JOHDATUKSEN ASEMESTA. (continued 3)

"Hyvät herrasväet, minä pyydän teitä viipymään vielä silmänräpäyksen. Näette nämät skat-kortit? Minä olen vannonut laittaa ne sinne mihin oikeittain kuuluvat — helvettiin!" — — —

Viimeistä sanaa lausuen, viskasin nuo eno Fritzin säilöstä narratut kortit vuoren ammottavaan kitaan. Eno Fritz huusi: "Wilhelmina, sinä olet —"

Mutta enempätä hän ei ehtinyt sanoa, sillä samassa räjähti vuoren sisässä niin kauhean kovasti että maa tärisi jalkaimme alla; isoja kivisipruja sitten satoi meille päähän. En minä viivytellyt paetessani, vaan tulin aika kyytiä sieltä alas; minä luulin vuoren halkeavan taaskin ja valavan päälleni tulista laavaa. Polveni vapisivat vielä ison aikaa jälestäpäin. Minne Vesuvio purskahutti kortit, se on kai, niinkuin vulkanismokin, ijäti oleva arvoitus.

Paluumatka oli kidutus, noissa teräväsärmäisissä tuhkarakeissa kun piti kaalata rikki-hiestatuilla kengillä ja polttavilla jalkapohjilla; mutta sittenkin se oli huvia vaan verraten sitä seuraavaan hutjumiseen selässä tuon juhdan, joka pikemmin soveltuisi konttorintuoliksi kuin ratsuhevoseksi. Joka kerta kun hevonen hetkahutti minua satulasta ylös aattelin tuskalla noita kapsäkkiä, sillä niin mureaksi kuin maccaro minua sai, en varmaankaan olis' tullut vedinradalla. Vasta kun Neapelissa istuimme Vermouth di Torinon ravintolassa tuukatun pöydän ääressä ja maalari Paulsen tarjoili meille pullon Chantia joka veti vähintäkin viisi literia, rupesimme vähittäin ihmisiksi virkomaan. Kalle söi paistetun, risottolla alustetun peltopyyn. Minä kysyin:

"Miten maistuu?"

"Sitä syö vaikka onnettomin ihminen", vastasi hän.

Minä käskin itselleni samallaista.

Koska professorilla ja tohtorilla oli aikomus aamulla lähteä Capriin ja minä pidin tärkeänä huolena taata itselleni jälkimmäisen apua kun kirjani joutuisi ulosannettavaksi, niin sanoin meilläkin olevan saman tuuman. Sitten puhelimme paljon tieteestä ja taiteista. Kysyttyäni professori Paulsenilta, miks'ei enää nykyaikoina madonnia maalattu, mitkä olivat vanhain mestarien mieli-aineita, pyyhkäsi hän partaansa ja sanoi, ett'ei hän vaan vielä ollut koettanut. Sitten kysyin häneltä hiljaa, eikö hän ottaisi maalatakseen minun kuvaani salaa, jotta voisin sillä ihastuttaa miestäni hänen syntymäpäivänään, mutta sen kuvan hänen pitäisi tekemän yhtä kauniiksi kuin eräs hänen maalaamansa taulu oli, minkä näyttelössä olin nähnyt ja jota kaikki katselijat ihmettelivät. Hänen myönnettyä tähän, teimme tarkempia sopimuksia tuuman toteuttamisesta, ja hintaankin nähden hän oli hyvin kohtelias ja mukaan päin.

Mutta kukas tään iloisan yhteytemme pilasi muu kuin eno Fritz; hän oli käynyt puodissa ja sieltä ostanut uudet kortit. Minä siis hyvissä aioissa läksin mieheni kanssa kotiin. Kävely hotelliin runnikoidulla ruumiillani oli kova koetos, sillä nyt vasta, kun vähän aikaa olin istunut, rupesivat tuntumaan nuo ratsastuksen vaikutukset. Pakotti aina lapaluihin asti.

"Kalle", ohkasin, "jos toki saisit hankituksi vähän sinappiviinaa millä voisin hieroa itseäni."

"Tiedätkös mikä siihen on sana italian kielessä?"

"Hae se tasku-sanakirjastas'."

Vaikka kuinka ahkeraan Kalle haki, ei löytynyt sinappiviinaa siinä. Hän osasi kyllä monta sanaa, niinkuin esim. il moccatojo, kynttilä-niistimet; il pozzo, kaivo; la nuora, miniä, mutta sinappiviinaa hän ei ollut koskaan nähnyt oppikirjoissaan.

"Epäiltävä on, josko huomenna pääsen paikalta, ellen nyt saa mitään apua", vaikeroin.

"Kuuleppas! Ota konjakkia ja hiero sillä, viinaahan sekin on."

"Sinä olet sentään enemmän keinokas kuin luulisi, Kalle. Anna tänne pullo! Toihan Kliebisch täyden takasin."

En voi sitä sanoakaan kuinka kauhean yön vietin, sillä konjakin asemesta oli Kliebisch ostanut jotakin makeata likööriä, josta kävin ihan sokuriin.

"Kliebisch on hölmö", lausuin vihoissani. "Huomenna varhain täytyy minun kylpeä. En huoli nähdä Neapelia enää."

Kalleni sittemmin usein ilveili minun kanssani, sanoen, että niin maire kuin Neapelissa, en ollut vielä koskaan.

Höyrylaivalla tapasimme meidän matkakumppanimme Vesuviolta, ja kun masiina lähti liikkeelle ja kaupunki ympäristöinensä avautui niinkuin mahdoton suuri maalaus, joka sumustui sumustumistaan kuta edemmäksi pääsimme, — unhotin minä kärsityt vaivani ja harmini, nähdessäni tätä panoraamaa, johon ei reiän kautta tarvitse kurkistaa, vaan joka luonnollisessa ihanuudessaan on silmäin edessä. Kun vielä sitten tohtori hartaista pyynnöistäni taipui edistyttämään minun kirjaani Italiasta, niin olin ylen-onnellinen.

Laiva oli väkeä täynnä, ja muuan soittoseura soitteli siinä ja lauleli mitä iloisimpia lauluja. Tuskin voi mieleensä kuvailla, mitä viulu, kitarri, mandolini ja kolme neapelilaista kurkkua saavat aikaan. No, lapsuudestahan ne ovat tottuneet rähinää pitämään. Puolen päivän aikana tulimme Caprin saarelle. Veneitä tuli laivaa vastaan, ja niissä seisoi avojalkaisia poikia, jotka tahdissa taputtivat käsiänsä ja lauloivat: "Muss i denn, muss i denn zum Städtle hinaus."

Mitäs tää! Saksalainen laulu tulotervehdyksenä tällä kalliolla Neapelin lahdessa? Suloisia kotimaan-säveliä, kuinkas odottamattomasti, kuinkas unhottumattomasti eikös se liikuttanut meidän sydämiä! — Nyt sateli pieniä rahoja.

Jos lensi lantti veteen, heti pojista joku suinpäin sukelsi mereen ja tuli ylös raha suussa.

Ja niinkuin ensimäinen tervehdys, niin oli sitten koko Capri. Seuralliset, tyytyväiset Caprilaiset, joitten seassa varasta ei löydy, ovat mieltyneet kaikkeen saksalaiseen. He laulavat saksalaisia lauluja, yksin die Wacht am Rhein'iäkin, ja ovat hyvin ystävällisellä kannalla jokaisen tedescon eli prussianon kanssa.

Englantilaisia sitävastoin sanovat Bottojoni'ksi, s.o. nappi-maakareiksi, ja pitävät heitä sen arvoisina vaan, että voipi kerjätä heiltä rahoja.

Lähes neljätoista päivää vietimme tällä saarella, joka, jos ei ole paratiisi se, ainakin on hyvin semmoisen näköinen. Me soutelimme veneessä saaren ympäri, kuin myös tuon sinisen luolan sisään, jossa taivas leijaa allamme ja maa ylähällä, — me istuimme kallioilla, joita vastaan aallot tyrskähtivät huoneen korkuisiksi kun sirokko tuuli Afrikasta, — me sidoimme kukka-kimppuja metsä-hyasinteistä, valkoisista päivän-kukista, punasista kurenmiekoista, myrtistä ja laakerista, — ja iltasilla, kun kuu heitti pitkän hopeasillan merelle, kuultelimme satakielen säveliä orangisaloissa, joista raitis tuoksu levisi ilmaan.

Eräkäs-munkkiakin Tiberion linnan raunioissa kävimme tervehtimässä ja vastaan otimme mielellämme näpöohdakkeen viikunoita, joita hänen lystikäs vanha kyökkipiikansa taitavasti eroitti niiden piikkisistä kuorista; näiden vanhain kehoituksesta heittelimme myös kiviä korkeudesta lakkapäihin laineisiin. Mutta se joka ei kyllin voimallisesti heittänyt, ei osannutkaan mereen, vaan kallioihin tahi viuhka-palmuihin, jotka verangon loukoissa kasvoivat. Ja näin kun olimme iloisia kuin lapset ja riemuelimme jos joku meistä heitti kivensä yhtä suurella taidolla kuin tuo vanha rattosa eräkäs-kyökkipiika, niin siinä katseli meihin viheriäisiä sisiliskoja viisailla silmillään. Luulenpa, ett'ei ole Caprissa sitä kiveä, jonka päällä ei lehottelisi sisilisko puolenpäivän aikana. Nuo pienet elävät ovat todellakin sangen somia.

Eräkkään seurassa on Viktor Scheffel tyhjentänyt monta pulloa Capri-viiniä, sepittäessään runoa "Trompeter von Säkkingen." Minun Kalleni mielestä maistui kumminkin viini, jota eräkäs meille tarjosi, liiaksi tulikiveltä.

