa, että olisin lattian lävitse vajonnut, vaikka kohta juna olis' jauhannut minua mäsäksi. Kun näyttäitä taisin taas, hymyilin niinkuin ei mikään olisi tapahtunut, mutta mieleni oli niin pahoittunut, että milt'en tahtonut kääntyä pois kotiin, jos olis' käynyt laatuun. Onneksi osui eno Fritzin päähän katsella taas tuota pulloa, ja siitä seurasi meille toki niin hyvä mieli, kuin tässä tukalassa tilassa oli mahdollinen. Herra Spannbein tarkkautti minun huomiotani vuoren-vierroksen jälkiin, jonka sanottiin raunioiksi ruhtoneen kokonaisen kukoistavan kaupungin. Muussa tilaisuudessa olisin sydämestäni surkeillut noita onnettomia ihmisiä, mutta nyt en sitä voinut, sillä sikaarit olivat minulle suureksi vastukseksi.

Vihdoin ajettiin Ala'n asemaan. Minä olin tukehtua. Meidän kapsäkkimme kannettiin sisään ja pantiin pitkille pöydille. Eräs tulli-virkamies astui esille tarkastaaksensa meidän matka-kapineitamme; hän kysyi minulta jotain ja viittaeli kiivaasti käsillään. Min' en ymmärtänyt yhtä sanaakaan hänen puheestaan. Tämä hetki oli kauhistava. Rukoilevaisesti katsahdin Kalleeni, mutta huomasin hyvin, ett'ei hänkään tuosta rengon-kielestä tullut hullua viisaammaksi. Ja hän oli kumminkin niin ahkerasti opetellut italian-kieltä.

Kaikeksi onneksi tuli herra Spannbein avuksi hätään; hän osasi selvitellä seikat virkamiehelle, ja tämän käytös oli säädyllisempi kuin olimme odottaneet, sillä kun tavaroihin oli vähän vilaistu, saimme mennä rauhaan. Eno Fritz, jolla oli pieni käsilaukku vaan, näkyi toisen tarkastajan kanssa tulevan aikaan aivan hyvin. Miten hänen näin hyvin kävi, en voinut käsittää.

Käydessämme odotus-saliin, sain nähdä hirvittävän näytelmän: eräs rouvas-ihminen pakoitettiin astumaan huoneesen, jossa tulli-nainen oli häntä tarkasteleva. Rouva teki vastarintaa, mutta turhaan, ja ovi suljettiin tuon onnettoman jälessä. Silloin vannoin valan, ett'ei koskaan enään salakähmässä kulettaa mitään, ja enemmän kuolleena kuin elävänä tulin odotus-saliin. Mutta sikaarit olivat pelastetut.

Kieleni kuivui kiini kitalakeen tuosta säikähdyksestä.

"Kalle", sanoin minä, "hanki minulle pullo selterivettä; minä kuolen janoon."

En unhota ikänäni Kallen katsantoa kun hän kysyi minulta:

"Tiedätkö sitte, mitä selteri-vesi on italian-kielellä".

Minä huusin herra Spannbeinia; häntä ei kuulunut.

"Kalle, minä näännyn!"

Kalleni rohkaisi mieltänsä. Hän astui tiskille. Minä näin, miten hän puheli ravintolanpitäjän kanssa ja miten tämä antoi hänelle pullon. Kalle tuli takasin.

"Selteri-vettä en voinut saada", sanoi hän vähän alakuloisena, "mutta tässä on puolipulloa viiniä."

Hän täytti lasin ja minä otin aika pausahuksen. Mutta mitäs tää oli? Kalleni oli nuuskinut ylös katkeraa maruna-viinaa ja tuonut sitä selteri-veden asemesta!

"Kalle", sanoin minä, "siinäkös nyt on koko italian-kieles? Jos teet useampia tällaisia kielivirheitä, saat minut piankin hautuu-maahan; en minä mokomaa myrkkyä siedä. Juuri selteri-vettä sinun olisi pitänyt opetella kaikkea ensinnä, sillä sehän on parhaastansa tarpeen."

Hän silmäili tasku-sanakirjaansa, mutta eno Fritz olikin vienyt sen vihon, jossa S:stä lähdettiin. Sekunti sekunnilta jano kävi vaikeammaksi, semmenkin tuon katkeran ryypyn perästä. Ei siinä auttanut muu, minä rohkaisin mieltäni, menin itse tiskille ja pyysin selvästi ja kuuluvasti:

"Yksi seltteri!"

Mies nyykäytti, ja kohta kyyppäri toi minulle vetopilli-pullon.

"Näet sen, Kalle," huudahdin hyvilläni, "seltteri on italiaksikin seltteri."

Sitten kysyi Kalle kyyppäriltä "qvanto costa?" Ja tämä antoi hänelle takasin muutamia vaski-lanttia itävaltalaisesta guldenista. Hänen mentyään pois, sanoi Kalle: "Luulenpa, että kyyppäri taisi pettää minua"; mutta minä lohdutin häntä sanoen, että se oli oppirahaa vaan, jota jokaisen täytyi maksaa vieraassa maassa; hänen ei tarvitseisi olla pahoillaan, kyllä tässä kohta toimeen tullaan.

Oikein iloinen olin vasta silloin, kun kaluinemme kampsuinemme mennä höyräytettiin pois, ja Ala tullinensa oli takanamme. Nyt olimme siis Italiassa ja vapaat kaikista vaaroista. Tosin olisi seutu voinut olla kauniimpikin, mutta mieleisiä olivat nuokin vainiot, joissa vilja vihoitti ja joissa vielä sitten oli istutettu mulperi-puita, minkä puunlajin lehdistä silkkimadot elävät. Niin pitkältä kuin silmä kantoi kasvoi puita, ja puusta puuhun suikerteli viini-köynnöksiä aivan kuin kukkakiehkuroita. Vähän väliä oli taloja, ja maaseudun asemilla näimme myös ihmisiä, mutta ne eivät olleet silkkiin puetut, vaan karkeisiin vaatteisiin ja näyttivät surkeilta keskellä luonnon runsautta. Herra Spannbeinin mielestä nuo joukot olivat hyvin kuvan-ihania, mutta minä niistä päätin, että näkyivät tarvitsevan tutustella suovan eli saippuan kanssa. Eno Fritz oli samaa mieltä ja sanoi, että nuo paljas-jalkaiset kakarat olivat oikeita ryötyksiä. Se on suuri onni yhtä kaikki, ett'ei maalarit mailmassa hallitse, sillä muuten se menehtyisi likaan tuon kuvan-ihanan vaikutuksen vuoksi.

Sitten tuli näkyviin linna-varustuksia, niiden läpi kuljettiin, ja niin oltiin Veronassa. Yhteis-vaunu vei meidät albergo S. Lorenzo'on, ja siellä meitä vastaanotti kyyppäri joka puhui saksaa sujuvasti. Tästä olin minä hyvin mielissäni, ja Kalleni vielä enemmän.

Kalleni ja minä saimme huoneen näkyalalla virtaan ja siintäviin Alppeihin lumi-huippuinensa. Siinä seisoin ja katsoin akkunasta, ihailemiseen vaipuneena, kun Kalle keskeytti:

"Wilhelmina, nyt voit antaa minulle sikaarit takasin".

Vaikka vähän närkästytti, kun hän näin häiritsi runollisia ajatuksiani, olin kumminkin iloinen siitä että pääsin vapaaksi noista tuskan tuottaneista esineistä, ja irroitin puntit päältäni. Kalle ihastui saadessansa ne takasin; vaan yhden puntin hän näytti minulle ja virkkoi vähän nuhtelevaisesti.

"Wilhelmina, etkös olisi voinut varoisammin säilyttää niitä? Juuri paraita olet istunut murskaksi."

"Kalle", vastasin minä, "kiitä luojaa, ett'en tuskassani musertanut niitä kaikki-tyyni. Minä olen tehnyt sinun edestäsi mitä olen voinut!"

Kalleni halaili minua ja me menimme ruokasaliin.

Eteistuvassa oli levitetty pöydälle mitä kauniimpia ruokakasveja ynnä metsän riistaa ja lintuja jos mihin sorttiin, jotta siinä saisi valita mitä paraiten maittaisi, mutta herra Spannbein ja eno Fritz kun odottivat jo, niin emme siellä kauan olleet. Me istahduimme pöytään ja annoimme, noudattaen herra Spannbeinin neuvoa, tarjota meille Veronalaisen päivällisen. Soppa oli erittäin kummallinen, sillä siihen oli sotkettu kaiken mailman kasvaksia, ja vielä kummallisemmaksi se kävi, kun siihen ripottelimme hienonnettua parmesan-juustoa, joka sulaneena venyy langankaltaiseksi. Olemme sittemmin useinkin syöneet semmoista soppaa, mutta vasta kun minun mieleeni juolahti se viisas tuuma, että ostaa pienen pönttösen lihamehustetta ja sekoittaa sitä hiukan tuohon kasvi-liotukseen, jota italialaiset sopaksi sanovat, — vasta silloin se kävi meille kelvolliseksi. Sitten tarjottiin parsaa. Kalleni oli odottanut saavansa nyt oikein herkutella, sillä kyljykset parsain kanssa on hänen paras ruokansa; mutta kun eteemme asetettiin pitkävartisia puikeloita jotka jo olivat siementymässä ja paitse sitä maistuivat kovin katkeralta ja olivat sitkeitä kuin seililanka, niin sanoi Kalle: "Wilhelmina, Italia voi olla hyvinkin jalon-ihana, mutta parsain päälle he eivät täällä ymmärrä yhtään". Sitten otimme maccaronia jotka olivat hyviä, sekä söimme viimeksi kananpaistia. Se oli kerrassaan herkullista. Ja kaalikset olivat oivalliset. "Jos ei olekaan meillä berliniläistä ruoka-laitosta täällä", sanoin minä "niin elostaa täällä sentään hyvin kyllä". Atriamme loppui hauskemmin kuin se oli alkanut, ja parahimmalla tuulella läksimme kaupunkia katselemaan.

Ihmeellinen on tää Veronan kaupunki; voisipa luulla sen kerran nukkuneen eikä enään voivan havata. Katujen varrella on suuria palatseja, mutta niissä ei asu kukaan, ja akkunain eteen on lyöty lautoja. Palatsien vieressä on muita huoneuksia, joiden oviloista köyhää kansaa kurkistelee. Keskellä erästä katua kohoaa vanha voitto-portti, mutta ei siitä nyt enää kukaan kulje loistolla ja prameudella; ja kun vielä edemmäksi mennään ollaan kohta sillä tenhotulla tilalla, jossa Veronan entisyys lepää. Siinä on, näette, Scaliger-perheen hautarakennukset; ja Scaliger-perheen vallan alla Verona viimeisen kerran kukoisti ja oli onnellinen. Korkeilla jalasteilla seisovat kivi-arkut, ja niiden syrjillä on kuvapatsaita, yhtä liikkumattomia kuin nuo kuolleetkin joita vartioivat, ja yltä-ympäritse komea rautakalteri piirittää tämän paikan, niinkuin orjantappurahäkki tenhotun linnan. Mutta kenenkä syy se oli, tää muutos? Toinen veli murhasi toisen avo-kadulla, ja niin oli mennyttä kalua koko jaloisuus; ja vaikka nyt molemmat veljet lepäävät saman häkin sisällä ja sama päivänpaiste valaisee molempain hautapatsaita, niin ei tuota hirmuista rikosta saa siltä tekemättömäksi, ja siitä ajasta asti nukkuu Verona.

Uuden-aikaisissa kartanoissa asuu uuden-aikaisia ihmisiäkin, ja se on Uusi Verona; mutta tietysti vähemmin se meitä houkuttelee, koska huomiomme pää-asiallisesti tarkistuu historialliseen alaan.

Tuo eno Fritzin hankkima Bädeker on todellakin kaikin puolin oivallinen, ja sen avulla tulemme aivan hyvin aikaan joka kohdassa. Sinne on merkitty kaikki mitä on katseltavaa ja otettu myös kosolta muitakin opetuksia, niin että heti saa tietää, pitääkö innostua jostakin teoksesta vai eikö pidä, ja siten tulee ihmeellisyyksien tutkinta paljoa helpommaksi. Eno Fritz sanookin Bädekeriä lyhykäisesti resepti-kirjaksi vaan.

Me kävelimme umpimähkään pitkin katuja ja kummastelimme miehiä, jotka kuvan-ihanasti poimuttelivat yllensä heilukaapuja, — naisia joill'ei ollut hattuja päässä, vaan ainoasti pitsi-huntuja kulmilla, — ja sotamiehiä, joilla on kukon pyrstösulkia hatuissaan semmoinen kimppu, ett'ei Kalleni ollenkaan voinut käsittää, miten he saivat tähdätyksi, kun sulat aina häilyivät heidän silmissään. Upseerit pitivät mustia hansikkaita, ja kaikki he olivat laihanläntäisiä kuin oravat. Niin pulskan näköisiä eivät he ole ensinkään kuin meidän sotamiehet, mutta kun sota sattuu vuorimaissa, sanotaan heidän osaavan kiivetä kuin vuorivuohet, ja siinä heillä on voitto verraton muihin, jotka eivät ole niin sukkelia jalaltansa. Eno Fritz oli kuitenkin sitä mieltä, että parasta olis' Italialle ikuinen rauha.

