TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sali Leonaton talossa. (Leonato, Antonio, Hero, Beatrice y.m. tulevat.)

LEONATO. Eikö kreivi Juan ollut täällä illallisella?

ANTONIO. En nähnyt häntä.

BEATRICE. Kuinka happamelta se herrasmies näyttää! Aina kun hänet näen, saan närästystä koko tuntikaudeksi.

HERO. Hänellä on hyvin synkkä mieli.

BEATRICE. Se vasta olisi oivallinen mies, joka olisi hänen ja Benediktin keskivälillä; toinen on niinkuin kuva, ei sano mitään, ja toinen on niinkuin armollisen rouvan vanhin poika: pälpättää yhtenään.

LEONATO. Siis puoli signor Benediktin kieltä Don Juanin suussa, ja puoli Don Juanin synkkyyttä signor Benediktin kasvoissa, —

BEATRICE. Ja kauniit sääret ja somat jalat, setä, ja runsaasti rahaa taskussa; sellainen mies valloittaisi vaikka minkä naisen, — jos vain voittaisi hänen suosionsa.

LEONATO. Toden totta, tyttö, sinä et koskaan saa miestä, jos olet noin paha suustasi.

ANTONIO. Niin tosiaankin, hän on liian häijy.

BEATRICE. Liian häijy on enemmän kuin häijy; tällä tavalla menetän hyvän Jumalan lahjan, sillä sanottu on, että "häijylle lehmälle Jumala antaa lyhyet sarvet"; mutta liian häijylle lehmälle hän ei anna niitä laisinkaan.

LEONATO. Ettäkö, kun olet liian häijy, Jumala ei anna sinulle ollenkaan sarvia?

BEATRICE. Niin aivan, jos ei anna minulle miestä; mutta siitä armosta minä aamuin illoin polvillani rukoilen päästä. Hyvä Jumala, kuinka voisin sietää miestä, jolla on partaa kasvoissa! Parempi karvasäkki pään alla.

LEONATO. Voithan saada miehen, jolla ei ole partaa.

BEATRICE. Mitä sillä tekisin? Pukisinko hänet vaatteisiin ja tekisin kamarineitsyekseni? Parrakas mies on enempi kuin poika, mutta parraton on vähempi kuin mies; joka on enempi kuin poika, se ei kelpaa minulle, ja joka on vähempi kuin mies, sille en minä kelpaa. Siis ennemmin otan kuuden killingin pestin[8] karhunkuljettajalta ja vien hänen apinansa hornaan.

LEONATO. Menet siis hornaan?

BEATRICE. En, portille vain; siinä kohtaa minut paholainen, niinkuin vanha aviomies, sarvet päässä, ja sanoo: "Mene sinä taivaaseen, Beatrice, mene sinä taivaaseen; täällä ei ole sijaa teille tytöille." Ja näin jätän sinne apinani ja menen suoraa päätä Pietarin tykö. Taivasten taivas! Hän osoittaa minulle, missä poikamiehet istuvat, ja siellä me elämme niin hurskaasti kuin päivä on pitkä.

ANTONIO (Herolle). Mutta sinä, tyttöseni, sinä, toivon ma, käyt isäsi ohjain mukaan.

BEATRICE. Niin tietysti; serkkuni velvollisuus on niiata ja sanoa: "niinkuin te tahdotte, isä hyvä"; mutta siinä tapauksessa, serkkuseni, pitää sen olla sievä ja nuori mies, muuten niiaat uudestaan ja sanot: "niinkuin minä tahdon, isä hyvä."

LEONATO. No, no, Beatrice, kyllä vielä koittaa se päivä, jolloin näen sinut miehellisenä.

BEATRICE. Ei ennen kuin Jumala tekee miehet muusta aineesta kuin maasta. Eikö ole häväistys naiselle joutua jäntterän multamöhkäleen vallattavaksi? Tehdä tiliä töistään ja toimistaan ällipäiselle savitönkälle? Ei, setä, minä en miehistä huoli. Aatamin pojat ovat veljiäni, ja, totta puhuen, pidän syntinä mennä naimisiin sukulaiseni kanssa.

LEONATO. Muista, tyttäreni, mitä olen sinulle sanonut. Jos prinssi kosii sinua tuolla tavalla, niin tiedät mitä vastaat.

BEATRICE. Vika on soiton, serkkuseni, jos hänen kosinnassaan ei ole oikeata tahtia; jos prinssi on liian vaatelias, niin sano hänelle, että kaikissa asioissa tulee olla suhtaa ja tahtia, ja näin tanssi pois koko vastaus. Sillä kuule, Hero, kosiminen, naiminen ja katuminen on niinkuin hoppapolkka, minuetti ja enkeliska: kosinta on kiivasta ja tulista kuin hyppypolska ja yhtä hassumaista; naiminen sievää ja säädyllistä kuin vanhanaikainen juhlallinen minuetti; ja sitte tulee katumus ja huonoin säärin tanssii enkeliskaansa yhä raskaammin ja raskaammin, kunnes kaatuu hautaan.

LEONATO. Serkku, sinä katselet asioita kierosti.

BEATRICE. Minulla on hyvät silmät, setä: voin nähdä kirkon keskellä päivää.

LEONATO. Naamiot tulevat, veliseni; tehkää tilaa!

(Don Pedro, Claudio, Benedikt, Balthasar, Don Juan, Borachio, Margareeta, Ursula y.m. tulevat sisään naamioittuina.)

DON PEDRO. Neitiseni, suvaitsetteko käyskennellä ihailijanne kanssa?

HERO. Jos käyskelette kiltisti ja näytätte ystävälliseltä ja olette vaiti, niin lupaan käyskellä kanssanne, varsinkin kun aion käyskellä täältä pois.

DON PEDRO. Minunko seurassani?

HERO. Sen sanon, kun suvaitsen.