Italian kielessä kun emme olleet ihan harjaantuneet, ei tullut kunnollista kanssapuhetta arvoisan yksin-olijan kanssa. Minä olisin mielinyt tietää, josko hänellä ei koskaan ollut halua mennä naimisiin, ja mintähden hän oikeittain täällä istuskeli? Nyt hän on ison matkaa niistä vuosista, jolloin hän olis' voinut toivoa saavansa jokseenkin sievän akan.

Parempaa viiniä kuin tällä hurskaalla vanhuksella, on Möhlin ravintolassa "Deutsche Weinwirthschaft" Anacaprissa. Mohl on Würtembergiläinen ja naimisissa la bella Margeritan kanssa, erään caprilaisen kaunottaren, jolla on mustat silmät, mustat silmänripset ja monta viinamäkeä.

Kauniista Margeritasta on jo kokonaisia kirjoja kirjoiteltu, kertoi meille herra Mohl. Mutta kaikkityyni turhaa lorua. Minä luulen, että jos hän vaan olisi saanut tietää minunkin kirjoittelevan, olis hän karannut minun kimppuuni lyöden ja pieksäen, niin hän vihaa naiskirjailijoita, ne kun ovat hänen kauniista rouvastaan valhetelleet romaaneja, joissa ei ole pontta ei perää. Valitettavasti valhettelevat vallan häpeällisellä tavalla monet minun kanssa-sisareni. Toivon olevani heistä eroavaisuuden.

Iltasilla toisinaan tanssittiin "Hiddigeigillä" tarantellaa. Soittokuntana oli käsirumpu, ja nuo avojalkaiset tanssijat ja tanssijattaret olivat väsymättömät tässä huvituksessa. Ylemmille tyttökouluille ei ole, luulen minä, tarantella sentään sovelias, jos se tanssitaan oikealla italialaisella tavalla; mutta Caprilaiset eivät edes tule ajattelemaan siinä tanssissa voivan olla mitään säädytöntä, sillä ei niitä kasvateta niin hienoiksi ja siveiksi, kuin ovat meidän lapset, jotka oppivat niin tarkasti eroittamaan säädyllistä säädyttömästä, voidaksensa oikealla ajalla olla loukattuin näköisinä, jos jotain luonnollista sattuisi heidän läsnä-ollessaan, sekä näyttää, että hyvin tietävät mikä on sopivaista, mikä ei. Mutta ihmeellistä on, että Caprin asukkaat, vaikka ovat köyhät, kumminkin ovat niin iloisia ja turmeltumattomina pysyneet, vaikka niin usein seurustavat muukalaisten kanssa.

Mitenkäs niin päivät pakenivat tällä tehotulla kalliolla, jota sininen meri syleilee ja luonto niin rakastaa, että röysteistä kiveäkin kukilla koristaa? Missä unelmat ovat, kun havaa?

Soimassa seilasimme Amalfiin, jota Englantilaiset sanovat "Emmelfei'ksi". Saracenit ovat rakentaneet osan tätä kaupunkia. Me majailimme albergo della Luna'ssa, joka ennenaikaan oli maurilainen luostari. Meille näytettiin vierasten päiväkirjassa se paikka, johon Bismarck oli kirjoittanut nimensä, käydessänsä tässä vuorenrotkoon perustetussa kaupungissa; vaan muuan matkustaja oli sitten leikellyt nimen pois itselleen. Mutta läpi paperissa pidetään vielä tänäkin päivänä Amalfissa suuressa kunniassa.

Eno Fritz kertoi, niiden italialaisten kauppiasten, joiden kanssa hän oli ollut asioissa, aina suuresti ihmetelleen tätä miestä ja kadehtineen Saksanmaata. Eno Fritz oli siitä ollut hyvin ylpeillä mielin. Tosin ei pidä ihmisen ylpeilemän, vaan toisinaan se kumminkin on hänen velvollisuutensa ylvästellä. Meillä on koko Bismarck, ei lehti ainoastansa johon hän nimensä on kirjoittanut — tää suuri jaloinen mies!

Eno Fritz myös sanoi hyödylliseksi jokaiselle Saksalaiselle joskus käydä vieraissakin maissa, tullaksensa käsittämään, miksi vallaksi Saksanmaa on muuttunut ja kuinkas upealta linnalta se etäällekin näyttää. Silloin hän oikein oppii rakastamaan sitä, ei niinkuin talonpoika lypsylehmäänsä tai syöttilässikaansa, edun vuoksi, vaan niinkuin poika rakastaa äitiänsä, niinkuin jotakin pyhää, syyhynpuuttumatonta.

"Kun ei Saksalainen olis' semmoinen apina", vastasi Kalle. "Hän luulee, että kaikki mitä ulkomaa tarjoo on tuhannen kertaa kauniimpata ja parempata kuin kotimaan tuotteet; eikä hän pyri apinoimaan toisten kansain ylistettäviä omaisuuksia, vaan ainoasti niiden turhuuksia ja paheita."

"Voi kuin olet oikeassa, enkelini, Kalle!" huudahdin minä. "Ennen pidimme pönkkähameita, nyt olemme sileätä vartta vaan. Ja nuoret herrat katselevat nuoriin naisiin semmoisilla silmillä, kuin olisivat herrat kuvanveistäjiä ja naiset heidän arvosteltaviaan malleja."

"Ja kuinkas paljon eikös ole topattua vartta!" virkkoi eno Fritz.

"Sitä sin'et ymmärrä, vanha poika poloinen kun olet. Jos oikea Saksalainen olisit, niin sinulla olis' jo kaksi poikaa lukiossa".

Näin puhelimme kulkeissamme Amallista Salernoon, jonne kalliolla viepi tie merenrantaa myöten. Vielä voi nähdä vanhain vahtitornein raunioita, joissa torneissa ennen aikaan aseellisia miehiä oli vakoilemassa, josko Saracenein laivoja oli näkyvissä; nää tulivat, näette Siciliasta ryöstämään ja jos mahdollista anastamaan valtaansa valloitettua maata. Sitten syntyi kovia taisteluja. Jos tornit olivat tarpeeksi asti väellä varustetuita, saivat Saracenit selkäänsä, vaan jos taas nämä olivat voitolla, niin pelmuttivat linnaväen pahanpäiväiseksi. Siihen aikaan oli Italia paloteltu moneen monituiseen pieneen valtakuntaan. Toinen vapaavalta kadehti toista, toisen asukkaat seisoivat ristissä käsin toisen rajalla ja katsastivat karsaasti naapurin puoleen. Seurauksena oli tietysti mitä pahimpia riitoja ja kahakoita, ja koska he vihaltansa ja häijyydeltänsä eivät päässeet toinen toista auttamaan, vaan jättivät ahdistetun aina hänen oman onnensa nojiin, niin tuli Saraceni, se kunnonmies, ja valloitti palstan toisensa perään ja asettui sinne hyvässä rauhassa.

"Mitenkähän meidän olisi käynyt vuonna seitsemänkymmentäyksi", sanoi Kalleni, "jos Saksanmaa vielä olisi virunut pienten valtakuntain kapaloissa? Ei sitä tiedä, vaikka nyt olis' täytynyt meidän puhua franskaa Berlinissä."

"No", sanoin minä, "olisin ehkä suostunut franskaa oppimaan, mutta torunut olisin aina vaan saksaksi!"

Castellamaren kautta tulimme takasin Neapeliin, josta oli mielestäni vaikea erota, siellä kun niin on iloisa elämä.

Ei voi kylliksensä katsella tuota taukoomatonta touhua, ei kylliksi kuulla tuota kohua ja hälinätä. Ennen olin siinä luulossa, että neapelilainen kansa kävi niin koreissa vaatteissa kuin sitä näkee operassa "Mykkä Porticista", missä köörin naisilla on punaset, siniset ja viheriät pienet hameet ja mitä nätimmät valkoiset esiliinat, ja herroilla somasti käheröitty tukka ja mitä ihanimmat punaset posket, mutta minä olin mieleeni väärin kuvaillut todellisuuden ja olen nyt vallan vakuutettu siitä että Neapelissa on niitä monta, joll'ei eläissään ole ollut uutta eikä edes eheää pu'inta päällä. Vaan vähät siitä, ei Neapelilainen siitä sure.

Ylipäätään Neapelilaisella monessa kohdin on aivan toisellaisia mielipiteitä kun meillä, etenkin kun on eroitettava mikä on minun ja sinun, sillä viimeisenä päivänä minkä Neapelissa vietimme, varastettiin Kallen takintaskusta uusi silkki-nenäliina ja sikaarikotelo ihan avokadulla; minä siitä suutuin kovasti.

"Vartokaas vaan, te Neapelilaiset!" huudahdin harmissa. "Tuosta Vesuvio vielä kerran sylkee silmiinne. Teidänkö hyväksenne, te roistot, minä tuskalla ja omantunnon vaivalla salaa kuletin sikaarit rajan yli."

Eno Fritz muistutti antaneensa minulle sen neuvon, että neuloisin mieheni taskut kiini. Mitä muuta varten olin matkalle tullut seuraan? Kalleni oli pahoillansa sikaareista vaan: nenäliinaa ja koteloa hän ei puoliksikaan niin kaivannut.

Kun läksimme taas Romaan, ja lahti katosi silmistämme ja Monte Somma esti näkyvistä Vesuvion ja koko komeuden, tuntui sentään vähän raskaalta mieli. Eno Fritz hyräili laulua, jota kuulimme Caprin höyrylaivalla: Addio, miá bella Napoli, ja Kalleni sanoi:

"Jaa, nyt on ilo lopussa!"

Vähitellen kotia päin.