Siinä kun käveltiin, lähestyi luoksemme pikku tyttö ja sanoi jotakin. Tietysti emme ymmärtäneet lapsen puheesta vähääkään, mutta kotvasen kyseltyä sai herra Spannbein selväksi, että tyttö tiedusti, josko tahtoisimme katsella erästä lähellä olevaa, muinais-aikuista teater'ia.

Kun myönsimme siihen, ojenti lapsi kätensä, ja Kalleni antoi hänelle vaskirahan. Sen saatuansa juoksi tyttönen tiehensä kiiluvin silmin ja huutaen: "Aprile, aprile!"

"Hän on narrannut meitä", sanoi Kalleni, "sillä aprilli on italiaksi aprile".

Minä olin juuri vihastua tuohon pieneen, avo-jalkaiseen tyttö-pahaseen, niin hän samassa tulikin takasin ja hänen kanssa kaksi roiston näköistä rojoa, joista toinen viittasi kädellänsä meille ja aukasi niinkuin ladon-oven, minkä kautta me sitten astuimme tuon muinoisen teatterin raunioille. Ei siinä paljon ollut katselemista, en ainakaan minä saanut mitään tolkkua noista koloista ja käytävistä. Minulta puuttui tarpeellinen mielen-rauhakin voidakseni oikein käsittää näitä raunioita, sillä olin huomannut miten vieläkin kaksi rosvomaista miestä hiipsahti ovesta sisään, ja kun olivat sisällä, sulki tuo ensimäinen mies oven.

"Kas nyt", aattelin, "nyt ei päästä pois, ja kohta meidät sala-murhataan".

Olin lukenut hyvän joukon hirvittäviä tarinoita Italiasta, ja näin jo miten ryöstettyinä ruumiina maattiin muinoisen teatterin murenevilla käytävillä. Mutta samassa osui minun silmiin tuo tyttö.

"Ei", sanoin minä itsekseni, "lapsen läsnäollessa he eivät suinkaan rupea tappamaan meitä", ja kun sitten se pikku tyttö tuli ja toi minulle kourallisen koreita saniaisia ja kukkasia, joita oli poiminut ylähältä muurien harjalta, niin otin syliin häntä ja suutelin; tuntui aivan kuin olis' sylissäni ollut yksi niitä pieniä enkelejä joita maalarit kuvailevat tauluihinsa. Joka kerta kun sittemmin vanhoissa mestarin-teoksissa näin enkelin noiden surkean-näköisten mies- ja naispuolisten pyhimysten vieressä, sanoin: "Tuoss' on tuo lapsi Veronassa".

Miehet eivät tehneet meille mitään pahaa. He saivat juoma-rahojaan, ja olivat vallan kohteliaita: minä olin tyhjästä lähtenyt pelkäämään. Mutta mitä vasten sitten niin paljon tyhmyyksiä kirjoitetaan Italiasta. Saisivat hävetä jotka sillä lailla suotta säikäyttävät ihmisiä.

Herra Spannbein sitten kuletti meitä kirkosta kirkkoon, ja minua nauratti nähdessäni miten niissä tauluja katsellaan. Useimmat taulut riippuvat nimittäen niin pimeissä komeroissa ja sivu-holveissa, ett'ei ensimmältä tiedä niistä mitään. Mutta suntio sytyttää vaha-kynttilän, jonka hän kimittää pitkän kepin nenään, ja sillä hän valaisee yhden pään erästänsä. Monet muodot ovat tästä menetyksestä jo mustuneet niin, että — niinkuin herra Spannbein sanoi — nyky-aikainen mestari, joka käyttää kimröökkiä kovasti, hyvin helposti voisi maalata semmoisia, mutta taulut ovat tähdellä merkityt Bädekerissä ja ovat siis sangen kauniita eli, kuten lukkarit sanovat: molto bello, taikka — jos ei niistä eroita enää paljo mitään: molto interessante.

Eräässä näitä kirkkoja — se oli S. Maria in Organo — näimme kuorissa ja sakastissa puun-veistoksia, jotka muuan munkki nimeltä Fra Giovanni oli tehnyt rukousten lomina. Ne olivat niin kauniita, että niidenkin tähden kannattaisi matkata tänne. Kyllähän Berlinissäkin panevat koreita puun-veistoksia kattoon ja seiniin, mutta ne ovat paraasta päästä kipsistä vaan.

Kaikesta tästä kuleksimisesta väsyimme vihdoin ja menimme siis erääsen kahvilaan. Se on merkillistä, miten kahvilat ovat yhden-näköisiä joka paikassa. Marmori-pöytiä, ikäviä ihmisiä, sanomalehtiä ja juomarahoja — semmoinen on kahvila. Mutta täällä näkyi arena aivan edessämme, ja tuskin olin vironnut vähänkin, jopa kehoitin lähtemään sitä katselemaan. Se vasta olikin oikein historiallista alaa, johon nyi astuimme, sillä arenassa pidettiin ennen muinoin peto-tappeluksia. Voipi vieläkin nähdä häkit, joissa leijonat säilytettiin, ja vanki-huoneet noita ihmis-parkoja varten, joitten piti petojen kanssa taisteleman. Tuolla ylhäällä marmori-penkeillä istui katselijoita tuhansittain. Nyt laskettiin vangit taistelu-tantereelle. Ne tervehtivät katselija-kuntaa totisina ja kuolon-halveksimisella, sillä ne tiesivät kyllä syöneensä viimeisen ateriansa. Jo viittasi maistraatti, joka ynnä kaupungin valtuusmiesten kanssa istui erityisessä parvekkeessa, häkit avattiin ja villit pedot syöksähtivät pihalle. Paraasta päästä pääsivät leijonat voitolle ja nautiskelivat sitten halukkaasti uhrinsa, ja katselijat huusivat hyvä, hyvä! Kun pedot olivat saaneet mahansa täyteen, menivät ne takasin talliinsa ja arvelivat, heillä olleen hyvin hauskan iltapäivän. Arenasta laastiin pois jälelle jääneitä ruumiin-tynkiä, ja veri valahutettiin pois vedellä eräästä kaivosta, joka vieläkin on olemassa. Minua värisytti kauhusta, nähdessäni näitä entisten julmuuksien jälkiä.

Kuinka eikös ole ihmisellinen meidän aika sentään, verraten muinaisuuteen! Mutta — en ole kuitenkaan ihan varma siitä, ett'eivät nyky-aikanakin tuommoiset petoin ja ihmisten tappelut saisi täydet huoneet koroitetuillakin hinnoilla.

Herroihin nää kamalat muistot menneistä päivistä eivät kumminkaan tehneet minkäänlaista jalostuttavaa vaikutusta, sillä tuskin oli iltainen syöty ravintolassa, niin alettiin jauhata tuota ijankaikkista skat'ia taas ja minä sain olla siinä kuin viides pyörä vaunuin alla.

Min'en tohtinut puhella, itkeä ei ole minun tapani niinkuin monen muun, mutta kirjoittaa — sitä taisin. Lähetin siis hakemaan läkkiä ja pännää ja rupesin paperille uskomaan mitä olin nähnyt ja kokenut. Vähän aikaa kuluttua kysyy Kalleni:

"Mitäs, siinä teet, Wilhelmina?"

"Minä alotan kirjaa Italiasta".

"Älähän ole hassu, johan Italiasta niin paljon on kirjoiteltu".

"Sinä pelaat skat'ia huvikses', ja minä kirjoittelen huvikseni", vastasin.

Kalleni sanoi "grand neljä" ja minä vaelsin hengessä arenan veristetyllä hiekalla.

Seuraavana aamuna pidettiin markkinoita piazza dell' Erbellä. Herra Spannbein ahmasi kuvan-ihania kohtauksia torilla. Huoneuksilla näkyi jälkiä vielä vanhoista kalkkimaalauksista: vähän punasta, vähän sinistä ja siellä täällä jotain ihmisen ruumiin tai muodon tapaista, mutta ei mitään selvää. Ne ovat siis molto interessante. Torin muoto oli enemmän minun mieleeni. Siinä oli pöytä pöydän vieressä, ja laveiden liinaisten sateen-varjoin alla istui joilla oli kaupan appelsiinejä, juustoja isoja kuin vaunuin-pyörät, munia, kasvaksia, kaloja ja kaikellaista ruokatavaraa. Lintuja myytiin kappalettain. Mikä osti toisen kynkän kanasta, mikä toisen, yksi osti rinta-palan, toinen taka-kappaleen, kolmas maksan ja muuan köyhä eukko kaulan. Niin sai jokainen vähän kanaa kattilaansa. Kanan-pojista myydään samaten kappaleita, ja kaupustelija käänti joka kerralta nahan-liuskat lihan päälle, juuri kuin kaapin-ovia, jotta kärpäset eivät pääsisi ahnastelemaan, liha kun oli pidettävä mehukkaana. Miehiä on ja vaimoväkeä torilla niin että vilisee; he hierovat kauppaa ja tinkivät, koikehtivat ja ovat niin iloisia, aivan kuin olisi torilla levitettyinä kaikki Indian aarteet, ja itse kansa nabobeja joka sorkka. Minusta oli, kuten sanoin, tori paljo enemmän molto interessante kuin nuo huoneiden kirjavat tahrat, joita nyt koetetaan uudistaa. Eno Fritz arveli, että heidän pitäisi sekoittaman Jacobsenin casein-vernissaa maaliinsa, niin se kestäisi jos mitä säätä.

Kun kävelee ruokakasvi-toria alespäin, tulee kohta sille kadulle, jossa on Julia Capuletin vanhempien talo. Tätä katua asteli se armas olento tuon ihmeen kauniin Romeon rinnalla, näissä kapeissa solukoissa löivät ihmiset kuoliaiksi toinen toisensa, ja nyt saisin nähdä sitä huonetta, jossa Julia asui ja jossa hän kuuli sata-kielen liverröksiä, silloin kun he salaa vihittyinä ensi kerran olivat kahden kesken, ihan kuin Lohengrin ja Elsa'kin. Mutta surkea oli katsella tätä kartanoa. Ylhäällä vanhan palatsin akkunoissa kuivatti Veronalainen rouva rikkinäisiä pyykki-vaatteitaan. Alhaalla pihalla, jossa ennen kranaatti-puu kasvoi ja suihku-lähteen vedet kuunvalossa kimeltivät, oli nyt iso tunkio, ja tuossa tilavassa tallissa, joka kai ennen oli se tanssi-sali missä Romeo rakastui Juliettaan, kumppanusteli nyt kaksi muulia, jotka jättivät höystöä tuohon läjään. Oli siinä vielä sitten kurjallinen viini-krouvi yhdessä noita pihalle päin olevia, ennen niin loistavia vieras-huoneita, vaan se oli enemmän ryöväri-luolan kuin ravintolan näköinen, ja vanhan Capuletti-rouvan sänky-kamarissa mellikoi nyt eräs köyhä kuvan-veistäjä.

"Pois täältä!" huudahdin. "En minä huoli enempätä nähdä Julian kodista. Lähtekäämme nyt katsomaan hänen hautaansa, tuon tytön kohtalot koskevat minun mieleeni".

Ei kukaan näyttele Romeona niin viehättävästi kuin Ludvig. Kauniimpata ruumista ei voi nähdä, siinä kun hän makaa arkun vieressä ja Julia nousee ylös, aavistamatta, että hän jo on leskeksi jäänyt siltä mieheltä, jonka hän tuon täsmälleen sekunnille vaikuttavan uni-juoman kautta oli tehnyt luulluksi leskimieheksi. Kun hän siitä saa tiedon tulee hän mielipuoleksi ja surmaa itsensä.

[Minä olen pyytänyt rouva Buchholz'ilta lupaa saada pyyhkiä pois tään selityksen, mutta hän ei mitenkään siihen suostunut. Ja kun nyt kerran niin hurjasti paljon romuskaa on kirjoiteltu ja vielä kirjoitellaan Shakespearesta, niin olkoon tääkin selitys paikoillaan; muistutan-ma-han vaan, ett'ei rouva Buchholz ole mikään professori, eikä myös ole tingannut itselleen Avonin joutsenta. Toim. muist.]

Vaunuilla ajettiin vanhaan luostarin-puutarhaan, jossa Julian hauta on nähtävänä kammoittavassa loukossa joka on kappeli muka. Meidän täytyi maksaa liran (80 pfennigiä!), ennenkuin pääsimme katsomaan tuota pyhää allasta, missä armaan Julian luut säilytettiin, mutta joka hämmästyksekseni olikin tyhjä ja ilman kantta!

Kun sitä kummastelin, ilmoitti herra Spannbein, ett'ei sillä milloinkaan kantta ollut, eikä se myöskään ollut mikään ruumiin-arkku, vaan ihan tavallinen sian-kaukalo.

"Sehän on mahdotonta!" huudahdin minä. "Eihän toki eläinten-ruuhia marmorista tehdä?"

"Saatte Italiassa nähdä marmorikaluja kaikenmoisia", vastasi herra Spannbein. ["Nuova Guida in Verona. 1880. Giovanni Nardini" todistaa herra Spannbeinin luulon sivu 77: La tomba di Giulietta (Ohime: potrebbe ben essere un abbeveratogo pel bestiame!) i posta in un piccolo giardino, j.n.e. Muistakaamme, että Berlinissäkin pöydät Cafe national'ssa ovat marmorisia. Toim. muist.]

