JOHDATUKSEN ASEMESTA. (continued 2)

"Kas niin!" sanoin kun olimme kadulla taas, "nyt en mene enää hautuumaalle milloinkaan, sillä en minä ole tullut Italiaan peloitettavaksi ihan kuolijaksi. En ollenkaan!"

Tuomio-kirkossa vielä veisattiin. Oli siis tuon nojaavan tornin vuoro tulla tarkastuksemme alle. Eno Fritz ehdotteli nousta sinne ylös.

"Tuohonko pahukseen, joka niin kallellansa seisoo?" huudahdin säikäyksissä. "Voipihan se kaatua minä silmän-räpäyksenä hyvänsä. Kalle sin' et saa mennä sinne!"

Mutta mitäpä rukoilemisista apua, kun miesten päähän joku hulluus on astunut; eihän muuten tulisikaan toimeen tuommoisia vetoja, että juoda pitää kaksikymmentä absinthryyppyä tahi juosta ravia Charlottenburgiin, joista sitten ruumiina ovat kahden vuorokauden kuluttua. Niin tälläkin erää, sillä täytyihän tietysti Kallen nousta torniin. Mutta koska kolme miestä välttämättömästi tulee olla kun sinne kavutaan, syystä että kahden pitää käydä kiini kolmanteen, jos tään rupeaa tekemään mieli syöstä itsensä sieltä alas, niin luulin voivani estää torniin nousemista siten ett'en minä myöntynyt tulemaan heidän kanssaan; mutta jätinpäs lukuun ottamatta tuota roistoväkeä; kerjäläisistä, näette, saa parilla vaskilantilla kenen hyvänsä heittämään henkensä alttiiksi ja menemään mukaan, jos kolmatta miestä tarvitaan.

Kalleni nousi kuin nousikin torniin, ja minä jäin odottamaan alhaalla. "Jos nyt torni romahtaa nurin, juuri kun Kalleni on ylhäällä!" aattelin. "Kaatuahan sen täytyy, jok'on noin vino, sillä kuinka monta uutta rakennusta eikös kukistu maahan kohta kun ovat valmiita, ja tää torni on seisonut kuka sen tietää kuinka kauan — vanhuuden heikkoudesta kai se ei enää pysy suorassa! Mitä tulee eteen minulle lapsiparkain kanssa, kun tuo on raunioihinsa haudannut heidän isänsä ja elättäjänsä, ja minä jäänyt mailmaan yksin, turvattomana leskenä?"

Kuta enemmin katselin tornia, sitä vinommalta se näytti ja sitä suuremmaksi kävi minun tuskani. Minä ummistin silmäni jott'en pyörtyisi, ja rukoilin sydämen ahtaudessa: "Herra Jumala taivaassa, anna tornin pysyä seisallaan edes niin kauan kunnes enkelin-hyvä Kalleni on päässyt siitä alas, niin minä mielelläni anteeksi annan Bergfeldtskalle kaikki hänen ilkeytensä, vaikka se aina on hän joka alkaa, ja min'en tahdo hänelle mitään pahaa. Sitten käyköön miten käy, siihen kun ei voi mitään. Varjele meitä pahasta äkillisestä kuolemasta, rakeista ja vaarallisesta ilmasta, tulipalosta ja valkean hädästä, ruttotaudista, sodista ja kalliista ajasta, ja vapahda meitä väijyjän paulasta. Amen!"

Samassa kosketti minua joku, ja minä käännyin. En toivo kenellekään ihmiselle semmoista säikähdystä, kuin minua valtasi, nähdessäni nyt hirmuisen kummituksen aivan edessäni. Alapuolelta se vähän näytti munkilta, mutta yläällä ei ollut mitään ihmisen-kaltaista, sillä eihän ihmisen asua ole tuollainen mahdoton, suippo yömyssy, johon on leikattu kaksi ympyriäistä aukkoa silmiä varten, ja joka on pään yli vedetty. Minä huusin kohti kurkkua ja juoksin pakoon, sillä en voinut muuta aatella kuin että se oli ihan ilmetty paholainen, joka nyt tuli noutamaan minut, keittääksensä minua ynnä noiden Campo Santon sieluparkain kanssa piessä ja tulikivessä. Mutta mihin päästä piiloon keskellä tätä aukeata tuomiokirkko-toria? Ei puuta, ei pensasta. Nojaava torni oli ainoa turvani. Minä edellä, kummitus kintuilla, täyttä ravia tornin ympäritse. Jos se kaatuu niin kaatukoon; saahan siinä kummituskin osansa.

Miten kauan tätä jahtia kesti, en tiedä, sen vaan muistan, että jalat uupuivat allani ja henkeni salpautui, niin ett'en voinut edes huutaa apua; minä olen nimittäin vähän pulsakka varreltani, enkä ensinkään luotu kilpajuoksuun soveliaaksi. Minusta nyt olikin yhtä, otti minut kummitus tahi tukahduin minä luonnollisella tavalla, sillä pitemmältä en jaksanut.

Kummitus lähestyi verkkaisesti, kun se huomasi, minun seisahtuneen hengästyksissä, eikä se tuon pitkän kaapunsa kanssa päässytkään ihan kovaa vauhtia.

"Älä tule tänne!" huusin. "Muuten raappasen!"

Mutta siitä huolimatta se tuli likemmäksi, ja astuen eteeni ojenti minulle jotakin vaivais-tukkia.

"Vai niin", huudahdin, "pitääkö nyt rahoja koottaman helvetinkin hyväksi? Sitähän tavallisesti tehdään taivaan takia vaan!"

Kummitus ei ymmärtänyt minua. Siitä vasta älysin, ett'ei se ollutkaan mikään henki, ja annoin hänelle viidenkymmenenpennin-rahan, joka unehduksissa oli piillyt minun kukkarossani Berlinistä asti. Silloin kummitus liikahtihe niinkuin kiitosta tarkoittaen ja meni, sanaakaan sanomatta, tuomiokirkkoon.

Niin kamalaa kohtausta en ollut eläissäni kokenut. Lukeehan sitä toisinaan romaaneissa naamioista, eikä niistä pidä lukua mitään, ja näkeehän semmoisia teaattereissa, jolloin ne, varsin murhenäytelmissä, ovat oikein naurettavan näköisiä, kun astuvat esille vanhoissa kaapuissaan ja käyttävät itsensä aivan kuin tahtoisivat peloittaa lapset sänkyyn; mutta kun tuollainen elävä muumio keskellä päivää tulee ja taputtelee ihmistä olkapäälle, juoksee hänen jälestään, vieläpä kerjää häneltä pennilöitä, niin voipihan se ihminen kummastua.

Kun Kalleni taas oli alaalla, vankalla maalla, syleilin häntä niin rajusti, että hän ihan hämmästyi siitä, kuin myös kyynelvirrasta, jota nyt en voinut pitemmältä pidättää; eikä tää käytökseni tullutkaan tyydyttävästi selitetyksi, sillä ei tainnut Kalle saada tolkkua minun katkonaisesta kummitus-jutustani. Minua lohdutti sentään se asia, että Kalleni eheänä oli jälleen sylissäni, ja olin siis kohta itkenyt mieleni tyyneksi taas. Tuomiokirkkoon kun en ottanut tullakseni, sanoen sen täydeksi kummituksia, jotka säikähyttävät ihmisiä selvällä päivälläkin, näkyi Kalle aattelevan, että eiköhän ollut ajuni hourauksissa; ja kun kehoitin häntä menemään itse vakuuttumaan, puisteli hän vaan päätänsä ja meni eno Fritzin kanssa tuomiokirkkoon.

Takasin tultuaan, taisi eno Fritz selvittää minulle, miten tuon kummituksen laita oli.

"Se oli joku Misericordia-veljeskunnan jäseniä", sanoi hän; "siihen kuuluu niin hyvin rikkaita kuin köyhiä, ja kaikki, olivatpa mitä säätyä hyvänsä, ovat velvolliset auttamaan köyhiä, hoitamaan sairaita ja hautaamaan kuolleita. Voipi siis tapahtua, että herttua on kantamassa kerjäläisvaimon ruumiin-arkkua, että nuori teikari virvoittelee kuolinvuoteella kituvaa ukkoa ja että rikas kauppamies kulkee, tulisoihtu kädessä, sen paarin edellä, jonka päällä hautuumaahan viedään köyhä ratus, joka puutteista kellistyi kuolemaan. Ja ett'ei näitä laupeuden-töitä estäisi mikään turha häpeäminen, eikä kukaan pääsisi taas kerskailemaan hyvillä töillänsä, sentähden Misericordia-veljet kääriytyvät pitkiin munkkikaapuihin ja vetävät pussin päähänsä."

"Jos se oli kreivi eli herttua, joka tässä äsken kummitteli, niin olkoon se tällä kertaa hänelle anteeksi annettu", sanoin minä, "mutta se on vissi, että Berlinissä ei olisi Misericordiasta, sillä kaikki kaupungin katupojat juoksisivat noiden naamariherrain jälessä."

"Eikä niillä olis onnea keräyksillänsäkään", lisäsi Kalle, "sillä useat ihmiset eivät anna isompia rahoja, elleivät saa julkisesti kuittia niistä sanomalehdissä. Eikä voisi kukaan saada tähteä takkiinsa hyvän-tekeväisyydestään, kun se näin olisi valepuvussa tehtävä."

"Tahtoisinpa tietää", säisti eno Fritz, "ottaisikohan monta rouvas-ihmistä harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä, kun heidän täytyisi tämmöinen ruma puku ottaa yllensä? Ja kuinkas monta eikö luule laupeuden-töillä voivansa torjua moitteet maineeltansa, kun he silloin tällöin suurella humulla heittävät Saksan valtakunnan pöydälle pari sataa markkaa hyvänteon-laitoksia varten."

"Monet luulevat, että julkinen hyväntekeväisyys on hypoteekki taivaalle, vaan että siitä pitää ottaa voittoja jo täällä maan päällä", sanoi Kalle. Ja niin me kävelimme, hauskasti ja kummaltakin puolen opettavaisesti puhellen, Pisan hiljaisia katuja; eno Fritz vaan väliin pyysi neuvoa Bädekeristä ja tarkkautti huomiotamme katseltaviin esineisiin.

Tuomiokirkon pronssinen kynttiläkruunu, joka johdatti Galileita keksimään lerkkukelloja, jäi valitettavasti minulta näkemättä, kun pelkäsin tuota kummitusta.

Eno Fritz nyt selitti siitä minulle sanoen suuren kruunun kiikkuvan vitkallensa, sinne tänne, vaan pienten lamppujen jotka siitä riippuvat, keikkuvan hilpeästi, kilin-kalin, kilin-kalin. Kun Galilei tämän huomasi saarnansa aikana, joka jo oli liika pitkäksi venynyt, tuli hän selville siitä, että täytyi keksiä kelloja — isompia kirkkoa varten, jotta saarnat saisivat kohtuullisen pituuden, ja pienempiä kotia varten, jotta paakut eivät kiehuisi liika kauan.

Galilei harrasti hyvin edistymistä ja yleistä parasta, vaan vastustajat vainosivat häntä ja pakottivat häntä valalla kieltämään väitöstänsä maan liikunnosta. Kun hän oli vannonut valansa, sanoi hän: "Hyvät herrat, ei tää auta mitään — se liikkuu sittenkin!" Silloinpa suuttuivat papit. Entäs sitä! Ja nyt tietää pieninkin lapsi, että kaikki mailmassa on liikuntoa ja ikuisia luonnonlakeja, ja köyhimmälläkin on kello, jonka hän hätätilassa voi panna pantiksi. Siitä kaikesta tulee meidän kiittää pisalaista Galileita.

Mutta täytyy täydellisesti tajuta Galilein merkillisyyden, jos mieli voida oikein arvossa pitää sitä paikkaa, jossa hän eli ja vaikutti; minä en tahdo ruveta ketään tarkoittelemaan, mutta siitä olen varma, että löytyy ihmisiä, jotk'eivät tiedä tään taivaallista koko Galileista, ja siis en tahtoisi hänestä puhua yhtä sanaakaan rouva Bergfeldtin läsnä ollessa.

Katselimme sitäkin palatsia, missä Byron asui, jonka "Manfred'iä" kerran näimme operassa. En muista varmaan oliko Manfred jotain unhottanut, vai tahtooko hän jotain unhottaa — oli miten oli, mutta koko kappale puhuu muistia vaan, ja lopulla tulee kummituksia, jotka vievät hänet mennessään. Mistä lordi Byron on kummitukset saanut, se nyt on selvällä, sittenkuin tiedän että ne Pisassa katuloilla juoksentelevat omissa valloissaan.

Nälkätornista on ainoasti historiallinen pohja jälellä. Tähän torniin arkkipiispa Ruggieri salpasi kreivi Ugolinon ynnä hänen viiden lapsensa kanssa, eikä antanut heille ei leivänpalaa, ei vesitilkkaa eikä muuta lukemista kuin vanhan ruokalistan. Alusta luuli kreivi, että hänen arkkipiispallinen vihamiehensä pilanpäiten vaan pidätti heiltä ruoan, mutta kun ei kyypparia kuulunut ja lapset nälissään rupesivat syömään toinen toisensa, silloin näki hän, että tässä olikin täysi totuus. Arkkipiispalta sittemmin väänti paholainen niskat nurin. Eno Fritz kertoi kauniista murhenäytelmästä nimeltä "Ugolino", jossa kaikki nälkään-kuolemisen tuskat kuvaillaan viidessä näytöksessä, mutta tätä kappaletta ei milloinkaan loppuun asti näytetä, sillä kun nuorinkin poika rupeaa nääntymään ja vaikeroitsee mahassaan mynkyävän, jo valtaa surku katselijoita kalleriassa niin, että viskoilevat poikapoloiselle voileipiä ja makkaraa, pelastaaksensa häntä kuolemasta, ja siten tulee näytelmä pilalle. Ylipäätään tahtovat ihmiset ennen nähdä ilveilyksiä kuin murhenäytelmiä, koska useimmat luonnoltaan ovat taipuisat rakastamaan, eikä läheskään niin monta ole luontoansa murhamiehiä.

En voi sanoa, että Ugolino sai minut lystille tuulelle, ja minulle siis oli mieleistä pistäytyä Livornoonkin, jonka reissun muuten olimme maksaneetkin jo, kun kiertomatka-pilettejä ostimme. Eno Fritz sanoi ystävänsä, Hamburgin tohtorin, varoittaneen häntä Livornoon menemästä.

"Minä en voisi silmiäni ummistaa tässä kummituskaupungissa", vastasin minä. "Voimmehan huomenna varhain lähteä Romaan aivan yhtä hyvin Livornosta kuin Pisasta."

Loppu laulusta oli se, että minä ja Kalleni läksimme, ja eno Fritz ja tavarat jäivät Pisaan.

Tää matkanen oli, sen tunnustan kernaasti muiden varotukseksi, tyhmä tuuma. Seutu ei ole sanottavaksi mitään, ja katseltavia ei, kuulen-ma, löydy Livornossa päivälläkään. Iltahämärässä tulimme ja aamuhämärässä menimme, eikä meillä koko Livornosta ollut muuta kuin öljykalan-haisua, harmia ja vastuksia.

Sinne tultuamme, otimme troskan hotelliin ja sovimme ajurin kanssa eli vetturinin, miksi täällä ajuria sanotaan, vaikka vähän nimestä, nylkee hän reissuvaisia yht'hyvin, olipa sitten min-niminen tahansa — että hänen piti saaman kaksi liraa kyydistä. Kaikissa Italian kaupungeissa ajavat vetturinit edeltäpäin sovitusta maksusta, ovat kohteliaita ja nöyriä, sekä kiitollisia kun heille antaa vähän juomarahaa päälle. Livornossa vaan saimme kokea, että voipi toisinkin olla, sillä päästyämme hotelliin, vaati tuo veitikka neljä liraa kyydistään. Me viittasimme sopimukseen, ja sitä ei kieltänytkään ajuri, vaan sanoi tarkoituksensa olleen kaksi liraa kultakin hengeltä, ja kun ylikyyppari ja portinvartija pitivät hänen puoltaan, niin täytyi meidän maksaa. Ei se ole noiden kahden liran tähden, kun tätä tapahtumaa mainitsen, sitä teen harmissani vaan tuollaisesta julkisesta peijaamisesta ja hävyttömästä valehtelemisesta. Hotelli, jonka palvelijat näin vetturinin kanssa astuivat salaliittoon matkustavia vastaan, oli nimeltä "Grande Bretagne". Varokoon sitä pesää ken kova onni vie Livornoon.

Yöllä nukuin onnettoman huonosti, sillä minussa oli vielä nytkin tuo kummitusten-pelko ja paitse sitä oli vereni sappeutunut harmista. Kuinkas ihmeen-ihanaa italiankieltä eikö Kalleni ollut puhunut vetturinille, ja enkös minä sitten pauhannut, mutta mitäpä siitä apua, kun ei mies ymmärtänyt saksaa sanaakaan. Kalle sanoi minun huutaneen unissani niin että hän havahti; mutta taisinko nukkua muka makeasti kuin lapsi kätkyessä, kun semmoista unta näin, että kummitus kyyditsi minua troskassa helvetin portille, jossa sitten ylikyyppari ja portinvartija sieppasivat minut ja lähtivät viskaamaan tulijärveen? Se oli kauheata.

Puolen neljän aikana täytyi lähteä taas, kulahuttaa kahvin suuhunsa, ajaa asemalle, seista ja tömistellä odotussalissa, Italiassa kun ei niissä ole tarpeeksi asti istuimia, ja sitten soilottaa Pisaan semmoisessa matkustajajunassa, jota mitkä yhteisvaunut tahansa pystyisivät saattamaan häpeään. Pisassa piti muuttaa sille junalle, mi Genuasta oli tullut ja oli täpösen-täynnä englantilaisia, jotka tällä junalla aina ajavat Romaan.

Eno Fritz odotti meitä.

"Kiiruusti", huusi hän, "muuten joudumme eroitetuiksi; kapineet ovat merkityt jo. Dalli! Dalli!"

Minä huomasin tyhjän vaunun ja syöksin siihen nuolen nopeudella, Kalleni ja eno Fritz perässä. Tuskin olimme istahtuneet, niin töyttäsi samaan vaunuun vielä joitakuita henkilöitä. Ne olivat englantilaisia. Minä tietysti ihastuin.

"Jos olisimme ajoissa asemalle tulleet, niin olisimme vähäisellä juoma-rahalla voineet saada sievän eri vaunun", sanoi eno Fritz. "Livorno kai oli niin teidän mieliinne, että nyt otatte muutamia englantilaisia kernaasti kaupan päälle".

"Fritz älähän ivaile, sinä olit oikeassa, Livornosta ei ole mihinkään. Toivottavasti sinulla on ollut parempi huvi".

"Minulla on ollut sangen lysti", vastasi hän, "sillä eräässä erittäin somassa Lung-Arnon kahvihuoneessa tulin tuntemaan joitakuita hyvin herttaisia pisalaisia, jotka, niinkuin kaikki italialaiset, olivat suuresti kohteliaita vieraalle, joka niin näytti ihastuneelta heidän maahansa ja kansaansa."

"Fritz, oliko naisia seurassa?"'

"Oli."

"Kauniita?"

"Hyvin kauniita."

"Mitä naisien kanssa puhelit?"

"Siitä, kuin on onnellista olla naimatonna."

"Se on suoraan sanoen hävytöntä."

"Hyvä Wilhelmina, säästä minua kuulemasta viisauttasi, se nyreyttää niin mieltä toisinaan."

Kalleni nukkui ja minäkin olin väsyksissä niin kuin murmeli, joka sen sijaan että olis' pitänyt olla horroksissa, on saanut kaiken talvea hankkia elatustansa hyppäämällä vanteen läpi, mutta taisinkos oikoa sohvalle, kun nuo englantilaiset tuossa olivat? Ei, mutta olipa heistä jo toinen ruotto aikeessa venyä pitkälleen. Mitä hän ei olisi uskaltanut englantilaisen naisen läsnäollessa, sitä hän koetti saksalaisen rouvan ja perheen-emännän saapuvilla ollessa, mutta minäpä loin häneen koukomaisen katseen ja sanoin:

"Istukaas heti siivolla, muuten näytän teille —!"