DON PEDRO. Ja milloin suvaitsette sen sanoa?

HERO. Kun näkönne minua miellyttää; sillä varjelkoon Jumala, että kannel olisi kotelon näköinen.

DON PEDRO (osoittaen naamariaan). Tää Philemonin katto on, ja Zeus sen asuu alla.

HERO. Se oljist' on siis. DON PEDRO. Hiljaa, lempi puhuu kuiskaamalla.

(Menevät edelleen.)

BALTHASAR. No niin, tahtoisin että rakastaisitte minua.

MARGAREETA. Minä sitä en tahtoisi, teidän itsenne tähden, sillä minussa on paljon huonoja puolia.

BALTHASAR. Esimerkiksi?

MARGAREETA. Luen ääneen rukoukseni.

BALTHASAR. Sitä enemmän teitä rakastan: kuulija voi siihen sanoa aamen.

MARGAREETA. Jumala tuokoon minulle hyvän tanssijan.

BALTHASAR. Aamen!

MARGAREETA. Ja vieköön hänet pois silmistäni, kun tanssi on loppunut. — Vastaa, lukkari!

BALTHASAR. Vaiti nyt; messu on loppunut.

(Menevät edelleen.)

URSULA. Tunnen teidät vallan hyvin: olette signor Antonio.

ANTONIO. Toden totta, en ole.

URSULA. Tunnen teidät vaappuvasta päästänne.

ANTONIO. Totisesti, häntä vain jäljittelen.

URSULA. Ette voisi sitä tehdä niin häijyn hyvin, jos ette olisi hän itse. Tuohan on hänen kuiva kätensä[9] ihka ilmeisenä. Olette kuin olettekin Antonio.

ANTONIO. Toden totta, en ole.

URSULA. Olkaa vait! Luuletteko, etten teitä tunne sukkelasta älystänne? Voiko hyve pysyä piilossa? Olette kuin olettekin hän; hengen lahjat pyrkivät ilmi, ja sillä hyvä.

(Menevät edelleen.)

BEATRICE. Ettekö sano, kuka sen on teille sanonut?

BENEDIKT. En, suokaa anteeksi.

BEATRICE. Ettekö myöskään sano, kuka olette!

BENEDIKT. En nyt.

BEATRICE. Ettäkö minä olen kopea ja ammennan parhaat sukkeluuteni hauskoista juttukirjoista! — Sitä ei ole kukaan muu voinut sanoa kuin signor Benedikt.

BENEDIKT. Mikä hän on miehiään?

BEATRICE. Hänet tunnette vallan hyvin, siitä olen varma.

BENEDIKT. En, toden totta.

BEATRICE. Eikö hän koskaan ole teitä naurattanut?

BENEDIKT. Sanokaa toki, kuka hän on.

BEATRICE. No niin, hän on prinssin hovinarri, sangen typerä hölmö, jonka ainoa kyky on keksiä luonnottomia parjauksia. Muut ei häntä ihaile kuin juopporentut, ja näitäkään hän ei viehätä älyllään, vaan rivoudellaan; hän huvittaa ja samalla suututtaa ihmisiä, ja sitten he nauravat hänelle ja pieksevät häntä. Hän on varmaan näillä vesillä; tahtoisin yhdyttää hänet.

BENEDIKT. Jos keksin tuon herran, niin kerron hänelle mitä hänestä sanoitte.

BEATRICE. Tehkää se; hän purkaa minuun korkeintaan pari sanansutkausta; ja jos kukaan kenties niistä ei välitä tai niille naura, niin sortuu hän raskasmielisyyteen, ja silloin on peltopyyn siipi pelastettu, sillä sinä iltana sillä narrilla ei varmaankaan ole ruokahalua. (Soittoa kuuluu sisältä.) Mutta seuratkaamme johtajiamme.

BENEDIKT. Kaikessa, mikä on hyvää.

BEATRICE. Tietystikin, sillä jos he pahaan johtavat, niin jätän heidät ensi vuorossa.

(Menevät.)

(Tanssi alkaa sisällä. Kaikki poistuvat, paitsi Don Juan, Borachio ja Claudio.)

DON JUAN. Oikein, veljeni on rakastunut Heroon ja on mennyt kahdenkesken isän kanssa sopimaan kaupasta; naiset kulkevat neiden jäljissä, ja yksi naamio vain on jäänyt.

BAROCHIO. Ja se on Claudio, tunnen hänet ryhdistä.

DON JUAN. Olettehan signor Benedikt?

CLAUDIO. Oikein arvattu, se olen.

DON JUAN. Signor, olette veljeni likeinen ystävä; hän on hurmaantunut Heroon; pyydän, neuvokaa häntä luopumaan tytöstä; tyttö ei ole säätyyn nähden hänen vertaisensa; tekisitte siten kunnon miehen työn.

CLAUDIO. Mistä tiedätte, että hän Heroa rakastaa?

DON JUAN. Kuulin hänen valallaan sen vakuuttavan.

BORACHIO. Niinikään minä; hän vannoi naivansa hänet tänä iltana.

DON JUAN. Tulkaa pois ruokapöytään.

(Don Juan ja Borachio menevät.)

CLAUDIO. Näin Benediktinä ma vastasin, Mut Claudiona kuulin pahaa uutta. Niin on se: — prinssi kosii itselleen. Kaikessa muussa kestää ystävyys, Pait lemmen toimissa ja askareissa. Siis omaa kieltään lempi käyttäköön, Puhukoon silmä itse puolestansa Ja valtamieheen älköön turvatko. On kauneus velho, jonka taika muuttaa Voi lihanhimoks hartaan ystävyyden. Se jokahetkinen on kokemus; Vaan tuot' en varonut. Hyvästi, Hero! (Benedikt palaa.)

BENEDIKT. Kreivi Claudio?

CLAUDIO. Niin, se olen.

BENEDIKT. Tahdotteko tulla kanssani?