"Ja tuommoisesta tyhjän-päiväisestä he peijaavat rahoja reissuavaisilta? Kukas sitten saa niitä rahoja, joita maksetaan tästä humbug'ista?" huusin suutuksissani.

"Totta Shakespearen perilliset saavat siitä tulonkin", arveli eno Fritz, "sillä ilman hänettä ei olis' koko kaukalo-konstia saatu toimeen".

Oikein se oli hyötyisä yritys, portti-kello kilahti yhtenään, ja aina vaan uusia vieraita lähestyi uteliaasti kaukaloa, ja he katselivat sitä niin surullisesti, ikäänkuin olisivat erittäin paljon pitäneet siitä siasta, joka viimeksi siitä oli syönyt.

Etenkin eräs nuori pariskunta kiinnitti meidän huomiotamme. Mies oli hyvin nuori ja kurkisti mailmaan jotenni typerästi vesi-sinisillä silmillään, ja hänellä kun vielä sitten oli keltaisen-harmaa matkapuku, liina-tukka ja maitovalkoset viikset, näytti ihan siltä, kuin ei olisi hän joutunut oikein kypsäksi, vaan täytyisi olla vaisuna kaiken ikänsä. Nainen sitä vastoin oli niinkuin sanotaan "intressantti:" tumma, synkät kehät silmien alla, musta kiharatukka, ohuet huulet ja kalmakkaat kasvot. Pari astui kaukalon eteen.

"Tässä se siis on!" kuiskaili nainen, nostaen nenäliinan silmilleen. "Oi Julia, kuka on ollut rakastettu niin kuin sinä!"

Hän todellakin itki.

"Vaivaako sinua mikä?" kysyi herra. "Ei, ei. Sin' et vielä ymmärrä minua ihan, kultaseni, mutta kyllä kohta tulet minua ymmärtämään".

Nainen meni vielä likemmäksi kaukaloa, katseli sitä surkumielin ja suuteli sen marmorisyrjää. Se oikein mieltäni käänti, sillä minusta se on inhoittavaa nähdä ihmisten suutelevan elottomia kappaleita, taikka koiria ja kissoja, ja tämä nyt oli vielä hullumpata. Eno Fritz oli pakahtua tukahdetusta naurusta.

Musta-kiharainen nousi pois. "Lähtekäämme täältä!" kuiskasi hän. "Tää näkö on syvästi mieltäni liikuttanut".

"Meidän olisi pitänyt jäämän ennen ravintolaan", sanoi herra hellästi. Nainen katsahti häneen suru-mielin hymyillen ja kääntyi hänen puoleensa huoaten. Sitten menivät.

Mekin olimme jo saaneet kylläksi, ja vaikka herra Spannbein sanoi Veronassa olevan vielä paljon enemmän katseltavaa, päätin minä kumminkin paraaksi, että matkaamme eteenpäin.

"Ei Verona pois juokse, ja Italiata on kartalla vielä hyvä pätkä. Mitä muuta täällä on katseltavaa, katselemme paluu-matkalla."

Puolenpäivän aikana läksimme pikajunassa Milanoon. Asemalle tultiin ajoissa, mutta tavarain punnitus siinä viivytti meitä vallan kauan. Eno Fritz neuvoi, että jättäisin kapsäkit Veronaan ja ostaisin ennen uusia kapineita, mitä tarvitsin. Olis'pa pitänyt totella häntä. Mutta siitä sitten. Tällä kertaa olivat kapsäkit syynä siihen, että vasta viimeisenä minuuttina pääsimme vaunuihin. Ja siinä, johon astuimme, istui jo tuo vaisu ja hänen hoitajattarensa. — Nuo helkkarin kapsäkit! —

Veronasta Milanoon.

Kuka tuo vaisu oli. — Lempi-viikot. — Milano. — Mintähden rouva Buchholz otti mieheltään opera-kiikarin pois. — Humbugi. — Mintähden italialaiset poliisit ovat hännystakkiin puetut. — Marmorinen muotilehti. — Mintähden rouva Buchholz mieli tietää mitä Milanon vallasnaiset ottivat yllensä.

Mitäpä siinä muuta neuvoa ollut kuin, tuon yhdynnän johdosta Julian haudalla, tehdä lähempätä tuttavuutta. Nimet sanottiin kahden puolen. Vaisu oli nimeltänsä Hinnerich Kliebisch, kotoisin Pommerista, ja naisen nimi oli Henrietta. Hinnerich joka palveli vuotensa Berlinissä, oli sillä ajalla tullut tuntemaan Henriettaa, joka taas opetteli soittoniekaksi eräässä yksityisten soitanto-opistossa, ja oli aikomuksensa kiivetä soittajais-pianistaksi. Mutta havaittuansa, että pianon-soittajia kohta karttui yhtä monta kuin kuuntelijoitakin, päätti hän heittää pianon-peluun sikseen ja naida Hinnerich Kliebisch'in, tuon nuoren, varakkaan hovinhaltijan-pojan Weimersdorfista Pommerista. Kaikkea tätä sain tietää piankin, sillä kun minä tahdon jotain tietoa, kysyn sitä kohdastansa. Herra Kliebisch ei virkkanut paljo mitään, mutta rouva Kliebisch oli hyvin avo-sydäminen minua kohtaan ja uskoi minulle, että he nyt olivat lystäilymatkalla häiden jälkeen, ja Veronassa he olivat olleet neljä päivää.

"Minun Hinnerichini on enkeli", sanoi hän, "hänen ainoa toivonsa on sulostuttaa minun elämäni".

"Niinhän olla pitää lempi-viikkoina", suottailin ja kysyin: "Oletteko tekin suloinen häntä kohtaan?"

Hän punehtui ja kuiskasi:

"Minä teen kaikki mitä hän tahtoo, ja hän tekee kaikki mitä minä tahdon".

"Niin on oikein", myönsin ja kysyin, olivatko he nähneet kaikki ihmeellisyydet Veronassa, esim. tuota muinoista teatteria?

"Ei".

"Arenaa?"

"Ei"

"Entä kirkkoja?"

"Ei, mutta Julian haudan!"

"Ei siis muuta kuin tuota kaukaloa? Missä olette viettäneet kaiken aikaa?"

"Ravintolassa", sanoi hän; "minun Hinnerichini ei pidä paljon lukua ihmeellisyyksistä: hänen on enemmän mieleistä soudella ja onkia".

Minä heitin silmäyksen vaisuun; siinä hän istui sohvan nurkassa, pää taapäin, ja sulostutti nyt olemistansa makealla unella. — Ja tuommoiset matkustavat Italiaan!

Rautatien oikealla puolella alkoi nyt välähdellä, ikäänkuin korvollinen sini-painetta olisi kaadettu laksoon. Se oli Garda-järvi. Yhden kerran olen nähnyt tätä järveä kuvattuna, ja luulin silloin, että kuvan-tekijä oli maalannut sitä pöyhkäykseksi ystävänsä, jonkun sinisen-painajan, hyväksi, mutta itse luonnossa on järvi vieläkin sinisempi. Herra Spannbein sanoi, että niin silmiin pistävää sinistä kuin tämä järvi ei pitäisi luonnossa löytymän ensinkään, mutta kun se kerran oli, niin ei voinut se taiteilija, joka vähänkin väliä pitää värien tunnusta ja yleis-vaikutuksesta, muuta kuin katsoa ikäväksi tällaista liiallisuutta. Kun hänelle muistutin sitä, että hän juuri itse oli kehoittanut minua tarkkaamaan luontoa voidakseni arvostella taidetta, sanoi hän huomattavan olevan, kuinka luonnosta vaarin-otetaan. Monet eivät milloinkaan sitä oikein opi. "Ketä nyt tarkoitatte?"

"Taide-bramineja", vastasi hän.

Minä tarkoitin tähän sanoa, että järvi, jos se oli siniseen ihastunut, kai varsin vähän otti huoliakseen herrain maalarein ikävittelemisestä, mutta samassa rouva Kliebisch heittihe nuoren puolisonsa päälle ja huudahti:

"Hinnerich! Rakas olento! Nyt ollaan jo Lago di Gardan rannoilla. Havaa, sydänkäpyni!"

Hinnerich selvitteli unestaan, rouva hymyili hänelle, hän hymyili rouvalle, rouva suuteli häntä, hän suuteli rouvaa j.n.e., j.n.e. Se oli olemisen-sulostuttamista yleisessä rautatie-vaunussa, meidän muitten mielestä jotenki jolpon-näköistä. Rakkaus on tosin korkeitten asian-omaisten omissa silmissä jotakin hyvin koreata, mutta ei siitä ole vierasten katsottavaksi.

Desenzanossa Garda-järven rannalla astui pariskunta pois, sillä herra Kliebischin teki mieli järvelle. Henrietta kysyi, josko me olisimme tavattavissa pääsiäisen aikana Romassa, he tulivat sinne silloin ihan varmaan kuullaksensa mainiota Miserere'ä ja tutustuaksensa Italian soitannollisiin suhteisiin. Minä ilmoitin hänelle, että Romassa aioimme ottaa asuntoa ravintolassa "Orient". Kalle mutisi; ja olisinpa voinut jättää tekemättä tuota lupausta tulla heidän kanssaan yhteen.

"Kalle", sanoin, "he ovat ainakin luonnon-lapsia, heidän mielestään ei ole Garda-järvi liika sininen".

Herra Spannbein ymmärsi yskän; hän oli sitten nurjan-näköinen ja katseli vaan lasista.

Minä olin iloinen kun tulimme Milanoon, sillä maisemat eivät olleet sanottavasti koreita. Minun huomiotani vetivät puoleensa ainoasti nuo tulvan vallassa olevat riisipellot, missä ihmiset paljain jaloin työskentelivät; mulperipuut, viini-köynnökset ja viljavat pellot olivat minusta jo kuin vanhat tuttavat. Kaikkeen uuteen kohta tottuu.

Milano miellytti minua varsin mahdottomasti heti alusta; kaupunki on näöltänsä sangen soma, eikä vanhan-aikuinen kuin Verona. Kaduilla on vilkas liike, kauppa-puodit ovat mahtavia ja ihmiset soreasti puetuita. Sitä jo huomasin, ennenkuin hotelliin tulimme, ja sanoin siis:

"Kalle, täällä täytyy ottaa fiinit vaatteet esille, Milanolaiset ymmärtävät sievää vaatteusta".

Ennenkuin menimme atrialle, jota Italiassa "pranzoksi" sanotaan, kävimme tuomiokirkkoa katsomassa. Kirkot Berlinissä eivät ole puolenkaan sen kokoisia kuin täällä; ei likimainkaan, — mikä hyvänsä niistä voisi kävellä ympäri Milanon tuomiokirkon sisällä. Tää kohoaa korkealle muiden rakennusten yli: lumi-valkosena lukemattomilla sakaroilla ja huipuilla, ihan kuin se olisi sokurileipojan kokoonpanema dragant-pihalla. Mutta kun tarkemmin katsoo, havaitsee hyvin, että huiput ovatkin koko torneja, ja sakarat marmori-kuvia. Niitä kuuluu olevan kahteen tuhanteen tuon tuomiokirkon ulkosärmillä. Johan semmoisella joukolla Berlinissä voisi koristaa koko Pariserplatzia ja Linden'iä aina linnaan asti; vaikka joka kaasulyhdyn viereen kuvapatsas asetettaisiin, jäisi niitä sittenkin kylliksi Charlottenburgin-tienkin koristeiksi.

Nää ajatukset pyöriskelivät minun päässäni kävellessämme tuomiokirkon ympärillä; ainoasti se, joka mietiskelee niistä esineistä, mitkä osuvat hänen verkkokalvoonsa — ainoasti se saapi hyötyä matkoista. — Kadulla oli paljon väkeä, ja naisten puvut heti kiinnittivät minun huomiotani. No, olinhan minäkin korea kyllä uudessa reisuleningissäni, ja ylentävältä tuntui minusta kun taisin suurellisella ryhdillä näyttää heille, että mekin Berlinissä osasimme olla ihmisittäin.

"Kalle", sanoin minä, "meidän täytyy teeskennellä, niinkuin ei kaikki tää komeus olleenkaan vaikuttaisi meihin; ja muuten, eihän niillä ole kaupungin-rautatietäkään täällä!"

Tunnustaa täytyy, että komea on tuomiokirkon sisusta: mutta koska taiteen-tuntijat kirjoittavat, että sen vaikutus tavallisiin meikäläisiin on suurempi sen taiteellista arvoa, niin pidätin Kallea aina kun hän yritti ilmoittaa ihmeksimistä, sanoen hänelle: "Älähän ihmettele, muuten sinua pidetään tyhmänä", ja töykkäsin häntä kyynäs-päällä kylkeen huomatessani hänessä ihastumisen alkua. Sivistynyt Berliniläinen ei viehäty vaikutusten havittelemisesta. Mutta minun täytyy se myöntää, että sekä eno Fritz että herra Spannbein julki lausuivat ihastustansa katsellessaan noita korkeita kaarroksia, lasi-maalauksia ja mitä muuta siinä oli. Jälkimäinenpä taiteilijana vähän aleni minun arvostelussani.