Mintähden Roma on koko työ. — Beatrice Cenci. — Mintähden jumalien ei sovi olla Berlinissä. — Mintähden rouva Buchholz tahtoo olla giraffi. — Mintähden pyhä Praxedis makasi kiven päällä. — Tivoli. — Mintähden rouva Buchholz tahtoi saada töykkäyksen. — Mintähden vävyt ovat kalliita Berlinissä. — Mintähden herra Spannbeinin ja professorin välit rikkoontuivat. — Florenz. — Mintähden rouva Buchholz turhaan on käynyt Italiassa. — Mintähden eno Fritz lauloi. — Venedig. — Viimeinen ilta Italiassa. — Kotona taas.

Saadaksemme vastaavata rahoistamme, piti meidän viipyä Romassa vielä muutaman päivän. Mutta kyllä siinä työtä teimme otsamme hiessä. Toisesta ihmeellisyydestä toiseen yhä edelleen vaan. Minä olin iltasilla välisti niin väsyksissä, ikäänkuin olis meillä ollut kuuruu- ja pesupäivä.

Onneksi yhdytimme herra Oehmichenin Glauchausta. Hän aina haeskeli mynsterinjohteita, joita hän sanoi löytäneensä ainoasti puolet kelvollisia. Miksi? Hänen täytyi ensin tyylistyttää johteet. Kuinkas mukavasti eikös käynyt päinsä arkitehtein tehtävä, ne voivat ottaa johteensa semmoisina kuin nää ovat, ja jos vaan oikein nurin närin kääntelivät kamansa, niin ei hoksannut kukaan, mistä he viisautensa olivat saaneet.

Koska herra Oehmichen hyvin ahkeraan oli katsellut merkillisyyksiä täällä, otimme hänet kernaasti oppaaksemme. Yhdessä hänen kanssaan kävimme Pantheonissa katsomassa Victor Emanuelin seppelöittyä hautaa ja Rafaelin muistopatsasta.

Me olimme myös Vatikanissa, jossa sanotaan olevan yksitoista tuhatta huonetta. Tahtoisinpa tietää, kuka niitä siivoo? — Voi kuin oli taas paljon noita kuvapatsaita, tauluja ja seinämaalauksia! Olin pyörtyä pelkästä taiteesta. Sama oli laita Vatikanissa kuin Villa Albanissakin; joka paikassa luulin olevani lasareetissa muinaisteoksille, jotka siinä odottivat katkenneita jäseniänsä ja liimapannua; mutta puuttuva, sehän tuntijan mielestä on oikeassa taidearvossa.

Entä ne monet monituiset taulut palatseissa! Vaan eihän useampia niistä ihmisistä tunne, joita näihin tauluihin on kuvattu. Kyllä kaiketi se on vallan vaikeata tutustua jok'ainoaan; ja minä käsitän sen hyvin, että toisinaan tulee ostaneeksi väärän Rubensin oikean asemesta, sillä joka kaiken ikänsä yhteen kovaan arvottelee tauluja, sepä viimeinkin käy ihan sekapäiseksi.

Huvittava nähdä oli palazzo Barberini, johon tulimme oikeastansa sattumalta vaan. Herra Oehmichen tuli nimittäen eräänä aamuna meille hyvin iloissaan ja kysyi, saisiko hän näyttää meille jotakin erinomaisen kallis-arvoista? Me myönsimme.

Tiellä kalliuteen oli Barberinin-palatsi. Herra Oehmichen sanoi: "Täällä ei ole johteita mitään, mutta sitävastoin on täällä Rafaelin armahisen kuva, jonka hän itse on maalannut".

Tietysti teki minun mielen' käydä katsomassa, minnäköinen se nainen oli, joka viehätti niin kuuluisaa taiteilijaa kuin Rafael, ku olis kelvannut vävyksi parhaasen perheesen. Mutta totta puhuen, olisinpa odottanut hänessä enemmän kaunetuntoa, sillä tämä donna näytti olleen vastenmielinen, keltaihoinen, pitkänenäinen ihminen. No, rakkaus on sokea, sehän tiedetään.

Sitten on siinä erään kälvetystautisen nuoren naisen kuva, Guido Remin maalaama; se on Beatrice Cencin kuva. Nuo Cencien ilkeät perhejutut ovat sen sorttisia, ett'en niitä taida kertoa, sillä kun isä rupeaa rakkauden-asioihin oman tyttärensä kanssa, tämä antaa murhata oman isänsä, oikeus siitä mestauttaa tytön ja äitipuolen, antaa kurikalla lyödä kuolijaksi vanhemman veljen sekä armahtaa nuorinta hänen nuoruutensa tähden, niin ovat semmoiset jutut hävyttömiä. Paavi Paul V lahjoitti Cencien suuret, kiinnipannut talot Borgheseille. Sittemmin tuli ilmi, että kaikki mestatut olivatkin syyttömiä, mutta päätettiin olla asiasta mitään hiiskumatta. Kun sitten Borghesit toisinaan niskoittelivat paaviloita vastaan, sanottiin heille, että pitäisi taasen tarkastella Cenci-jutun vanhoja protokollia, ja niinpiankin Borghesit sen kuulivat, nöyristyivät ne heti. Ei kuka hyvänsä anna takasin väärinsaatua omaisuutta.

Me jätimme tämän hirveän historiallisen alan pitkin kuusikymmen-asteisia kiertorappusia ja tulimme palatsin paraasen saliin, jossa kattomaalaukset ovat niin kauniita, että niskat taittuvat niitä katsellessa. Kaikki Olympon jumalat ja jumalattaret siinä pilvissä makaavat, etummaisena tietysti Venus, jolta kuten tavallisesti taas vaatteus on säästytetty. Italiassa sopii näiden lihanväristen jumalain olla, täällä etelässä kun on niin hyvä ilma, ett'ei lämmitetä koskaan, mutta pohjaismaissa vähän viluttaisi niitä nähdessä; tokkohan semmoisia suunnattomia saleja kuin näissä palatseissa on, saisikaan meillä lämpösiksi.

Palatsien omistajat eivät asu näissä loistosaleissa, jotka näkyvät olevan pikemmin noita juomarahaa-nyhtäviä palvelijoita varten. Omistajilla on sangen sieviä asuinhuoneita aivan kuin muilla ihmisillä, jonka tulin tuntemaan siten että suurella rohkeudella, minkä englantilaisten naisten käytöksestä olin oppinut, aukasin ovet yksityisiin huoneisiin ja nuuskelin siellä kunnes olin nähnyt kyllin. Jos sitten lakeija tai joku semmoinen tuli ajamaan minut ulos, niin mullistin silmiäni jäykkänä ja sanoin: "Aouh, yees!" ja sillä sain aina olla rauhassa. Sillä sen tietävät Italialaiset: matkustaja-missi tekee mitä hän tahtoo eikä miten tapa on, hän kun on varma siitä, että jos joku, vaikkapa kuinka suurella oikeudella, astuisi hänen pienelle varpaalleen, heti huutaisi koko Englanti kanavan tuolla puolen: "Aouh!" Kalleni sanoi usein: "Wilhelmina, täällä Italiassa saat minusta mielelläni olla olevinasi Englannitar, sillä siitä on oivallinen apu meillä, mutta pyydänmehän jo ennalta ettäs Berlinissä heität pois nuo giraffi-tavat." Giraffeilla tarkoittaa Kalle noita pitkäkaulaisia kappaleita englantilaista sukuperää.

Maria maggiore, yksi Roman kahdeksasta kymmenestä Maria-kirkosta, viehätti minua astumaan sisään, sivutse mennessämme. Kirkko on jaloinen, sen ymmärtää siitäkin, että toinen sivukupu, jota sanotaan borghesilaiseksi, on maksanut yli miljoonan scudia. Scudi on tasa-luvussa 4 markkaa 50 pfennigiä; tekee siis 4 1/2 miljoonaa Riikinmarkkaa. Mitä eikös koko kirkko sitten maksa? Sanokaamme kerrassaan ruhtinaskunnan. Ja Romassa ei ole kirkoista puute! Kylläpä ennen-aikaan hurjasti hukattiin rahoja rakennuksiin. "Mekin Saksanmaassa olisimme rakennuksista ja kirkoista rikkaampia", sanoi Kalleni, "jos ei niitä sotia, jotka paavia koskivat, olisi käyty Saksan maalla. Kolmenkymmen vuoden sota hävitti Saksanmaata ja köyhdytti, sentähden täytyy meidän aatella tulevia aikoja, jos meidänkin maa on tuleva komeaksi, ja siitä huolen pitää meidän valtio-kansleri."

Herra Oehmichen ei suonut meille aikaa kaikkia koreuksia katselemaan, hän kun kiirehti näyttämään meille tuota luvattua kalleutta. Ei ollut pitkä matka kävellä, sillä aivan Maria maggioren vieressä on kirkko Santa Prassede, johon hän vei meitä.

Vasemmassa sivukuvussa osotti hän äänettömässä ihmeksimisessä erääsen vuolittuun kiveen. Me katselimme ensin kiveen, sitten herra Oehmicheen ja sitten taas kiveen, vaan emme keksineet mitään erinomaista.

"No, hyvä herra, mitäs merkillistä tässä nyt on?" kysyi eno Fritz.

"Ettekö näe?" äkitti herra Oehmichen. "Voipiko kauniimpata löytyä kuin tää kivi?"

"Mikä kivi se on?" kysyin minä jyrkästi.

"Muinainen pöytäpuolisko, mutta pyhä Praxedis on sen päällä maannut. Miksi? Koska tyhjäkin sänky hänestä tuntui liika pehmeältä. Onhan monta ihmistä jotk'eivät suvaitse risooria."

