UUDESSA MAAILMASSA. (continued 2)

"Olen sama mies", vastasi toinen ojentaen kätensä ja hymyillen hieman kankeasti. "En ihmettelisi, vaikka ette tuntisikaan minua, sillä olinhan viimeksi tavatessamme hieman toisenlaisissa pukineissa."

De Catinat oli todella muistavinaan hänet yhtenä niistä nuorista aatelisvesoista, joitten oli tapana kerran vuodessa tulla pääkaupunkiin, tiedustellakseen viimeisiä muotiuutuuksia ja kuullakseen yli vuoden vanhoja Versailles-juoruja sekä elääkseen edes parin viikon ajan ilossa ja humussa yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Peräti toisenlaisena esiintyi hän nyt hiustöyhtöineen ja sotamaalauksineen, seistessään siinä suuren tammen varjossa, kivääri kädessä ja sotakirves vyöllä.

"Meillä on täällä yksi elämäntapa metsiä varten ja toinen kaupunkia varten", sanoi hän, "vaikka rakas isäni ei tahdo siihen taipua, vaan kantaa aina Versailles'in mukanaan, liikkuipa hän sitte missä hyvänsä. Te tunnette hänet vanhastaan, joten minun ei tarvitse sanojani tarkemmin selittää. Mutta me pääsemmekin nyt vapaaksi vahtivuorostamme ja voimme siis opastaa teidät perille."

Kaksi kanadalaista vuokraajaa eli farmaria karkeissa puvuissaan, kantaen kumpikin ampuma-asettaan niin tottuneella tavalla, että de Catinat heti huomasi heidän olevan harjaantuneita sotilaita, oli äkkiä ilmestynyt näyttämölle. Nuori de la Noue antoi heille muutamia ohjeita ja seurasi sitte pakolaisia polkua pitkin.

"Ette ehkä tunne ystävääni", sanoi hän, viitaten vartiotoveriinsa, "mutta olen varma, ettei hänen nimensä ole teille outo. Hän on Greysolon du Lhut."

Sekä Amos että de Catinat katsoivat mitä suurimmalla mielenkiinnolla erämiesten kuuluisaa johtajaa, miestä, jonka elämä oli kulunut pyrkimyksessä länteen, yhä vaan länteen, ja joka puhui hyvin vähän, eikä kirjoittanut mitään, mutta joka aina oli ensimmäisenä kun oli kysymyksessä vaarat tai vaikeuksien voittaminen. Ei uskonto eikä minkäänlainen hyödyn tavoittelu vetänyt häntä noihin läntisiin aarniometsiin, vaan yksinomaan rakkaus luontoon ja seikkailuihin. Ja hän oli siinä määrin vaatimaton, ettei hän koskaan edes kertonut matkoistaan, joten ei kukaan tarkoin tiennyt missä hän oli ollut ja minne saakka päässyt. Vuosikausiksi saattoi hän poistua siirtokunnasta Dacotan suurille tasangoille tai luoteisiin valtaviin erämaihin ilmestyäkseen taas jonakin päivänä Sault La Marie'hen tai johonkin muuhun sivistyksen etuvartiopaikkaan, hieman laihempana, ehkä hieman ruskeampana, mutta aina yhtä vaiteliaana. Kauimpanakin asuvat intiaanit tunsivat hänet yhtä hyvin kuin omat päällikkönsäkin. Hän saattoi nostattaa intiaaniheimoja sotapolulle ja tuoda ranskalaisten avuksi tuhatkin maalattua villiä, joitten kieltä ei kenkään tuntenut ja joitten asumapaikoilla ei kukaan ollut käynyt. Useimmat uskalikot ranskalaiset matkailijat, jotka tuhansia vaaroja koettuaan luulivat tulleensa uuteen, ennen käymättömään maahan, saattoivatkin siellä tavata du Lhut'in istumassa leirivalkeansa ääressä, piippu hampaissa ja aina uusi intiaani-morsian vierellään. Tai voi matkamies kohdata tuon vaiteliaan miehen ollessaan tuhansien virstojen päässä ystävistään, pahimman vaaran hetkellä ja saatuaan tarvitsemansa avun, nähdä hänen katoavan yhtä äkkiä kuin hän oli ilmestynytkin. Sellainen oli se mies, joka nyt astui heidän kanssaan Richelieu-joen rantaa ja sekä Amos että de Catinat tiesivät, että hänen läsnäolollaan noilla seuduilla oli oma merkityksensä ja että paikka, jonka du Lhut oli valinnut itselleen, oli vaaranalainen.

"Mitä ajattelet noista tulista tuolla puolen joen, du Lhut?" kysyi nuori de la Noue.

Seikkailija oli juuri täyttämässä piippuaan eltaantuneella intiaanitupakalla, jota hän leikkasi irti kääröstä päänahkaveitsellä. Hän vilkasi kahteen savupatsaaseen, jotka nousivat suoraan punaista iltataivasta kohti.

"En pidä niistä?"

"Ne ovat siis irokeesien tulia?"

"Niin ovat."

"No, se osoittaa ainakin, että he vielä ovat tuolla puolen joen."

"Se osoittaa, että he ovat tällä puolen."

"Mitä?"

Du Lhut sytytti piippunsa tuluksillaan, "lrokeesit ovat tällä puolen joen", sanoi hän. "He ovat tulleet sen yli eteläpuolella meitä."

"Ja ette sanoneet siitä meille mitään. Mistä tiedätte että he ovat tulleet joen yli ja miksi ette puhunut meille mitään siitä?"

"En tiennyt sitä, ennenkuin näin nuo tulet tuolla."

"Miten ne sen saattavat kertoa teille?"

"Hyväinen aika, senhän voisi intiaanilapsikin sanoa teille", sanoi du Lhut kärsimättömästi. "Kun irokeesit ovat sotapolulla, eivät he tee mitään ilman tarkoitusta. Heillä on siis joku tarkoitus näyttäessään tuliaan. Jos heidän sotaväkensä olisi tuolla puolen, ei sillä voisi olla mitään tarkoitusta. Sentähden ovat heidän miehensä tällä puolen joen. Ja he eivät olisi voineet mennä joen yli pohjoispuolella meitä, tulematta huomatuiksi linnoituksesta. He ovat siis menneet yli meidän eteläpuolellamme. Amos nyökkäsi päätään, täydelleen hyväksyen päätelmän.

"Niin on asianlaita", sanoi hän. "Se on irokeesien tapa. Lyön vetoa, että hän on oikeassa."

"Sitten niitä voi olla ympärillämme tässä metsässä", sanoi de la Noue.

Du Lhut nyökkäsi päätään ja imasi piippuaan. De Catinat silmäsi ympärillään olevia komeita puita, niitten kuihtuvaa lehtiasua, ja pehmeätä nurmea, jolla illan pitkät varjot viipyivät. Kuinka vaikeata olikaan uskoa, että kaiken tuon kauneuden alla saattoi piillä vaara, niin kuolettava ja hirvittävä, että se miehistäkin miestäkin saattoi kauhistuttaa, saatikka sitten, kun hänellä oli mukanaan nainen, jota hän sydämestään rakasti. Häneltä pääsikin syvä helpotuksen huokaus kun hän huomasi laajan viljelmän keskellä paaluvarustuksen muurin ja sen takana kohoovan herraskartanon. Suorassa linjassa paaluvarustuksesta käsin oli tusinan verran pikkutaloja, joitten seetripuupäreiset katot kääntyivät räystäältään ylöspäin vanhaan normandilaiseen tapaan ja joitten asukkaat elivät niissä lääniherran suojeluksen alla — omituinen pieni vesa läänitysjärjestelmää keskellä amerikkalaista aarniometsää.

Pääportin yllä näkyi heidän lähestyessään valtava kilpi, johon oli maalattu vaakuna, kärpän kuvineen hopeapohjalla. Molemmin puolin porttia pilkisti messinkikanuuna ampuma-aukosta. Kun he olivat saapuneet portin sisäpuolelle, sulkivat vartijat sen raskailla puupuomeilla. Pieni ryhmä miehiä, naisia ja lapsia seisoi linnan oven edessä ja kynnyksellä olevalla korkeaselkäisellä nojatuolilla istui eräs mies.

"Te tunnette isäni", sanoi nuori de la Noue kohautellen hartioitaan. "Hän kuvittelee, ettei hän koskaan ole lähtenytkään normandilaisesta linnastaan ja että hän yhä on de la Noue'n linnaherra, mahtavin mies päivämatkan ulottuvilla Rouen'ista ja Normandien rikkainta sukua. Hän on nyt ottamassa vastaan verojaan ja vuotuisia kymmenyksiään alustalaisiltaan, ja hän ei pitäisi sopivana keskeyttää niin juhlallista toimitusta, vaikka itse kuvernööri saapuisi hänen vieraakseen. Jos se herättää mielenkiintoanne, niin voitte tulla tätä tietä ja odottaa kunnes hän on lopettanut. Teidät madame, vien heti äitini luo, jos suvaitsette seurata minua."

Näky oli ainakin amerikkalaisille kerrassaan uutta. Kolminkertainen rivi miehiä, naisia ja lapsia seisoi puoliympyrässä isäntänsä edessä, miehet karkeina ja ahavoittuneina, naiset sievinä ja siisteinä ja lapset suut auki ja silmät pyöreinä ja pelosta tavallista hiljaisempina nähdessään vanhempiensa syvästi kunnioittavan käytöksen. Lääniherra, jo ikämies istui kauniisti leikellyllä tuolillaan, jäykkänä ja suoraryhtisenä ja tavattoman juhlallinen ilme kasvoillaan.

Hän oli kaunisvartaloinen mies, pitkä ja harteva. Hänen kasvonsa olivat voimakkaat ja selväpiirteiset. Hän oli sileäksi ajeltu ja hänen suuri kotkannenänsä ja tuuheat kulmakarvansa kaartuivat korkealle, kohti suurta tekotukkaa, jota hän yhä käytti samanlaisena, kuin oli ollut käytännössä hänen nuoruutensa Ranskassa. Päässään oli hänellä valkoinen, punaisilla sulilla reunustettu lakki, keikarimaisesti kallellaan. Hänen takkinsa, joka oli kanelinruskeaa verkaa ja jonka kaulus ja taskujen suut olivat koristetut hopeanauhoilla, oli vielä sangen sievä, vaikka selvästi näki, että sitä oli useammankin kerran uudestaan reunustettu ja korjattu. Kaikki tämä sekä mustat samettiset polvihousut ja korkeat, huolellisesti kiilloitetut kengät tekivät yhdessä asun, jollaista de Catinat ei koskaan ollut nähnyt Kanadan aarniometsissä.

Heidän siinä katsellessaan toimituksen menoa, astui joukosta karkeatekoinen maamies, polvistui nelikulmaiselle matolle ja pani kätensä lääniherransa käsien väliin. "Monsieur de la Sainte Marie, Monsieur de la Sainte Marie, Monsieur de la Sainte Marie", sanoi hän kolmasti. "Tarjoon sinulle täten uskollisuuteni ja palvelukseni, joka sinulle on tuleva läänitykseni vuoksi ja jota lääniherruutesi alla viljelen,"

"Ole uskollinen, poikani, pysy rohkeana ja uskollisena!" sanoi vanha aatelismies juhlallisesti ja jatkoi sitten aivan muuttuneella äänellä: "mitä hittoa sinun tyttärelläsi tuolla on?"

Nuori tyttö oli astunut joukosta esiin ja toi suurella puunkuorella, kuten tarjottimella, korkean rovion kaloja.

"Se on kymmenyksesi kaloja, jonka olen valani perusteella velvollinen antamaan sinulle, sanoi vasalli. Siinä on kahdeksankymmentä kappaletta, sillä olen saanut kahdeksansataa tässä kuussa."

"Perhana", laukasi aatelismies. "Luuletko sinä André Dubois, että aion pilata terveyteni syömällä kahdeksankymmentä kalaa noin vain? Luuletko sinä, että minulla ja henkipalvelijoillani ja palveluskunnallani sekä muilla talouteni jäsenillä ei ole muuta tekemistä kuin syödä kalaa? Vastaisuudessa, tuodessasi kymmenyksiäsi kaloissa, et saa tuoda viittä enempää kerrallaan. Missä on taloudenhoitaja? Theuriet, vie kalat keskimmäiseen varastohuoneeseen ja pidä huolta, ettei kalanhaju tunkeudu siniseen huoneeseen eikä vaimoni huoneustoon."