Nyt hän veti koivet luokseen ja painoi itsensä omaan nurkkaansa niinkuin me muutkin. Siitä otimme riemuryypyn päästä päähän.

[Sivistynyt englantilainen eroaa räätärin vaan ja kähertäjän siistimistä maanmiehistään yhtä paljon kuin muissakin kansoissa sivistyneet semmoisista heikäläisistä, joiden kasvatus on ollut huolimaton. Kun häntä likemmältä tuntee, on hän hyvinkin hauska ja jotensakin vapautunut tuosta umpimielisyydestä seuraelämässä. Mutta tavallinen matkustaja-englantilainen (ja valitettavasti myös tyttäret ja veljentyttäret) saattaa itsensä käytöksensä kautta niinhyvin en grus kuin en detail niin mahdottomaksi muitten kärsiä että paraskin ihmis-ystävä empii kokemasta, piilisiköhän näin runsaan julkeuden, röyhkeyden ja naurullisuuden takana muita omaisuuksia, jotka ansaitsisivat satunnaista tutustumista. Toim. muist.]

Eno Fritz oli Bädekeristä saanut tietää, sen seudun, jossa meidän tänä aamuna oli kuljettava, ei olevan juuri ihanuudesta kehuttavan, ja voisin siis minä vähän nukahtaa, ilman pelotta että kauniimpia maisemia jäisi minulta lasista katsomatta. Mutta tää seutu on pahassa huudossa kesäkuumeista. Talvella ja keväällä ovat asukkaat täällä yhtä terveitä ja iloisia kuin nuo noromaissa laiduntavat karjalaumatkin, mutta niinpiankuin päivät lämpenevät, nousee laaksoihin malaria, ja ihmiset pelastuvat kuumeesen sairastumasta ainoasti siten että pakenevat vuorille ja jättävät kylät ja talot sikseen, kunnes ilma syksynpuoleen taas raitistuu. Sanottiinhan meille, ett'ei malariata vielä ollut olemassa, mutta otimme sentään siemauksia vähän tiheämpään, sillä kuumebakteriot pomppoavat paljoa paremmin pois vahvistetusta elinrakennuksesta kuin huonosta. Ja kaadetaanhan hyvää rommia tai konjakkia myös hillottujen hedelmien päälle, jotta säilyisivät hyvinä ja tulisivat homehtumasta varjelluiksi; niin ovat meidän-aikaiset tauditkin, kuten olen lukenut, sisällistä homehtumista vaan. Sentähden onkin tätä nykyä niin monta nuorta ihmistä, joll'ei ole oikeata neroa eikä ryhtiä — ne ovat lahoutuneet ja ravistuneet ennen aikojansa.

Minä olin pyytänyt eno Fritziä havauttamaan minua Civita Vecchiassa, sillä se kaupunki oli mielessäni unhottumatonna aina lapsuuden ajoista asti. Eräällä maantiedetunnilla, näette, opettaja sukaisi minua korvalle tään kaupungin tähden, kun en tiennyt, montako siinä oli asujainta.

Silloin olin sangen onnettomalla mielellä, sillä semmoinen tollakka olin ett'en vähääkään väliä pitänyt siitä, oliko niin ja niin monta tuhatta ihmistä siinä tai siinä kaupungissa, johon en kumminkaan ikänä pääsis' käymään; mutta sittemmin kyllä havaitsin, että asujainten määrä kaupungeissa onkin maantieteen ydin. Ei suinkaan julenne luulla saaneensa kasvatusta nuoruudessaan se, joka ei täsmältä tiedä, onkos kuinka monta asujanta esim. Aberdienissä, Filippopolissa tahi Pampelonassa. Nuo numerot tosin sitten haihtuvat mielestä, asukasten määrä myös enenee taikka vähenee, mutta on sitä kumminkin kerran tiedetty. Ja tieto on mahti!

Nyt katselin suopeasti tuohon kaupunkiin meren rannalla, sen linnantorneihin ja kukkiviin niittuloihin, jotka ulottuivat aina muurien juurelle saakka.

"Kuuleppas, pikku Civita Vecchia, sinun tähtes' sain kerran korvatillikan, mutta älkäämme siltä olko vihamiehiä. Siihen aikaan sinussa oli 10,734 asujainta; semmoista ei unhota hopussa." Kumma kyllä tään kaupungin nimeä äännetään Italiassa väärin. Italialaiset nimittäen sanovat Tschivita veckja, vaikka pitää oleman Sivita vekkiä, niinhän koulussa opetettiin. Saksilaiset sanovat myös Berne ja Dräsen, vaikka sivistyneen suussa nää nimet kuuluvat Pirna ja Dresden. Maakunnan-murteita kai.

Kahdessa tunnissa piti pikajunalla päästä Romaan. Ei siis enään tullut torkkumisista mitään, sillä minä odotin ilomielin, aivan kuin lapsi joulua, jo kohta saavani nähdä tuota ikuista kaupunkia, niinkuin sitä runoniekat nimittävät. — Roma! Mitä kaikkea eikös ole tapahtunut Romassa! Milloinka vaan mailman historiata on tehty, siin' on aina Roma ollut kaupassa osallisena. Roma, se nyt on se oikea historiallinen ala. Ja nyt tulisin sitä astahtelemaan minä, Wilhelmina Buchholz, syntyisin Fabian, Landsbergerin kadulta. Se oli melkein uskomattoman ideaalista!

Jok'ainoa minuutti kurkistin akkunasta katsellakseni, eikös Romaa vielä näkynyt, vaan sen asemesta näin semmoisen maiseman, joka näytti silmään niin sanoakseni taudilliselta. Se osa Italiaa, jonka kautta tässä ajoimme, on ihan vajaalla semmoisia metsiä kuin meillä Saksanmaalla on, meidän pyökkien ja tammien voimaa ja mehua. Ikivanhoina aikoina sanotaan Italiassakin olleen kauniita metsiä, silloin kun vielä luultiin, jumalien asuvan metsän piiloissa, ja joka ainoata puuta pidettiin niin pyhänä, kuin nyt vahtikojua Wilhelminkadulla, vaikka niissä ei asunut sotamies, vaan ainoasti luonnon-impi, jonka täytyi kuolla samalla kuin puunsa menehtyi. Sittemmin kuin Italialaiset älysivät kehnonpäiväisiksi sekä jumalat että immet hakkasivat he puut kumoon ilman omantunnon arveluita, vaan jättivät huolta pitämättä uusista istutuksista, ja niin katosi ajan pituuteen se siunaus, joka siihen saakka heillä oli ollut metsistään ja saloistaan. Nyt nousi vesi ja vei peltomullan mennessään, nyt tuli helle ja kuivetutti kasvullisuuden, nyt ilmaantui kuumetauti ja levisi näille maille.

Sievät kylät hävisivät, rikkaiden romalaisten kesähuvilat hajosivat pirstaleiksi, ja jumalien temppelit raukenivat raunioiksi. Se oli jumalattomuuden ja ahneuden rangaistus. Metsää tulee säästää, se on sangen kallis-arvoinesta.

Kun ei ole heillä enää oikeita metsiä, joista saisivat halkoja, niin täytyy Italialaisten mistä vaan löytävät hakea polttopuita kuin myös risuja aituuksiksi taikka herneiden ja sitroonien peittämiseksi hallaöinä. Ei mikään puu ole heille liika korkea, he kiipeevät ylös ja leikkelevät oksat pois, kunnes yksi ainoa lehvä on latvassa jälellä, ja senpä tähden näkee haaskaamattomia puita hyvin harvassa vaan. Kypresseille sentään ei tehdä pillaa, niillä kun on niin hienot haarat; ja koska kypressit paraasta päästä ovat hautuumailla, saavat ne siitäkin syystä olla rauhassa. Hedelmäpuissa heitetään ainoasti hedelmiä-kasvavat lehvät, jotta kaikki puun voima pääsisi hedelmää väettämään; ja samaten tehdään mulperi- ja öljypuille. Muita puita pidellään varsin pahasti, ja nuo kuuluisat Italian piniot olisivat ihan toisennäköisiä, jos ei niitä leikeltäisi. Mutta ajan pituuteen on totuttu pitämään näitäkin vaivaisia kauniina. Minä olen Neapelissa nähnyt pinioita joita ei saatu karsia, ja niiden ja tavallisten pinioin välillä oli yhtä suuri eroitus, kuin kerityn ja keritsemättömän villakoiran. Köyhällä Italiassa ei ole polttopuita, koska hänen esi-isänsä ne ovat korjanneet jo aikoja ennen hänen syntymistään, — ja sentähden hän ottaa niitä missä lähimpänä löytää.

Myrttipensaita myös kassaroidaan ja niilläkin uuneja lämmitetään. Niin on joka maalla eri tapansa; me sidomme myrtistä morsiuskruunuja. Mutta meillä on taas turpeita niin paljon.

Nytpä avaantui näköala avaran maiseman yli, jota ilmanrannalla vuoristo rajoitti. Siin' on Albanian ja Sabinian vuoret, ja tää vähän epätasainen alamaa on Campagna. Se kun olisi meillä Berlinissä! Sotaharjoituksia varten varsin mainio. Ja nyt pisti näkyviin kupukattoja ja torneja. Se on varmaankin Roma! Samassa asettuivat nuo molemmat englantilaiset vaunuakkunasta katselemaan, joten tyyten estivät meitä näkemästä mitään. Juuri nyt, kun minä tahdoin tervehtää ikuista Romaa, nousi kaksi englantilaista selkälappeata minun ja tuon pyhän kaupungin väliin! Mutta nuo ruutuiset nuorukaiset eivät vielä tunteneet rouva Buchholzia eikä hänen kyynäspäidensä voimaa.

"Olkaapas tunkeilemata!" huusin. "Muutkin ihmiset ovat maksaneet!"

Minä painoin heidät paikoillensa, ja järjestin niin, että saimme kaikki samasta akkunasta katsella, ilman ettei toinen ollut toisen tiellä.

Siinä on nyt Roma kirkkoineen, palatsineen, huviloineen ja puutarhoineen, hökkelineen ja raunioineen! Me ajamme alatse muinoisen vesijohdon, sitten Tibervirran yli, luostarien ohitse, viinamäkien sivutse. Yhä useampia kupukattoja tulee näkyviin. Pyramidi näkyy; taustassa kohoaa komea kupulaki kaikkien muiden rakennusten ja tornien yli — se on Pietarinkirkko. Höyryveturi viheltää, massina malttuu ja juna seisahtuu perrongin eteen. Me olemme oikein todella Romassa!

Seitsemän kukkulan kaupungissa.

Mintähden englantilaiset naiset matkoilla ovat murhevaatteissa. — Terveisiä Schvabiin. — Mintähden rouva Buchholz ei ole yhtä mieltä Mommsenin kanssa. — Mintähden Nero oli niin kelvoton. — Uusi pylvästarha Berlinissä. — Mintähden apostoli Pietarilla ei ollut hyvä näköala. — Mintähden vetturini ei ollut mikään tyhmeliini. — Mintähden herra Buchholzia pidettiin Memroninpatsaana ja rouva Buchholz rupesi runoa kirjoittamaan. — Miten Hadrianon tuhka on sijaa siirtänyt. — P. Pietari. — Mintähden eno Fritz sanoi sieraintensa vuotavan. — Soitannollisia tietoja. — Skat'ia.

Me emme olleet sentään ainoat vieraat Romassa, sillä puolet Englannin asujamista oli täällä myös. Mainittava on, että useimmat englantilaiset naiset ovat suruvaatteissa kun käyvät katsomassa Italiassa; niill'ei ole valkoista, ei vähintäkään viirua kaulassa eikä ranteilla. Eno Fritz väitti, että näin pukeutuvat puhtaisuudesta, koska likaa ei eroita läheskään niin pian mustalla pohjalla kuin valkoisella, mutta minä ja Kalleni olimme yksimieliset siitä, että me puolestamme tahdomme pitää siistiä liinavaatteita, särkekööt pyykkiakat niihin vaikka kuinka monta kiveä.

Hotellin yhteisvaunuun emme menneet, vaan ajoimme somassa troskassa kaupunkiin, jotta ei joku töykeä englantilainen naama pääsisi pilaamaan meidän hyvää mieltämme. Jo aseman vastapäätä näkee raunioita vanhasta Uomista, nimittäin Diokletianon kylpylaitoksen, jossa kirjastosali on tehty kirkoksi. Tää on niin suuri, että Berlinin tuomiokirkko hyvin mahtuisi siihen, sitä päätin, kun sittemmin siinä käytiin. Salvator Rosa tässä kirkossa lepää; nuo harmaakaapuiset karthusiani-munkit näyttivät meille hänen hautaansa. Ja se vanha munkki, joka saatti meitä, oli Schvabista; hän lähetti terveisiä koti-maallensa, jota hän luultavasti ei eläissään enää tulisi näkemään. Näitä terveisiä toimitan täten.

Sieltä menimme Aqva felicen sivutse; se on yksi Roman monista vesilaitoksista ja ensimäinen fontana, minkä vieras näkee. Sitten yhdytimme hevois-rautatien, ja se katu, johon nyt käännyimme oli yhtä uuden-aikainen kuin hevois-rautatiekin. Romassa on kaikki kirjavata sekoitusta: ikivanhaa, vanhanpuoleista, uutta ja uusinta, sikin sokin. Täälläpä on salaneuvoksen-kortteerikin, vaan ei puoleksikaan niin komea kuin Berlinissä. Sitävastoin sanotaan hyyrit huokeammiksi.

Kun seisahduimme Orient-hotellin eteen, tuli portinvartija vaunuin luo ja sanoi saksaksi, nyt ei olevan tilaa meille, ja että ylipäätään tulisi olemaan vaikea saada huoneita, sillä kaikki paikat olivat täynnä ulkomaalaisia, enimmiten englantilaisia, joita pääsiäis-viikolla suurissa parvissa samoaa Romaan. Hän neuvoi meitä toiseen hotelliin, jossa saimmekin majaa, upeita huoneita upeisiin hintoihin, pääsiäisen aikana kun on Romassa kaikki varmaankin kolme kertaa kalliimpata kuin muulloin.

"Kalle", sanoin minä, "voimmehan yhden päivän olla parooneja olevinamme, koska nyt kerran Romassa olemme. Mutta huomenna lähdemme Neapeliin emmekä tule tänne takasin ennen kuin vieraat ovat suorineet tiehensä ja hotellit käyneet, huokeammiksi."

Eno Fritzinkin yhdyttyä tähän tuumaan, vaatetimme itsemme niin hienoksi, että kun sitten menimme ruokasaliin aamiaiselle, kyypparit riensivät meitä palvelemaan ja kunnioittivat meitä excellenzoiksi. Minäpä käyttäydyin niin pönäkästi mutta samalla niin ailahtavasti, että Kalleni useasti ihan hämmästyksissä katseli minuun, ja eno Fritz nauroi kyyppareille että oli kuolla. Minä nuhtelin häntä vakaasti ja arvolla tästä talonpoikamaisesta käytöksestä, vaan ei se auttanut, päinvastoin, hän sanoi:

"Jos nyt näkisit itseäs, Wilhelmina, niin varmaan toivoisit, että voisit viedä itses tuollaiseksi täytettynä kotiin Berliniin."

Tuskin oli hän tätä sanonut, niin kyyppari, joka meitä oli passaellut, juoksi hihittäen ulos; sitten saimme tietää, hänen olevan saksalaisen ja siis ymmärtäneen kaikki puheemme. Eno Fritz enemmiten ei osaa kohottaida korkeampaan lentoon, mutta mitäs siihen saa kun on nuorempi veli semmoinen. Eihän siinä pääse valitsemaan.

Ulkona paistoi päivä kultaisena, ja me päätimme heti lähteä Romaa katselemaan. Tuo saksalainen passari haki meille sangen somat vaunut ja neuvoi ajurille minne menemän piti. Me nousimme istumaan ja hetkuimme läpi Italian pääkaupungin.

Kalleni oli ihka uudessa valkoisessa puvussaan erinomaisen uljaan näköinen, ja minä sovelluin hänen seuraansa oivallisesti haaleassa kesäleningissäni, mustassa pitsisaalissani ja punasinertävissä hansikkaissani; eno Fritz sitävastoin harmaanviheriäisessä matka-asussa, kädessä sininen, pumpulinen sateenvarjo, näytti vaan visu-tarpeiselta matkailijalta. Kansa kaduilla seisahtui ja katsoi meihin ihmeissään, niin että tuo eno Fritzin vaatetus minua oikein suututti.

Mutta suuttumaan ei joutanut kauaksi, sillä kaikkialla oli katsomista ja tarkastamista. Kulta- ja kalliskivi-kaupat Corsolla, suuret valokuvat, vaunuja, ihmisiä — kaikki hämmästystä herättävää. Ja nyt ajaa kuskari hiljemmin ja sanoo: "il campidoglio", osottaen jotenni korkealla olevaan rakennukseen. Se on Capitolium, jonka sanotaan ennenmuinoin hanhien pelastaneen; siitä ovat sitten muinaistutkijat tulleet siihen varmaan päätelmään, että vanhat romalaisetkin keittivät mustaa-rokkaa, mutta josko sitä laittelivat omenoilla ja veskunoilla seassa, niinkuin me, siitäpähän aikanansa otetaan selvä, toivon minä. Sitten sanoo ajuri: "il foro", ja osottaa paikkaan, jossa on temppelien ja muitten rakennusten jäännöksiä ja jota sivistyneet ihmiset sanovat forumiksi. Ja nyt pidämme Colosseumin edessä, ja sinne menemme sisään.

Kyllähän Veronan arena on koko lavea laatikko, mutta mitäs se on Colosseumiin verrattuna? Tää oli mailman suurin teatteri, siihen mahtui 87,000 katselijaa, ja 90 ovea oli tässä neljän kerroksen korkuisessa rakennuksessa. Nyt on kolmas osa vaan jättiläisrakennuksesta jälellä, muut kaksi kolmannesta ovat jalot romalaiset keskiaikana tahi niillä vaiheilla käyttäneet kirkkoin ja palatseinsa rakennuksiin, ja mistäpä ne mukavammin olisivat saaneet valmiiksi tikatuita kiviharkkoja kuin Colosseumista. Kalkkiakin muuraustyöhönsä tiesivät helposti hankkia siten, että murtivat marmorivuolut seinistä ja polttivat kuvapatsaat, sekä sotkivat kalkkia vedestä ja niiden tuhasta. Kolme semmoista kalkkihautaa on löydetty forumissa, jossa useimmat muinaisteokset ovat olleet pystytettyinä; ne menivät niin helposti muruiksi ja niistä sai parasta kalkkisekoa, kun olivat mitä hienointa marmoria ja mainion sirotekoisia.

Ensimäisiä näytäntöjä Colosseumissa kesti sata päivää ja niissä tapettiin 5,000 petoa. [Tästä tiedosta kuin myös monesta muustakin selityksestä antikin alalla, tulee, minun kiittää tohtori Karl Theodor Gedertziä, joka on mahdottoman tavastunut näissä asioissa. Kun kysyn "Tohtori, missä se on kirjoitettuna?" niin hän sanoo: Pliniossa sivusta 911 taikka Tacitossa taikka Juvenalissa, ja se on aina oikein osattu. Pyydän saada lausua syvimmät kiitokseni tälle meidän perheen ystävälle. Wilhelmina Buchholz.] Vielä nytkin voipi nähdä petojen häkit, vesijohdot meritappeluja varten, ja suunnattoman suuren kellarirakennuksen, jossa oli koneistoja, vaatetushuoneita sekä syötävien gladiatorien ja orjien odotushuoneita. Voi, mahtoipa olla komeata tää kaikki, silloin kun vielä hyvin menivät asiat! Viisituhatta villiä petoa! Se oli toista kuin tuo eläimistö minkä minä mennä vuonna nä'in Berlinissä!