"Herra Oehmichen, mitä se teihin kuuluu, ja mitä minuun, minkälaisen alusen päällä pyhä Praxedis makasi, kunhan se hänelle itselle oli terveellistä. Missä kallius jota tahdoitte näyttää meille?"

"Tämä kivi!" huudahti hän. "Katsokaas kuinka kaunis pohja — himeä katechunkarvainen luonnos villalankakuteilla on naturel — ja sitte nää mustat ja valkoset pilkut! Oletteko koskaan nähneet kauniimpata housukangasta?"

Minä ällämystyin ihan puhumattomaksi; eno Fritz sanoi:

"Jaa mutta se on minun mieleeni, voitte minua varten varassa pitää sitä kokonaiseksi asuksi."

"Minä valmistan vaatetta oikeittain ainoasti en gros", vastasi herra Oehmichen, "mutta teitä varten voin pitää pari meteriä. Miksi? Teidän tähden ja kun olen niin iloissani tästä mynsteristä."

Lukkari tuli ja kysyi, tahtoisimmeko katsella pylvässäässynätä, ja aukasi ristirautaisen sivu-oven. Kun minä aioin astua sisään, esti mies minua, sopottaen jotakin en tiedä mitä lie ollut. Sitten tuli selville, että naisväkeä päästetään tähän säässynään ainoasti paastopyhinä, miehiä sitävastoin milloin hyvänsä kun vaan maksavat. Eno Fritz kertoi, suututtaakseen minua, säässynän sisustan olleen taivaallisen ihanan; pelkää kultaa ja kivikutomaa, mintähden sitä sanottiinkin paratiisin yrttitarhaksi. Mutta merkillisin siinä oli ruoskimuspylväs.

"Älkääpäs huoliko", sanoin harmistuneena. "Vai ei meitä naisia lasketa sisään. Mutta se on vissi, että minä kärkästytän kaikki hotellin englannittaret tälle säässynälle ja lähetän ne tänne. Katsokoon sitte tuo hävytön lukkari miten hän misseistä pääsee, ja katsokoot missit miten he sisään pääsevät. Sepä oivallinen kepponen."

Tää ajatus sai minut heti paremmalle tuulelle. Vähästäpä ihminen tulee hyvillensä, kun hän vaan on sävyisä ja vilpitön.

Corsolla kulkiessani olin aina erittäin hartaalla mielellä, sillä sen varrella on se huoneus, jossa Goethe asui kun Romassa oleskeli. Roman porvarit ovat asettaneet huoneelle taulun kirjoituksella: tässä huoneessa runoeli ja sepitti Goethe ikimuistettavia teoksia.

Hänen Erlkönig lienee kyllä ikimuistettava, niinmyös hänen Faust, jos olis tää tullut mailmaan ilman tuota toista osaa, joka, kuten kirjoitellaan, ei ensinkään sovellu näyteltäväksi. Kuinkas hyödyllisesti eikös Goethe olisi voinut käyttää sitä aikaa, minkä vei tuo toinen osa, — sepittämällä vielä toisia Erlkönigiä ynnä muita kauniita kappaleita, joista on semmoinen puute. Kaiketi olisivat teatterit tervetulleina pitäneet myös useampia ensimäisiä osia Faustia.

Mitä muuta hän on kirjoittanut, ei juuri koskaan lueta. Sitävastoin on kiista, ken suurempi on Schillerkö vai Goethe, yhä vireillä, vaikka nuorin tyttäreni jo melkein ratkaisi kysymyksen eräässä tutkintokirjoitelmassaan, jossa hän näyttää toteen, että se on makuasia. Ja kumminkaan ei ole hän lukenut noista molemmista muuta kuin mikä seisoo tuossa vähäsessä kirjallisuushistoriassa, jossa kaikki nää seikat esitellään. Lapsellani on, näette, niin terävä ja tarkka päättämyslahja.

Popolo-portin kautta myös kävelimme aina terveyslähteelle asti, josta Goethe joka aamu joi kivennäisvettä. Pyysin minäkin saada sitä pikarin, mutta ei minuun noussut minkäänlaisia runoilemisen yllytyksiä, josta päätän, ett'ei tosin vesi sitä itsestänsä tee, että hän sepitti niin kauniita kertomarunoja.

Vastapäätä Goethen huonetta on palazzo Rondinini. Se on kuuluisa siitä kun sen pihalla on eräs Michel Angelon keskenjäänyt teos. Jos ei tuota vanhaa möhkälettä jalonihanaksi ihmettele, niin joutuu typeränä pidetyksi. Aivan toisellainen on nimittäin laita italialaisten taiteilijain kuin saksalaisten. Kuinkas suuri eikös olisi Cornelius, jos hän olisi Italialainen tahi Franskalainen — vaikka kyll'en minä ymmärrä hänen ylenluonnollisia kuviaan kansallismuseossa.

Neljän päivän kuluttua olivat hermoni pilalle heikenneet tuosta alituisesta kurkistamisesta kuviin.

"Kalle", sanoin, "toivoisin olevani Caprissa".

"Käykää Tivolissa!" neuvoi herra Oehmichen. "Miksi? Siinä on teillä luontoa".

"Onko Tivoli olutkapakka?" kysyin.

"Ei, vesilaitos vaan ilman humalaa ja maltasia", vastasi herra Oehmichen.

Hän oli oikeassa. Vesiputoukset Tivolissa, johon pääsee rautatietä avaran campagnan ylitse, ovat ihmeelliset. Jos ne olisivat Berlinissä, pian älykäs ravintolanisäntä onnensa löytäisi.

Mutta enemmän vielä kuin nuo vesitulvat mitkä kohisten syöksivät syvyyteen, miellytti minua Villa d' Esten puutarha, sillä siellä löysin sitä rauhaa jota Caprissa sain niin runsaasti nauttia. Vaikk'en ikinä ollut tänne puutarhaan jalkaanikaan astunut, tuntui se minusta niin tutulta, aivan kuin olisin ennen siellä käynyt, nähnyt sen laakeriaitoja, sen kukkivia pensaita, viiniköynnöksissä piileviä huoneita ja rappeutuneita kuvapatsaita siinä, sekä sisääni henkinyt tuoksua, minkä väräjävä, lämmin kevät ilma kantaa kukkivista puista ja pensaista. Ei vaan johtunut mieleeni, missä sitä olin nähnyt; siitä tulin jo tuskalliseksi, niinkuin aina käy kun kaimoo jotakin, eikä sitä oikein muista.

Mutta yht'äkkiä ihastuin — minä tiesin missä olin.

"Kalle", sanoin, "nyt tunnen tämän puutarhan. Minä nä'in sen piennä ollessani. Kun äitini iltahämärässä kertoeli minulle sadut prinsessa Ruusukaunosta, silloin oli selvästi mielessäni kuvailtuna tuo tenhottu linna ruusuinensa, murattinensa ja tiheine pensainensa — aivan sama puutarha kuin tämä. Katsos vaan, kuinka tuhansia ruusuja, vaalean- ja tummanpunasia, penkereiltä liepehtii kuin kukkaishuntu, kuinka ruusukiehkuroita on peittämässä pääsyn viileisiin kamanoihin ja kuinka Neptuno pasengissaan on niin ympäröitty ruusuilla kuin kuuluisi hänkin prinsessan hoviseurueesen. Emmekä kuule muita ääniä kuin vesisuihkujen polskumista ja lintusten liverryksiä. Kalleni, jos ei tää ole sadun maa, niin sitten sit'ei ole missään."

Me istuimme kivipenkille noiden suurien, tummien kypressikatajien kalveessa, silmillämme seuraten tietä joka linnaan nousi ruusupeitteisten penkereitten poikki, rappusia reunustavien rikkinäisien lemmeksien ohitse, vesilaitosten ja kimeltävien suihkujen sivu; viimeisinä silmäpiirissä olivat linnan katolla kuvapatsaat, jotka leijuvilta näyttivät taivaan sinisellä pohjalla. Ja oikealla ja vasemmalla oli kukoistusta ja tuoksua, kranaattipuiden heleänpunaset silmikot puhkeilivat, agavit ojentivat kauhean pitkät kukkaperänsä elähyttävässä päivänpaisteessa, mi myös kypsytti hedelmän orangi- ja sitroonipuissa, joissa samalla oksalla on sekä hedelmiä että kukkia, ikäänkuin eivät puut tietäisi miten heidän oikeittain pitäisi rikkauksiaan antaman, ja tarjoovat niitä siis niin kuin paraiten voivat.

"Kalle", sanoin, "töykkäse minua pikkusen, jotta tiedän olenko oikein valveella".

Kalle antoi muiskun. Kyllä hän on sentään erinomaisen hyvä, tuo Kalleni. Eno Fritz olisi varmaankin töykännyt niin, että kyllä olis tuntunut. Mutta hänellä oli, Jumalan kiitos, asioita taas Romassa.

Ehtoolla olimme hyvin virkeillä mielin ravintolassa, jossa tavallisesti söimme iltasta. Sillä välin kun herrat skat'iaan jauhasivat, oli minulla tapa kirjoitella muistikirjaani päivän tapahtumia, niin tänäkin iltana. Siinä kun olin paraassa puuhassa, puhutteli minua eräs vanhanpuoleinen nainen:

"Me olemme kai kanssasisaria?"

"Kuinka niin?"

"Minä olen kirjailijatar, ja kun nä'en teidän kirjoittavan, otin luvakseni —"

"Hyvin hauskaa tulla tutuksi teidän kanssa!"

Oikein todella tää yhdyntä oli minulle tervetullut, sillä nyt sain kerrankin nähdä kirjailijatarta, ihka elävää. Meistä tuli pian ystäviä, ja nainen — hän kirjoittelee saksalaisiin sanomalehtiin vaihtonimillä — antoi minulle monta tietoa elämästä Romassa.

