UUDESSA MAAILMASSA.

Neljäskolmatta luku.

KULTAISEN KYYNÄRÄKEPIN LÄHTÖ.

Pieni joukko matkasi nyt edellä uutisten, kiitos de Catinat'n ajoissa tuomien tietojen. Kun he kulkivat Louvierkylän läpi aikaseen aamulla, huomasivat he tunkiolla alastoman ruumiin ja tiedusteluunsa saivat eräältä vahdilla kuulla, että se oli eräs hugenotti, joka oli kuollut katumattomana, mutta sen ei tarvinnut merkitä sitä, että uusi laki olisi astunut voimaan, sillä sellaista sattui sangen usein siihen aikaan. Rouen'issa oli kaikki rauhallista, ja ennen iltaa oli kapteeni Efraim Savage vienyt laivaansa, Kultaiseen kyynäräkeppiin, sekä heidät että heidän tuomansa tavarat. Se oli tosin pieni alus, noin seitsemänkymmenen tonnin vetoinen, mutta aikana, jolloin moni lähti merille avoveneessä, peläten enemmän kuninkaan, kuin luonnonvoimien raivoomista, oli se kuitenkin hyvä turvapaikka. Samana yönä nosti alus ankkurinsa ja lähti lipumaan alas kiemurtelevaa jokea. Se oli hidasta kulkua. Oli puolikuu ja itätuuli, ja joki kierteli ja kaarteli niin vaihtelevasti, että toisinaan näytti siltä, kun he olisivat menossa virtaa ylöspäin.

Pitkät matkat saattoivat he kulkea täysin purjein eteenpäin, mutta usein täytyi heidän myös laskea laivan molemmat veneet vesille ja hinata sitä vaivaloisesti. Perämies Tomlinson Salemista ja kuusi vakavaa tupakkaapurevaa uusenglantilaista merimiestä palmettohatuissaan vetivät hartaasti airoillaan, kunnes heitä aamunkoitteessa tarvittiin purjeitten selvittelemiseen ja Amos Green, de Catinat ja vieläpä vanha kauppamieskin astuivat heidän tilalleen. Vihdoin auringon noustua alkoi joki levetä ja kumpainenkin ranta kaartui yhä kauemmaksi muodostaen välilleen pitkän suppilonmuotoisen merenlahden. Efraim Savage haisteli ilmaa ja astuskeli reippain askelin laivankannella, vilkutellen harmaita silmiään. Tuuli oli heikentynyt, mutta vei heitä kuitenkin hitaasti eteenpäin.

"Missä tyttö on", kysyi Efraim.

"Hän on minun hytissäni", sanoi Amos Green. "Ajattelin, että hän ehkä tulee toimeen siellä, kunnes pääsemme yli."

"Missä itse aiot maata sitten?"

"No, no. Kuusenoksa-vuode ja koivunkuorinen peitto on ollut minulle kylliksi näinä vuosina. En tarvitse muuta kuin tuon valkopetäjäisen laivankannen ja huopapeittoni."

"Hyvä, vanha mies ja tuo sinitakkinen, hänen veljenpoikansa voivat saada kaksi vapaata vuodetta. Mutta sinun täytyy puhua tuolle nuorelle miehelle, Amos. Minä en halua mitään hakkailua laivallani, poika, ei mitään kuiskutteluja tai armastelua tai muita sellaisia hullutuksia. Sano hänelle, että tämä laiva sattuu olemaan Bostonista ja ellei hän pysy erillään tuosta tytöstä, niin näytän minä hänelle bostonilaisia tapoja. Niitä on näytetty paremmillekin miehille kuin hän on. Pidä huoli siitä, ettei laivassa kuherrella, muutoin opetan minä häntä erinäisillä pyöräyksillä."

"Sääli että lähdimme niin äkkiä, etteivät he kerinneet mennä naimisiin ennen sitä. Hän on hyvä tyttö, Efraim ja hän on myös kelpo mies, vaikkakin heidän tapansa hieman poikkeavatkin meikäläisistä. He eivät näy ottavan elämää yhtä raskaasti kuin me, ja ehkäpä he saavatkin siitä irti enemmän huvia."

"En ole eläessäni kuullut, että meidät olisi pantu tänne hakemaan huvia siitä", sanoi vanha puritaani, puistaen päätään. "Kuoleman varjon laakso ei minusta tunnu nimensäkään puolesta sopivan miksikään leikkikentäksi. Se on koettelemusta ja kuritusta, sitä se on, katkeruuden sappi ja synninkahleet. Me olemme pahoja hamasta syntymästämme, niinkuin löyhkäävästä suosta juokseva joki, ja meillä on tarpeeksi tekemistä pitääksemme itsemme oikealla tiellä eikä puhua huvista ja muista joutavuuksista."

"Minusta se näyttää olevan yhtä sekalaista, kuin rasvaiset ja kuivat kakut pemmikaanipussissa. Katsokaapa tuota aurinkoa, kun se juuri on painumassa puitten taa ja katsokaa tuota punaista hehkua pilvissä ja virran kalvossa, joka kiertyy kuin punainen nauha ympärillämme. Se on sanomattoman kaunista silmälle ja se meitä ilahuttaa, enkä usko että se vaikuttaisi sillä tavalla mieleeni, ellei Luoja olisi niin tahtonut. Monta kertaa, kun illan tullen olen metsässä maannut polttaen piippuani ja olen tuntenut kuinka hyvälle tupakka maistaa ja nähnyt kuinka loistava kellastunut vaahtera ja purppuranvärinen saarni on ja kuinka punainen kumipuu väikkyy pensaston lomassa, silloin olen aina ajatellut, että se mies on täysi hölmö, joka epäilee, ettei tämä kaikki olisi tarkoitettu tekemään ihmistä onnellisemmaksi."

"Sinä olet ajatellut liian paljon metsissä", virkkoi Efraim Savage, levottomasti katsahtaen häneen. "Älä anna purjeittesi kasvaa suuremmiksi kuin laivasi kantaa, poika, äläkä luota omaan viisauteesi. Isäsi oli kotoisin Bay'stä ja sinä juonnat juuresi suvusta, joka ennemmin pudisti Englannin tomut jaloistaan, kuin kumarsi Baalia. Pidä sanasta kiinni, äläkä mene siitä yli. Mutta mikä vanhaa miestä vaivaa? Hän ei näytä oikein rauhalliselta."

Vanha kauppamies oli nojannut laivan kaiteeseen ja katsellut kaihoisin ja väsynein silmin punaista, kiemurtelevaa jälkeä laivanperässä, joka näytti Pariisiin päin. Adelekin oli tullut kannelle ja hieroskeli nyt vanhan miehen kylmiä käsiä ja kuiskasi hänelle rakkauden ja lohdutuksen sanoja, ajattelematta vähääkään niitä vaivoja ja huolia, jotka hänellä itsellään vielä oli edessään. He olivat jo tulleet niin pitkälle matkallaan, että hiljalleen virtaava joki oli vaihtunut paiskelevaksi aallokoksi. Vanha mies näki kauhulla kuinka kokkapuu nousi korkealle ilmaan ja kävi mielettömästi kiinni kaiteeseen, kun kansi näytti luistavan hänen altaan.

"Me olemme aina Jumalan kädessä", kuiskasi hän. "Mutta Adele, on pelottavaa tuntea Hänen voimansa liikkuvan allamme."

"Tulkaa kanssani, setä", sanoi de Catinat, pannen kätensä ukon käsikoukkuun. "Siitä on jo kauan kun olette levännyt. Ja sinä Adele, minä pyydän, että menet nukkumaan, tyttöparkani, sillä matkamme on ollut väsyttävä. Menkää nyt, tehkää mielikseni, ja kun heräätte, niin ovat sekä Ranska että muut huolemme jääneet kauas taaksemme." Kun isä ja tytär olivat jättäneet kannen meni de Catinat taas perään, jossa Amos Green ja kapteenikin olivat.

"Olen oikein iloinen kun sain heidät alas, Amos", virkkoi hän, "sillä pelkään, että meillä vielä tulee olemaan vaikeuksia."

"Kuinka niin?"

"Näetkö tuolla harmaan maantien, joen vasemmalla rannalla? Kahdesti olen jo puolen tunnin ajalla nähnyt siellä hevosmiehiä ratsastavan henkensä edestä. Tuolla, missä näet torninhuippuja ja savua on Honfleur ja sinne he menivät. En ymmärrä kuka muu, kuin kuninkaan sanansaattaja saattaisi ratsastaa niin hurjasti. Oh, katso tuolla tulee kolmas!"

Harmaalla, vihreitä niittyjä kiertelevällä viivalla, näkyi musta pilkku, joka liikkui eteenpäin suurella nopeudella, katosi puuryhmän taakse näyttäytyäkseen taas ja joka oli matkalla kaukana siintävään kaupunkiin. Kapteeni Savage otti esille kiikarinsa ja tarkasti ratsastajaa.

"Niin, niin", sanoi hän kohottaessaan sen uudelleen. "Sotilas se on, aivan varmasti. Voin nähdä hänen miekkansa välkähtävän auringon valossa. Minä luulen, että saamme enemmän tuulta kohta ja tuulella me jätämme jälkeemme minkä laivan hyvänsä Ranskan vesillä, mutta kaleerilaiva tai myös asestettu laiva voisi nyt päästä kimppuumme."

De Catinat oli Amerikassa ollessaan oppinut ymmärtämään englannin kieltä aika hyvin, joskaan ei osannut sitä sujuvasti puhua. Hän kääntyi nyt Amos Greenin puoleen ja sanoi: "Pelkään, että tuotamme hyvälle kapteenillemme harmia ja että hän vielä palkinnoksi ystävällisyydestään menettää sekä laivansa että lastinsa. Kysyppä häneltä, eikö hän pitäisi parempana laskea meidät maalle, jossakin tuolla oikealla rannalla. Me voisimme ehkä rahojemme avulla päästä Alankomaihin."

Efraim Savage katsoi matkustajaansa entistä hieman leppeämmällä silmällä. "Nuori mies", virkkoi hän, "huomaan että ymmärrätte jonkinverran puhettani." De Catinat nyökkäsi päätään myöntävästi.

"Sanonpa teille sitte, että minua ei hevillä nujerreta. Jokainen, joka on ollut minun mukanani merillä, sanoisi teille samaa. Se on näet sillä tavalla, että niin kauan kuin Jumala tahtoo, seison minä ruorissa ja määrään itse suuntani, ymmärrättekö?"

De Catinat nyökkäsi taas, vaikka saikin aivan vaillinaisen käsityksen vanhan merikarhun kuvakielestä.

"Tulemme kohta tuon kaupungin kohdalle ja kymmenessä minuutissa saamme tietää, odottaako meitä vielä mikään vaara. Sillä aikaa kerron teille jutun, josta voitte päätellä minkälaisen miehen kanssa olette lähtenyt purjehtimaan. Siitä alkaa nyt olla kymmenen vuotta, kun purjehdin Sukkelalla, noin kuudenkymmenen tonnin prikillä, tehden kauppaa Bostonin ja Jamestownin välillä. Etelään veimme aina puutavaraa, turkiksia ja muita tarveaineita ja pohjoiseen taas toimme tupakkaa ja siirappia. Eräänä yönä, heikonlaisella etelätuulella ajoimme karille, kaksi penikulmaa itään Mayniemestä ja pohjaan sitä mentiin niin kuin kivi. No niin, aamulla, kun siinä uiskentelin ympäri etumaston puolikkaan varassa, näkemättä merkkiäkään tovereistani tai maasta. Minulla ei ollut erikoisen kylmä, sillä oli aikainen syksy ja sain sitäpaitsi suurimman osan ruumistani kohotetuksi maston päälle, mutta minulla oli nälkä ja jano ja olin sitäpaitsi loukkaantunut. Minun ei auttanut tehdä muuta, kuin vetää vyötäni pari reikää tiukemmalle ja veisattuani virren, aloin katsella ympärilleni. Ja kyllä siinä katselemista riittikin, enemmän kuin tarpeeksi. Viiden, kuuden jalan päässä minusta oli näet suuri kala, suunnilleen yhtä pitkä kuin puukin, josta pitelin kiinni. Tuntuu aika somalta, kun täytyy pitää jalkojaan vedessä, kun tuollainen otus on ääressä, valmiina maistelemaan varpaitasi."

"Hyvä Jumala", huusi ranskalainen sotilas. "Eikö se syönyt teitä?"

Efraim Savage'n silmät vilkuttivat lystikkäästi hänen muistellessaan tapausta. "Minäpä söin sen", virkkoi hän.

"Mitä!" huudahti Amos.

"Se on totinen tosi. Minulla oli kääntöveitsi taskussani, tämä sama veitsi, ja sillä aikaa kuin potkin jaloillani pidättääkseni petoa kauempana, sain veitselläni irroitetuksi hyvänlaisen epätasaisen puupalan, jonka terotin molemmista päistään, kuten eräs neekeri kerran Delawaressa oli minua neuvonut. Sitten lopetin potkimisen ja odotin. Hai tuli kohti, kuin haukka kananpojan kimppuun. Kun se sitte kääntyi vatsa ylöspäin, työnsin minä vasemmalla kädelläni puupalasen suoraan sen irvistävään kitaan ja annoin sen purra sitä samalla kun pistin veitseni sen kidusten väliin. Se koetti päästä irti siitä, mutta minäpä näet en hellittänyt, vaikka se vei minut niin syvälle, etten luullut koskaan enää palaavani pinnalle. Olin jo menehtymäisilläni kun tulimme taas ylös, mutta ukko olikin kääntynyt selälleen ja sillä oli parikymmentä reikää valkeassa paidan etumuksessaan. Pääsin sitte takasin mastonpuolikkaalleni, vaikka olinkin sukeltanut viitisenkymmentä syltä ja silloin minä pyörryin."

"Entä sitte?"

"Kun taas selvisin, oli tyyni ja siinä ui kuollut hai aivan lähelläni. Uitin mastoni sen luo ja irroittamallani köyden pätkällä tein silmukan sen pyrstön ympäri ja kiinnitin sen sitte mastoon. Sitte ryhdyin syömäpuuhiin ja viikon kuluessa pääsin jo sen selkäevään saakka, kun Siro Gloucesteristä tapasi minut siinä niin pyöreänä ja lihavana, että töin tuskin pääsin kapuamaan sen kannelle. Se on tällaista, jota Efraim Savage tarkoittaa, kun hän sanoo, ettei häntä hevillä nujerreta."

Kertoessaan muistelmiaan oli puritaani-kapteeni silmäillyt vuoroon pilviä, vuoroon lepattavia purjeita. Tuuli tuli puuskittain, väliin täyttäen purjeet, jättääkseen ne taas velttoina riippumaan. Repaleiset pilvet kulkivat sitävastoin hyvää vauhtia taivaalla. Niitä kapteeni mielenkiinnolla tarkkaili, aivankuin hän olisi ratkaissut vaikeaa tehtävää. He olivat nyt Honfleur'in kohdalla, puolisen penikulman päässä siitä.

Useita pursia ja prikejä näkyi siellä yhdessä rykelmässä ja kokonainen laivasto kalastajaveneitä laski juuri purjeitaan. Kaikki oli kuitenkin rauhallista, sekä kaarevalla laiturilla, että puolikuun muotoisella linnakkeella, jonka yllä liehui kultalilja-lippu. Satama oli nyt heidän takanaan ja vauhti näytti paranevan tuulen kiihtyessä. De Catinat oli jo mielestään varma, että vaarat oli vältetty, kun ne yht'äkkiä näyttivät päinvastoin kasvavan.

Aallonmurtajan takaa tuli äkkiä näkyviin suuri, musta alus, joka pyörsi heitä kohti ja jonka keulasta ja kymmenestä airoparista pärskyi korkealle valkea vaahto. Sen perässä riippui soma valtakunnan vaakuna ja kokassa kiilsi auringonvalossa suuri tykki. Se oli täynnä miehiä ja siellä täällä näkyvästä välähdyksestä saattoi päättää, että he olivat hyvin aseistettuja. Kapteeni otti kiikarinsa, tähysti sitä hetken ja vihelsi pitkään. Sitten hän taas katsahti pilviin.

"Kolmekymmentä miestä", sanoi hän, "ja se voittaa meidät vauhdissa kolmannella osalla."

"Te, sir, riisukaa tuo sininen takki päältänne, tai muuten saattaa siitä tulla harmia meille kaikille. Herra pitää kyllä huolen omistaan, jos me vain itse vältämme tyhmyyksiä. Ota auki nuo luukut Tomlinson. Kas niin! Missä on Jean Sturt ja Hiram Jefferson? Aseta heidät luukkujen ääreen ja kun minä vihellän, on ne paiskattava kiinni jälleen. Ylemmä, ylemmä! Anna vetää niin täysillä purjeilla, kuin mahdollista. Amos ja Tomlinson, tulkaahan tänne, että saan puhua pari sanaa kanssanne."

Kolmin seisoivat he peräkannella neuvotellen ja tarkaten takaa-ajajiaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tuuli parani, mutta se ei vielä ollut yhtämittainen ja perässä tuleva laiva saavutti heitä yhä. He voivat jo erottaa perässä istuvien meriupseerien kasvot ja tykkimiehen palavan sytyttimen, jota hän piti valmiina kädessään.

"Haloo!", huusi eräs upseeri selvällä englanninkielellä. "Laskekaa sivullemme tai ammumme."

"Keitä te olette ja mitä te tahdotte?" huusi Efraim Savage äänellä, joka kuului rannalle asti.

"Tulemme kuninkaan nimessä ja me etsimme erästä pariisilaista hugenotti-seuruetta, joka astui laivaanne Rouen'issa."

"Kääntäkää eturaaka ja laskekaa laivan sivuun", komensi kapteeni Savage. "Laskekaa raput alas ja olkaa varuillanne! Kas niin. Nyt olemme valmiita ottamaan vastaan heidät."

Raakapuu kääntyi ja laiva kellui rauhallisesti laineilla. Toinen laski sen kylkeen pitkittäin, tykki suunnattuna amerikalaiseen ja osasto miehiä sormi liipasimella, valmiina ampumaan.

He nauroivat ja kohauttelivat olkapäitään nähdessään, että heitä vastassa oli kokonaista kolme miestä. Nuori, rivakkaliikkeinen ja kissanviiksinen mies oli silmänräpäyksessä kannella miekka paljastettuna kädessä.

"Kaksi miestä tänne. Seisokaa tuossa rappujen päässä, kersantti. Heittäkää tänne köysi ja kiinnittäkää se pylvääseen. Pitäkää varanne siellä ja olkaa valmiina ampumaan. Te tulette kanssani, korpraali Lemoine. Kuka on laivan kapteeni?"

"Minä olen", sanoi Efraim Savage alistuvasti.

"Teillä on kolme hugenottia laivallanne?"

"Oho! Hugenotteja, ovatko ne niitä? Huomasin kyllä, että heillä oli kiire päästä maasta, mutta kun he rehellisesti maksoivat matkansa, niin ei minun asiani ollut tutkia heitä sen enempää. Vanha mies ja hänen tyttärensä sekä eräs nuori mies, suunnilleen teidän ikäisenne ja jonkinlaisessa erikoispuvussa?"

"Univormussa, sir. Kuninkaallisen kaartin univormussa. Kyllä ne ovat niitä, joita etsimme."

"Ja te aijotte viedä heidät mennessänne?"

"Aivan varmaan."

"Ihmisparat. Oikein sääli tulee heitä."

"Niin minunkin, mutta käsky on käsky ja se täytyy täyttää."

"Aivan niin. Vanha mies nukkuu hytissään. Neiti on omassaan myös ja kolmas nukkuu lastiruumassa, sillä meillä ei ollut muuta paikkaa hänelle."

"Nukkuu, sanoitte? Sitten lienee parasta yllättää hänet."

"Mutta luuletteko, että uskallatte tehdä sen yksin. Hän on tosin aseeton, mutta hän on suurikasvuinen nuori mies. Etteköhän tee viisaammin, jos kutsutte parikymmentä miestä avuksenne?"