Colosseumin pihalla oli Neron aikana tekojärvi ja tämä taas sen uhkean puutarhan sisällä, jonka hän oli teettänyt kultaisen kartanonsa ympärille. Kun ei ollut tarpeeksi tilaa tätä varten, anasti hän ison osan Romaa murhapolton kautta. Se oli hänen mielestä helpoin ja halvin neuvo, koska silloin ei kukaan yksityinen voinut voittaa kartanollansa, joka oli juuri sillä kohdalla missä uusi katu tuli avattavaksi.

Minä olen Nerosta paljonni tuumaillut ja lukenut, sillä hän on luonne ja voisi sangen hyvin soveltua sankariksi historiallisessa romaanissa, jos ei hän olisi liika törkeä naisen kynän kuvailtavaksi. Se työ lienee siis jätettävä Ebersille, Ecksteinille tahi Dahnille, vaikka minäkin mielelläni pistäisin voitot siitä taskuuni.

Minun ajatukseni Nerosta eroavat monessa kohdin muitten mielipiteistä, esim. Mommsenin; naisen päätelmät, näette sen, ovat useastikin tarkemmat kuin miesten, joilta tyyten puuttuu kodin tuntoa, niinpiankuin työssä ovat mailman-historian kanssa.

Nerosta ei ollut paljo mihinkään, siit'ei epäilemistäkään. Nuo alinomaiset näytelmätkin jo ovat moitittavat minun luulleni, sillä seuranäytelmistä syntyy usein ikäviä tapahtumia, ja voipi olla iloinen, jos niistä vihdoin-viimein saadaan aikaan edes jotakuinni hyväksyttävä naimiskauppa.

Nuorukaisella tavallisesti on hyviä luonnonlahjoja vaan ei omaisuutta vähääkään, neitosella taas on rahoja vaan ei luonnon-lahjoja minkään-arvoisia, vaikka kohta hän näyttelee pääosissa. He ovat aina yhdessä losoksilla, he katselevat toisiinsa, he pitävät kiini toisistansa, he syleilevät ja suutelevat soinen toistansa, ja sanovat vielä sitten, että niin on heidän osansa. Mutta minä sanon: "Seuranäytelmien kautta on jo moni turmeltunut, ja kukas sen tietää, josko ei tuo alinomainen näytelmäin-peluu tuonut vahingollista vaikutusta Neronkin luonteesen?"

Ja millainen oli Neron vaimo? kysymme vielä, käännellessämme lehdet entuuden kirjassa, sillä sehän on tietty asia, että huono vaimo voi pilata paraankin miehen, kun taas hyvä vaimo helpostikin voi huonotapaisen miehen saada hyveitten tielle taas. Neron ensimäinen vaino, Octavia, sanotaan olleen siihen aikaan nähden jotenni siivon, mutta hänen vikansa oli, ett'ei hän tiennyt miten Neroa oikein oli piteleminen. Seuraus siitä oli se, että Nero eli lopen kauheasti, monesti hän ei tullut kotiin ei päivällä eikä yöllä, ja sitten hän oppi tuntemaan erään Poppea Sabinan, jonka hän naikin, mestautettuansa Octavian. Tämä Sabina, hän nyt oli mitä sopimattomin vaimo semmoiselle kuin Nero. Johan hänen vaatetuksistaankin miehensä olisi voinut hävitä! Muulit, jotka vetivät häntä, kengitettiin kultakenkiin, ja joka päivä kannettiin hänen kylpytiinuunsa viiden sadan muulintamman maidot. Se oli ihon hienoudeksi muka. Mutta tuommoinen kun oli rouva, niin täytyihän Neron joutua harhateille, sillä se joka maidossa kylpee, mitä semmoinen sitten tahtoo kahviinsa? Sulatettuja helmiä kai, kuin Kleopatra — ja tälläkin lopullisesti ei ollut muuta neuvoa kuin että omilla rinnoillaan imettää käärmeitä, niinkuin niin usein näkee vanhain mestarein tauluissa.

Vähin puhumin, Nero oli kauhea, mutta ken vähänkin tuntee inhimillistä elämätä, hän ei voi kieltää sitä, että molemmat rouvat olivat syynä siihen huonoon todistukseen, minkä mailmanhistoria muistokirjassaan hänelle antaa.

Ja kun sitten "Uarda'sta" tahi "Keisari'sta" tahi muista ihanista kirjateoksista näkee, ett'ei siihen aikaan aateltu eikä puhuttu hiukkastakaan toisin kuin meidän aikoina Landsberger-kadulla, paitsi että sanottiin esim. forum Maitotorin sijassa, Memphis eikä Leipzig ja papyros sanomalehden asemesta, niin täytyyhän pitää minun käsitystä Nerosta oikeana, sillä minä asun Landsberger-kadun varrella.

Kaiketikin luulen minä turhaksi vaivaksi kaikkia koetuksia saada Nerosta muka kelvollista, kun ei Rubinsteinkaan operallaan voinut pelastaa häntä kunnollisesta kommelluksesta.

Mahdotonta on kertoella niitä tunteita, jotka valtaavat ihmisen mielen, kun hän nyt viimeinkin on sillä historiallisella alalla, mistä hän sitä ennen on hankkinut niin pohjallisia tietoja selväsisältöisissä, opettavaisissa ja sivistävissä, yleisesti ymmärrettävissä, kansantajuisissa, naismailmalle nimen-omaan tarkoitetuissa teoksissa. Se on meidän aikamme suurenmoisia tunnusmerkkejä, että voimme saada mitä taidetta tahi tiedettä tahansa, aivan kuin kylmää ruokaa vähäsen, markasta annos. Ainoasti luvunlaskukirjoja eivät ole saaneet huokeatajullisiksi vielä, sentähden täytyy edelleen oppia noita neljää laskutapaa saman vanhan opetusmuodon mukaan suurella vaivalla, kiusauksella ja päänpuhkaisulla. Siitä nuorison liika vaivaus!

Kalleni oli Colosseumista ihan ihmetyksissä; kerta toisensa perään huudahti hän: "Mitäs on Berlinin uusi pylvästarha tähän verraten?" — Voipiko Berliniläinen paremmin ylistää vierasta kaupunkia kuin koska hän näin julkisesti ja kernaasti myöntää sen etuuksia ja kentiesi paremmuutta? Ja kuitenkin sanotaan hänestä, ett'ei mikään saa suosiota hänen pääkaupunkilaisten silmäin edessä. No niin — panettelemista ei puutu.

Annettuamme juomarahoja ja tyydytettyämme joitakuita kerjäläisiä, ajoimme eteenpäin katselemaan S. Peter in Montoris'ta niin sanotulla Janiculus-vuorella. Siinä apostoli Pietari piinattiin kuolijaksi; ja sieltä oli hänellä vielä viimeisellä hetkellä mitä ihanin näköala yli Roman ja Campagnan aina Albanian ja Sabinian vuoriin saakka, mutta koska romalaiset pyövelit ristiinnaulitsivat tuon vanhan miehen ylös-alaisin käännettynä, ei voinut hänellä olla suurta iloa näköalasta, veri kun varmaan pakkasi päähän.

Tää näköala Romaan on valtava, siinä nyt on se entinen mailman hallitsijatar, siinä se silmäimme eteen levittää aikain vanaaman kauneutensa. Kaikkialla pistää näkyviin raunioita ja taittumia, vesijohtojen kaaria, pylväitä ja patsaita, temppeliä ja palatsein jäännöksiä. Colosseum, Pantheon ja kauempana Hadrianon hauta, Enkelilinna. Se on se vanha Roma, jota keski-ajan Roma ei voinut sysätä syrjään, se kun oli liika jättiläis-suuri.

Jälkimäiseen kuuluu palatsit ja kirkot kupulakeineen ja tornineen — 400 kirkkoa ja kappelia luetaan — ne ovat suurin komeus, minkä kaupunki vielä omaa. Uusin Roma sitävastoin on uutta, muuta siitä ei ole sanomista. Huoneukset ovat nelisnurkkaisia ruohonpäisillä akkuna-luukkuloilla ja asukkaina on niissä pääsiäisen-aikana mylordeja ja myladeja. Kaikki kaupungin erilaisuudet yhtenä ovat sentään sitä ihaninta, mitä milloinkaan olen nähnyt; ennenkuin kuolen, tahtoisin vielä kerran katsella Romaa Janiculolta. Se herättää aattelemaan!

Albanian vuorien takaa nousi musta pilvi, joka heitti synkät varjonsa vuorten yli, vaan itse Roma oli kirkkaimmassa päivän valossa. Yhä pimeämmäksi peittyi taivaan ranta, kunnes siitä ei näkynyt mitään; ja ainoasti kun salamata iski, välähtivät Fraskatin valkoset talot ja huvilat kummuilla näkyviin, ja tuikkasi vuorien harja pimeydestä esiin.

Vetturini kysyi, saisiko hän viedä meitä katsomaan erästä merkillistä paikkaa. Kun siihen myönsimme, ajoi hän kaikellaisia aidatuita teitä ja seisahutti viimein jonkin vanhan romalaisen vesijohdon raunion edessä. Siinä, osotti hän kiviseinässä näkyvään tykinkuulaan, ja puheli suurella vilppaudella. Minä eroitin hänen puheesta ainoasti: "Garibaldi" — "Italia unita" — "Evviva Italia" — "Evviva il re", ja päätin hänen olevan aika tyhmeliinin; eihän siinä ollut mitään katsomista muuta kuin rojua ja pirstoja.

Mutta eno Fritz sanoi:

"Minun on tää poika mieliin. Hän kun näkee vierasten silmissä että he Romaa ihailevat, niin hän näyttää heille; sen rautakuulan, minkä Franskalaiset sinkahuttivat hänen kotokaupunkiinsa kun tulivat paavia auttamaan Italiata pitämään sorron alla. Hän huutaa innostuneena: Eläköön Garibaldi, eläköön yhdistetty Italia, eläköön kuningas! Pelastajata kurjuudesta ja häpeällisen vallan alta hän ei unhota, vaan kunnioittaa häntä miten paraiten taitaa, ja se on minulle mieleistä. Tule tänne Italialainen, tässä saat vähän juomarahoja, juo malja onneksi isänmaasi, sekä sen vapauttajan ja hallitsijan. Näytä jokaiselle vieraalle kuula, vaikk'ei tää muuriromu ole likimainkaan Heidelberg'in-linna. Mekin tyhjentäkäämme tänään pullo parasta viiniä Saksanmaan onneksi; emmehän toki isänmaan-rakkaudessa jääne jälelle romalaisesta troskan-ajurista."

Hän antoi vetturinille kourallisen pientä rahaa, ja tämä huusi iloisesti:

"Evviva Germania! Evviva Bismarko!"

"Se on hyvä, anna mennä. Avanti, avanti!"

Muutaman minuutin ajettuamme tuli eteen kauniita kasvitarhan laitoksia, erinomaisen hienoja, kukkapenkereillä koristetuita nurmikoita, palmuja ja agaveja, kukkivia Japanin ja kotimaan ruusuja; se oli Paolo-fontana, joka on paljoa upeampi fontanelleja Brandenburgin portin edustalla, vaikka näillä taas ei ole vertaistansa mieltä-liikuttavassa yksinkertaisuudessa. Täältä ai'oimme mennä Doria Pamphilis-huvilan puistoon, mutta koska vaunuja sinne päästetään ainoasti maanantaina ja perjantaina kello yhdestä — yksivetoisia vaunuja ei milloinkaan — niin astuimme vaunuista pois, sillä oikea "villa" täytyi meidän saada nähdä. Franskalaiset ovat ampuneet murskaksi monta huvihuonetta, ja haavoittaneet monta kuvapatsasta, aivan kuin olisivat nää ihmisiä, mutta sittenkin on puisto sangen kaunis ja näkö-ala Pietarin-kirkkoon ja Vatikaniin vallan viehättävä.

Sillä välin kuin me, luonnon ihanuutta ahmustaen, kävelimme lehtokujia, joita tiheässä reunusti talvitammeja, öljypuita ja muita outoja puunlajeja, pimeni taivas niin äkkiä, että meidän oli mahdoton päästä sadekuuroa pakoon portin edessä odottaviin vaunuihin. Se roikkasi meitä niskaan niin rajusti, ikäänkuin sadetta valmistelevat enkelit taivaassa olisivat sanoneet: "Tuossa kävelee rouva Buchholz, uusi leninki yllä, annetaanpa hänelle ruiskutus!" Jos se sade, joka täällä kaasi alas neljännestunnissa, olisi Berlinissä tullut maahan, niin sitä olis' kestänyt vähintäkin kahdeksan päivää. No, minä olin läpikastunut, ennenkuin sade pääsi oikeaan alkuunsakaan, ja Kalleni oli surkean näköinen valkoisissa vaatteissaan, jotka tuossa tuokiossa olivat likomärät, — hänet olisi voinut ripustaa kuivamaan siposillänsä. Vieläpä päälliseksi lähti väri minun uusimuotisista punasinertävistä hansikkaistani. Ja leninkini oli onnettomassa siivossa.

"Enkös minä sanonut että tuommoisia turhia retuja sinun olis pitänyt jättämän kotiin", sanoi eno Fritz. "Jos asuisit Romassa viikkokausia ja kävisit vieraissa, sitten olis' tuo hienokas puku paikallansa. Matkoilla pidetään matkavaatteita, muista se. Ja nyt joutuin hotelliin, lankoparka louskuttaa leukaluitansa vilusta valkoisissa vaatteissaan. Jos hänelle jotain tulee, niin saat sitä omalle-tunnollesi."

"Missä on konjakki?" huudahdin.

"Hotellissa."

"Kuinkas voit sitä sinne unohtaa?" karjasin eno Fritz'ille. "Jos Kalle raukka vilustuu, niin se on sinun syy eikä minun."

Me kiiruhdimme hotelliin niin nopeasti kuin mahdollista oli, ja veimme Kallen sänkyyn. Hän valitti luistavan, häntä vilusti ja värisytti. "Kun ei vaan olisi hänessä kuume tulossa!" aattelin kauhistuen. Minä hieroin häntä kelpo lailla, ja eno Fritz sillä välin juotti hänelle groggia paraasta konjakista, jonka hän oli piilossa pitänyt juhlallisia tilaisuuksia varten; ja niin kävi Kalleni niin lämpöseksi ja koreaksi ja niin hyvälle mielelle, että hän monta kertaa lausui, Romassa olevan erinomaisen lysti, ja minun olevan hänen kulta-eukkosensa.

Kun hän oli nukkunut, sanoi eno Fritz:

"Kyllä hän kohta tointuu, voin siis huoleti mennä katsomaan, min-näköinen Roma on iltasilla. Hyvästi Wilhelmina!"

Minä ripustin kreivilliset vaatteet kuivamaan komeassa kammarissamme, ja käskin tuomaan ruokaa meille huoneesen. Kyyppari, kun tuli sisään, töllisti vaatteisiin, Kalleeni joka sängyssä makasi, sitten minuun, vaan ei virkannut sanaakaan. Jos ei olisi ollut säädytöntä minun tehdä, niin kyllä olisin mielelläni antanut kyypparille aika kyydin, niin suututti minua hänen luihu nenäkkyytensä. Niin hävyttömästi voivat ainoasti saksalaiset kyypparit käyttäidä, ne luulevat vierasten olevan heidän tähden, eikä heidän olevan siinä vierasten tähden! Mutta mistä tulee tuo käsitystenhämmennys? Joo, siitä ett'ei ole ammattikouluja kyypareja varten. Vasta sitten kun on saatu aikaan semmoisia kaikkine professoorineen ja muine tarvekaluineen, vasta silloin voipi tässäkin kohdin odottaa parannusta.

Rengiksi aikoville olisi myös koulu tarpeen, eikä kuuruuakkojakaan haittaisi heidän askareisiinsa valmistava oppilaitos, sillä heistä ei ole monta, jotka ovat pohjallisia ja puhdistavat joka loukon.

Niin näytteli nykyinen vuosisata avoimia haavojansa minun särjetylle sydämelleni, siinä kun istuin vieressä Kalleni, joka nukkui kuin Memnonin-patsas, mi myöskin, kuten tiedetään, valitti, kun sitä unessaan häirittiin. Tässä yksinäisyydessä, mailman-murheitten vallassa, aattelin noita vanhoja jumalia, Apollo di Belvedere'ä — runo-taitoa!

"Oi runottaret", kuiskaelin jott'en nukkuvaa häiritsisi, "jos ette par'aikaa ole kummeina jollekulle noita monilukuisia, valantehneitä saksalaisia runoammatin miehiä, niin lentäkää tänne ja tuokaa mukananne Delphin tuoli, sillä minulla on kova halu runoella!"

Kun Kalleni havasi puolen-yön seudussa, eikä muuta valittanut kuin janoa, niin taisin julkilukea hänelle yhden värsyn sitä runoelmaa, jota tarkoitin omistaa Danten haamulle ja nimittää "Tiberin ihanalla rannalla". Tää värsy kuului kuin seuraa:

"Oi muinaisuuden maa, mi appelsiinines Niin ihmeellinen oot, niin suur' ja ihana! Kuin jalon-ihanat on taide-teokses, Kuin suuri mestaries' kunnia! Jos kappaleissa onkin monta kuvaa vaan, Antiikin henki heistä ei koskaan katoa: Puu hedelmistäns helpost' tunnetaan, Niin haljennutkin mahdista vanhain muistuttaa."

Mieheni sanoi tätä pätkää hyvin kauniiksi, vaan että runoelmat häntä vähän väsyttivät, ja antautui siis taasen unen valtaan. Eno Fritz taas sanoi aamulla, että värsy oli kauhea. Kuka nyt on oikeassa, ja ketä pitää totella? Vähäksi aikaa ainakin on minulta poistettu tuo runoilemisenhalu; sittenpä tulevat kevätvaatetukset, kesällä kylpyreissu ja syksyllä taas hilloin-keittämisiä y.m., eikä silloin ole aikaa. Mutta onkos värsy todellakin kauhea? [Jos rouva Buchholz aikoo jatkaa runoelemistaan, niin on parasta että hän astuu johonkin kirjalliseen seuraan keskinäistä kiittelemistä varten. Runoudessa on kilpailu kova. Toim. muist.]

Neapeliin ei tullut vielä lähdettyä, sillä Kalleni täytyi levätä tarpeeksensa. Kuinka enkös ollut onnellinen siitä että ne sikaarit, jotka henkeni kaupoilla pelastin, maittoivat hänelle, sillä noita pitkiä Cavouria, joita Italiassa poltellaan, ei hän pistänyt suuhunsa sitten kun kerran koetti niitä. Silloin ei käynyt hänen paremmin kuin Italialaisten itsensäkään, jotka, missä niitä vaan näkee kävelevän tahi seisovan, syleksivät kuin laama-eläimet. Niin kauan kuin hän poltti ja ison aikaa jälestäpäinkin, oli siis Kallenikin aivan laamana.

Otimme nyt lujat matkavaatteemme ylle, ja läksimme aamiaisella oltuamme taas huviajelulle Romaan.

Kosk'ei nyt enää käynyt meidän pöyhkeileminen korkeimmassa somuudessamme, se kun yhdessä liossa yhäti riippuu kotona hotellissa, niin emme nostaneet minkäänlaista huomiota. Parempi se olikin sillä, niinkuin sitten kuulin, Italialaiset pitävät niitä, jotka ovat nyppyvaatteesen ja nankkiniin puetut, tyyten parantamattomina. Itse he tarkasti karttavat vilustumista, etenkin niissä seuduissa, joissa kuumetauti vaanii, ja joihin valitettavasti Romakin kuuluu, jos kohta jotkut korttelit ovat terveellisiäkin.

Romalainen pyrkii pois kotiin kun päivä laskee, ja oleilee kotona muutaman tunnin auringon laskettua, sillä sillävälin kuumehöyryt nousevat lämminneestä maasta ja leviävät viilistyneesen yö-ilmaan. Mutta sitten hän taas lähtee liikkeelle, käy tuttavia tervehtimässä taikka menee kahvilaan taikka siekailee Colonna-torilla tai Corsolla ja käyttäikse laaman tavalla noiden väkevien sikaarien takia.