Vanhaan, nukkavieruun hännystakkiin puettu mies tuli kantaen suurta tinalautasta ja vei pois koko kasan valkoista kalaa. Sitten astui kukin vuokralainen vuoroonsa esille suorittamaan vanhan-aikaisen kunnianosoituksensa ja jätti aina ammattinsa mukaan jotakin herransa ylläpidoksi. Yksi toi pussin vehnää, toinen tynnörin perunoita, toiset taas mikä hirven mikä majavan nahan. Kaikki vei taloudenhoitaja talteen ja kun jokainen oli tuonut osuutensa, päättyi juhlallinen toimitus. Kun lääniherra nousi, nykäsi hänen poikansa, joka oli palannut takaisin, de Catinat'ta hihasta ja vei hänet isänsä luo.

"Isä", sanoi hän, "tämä on monsieur de Catinat, jonka muistanette muutama vuosi sitten Quebecissä."

Lääniherra kumarsi hyvin armollisesti ja pudisti kaartilaista kädestä. "Olette erittäin tervetullut kartanooni, sekä te, että henkipalvelijanne."

"He ovat ystäviäni, monsieur. Tämä on monsieur Amos Green ja tämä on kapteeni Efraim Savage. Vaimoni on matkassani myös, mutta teidän huomaavainen poikanne vei hänet vaimonne luo."

"Minulle on tapahtunut suuri kunnia, todella suuri kunnia", sanoi vanha mies, kumartaen ja heilauttaen kättään leveästi. "Muistan teidät vallan hyvin, sir, sillä näillä seuduin tapaa sangen harvoin säätyhenkilöitä. Muistan myös isänne, sillä me palvelimme yhdessä Rocroi'ssa, vaikka hän olikin jalkaväessä ja minä kuuluin Grissot'n punaisiin rakuunoihin. Teidän vaakunassannehan on pääskynen sinisellä pohjalla ja kun nyt lähemmin ajattelen, niin oli teidän isoisänne isän nuorempi tytär naimisissa erään la Noue de Andely'n kanssa, joka oli sukumme nuorempaa haaraa. Sukulaismies, te olette tervetullut." Hän kietoi äkkiä kätensä de Catinat'n kaulaan ja löi häntä kolmasti kämmenellään selkään.

Nuori kaartilainen oli liiankin hyvillään sellaisesta tuttavallisuudesta.

"En aijo pitkäksi aikaa jäädä rasittamaan kestiystävyyttänne", vastasi hän, "sillä olemme matkalla Champlain-järvelle ja toivomme päivän tai parin päästä olevamme valmiit lähtemään."

"Teidän käytettävänänne on meillä huoneusto niin pitkäksi aikaa, kuin vain suvaitsette kunnioittaa meitä täälläolollanne. Hitto vieköön! Enpä ole joka päivä tilaisuudessa avaamaan porttejani miehelle, jonka suonissa virtaa niin jaloa verta! Ah, sir, sen tunnen niin usein täällä maanpakolaisuudessani, sillä ketäpä täällä olisi, jonka kanssa voisi keskustella kuin vertaisensa kanssa. Onhan täällä kuvernööri, on tarkastaja, pari, kolme pappia ja neljä viisi upseeria, mutta kuinka moni heistä on jalosukuinen. Tuskin yksikään. He ostavat täällä arvonimiä aivan kuin turkkeja ja heidän mielestään on komeampaa omistaa kanootillisen majavannahkoja kuin sukutaulun aina Rolandista saakka. Mutta olin unhoittaa velvollisuuteni. Te olette varmaan väsyneitä ja nälkäisiä, te ja ystävänne. Tulkaa kanssani paperoituun salonkiin; niin saamme nähdä, voiko hovimestarini toimittaa teille jotakin virkistävää. Tehän pelaatte korttia, ellen väärin muista? Ah, taitoni rupee jo unhoittumaan ja olisin oikein iloinen, jos saisin koettaa pari peliä kanssanne."

Kartano oli korkea ja luja, Se oli rakennettu harmaasta kivestä, puukehykselle. Suuri, raudoilla pienattu ovi, jonka kautta he menivät taloon, oli täynnä pieniä ampuma-aukkoja ja johti sarjaan kellareita ja varastohuoneita, joihin koottiin perunat, kaalit, punajuuret, savustetut lihat, kuivatut ankeriaat ja muut talvitarvikkeet. Kiviset kiertoportaat veivät heidät sitten laajaan, korkeaan keittiöön, jonka lattia oli laakakivistä ja josta eri suunnille johti käytävät palvelijain, tai kuten vanha aatelisherra mieluimmin sanoi, alamaisten huoneisiin. Tämän yläpuolella oli varsinainen asuinhuoneusto, jonka keskeisin huone oli suuri ruokasali valtavine takkoineen ja karkeine kotitekoisine huonekaluineen. Uhkeat karhun- ja hirventaljat peittivät suurimman osan ruskeapintaista lattiaa ja sarviniekat peuranpäät vuorottelivat muskettirivien kanssa seinillä. Leveä, karkeatekoinen vaahterapuinen pöytä täytti koko keskiosan huonetta ja pian siihen oli katettu komea kaurispiirakka, tuore lohenpuolikas ja valtava karpaloleivos, joihin nälkäiset matkamiehet innolla kävivät kiinni. Lääniherra sanoi jo syöneensä, mutta kun hän monista kehoituksista vihdoin yhtyi heidän kanssaan pöytään, päätyi hän syömään enemmän kuin Efraim Savage ja juomaan enemmän kuin Du Lhut ja lauloi loppujen lopuksi pienen rakastettavan ranskalaisen laulun, tra-la-ra-kuoroineen, jonka sanoja bostonilaiset eivät toki tajunneet, onneksi koko seuralle.

"Madame ruokailee vaimoni huoneessa", huomautti hän, kun astiat oli korjattu pöydästä. "Voit tuoda pullon Frontigniac'ia, vuodelta kolmekymmentä, Theuriet. Oh, saattepa nähdä, herrat, että meillä täällä erämaassakin on vähän, aivan vähäsen sellaista, joka ei ole niinkään hullua. Ja tehän tulette Versailles'sta, de Catinat! Se rakennettiin vasta sen jälkeen, kun jo olin poistunut Ranskasta, mutta kyllä muistan vanhan Ranskan elämän St. Germainin hovissa, ennenkuin Ludvig tuli vakavaksi. Ah kuinka viattoman onnellisia aikoja ne olivatkaan, kun madame de Nevailles'n täytyi sulkea kunnianeitojen akkunaluukut, estääkseen kuningasta pääsemästä heidän luokseen ja kun hän ajoi meidät kaikki kahdeksan ulos aamutuimaan, sopimaan pienet kiistamme kaksintaistelulla! Pyhän Dionysiuksen kautta, enpä ole vielä kokonaan unhoittanut tuota somaa ranneliikettä ja vaikka olenkin jo vanha, niin luulen, etten olisi niinkään kehno vastustaja pienessä ottelussa." Hän tepasteli arvokkaaseen tapaansa salin poikki sapeliensa ja pistinmiekkojen luo ja alkoi oven luona ottaa miekkailuaskeleita, hyökäten sinne ja tänne, väistäen oletetun vihollisen hyökkäyksiä ja polkien jalallaan, huudahdellen "Punto! reverso! stoccata! dritta! man dritta" sekä muuta miekkailukoulujen siansaksaa. Vihdoin hän palasi heidän seuraansa, väsymyksestä huohottaen ja tekotukka nurinpäin.

"Sellaista se meidän vanha koulumme oli", sanoi hän. "Epäilemättä te nuoret olette sitä paljonkin parantaneet, mutta se oli tarpeeksi hyvä espanjalaisille Rocroy'ssä ja parissa muussakin paikassa, jonka voisin mainita. Mutta kait hovissa vieläkin näkee elämää. Kait siellä vielä rakastellaan ja verta vuodatetaan. Kuinka Lauzun on edistynyt mademoiselle de Montpensier'n kosinnassa? Tuliko sitten todistetuksi, että madame de Clermant oli ostanut pienen pullon Le Vic'iltä, tuolta myrkynsekoittaja-naiselta, kahta päivää aikaisemmin, kuin lihaliemi vaikutti niin epäedullisesti hänen miehensä vatsaan? Mitä teki Biron'in herttua kun hänen veljenpoikansa karkasi herttuattaren kanssa? Onko se totta, että hän korotti hänen avustustaan viidelläkymmenellä tuhannella siitä hyvästä?" Sellaisia olivat ne kahden vuoden ikäiset kysymykset, jotka eivät tähän saakka olleet saaneet vastausta Richelieu-joen rantamilla. Myöhään yöhön, kun hänen toverinsa jo aikoja kuorsasivat peittojensa alla, istui de Catinat haukotellen ja silmiään räpytellen ja koetti parhaansa mukaan tyydyttää vanhan hovimiehen uteliaisuutta ja saattaa hänet aikansa tasolle pienimpiinkin Versailles'in juoruihin nähden.

Kolmasneljättä luku.

RUSKEAN HIRVEN SURMA.

Kaksi päivää olivat matkamiehet jo viettäneet Sainte Marie'n läänikartanossa ja he olisivat hyvinkin mielellään oloaan siellä jatkaneet, sillä kohtelu oli lämmin ja sen suojat olivat viihtyisät, mutta syksyinen puna metsissä oli jo muuttumassa ruskeaksi ja he tiesivät kuinka äkkiä jää ja lumi saattoi saapua noissa pohjoisissa seuduissa ja kuinka mahdottomaksi kävisi matkan jatkaminen, jos talvi heidät todella yllättäisi. Vanha aatelismies lähetti tiedustelijoita maa- ja vesiteitse, mutta he eivät nähneet jälkeäkään irokeeseistä joen itärannoilla, joten oli selvä, että du Lhut oli erehtynyt. Mutta toisella puolella kohosivat yhä sankat savut merkkinä siitä, että vihollinen ei suinkaan ollut kaukana. Koko päivän saattoi kartanon akkunoista ja paaluvarustuksista nähdä nuo vaaran viitat, jotka muistuttivat heille, että hirvittävä kuolema väjyi aivan kotinurkilla.

Pakolaiset olivat levänneet ja virkistyneet ja olivat yksimielisinä matkan jatkamisen puolella.

"Jos lumi tulee, niin käy matkamme moninkerroin vaarallisemmaksi", sanoi Amos, "sillä jättämiämme jälkiä voisi lapsikin seurata."

"Mutta miksi pelkäisimme", sanoi vanha Efraim, "totisesti tämä on suolaerämaa, vaikka se johtaakin Hinnomin laaksoon, mutta Herra on vahvistava meitä Jerobeamin lapsia vastaan. Pidä suunta suoraan, Amos, kiristä peräsintä ja meidän luotsimme on vievä meidät satamaan."

"Minua ei myöskään peloita, Amory, ja olen täydelleen levännyt", sanoi Adele. "Me tunnemme itsemme vielä paljon onnellisemmiksi englantilaisissa alusmaissa, sillä emmehän varmasti voi sanoa, vaikka tuo peloittava munkki vieläkin tulisi ja veisi meidät takaisin Quebeciin ja Pariisiin."

Oli todella hyvinkin mahdollista, että kostonhimoinen fransiskaani, tultuaan vakuutetuksi, etteivät pakolaiset olleet painuneet Montrealiin eikä Kolmijoelle, etsisi heitä Richelieu-joen rannoilta. Kun de Catinat muisteli, kuinka kiihkein elein hän tuona aamuna oli soutanut suuressa kanootissaan heidän ohitseen ja kuinka hän ruumiin nykäyksillään oli koettanut kiihdyttää aluksensa vauhtia, tunsi hän selvästi, että vaimonsa mainitsema vaara oli, ei ainoastaan mahdollinen, vaan sangen uhkaava. Lääniherra oli tosin hänen ystävänsä, mutta hän ei voinut olla noudattamatta kuvernöörin käskyä. Pitkä käsivarsi, joka ulottui aina Versailles'sta saakka, näytti ahdistavan heitä täällä koskemattomien metsien keskelläkin, valmiina tarttumaan heihin ja viemään heidät alennukseen ja kurjuuteen. Metsän vaarat olivat toki mieluisammat, kuin ne.

Mutta lääniherra ja hänen poikansa, jotka eivät tienneet mitään heidän matkaan joutumisensa pakottavista syistä, koettivat itsepintaisesti pidättää heitä ja siinä heitä kannatti du Lhut, jonka harvakseen lausutut sanat painoivat aina enemmän, kuin pitkät puheet ja joka ei koskaan sanonut mitään muuta, kuin minkä varmasti tiesi.

