KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Leonaton puisto.

(Hero, Margareeta ja Ursula tulevat)

HERO. Salihin juokse, hyvä Margareeta; Nepaani Beatricen siellä tapaat Puheissa Claudion ja prinssin kanssa. Kuiskaile hälle, tääll' ett' astelemme Minä ja Ursula ja hänest' yksin Vain haastelemme; sano kuunnelleesi Ja käske, että hiipii tänne lehtoon, Miss' auringossa nousseet kuusamat Auringon peittää, — niinkuin suosikki, Jonk' armo nosti suureks, suuruudessaan Pimittää nostajaansa. — Siellä piilköön Ja puhettamme kuulkoon. Siinä toimes; Tee hyvin tehtäväsi; mene nyt. MARGAREETA. Hän paikalla on täällä, sen ma lupaan. (Menee.) HERO. Niin, Ursula, kun tulee Beatrice, Niin täällä puistoss' ees taas astellen Me Benediktist' yksin puhelkaamme. Kun hänet mainitsen, niin kiitä häntä Enemmän, kuin mit' ansaitseekaan miehet. Ma sitten kerron, kuinka pikeentynyt On Beatriceen Benedikt. Näin vuollaan Se pikku lemmettären viekas nuoli, Mi kuullessa jo haavoittaa. Nyt ala. (Beatrice hiipii lehtimajaan.) Kas, tuolla Beatrice maata myöten Kuin hyyppä hiipii meitä kuullakseen. URSULA. On hauskin näky ongella, kun kala Hopeavirtaa kulta-airoin halkoo Ja ahnaast' ahmii petollisen syötin. Niin mekin pyydämme nyt onkeen häntä, Mi kurkkaa tuolla kuusanlehdossa. Ei pelkoa, ett' osastani eksyn. HERO. Lähemmä, korvans' ettei hiukkaakaan Jää viekkaan syötin makeutta vaille. — (Lähestyvät lehtimajaa.) Ei, Ursula, hän ylpeä on liiaks. Ja sydän häll' on kesytön ja vauhko Kuin villihaukan. URSULA. Niinkö tottakin on Benedikt pikeentynyt Beatriceen? HERO. Niin sanoo prinssi ja myös sulhaseni. URSULA. Sen käskivätkö tytön tiedoks saattaa? HERO. He sitä pyysivät, mut minä neuvoin, Ett', ystävä jos heille Benedikt, Halunsa hänen käskisivät voittaa Ja sit' ei Beatricen tiedoks antaa. URSULA. Miks niin? Se herra eikö ansaitse Aviovuodetta niin onnen täyttä, Kuin Beatrice suinkin laittaa voi? HERO. Kautt' Amorin! Hän kyllä ansaitsee Sen kaiken, minkä miehelle voit suoda; Mut naisen sydänt' ei lie toista luotu Kovemmast' aineesta kuin Beatricen. Jos silmänsä hän mihin luo, niin säihkyy Siit' iva, ylenkatse; älyns' arvaa Niin suureks, ett' on hänen silmissään Muu kaikki halpaa; rakastaa ei voi hän, Ei taipua, ei muihin mukaantua, Vain itseään hän ihailee. URSULA. Niin kyllä; Siis Benediktin rakkaudesta hänen Ei tule tietää; pilkaks kääntäis kaikki. HERO. Niin, oikein. Viel' en ole nähnyt miestä Niin viisast', ylvää, kaunista ja nuorta, Jot' ei hän nurin kääntäis: jos on vaalas, Niin kutsuu häntä siskokseen; jos tumma, Niin luonto, narrin piirtäessään, ruman On tehnyt tolpan; jos on hoikka, niin on Kuin peitsi huonopontinen; jos lyhyt, Kuin kömpelösti tehty paran kuva; Jos puhelee, niin on kuin tuuliviiri, Jos vaiti on, niin seisoo niinkuin pölkky. Näin kaikest' esiin kääntää nurjan puolen, Eik' anna hyveelle ja totuudelle, Mit' ansio ja luonnollisuus vaatis. URSULA. Ei varmaan hyväks ole moinen moite. HERO. Ei, moinen tavaton ja tyly käytös, Kuin Beatricen, ei voi hyväks olla. Mut sano hälle se! Jos minä puhun, Niin hengiltä mun nauraa, sielun ruumiist' Ivaten ilkkuu, kompillaan mun tappaa. Siis Benedikt, kuin tuhkan alla tuli, Huokauksiin hiljaa hivukoon ja kuolkoon. Parempi kuolla niin, kuin pilkkaan kuolla, Jok' yhtä pahaa on kuin kuolla kutkuun. URSULA. Ei, puhu pois, niin kuulet mitä sanoo. HERO. Ei, ennen menen Benediktin luo Ja käsken hänen voittaa rakkautensa; Aionpa lisäks serkkuani hälle Siivosti panetella. Sin' et arvaa, Kuink' yksi sana myrkyttää voi lemmen. URSULA. Ei, tuo ois suuri vääryys serkullenne. Niin vastoin järkeään ei voi hän tehdä, — Jos muuten on niin älykäs ja sutka, Kuin sanotaan, — ett' antais rukkaset Moiselle miehelle kuin Benedikt. HERO. Italiassa hänellä ei vertaa, Jos Claudiotani en ota lukuun. URSULA. Oi, älkää, neiti, suuttuko, jos sanon Mit' ajattelen: Signor Benedikt, Mit' älyyn tulee, muotoon, henkeen, mieleen, Mies ensimmäinen on Italiassa. HERO. Niin, häll' on verrattoman hyvä maine. URSULA. Ja verrattomasti sen ansaitseekin. Mut kosk' on häänne, neiti? HERO. Milloin vain; Kentiesi huomenna. Mut tule sisään, Niin näytän pukuni ja kysyn mieltäs, Mik' oisi niistä somin häähameeksi. URSULA (hiljaa). Nyt tarttui hän; nyt ansass' on, sen takaan. HERO (hiljaa). Niin kyllä, niin; se Amor pitää puoliaan; Se milloin paulaa käyttää, milloin nuoltaan. (Hero ja Ursula menevät.) BEATRICE. Mi polte korvissani! Tosiaankin! Ivasta, korskasta mua moititaan! Pois, uhma, siis ja immen korska vaankin! Kiitosta niillä harvoin voitetaan. Benedikt, lemmi vain, ma vastaan ennän, Sydämmen villin kätes kesyttää; Jos mua lemmit, syliisi ma lennän, Ja pyhä liitto meidät yhdistää. Sun sanovat sen ansainneen; no niin, Sen tiesin, ennenkuin se sanottiin. (Menee.)