Mitä hyötyä nyt on omistajilla noista kallis-arvoisista huviloistaan? Borghesen huvila esim. on keskellä komeata puistoa, joka on aivan sennäköinen kuin olisi se perustettu vanhojen vaski-piirrosten mukaan, vaikka päinvastoin vaskipiirrokset ovat sen mukaan piirretyt, ja huvilan sisällä on marmorikuvia, niin kuuluisia, ett'ei kukaan ihminen niitä pysty maksamaan; mutta kuumetaudin tähden täällä ei uskalla asua kukaan.

Ompa merkillistä, että useat kuvapatsaat, jotka opaskirjoissa ovat kahdella tähdellä varustetut, minusta näyttivät aivan niinkuin olisivat ne, samaten kuin useat ihmiset, saaneet yhden taikka useamman tähden, ilman että on tietoa siitä, mistä hyvästä heitä näin on koristeltu. Saavathan monet tähtejä syystä että ovat päässeet taluttamiseen tarpeelliseen ikään, ja siis aattelin, että monet antiikeistakin ovat tähtensä saaneet sentähden kun ovat niin vanhat. Kun ei ollut saapuvilla professori Quenglhuberia eikä herra Spannbeiniä, minulle selittämässä, mintähden ruma monesti on kaunis ja kaunis monesti ruma, niin täytyi minun omin päin tutustua kuvapatsaisiin ja itse haalia kokoon mitä maksoi vaivan heitä tietää.

Mieltäni kiinnitti villa Borghesessa eräs pronssinen poika, koska se oli spartalainen olevinaan. Nuo Spartalaiset olivat eriskummaista kansaa, jossa kaikki tarkoitti ruumiin-voimia vaan; me sitävastoin pidämme paremmin yhdenvuoden-vapaaehtolais-tutkinnosta, paljosta opista, heikosta rinnasta ja likinäköisyydestä. Kun tuommoinen spartalaisen pojan jalka aamupäivän kilpa-juoksussa sattui katkeemaan — sillä sporttimies oli jok' ainoa Spartalainen jo luontoansa — ja haavalääkäri väänti sitä sijoilleen taas niin että luut narskuivat, niin poika lauloi vaan täyttä kurkkua: "Hei lai la, hei hoi vaan." Jälestä puolenpäivän jo juoksi hän kilpaa taas, ja jos ei hän ensimäistä palkintoa saanut, saattoi tapahtua että sydämensä seisahtui surusta ja häpeästä ja poika, perille päästyänsä, putosi kuolleena maahan. Siitä syystä oli minusta tää kuvapatsas niin erittäin mainittava, vaikk'ei sille ole katsottu hyväksi antaa tähteä; ja vasta vanhuuden-historian valossa nähtynä, se saakin täyden arvonsa. Ei ainoasti taide ja kauneus anna arvoa taideteokselle, sitä tekevät myös ne tarinat ja jutelmat, mitkä voidaan kertoa teoksesta, tekijästä taikka kuvan merkityksestä. Senpätähden sanotaan arvostelijoilla olevan tukalan työn kun kirjoitettavaksi tulee taideteoksesta, josta ei tiedetä minkäänlaista ryövärikaskua, ja tää puute mahtanee myös olla syynä heidän alituisiin valituksiin, ettei muka historiallisia tauluja enää maalata, sillä kun pääsevät semmoisesta kirjoittamaan, tarvitsee heidän hakea vähän historiasta vaan taikka tietosanastosta, saadaksensa semmoisia opettavaisia tietoja kuin nekin ovat jotka tässä olen esiintuonut tuosta spartalaisesta pojasta. Mutta onkohan se taiteilijain asia huojentaa arvostelijoille elämä?

Villa Borghesessa on vielä sitten kuvapatsas: Napoleonin sisar Venuksena. Kyllähän minä antiikissa suvaitsen jos jotakin, syystä että siihen aikaan ei ollut muoteja, koska nuo vanhat kreikkalaiset säästyttivät senkin vähäisen trikoomäärän, jota vailla tätä nykyä ei saa kukaan Herkules eikä Ilmatar esille astua; mutta kun nainen marmoritilassa makuusohvalla loikoilee ja tahtoo luulotella ihmisiä ett'ei hänellä ole ollut mitään yllensä ottaa, ja kumminkin on keisarin sisar, jota keisari vähästä hänen pyynnöstään olis' koristellut kiireestä kantapäähän pelkillä timanteilla, vaikkapa varasti ne, niin on se jo melkein hullua. Vaan se mahtanee olla sukuperäistä, sillä Napoleonilla Milanossa ei ole mitään päällänsä, eikä hänen sisarellaan Romassa sen enempätä. Kalleni oli aivan yhtä mieltä kuin minä, eno Fritz sitä vastoin sanoi meidän mielipiteitämme poroporvarillisiksi. Mutta minä olen ihan vakuutettu siitä, että jos minä, hänen täysi sisarensa, seisoisin kipsi- tahi marmori-Venuksena hyllyllä vieraskammarissamme, niin hän olisi ensimäinen huutamaan hävyttömäksi tuollaista taideteollisuutta.

Muista kuvapatsaista en mitään sano, syystä että vasta tuomiopäivänä pääsisin kertomukseni loppuun jos lähtisin lavertelemaan kaikista kuvista, joita näkee täällä sekä itse kaupungissa että huviloissa. Kaikkialla toriloilla havaitsee, millä oivallisella tavalla ennen-aikaan Romassa tiedettiin käyttää kuvanveistäjäin taidetta, kaupungin kaunistamiseksi mahdollisuutta myöten.

Nähdessäni noita kauniita, marmorikuvilla koristetulta suihkukaivoja, toivoin että semmoisia olis' meillä Berlinissä. Romaan tulee ulkomaalta tuhannen tuhansia vuosittain, mutta mikä Berlinissä vieraille tulee eteen, jos ei ole katseltavia muutamaksi viikoksi? Ajamiseen kaupungin-radalla he kyllästyvät viimeinkin, eikä kanavan-rakennuskaan heidän mieltä viehätä.

Tiedustellessamme kirjeitä "Orientissa", olikin siinä kirje meidän tyttäriltä. He olivat terveitä ja virkeitä, vaan uutisia ei ollut heillä erinäisiä, paitsi että koirain-karanttenia taas oli kuuluutettu ja että muuan salakähmänen vaimo-ihminen kuleksi Kukkais-kadulla ja tempaili korvarenkaat pienten lasten korvista. Se oli tietysti minusta yhtäkaikki, täällä kun olin Romassa. Vielä sitten valittivat, minun viimeisen kirjeeni olleen niin korkea-oppisen, ett'eivät he sitä ymmärtäneet. Minä päätin siis vasta kirjoittaa selkeämmin.

Kun olimme taas menemässä ulos, kuului äkkiä tuttu ääni:

"Herra Jesta, rouva Buchholz, tässähän he ovat!"

Rouva Kliebisch ja hänen keskenkypsymätön miehensä tulivat alas. Jälleennäkeminen oli hyvin iloisaa, sillä matkoilla kun yhdyttää — olipa neljännestuttaviakin vaan, niin silloin sen vasta oikein näkee, että ihminen on seuraelävä, ja siitä sitten tulee paremmin tuntemaan, mikä meillä määränä on.

Rouva Kliebisch kysyi, josko halutti meitä kuulla Allegrin mainiota Miserereä, jota oikeana saa kuulla ainoasti Romassa. Koska Sextinista soittokuntaa ei enää käytetty kirkollisissa toimituksissa, niin annettiin englantilaisia varten joka päivä miserere-soittajaisia, jotka alkoivat kello neljä jälestä puolenpäivän.

"Jos se on mainio", sanoin minä, "niin täytyyhän meidän se kuulla".

"Kuuluisampaa musiikkia ei ole", vakuutti rouva Kliebisch. "Mieheni tosin tykkää enemmän operetista, mutta tänä päivänä tulee hän minun tähteni mukaan. Eikö niin, Hinnerich?"

"Miserere on niin kuuluisa, Henrietta!" vastasi herra Kliebisch keveällä huokauksella.

Kun soittajaisista sopimuksia oli tehty, läksimme Pietarin-kirkkoon. Vaikka se vähän minua harmitti, että Kliebischien herrasväki asui huokeammissa huoneissa "Orientissa", johon minä itse olin heidät neuvonut, kun taas meidän täytyi majailla hotellissa jossa oli kreivillisiä hintoja, en ollut sentään suutuksissa Henriettalle, päinvastoin kiitollinen hänen huomiollisuudestaan miserere-pilettien suhteen. Me kävelimme Enkeli-sillan yli. Marmori-enkelit, jotka ovat siltapatsaille pystytetyt, ovat kummallisen mustankirjaviksi sammaltaneet. Muutamilla on valkoinen vartalo vaan mustat kädet, toisilla tummat posket ja valkoinen nenä, toiset taas ovat ihan hallavia; mutta kun kuuluu olevan yhteensä 60,000 kuvapatsasta Romassa, niin niitä ei jouda puhdistamaan niinkuin meillä linnansillalla, jossa kuvien siivonta vie puolen vuotta. Jos samaten tehtäisiin Romassa, niin johan ensimäiset kuvapatsaat olisivat sammaleen vallassa taas aikoja ennenkuin viimeiset joutuisivat harjattaviksi. Se olisi yhtä hyödytön työ, kun jos syksyllä ruvettaisiin Unter den Linden'issä liimaamaan kaikki maahan karisseet lehdet oksiin kiini jälleen. Paitsi sitä ovat nää kaksitoista suunnatonta enkelinkuvaa, Bädekerin mielestä, todisteita vaan senaikuisesta vajanaisesta kaavaustaidosta. Senpätähden eivät ansaitse parempata kohtaloa kuin että muuttua mustiksi.

Hadrianon hauta on Enkeli-linnaksi nimitetyssä linnoituksessa. Keskellä tuota summattoman suurta varustusta on se pieni hautakammio, johon hänen tuhkansa siunattiin säilöön. Mutta tuhan he ovat heittäneet hunningolle. Ei sitä tiedä, kuka vielä mailmassa leikittelee meidän luilla, kun Hadrianustakin kohtaan on voitu käyttäidä näin pahasti. Minä olen nähnyt montakin hänen rintakuvaansa; hän näkyy hyvin halusta ottaneen kuvansa kuvanveistäjissä, sillä joka museossa on vähintäkin puoli tusina Hadrianuksia, ja minä niitä nähdessäni aattelin: "Miesparka, keisarina ollessasi moni sai jalat allensa sinun tähtes', tuhkana täytyy sinun itsesi siirtää sijasi; toivon kumminkin, että sinulla nyt on hyvä sija ijankaikkisessa autuudessa."

Sitten ajoimme P. Pietarin edustalla patsaskäytäviä, joissa kolme vaunua voi ajaa rinnakkain ja jotka ovat maksaneet ainoasti kolme ja puoli miljoonaa. Keskellä toria seisoo obeliski, jota ei saatu ylös, ennenkuin vettä päälle kaattiin. Kahden puolen heittelevät kaksi suihkulähdettä kuohuvaa vettänsä ilmaan ja kastelevat torin kivikutomasiltaa sillä puolella mihin milloinkin tuuli pirskoittaa vesipisarat. Ennen obeliski seisoi Caligulan circus'ella, jossa Nero piti näytelmiänsä. Tätä obeliskia tapaeli noiden elävien tulisoihtujen himeä kuume. Nää olivat kristin-uskolaisia, joita oli kääritty tulen-ottaviin aineisin ja sitten sytytettiin palamaan, jotta Nero iltahämärässä paremmin näkisi, miten villit koirat raatelivat eläintennahkain sisään neulotuita ihmisiä, tulisoihtujen velilöitä ja sisaria.

Siinä jossa tällaisia hirveitä asioita tapahtui, kohoaa nyt Pietarin-kirkko, suurin kirkko koko mailmassa.

Me astuimme alas vaunuista, ja nousimme ylös noita leveitä astuimia, jotka pääporttiin vievät. Joka noustavalla ylenivät ylenemistään nuo jämeät pilarit eteis-salin ovella, josta minä pyörähdin sisään niinkuin olenkorsi kurimukseen. Eteishuone oli jo kirkko itsessään, kuinka eikös sitten olis' suunnaton P. Pietari?

Minun täytyy se tunnustaa, että sydämeni sykki sievemmin sisään-astuessani, mutta kun pari askelta olin ottanut, hajosivat minun odotukseni. Olin luullut kaikkea vielä suuremmaksi!

Tosin hämmästytti minua eriväristen marmoriseinäin loisto, kultahohto holveissa, nuo huikaisevan valkoiset pyhimysten kuvat, ja etäällä nä'in pienten liekkein pilkkivän kultaisessa seppeleessä, ne olivat kai vahakynttilöitä — mutta missä oli tuo suunnaton suuruus?

Kalleni kulki pikaisemmin edellä ja lähestyi toista pylvästä oikealla, jonka vieressä pieni marmori-enkeli seisoo ja ojentaa sisäänastuville pyhällä vedellä täytettyä näkinkodan kaltaista kuppia. Nyt kun Kalleni saapui aivan enkelin eteen, nyt nä'in kuinka pieni Kalleni oli, ja kuinka mahdottoman suuri taas enkeli, jota olin pitänyt ihan pienenä kuvana. Yht'äkkiä tuntui minusta ikäänkuin olisi kirkko käynyt suuremmaksi, ja minä aina pienemmäksi. Henkeni salpautui ja minua valtasi pelko. En voinut olla itkuun purskahtamatta.

Kalleni tarjosi minulle kätensä, mutta kauan kesti, ennenkuin mieleni oli asettunut.

Kun virkesin taas tyynemmin ajattelemaan, enkä enää pelännyt tätä suurta huonetta ja sen valtavata loistoa, vaan rupesin tarkemmin katselemaan erityisyyksiä, tulin siinä eno Fritzin luo, joka Bädekeristään haki selkoa, mitä se ja se merkitsi ja mintähden se oli vetänyt luokseensa taidetta tuntevan yleisön silmät.

"Mitä hän sanoo! P, Pietarista, onko hän ihan ihmetyksen innossa?" kysyin.

"Katsotaan", vastasi eno Fritz ja luki sitten: "Pietarinkirkon ulkomuoto on moitteelle alttiiksi annettava, sisusta sitävastoin vaikuttaa voimallisesti mieleen, vaikka se on niin ylellisesti täytetty sekasortoisilla, mutuilla koristuksilla. Siinä kaikki."

"Vai niin hän sanoo? Muatuita koristuksia? Katsoppas mokomaa! — Kun marmoriseinät ovat niin kauniita, ett'en kauniimpia minä voi aatella, ja kuvat suunnattomassa suuruudessaan kuitenkin ovat ihan paraan kokoisia ja sangen ihania, komeroistaan kun katselevat, niin tää kaikki on muatuita koristuksia. Tahtoisinpa nähdä millaisia oikeat koristukset ovat, koska nämät ovat vääriä."

"Se on todellakin vahinko", sanoi eno Fritz, "että niin useat vanhat mestarit, maalarit, kuvanveistäjät ja arkkitehdit, niin vallan vähän ovat voineet tehdä herrain taidetuomarien mieliksi. Jos olisivat aavistaneet, joutuvansa kerran haukutuiksi matka-käsikirjoissa, niin kaiketi olisivat joko vaivanneet itseänsä vielä enemmän tahi —."

"Tahi?"

"Käyttäinneet mielin kielin sen-aikaisia arvostelijoita kohtaan, pyrkineet heidän ystävyyteensä ja ennen kaikkea uskoneet yhtä lujasti ja vakaasti kritikin kaikkivaltaisuutta kuin yleisön tyhmyyttä. Silloin olisi etevämpien käynyt paremmin, eikä keskinkertaisten niin hyvin".

"Minä toivon, ett'et minua lue tuohon tyhmään yleisöön?"

"Minä puhun vertauskuvallisesti vaan, Wilhelmina, sillä minä puhuu antiikin ajoista; meidän vuosisadalla semmoista tietysti ei tule kysymykseenkään. Nythän vallitsee sula oikeus, kadehtimattomuus, puoltamattomuus, tieto, ymmärtäväisyys ja hyvä päättämystaito, eikä mikään pahuus, kaupan-alaisuus eikä kavaluus. Jokainen on niin sivistynyt että hän kyllä tietää, tyhmyyden olevan lahjan jota ei saa väärinkäyttää!"

"Se on oikein. Ja tulevat sukupolvet vielä selittävät tätä meidän ideaalista, ihmisellistä aikakautta ansion mukaan."

"No mitenkäs muuten", vastasi eno Fritz.

Mitä minä olin luullut kultaiseksi seppeleeksi, oli, likeltä katsellessani, monilukuisia lamppuja, jotka, kultaisten haarain kantamina, palavat apostoli Pietarin muistoksi. Hänen hautansa on tään tabernakelin alla; ylähällä kohoaa kirkon kupulaki; kun siihen katsoo, ei voi ymmärtää, sen olevan niin mahdottoman korkean.

Täällä nä'in myös pronssi-kuvapatsaan: pyhä Pietari avaiminensa; kuvan isosta varpaasta ovat hurskaat jo suudelleet puolet pois. Tämä apostolinkuva on noiden suurien urkujen alla, jotka ovat pienten pyöräin päällä ja siis helposti saadaan kulkemaan minnekä milloinkin jumalanpalveluksessa soittoa tarvitaan.

Pietarinkirkko on kaikin puolin ihmeellinen. Ylhäällä kirkon katolla asuu koko siirtokunta työväkeä ja vartijoita. Heillä on siinä ryytimaita, vuohia ja muita eläviä, — oma mailinansa, johon hyvin tyytyvät. Taivas ylähällä ja kaikkein kirkkoin kirkko alla; ei voi siinä kohdata heitä mikään paha. Kupulaki on niin suuri, että se aina kaataa varjon; ja miel' istua viileämmässä, täytyy tuolinensa väistyä väistymistään kupoolin ympäritse. Kupoolin nuppiin sopii kuusitoista henkeä tahi kymmenen à kaksitoista, jos ovat lihavia.

Ennenkuin jätimme P. Pietarin, katselin rippikojuja, joita on kaikkia kansoja ja kieliä varten, ja jotka siinä ovat aivan kuin tullipaviljonkeja tiellä ijankaikkisuuteen. Lelettäviä lapsukaisia varten vaan ei ollut niitä. Keskiportin tienoissa näytti eno Fritz meille siltaan kiinnetyn kivikutoman, jonka päällä Saksan keisarit ennen aikaan kruunattiin.

"Nyt on loppu noiden kruunausten", sanoi Kalleni. "Hän, joka on tehnyt maansa keisarin-valtakunnaksi, hänen on kruunu samassa. Siihen ei tarvita kolmatta."

Minä olisin paljon antanut, jos nyt olisimme päässeet oikein makuisalle aamiaiselle jossakin Berlinin paremmassa ravintolassa, mutta meidän täytyi kuin täytyikin tyytyä tuohon pahaan italialaiseen ruokaan. Eno Fritz kestitsi meitä Asti spumante-viinillä, jota sanovat kototekoiseksi samppanjaksi. Kahdesta markasta pullo ei muuta voi tahtoa, ei edes jäätä jähdykkeeksi, jota siis ei saatukaan.

Suurissa hotelleissa on jotenkin hyviä ruokia, vaan koska kohtuulliset amerikkalaiset eivät juo ruokapöydässä, vaan päihdyttävät itsensä huoneissansa, niin täytyy nälkäisen saksalaisen kantaa noita korkeita table-d'hôte-hintoja. Sittemmin söimme useinkin Corodottissa ja Morteossa, ja olimme hyvin tyytyväisiä. Morteossa corsolla on wieniläistä oluttakin: pieniä kuppia kuin lintusille, kaikki kallista, mutta viileä ja hyvä olla.