CLAUDIO. Minne?

BENEDIKT. Lähimmän pajupuun luo,[10] omissa asioissanne, kreivi hyvä. Millä tavalla aiotte kantaa seppeltänne? Kaulassako niinkuin koronkiskuri kultavitjojaan?[11] Vai kainalossako niinkuin luutnantti vyöhyttään? Tavalla tai toisella tulee teidän sitä kantaa, sillä prinssi on siepannut Heronne.

CLAUDIO. Onneksi olkoon kauppa!

BENEDIKT. Mutta niinhän te puhutte kuin kunniallinen karjakauppias; noinhan nekin sanovat, kun ovat myyneet härän. Mutta olisitteko uskonut, että prinssi teille tekisi mokoman kolttosen?

CLAUDIO. Pyydän, antakaa minun olla rauhassa.

BENEDIKT. Hoo, nythän hosutte kuin sokea mies; poika varasti teiltä ruoan, ja te lyötte ovipieltä.

CLAUDIO. Jos ette te mene, niin menen minä.

(Menee.)

BENEDIKT. Voi, tuota haavoitettua lintuparkaa! Nyt hän kai ryömii piiloon kaislistoon. — Mutta että se neiti Beatrice tunsi minut, eikä tuntenut! Prinssin narri! — No niin, suittavat siksi minua sanoa, kun olen iloinen poika, — niin! — mutta ei, teenhän näin sulaa vääryyttä itselleni; sellaisessa huudossa en toki ole; Beatricen halpa, katkera mieli se vain tahtoo käydä yleisestä mielipiteestä ja saattaa minut näin huutoon. Hyvä, kyllä hänelle sen vain kostan.

(Don Pedro tulee.)

DON PEDRO. Signor, missä on kreivi? Oletteko nähnyt häntä?

BENEDIKT. Totta puhuen, prinssi hyvä, olen juuri näytellyt rouva Faman osaa. Tapasin hänet tässä niin alakuloisena kuin hakomaja yrttitarhassa.[12] Sanoin hänelle, — ja luulenpa sanoneeni totuuden — että teidän armonne on päässyt tuon nuoren neitosen suosioon; tarjouduin saattamaan häntä pajupuun luo, joko sitoakseni hänelle seppeleen, koska oli saanut rukkaset, tai kiertääkseni hänelle vitsan, koska oli ansainnut selkäsaunan.

DON PEDRO. Selkäsaunan! Mitä pahaa hän on tehnyt?

BENEDIKT. Typerän koulupojan rikoksen, joka, ilmi-iloissaan siitä, että on löytänyt linnunpesän, näyttää sen kumppanilleen, ja tämä sen häneltä varastaa.

DON PEDRO. Sanotko luottamusta rikokseksi? Rikos on varkaan.

BENEDIKT. Eipä sittenkään olisi ollut hullummaksi, vaikka olisi vitsa kierretty ja seppele myös; seppeleen hän olisi voinut itse pitää, ja vitsa olisi ollut teitä varten, joka ymmärtääkseni olette hänen linnunpesänsä varastanut.

DON PEDRO. Minä vain opetan hänen lintujaan laulamaan ja annan ne sitten takaisin omistajalle.

BENEDIKT. Jos niiden laulu sointuu yhteen teidän puheenne kanssa, niin puhutte, totta tosiaan, niinkuin kunnon mies.

DON PEDRO. Neiti Beatricella on vähän kania teihin. Se herra, joka tanssi hänen kanssaan, kertoi hänelle, että te olitte kovin häntä loukannut.

BENEDIKT. Oh! Hän piteli minua pahemmin, kuin mitä pölkkykään voisi kestää; tammikin, jossa vain on yksi ainoakin vihreä lehti, olisi hänelle vastannut; itse naamarinikin alkoi saada eloa ja hämmästellä hänen kanssaan. Hän luuli minua toiseksi ja sanoi, että olin prinssin hovinarri, että olin ikävämpi kuin sakea sumuilma; ja näin sitä sateli satelemistaan päälleni ivaa niin mahdottomalla nopeudella, että seisoin siinä kuin mies pilkkataulun edessä, johon kokonainen armeija ampuu. Hän haastaa tikareita, ja joka sana on kuolinpisto; jos hänen hengityksensä olisi yhtä kauhistavaa kuin hänen puheensa, niin ei voisi hänen läheisyydessään elää, hän levittäisi ruttoa aina pohjantähteen asti. Häntä en naisi, vaikka hän toisi myötäjäisinä kaikki, mitä Aatamilla oli ennen syntiinlankeemusta. Hän voisi panna Herkuleen kääntämään paistinvarrasta, jopa pakottaa häntä pilkkomaan nuijansakin valkean viriksi. Ei, älkää puhuko hänestä; hän on itse helvetin Ate, vaikka kauniissa vaatteissa. Rukoilen Jumalaa, että joku tietäjä manaisi hänet täältä pois; sillä, toden totta, niin kauan kuin hän on täällä, on yhtä rauhallista elää helvetissä kuin kirkossa, ja ihmiset tekevät ehdollaan syntiä, että vain sinne pääsisivät; niin, totisesti, meteli, kauhu ja sekasorto kulkee hänen jäljissään.

(Claudio, Beatrice, Hero ja Leonato tulevat.)

DON PEDRO. Kas, tuossa hän tulee.

BENEDIKT. Ettekö, teidän armonne, voisi lähettää minua jollekin käskylle maailman ääriin? Menen vaikka Antipodeihin halvimmalle asialle, mikä mieleenne johtuu; noudan teille hammastikun Aasian perimmästä sopukasta; toimitan teille mitan pappi Johanneksen jalasta;[13] tuon teille karvan suurkaanin parrasta; menen lähettiläänä linnunkotolaisten luo ennen, kuin vaihdan kolmea sanaa tuon harpyijan kanssa. Eikö teillä ole minulle mitään tointa?