Iltasella menimme Scala-teatteriin. Suunnattoman suuri sali, ja näyttämö samaten. Töin-tuskin saimme istuimia parketissa. Parvekkeet ovat kaikki ennakolta tilatut, ja koska jokaisella on valta koristella parvekettansa miten itse tahtoo, niin on niistä mikä keltasella silkillä, mikä sinisellä, mikä taas punasella sisustettu, ja siten saavat parveke-rivit sangen kirjavan ulko-näön. Annettiin opera, josta min' en ymmärtänyt mitään, ja jota en hyvin kuullutkaan, italialaiset naapurimme kun puhelivat kesken laulua ja yhtyivät hyräilemään jos sattui heidän mielisäveliään. Ei parvekkeissakaan pidetty paljon lukua koko operasta, sillä siellä he istuivat ihan selin näyttämöön ja pakinoitsivat. Naiset viuhuttivat varjostimillaan ja herrat liehittelivät, samalla aikaa kuin näyttämöllä otettiin myrkkyä, murhattiin ja kuoltiin, juuri kuin olisi murhaaminen ollut jotakin seuraleikkiä vaan. Että laulajien mielestä oli lysti kuolla, päätin siitä, kun niin hilpeitä valsseja ja polkkia pelattiin heille henki-heitoillansa ollessa. Mutta jotakin mieleistä ariaa alettaessa, hiljeni yleisö ja odotti, kunnes erittäin korkea ääni tuli laulettavaksi. Silloin jos hyvin meni, nostettiin hurjia hyväksymys-huutoja ja luikattiin "bis" (samaa mi saksaksi on da capo). Suuresti mielistyneenä toisti laulaja liirujaan. Mutta toisella kerralla jos äänensä painui josko hiukkasen vaan, jopa nousi yleisössä kovin korvia-kiduttava ulvina, millä se ilmoitti tyytymättömyytensä laulaja-paralle, joka häpeissään hiipsutti kulissien taakse.

Kun nyt laulaja taikka laulajatar — sillä naisiakaan ei säälitty — oli saanut qvantum satis, alkoi taasen parvekkeissa armastelu: naiset hymyilivät ja viuhuttivat. Naisten vaatteus oli hienokas, he olisivat voineet mennä suorastaan parhaisiin tanssiaisiin; herroilla myös oli prakit ja valkoset kaulaiset. [Italian isommissa kaupungeissa pidetään hyvin harvoin pitoja; vaan ihmiset tapaavat toinen toisiansa teatterissa joka ilta, he ovat juhlapuvussa, käyvät vieraisilla parvekkeissa ja puhelevat siinä aivan kuin yksityisessä salissa. Ennen lyötiin korttiakin näytäntöjen aikana. — Meilläkin on soitanto paras neuvo, jos mielii saada kanssa-puheita alkuun, mutta meikäläiset siinä suhteessa tyytyvät johonkin Beethovenin sonaattiin tai muuhun semmoiseen, eivätkä tahdo suurta operaa. Toim. muist.] Minä olin hyvilläni siitä kun minunkin vaatteuksestani oli nähtävä, että Buchholz-rouvallakin on mitä ottaa yllensä. Mitäpä ihmiset muuten minusta olisivat aatelleetkaan.

Nautittuamme operaa kaksi näytöstä, tuli balettia, ja sitä kun Bädeker kehuu, taisin minäkin ihastella ilman omantunnon vaivaa. Sitten taas tuli operata, ja lopuksi baletista viimeinen näytös ihmeen-kauniilla kohtauksilla, toinen vaan toista ihanampi. Kerran ei ollut näyttämöllä pohjussisustusta mitään, vaan rampista teatteri-taivaisiin asti oli pelkkiä avo-olkaisia impiä. Silloin otin Kalleltani kiikarin pois.

Viktor-Emanuelin kalteri-salissa otimme näytännön loputtua vähän virvokkeita. Se on paljoa suurempi Berlinin Passagia, mutta Panoptikum puuttuu. Siinä Berlin on edellä ja voipi isotella kun yö-sydännä sillä on kokous täytetyitä murhaajia, oikea Kunniasali pahantekijöille ja siksi aikoville. Suureksi mieli-hyväkseni huomasin Milanossa tätä ilmeistä vajautta sivistyksessä ja opissa.

Herra Spannbeinin johdolla kävimme seuraavana aamuna Brerassa, taulustoa katselemassa. Kaikki maalaukset ovat alkuperäisiä, vanhain mestarien teoksia, ja kun kumminkin herra Spannbein sanoi, tään kokoelman ei läheskään vertoja vetävän Roman, Florenzin ja muiden italialaisten kaupunkien museoille, niin minä suuresti ihmettelin esi-isiemme ahkeruutta. Totta vanhat mestarit käyttivät isompia pensselejä ja saivat sillä keinoin taulunsa joutumaan valmiiksi pikemmin kun uuden aikaiset mestarit. — Pihalla seisoo Napoleonin pronssinen kuva-patsas. Hänellä ei ole mitään yllä, ei tuota kolmi-kolkkasta hattuakaan, eikä siis tahdo tuntea koko miestä. Täältä menimme siihen luostariin, jossa Leonardo da Vincin maan-mainio Ehtoollinen näytetään, mutta minä pidän tätä näyttelöä humbug'ina, sillä tuo maalaus on peräti pilalla jo ja vaatii välttämättömästi uudistamista.

Muut muukalaiset olivat hartauden haltioissa olevinaan — mutta minä aattelin pääsy-rahaa. Cantianplatz'in taide-näyttelössä, jota minä käyn katselemassa, maksaa pääsy ainoasti viiskymmentä penniä, ja kuinkas eikö siellä saa nähdä rahoistaan paljon enemmän! — "Jos nuo vanhat mestarit eivät saaneet sen parempata aikaan", sanoin, "olisivat yhtä hyvin voineet olla mitään maalaamatta".

Soman-näköisiä sitä vastoin ovat poliisit kaduilla, niin hyvin täällä Milanossa kuin muissakin Italian kaupungeissa. Niitä sanotaan carabinieri'ksi, ja niillä on prakit ja päässä kolmi-kolkkaiset hatut. Eno Fritz väitti, että ne ovat hännys-takkiin puetut siten kunnioittaaksensa hallituksen puolesta noita monilukuisia ulkomaalaisia, jotka tulevat Italiaa katsomaan. Minä en nähnyt niiden kirjoittelevan muistokirjoihinsa niin usein kuin meidän poliisit, mutta Berlin onkin älyn kotokaupunki.

Jälestä puolen-päivän pistäydyimme silmäilemään hautuu-maata eli Campo santo'a, niinkuin täälläpäin sanotaan. Vasta nyt tulin siitä selville, mitä kaikkea ihmis-kädet saavat marmorista tehdyksi. Siinä oli miehiä, vaimoja ja lapsia, luonnollisessa koossa marmorista veistetyltä; he seisoivat itse muistopatsaina haudoillaan, taikka olivat vainajan omaiset lähettäneet heidän omat kuvapatsaansa sinne vieraisille, ja ne nyt omaisten sijassa surevat rakkaiden Tuonelaan menneiden tuhan luona. Leskivaimot varsinkin tuottavat kaupungin kuvanveistäjille hyvää tienastia. Siinä saa nähdä, miten sureva marmoripuoliso pitsihunnussa ja viimeisen muodin mukaisessa silkkileningissä on astuvinaan sisään sen hautakammion puoliväliin avatusta ovesta, jossa hänen mies-vainajansa lepää, ja jonka kuvalle hän lemmekkäästi hymyilee. Ja siinä hän seisoo niinkuin kummitus yöt, päivät. "Tahtoisinpa tietää", aattelin, "josko todellinen leski säikähtyy itseään, kun hän tulee hautuu-maalle? — Josko häntä harmittaa, kun uusi muoti syntyy, jota hänen marmorikuvansa ei taida noudattaa? — Ja josko hän, jos menee toisiin naimisiin — sanoo toiselle miehellensä, ett'ei, kun tääkin muuttaa tuonne hautakammioon, hänen enää toista kertaa tarvitse teettää kuvaansa, nykyinen kuvapatsas kun on kahdellekin tarpeeksi asti tuskaisen-näköinen? — Nuorten herrain sopii kävellä hautuu-maalla tarkastelemassa leskirouvia, eiköhän niistä joku olis' otettava, taikka tarvitsee heidän vaan tirkistellä marmori-tyttäriin isän tahi äidin haudalla, niin tietävät mitä heidän on tehtävä. Minun täytyy se tunnustaa, ett'ei tuo marmorinen muotilehti saanut minussa hereille minkään-näköisiä hartauden tunteita. — Siinä sopessa, jossa köyhät lepäävät, kukki orjantappura-pensaita siellä täällä mataloilla hautakumpuloilla — ja minä luulen, että se rakkaus, joka istutti orjantappura-pensaat, useinkin oli yhtäsuuri kuin se, joka kuvanveistäjille hankki jokapäiväisen leivän. Mutta köyhät, niillä kun ei ole sukuhautaa, haudataan erillensä toisistaan. Lapset eri hautaan, miehet tuolla puolella, vaimot tällä. Ei sitten satukaan sopimattomuuksia."

Oikein tuntui keveämmältä sydämeni, kun jätimme tuon kuolon komutarhan; sillä minun käsitteeni sitä sentään liiaksi oudoksuivat. Vielä ilta-puolella, kun kävelyllä näin noita hienokkaasti puetuita naisia, katselin jokahista erikseen arvellakseni, minkänäköinen se ja se tulisi olemaan marmorista veistettynä hautuu-maalla, ja mitä hän oli yllensä ottava. Milano tuntui minusta äkkiä kolkolta, vaikka se alusta minua niin miellytti.

Siis kehoittelin poislähtöön, semmenkin kuin lasten piti lähettää ensimäisen kirjeensä Berlinistä osotteella Genuaan. Ja tietysti se on lysti saada tietää, miten kotona voidaan.

Genua.

Laulun ja puuro-tenorien kotomaa. — Matkustavan Berliniläis-rouvan velvollisuudet. — Museoita ja taulustoja. — Ilahuttavia edistyksiä seurustelemisessa kotoasukkaiden kanssa. — Mintähden täytyi muuttaa toiseen vaunuun. — Kirje lapsille. — Professori Qvenylhuber. — Mintähden herra Spannbein söi polypejä. — Mintähden rouva Buchholz oli luulla itseänsä keijukaiseksi. — Pyhä gral. — Mintähden herra Buchholz ei pitänyt Italiaa lasina olutta.

Taas istuimme vaunuissa niinkuin tavallisesti. Kalleni ei nyt enää niin valittanut kolotustaan, hän tunsi jo, että Italian lauhkea ilma oli matkaan-saattanut helpoitusta. Eno Fritz tarjosi hänelle konjakki-pullon, vaikka päivä oli vasta alussa, eikä siis ryyppy-aika vielä. Siitä seurasi meille siemaus itsekullekin. Fritz kertoi ystävänsä Felixin, joka monesti on käynyt täällä kesämaissa, sanoneen, että parempata ei ollut neuvoa malariata vastaan kuin konjakki nautittu oikeaan aikaan. Annoimme sentähden pullon käydä kädestä käteen vielä kerran, ja sitten olimme sangen hyvällä tuulella.

Herra Spannbein vaan oli harvapuheinen.

"Onko teille kuka tehnyt mitä?" kysyin minä säälien.

"Ah, jos tietäisitte —!" huokaili hän.

"Genuassa ehkä jo ratkaistaan minun onneni".

"Kuinka niin?"

"Sallikaa minun pitää se omassa povessani vaan; sielulla on salaisuuksia, joita on parasta olla ilmoittamatta".

"Miten tahdotte, mutta jos kaipaatte myötä-tuntoista sydäntä, niin rouva Buchholzilla on semmoinen".

Me puhelimme sitten Milanosta. Eno Fritz kysyi, oliko tuo yöllinen laulu katuloilla meitäkin häirinnyt, johon vastasin, ett'en minä vielä ollut tyytyväinen, sillä päättäen niistä kirjoista joita olin lukenut, odotin minä vähintäkin yhden nelislaulu-kunnan katukulmaa päälle. Kalleni sanoi:

"Kyllähän niitä oli monta, jotka laulelivat operan-säveliä kotiin mennessään, mutta laulajilla oli jokahisella puuroa kurkussa".

"Se tulee siitä paljosta maccaronin syönnistä", arveli eno Fritz. "Min'en ole koskaan kuullut katurauhaa hätyytetyksi niin monella puuro-tenorilla kuin täällä".

Minä närkästyin tuosta moitteesta ja muistutin, että Italia on laulun kotomaa, sekä sanoin ikäväksi, ett'ei nuori rouva Kliebisch nyt ollut läsnä; hän joka oli käynyt soitanto-koulua, olisi varmaankin toista mieltä kuin Fritz, joka valitettavasti hänkin on erään lauluyhtiön jäsenenä, eikä sieltä pääse menemään naimisiin. Se on naurettava, sanoin, kun saksalaiset luulevat osaavansa laulaa, sillä siinä nyt kerta italialaisilla on patentti. Riita tuli kuin tulikin, eikä loppunut ennenkuin kysäsin: "No mistäs ovat nuo sulosointuiset positivit?" Nyt hän oli masennettu.

Kostaaksensa tappion lähti eno Fritz taas jankuttamaan noista suurista kapsäkkilöistä ja ylipainosta, sanoen vihdoin: "Nuo ylenpalttiset kampsusi vievät sinulta koko joukon rahoja, Wilhelmina".