"Olette nähneet pikku taloni", sanoi vanha aatelismies, tehden kohteliaan eleen kurttuisella, sormusten peittämällä kädellään. "Se ei tosin ole sellainen kuin toivoisin sen olevan, mutta sellaisenaan on se sydämellisesti teidän käytettävissänne talven ajaksi, jos te ja toverinne vain suvaitsette kunnioittaa minua jäämällä tänne. Ja mitä madame'en tulee, niin en epäilekään, että vaimoni ja hän löytävät yllinkyllin huvia ja tehtävää itselleen. Mutta tästä muistuukin mieleeni, de Catinat, että ette vielä ole esitetty. Theuriet, mene emäntäsi luo ja ilmoita hänelle, että pyydän häntä olemaan ystävällisen ja tulemaan luoksemme kunniahalliin."

De Catinat oli kylliksi maailman mies, säikähtääkseen turhista, mutta hän hätkähti hieman, kun rouva, josta vanha aatelisherra aina puhui niin suurenmoisella kunnioituksella, näytti muistuttavan yhtä voimakkaasti täysiveristä intiaanivaimoa kuin kunniahallikin muistutti ranskalaista aittaa. Hän oli tosin puettu punaiseen taftipuseroon ja mustaan hameeseen, hänellä oli hopeasolkiset kengät ja hyvänhajuinen ambra-pallo riippumassa hopeaketjussa vyötäröillään, mutta hänen kasvonsa olivat samanväriset kuin skotlantilaisen hongan kuori ja hänen voimakas nenänsä ja kulmikas suunsa, sekä kaksi pitkää, pikimustaa palmikkoaan eivät jättäneet epäilykselle sijaa hänen syntyperäänsä nähden.

"Sallikaa minun esittää teidät, monsieur de Catinat", sanoi de Sainte Marie'n lääniherra juhlallisesti, "vaimolleni, Onega de la Noue de Sainte Marie'lle, naimaoikeudella tämän läänitysalueen linnarouva, samoin kuin d'Andely'n linnan Normandiassa ja Varennes'n tilusten Provençe'issa, sekä perintöoikeudella naispuolelta Onondagan kansan päällikkö. Enkelini, olen koettanut parhaani mukaan kehoittaa ystäviämme jäämään luoksemme Sainte Marie'hin ennemmin kuin matkustamaan Champlain-järvelle."

"Jättäkää ainakin valkoinen liljanne Sainte Marie'hin", sanoi tumma prinsessa erinomaisella ranskankielellä, puristaen punaisilla sormillaan Adelen valkoista kättä. "Pidämme hänet täällä turvassa, kunnes jää taas sulaa, lehdet puhkeavat ja vuokot kukkivat. Tunnen kansani, monsieur, ja vakuutan teille, että metsät ovat täynnä kuolemaa ja että lehdet eivät turhan vuoksi ole punaisia, sillä surma väijyy joka puun takana."

De Catinat'han vaikutti enemmän talonemännän miellyttävä käytös, kuin hänen lausumansa varoitukset. Hän, jos kukaan mahtoi ymmärtää ajan merkit, arveli hän.

"En tiedä mitä tehdä", vaikeroi hän epätoivossaan. "Minun täytyy päästä eteenpäin, mutta kuinka voin panna hänet alttiiksi noin kammottaville vaaroille? Jäisin mielelläni tänne talveksi, mutta teidän täytyy uskoa sanaani, kun vakuutan teille, että se on mahdotonta."

"Du Lhut, te tiedätte, miten tämä asia on järjestettävä", sanoi lääniherra. "Mitä kehottaisitte ystävääni tekemään, koska hän on päättänyt joutua englantilaisiin alusmaihin ennen talventuloa."

"Ainoastaan yksi tie on mahdollinen, vaikka sekin on vaarallinen. Metsä on turvallisempi, kuin joki, sillä kaihlikko on täynnä piiloitettuja kanootteja. Viiden penikulman päässä täältä on Poitou'n paalulinnake ja viisitoista virstaa siitä eteenpäin on Auvergne. Lähdemme huomenna Poitou'hun tarkastamaan, onko kaikki turvallista. Minä lähden mukaan ja vakuutan, että jos siellä on irokeeseja, niin Greysolon du Lhut ottaa siitä selvän. Rouvan jätämme tänne ja jos huomaamme tien turvalliseksi, niin palaamme noutamaan hänet. Samalla tavalla etenemme Auvergne'en ja siellä teidän täytyy odottaa, kunnes kuulette, missä päin heidän sotilasosastonsa liikkuvat. Minusta tuntuu, kuin ei kestäisi kauankaan, kun olemme siitä selvillä.

"Mitä, aiotteko erottaa meidät", huudahti Adele kauhistuneena.

"Se on viisainta, siskoni", sanoi Onega, pannen kätensä hyväilevästi hänen vyötäröilleen. "Ette tunne noita vaaroja, mutta me tunnemme, emmekä tahdo, että valkea liljamme niihin sortuu. Te jäätte tänne ilahduttamaan meitä sillä aikaa, kun suuri päällikkö du Lhut, ranskalainen soturi, teidän miehenne sekä tuo vanha sotapäällikkö, joka näyttää niin varovaiselta ja tuo toinen päällikkö, jolla on jäsenet kuin villipeuralla, tarkastavat metsän, josko se on turvallinen, ennenkuin te uskaltaudutte sinne."

Niin lopulta päätettiinkin ja Adele, vastaansanomisistaan huolimatta, uskottiin Sainte Marie'n linnanrouvan hoiviin, de Catinat'n vannoessa, että hän viivyttelemättä palaisi Poitou'sta häntä noutamaan. Vanha aatelismies ja hänen poikansa olisivat mielellään liittyneet heidän matkaansa, mutta heillä oli sekä omat, että monien alustalaistensa henki suojeltavana ja sitäpaitsi oli pienen joukon turvallisempi liikkua metsissä, kuin isomman. Lääniherra varusti heidät suosituskirjeellä de Lannes'lle, Poitou'n kuvernöörille ja niin he neljän miehen, aikaisena aamuhetkenä hiipivät kuin varjot paalulaitoksen portista, vartioväen toivottaessa heille onnea ja olivat pian häipyneet metsän pimentoihin.

La Noue'sta Poitou'hun oli vesiteitse ainoastaan kaksitoista virstaa, mutta metsätietä, jolloin oli puroja kahlattava, kaihlarantaisia järviä kierrettävä ja raivattava polku miehen korkuista villiriisiä kasvavien soiden poikki, tuli matka kaksinkertaiseksi. He kulkivat perättäin, du Lhut'in johtaessa. Hänen askeleensa olivat äänettömät ja nopeat kuten villillä eläimellä, vartalo oli etukumarassa ja pyssy kainalossa valmiina joka hetki. Hänen tummat silmänsä vilkuivat oikealta vasemmalle, huomaten pienimmätkin merkit maassa ja puissa sekä lintujen ja petojen varovaisimmatkin liikkeet pensaikossa. De Catinat kävi hänen jälessään, sitten tuli Efraim Savage ja vihdoin Amos, kullakin pyssy vireessä ja joka hermo jännittyneenä. Puolenpäivän aikaan olivat he jo ehtineet ohi puolimatkan ja pysähtyivät tiheikköön syömään kuivan leipänsä ja juustonsa, sillä du Lhut ei sallinut heidän virittää tulta.

"Tänne asti he eivät vielä ole tulleet", kuiskasi hän, "mutta olen varma, että he ovat tulleet joen poikki. Ah, kuvernööri de la Barre ei tiennyt, mitä hän teki saattaessaan nuo miehet liikkeelle ja vielä vähemmän tietää tuo hurskas rakuuna, jonka kuningas on lähettänyt meille."

"Olen nähnyt heidät rauhantöissä", huomautti Amos. "Olen käynyt kauppaa Onondaga'ssa ja aina seneka-intiaanien maassa ja tiedän, että he ovat suurenmoisia metsästäjiä ja urhoollisia miehiä."

"He ovat erinomaisia metsästäjiä, mutta saalis, jota he mieluimmin ajavat, on heidän kanssaveljensä. Olen itse johtanut heidän päänahkapartioitaan ja olen myös tapellut heidän kanssaan ja voin vakuuttaa teille, että kun Ranskasta tulee tänne kenraali, joka tuskin tietää, että aurinko on taistelussa saatava selkäpuolelle, niin on hän pian huomaava, ettei hän voi näille kerrassa mitään. He puhuvat heidän kyliensä polttamisesta! Se on yhtä järkevää, kuin jos potkaisen ampiaispesän rikki ja luulen samalla tuhonneeni ampiaiset."

"Tehän olette Uudesta Englannista, monsieur?"

"Toverini on sieltä, mutta minä New Yorkista."

"Aivan niin. Näin astunnastanne ja silmästänne, että metsä on teille ollut kuin koti. Uusenglantilainen kulkee vesiä ja hän tappaa turskan suuremmalla nautinnolla kuin peuran. Ehkä hänen kasvonsa sen vuoksi ovatkin niin surulliset. Minäkin olen kulkenut suurilla vesillä ja muistan, että minunkin kasvoni olivat surulliset. Nyt näkyy olevan heikko tuuli, joten voimme virittää piippumme vaaratta. Navakalla tuulella olen voinut määritellä päänahkapartion kahdenkin virstan matkalla, mutta puut estävät hajun etenemisen ja sitäpaitsi irokeesien nenät eivät haista niin tarkasti kuin Sioux- ja Dakota-intiaanien. Jumala teitä varjelkoon, monsieur, jos teillä kerran riehuu sota intiaanien kanssa. Se on vaikeaa meillekin, mutta siitä tulisi tuhat kertaa vaikeampi teille."

"Miksi niin?"

"Siksi, että me olemme saaneet taistella intiaanien kanssa alusta alkaen ja me pidämme heidät aina mielessämme kun rakennamme talomme. Te näette, kuinka tämän joenkin varrella jokainen talo ja joka satama turvaa toisiaan. Mutta te, pyhän Annan nimessä, oikein päänahkaani syhyi, kun tullessani teidän asumasijoillenne, näin yksinäiset maatalonne pikku viljelyksineen keskellä suuria metsiä, ilman avun toivoakaan ainakaan kahdenkymmenen virstan päässä. Intiaanisota on kiirastuli Kanadalle, mutta siitä tulee helvetti englantilaisissa alusmaissa!"

"Me olemme hyviä ystäviä intiaanien kanssa", sanoi Amos. "Meitä ei halutakaan valloittaa heidän alueitaan."

"Teidän kansallanne on merkillinen ominaisuus valloittaa, vaikka sanottekin, että ette halua sitä tehdä", huomautti Du Lhut. "Me taas päristelemme rumpujamme, liehutamme lippujamme ja nostatamme miehiämme liikekannalle, mutta ei siitä ainakaan toistaiseksi ole suuria lähtenyt. Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin kaksi suurmiestä Kanadassa. Toinen niistä oli monsieur de Ia Salle, jonka hänen omat miehensä ampuivat viime vuonna tuolla suuren virran luona ja toisen, vanhan Frontenac'in on tultava tänne takaisin, ellei tahdota, että Viiden kansan villit laumat muuttavat Uuden Ranskan erämaaksi. Ihmettelenpä, jos tästä kahden vuoden perästä valkokeltainen lippu vielä liehuu muualla, kuin Quebecin kallioilla. Mutta huomaan, että katsotte minuun kärsimättömästi, de Catinat, ja tiedänhän, että laskette vain tunteja, kunnes olemme taas Sainte Marie'ssä. Eteenpäin siis ja toivokaamme, että loppumatkamme olisi yhtä rauhallinen kuin sen alkukin."

Runsaan tunnin astuivat he eteenpäin halki metsien, seuraten tarkasti vanhan tienuurtajan askeleita. Päivä oli kaunis ja taivaalla näkyi tuskin ainoatakaan pilveä, auringon valaessa soman varjoverkon nurmelle, tunkeutuessaan metsän tiheikön läpi.

Toisinaan joutuivat he suoraan auringon paisteeseen, tullakseen jälleen tiheisiin lehtoihin, joihin sen säteet pääsivät ainoastaan silloin tällöin tunkeutumaan, valtavan lehvistön läpi. Tuo äkillinen valon ja varjon vaihtelu olisi ollut kaunista, mutta tietoisuus uhkaavasta vaarasta ja aina piilevästä tuhosta juuri noissa varjopaikoissa, herätti pikemminkin pelkoa kuin ihastusta. Kepeästi, äänettömästi hiipivät nuo neljä miestä valtavien puunrunkojen lomitse.

Äkkiä laskeutui du Lhut polvilleen ja asetti korvansa maata vasten. Hän nousi jälleen, pudisti päätään ja astui eteenpäin kasvot vakavina ja suunnaten katseensa nopeasti varjopaikasta toiseen, joka suunnalle.