"Voih", sanoi hän, "ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää täällä, vaikka matkustava muukalainen niin luulee. Köyhyyttä on enemmän kuin voi aatellakaan! Oletteko iltapäivillä Monte Pinciolla nähneet noita komeita ajokaluja ja noita vielä komeampia ihmisiä jotka niissä istuvat?"

"Monte Pinciolla — jaha, siellähän nuo soreat nuorukaiset käyvät naisia mielittelemässä".

"Aivan oikein. Siellä on monta ulkomaan naista joukossa."

"Mutta mitenkä ne ovat niin suuresti suosiollisella kannalla nuorten herrain kanssa?"

"Kaikki tarkoittaa tutustumista vaan. Herroilla on ylhäisiltä kaikuvia nimiä, mutta se on vaan ulkonaista kultausta."

"Vai niin, mansetit ovat siis paitaa paremmat".

"Aivan. Semmoisia herroja sanotaan täällä Mascalzoneiksi eli kahden liiran miehiksi. He nauttivat jossakin yksinkertaisessa ravintolassa muutaman soldin edestä maccaroonia, ja pistäytyvät sitten upeaan ravintolaan, josta kohta astuvat kadulle, puikko, hampaissa, siten luulotellakseen ihmisiä että ovat siellä syöneet päivällistä."

"Huokeata, vaan hienokasta!"

"Italiassa perii vanhin poika omaisuuden, nuoremmat ovat köyhiä ja kokevat ilman työtä pysyä ylhäisyyden loistossa. Naiset ovat tietysti sangen simasukaisia kun semmoisia nimiä kuin conte Annibale, conte Orazio jopa marchese Eduardo on heidän hoviseurueessaan".

"Jaa, kyllä kuuluu kauniimmalta kuin koska kotona meillä Myllerit ja Lehmanit kutsutaan kanssa".

"Nuoret herrat pitävät paljon lystimpänä käydä rikkaiden ulkomaan-naisten luona kunniuksissa, kuin seisoa Corsolla tai Piazza di Colonnalla ja syljeskellä katukiviin. Eivätkä koskaan kiellä tulemasta kun heitä kutsutaan hyvälle päivälliselle, ottavat myös kernaasti vastaan pienen timanttineulan taikka sallivat, ilman vastaanväittelemistä suorittaa heidän räätärinrätinkinsä; siitä hyvästä silmänsä sitten vilkailevat vielä lemmellisemmin."

"Meillä on taas toista", vastasin minä. "Jos Berlinissä suurisukuinen nuorukainen alentaikse seurustelemaan rikasten onnen kohottamain kanssa, niin hänellä enimmiten on velkoja sekä tarkoitus päästä vävyksi rahakkaassa perheessä. Ensin menee suuria summia karhujen kurikoimiseksi, ja sittenpä pitää hyviä myötäjäisiä määrätä, jotta hän voisi perityt tuluksensa saada kuntoon sekä kustantaa kilpahevosia ja jahtimetsiä. Mutta jos hän huomaa, ett'ei tulekaan muuta kuin neularahoja, niin hän kohta puikkii tiehensä, ja samminmäähnät, kalkkunat multasienineen, fiini punaviini ja kaikki samppanja ovat ihan kuin akkunasta ulosheitetyt. Ja jos tyttö saakin hänet ja arvon: 'rouva von', niin pitävät miehen omaiset miniätä sittenkin talmi'na vaan. Ja kuka apelle takaa, ett'ei vävy hanki yksityislainoja korkeita prosentteja vastaan, ja onkos tämä taas varma siitä, ett'ei appi menetä liikkeessään olevata suurta omaisuutta? Jos niin kävis', niin ei vävyllä voittoa muuta olis kuin rouvansa vaan, ja tää ei tule kauniimmaksi ajan pituuteen."

"Mascalzoni on vähemmin vaatelias, hän arvaa hehkuvaisen silmäyksen muutamaksi soldiksi".

"Näissä oloissa on teillä vallan hyviä aineita kynällenne, hyvä kanssasisar", sanoin minä.

"Eipä niinkään", vastasi hän, "täällä tahdotaan oikeita italialaisia tarinoita vaan, joissa murhataan ja tapetaan. Tapahtumat ovat sijoitettavat Abruzzeihin. Sankarin tulee olla ryöväri, sankaritar rakastaa saksalaista maalaria taikka rikasta, kummantapaista ulkomaalaista, jonka sitten ryöväri ampuu kuolijaksi; mutta siitä sankaritar joko saattaa hänet oikeuden käsiin tahi työntää omalla kädellään tikarin häneen. Jos tietäisitte kuinka monta ihmistä minä jo olen surmannut paperin päällä, niin pitäisitte minua ihan petona. Mutta täytyyhän ihmisen elää. Paitsi että kirjoitan pitää minun hoitaman taloutta. Mieheni on nimittäin maalari."

"Mitä hän maalaa?"

Rouva huoahti.

"Hän oli kai liika nuori vielä kun tuli Romaan, eikä kylliksi omantakeinen taiteessaan; hän ehkä luuli piankin vievänsä voiton noilta vanhoilta — nyt hän niitä jäljentää halpaan hintaan. — Köyhä kun oli, täytyi hänen tienata. Hänen omia kokoonpanojaan ei ostanut kukaan, sillä Romalaiset eivät hukkaa rahoja uudenaikaisiin maalauksiin ja ulkomaalaiset tilaavat vaan jäljennöksiä vanhain mestarein kuuluisimmista tauluista. Niin on vuosien vieriessä hänen itsetyinen luomisvoimansa menehtynyt, ja nyt hänen täytyy jäljentää, saadaksensa jokapäiväisen leipänsä, ja minun täytyy kirjoittaa. Hornissakin, taiteiden kodissa, voipi taiteilija joutua häviölle, sillä hänen on mahdotonta kilpailla noiden vanhain mestarien kanssa, ne sortavat hänet. Onnelliset te tuolla Alppien toisella puolella, jossa uusi pirteä elämä suopi heikommallekin taidonlahjalle pienen vihannan alan missä se pääsee vaurastumaan. Saksanmaa, sinä kohoava tähti, miksi me, sinun lapsesi, olemme kuihtuneet täällä Italian kuumuudessa ja vajonneet siihen sydämettömään ihmisvirtaan, mi Romaan tulvailee? Meille kohosit liika myöhään."

Hän pyyhki kyyneleet silmistänsä, sillä hänen miehensä astui sisään. Minä katselin tulijaan tarkasti. Se oli ensimäinen murheiden vanaama muoto, minkä täällä kesämaassa olin nähnyt.

Me käänsimme puhelun toiselle tolalle. Rouva kysyi minulta, miten villaista paraiten pestään. Haaleassa vedessä kun sitä kihnuttaa soodalla ja viheriällä suovalla vähän, niin se käypi pehmeäksi. Rouva kiitti.

Siis — tällainen oli Roma yhdeltä puolen.

Seuraavana päivänä menimme siihen kuuluisaan sixtiniseen kappeliin. Se on ihan rappiolla ja huonossa siivossa, mutta sen äärettömän kuuluisuuden tähden kiittelee sitä velvollisuuden tunnosta jokainen katselija jalon-ihanaksi, sillä ihmisten laita taiteesen nähden on sama kuin tuon kipeän kilpahevosen, joka ei tahtonut rohtoja nauttia ennen kuin niitä kauan aikaa kehuttiin hänelle. Kaiketi teen itseni nyt vikapääksi julkeaan kerettiläisyyteen taiteen alalla, mutta kuitenkin tunnustan suoraan, monen vaskipiirroksen miellyttävän minua enemmän kuin nää alkuperäiset teokset, jotka ovat rannistuneet ja peitetyt vanhuuden ruosteella niin runsaasti että voisi kylvää nousuruohoa siihen.

Maksaako se vaivaa, kavuta kaksitoista rappusta ylös katsomaan kuinka Rafaelin kalkkimaalaukset ovat pilalla?

Mutta juomarahoja ottavat oikein kelpo lailla noitten turmeltuneiden taideteosten katselemisesta.

Sixtinisessä kappelissa, joka oikeittain on suuri sali vaan Vatikaanissa, oli paljon kansaa; monet olivat sepo selällänsä penkkilöillä, voidaksensa paremmin kiikarin kautta katsella Michel Angelon kattomaalauksia, jotka näyttivät hyvin karkeilta, rouhituilta. Korkealla telineillä istui eräs taiteilija ja jäljenti osaa katosta. Se oli herra Spannbein.

Kohta kun näimme toisiamme, tuli hän alas ja tervehti meitä. Hänen oli huonosti laita. Quenglhuber kovisti häntä noilla kattomaalausten piirtämisillä professorin kirjaa varten.

"Jospa hän edes hyväksyisi minun työtäni", valitti herra Spannbein, "mutta hän tarkastelee minun piirustuksiani, katselee sitten noihin kirottuihin kirjoihinsa ja sanoo: taidollisesti tehty, mutta minä kaipaan sitä kirkkaan ideaalisuuden ilmeisyyttä, mikä kirjan mukaan on alkuperäisessä teoksessa."

"Miks'ei hän vertaile niitä itse alkuperäisiin?"

"Hänen on nenänsä niin onnettomasti tukossa, kuten tiedätte. Toisinaan ei auta vaikka kuinka mätkii häntä selkään, hän rykii niin että luulee hänen läkähtyvän siihen paikkaan. Hän kulettaa sentähden kirjat mukana, lukee niistä Ottilialle ja kysyy: 'Onkos kuva semmoinen?' Jos Ottilia vastaa: on, niin pistää hän merkin kirjaansa ja pyytää minua piirtämään jäljennöksen kuvasta. Mutta jos Ottilia sanoo: ei, niin mutisee ukko: 'En minä sitte väliä pidä siitä kuvasta.' Keventääkseen minun olemistani, sanoo hyvä tyttöseni useammin ei kuin on. Onhan edes jotain hyötyä tuosta nuuskusta."