DON PEDRO. Ei muuta kuin pyyntö saada nauttia hupaista seuraanne.

BENEDIKT. Hyvä Jumala, täällä on ruokaa, joka ei maistu minulle; en voi kärsiä pippuroittua kieltä.

(Menee.)

DON PEDRO. Nähkääs nyt, neitiseni, olette menettänyt signor Benediktin sydämmen.

BEATRICE. Niin tosiaankin, armollinen prinssi, hän lainasi sen minulle hetkeksi aikaa, ja minä annoin hänelle korkoa lainasta, kaksinaisen sydämmen yksinäisen sijaan; hän kyllä sen sitä ennen kerran voitti minulta takaisin väärillä noppasilla, jonka vuoksi teidän armonne hyvin voi sanoa, että olen sen menettänyt.

DON PEDRO. Olette hänet maahan masentanut, neitiseni, maahan masentanut.

BEATRICE. Sitä en sallisi hänen minulle tehdä, armollinen herra, sillä siten saattaisi minusta tulla narrien äiti. — Tässä tuon teille kreivi Claudion, jota lähetitte minun hakemaan.

DON PEDRO. No, mitä kuuluu, kreivi? Miksi niin surullinen?

CLAUDIO. En ole surullinen, prinssi hyvä.

DON PEDRO. Mikä sitten? Sairasko?

CLAUDIO. En sairaskaan, prinssi.

BEATRICE. Kreivi ei ole surullinen, eikä sairas, ei iloinen, eikä terve, vaan makea, kreiviseni, makea kuin appelsiini ja hieman samaa luulevaisuuden karvaa.

DON PEDRO. Toden totta, neitiseni, luulenpa että selityksenne on oikea, vaikka vannon että, jos niin on laita, hänen epäluulonsa on väärä. Katsos, Claudio, minä olen kosinut sinun nimessäsi, ja kaunis Hero on sinun; olen puhunut hänen isänsä kanssa ja saanut hänen suostumuksensa; määrää vain hääpäivä, ja Jumala sinua siunatkoon!

LEONATO. Ottakaa, kreivi, tyttäreni ja hänen kanssaan koko omaisuuteni. Hänen armonsa on kaupat valmistanut, ja taivaan armo sanokoon siihen aamenen.

BEATRICE. Puhukaa, kreivi, teidän on vuoro.

CLAUDIO. Vaitiolo on ilon paras julistaja. En olisi suuresti onnellinen, jos voisin sanoa, kuinka suuresti. — Neiti, niinkuin te olette minun, niin olen minä teidän; annan pois itseni teistä, ja olen ihastunut vaihtoon.

BEATRICE. Puhu, serkku, tai jos et voi, niin paina suukko hänen suulleen, ettei hänkään voi puhua.

DON PEDRO. Toden totta, neitiseni, teillä on hilpeä sydän.

BEATRICE. Niin kyllä, armollinen prinssi, kiitos sille pikku hupsulle, se pysyttelee aina huolista alla tuulen. — Serkku kuiskaa hänelle korvaan, että hän on hänen sydämmessään.

CLAUDIO. Niin tekeekin, serkku.

BEATRICE. Hyvä Jumala, sitä naimista! Näin toinen toisensa jälkeen pääsee hunnun alle, paitse minä; minä olen ahvakko,[14] minä saan istua nurkassa ja huoata ja voihkata miestä!

DON PEDRO. Neiti Beatrice, minä hankin teille miehen.

BEATRICE. Mieluummin ottaisin jonkun teidän isänne hankkiman. Eikö teidän armollanne ole veljeä teidän näköistä? Isänne on hankkinut komeita aviomiehiä, jos vain tyttö riepu niitä tavoittaisi.

DON PEDRO. Tahdotteko minut, neiti?

BEATRICE. En, hyvä prinssi, silloin täytyisi minun hankkia toinen arkipäiviksi; teidän armonne on liian kallis jokapäiväiseksi pidoksi. — Mutta pyydän, suokaa anteeksi, hyvä prinssi; minussa on synnynnäinen halu puhua vain hullutuksia eikä mitään saaliista.

DON PEDRO. Vaitiolonne minua enimmin harmittaa; hilpeys sopii teille paraiten; olette epäilemättä syntynyt iloisella hetkellä.

BEATRICE. En suinkaan, armollinen prinssi, äitini voivotteli; mutta silloin juuri sattui tähti tanssimaan, ja sen alla minä synnyin. — Toivotan onnea, hyvät serkut!

LEONATO. Beatrice, tahdotko pitää huolta siitä, josta oli puhetta.

BEATRICE. Tuhannesti anteeksi, setä hyvä! Teidän armonne luvalla.

(Menee.)

DON PEDRO. Totta tosiaankin, hilpeähenkinen tyttö.

LEONATO. Niin, prinssi hyvä, raskasmielistä ainesta hänessä ei ole paljon; hän ei ole totinen muulloin kuin nukkuessaan, eikä aina silloinkaan; sillä tyttäreltäni olen kuullut, että hän usein uneksii hullutuksia ja herää omaan nauruunsa.

DON PEDRO. Hän ei kärsi kuulla puhuttavankaan miehestä.

LEONATO. Ei mitenkään, hän ilkkuu kaikkia kosijoitaan, niin että hukkaavat aivonsa.

DON PEDRO. Hänpä olisi erinomainen vaimoksi Benediktille.

LEONATO. Jumala varjelkoon, hyvä prinssi; viikossa he saisivat pakinallaan toinen toisensa hulluksi, jos naimisiin joutuisivat.

DON PEDRO. Kreivi Claudio, milloin aiotte mennä vihille?

CLAUDIO. Huomenna, armollinen prinssi: aika liikkuu sauvain nojassa, kunnes rakkaus pääsee kaikkiin oikeuksiinsa.