Upseeri oli oikeastaan ajatellutkin sitä, mutta kapteenin pureva huomautus yllytti häntä.

"Tulkaa kanssani, korpraali", sanoi hän. "Näitäkö rappuja, sanoitte?"

"Niin, rappuja alas ja sitte suoraan eteenpäin. Hän makaa tuolla kahden verkapaalun välissä."

Efraim Savage katsoi ylös ja veti suunsa julmaan hymyyn. Tuuli vinkui nyt köysistössä ja maston tukiköydet soivat kuin kaksi harpunkieltä. Amos Green oleili kersantin lähettyvillä, joka oli pantu vartioimaan rappuja, kun taas Tomlinson, perämies, seisoi täysinäinen vesiämpäri kädessään jutellen huonolla ranskankielellä edessään olevien merimiesten kanssa.

Upseeri laskeutui hitaasti rappuja alas ja korpraali seurasi hänen jälessään ollen jo rintaansa myöten luukussa, kun toinen oli kerinnyt pohjalle. Ehkäpä hän oli huomannut jotakin Efraim Savagen ilmeessä tai ehkäpä myös ympäröivä pimeys oli peloittanut nuorta ranskalaista upseeria, joka tapauksessa heräsi hänessä äkkiä epäluulo.

"Ylös takaisin, korpraali", huusi hän. "Luulen olevan parasta, että pysytte siellä ylhäällä!"

"Mutta minä luulen, että sinun on parasta pysyä siellä, missä olet", sanoi puritaani, joka oli huomannut upseerin tarkoituksen hänen eleistään. Ja asettaen jalkansa korpraalin rintaa vasten, antoi hän tälle sellaisen sysäyksen, että sekä hän, että raput tulivat suinpäin alla seisovan upseerin niskaan. Tätä tehdessään puhalsi hän samalla pilliinsä ja samassa oli luukku paikallaan ja molemmat rautasalvat kiini. Kuullessaan luukun rämähdyksen oli kersantti kääntynyt päin, mutta samassa sieppasi Amos Green häntä vyötäisistä ja heitti hänet laidan yli mereen. Nyt katkesi laivoja yhdistävä köysi, raakapuu kääntyi entiseen asentoonsa ja ämpärintäysi vettä ryöpsähti yli tykkimiehen sammuttaen hänen sytytyssoihtunsa ja kastellen sankkiruudin. Sankka kuulasade vingahti ilmassa ja tupsahti laivan kylkeen, mutta kun valtoimena oleva laiva hyppeli jyrkissä, lyhyissä laineissa, oli tähtääminen aivan mahdotonta. Turhaan ponnistelivat miehet airoissaan, turhaan koitti tykkimies kuin mieletön saada tykkiään uudelleen kuntoon. Laiva joutui suunnastaan samalla kun priki lensi pois täysin purjein navakassa tuulessa. Pum! jymähti vihdoin tykistä ja viisi pientä reikää suurpurjeessa osoitti, että kartessit olivat lentäneet liian korkealta. Toinen laukaus ei jättänyt minkäänlaista jälkeä ja kolmannella huomasi selvästi, että he olivat tykinkantaman ulkopuolella. Puolta tuntia myöhemmin oli musta pilkku taivaanrannalla ja siinä pieni kullalta hohtava läikkä ainoa, mikä enää näkyi Honfleur'in vartiolaivastoa. Yhä matalammiksi kävivät rannat, sininen ulappa laajeni laajenemistaan, kunnes le Havre'n savut näyttivät pieniltä pilvenhattaroilta läntisellä taivaanrannalla. Kapteeni Efraim Savage käveli laivansa kannella yhtä tuimannäköisenä kuin ennenkin, mutta hänen harmaat silmänsä vilkuttivat hieman leikillisesti.

"Tiesin, että Herra pitää murheen omistaan", virkkoi hän tyytyväisenä. "Meillä on nyt kokka suoraan kotia kohti ja tämän paikan ja Bostonin kolmen vuoren välillä ei ole mutaläiskääkään. Sinä olet viimeaikoina saanut liian paljon noita ranskalaisia viinejä, Amos, mennäänpä tuonne alas maistamaan oikeata Bostonin valmistetta johon on pantu kaksinkertainen annos maltaita."

Viideskolmatta luku.

KUOLEMAN VENE.

Kahden päivän ajaksi joutui Kultainen kyynäräkeppi seisomaan tyynessä le Hague niemen kohdalla, mutta kolmantena nousi navakka tuuli ja nopeasti loittonivat he rannikolta, niin että se muutaman tunnin kuluttua miltei häipyi näkyvistä. Olisi luullut, että pakolaiset tuolla aavalla ulapalla, missä raikas tuuli hyväili poskia ja suolainen vesi tuntui miltei huulilla, olisivat päässeet huolista ja voineet ainaiseksi jättää jäljen rippeetkin noista tarmokkaista miehistä, joitten hurskas uskonvimma oli saanut aikaan enemmän vahinkoa, kuin kevytmielisyys ja pahuus olisivat yhteensä voineet vaikuttaa. Mutta vieläkään he eivät niistä päässeet, sillä mökkiläisen synnit jäävät useimmiten oven sisäpuolelle, kun taas palatsin korkeudesta pahuus leviää yli maitten ja merien.

"Olen levoton isästä, Amory", sanoi Adele, heidän seistessään vanttien ääressä ja tarkatessaan ohutta pilvenkaistaletta, joka osoitti suuntaa, minne se maa jäi, jonka he ainaiseksi olivat jättämäisillään.

"Mutta eihän hänellä enää mitään vaaraa ole."

"Ehkäpä ei julmien lakien puolelta, mutta pelkään, ettei hän saa nähdä luvattua maatamme."

"Mitä tarkoitat, Adele? Setäukkohan on terve ja reipas."

"Ah, Amory, hänen sydänjuurensa olivat kasvaneet kiinni Pyhän Martin kadulle ja kun ne revittiin irti, merkitsi se hänelle koko elämää."

"Mutta hänhän tottuu uuteen elämään vähitellen."

"Kunpa niin olisi! Mutta pelkään kovasti, että hän on liian vanha sellaiseen muutokseen. Hän ei valita sanallakaan, mutta näen hänen kasvoistaan, että hän on kokonaan murtunut, tuntikausia saattaa hän tuijottaa jälkeensä Ranskaa kohti kyynelten valuessa hiljaa poskille. Ja hänen tukkansa on viikon kuluessa muuttunut harmaasta aivan valkoiseksi."

De Catinat oli myöskin huomannut tuon värinvaihdoksen. Hän oli myös huomannut, että hänen kasvonsa olivat entistä totisemmat ja että hänen päänsä oli raskaasti painunut rintaa vasten hänen käydessään. Hän oli jo sanomaisillaan että merimatka mahdollisesti palauttaisi hänen hyvinvointinsa, kun Adele huudahti hämmästyksestä ja osoitti sormellaan merelle. Hän oli sillä hetkellä erinomaisen kaunis, seistessään siinä käsi ojennettuna ja varjostaen silmiään toisella, tumma tukka hulmuten tuulessa ja poskilla näkemänsä aiheuttama puna.

"Katso", huudahti hän. "Tuolla kelluu jotakin laineilla. Näin sen äsken nousevan aallon harjalle."

Hän katsoi tytön osoittamaan suuntaan, mutta ei aluksi nähnyt mitään. Heillä oli yhä myötätuuli, tummanvihreät aallot nousivat korkeina ja niitten harjat alkoivat leikitellä vaaleankeltaisina ryöppyinä. Silloin tällöin viskautui aalto kannellekin pärskytellen suolaista vettään silmille.

Äkkiä huomasi de Catinat aallon harjalla jotakin mustaa, joka samassa katosi toisen harjan taakse. Se oli niin kaukana, ettei hän voinut erottaa, mikä se oli, mutta pari tottuneempia silmiä oli jo huomannut sen. Amos Green oli seuratessaan tytön osoitusta heti arvannut asianlaidan.

"Kapteeni Efraim", huusi hän, "tuolla on vene oikealla."

Uusenglantilainen merikarhu nosti kiikarinsa tukien sitä laivanlaitaa vasten.

"Niin on, se on vene", sanoi hän, "mutta tyhjä. Se voi olla joku laidan yli huuhtoutunut tai rannalta karannut vene. Laskeppa tuota kohti Tomlinson, meille onkin nyt yksi liika vene tuiki tarpeen."

Puolisen minuutin kuluttua oli laiva kääntynyt ympäri ja kulki nyt tuulen painamana venettä kohti, joka yhä hyppeli ja tanssi laineilla. Tullessaan lähemmä huomasivat he, että jotakin riippui sen laidalla.

"Se on miehen pää!" huusi Amos Green.

Mutta Efraim Savagen kävi tavallista vakavammaksi. "Se on miehen jalka", sanoi hän. "Taitaapa olla parasta, että tyttö menee alas hyttiinsä."

Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa laskivat he yksinäisen aluksen viereen, joka niin merkillisen lipun suojassa purjehti. Katsoessaan alas näkivät he kaamean näyn.

Vene oli pieni, kolmenkymmenen jalan mittainen palko, pituuteensa verraten leveähkö ja aivan tasapohjainen, joten helposti huomasi että se oli rakennettu joella tai järvellä liikkumista varten. Veneen perässä, aivan yhteen sulloutuneina oli kolme henkeä, mies kunniallisessa käsityöläisen puvussa, vaimo samaa yhteiskuntaluokkaa ja pieni, vuoden vaiheilla oleva lapsi. Vene oli puolillaan vettä ja nainen makasi lapsineen pohjalla kasvot alaspäin ja lapsen pikku kiharat samoinkuin äidin tummat suortuvat liikehtivät kuten kaislat veden levottomalla pinnalla. Mies, jonka kasvot olivat käyneet harmaan sinertäviksi, makasi kasvot ylöspäin, silmät nurin päässä ja avonaisesta suusta näkyi kutistuneen nahan kaltainen kieli. Keulassa oli vielä pieni hintelä mies selällään, aivan kokoon vetäytyneenä pidellen yhä kädessään veneen ainoata airoa. Hän oli mustiin puettu ja avattu kirja oli poikkipuolin hänen kasvoillaan ja hänen jäykistynyt jalkansa pisti esille laidan yli hankaan takertuneena.

Pian oli vene laskettu vesille Kultaisesta kyynäräkepistä ja haaksirikkoiset nostettu kannelle. Ei merkkiäkään ruuasta tai juomasta löytynyt veneestä eikä mitään muutakaan lukuunottamatta tuota ainutta airoa ja avattua raamattua, joka oli miehen kasvoilla. Mies, vaimo ja lapsi olivat jo olleet kuolleina ainakin vuorokauden, joten heidät haudattiin heti tavanmukaisella lyhyellä rukouksella siunaten meren avaraan syliin. Pieni mustapukuinen mies oli myös ensinäkemältä näyttänyt kuolleelta, mutta Amos oli huomannut, että hänen sydämensä vielä heikosti sykki ja että kellon lasille jota pidettiin hänen suunsa edessä ilmestyi heikko sumuntapainen. Hänet asetettiin nyt, kuiviin lakanoihin käärittynä, maston viereen ja perämies koetti, kaatamalla vähäväliä hänen suuhunsa rommia, saada hänessä vielä mahdollisesti löytyvän elonkipinän syttymään.

Sillävälin käski Efraim Savage tuoda kannelle pyydystämänsä vangit. Hieman hullunkurisilta he näyttivät seistessään siinä ja siristellessään silmiään tottumattomina kirkkaaseen auringonvaloon.

"Olen pahoillani, kapteeni", virkkoi merikarhu, "mutta joko näet teidän oli tultava meidän mukanamme tai meidän oli jäätävä teidän kanssanne. Tuolla toisella puolen odottavat minua Bostonissa ja minulla ei todellakaan ollut aikaa viivytellä."

Ranskalainen sotilas kohautti olkapäitään ja silmäili ympärilleen nolon näköisenä. Hän ja korpraalinsa olivat aikalailla merikipeitä ja heidän surkeutensa vain lisääntyi heidän nähdessään Ranskan häipyvän näkyvistä.

"Haluatteko mieluummin jatkaa kanssamme matkaa Amerikaan vaiko lähteä takaisin Ranskaan?"

"Takaisin Ranskaan, jos vain voimme päästä sinne. Ranskaan minun täytyy päästä, jollei muusta syystä, niin ainakin antaakseni tuolle tykkimies hölmölle ansionmukaisen ravistuksen."

"No, no, me paiskasimme ämpärillisen vettä hänen sankkiruutiinsa näet, jotenka hän lienee koettanut parastaan. Mutta tuo tuolla on Ranskanmaa, se on juuri häipymässä näkyvistämme."

"Näen sen, näen sen! Ah, jospa jalkani kerran vielä pääsisivät sen kamaralle."

"Tässä on vene vieressämme ja te voitte ottaa sen."

"Hyvä Jumala, mikä onni! Vene! Korpraali Lemoine, lähtekäämme heti!"

"Kuka hölmö sillä tavalla lähtisi! Tarvitsettehan myös muonaa mukaanne. Tomlinson, laske veneeseen lekkeri vettä, lihaa ja korppuja! Hiram Jefferson, tuo pari airoja perästä. Siitä tulee kyllä pitkä soutumatka kun on vastatuuli, mutta huomen-illalla olette perillä, ellei ilma tästä pahene."

Pian oli ranskalaisilla veneessä se, minkä he mahdollisesti tarvitsivat matkallaan ja niin he lähtivät rantaa kohti lakkien liehuessa ja hauskaa matkaa-huutojen kaikuessa.

Taas kääntyi eturaaka paikalleen ja Kultainen kyynäräkeppi käänsi keulansa länteen.

Tuntikausia saattoi erottaa veneen pienenä pilkkuna aaltojen huipulla, kunnes se vihdoin häipyi usvaan ja sen mukana katosi viimeinen yhdysside, joka heitä liitti suureen vanhaan mailmaan.

Mutta sillä aikaa, kun tämä tapahtui, oli maston vieressä makaava, tiedoton mies räpäyttänyt silmäluomiaan ja vetäistyään heikosti henkeään, lopulta avannut silmänsä. Hänen ihonsa oli kuin pergamenttia, joka kireänä peitti hänen luitaan ja hänen jäsenensä olivat pienet, kuin kivuloisen lapsen. Mutta vaikka hän näytti niin heikolta ja avuttomalta, oli hänen suurissa, tummissa silmissään omituinen arvokkuuden ja voiman leima. Vanha de Catinat oli tullut kannelle ja kun hän huomasi miehen ja hänen pukunsa, kiiruhti hän hänen luokseen, kohotti kunnioittavasti hänen päänsä käsivarsilleen ja antoi sen levätä siinä.

"Hän on yksi uskollisista", virkkoi hän, "hän on meidän sielunpaimeniamme. Nyt on siunaus saatu matkallemme."

Mutta toipilas hymyili ystävällisesti ja pudisti päätään.

"Luulen, etten seuraa pitkältä matkassanne", sanoi hän heikolla äänellä, "sillä Jumala on jo kutsunut minut toiselle matkalle. Olen kuullut jo hänen kutsunsa ja olen valmis lähtemään. Olen todella Isigny'n kirkon pastori, ja kun kuulimme jumalattoman kuninkaan käskyn, lähdin minä ja kaksi Herralle uskollista pienen lapsensa kanssa toivossa, että pääsisimme Englantiin. Mutta ensimmäisenä päivänä huuhtoi suuri laine toisen airomme ja kaiken mitä veneessä oli, leipämme ja juomavetemme mereen ja me jäimme aaltojen heiteltäviksi ilman muuta toivoa, kuin Hän. Ja sitten alkoi Hän kutsua meitä luokseen, toisen toisensa perään, ensin lapsen, sitte vaimon ja sitte miehen, kunnes minä yksinäni olin jälellä, mutta tunnenkin, ettei minun aikani enää ole pitkä. Ja koska tekin olette uskollisia, niin enkö voisi palvella teitä vielä jollakin tavalla ennenkuin lähden."

Kauppamies pudisti päätään, mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä tuuma, ja hän kiiruhti kasvot ilosta loistaen Amos Greenin luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Amos naurahti ja meni kapteeni Savagen puheille.

"Kyllä on jo aika", sanoi Efraim tuimasti.

Sitte kuiskuttelijat menivät de Catinat'n luo. Hän hypähti ilmaan ja silmät loistivat riemusta. Ja sitte he menivät Adelen luo hänen hyttiinsä ja hän säpsähti ja punastui, käänsi suloiset kasvonsa heistä pois ja korjaili tukkalaitettaan, kuten naisten on tapana saadessaan äkkiä kutsun johonkin.

Koska aika oli kallis ja koska tuolla äärettömällä ulapallakin oli eräs, joka milloin hyvänsä saattoi särkeä heidän suunnitelmansa, tapasivat tuo komea nuori mies ja puhdas neito itsensä äkkiä käsikädessä polvistumassa kuolevan pastorin edessä, joka kohotti kuihtuneen kätensä siunaukseen lausuessaan hiljaa ne sanat, jotka ainaiseksi yhdistäisivät heidät yhdeksi.

Adele oli usein mielessään kuvitellut vihkimistilaisuuttaan. Usein oli hän unelmissaan polvistunut Amoryn kanssa Pyhän Martin kadun temppelissä. Toisinaan oli hänen mielikuvituksensa vienyt hänet johonkin pieneen maalaiskirkkoon, noihin vaatimattomiin turvapaikkoihin, joihin kourallinen uskovaisia kokoontui hartauttaan harjoittamaan ja tänne hän lopullisesti olikin sijoittanut tuon naisen elämässä korkeimman toimituksen. Ei hän ollut voinut kuvitellakaan, että se olisi tapahtunut laivan valkosella kannella, joka joka hetki uhkasi luisua hänen altaan lokkien toimiessa kuorolaulajina ja laineitten laulaessa morsiusparille monituhatvuotista ylistysvirttään. Milloin voisikaan hän unehuttaa tätä näkyä. Kellertäviä mastoja ja pullottavia purjeita, haaksirikkoisen kalmankarvaisia kasvoja ja haljenneita huulia, isänsä vakavia kasvoja, hänen polvillaan tukiessa kuolevaa vihkijää, de Catinat'a, kuluneessa ja haalistuneessa sinitakissaan, kapteeni Savage'ia, puisevat kasvot käännettyinä taivasta kohti ja Amos Greeniä, seisten kädet taskussa ja silmissä rauhallinen loiste. Ja heidän takanaan vielä hintelä perämies ja uusenglantilaisten vakava merimiesjoukko palmettohattuineen.

Näin oli nyt kuitenkin käynyt ja onnentoivotukset seurasivat sitte kuten ainakin, tosin vieraalla, kovalla kielellä ja lujin, airontyvessä ja köysien vetämisessä harjaantunein kädenpuserruksin.

Toimituksen päätyttyä jäi de Catinat vaimonsa kanssa nojaamaan vantteihin ja katseli siinä, kuinka musta laivanlaita nousi ja laski ja kuinka vihreä merivesi liukui nopeasti ohi.

"Kaikki on niin outoa ja uutta", virkkoi nuori vaimo. "Meidän tulevaisuutemme näyttää yhtä epämääräiseltä ja mustalta kuin nuo pilviröykkiöt edessämme."

"Jos se minusta riippuu", vastasi aviomies, "niin tulevaisuutemme on oleva yhtä iloinen ja kirkas kuin auringonvalo, joka kisailee tuolla aaltojen harjalla. Maa, joka karkoitti meidät pois, on kaukana takanamme, mutta tuolla edessämme on toinen, vielä ihanampi maa, ja joka tuulenhenkäys vie meitä yhä lähemmäksi sitä. Vapaus odottaa meitä siellä ja me tuomme mukanamme nuoruutemme ja rakkautemme, ja voiko ihmismieli enempää toivoa." Siinä he seisoivat ja puhelivat, kunnes hämy tummui ja tähdet vilkkuivat heidän yläpuolellaan. Mutta ennenkuin ne taas katosivat, oli uskollinen kamppailija saanut rauhan Kultaisella kyynäräkepillä ja tuo pieni hajaantunut joukko Isigny'stä oli saanut sielunpaimenensa luokseen jälleen.