Silloin minä suutuin ja vastasin:

"Berliniläistä rouvaa ei pidä Italiassa luultaman homsaksi. Minä kuulun perheesen joka tietää, mihin sen oma arvo velvoittaa. Ja jos et sinä pidäkkään lukua sivistyksestä, niin on se minun, sinun vanhemman sisaresi, velvollisuus kannattaa hyvää nimeämme, jos ei muitten, niin kumminkin minun lasteni ja naapurieni tähden. Koko Landsberger-katu pitää minua kunniassa, sinua taas yksin yövartiatkin pitävät pilkkana, kun tulet niin myöhällä kotiin."

Kalleni valitteli rauhaa, muistuttaen siitä, että tässä tulimme olemaan koko päivän yhdessä, ja että riita ja tora tekee ajan kahta pitemmäksi vaan. Mutta oliko minun syy?

Herra Spannbein ehdotteli pysähtymistä Turiiniin, jossa saisimme nähdä oivallisen tauluston. Siihen vastasin, että minä vähäksi aikaa olin kylläinen Milanon tauluista jo, ja kysyin häneltä, maalailivatko ennen mailmassa nuo vanhat mestarit museoita varten? Hän sanoi niin ei olleen, vaan vanhain mestarien maalanneen yksityisille, milloin niiden kannatti tilata, kuin myös luostareja, kirkkoja j.m.s. varten; taulustot olivat vasta uudemman ajan laitoksia.

"No niin", vastasin minä, "mutta nyt kun siinä riippuu vieretysten jos jonkinmoista, aivan kuin viidenkymmenen-pennin kaupoissa, en taida minä ainakaan tähdystyä jokaiseen tauluun eriksensä. Niitä joko on liika paljon yhtä sorttia yhdellä seinällä, taikka sulavat ne silmissäni niin yhteen, ett'en ehdi toista tarkemmin katsella, ennenkuin jo vilkaisen toiseen, saadakseni nähdä mitä taas siihen on kuvailtu."

"Taiteen-tuntija", sanoi herra Spannbein opettavaisesti, "valitsee vaan joitakuita mestarin-teoksia ja kiinnittää kaiken huomionsa niihin".

"Minä puolestani", vastasin, "tahdon nähdä kaikkityyni; sentähdenhän minä maksan pääsy-rahan".

Eno Fritz oli samaa mieltä kuin minä, ja sanoi toistaiseksi kyllästyneensä madonniin; toinen oli melkein yhden-näköinen kuin toinenkin, ja kaikki olivat ruoka-huiluulla taikka nukahtamaisillaan.

"Olivatpa taulut itsessään mimmoiset tahansa", virkahdin minä, "mutta minun ensimäinen ajatukseni aina on, että pitäisi niitä vähän tuhertaa suovalla ja harjalla!"

"Taide-braminien silmissä vasta vanhuuden n.s. patina tuottaa tauluille oikean arvon", sanoi herra Spannbein.

"Miks'eivät sitten uuden-aikaiset taiteilijat heti maalaa patinalla?" kysyin.

"Sitä monet tekevätkin".

"Mutta onhan luonto puhdas ja lempeä".

"Maalarien tulee antaa taululleen vaikutetta".

"Vai vaikutetta?" huudahdin. "Saapasmusteella? Kiitoksia paljon".

Kalleni, jota tää puheleminen ei näkynyt huvittavan, sanoi:

"Wilhelmina, eiköhän olisi parasta, että ensin vähän harjaantuisit taiteentiedossa, ennenkuin päätöksiäs lausut."

"Ihan ilman syytä noita mestareja ei suinkaan niin suuressa arvossa pidetty kun he elivät ja olivat, ja jotain kai löytyy heidän teoksissaan, josta vielä tänäkin päivänä on heidän isäin-maallensa kunniaa. Herra Spannbein on taiteilija ja enemmän tavastunut näissä aineissa kuin sinä; älä siis väitä vastaan, vaan noudata hänen opetuksiaan!"

"Kalle", vastasin minä, "mitäs sinä puhut joutavia? Sinä olet täällä jäsenkokouksesi vuoksi, etkä taiteen tähden."

Eno Fritz oli sill'aikaa asettanut käsikapsäkkinsä sohvain välikköön, levittänyt huopapeittonsa sen päälle ja ottanut esille kortit. Skatin-lyöntiin siis jälleen. Minä rupesin pitkälleni sohvalle, niin mukavasti kuin Kallea vaivaamatta taisin, ja koetin nukahtaa. Mutta ei ollut siitä unesta kehumista, sillä niinpian kuin juna jossakin paikassa pysähtyi huusivat konduktöörit, kantajat, vahdit ja vaihettajat, kaikki yhteen suuhun, aseman nimeä kunnes sitä oikein ymmärrettiin, ja kun taasen lähtemän piti, huusivat he lakkaamatta: partenza — partenza-a-a, juuri kuin tahtoisivat he säikähyttää höyryveturia pilttoutumaan. Nukkumisesta ei tullut mitään.

Alessandriassa astuin vaunuista ulos jaloittelemaan vähän, ja ostaakseni appelsineja, joka vallan hyvin käy päinsä kun on kielessä vähän harjaantunut. Otetaan, näette yksi tahi useampi appelsiini ja kysytään: qvanto costa? Tähän vastaa kaupustelija jotain tolkutonta ja ojentaa joitakuita sormia. Ostaja puistelee päätänsä, ja yksi sormista poistuu. Hän puistelee vielä. Taas sormi pois. Hän vielä kerran puistelee. Silloin puistelee myyjäkin, ja pitemmältä siin'ei tingitä. Sitten maksetaan kaupustelijalle niin monta soldia kuin on sormia vielä pystyssä, ja kauppa on tehty. Samaten ostetaan noita sieviä, kopsissa piileviä viinipulloja, joita täällä tarjotaan kaupaksi. Quanto costa? — Una lira! Kaupustelijalle annetaan seteli, hän kuorii pois öljyn, joka viinin pinnalla uiskelee, ja ojentaa ostajalle pullon sangen kohteliaasti.

Liransa hän pistää lakkariin ja sanoo naurusuin niin että valkoiset hampaansa näkyvät: grazie, joka on sitä paljon kuin kiitoksia. "Jospa Bergfeldtska olisi näkemässä", ajattelin, "miten minä täällä vieraassa maassa olen ihan kuin kotona Alexandersplatz'illa, kun on markkinat siellä, ja mitenkä minä italiankielessä tulen aikoihin, aivan kuin olisin imetetty italialaisella maidolla; hän kai kateudesta kävisi kipeäksi heti". Minä naureskelin itsekseni aatellessa herrain hämmästyneitä silmiä, kun olin astuva sisään näillä virvokkeilla, joita ensi kerran omissa valloissani olin ostellut, vaan kun tungin sisään vaunun-ovesta, appelsinit ja viinipullo käsissäni, säikähdyin, sillä tään puolen nurkkasijoilla istui ventovieraita ihmisiä.

"Suokaa anteeksi", lausahdin, "tässä ei ole teille tilaa. Tämä on meidän vaunu."

Vieraat eivät liikahtaneet. "Pyydän huomaamaan, tää on minun sijani", sanoin rouvas-ihmiselle, joka istui minun nurkassani. Hän irvisteli ja tuijotti minuun harmaansinisillä silmillään, ikäänkuin hän tahtoisi myrkyttää minua.

"Hyvä herra", sanoin minä nyt hänen kumppanilleen, "yhden näistä nurkkasijoista vaadin kaiken mokomin".

Hän irvisti niinkuin äsken rouvakin, eikä ottanut liikkuakseen.

"Kalle", huudahdin, "mitä ihmisiä nää ovat?"

"Englantilaisia", sanoi Kalle. "Kyllä me jo koetimme ajaa niitä ulos, mutta eivät menneet".

"Mintähden päästitte heidät sisään?"

"Ne tulivat ett'emme sitä älynneetkään, peli kun juuri kääntyi erinomaisen mieltä-kiinnittäväksi".

"Tuo onneton peli! Mutta nyt se on teidän asia toimittaa minulle paikkani takasin; minä tahdon katsella näköaloja. Huutakaa konduktööriä."

Konduktööri tuli, hän puheli, Kalleni puheli, herra Spannbein puheli, eno Fritz puheli — englantilaiset vaan eivät puhuneet sanaakaan, he tuijottivat edelleen meihin kellahtavilla silmillään eivätkä liikahtaneet paikalta. Eikä niistä päästykään.

Tässä nyt kiidin Italian kedoilla, mutta ihan ilman tarkoitusta. Tosin herra Spannbein jätti minulle sijansa toisen akkunan luona, mutta mitä hyötyä minulla siitä oli, veturin-savu kun laskihe sillen puolelle ja pilviinsä peitti kaikki maisemat? Ja kortinlyöntiä katsellakseni en ollut Alppien yli matkannut.

Ei siis kukaan taida minua moittia, jos olinkin vähän vihoissani. Mielihyvällä olisin heittänyt nuo molemmat englantilaiset arenan villien petojen eteen, ja hyvä! olisin huutanut jos leijona nakerti missiä luihin asti ja tiikeri puraisi misteriltä kurkun poikki. Jaa, kyllä vähän sisuni kuohui ja minua pahoitti se, kun ei peto-tappeluksia enää ollut muodissa. Tuo vanha hyvä aika oli sentään monissa kohdin kiitettävä.

Siinä tuumaillessani tepposia noille nurkkavieraille, juolahti minun mieleeni se että englantilaiset naiset eivät suvaitse tupakan-savua; oli kerran lady, joka seitsemän päivää makasi tainnuksissa siitä, kun muuan herra hehkuva sikaari suussa oli tullut sisään naisien huoneesen. Minä siis yllytin herroja polttamaan, ja jos paperossia olisi ollut meillä, olisin itsekin tupakoinut, tuli siitä sitten mikä seuraus hyvänsä.

Tupakan-poltosta oli apua. Missiä rupesi ryittämään, ja hän kun istui tuulen puolella, niin hänen täytyi pitää ikkuna kiini.

"Kyllä te tuprutattekin aivan kuin leipomauunit vähää ennen joulua", pilailin.

Ilman-laatu vaunussa kävi jotenni häkäiseksi. Nyt nousi englantilainen ylös ja pyysi herkeemään polttamasta. Mutta kyllä hänelle annettiin sana sanasta, kaksi paraasta! Eno Fritz, joka sokeroi vähän engeliskaa, teki hänelle selväksi asian kantaa sanoen, että ensimäisessä luokassa sai olla neljä henkeä vaan kussakin vaunussa. Englantilainen taas väitti, ett'ei saanut polttaa, jos joku matkustajoista sanoi vastaan. Me viittasimme siihen, ett'ei hänellä ollut tässä vaunussa tekemistä mitään. Minä sanoin: "Polttakaa, pojat, minä annan luvan".

Ensi asemalla kutsuttiin taas konduktööri. Älyttyänsä, että englantilainen valitti meidän päälle, yhtyi hän tyynesti tämän puolelle ja kielsi meitä polttamasta. Sepä ei ollut Kallen mieliin. Junan-johdattaja haettiin ja hän haki aseman-inspehtorin. Loppu laulusta oli se, että meidän täytyi muuttaa toiseen vaunuun — syystä että edellisessä ei ollut tupakan-poltto sallittu. Tuskin olimme ulkona, niin englantilainen julkeasti sytytti sikaarin ja oli sennäköinen, kuin ei meitä olisi ollut olemassakaan.

"Siinä näemme missä mahdissa englantilainen on ulkomailla, ja miten saksalaista siellä ylen-katsotaan", huudahti Kalleni kun mennä höyryytettiin taas eteenpäin. "Minä olen vakuutettu siitä, että tuo englantilainen on joku Lontoon-suutari, sillä hävyttömyys ja sivistys eivät menesty yhdessä. Mutta hän kuuluu tuohon suureen brittiläiseen kansakuntaan, ja ottaa siis luvaksensa olla röyhkeä."

"Oikeus oli meidän puolellamme, mutta kuka saksalaista ulkomaalla auttaa tämmöisissä vähäpätöisissä asioissa. Ei hänen apunaan voi olla muu kuin arvon-anto, ja kuinkas vieras saattaa arvossa pitää ihmisiä, jotka eivät anna arvoa omalle isänmaallensa? Niin kauan kuin vielä olemme vierasten kansain apinoita, niin kauan kuin emme rakasta isänmaatamme niin sydämellisesti, että se on meille mahdotonta — oli se sitten liehittelemisellä tai inhoittavalla nöyristelyllä kaiken ulkomaalaisen edessä — alentaa sitä muiden maiden hyväksi, vieläpä pilkata sitä, — niin kauan saa saksalainen ulkomailla kaivata vahvinta tukeansa, parasta turvaansa, mi on se kunnioitus joka hänelle Saksanmaan kansalaisena on tuleva."

Näin puhui Kalleni harmistuneena, ja täytyi valitettavasti, siihen nähden mitä meitä oli kohdannut, yhtyä hänen ajatukseensa. Eihän koko tää asia, tarkkaan katsoen, ollut kuin melkoinen vähäpätöisyys vaan, mutta suututti se siltä, siinä kun tulimme näkymään niin armottoman vähäisiltä. — Englantilaiset jäivät istumaan, mutta meidän täytyi mennä tiehemme. Ja kumminkin olimme aivan yhtä hyviä kuin he. Todella ilkeätä!