"Kuulitteko jotakin?" kysyi Amos. Du Lhut pani sormen huulilleen ja oli silmänräpäyksessä taas polvillaan, korva maaperässä.

Hän hypähti pystyyn sen näköisenä, kuin olisi kuullut, mitä oli odottanutkin.

"Käykää eteenpäin", sanoi hän rauhallisesti, "ja käyttäytykää aivan samalla tavalla kuin koko päivän olette tehneet."

"Mikä nyt on sitten?"

"Intiaaneja."

"Edessämmekö?"

"Ei, vaan takanamme."

"Mitä heillä on tekeillä."

"He seuraavat meitä."

"Montako heitä on?"

"Kaksi, arvelen."

Ystävykset vilkaisivat tahtomattaan taakseen metsän tummiin tiheikköihin. Ainoastaan yhdellä kohdalla näkyi auringon säde leveänä viivana valaisevan heidän polkuaan, mutta paitsi tuota ainoata valoläikkää, vallitsi kaikkialla synkkä ja hiljainen hämärä.

"Älkää katsoko taaksenne", kuiskasi du Lhut. "Käykää kuten ennenkin."

"Ovatko ne vihollisia?"

"Ne ovat irokeesejä."

"Ajavatko he meitä takaa?"

"Eivät, me ajamme nyt heitä takaa."

"Käännymmekö siis?"

"Ei, he katoaisivat kuin tuhka tuuleen."

"Kuinka kaukana he ovat?"

"Noin parinsadan askeleen päässä, arvelen."

"He eivät voi nähdä meitä siis?"

"En luule, mutta en ole varma. He kulkevat meidän jälkiämme nyt."

"Mitäs me sitte teemme?"

"Me kierrämme pienessä ympyrässä heidän taakseen."

Kääntyen äkkiä vasemmalle, johti hän heidät kaartaen metsän läpi, nopeasti ja kuitenkin äänettömästi, käyttäen hyväkseen pimeimpiä varjoseutuja. Sitten hän taas kääntyi ja pysähtyi kohta.

"Nyt olemme omilla jäljillämme taas", sanoi hän.

"Niin, ja kaksi punanahkaa on kulkenut siitä", sanoi Amos, kumartuen ja osoittaen jälkiä, jotka olivat kokonaan näkymättömiä de Catinat'n ja Efraimin silmille.

"Täysikasvuinen sotilas ja nuorukainen, joka käy ensi kertaa sotapolulla", virkkoi du Lhut. "He ovat astuneet nopeasti, sillä tuskin näkyy kantapään jälkiä ensinkään. He ovat kulkeneet peräkkäin. Seuratkaamme nyt heitä vuorostamme, niin saamme nähdä, onko meillä parempi onni."

Hän seurasi nopeasti jälkiä, pyssy vireessä kädessään, toisten seuratessa aivan kintereillä, mutta ei ääntä eikä liikettä minkäänlaista kuulunut heidän edessään olevassa tiheikössä. Äkkiä du Lhut taas pysähtyi ja laski pyssynsä maahan.

"He ovat vieläkin takanamme", sanoi hän.

"Vieläkin takanamme?"

"Niin, tällä kohdalla me äsken poikkesimme sivulle. He ovat hetken olleet kahdenvaiheilla, kuten näette heidän jalan jäljestään, mutta ovat päättäneet taas seurata meitä."

"Jos taas kierrämme puoliympyrän ja kiirehdimme kulkuamme, niin pääsemme heidän taakseen."

"Ei, he ovat varuillaan nyt. Heidän täytyy nyt tietää, että me vain heidän vuokseen palasimme omille jäljillemme. Painautukaa tuon kaatuneen rungon suojaan, niin katsomme, emmekö näkisi heitä vilaukselta."

Suuri mädännyt puunrunko, joka kokonaan oli homeen ja punaisten sienien peittämä, makasi heidän vieressään. Sen taakse ranskalainen kyyristyi ja hänen kolme toveriaan seurasivat esimerkkiä, kurkistellen edessään olevan pensassuojan läpi. Yhä loisti äskeinen leveä kimppu auringon säteitä kahden petäjän välistä, mutta kaikkialla muualla oli hämärää ja hiljaista kuin tuomiokirkossa, jonka pilaristo oli metsää ja katto lehvistöä. Ei narahtavaa runkoa, ei napsahtavaa oksaa, ei mitään muuta ääntä kuulunut kuin ketun terävä haukahdus jossakin metsän sydämessä. De Catinat'n hermot olivat äärimmilleen kiihoittuneet. Se oli samanlaista kuin sokkosilla olo Versailles'n hovissa, kun Ludvig sattui leikkituulelle ja kun piilouduttiin puutarhan pensaikkoihin ja tammien suojaan. Ero oli vain pantissa. Siellä oli se makeislaatikko tai ehkä leikkauksilla koristettu viuhka, täällä kuolema.

Kymmenisen minuuttia kului, mutta ei merkkiäkään elävästä olennosta kuulunut.

"He ovat tuolla viidakossa", kuiskasi du Lhut, osoittaen päällään tiheään pensastoon parin sadan jalan päässä.

"Oletteko nähnyt heidät?"

"En."

"Miten sen sitte tiedätte?"

"Näin oravan tulevan pesästään tuossa suuressa, valkeassa pyökissä. Se loikkasi takaisin taas, aivan kuin se olisi pelästynyt jotakin. Pesästään se voi nähdä tuonne pensaikkoon.

"Luuletteko, että he tietävät meidän läsnäolostamme?"

"He eivät voi nähdä meitä, mutta heillä on epäluulonsa. He pelkäävät joutuvansa ansaan."

"Hyökkäämmekö pensastoon?"

"He ampuisivat siinä tapauksessa meistä kaksi ja katoaisivat kuin varjot metsään. Ei, parasta olisi jatkaa matkaamme."

"Mutta he seuraavat jälkiämme."

"Enpä luule heidän sitä tekevän. Meitä on neljä ja heitä vaan kaksi ja he tietävät nyt, että me pystymme vainuamaan jälkiä yhtä hyvin kuin hekin. Pysytelkää noiden runkojen suojassa, jotta he eivät näkisi meitä, kas niin. Nyt kuljemme aivan kumarassa, kunnes olemme päässeet noitten leppäpensaitten ohi. Nyt meidän täytyy kiirehtiä, sillä missä kaksi irokeesiä liikkuu, siellä piileksii niitä todennäköisesti parisataa aivan lähellä.

"Jumalan kiitos, etten ottanut Adelea mukaan", sanoi De Catinat.

"Niin monsieur, hyvä on pitää vaimoaan toverinaan, mutta se ei käy irokeesien lähettyvillä eikä juuri muittenkaan intiaanien alueilla."

"Te ette siis ota vaimoanne matkaan kulkiessanne?" kysyi sotilas.

"Otan kyllä, mutta en anna hänen kulkea kylästä toiseen. Hän jää aina majaansa."

"Te jätätte siis hänet jälkeenne?"

"Päinvastoin, hän on aina lausumassa minut tervetulleeksi kotiutuessani. Pyhän Anna nimessä, kyllä tuntisinkin itseni raskasmieliseksi, ellei joka kylässä tästä Illinoisin kallioille saakka, olisi vaimoni minua vastassa."

"Sittehän hänen täytyy matkustaa teidän edellänne."

Du Lhut nauroi sydämensä pohjasta, mutta ääneti. "Missä uusi kylä, siellä uusi vaimo", sanoi hän. "Mutta minulla ei koskaan ole enempää kuin yksi kussakin, sillä olisihan ranskalaiselle häpeä näyttää huonoa esimerkkiä heille, kun meidän hyvät isämme uhraavat elämänsä saarnatessaan heille hyveitä. Ah tässä on Ajidaumo-puro, johon intiaanit laskevat sampiverkkonsa. Poitou'hin on vielä seitsemän virstaa."

"Olemme kait perillä ennen yötä?"

"Luulen, että on viisainta odottaa pimeän tuloa, ennenkuin käymme perille asti. Koska irokeesien tiedustelijoita liikkuu täällä asti, on luultavaa, että heitä on runsaasti Poitoun ympärillä ja voi käydä niinkin, että viimeiset askeleemme ovat vaikeimmat, ellemme ole varuillamme ja etenkin jos nuo kaksi pääsevät edellemme varoittamaan heitä." Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli pää alhaalla. "Pyhän Annan nimessä", mutisi hän, "emme ole vieläkään päässeet heistä. He ovat yhä jäljillämme."

"Kuuletteko heitä?"

"Kuulen, he eivät ole kaukana meistä. Mutta he saavat huomata, että he ovat seuranneet meitä yhden kerran liikaa. Nyt näytän teille hieman eränkäynti-taitoa, joka ehkä on uutta teille. Riisukaapa jalkineenne, monsieur."

De Catinat noudatti neuvoa, Du Lhut'in riisuessa myöskin mokkasiininsa.

"Pankaa ne nyt käteenne, kuten kintaat", sanoi vanha tienuurtaja ja pian oli Efraimilla ja Amoksella tovereittensa jalkineet kintainaan.

"Heittäkää pyssyt selkäänne. Kas noin! Nyt nelinkontin ja painakaa kätenne lujasti maahan. Erinomaista! Kaksi miestä tekee neljän miehen jäljet. Tulkaa nyt kanssani, monsieur."

Hän kulki puulta puulle samassa suunnassa, kuin heidän toverinsakin, mutta neljä, viisi jalkaa etempänä. Sitten hän äkkiä painautui pensaan taa ja veti de Catinat'n viereensä.

"Heidän täytyy mennä tästä ohi muutaman minuutin perästä", kuiskasi hän. "Älkää ampuko, jos vain voitte välttää sitä." Jokin välähti du Lhut'in kädessä ja hänen toverinsa huomasi kohta, että hän oli vetäissyt pienen sotakirveensä vyöltään. Taas tunsi de Catinat verensä vapisevan, kun hän katseli oksarykelmien läpi, odottaen mitä metsän hämärästä oli tulossa. Ja äkkiä hän näkikin jotakin liikettä. Se liiteli kuin varjo puunrungolta toiselle, niin nopeasti, että hän tuskin voi päättää oliko se ihminen, vai eläin. Yhä uudelleen ja uudelleen näki hän sen, joskus kahtena, sitte taas yhtenä, äänettömänä, salaperäisenä. Hetken oli kaikki taas hiljaista, mutta sitten hiipi äkkiä pensaikosta hirvittävin olento, mikä konsanaan lienee maanpäällä astunut, sotapolulla oleva irokeesipäällikkö.

Hän oli pitkä, voimakas mies ja hänen harjasmainen päänahkatupsunsa kotkan sulkineen teki hänestä hämärässä jättiläisen, sillä hän oli ainakin kahdeksan jalan mittainen helmikoristeisista mokkasiineistaan päähineensä korkeimpaan huippuun. Hänen kasvonsa olivat toiselta puolelta maalatut koiran näköiseksi noella, keltavärillä ja punasella ja toinen puoli kuvasi lintua, joten ne edestäpäin näyttivät oudoilta ja eriskummallisilta. Hänen vyötäröllään oli näkinkuorilla ja helmillä koristettu vyö ia tusinanverran päänahkoja liehui hänen housunreunamuksessaan hänen kulkiessaan. Hän astui pää alhaalla, silmät kiiluivat tuhoa ennustavasti ja sieraimet laajenivat ja sulkeutuivat vuoroon, aivankuin kiihoittuneella eläimellä. Pyssyään piti hän edessään valmiina ja hän hiipi eteenpäin polvet koukussa, kurkistellen ja kuunnellen, pysähtyen ja taas syöksyen eteenpäin, kuin varovaisuus itse. Pari askelta hänen takanaan astui noin neljäntoistavuotias nuorukainen, puettuna ja aseistettuna samalla tapaa, mutta kasvot maalaamattomina ja ilman noita hirvittäviä, kuivattuja voitonmerkkejä housunneulomuksessa. Hän oli ensimmäisellä sotaretkellään, mutta hänen silmänsä kiiluivat ja sieraimensa värähtelivät samanlaista murhanhimoa kuin vanhemmankin toverinsa. He lähenivät, äänettöminä, kauheina, hiipien metsän pimennoista, samalla tavalla kuin heidän rotunsakin oli historian hämäristä noussut, rautaisina ruumiiltaan ja tiikereinä mieleltään.