Kuudeskolmatta luku.

VIIMEINEN SATAMA.

Kolmen viikon ajan pysyi tuuli itäisenä tai koillisena, koko ajan voimakkaana, joskus nousten puolimyrskyksikin. Kultainen kyynäräkeppi liukui iloisesti täysin purjein aallolta toiselle ja kolmannen viikon lopulla laskivat Amos ja Efraim Savage enää vain tunteja, jolloin heidän syntymämaansa tulisi näkyviin. Vanhalle merikarhulle, joka ikänsä oli tottunut tulemaan ja lähtemään, oli asia yhdentekevä, mutta Amos, joka ei milloinkaan ollut ollut poissa kotimaastaan, oli jo kärsimätön ja istui alituisesti kahdenreisin kokkapuulla tarkastellen taivaanrantaa siinä toivossa, että hänen ystävänsä laskelma osoittautuisi vääräksi ja että hänen rakastamansa ranta joka hetki ilmestyisi hänen silmiensä eteen.

"Ei maksa vaivaa, poikani", sanoi vihdoin kapteeni Savage, pannen suuren punaisen kätensä hänen olalleen. "Kun kerran lähtee merille, täytyy myös varustaa itsensä hyvänlaisella annoksella kärsivällisyyttä, ja on täysin turhaa havitella sitä, mitä ei voi saada."

"Ilmassa on kodin tuntua", vastasi Amos "Se tunkee nenään tavalla, jota en vähääkään tuntenut tuolla puolen meren. Ah, minulta menee ainakin kolme kuukautta Mohawkmetsässä, ennenkuin tunnen olevani entiselläni taas."

"Niinpä niin", sanoi hänen ystävänsä, pistäen tupakkamällin poskeensa. "Olen kyntänyt meriä sitte ensimmäisten partahaiventeni, näet, enimmäkseen rannikkokauppaa tehden, mutta vesillä yhtäkaikki, niin pitkälle kuin vain merilaeilta pääsin. Lukuunottamatta kahta vuotta, jotka vietin maalla kuningas Filipin käskystä — silloin näet tarvittiin rajalla joka miestä, joka suinkin pystyi pyssyä käsittelemään — en koskaan ole ollut kivenheiton matkaa kauempana suolaisesta vedestä ja voinpa vakuuttaa sinulle, että en vielä ole tehnyt parempaa matkaa meren yli kuin tämä on."

"Niin olemme päässeet tästä, niinkuin kauris metsäpalon tieltä. Mutta minusta on merkillistä, että löydätte tienne niin varmasti ilman merkkejä tai jälkiä. Hämmästyisinpä, jos todella löydämme Amerikan, puhumattakaan New Yorkin ahtaita vesiä."

"Olemme hieman liian pohjoisessa, Amos, olemme kulkeneet viidennelläkymmenellä leveysasteella aina la Hague niemestä saakka. Huomenna pitäisi meidän minun laskujeni mukaan nähdä maata.

"Ah, huomenna! Ja mikä paikka se on? Mount Desert? Long Island, vaiko Cap Cod?"

"Ei, poikani. Me olemme St Lawrence'n kohdalla ja näemme luultavasti Arcaian rannikon. Mutta tällä tuulella pääsemme etelään päivässä tai enintään kahdessa. Sitte vielä pari tällaista matkaa, niin jään Bostoniin ja ostan itselleni sievän tiilitalon Vihreänkujan varrella pohjoisosassa kaupunkia tai vaikkapa Charles- tai Mystickadulla ja katselen, kun laivat tulevat ja menevät. Ja siellä minä päiväni päätän levossa ja rauhassa."

Välittämättä ystävänsä vakuutuksista jännitti Amos koko päivän näkövoimaansa turhaan etsiessään maata ja kun vihdoin tuli pimeä, painui hän kannen alle, otti esille karvareunaisen metsästyspukunsa, nahkasäärystimensä ja pesukarhunnahkalakkinsa, jotka olivat paljon enemmän hänen makuunsa kuin ne hienoverkaiset vaatteet, joihin saksalainen räätäli oli hänet New Yorkissa pukenut. De Catinat oli myös pukeutunut tummiin siviilivaatteisiin ja hän ja Adele järjestelivät kaiken ukon puolesta, joka oli käynyt niin heikoksi, ettei hän itse enää jaksanut toimittaa mitään. Keulakannelta kuului viulun kitinää ja puoliyöhön saakka kotoisten laulujen loilotusta, joihin somasti yhtyi laineiden loiske ja vihurin vinkuna, uusenglantilaisten merimiesten juhliessa vakavaan ja tukevaan tapaansa kotiintuloaan.

Perämiehen vahtivuoro oli sinä yönä kahdestatoista neljään ja sen ensimäisinä tunteina oli kuuvalo. Aamuyöstä meni kuitenkin taivas pilveen ja Kultainen kyynäräkeppi syöksähti niillä seuduin niin tavallisiin sumutiheikköihin. Se oli niin läpäisemätön, että peräkannelta tuskin erotti etupurjeen haamua, puhumattakaan keulapurjeesta, jota ei ensinkään näkynyt. Tuuli kävi yhä koillisesta ja oli navakanlainen, jotenka priki kallistui tuntuvasti, niin että sen suojapuolen vantit olivat vain käden ulottuvilla vedestä. Ilma oli äkkiä viilentynyt siinä määrin, että perämiehen täytyi lämpimikseen astua edestakasin peräkannella ja hänen neljä miestään etsivät tuulensuojaa laivanlaidan takana. Yht'äkkiä eräs heistä ojensi kätensä ja huudahtaen pelästyneenä osoitti sormellaan korkeata valkoista seinämää, joka kohosi pimeydestä, aivan kokkapuun edessä ja samassa laiva törmäsi siihen sellaisella voimalla, että sen molemmat mastot katkesivat, kuin kuiva kaisla ja muuttivat sen kannen silmänräpäyksessä sekasortoiseksi, muodottomaksi läjäksi köysiä ja särkynyttä puuta. Perämies oli yhteentörmäyksessä lentänyt toiseen päähän peräkantta ja oli hädintuskin välttynyt joutumasta kaatuvan maston alle, kun taas hänen neljästä miehestään kaksi paiskautui keulapuolessa ammottavaan aukkoon, kolmannen lyödessä päänsä murskaksi ankkuritukkiin. Tomlinson hoippui keulaan päin ja huomasi koko etuosan alusta painuneen sisään ja yksinäisen merimiehen istuvan huumaantuneena keskellä köysien, puupalasten ja läpättävien purjeriekaleitten ruuhkaa. Oli yhä pilkkosen pimeä, eikä voinut erottaa muuta, kuin ohikiitävien laineiden valkosia kuohuharjoja. Perämies katseli ympärilleen epätoivoisena äkillisestä ja odottamattomasta onnettomuudesta, kun hän huomasi kapteeni Efraimin aivan vieressään, puolipukeissa, mutta yhtä tyynenä ja vakaana kuin konsanaan.

"Jäävuori", virkkoi hän, haistellen kylmää ilmaa. "Etkö haistanut sitä, Tomlinson ystäväni?"

"Tosin tuntui minusta kylmälle, mutta panin sen sumun syyksi."

"Niitten ympärillä on aina usvaa, vaikka Jumala viisaudessaan tietäköön mistä syystä, sillä ne ovat meidän merimiesten pahimpia vitsauksia. Laiva näkyy vuotavan kovasti, vesi on jo kaarien tasalla."

Muuan miehistä oli jo rynnännyt kannelle ja yksi mittasi vedennousua.

"Kolme jalkaa vettä", huusi hän, "ja eilen illalla imivät pumput tyhjää."

"Jefferson ja John Moreton pumpuille", komesi kapteeni. "Tomlinson, pane kuntoon suurvene, jotta saamme nähdä missä kunnossa laiva on, vaikka pelkään, ettei sitä voi korjata."

"Suurveneestä on särkynyt kaksi laitaa", huusi eräs merimies.

"Entä pikkuvene?"

"Se on palasina."

Perämies repi tukkaansa, mutta Efraim Savage hymyili hiljalleen.

"Missä Amos on?" huusi hän.

"Täällä, kapteeni Efraim, mitä voin tehdä?"

"Ja minä?" kysyi Catinat innokkaasti.

Adele ja hänen isänsä olivat kääriytyneet vaippoihin ja asettuneet tuulen suojaan pyöreän kajuutan taa.

"Sano hänelle, Amos, että hän menee vuorolleen pumppuun", sanoi kapteeni. "Sinähän olet kätevä mies, mene tuonne suurveneeseen lyhty kerallasi ja koeta saada se korjatuksi. Puolisen tuntia Amos hakkasi, sovitteli ja nitoi, ja sillä aikaa kuului vain pumppujen yksitoikkoinen helähtely laineitten loiskinnan lomassa.

"Sinulla ei ole paljon aikaa enää, Amos poikani", sanoi kapteeni rauhallisesti. "Se pysyy kyllä jo veden päällä, vaikka se ei olekaan aivan tiivis."

"Hyvä, laskekaa alas se! Jatkakaa pumppuamista! Tomlinson, pidä huoli että muonavaroja ja vettä on tarpeeksi. Tule kanssani, Jefferson."

Merimies ja kapteeni hyppäsivät keikkuvaan veneeseen ja jälkimäisellä oli lyhty kiinnitettynä vyöhönsä. He kulkivat laivan kuvetta, kunnes pääsivät ruhjoutuneen keulan kohdalle. Kapteeni pudisti päätään nähdessään vaurion suuruuden.

"Leikatkaa irti etupurje ja antakaa se tänne."

Tomlinson ja Amos katkasivat siteet ja laskivat purjeen kulman alas, kapteeni ja merimies tarttuivat siihen ja vetivät purjeen ammottavan vuodon yli. Kapteenin kumartuessa sitä tehdessään kohosi laiva aallon harjalle ja hän näki silloin lyhtynsä kellertävässä valossa mustia, polveilevia rakoja, jotka lähtivät pääreijästä peräänpäin.

"Kuinka paljon vettä?" kysyi hän.

"Viisi ja puoli jalkaa."

"Sitten on laiva mennyttä kalua. Voisin panna sormeni joka laudan väliin niin pitkältä, kun näen peräänpäin. Jatkakaa pumppausta siellä! Onko sinulla jo ruokavarat ja vesi, Tomlinson?"

"On, kapteeni."

"Laske ne veneeseen. Laiva ei pysy veden päällä enää kuin korkeintaan tunnin. Voitteko nähdä jäävuorta?"

"Sumu tuntuu hälvenevän ylähangan suunnalla. Tuolla se näkyykin, neljännespeninkulman päässä!"

Sumu oli ohentunut äkkiä ja kuu valaisi suurta autiota merta ja haaksirikkoutunutta alusta. Siellä näkyi myös kaamea jäävuori kuin suunnaton purje heilahdellen hitaasti suurten aaltojen mukaan.

"Teidän täytyy pyrkiä sille", sanoi kapteeni Efraim, "muuta neuvoa ei ole. Laskekaa tyttö veneeseen, No niin, isä ensin, jos hän niin tahtoo. Sano heille, Amos, että he istuvat hiljaa, ja että Herra kannattaa meitä, ellemme tee tuhmuuksia. Kas niin! Te olette rohkea tyttö, huolimatta sipisipi söpösöpö kielestänne. Nyt muonat ja juomat ja kaikki vaipat ja peitot, mitä vain löydätte. Nyt toinen mies, se ranskalainen. Niin, matkustajat ensin, teidän täytyy tulla! Nyt Amos! Nyt miehistö ja sinä viimeisenä, Tomlinson ystäväni."

Oli onni, että heillä oli lyhyt matka, sillä vene painui melkein viimeistä laitaa myöten ja kahdella miehellä oli täysi työ pitää se tyhjänä vedestä, joka pyrki sen murtuneitten laitojen välistä sisään. Kun kaikki olivat onnellisesti paikoillaan, hyppäsi kapteeni Efraim takaisin laivaan, mikä olikin nyt kovin helppoa, kun laiva oli painunut miltei veneen laidan tasalle. Hän tuli hetken päästä takasin vaatemytty kädessään ja heitti sen veneeseen.

"Antakaa mennä", huusi hän.

"Hypätkää veneeseen ensin."

"Efraim Savage menee laivansa mukana", sanoi merikarhu rauhallisesti. "Tomlinson, ystäväni, minun tapani ei ole käskeä kahdesti. Antakaa mennä, sanon minä!"

Perämies työnsi haalla veneen menemään. Amos ja de Catinat huudahtivat kauhusta, mutta uusenglantilaiset tottelivat tylsinä, istuivat tuhdoilleen ja soutivat jäävuorta kohti.

"Amos! Amos! Voitko sietää tätä?" huudahti de Catinat ranskaksi. "Kunniani ei salli jättää häntä näin. Se olisi iankaikkinen häpeäni!"

"Tomlinson, emmehän jätä häntä tuonne. Menkää uudelleen laivalle ja pakottakaa hänet tulemaan."

"Se mies ei palaa hengissä, joka koettaisi pakottaa häntä siihen, mitä hän ei tahdo."

"Ehkä hän muuttaisi mielensä."

"Hän ei koskaan muuta mieltään."

"Mutta ettehän voi jättää häntä tuonne, mies. Teidän täytyy ainakin odottaa tässä ja nostaa hänet veneeseen."

"Vene vuotaa kuin seula", sanoi perämies. "Minä ohjaan sen jäävuorelle, jätän teidät sinne, jos voimme saada siinä jalansijaa, ja sitte palaan noutamaan kapteenia. Selvitelkää se päässänne, poikani, että mitä pikemmin me olemme siellä, sitä pikemmin pääsen tänne takasin."

Mutta he eivät ennättäneet vetää viittäkymmentä aironnykäystä, kun Adele kiljasi kauhusta.

"Jumalani, nyt laiva uppoo."

Se oli vaipunut vaipumistaan, kunnes se äkkiä rysähtäen painoi keulansa alas, kuten sukeltava vesilintu ja perän noustessa korkealle ilmaan painui syvyyteen perälyhdyn viimeisenä hyvästellessä aaltojen harjoja. Kuin yhteisestä päätöksestä kääntyi vene ympäri ja palasi takaisin, niin nopeasti kuin vain henkensä edestä soutavat miehet sen saivat. Mutta kaikki oli hiljaista onnettomuuspaikalla. Ei pienintäkään merkkiä näkynyt, joka olisi voinut todeta Kultaisen kyynäräkepin viimeisen sataman. Yli neljännestunnin soutivat he ympäri paikalla, näkemättä kapteeniaan ja vihdoin, kun ankarasta työstä huolimatta vesi jo nousi heidän nilkkoihinsa, he taas kääntyivät ja pyrkivät äänettöminä ja raskain sydämin turvapaikkaansa, jäävuorta kohti.

Niin autio ja synkkä kuin se olikin, oli se kuitenkin heidän ainoana toivonaan, sillä oli selvä, että vene ei kauan enää jaksaisi heitä kantaa. Tultuaan lähemmä, huomasivat he kauhukseen, että heidän puoleinen reuna oli yhtenäinen kuusikymmentä jalkaa korkea seinämä, vailla ainoatakaan repeytymää tai lovea.

Jäävuori oli laaja, ainakin viisikymmentä jalkaa joka suunnalle ja se antoi heille toivon, että mahdollisesti toiset sivut olisivat edullisemmat. Ammentaen ahkerasti vettä, he lähtivät kiertämään vuoren toiselle sivulle, mutta tapasivat senkin yhtä jyrkkänä ja luoksepääsemättömänä. Taas he jatkoivat kiertämistään, ja taas he näkivät seinän pikemmin kohoavan kuin laskevan. Heillä oli nyt jälellä vielä yksi sivu ja he tiesivät, että heidän elämänsä riippui siitä, sillä vesi oli noussut niin korkealle, että vene miltei oli vajoamistilassa. He joutuivat nyt täyteen kuuvaloon ja varmaankaan eivät he koskaan unohda sitä näkyä, mikä heidän silmiään viimeisellä sivulla kohtasi. Vuori oli siltäkin puolelta yhtä jyrkkä ja korkea kuin muiltakin ja se hohti ja kimmelsi tuhansista särmistään kirkkaassa kuuvalossa, mutta sen keskellä melkein veden pinnassa näkyi ammottava onkalo osoittamassa sitä kohtaa, mistä laiva, saadessaan itse turmionsa, oli poistanut suuren lohkareen ja siten valmistanut turvapaikan niille onnettomille, jotka olivat uskoneet itsensä sen hoivaan. Luola hohti suupuolessaan vihertävälle kuin smaragdi, sen reunat olivat valkoiset ja kirkkaat ja takaosassaan helotti se punertavana kuin purppura. Mutta se ei ollut luolan kauneus ja väriloisto, eikä myöskään pelastuksen varmuus, joka sai ilon ja ihmetyksen huudon jokaisen suusta. Istuen jäämöhkäleellä, pitkä maissipiippu hampaissaan oli siinä heidän edessään kapteeni Efraim Savage Bostonista ilmielävänä. Ensin haaksirikkoiset luulivat häntä aaveeksi, tosin hieman jokapäiväisessä asennossa, mutta kohta he huomasivat äänestä, että se todellakin oli hän ja vielä lisäksi mielentilassa, joka ei oikein sopinut kristitylle. "Tomlinson ystäväni, kun kerran sanoin että soutaisit jäävuorelle, niin tarkoitin tietysti, että soutaisit sinne suorinta tietä etkä kiertelisi valtamerien kautta. Ei ole sinun ansiotasi, etten paleltunut kuoliaaksi ja niin minun kuitenkin olisi käynyt, ellei minulle sattunut mukaan kuivaa tupakkaa ja tulukset."

Pysähtymättä vastaamaan päällikkönsä moitteisiin, lasketti perämies suoraan prikin keulan lohkaisemalle penkereelle, jolle vene oli varsin helppo vetää. Kapteeni Savage sieppasi heti kuivan vaatemyttynsä ja katosi luolan perälle, palaten hetken kuluttua takaisin lämpimämpänä ruumiinsa puolesta ja tyytyväisempänä mieleltään.

Suurvene käännettiin nurin istuimeksi, ristikot ja tuhdot otettiin ulos ja peitettiin vaipoilla leposohvaksi nuorelle rouvalle ja eväslaatikot avattiin.

"Olimme levottomia puolestanne, Efraim", sanoi Amos. "Sydämeni oli raskas koko ajan, kun ajattelin, etten enää näkisi teitä."

"No, no, Amos, sinun olisi pitänyt tuntea minut paremmin."

"Mutta kuinka te pääsitte tänne, kapteeni", kysyi Tomlinson. "Luulin että laiva oli upotessaan imaissut teidät mukanaan."

"Niin kävikin. Se oli jo kolmas laiva, jonka mukana olen mennyt syvyyteen, mutta ei yksikään ole vielä pystynyt pidättämään minua siellä. Menin tällä kerralla syvempään kuin Sukkelan upotessa, mutta ei niin syvälle kuin Maaherra Winthrop'in mukana. Kun tulin pinnalle taas, lähdin uimaan jäävuorta kohti, huomasin tuon törmän tuossa ja kiipesin maihin. Tulin oikein iloiseksi kun näin teidät, sillä luulin että olitte hukkuneet."

"Me palasimme takasin onkiaksemme teidät vedestä ja ajoimmekin ehkä teidän ohitsenne pimeässä."

"Nostakaa ylös tuo veneen purje ja tehkää tytölle teltta. Sitte syömme ja lepäämme niin hyvin, kuin taidamme, sillä tänään emme voi muuta tehdä ja huomenna saattaa olla työtä yllinkyllin."