Niinkuin luvattu oli, menimme noutamaan Kliebischin herrasväkeä, ja sitten kuuntelimme kaikki miserereä. Sali oli täpötäynnä englantilaisia, paraasta päästä naisväkeä suruvaatteissa. He mulkoilivat silmiänsä kadehdittavassa hartaudessa; mutta minusta se oikein kävi kamalalle, sillä kuului aivan kuin neljällä vierettäin olevalla pihalla olis' seisonut laulukunta kussakin ja nää samalla aikaa olisivat lähteneet vetämään eri nuottiansa kukin. Oli siinä ihmisiä taikka kissoja, se on yhtäkaikki. Ensimäisten kymmenen minuutin kuluttua sanoi eno Fritz sieraintensa vuotavan, ja puikki tiehensä. Mutta englantilaiset! Heidän ihastuksensa yltyi yhä.

Rouva Kliebischinkään mielestä ei ollut miserere kaunista, ja herra Kliebisch nurisi siitä että olivat lähteneet hotellista tämmöisen kurjanpäiväisen konsertin tähden. Minäkin olisin paremmin tykännyt jostain tunnollisemmasta, kuin esim. "On kaino kukka niityllä". Rouva Kliebisch sanoi, että semmoisia lauluseuroja kuin meillä on, ei ole koko Italiassa, ja siinä hän oli oikeassa. Kun me toisinaan lähdemme huvimatkalle jonkun lauluseuran muassa, kuinkas viehättävän kauniisti eikös silloin lauleta! Aatelkaappas kuinka juhlalliselta näyttää, kun laulajat astuvat asentoon, aivan kuin olisi mestaus kysymyksessä. Johtaja jakelee äänet. Muutamat käyvät kalpeiksi, niin he pelkäävät. Sitten kajasee. Kyllä kelpaa kuunnella!

Jos ei ole lauluseuraa mukana, niin eihän tietysti sitten voi olla vaatelias; täytyy tyytyä, jos herrat saavat alkuun laulua "Riemu, säen taivahasta", vaikk'eivät laulaisikaan sitä loppuun asti. Näkeehän sentään heidän hyvän tahtonsa. Enempiä lauluja he tavallisesti eivät osaa, heillä kun ei ole mukana laulu- eikä nuottikirjoja. Senpätähden se olisi varsin soveliasta, jos mieleisimmät laulelmat olisivat hattujen sisusteelle painettuina, niin eivät herrat lauluveljet sanoista ainakaan joutuisi pulaan, sillä ei mikään niin tuskastuta naisia seurassa kuin nähdä miten siinä pinnistävät ja pinnistävät, ilman että siitä sittenkään syntyy sen valmiimpata.

Mutta ennen minä jätän kuulematta olipa mitä laulua tahansa, kuin kuultelen kerran vielä miserereä. Pää käy kipeäksi jo kun aattelen tuota miserereä.

Minua kumminkin kummastutti se, kun moniaat laulajista saivat äänensä niin korkealle, ja sitä rouva Kliebischkin oli huomannut. Eno Fritz selitti meille, että näiden n.s. paavillisten laulajain jo piennä pitää vannoman ett'eivät milloinkaan nai, ja sitten heitä opetetaan näin kimeästi laulamaan. Rouva Kliebisch oli iloinen siitä ett'ei hänen Himmerichinsä ollut ruvennut tuommoiseksi miserere-laulajaksi, Henrietta kun, toisin käytyä, ei olis saanut häntä.

Minä kysyin rouvalta, mitä hän muuten piti musiikista täällä Italiassa? Hän sanoi, että mitä täällä enimmästi kuuli, oli operakappaleita; hän luuli, että lauluja semmoisia kuin Brahmsin, Jensenin, Naubertin ja Hoffmanin sepittämät, ei lauleta Italiassa, ja päätti semmoista tuomiokirkko-laulua, kuin Berlinissä on, ei saatavan täällä aikaan.

"Kyllähän italialaisissa kirkoissa soitto hilpeältä kaikuu", sanoin minä; "ja jos kansa on tottunut hartauttaan harjoittamaan valssin mukaan, niin se on heidän oma asia." Eno Fritz myös myönsi paraaksi, että itsekukin saisi huvitella mielensä mukaan, ja kysyi, josko herra Kliebisch pelasi skat'ia.

"Josko pelaan?" vastasi tää.

Onni oli että rouva Kliebisch sai miehensä tulemaan pois hotelliin oikealla ajalla, muuten herrat olisivat korttipöydässä istuneet selvään päivään saakka. Mutta minä vannoin sydämeni pohjassa kostonvalan, ja ennenkuin nukuin olin päättänyt kerrankin näyttää herroille, missä korttileikki Italiassa on pidettävä.

Neapelin lahden rannalla.

Mintähden rouva Kliebisch ei suvainnut kuuttakahdeksannesta tahtia eikä sitrooneja. — Soitannollista kurjuutta. — Rosvo. — Yhtäläisyys auringon edessä. — Saksalainen tiedon temppeli. — Santa Lucia. — Mintähden rouva Buchholz toivoi, ett'ei olis käynytkään koko museossa. — Mintähden neapelilainen lazzaroni ei huolisi vaihtaa onneansa berliniläisen pankkiirin onneen. — Neapel ulkoa. — Koira ja saituri. — Kärpäset ja Capuciinilainen. — Mintähden rouva Buchholz niiaa kalan edessä. — Mintähden Vesuvio hurjistui. — Capri. — Mintähden Amalfissa erästä reikää päiväkirjassa kunnioitetaan. — Addio, mia bella Napoli.

Nyt mennä jyryytettiin kohti Neapelia.

Kliebischin herrasväki oli yhtynyt meidän seuraamme; herra skat-pelien vuoksi — Henrietta minun hyvien neuvojen tähden, sillä vanhempi rouva on tietysti enemmän mailmata kokenut kuin nuori, joka hääreisullansa on.

Minä kysyin, josko oli ollut rattoista Garda-järven rannoilla.

Olihan se sentään ollut.

Oliko hän sielläkin nähnyt appelsiineja ja sitrooneja?

"Näin, valitettavasti."

"Valitettavasti — miten niin?"

"Voi hyvä rouva Buchholz, mitäs enkös ole saanut kärsiä. Hinnerich ei tyytynyt, ennenkuin olimme höyrylaivalla. Järvi kuohui yhä kauheammin kuta pitemmälle päästiin, minä vapisen vielä sitä aatellessa. Laiva keikkui, ylös alas kuudenkahdeksanneksen tahdissa aivan kuin jossakin Hillerin sepittämässä rondossa."

"Ja sitten teidän rupesi mieltä vääntämään?"

"Ei, ei ihan vielä, minä olen jotenkin tottunut musiikkiin. Hinnerich kun näki miten minusta tuntui pahalta laivassa olo, oli lohtumaton ja koetti virkistää minua kaikellaisilla virvokkeilla. Kaikkea, mitä vaan neuvottiin hänelle, kantoi hän minun nautittavakseni: kahvia, selttervettä ja viimein yhden kuoritun sitroonin, jonka pitäis' muka tekemän minua terveeksi."

"No, tokko se auttoi?"

"Jotta päästä puremaan sitrooniin, täytyi minun avata suutani, ja se oli onnettomuudeksi. Samassa oli, näette, minun uusi samettileninkini ja Hinnerichin haalea päällystakki peräti pilalla; minussa oli sen verran tuntoa vielä, että sitä huomasin. Mutta sitten minulta katosi kaikki, paitsi tuota kuudenkahdeksannen-tahtia, joka lakkaamatta piti häijyä nakutustaan minun pyörtyneessä päässäni. — Hinnerich sittemmin kertoi minulle, että hän ja eräs merimies olivat laahanneet minut polttokajuuttaan, jolloin minä olin ollut aivan kuin katkennut lemmenkukka. Hinnerich oli ihan epätoivoisena ja huusi minulle: 'minä olen tappanut vaimoni, minä olen Henriettan murhaaja, mintähden annoin hänen astua tähän petolliseen laivaan? Voi kuinka kadun tuota onnetonta kiihkoani lähteä järvelle!' Tätä hän sai kertoa minulle vissiinkin sata kertaa, sitten kun taas olimme mantereella, ja minä aina suljin suudelmalla hänen suunsa ja sanoin: 'Voi sydänkäpyni, mitä tuskaa olet nähnyt! Minä tahdon palkita sinun uskollista rakkauttasi ja hellyyttäs'. 'Ja minä tahdon sulostuttaa sinun elämätäsi, enkelini', sanoi hän sitten lemmekkäästi, 'miten paraiten voin; sinä saat paljoa korkeamman samettileningin kuin tuo oli joka pilaantui, sen lupaan niin totta kuin olen Hinnerich Kliebisch.' — Mutta voi hirveätä, min'en tuosta tapauksesta lähtein siedä sitroonien hajuakaan, enkä voi kuulla mitään Hillerin sepityksiä — heti tulee meritauti."

"Hirveätä todella. Olitteko myös Milanossa?"

"Olimme."

"Näittekö tuomiokirkon?"

"Ulkoa vaan."

"Näittekö Napoleonin, joll'ei ole mitään yllä?"

"Ei."

"Näittekö Ehtoollisen?"

"Ei."

"Mitäs sitten näitte?"

"Hyvä rouva Buchholz, minä olin niin kipeä, ett'emme, tuskin ollenkaan, olleet hotellista poissa; Hinnerich ei luopunut minuutiksikaan minun tyköäni. Milanosta läksimme Bolognaan."

"Mitä siellä on?"

"Hyvin hyvä hotelli ja kaksi nojaavaa tornia."

"Kaksi? Bolognaan minä en mene, minä olen saanut kylliksi jo yhdestä nojaavasta tornista. — Kalle, katsoppas, eikö Vesuviota rupeaa näkymään?"

"Koht' sillään, eukkoseni — ruutua pöytään, sanoi entinen lasimestari. Herra Kliebisch, te olette etukynnessä."

"Rakas Hinnerichini, mikäs vuori tuoss' on vasemmalla kädellä?"

"Odota pikkusen, Henrietta — valttia vielä; ja vieläkin kerran!"

"Jatkakaa vaan niin kauan kuin olette sisällä, herra Kliebisch", sanoi Kalleni.

"Onhan sinulla Bädeker, Fritz, katso siitä."

"Tuossa paikassa, Wilhelmina; näet, Kalle, nää kortit puhuvat latinaa, luulen!"

"Lopuskat otan minä!"

"Teillä jako, herra Kliebisch."

"Minun olisi pitänyt lyömän herttakympin lautaan, kyllä sitten olisivat olleet pahemmassa kuin pulassa", sanoi herra Kliebisch sakatessaan.

"Vielä mitä, minulla oli kuningas ja pari lankkua sen turvaksi."

"Me tahdomme tietää, mitä vuoria nuo ovat?" muistutin minä tuikeasti.

Sillä välin kun herra Kliebisch sakkaeli, katseli eno Fritz kirjasta.

"Ne ovat Abruzzit!" lausui hän.

Rouva Kliebisch säikähtyi yhtä kovasti kuin minäkin. Me olimme siis näin likellä Abruzzeja, jossa ihmishenki on huonommassa kurssissa vielä kuin Elbeim-osakkeet. Ja meidän luonnolliset varjelijamme vaan löivät korttia. Varmuuden vuoksi toki suljettiin akkuna.

"Kalle", huudahdin minä, "etkö tiedä että rosvoja on aivan ympärillämme?"

"Teidän herra miehenne nyhtää meistä rahoja, ihan kuin olis' hän kotoisin täältä", sanoi herra Kliebisch leikkisästi. Minua harmitti tuo vaisu vielä entistä enemmän, sillä kokkapuheita miehestäni en suvaitse. Rouva Kliebisch'in tuli jo vedet silmiin.

"Hinnerich ei rakasta minua enää", uikerti hän, "koko tuntiin hän ei ole suudellut minua kertaakaan."

"Voittehan hotellissa ottaa vahinkonne takaisin", vastasin minä ilkamoiten.

Hän loi minuun nuhtelevan katsauksen ja sanoi ihkuen:

"Oi, jos tietäisitte kuinka minä lemmin Hinnerichiä. Mitä olisin minä ilman hänettä? Surkea pianisti, jonka täytyisi elää muitten ihmisten armoilla, ja opetustunneilla kuuden groschen'in hinnasta tunnilta. Mitäs ovat ne konsertit, mitkä me vähäarvoiset soittoniekat annamme — mitä ovat ne muuta kuin soitannollista kerjuuta? Meitä kutsutaan seuroihin soittamaan, kuta useammin sitä paremmin kai, ja siitä hyvästä sitten ostetaan meidän soittajaisiimme, kun niin pitkälle pääsemme, muutama tusina pilettejä, joita sitten jaellaan ilmaseksi köyhille sukulaisille tahi emännöitsijälle ja hänen perheellensä. Semmoisella kuulijakunnalla ei kunniaa kartu. — Entä rahavoitto? Voipi olla iloinen, jos on 10 à 12 markkaa jälellä, kun sali, kaasu, painokustannukset ja apumiesten vaivat ovat maksetut. — Te ette tunne tuota loistavata soitannollista kurjuutta. Te ette tiedä, kuinka vaikeata on meikäläisten päästä eteenpäin kun tähän aikaan ihmisillä on niin mahdottomia vaatimuksia. Voi, pianpa huomasin, ett'en minä konsanaan tulisi kuulumaan noiden valikoituin joukkoon, minä tunsin, miten haihtuivat minun uneksimani kunniat ja kuuluisuudet, miten todellisuus tuli ja kahletti minua pianoon, jossa seuraksi sain, ei taidetta, vaan puutteita ja nöyryytyksiä, joita niin kosolta kohtaa tuota silkkileningillä ja pestyillä hansikkailla koristettua köyhyyttä. Näistä kahleista vapautti minut Hinnerich, ja jos ei hän minua enää rakastaisi, niin surmaisin itseni."

"Rouva Kliebisch", sanoin minä, "puupukissa voi toisinaan olla talia enemmän kuin luullaan. Senpätähden en ole niinkään epäsuosiollinen teidän Hinnerich'iänne kohtaan, vaikk'ei hänellä juuri ole minun intohimojanikaan."

"Ah, jos oikein tuntisitte hänen!" virkahti rouva.

Minä katsoin tarpeelliseksi tämän mielenliikutuksen päälle ehdotella pikku virvoittajaa. Ensin ottivat herrat, koska juuri sattui pysähdys peliin jakamisen tähden, ja sitten antoivat pullon meille.

Kun rouva Kliebisch oli maistamaisillaan tätä oivallista virvotus-ainetta, noputti samassa joku akkunaan, ja muuan musta muoto pyysi päästä sisälle. "Rosvot!" parkaisi rouva Kliebisch ja pudotti pullon maahan. Herrat kavahtivat ylös. Mutta säikähdys oli joutavan-päiväinen, sillä tuo ryöväriksi luultu olikin kivihiili-savusta mustunut konduktööri vaan, joka ilmoitti, että kohta ollaan Neapelissa. Hän ehkä tuumi saavansa, juomarahoja, mutta tuon säikähdyksen tähden siit'ei tullut mitään.

En ole vielä ihan selville aprikoinut sitä asiaa, ovatko nuo juomarahat jotain ryöväystä säädyllisemmässä muodossa vai eikö? Kun hotelliin matkustaja majoittuu, niin tiettyhän se on, ett'ei hänen itsen sovi laasta huonetta, petata, lankata saappaita eikä tuoda kahvea ja ruokaa kyökistä. Mutta niinpian kuin hän tekee lähtöä, jopa ovat juomarahojaan pyytämässä kaikki ne ihmiset, jotka näitä välttämättömiä askareita ovat toimittaneet. Miksikä semmoista nimittäisi?

Hyvällä saksan kielellä sitä sanotaan abruzzeri'ksi. Pitääkö ostaa hotellein palvelusväen suosiota pienillä ratoilla? Onko ylipäätään minkäänlaista järkeä siinä, kun pitää tuolla turhalla mammonalla ostaa vielä kotorengin suopean hymyn? Onko se ylimyksellistä pyrkiä sisäpiian kunnioittamaksi rahalla-raskautetulla kädenlikistyksellä? Ei suinkaan — vaikka eno Fritz tässä kohdassa on toista mielipidettä kuin minä.

Hän nimittäin väittää, että matkustaja tulee paremmin passatuksi, jos tää, vieras kuin on ja muukalainen, antaa hotellin palvelijoille juomarahoja, mutta mitä varten pitää erittäin palkita palveluksia, joita hotellin tulee tarjona pitää ilman eri maksutta? Hulluuttahan se on. Ja josko tuommoinen poikaloppi mustassa hännystakissa tahi taas joku pölyrätin donna on minua kohtaan enemmän suosiollinen kuin toiselle vieraalle taikka antaa minun astua tuuman korkeammalle hänen yksiomaisessa kunnioituksessaan, niin se on minusta kaikki yhtä.

Englantilaiset ja Amerikkalaiset eivät ole tottuneet juomaraha-liikkeesen, eivätkä annakaan niitä. Ja kuitenkin, tahi ehkä juuri sentähden, heille osoitetaan enintä kohteliaisuutta, he saavat paraat huoneet, paraat paikat ruokapöydässä, ja heidän on kaikin puolin hyvä olla.

Juomarahain antamisella olemme itse päällemme vetäneet suorakohtaisen veron, joka menee miltei mahdottomiin. Nuori mies, joka syö päivällisensä ravintolassa ja iltasella juo lasin olutta, ei pääse vähemmillä juomarahoilla passarille, kuin kymmenen penniä kultakin kerralta, jos mieli välttää herra kyypparin epäsuosiota. Se tekee vähintäin kuuskymmentä markkaa vuodessa. Jos valtio hyödyllisiin tarkoituksiin pyytäisi hänen varoistaan nää kuusikymmentä markkaa, kuinka eikös hän valittaisi, kuinka eikö sanomalehdissä meluttaisi, kuinka paljon pakinoimista eikö nousisi valtiopäivillä! Jos hänen täytyisi antaa nää rahat köyhille, kuinka eikös hän vääntelisi ja kiemurtelisi? Mutta kyypparin suosio on hänestä niin suuresti täydellinen. Voipiko naurettavampaa ajatella!

Että Italiassa enemmän vielä kuin muualla harmistuu jnomaraha-verosta, se on mitä luonnollisin asia mailmassa, sillä täällä kaikesta saa maksaa pakkoalmun, taiteesta, luonnon ihanuudesta, elämästä tällä ja tuolla puolen hautaa. Oikea Italialainen luulee, että yli-enkeli Gabriel, kun oli ajanut pellolle ensimäiset ihmiset kontrahdin-rikkomisen tähden, pyysi Adamin antamaan hänelle juomarahaa, vaan kun hän ei mitään saanut, syystä ett'ei vaski eikä nikkeli vielä ollut keksitty, niin hän sitten ei päästänyt ensimäisiä vanhempiamme enää sisään.

Italia on kyllä paikkapaikoin paratiisi, mutta ilman noita juomarahoja se olisi vielä enemmän paratiisin kaltainen.

Herrat lopettivat nyt tuon tärkeän-tähdellisen pelinsä, ja sitten keräsimme kokoon kaikki kalut ja kamsut, jotta olisimme valmiina perille tullessa. Tyhjän pullon otti herra Kliebisch täytettäväksi omalla kustannuksellaan, joka älyntodiste teki minut vielä enemmän leppyisäksi häntä kohtaan. Niin luonnollinen asia ei koskaan olis' johtunut herra Spannbeinin päähän, sillä taiteilijat ovat liiallisesti tottuneet ilmaseksi saamaan virvoituksia, vieläpä paikkapaikoin maksuttomia voileipiä juuston kanssa.