Hämärti jo, kun Genuan merenlahdelma tuli silmiin. Olimme rientäneet tunnelien läpi ja siltojen yli, ja juuri kun kaunis maisema oli nähtävissä, pujahdimme taas tuommoiseen pitkään, pimeään koloon; siitä päästyämme olimme asemalla. Insinöörien pitäisi toki matkustavan yleisön hyväksi rakentaman rautatiet vähän enemmän kuvan-ihanasti, jotta jotakin saisi nähdä rahoistaan.

Kun olimme astuneet pois, kummastutti minua se, että eräs nuori mies univormun-tapaisessa puvussa kulki meitä kintuilla ja katseli meihin silmiänsä eroittamatta. Minä huomautin herra Spannbeinia siihen, vaan ei hänkään tiennyt mitä se merkitsi. Ottaessamme kapineemme tavarasta, astui tuo nuori univormu-herra esille ja sanoi meille jotakin kohteliaasti, mutta hyvin vakaasti.

"Mitä hän tahtoo, herra Spannbein?"

"Hän kysyy, josko on teillä tullaamattomia sikaaria."

"Mitä se häneen kuuluu?"

"Hän on tulli-virkamies."

"Me olemme aikoja sitten tullirajan ylitse päässeet."

"Hän tyytyykin kun vaan saa nähdä tullikuitin raja-, asemalta."

"Sen olemme hukanneet", sanoi eno Fritz.

Nuorukainen oli pahoillaan, mutta herrasväki oli vaunuissaan polttanut sikaareja jotka eivät hajunneet Regialta. Sitä olivat konduktööri, junan-johdattaja ja aseman-inspehtori valmiit todistamaan.

"Nuo helkkarin engelsmannit!" huudahdin minä.

Nyt piti ruveta tutkimaan. Mutta menipä se minun mielestäni jo liikanaisiin.

"Jaa", sanoin minä, "saattakaa vaan toimeen vastuksia meille; mutta huomenna minä kirjoitan Bismarckille, ja kyllä hän — —"

Tuskin tapasi nuorukaisen korvaa tuo sana Bismarck, niin jopa hän muuttui sangen kunnioittavaiseksi ja kysyi, olimmeko tedeschi?

"Prussiani", sanoi eno Fritz.

"Kaupungista Berlino", lisäsin minä.

Nuorukainen puhui pari sanaa, kumarsi ja meni matkoihinsa. Me kiipesimme hotellin yhteis-vaunuihin ja ajoimme pois mekin.

"Näet, Kalle", sanoin pöyhkeillen, "Bismarckia he pelkäävät. Huomasitko kuinka hän hämmästyi heti kun sen nimen mainitsin?"

"Toivoisinpa oman-tuntomme olleen puhtaamman tässä asiassa", sopisi Kalle.

Mutta min'en tiedä, mikä on suurempi synti: polttaa italialaisia Regie-sikaareja vaiko salaa viedä kanssaan hyvän, sisääntuodun Berliniläis-havannan? Siitä ottakoot papit selvän; sanotaanhan niiden monesti ymmärtävän paremmin tupakkaa kuin noita vanhoja perustus-kirjoja.

Me kulimme hirveän kapeita katuja tornin-korkuisien huoneiden keskellä. Meidän hotelli oli sekin jonkunlainen leveä torni, sillä vasta kolmannessa kerrassa oli parterri, pieni kurjallinen ala.

Lapset olivat kirjoittaneet. He olivat terveet ja virkeinä. Ilma oli kylmää Berlinissä, ja uutta ei ollut tapahtunut mitään. Lopuksi kertoivat he, Bergfeldtskan käyneen heillä ja sanoneen, että kaikki naapurit ihmettelivät mitä minulla oli Italiassa tekemistä, enhän minä ollut likimainkaan kylliksi sivistynyt sinne mennäkseni. Siihen he olivat vastanneet, että naapurien pitäisi ennen hoitaman omia asioitansa kuin sekaantuman toisten toimiin ja tekemisiin, ja nyt kysyivät he, josko olivat olleet kylliksi epäkohteliaat.

Minä annoin kirjeen Kallelleni sanoen:

"Niinpian kuin kotiin tulemme, pyydän hänet oikeuteen; tuo kateellinen akka siellä käy ja koettelee panetella minua lasten edessä. Se on säätyvihaa ja sukuvainoa, siit'on vankeutta vähintäkin!"

Kalleni koetti lepyttää minua ja pyysi minua olemaan, tyynellä mielin ainakin päivällispöydässä.

"Olen niin tyyni kuin taidan, Kalle, mutta oletkos sinä tyyni, jos joku sylkee sinun soppaasi? Ensin englantilaiset ja sitten Bergfeldtska! Iloinen alku Genuassa!"

Ruoassa oli eriskummainen maku, mutta min'en tiennyt, oliko mieleni vai ruoan valmistaminen syynä siihen, että joka ruokalaji maistui samallaiselta. Kalleni veti suunsa irviin ja eno Fritz pureskeli hyvin hitaasti.

"Tää on oikeata italialaista ruoanlaitosta", selitti herra Spannbein.

"Mitenkä niin?" kysyin.

"Kah, ettekö tunne, että kaikessa ruoassa on öljyä seassa?"

Nyt ymmärsin, mintähden kaikki lajit maistuivat yhdenlaiselta. Italia kävi yhä enemmän italialaiseksi, sen huomasin hyvin.

Täällä pistän postiin ensimäisen kirjeen tyttärilleni, sillä minä lupasin kirjoittaa heille usein. Siitä olin vaan pahoillani, kun ei mieleni nyt ollut lemmellisempi; kynään tartuttuani, täytyi minun melkein pakoittaa itseni kirjoittamaan jotenni lauhkeita lauseita.

Genuassa.

Hyvät lapseni!

Minua ilahuttaa kuulla, että hyvin voitte, ja jos Bergfeldtska toiste tulee käymään, niin terveisiä hänelle, ja sanokaa, että minulla on erinomaisen lysti ja että poimin appelsineja puusta. Eilen, näette, kävimme katsomassa useampia palatseja ja eräässä niistä — se oli palazzo Balbi — näin puutarhassa ensimäiset appelsinipuut. Nyt vasta, hyvät lapseni, ymmärrän Goethea kun hän sanoo: "Jo lehdistöstä kulta-he'elmä kiiluu". Semmoista pitää nähdä jos miel' sitä uskoa, ja minä voin vaan sanoa, että jalon-ihanalta se näytti. On meilläkin tauluja ja kuvapatsaita vanhassa museossa, mutta appelsiinipuita ulkona ja niin suuria vielä sitten, niitä ei ole meidän puolella.

Taidetta en sentään suinkaan halveksi. Ei, päinvastoin sitä opin arvossa pitämään yhäti enemmän. Nää salit, hyvät lapseni, nää huonekalut, nää marmoriseinät, gobelinit ja veistokset, nää pöydät kallis-arvoisine maljakkoineen, hopeakannuineen ja kolpakkoineen — hämmästyttävää kerrassaan. Entä sitten taulut seinillä: palatsien entisten omistajain muotokuvia, Antonio van Dykin maalaamia, kaikki niin ylhäisiä, että tuskin tohtii äänessä puhua, pyhimyksiä ja pyhyyttömiä, kuuluisimpien mestarien teoksia; Raphaelin, Tizianin, Veronesen, kaikkien maalauksia täällä saa nähdä.

Voitte kysyä Bergfeldtskalta, onko hän milloinkaan kuullut puhuttavan Bassanosta taikka Biberasta, ja kertokaa hänelle sitten, että teidän äitinne jo kaukaa tietää toisistansa eroittaa näiden vanhemman taiteen pylväsmiesten maalauksia.

Jos etualassa oikein lihava poika on polvillansa selän alapuoli yleisöön päin, silloin on taulu todellinen Bassano; jos taas kurttuinen ukko katselee pääkalloa arvataksensa, kuinka kauan täytyy vielä nuturoida tullakseen yhtä kuivaksi, silloin se on yksi Riberan maalaama Pyhä Hieronymos. Toisinaan maalasi Bibera Hieronymosta ainoasti pään ja toisen käden, ja levitti kaapun muun kaiken yli. Mutta niin hän teki vaan kun huonosti maksettiin, sillä silloin hänen ei kannattanut yhteen hintaan antaa toista kättä eikä jalkoja.

Niin selkenevät Italiassa taiteen tiedot niin sanoakseni ihan itsestänsä, mutta tietysti tarvitsee olla sivistynyt ja vaikutusten vastaan-ottoon kykenevä. Tää on vaan vero totuudelle.

Ylipäätään ei olekaan taiteis-oppi niin vaikeata kuin moni luulee. Kun vaan mestarien nimet opitaan, kyllä ymmärretään sitten loput hyvin helposti, mutta siin'on sekin tarkasti vaarin otettava, onko maalaus palttinan vai puun päällä, onko se tehty temperalla vai öljyllä. Jos vielä sitte muistaa, kuinka korkea ja leveä taulu on, niin tulee jo pidettäväksi suurena tuntijana eikä sitten enää tarvitse suvaita vastaväitteitä. Mutta nyt kai kysytte, hyvät lapseni, mitenkä teidän äitinne näin tavattoman pian on osannut taiteen salaisuuksiin? No, se kävi tällä lailla.

Me katselimme palatseja, isänne ja minä ja eräs maalari, herra Spannbein, joka oli yhtynyt meidän seuraamme. Eno Fritz hän meni omia teitänsä tavatakseen kauppatuttuja. Kun olimme palazzo Doriassa (lukekaa Schillerin Fiesco, lapset!) niin herra Spannbein äkkiä lähestyi erästä nuorta ja kaunista tyttöä. Tämä seisoi siinä keskellä palatsin suurta salia seurassa vanhanpuoleisen herran, joka tarkasteli kattomaalauksia. Tyttö punehtui ja herra Spannbein punehtui myös, sanalla sanoen, he tunsivat toisiansa. Herra Spannbein esitti meille tuon vanhan herran. He olivat professori Qvenglhuber tyttärinensä Münchenistä. Qvenglhuber on suuri taiteenoppinut, ja Italiaan tullut antaaksensa ulos uuden teoksen kattomaalauksista. Tää professori aukasi minulle todellisen taiteis-opin portit, hän sanoi minulle: "Mitä tauluihin on kuvailtu, hyvä rouva, se on yhtäkaikki, kun vaan ovat vanhat ja alkuperäiset". Ja siinä hän oli ihan oikeessa, sillä kun ainoasti alkuperäisyyden merkkejä tulee tarkastaa, käypi taiteen-opinta hyvin helpoksi. Hän oli väsymätön neuvomisissa, mistä se ja se mestari tunnetaan, niin esim. Wouwermann valkosesta hevosesta, Carlo Dolci samaskaisista hahmoviivoista, Raphael madonnistaan, Tizian n.s. kulta-vivahduksesta (se lähtee, luulen-ma, pesussa), Michel Angelo jäntäreistä, j.n.e. Samalla tavalla meidänkin aikamme mestarit tunnetaan, esim. Makart lihastansa ilman sielua, Gabriel Max sieluistansa ilman lihaa, j.n.e. Herra professori Qvenglhuher opetteli väsymättä minulle tätä kaikkea. Hän on suuresti kohtelias.

Näette siis, hyvät lapset, että täällä vietämme tiedollista elämää ja että sisumme hehkuu taiteen pyhästä tulesta. Pitäkää vaan lämpöstä yllänne tuossa ilkeässä Berlinin ilmassa, ett'ette vilustu. Kevätleningit olkoot teettämätä siksi kun tulen kotiin. Täällä on mitä ihanin päivänpaiste, ja isä voipi hyvin.

Terveisiä Krausen, Weigeltin ja poliisiluutnantin herrasväelle kuin myös muille meidän tuttaville. Eno Fritz myös lähettää terveisiä.

Teidän hellä äitinne.

J. L. Kysykää rouva Bergfeldtilta joskus, tokko hän tietää missä päin maanpalloa Genua on, ja näyttäkää hänelle sitten tään kirjeen kuori posti-merkkineen. —

Ensi osotteemme on: Roma, Albergo del oriente, via del Tritone 6. Teidän la madre.

Genualaiset palatsit ovat todellakin oikeita aartehistoja niin hyvin taiteen-ystäville kuin muille ihmiselle. Missä ei riipu tauluja jos jonkinmoisia niinkuin taulustoissa, vaan nää taulut ovat kallis-arvoisimpina koristuksina saliloissa, jotka eivät näytä laisinkaan taide-menaaserioilta, ja joissa tulee pitämään paljoa suuremmassa arvossa itsekutakin esinettä eriksensä.

Ulkoseinille on toisinaan vale-levypuolia maalattu, joten rakennustaideteoksia paljon on säästynyt, sisältä sitävastoin on komeutta runsaasti: nää jämeillä pilari-käytävillä piiritetyt pihat, koreat rappuset, altaanit, kukkivia kasvaimia täynnä, suihkulähteet ja riippuvat ryytimaat, kuvapatsaat ja moniväriset marmoriseinät, kaikki vaikuttavat silmiin kuin loistavin ruhtinaan-linna.