Seitsemäskolmatta luku.

KUTISTUVA SAARI.

Amos Green heräsi aamulla siitä, että tunsi käden olkapäällään ja hypättyään pystyyn, huomasi de Catinat'n seisovan vieressään. Haaksirikosta elämään jääneet merimiehet olivat ryhmässä ylösalasin käännetyn veneen luona ja nukkuivat raskaasti yöllisen kovan työn jälkeen. Auringon punainen kehrä oli juuri kohonnut meren pinnan yläpuolelle ja taivas ja vesi säihkyivät häikäisevän kirkkaina, yhtyen taivaanrannalla loisteliaana sinipunana ja kultana. Ensisäteet tunkivat suoraan heidän onkaloonsa kimallellen ja kiiltäen jääkristalleissa ja valaen koko luolaan runsaan lämpimän loisteensa.

Eipä mikään satulinna liene koskaan ollut somempi kuin tämä luonnon muovailema uiva pakopaikka.

Mutta ei amerikkalaisella eikä ranskalaisella ollut nyt aikaa ajatella hetken uutuutta ja kauneutta. Jälkimäisen kasvot olivat vakavat ja hänen ystävänsä vainusi niistä vaaran uhkaa.

"Mikä nyt on?"

"Tuo vuori. Se menee palasiksi."

"So so, se on vankka kuin saari konsanaan."

"Olen pitänyt silmällä sitä. Näetkö tuota rakoa, joka ulottuu luolan pohjalta eteenpäin. Kaksi tuntia sitten oli se niin kapea, että tuskin sormeni mahtui siihen ja nyt voisin hyvin ryömiä itse siihen. Vakuutan sinulle, että vuori on menossa kahtia."

Amos meni käytävän tapaisen loukon päähän asti ja huomasi siinä, kuten ystävänsä oli sanonut, sinertävän mutkittelevan raon, joka ulottui syvälle jäävuoreen uumeniin ja jonka oli aiheuttanut joko aaltojen liikunta tai laivan pelottava sysäys. Hän herätti Efraim Savagen ja huomautti hänelle vaarasta.

"Niin, jos se pahus saa vuodon, niin olemme hukassa. Se on sulanut aika nopeasti."

Kuuvalossa olivat he pitäneet vuoren seinämää sileänä, mutta nyt he auringon paisteessa huomasivat, että se oli täynnä uurteita ja vakoja, jotka sulava jää siihen oli tehnyt. Koko vuori oli hauras ja reikiä täynnä. He kuulivat kuinka vesi jo tippui ylemmiltä penkereiltä ja pikku joet soljuivat mereen.

"Haloo!" huusi Amos Green, "mitä tuo oli?"

"Mikä niin?"

"Ettekö sitte kuulleet mitään?"

"Emme."

"Voisin vannoa kuulleeni äänen."

"Mahdotonta, mehän olemme ainoat täällä."

"Ehkäpä se sitten oli mielikuvitusta."

Kapteeni Savage meni luolan eteläpäähän ja katseli sieltä valtamerta. Tuuli oli asettunut ja meri lepäsi liikkumattomana eikä sen sileällä pinnalla eroittanut muuta kuin suuren mustan parrun, joka uiskenteli niillä tienoin, mihin heidän laivansa oli uponnut.

"Meidän pitäisi oikeastaan olla laivareitillä", virkkoi kapteeni tuumivan näköisenä. "Tuollapäin ovat turskan ja sillinpyyntipaikat. Arvatenkin olemme liian etelässä heidän kulkureiteiltään, mutta emme voi olla kuin parinsadan penikulman päässä Port Royal'ista Arcadian rannikolla ja olemme siis aivan St Lawrence'iin menevällä reitillä. Jos minulla olisi kolme valkosyistä vuoristopetäjää, Amos, ja satakunta jalkaa lujaa purjekangasta, niin kohottaisin tuonne huipulle sellaisen maston, että se veisi meidät humisten Bostonlahteen. Sitte särkisin oivan aluksemme ja möisin sen pala palalta ja luulenpa, että tekisin siinä hyvän kaupan. Mutta raskas ja vanha se on, se on totta, vaan luulen, että se siitä huolimatta purjehtisi pari peninkulmaa tunnissa ensiluokan rajuilmalla. Mutta mitäs tuo merkitsee, Amos?"

Nuori metsämies taivutti päätään eteenpäin ja kuunteli tarkkaan. Hän oli juuri vastaamaisillaan, kun de Catinat huudahti ja osoitti luolan takaosaan. "Katsokaas repeämää nyt."

Se oli laajentunut ainakin jalkaa leveämmäksi heidän keskustellessaan ja oli muuttunut korkeaksi solaksi.

"Mennäänpä sen läpi", sanoi kapteeni.

"Se vie varmasti vuoren toiselle puolelle."

"Mennään sitte katsomaan sitä puolta." Kapteeni kulki edellä. Käytävä oli hieman hämärä, sillä sen sinertävät seinämät olivat korkeat ja taivas näkyi heidän päänsä yllä vain kiemurtelevana viivana. Liukastellen ja horjahdellen pääsivät he eteenpäin, kunnes sola äkkiä avartui nelikulmaiseksi tasaiseksi jääkentäksi. Joka puolelle kohosi siitä seinä jotenkin jyrkästi huipulle, mutta yhdellä puolella oli hieman rapun tapaista, jonka vesi siihen oli uurtanut, jotenka rivakka mies saattoi sitä kiivetä. Kaikki ryhtyivätkin koettamaan taitoaan ja muutaman minuutin perästä heidän onnistuikin päästä aivan huipulle asti, seitsemänkymmentä jalkaa merenpinnasta. Viidenkymmenen peninkulman laajuudella ei näkynyt elävää olentoa, ei muuta kuin auringon häikäsevä loiste kaikkialla. Kapteeni Efraim vihelsi pitkään.

"Meillä on huono onni", sanot hän.

Amos Green katseli ympärilleen kummastelevin silmin.

"En ymmärrä", sanoi hän. "Ja kuitenkin olisin voinut vannoa — — Taivaan nimessä, kuulkaa nyt!"

Kirkkaassa aamuilmassa kajahti sotilastorven toitotus. Hämmästyksestä huudahtaen kurottautuivat he kaikki jyrkänteen reunan yli.

Aivan jäävuoren alla oli suuri laiva. Sen kansi oli kiiltävän valkoinen, sillä oli useita messinkitykkejä ja sotilaita seisoskeli siellä täällä. Pieni osasto askarteli peräkannella aamuharjoituksissaan ja se oli juuri heidän merkinantonsa, jonka haaksirikkoiset odottamattaan olivat kuulleet. Ollessaan äkkijyrkänteen reunasta taampana he eivät voineet nähdä edes tervetulleen naapurinsa mastonhuippujakaan, samalla kuin heitä itseäänkään ei voitu laivasta huomata. Alhaalta kaikuvista raikkaista huudoista voivat he nyt päättää, että heidätkin oli nähty.

He eivät vitkastelleet hetkeäkään, vaan liukuen ja nelinkontin tultuaan märkää, niljakkaa jyrkännettä alas kiiruhtivat huutaen solaa myöten takasin luolaansa, jossa heidän toverinsa juuri kesken ilotonta aamiaistaan olivat kuulleet tuon yllättävän torvenpuhalluksen. Muutamalla sanalla selvitettyään näkemänsä, työnnettiin suurvene vesille, tavarat heitettiin siihen ja taas olivat he merellä vuotavassa aluksessaan. Kierrettyään vuoren kulmauksen, tulivat he aivan hienon sotalaivan perän alle. Sen laidoilla kurotteli kymmenet ystävälliset kasvot ja maston nenässä liehui suuri kultaliljainen Ranskan lippu. Muutaman minuutin kuluttua olivat he veneineen päivineen laivan kannella.

Se oli sotalaiva St. Christophe, joka oli tuomassa Kanadaan uutta kenraalikuvernööriä, markiisi de Denonvilleä.

Kahdeksaskolmatta luku.

QUEBEC'IN LAHDESSA.

Sangen kirjava oli seura, johon haaksirikkoiset olivat joutuneet. St Christophe oli lähtenyt Rochellesta kolme viikkoa sitten, seuranaan neljä muuta pienempää alusta, jotka kuljettivat viittäsataa sotilasta St Lawrence'n siirtolan avuksi. Osasto oli kuitenkin eksynyt päälaivasta, mutta kuvernööri jatkoi matkaansa yksin, toivoen tapaavansa muut joen suussa. Hänen laivallaan oli komppania Quercyn rykmentistä, oman taloutensa palveluskunta ja Kanadan uusi piispa, Saint Vallier monine seuralaisineen. Samaa joukkoa olivat kolme fransiskaani munkkia ja viisi jesuiittaa, jotka olivat matkalla vaaralliseen lähetystyöhön irokeesien keskuuteen. Sitten siinä oli puolen tusinaa rouvia, jotka matkustivat tapaamaan miehiään meren toiselle puolelle, sekä kaksi pyhän Ursulan nunnaa ja kymmenkunta ritaria, jotka olivat lähteneet kaukaiseen maahan toivossa saada huonot raha-asiansa korjatuiksi. Vielä siinä oli parikymmentä nuorta anjoulaista maalaistyttöä, jotka olivat varmoja miehen saannista jo ensimmäisessä satamassa, etenkin kun kuningas oli antanut heille, kuten kaikille köyhille alamaisilleen tällaisessa tapauksessa, myötäjäisinä lakanoita, keitinastian, tinalautasia ja kattilan.

Tähän joukkoon tuli nyt lisäksi kourallinen uusenglantilaisia independenttejä, yksi puritaani Bostonista ja kolme hugenottia. Se oli jotenkin samaa, kuin tuoda ruutitynnyri lähelle valkeata. Kaikilla laivallaolijoilla oli kuitenkin niin paljon tekemistä omissa asioissaan, että haaksirikkoiset saivat olla sangen paljon itsekseen. Kolmisenkymmentä sotilasta makasi kannen alla keripukissa ja kuumeessa, joten sekä nunnilla että munkeilla oli täysi työ hoitaessaan niitä. Kuvernööri Denonville, hurskasmielinen ratsuväenupseeri käveli päivät pääksytysten laivan kannella, lukien Davidin psalmeja ja valvoi yöt karttojensa ja kirjojensa ääressä tehden suunnitelmia tulevaa aluettaan ryöstelevien irokeesien tuhoomiseksi. Rouvat ja ritarit kuhertelivat, maalaistytöt heittelivät mielisteleviä silmäyksiä Quercy'n ryhdikkäisiin sotilaihin ja Saint Vallier tutki virkatehtäviään ja esitelmöi papeilleen. Efraim Savage töllisteli melkein koko päivän pyhää miestä punakantisine messukirjoineen, kun tämä asteli laivan kannella mutisten "hävityksen kauhistustaan", mutta ukon omituinen käytös pantiin yleensä pitkällisen jäävuorella oleskelun tiliin ja myöskin vaikutti lieventävästi ranskalaisten omituinen päähänpisto, jonka mukaan he eivät pitäneet anglosaksilaisen rodun edustajia täysin vastuunalaisina teoistaan.

Englannin ja Ranskan välillä vallitsi paraikaa rauha, vaikkakin Kanadan ja New Yorkin välillä oli kahnausta, johtuen paraastaan siitä, että ranskalaiset, eikä aivan aiheetta, luulivat englantilaisten siirtolaisten yllyttävän heitä ahdistelevia punanahkoja. Efraim Savage'ia joukkoineen kohdeltiin siitä syystä sangen vierasvaraisesti laivalla, vaikka se olikin niin täynnä väkeä, että he saivat etsiä itselleen makuusijan, missä vain saivat tilaa ojentaakseen ruumiinsa. De Catinat'takin kohdeltiin kaikin puolin ystävällisesti ja itse kuvernöörinkin huomio kohdistui vanhaan sairaaseen mieheen ja hänen ihanaan tyttäreensä. De Catinat oli matkan varrella vaihtanut sotilastakkinsa tummaan pukuun, jotenka hänessä, lukuunottamatta sotilaallista ryhtiään, ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut hänen olevan sotilaskarkurin. Vanha Catinat oli nyt niin heikko, ettei hän enää pystynyt vastaamaan kysymyksiinkään, hänen tyttärensä oli koko ajan hänen luonaan ja sotilas oli kyllin valtioviisas puhuakseen kenellekään sanaakaan, joten heidän salaisuutensa tähän saakka oli pysynyt heidän omanaan. De Catinat tiesi vallan hyvin mitä Kanadassa hugenottina oleminen jo ennen ediktin peruuttamistakin oli merkinnyt ja hänellä ei ollut vähintäkään halua koettaa, millaista se olisi jälkeen peruuttamisen.

Pelastuksen jälkeisenä päivänä näkyi jo Breton'in niemi etelässä ja pian häämötti Anticostin itäinen kärki, heidän purjehtiessaan nopeasti navakassa itätuulessa. Sitten he kulkivat mahtavaa jokea ylös, joka alussa oli niin leveä ettei rantoja näkynyt keskeltä ensinkään. Se kapeni kapenemistaan, kunnes he jo näkivät Saguenay-joen raivokkaan suupuolen vasemmalla kädellään ja pienestä Tadousac-kalastajakylästä kohoavat savut nousevan korkeitten petäjien lomitse.

Alastomia intiaaneja, joitten kasvot olivat punasavella maalatut, liikuskeli heidän ympärillään koivukanooteissaan, tarjoten hedelmiä ja muita elintarpeita kaupaksi, siten tuoden vaihtelua ja virkistystä keripukin riuduttamille sotilaille. Sotalaiva kulki hitaasti ohi Mal Bay'n, Eboulement-kuilun ja St. Paul-lahden, jota ympäröivät leveät laaksot ja metsäiset vuoret olivat heleimmässä syysasussaan. Siinä oli väriä ja loistoa. Punaista, purppuraa ja kultaa vuoroin tummaa havumetsää vastaan. Amos Green seisoi nojaten laivanlaitaan ja katseli kaihoten suunnattomia, neitseellisiä metsämaita, joihin tuskin kukaan vielä oli jalallaan astunut. Kohta häämötti heidän edessään Tourmente-niemen rohkeat ääriviivat, he sivuuttivat Beaupre'n lempeät ja hedelmälliset tasangot, jotka kuuluivat Laval'in läänityksiin ja kaarrettuaan Orleans-saaren uutisasutuksen, näkivät he edessään leveän lahdelmantapaisen, Montmorency'n putoukset, Leviniemen paalutukset, lukuisia aluksia ankkurissa ja vihdoin oikealla tuon ihmeellisen vuoren vielä ihmeellisempine torneineen ja yhteiskuntineen sen juurella, Ranskan Amerikassa olevan mahdin keskuksen ja tuen. Tykki jyrähti linnakkeesta ja siihen vastasi laivasta samanlainen, lipun laskiessa ja lakkien liehuessa. Parvena syöksähti esiin veneitä ja kanootteja tervehtimään uutta kuvernööriä ja saattamaan sotilaita ja matkustajia maihin.

Vanha kauppamies oli Ranskasta lähdettyään heikontunut heikontumistaan, kuten kasvi, jolta juuret on poistettu. Haaksirikon aiheuttama järkytys ja tuulinen pakopaikka jäävuoren kupeella oli ollut liikaa hänen vuosilleen ja voimilleen. Sen jälkeen kun he olivat pelastuneet sotalaivalle, oli hän maannut keripukin uuvuttamain sotilasten joukossa, näyttämättä juuri muita elonmerkkejä, kuin tuskin huomattavan hengityksen ja suonenvedontapaisia nytkähdyksiä kurttuisella kaulallaan. Mutta kuullessaan tykin jymähdyksen ja tervehdyshuudot, aukaisi hän silmänsä ja kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti vuoteellaan.

"Mitä tahdot, isä? mitä voimme tehdä hyväksesi?" kysyi Adele. "Olemme Amerikassa ja tässä on Amory ja minä, lapsesi."

Mutta vanhus pudisti päätään.

"Herra on tuonut minut luvattuun maahan, mutta hän ei ole tahtonut, että astuisin siihen jalallani. Tapahtukoon Hänen tahtonsa ja siunattu olkoon Hänen nimensä iankaikkisesti! Mutta kuten Mooses, tahtoisin minäkin nähdä sen, vaikka en jalallani saakaan siihen astua. Luuletko Amory, että voisit taluttaa minut kannelle?"

"Jos vaan saan jonkun toisen avukseni", sanoi de Catinat ja noustuaan kannelle, palasi Amos Green seurassa.

"Nyt isä, jos tahdot panna kätesi kummankin olkapäälle, niin sinun tuskin tarvitsee laskea jalkaasikaan maahan."

Hetkistä myöhemmin oli vanha kauppamies kannella ja nuoret miehet sijoittivat hänet istumaan kokoonkäärityille köysille, selkä mastoa vasten, missä hän oli syrjässä kaikesta touhusta ja liikkeestä. Sotilaat rupesivat jo sijoittumaan veneisiin ja kaikilla näkyi olevan niin paljon touhua omissa asioissaan, ettei heidän huomionsa ensinkään kääntynyt pieneen pakolaisryhmään, joka oli kerääntynyt väsyneen vanhuksen ympärille. Hän käänteli tuskaisesti päätään puoleen ja toiseen, mutta hänen katseensa kirkastui, kun hän näki leveän, sinertävän vedenkalvon, kaukaisen putouksen välkkeen, korkean linnan ja pitkän punertavan vuoristoketjun luoteessa.

"Se ei ole Ranskaa", sanoi hän. "Se ei ole vihertävää, vienoa ja hymyilevää, mutta se on suurta, voimakasta ja vakavaa, kuin Se, joka sen on tehnytkin. Heikentyessäni, Adele, on sieluni enemmän vapautunut ruumiistani ja olen nähnyt selvemmin paljon sellaista, mikä ennen on ollut hämärää. Ja minusta on tuntunut, kuin olisi Amerikan maa, ei yksin Kanada, vaan sekin seutu, jossa sinä olet syntynyt, Amos ja kaikki se, mikä ulottuu tuonne laskevan auringon maille, Jumalan paraita antimia ihmisille. Hän on pitänyt sitä salassa läpi aikakausien, jotta Hänen korkeat tarkoituksensa täällä pääsisivät toteutumaan. Sillä täällähän on maa, joka on viaton, jolla ei ole menneitä syntejä, joita sen tulisi sovittaa, ei vainoja eikä riitoja, ei rumia tapoja eikä mitään pahuutta.

"Vuosien vieriessä kääntävät tänne kasvonsa kaikki ne, jotka ovat murtuneita ja kodittomia, kaikki maattomat ja kaikki, jotka ovat kärsineet vääryyttä ja joita on hosuttu, aivan kuten meidän on käynyt. Ja heistä on nouseva kansa, joka on noudattava sitä, mikä hyvä on ja hylkäävä kaiken, mikä on pahasta, muodostaen ja kehittäen itseään korkeinta kohti. Näen täällä nousevan mahtavan kansan, joka ymmärtää, että saattaa kysyä enemmän rohkeutta ylläpitää rauhaa kuin sotaa, joka näkee kaikki ihmiset veljinään ja joka ei anna sydämensä kutistua vain omissa harrastuksissaan, vaan osaa lämmetä jaloille pyrkimyksille kautta koko maanpiirin. Tämän näen, Adele, maatessani tässä, sen maan rannikolla, jota jalallani en koskaan tule astumaan ja sen sanon sinulle, että jos sinä ja Amory lähdette tätä kansaa rakentamaan, niin ette ole elämäänne turhaan eläneet. Niin on tapahtuva, ja kun se uusi kansa on syntynyt, suojelkoon sitä Jumala, vartioikoon ja johtakoon Hän sitä!" Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja hänen silmänsä, jotka olivat olleet suunnatut korkeisiin metsiin ja kaukaisiin vuoristoihin, sammuivat vähitellen.