Me kulimme kautta viljamaiden, jotka enemmän sentään näyttivät hedelmäpuutarhoilta, missä puissa uhkeita viiniköynnöksiä suikerteli, — sekä sivutse ryytimaiden, joissa kaikki oli niin mehuisan ja uhean näköistä. Olipa niissä kaalia, paratiisi-omenia, kurpitsoja, kurkkua, sallaattia, papuja tai herneitä, niin kaikki kasvoi niin raisusti, kuin aikoisi joka laji viedä ensimmäisen palkinnon ryytimaa-näyttelössä. Maat olivat somat kuin tuukatut pöydät, tiet suorat kuin viivainen mukaan vedetyt, pensas-aidat koreasti karsitut, ja niiden välillä orangi- ja sitrooni-puita sekä noita japaanilaisia mistelejä, joitten pienet keltaiset, hapahkat hedelmät olisivat vielä makuisampia, elleivät niiden kovat sydämet olisi niin petollisesti isot. Rikka-ruohoista ei tietty mitään.

Vesuviota ei näe rautatieltä, sillä Monte Somma on edessä. Neapeliin tulee junalla ihan niinkuin muihinkin kaupunkeihin; sama tulo, sama hälinä, joka paikassa. Eno Fritz sanoi: "Vai niin, tämä siis on Neapel. — No, välttäähän tuo!" — Ja sitte oli meillä taas, niinkuin tavallisesti, kiusaa noista helsingin kapsäkkilöistä.

* * * * *

Ote päiväkirjastani.

Me olemme olleet jo kolme päivää Neapelissa ja vieläkin olen minä kuin pyörryksissä. Miten nyt alan kertomustani tästä kaupungista? [Vanhaan tapaan likipitäen näin: Neapel on pohj. lev. 40° 5' kohdalla, pohjois-puolella sitä lahtea, jonka 7-8 maantieteellisen peninkulman pituista kehää rajoittaa luot. Capo Misene ja kaakk. Punta della Campanella ja jota vielä sitten merestä eroittavat Procidan ja Ischian saaret länn. ja Caprin saari etel. j.n.e. j.n.e. Toim. muist.] Eihän täällä pääse rauhalliseen olentoon ei ollenkaan. Kaikki on elävyyttä. Taivas elää, meri elää, päivä, koko luonto. Entä ihmiset? Ne pitävät elämätä ikäänkuin koulupojat jotka juuri ovat päässeet ulos koulusta ja pois koulumestarin vallasta.

Romassa vallitsi jotain suurellista; niin, ja kuka nyt hautojen kesken kaarestaisi? Neapelissa sitävastoin, mikä on ollut ja mennyt se unohtuu pois, niin kuin mekin unohdamme talven, kun ensimäinen kesäpäivä on käsissä; ja täällä on ainainen kesä. Joka päivä tuo uuden eloisuuden, ja tarpeet kun ovat vähät, ei huoli kansa surra huomisesta päivästä. Senpätähden se ei murehdi eilispäivästäkään. Jokainen on itsehensä tyytyväinen semmoisena kuin on eikä pidä itseänsä huonompana kuin naapuriansa, vaikka tämän nutussa on yksi reikä vähemmän. Minä tarkoitan köyhiä, joiden iloksi sininen taivas, meri ja lekkoinen päivä on olemassa yhtä hyvin kuin rikkaiden. Köyhinkin tietää iloita, oli hän kuinka kapiköyhä tahansa.

Neapelilaisia sanotaan laiskoiksi, kun moni heistä hyvin vähällä työllä pysyy leivässä; heitä myös sanotaan tyhjän-toimittajiksi. Se on väärin.

Käsityöläiset työskentelevät avokadulla. Se on oikein lystiä nähdä, kuinka väsymättömiä ja uutteria he ovat. Köyhemmissä kaupungin kortteliloissa istuvat vaimot rukkinensa kadulla ja kehräävät sitä karkeata lankaa, josta sitten kudotaan heidän yksinkertaista leninkikangastaan. Sukkien asemesta heillä tavallisesti ei ole muuta kuin ilmasto, etenkin arkipäivinä. Mutta pyhäksi pynttäävät he itsensä. Yksinkertainen leninki, kirjava nauha, tekokulta-koristuksia kaulassa ja korvissa, ja sitten vallattoman hyvä mieli. Se on heidän paras koristuksensa. Miltei mieleni tehnyt heidän kanssaan naurella, hilastaa ja olla yhtä hillitön ilossa kuin he, mutta mitä sitten minusta olis' aateltu Landsberger-kadulla? Meillä kaikki noudattavat muoteja, yksin palvelus-piiatkin. Muoti tuo murheita muassaan, ja semmoisia tuntee Neapelin tytär yhtä vähän kuin lunta huhtikuussa. Kenen tähden hän vaivaisi itseänsä ja kuluttaisi varojaan? Sulhasensa. Hänkään ei ole mikään muodinnarri. Muitten ihmisten tähden? Hän on iloinen ja hilpeä vaikk'ei hän vaatteillaan voi nostaa muitten kateutta. Ja kuinkas iloinen ja hilpeä eikö hän ole!

Eilen illalla olimme Chiajan'issa. Siinä oli "italialainen yö" ynnä soittajaisia. Neapelin ylhäinen mailma ajeli Corsolla. Neljä vaunuriviä rinnan, ja mitkä loistavat ajovehkeet! Mimmoiset vaatteukset! En mointa ole ikänäni nähnyt! Corsolla ajelevat herrasväet komeissa kattovaunuissa vaan, sinne eivät kelpaa troskat toista luokkaa, tuskin ensimäistäkään. Ja kuinkas iloisilta näyttivät kaikki! Puistossa sitten sytytettiin satoja kaasuvalkeita. Palmut olivat oikeita palmuja, eikä viheriäksi maalattua ranta-peltiä. Meri kohoilee ihan likellä puistoa, aaltojen polske yhtyy soitantoon, ja kun soitanto taukoo, huvittelevat aallot omin päinsä, niinkuin ihmisetkin. Keskellä puistoa kohoaa kaunis valkonen rakennus, jonka seiniä kaasuliekit heleästi valaisevat. Se seisoo siinä hiljaisena ja totisena, niinkuin vieras keskellä tätä viehkuria, vaunuin jyminätä, ihmisjoukon hälyä ja soittokunnan säveliä. — Vieras se onkin, se on stettiniläisen toht. Anton Dohrn'in rakentama eläintieteellinen asema. Saksan valtio antoi sen rakentamiseksi 100,000 markkaa, Berlinin yliopisto kustanti pienen höyryaluksen vesieläinten-pyyntiä varten. Muutkin valtakunnat antoivat apuja, mutta saksalainen asema se on kaiketikin. Jos kohta se kaikkein kansain luonnontutkijoille tarjoaa tilaisuutta töihin ja tutkimisiin, niin se on saksalaisen perustama, ja siis saksalainen. Kalleni sanoi: "Reuhaa sinä, Neapel, ja riemuitse sydämen pohjasta! Kaiken tään melun keskellä on Saksanmaa Neapelin ihanimmalla paikalla pystyttänyt tiedon tamppelin, ja se minua miellyttää enemmän kuin kaikki mistä sinä ylpeilet. Mintähden? Koska isänmaani kunnia on minunkin."

Toledo on Neapelin Friedrichin-katu, vaikka hälisevämpi ja noin neljännes sen pituudesta. [Ken kauniina pyhä-iltana on nähnyt Spielbuden-torin S:t Paulin luona Hamburgissa ja noita kaupustelijoita kärryinensä, ilmoittajia ja ihmis-vilinää siinä, se voi likipitäin kuvailla mieleensä elämää Toledolla, kun vaan otaksuu hälinätä sata kertaa kovemmaksi, ja että on kapea katu leveän torin asemesta. Toim. muist.] Minusta on ihme, ett'ei ihmisiä joudu pyöräin alle, sillä siihen olisi joka silmänräpäys mitä oivallisinta tilaisuutta. Mutta ihmiset ovat niin vikkeliä ja tarkkasilmäisiä, ett'ei ennätä tapaturma tulla. Yhtenänsä töytäisee ihmisvilinään ajovehkeitä, troskia, yksivetoisia vaunuja, yhteisvaunuja, lukemattakin muuleja. Kaupustelijoita kulkee sinne tänne ja kiljuu, juuri kuin olisi puukko heillä kurkussa. Ja mitä he kauppaavat? Kolme, neljä parsakasvia, joitakuita lihamakkaroita tahi kastanjia, vähän kalaa, vanhaa hattua taikka, kuten kerran nä'in, köyttä. Kaupustelija huutaa kunnes on tavannut oikean ostajan köydellensä, taikka kunnes äänensä on sorruksissa. Mutta eipä se sorru ennen kuin hän on saanut tavaransa kaupaksi. Ja siinä hän hieroo, tinkii, koikehtii ja reutoo, aivan kuin koko olemisensa olisi kysymyksessä. Vaan niin on tapa täällä.

En tiedä, mikä mieltä enemmän kiinnittää, maako vai maan asujamet, vai kuuluvatko kumpasetkin yhteen niinkuin soitto tanssiin?

* * * * *

Tähän loppuvat minun muistoonpanoni Neapelista; ei ollut minulla aikaa pitemmältä harjoitella sivistyneessä kirjoitustavassa, semmoisessa kuin jotenkin auttava päiväkirja vaatii.

Kliebischin herrasväki lähtivät pois, oltuansa täällä kaksi päivää vaan. Herra Kliebisch kävi meillä tuomassa tuon täyttämänsä pullon ja ottamassa jäähyväisiä. Hänen vaimonsa ei voinut hyvin, sanoi hän, Henrietta ei suvainnut tuota ijankaikkista sitroonivettä. Itse hän oli syönyt simpukoita ja niistä käynyt niin kipeäksi kuin Henrietta oli Garda-järvellä. Henrietta oli vielä sitten niin arkaluontoinen, että hän vapisi kuin haavanlehti, kohta kun lähistössä joku rupesi huutamaan ja hoilottamaan. No, kummako se oli, eihän Neapelissa saa unta silmiinsä tuon alituisen melskeen tähden. "Me lähdemme Venedigiin, siellä voin olla järvellä", päätti hän selityksensä ja sitten meni.

Mutta eno Fritz ilmoitti minulle oikean syyn, "mintähden Mattinsa ottivat koulusta pois". He olivat, näette, olleet ulkona kävelemässä satamakatua, jota Santa Luciaksi sanotaan — eno Fritz sattui siinä olemaan hieromassa kauppaa erään kalastajan koralleista ja näkinkengistä — ja olivat silloin katselleet toisiinsa niin erittäin laupiaasti.

Siitä heille naurelivat miehet, vaimot ja lapset, sillä Neapelilainen kohta keksii ulkomaalaisten naurettavia ominaisuuksia, ja tuo rakas pariskunta oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Paitsi sitä oli varas vienyt Kliebischin kellon.

"Tästä kaikesta he suuttuivat niin, ett'eivät enää löytäneet mitään miellyttävää Neapelissa; ja jos sinä olet ymmärtäväinen, niin neulot kiini miehesi takataskut, jott'ei niihin pääse varas."

"Kalleni ei anna varastella varojaan", vastasin minä, ja sillä hän oli vaiti.

Santa Luciata kiitellään suuresti, ja näköala lahden ja saarien yli on todellakin sangen ihana; nuo monilukuiset laivat johdattavat aattelemaan kaukaisia mailman-osia, mutta sataman luona on kivimuuri, ja muurin päällä taikka juurella, missä paraiten passaa, maata lötköttää päivänpaisteessa ihmisiä iso joukko, joista enimmällä osalla ei ole muuta peitettä kuin pelkkä iho vaan. Välttäisihän tuokin, mutta he pitävät myös jahtia siinä. Mitä otusta pyytävät, sit' en huoli sanoa. Jos ottaisivat kamman, niin saisivat sitä kai enemmän, mutta nyt käyttävät hyppysiä vaan ja saavat kiini ainoasti yhden kerrallansa niitä — esineitä, jotka ovat heillä vastuksena; ja heillä kun on niin tiheä ja takkuinen tukka, niin kyllä tarvitaan harjaantumista ja tottumusta.

Emme ole käyneet yhdessäkään noista kolmestasadasta kirkosta, sitävastoin olimme kansallismuseossa, jossa säilytetään ne kuvapatsaat, seinämaalaukset ynnä muita kaluja kosolta, mitkä Pompejista ja Herkulanumista ovat esille kaivetut. Tauluista ja muista taideaarteista en puhu nyt mitään, min' en ehtinyt edes lukea niitä. Sitä ei voi käsittää, kuinka paljon tavarata löytyi Pompejissa yksin jo, jos esim. aattelee vateja ja pannuja vaan. Jotkut astiat näyttivät minusta semmoisilta, kuin olisi niillä muinoin tarkoitettu tyyten toista, kuin että seista näin pöydällä säädyllisten ihmisten nenän edessä.

Entäs kaikki nää marmori- ja pronssi-kuvapatsaat! Moneen pronssikuvaan oli kiinnetty maalatut, luontomaiset silmät, niin että näyttivät siltä kuin näkisivät he. Mutta koska tämä oli todiste taiteen riutumisesta, kuten kirjassa seisoo, niin menin ohitse penseänä, vaikka oikeittain minusta olivat hyvin koreita nuo kuvat; joitakuita oli kierosilmiäkin.

Petteissä tulin erääsen pieneen saliin, jota minä vielä nytkin kauhulla aattelen. Kentiesi on rouva Kliebischkin siellä ollut, ja käynyt siitä niin arkahermoiseksi, sillä kyllä tarvitsee olla niin luja luonto kuin minulla on, miel' kestää tuommoista näkyä. Missä piilee Neapelin sivistysvallinto, koska ei mokomia kuvia oteta takavarikkoon? Ainakin pitäisi laittaa eri herrain- ja naisten-huonekertoja, niin saisi asia toki tieteellisen muodon. Mutta sepä on mielestäni ihan vissi, että kyllä nuo Pompejilaiset olivat kauniita poikia? — Oikein olin iloinen, kun olimme ulkona taas.

Kerjäläisiä on Neapelissa hirmuisesti. Vierasta hätyyttävät ei ainoasti sokeat, rammat ja raajarikot, vaan terveetkin kököttävät käsiänsä, saadaksensa veronsa hekin.

Vielä pahempia vieraan kiusaajia kuin kerjäläiset, ovat sentään troskan-ajurit. Tuskin on matkustaja tullut hotellistaan ulos, niin ajavat ne suoraan uhriansa kohti, ja niin likeltä käyvät kimppuun, että estävät kulkemasta. Jos on onnistunut päästä yhdestä erille, niin tuskin kaksikymmentä askelta otettua jo tulee toinen taikka lähtevät kaksi tai kolme kilpaa ajamaan saadaksensa vieraan kiini.

Ja sitten nakuttavat kengän-puhdistajat harjalla puulootaansa ja tapailevat sivutsemeneviä koipiin. Kaikki nää ihmiset: kerjäläiset, kukkaistytöt, valokuvan-kauppiaat ja muut nurkkasaksat vinkuvat, huutavat ja kiusaavat äkkinäistä reissuvaista kaikella tavoin, niin että hän viimein pelossaan hyppää troskaan, ja on iloinen ett'ei esille-ajettaessa varpaansa rutistuneet pyöräin alle. Monesti minun silmissäni vivahti viheriältä ja keltaselta, mutta kumminkaan en voi kieltää sitä, että tässä sekasoassa on jotain hurmaavaa.

Kansaa pitää katsella iltasilla Strada di Portolla. Siinä katuloilla kihisee öljypannuja, joissa keitetään polypeja ja pläkkikaloja, siinä syö Neapelilainen maccaroonejaan, joita kokki kepillä urkkii kattilasta ja ruokavieras sitten korkealta laskee suuhunsa. Kuhina, öljyn haju, melu, kampiurkuin, kitaarein ja mandoli-kanteleiden sointi, vallaton iloisuus — tää kaikki on jotain sanomatonta. Ja sama elämä on päivästä päivään, illasta iltaan.

Jolla ei ole varaa ostaa maccaroonia eikä melonikappaletta, voipi pienellä vaskirahalla saada kourallisen kurpitsansydämiä, joita hän sitten pureksii ympäri-siekaillessaan. Jos hän vielä päälliseksi saapi lasin jähdytettyä tulikivivettä, semmoista kuin Santa Lucian lähteestä pulppuaa ja pahenneista munista haisee, sekä sitroonin, josta hän pusertaa nesteen vesilasiinsa, niin ei hän vaihda onneaan minkään berliniläisen pankkiirin kanssa, sillä tämän täytyy käydä Karlsbadissa, vaan sit'ei tarvitse lazzarooni.

Jolla taas ei ole rahoja penniäkään, hän noukiskelee poisviskatuita meloninkuoria ja kuiviksi puserretuita sitrooneja, leivänkannikan ehkä antaa isäntä jossakin pienessä siivottomassa ravintomajassa. Almuja annetaan aivan tottumuksesta, ja köyhä on niin nöyrä ja tyytyväinen. Hän tietää saavansa roposen, jos ei nyt niin toisenkerran.

"Minä luulen, että ihmiset ovat Neapelin suurin sulo", sanoin minä Kallelleni, "sillä itse kaupunki ei ole erittäin kaunis".

"Meidän pitää nähdä se ulkoapäin kerta", vastasi hän.

Eräänä ihanana iltapäivänä ajoimme Pompejiin. Koska eno Fritz taas oli asioimispuuhissa, lu'in minä ahkeraan opaskirjoja ja nä'in niistä, että tie sinne meni Porticin kautta.

"Porticissa syömme iltasta", sanoin, "siinä on varmaankin joku hotelli nimeltä 'Mykkä' tai 'Masaniello', joss' on orangipenkereitä, näköala lahdelle j.n.e."

Kyllähän oli. Jopa kai. Narratuiksi tulimme.

Neapelilla ei ole päätä, ei perää. Kaikki lahden rantamaa on Neapelia, ja kurja, ikävä ja likainen osa siitä on Portici. Keskellä likaa ja kärpäsiä riippuu maccarooneja kuivamassa vastapäätä katurännejä, mutta tehtaissa on sentään siivompi toiminta kuin luulinkaan, jos kohta taikinanvastekoneita joltisen välin päässä pannaan liikkeelle sen ruumiin osan avulla, minkä päällä muiden, jotka eivät ole maccarooni-leipureja, on tapa istua mietteissä. Katupölyn ja kärpästen käyntikortit voipi pestä pois noista pitkistä, jauhotaikina-putkista.

Porticissa ei ole hotellia ei "Mykkä" eikä "Masaniello" nimistä, mitä huonoimpia krouvia vaan. Vähän matkaa vielä, niin tulee Resina, sitten Torre del Greco, sitten Torre del Annunciata, mutta koko roskan yhteinen nimi on sittenkin Portici. Muuten ei näköalaa eikä muutakaan. Pölyä, huoneita ja korkeita puutarhanmuuria, joitten ylitse kukkivia puita pilkallisesti pistää latvojansa. Kaksi tuntia ajettuamme seisautti ajuri "Diomedes" hotellin edessä, ja niin olimme ennenkuin tiesimmekään Pompejissa. Ryöväriluola.

Minä nyt pistän postiin helppotajullisen kirjeen tyttärilleni.

Hyvät lapseni!

Eilen olimme Pompejissa. Se on ainoasti aika-ihmisille! Kummallisimmilla tunteilla astuin minä, sittekuin isä oli meidän sisäänpääsystä maksanut neljä liraa, pyöreportista sisään ja rappusia alas tuonne entiselle satamaportille joka nyt on kuivilla ja on Pompejin pääportti. Kun siitä olimme läpi, osotti opastaja kadunlaskuun ja siinä näimme niitä rattaanraitioita, joita vaunut vähintäkin kaksituhatta vuotta takaperin olivat sinne uurtaneet. Se koski voimallisesti mieleen. Sitten katselimme valannaisia, joitten seassa oli koirakin. Se raukka oli tukehtunut tuhkasateessa ja kaiketi ollut suuressa tuskassa. Eräs saituri, joka koetti korjata aarteitansa hävitykseltä, tukehtui hänkin. Ei pidä kovin kiintymän tuohon turhaan mammonaan, sillä silloin käy hullusti. Se oli hänelle oikein.