Toinen kohtaus.

Huone Leonaton talossa.

(Don Pedro, Claudio, Benedikt ja Leonato tulevat.)

DON PEDRO. Jään tänne vain häittenne ajaksi, sitten lähden Aragoniaan.

CLAUDIO. Minä saatan teitä sinne, prinssi hyvä, jos suvaitsette.

DON PEDRO. Ei, se yhtä paljo himmentäisi avioliittonne uutta loistoa, kuin jos näyttäisin lapselle uutta pukua ja kieltäisin häntä sitä käyttämästä. Pyydän vain saada Benediktin seurakseni, sillä hän on kiireestä kantapäähän asti sulaa iloisuutta. Hän on kahdesti tai kolmesti katkaissut Cupidon jousenjänteen, ja tuo pikku peeveli ei tohdi häneen enää ampua. Hänellä on sydän eheä kuin kello, ja lerkkuna on hänen kielensä, sillä mitä hänen sydämmensä ajattelee, sen hänen kielensä ilmoittaa.

BENEDIKT. Hyvät herrat, en ole enää, mikä olin ennen.

LEONATO. Sitä minäkin; näytätte alakuloisemmalta.

CLAUDIO. Varmaankin hän on rakastunut.

DON PEDRO. Sekö heittiö rakastunut! Ei ole hänessä pisaraakaan oikeata verta, tunteakseen oikeata rakkautta. Jos hän on alakuloinen, niin hän on rahan tarpeessa.

BENEDIKT. Hammastani pakottaa.

DON PEDRO. Vedä pois se.

BENEDIKT. Hirteen!

CLAUDIO. Ensin se pitää hirttää, sitten vetää.

DON PEDRO. Mitä! Kannattaako hampaan pakotuksesta huokailla?

LEONATO. Se on kai hökää vain, tai ehkä on niissä mato.

BENEDIKT. Niin, kuka hyvänsä voi tuskan voittaa, paitsi se, joka tuskan tuntee.

CLAUDIO. Niinkuin sanoin, hän on rakastunut.

DON PEDRO. Hänessä ei ole merkiksikään himoa muuta kuin himo pukeutua muukalaisiin vaateparsiin; tänään esimerkiksi hän on hollantilaisena, huomenna ranskalaisena, tai kahden maan puvussa yhtähaavaa, esimerkiksi saksalaisena vyötäisistä alaspäin, roimahousuina koko mies, ja espanjalaisena lanteista ylöspäin, ei mitään takkia. Jos ei hänellä ole himoa tällaisiin narrimaisuuksiin, niinkuin hänellä todella näyttää olevan, niin ei hän ole mikään lemmenhimon narri, niinkuin te tahdotte todeksi näyttää.

CLAUDIO. Jos hän ei ole rakastunut johonkin naiseen, niin ei vanhat merkit pidä paikkaansa. Hän harjaa joka aamu hattuaan; mitä se muuta tietää?

DON PEDRO. Onko häntä nähty parturin luona?

CLAUDIO. Ei, mutta parturi on nähty hänen luonaan, ja hänen poskiensa vanha kaunistus on jo joutunut pallojen täytteeksi.

LEONATO. Tosiaankin, hän näyttää nuoremmalta kuin ennen, nyt kun parta on poissa.

DON PEDRO. Ja sitten hän vielä käyttää myskiä; oletteko jo hajulla?

CLAUDIO. Toisin sanoen: tuo herttainen poika on rakastunut.

DON PEDRO. Paras todistus on hänen alakuloisuutensa.

CLAUDIO. Ja milloinka hän ennen piti tapana pestä kasvojaan?

DON PEDRO. Niin, tai maalata poskiaan? Siinä suhteessa tiedän kyllä mitä hänestä puhutaan.

CLAUDIO. Entä hänen säkenöivä älynsä, joka nyt on pujahtanut luutun kieleen ja nyt on näppäinten hallittavana.

DON PEDRO. Tosiaankin, tämä kaikki osoittaa, että hänen laitansa on surkea. Lyhyesti sanoen: hän on rakastunut.

CLAUDIO. Niin, ja minä tiedän myös, kuka häntä rakastaa.

DON PEDRO. Sen minäkin tahtoisin tietää. Lyön vetoa, että se on joku, joka ei häntä tunne.

CLAUDIO. Tuntee, ja kaikki hänen huonot puolensa; ja kaikesta huolimatta kuolee hänen edestään.

DON PEDRO. Hän on haudattava, kasvot ylöspäin.

BENEDIKT. Mutta tämä kaikki ei auta hampaanpakotukseen. — Hyvä vanhus, pyydän, tulkaa vähäisen syrjään; olen miettinyt kokoon kahdeksan tai yhdeksän järkevää sanaa, jotka tahdon teille sanoa, ja joita noiden tolvanain ei tarvitse kuulla.

(Benedikt ja Leonato menevät.)

DON PEDRO. Niin totta kuin elän! Hän anoo ukolta Beatriceä.

CLAUDIO. Ihan varmaan. Hero ja Margareeta ovat tällä välin asiansa toimittaneet Beatricen kanssa, ja nyt nuo kaksi karhua eivät kai pureksi, kun tapaavat toisiaan.

(Don Juan tulee.)

DON JUAN. Jumalan rauha, herrani ja veljeni!

DON PEDRO. Hyvää päivää, veliseni!

DON JUAN. Jos teille soveltuisi, tahtoisin puhua kanssanne.

DON PEDRO. Kahdenko kesken?

DON JUAN. Jos niin suvaitsette; mutta kreivi Claudio saa kyllä kuunnella, sillä se, mitä aion puhua, koskee häntä.

DON PEDRO. Mistä on puhe?

DON JUAN (Claudiolle). Aiotteko, teidän korkeutenne, huomenna pitää häitä?

DON PEDRO. Tiedäthän, että aikoo.

DON JUAN. Sitä en tiedä, kun hän saa tietää, mitä minä tiedän.

CLAUDIO. Jos on jotakin estettä, niin pyydän, että sen ilmoitatte.

DON JUAN. Luulette kenties, että en ole ystävänne; se nähdään jäljestäpäin, ja tulette luulemaan minusta parempaa, kun kuulette mitä nyt ilmoitan. Mitä veljeeni tulee, niin luulen, että hän pitää paljon teistä ja että hän sydämmen rakkaudesta on auttanut teitä näissä avioliiton puuhissa. Totisesti, huono teko koko kosinta! Huonosti käytetty vaiva!

DON PEDRO. Kuinka niin? Mitä on tapahtunut?

DON JUAN. Tulin tänne teille sitä kertomaan. Erityisseikkoihin puuttumatta — sillä hänestä on liiankin kauan huhuja liikkunut, — neiti on uskoton.

CLAUDIO. Kuka? Heroko?

DON JUAN. Juuri hän; Leonaton Hero, teidän Hero, joka miehen Hero.

CLAUDIO. Uskotonko?

DON JUAN. Se sana on liian hyvä kuvaamaan hänen huonouttaan; voisin sanoa häntä pahemmaksikin; keksikää joku pahempi nimitys, niin sovitan sen häneen. Ihmetelkää vasta sitte, kun olette lisätodistuksia saanut; tulkaa tänä yönä mukaani, niin saatte nähdä, kuinka kavutaan sisään hänen kamarinsa ikkunasta, ja ihan hänen hääpäivänsä aatto-yönä. Jos sittekin vielä häntä rakastatte, niin naikaa hänet huomenna; mutta parempi olisi kunniallenne, jos muuttaisitte mieltä.

CLAUDIO. Olisiko tuo mahdollista?

DON PEDRO. Minä en tahdo sitä uskoa.

DON JUAN. Jos ette tohdi uskoa mitä näette, niin älkää myöskään tunnustako mitä tiedätte. Jos tulette mukaani, niin näytän teille mitä on tarvis; ja kun olette enemmän kuulleet, niin toimikaa sen mukaan.

CLAUDIO. Jos tänä yönä näen jotakin semmoista, jonkatähden en voi huomenna häntä naida, niin seurakunnan nähden, siinä paikassa, missä olisi määrä meidät vihkiä, tahdon häntä solvaista.

DON PEDRO. Ja koska minä häntä sinun puolestasi kosin, niin yhdessä sinun kanssasi minäkin tahdon häntä solvaista.

DON JUAN. En tahdo häntä sen enempää panetella, kunnes saan teidät todistajikseni. Malttia vain keskiyöhön saakka; silloin asia ilmenee.

DON PEDRO. Oi, mikä kovan onnen käänne!

CLAUDIO. Oi, mikä odottamaton onnettomuus!

DON JUAN. Oi, onneks ehkäistyä häpeää! Niin sanotte, kun saatte lopun nähdä.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Katu.

(Moilanen, Muikkari ja vartiomiehiä tulee.)

MOILANEN. Oletteko taattuja, kelpo miehiä?

MUIKKARI. Niin kyllä; olisi muuten surkeata, jos joutuisivat ijankaikkiseen pelastukseen ruumiin ja sielun puolesta.

MOILANEN. Ei, se olisi liian helppo rangaistus heille, jos näyttäisivät olevan vikapäät lainkuuliaisuuteen, kun ovat ulosvalitut prinssin vahdiksi.

MUIKKARI. Hyvä, antakaa heille heidän ortelinsa, naapuri Moilanen.

MOILANEN. Roo riimo, kuka on teidän mielestänne enimmin ansioton tulemaan konstaapeliksi?

1 VARTIJA. Pekka Kauranen, hyvä herra, ja Yrjö Sysinen, sillä he osaavat kirjoittaa ja lukea.

MOILANEN. Tulkaa lähemmäksi, naapuri Sysinen. Jumala on teille siunannut hyvän nimen. Hyvä katsanto on onnen lahja, mutta luku- ja kirjoitustaito tulee luonnosta.

2 VARTIJA. Jotka kumpikin, herra konstaapeli, —

MOILANEN. On teillä; sitähän tahdoitte sanoa, tiedämmä. Hyvä; siis mitä katsantoonne tulee, nähkääs, niin antakaa Jumalalle kiitos, ja älkää siitä kerskatko; ja mitä lukuja kirjoitustaitoonne tulee, niin säästäkää se toiseen aikaan, jolloin semmoisia turhuuksia ei tarvita. Täällä arvellaan teistä, että olette kyvyttömin ja sopivin mies vahtikonstaapeliksi; sen vuoksi teidän tulee kantaa lyhtyä.[16] Tämä on teidän ortelinne: teidän pitää panna kaikki maankiertäjät korkkaaliin; teidän pitää huutaa jok'ikiselle: seis, prinssin nimessä!

2 VARTIJA. Mutta jos ei joku tahdo seistä?

MOILANEN. No, nähkääs, silloin ette välitä hänestä, vaan annatte hänen mennä, ja huudatte heti muut vahtimiehet kokoon ja kiitätte Jumalaa, että olette siitä lurjuksesta päässeet.

MUIKKARI. Jos ei hän seiso, kun käsketään, niin ei hän ole prinssin alamaisia.

MOILANEN. Niin oikein, ja muihin kuin sellaisiin, jotka ovat prinssin alamaisia, ei teidän pidä sekaantua. — Ette myöskään saa nostaa melua kaduilla, sillä jutteleminen ja jaaritteleminen vahdissa on siedettävä, ja sitä ei saa suvaita.

2 VARTIJA. Niin, parempi nukkua kuin jaaritella, tunnemmehan me ortelit.

MOILANEN. Oikein! Niinhän te puhutte kuin vanha ja hätäilemätön vahtimies; sillä en minäkään näe, mitä pahaa olisi nukkumisessa; mutta varokaa vain, etteivät varasta teiltä pertuskojanne. — Lisäksi pitää teidän poiketa kaikissa kapakoissa ja käskeä kaikkia humalaisia kotiin nukkumaan.

2 VARTIJA. Entä jos eivät mene?

MOILANEN. No, silloin annatte heidän jäädä sinne, siksi kuin selvenevät, ja jos silloin eivät anna teille parempaa vastausta, niin voitte sanoa heille, etteivät olleetkaan niitä miehiä, joiksi heitä luulitte.

2 VARTIJA. Hyvä on.

MOILANEN. Jos tapaatte varkaan, niin voitte viran puolesta epäillä, ettei hän ole kunnon mies; ja mitä sen sorttisiin ihmisiin tulee, niin, nähkääs, jota vähemmän rupeatte heidän pariinsa tai tekemisiin heidän kanssaan, sitä parempi teidän rehellisyydellenne.

2 VARTIJA. Mutta jos tiedämme että hän on varas, emmekö silloin ota häntä kiinni?

MOILANEN. Tietysti voitte sen tehdä viran puolesta; mutta arvelen, että joka pikeen koskee, se itsensä tahraa. Rauhallisin keino teille, kun saatte varkaan kiinni, on antaa hänen näyttää, mitä miehiä hän on, ja varkain pujahtaa pakoon.

MUIKKARI. Teitä, kamraati, on aina pidetty laupiaana miehenä.

MOILANEN. Niin totisesti, minä en hirttäisi koiraakaan ehdoin tahdoin; sitä enemmän ihmistä, jonka ruumiissa on vähänkin rehellisyyttä.

MUIKKARI. Jos kuulette lapsen yöllä huutavan, niin teidän pitää kutsua imettäjää sitä vaientamaan.

2 VARTIJA. Entä jos imettäjä nukkuu eikä kuule meitä?

MOILANEN. No, menkää silloin rauhassa pois ja antakaa lapsen herättää hänet porullaan; sillä se lammas, joka ei kuule karitsaansa, kun se määkyy, tuskin vastaa vasikallekaan, kun se ammuu.

MUIKKARI. Se on viljainen vissi.

MOILANEN. Tämä se on ortelinne päätös. Te, konstaapelit, te esitätte nyt prinssin omaa persoonaa; jos tapaatte prinssin yöllä, niin voitte sanoa hänelle: seis!

MUIKKARI. Ei, hemmetissä; sitä, luulemma, hän ei voi tehdä.

MOILANEN. Viisi killinkiä yhtä vastaan, että voi; jokainen, joka tuntee reklamentit, tietää että hän voi sanoa hänelle: seis; tietysti, jos prinssi itse tahtoo; sillä, totisesti, vahti ei saa ketään loukata, ja loukkaus on sanoa miehelle vastoin hänen tahtoaan: seis!

MUIKKARI. No niin, hemmetissä, sitä minäkin.

MOILANEN. Ha, ha, ha! — Ja nyt, ystävät, hyvää yötä! Jos sattuisi jokin painollinen asia tapahtumaan, niin kutsukaa minua. "Lupaan etten ilmoita mitä lakien ja asetuksien mukaan on salassa pidettävä", muistakaa se, ja hyvää yötä. — Tule, naapuri.

2 VARTIJA. Kas niin, miehet, nyt tiedämme reklamenttimme; istumme tässä kirkonrappusilla kello kahteen, ja sitten menemme kaikki levolle.

MOILANEN. Sananen vielä, kunnon naapurit. Tehkää hyvin ja pitäkää vahtia Signor Leonaton ovella; siellä kun on huomenna häät, niin on siellä tänä yönä suuri hälinä. Hyvästi nyt vaan! Liukastelkaa, muistakaa se!

(Moilanen ja Muikkari menevät.)

(Borachio ja Conrad tulevat.)

BORACHIO. Conrad, hoi!

1 VARTIJA (syrjään). Hiljaa! Vaiti!

BORACHIO. Conrad, etkö kuule?

CONRAD. Tässähän olen, mies, ihan kiinni kyynärpäässäsi.

BORACHIO. Siksikö, hitto olkoon, sitä kyynärpäätäni syyhyttikin; luulin jo saavani syyhelmää.

CONRAD. Tuohon vastaan toiste; jatka nyt vain kertomustasi.

BORACHIO. Asetu tähän ihan räystään alle, — alkaa sataa tihutella — niin kerron, niinkuin rehellinen juomaveikko,[17] sinulle kaikki.

1 VARTIJA (hiljaa). Kavallusta, miehet! Mutta hiljaa, hiiskumatta!

BORACHIO. Tiedäppäs, että olen Don Juanilta voittanut tuhannen tukaattia.

CONRAD. Onko mahdollista, että konnantyö voi olla niin kallista?

BORACHIO. Voisit pikemmin kysyä: onko mahdollista, että mikään konna voi olla niin rikas; sillä kun rikkaat konnat tarvitsevat köyhää, niin voivat köyhät vaatia mitä tahtovat.

CONRAD. Kummalliselta se kuuluu.

BORACHIO. Kyllä näkyy, että olet vast'alkaja. Sinun pitäisi kuitenkin tietää, että takin tai hatun tai kaavun muoti ei ole mitään mieheen nähden.

CONRAD. Niin, se on vain pukine.

BORACHIO. Minä tarkoitan muotia.

CONRAD. Niin, muoti on muoti.

BORACHIO. Joutavia! Yhtä hyvin voit sanoa, että narri on narri. Mutta etkö näe mikä kuvaton konna se muoti on?

1 VARTIJA (hiljaa). Minä tunnen sen herra Kuvattoman; hän on sen seitsemän vuotta konnankoukkujaan harjoittanut, ja keikaroi ja teikaroi nyt niinkuin mikäkin ylhäinen herra. Muistuttelen hänen nimeään.

BORACHIO. Etkö kuullut puhetta?

CONRAD. En; se oli vain tuuliviiri tuolla katolla.

BORACHIO. Etkö näe, sanon minä, mikä kuvaton konna se muoti on? Kuinka se huumaa ja villitsee kaikki nuoret hurjapäät neljäntoista ja viidenneljättä ikävuoden välillä, milloin muotoellen ne samanlaisiksi kuin Pharaon soturit savustuneissa maalauksissa tai Belin papit vanhoissa kirkonikkunoissa tai kaljuksi keritty Herkules tahrituissa, madonsyömissä seinäverhoissa, missä hänen housunpeltinsä on yhtä jykevä kuin hänen nuijansa?

CONRAD. Kaiken tuon näen, ja näen myöskin, että muoti kuluttaa enemmän vaatteita kuin ihminen. Mutta etkö itse ole vähän muodin villitsemä, kun noin eksyt pois kertomuksestasi ja rupeat muodista hulluttelemaan?

BORACHIO. En suinkaan. Mutta tiedäppäs, että tänä yönä olen kosinut Heron kamarineitsyttä, Margareetaa, joka oli Heron vaatteissa; hän, näet, kumartui minun puoleeni emäntänsä kamarin-ikkunasta ja toivotti minulle tuhannesti hyvää yötä. — Mutta kömpelöstihän kertomukseni kerron. — Ensinhän minun piti kertoa, että herrani, ja prinssi ja Claudio, herrani Don Juanin keijaamina ja peijaamina ja veijaamina, kaukaa puistosta katselivat tätä hellää kohtausta.

CONRAD. Ja uskoivatko, että Margareeta oli Hero?

BORACHIO. Kaksi heistä sen uskoi, prinssi ja Claudio; mutta herrani, se lempo, tiesi että se oli Margareeta. Osaksi hänen valansa, joilla hän ensin oli heitä peijannut, osaksi musta yö, joka petti heidät, mutta etupäässä minun konnantyöni, joka vahvisti kaikki Don Juanin parjaukset, vaikutti sen, että Claudio meni vihoissaan tiehensä ja vannoi, että hän huomenna, niinkuin sovittu oli, kohtaisi Heron kirkossa ja siellä, koko seurakunnan kuullen, häväisisi häntä, ilmoittamalla mitä yöllä oli nähnyt, ja lähettäisi hänet takaisin kotiin ilman miestä.

1 VARTIJA. Me käskemme prinssin nimessä: seis!

2 VARTIJA. Kutsu tänne se oikea herra konstaapeli. Olemme saaneet käsiimme kaikkein vaarallisimman komplotin, mistä koskaan on yhteiskunnassa kuultu.

1 VARTIJA. Ja eräs herra Kuvaton on yksi niistä; minä tunnen hänet, hänellä on lemmen kierukka korvallisessa.[18]

CONRAD. Hyvät herrat.

2 VARTIJA. Te saatte tänne hankkia sen herra Kuvattoman, sen minä teille lupaan.

CONRAD. Hyvät herrat, —

1 VARTIJA. Älkää inttailko! pitää totella ja tulla mukaan.

BORACHIO. Sangen hauskaan asemaan joudumme, kun kirpauttavat meidät pistimilleen.

CONRAD. Sangen kirpeä ja pisteliäs asema tosiaankin. Tulkaa, me lähdemme mukaan.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Huone Leonaton talossa.

(Hero, Margareeta ja Ursula tulevat.)

HERO. Ursula hyvä, herätä serkkuni Beatrice ja pyydä häntä nousemaan.

URSULA. Heti, neiti.

HERO. Ja käske hänen tulla tänne.

URSULA. Kyllä.

(Menee.)

MARGAREETA. Minusta tuo toinen kaulus olisi kauniimpi.

HERO. Ei, rakas Marketta, tämän minä pidän.

MARGAREETA. Toden totta, se ei ole niin soma, ja takaan että serkkunne on samaa mieltä.

HERO. Serkkuni on hupsu, ja sinä toinen; muusta en huoli kuin tästä.

MARGAREETA. Uusi hiuskoristeenne on erinomainen, jos vain tukkanne olisi hieman tummempi; ja hameenne on harvinaisen kuosikas, toden totta. Minä olen nähnyt Milanon herttuattaren hameen, jota on niin paljon kiitetty.

HERO. Sehän kuuluu olevan vallan verraton.

MARGAREETA. Uskokaa pois, se on vain yöpuku teidän hameenne rinnalla: kultaharsoa ja siinä leikkauksia, reunukset hopeata, helmiompeluita hihain pituudelta, riippahihat, paarretta ylt'ympäri, sisus sinistä kirjosilkkiä; mutta mitä hienoon, siroon, sievään ja erikoiseen kuosiin tulee, niin on teidän kymmenen kertaa enemmän arvoinen.

HERO. Suokoon Jumala minun ilolla sitä kantaa; sydämmeni on niin kumman raskas!

MARGAREETA. Se tulee kohta vielä raskaammaksi miehenne painosta.

HERO. Hyi sinua! Etkö häpeä?

MARGAREETA. Mitä sitte, neiti hyvä? Sitäkö että puhun kunniallisesti? Eikö avio ole kunniallista kerjäläistenkin kesken? Eikö herranne ole kunniallinen aviottomanakin? Minun olisi kai pitänyt sanoa — kaikella kunnioituksella — aviomiehenne. Kun ei vain kierot ajatukset vääristele suoraa puhetta, niin minä en kenellekään tuota pahennusta. Onko siinä mitään pahaa, että puhun miehen painosta? Ei tietenkään, jos se on oikea mies ja oikea vaimo; muussa tapauksessa olisi puheeni kevyttä eikä painavaa. Kysykää vain neiti Beatricelta, tuossa hän tulee.

(Beatrice tulee.)

HERO. Hyvää huomenta, serkku.

BEATRICE. Hyvää huomenta, rakas Hero.

HERO. Mikä sinun on? Puhuthan niin surkealla äänellä.

BEATRICE. Minussa on kaikki muut äänet nykyään epävireessä.

MARGAREETA. Antaa tulla sitä "lemmenpolskaa" ilman loppuliirutusta; laulakaa te, kyllä minä tanssin.

BEATRICE. Niin kantapäilläsikö? — Mutta, serkku, kello on jo viisi; aika on laittaa itsesi kuntoon. — Mutta minä olen todellakin kovin sairas. Hohhoo?

MARGAREETA. Minkä kaipuusta? Haukan, hevosen vai huonemiehen!

BEATRICE. Niin, alkavathan ne kaikki samalla kirjaimella: hoo!

MARGAREETA. Jos te ette ole uskostanne luopunut, niin ei enää voi purjehtia tähtien mukaan.

BEATRICE. Mitähän se houkko sillä tarkoittaa?

MARGAREETA. Minäkö? En mitään. Mutta antakoon Jumala jokaiselle, mitä hänen sydämensä toivoo.

HERO. Nämä hansikkaat lähetti kreivi minulle. Mikä suloinen tuoksu! Haistappas!

BEATRICE. Minussa on nuha, serkku, en voi haistaa.

MARGAREETA. Tyttö, ja nuhaa! No niin, voihan sitä vilustua.

BEATRICE. Heresta siunaa ja varjele! Kuinka kauan olet tuota älyn ammattia pitänyt?

MARGAREETA. Siitä saakka kuin te siitä luovuitte. Eikö se äly minua kaunista verrattomasti?

BEATRICE. Se ei ole oikein näkyvissä; sinun pitäisi kantaa sitä tanussasi. — Mutta minä olen todellakin sairas.

MARGAREETA. Ottakaa hiukan Carduus benedictus-keitosta ja pankaa sydämmellenne; se on parasta lääkettä sydämmen ahdistukseen.

HERO. Nyt pistit häntä ohdakkeella.

BEATRICE. Benedictus? Miksi Benedictus? Siinä ehkä piilee joku opetus siinä Benedictus-sanassa.

MARGAREETA. Opetusko? Ei, toden totta, minulla ei ollut mitään opettavaista mielessä; tarkoitin vain tavallista Benedictus-ohdaketta. Luulette kenties, että minä luulen teitä rakastuneeksi. En, totta tosiaankaan, en ole sentään sellainen hupsu, että ajattelisin kaikkea, mikä päähän pistää; eikä päähäni liioin pistä ajatella kaikkea, mitä voisin. Sillä, toden totta, vaikka pääni puhki ajattelisin, en voisi ajatella, että te olisitte rakastunut tai tulisittekaan rakastuneeksi. Ja kuitenkin, semmoinen se Benediktkin oli, mutta hän on nyt tullut ihmisiksi, hän. Hän vannoi ettei ikinä menisi naimisiin, ja nyt hän kuitenkin, sydämmensä uhalla, syö mutisematta mitä eteen pannaan. Kuinka teidät saisi käännetyksi, sitä en tiedä; mutta minusta teillä on silmät päässä, niinkuin muillakin tytöillä.

BEATRICE. Mitä hölkkää se sinun kielesi nyt käy?

MARGAREETA. Ei se ainakaan väärään laukkaa.

(Ursula palajaa.)

URSULA. Neiti hyvä, joutuun pukeumaan! Prinssi, kreivi, signor Benedikt, Don Juan ja kaikki kaupungin hienot herrat ovat tulleet saattamaan teitä kirkkoon.

HERO. Auttakaa minua pukeumisessa, hyvä serkku, hyvä Marketta, hyvä Ursula.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen huone Leonaton talossa.

(Leonato, Moilasen ja Muikkari tulevat.)

LEONATO. Mitä minusta tahdotte, kunnon naapuri?

MOILANEN. Niin, nähkääs teidän armonne, minulla olisi vähän kahdenkeskistä kanssanne, joka hiukan niinkuin likeltä liikuttaa teitä.

LEONATO. Lyhyesti siis, sillä näettehän että minulla on kiire.

MOILANEN. Niin, armollinen herra, semmoinen on asia.

MUIKKARI. Niin, todellakin, semmoinen on asia, armollinen herra.

LEONATO. Mikä asia, hyvät ystävät?

MOILANEN. Tämä kunnon Muikkari, nähkääs, armollinen herra, ei pysy oikein asiassa. Vanha mies, nähkääs, armollinen herra! Ja hänen järkensä ei ole niin tylsä, kuin Jumalan avulla soisin sen olevan; mutta, toden totta, hän on kunniallinen kuin nahka hänen kulmakarvainsa välissä.

MUIKKARI. Niin, Jumalan kiitos, olen niin kunniallinen, kuin joku toinenkin kuka tahansa, joka on vanha mies eikä ole kunniallisempi kuin minä.

MOILANEN. Exempla sunt odorosa; palabras,[19] naapuri Muikkari!

LEONATO. Olette vaivalloisia, hyvät naapurit.

MOILANEN. Sen teidän armonne vain sanoo kohteliaisuudesta, kun olemme sen herttua raukan oikeudenpalvelijoita; mutta totisesti, mitä minuun tulee, jos olisin niin vaivalloinen kuin kuningas, niin en surkuttelisi, vaikka käyttäisinkin kaikki teidän armonne hyväksi.

LEONATO. Kaikki vaivalloisuutesi minun hyväkseni? Ha!

MOILANEN. Niin kyllä, vaikka sitä olisi tuhannen kippuntaa enemmän kuin mitä sitä on; sillä teidän armonne, kuulemma, on niin merenteerattu kuin kuka muu tahansa kaupungissa, ja vaikka vain olen köyhä mies, niin minua ilahuttaa sitä kuulla.

MUIKKARI. Niinikään minua.

LEONATO. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä teillä on minulle sanottavaa.

MUIKKARI. Niin, nähkääs, teidän armonne, vahtimme on tänä yönä — kaikella kunnioituksella teidän armoanne kohtaan — vanginnut pari pahinta pääveijaria, mitä Messinassa löytyy.

MOILANEN. Hyvä kelpo vanhus, teidän armonne! Hän on vähän lörppö; niin, niin, kun vanhuus tulee, niin järki menee, niinkuin sanotaan. Jumal' auttakoon meitä! Se on maailman menoa. — Tosiaankin, hyvin sanottu, naapuri Muikkari! — Niin, se Jumala on hyvä mies; kun kaksi ajaa samalla selkähevosella, niin täytyy toisen istua takana. — Kunnon sielu, teidän armonne! Niin totisesti, se hän on, niin totta kuin kukaan, joka syö leipää. Mutta Jumalalle tulee antaa kunnia. Kaikki ihmiset eivät ole yhdenlaiset. Niin, niin, hyvä naapuri parka!

LEONATO. Tosiaankin, rakas naapuri, teille hän ei vertoja vedä.

MOILANEN. Hyvät lahjat ovat Jumalalta.

LEONATO. Minun täytyy nyt mennä.

MOILANEN. Sana vain, teidän armonne. Niin nähkääs, vahtimme on todellakin käsittänyt kaksi luulevaa henkilöä, ja me soisimme että teidän armonne tänä aamuna tutkisi heitä.

LEONATO. Voitte itse heitä tutkia ja tuoda minulle pöytäkirjan; minulla on nyt kova kiire, niinkuin kyllä näette.

MOILANEN. Kyllä se asia akkuraatisti toimitetaan.

LEONATO. Juokaa lasi viiniä, ennenkuin menette. Hyvästi!

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Armollinen herra, teitä odotetaan viemään tytärtänne vihille.

LEONATO. Tulen paikalla; olen valmis.

(Leonato ja sanansaattaja menevät.)

MOILANEN. Mene, rakas virkaveli, mene Yrjö Sysisen tykö ja käske hänen tuoda kynä ja mustetta mukanaan arestiin. Meidän pitää nyt mennä tutkimaan niitä miehiä.

MUIKKARI. Ja se on tehtävä viisaasti.

MOILANEN. Älystä ei tule olemaan puutetta, sen minä takaan; täällä on (osoittaen otsaansa) se värkki, joka panee ne semmoiset pihtiin. Hanki vain tänne se ahtivarjus panemaan tutkintomme rotokollaan, ja tule sitte tyköni arestiin.

(Menevät.)