Italialaiset palatsit ylipäätään, niin Genuassa kuin Romassa, Florenz'issa ja muuallakin, ovat kauniimmat sisältä. Ulko-näöltänsä ovat yksinkertaisia, totisia ja juhlallisia, seinää enemmän kuin akkunoita. Meidän palatseissa, jotka ovat vuokrattavina, on enemmän akkunoita kuin seinää; he kääntävät kaiken koreutensa kadun puoleen. Sisällä niissä harvoin löytää kunnollista peiliseinää ja sijaa sohvalle, jossa sopisi olla pitkällään. Tällaisten päivänloistoisten pihain asemesta on Berlinissä noita pimeitä, pieniä nelis-nurkkia, ja tampurit tai porstuat ovat täynnä jos niihin ripustaa neljä hattua ja kolme päällysnuttua.

Genuassa rakennetaan korkeudelle, kaupunki kun on vuoren rinteellä; enimmät huoneukset ovat siis pitkiä kuin pyyheliinat, mutta ylhäältä katsoen tarjoavat niiden kiviliuskakatot niin miellyttävän näön, että eno Fritz päätti Genuan olevan oivallisen paikan unessa-kävijöille.

Juuri jotkut kadut ovat niin leveitä, että niitä pääsee vaunuilla ajamaan, muut ovat kaikki solukoita, johon pikkusen pilkistää taivasta. Mutta haju on sama sekä leveissä että kapeissa, vaikka se viimeksi mainituissa paremmin pakkaantuu ja sentähden vaikuttaa voimallisemmin. Ruoka ravintoloissa maistui öljyltä, kadut taas käryävät pohjaan-palaneelta öljyltä. Vohveli-koju torilla meillä ei haise niin rasvalta ja öljyltä kuin Genua joka loukossa. Mutta mitenkä se muuten olisikaan, sillä joka paikassa kauppapuotien edessä kihisee öljy-kattila, jossa sitten laitetaan kalaa, pannukakkuja ja muuta kaikenlaista. Mutta kauheinta kaikesta on polypit. Tuosta inhottavasta elävästä, jonka imukkeet ovat kuin rokon-paisumat, ei lähde henki, hakkaili sitä tahi runttasi seinään miten tahansa, se vaan värähtelee kuoleman-teossa kunnes viimeinkin pääsee kiehuvaan öljyyn. Siinä se arvon on hiljaa. Pienten ravintomajain edessä on vatiloilla piiputeltuja polypeja. Kellä nälkä on, noukkii palan itselleen; isäntä pyörittelee sitä jauhossa ja viskaa sen sitten öljykattilaan, ja kun se on valmis, haetaan se sieltä ylös kepillä taikka kauhalla.

Näkin-kenkiäkin he paistavat parilaalla ja syövät kaiveltuansa puutikulla elävän ulos kuorestaan. Minä kauhistuin niitä nähdessäni jo, mutta nää hirveät herkut näkyvät Genualaisille maistuvan oivallisilta. Kyllä me näissä kohdin kumminkin olemme enemmän sivistyneitä, sillä semmoista roskaa emme syö.

Professori, joka suuresti oli ihastunut minuun ja jonka viisaus minua ihan hämmästytti, vei meitä erääsen ravintopaikkaan sataman lähistössä, näyttääksensä meille rahvaan-elämätä. Mutta minusta tuntuu, kuin olisi rahvaan-elämä enemmän herrain kuin rouvas-ihmisten nähtävä, ja että sitä paremmin opiskelee kodissa kuin krouveissa. Joka tahtoisi tutustua Berlinin rahvaan-elämään vaan anniskelupaikoissa ja olutkapakoissa, saisi siitä varsin väärän käsityksen; kumminkaan en tahdo kieltää, että kyllähän kauneina pyhäiltoina Hasenhaidessa, Treptovissa tahi Pichelswerden'issä voipi hyvin nähdä, miten berliniläiset huvittelevat ja viettävät jouto-aikaansa luonnon helmassa lapsinensa likkoinensa. Kaikkialla kansaa tuhansin, ja kaikki ovat iloisia, juovat olutta taikka kahvia ja mosuuvat vahvoja voileipiä. Ja jos ei aina tiedäkään mitä makkarassa lienee — niin se on kumminkin vissi, että polypeja siinä ei ole.

Mutta professori on niitä ihmisiä, jotka mieltyvät kaikkeen mitä ulkomaalla näkevät, ja hän päätti, että pitäisihän meidän maisteleman noita polypeja, sillä herkullisempaa ei voinut löytyä kuin tää oivallisessa öljyssä taitavasti keitetty vesielävä. Minä kiitin kauniisti, mutta Kalleni antoi narrata itseään, ja herra Spannbein litkasi niitä kuolon-halveksimisella, herra professorin kunniaksi. Kumma kyllä, jäikin Kalleen mitä hän oli syönyt, ja kun kysyin häneltä: "Miltä maistui?", vastasi hän: "Meren ajokasta taisi olla!"

Minua nauratti katsellessani herra Spannbeiniin, joka kuollaksensa rakasti professorin tytärtä. Minun mielestäni he soveltuisivat sangen hyvin toinen toisellensa. Nuorukainen tosin on vähän löllimäinen käytökseltään, ja tuota pitkää taiteilijan-tukkaa voisi hän kyllä leikkuuttaa vähän lyhemmäksi, mutta on hän sentään korea poika. Neidellä on erinomaisen kauniit silmät, hän on hiljaluontoinen, vaan vakavatuumainen kuitenkin, niinkuin toisinaan ovat nuoret tytöt, kun heillä on kiukkuinen isä, jonka elämää he koettavat sulostuttaa, koska häntä rakastavat. Professori oli nimittäen monestikin hyvin äreä, varsin kun ei oltu aivan yhtä mieltä kuin hän.

Ei aikaakaan niin olin lappaellut herra Spannbeinista hänen salaisuutensa. Hän rakastaa professorin-tytärtä ja professorin-tytär häntä. Mutta isä innoksii noita vanhoja mestareja ja väheksii nyky-aikaista maalaustaidetta, — herra Spannbein taas ei pidä kovin suuressa kunniassa noita vanhoja, vaan suosittelee kaikesta sydämestä uudempaa maalaustapaa; siis ei ole paljon toivomista saada professorin suostumusta. Ja herra Spannbein tietää sen, että vasten isänsä tahtoa ei Ottilia — niin on armaan nimi — milloinkaan mene hänelle.

Kävi sääliksi todellakin tuota miesparkaa, kun hän valitti surujansa minulle ja siten antoi minulle oikeuden kohdella häntä äidin tavalla.

"Aluksi siis on laita se", sanoin, "että Ottilia ja te rakastatte toisianne, se on pää-asia."

"Mutta isä?" vaikeroi hän.

"Hänen saamme helposti puolellemme. Kuinka usein eikö tapahdu niin, että ihmiset tyyten muuttavat mielensä. Heittäkää siis pois uudet tapanne ja kääntykää vanhoihin. Maalaustaide kuin maalaustaide, yhden-tekevähän se on."

"En minä käänny pois taiteestani, en koskaan!"

"Ette tarvitsekaan. Voittehan pilata palttinaa kuinka paljon tahansa ja töhriä pyhimyksiä ja jumaloita aivan kuin professori tahtoo. Mutta jos itsepintaisuuttanne sanotte taiteeksi, sitten ei tule milloinkaan pariskuntaa teistä ja Ottiliasta. Muistakaa se!"

Hän meni pois pahoilla mielin, mutta sehän seuraus on aina, kun koettaa saada ihmiset järkeen. "Neuvo viisaasti, vaan ei vastaan", sanoi entinen tyttö.

Eno Fritz seurusteli yhtenänsä kauppatuttavain kanssa, sillä hän piti tärkeänä huolena yhtyä liittoihin ja tehdä kansainvälisiä kauppoja, joita suuresti edes-auttoi tuo uusi Gotthardin rautatie. Italiassa on tuotteita joita me kaipaamme, ja Saksassa on meillä tuotteita taas semmoisia, joita italialaisilta puuttuu, ja kun kansat kummaltakin puolen tajuavat tämän, niin kyllä kauppaliike kohta kukoistaa. Niin eno Fritz oli aprikoinut.

Meidän oli siis apunamme ainoasti herra Spannbeinin kielitaito, ja hän kun alin-omaa juoksenteli Ottilian jälessä, jonka taas täytyi olla isänsä seurassa, niin jopa vihdoinviimein kyllästyimme taiteesen. Tuskallista oli myös nähdä, miten professori, joka nuuskaa ahkeraan, katto-maalauksia katsellessaan sai nuuskut nenästä kurkkuunsa, niin että Ottilian ja herra Spannbeinin täytyi mätkiä häntä selkään, jott'ei ukko läkähtyisi ihan heidän silmäinsä edessä. Tilasimme siis eräänä aamuna vaunut ja ajoimme Pergliin, samaan paikkaan jossa meidän kruunu-prinssimme perheinensä asuu, kun hän käy Italiassa, ja sitä ei taida kummastella. Luontoa siinä minun on mahdoton kuvaella, vaan siellä ollessa tuntuu aivan kuin lukisi kauniin runoelman, jossa palmut humisevat, vesi loiskii, meri avaantuu, linnoja kohoaa korkeilla kallioilla, ruusuja ja hyasintteja kukkii ja tuoksuu, ja jossa kumminkin itse ihka elävänä käyskentelee keskellä kaikkea tätä runollisuutta. Ja paitsi sitä sinä päivänä oli ilma mitä ihaninta, sini-kirkkainta olla taitaa!

Me soutelimme pienessä venosessa puiston lampiloilla ja viilsimme läpi viidakon pitkin kauneimpia japanilaisia ruusuja. Se oli satumaista, ja jos en olisi vähän vähkyräinen, melkeinpä olisin luullut itseni keijuksi. Mutta keijut kai ovat vähän hoikempia vyöltä. Vaikka sanotaanhan, että he Viktoria-teatterissa ovat hyvinkin lihavia, sillä siinä yleisö pitää enemmän pulleudesta kuin suikeudesta.

Lepopäivä Jumalan ihanassa luonnossa virkisti voimiamme. Tuo ihmeellisyyksien katselu tekee ihmisen untevaksi, ja minä neuvon siis kutakin kohdaltansa vähän väliin olemaan niistä joutosassa jotta pää selviäisi, sillä se on työlästä tointa että muutamissa viikoissa arvostella mitä vuosisatain kuluessa on laadittu. Mutta kylläpä ennen mailmassa olivat ihmiset ahkeria sekä taiteen että teollisuuden alalla, vaikk'ei heillä ollut kaasua eikä fotogenia iltapuhteilla! Se on ihan ihmeellistä!

Eno Fritzillä oli toimimista vielä yhden päivän. Me sinä päivänä aamusta kävimme kirkkoja katselemassa. San Lorenzossa säilytetään pyhä Gral, mutta kun ei ollut meillä luvan-todistusta mitä esille vetää, niin sitä ei näytetty meille. Ennen sanotaan pyhän Gralin tehneen monta ihmettä, mutta sitten kun oppineet tulivat havaitsemaan, hänen ei olevankaan smaragdikiveä vaan ainoasti lasia, on hänen mahtinsa menehtynyt. Niin se on kotilääkkeidenkin laita, niihin tulee uskoa, muuten eivät auta.

Iltapuolella olimme kuuluisassa Campo Santossa. Se oli samallainen kuin Milanossa, enemmän suuremmoinen vaan, ja enemmän marmorikuvia täällä näytteeksi aseteltu. Paluumatkalla tuli vastaan kymmenen vaunua; joka vaunuissa oli neljä henkeä, paksuja, pieniä, — vanhoja ja nuoria, miehiä, naisia yhteen-sullottuina. Se oli "seuramatka", ja heitä vietiin ympäri aivan kuin lammas-laumaa. Ajurit nauraa hekottivat ja ruoskivat hevosiansa, ja niin kuin tuo raju metsän-ajo Noita-ampujassa huhahti vaunu-karavaani sivutsemme.

"Kalle", sanoin minä, "nuo onnettomat ihmiset eivät saa levähtää milloinkaan. Tahtoisitko sinä tulla tällä tavoin piiskalla kiidätetyksi kautta Italian?"

"En", vastasi hän, "minä en tahdo Italiata nauttia niinkuin nautitaan olutta klasillinen, jonka jossakussa aseman-ravintolassa hätimmiten kulahuttaa kurkkuunsa. Semmoisena pidettäväksi se on liika ihana."

Tiellä takasin kaupunkiin hoksasin jotain, joka minua suuresti suretti. Useasti jo olin huomannut teillä, missä vähänkin vettä lirisi, isoja kivi-ruuhia, joitten tarkoitusta en tiennyt, mutta nyt sain siitä selkoa. Näissä ruuhissa vaimot pesevät pyykkiä. Mutta millä tavalla? He hierovat pyykkivaatteita suovalla, pistävät veteen ja panevat niitä ruuhen leveälle reunalle; siinä niitä sitten muokataan kaikin voimin isolla kivellä, kunnes kylliksi ovat saaneet. Sitten huuhdotaan niitä ja ripustetaan akkunoista pistäville keppilöille kuivamaan päivänpaisteessa. Tuo voi kyllä olla kuvan-ihana näky maalareille — ja onhan noita valkosia ryysyjä melkein joka ainoassa italialaisessa taulussa — mutta tuollainen peseiden piteleminen oikein vihloo sydämeen huolellista emäntää. Ja minä kudotin Kallelleni matkaksi ihka uusia paitoja hienokaisilla poimuilla, jotta hän täällä näyttäisi oikein somalta. "Hyvä luoja", aattelin, "minkä näköisiä nekin ovat, kun kotiin pääsemme?" Niin oli kuin arvasin, niissä oli kahdessa raamuja aivan kuin veitsen viiltämiä. Mutta mitenkä voi olla niin tyhmä ja kivillä hangata pesuvaatteita, täytyyhän niiden mennä rikki. Ja tätä surua sain ihan yksin kantaa, sillä mitä miesväki ymmärtää siitä mikä liinavaate-kaappiin kuuluu?