Sitten katselimme kaivoa, jossa vielä oli selviä merkkejä miten Pompejilaiset siitä olivat juoneet, sillä marmorisuumalo, josta vesi juoksi, on puoleksi poisjuotu samaten kuin Pietarin varvas Pietarinkirkossa on poissuudeltu. Aatelkaas, meille näytettiin lähes 2,000 vuotta vanhaa leipää, joka juuri oli paistumassa kun mujut ja tuhat hautasivat Pompejin, ja jota nyt vasta on löydetty. Se on ihan mustaksi korvehtunut, eikä tietysti enää kelpaa syötäväksi. Isis- eli Ibis-temppelissä asuu valokuvaaja. Missä ennen oli uhrialttari, siinä nyt saa istua rauta kaulassa, ja tuossa salaisessa kellarissa jossa ennenaikaan orakeli höpisi, valmistellaan nyt kohdelasit.

Englantilaiset ahkeraan otattivat kuvansa, jotta saisivat todistimia Pompejissa käynnistään. Teidän äitinne, hyvät lapset, halveksii semmoisia näytäntökeinoja; eikä niistä olis' vetää esille Bergfeldtskalle, jok'ei tiedä Ibiksestä ei niin mitään.

Suullisesti sittemmin kerron enemmän Pompejista — valikoimalla; sen voitte uskoa, että kyllä Pompejilaiset olivat aika sikoja, ja kun tää rangaistustuomio tuli heidän päällensä, niin olivat sen hyvin ansainneet. Mutta te olette liika nuoret vielä, voidaksenne sitä ymmärtää. Että sanomalehdet, jotka muuten kyllä valvovat yleistä siveyttä, siihen aikaan suvaitsivat semmoisia seinämaalauksia ja koristuksia, kuin ne ovat, mitkä vieläkin kauhistavat kunniallista vaimoa, sit'en voi ymmärtää. Paino oli luultavasti huonolla kannalla. Kentiesi eivät tohtineet toimittajat sanoa mitään, syystä kun itsekään eivät olleet enkelejä niinkuin nykyaikana, jona heillä on kaikki aivan moitteetonta, poislukien vaan heidän huonon paperinsa; totta ne itsekin vaelsivat jumalattomain teitä. Hyvät lapset, se oli parhaiksi että Pompeji tuli tuhan alle. Sillä elämällä, minun luulteni, se ei voinut kauemmin menestyä.

Teidän ei pidä luuleman Pompejia pieneksi lelukaupungiksi. Ei suinkaan. Se on melkein yhtä suuri kuin Spandau, vaikka Pompeji on erilainen näöltänsä ja tyhjä sekä sotaväestä että muistakin asujamista. Kaikki on hiljaista, kuollutta. Huoneissa ei ole kattoa eikä ovia, seinät vaan ovat jälellä, ja aurinko ja kuu valaisevat raunioita. Melkein voisi luulla, että Pompejia on ruvettu rakentamaan "gründen'ein" aikana, ja sitte, kun yritys meni päin mäntyyn jätetty sikseen ennenkuin siinä katon alle päästiin. Senpätähden on Vesteno Berlinissä monessa kohdin kokonaan Pompejin näköinen; aatella pitää sentään lisäksi lahtea, iltaruskossa hehkuvia vuoria ja tuota suitsukekosta Vesuviota. — Isä on terve kuin pähkinän sydän; hän sanoo teille sydämellisiä terveisiä, niin myös eno Fritz. Huomenna nousemme tulivuorelle. Se tulee olemaan uhallista!

Teitä hellästi rakastava äitinne.

J.L. Me olemme niin tottuneet italiankieleen jo, että oikein täytyy miettiä miten saksaksi sanotaan. Kun tulen kotiin ja käyn kauppapuotissa, niin pelättävä on että sielläkin kysyn: "Quanto costa?"

Addio! — Rivederci!

Teidän la madre.

* * * * *

Opastajamme kehoitti, saksaa solkaten, meitä menemään ruoalle Pompejin edustalla olevaan Albergo del Sole'en, sekä selvitteli meille, että Vesuviolle pääsee kahdella tavoin: funiculia eli vedinrataa myöten 25 lirasta miestä päälle, taikka Torre Annunciatan uuden kuletusyhtiön hevosilla à 7 liraa. Rata oli kai mukavampi, mutta hinta arveluttava: 75 frankia kolmelta hengeltä.

"Wilhelmina", sanoi Kalleni, "tosin minä mukavinta valitsisin, mutta jos tietäisit kuinka paljon kapsäkkimme ovat ylipainoa maksaneet."

"Kalle, älä puhukaan kapsäkeistä, ne olivat sula hulluus. Minun leninkini on ihka pilalla, ja kuka täällä pitää valkoista vaatteusta. Ei kukaan ihminen, sillä katuloilla paistuu, ja huoneissa, kirkoissa ja museoissa on niin kylmä kuin jääkellarissa, niissä taas vilustuu jos ei ole villasta päällä. Ja mintähden Italialaiset ovat hattu päässä kahvihuoneissa ja ravintoloissa? Jotta ei sisällä vilustuisi päänsä, joka ulkona on kuumennut. Tuo haalea kesävaatteus oli minun ylpeyttä vaan. Ja jos se on liiallista ylipainoa maksanut, suostun mielelläni rangaistuksekseni luopumaan mukavuuksista."

"Olet sinä toisinaan hyvin ymmärtäväinen kumminkin, Wilhelmina", naureli Kalle, lemmekkäästi taputtaen minua selkään. "Paitsi sitä se on paljon enemmän oikein italialaista nousta Vesuviolle selkähevosella kuin vetimellä. Tuommoinen uusimuotinen laitos soveltuu vanhalle Vesuviolle niinkuin suola hätärään."

Me saimme kelpo päivällisen Sole'n rehellisen isännän luona, ja päiväkirjasta, kun se tuotiin esille, näimme, ison joukon ihmisiä, tunnetuita ja kuuluisiakin, jo ennen meitä katsoneen täällä olevan oivallisen olla, sekä siitä syystä kirjoittaneen niin runomittaan kuin suorasanaisesti siihen kiitoslauseita, ylistellen lystikästä isäntää ja hänen kohteliasta perettään, ja kehuen hänen hyviä ruokiaan. Että kärpäsistä valitettiin yhtä usein kuin Sole'n isäntää kiiteltiin, oli minusta aivan paikallansa. Enemmän ja röyhkeämpiä kärpäsiä en ole missään nähnyt. Olihan eräs kapucini-munkki siellä, joka silloin tällöin koetti palmuoksalla karkoittaa noita roistoja, ja sentähden hänelle annettiin pieni lahja; mutta minä varon, että kärpäset tiesivät siitä että munkki oli käynyt vähän hassunsekaiseksi silloin kun hänen luostarinsa suljettiin, sillä mitä enemmän hän hyppi ja huiski, sitä pahemmin ne pakkasivat kiusaa tekemään.

Minä kirjoitin tähänkin päiväkirjaan niinkuin tavallisesti: Signor Carlo Buchholzio con moglie di Berlino, Strada Landsbergia, sillä niin laveasti kirjoittavat enimmät Saksalaiset. Herra Kliebisch'kin aina pisti: Signor Klibicio con moglie di Weimersdorfio in Pommerania. Eno Fritzin mielestä tämä oli typerän näköistä, mutta kun vieraissa maissa matkustaa, niin tottahan sikäläisiä tapoja tulee noudattaa. Meyerbeer myös kirjoitti itsensä Giacomoksi, vaikka hän oli Berliniläinen ja nimensä Jaakko.

Vähäis-kauppiasten rihkamista ostimme kaikellaisia koralli- ja laava-koruja lapsille hämmästyttävän halvalla hinnalla. Vaikka kauppias pyysi kolme liraa, sai hän viimein yhden vaan, niin olin oppinut taitavaksi tinkimään.

Sole'n isännänkin ryytimaa oli, kuten muuallakin yleisesti rikkaruohoista puhdas; ja täällä sain selvän siitä mintähden niitä niin tarkkaan kitketään: niillä nimittäen ruokitaan hevoisia ja muuleja. Kurjallisessa vajassa pienen ryytimaan pohjukassa seisoi hevonen, aasi ja muuli; tuskin tuulelta ja sateilta suojattuina, — ja edessä oli niillä äskettäin penkkilöistä kitketyltä ruhkaruohoja mukeroittamiseksi: Minä hain raukoille leipä-palasia, joita päivällisestä oli jälellä. Ne katselivat minuun kun annoin leipää niille ja silittelin niitä kaulasta. Hevoset ja aasit eivät missään mailmassa saa selkäänsä niin armottomasti kuin Italiassa, ja etenkin Neapelissa. Kun eivät nää liiallisesti lastatut eläimet pitemmältä jaksa, niin ajaja ilman vähintäkään sääliä hakkaa niitä vahvoilla kurikoilla verivisvaisiin haavoihin; se on synti ja häpeä. Ja kun sortuu eläin kuolijaksi, tekevät siitä makkaroita. Vasta semmoisina pääsee eläinraukka ruoskasta.

Seuraavana aamuna kävimme katsomassa eläintieteellisen aseman aqvariota. Se kuuluu olevan kaunein aqvario koko mailmassa, siihen kun yhäti tuodaan uusia eläviä Välimerestä. Minä en eläintieteestä ymmärrä paljon, mutta aatellessani, että näissä säiliöissä on vähän näytteitä vaan Neapelin lahden elävä-rikkaudesta, että sen pohjassa rehottaa ryytimaa, jonka taimina on meriruusuja, Neptunonviuhkaimia, koralleja ja ties' sen mitä kaikkia, jossa saaliin ha'ussa on hirvittäviä polypeja, läkkikaloja, merihevosia, krapuja, merihämähäkkejä, heleästi hohtavia kaloja ja mitä muita tursaita lieneekään, että kummallisimpia meduusoja, kuuleita, kirkkaita, sinisiä, sileitä, ripsusia ja jos jonkin muotoisia ajelehtaa vedessä, niinkuin perhoset ilmassa, — niin näytin minä omissa silmissäni sangen oppimattomalta ja minä päätin, kun kotiin tulen, hankkia heti Brehm'in "Eläinten elämän" ja ahkeraan lasten kanssa käydä Berlinin aqvariossa. Kun ihminen löytää loven sivistyksessään, niin on velvollisuutensa parsia se. Vahinko vaan, ett'eivät meriruusut pysy koreina muuta kuin veden pinnan alla, sillä kauniimpia koristuksia hatun-reunukseen ei voi aatella. Etenkin nuo haalean-viheriäiset ruskealle vivahtavat ovat väriltänsä ihan muodinmukaisia; se olisi siis tärkeä asia, että tiede tutkimisillaan saisi meriruusut käytettäviksi. Vanhemmillekin naisille sopisivat sangen hyvin.

Herra tohtori Schmidtlein, jonka ylivalvonnan alla aqvario oli, tarkkautti kohteliaisuudessaan meidän huomiota moneen harvinaiseen esineesen. Milloin en oikein ymmärtänyt, sanoin: "Erin-omaista!" Sillä tulee toimeen hyvin kyllä museoissa, taulustoissa, aqvarioissa y.m.; voipi käydä sangen oppineesta, vaikk'ei sanaakaan sen enempätä sano. Tohtori vei meitä erään säiliön luo, jonka edessä hän kehoitti Kallea ja eno Fritziä ottamaan hatut päästä. Niin tehtyä, otti hän kourallisen hiekkaa säiliöstä ja näytti meille noita pieniä hopealta kimelteleviä kaloja siinä.

"Tämä on lansettikala", selitti hän, "Darwinin ja Heckelin mukaan ihmissuvun alkunainen kanta-isä. Teidän täytynee myöntää, että olemme velkapäät kunnioittamaan kanta-isää."

Minäkin niiasin nöyrästi kalan edessä, mutt'en voinut olla kysymättä:

"Mintähden sitten tää kala on jäänyt kalana olemaan, eikä ihmiseksi muuttunut?"

"Luultavasti hänellä ei ollut luonnonlahjoja korkeampaan", sanoi eno Fritz ilveellisesti minulle.

"Hän on selkäpiillisten eläväin alinta kantaa", sanoi tohtori Sohmidtlein, "sillä hänellä on ainoasti niin sanottu selkärankaliuta eikä aivoja ollenkaan".

"Erin-omaista!" sanoin minä.

"Hänpä olis' tulli-virkamieheksi soveltunut", virkkoi Kalleni, "ainakin silloin selkenisi, mintähden kinkkua toisinaan sanotaan palttinaksi, plakkia lasiksi ja suolattua lihaa lakieratuiksi rautakaluiksi".

"Tapahtuuko niin missään mailmassa?" kysyi tohtori. "Kyllä vainen", vastasi Kalle, "aattelijain maassa ovat ajatukset monesti vähän laidalta pois".

Me läksimme nyt tuosta opikkaasta aqvariosta, söimme aamiaista (minulla oli aina lihamehu-pönttönen muassa) ja menimme jälestä puolenpäivän Camaldoliin. Nyt vasta tajusin Neapelin erinomaisen kauneuden, kun luostarin puutarhasta katselin kaupunkiin ja lahteen minun allani, niinkuin taannoin katselin tuota jaloista Romaa Janiculus-vuorelta. Täällä riemuitsee luonto; se hengittää ja hehkuu kuten nuoruuden kukoistuksessa oleva nainen tanssissa armaansa kanssa. Peninkulmain päähän lentää silmäys meren ja saarien yli, sekä sen hedelmäpuutarhan yli monilukuisine kylinensä, jota onnelliseksi Campaniaksi sanotaan; ja etäällä kohoa Vesuvio ja sen löyhyvä savupatsas, mi toisinaan laskeikse pilvenhaituvana maan päälle. Toisella puolella taas näkyy Pozzuoli ynnä Solfatara, joka myöskin savuaa ja on ikäänkuin Vesuvion poika. Kauempana siintää Curid, jossa on Sibyllan kamano, mailman vanhimman ennustaja-vaimon, jonka ennustukset monasti kävivät toteen. — Koiranluola ja rauniot Bajæn, entisten Romalaisten kesähuvilan, missä kerjuu nykyiseen aikaan on vieläkin suurempi tuota hurjaa tuhlausta ennen. Posilippo eroittaa tätä köyhyyden ja tulikiven maata Neapelista. Posilippolla kasvaa mahdottomia määriä viiniköynnöksiä, joiden sadosta Franskalaiset vievät suuren osan Bordeaux-viinin valmistamista varten. Meitä ei maittanut Posilippo-viini, sillä me emme ole niinkuin Bergfeldtska, josta ei maistu voi hyvältä ellei siinä ole uurreastian makua, ja me kielsimme kiitollisesti tuomasta tuota viiniä, joka voisi onnitella itseään jos sais makunsa tynnöristä. Ummehtunut on sille säädyllisin nimi.

Köyhyydestä, raunioista ja niistä vaaroista jotka piilevät tällä maanalaisen tulen syömällä alalla, ei Neapelilainen pidä lukua paljo ollenkaan; semmoisiin, tähän paratiisilliseen palstaan kuuluviin sivuasioihin hän on yhtä tottunut kuin tuohon huonoon Posilippo-viiniin. Hän pitää arvossa ainoasti hymynsä nyt, mitä hän huolii harmaasta entisyydestä ja tuntemattomasta tulevaisuudesta.

Eräs munkeista tarjosi meille virvokkeita, kultaista viiniä, orangia ja tuhkapuun-marjoja. Minä pyysin eno Fritz'iä kysymään häneltä, eikö onnellisuus asunut täällä ylähällä tään kaiken ihanuuden helmoissa? Vanhus puisteli päätään surumielisesti.

"Onnellisuudella ei ole pysyväistä asuntoa", vastasi munkki, "me olemme onnelliset ainoasti niin kauan kuin onnellisuutta tapaelemme".

Luostarin kirkosta kimahti hopeanheleästi pieni kello. Munkki nyykkäsi ystävällisesti jäähyväisiksi ja meni viiniköynnösten kaihtamaa sivutietä luostariin, kuihtuneissa käsissään liipotellen rukousnauhansa kuulia. Me viivyimme vielä, emme paljon puhelleet vaan katselimme kaukaisuuteen, mereen, kaupunkiin ja kaikkialla rinteillä kukkiviin pensaisiin. Siinä oli niin unelmallista, niin hiljaista aivan kuin olis ollut kuutamo-yö keskellä päivää. Väkinäisesti erosimme tästä rauhallisesta paikasta, mennäksemme hotelliimme tuossa reuhaavassa, riehkuvassa Neapelissa, mutta sinne täytyi, sillä varjot pitenivät pitenemistään illan tullessa.

Kuta likemmäksi paluumatkalla tulimme Neapelia sitä selvemmin kuului kaupungin tavallinen pauhe, kunnes me, tultuamme rauhan ja levon kodista, jälleen olimme keskellä elämän hälinätä. Oli meillä aikaa vielä sen verran että pistäydyimme katsomaan sitä paikkaa, jossa Anjoun Kaarle mestautti Konradin, viimeisen Hohenstauferin. Silloin Saksanmaan nurisematta täytyi kärsiä tuommoista nurkkipuustia vasten silmiä, sillä silloin se oli onnettoman eripurainen ja heikennyt. Kalleni kävi hyvin totiseksi, kun seisoimme sen kaivon edessä joka lorisee samalla kohdalla, missä ennen oli mestauslava. Tässä Konrad huudahti kyyneleistä tukahtuneella äänellä: "Oi äitini, minkä surun tuotan sinulle".

"Sitä verta, jota täällä silloin vuodatettiin, ei pese kaiken mailman vesi pois!" sanoi Kalleni mielenliikutuksessa, "joskohta häväistys on kostettu. Ei Saksanmaata solvaise enää kukaan rangaistuksetta. Jumala siunatkoon sinua, Hohenzollern-suku."

Näyttää siltä kuin olisi tämä paikka, jossa Masaniellokin hääri kapinan-yllytyksissään, rikosten ja häpeän pääpesä. Tässä yhtyy monta kapeaa, likaista katua, joissa murha ja tappo menestyy, ja keinossaan tuiki taitavia voroja ja pahantekijöitä asuskelee. Minulle kerrottiin, että kun kerran mustalaisia oli majautunut Neapelin lähistöön, niin Neapelilaiset varastivat niiden hevosen. Semmoista ei ollut koskaan vielä tapahtunut, sillä mustalaisillahan on ikivanhoista ajoista patentti varastamiseen. Mustalais-joukon päämies olikin ruvennut sureilemaan niin ett'ei hänestä tullut oikein tervettä enää. Arvattava siis on, ett'ei meidän ollut mieliin kävely näissä solissa, mutta muuan karabinieri tuli kanssamme varjelijana, pimeäksi kun kävi jo, ja saatti meitä eheinä hotelliin.

Pranzolla söin läkkikalaa ihan tietämättäni. Vasta atrian syötyämme sanoi minulle eno Fritz, mitä ne olivat nuo paistetut pienet renkaat. Samassa kun vielä sitten eräs englannitar naistenhuoneessa alkoi epäsointuisella pianolla takoa vastahakoista kappaletta siten, että koira olisi pelästynyt vallan hassuiksi, niin ovelle minä kiiruhdin ja aattelin myötätuntoisuudella rouva Kliebischiä. En käynyt sentään ihan niin kipeäksi, kuin hän oli ollut. No, kaikilla ei ole yhdenlainen luonto.

Myöhäisempään kuin kello viiteen ei nuku Neapel. Sitten se vähitellen havaa. Joku porakurkku panee ääneen, muut yhtyvät, ja seitsemän aikana aamulla on eilispäivän rähinä taas täydessä vauhdissa ja kestää puoleen yöhön asti. Päivät, illat on Neapelilainen kadulla, huoneet ovat hänellä vaan yömajoina.

Meidän täytyi nousta varhain ehtiäksemme seitsemän seudussa Torre Annunoiataan Vesuviolle-viejien tykö. Tänä päivänä oli meillä aikomus kiivetä manalan vanhan takanpiipun päähän.