"Teinä olisin aikoja sitten paiskannut koko työn hänen jalkainsa eteen", sanoi eno Fritz.

"Sit'en voi; kuta enemmän olen Ottilian seurassa, sitä rakkaampana sitä tyttöä pidän."

"No paetkaa, tyttö kanssanne, — ja antakaa nuuskuriäijän tohria teostansa vanhain lunttainsa mukaan."

"Johan minä uskalsin kerran ehdotella semmoista Ottilialle, mutta hän pelkää, että isänsä sydän pakahtuisi, jos pakenisimme".

"Tietääkö hän että te ja Ottilia rakastatte toinen toistanne?"

"Juuri koska hän sen tietää, niin hän kiusaa minua."

"Sitten ei ole hänellä sydäntä, joka voisi pakahtua", sanoin minä.

"Meidän on täällä olomme lopussa, jo näinä päivinä lähdemme Florenziin", sanoi eno Fritz. "Lähtekää kanssa!"

"Minä otan Ottilian siipeini suojaan", puutuin minä puheesen.

"Ei se käy!" ähkäsi herra Spannbein.

"No olkaa sitte auttamaton."

Iltasella olimme Morteossa Corsolla ja joimme olutta. Sinne tulivat myös Quenglhuber ja herra Spannbein. Taiteesta tietysti puheltiin. Quenglhuber viimein sanoi, nykyajan taiteen ei olevan mistään kotoisin, vanhat vaan olivat taiteilijoita.

"Mutta eihän nyt enää käy teettäminen tauluja noilla vanhoilla mestareilla", voikahdin minä, "täytyy siis olla uusia."

"Näiden tulee noudattaa vanhaa, ijäti ihanata sekä muodon että värin puolesta. Jos eivät sitä tee, niin ei kritiikki huoli toden päältä kajota heihin."

"Kritiikkiä joka niin on vanhan aikuisella kannalla eivät taas taiteilijat pidä täytenä totena", vastasi herra Spannbein, joka harmissaan joi jotenni tiheään ja paljon.

"Mitä?" huusi Quenglhuber. "Te puhutte halveksimisella kritiikistä? Tykkänään toiseksi täytyy taiteen muuttuman; tähän asti se on pelännyt vaan, eikä parantunut."

"Minä en pelkää", huusi herra Spannbein, "ja jos vaan tietäisin, kuka se oli se salakähmäinen arvostelija, joka pilalle panetteli minun 'Ylhäistä naista papukaijan kanssa', niin kyllä hän saisi vasten silmiään. Se taulu oli saavuttanut taiteilijain hyväksymisen ja olisi ostajalle mennyt, mutta tämä pelästyi pois kun luki tuota herjaavaa arvostelua. Ja mitä virheitä siinä oli? Siltä puuttui muka käsitystä, ideaalisuutta ja antiikin muodon ihanuutta. Ei sen vähempätä. Tuo nimetön kyhäilijä ei tiedä taiteesta mitään!"

"Te olette kapinoitsija!" tiuski professori.

"Puolustatteko todella tuota poroseppää?" kysyi herra Spannbein ynseästi.

"Tietysti, minähän se olin joka kirjoitin tuon arvostelun."

Rätsis! ruukku rauskahti tuhansiin kappaleisiin.

"Minä en peräytä sanaakaan", lausui herra Spannbein vakaasti, "ja ilmoitan tässä nyt, ett'en vast'edes vähääkään väliä pidä mokomista taideloruista. Vanhat ovat kuolleet, ja me nuoret elämme nyt vuoromme. Sen verran sitä."

Quenglhuber lähti pois Ottilian kanssa. Tyttö loi surullisen silmäyksen maalariin kun menivät, vaan tää pysyi synkeänä paikallansa.

"Te kiivastuitte vähän liiaksi", sanoin minä herra Spannbeinille, kun Quenglhuber oli sulkenut oven jälessään.

"En muuta voinut", vastasi hän, "jousi oli jännitetty liika kireälle, sen täytyi ritkahtaa poikki. Mikä oikeus tuolla miehellä on häväistä minun taiteellista tointani sanomissa kaiken mailman edessä siitä syystä vaan, että hänen mielipiteensä taiteesta ovat toiset kuin minun? Mikä ylipäätään oikeuttaa häntä kyhäilemään kiitosta taikka moitetta? Hänen tietonsa? Ne eivät ole erhettymättömiä! Hänen kokemuksensa? Taide tuottaa uutta, ja tään tuntemisesta tulee kokemus. Kukas hänet on määrännyt yleisön holhoojaksi? Ei kukaan muu kuin hän itse!"

"Jos ei hänen arvostelultansa hyväksyttäis', niin kai yleisö eroittaisi häntä kirjoitustoimesta", virkkoi Kalleni.

"Oletteko koskaan kuulleet virastaeroitetuita arvostelijoita olevan?" kysyi herra Spannbein mielipahoissa. "Kyllä valtaistuinten hirmuvaltioita on poisajettu, vaan ei läkkihornia milloinkaan. Niinkuin edelliset luulivat kansan olevan olemassa, ainoasti niitten tähden, niin luulevat jälkimäiset taiteilijain valmistavan teoksia heidän tähden vaan, jotta he, arvostelijat, saisivat aineita mistä kirjoittavat ja samalla myös toimeentulonsa."

"Siinähän ikäviä epäkohtia; mitä yleisön silmissä maksaa taide, jos arvostelu alenee käsityöksi? Mitenkä silloin taiteilijaa voi edesauttaa hänen pyrinnössään, ja yleisöä johdattaa ymmärtämään?"

"Joka julkisuuteen astuu työllänsä, hänen täytyy taipua joutumaan myös julkisen arvostelun alle", sanoi Kalleni.

"Entä kun Quenglhuber tulee ja arvaa omalla mitallaan ja kuuluuttaa kaikkeen mailmaan väärän arvostelunsa."

"Tosin", vastasi Kalleni, "minä aattelin että taiteilijat joskus valmistavat vähemmin onnistuneita teoksia, vaan että arvostelija voisi väärin tuomita, sit' en olisi luullut; mutta nyt näen, että jos siltä puolelta punnitsee asian, niin ovat sekä kiitos että moite yhtä arvottomia."

"Sentähden olen nyt kuitti Quenglhube'rista", lausui maalari. "Minä olen paljon saanut kärsiä hänen väärästä arvostelemisestaan, mutta hyvä on että tiedän nyt hänen olleen sen, joka kirjoitti tuon ilkeän kappaleen."

"Entä Ottilia?" kysyin minä.

Herra Spannbein nousi ylös vastaamatta mitään ja meni. Minusta hän oli oikeassa, sillä kyllähän se oli surkeata, että tään nuoren, toivorikkaan maalarin täytyi näivettyä vanhain mestarien jäljentämisessä, aivan kuin laita oli minun kanssasisareni miehen.

Seuraavana päivänä tuli herra Spannbein minun tyköni. Hän kysyi, josko ottaisin Ottiliaa huomaani, sillä tämä oli päättänyt lähteä pois isänsä luota. Ukko oli vaatinut tytärtä luopumaan sulhasestaan, mutta silloin oli tyttö oikein tuntenut, kuinka sydämellisesti tätä rakasti.

Tämähän on mahdottoman romantillinen seikka, aattelin, ja vallan omansa sinun käsiis', Wilhelmina.

"Mutta lapseni", kysyin, "mitä tästä sitten tulee?"

"Se on minusta yhtä", vastasi hän. "Sen vaan tiedän, että olen rakastettu niin kuin ei kukaan ennen minua."

No, sen luulee jokainen joka tulee rakkauden tuntoon, sitä samaa sanoin minäkin kun menin kihloihin Kalleni kanssa, vaikka nyt rakastan häntä paljon hellemmin kuin sinä päivänä, jona isäni sanoi: "Wilhelmina, herra Buchholz on pyytänyt sinut vaimoksensa, jos olet yhtä mieltä kuin minä, niin otat hänen."

* * * * *

Iltajunassa matkustimme Florenziin. Ottilia oli tyyni ja vakava käytöksessään, en olisi sitä odottanut tuolta hennolta tytöltä. "Isäni on ollut paha hänelle", sanoi tyttö, "minun tulee sovittaa isäni vääryydet."

Olimme olleet jo useita päiviä Florenzissa, mutta eipä kuulunut herra Quenglhuberista mitään tietoa, vaikka varmasti olin sitä odottanut. Kuta kauemmin asia näin oli epäselvällä kannalla, sitä enemmän se rupesi minua tuskastuttamaan, semminkin kun ei ollut ensinkään Kalleni mieleen, että puutuimme koko kauppaan. Minä kehoitin häntä sananlennättimellä ilmoittamaan professorille missä asuimme, sillä jotain piti tehtämän.

Olinpa ottanut aika ristin niskoilleni, nyt kun piti yhtäpäätä olla vartijana. Jos menivät nuoret Florenzin eläintarhaan taikka Cascineihin, aina täytyi minun olla kanssa. Jos niiden teki mieli iltasella kävellä kaupungissa, taas minä kolmanneksi, kun he Boboli-puutarhoissa kareissansa kuleksivat, oli velvollisuuteni istua kylmillä marmoripenkkilöillä ja kuunnella niiden puhelemista äärettömästä rakkaudestaan. Mitä se minua liikutti?