LEONATO. Ei, rakas poikani, ei ennen kuin ensi maanantaina, tästä päivästä viikon päästä; sittenkin on liian vähän aikaa minulla valmistaa kaikki mieleni mukaan.

DON PEDRO. Näen että pudistat päätäsi näin pitkälle lykkäykselle; mutta lupaan sinulle, Claudio, ettei aika tule meille pitkäksi. Aion tällä väliajalla toimittaa yhden Herkuleen suurtyön, se on: saattaa Benediktin ja Beatricen päättömästi rakastumaan toisiinsa. Tahtoisin mielelläni tehdä heistä parin, enkä epäile siinä onnistuvani, jos te kolme tahdotte auttaa minua ja toimia neuvoni mukaan.

LEONATO. Minä olen valmis, prinssi, vaikka menisi minulta kymmenen unetonta yötä.

CLAUDIO. Minä myöskin, armollinen herra.

DON PEDRO. Ja myöskin te, ihana Hero?

HERO. Teen kaikki, mitä säädyllisyys sallii, auttaakseni serkkuani saamaan hyvän miehen.

DON PEDRO. Ja Benedikt ei ole vähimmin toivehikkaita aviomiehiä mitä tunnen. Sen verran voin häntä kehua, että hän on jaloa sukua, taatusti urhoollinen ja varmasti rehellinen. Neuvon teitä, neitiseni, kuinka teidän tulee taivuttaa serkkuanne rakastumaan Benediktiin; ja minä, teidän molempain avulla, valmistan niin Benediktiä, että hän, sukkelasta älystään ja sirosta maustaan huolimatta, rakastuu Beatriceen. Jos tämän saamme aikaan, niin ei ole Cupido enää mikään jousimies, sillä me olemme ne varsinaiset lemmenjumalat. Tulkaa tänne sisään, niin esitän teille tuumani.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen huone Leonaton talossa.

(Don Juan ja Borachio tulevat.)

DON JUAN. Se on totta; kreivi Claudio aikoo naida Leonaton tyttären.

BORACHIO. Niin on, prinssi; mutta minä voin panna mutkan hänen aikeelleen.

DON JUAN. Joka mutka, joka salpa, joka este on minulle lääkettä; olen sairas suuttumuksesta häneen, ja kaikki, mikä ehkäisee hänen taipumustaan, on minulle mieleistä. Miten voit tehdä tämän naimisen tyhjäksi?

BORACHIO. En rehellisellä tavalla, prinssi, mutta niin salakavalasti, ettei mitään epärehellisyyttä minussa huomata.

DON JUAN. Sano lyhyesti, miten.

BORACHIO. Muistaakseni kerroin teidän armollenne vuosi takaperin, että olen hyvissä väleissä Margareetan, Heron kamarineitsyen, kanssa.

DON JUAN. Muistan sen.

BORACHIO. Voin kuinka myöhään yöllä hyvänsä asettaa niin, että hän katsoo ulos neitinsä kamarin ikkunasta.

DON JUAN. Mitä henkeä on tuossa, että se voisi olla tämän naimisen surma?

BORACHIO. Tässä on ainekset; myrkyn saatte itse valmistaa. Menkää veljenne, prinssin, luo; hokekaa hokemistanne, että hän on tahrannut kunniansa, naittaessaan kuuluisan Claudion — ylistäkää tätä pilviin asti — pahamaineisen leikon kanssa, semmoisen kuin Hero.

DON JUAN. Mitä todistuksia on minulla siihen?

BORACHIO. Todistuksia kyllin, pettääksenne prinssiä, kiduttaaksenne Claudiota, kukistaaksenne Heron ja tappaaksenne Leonaton. Mitä muuta vaaditte?

DON JUAN. Teen vaikka mitä, kun vain saan heitä suututtaa.

BORACHIO. No siis, etsikää sopivaa tilaisuutta saadaksenne puhua kahdenkesken Don Pedron ja kreivi Claudion kanssa; sanokaa heille, että tiedätte Heron minua rakastavan; näyttäkää innokkaasti harrastavanne sekä prinssin että Claudion parasta, ja uskotelkaa että huolenpito veljenne kunniasta, joka on tämän naimiskaupan aikaansaanut, ja hänen ystävänsä maineesta, joka on neitseellisen ulkokultaisuuden pauloihin joutumaisillaan, on pakottanut teidät tämän ilmaisemaan. He tuskin teitä uskovat, asiaa tutkimatta; tarjoutukaa silloin hankkimaan todistuksia ja niin kouraan tuntuvia, että saavat omin silmin nähdä minut hänen kamarinsa ikkunassa ja omin korvin kuulla minun kutsuvan Margareetaa Heroksi ja Margareetan kutsuvan minua Claudioksi: ja tämä kaikki on tapahtuva hääpäivän edellisenä iltana. Minä puolestani toimitan niin, että Hero silloin on poissa, ja niin todennäköisiä todistuksia Heron uskottomuudesta on tuleva ilmi, että luulevaisuus saa varmuuden nimen, ja kaikki hääpuuhat menevät myttyyn.

DON JUAN. Toimeen ryhdyn, koitukoon siitä, vaikka kuinka paljon onnettomuutta. Tee taidolla tehtäväsi, tuhannen tukaattia saat palkaksesi.

BORACHIO. Jos vain te pysytte lujana syytteessänne, niin ei minun taitoni tule minulle häpeäksi.

DON JUAN. Menen heti ottamaan selkoa hääpäivästä.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Leonaton puisto.

(Benedikt tulet.)

BENEDIKT. Poika!

(Hovipoika tulee.)

HOVIPOIKA. Signor!

BENEDIKT. Huoneeni ikkunalla on kirja, tuo se minulle tänne puistoon.

HOVIPOIKA. Tässä olen jo, armollinen herra.