Seuraavana aamuna läksimme pois Genuasta, mutta ilman herra Spannbeinia. Hän saatti meitä asemalle ja otti toimittaakseen kapineet junalle. Ylipaino minua taasen hyvin harmitti, vaan en antanut eno Fritzin huomata mitään, ett'ei hänelle tulisi oikeus.

"Hyvästi toistaseksi", sanoi herra Spannbein.

"Ja miten nyt on noiden vanhain mestarien laita?" kysyin minä.

"Minä olen luvannut piirustaa kattomaalauksista kuvia Quenglhuberin kirjaa varten", vastasi hän alakuloisesti.

"Terveisiä Ottilialle!" huusin hänelle, junan lähtiessä.

Riviera di' Levante.

Sunnuntai-ajatuksia. — Miten ihmisen ei pitäisi oleman koppamadon. — Mielitehtoinen yhdyttäminen. — Mintähden rouva Buchholz pelkää paholaista. — Kummitus. — Mintähden on isoja ja pieniä kelloja. — Mintähden erästä murhenäytelmää ei voi näyttää loppuun asti. — Miten eno Fritz huvitteli. — Mintähden rouva Buchholz tietää kuinka monta on asujainta Civita Vecchiassa. — Miten matkailijat olivat tulla estetyiksi näkemästä Roman ilmaantumista.

Oli sunnuntai. Oikealla kädellä kiilteli meri, ja missä vuoria nousi rautatietä vastaan, siinä oli tunneli puhkaistu. Kallioilla kasvoi agaveja ja puutarhoissa olivat sitrooni- ja appelsiini-puut täynnänsä hedelmiä; alempana pavut kukkivat, ja viikunapuiden isot lehdet puhkeilivat, ja laakeripensaista oli kokonaisia lehväsaleja — herneetkin kukoistivat, kaikki oli komeata. Eno Fritz sanoi, että vereksillä ruokakasveilla voisi tehdä hyviä kauppoja täältä Berliniin, vaikk'eivät nää kasvakset likimainkaan ole niin hyviä ja mehevän-makuisia kuin meidän, sillä tässä kuumuudessa ne kypsyvät liika pikaisesti. Berlinissä kun syödä loskaavat mitä tahansa, miellytti meitä sitä enemmin nähdä mitä kaikkea täällä vihanteli ja kukoisti, semminkin kun minun Kalleni mielestä silpoherneiden soveliaisuus hamburginkanaan on viisas luonnon laitelma. Kun tunnelin läpi olimme karahutelleet, avaantui aina viehättävä näköala, ja niinpiankuin juna johonkin paikkaan pysähtyi, kuului rantamainingin loisketta ja kirkonkelloin kumahtelemista. Se oli niin juhlallista, niin päivän-loistoisaa ja ihmeellisen rauhallista, ett'en saanut puhutuksi, ja jos ei tuo juna olisi rähissyt ja melunnut, olisin luullut, että joku minulle lauleli tuutulaulua ja että kaikki mitä silmä näki oli haavekuvia vaan. Mutta tulipa tunnelia viimein jo liika tiheään, ja minä huudahdin närkästyksissäni:

"Eihän toki ihminen mahda olla mikään koppamato!"

Riviera di Levante'lla tahtoisin asua joitakuita viikkoja kesällä, mutta tietysti siinä jossa tuo muinaisjäännöksien raunioille rakennettu maantie viepi asuttujen seutujen kautta, eikä noissa luolissa joitten läpi höyryveturi vyräjää.

Sitten Spezzian lahti tuli näkyviin, tää Italian sotasatama laivoinensa. Kumma kun eivät ihmiset koskaan voi elää rauhassa keskenänsä! Ensin rakennetaan kartanoita, palatseja ja kirkkoja, ja sitten kaikkityyni ammutaan raunioiksi ja pirstoiksi. Mitäs hyvää siitä on? Kellä siitä on hyötyä? Voittajalla, sanotaan. Voi olla, mutta saa hänkin silmänsä mustaksi.

Siinä nyt sotalaivat kiikkuvat auringon kullassa kimeltelevillä laineilla, ja rantaan asti leviää hedelmällisiä ketoja, ihana puutarha niin pitkälle kuin silmä kantaa. Kunnakkeilla harmaita öljypensastoita, losopaikoissa ketoja puutarhan hedelmiä, ja siellä täällä taloja, joissa ahkeria ihmisiä asuu. Sanotaan aina italialaisten olevan muka laiskoja. Mutta tahtoisinpa minä tietää, viljeleekö täällä maa itse itseään, sitovatko viiniköynnökset itsensä, istuttavatko puut itsensä ja putoaako kukkakaali taivaasta tänne? Ei, tähän kaikkeen tarvitaan työtä. Ja eikö se ole kyllä että ihmisten täytyy taistella luonnon kanssa, pitääkö heidän välttämättömästi vielä hävittämän toinen toisensa ja sen, minkä he vaivalla ovat saaneet eloon? Minun mielestäni nuo sotalaivat eivät ensinkään soveltuneet tähän pyhäaamu-maisemaan.

Kauempana Carraran vuoristo tuli silmiin. Luulisipa sen olevan lumen peitossa, mutta se on sorastaan vaan valkea. Avenzan asemalla näimme suuria marmoriharkkoja, joita sinne oli kuletettu Carraran louhoksista, ja muutaman mahdottoman ison möhkäleen edessä seisoi ja tarkasteli sitä eräs herra.

"Kah, professori Sohaper'han se on Berlinistä", huudahdin minä, "häntä täytyy minun puhutella".

"Etköhän erehdy, Wilhelmina?" kysyi Kalleni.

"En erehdy, minä tunnen hänen, näinhän minä älyn suudelmaa hänen otsallaan silloin kun hänen jalo teoksensa, Goethen muistopatsas, paljastettiin Thiergartenissa."

Minä vaunuista ulos, ja sanoin hänelle nimeni. Hän oli hyvin avomielinen, eikä ensinkään ylpeä niinkuin monet kuuluisat miehet, sanalla sanoen, kaikin puolin ihmisentapainen.

"Herra professori, aiotteko tehdä uusi Goethe tahi jotain muuta jalon-ihanaa?" kysyin osoittaen harkkoon.

"En", vastasi hän, "marmori on Viktoriaa varten joka Kunniasaliin tulee".

"Kuinka se on mahdollista", kysyin sitten, "että herra professori voipi luoda tuosta mahdottomasta kivestä niin eloisia kuvia".

"Oh, mikäs siin' on", vastasi hän hymyillen, "kuvat ovat harkoissa jo, niitä pitää vaan hakata niistä näkyviin".

"Näkeekö herra professori sitten päältäpäin jo mitä harkot sisällä pitävät?" kysyin kummastellen, ja siihen hän vastasi, että sepä olikin taide.

Ensimäinen lähtömerkki annettiin, ja minulla siis valitettavasti oli vaan muutaman minuutin aikaa puhella professorin kanssa. Se on todellakin suuresti mielitehtoista kohdata kuuluisaa taiteilijaa niin sanoakseni täydessä luomispuuhassa. Mitä mainiollista kirjoitelmaa eikös voisi kokenut kynä kolhia Gartenlaubeen tämmöisen yhdynnän johdosta!

Kalleni arveli vähän tunkeilevan näköiseksi että näin ryhdyin professori Sohaperin puheille.

"Vielä mitä!" vastasin minä. "Antoipa hän kuin antoikin minulle luvan käyttää tätä puhelemista."

"Mitenkä niin?"

"Näet, kun sanoin, että minusta olisi sangen lystiä saada mainita häntä kirjassani jollakulla kiittelevällä lauseella, niin vastasi herra professori sanasta sanaan näin: 'Sitä en voi estää.'"

"Se oli kielto, Wilhelmina."

"Älä pahaksi pane, Kalle, mutta oppineiden puhetapoja minä tunnen paremmin kuin sinä. Säädyllisemmin ei voinut hän ilmoittaa suostumustansa."

Kalleni kohautti olkapäitään, mutta minä painoin mieleeni joka sanan, jonka olin kuullut. Siihen velvoittaa kunnioitus kuuluisia miehiä kohtaan kun niitä intervievaa.

Tulimme sitten Pisaan. Kaupunki on hiljainen, mutta sievän-näköinen. Virvoiteltuamme, menimme kuuluisaan tuomiokirkkoon. Mutta ennenkuin sinne pääsimme, pakkasi meihin oppaita iso joukko. Eno Fritz sanoi meille, ett'emme semmoisia tarvinneet, sillä hän tuli aivan hyvin aikaan Bädekerillä, jonka ohjauksia helposti osaa noudattaa, vaan kun miehet millään muotoa eivät ottaneet eretäkseen, puhutteli hän heitä sujuvalla italiankielellä, josta minä suuresti hämmästyin.

"Taidatko sinä italiankieltä puhua?" kysyin.

"No mitenkäs muuten; täytyyhän sen, joka tekee kauppoja italialaisten kanssa, toki ymmärtää heidän kieltään käyttää."

"Ja sitä sanot nyt vasta?"

"Minä odotin kunnes opin oikein osaamaan", vastasi hän, "ja nyt koetan puhua ei ainoasti ennakko-opintojen johdolla, vaan myös korvakuulon mukaan, sillä se on pääasia. Jos meidän kielen-professorit opettaisivat korvan, eikä vaan gramatikan mukaan, niin ei tarvitseisi heidän itsensä eikä oppilaansa vieraissa kielissä jäädä takapajulle renkilöistä ja kyyppariloista."

"Ja sinä taisit kylmäkiskoisesti katsella, miten minun Kalleni vaivasi päätään italian lukemisella. Kylläpä olit ilkeä!"

"Hän tulee hyvin vielä tarvitsemaan tietojansa, silloin kun en minä ole teidän kanssanne ja herra Spannbein armastelee Ottiliaa. Muutenkin se oli parasta mitä hän tais' tehdä."

Olimme sillä välin nousseet tuomioylängölle, joka kohoaa kaupungin perillä ja on kuin suuri tarjotin, minkä päällä tuomiokirkko, tuomiokappeli, Campo Santo ja nojaava torni seisovat; ja siitä tarjottimesta ei niitä nouki pois kukaan, siihen koetukseen ne ovat liika suuria. Tuomiokirkon pääportin edustalla vätjästeli köyhiä kosolta ja kerjäsi apua kaikenmoisissa äänissä. Genuassa ja Veronassa ei kukoista kerjääminen niin kuin täällä, siis olivat kohta Kallelta kuparit kaikki. Kun kerjäläiset näkivät, ett'ei enempätä ollut, jättivät meitä rauhaan. Eno Fritz myös tiesi laittaa ne luotaan; hän teki etusormellansa vihjan, jonka he ymmärsivät ja joka merkitsi: tässä ei anneta mitään. Sen hänelle oli opettanut Berlinissä eräs ystävänsä, joka tunsi Italian perin pohjin.

Rakennukset ovat komeat, mutta niiden ihanuuden vaikutusta himmentivät minun silmissäni muutamat kamalat asiat. Koska parast'aikaa pidettiin messuja tuomiokirkossa ja me emme tahtoneet tulla häiritsemään, niin kävimme ensiksi katselemassa Campo Santoa. Se on nelisnurkkainen piha pylväskäytävän sisällä, ja sinne on tuotu laivalastittain multaa Jerusalemista; sillä ennen luultiin, että autuaammin levätään siinä mullassa, mutta sittemmin on tiede todistanut niin ei olevan. Pylvästön rinnakkaisella seinällä on maalauksia, jotka kuvailevat viimeistä tuomiota ja helvettiä. Se on ihan hirvittävää, kuinka pirut piinaavat sielu-raukkoja ja viskelevät niitä tulikivi-järveen. Ainoasti noille hurskaille erakoille he eivät tee mitään pahaa; niiden luokse tulee enkelejä ja vie ne taivaasen, ja siitä nousi kuin paino minun omalle-tunnolleni, sillä Kalleni ja minä emme ole erakoita, emmekä ole koskaan aatelleetkaan paastoamista eikä lihamme kurittamista. Sydäntäni siis kovin ahdisti ajatellessani, että tuommoinen pukkijalka piru kentiesi kerran voisi viskata minutkin kihisevään pikikattilaan, ja vielä sitten toinen työntää haarukkansa minun enkelin-hyvän mieheni läpitse. Sillä viisastelkoot oppineet miten paljon tahansa, ett'ei muka helvettiä ole, niin ei sitä tiedä ihminen, mitä eteen tulee, ja pirua ei saa kukaan katoamaan minun luulostani. Ilman viatta ei ole kukaan ihminen, ja olisin minäkin monesti voinut olla lemmekkäämpi Kalleani kohtaan; siis tunsin itseni syntiseksi ja rangaistavaksi, siinä kun kävelin hautojen ja synkeiden kypressien välillä, ja kauhistuin kuolemata ja pirua. Täälläpä niitä oli seinälle maalattu.