Ja varsin vastahakoista oli minusta iltasilla seurata heitä, sillä hyvin usein sattui jostakin ristikadusta tulemaan joukko naamioittuja kummituksia semmoisia kuin Pisassa oli; he kantoivat käsissä tulisoihtuja ja olkapäillä ruumista, ja veisasivat oneita hautuuvirsiä. Kuinka kauheata tämä oli ja kuinka minä säikähdyin joka kerta kun Misericordia-veljet äkkiarvaamatta astuivat meitä vastaan, se on ihan sanomatonta. Kuinkas usein eikö huokaillut: "Jospa tää tukala tila olisi ohitse jo, muuten käyn peräti synkkämieliseksi."

Eräänä aamuna kun olimme Uffizioissa n.s. Niobein salissa, pidin tilaisuudesta vaarin ja annoin kihlatuille hienoja vihjauksia.

"Mintähden nää kuvat ovat niin surkean näköisiä, herra Spannbein?" kysyin vilpittömästi.

"Apollo ampuu Nioben lapset kuolijaiksi nuolillaan; auringon jumalan säteet ovat nimittäen nuolia."

"En ole koskaan kuullut päivän purreen koko perhettä yhtähaavaa", vastasin minä.

"Niin ei ole tässä asia ymmärrettävä", vastasi herra Spannbein, "jos kohta Apollon nuolet merkitsevät auringon säteitä. Niobe nousee jumalia vastaan —"

"Ja silloin he ampuvat? Vielä mitä, se olis vähän liikamoista. Taiteilija on vaan tahtonut osottaa siihen, kuinka voipi paljon onnettomuutta yhtähaavaa kohdata perhettä, ja sentähden pitäisi jokaisen, joka aikoo avioliittoon, tarkoin miettiä, tuleeko onnelliseksi, jos puuttuu häneltä isän siunaus. Isän taikka äidin kirous saattaa upeimmatkin huoneet raunioihin."

Tuskin olin saanut nämät sanat sanotuiksi, niin Ottilia kalveni ja tyrskähti itkuun; hän oli yhtä surumielisen näköinen kuin vaimo ja lapset tuon Niob-herran, joka kumminkaan itse ei ole täällä marmorista hakattuna.

"Hän kuolee!" huusi herra Spannbein.

Minä otin Ottiliaa sylin käsin kiini, istuin hänen viereen penkille ja puhuin hänelle.

"Eihän se niinkään vaarallista ole", lohduttelin, "kyllä saa kirota kauan aikaa, ennenkuin yksi ainoa seinä kaatuu kumoon."

"En olisi ikinä jättänyt isääni ellette olisi luvanneet minulle turvaa teidän luona", nyhki hän. "Oi, rouva Buchholz, te olette syynä siihen että isäni minut hyljää ijäksi!"

"Jaa", sanoi herra Spannbein, "te olette syynä kaikkeen meidän onnettomuuteen. Te yllytitte minua viemään Ottilian pois."

"Vai niin! Senhän eno Fritz teki."

"Totta hän ei saa nyt rauhaa omalta tunnoltansa."

"Kylläpä vähän tunnette eno Fritziä. Soveltuuhan se muuten sangen mukavasti, ajaa minun syyksi rakkaudenvehkeitänne. Sen näen nyt, että liika hyvä minä olen tälle mailmalle. Minusta saatte mennä perikatoon. Minä en huoli enää auttaa teitä!" — "No pääsinpä heistä", aattelin.

Mutta siitä ei tullutkaan mitään. Ottilia piti minusta kiini ja rukoili ett'en jättäisi häntä. Hän ei ollut, tuskin ollenkaan, tuntenut äitiänsä, ja minua kun näki, oli hänestä heti tuntunut kuin tarkoittaisin minä hänen hyväänsä hellästi niinkuin äiti. Hän pelkäsi Spannbeinia, tämän päällä kun vielä sitten oli isän kirous. "Suojelkaa minua", voivotti hän, "jos tekin minut hyljäätte, niin ei ole minulla koko mailmassa ketään mihin turvautua." Hän vaipui polvillensa minun eteeni ja likisti minua. Minä kallistuin hänen tykönsä ja loin nuhtelevan katsahduksen herra Spannbeiniin, ikäänkuin olisi hän Apollo ja minä Niobe, jonka pieneen tyttäreen hän on ampunut kuolettavan nuolen.

"Näette nyt, mitä pahaa nuoret herrat saattavat toimeen, kun rakkauden varjon alla tunkevat perheisiin, joita ei ole valpas äiti varjelemassa. Hyh, herra Spannbein. Se on häpeällistä."

Hän töllötti siinä ääneti, ja kun ei Ottilia enkä minäkään mitään puhunut, niin olimme ihan noiden muinaisten marmorikuvain näköisiä, sillä eroituksella vaan, että meillä oli vaatteet päällä ja että sinne emme asettuneet ikuiseksi ryhmäksi, vaan menimme salista pois.

Ottilia jäi minun luokseni, ja kävelölle läksimme milloin minä katsoin soveliaaksi. Eno Fritz sittemmin kertoi minulle, Spannbeinin sanoneen kiittävänsä Jumalaa ja luojaansa siitä ett'en ollut minä anoppinsa, sekä päättäneen kritiikin juuri sentähden olevan niin hirmuisen kun se oli taiteen anoppimuori, joka luuli tehneensä hyvin jos ei vaan ilmeistä vahinkoa aikaan saanut.

Onneksi herra Spannbeinille, tuli tämän ilkeys tietooni vasta Alppien toisella puolella, kyllä muuten hänellä olis ollut huono vointi vähäksi aikaa.

Vihdoin viimein tuli herra Quenglhuber. Minä juuri istuin huoneessamme kirjoittaen Kliebischin herrasväelle että tilaisivat muille majaa Venedigissä, ja Ottilia oli minun luonani, kun hän astui sisään.

Hän seisahtui ovessa ja sanoi ainoasti: "Ottilia!" Tämä hypähti ylös ja lankesi isänsä syliin.

"Sinä siis rakastat minua vielä?" kysyi isä hiljaa.

"Herra professori", puutuin minä puheesen, "lapset ovat lapsia, kuta enemmän heille ikää karttuu, sitä enemmän murheita heistä; minulla on myös kaksi tytärtä".

"En tahdo toivoa teille, että kerran mailmassa joku on avullisena viemässä niitä pois teidän luota", vastasi professori, "se on vanhalle hyvin karvastelevaa kun hän täällä maan päällä rakastaa."

"Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.

"Isä", kysyi Ottilia, "voitko anteeksi antaa hänellekin?"

"Mikäpä siinä auttaa, kun et muuten pysy minun luonani", vastasi hän kolkosti. "Mitä minun elämästäni, jos sinä luovut luotani!"

"Sinä olet pahoittanut häntä, mutta hän unhottaa kaikkea sitä, niinkuin sinäkin olet unhottava. Ja paljon mieluisammin kuulee hän neuvojasi, jos rakkaudella, kuin jos toralla ja tylyydellä niitä annat." Professori suuteli tyttärensä otsaa. Minä jätin ne kahden kesken ja menin katsomaan missä herrat olivat.

"Kummallista", aattelin, "isänä hänellä on sydän, mutta arvostelijana on hän kylmä kuin jää. Ja kumminkin sanotaan aina, että taide jalostaa ihmistä!"

Iltasella vietimme ratulia. Miten professorin ja herra Spannbeinin kesken välit mukautuvat, sit'en vielä voi arvata, mutta luotan Ottiliaan, hän kai löytää oikean tien täydelliseen sovintoon.

Kihlajaisissa oli melkein yhtä paljon iloa kuin joissakin hautajaisissa. Se oli surkeata. Huvittavampi on lukea kirjoissa romantisuudesta, kuin nähdä sitä todellisuudessa. Oleskelun Florenzissa teki ikäväksi tää Quenglhuber-Spannbeininen juttu. Lohduksena oli minulla tosin taulustot Uffizioissa ja palazzo Pittissä; täällä olivat taulut ikäänkuin portteja, joista saa katsoa ihanampaan mailmaan. Sitä vaan en voi ymmärtää, miten sama selittämätön tunne haimiona tuosta toisesta mailmasta valtasi minua katsellessani myös niinhyvin italialaisia pyhimysten kuvia kuin Hollantilaisten maalauksia porvari-elämästä ja Dürerin muotokuvia. Se kai on taiteen salaisuus.

Kun Quenglhuberille ilmoitin tämän ajatuksen, sanoi hän, että minä olen vielä kaukana totisesta taiteen tuntemuksesta. Minä olen siis turhaan käynyt Italian monissa taulustoissa, sillä niitähän katsellaan pääasiallisesti sitä varten että sitten korkeintaan viidessä viikossa valmistua täydelliseksi taiteen tuntijaksi.

Hyvin hauskan päivän vietimme Fiesolessa, ja ilman Quenglhuberin joukkoa. Tuossa muinoisessa teatterissa olimme sangen iloisia. Kalleni ja minä istuimme katselijain salissa ja eno Fritz lauloi teatterin vielä jotakuinni eheällä näyttämöllä laulelman jälki-värsyllä:

"Poika istui lähteellä, ei veteen ylttänyt."

Sitten eno Fritz vuorostansa oli yleisönä ja Kalleni ja minä tanssasimme näyttämöllä skottiskaa. Me tahdoimme tulla tuntemaan, miltä näytti teatteri ulkona ennenmuinoin, ja eihän entuutta oikein ymmärrä ennenkuin sitä virkistää uuteen eloon.