BENEDIKT. Sen kyllä tiedän; mutta tahdon sinut täältä pois ja tänne takaisin. (Hovipoika menee.) Ihmetten ihme, että mies, vaikka näkee, kuinka narrimaisesti monet muut rakastuessaan käyttäytyvät, ja vaikka on nauranut moisille muiden tyhmille hassutuksille, itse rakastuu ja joutuu oman pilkkansa syntipukiksi! Ja semmoinen mies on Claudio. Muistan hyvin sen ajan, jolloin ei muu soitto hänelle kelvannut kuin rumpu ja torvi, ja nyt kuuntelisi hän mieluummin tamburiinia ja huilua. Muistan senkin ajan, jolloin hän saattoi jalkaisin kävellä kymmenen peninkulmaa nähdäkseen kauniin asevarustuksen, ja nyt hän saattaa maata kymmenen yötä valveilla miettimässä uuden takkinsa kuosia. Ennen hän oli suorapuheinen ja oikoinen kuin kunnon mies ja kelpo sotilas, ja nyt hän on ruvennut sanojansa seulomaan; hänen puheensa on niinkuin täyteen päntätty kestipöytä, jossa on jos jonkinlaista vierasta kaasia. Tokkopa minä koskaan voisin noin muuttua, niin kauan kuin nämä silmät on päässäni? Kukapa sen tietää? — Minä en sitä luule. En tahdo vannoa, ettei lempi voisi muuttaa minua osteriksi; mutta sen voin valallani vakuuttaa, että ensin sen täytyy minut osteriksi muuttaa, ennenkuin se voi minusta tehdä tuollaisen narrin. Toinen tyttö on kaunis, siitä en välitä; toinen on älykäs, siitä en välitä; kolmas on siveä, siitä en välitä; ei, ennenkuin kaikki viehätykset yhtyvät yhdessä tytössä, ei, yksikään tyttö minua viehätä. Rikas hänen pitää olla, se on tietty; älykäs, muuten en hänestä huoli; siveä, muuten en hänestä anna ropoakaan; kaunis, muuten en viitsi häneen katsoakaan; lempeä, muuten älköön tulko lähellenikään; jalo, muuten en häntä ota, vaikka hän olisi enkeli; sävykäs puhutella ja soitannossa taitava; hiukset saavat olla minkä väriset Jumala tahtoo.[15] Haa! prinssi ja Monsieur Amoroso! Kätkeydyn tänne lehtimajaan.

(Menee syrjään.)

(Don Pedro, Leonato ja Claudio tulevat ja heidän jäljissään Balthasar soittoniekkojen kanssa.)

DON PEDRO. No, tahdotko nyt kuulla soitantoa? CLAUDIO. Oi, tahdon, prinssi. Niin on ilta tyyni, Kuin vaieten se sulosointaan uinuis. DON PEDRO. Kah! Näetkös missä piilee Benedikt? CLAUDIO. Oo, kyllä näen; kun päättynyt on soitto, Niin selvän siitä ketust' otamme. DON PEDRO. Balthasar, laula laulus vielä kerran. BALTHASAR. Näin halpaa ääntä älkää pakotelko Pilaamaan toistamiseen sävelmää. DON PEDRO. Se taituruudenhan on tuntomerkki Noin kursastellen peittää lahjojaan. No, laula pois, en pitemmältä kosi. BALTHASAR. Kun kosinnasta puhutte, niin laulan. Monikin rakastaja sitä kosii, Jot' ei hän tahdo: kuitenkin hän kosii Ja rakkautta vannoo. DON PEDRO. Laula nyt; Ja kauemmin jos aiot kursastella, Niin tee se virsin. BALTHASAR. Virren virikkeeksi Viriä mulla vain on virttynyttä. DON PEDRO. Kas, tuopa mies se osaa virttä laittaa: Virttynyt viri virren virikkeeksi!

(Soittoa.)

BENEDIKT (syrjässä). No, divina musica! Nytkös hänen sielunsa on haltioissaan! — Eikö ole kummaa, että lampaan suolet voivat sielun kiskoa ihmisen ruumiista? — Ei, ennemmin sitten torvisoittoa!

BALTHASAR (laulaa).

DON PEDRO. Toden totta, hyvä laulu.

BALTHASAR. Ja huono laulaja, armollinen herra.

DON PEDRO. Kuinka? Ei suinkaan; laulathan hyvin kyllä hätävaraksi.

BENEDIKT (syrjässä). Jos hän olisi koira ja olisi noin ulvonut, niin olisivat hänet hirttäneet. Jumala varjelkoon, ettei hänen käheä äänensä tietäisi pahaa! Yhtä mielelläni kuuntelisin huuhkainta, ennustakoonpa sitte vaikka mitä onnettomuutta.

DON PEDRO (Claudiolle). Olette oikeassa. — Kuules, Balthasar! Toimita meille oikein oivallista soittoa; sillä huomisiltana tulee sen soittaa Hero neidin kamarin ikkunan alla.

BALTHASAR. Parastani koetan, armollinen herra.

DON PEDRO. Tee se; hyvästi! (Balthasar ja soittoniekat menevät.) Tulkaa, Leonato! Mitä vast'ikään minulle kerroitte? Ettäkö veljenne tytär Beatrice on rakastunut signor Benediktiin?

CLAUDIO. Oh! Vai niin! — (Syrjään Pedrolle.) Joutuun, joutuun, lintu istuu! — En olisi koskaan luullut, että se neiti voisi ketään miestä rakastaa.

LEONATO. En minäkään. Mutta ihmeellisintä on, että hän voi niin hurmaantua Benediktiin, jota hän, ulkonaisesta käytöksestä päättäen, aina on näyttänyt inhoavan.

BENEDIKT (itsekseen). Onko se mahdollista? Onko tuuli sillä ilmalla?