He olivat jo pensaitten kohdalla, kun nuorempi sotilas äkkiä huomasi jotakin epäilyttävää, jonkin paikaltaan väistetyn oksan tai liikahtelevan lehden. Hän pysähtyi ja katseli epäluuloisena ympärilleen. Hetki vielä, niin olisi hän ehtinyt varoittaa toveriaan, mutta du Lhut ei antanut tälle silmänräpäyksenkään miettimisaikaa, vaan hyökkäsi pensaan yli ja upotti samassa sotakirveensä hänen kalloonsa. De Catinat kuuli kumean jysähdyksen, aivan kuin kirves olisi uponnut mätään puuhun ja mies kaatui kuin tukki, nauraen kamalasti ja potkien ja pieksäen voimakkailla jäsenillään. Nuorempi sotilas hyppäsi kuin kauris kaatuneen toverinsa yli ja katosi metsään, mutta hetkistä myöhemmin kuului edestäpäin laukaus, jota seurasi heikko, valittava huudahdus.

"Se oli hänen kuolinhuutonsa", sanoi du Lhut tyynesti. "Sääli oli ampua hänet, mutta se oli kuitenkin parempi kuin antaa hänen mennä."

Hänen puhuessaan tulivat toiset kaksi paikalle, Efraimin tukkiessa uutta panosta muskettiinsa. "Kuka nauroi?" kysyi Amos.

"Tuo se nauroi," sanoi du Lhut, nyökäten päällään kuolevaan soturiin päin, joka makasi suuressa verilätäkössä, hirvittävät kasvot vääntyneinä jäykkään nauruun.

"Heillä on sellainen tapa, kun he saavat kuoliniskunsa. Tunsin erään seneka-päällikön, joka nauroi kuusi tuntia yhteen mittaan kidutuspylväässä. Ah, hän onkin jo kuollut."

Hänen puhuessaan teki intiaani viimeisen nytkähdyksen käsillään ja jaloillaan ja jäi makaamaan jäykkänä, yhä irvistäen sinistä taivasta kohti.

"Hän on suuri päällikkö", sanoi du Lhut. "Hän on Ruskea hirvi, mohawk-heimoa, ja toinen on hänen nuorempi poikansa. Me olemme nyt ensimmäisinä vuodattaneet verta ja luulen, ettei se jää viimeiseksi, sillä irokeesit eivät jätä päällikköjensä surmaa kostamatta. Hän oli uljas taistelija, kuten näette hänen kaulastaan."

Hänellä oli kaulassaan merkillinen koriste, joka de Catinat'sta näytti kuin pavun palkoja olisi pujotettu nauhaan. Kumartuessaan sitä lähemmin tarkastamaan, huomasi hän kauhukseen, etteivät ne olleetkaan palkoja, vaan kuivuneita ihmissormia.

"Ne ovat kaikki oikean käden etusormia", sanoi du Lhut, "joten kukin niistä edustaa ihmiselämää. Niitä näkyy olevan kaikkiaan neljäkymmentä kaksi, kahdeksantoista, jotka hän on surmannut taistelussa ja muut kaksikymmentäneljä ovat vangittujen ja kidutettujen sormia."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Koska noilla kahdeksallatoista on kynnet jäljellä. Irokeesit alkavat aina kidutuksensa puremalla eloonjääneiltä vangeiltaan kynnet. Näette, että neljältäkolmatta puuttuu kynnet."

De Catinat'ta kauhistutti. Mitä pahoja henkiä ne olivatkaan, joitten joukkoon kohtalon oikku oli heittänyt hänet! Ja oliko mahdollista, että hänen Adelensa saattaisi joutua tuollaisten paholaisten käsiin. Ei, ei, varmaankaan ei hyvä Jumala, jonka vuoksi he niin paljon olivat saaneet kärsiä, sallisi sellaisen onnettomuuden tapahtua! Vaikka olihan niin kauhea kohtalo sattunut muillekin naisille, jotka olivat yhtä helliä kuin Adelekin ja miehille, jotka rakastivat yhtä syvästi kuin hän itsekin. Eihän Kanadassa ollut ainoatakaan satamaa, jolla ei olisi ollut kerrottavanaan sellaista tapahtumaa. Epämääräinen kauhu valtasi hänet siinä seistessään. Mehän aavistamme toisinaan tulevaisuudestamme enemmän kuin olemme halukkaita myöntämäänkään, tuolla sielumme salaisissa syvyyksissä, missä ei järkemme varsinaisesti määrää, vaan jossa vaisto ja epämääräiset mielialat meille puhuvat. Nyt peitti hänen sielunsa tuollainen uhkaavan vaaran pelko. Hänen ympärillään seisovat puut, kauas ulottuvine suurine oksineen, olivat ikäänkuin pahoja henkiä, jotka ojentelivat aavemaisia jäseniään häntä kohti. Hiki nousi hänen otsalleen ja hän nojasi raskaasti muskettiinsa.

"Pyhän Eulalian nimessä", sanoi du Lhut, "ollaksenne vanha sotilas, tulette liian kalpeaksi pienestä verenvuodatuksesta."

"En voi hyvin. Ottaisin mielelläni ryypyn konjakkipullostanne."

"Kas tässä, toveri ja onneksi olkoon! Niin, samalla voin ottaa tuon komean päänahan, jotta meillä olisi jotakin näytettävää matkaltamme." Hän otti intiaanin pään polviensa väliin ja pyöräyttämällä kerran terävää veistään, oli hän irroittanut kamalan, vertavuotavan voitonmerkkinsä.

"Lähtekäämme nyt", sanoi de Catinat, kääntyen inholla poispäin.

"Niin, lähtekäämme. Mutta minun täytyy myös saada tuo karhun merkillä varustettu helmivyö. Kas niin. Ja pyssy myös. Katsokaapa, missä se on tehty. Lontoo siinä selvästi seisoo. Ah, monsieur Green, monsieur Green, ei ole vaikea huomata, mistä Ranskan viholliset saavat aseensa!"

Vihdoin he taas lähtivät, jättäen irvistävän punanahan hiljaisen puun alle makaamaan, du Lhut'in kantaessa saalistaan. Sivumennen katsoivat he kaksinkerroin makaavaa nuorukaista pensaikossa, jonne hän oli kaatunut. Du Lhut kulki nyt nopeasti, kunnes hän saapui pienelle purolle, joka ryöppyilevänä juoksi pääjokeen. Täällä hän riisui jalkineensa ja kahlasi tovereineen vedessä puolisen virstaa.

"He seuraavat jälkiämme heti, kun ovat löytäneet päällikkönsä", sanoi hän, "mutta tällä tavalla saamme heidät eksytetyiksi, sillä juokseva vesi on ainoa, jossa irokeesin vainu loppuu. Nyt jäämme tähän pensaikkoon hämärän tuloon saakka, sillä me olemme aivan lähellä Poitou'ta ja kun maasto siellä on aukeampaa, on sangen vaarallista edetä sinne päivän aikaan."

He jäivät siihen, piiloutuneina leppäpensaikkoon, varjojen pidetessä ja laskevan auringon punatessa taivaalla ajelehtivia pilvenhattaroita. Du Lhut kiertyi miltei palloksi ja vaipui piippu suussa kevyeen uneen, josta hän pienimmänkin rasahduksen kuullessaan heräsi. Molemmat amerikkalaiset kuiskuttelivat kauan keskenään, Efraimin kertoessa jotakin pitkää juttua risteilyistään priki Ahkeralla, joka oli matkalla Jamestown'iin sokeri- ja siirappilastissa, mutta lopulta hiljaisen tuulen nukuttava humina vaivutti heidätkin uneen. De Catinat pysyi yksin valveilla, sillä hänen hermonsa olivat yhä liian jännitettyinä äskeisestä onnettomuuden aavistuksestaan. Mitä se saattoi merkitä? Oliko Adele todella vaarassa? Hän oli kuullut puhuttavan tuollaisista varoituksista ennenkin. Mutta hänhän oli jättänyt Adelen turvaan tykkien ja paaluvarustusten suojaan. Viimeistään huomen illalla näkisi hän hänet taas. Maatessaan siinä ja katsellessaan vaeltavia pilviä puitten lomista, alkoivat hänen ajatuksensa kierrellä kaiken maailman teitä ja yht'äkkiä oli hän Pyhän Martin kadulla, istuen leveällä, espanjannahalla päällystetyllä sohvalla akkunanpielessä. Kullattu verkapaalu narisi kuten ennenkin ja hän piti kättään Adelen vyötäröillä, tytön verratessa itseään pieneen pelokkaaseen hiireen, joka asui suuressa autiossa talossa, sama tyttö, jolla kuitenkin oli rohkeutta pysyä hänen rinnallaan halki vaarallisten erämaiden. Hänen ajatuksensa siirtyivät Versailles'hin. Hän näki taas kuninkaan ruskeat silmät, de Montespan'in rohkeat, kauniit kasvot ja de Maintenon'in kirkkaat piirteet. Uudelleen ratsasti hän yöllisen lähettimatkansa, uudelleen kyyditsi häntä aavemainen ajomies ja Amos Green'in kanssa oli hän taas pelastamassa Ranskan kauneinta naista mestauslavalta. Niin selvää ja elävää oli hänestä kaikki näkemänsä, että hän oikein säikähti, kun hän taas tuli todellisuuteen ja huomasi yön tekevän tuloaan amerikkalaisessa metsässä ja näki du Lhut'in nousevan ja tekevän lähtöä.

"Oletteko ollut valveilla?" kysyi seikkailija.

"Olen."

"Kuulitteko mitään?"

"En muuta kuin huuhkaimen huudon."

"Minusta tuntui, kuin olisin nukkuessani kuullut kaukaisen pyssynlaukauksen."

"Unissanneko?"

"Niin, kuulen nukkuessani yhtä hyvin kuin valveilla ollessanikin ja muistan myös kuulemani. Teidän täytyy nyt seurata tarkkaan jälkiäni, tulemme aivan heti linnakkeelle."

"Teillä on ihmeteltävät korvat", sanoi de Catinat, heidän kulkiessaan sotkuista viidakkoa. "Kuinka voitte kuulla, että nuo miehet seurasivat meitä tänään? En erottanut mitään ääntä, vaikka he jo olivat melkein käden ulottuvilla meistä."

"En kuullutkaan heitä ensin."

"Näittekö sitten heidät?"

"En kumpaakaan."

"Kuinka sitten tiesitte, että he olivat siellä?"

"Kuulin pelästyneen närhen lentelevän puitten lomassa, sen jälkeen, kun me olimme siitä menneet. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin taas saman. Silloin tiesin, että meidän jälkiämme seurasi jokin ja aloin kuunnella."

"Peijakas, te olette todellakin eränkävijä!"

"Luulen, että nämä metsät vilisevät irokeesejä, vaikka meillä on ollut onni välttää heitä. Niin suuri päällikkö, kuin Ruskea hirvi, ei liiku pienin joukoin eikä vähäpätöisillä asioilla. Heidän täällä olonsa täytyy merkitä vaaraa Richelieu'n seuduille. Ette liene pahoillanne, kun jätitte rouvanne Sainte Marie'hin?"

"Kiitän Jumalaa siitä."

"Metsät eivät ole varmoja, ennenkuin valkovuokot taas kukkivat. Teidän täytyy jäädä Sainte Marie'hin siihen saakka, ellei lääniherra voi lähettää kanssanne lujaa vartiota.

"Jäisin ennemmin sinne vaikka loppuiäkseni, kuin panisin vaimoni sellaisille piruille alttiiksi."

"Niin, piruja he ovat, jos piruja koskaan on maan päällä astunut. Te hätkähditte, monsieur, kun otin Ruskean hirven päänahan, mutta kun olette nähnyt intiaaneja yhtäpaljon kuin minä, niin on teidän sydämenne ainakin yhtä kova kuin minun. Ja nyt olemme aivan viljelysten rajoilla ja paalulinnoitus on tuonnempana, vaahteraryhmän keskellä. Eivät näy pitävän oikein tarkkaa vahtia, sillä olen jo kymmenisen minuuttia odottanut kuulevani vartijan kuka siellä-huudon. Te ette päässeet näin lähelle Sainte Marie'ta, tulematta huomatuiksi ja kuitenkin on de Lannes yhtä vanha sotilas kuin la Noue'kin. Tuolla rannalla hän tavallisesti harjoittaa miehiään, mutta emme näe sinne asti nyt.

"Hän on siellä parastaikaa", sanoi Amos, "näen tusinan miehiä ainakin seisovan suorassa rivissä."

"Ei ainoatakaan vartijaa ja kaikki miehet harjoituksissa!" sanoi du Lhut halveksuvasti. "Mutta niin näkyy olevan, kuten sanoitte, sillä näen itsekin heidän seisovan jäykkinä ja suorina kuin hongankannot. Luulisipa, ettei intiaaneja olisi mailla eikä halmeilla, kun he seisovat niin tyyninä ja hiljaisina. Mennäänpä suoraan heidän luokseen ja pyhän Annan nimessä, lupaanpa sanoa heidän komentajalleen ajatukseni hänen järjestelystään."