Adele huudahti epätoivoisesti ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan.

"Voi, hän kuolee, Amory, hän kuolee!" huudahti hän. Synkän näköinen fransiskaanimunkki, joka heidän lähettyvillään oli hypistellyt rukousnauhaansa, kuuli hänen huudahduksensa ja oli silmänräpäyksessä heidän luonaan.

"Hän on todellakin kuolemaisillaan", sanoi hän, katsellessaan vanhuksen tuhkanharmaita kasvoja. "Onko vanhus jo saanut kirkon sakramentit?"

"En luule, että hän tarvitsee niitä", sanoi de Catinat vältellen.

"Kukapa meistä ei tarvitsisi niitä, nuori mies", sanoi munkki ankarasti. "Ja kuinka voisi ihminen toivoa pelastusta ilman niitä! Toimitan itse ne viipymättä hänelle."

Mutta vanha hugenotti oli avannut silmänsä ja työnsi viimeisillä voimanrippeillään luotaan harmaakauhtanaisen miehen, joka oli kumartunut hänen ylitseen.

"Jätin ennemmin kaiken, mikä minulle oli rakasta, kuin alistuin sinun määräyksiisi", sanoi hän. "Luuletko nyt saavasi minut valtaasi!"

Fransiskaani hypähti hämmästyneenä taaksepäin ja hänen kylmät silmänsä vaelsivat de Catinat'sta itkevään tyttäreen.

"Te olette siis hugenotteja!"

"Hiljaa! Älkää haastako riitaa kuolevan ääressä!" sanoi de Catinat yhtä tuimasti kuin munkkikin.

"Kuolleen miehen ääressä!" sanoi Amos Green juhlallisesti.

Vanhuksen kasvot olivat äkkiä herpautuneet ja hänen tuhannet ryppynsä olivat silinneet, aivankuin näkymätön käsi olisi niitä sivellyt ja hänen päänsä vaipui mastoa vasten. Adele jäi liikkumattomana polvilleen, kädet yhä vanhuksen kaulalla ja poski painuneena hänen olkaansa vasten. Hän oli mennyt tainnoksiin.

De Catinat nosti vaimonsa käsivarsilleen, kantoi hänet erään naisen hyttiin, joka jo aikaisemmin oli osoittanut heille ystävällisyyttä. Kuolema ei ollut laivalla mikään outo vieras, sillä kymmenen sotilasta oli haudattu matkan varrella, joten matkan onnistumisen ilossa puuhailivat matkustajat eivät paljoakaan huomanneet kuollutta vaeltajaa, varsinkin kun vielä alettiin kuiskailla, että hän oli hugenotti. Tuli vain lyhyt käsky, että hänet oli haudattava samana iltana jokeen. Purjeentekijä ompeli tavanmukaisen kankaan ruumiin ympärille ja niin oli Teofilus Catinat päättänyt vaelluksensa luvattuun maahan ja päässyt rauhan satamaan. Mutta toista oli hänen eloonjääneen seuransa laita. Kun kaikki sotilaat oli viety maihin, koottiin heidät yhteen ja tarkastettiin. Eräs kuvernöörin seurueeseen kuuluva upseeri tuli sitten lukemaan heille tuomiota. Hän oli kookas, hyväntahtoisen näköinen mies, mutta de Catinat'n valtasi paha aavistus, kun hän huomasi munkin käyvän upseerin vieressä ja kuiskuttelevan tälle innokkaasti. Munkin kasvoilla karehti häijy hymy ja se ei tiennyt hyvää kerettiläisille.

"Kyllä siitä huolehditaan, hyvä isä, kyllä siitä huolehditaan", vastasi upseeri kärsimättömästi kuiskailuihin. "Olen yhtä innokas Pyhän Kirkon palvelija kuin tekin."

"Toivon, että olette sitä, monsieur Bonneville. Ja luulenkin, että niin hurskaan kuvernöörin palveluksessa, kuin de Denonville on, ei ole hyvä olla veltto näissä asioissa."

Sotilas vilkaisi vihaisesti munkkiin, hyvin ymmärtäen mitä hänen sanojensa takana piili.

"Tahtoisin vain huomauttaa teille, isä, että jos usko on hyve, niin on sitä myöskin sääliväisyys." Sitte sanoi hän englanninkielellä. "Kuka teistä on kapteeni Savage?"

"Efraim Savage, Bostonista."

"Ja master Amos Green?"

"Amos Green New Yorkista."

"Ja master Tomlinson?"

"John Tomlinson, Salemista."

"Ja merimiehet Hiram Jefferson, Josef Cooper, Seek-grace Spaulding ja Paul Cushing, kaikki Massachusetts Bay'sta?"

"Täällä."

"Kuvernöörin käskystä viedään kaikki luettelemani henkilöt kauppalaiva Toivolle, tuolle valkolaitaiselle prikille, jonka näette tuolla. Se lähtee tunnin kuluttua Englannin siirtomaihin etelään."

Haaksirikkoiset merimiehet olivat suunniltaan ilosta, päästessään näin odottamatta lähtemään suoraan kotiinsa ja he kiiruhtivat kokoomaan pienen omaisuutensa, mikä heille oli onnettomuudesta jäänyt. Upseeri pani luettelon taskuunsa ja tuli suoraan Catinat'a kohti, joka seisoi synkkänä, nojaten laivan kaiteeseen.

"Muistatteko minut vielä", virkkoi hän, "Tunsin teidät heti, vaikka olette vaihtanut sinitakkinne mustaan."

De Catinat tarttui ojennettuun käteen ja sanoi:

"Muistan teidän oikein hyvin, de Bonneville, ja muistan myöskin matkan Frontenac'in linnakkeelle, jonka yhdessä teimme. Enhän voinut muistuttaa teitä tuttavuudestamme, kun asiamme nyt ovat näin huonolla kannalla."

"No no, mies. Se, joka kerran on ollut ystäväni, on sitä aina."

"Pelkäsin sitäpaitsi, että tuttavuuteni ei olisi teille erikoisen terveellistä tuon mustan hilkkaniekan läsnäollessa."

"Niin, niin. Tehän tiedätte, miten meidän on laitamme täällä. Frontenac pystyi pitämään heidät aisoissa, mutta de la Barre oli kuin savi heidän käsissään ja tämä uusi näyttää olevan samaa maata. Mehän olemme täällä kahden tulen välissä, sulpitianit Montrealissa ja jesuiitat täällä. Jos yhdestä pääset, niin on toinen kimpussa. Mutta olen sydämestäni pahoillani, että minun täytyy tervetuliaisiksi kohdella teitä tällä tavalla ja vielä enemmän vaimonne vuoksi."

"Mitä nyt sitte seuraa?"

"Te jäätte vankina laivaan, kunnes se lähtee ja se tapahtuu noin viikon kuluessa."

"Entä sitte?"

"Teidät viedään takaisin kotimaahan ja jätetään siellä Rochelle'n kuvernöörin käsiin, lähetettäviksi Pariisiin. Niin kuuluu monsieur Denonvillen käsky ja ellei sitä aivan puustavillisesti noudateta, on meillä koko herhiläislauma kimpussamme."

De Catinat voihki tuskissaan. Kaiken tuskan, koettelemusten ja ponnistusten jälkeen palata Pariisiin, vihamiesten pilkan esineeksi ja ystävien säälittäviksi, se oli liian nöyryyttävää. Sitä ajatellessaan punastui hän häpeästä. Tulla viedyksi takasin kuin koti-ikäväinen talonpoika, joka on karannut rykmentistään! Parasta hypätä ennemmin tuohon mustaan virtaan, ellei Adele-parkaa olisi. Sillä hänhän oli ainoa, johon Adele saattoi turvata. Niin masentavaa! Niin häpeällistä! Eikä mitään toivoa karata tästä uivasta vankilasta naisen kanssa, jonka kohtalo oli häneen lähtemättömästi liittänyt!

De Bonneville lähti, koetettuaan muutamilla avuttomilla sanoilla lohduttaa häntä, mutta munkki käveli yhä kannella hänen lähettyvillään, aika ajoin salavihkaa katsahtaen häneen ja kaksi sotilasta asteli edestakaisin peräkannella muutaman jalan päässä hänestä. Heillä oli ilmeisesti määräys pitää häntä silmällä. Murtunein mielin seisoi hän nojaten laivan laitaan ja katseli kanotissaan edestakaisin kiitäviä intiaaneja maalattuine kasvoineen ja sulkalaitteineen. Hänen silmiinsä sattui myös edessään oleva kaupungin ala-osa, irvistelevine päätyineen ja karstottuneine seinineen, jotka vielä olivat pystyssä muistuttamassa muutama vuosi sitte sattunutta hirvittävää tulipaloa.

Hänen siinä miettiessään kohtaloaan, sattui hänen korviinsa voimakas airojen loiske ja käännyttyään päin, näki hän suuren veneen menevän aivan alitseen.

Siinä menivät uusenglantilaiset, matkalla heitä odottavaan alukseen. Neljä merimiestä istui ryhmässä ja heidän edessään, vaippoihinsa kääriytyneinä, keskustelivat Amos Green ja Efraim Savage, viittoillen aika ajoin lähtevään laivaan. Vanhan puritaanin ja uljaan metsämiehen kasvot kääntyivät useinkin de Catinat'han päin, mutta ei sanaakaan, ei edes ystävällistä käden heilahdusta tullut yksinäisen pakolaisen osaksi.

Heillä oli niin paljon omassa tulevaisuudessaan ja onnessaan, etteivät he muistaneetkaan hänen kurjuuttaan. Hän olisi mielellään kärsinyt vihamiestensä puolelta mitä hyvänsä, mutta tämä äkillinen välinpitämättömyys ystävien puolelta tuli hänelle liian raskaaksi kestää. Hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten ja purskahti hillittömään itkuun. Kun hän taas nousi siitä, oli laiva jo nostanut ankkurinsa ja oli täysin purjein poistumassa Quebec'in lahdesta.

Yhdeksäskolmatta luku.

ÄÄNI LAIVAN AKKUNASSA.

Sinä iltana laskettiin vanha Teofilus Catinat laivan laidalta kosteaan hautaansa, ainoastaan kahden veriheimolaisensa suremana. Seuraavan päivän vietti de Catinat laivan kannella, seuraten laivan purkamistouhua. Hän koetti, vaikka itse oli masentunut, rohkaista Adeleaan, kertomalla hänelle kokemuksiaan uudessa maailmassa ja näyttämällä hänelle tuttuja paikkoja kaupungissa. Siinähän näkyi linnoitus, johon hän oli majoittunut täällä ollessaan, jesuiittojen koulu, piispa Laval'in tuomiokirkko, hänen vanhan komppaniansa varastosuojat, jotka tuli oli miltei kokonaan hävittänyt ja Aubert de la Chesnaye'n talo, ainoa yksityisrakennus, joka oli palolta säästynyt.

Paitsi näitä mielenkiintoisia paikkoja, voivat he laivasta nähdä myös kaupungin kirjavaa asujamistoa, joka sille antoi kokonaan muista poikkeavan leiman, lukuunottamatta sen sisarkaupunkia, Montrealia. Suurena, kanadalaista elämää esittävänä kuvasarjana näkivät he edessään seiväsaidalla reunustetun jyrkkämäkisen kadun, joka vilisi tulijoita ja menijöitä. Siinä maleksi sotilaita riippuvissa lierilakeissaan ja sulkatöyhdöissään, yksinkertaisiin maalaisvaatteisiin puettuja mökinmiehiä joen rantamilta, muistuttaen sangen tuntuvasti normandilaisia ja brittiläisiä esi-isiään. Siinä tepasteli nuoria elostelijoita Ranskasta ja läänitysalueilta, lakit kallellaan ja puvuissaan koettaen matkia ehkäpä jo vuosia sitten hyljättyjä Versailles'in muoteja. Tuolla seisoi pieni ryhmä metsämiehiä, eränkävijöitä, nahkaisissa metsätakeissaan, karvareunaisissa säärystimissään ja karvalakeissaan, joihin oli pistetty kotkan sulka. He tulivat kerran vuodessa kaupunkeihin, jätettyään intiaani-vaimonsa ja lapsensa johonkin ylämaan intiaanikylään. Punanahkojakin siellä näkyi, parkinkarvaisia algonkiinikalastajia ja metsästäjiä, hurjia Micmac-intiaaneja idästä ja villejä abenakeja etelästä. Ja kaikkialla näki fransiskaanien tummia viittoja, rekollettien leveitä hattuja sekä jesuiittoja, joitten oveliin käsiin sikäläisen elämän kaikki langat johtivat.

Sellaista oli kansa tuon nuoren ranskalaisen siirtomaan omituisessa pääkaupungissa, tuhansien virstojen päässä emämaasta. Mutta jos sen kaupunki oli omituinen, niin oli itse siirtomaa vielä merkillisempi, ehkä merkillisin, mitä koskaan lienee perustettu. Sehän ulottui suuren joen vartta toista tuhatta virstaa, Tadoussac'ista idässä, aina kauppa-asemille suurten järvien rannoilla saakka. Suurimmalta osaltaan käsitti se aivan joen rantamilla olevia kapeita viljelmiä, joitten takana tiettömät aarniometsät ja tutkimattomat vuoristot alituisesti viekoittelivat niitten raivaajia metsämiehen ja kalastajan vapaaseen elämään. Yksinäinen peltotilkku siellä, täällä taasen pieni ryhmä tukeista salvettuja ja paaluaidalla ympäröityjä mökkejä viitoittivat tietä, jota sivistys oli tunkeutumassa suurelle mannermaalle, hädin tuskin jaksaen puolustautua sen ankaraa ilmastoa ja säälimättömiä alkuasukkaita vastaan. Tuon äärettömän alueen koko valkoinen asukasmäärä teki tuskin kahtakymmentä tuhatta henkeä, sotilaineen, pappeineen päivineen, sekä vielä metsänkävijät vaimoineen ja lapsineen, mutta heidän tarmonsa oli siitä huolimatta suuri ja hallituksen toiminta niin menestyksellinen, että he jo tähän aikaan olivat jättäneet tuntuvat jälkensä koko maanosaan. Kun varakas englantilainen uutisviljelijä tyytyi elämään peltonsa antimista ja kun kirveen iskua tuolla puolen Alleghany-vuorten ei vielä ollut kuulunut, olivat rohkeat ranskalaiset uranaukaisijat, mikä lähetyssaarnaajan, mikä taas eränkävijän haahmossa tunkeutuneet mannermaan etäisimpiin kolkkiin saakka. He olivat kartoittaneet suuren järvialueen ja käyneet vaihtokauppaa tuimien Sioux-intiaanien kanssa suurilla lakeuksilla, missä puinen intiaanimaja vaihtui vuodista rakennettuun tee-pee'hen. Marquette oli kulkenut Illinnois-virtaa aina Missisipille saakka ja oli tutkinut tuon mahtavan virran juoksua kunnes hän, ensimmäisenä valkoihoisena, oli nähnyt Missourin ryöpyt. La Salle oli uskaltautunut vielä kauemmaksi, ohi Ohion, aina Meksikon lahdelle saakka ja oli pystyttänyt Ranskan lipun sille paikalle, johon myöhemmin New Orleans'in kaupunki oli kohoova. Toiset olivat vaeltaneet kalliovuorille ja luoteisiin suuriin erämaihin, saarnaten ja vaihtokauppaa tehden, kastaen ja pettäen aina kunkin mielen ja tarkoitusperän mukaan. Mutta yhteistä heillä kaikilla oli tavaton rohkeus, joka ei koskaan pettänyt ja loppumaton kekseliäisyys, joka auttoi heitä joka loukossa väjyvistä vaaroista. Ranskalaisia asusti brittiläisten alusmaitten pohjoispuolella, heitä oli niitten länsipuolella, vieläpä eteläpuolellakin, mutta silloisen kanadalaisen rautaisen heimon syyksi ei voida panna sitä seikkaa, etteivät nuo seudut nyt ole ranskalaisia.

Kaikkia näitä asioita selosteli de Catinat Adelelle syksyisen päivän kuluessa koettaen vetää hänen ajatuksiaan menneistä murheista ja edessä olevasta surullisesta matkasta. Adele, joka oli tottunut Pariisin katujen rauhalliseen elämään ja Seinevirran leppoisiin maisemiin, katseli hämmästyneenä mahtavaa virtaa, uljaita metsiä ja vuoristoja, mutta hän kävi kauhusta väristen miehensä käsipuoleen joka kerta, kun nahkapukuiset, kirjavanaamaiset algonkiinit soutaa sujuttivat heidän ohitseen, niin että vaahto kanotin kokassa kuohui. Vähitellen painui päivä illaksi, vanha linnake kylpi taas illan ruskossa ja molemmat pakolaiset laskeutuivat taas yösijoilleen koettaen rohkaista toisiaan, mutta kummallakin sydämessään synkät mietteet.

De Catinat'n hytti oli lähellä erästä kansiakkunaa ja hänellä oli tapana pitää sitä auki, koska laivakeittiö oli hänen seinänsä takana, ja kuumensi ja pilasi hänen ilmansa. Sinä yönä hän ei päässyt uneen käsiksi, vaan kieri vuoteellaan, miettien keinoja päästäkseen pois tästä kirotusta laivasta. Mutta minnepä mennä, jos he onnistuisivat pääsemäänkin karkuun? Koko Kanada oli heiltä suljettu ja etelässä olivat kaikki metsät täynnä julmia intiaaneja. Englantilaisella alueella he tosin olisivat saaneet vapaasti tunnustaa uskoaan, mutta mitä saattoivat hänen vaimonsa ja hän aikaansaada maassa, jossa puhuttiin vierasta kieltä ja jossa heillä ei ollut ainoatakaan tuttavaa, puhumattakaan ystävistä. Jos vain Amos olisi pysynyt heille uskollisena, niin kaikki olisi käynyt hyvin, mutta hän oli heidät hyljännyt. Ja miksipä hän ei olisi sitä tehnyt. Eihän hän ollut heidän heimolaisiaan ja hän oli jo kyllin heitä auttanut monta kertaa. Kotona häntä odotti oma väkensä ja rakastamansa erämiehen elämä. Mahdotonta oli vaatia, että hän olisi viipynyt täällä heidän vuokseen, joita hän oli tuntenut vasta muutaman kuukauden. Sitähän ei voinut odottaakaan ja kuitenkaan ei de Catinat saattanut uskoa sitä todeksi, ei voinut ymmärtää sitä. Mutta mitä se oli? Hän oli selvästi erottavinaan aaltojen hiljaisesta loiskinasta suhahtavan äänen. Mutta ehkäpä se oli joku ohisoutava intiaani! Mutta nyt se uusiutui, käskevänä ja tärkeänä. Hän nousi istuvilleen ja katseli ympärilleen. Se kuului varmasti avonaisesta kansiakkunasta. Hän katsoi ulos, mutta ei nähnyt muuta, kuin leveän lahdelman laivoineen ja Point Levi'n tuikkivat valot. Kun hän taas painoi päänsä pielukseen, putosi jotakin napsahtaen hänen rinnalleen, vierähtääkseen siitä lattialle. Hän hypähti sängystään, tapasi lyhdyn käteensä ja valaisi lattiaa. Sielläpä ammus olikin — kultainen rintaneula. Kun hän nosti sen tarkastaakseen sitä lähemmin, sykähti hänen sydämensä ilosta. Sehän oli ollut hänen omaisuuttaan, jonka hän oli antanut Amos Greenille toisena päivänä tapaamisensa jälkeen, heidän puuhatessaan lähtöään Versailles'hin. Se oli varmaan jokin merkki ja Amos ei siis ollutkaan heitä jättänyt. Hän pukeutui, vavisten innosta ja riensi kannelle. Oli pilkkoisen pimeä eikä hän voinut nähdä mitään, mutta säännöllisistä askeleista, jotka kuuluivat keulapuolelta, arvasi hän, että vartija yhä toimitti tehtäväänsä. Hän meni laivan laidalle ja tirkisteli pimeään. Hän saattoi erottaa veneen haahmon laivan kyljessä.

"Kuka siellä?" kuiskasi hän.

"Oletko se sinä, de Catinat?"

"Olen."

"Olemme tulleet noutamaan teitä."

"Jumala sinua siunatkoon, Amos."

"Onko vaimosi siinä?"

"Ei ole, mutta voin herättää hänet."

"Hyvä, mutta ota ensin tämä köysi. Vedä nyt tikarapuut ylös."

De Catinat tarttui ojennettuun köyteen ja kiskoessaan sitä puolensa huomasi, että se oli kiinnitetty köysirappuihin, joitten päähän oli sovitettu teräskoukut laivan laitaan kiinnittämistä varten. Hän sovitti ne paikoilleen ja hiipi sitte hiljaa keskilaivassa olevalle naisten salongille, joka oli luovutettu hänen vaimonsa käytettäväksi. Hän oli ainoa nainen laivassa, joten de Catinat saattoi turvallisesti naputtaa hänen ovelleen ja muutamin sanoin kiirehtiä häntä sekä kehoittaa häntä varovaisuuteen. Muutamassa minuutissa oli Adele pukeutunut ja pantuaan arvoesineensä pieneen nyyttiin, livahti hän ovesta ulos. Yhdessä he sitte hiipivät peräpuolelle, korkean laivanlaidan suojassa. He olivat jo miltei perillä, kun de Catinat äkkiä seisahtui ja purren hampaitaan päästi hiljaisen kirouksen. Köysirappujen ja heidän välissään seisoi pimeimmässä paikassa fransiskaanin tuima haamu. Hilkka syvälle silmien yli vedettynä, tirkisteli hän pimeyteen ja lähestyi heitä, aivankuin olisi huomannut heidät. Takamastossa riippui himmeä lyhty. Hän otti sen käteensä ja piti sitä päänsä yli valaistakseen heitä.

Mutta de Catinat ei ollut niitä miehiä, joitten kanssa sopi leikitellä. Hän oli ikänsä tottunut tekemään äkkiä päätöksensä ja toimimaan ripeästi. Pitikö tuon kostonhaluisen munkin päästä viime hetkessä hänen ja hänen vapautensa väliin? Se oli vaarallisen yritys. Hän työnsi Adelen syrjään maston suojaan, ja munkin tultua lähemmä hyökkäsi hän hänen kimppuunsa ja tarttui hänen kaapuunsa. Mutta samassa valui toisen hilkka takaraivolle ja tuikean kirkonmiehen kasvojen sijasta näkikin de Catinat lyhdyn himmeässä valossa Efraim Savage'n vilkahtelevat harmaat silmät ja vakavat kasvot. Samalla hetkellä kohosi laidan yli toinenkin haamu ja kuumaverinen ranskalainen heittäytyi suunniltaan ilosta Amos Greenin syliin.

"Kaikki on järjestyksessä", sanoi nuori eränkävijä koettaessaan hieman hämillään vapautua toisen syleilystä. "Hän on meidän käsissämme veneen pohjalla, pukinnahkakinnas kurkussa."

"Kuka sitten?"

"Se mies, jonka kaapua kapteeni Savage kantaa. Hän tuli kimppuumme juuri kun menit vaimoasi noutamaan, mutta me toimitimme hänet kahdenkesken aivan vaarattomaksi. Onko rouvasi jo täällä?"

"Hän on tässä aivan."

"Sitte toimeen, niin pian kuin suinkin, sillä joku voi yllättää meidät."

Adele nostettiin laidan yli ja istutettiin koivuisen kanootin perään. Kolmen miehen irroittivat he tikapuut ja sitte laskeutui kukin köyttä myöten alukseen. Kaksi intiaania, jotka istuivat airoissa, työnsivät veneen loitommalle ja alkoivat soutaa virtaa ylöspäin ja muutamaa hetkeä myöhemmin näkyi St. Christophe'sta ainoastaan kaksi himmeästi tuikkivaa valoa,

"Ota airo, Amos, niin minä otan toisen", sanoi Efraim Savage riisuessaan munkinkaapua yltään. "Tunsin itseni turvallisemmaksi tässä, tuolla laivan kannella, mutta nyt se ei enää auta mitään. Luulen, että olisimme voineet sulkea luukut ja ottaa haltuumme koko laivan, messinkikanuunoineen päivineen, jos olisimme halunneet."

"Ja tulleet hirtetyiksi merirosvoina raakapuuhun seuraavana aamuna", virkkoi Amos. "Luulenpa, että teimme viisaimmin, kun otimme hunajan ja jätimme pesän paikalleen. Toivon, että olette hyvässä voinnissa, rouva."

"Olen kyllä, mutta minun on vaikeata käsittää, mitä on tapahtunut ja missä olemme.

"Niin on minunkin laitani", sanoi de Catinat.

"Ettekö sitte odottanut meitä takaisintuleviksi?"

"En osannut odottaa sitä, enkä tätä."

"Niin, mutta ettehän voineet ajatella, että olisimme jättäneet teidät noin vaan, sanaakaan virkkamatta."

"Tunnustan olleeni sydänjuuriani myöten pahoillani."

"Pelkäsin, että niin kävisi", sanoi Amos, "kun vilkaisin sinuun syrjäsilmin ja näin kuinka synkkänä seisoit katsellen lähtöämme. Mutta jos meidän olisi nähty keskustelevan ja neuvottelevan, niin olisivat he paikalla olleet selvillä tuumistamme. Nyt, sen sijaan, heillä ei ollut epäilyksen hiventäkään, paitsi tuolla miekkoisella tuolla veneen pohjalla."

"Miten sitte suoriuduitte kaikesta?"

"Me poistuimme aluksestamme eilen illalla ja pääsimme maihin Beaupre'n puolelle, hankimme sitte tämän kanootin ja pysyttelimme koko päivän piilossa. Tänä iltana pääsimme sitte teidän laivanne kylkeen ja minulle oli helppo herättää sinut, kun tiesin, missä makasit. Munkki oli vähällä turmella joko juonemme, mutta me panimme hänelle suukapulan ja pyöräytimme hänet laidan yli. Efraim puki ylleen hänen kauhtanansa, voidakseen vaaratta mennä auttamaan teitä, siltä olimme hieman peloissamme viivytyksen vuoksi."

"Ah, kyllä on ihanaa olla taas vapaudessa. Kuinka paljon olenkaan sinulle velkaa, Amos!"

"Joutavia, sinähän huolehdit minusta omassa maassasi, nyt pidän minä huolen sinusta täällä."

"Minne menemme nyt?"

"Niin, siinäpä se. Ei ole muuta kuin yksi ainoa tie, sillä meritse emme pääse etelään. Meidän täytyy kulkea maitse niin hyvin, kuin taidamme ja ennen iltaa täytyy meidän olla hyvän matkaa Quebec'in linnakkeesta, sillä mikäli kuulin on heille moninkerroin mieluisampaa saada vangituksi hugenotti kuin irokeesipäällikkö. Tottavie, en ymmärrä kuinka sellaista melua saatetaan pitää siitä, mitä joku ajattelee sielunsa pelastuksesta, vaikka onhan tässä vanha Efraim yhtä ankarana toisella puolella, jotenka kaikki sellainen hullutus ei näy olevan vain yhdellä puolella."

"Mitä sinä minusta puhut", kysyi merikarhu, höristäen korviaan nimeään mainittaessa.

"Sanoin vain että te olette sellainen jäykkä protestanttiukko."

"Niin olen, jumalan kiitos. Minun tunnuslauseeni onkin vapaus uskonasioissa, näetkös, lukuunottamatta kveekareita ja paavinuskolaisia ja — ja — en voi näet sietää, että Anne Hutchinson ja muut eukot kulkevat saarnailemassa ja muutenkin hulluttelevat."

Amos nauroi ja sanoi: "Kun kerran kaikkivaltias näkyy sietävän sen, niin mitäpä teidänkään maksaa panna sitä niin pahaksenne."

"Äh, sinä olet vielä nuori; tuskin lienevät korvantakaisesi kuivat. Odotahan kun tulet vanhemmaksi, niin tiedät enemmän. Ehkäpä minun vielä täytyy kuulla suustasi ystävällinen sana tuonkin likaisen sikiön puolesta", sanoi ukko Savage, survaisten veneenpohjalla makaavaa munkkia airontyvellä.

"Luulenpa, että hän onkin hyvä mies, ymmärryksensä mukaan."

"Sitte luulen minäkin, että hai on kiltti kala, tietysti ymmärryksensä mukaan. Ei poikani, älä koetakaan minun kanssani sotkea mustaa ja valkoista. Vaikka puhuisit leukasi sijoiltaan, niin et sittenkään saisi vastatuulta myötäiseksi muuttumaan. Annahan sieltä tupakkapussini ja tulukset, ehkäpä ystäväsi haluaa hieman verrytellä kangistuneita jäseniään aironvarressa." Koko yön he ponnistivat virtaa ylös, jännittäen kaikki hermonsa päästäkseen takaa-ajon mahdollisuudesta. Pysyttelemällä eteläisellä rannalla, siten välttäen voimakkaan keskivirran, kulkivat he nopeasti eteenpäin, sillä sekä Amos että de Catinat olivat kumpikin tottuneita soutajia ja molemmat intiaanit olivat pikemmin terästä kuin lihaa ja verta. Leveällä viralla vallitsi täydellinen hiljaisuus, jota ainoastaan kanootin laitoihin lyövät laineet, yöhaukan kirkuna ja ketun terävä haukahdus häiritsivät. Kun aamu vihdoin koitti ja pimeys vaihtui huomaamatta hämäräksi, olivat he jo silmänkantamattomissa linnakkeesta ja kaukana ihmiskäden jäljistä. Neitseelliset metsät, ihmeellisessä, syksyisessä väriloistossaan, ulottuivat aivan veden rajaan molemmin puolin virtaa ja sen keskellä näkyi pieni saari, jota ympäröi keltainen hiekkavyö ja jonka keskellä loisti kirkas värileikki tulipunaisia kumipuita ja sumakkeja monivivahteisena rykelmänä.

"Olen kulkenut tästä ennenkin", sanoi de Catinat. "Muistan erikoisesti huomioni kiintyneen tuohon suureen läiskärunkoiseen vaahteraan, kun matkustin kuvernöörin kanssa Montrealiin. Se oli Frontenac'in aikana, jolloin kuningas oli ensimmäinen mies valtakunnassa ja piispa toinen."

Intiaanit, jotka kaiken aikaa olivat istuneet ilmeettöminä kuin puujumalat, höristivät korviaan äskeisen nimen kuullessaan.

"Veljeni puhui suuresta Onontio'sta", sanoi toinen heistä, vilkaisten taakseen. "Olemme kuunnelleet pahojen lintujen liverryksiä ja ne kertovat meille, että hän ei koskaan enää tule lastensa luo suuren veden yli."

"Hän on suuren valkoisen isän luona", vastasi de Catinat. "Olen itse nähnyt hänet suuren valkoisen isän neuvottelussa ja hän on varmasti palaava kansansa luo, jos se vaan häntä tarvitsee."

Intiaani pudisti paljaaksi ajeltua päätään.

"Kiimakuu on jo ohi, veljeni", sanoi hän, "ja ennenkuin munimiskuu on tullut, ei tämän virran seutuvilla ole ainoatakaan valkoista miestä, paitsi kivimuurien sisäpuolella.

"Miten niin? Olemme kuulleet niin vähän viime aikoina. Ovatko irokeesit niin tuimissa aikeissa?"

"Veljeni, he lupasivat syödä suuhunsa huronit ja missä ovat huronit nyt? He käänsivät kasvonsa erieläisiin ja missä ovat erieläiset nyt? He menivät länteen illinoiseja vastaan ja kuka voi enää löytää ainoatakaan illinoiskylää? He nostivat sotakirveensä andasteja vastaan ja heidän nimensä on pyyhitty pois maanpinnalta. Ja nyt ovat he tanssineet sellaisen sotatanssin ja laulaneet sellaisen sotalaulun, joka ei tiedä hyvää valkoisille veljilleni."

"Missä he sitten ovat?"

Intiaani heilautti kättään poikki läntisten ja eteläisten ilmojen.

"Missä niitä ei ole?" sanoi hän.

"Metsät rytisevät heidän askeleistaan. He ovat kuin tuli kuivassa ruohossa, niin nopeita ja peloittavia he ovat."

"Elämäni kautta", sanoi de Catinat, "jos ne pirut todella ovat kytkemättä, niin tarvitaan täällä vielä vanhaa Frontenac'ia, ellei muuta varten, niin ainakin ajamaan heidät virtaan pää edellä."

"Niin", sanoi Amos. "Näin hänet kerran kun minut vietiin hänen eteensä toisten kanssa, syytettyinä metsästämisestä, kuten hän sanoi, ranskalaisella alueella. Hänen leukansa loksahteli kuin näädänloukku ja hän katsoi meihin aivan kuin olisi halunnut päänahkamme säärystimikseen. Mutta huomasin selvästi, että hän oli päällikköainesta ja rohkea mies."

"Hän oli kirkon vihamies ja sielunvihollisen oikea käsi tässä maassa", kuului ääni kanootin pohjalta.

Se oli munkki, jonka oli onnistunut vapautua pukinnahkakintaasta ja vyöstä, joilla molemmat amerikkalaiset olivat kapuloineet hänen suunsa. Hän oli kohonnut ryntäilleen ja katseli seuruetta palavilla, mustilla silmillään.

"Hänen leuka-taklauksensa näkyy päässeen irtautumaan", sanoi merikapteeni. "Minäpä hieman kiristän sitä."

"Tokkohan, mitäpä me häntä enää kuljetamme mukanamme", sanoi Amos. "Hän on vain liikana painona meille, enkä ymmärrä mitä hyötyä meille enää on hänen seurastaan. Poistakaamme hänet kanootista."

"Niin, koetetaanpa painuuko hän vai pysyykö pinnalla", huusi Efraim innokkaana.

"Eihän toki, panemme hänet rannalle."

"Antaaksemme hänen joutua edellemme varoittamaan noita mustia piruja."

"Panemme hänet tuohon saareen."

"Se on hyvä. Huutakoon sieltä omiaan avuksi, kun sattuvat soutamaan ohi."

He soutivat saarelle ja laskivat munkin maihin. Tämä ei puhunut sanaakaan, vaan kirosi heidät katseellaan. He jättivät hänelle hieman korppuja ja jauhoja, jotta hän tulisi toimeen kunnes vapautuisi saarelta.

Kuljettuaan sitten erään virran tekemän mutkan eteenpäin laskivat he kanoottinsa maihin pienessä poukamassa, missä mustikan- ja karpalonvarret kasvoivat aina rantaan saakka ja missä nurmi oli valkoisenaan kukkasia. Siinä he levittivät vähäiset ruokatavaransa ja söivät aamiaisensa erinomaisella ruokahalulla, suunnitellen sen kuluessa matkansa jatkoa ja suuntaa.

Kolmaskymmenes luku.

SISÄMAAN VESIÄ.

He olivat verrattain hyvin varustautuneet matkaa varten. Gloucesterilaisen kolmimaston kapteeni, joka vei amerikkalaiset Quebec'in lahdesta, tunsi kapteeni Efraim Savage'n hyvin, kuten yleensä kaikki Uusenglannin rannikolla. Hän olikin senvuoksi hyväksynyt Efraim Savagen tekemän kolmen kuukauden velkasitoumuksen, niin korkeaa korkoa vastaan, kuin hän suinkin onnistui vanhalta merikarhulta nylkemään ja oli sitä vastaan antanut kolme erinomaista pyssyä, runsaan ammusvaraston ja kylliksi rahaa hänen muita tarpeitaan varten. Täten oli hän voinut vuokrata kanootin ja intiaanisoutajat sekä varustaa seurueensa lihalla ja korpuilla ainakin kymmeneksi päiväksi.

"On taas kuin hengittäisi vapaammin, tuntiessaan pyssyn tukin kädessään ja pihkan hajun sieraimissaan", sanoi Amos. "Tästä ei voi olla sataa virstaa enempää Albany'hin tai Senectady'iin, suoraan metsien halki."

"Niin, poikani, mutta miten jaksaa naisihminen kävellä sata virstaa tiettömiä metsiä. Siitä ei tule mitään. Parasta pitää vain vesi kölin alla ja luottaa Jumalaan."

"Siinä tapauksessa ei ole kuin yksi reitti mahdollinen. Meidän täytyy kulkea Richelieu-jokea aina Champlain ja St. Sacrament-järville saakka. Siellä olisimme jo lähellä Hudson-joen latvavesiä."

"Se on vaarallinen reitti", sanoi de Catinat, joka oli ymmärtänyt tovereittensa keskustelun, vaikkakaan ei voinut ottaa siihen osaa. "Meidän täytyisi siinä tapauksessa kulkea aivan Mohawk-intiaanien alueen rajamaita."

"Mutta luulen, että se on ainoa reitti, joka voi tulla kysymykseen."

"Ja minulla on hyvä ystävä Richelieu-joella, joka varmasti auttaisi meitä eteenpäin", sanoi de Catinat hymyillen. "Adele, olenhan kertonut sinulle Charles de la Noue'sta, Sainte Marie'n lääninherrasta?"

"Siitäkö, jota kutsuit Kanadan herttuaksi, Amory?"

"Juuri hänestä. Hänen läänityksensä sijaitsee Richelieu'n äärillä, hieman etelään St. Louis'n linnoituksesta, ja olen varma siitä, että hän jouduttaisi matkaamme."

"Hyvä", huudahti Amos, "jos meillä on siellä ystäviä, niin käy meidän hyvin. Se ratkaisee koko asian, me pysyttelemme siis virralla. Lähtekäämme heti sitten, sillä tuo munkki koettaa varmasti parhaansa, saadakseen meidät satimeen."

Pieni matkue ahersi sitten kokonaisen viikon mahtavaa vesireittiä ylös, pysytellen yhä eteläisellä rannalla, missä oli vähemmän asutusta. Molemmin puolin virtaa kasvoi metsä tiheänä, ainoastaan siellä täällä näkyi kapeita, viljeltyjä kaistaleita, joilla keltainen sänki ilmaisi vehnän kasvaneen. Adele katseli mielenkiinnolla puutaloja, ulkonevine yläkertoineen ja jykeviä kivestä rakennettuja lääniherrojen kartanoita sekä joka satamassa olevia myllyjä, jotka, paitsi varsinaista tehtäväänsä viljan jauhajina, tarjosivat ampuma-aukoilla varustetun turvapaikan ympäristössä asuville hyökkäyksen sattuessa. Hirvittävä kokemus oli kanadalaisille opettanut, mikä englantilaisten siirtolaisten vielä oli opittava, että nimittäin oli täydellistä mielettömyyttä sijoittaa muista eristetyn, yksinäisen maatalon keskelle aukeita viljelyksiä.

Kanadalaiset sen sijaan raivasivat viljelyksensä säteettäin kyläkunnasta, sotilaallisia näkökohtia silmälläpitäen siten, että puolustus kävi mahdolliseksi kaikilla tahoilla ja keskittyi lopullisesti kiviseen läänityskartanoon. Nyt saattoikin joka mäellä ja vuorella nähdä vartijan kivääri kädessä, sillä joka paikassa tiedettiin, että irokeesien päänahkapartiot olivat liikkeellä, eikä koskaan voinut arvata, mistäpäin hyökkäys tapahtui, paitsi että se säännöllisesti tapahtui heikoimmin varustetulta kohdalta.

Kulkipa matkustaja tähän aikaan millä puolen maata hyvänsä, St Lawrence'illa tai läntisellä järvialueella, Missisipin rantamilla tai etelässä cherokeesien ja creekien asuinmailla, niin tapasi hän joka paikassa asukkaat pelonalaisessa odotuksessa ja aina samasta syystä. Irokeesit, kuten heitä ranskalaiset nimittivät, eli viiden kansan yhtymä, kuten he itse itseään kutsuivat, olivat nimittäin ainaisena uhkana koko mannermaalle. Heidän yhteenliittymisensä oli sangen luonnollinen, sillä he kuuluivat samaan heimoon ja puhuivat samaa kieltä ja kaikki yritykset saada heidät hajalle olivat olleet turhia. Mohawk'it, cayua't, onondaga't, oneidat ja seneca't olivat kukin ylpeitä totemeistaan ja päälliköistään, mutta sodan sattuessa olivat he irokeeseja ja yhden heimon vihollinen oli kaikkien muittenkin vihollinen. Heidän lukumääränsä ei ollut suuri, sillä he eivät koskaan pystyneet nostattamaan kahtatuhatta sotilasta enempää ja heidän maa-alansakin oli sangen rajoitettu, sillä heidän kylänsä sijaitsivat hajallaan Champlain- ja Ontario-järvien välissä. Mutta he olivat yksimielisiä ja ovelia, he olivat urhoollisia ja tarmokkaita ja hyökkäsivät silmittömästi. Eläen keskellä muita heimoja, iskivät he vuoroon kunkin kimppuun, eivätkä koskaan tyytyneet ainoastaan lannistamaan vastustajansa, vaan hävittivät heidät kokonaan olemattomiin, samalla pitäen kurissa muita valtioviisaudellaan. Sotiminen oli heidän työnään ja julmuudet heidän huvinaan. Siten olivat he nujertaneet kansan toisensa jälkeen, kunnes noin tuhannen neliöpeninkulman alalla ei ollut olemassa ainoatakaan heimoa, paitsi mitä he armosta olivat jättäneet henkiin. He olivat pyyhkäisseet kokonaan maanpinnalta huronit, lähetysasemineen päivineen, hirveässä verilöylyssä. Samoin oli käynyt luoteisten heimojen, kunnes jo kaukana asuvat sac'it ja foks'it vapisivat heidän nimeään mainittaessa. He olivat puhdistaneet kaikki läntiset alueet, kunnes he tulivat kosketuksiin sukulaistensa, Sioux-intiaanien kanssa, jotka vallitsivat suuria lännen lakeuksia. Uusenglannin intiaanit idässä ja shawnee't ja delaware't etelässä maksoivat heille sotaveroa ja kauhu heidän aseitaan kohtaan oli jo levinnyt Marylandin ja Virginian rintamaille saakka. Tuskin koskaan lienee ihmiskunnan historiassa niin pieni joukko vallinnut niin laajaa aluetta ja niin kauan.

Puolisen vuosisataa olivat nämä heimot kantaneet vihaa ranskalaisia kohtaan, aina siitä saakka, kun Champlain muutamien seuralaistensa kera oli ottanut osaa taisteluihin heidän vihollistensa puolella. Kaikkina näinä vuosina olivat he lymyilleet metsäkylissään ja silloin tällöin ryhtyneet väkivaltaisuuksiin syrjäisemmillä seuduilla, mutta parhaasta päästä odottaneet oikeata hetkeä lyödäkseen. Ja nyt heistä näytti tuo hetki tulleen. He olivat hävittäneet kaikki ne heimot, jotka ehkä olisivat saattaneet yhtyä heidän valkoihoisiin vihollisiinsa. Toiset he taas olivat eristäneet. He olivat myös hankkineet itselleen hyviä ampuma-aseita ja runsaasti ampumatarpeita, joita he olivat saaneet saksalaisilta ja New Yorkin englantilaisilta.

Ranskalaisten pitkä siirtokunta oli miltei avutonna heidän edessään. He olivat kokoontuneina metsissä, kuten koirat ketjussa odottaen, että heidän päällikkönsä veisivät heidät rynnäkköön tulisoihdut ja sotakirveet koholla.

Sellainen oli tilanne, kun pieni pakolaisjoukko meloi virtaa ylös, etsien ainoata tietään rauhaan ja vapauteen. He tiesivät hyvinkin, että se oli vaarallinen. Pitkin Richelieu-jokea oli ranskalaisilla etuvartioita ja paalulaitoksia, sillä kun läänityslaitos ulotettiin Kanadaan, saivat kaikki syntyperäiset aatelismiehet läänityksensä sellaisilla ehdoilla, jotka parhaiten edistäisivät siirtokuntaa. Kukin lääniherra maanvuokralais-alaisineen, tottuneina aseiden käyttöön, muodosti sotilaallisen voiman, aivan samaan tapaan kuin keskiajallakin, saaden vuokralainen maapalstansa viljeltäväkseen ehdolla, että saapui kutsuttaessa aseisiin. Siksi oli myöskin vanhoja upseereja Carignan'in rykmentistä sijoitettu pitkin Richelieu-jokea, joka juoksee suorakulmaisesi St. Lawrence-virrasta mohawk'ien maata kohti. Paaluvarustukset saattoivat tietenkin hyvin pitää puoliaan, mutta pieni pakolaisjoukko oli alituisessa hengen vaarassa kulkiessaan asemalta toiselle. Tosin eivät irokeesit olleet sotajalalla englantilaisten kanssa, mutta sotapolulla ollessaan he tuskin olisivat tehneet eroa ranskalaisen ja englantilaisen välillä, joten Amos Green ja kapteeni Efraim vastoin tahtoaankin olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi, kuin heidän molemmat ranskalaiset toverinsakin.

Noustessaan St. Lawrence-virtaa, kohtasivat he monta vastaantulevaa kanoottia. Yhdessä kulki jokin upseeri tai virkamies matkalla Montrealista tai Kolmivirralta, toisessa tuli kuormallinen turkiksia, intiaanin tai eränkävijän kuljettamana, Eurooppaan vietäviksi. Joskus näki myös kanootissa auringon paahtaman, harmaatukkaisen miehen, joka kauhtuneessa, mustassa mekossaan souti rannalta toiselle, pysähtyen matkallaan jokaiseen intiaanimajaan. Jos Kanadan kirkolliset asiat olivat huonolla kannalla, niin ei se ainakaan ollut tällaisten kyläpappien syytä, jotka ahersivat ja kuluttivat koko elämänsä tuomalla toivon ja lohdutuksen sanomaa ja vieläpä hitusen sievempiä elämäntapojakin kaikille noissa rannattomissa erämaissa. Useinkin näytti siltä kuin tulijat mielellään olisivat antautuneet puheisiin pakolaisten kanssa, mutta he vain meloivat eteenpäin välittämättä heidän merkinannoistaan ja huudoistaan. Takaapäin ei heitä kukaan saavuttanut, sillä he kulkivat aikaisesta aamusta myöhäiseen yöhön. He vetivät aluksensa maalle yöpyessään ja sytyttivät nuotion kuivista puista, sillä saapuva talvi rupesi jo näyttämään tapojaan.

Nuoren ranskattaren ihmettelevä huomio ei kääntynyt ainoastaan virran rantamilla oleviin asumuksiin ja niitten asukkaisiin. Hänen miehensä ja Amos Green tekivät parhaansa opettaakseen häntä havaitsemaan myöskin mahtavien metsämaitten elämää, ja heidän kiertäessään matalikon tai niemekkeen huomauttivat he hänelle tuhansista seikoista, joita hän ei omin aistimin koskaan olisi havainnut. Milloin koski se pörröpäistä pesukarhua, joka kurkisteli puunhalkeamasta, milloin taasen tiheän viidakon alla uiskentelevaa saukkoa, jonka suussa kiilsi vastapyydetty kala. Välistä osoittivat he hänelle villikissaa, joka hiipien oksaa pitkin, tähysteli häijyillä, keltaisilla silmillään toisessa päässä leikittelevää oravaa tai kanadalaista villisikaa, joka rytisten ja rymyten raivasi tietään palsami- ja mustikkavarsien seassa. Hän oppi tuntemaan nuoren kotkan eloisan, terävän huudon, kertun kutsuvan äänen, sen siivenlyönnit lehvistössä ja kissalinnun pitkäveteisen nau'unnan. Mahtavan virran sinisellä kalvolla soutaessaan, luonnon suloisen soiton kuuluessa rannoilta ja kaikkien värivivahdusten, mitä taiteilija konsanaan saattaisi keksiä, tarjoutuessa hänen silmälleen nähtäviksi, palasi hymy taas hänen huulilleen ja hänen poskensa saivat sellaisen terveyttä uhkuvan punan, jota Ranska ei koskaan ollut pystynyt antamaan niille. De Catinat huomasi ilokseen muutoksen, mutta Adelen mukanaolo huolestutti häntä rajattomasti, sillä hän tiesi, että vaikka luonto olikin tehnyt metsät taivaaksi, oli ihminen muuttanut ne helvetiksi ja että nimeämättömät kauhut väijyivät kuihtuvien lehtien ja metsänkukkien kauneuden alla. Usein, maatessaan öisin hiipuvan nuotion ääressä kuusenoksavuoteellaan ja katsellessaan hentoa huopapeittoon kääriytynyttä ja rauhan unta nukkuvaa olentoa vierellään, tunsi hän, ettei hänellä ollut oikeutta asettaa häntä sellaisille vaaroille alttiiksi ja päätti hän seuraavana aamuna kääntyä takasin ja palata Quebeciin, odottakoon heitä siellä sitten mikä kohtalo hyvänsä. Mutta päivän koittaessa palasi hänen mieleensä taas nöyryytys, surullinen kotimatka ja ehkä ainainen ero kaleerilaivassa ja vankilassa, ja se sai hänet yhä uudelleen purkamaan päätöksensä.

Seitsemäntenä päivänä lepäsivät he ainoastaan muutaman penikulman päässä Richelieu-joen suusta, jonne de Saurel oli rakentanut laajan paaluvarustuksen, Richelieu'n linnakkeen. Tämän sivuutettuaan ei heillä enää olisi pitkä matka de Catinat'n ylimyksellisen ystävän luo, jonka he varmasti uskoivat auttavan heitä matkan jatkamisessa. He olivat viettäneet yönsä pienellä, keskellä virtaa olevalla saarella ja olivat juuri työntämässä kanoottiaan vesille taas, kun Efraim Savage päästi epäselvän kurkkuäänen ja osoitti virralle päin. Suuri kanootti oli tulossa heidän suuntaansa sellaista kyytiä, kuin olisi sitä ollut soutamassa tusina käsivarsia. Keulassa istui mustapukuinen mies joka kumartui eteenpäin joka aironvedolla, aivankuin hänelle olisi ollut äärettömän tärkeää päästä eteenpäin. Pitkältäkään matkalta ei voinut erehtyä hänen suhteensa. Se oli sama uskonvimmainen munkki, jonka he olivat jättäneet saareen.

Piiloutuneina pensaikkoon odottivat pakolaiset siksi, kunnes heidän takaa-ajajansa olivat menneet heidän ohitseen ja kadonneet virran mutkaan. Sitten katsoivat he toisiinsa hölmistyneinä.

"Olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme paiskanneet hänet veteen tai ottaneet hänet painolastiksemme", sanoi Efraim. "Hän on nyt meidän edellämme ja laskettaa täysin purjein."

"Niin, takaisinpäin emme missään tapauksessa voi lähteä, huomautti Amos.

"Mitenkäpä voisimme mennä eteenpäinkään", sanoi de Catinat, epätoivoisena. "Tuo kostonhimoinen piru jättää sanan linnoitukseen ja kaikkiin muihin paikkoihin matkan varrella. Hän on varmaankin käynyt Quebecissä, sillä kanootti oli kuvernöörin oma ja se kulkee miltei puolta nopeammin kuin meidän."

"Annahan kun tuumin", sanoi Amos, istuen kaatuneen vaahteran rungolla, pää vaipuneena käsien väliin.

"Niin", sanoi hän sitte, "ellei ole hyvä mennä taaksepäin ja ehkä vielä pahempi mennä eteenpäin, niin on jälellä vain yksi mahdollisuus ja se on, lähteä sivullepäin. Niin se on Efraim, vai mitä?"

"Niin, poikani, ellet pääse vastatuuleen, on sinun laskettava laitatuuleen. Minusta vain näyttää siltä, kuin olisi kareja keulan kummallakin puolen."

"Emme voi lähteä pohjoiseen, siis on meidän mentävä etelään."

"Ja jättää kanootti?"

"Se on ainoa mahdollisuus. Me voimme oikaista metsän läpi ja tulla lähelle ystäväsi taloa Richelieu-joella. Siten eksytämme munkin jäljiltämme eikä meillä ole hänestä sen enempää huolta, jos hän pysyttelee St. Lawrence-joella."

"Muu ei auta", virkkoi Efraim surullisena. "Tapanani ei ole ollut kulkea maitse silloin, kun olen voinut kulkea vesitse, enkä ole käynyt sylenkään vertaa metsässä sitte kuningas Filipin käynnin alusmaissaan, jotenka sinun, Amos, täytyy määrätä suunta ja pitää perää suoraan."

"Matka ei ole varsin pitkä eikä se kestä kauan. Lähtekäämme tuonne etelärannalle, jotta pääsemme matkaan. Jos vaimosi väsyy, de Catinat, niin kannamme häntä vuoroon."

"Oh, ette uskokaan, kuinka hyvä kulkija olen. Näin ihanassa ilmastossahan voi kävellä vaikka loppumattomiin."

"Lähdemme sitten virran poikki."

Pian olivat he toisella puolella ja kävivät maihin metsän reunaan. Siinä he jakoivat pyssyt ja ampumatarpeet tasan kullekin, samoin ruokavarat ja vähäiset kantamuksensa. Maksettuaan sitte intiaaneille ja neuvottuaan heitä olemaan puhumatta mitään heidän matkasuunnastaan, käänsivät he selkänsä virralle ja painuivat metsän hiljaisuuteen.

Yhdesneljättä luku.

PÄÄNAHATON MIES.

Koko päivän kävelivät he eteenpäin kulkien perättäin siten, että Amos astui edellä, sitten seurasi merikapteeni ja hänen jälessään nuori rouva ja viimeisenä jonossa de Catinat.

Nuori eränkävijä eteni varovaisesti nähden ja kuullen paljon sellaista, joka jäi kokonaan toisten huomiokyvyn ulkopuolelle. Vähäväliä hän seisahtui ja tutki tarkoin lehtiä ja oksia, sammalia ja maata. Heidän matkansa kulki enimmäkseen korkean havumetsän keskellä olevia metsänaukioita, joilla kasvoi rehevä nurmi ja joille syksyiset asterit ja euforbiat antoivat monivärisen loisteen. Välistä sulkivat kuitenkin mahtavat puunrungot heiltä miltei kokonaan tien ja heidän täytyi hapuilla puolihämärässä ja raivata tiensä tiheitten ja sotkuisten viidakkojen läpi. Äkkiä saattoivat puut kadota heidän edestään ja heidän täytyi kiertää laajoja rämeitä, joilla kasvoi villiriisi ja siellä täällä ryhmä pensasmaisia leppiä tai oli heidän kaarrettava hiljainen salojärvi, jonka tummansinisellä pinnalla kareili ympärillä kasvavien puitten komeat varjot, kuvastuen punaisessa ja keltaisessa loistossaan kuten peilissä.

Usein joutuivat he puroillekin, joista toiset, joissa taimen hyppeli ja kalasääski kalasteli, olivat kirkasvetisiä ja ryöppyileviä, kun taas toiset juoksivat myrkyllisistä soista ja olivat tummavetisiä ja joiden poikki heidän oli polviaan myöten kahlattava ja kannettava Adelea käsivarsillaan. Koko päivän he siten kulkivat, näkemättä ainoatakaan ihmistä.

Mutta vaikka siellä ei ihmisiä ollutkaan, ei siellä silti elämää puuttunut. Heidän ympärillään kuului surinaa ja liverrystä ja kaakatusta, soilta ja puroilta, pensaikoista ja puunlatvoista. Milloin näkivät he hirven ruskean kyljen puitten lomista, milloin taas mäyrän, joka puikahti koloonsa heidän lähestyessään. Kerran he tapasivat karhun jäljet pehmeässä maassa ja kerran löysi Amos pensaikosta hirven sarven, jonka sen omistaja kuukausi sitten oli siihen pudottanut. Somat punaruskeat oravat hyppelivät heidän päittensä yläpuolella ja joka tammesta kuului monikymmeninen kuoro, joka viserteli sen lehvistön suojassa. Järvien rantamia kiertäessään näkivät he kurkien levittelevän siipiään ja villihanhien lumiaurana lähtevän muuttoretkelleen, tai kuulivat he koskelon väräjävällä äänellään valittavan.

Sinä iltana yöpyivät he metsässä ja Amos viritti nuotion tiheään viidakkoon, josta valkeaa ei voinut erottaa kuin muutaman askeleen päähän. Päivällä oli hieman satanut, mutta erämiehen koetulla taidolla teki hän kaksi pientä majaa jalavista ja lehmuksen kuoresta, toisen ranskalaisille pakolaisille ja toisen Efraimia ja itseään varten. Hän oli ampunut villihanhen ja siitä ja jäljelläolevista korpuista valmisti hän sekä illallisen että aamiaisen. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan saapuivat he pienelle metsäaukiolle, jonka keskellä oli hiiltyneitä puita nuotion jäleltä. Amos kulutti sen ääressä puoli tuntia, lukiessaan mitä sen ympärillä olevat tikut, jätteet ja maaperä taisivat kertoa. Jatkaessaan matkaansa, selitti hän seuralaisilleen, että siinä oli ollut nuotio kolme viikkoa sitten, että yksi valkoihoinen ja kaksi intiaania, matkalla lännestä itään, olivat siinä majailleet ja että toinen intiaaneista oli nainen. Jälkiäkään muista kanssakuolevaisista eivät he matkallaan nähneet, ennenkin Amos myöhään iltapäivällä äkkiä pysähtyi keskellä tiheää lehtoa ja nosti kätensä korvalleen.

"Kuulkaa!" sanoi hän.

"En kuule mitään", sanoi Efraim.

"En minäkään", lisäsi de Catinat.

"Ah, mutta minä kuulen", huudahti Adele ihastuneena. "Se on kello ja se soi samaan aikaan kuin kaikki kellot Pariisissakin soivat!"

"Te olette oikeassa, rouva, he kutsuvat sitä iltasoitoksi."

"Ah, niin, nyt kuulen minäkin sen", huudahti de Catinat. "Lintujen liverrykseltä en äsken kuullut sitä. Mutta mistä saattaa kello kuulua keskellä kanadalaista aarniometsää?"

"Me olemme lähellä Richelieu'n siirtolaa. Sen täytyy olla linnoituksen kappelin kello."

"St. Louis'in linnoitus! Sitten emme ole kaukana ystäväni kartanosta."

"Siinä tapauksessa ehkä nukumme siellä ensi yön, jos luulet että hän todella on luotettava."

"Varmasti. Hän on omituinen mies, jolla on omat tapansa mutta uskoisin hänen haltuunsa vaikka elämäni."

"Hyvä. Suuntaamme kulkumme etelään linnoituksesta, niin tulemme suoraan hänen maatilalleen. Mutta jokin säikyttelee tuolla lintuja yöpuultaan. Ah, kuulen ihmisaskeleita! Painautukaa tuonne pensaikon suojaan, kunnes näemme kuka niin rohkeasti astuu metsissä."

He piiloutuivat kaikki neljä tiheikköön ja tähystelivät runkojen lomitse sinnepäin, minne Amoksen katse suuntautui.

Pitkän aikaa oli erämiehen herkän korvan kuulema ääni heille arvoituksena, mutta vihdoin kuulivat hekin kuivien oksien risahduksia metsästä. Hetkistä myöhemmin astui näkyviin mies, jonka ulkonäkö oli niin outo ja ympäristöön sopimaton, että yksin Amoskin katseli häntä ihmetyksellä.

Hän oli hyvin pieni ja niin tumma ja ahavoittunut, että häntä hyvinkin olisi voinut pitää intiaanina, ellei hänen käyntitapansa ja vaatetuksensa olisi puhunut aivan toista. Hänellä oli päässään reunoistaan kulunut leveälierinen lakki, joka oli siinä määrin kauhtunut, että oli mahdotonta saada selvää sen alkuperäisestä väristä. Hänen vaatteensa olivat nahasta ja niin väljät ja huonosti tehdyt, että ne vallan riippuivat hänen laihoilla jäsenillään. Jaloissaan oli hänellä ratsumiehen saappaat, jotka olivat yhtä kuluneet ja tahraiset kuin hänen muukin ruumiinverhonsa. Selässään kantoi hän suurta kangasmyttyä, josta pisti esiin kaksi pitkää keppiä ja kummassakin kainalossaan kantoi hän suurta nelikulmaista esinettä, jotka näyttivät jonkinlaisilta maalauksilta.

"Hän ei ole intiaani", kuiskasi Amos, "eikä erämieskään. Ikänäni en ole moista kuvatusta nähnyt."

"Hän ei ole matkustaja, ei sotilas eikä metsämieskään", sanoi de Catinat.

"Minusta näyttää, kuin hän olisi sitonut suurmaston selkäänsä ja kantaisi etu- ja suurpurjetta kainalossaan", irvisteli kapteeni Efraim.

"Hänellä ei näy olevan tovereita, joten voimme huoletta ilmaista itsemme."

Heidän kohoutuessaan piilostaan huomasikin vieras heidät. Mutta, sensijaan, että hän olisi näyttänyt levottomalta, joutuessaan äkkiä ventovieraitten keskelle synkässä metsässä ja tällaiseen aikaan, muutti hän heti suuntaansa ja tuli heitä kohti. Juuri kun hän astui metsän aukiolle, kumahti taas äskeinen kello ja heti otti hän lakkinsa päästään ja taivutti päänsä rukoukseen.

Näky, joka silloin tarjoutui heille, sai heidät kaikki huudahtamaan kauhusta.

Mieheltä näytti puuttuvan kokonaan pään yläosa. Ei jälkeäkään tukasta, eikä edes valkeasta päännahastakaan, vaan sen sijaan hirvittävästi käpristynyt pinta, jota ympäröi otsan yläosassa ja korvien yläpuolella selvä punainen viiva.

"Herran nimessä!" huudahti Amos. "Häneltähän on otettu päänahka!"

"Hyvä Jumala!" sanoi de Catinat, "katsokaa hänen käsiään."

Hän oli kohottanut kätensä rukoillessaan ja pari kolme tynkää näkyi entisillä sormien sijoilla.

"Olen kyllä nähnyt monenlaisia ja merkillisiäkin kokkakoristeita, mutta tuollaista ei vielä ole tullut vastaani", sanoi Efraim.

Hänen kasvonsa olivatkin aivan erikoiset. Hän olisi voinut olla minkä ikäinen hyvänsä ja kuulua mihinkä kansakuntaan tahansa, sillä hänen kasvonpiirteensä olivat siinä määrin runnellut, etteivät ne voineet ilmaista kerrassaan mitään. Toinen silmäluomi oli aivan kurttuinen ja sisäänpainunut, joten helposti arvasi, että itse silmä oli poissa. Toinen silmä loisti siitä huolimatta ihmeen iloisena ja ystävällisenä, kuin konsanaan erikoisella onnen suosikilla. Hänen kasvonsa olivat täynnä omituisia ruskahtavia läikkiä, jotka olivat inhoittavan näköisiä ja hänen nenänsä oli katkaistu ja muutenkin arpia täynnä. Mutta huolimatta kauhistuttavasta ulkomuodostaan, oli hänen olennossaan jotakin niin jaloa, hänen päänsä asennossa ja hänen ilmeissään niin hienoa, että yksin tympeä puritaanikin sitä hätkähti. Outo kulkija oli kuin ihana kukkanen, joka vielä särjettynäkin tuoksuu hyvälle.

"Hyvää iltaa, lapseni", sanoi muukalainen, ottaen maalaukset kainaloonsa ja lähestyen heitä. "Otaksun että olette linnoituksesta, vaikka saanen ehkä huomauttaa, että metsät eivät ole luotettavia kävelypaikkoja naisille tähän aikaan."

"Olemme matkalla Charles de la Noue'n maakartanoon", sanoi de Catinat, "ja toivomme pian pääsevämme turvaan. Mutta minua surettaa, nähdessäni, kuinka hirvittävästi teitä on pahoinpidetty."

"Ah, olette siis huomanneet pikku vahinkoni! He eivät parempaa tiedä, ihmisparat. He ovat vain pahankurisia lapsia — ilomielisiä, mutta pahankurisia. Mutta on aivan naurettavaa, että syntisen ihmisruumiin aina pitää olla taakkana vapaalle hengelle. Tässä olisin nyt minäkin täynnä intoa jatkamaan matkaa, mutta täytyy vaan istuutua tuohon tukille lepäämään, sillä nuo veitikat räjähdyttivät hieman pohjelihaksiani pienemmiksi."

"Hyvä Jumala, räjähdyttivät pohkeenne! Senkin pirut!"

"Niin, niin, mutta ei niitä käy moittiminen. Eihän toki, se olisi sydämetöntä. He ovat tietämättömiä raukkoja ja pimeyden ruhtinas heitä johtaa. He upottivat vain pieniä panoksia ruutia pohjelihaksiini ja räjähdyttivät ne sitten ja se teki minut hieman huonommaksi kulkijaksi, vaikka en ennenkään ollut erittäin joutuisa. Tours'issa koulua käydessäni kutsuivat toverini minua aina madoksi, niin, ja sittemmin seminaarissa sain yhä pitää saman nimen."

"Kuka olette sitte, sir ja kuka teitä on noin pahoinpidellyt?"

"Oh, olen kovin vähäpätöinen henkilö. Nimeni on Ignatius Morat ja kuulun jesuiittojen seuraan ja mitä minun pahoinpitelijöihini tulee, niin, jos olette lähetetyt lähetystyöhön irokeesien joukkoon, niin tässä näette, mikä teitä siellä odottaa, mutta minulla ei ole valittamisen syytä. Hyväinen aika, hehän ovat kohdelleet minua paljon paremmin kuin isä Jogues'ta tai isä Brebceut'ia ja monia muita, joita voisin mainita. Niin, niin, minulla oli niin varma toivo saada kuolla marttyyrinä, varsinkin kun he keksivät, että tukkalaitteeni oli liian iso, kuten he leikillisesti sanoivat. Mutta, otaksun, etten ollut kyllin ansiokas sitä saamaan, niin, tiedänhän, etten todella olekaan sitä, joten kaikki päättyi vain pieneen kovakätisyyteen."

"Minne olette menossa sitten?" kysyi Amos, joka ihmetyksellä oli kuunnellut miehen puhetta.

"Aijon Quebeciin. Te näette kuinka hyödytön olento olen, jotenka minun täytyy ensin käydä piispan puheilla, ennenkuin pystyn mitään hyvää aikaansaamaan."

"Tarkoitatte kai, että aijotte jättää lähetystoimenne piispan huomaan?" kysyi de Catinat.

"Eihän toki. Sen tekisin kyllä, jos itse saisin päättää siitä, sillä on vallan uskomatonta, millainen pelkuri olen. Te ette voi uskoa mahdolliseksi että Herran palvelija saattaisi olla niin peloissaan, kuin minä joskus olen. Tulen näkeminenkin saattaa koko ruumiini vapisemaan sen jälkeen, kun kävin läpi tulikokeen, jossa he käyttävät palavia tervastikkuja ja josta nuo rumat jäljet ovat jääneet kasvoihini. Järjestön määräyksiä täytyy noudattaa, eikä yksikään sen jäsenistä jätä työmaataan vähäpätöisten syitten vuoksi. Mutta pyhä kirkkomme ei salli, että rampa mies toimittaa sen uskonnollisia menoja, jotenka jään entistäkin hyödyttömämmäksi, kunnes olen saanut piispalta erikoisen luvan niiden toimittamiseen tällaisenakin."

"Ja mitä sitte aijotte tehdä?"

"Oh, no tietysti lähden takaisin lammaslaumani luo."

"Irokeesienkö luo?"

"Siellä on työpaikkani."

"Amos", virkkoi de Catinat. "Olen viettänyt elämäni rohkeitten miesten parissa, mutta luulenpa, että tämä on rohkein kaikista, joita olen tavannut!"

"Varmasti", sanoi Amos. "Minäkin olen nähnyt monta kunnon miestä, mutta en luule, että niistä yksikään on ollut tämän veroinen. Olette väsynyt, isä. Ettekö haluaisi vähän kylmää hanhea ja täällä olisi ehkä vielä tilkka konjakkiakin matissani?"

"Ei toki, poikani, jos nautin muuta kuin aivan yksinkertaisinta ravintoa, niin tekee se minut niin laiskaksi, että minusta todella tulee 'laiskamato'."

"Mutta teillähän ei ole pyssyä eikä muonaa, kuinka tulette toimeen oikeastaan?"

"Oh, hyvä Jumala on yllin kyllin varannut näihin metsiin ravintoa sellaiselle matkamiehelle, joka ei uskalla syödä liian paljon. Olen saanut aivan kyllikseni villejä luumuja ja viinirypäleitä, pähkinöitä ja karpaloita ja vastikään söin aimo annoksen maksaruohoja tuolla kalliolla."

Erämies irvisteli pahasti noita herkkuja mainittaessa.

"Yhtä kernaasti söisin kulhollisen liimaa", sanoi hän, "mutta mitä te selässänne kannatte?"

"Se on kirkkoni. Ah, minullahan on kaikki tarvittavat esineet siinä, teltta, alttari ja messukaapu. En uskalla ilman lupaa viettää jumalanpalvelusta, mutta varmastikin tuo vanha mies on papiksi vihitty ja toimittaa mielellään pyhän toimituksen ennenkuin eroomme."

Amos tulkitsi veitikka silmässä ehdotuksen Efraimille, mutta tämä puristi suuret kätensä nyrkkiin ja mutisi jotakin paavilaisuuden suolattomasta lihakeitosta.

De Catinat ehätti vastaamaan, että he kaikki olivat maallikoita ja että heidän täytyi kiiruusti jatkaa matkaansa, jos tahtoivat päästä perille ennen pimeän tuloa.

"Olette oikeassa, poikani", virkkoi pieni jesuiitta. "Nuo poloiset ihmiset ovat jo lähteneet kylistään ja muutaman päivän kuluttua niitä on metsä täynnä, vaikka luulen ettei niistä vielä yksikään ole tullut Richelieu-joen poikki. Minulla olisi kuitenkin eräs asia, jonka pyytäisin teitä toimittamaan."

"Mikä asia se on?"

"Pyytäisin teitä muistamaan, että jätin isä Lambervilleile Onondaga'ssa tekemäni irokeesiläis-ranskalaisen sanakirjan. Hänelle jätin myös selontekoni suurten järvien luona olevasta kuparilöydöstä, jonka tein pari vuotta sitte siellä käydessäni ja vielä kojeeni, joka näyttää pohjoisen taivaan tähtien kuukautiset asemat tältä leveysasteelta katsottuina.

"Jos näet isä Lamberville'en tai minun kävisi hullusti jotenkin, me näet emme juuri elä kauan lähetystyössä irokeesien keskuudessa, niin olisi hyvä, että joku edes saisi jotakin hyötyä työstäni."

"Kerron sen ystävälleni tänä iltana. Mutta mitä nuo suuret maalaukset ovat, isä ja miksi kannatte niitä metsissä mukananne?" Hän käänteli niitä puhuessaan ja koko seurue kerääntyi niiden ääreen, katsellen niitä ihmeissään.

Ne olivat karkeatekoisia, mauttoman kirjavasti väritettyjä töherryksiä. Toisessa oli kuvattu punainen mies, joka rauhallisesti nojasi, kuten näytti, vuoristojonoa vasten, pitäen jotakin soittokonetta kädessään, kruunu päässä ja suu autuaassa hymyssä. Toisessa taas oli samanlainen mies, huutaen täyttä kurkkua, puolen tusinan samanvärisen miehen ympäröimänä, jotka löivät häntä seipäillä ja pistelivät peitsillä.

"Ne kuvaavat pelastettua ja tuomittua sielua", selitti isä Ignatius, katsellen maalauksiaan silminnähtävällä tyydytyksellä.

"Nuo ovat pilviä, joilla autuas mies lepää, nauttien taivaan ihanista iloista. Se on hyvin tehty, tuo kuva, mutta sillä ei ole oikein tehokasta vaikutusta, kun siitä puuttuu majava ja tupakkapiippu. Huomaatte ettei heillä ole paljon järkeä, ihmisparoilla, jotenka meidän on heitä opetettava varsin kouraantuntuvasti. Tuo toinen on parempi. Se on jo saanut monta vaimoa kääntymään ja miehetkin ovat sitä säikähtäneet. Kun keväällä taas palaan, niin en tuokaan enää tuota autuasta miestä ensinkään, vaan tuon viisi kadotettua sielua, yhden kullekin kansalle. Meidän täytyy taistella saatanaa vastaan sellaisilla aseilla, kuin vain keksimme, nähkääs. Ja nyt, lapseni, jos teidän täytyy lähteä, niin antakaa minun ensin siunata teidät."

Silloin tapahtui vallan ihmeitä, sillä tuon miehen sielun ylevä kauneus kohosi yläpuolelle kaiken lahkolaiskurjuuden ja protestantit polvistuivat maahan ja yksin vanha Efraimkin huomasi sydämensä sulavan ja kuunteli pää kumarassa raajarikon ja puolisokean muukalaisen vieraskielisiä sanoja.

"Eläkää terveinä", sanoi hän, heidän noustuaan. "Paistakoon pyhän Eulalian aurinko teille leppeänä ja varjelkoon teitä pyhä Anna vaaran hetkellä."

Ja niin he jättivät tuon eriskummallisen mutta sankarillisen olennon, horjumaan eteenpäin metsän läpi, kuvineen ja silvottuine jäsenineen. Ja jos Rooman kirkko kerran hajoo, niin tapahtuu se sen korkeimpien viranhaltijain heikkouden vuoksi — heikkoushan on sillä taholla löydettävissä kaikissa kirkkokunnissa — tai myös sen vuoksi, että he niin ahdasmielisesti koettavat tulkita suuria asioita, mutta koskaan sitä ei voida panna sen alempien, varsinaisten taistelijain syyksi, sillä koskaan maailmassa eivät miehet ja naiset ole tuhlaavammin ja loistavammin uhranneet itseään kuin sen palveluksessa.

Toinenneljättä luku.

SAINTE MARIE'N ISÄNTÄ.

Jättäen St. Louis'n linnakkeen oikealle, josta kellon kumahdukset olivat kuuluneet, riensivät matkamiehemme eteenpäin, niin nopeasti kuin taisivat, sillä illan varjot rupesivat jo kovasti pitenemään. Pian pilkoittikin puitten lomasta veden sinertävä kalvo ja kohta näkivät he edessään leveän joen nopeasti virtaavan ohitseen. Ranskassa sellainen joki olisi näyttänyt mahtavalta virralta, mutta hehän tulivat aavalta St. Lawrence-joelta, joten heidän silmänsä olivat tottuneet suuriin vesiin. Amos ja de Catinat olivat ennenkin käyneet Richelieu-joen rantamilla ja heidän sydämensä sykähtivätkin ilosta, nähdessään sen edessään, sillä he tiesivät, että heillä siinä oli suora tie, toiselle kotipoluille ja toiselle vapauteen ja rauhaan. Muutama päivän matka sitä alas ja vielä joku päivä ihania, saarista rikkaita Champlain- ja Sacramente-järviä, metsäisten Adirondac-vuorten suojassa niin he olisivat Hudson-joen lähteillä ja heidän ponnistuksensa ja vaaransa muodostaisivat pian ainoastaan hupaisen jutteluaiheen pitkinä talvi-iltoina.

Joen toisella puolella oli peljätty irokeesien maa ja kahdessa kohdassa saattoivat he sieltä nähdä nuotion savujen nousevan iltataivasta kohti. Jesuiitan vakuutuksen mukaan ei yksikään irokeesi vielä ollut tullut joen yli ja he kulkivat senvuoksi rohkeasti itäistä rantaa johtavaa polkua. Mutta heidän vaeltaessaan eteenpäin sai ankaran sotilaallinen käsky heidät äkkiä pysähtymään ja he näkivät kaksi kiiltävää heihin tähdättyä musketin piippua tiheikössä, josta oli hyvä näköala polulle.

"Me olemme ystäviä", huusi de Catinat.

"Mistä tulette sitten", kysyi näkymätön vahti.

"Quebec'istä."

"Ja minne matka?"

"Monsieur Charles de la Noue'n, Sainte Marie'n herran luo."

"Hyvä on. Vaarattomia ihmisiä, du Lhut. Heillä on nainenkin mukanaan. Tervehdin teitä madame, isäni puolesta."

Molemmat miehet sukelsivat esille tiheiköstä. Toinen heistä olisi vallan hyvin käynyt täysiverisestä intiaanista, ellei hän niin kohteliaasti olisi käyttänyt erinomaista ranskankieltä. Hän oli pitkä, laihahko mies ja hyvin tumma ja hänellä oli läpikuultavat mustat silmät ja tuima, kulmikas suu, joka on ominaista ainoastaan intiaanille. Hänen karkea, liehuva tukkansa oli koottu keskelle päätä töyhdöksi ja siihen pistetty kotkansulka oli hänen ainoana päähineenään. Karvareunainen nahkapuku, peurannahkamokkasiineineen oli samanlainen kuin mitä Amoskin käytti erämatkoillaan, mutta hänen vyössään hohtavat kultaketjut ja sormessa kimalteleva kallis sormus sekä runsaasti kirjaeltu pyssynsä antoivat eräänlaista hienosto-väritystä hänen varusteilleen. Keltasavella maalattu otsaviiru ja sotakirves hänen vyöllään lisäsi taas hänen olemuksensa epäjohdonmukaisuutta.

Toinen oli epäilemättä puhdas ranskalainen, hieman vanhempi, mutta tumma ja jäntevä hänkin, harmahtava-partainen ja kasvot tuimat ja terävät. Hän oli metsästäjänpuvussa, ja kantoi vyötäröllään kirjavanauhaista vyötä, johon oli sovitettu pistoolien kannatin. Hänen kauriinnahkainen puseronsa oli edestäpäin koristeltu siilin harjaksilla ja intiaanien helmikudoksilla ja hänen punaiset säärystimensä olivat reunustetut pesukarhun hännillä. Nojaten pitkään, ruskeaan pyssyynsä hän jäi seisomaan, toverinsa tullessa seuruetta vastaan.

"Toivottavasti annatte anteeksi varovaisuutemme", sanoi hän. "Mutta emme koskaan arvaa, minkä tunnussanan nuo roistot keksivät, saattaakseen meidät satimeen. Pelkään, madame, että teillä on ollut pitkä ja vaivaloinen matka."

Adele parka, joka oli pyhän Martin kadun emäntien kesken ollut kuuluisa siisteydestään, uskalsi tuskin katsoa tahraantunutta ja repeytynyttä pukuaan. Väsymyksen ja vaarat oli hän hymyssäsuin kestänyt, mutta kun hän ajatteli täytyvänsä esiintyä tällaisena ventovieraitten parissa, niin oli hän vähällä menettää malttinsa.

"Äitini tulee oikein iloiseksi, saadessaan vastaanottaa teidät ja pitää huolen kaikista tarpeistanne", sanoi hän nopeasti aivan kuin olisi arvannut hänen ajatuksensa. "Mutta te, sir, olen varmasti nähnyt teidät ennenkin."

"Ja minä teidät" vastasi kaartilainen. "Nimeni on Amory de Catinat, aikoinani Picardy'n rykmentissä. Te varmastikin olette Achille de la Noue de Sainte Marie, jonka muistan tavanneeni isänne kanssa kuvernöörin vastaanotossa Quebecissä."