LEONATO. Tosiaankaan en tiedä mitä siitä ajatella, hyvä prinssi; mutta se, että hän voi noin silmittömiin häntä rakastaa, se on järjelle käsittämätöntä.

DON PEDRO. Kenties hän vain teeskentelee.

CLAUDIO. Niin, se on todellakin luultavaa.

LEONATO. Hyvä Jumala! Vai teeskentelee! Ei ole vielä milloinkaan teeskennelty intohimo ollut niin ilmielävän intohimon näköinen kuin tuo hänessä.

DON PEDRO. No, mitä intohimon oireita hän osoittaa?

CLAUDIO (hiljaa). Nyt syötti koukkuun! Kala käy onkeen.

LEONATO. Mitäkö oireita, prinssi? Hän istuu tuossa — (Claudiolle) onhan tyttäreni teille kertonut, kuinka.

CLAUDIO. On oikein.

DON PEDRO. Kuinka? Kuinka? Sanokaa! Te minua hämmästytätte. Olin aina luullut, että hänen sydäntään ei mitkään lemmen hyökkäykset voisi valloittaa.

LEONATO. Minä sen olisin vaikka vannonut, teidän armonne, vallankin mitä Benediktiin tulee.

BENEDIKT (syrjässä). Pitäisin tätä pilkantekona, jos tuo valkoparta ei sitä sanoisi; koiruus ei totisesti voi piillä tuollaisen arvokkaisuuden verhossa.

CLAUDIO (hiljaa). Nyt se on käynyt koukkuun. Jatkakaa, jatkakaa!

DON PEDRO. Onko hän Benediktille tunteitaan ilmaissut?

LEONATO. Ei, ja vannoo ettei koskaan sitä tekisi; ja se se häntä vaivaa.

CLAUDIO. Se on totta, ihan totta; samaa kertoi tyttärenne; "pitääkö minun", hän sanoo, "joka niin usein olen häntä pilkallisesti kohdellut, kirjoittaa hänelle, että häntä rakastan?"

LEONATO. Ja sen hän sanoo, kun parhaillaan kirjoittaa hänelle kirjettä; sillä hän nousee ainakin parikymmentä kertaa yössä ja istuu siinä sitte paitasillaan ja kirjoittaa kokonaisen arkin täyteen. — Tyttäreni on kaikki kertonut.

CLAUDIO. Kun nyt puhutte arkista, muistuu mieleeni sievä pila, jonka tyttärenne meille kertoi.

LEONATO. Oo! — ettäkö, kun hän oli sen täyteen kirjoittanut ja luki sen läpi, hän tapasi Benediktin ja Beatricen arkista? —

CLAUDIO. Niin aivan.

LEONATO. Ja sitten repii hän kirjeen tuhansiksi penninkokoisiksi palasiksi, ja toruu itseään siitä, että voi olla niin julkea ja kirjoittaa henkilölle, jonka tietää häntä siitä pilkkaavan: "arvostelen häntä", hän sanoo, "oman itseni mukaan, sillä minä häntä pilkkaisin, jos hän minulle kirjoittaisi; niin, sen tekisin, vaikka häntä rakastankin."

CLAUDIO. Ja sitten hän lankee polvilleen, itkee, huokaa, lyö rintojaan, repii hiuksiaan, rukoilee, sadattelee: "Oi, armas Benedikt! Anna, Jumala, kärsivällisyyttä!"

LEONATO. Niin hän todellakin tekee, tyttäreni on sen kertonut: ja hän on niin hurmauksen vallassa, että tyttäreni väliin pelkää, että hän epätoivossaan tekee itselleen tuhoja. Se on aivan totta.

DON PEDRO. Olisi hyvä, jos Benedikt saisi siitä tietää jonkun toisen kautta, sillä tyttö ei itse tahdo sitä ilmoittaa.

CLAUDIO. Mitä hyvää siitä? Hän vain kääntäisi asian pilkaksi ja kiusaisi tyttöpahaista vielä pahemmin.

DON PEDRO. Jos hän niin tekisi, niin olisi laupeuden työ hirttää hänet. Se on erinomaisen suloinen tyttö ja ihan epäilemättä hyvämaineinen.

CLAUDIO. Niin, ja tavattoman älykäs.

DON PEDRO. Kaikessa muussa paitse siinä, että rakastaa Benediktiä.

LEONATO. Oi, hyvä prinssi, kun äly ja veri taistelevat noin hennossa ruumiissa, niin on kymmenen todistetta yhtä vastaan siitä, että veri vie voiton. Surkuttelen häntä sitä suuremmalla syyllä, kun olen hänen setänsä ja holhoojansa.

DON PEDRO. Jospa se tyttö olisi minuun noin hassumaisesti rakastunut! Minä olisin silloin heittänyt kaikki arvelut ja ottanut hänet aviosiipakseni. Pyydän kuitenkin, puhukaa Benediktille asiasta ja kuulkaa mitä hän siihen sanoo.

LEONATO. Luuletteko, että siitä olisi hyvää?

CLAUDIO. Hero pitää varmana, että Beatrice kuolee siihen paikkaan; sillä hän sanoo, että hän tahtoo kuolla, jos Benedikt ei häntä rakasta, ja että hän ennen tahtoo kuolla kuin ilmaista rakkautensa; ja vaikkapa Benedikt häntä kosisikin, niin tahtoisi hän ennen kuolla kuin uhrata rahtuakaan tavaksi tulleesta kiistämishalustaan.

DON PEDRO. Siinä hän tekee oikein; jos hän panisi tunteensa tarjolle, niin on sangen luultavaa, että Benedikt häntä pilkkaisi; sillä miehellä on, niinkuin kaikki tiedämme, ylimielinen luonne.

CLAUDIO. Hän on muuten sangen hieno mies.

DON PEDRO. Hänellä on todellakin sangen miellyttävä ulkomuoto.

CLAUDIO. Niin, jumaliste, onkin, ja, minun nähdäkseni, hyvä äly.