Du Lhut lähti seuralaisineen suoraan avonaisen kentän poikki, kohti sotilasriviä, joka odotti heitä ääneti hämärässä. He olivat jo viidenkymmenen askeleen päässä heistä eikä yksikään ollut vielä nostanut kättään tai kysynyt tunnussanaa. Heidän äänettömyydessään oli jotakin outoa ja kamalaa ja du Lhut'in kasvonilmeet muuttuivat äkkiä, hänen astuessaan vielä muutaman askeleen eteenpäin. Hän kurotti kaulaansa ja katsoi taakseen, joen rantaa pitkin.

"Jumala!" huudahti hän. "Katsokaa linnoitusta."

Neljäsneljättä luku.

VERISTÄ VÄKEÄ.

He olivat jo päässeet puuryhmän luo ja linnoituksen olisi pitänyt olla aivan heidän edessään. Mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kadonnut.

Niin odottamaton oli isku heille, että du Lhut'kin, vaikka lapsuudestaan saakka oli tottunut kaikenlaisiin yllätyksiin ja vaaroihin, jäi hetkeksi seisomaan järkytettynä ja kauhistuneena. Sitten hän kiroten lähti nopeasti juoksemaan rivissä seisovia kohti, tovereittensa seuratessa aivan kintereillä. Lähestyessään saattoivat he hämärässä nähdä, ettei se ollutkaan varsinainen rivi. Äänetön ja liikkumaton upseeri seisoi parikymmentä askelta sotilaittensa edessä. He huomasivat myös, että hänellä oli hyvin merkillinen, korkea päähine. He juoksivat yhä eteenpäin pahaa aavistaen, kun heidän kauhukseen päähine rupesi äkkiä levenemään ja kasvamaan ja suuri lintu kohosi hitain lyönnein ilmaan ja laski lähellä olevaan puuhun. Silloin he tiesivät, että heidän pahin pelkonsa oli muuttunut todellisuudeksi ja että heidän edessään seisoi Poitou'n varusväki.

Heitä seisoi siinä parikymmentä, alastomina ja pajunvitsoilla lyhyiin pylväisiin sidottuina ja heidän ruumiinsa olivat vääntyneet ja kiertyneet niin monenlaisiin kammottaviin mutkiin ja muotoihin, kuin kidutusta kärsivä ihminen suinkin saattaa. Siinä, mistä suuri haukka oli lähtenyt, seisoi harmaahapsinen linnanpäällikkö. Hänen silmäkuopissaan törrötti kaksi sammunutta kekälettä ja hänen lihaksensa riippuivat revittyinä kuin kerjäläisen vaaterepaleet. Hänen takanaan seisoivat hänen miehensä rivissä. Kaikkien jalat olivat polvia myöten poltetut karstalle ja heidän ruumiinsa olivat siinä määrin silvotut, kärvennetyt ja murskatut, että ne näyttivät riippuvan aivan pajunvitsojen varassa. Hetkeksi jäivät kaikki neljä toverusta kauhusta tuijottaen katsomaan hirvittävää näkyä ja sitten toimi kukin luonteensa mukaisesti. De Catinat horjui suuren puun luo ja nojasi päätään käsiinsä, kuoleman sairaana. Du Lhut heittäytyi polvilleen ja puhui jotakin yläilmoille, puiden nyrkkejään tummenevalle taivaalle. Efraim Savage tutki pyssynsä sytytysruutia, huulet tiukasti yhteenpuristettuina ja silmät tulta iskien ja Amos Green lähti sanaakaan virkkaamatta kiertämään ympyröissä, hakien jälkiä.

Pian nousi du Lhut jaloilleen taas ja lähti hänkin juoksemaan sinne tänne, kuin kanakoira ja teki tuhansia havaintoja, jotka Amokseltakin olisivat jääneet huomaamatta. Yhä uudelleen kiersi hän ruumiita. Sitten juoksi hän metsän laitaan ja kiersi paalulinnoituksen hiiltyneille raunioille, joista vielä heikko savu nousi ilmoille.

"En löydä mitään jälkiä naisista ja lapsista", sanoi hän.

"Hyvä Jumala! Siellähän oli naisia ja lapsiakin!"

"He säästävät lapset, polttaakseen ne sitten vapaa-aikoinaan kylässään. Naiset he joko pitävät tai kiduttavat kuoliaaksi, miten milloinkin päähän pistää. Mutta mitä vanha mies tahtoo?"

"Minä tahdon, Amos, että kysyt häneltä, miksi tässä viivyttelemme ja ihmettelemme, kun meidän pitäisi täysin purjein lähteä heitä takaa-ajamaan."

Du Lhut hymähti ja pudisti päätään.

"Ystävänne on rohkea mies", sanoi hän, "jos hän luulee, että me neljän miehen pystymme ajamaan takaa sataaviittäkymmentä."

"Sano hänelle, Amos, että Herra kyllä pitää meistä huolen", sanoi vanha mies kiihtyneenä. "Sano hänelle, että Hän on puolellamme Jerobeamin lapsia vastaan ja että me lyömme heidät maahan ja kukistamme heidät peräti. Mitä on ranskaksi 'lyö äläkä säästä?' Ennemmin kuljen suuni kiinnitaklattuna, kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä selvää, yksinkertaista puhetta."

Du Lhut viittasi kädellään kieltävästi ukon tarkoituksiin ja sanoi: "Meidän täytyy nyt olla äärimmäisen varovaisia, tai muutoin voimme menettää päänahkamme ja aiheuttaa vielä Sainte Marie'ssä olevat tekemään samoin."

"Sainte Marie!" huudahti de Catinat. "Uhkaako Sainte Marie'tä vaara?"

"He ovat nyt aivan suden kidassa. Tämä työ on tehty eilen illalla. He ryntäsivät sen kimppuun sadanviidenkymmenen miehen voimalla. Tänä aamuna lähtivät he täältä, painuakseen pohjoiseen jalkaisin. He ovat lymyilleet koko päivän tämän ja Sainte Marie'n välisissä metsissä."

"Sittenhän olemme tulleet aivan heidän lävitseen."

"Niin olemme. He ovat leiriytyneinä tänään ja lähettävät vain tiedustelijoita ja heidän joukossaan oli Ruskea hirvi poikineen, kun hän sattui tiellemme. Tänä iltana — — —"

"Tänä iltana hyökkäävät he Sainte Marie'n kimppuun!"

"Se on hyvin mahdollista, vaikka en uskoisi, että he niin pienillä voimilla uskaltaisivat ryhtyä siihen. Niin, me emme enää voi tehdä muuta, kuin kiireisesti joutua takaisin ja varoittaa heitä uhkaavasta vaarasta."

Ja niin lähtivät he vaivaloiselle paluumatkalleen, mielet siinä määrin jännittyneinä, etteivät vähääkään muistaneet jo astumiaan eivätkä vielä edessään olevia virstoja.

Vanha ukko Efraim, joka oli vähemmän tottunut kävelemiseen kuin nuoremmat toverinsa, ontui jo hieman toista jalkaansa, mutta oli iästään huolimatta sitkeä kuin tammi ja pysyi koko ajan kärsivällisenä. Du Lhut otti taas johdon käsiinsä, heidän lähtiessään pohjoista kohti.

Kuu paistoi kirkkaasti taivaalla, mutta heille ei ollut siitä paljoakaan apua metsän syvissä pimennoissa. Missä päiväiseen aikaan oli ollut hämärä, oli nyt pilkkoisen pimeä, niin että de Catinat ei edes nähnyt puitakaan, joita vastaan hän törmäili. Siellä täällä joutuivat he kuun valaisemalle metsänaukiolle ja joskus pääsi kuun hopeinen säde tunkeutumaan oksien läpi, auttaen heidän askeleitaan, mutta du Lhut koetti säännöllisesti välttää avonaisia paikkoja ja kiersi ennemmin aukion, kuin kulki sen poikki. Tuuli oli hieman kiihtynyt ja ilma oli täynnä suhinaa ja oksien ja lehtien kahinaa. Paitsi tätä, oli kaikki hiljaista metsissä. Ainoastaan silloin tällöin kuului huuhkajan huuto ja yökehrääjän pärinä jostakin kauempaa.

Pimeästä huolimatta, astui du Lhut yhtä nopeasti, kuin päivälläkin, joutumatta koskaan ymmälle matkan suunnasta. Hänen toverinsa huomasivat kuitenkin, että hän vei heitä toista tietä kuin aamulla, sillä kahdesti näkivät he joen leveän uoman vasemmalla kädellään, kun he taas mennessä olivat nähneet vain puroja, jotka laskivat päävirtaan. Toisella kädellään osoitti du Lhut virran tuonpuoleiselle rannalle, jossa he saattoivat erottaa veden päällä varjomaista liikettä.

"Irokeesien kanootteja", kuiskasi hän.

"Siellä on niitä kymmenen kappaletta, kahdeksan miestä kussakin. He ovat toista joukkoa, mutta ovat myös menossa pohjoiseen."

"Miten tiedätte, että ne ovat toista joukkoa?"

"Koska olemme jo tunti sitte menneet toisen jälkien poikki."

De Catinat hämmästeli suuresti tuota ihmeellistä miestä, joka saattoi kuulla nukkuessaan ja havaita jälkiä olosuhteissa, joissa tavalliset silmät eivät huomanneet edes puunrunkoja. Du Lhut pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan kanootteja, käänsi sitte selkänsä joelle ja painautui uudelleen metsään. Pari virstaa kuljettuaan pysähtyi hän taas äkkiä, haistellen ilmaa, kuten jäljillä oleva koira.

"Tunnen palavan puun käryä", sanoi hän. "Tuolla suunnalla virstan matkalla on tuli."

"Minä haistan sen myös", sanoi Amos, "hiipikäämme tätä tietä, niin näemme heidän leirinsä."

"Olkaa varovaisia sitten", kuiskasi du Lhut, "sillä elämänne voi olla aivan poikki napsahtavan risun varassa."

He lähestyivät hitaasti ja varovaisesti, kunnes äkkiä hyppelehtivä, punainen liekki loisti puitten välistä. He kiersivät vielä erään pensaikon, kunnes pääsivät sellaiselle paikalle, josta hyvin voivat nähdä, tulematta itse huomatuiksi.

Keskellä pientä aukeamaa paloi kuivista pölkyistä tehty valkea rätisten ja säkeniä syösten. Punaiset liekit nousivat korkealle ja uhkea savu levisi rovion yläpuolelle, muodostaen ikäänkuin suuren, oudon puun, jolla oli harmaa lehdistö ja runkona tulipatsas. Mutta ei elävää sielua näkynyt missään ja suuri valkea kohisi ja loimusi täydellisessä yksinäisyydessä hiljaisen metsän keskellä. Yhä lähemmä hiipivät miehemme, mutta ei muuta liikettä näkynyt kun liekkien hulmuaminen, eikä muuta ääntä kuulunut kun tervasten rätinä.

"Menemmekö valkean luo?" kuiskasi de Catinat.

Varovainen tienuurtaja pudisti päätään. "Se voi olla ansa", sanoi hän.

"Tai hyljätty leiri."

"Ei, sillä se ei ole palanut tuntiakaan."

"Sitäpaitsi on se liian suuri leirituleksi", sanoi Amos.

"Mitä siitä sitte arvelette?"

"Se on merkkituli."

"Niin, te olette oikeassa. Tämä tuli on vaarallinen naapuri, joten on parasta, että lähdemme tästä ja marssimme suoraan Sainte Marie'ta kohti."

Liekit olivat pian tuikkivana pisteenä heidän takanaan ja katosivat kohta kokonaan. Du Lhut kiirehti yhä kulkua kunnes he saapuivat eräälle kuun valaisemalle aukeamalle. Hän oli jo menossa sen poikki, kun hän äkkiä otti de Catinat'ta olkapäästä ja veti hänet vieressä olevan sumakkipensaan suojaan, Amos Green'in tehdessä samoin Efraim Savage'ille. Mies käveli avonaisen alueen toisella puolella. Hän oli juuri tullut esiin metsästä ja oli astumassa aukeaman poikki, joen rantaan päin. Hän kulki miltei kaksin kerroin taipuneena, mutta kun hän tuli puitten varjosta pois voivat he nähdä, että hän oli intiaani, täydessä sotamaalissa, vöineen ja muskettineen. Aivan hänen kintereillään tuli toinen, sitten kolmas ja neljäs, loppumattomiin saakka, kunnes näytti siltä, kuin koko metsä olisi täynnä intiaaneja ja jonon toista päätä ei koskaan näkyisikään. Viimeisenä tuli vihdoin metsästäjän karvareunaiseen puseroon puettu mies jolla oli sulkatöyhtöinen lakki päässä. Hän meni ohi, kuten muutkin, kadoten metsään yhtä äänettömästi, kuin olivat ilmestyneetkin. Meni viisi minuuttia, ennenkuin du Lhut piti kyllin turvallisena nousta piilostaan.

"Pyhän Annan nimessä"', kuiskasi hän, "luitteko kuinka monta niitä oli?"

"Kolmesataa yhdeksänkymmentä kuusi", sanoi Amos.

"Minä sain neljäsataa kaksi."

"Ja te luulitte, että niitä olisi näillä mailla vain sata viisikymmentä!" sanoi de Catinat.

"Ah, te ette käsitä asiaa. Tämä oli uusi joukko. Niitten, jotka valtasivat linnakkeen, täytyy olla tuolla vasemmalla, sillä heidän jälkensä ovat meidän ja joen välillä."

"He eivät voi olla samoja, sillä heillä ei näkynyt ainoatakaan tuoretta päänahkaa", sanoi Amos.

Du Lhut loi nuoreen metsämieheen hyväksyvän katseen. "Peijakas vie, enpä tiennyt, että te metsämiehet olisitte niin teräviä. Teillä on silmät päässä, monsieur ja ehkäpä teistä vielä joskus on mieluista muistaa, että Greysolon du Lhut on sen teille sanonut."

Amos tunsi itsensä ylpeäksi, kuullessaan nuo sanat mieheltä, jonka nimeä kunnioituksella mainittiin joka kerta, kun kauppamies ja eränkävijä sattuivat saman leiritulen ääreen. Hän oli aikeissa vastata jotakin, mutta silloin kuului kauempaa metsästä kauhistuttava huuto, aivan kuin inhimillisen hädän ja tuskan äärimmäinen ilmaisu. Uudelleen ja uudelleen kuulivat he tuon hirvittävän huudon, seistessään kasvot kalpeina pimeässä metsässä.

"He kiduttavat naisia", sanoi du Lhut. "Heidän leirinsä on tuolla."

"Emmekö voi tehdä mitään heidän hyväkseen?", kysyi Amos.

"Niin, niin poikani, meidän täytyy kääntää laivamme, kun näemme hätämerkin", sanoi kapteeni englanninkielellä. "Juoskaamme heti tuonne."

"Tuolla leirissä", sanoi Du Lhut, "on kuusisataa sotilasta. Meitä on neljä. Teidän puheessanne ei ole mitään järkeä. Ellemme saa varoitetuksi Sainte Marie'ssä olevia, voivat nämä pirut valmistaa heille samanlaisen kylvyn, kuin Poutouin varusväelle. Heidän osastonsa kokoontuvat maitse ja vesitse ja ennen päivän nousua saattaa heitä olla jo tuhat miestä. Meidän velvollisuutemme on pyrkiä eteenpäin ja viedä perille varoituksemme."

"Hän puhuu totta", sanoi Amos Efraimille. "Ei, te ette saa mennä yksin!" Hän tarttui itsepäistä vanhaa merimiestä käsivarresta ja piti häntä kiinni, estääkseen häntä ryntäämästä metsään.

"Yhdellä tavalla voimme kuitenkin turmella heidän tämäniltaisen ilonsa", sanoi du Lhut. "Metsät ovat kuivat kuin ruuti, sillä kolmeen kuukauteen ei ole satanut tuskin pisaraakaan."

"Niin?"

"Ja tuuli puhaltaa suoraan heidän leiriään kohti, jonka toisella puolella on joki."

"Sytytämme metsän palamaan!"

"Parempaa emme voi keksiä."

Silmänräpäyksessä oli du Lhut koonnut kimpun kuivia oksia ja pannut ne kuolleen pyökin kupeelle, joka oli kuiva, kuin taula. Isku tuluksilla riitti synnyttämään pienen liekin, joka alkoi hiljaa nuoleksia pyökin valkoisia kuoren hetaleita. Neljännesvirstan päässä teki du Lhut saman tempun ja sitten vielä kolmannen kerran, kunnes metsä oli ilmiliekissä kaikilta kolmelta kohdalta. Kiiruhtaessaan eteenpäin saattoivat he kuulla liekkien kumean huminan takanaan ja vihdoin lähestyessään jo Sainte Marie'ta, näkivät he pitkän, korkean tuliaallon vyöryvän länteen, Richelieu'tä kohti, ja silloin tällöin kohoovan valtavaksi tulisoihduksi, nuolaistessaan korkean petäjäryhmän, niinkuin pienen risukimpun. Du Lhut myhäili tyytyväisenä hiljaiseen tapaansa, katsoessaan takanaan punaisena loimuavaa taivasta.

"Monen heistä täytyy lähteä uimaan tulen tieltä", sanoi hän. "Heillä ei ole niin paljon kanootteja, että he kaikki mahtuisivat niihin. Ah, jospa minulla olisi pari sataa eränkävijöistäni tuolla joen toisella puolella, niin ei niistä yksikään pääsisi hengissä leiristään."

"Heillä oli joukossaan yksi, joka oli puettu kuin valkoinen mies", huomautti Amos.

"Niin oli ja kaikkein vaarallisin koko joukosta. Hänen isänsä oli alankomaalainen kauppias, äiti taas irokeesi ja hän käykin Flaamilaisen äpärän nimellä. Ah, tunnen hänet hyvin ja sanonpa teille, että jos helvetissä tarvitaan kuningasta, niin on hän aina virkaan valmiina majassaan. Pyhän Annan nimessä, minulla on pieniä selvittelyjä hänen kanssaan ja toivon että voin maksaa hänelle velkani, ennenkuin tämä juttu on loppuun suoritettu. Hyvä, tuoltapa näkyy jo Sainte Marie'n valot. Voinpa ymmärtää helpotuksen huokauksenne monsieur, sillä kautta autuuteni, todettuamme Poitoun kohtalon, olin itsekin peräti levoton, kunnes taas näkisin ne."

Viidesneljättä luku.

KUOLEMA OVELLA.

Päivä teki juuri tuloaan, kun neljä toverusta astuivat paaluvarustuksen portista, mutta, huolimatta aamuaikaisesta olivat kaikki alustalaiset ja heidän perheensä jalkeilla ja katselivat valtavaa tulipaloa, joka raivosi etelässä. De Catinat ryntäsi joukon läpi ja riensi rappuja ylös Adelen luo, joka itsekin oli lentänyt häntä vastaan, joten he tapasivat toisensa puolitiessä suuria kivirappuja, kuiskien toisilleen noita tolkuttomia, katkonaisia huudahduksia, jotka lienevät rakkauden todellista, joskin kirjoittamatonta kieltä. Yhdessä he sitten nousivat suureen halliin, missä vanha de la Noue poikineen katseli komeata näkyä.

"Ah monsieur", sanoi vanha aatelismies kumartaen hovitapaan. "Olen sanomattoman iloinen, nähdessäni teidät taas tervennä kattoni alla, ei ainoastaan teidän itsenne vuoksi, vaan myöskin rouvanne silmien vuoksi, jotka — jos hän sallinee vanhan miehen sanoa sen — ovat aivan liian somat pilattaviksi tuijottamalla koko päivän metsään, siinä toivossa, että näkisi erään miehen astuvan sieltä esille. Olette kävellyt neljäkymmentä virstaa, monsieur de Catinat ja olette epäilemättä sekä nälkäinen että väsynyt. Kun olette entisellänne taas, täytyy minun saada velkani takaisin korttipelissä, sillä onni ei ollut minulle suosiollinen toissa iltana."

Mutta du Lhut oli astunut sisään de Catinat kintereillä, tuoden onnettomat viestinsä.

"Saatte kohta toisenlaisen pelin pelattavaksenne, monsieur de Sainte Marie", sanoi hän. "Tuolla metsissä on kuusisataa irokeesiä, ja he valmistautuvat hyökkäämään."

"No, no, me emme voi sallia muutoksia ohjelmassamme muutamien villien vuoksi", virkkoi lääniherra. "Minun täytyy pyytää teitä antamaan anteeksi, rakas de Catinat'ni, että tuollaisen roskaväen piti päästä häiritsemään vierailuanne tilallani. Mitä korttipeliimme tulee, niin en voi olla sanomatta, että teidän tapanne turvautua kuninkaaseen ja sotamieheen, on tosin loistavaa, mutta ei suinkaan turvallista. Nähkääs, kun viimeksi pelasin korttia de Lannes'en kanssa Poitou'ssa — — —"

"De Lannes Poitou'sta on kuollut ja koko hänen väkensä myös", sanoi du Lhut. "Paalulinnake on savuavana rauniona."

Lääniherra kohotti kulmakarvojaan ja otti annoksen nuuskaa, läimäyttäen pienen kultaisen rasiansa kannen kiinni.

"Olen aina sanonut hänelle, että hänen linnakkeensa ei kestä, ellei hän hävitä vaahteroita, jotka kasvoivat aivan seinään kiinni. Sanoitte, että he ovat kaikki kuolleet?"

"Joka mies."

"Ja varustus poltettu?"

"Ei tikkuakaan ole jäljellä."

"Näittekö noita roistoja?"

"Näimme noin sadanviidenkymmenen jäljet. Sitten on siellä vielä satakunta kanooteissa ja neljänsadan miehen vahvuinen osasto meni meidän ohitsemme Flaamilaisen äpärän johdossa. Heidän leirinsä on viiden virstan päässä joen rannalla ja heitä täytyy olla vähintään kuusisataa."

"Teillä oli onni välttää heidät."

"Mutta he eivät olleet yhtä onnellisia. Me otimme hengiltä Ruskean hirven ja hänen poikansa ja me sytytimme metsän palamaan karkoittaaksemme heidät leiristään."

"Suurenmoista! Suurenmoista!" sanoi lääniherra taputtaen hiljaa sieviä käsiään, "te olette hyvin suoriutuneet heistä, du Lhut, mutta otaksun, että olette sangen väsynyt?"

"En ole usein väsynyt. Olen valmis vaikka tekemään matkan uudestaan."

"Ehkäpä sitten tahtoisitte ottaa muutaman miehen mukaanne ja mennä takaisin metsään, katsomaan mitä aikeita noilla roistoilla on."

"Viiden minuutin perästä olen valmis."

"Ehkäpä sinäkin Achille haluat lähteä mukaan?" Hänen poikansa tummat silmät ja intiaanikasvot loistivat hurjaa iloa.

"Kyllä minä lähden mukaan."

"Hyvä, me varustamme kaikki valmiiksi teidän poissaollessanne. Madame, ettehän pane pahaksenne ikävyyksiä, jotka näin häiritsevät vierailuanne meidän luonamme. Kun ensi kerran kunnioitatte minua käynnillänne, toivon, että olemme selviytyneet noista syöpäläisistä ainaiseksi. Meillähän on suuria etuja täällä. Richelieu-joki on parempi kalalammikko ja nämä metsät ovat paljon komeampia hirvenmetsästys-puistoja, kuin ne, joista kuningas ylpeilee. Mutta onhan meillä pienet huolemmekin toiseltapuolen, kuten näette. Suokaa nyt anteeksi, mutta täällä on yksi ja toinen asia, joka vaatii minun huomiotani. De Catinat, tehän olette kokenut sotilas ja olisin iloinen, jos saisin käyttää hyväkseni neuvojanne. Onega, annappa minulle pitsinenäliina ja merenvahapäinen keppini ja pidä huolta nuoresta rouvasta, kunnes hänen miehensä ja minä palaamme."

Oli jo täysi päivänvalo ja nelikulmainen aitaus linnanpihalla oli täynnä hätääntyneitä ihmisiä, jotka juuri olivat kuulleet ikävät uutiset. Useimmat alustalaisista olivat entisiä sotilaita tai turkismetsästäjiä, jotka olivat palvelleet monessa intiaanisodassa ja joitten tumma hipiä ja uljas ryhti kertoi heistä oman tarinansa. He kuuluivat rotuun, joka vaihtelevalla onnella oli polttanut enemmän ruutia, kuin ehkä mikään muu kansa maanpäällä ja kun he seisoivat siinä pienissä ryhmissä keskustellen tilanteesta ja tarkastaen aseitaan, niin olisi tuskin minkään sotapäällikön tarvinnut toivoa karaistuneempia ja taisteluintoisempia seuralaisia. Naiset, sensijaan, riensivät linnaan ulkopuolella olevista mökeistään kalpeina ja hengästyneinä, vetäen lapsiaan perässään ja kantaen selässään arvokkaampia taloustarpeitaan. Yleinen hämminki ja kiire, lasten huuto ja itku sekä tavaroiden kuljetus ja myttyjen mäiske oli täydellinen vastakohta metsien tyynelle kauneudelle, joka aamuauringon heleässä kirkkaudessa sitä ympäröi. Oli kummallista katsella lehvästön sadunomaista väriloistoa ja kuitenkin tietää, että murhan ja julmuuden henget raivosivat hillittöminä niin kauniin esiripun takana.