Meidän kiertopilettimme eivät enää kauan olleet kelvollisia, ja täytyihän toki Venedigiäkin nähdä. Spannbein palasi Romaan Quenglhuberein kanssa, siellä uutterasti piirustamaan kuvia tuohon kirjateokseen kattomaalauksista; sillä sitä oli hänen täytynyt luvata professorille. Onnea vaan työhön. Minä toivon että hän tottuu vanhoihin ja Quenglhuber uusiin. Minä tarkoitan uusia Spannbeiniloita. Kun ukko saa jotakin hyödyllistä toimimista, kuin esim. pitää silmällä lapsia, olla niiden hevosena j.n.e., niin hän ihan itsestään heittää nuo arvostelemiset hunnikolle. Ehkä hän vielä vävynsä hyväksi kirjoittaa semmoisia pöyhkäyksiä, että tämä parissa vuodessa kiipee mahtavaksi mestariksi, joll'on joka ilta kun maata menee laakeriseppele päässä. —

Venedigiin tultua kun astuimme asemalta ulos, oli leveä salmi edessämme, ja huoneukset seisoivat vedessä. Portaiden vieressä uiksenteli kummallisia, mustilla kuomiloilla varustetuita veneitä, jotka olivat aivan kuin ruumiin-arkkuja.

"Raivoaakos täällä rutto", kysyin minä, koska niin monta yhdellä kertaa haudataan?

Minulle sanottiin uiksentelevien ruumisvaunujen olevan noita kuuluisia gondooleja.

"Kiitoksia vaan", vastasin, "huoneensa rakentavat veteen ja ruumiin-arkuissa lähtevät ajelemaan. Tottahan Venedigillä on höyryalus-yhtiö?"

Ei auttanut, meidän täytyi, jos miel' päästä pois, astua gondooliin, vaikka kuinka hirveältä se minusta näytti. Siinä soutelimme kapeitten kanavain sokkelossa. Ja niin oli hiljaista keskellä päivää, että kuuli kuin airo polskui veteen; hiljaisuutta ei voi olla enemmän huoneessa, jossa joku on kuoluksissa.

Hotellissa odotti meitä Kliebischin herrasväki; he olivat hankkineet meille huoneita. He olivat iloisia ja tyytyväisiä, sillä täällä ei ollut kadulla melua heitä häiritsemässä, niinkuin Neapelissa oli. Herra Kliebisch ylisti noita gondoolimatkoja, varsin kun merelle mentiin ongelle.

Hän oli oikeassa. Noihin mustiin apinan häkkilöihin kohta tottuu; ja kun iltasilla kuutamossa, loikoen pehmeillä tyynyillä, kiitää Canale Grandella, kun toisia gondooleja, kiiluvine lyhtyineen, tulee vastaan, kun kuulee laulelemista ja soittoa järvellä, niin se on todellakin ihmeellistä.

Jos vaan ei olis' kaikki niin huonossa korjuussa Venedigissä. Nuo rappeutuneet palatsit ovat sennäköisiä kuin olisi onni heittänyt ne tyyten ja ijäksi päiväksi. Kuuvalossa vaan näyttää kaikki uudelta taas, silloin uneksii Venedig entistä komeuttaan, ja me uneksimme myös.

Markustori on Venedigin suuri juhlasali. Iltasilla kun sotaväen-soittokunta siellä pelaa, tulvailee yleisöä edes takasin. Soitosta voipi kuulla joka säveleen. Venezialaiset eivät pidä hälinätä kuin Neapelilaiset. Päivällä tulee torille tuhansittain kyhkysiä. Ne syövät kädestä; ja kun näkevät jonkun aikovan antaa heille ruokaa, niin koko parvia lentelee luokse. Muuten myös ovat ne hyvin siivokkaita.

Markus-kirkon kellotapulin kulmalla pidetään joka pyhä arpajaisia. Arpakaupat ovat Italiassa yleisiä; joka kaupungissa on niitä varten toimistolta, joissa köyhyys muutamalla soldilla ostaa toivoa, vaikka valtio sitten vie paraan voiton. Kun numerot ilmoitetaan, paltaantuu ihmisiä, pää pään viereen, omin korvin kuullaksensa. Ei hiiskuntakaan häiritse äänettömyyttä. Selvään voi eroittaa, mitkä numerot ovat tulleet ulos. Joka numerolta äänettömyys kävi yhä juhlallisemmaksi. Ei vielä mitään. Mutta viimeistä numeroa sanottaessa — se oli viitonen — silloin kaikui ilohuuto. Muutamia avojalka-poikia tunki esille väkijoukosta, ja riemuiten huutaen: "Le cinque! Le cinque!" riensivät he hurjaa kyytiä torin leveillä paadeilla, viedäksensä kiireimmiten kotiin sen iloisen sanoman että viitonen oli voittanut. Toiset taisivat nyt tehdä uusia sisäänpanoksia.

Historiallinen ala Venedigissä on hirvittävä. Nuo vankihuoneet doogin-palatsissa, jotka vieraille näytetään, ovat kauheita. Ne ovat vieretysten pitkän pimeän käytävän varrella, jonka päässä on matala ovi. Täällä mestattiin kuolemaan tuomitut. Veri juoksi siltaan kaivetun reiän läpi alas veteen, ja ruumis viskattiin ovesta gondooliin, joka lähti merelle päin upottamaan sen syvyyteen. Vangit eivät voineet nähdä mitään, vaan kuulla taisivat noiden pienten henkireikäin kautta, mitä käytävällä tapahtui, miten pyövelit tulivat, miten mestauspölkky sysättiin esille, miten piilua teroitettiin. Kun siinä viimeinen rukous oli luettu, taisivat vangit ristissä käsin valmistaita kuolemaan ja odottaa vuoroansa ensi kerran. Sitten oltiin ulkona hiljaa, hyvin hiljaa, vangit kuulivat vähän liikuntoa vaan ja henkäyksiä niiden, joita eivät nähneet. Sitten tömähti kirveen isku, ja hiljaisuus loppui. Tuomarit menivät pois, pyövelit raivasivat pois teloituslaitokset, viimeinen askel soinnahtui — ja vangit jäivät yksinään pimeyteen ja hirveä tuskansa heidän seurana, jokaisen heistä kun oli mestaus edessä.

Suuren raadin salissa riippuvat doogien muotokuvat seinällä pitkässä rivissä rinnakkain. Yhdessä paikassa kumminkin on musta huntu maalattu muotokuvan asemesta. Tämä sija oli aiottu Marino Falierin kuvalle; — hänkin mestattiin. Minun mieltäni kiinnitti tämä tyhjä väli, sillä olen kerran nähnyt sydämeen koskevan murhenäytelmän "Marino Falierin", Heinrich Krusen tekemän. Kuinkas emmekö ole kiitollisuuden velassa runoilijoille siitä, kun he entuuden hipusesta laativat kokonaisen mailman, jota katsoja yhtä vähän unhottaa kuin matkailija niitä luonnonnäkymiä, joita hän kerran ihasteli. Sanotaanhan runoilijan vievän ihmisen runouden ihmeellisille maille, ja onhan sekin matka. — —

Me sanoimme jäähyväisiämme Kliebischin herrasväelle; heidän teki mielensä vielä viipyä täällä.

"Minusta oli hyvin hauska tulla tutuksi teidän kanssa", sanoin minä. "Jos milloin tulette Berliniin, niin käykää katsomassa".

He lupasivat. Rouva Kliebisch sanoi, että ken haluaa hyvää musiikkia kuulla, hän menköön Saksaan; ja Berlinissä kuulee kaikesta paraan.

"Niin, ja niin runsaasti sitten!" myönsin minä. Eno Fritz erkani meistä, mennäksensä taas Genuaan, jossa hän tarkoitti hyväksensä käyttää saavutetun kokemuksen koskien useita asioita.

"Terveisiä ystävällesi rouva Bergfeldtille", huusi hän minulle, kun junamme mennä höyräytti Veronaan päin. Tuo eno Fritz ei voi elää jos ei hän saa suututtaa minua.

* * * * *

Me olimme Veronassa taas, ensimäisessä italialaisessa kaupungissa jossa tulomatkalla kävimme. Se nukkui nyt niinkuin silloinkin. Mutta mitä emmekö olleet nähneet ja kokeneet kaiken sen ajan!

Kalleni ja minä istuimme giardino Giustissa, jonka salamielisten kypressein latvoissa lämmin iltatuulahdus suhisi, ikäänkuin tahtoisi se kutsua meitä takasin ihanille etelä-ilmoille. Mintähden se houkutteli niin viehättävästi? Tiesikö, että mekin olimme juoneet Fontana di Trevista Romassa ja että sydämissämme nyt asui ainainen halu Italiaan?

Kaupunki ja virta oli edessämme, etäällä ruskottivat Alppien lumihuiput laskevan päivän purppurassa.

"Viimeinen ilta etelämailla!" sanoi Kalleni. "Tuolla vuorien takana on meidän Saksanmaamme. Siellä odottavat meitä elämän toimet ja vaivaukset. Tahtoisitko tänne jäädä?"

"En, Kalle, vaikka kuinka on ihana täällä suvimaassa, halajan kumminkin kotiin".

Hämärti jo, kun läksimme pois puutarhasta. Veronan kaduilla vallitsi hiljaisuus. Mekin menimme maata. Hyvää yötä, Italia!

* * * * *

Miten tuntui mielessä kun Anhalt-aseman katoksen alle ajoimme, sit'en taida kertoa.

"Berlin", riemuitsin, "nyt olemme täällä taas! Terve tuhannesti, Berlin!"

Asemansillalla odottivat lapset. Mikä ilo! Otimme avotroskan. Unter den Lindenissä olivat puut hempeimmässä vihannuudessaan. Mitäs etelämaat tietävät pohjoismaiden keväästä?

Palatsista liehui hilpeästi keisarillinen lippu kirkkaassa päivänvalossa. Me katsahdimme ylös nurkka-akkunaan, vaan emme eroittaneet keisaria. Hän istui kai työssään.