Minä luulen kaiken käyvän ajan-pituuteen jokapäiväiseksi, niin meren, metsän, ylängön, tasamaan, vaan vuoresta josta nousee päivällä savua ja yöllä tulta, siitä ei voi olla väliä pitämättä koskaan. Kukapa sen tietää, mitä mielessä on tuon hirviön, josko se on sivistynyt vai aikoneekohan ensi silmänräpäyksessä lähteä hävittämään ketoja, kyliä, ihmisiä, eläimiä. Tuli on kuin onkin vaarallinen asia, jos ei sitä saa hallituksi.

Päivällä kun Vesuvio etäällä haamottaa sinisessä sumuvaipassaan, ja ehtoolla kun sitä laskeva päivä kultaa ruskean-keltaiseksi ja hämärä vetää vuoren rotkot tummansinerviksi, silloin se on ihmeellisen sorea savupatsaallansa, joka milloin on kohtisuorassa milloin häälyy tuulen edessä; Vesuvio on silloin aivan kuin vahingoittamaton suitsukekonen vaan.

Mutta kun pimenee! Nytpä hehkuvat tulisina höyryt vuorensilmään aika ajoin nousevasta laavasta, ja joka viides tai kymmenes minuutti välähtää huipulla kamala kuume. Kun yö on pimeimmällänsä ja vuorta ei voi nähdä enään, kiiluu korkealla ilmassa tuli. Tää suurenee ja kirkastuu ensimmältä, sitten se vähitellen vaalistuu ja sammuu viimein tyyten. Vähän väliä, niin jo näyttäikse toistamiseen sama ilme, milloin heikommin milloin selvemmin, vaan aina kummitusnä'yn kaltaisena ja kauhistavana. Vesuviota silmä hakee missä vaan voi sitä nähdä, siitä hetkestä kun Neapeliin tullaan siihen saakka kun viimeisen vilkauksen luo lahteen ja sen paratiisilliseen rannikkoon. On aivan kuin tuo vuori lumoisi ihmisen: sinne täytyy nousta.

Rautatie Torreen viepi rantoja myöten; sille on puhkaistu pääsy kivettyneen laavavirran läpi, joka Vesuviosta tulvi mereen, niin että vesi kuohahti korkealle ja mantereelle syöksähtäen tappoi neljäsataa ihmistä. Siin'ei sateenvarjot auta, ja valtiokin semmoista vastaan on voimaton. Neapelilaiset sanovat: Neapel tekee synnit ja Torren täytyy ne sovittaa. Ja niin se onkin, sillä Torre del Greco, Torre dell' Annunciata, Portici ja Resina saavat kärsiä enimmästi noista Vesuvion puhkeamisista. Kyllä se mahtaa olla hirmuista kun on niin paksusti tuhkaa ilmassa, ett'ei näe kättänsä edessään eikä tiedä tiestä mitään, kun tulista laavaa virtaa kyliin ja kaupunkiloihin, sytyttäen kaikki mitä vaan tulen ottaa, ja kun huoneet horjuvat ja hajoovat raunioiksi.

"No", sanoin minä, "hyvä jos tuo pysyy siivolla sen aikaa kun me olemme kukkulalla".

Kuljetus-toimimossa tapasimme matkailijoita. Berliniläisiä tietysti jotka pyrkivät ylös vuorelle. Tulimme tutuiksi tuokiossa. Toinen herroista oli professori Paulsen, tuo kuuluisa maalari, ja toinen tohtori Julius Stinde. Hän tunsi minun ja minä hänen nimeltä, sillä kumpikin kirjoitamme Schorerin Familienblatt'iin, joka Neapelissakin on saatavissa. — Samassa kaupungissa asumme ja tapaamme toisiamme vasta Vesuvion juurella. Berlin on liiaksi mailmankaupunki.

Minä sanoin heti: "Herra tohtori, nyt täytyy teidän antaa minulle opetustuntia: minä aion kirjoittaa kirjan Italiasta, ja jos voisin sinne säistää vähän verran tiedettä, niin olis' oikein oivallista. Ette voi uskoa, kuinkas muodinmukainen tiede on tätä nykyä."

Tohtori vastasi, ett'ei, ikävä kyllä, hänellä ollut kirjansa mukana, eikä siis voivansa tehdä minulle mieliksi; mutta minä en päästänyt häntä helpolla, vaan kysyin, josko hän halusta söi hanhenpaistia? Kun hän sitä myönsi, jopa herkkusuun hymyllä, sanoin:

"Syksyllä kutsun teitä maistamaan hanhenpaistia, semmoista kuin rouva Buchholz osaa laittaa. Tottahan tulette?"

"Hanhenpaistia? — No se on tietty."

"Hyvä! Ottakaa kirjat mukaan, niin sitten käy kuin isän hihasta."

Kaikki tulee siihen miten ihmisten kanssa kohdaksi osaa. [Hanhi oli todellakin oivallinen, sillä rouva Buchholz kaataa kylmää vettä sen päälle niinpiankuin se rupeaa kärventymään, ja niin saapi nahka ideaalisen mureuden. Toim. muist.]

Johan minä edeltäkäsin tiesin, herra tohtorin ei voivan olla niin epäkohteliaan, että antaisi minulle rukkaset, sillä en ole koskaan huomannut hänen koettavan moitiskella seuraystäviänsä minkäänlaisilla nuhdesaarnoilla sanomalehdissä. Taisin siis edellyttää hänessä olevan sivistystä.

Asioista sovittua konttorissa, vietiin meitä poskessa olevalle sivukadulle, missä hevoset olivat odottamassa. Jos näitä ennen olisi näytetty meille, olisimme jättäneet koko ratsastamisen siksensä, sillä ne olivat mitä huonoimpia luuskia, sennäköisiä kuin eivät osaisi kauroja syödä syystä ett'eivät olleet semmoisia eläissään nähneet.

Minua varten oli valkko, rouvassatulalla varustettu. Totta puhuen, en ollut satulassa istunut siitä asti kuin lapsena ratsastin aasin selässä, ja olisin sentähden aivan mielelläni luopunut koko yrityksestä; mutta pelon voitti se ajatus, että tohtori voisi kertoa minusta sanomalehdissä, ja Bergfeldtska siten saada vihiä minun pelkuruudestani. Ennen taittukoot niskat!

Tulinpa sentään satulaan helpommin kuin luulinkaan, mutta siinä kun eheänä istuin, eipä hevosen tahto ollut minun tahtoni mukaan. Hän meni vasemmalle kun oikealle minä tarkoitin, takaperin eikä eteenpäin, kunnes, yleisön suureksi huviksi, lutisti minut puutarhan muuriin; minua harmitti sitä enemmän, kun ei ollut minulla ratsasleninki.

"Muista se, ett'ei tuo hevonen ole Kalles", huusi eno Fritz, "ja anna sille vähän enemmän vapautta".

Tilani oli valitettavasti niin tukala ett'en päässyt vastaamaan ylenkatseella niinkuin hän olis' ansainnut.

Opas, vanhanpuolinen mielevä mies, otti hevosta kiini suitsista ja talutti; hellittäen ohjakset minun kädessäni, neuvoi hän, ett'ei minun tarvitsis' pitää hevosta niin kireällä. Sitten hoki hän: piano, piano, ikäänkuin olisin soittamista oppimassa eikä ratsastusta. Mutta hevonen ymmärsi häntä hyvin.

Kymmenen minuutin kuluttua olivat hevonen ja minä yksi sydän, yksi mieli; minä olisin voinut antaa vierasrolleja Renzissä. Nyt tuntui tää matka oikein huvittavalta. Korkealla hevosen selässä, viinimäkien kautta, joissa kasvaa Lacryma Christi'ä, sivutse talojen, öljypuun- ja saksanpähkinäpuun-metsien, sinisen pilvettömän taivaan alla aamulla varhain. Se oli riemullista!

Meitä oli koko uljas matkue. Etupäässä ratsasti opas, sitten me viisi ratsuillamme ja viimeksi toinen opas jalan, ynnä tusina isompia ja pienempiä poikakurikoita, jotka seurasivat hoputtajina muka ja kantoivat eväslaukut joita oli meillä kolli kullakin.

Ja iloinen matkue se oli! Aina kun kyliin tulimme, tervehtivät meitä nuoret ja vanhat ihan indiaanimaisilla ilohuudoilla, joihin meidän lazzarooni-kaarti vastasi niin että korvia huikaisi. Sitten siuhahtivat kepit hevosia selkään, jotta nää hypähtivät ja menivät karkua kylän läpi. Minä pelkäsin juoksijani huippausten tärisyttävän minusta sydämykset ulos, mutta ei auttanut vastustelemiseni, meidän Rosinantein piti näyttämän kykyänsä milloin vaan kylän kautta kulettiin. Puolen tunnin perästä tunsin aivan hyvin, että satulassa istuin. Me ratsastimme erään kylän kautta, jonka nimi on Bosco tre case, syystä että laava on hävittänyt kaikki muut sen huoneet paitsi kolme. Siinä pysähtyimme pikimmältä ja virvoittelimme hyvällä Vesuv-viinillä, jota myös ostimme muutamia pulloja perillä nautittaviksi.

Ylemmällä viinamäkien hyötyisyys väheni vähenemistään, kunnes eteemme avautui ruskeita, autioita laava-lakeita vaan, joita sitten on ylös tuhkakartioon asti, mikä näyttää aina suuremmalta ja jyrkemmältä mitä likemmäksi tullaan.

Viimeisellä korkeudella kuolehtuu kaikki kasvuisuus; ei pensasta, ei tainta, tuskin heinäkorttakaan nouse laavamaasta, ei yksikään lintu käy tässä erämaassa. Me olemme palopaikalla jossa ei ole elämää eikä liikuntoa minkäänlaista. Melkein voisi luulla kaiken mailman kahvinporot tänne kaadetuiksi yhteen läjään, niin mustaa ja rösöstä on se murentunut laava.

Jospa vaan ei olisi ollut noita häijyjä hoputtajia! Kun hevonen tällä vaivaloisella matkalla hiljentää käyntiänsä, heti vänkäävät kepillä selkään ja rääkyvät: "Hrrrah, Maccaro, hrrrah!" aivan kuin vauhkot aasit. Siitä kavahtaa ratsu karkuun ja rouva Buchholz hyppää ilmaan ja alas satulaan taas, niin että kylkiluut luskavat ja henki salpautuu. Mutta poikanulikat käyvät, kaksi kolme kerrallaan, hevosen häntään kiini ja retostavat perässä vähän matkaa kunnes hevonen taas käyden kulkee. Ja sitä kiusaa kestää kaiken matkaa. Vihdoin vimmastuin.

Minä pyysin Kallen antamaan keppinsä, ja sen kun sain käsiini, löin noita veitikoita sormille heti kun yrittivät kajota minun juhtaani. Sepä auttoi. Ja kun piti hevosen juokseman paremmin, en tarvinnut muuta kuin huutaa sille: "hrrrah, Maoearo, hrrrah!" niin kyllä matka joutui. Hevosilla ja aaseilla ei täällä alaalla ole nimiä niinkuin meillä, ne ovat "Maccaro'ja" vaan, kunnes torille tulevat "Salami'na". Ja liikaahan se onkin antaa mielinimiä olennolle, jonka osana on tulla rääkätyksi vaan; niin orpolapsiakaan ei sano kukaan sydänkävyksi eikä lemmiksi.

Matkamme kului hitaammin kuta korkeammalle noustiin. Oltuamme kolme tuntia tiellä, seisahtuimme keilan juurella ja ihailimme näkö-alaa, joka varmaankin olisi ollut vielä ihanampi jos me pehmeämmin olisimme istuneet hevosten selässä, sillä samaten kuin ahtaat kengät pilaavat iloisimmat tanssiaiset, niin hämmentävät ruhjotut jäsenet suloisimman luonnon-ihastelemisen, vaikka kohta, niinkuin tässä tilaisuudessa, se ei naama ollutkaan jota oli rääkätty. Mutta onkos ihmisen ruumiinrakennus sitten pelkää naamaa? Minä kysyin tohtorilta, miten hän voi. Hän vastasi: vallan hyvin. Vaan minä olen lujasti vakuutettu siitä, että hän yhtä kernaasti kuin minä astui maalle maccaron selästä.

Mutta nyt vasta alkoivatkin todelliset vaivamme. Hevoistyö oli päättynyt, sillä keila on niin jyrkkä, että ihmisten täytyy kavuta jalan, jos tahtovat likeltä katsella sitä savua, joka paksujen harmaanruskeiden pilvien kaltaisena taukoamatta tupruelee silmästä. Kartio on kokonansa pelkkiä pimpsi-kiviä, ja jalka vajoo joka askeleella tähän somerikkoon. Kaksi askelta eteenpäin ja yksi takaperin, muulla tavalla ei pääse siinä kulkuun.

Pahempi kiusa sentään kuin tuhka ja somerikko ovat lazzaroonit, jotka tarjoutuvat runsasta maksua vastaan vetämään vieraan ylös taikka kantamaan hänet sinne kantotuolissa. Enhän minä, tuon tavarain ylipainon tähden, voinut maksaa kolmekymmentä liraa tuolista, ja yhtä mahdotonta oli antautua tuommoisen miehen raahattavaksi, sillä hän haisi niin hirveän häijyltä kun vaan likelle tuli. Me siis pimpsisoreikkoon.

Mitä ylemmäksi kämmimme sitä kuumemmaksi kävi. Ylähältä poltti aurinko, alaalta vuori, ja siinä sitä täytyi soreikossa kahlata ilman mitään mistä kiini saisi.

"Kalle", sanoin puolen tunnin kuluttua, "maksaisin kokonaisen markan, jos nyt saisin seidelin olutta!"

"Eikös pullo ole eno Fritzillä?"

"Pullo?" kysyi eno Fritz, "totta se teillä on, vai eikö herra Kliebisch ole antanut sitä takasin?"

"Se unehtui minulta", sanoin minä häpeissäni. Onneksi oli maalari Paulsenilla ja tohtori Stindellä puteli konjakkia. Siemaus siitä virkisti minua, samaten kuin huilunsävelet erämaan laivaa kun se väsähtyy.

Maa oli kuuma kuin uuni. Ei voinut kuin pikimmältä pistää kätensä tuhkaan. Vaikka huipulle oli vähän matkaa vielä, nousi jo savua rei'istä joita opas kepillään teki hienompaan tuhkaan. Vihdoin-viimein olimme yläällä. Tätä vaivausta oli kestänyt yli puolen toista tuntia.

Siinä nyt seisoimme tulivuoren-silmän reunalla ja kurkistimme alas pimeään, röysteiseen rotkoon, josta valkoista savua purnusi. Kaikellaista punasta ja viheriäistä, myrkyllistä tulikiven-kaltaista moskaa — tohtori sanoi sen olevan rauta- ja vaski-yhdistyksiä — oli kivien päällä niinkuin mitä hornanruostetta, ja keskellä tätä haisevaa kitaa kohosi toinen pienempi keila, jonka huipusta työntäytyi hirveitä, synkkiä savutuppuria. Aika välistä jymähti vuoressa ikäänkuin kumajava tykinlaukaus, ja sitten sateli pimpsikiven-kappaleita, joita tää hirmukas oli ilmaan purskahuttanut, ratisten sen suuhun takasin. Mutta minä sanoin: "Hyvät ystävät, älkäämme olko millämmekään; ensin syömme aamiaista, ja sitten tarkastamme tätä ihmeellisyyttä."

Pilvi oli laskeutunut Vesuvion kukkulalle, niin ett'ei mikään näkö-ala meitä häirinnyt. Vesuvio sai sähistä, möristä ja jyrytä miten tahtoi, me emme siitä välittäneet, meille kun oli tullut sudennälkä näistä kaikista rasituksista. Neapelista mukaan otetut eväät olivat hyvät: kylmää kananpaistia, kyljyksiä, voita, leipää ja hedelmiä. Munia paistoivat oppaat ja pojat laavassa, jota paikkapaikoin oli kraterin kulmalla ja näytti sakealta metallisulatokselta. Kun sitten vielä muuan mies toi meille jäistä vettä ja maksua vastaan antoi meille lasiakin, niin taisimme tarjota viiniä tavallisella tavalla ja kilkistää keskenämme. Kodin oli ensimäinen malja. Ja Vesuvio piti huolta siihen kuuluvista tervehdys-ampumista.

Kun sitten ruumis ja sielu ruoan ja juoman kautta oli saavuttanut luonnollisen virkeytensä, vikeltelimme tulikivirotkojen yli ja kiipesimme sisemmän keilan päälle. Vaan vaikka seisoimme nyt ihan savureiän reunalla, emme noilta höyryiltä päässeet näkemään mitään. Tohtorikaan, vaikka kuinka kurkisti alas, ei tullut sen viisaammaksi ja päätti, vulkanismon olevan yhä selvittämättömän ongelman. Minun täytyy tunnustaa, että tää lausunto järkytti minun uskoa tieteesen, sillä kun ei tiede edes sitä tiedä, miten Vesuvion laita on, joka kumminkin on sen silmäin edessä, niin mitäs se sitten voi tietää asioista, jotka miljoonia vuosia takaperin maan päällä tapahtuivat ja joissa se ei ole ollut osallisena vaikka sanoo silloin käyneen sillä ja sillä tavalla. Sentähden en kumminkaan tahdo alentaa sen ansioita, sillä jos ei tiedettä olisi, niin ei meillä olis' anilin-paineita eikä salicyl-happoa, — vai mitäs olisi inhimillinen elämä näitä molempia aineita vajaalla? Väritön, taudillinen tyhjyys! Ei; mikä oikea on, se pitää tunnustettaman: tieteellä on kyllä ansioita.

Minä ilmoitin näitä mielipiteitäni tohtorille ja kysyin, eikö hänen tutkimushalunsa ollut niin suuri, että hänen tekisi mieli antaa laskea itsensä rautavitjoilla tuonne silmään, johon hän kuivasti vastasi "ei". Vaan jos hänen täytyisi sinne mennä, niin ottaisi hän minut seuraansa.

"Tohtori", huusin minä kauhistuneena, "kuinkas voitte pyytää, että minä menisin elävänä palamaan tuossa uunissa!"

"Kah", vastasi hän varsin vilpittömän näköisenä, "minä luulin teillä olevan niin hartaan halun tieteesen, ett'ette väliä pitäisi, tulipa teihin pari neliö-jalkaa palo-rakkoja enemmän tai vähemmän".

"Mitä ajattelette!" vastasin minä. "Tiede on pääasiallisesti olemassa meidän, naisten, huviksi, ja sitä varten että maapallo tulis' meille edes jokseenkin mielitehtoiseksi".

Tohtori oli vielä enemmän vilpittömän näköinen, ja sanoi sitten:

"Te olette oikeassa, nykyaikaan tiedettä tuskin voi eroittaa huvituslukemisista, mutta ei siltä tarvitse oppineiden panna henkeänsä alttiiksi yhtä hyödyttömästi kuin nimeänsä".

Minun täytyy tunnustaa ett'en oikein ymmärtänyt mitä tohtori tarkotti, mutta varon varmaan olleen jotakin häijyä. [En minä milloinkaan ole häijy. Toim. muist.]

Tässä tulisessa kuumuudessa en nähnyt soveliaaksi ruveta sanakiistaan; missä tuli-vuoret puhuvat, siinä tulee ihmisten vaieta. Vuori piti semmoista ääntä kuin olis se oikein äissään, mutta se kun on, niin sanoakseni, Neapelin lapsia, eihän siltä voi vaatiakaan tyventä ja hiljaista käytöstä. Tohtori oli vielä sitten niin hyvä ja kertoi minulle, että Vesuvion puhkeamisessa 26 p. huhtikuuta 1872 oli keila äkkiä revennyt halki toiselta puolelta ja laavaansa tuhonnut jotkut matkailijat jotka olivat halunneet likeltä katsella sitä näytelmää. Minun jo ennestään vähän väipästelevä turvallisuuden-tuntoni alkoi arveluttavasti heiketä. Ilman korkeudesta alas putoavat pienet kivet, joista muutamat meihin sattuivat, kuuma alusta ja tulikivi-höyryt ajoivat meidät pian pakoon, mutta ennenkuin menimme huudahdin minä: