NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Kirkossa.

(Don Pedro, Don Juan, Leonato, munkki, Claudio, Benedikt, Hero, Beatrice y.m. tulevat.)

LEONATO. Niin, pater Fransiscus, lyhykäisesti vain; ei muuta kuin pelkkä vihkimäkaava; heidän velvollisuuksistaan voitte sitten erikseen huomauttaa heille jäljestäpäin.

MUNKKI. Tahdotteko, kreivi, tulla naiduksi tämän neiden kanssa?

CLAUDIO. En.

LEONATO. Mennä naimisiin hänen kanssaan, pater; nainen tulee naiduksi.

MUNKKI. Tahdotteko, neiti, mennä naimisiin tämän kreivin kanssa?

HERO. Tahdon.

MUNKKI. Jos tiedätte jompikumpi jotakin sisällistä estettä,[20] joka kieltää teitä naimisiin menemästä, niin velvoitan teitä sielunne autuuden tähden ilmoittamaan sen.

CLAUDIO. Tiedättekö te, Hero, jotakin?

HERO. En, herrani.

MUNKKI. Tiedättekö te, kreivi, jotakin?

LEONATO. Minä rohkenen hänen puolestaan vastata: ei.

CLAUDIO. Oi, mitä kaikkea ne ihmiset rohkenevat! Mitä kaikkea ne ihmiset tekevät! Mitä kaikkea he joka päivä tekevät, tietämättään mitä tekevät!

BENEDIKT. Mitä nyt? Huudahduksiako! No niin, toisia niitä käytetään naurettaessa,[21] niinkuin: ha, ha, ha!

CLAUDIO. Takaisin, munkki! — Luvallanne, isä: Vapaasti, pakottako mulle soitte Tään immen, tyttärenne? LEONATO. Vapaasti, Niinkuin on Luoja hänet mulle suonut. CLAUDIO. Ja mitä tulee minun teille antaa Näin kalliin lahjan palkaksi? DON PEDRO. Ei mitään, Jos ette häntä anna takaisin. CLAUDIO. Teilt' ylevää ma kiitollisuutt' opin. Tuoss' saatte hänet takaisin, Leonato; Mädästä hedelmäst' ei ystävälle; Hän kunnian on varjo vain ja kuori. Kas, kuinka punastuu hän niinkuin impi! Oo, mihin hurskauden arvoverhoon Ovela synti osaa pukeutua! Tuo verihän se puhtaan siveyden On kaino ilme! Hänet kun nyt näette, Näöstään ettekö te kaikin vanno, Ett' on hän impi? Mut se ei hän ole: Hekuman hehkun tuntee hän; tuo puna On syyllisyyttä, eikä kainoutta. LEONATO. Mit' aattelette? CLAUDIO. Ett'en häntä nai; En sido sydäntäni julkiporttoon. LEONATO. Jos itse, kreivi, hältä viekoitellen Nuoruuden vastustuksen voititte Ja langetitte hänen impeytensä, — CLAUDIO. Kyll' arvaan; tarkoitatte, että häntä Jos koskin, niin mua miehenään hän piti, Ja syntins' ajattoman sillä peitti. Ei, Leonato! En julkeata sanaa lausunut, Ain' osoitin, kuin veli sisarelle, Häveliään lemmen arkaa puhtautta. HERO. Olenko minä muuta näyttänyt? CLAUDIO. Haa! näyttänyt! Teen kirjan sitä vastaan. Olevan näytit kirkas kuin Diana, Ujo kuin umppu ennen kukkimistaan; Mut raivokkaampi olet himoissasi Kuin Venus tai nuo riettaat elukat, Jotk' irstaass' aistin hurmass' elämöivät. HERO. Pahoinko voitte, noin kun hourailette? LEONATO. Miks vaiti, prinssi? DON PEDRO. Mitä puhuisin? Häveten seison, hyvän ystävän Kun autoin liittoon julkiporton kanssa. LEONATO. Haa! näinkö puhutaan, vai näenkö unta? DON JUAN. Näin puhutaan, ja totta puhutaan. BENEDIKT. Ei näistä häiksi. HERO. Totta! Jumalani! CLAUDIO. Leonato, minäkö se tässä seison? Tuo onko prinssi! Tuoko prinssin veli? Tuo Heroko? Nää silmät omammeko? LEONATO. On oikein. Mutta mitä tää on, kreivi? CLAUDIO. Kyselmän saanko tehdä tytöllenne? Te luonnon voimasta ja isänvallan Manatkaa häntä totta puhumaan. LEONATO. Se tee, niin totta lapseni kuin olet! HERO. Jumala, auta! Voi, mua, lapsi parkaa! Miks nimitätte moista kuulustusta? CLAUDIO. Totuuden mukaan, mikä nimenne? HERO. Se eikö Hero? Ken sen nimen tahraks Voi tosi syytteen heittää? CLAUDIO. Sen voi Hero. Niin, Hero itse Heron hyveen tahraa. Ketä miestä ikkunasta viime yönä Puhuttelitte kahdentoista jälkeen? Jos impi olette, niin vastatkaa. HERO. En ketään miestä silloin puhutellut. DON PEDRO. Siis ette ole impi. — Leonato, Pahoittaa mieltäni, kun teidän täytyy Tämmöistä kuulla: kautta kunniani, Minä, veljeni ja loukattu tää kreivi Kuulimme, näimme hänen öiseen aikaan Puhuvan ikkunastaan ruojan kanssa, Jok' itse tunnusti, se rietas konna, Tuhansin kerroin salaa hänen kanssaan Rivoa pitäneensä yhteyttä. DON JUAN. Hyi! hyi! Ei sitä saata kertoa, Ei nimin nimittää; niin kyllin puhdast' Ei ole kieli, että loukkaamatta Puhua siitä vois. Siis, kaunis lapsi, Mua surettaa sun huono käytöksesi. CLAUDIO. Oi, Hero! Mikä Hero olisitkaan, Jos asuis puolet muotos suloutta Sydämmes aikeissa ja aatoksissa! Hyvästi, riettain! Hyväst', ihanaisin! Sa puhdas synti, synnillinen puhtaus! Sun tähtes kaikki lemmen ovet suljen Ja silmilleni sidon epäluulon, Jok' ilkimielin kauneutta katsoo Eik' enää koskaan siitä ihastu. LEONATO. Mua varten eikö tikaria kellään? (Hero pyörtyy.) BEATRICE. Mik' on sun, serkku? Miksi maahan vaivut? DON PEDRO. Pois tulkaa! Häpeä kun tuli ilmi, Hält' elon kyven sammui. (Don Pedro, Don Juan ja Claudio menevät.) BENEDIKT. Kuinka voi hän? BEATRICE. On kuollut, pelkään minä. — Auta, setä! Voi, Hero! Setä! Pater! Benedikt! LEONATO. Pois, turma, raskast' älä kättäs ota! On hänelle kuolo kauniin verho, Mit' osaa toivoa. BEATRICE. Kuink' on sun, Hero? MUNKKI. Huoletta, neiti! LEONATO. Silmäs auki luotko? MUNKKI. Luo kyllä; miks ei sitä tekis? LEONATO. Miksi? Oi, eikö koko luomakunta huuda Hänelle häpeää? Hän kieltää voiko Rikosta, jonka verikin jo leimaa? — Ei, Hero; silmiäsi älä avaa! Jos arvelisin, ett'et oiti kuole Ja ettei henkes sorru häpeääsi, Niin nuhteitteni päätökseksi itse Sun surmaisin. Ma surisinko sitä, Ett' yks on laps vain mulla? Moittisinko Ma luonnon saituutta? Oi, sinä mulle Yks olet liikaa! Miksi tätä yhtä! Miks olit koskaan silmilleni rakas? Miks laupiaan' en kädell' ottanut Kadulta lapsekseni mieron lasta? Jos liassa ja saastassa se rypeis, Sanoisin: "siihen mull' ei ole osaa, Häpeä tuo on vieraan rungon kasvain." Mut mun, mun omani, jot' ylistin, Rakastin, jumaloin; mun siihen määrään, Ett' itse oma itseni en ollut Ma häneen nähden; hän — oi, hän on kuiluun Vajonnut sysimustaan! Meress' aavass' Ei kyllin vettä häntä puhdistamaan, Ei kyllin suolaa, millä inhan lihan Pilaumasta estäis. BENEDIKT. Tyyntykää! Niin ihmeissäni minä olen tästä, Ett' en ma tiedä mitä sanoa. BEATRICE. Parjattu serkkua on, toden totta! BENEDIKT. Te hänen makuutoverinansako Olitte viime yön? BEATRICE. En viime yötä; Mut siihen saakka olen vuoden umpeen Levännyt hänen kanssaan. LEONATO. Todistettu Ja vahvistettu! Lujemmaksi tehty, Mik' oli pönkätty jo rautateljin! Prinssitkö valehtelis? Claudioko, Mi häntä lempi niin, ett' immen tahran Pois kyynelillään huuhtoi puhellessaan? Ei, tulkaa pois! Hän kuolkoon! MUNKKI. Mua kuulkaa: Ma neittä pidin silmällä ja siksi Vait olin tähän asti, puuttumatta Asian menoon. Näin, kuink' immen poskiin Syöksähti tuhansina punan ilmeet, Ja tuhansina valkoenkeleinä Viaton häpy karkoitti sen punan; Ja hänen silmissänsä hehkui tuli, Jok' epäluulon poltti, millä prinssit Ryvetti hänen puhdast' impeyttään. Mua narriks sanokaatte; oppiani Epäilkää, elämäni havaintoja, Jotk' antaa kokemuksen vahvan leiman Mun kirjatiedoilleni; vanhuuttani Epäilkää, pyhää virka-arvoani, Jos neiti tuo ei ole syytön uhri Purevan parjauksen. LEONATO. Mahdotonta! Se ainut hyve, mikä viel' on hällä, On, ettei pattovalan synnillä Enennä kiroustaan: hän ei kiellä. Miks sitten puolustellen tahdot peittää, Mink' alastonna näemme silmissämme. MUNKKI. Ken mies se, josta teitä syytetään? HERO. Sen tietää syyttäjäni, enkä minä. Jos kestään miehest' enempää mä tiedän, Kuin mit on puhtaan immen lupa tietää, Niin minust' armo väistyköön! — Oi, isä, Jos todistetaan, että miehen kanssa Kesk'yöllä puhelin, tai viime yönä Kenenkään luodun kanssa sanaa vaihdoin, Niin lyö mua, hylkää, kuoliaaksi kiusaa. MUNKKI. Erehdys kumma pettänyt on prinssit. BENEDIKT. Kaks heist' on täysin kunnon miehiä; Jos heidän älynsä on harhaan viety, Niin Juan bastardi on juonitellut, Jonk' aatos aina konnantöitä hautoo. LEONATO. En tiedä. Jos se totta on, niin tytön Tuo käsi ruhjoo; vaan jos valhett' on se, Niin ylpein heistä saa sen vielä tuta. Niin kuivannut ei aika vertani, Niin kalvanut ei ikä älyäni, Niin tuhonnut ei varojani köyhyys, Niin vaurio ei ystäviä vienyt, Ett' en vois näyttää, että mulla vielä On hengen tarmoa ja ruumiin voimaa Ja varoja ja ystäviä kyllin Tuon uhkan maksaakseni. MUNKKI. Älkää vielä! Mun suokaa tässä kohden antaa neuvo. Lähteissään prinssit luuli neiden kuolleeks; Pitäkää piiloss' impi joku aika Ja tosikuolleeks julistakaa hänet. Surua ulkonaista osoittakaa Ja ripustakaa vanhaan perhehautaan Murehtivainen muistokirjoitus Ja valmiiks hautajaiset laittakaa. LEONATO. Ja mitä sitten? Miksi tämä kaikki? MUNKKI. Niin, hyvin tehtynä se sääliks muuttaa Voi parjauksen, ja se on jo hyvä. Vaan tämän vuoks en tätä tuumaa haudo, Nää sätket suuremman on synnyn alku. Hän kuoli — niin on tapaus kuvattava — Samana hetkenä kuin syytös tehtiin; Ja siitä surku, sääli, anteeksanto Kaikissa herää; sillä niin käy aina: Mit' omaat, sit' et miksikään sa arvaa, Kun sitä nautit, vaan kun menetät sen, Niin saa se liian arvon; silloin huomaat Sen hyvän, jot' et omatessas nähnyt. Niin Claudionkin käy. Kun saa hän tietää, Ett' immen surmannut on sanoillaan, Niin tämän kuva ilmi suloudessaan Sukeltaa miehen mielikuvattiin, Ja kaikki hänen elämänsä hempeys Puvussa vielä ihanammassa Ja kiehtovampana ja täydempänä Kuvastuu sielun silmään sisimpään, Kuin hänen eläissään. Mies silloin suree — Jos rakkautt' on tuntenut hän koskaan — Ja toivoo, ett' ois syyte tekemättä, Jos kohta todeksikin syytteens' uskoo. Näin toimikaa, ja asia, sen takaan, Paremmin luonnistuu, kuin mitä itse Nyt saatan sattumoilleen arvata. Mut jos ois kaikki muutkin laskut väärät, Niin pelkkä usko, ett' on impi kuollut, Tukauttaa tämän kumman herjajutun. Jos sekin pettää, piilottakaa tyttö — Jok' onkin paras hänen maineelleen — Hiljaiseen, pyhään luostariin, pois kaikkein Silmistä, kielistä ja parjauksista. BENEDIKT. Leonato, tehkää niinkuin munkki käskee; Ja vaikk' on tietty, että likeisessä Ma suhteess' olen Claudioon ja prinssiin, Niin, kautta kunniani, tässä olen Niin vilpitön ja vait, kuin sielu omaan Ruumiisen nähden. LEONATO. Tässä tuskain virrass' Ohuinkin rihma voi mua ohjata. MUNKKI. Se hyvä; siitä kiinni pitäkää; Lääkettä kummaa tauti kumma vaatii. — Te, neiti, kuolkaa elämään; hääpäivä Vain lykkäytyy; siis malttain kärsikää.

(Munkki, Hero ja Leonato menevät.)

BENEDIKT. Neiti Beatrice, oletteko itkenyt koko ajan?

BEATRICE. Olen, ja tulen kai itkemään vielä kauemmin.

BENEDIKT. Sitä minä en tahtoisi.

BEATRICE. Ei teidän tarvitsekaan; teen sen omasta tahdostani.

BENEDIKT. Luulen totisesti, että kauniille serkullenne on tapahtunut vääryys.

BEATRICE. Oi, kuinka suuren kiitoksen se mies minulta ansaitsisi, joka hankkisi hänelle oikeutta!

BENEDIKT. Onko mitään keinoa, millä osoittaa semmoista ystävyyttä?

BEATRICE. On hyvin suora keino, mutta semmoista ystävää ei ole.

BENEDIKT. Voiko mies sen tehdä?

BEATRICE. On se miehen tehtävä, vaan ei teidän.

BENEDIKT. En rakasta mitään maailmassa niin paljon kuin teitä. Eikö se ole kummaa?

BEATRICE. Kummaa kuin asia, josta minä en mitään tiedä. Yhtä hyvin saattaisin minä sanoa, että en rakastanut mitään niin paljon kuin teitä; mut älkää uskoko minua, ja kuitenkaan en valehtele; en tunnusta mitään, enkä kiellä mitään. — Surkuttelen vain serkkuani.

BENEDIKT. Kautta tämän miekan, Beatrice, sinä rakastat minua.

BEATRICE. Älkää vannoko sen kautta; te syötte sen.

BENEDIKT. Vannon sen kautta, että te rakastatte minua, ja syötän sen sille, joka sanoo, että minä en rakasta teitä.

BEATRICE. Ettekö aio sanaanne syödä?

BENEDIKT. En, vaikka mitä kastinta siihen keksittäisiin. Vakuutan, että rakastan teitä.

BEATRICE. No siis, Jumal' antakoon minulle anteeksi!

BENEDIKT. Minkä synnin, kaunis Beatrice?

BEATRICE. Te keskeytitte minut parhaaseen aikaan; olin juuri vakuuttamaisillani, että rakastan teitä.

BENEDIKT. Tee se koko sydämmestäsi.

BEATRICE. Rakastan teitä niin koko sydämmestäni, ettei jää mitään, millä vakuuttaa.

BENEDIKT. Käske minun tehdä jotakin edestäsi.

BEATRICE. Tappakaa Claudio.

BENEDIKT. En, vaikka koko maailman saisin.

BEATRICE. Minut tapatte kiellollanne. Hyvästi!

BENEDIKT. Varro, armas Beatrice.

BEATRICE. Olen poissa, vaikka vielä täällä. — Teissä ei ole rakkautta, ei. — Rukoilen, sallikaa minun mennä.

BENEDIKT. Beatrice, —

BEATRICE. Toden totta, tahdon mennä.

BENEDIKT. Tulkaamme ensin ystäviksi.

BEATRICE. Uskallatte ennemmin ruveta ystäväksi minun kanssani kuin tapella viholliseni kanssa.

BENEDIKT. Onko Claudio teidän vihollisenne?

BEATRICE. Eikö hän ole näyttänyt olevansa ylimmäinen konna, kun on panetellut, herjannut ja häväissyt sukulaistani? — Oi, jospa minä olisin mies! — Mitä? Kantaa tyttöä käsillään siihen asti, kuin heidän tulisi lyödä käsi käteen, ja sitten julkisella syytöksellä, suoralla häväistyksellä, hillittömällä ilkeydellä, — hyvä Jumala, jos minä olisin mies! Minä söisin sen miehen sydämmen turulla julkisesti.

BENEDIKT. Kuulehan, Beatrice, —

BEATRICE. Vai puhellut miehen kanssa ikkunasta! Soma juttu?

BENEDIKT. Mutta, Beatrice, —

BEATRICE. Se herttainen Hero! Häntä on loukattu, häntä on paneteltu, hänet on onnettomaksi tehty!

BENEDIKT. Beat—

BEATRICE. Ruhtinaat ja kreivit! Todellakin, ruhtinaallinen todistus! Sievä kreivi, sokurikreivi, soma poika, toden totta! Oi, jospa minä olisin mies hänen puolestaan, tai jos minulla olisi ystävä, joka tahtoisi olla mies minun puolestani! Mutta miehuus on haihtunut pelkkiin kohteliaisuuksiin ja miehentavat kumarruksiin, ja miehet ovat muuttuneet kokonaan kieliksi, jopa nätitkin miehet. Joka osaa valheen laskea ja sen todeksi vannoa, se on nyt yhtä uljas mies kuin Herkules. — Kun en voi toivomuksillani mieheksi tulla, niin tahdon vaimona harmiin kuolla.

BENEDIKT. Varro, Beatrice! Kautta tämän käden, sinua rakastan!

BEATRICE. Käyttäkää sitä sitte minun tähteni johonkin muuhun kuin pelkkään vannomiseen.

BENEDIKT. Uskotteko sydämmestänne, että Claudio on tehnyt Herolle vääryyttä?

BEATRICE. On, niin totta kuin minulla on usko ja sydän.

BENEDIKT. Hyvä! Luottakaa minuun; minä vaadin hänet miekkasille. Suokaa minun suudella kättänne ja sanoa hyvästi. Kautta tämän käden, Claudio saa vielä kalliisti maksaa tekonsa. Mitä minusta kuulette, sitä minusta ajatelkaa. Menkää lohduttamaan serkkuanne; minun tulee sanoa hänet kuolleeksi; hyvästi vain!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Vankila.

(Moilanen, Muikkari ja kirjuri tulevat, kaikki kolme virkapukuun puettuina; Conrad ja Borachio vartioineen.)

MOILANEN. Onko koko komplottimme koossa?

MUIKKARI. Ah! tuoli ja tyyny herra ahtivarjukselle.

KIRJURI. Ketkä tässä ovat syytteenalaiset?

MOILANEN. He, hitto olkoon, minä ja tämä virkaveljeni, tiedämmä.

MUIKKARI. Niin, se on tietty: meillä on ortelit tehdä toimitustutkinto.

KIRJURI. Mutta ketkä ovat ne pahantekijät, jotka ovat tutkittavat? Tuokaa ne tänne herra konstaapelin eteen.

MOILANEN. Niin, hitto olkoon, tuokaa ne tänne minun eteeni. — Mikä on teidän nimenne, hyvä ystävä?

BORACHIO. Borachio.

MOILANEN. Olkaa hyvä ja pankaa rotokollaan: Borachio. — Ja teidän, munsööri?

CONRAD. Olen kavaljeeri, herraseni, ja nimeni on Conrad.

MOILANEN. Pankaa rotokollaan: munsööri kavalieri Conrad. — Sanokaa, miehet, pelkäättekö Jumalaa?

CONRAD ja BORACHIO. Niin ainakin luulemme.

MOILANEN. Rotokollaan, että luulevat että pelkäävät Jumalaa; — ja pankaa Jumala ensin; sillä Jumala varjelkoon, että Jumala antaisi perään mokomille lurjuksille. — Miehet, todistettu on jo, ett'ette ole paljon parempia kuin aika konnia, ja vähällä pitää, ettei sitä jo pian uskotakin. Mitä vastaatte itse puolestanne?

CCONRAD. Sanomme siihen, että emme ole konnia.

MOILANEN. Vorpannatun sukkela mies, se täytyy myöntää; mutta kyllä minä hänestä selvän otan. — Tulkaahan tänne, munsööri; kuiskaan jotakin korvaanne, herraseni: sanon teille, että teistä luullaan, että olette aika konnia.

BORACHIO. Mutta minä sanon teille, että emme ole.

MOILANEN. Hyvä, menkää syrjään. — Jumalauta, he puhuvat molemmat akuraatisti samaa. Onko pantu rotokollaan, että eivät ole.

KIRJURI. Herra konstaapeli, tutkinto ei käy laillisella tavalla; teidän tulee ensin kutsua esiin vartijat, jotka ovat heidät syytteeseen panneet.

MOILANEN. Niin tosiaankin, se on mukavin tapa. — Vartijat, tulkaat esiin! — Hyvät miehet, käsken prinssin nimessä, että panette nämä miehet syytteeseen.

1 VARTIJA. Tämä mies sanoi, hyvä herra, että Don Juan, prinssin veli, on konna.

MOILANEN. Rotokollaan, että prinssi Juan on konna. — Mitä! Onhan ilmeinen pattovala sanoa prinssin veljeä konnaksi.

BORACHIO. Herra konstaapeli, —

MOILANEN. Pidä suusi, mies! Minä en kärsi naamaasi, kuule se.

KIRJURI. Mitä muuta kuulitte hänen sanovan?

2 VARTIJA. Sanoi mar senkin, että oli saanut tuhannen tukaattia Don Juanilta tehdäkseen väärän kanteen Hero neitiä vastaan.

MOILANEN. Sehän on ilmeistä murtovarkautta.

MUIKKARI. Niin, totisesti, onkin.

KIRJURI. Mitä muuta, poikaseni?

l VARTIJA. Ja että kreivi Claudio, hänen puheensa nojalla, aikoi häväistä Hero neitiä koko seurakunnan edessä eikä naida häntä.

MOILANEN. Senkin lurjus! Tuosta sinä vielä tulet tuomituksi ijankaikkiseen autuuteen.

KIRJURI. Mitä muuta?

2 VARTIJA. Siinä kaikki.

KIRJURI. Ja tämä on enemmän, miehet, kuin mitä voitte kieltää. Don Juan on tänä aamuna salaa paennut paikkakunnalta. Hero on sanotulla tavalla joutunut syytteeseen ja niinikään sanotulla tavalla hyljätyksi ja tästä harmistuneena yht'äkkiä kuollut. Herra konstaapeli, panettakaa kiinni nämä miehet ja toimittakaa heidät Leonaton taloon; minä menen edeltä ja näytän hänelle tutkinto-pöytäkirjan.

(Menee.)

MOILANEN. Kas niin, pankaa heidät köysivärkkiin.

MUIKKARI. Niin, kruunun hanskat käteen.

CONRAD. Tiehesi, hölmö!

MOILANEN. Herran Kiesus! Missä on ahtivarjus? Pankoon rotokollaan, että prinssin palvelija on hölmö. — Kas niin, köyttäkää heidät! — Senkin hävytön mies?

CONRAD. Tiehenne! Senkin aasi! Senkin aasi!

MOILANEN. Etkö arvostele ammattiani? Etkö arvostele ikääni? — Oi, jos hän nyt olisi tässä ja panisi rotokollaan, että minä olen aasi? — Mutta, te miehet, muistakaa, että minä olen aasi; vaikkei sitä ole rotokollaan pantu, niin älkää unhottako, että minä olen aasi. — Niin, sinä kanalja, sinä olet täynnä moraalia, sen voin minä luotettavilla vierailla miehillä sinulle todistaa. Minä olen älykäs mies ja, mikä vielä parempi, oikeudenpalvelija ja, mikä vielä parempi, oman huoneen haltija ja, mikä vielä parempi, niin hyvää lihaa kuin kuka muu tahansa Messinassa; mies, joka tunnen lait ja reklamentit, tiedä se, ja jolla on varaa aitassa, tiedä se, ja mies, jolla on tappioita ollut, ja mies, jolla on kaksi takkia ja muutenkin kaikki hienoa ja somaa. Viekää hänet pois! Voi, jos sentään olisi tullut rotokollaan, että minä olen aasi!

(Menevät.)