DON PEDRO. Niin todellakin; hänestä väliin kirpoo säkeniä, jotka näyttävät älyn leimauksilta.

LEONATO. Ja luullakseni hän on urhoollinenkin.

DON PEDRO. Niinkuin Hektor, sen ma takaan; ja siitä päättäen, miten hän taisteluissa suoriutuu, täytyy myöntää hänet älykkääksi; sillä hän joko suurella varovaisuudella niitä karttaa tai tosikristillisellä pelolla niihin alistuu.

LEONATO. Jos hän pelkää Jumalaa, niin tulee hänen välttämättä pitää rauha; jos hän rauhan rikkoo, niin täytyy hänen pelolla ja vavistuksella ryhtyä taisteluun.

DON PEDRO. Sen hän tekeekin; sillä se mies pelkää Jumalaa, vaikka, hänen karkeasta pilastaan päättäen, kukaan ei sitä hänestä luulisi. Sittenkin surkuttelen veljenne tytärtä. Mennäänkö Benediktiä etsimään ja sanomaan hänelle, että tyttö häntä rakastaa?

CLAUDIO. Ei, hyvä prinssi, ei millään muotoa. Tytön haaveet kyllä kuolevat, kun hän saa järkeviä neuvoja.

LEONATO. Ei, se on mahdotonta; ennen hänen sydämmensä kuolee.

DON PEDRO. Kuulkaamme, mitä muuta tyttärellänne on kerrottavaa; se sillaikaa ehtii jäähtyä. Pidän paljon Benediktistä ja toivoisin, että hän kaikessa nöyryydessä tutkisi itseään, nähdäkseen kuinka perin kelvoton hän on saamaan niin kelpo naista.

LEONATO. Suvaitsetteko, prinssi hyvä? Päivällinen olisi valmis.

CLAUDIO (syrjään). Jos ei tuo mies tämän jälkeen silmittömästi hullaannu tyttöön, niin en ikinä usko todennäköisyyksiin.

DON PEDRO (hiljaa). Nyt on sama paula tytölle viritettävä, ja se tulee tyttärenne ja hänen kamarineitsyensä toimeksi. Hullunkurisuus on siinä, että kumpikin heistä on vakuutettu toisen rakkaudesta, vaikkei asiassa ole mitään perää. Sitä kohtausta tahtoisin nähdä; siitä tulee oikea pantomiimi. Nyt lähetämme Beatricen kutsumaan Benediktiä päivälliselle.

(Don Pedro, Claudio ja Leonato menevät.)

BENEDIKT (tulee esiin). Tämä ei voi olla pilantekoa; keskustelu oli vakavaa laatua. He ovat tietonsa saaneet Herolta. Näyttävät surkuttelevan neitiä, ja hänen intohimonsa näyttää olevan täydessä jänteessä. Rakastaa minua! No, siihen on vastattava. Kuulen jo, kuinka minua morkataan: sanovat että tulen kopeaksi, jos huomaan että hän minua rakastaa; sanovat edelleen, että hän ennen kuolee, kuin antaa mitään vihiä rakkaudestaan. — En ole ikinä aikonut naida; mutta kopeaksi eivät saa minua sanoa. — Onnelliset ne, jotka itse kuulevat, mistä heitä moititaan, ja sen mukaan voivat tehdä parannusta. Sanovat että neiti on kaunis: se on totuus, jonka itse voin todistaa; ja hyväntapainen: kyllä niin, sitä en voi valheeksi väittää; ja älykäs muussa, pait siinä että rakastaa minua: — no, totisesti se ei ole mikään todistus hänen älystään, mutta ei se juuri tyhmyyttäkään osoita sillä minä tulen vuorostani häneen hirveästi rakastumaan. Tosin saanen siitä kuulla moniaita ilkeitä pistosanoja ja kuluneita kokkapuheita, minä kun olen niin kauan pauhannut naimista vastaan; mutta voihan se maku muuttua. Ihminen voi nuorena pitää ruoasta, jota hän vanhana ei voi kärsiä. Niinkö ne pilkkapuheet ja harkkasanat ja mokomatkin aivojen paperikuulat voisivat miestä pelottaa mielitekojensa reitiltä? Ei, maailma on kansoitettava. Kun sanoin, että kuolisin poikamiehenä, niin en luullut eläväni siksi, että joutuisin naimisiin. — Tuossa tulee Beatrice. Kaunis tyttö kautta päivän kirkkauden! Vainuanpa jo vähän lemmen oireita hänessä.

(Beatrice tulee.)

BEATRICE. Vasten tahtoani ovat lähettäneet minut pyytämään teitä päivälliselle.

BENEDIKT. Kaunis Beatrice, kiitän teitä vaivastanne.

BEATRICE. En ole nähnyt enemmän vaivaa näistä kiitoksista, kuin te näette vaivaa minua kiittäessänne; jos se olisi vaivalloista ollut, niin en olisi ollenkaan tullut.

BENEDIKT. Teitä siis huvittaa tämä lähetys!

BEATRICE. Niin, juuri sen verran, kuin voitte ottaa veitsen kärkeen myrkyttääksenne kyyhkysen. Teillä ei liene ruokahalua, signor! Nöyrin palvelijanne!

(Menee.)

BENEDIKT. Haa! "Vasten tahtoani ovat lähettäneet minut pyytämään teitä päivälliselle"; — tuossa on kaksinainen ajatus. "En ole nähnyt enemmän vaivaa näistä kiitoksista, kuin te näette vaivaa minua kiittäessänne"; — siliä hän tahtoo sanoa: kaikki vaiva, minkä näen teidän puolestanne, on yhtä helppoa kuin kiittäminen. — Jos ei minun tule häntä sääli, niin olen konna; jos en häntä rakasta, niin olen juutalainen. Menen hankkimaan hänen kuvansa.

(Menee.)