Du Lhut'in ja nuoren de la Noue'n johtama tiedustelijajoukko oli jo lähtenyt ja lääniherran määräyksestä teljettiin molemmat portit vahvoilla tammipuomeilla, jotka sovitettiin rautahakasiin. Lapset sijoitettiin muutaman naisen hoivaan alempaan varastosuojaan ja muut naiset komennettiin palosankojen ääreen ja pyssyjen latausta hoitamaan. Miehet tarkastettiin, — heitä oli kaikkiaan viisikymmentä kaksi — ja jaettiin osastoihin, paalutuksen eri osien puolustustarpeen mukaan. Yhdellä puolella oli varustus rakennettu ainoastaan muutaman jalan päähän joesta, joka seikka ei ainoastaan suuressa määrin helpottanut puolustusta vaan myös teki raittiin veden saannin mahdolliseksi.

Sainte Marie'n veneet ja kanootit olivat vedetyt maihin juuri tuolla kohdalla ja olivat siten viimeisenä pelastusvarana siinä tapauksessa, että kaikki muut keinot pettäisivät. Lähin asema, St. Louis, oli ainoastaan muutaman peninkulman päässä jokea ylöspäin ja de la Noue oli jo lähettänyt nopean sananviejän ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta. Äärimmilleen ahdistettuina saattaisivat he etsiä turvaa siellä.

Amos Green'ille, kokeneena eränkävijänä olikin päivänselvä, että he tulisivat olemaan kovilla. Hän oli jättänyt Efraimin kuorsaamaan raskaassa unessa, ja lähtenyt itse piippu hampaissa tarkastelemaan puolustusmahdollisuuksia, tutkien arvostelevin silmin kaikkia sitä koskevia yksityisseikkoja. Itse paaluvarustus oli varsin luja. Se oli yhdeksän jalan korkuinen ja rakennettu tiukaksi, niin paksuista tammipalkeista, että musketinkuula ei pystynyt sitä läpäisemään. Puolivälissä korkeuttaan oli siinä kapeita rakoja puolustajain musketteja varten. Mutta toiselta puolen kasvoi metsää noin sadan jalan päässä paalutuksesta ja se tarjosi liian hyvän suojan hyökkääjille, kun varusväki taas oli niin pieni, ettei se voinut sijoittaa kahtakymmentä miestä enempää kullekin uhatuimmalle sivustalle. Amos tiesi, kuinka uhkarohkeita ja raivokkaita irokeesit olivat, hän tunsi heidän suunnattoman viekkautensa ja kekseliäisyytensä keinoja valitessaan ja hänen kasvonsa synkkenivät, kun hän ajatteli nuorta rouvaa, joka tähän saakka oli onnellisesti suoriutunut heidän suojeluksessaan, sekä vaimoja ja lapsia, jotka hän näki linnanpihalla kokoontuneina.

"Eikö olisi parempi jos lähettäisitte heidät pohjoiseen?" ehdotti hän lääninherralle.

"Ilomielin tekisin sen monsieur, ja ehkä illalla, jos olemme hengissä ja sää on pilvinen, voimme panna sen toimeen. Mutta minulla ei ole liikoja miehiä panna heidän suojakseen ja ilman suojelusta en voi heitä ensinkään lähettää, kun tiedämme, että irokeesejä liikuskelee joella ja heillä on tiedustelijoita joka puolella."

"Olette oikeassa. Se olisi mieletöntä."

"Olen sijoittanut teidät itäiselle sivustalle ystävinenne viidentoista miehen kera, monsieur de Catinat. Otattehan komentaaksenne heitä?"

"Mielelläni."

"Otan itse eteläpuolen komentooni, se näyttää olevan pahimmin uhattu. Du Lhut voi ottaa pohjoisen ja viisi miestä riittää kyllä joen puoliselle sivulle."

"Onko teillä kyllin ruokavaroja ja ruutia?"

"Minulla on tarpeeksi jauhoja ja kuivattua ankeriasta, suoriutuaksemme tästä jutusta. Kehnonlaista ruokaa tosin, rakas herraseni, mutta rohkenenpa sanoa, että teillekin maistui Hollannissa ryyppy rännivettä rynnäkön jälkeen paremmalle, kuin sinileimainen Frontiniac, jota toissailtana autoitte minua lopettamaan. Mitä ruutiin tulee, niin on meillä koko kauppavarastomme käytettävänämme."

"Onko meillä aikaa kaataa muutamia noista puista?" kysyi de Catinat.

"Mahdotonta, ne olisivat vain parempana suojana heille kaadettuina kuin pystyssä."

"Mutta ainakin pitäisi poistaa pensaikko tuon koivunvesan ympäriltä, joka on itäisen sivustan ja metsänrajan välillä. Se on liian hyvä suoja heille hyökätessä."

"Niin, se pitäisi polttaa viipymättä."

"Ei, teemme vielä paremmin", sanoi Amos. "Varustamme heille ansan. Missä ruutivarasto on, josta äsken puhuitte?"

"Theuriet. hovimestarini, on juuri jakamassa ruutia päävarastosuojassa."

"Hyvä on", Amos katosi yläkertaan ja palasi suuri liinainen pussi kädessään. Tämän hän täytti ruudilla, kantoi sen selässään pensaikon luo ja sijoitti sen koivunvesan juurelle sekä leikkasi koivun kylkeen pitkän merkin aivan kätkönsä yläpuolelle. Sitte peitti hän pussin huolellisesti tuuheilla oksilla ja pudonneilla lehdillä, niin että se näytti pieneltä mättäältä. Järjestettyään kaikki mieleisekseen, palasi hän takaisin, kiipesi paaluaidan yli ja hyppäsi sisäpuolelle.

"Luulenpa, että olemme nyt valmiit ottamaan heitä vastaan", sanoi lääniherra. "Mielelläni näkisin, että vaimoväki ja lapset olisivat turvassa, mutta ehkäpä voimme lähettää heidät joelle tänä iltana, jos kaikki käy toivomustemme mukaan. Onko kukaan kuullut du Lhut'ista?"

"Jeanilla on parhaat korvat meistä kaikista, teidän ylhäisyytenne", sanoi eräs mies messinkikanuunan ääressä. "Hän luuli äsken kuulleensa laukauksia."

"Siinä tapauksessa on hän tullut kosketuksiin heidän kanssaan. Etienne, ota kymmenen miestä mukaasi ja mene tuonne kuivuneen tammen luo ja suojaa heitä, jos he peräytyvät, mutta älä minkään syyn nojalla mene tuumaakaan kauemmaksi. Minulla on liian vähän miehiä muutoinkin. Ehkä tahdotte nukahtaa hieman, de Catinat?"

"Ei kiitos, en voisi nukkua kuitenkaan."

"Meillä ei nyt ole enempää tekemistä täällä. Mitä arvelette parista pelistä nikkaria. Pieni turnaus korteilla on omiaan kuluttamaan aikaa."

He nousivat ylempään halliin, jonne Adelekin tuli, istuutuen miehensä viereen, tumman Onegan kyykistyessä akkunan ääreen, katsellen tarkkaavasti metsää. De Catinat ei voinut paljoakaan ajatella korttejaan, sillä hänen mielessään väikkyi vain uhkaava vaara ja nainen, joka nojasi hänen käsivarteensa.

Vanha aatelismies eli sitävastoin kokonaan pelissään, milloin kiroillen hiljalleen, milloin taas myhäillen ja naurahtaen, aina onnen vaihtelun mukaan.

Heidän pelatessaan kuului äkkiä kaksi kovaa koputusta ulkoa.

"Joku koputtaa", huudahti Adele.

"Se on kuolema, joka kolkuttaa", virkkoi tumma rouva akkunan luota.

"Eikö mitä, se oli vain pari kuulaa, jotka napsahtivat puuosiin. Vastatuuli esti meitä kuulemasta itse laukauksia. Kortit ovat sekoitetut. Nyt on teidän jakonne ja minulla on lyönti. Minuun taisi äsken tulla pieti."

"Miehiä juoksee metsästä", huudahti Onega.

"Kas vain, tästä taitaa tulla vakavaa", sanoi vanha aatelismies. "Mutta voimmehan lopettaa pelin myöhemminkin. Menkäämme katsomaan, mitä tämä kaikki merkitsee."

De Catinat oli jo rientänyt akkunaan. Du Lhut, nuori Achille de la Noue ja kahdeksan avuksi lähetettyä miestä, juoksivat kyyristyneinä paaluvarustusta kohti, jonka portti oli avattu, jotta he pääsisivät sisään.

Siellä täällä puitten takaa näkyi pieniä savupöllähdyksiä ja yksi juoksijoista, joka oli puettu valkeisiin housuihin, alkoi äkkiä hyppiä paikallaan ja punainen läikkä näyttäytyi pian valkoisella kankaalla. Kaksi miestä tarttui häntä käsipuolesta ja kolmin he ryntäsivät eteenpäin, ennättäen parhaiksi paalutuksen sisäpuolelle, kun portti paukahti kiinni heidän takanaan. Hetkistä myöhemmin jymähti kanuuna paaluvarustuksen nurkalla, peittäen koko metsänrajan sankkaan savupilveen ja sen kuulat rapisivat puita vasten kuin rakeet akkunaan.

Kuudesneljättä luku.

PAALUVARUSTUKSEN VALTAUS.

Jätettyään Adelen intiaani-emäntänsä hoivaan ja varoitettuaan häntä menemästä akkunoihin, otti de Catinat muskettinsa ja riensi rappuja alas. Hänen mennessään ohi pienen ampumareijän, tulla suhahti kuula siitä läpi ja litistyi pieneksi lyijylevyksi vastakkaiseen seinään. Lääniherra oli jo alhaalla ja keskusteli du Lhut'in kanssa oven luona.

"Tuhat miestä, sanoitte?"

"Niin, me jouduimme aivan tuoreille jäljille ja niitä oli ainakin kolmesataa. He ovat kaikki mohawkeja ja cayaga-intiaaneja, paitsi pientä määrää oneida-intiaaneja. Me taistelimme juoksujalassa ja menetimme viisi miestä.

"Kaikki kuolleina toivottavasti?"

"Niin luulisin, mutta meillä oli kova työ, välttääksemme joutumasta eristetyiksi. Jean Mance sai kuulan säärensä läpi."

"Näin, että häneen sattui."

"On parasta, että varustaudumme valmiiksi vetäytymään päärakennukseen, jos he aikovat vallata paaluvarustuksen. Emme hevin voi toivoa pidättävämme heitä, kun heitä on kaksikymmentä yhtä meikäläistä vastaan."

"Kaikki on valmiina."

"Ja kanuunallamme voimme estää heidän kanoottejaan pääsemästä sivu, joten voimme lähettää naiset ja lapset pois tänä iltana.

"Olin aikonut tehdä sen. Ottakaa komentoonne pohjoinen sivusta. Tulkaa nyt kymmenen miehen kera minun sivustalleni, niin minä tulen sitte miehineni teille avuksi, jos he muuttavat hyökkäyksensä suuntaa."

Ammunta kuului yhtenäisenä rätinänä metsän reunassa ja ilma oli täynnä kuulia. Hyökkääjät olivat tottuneita ampujia, jotka hankkivat elantonsa pyssyllään ja joille siis vapiseva käsi tai heikko silmä merkitsi köyhyyttä ja nälkää. Joka rako ja ampumareikä oli jo saanut merkkinsä heidän luodeistaan ja lakki, jonka pyssynpiipun varassa kohotti varustuksen yläpuolelle, oli paikalla repaleina. Toiselta puolen olivat puolustajat myöskin taitavia intiaanisodassa ja he tunsivat kaikki metkut ja syötit, joilla puolustus tai vihollisen pettäminen kävi tehokkaammaksi. He pysyttelivät sivussa ampumareijiltä ja pitivät vihollista silmällä vain pienistä halkeamista sekä ampuivat nopeasti ja tarkasti tilaisuuden tarjoutuessa. Kaatuneen puun takaa esiin pistävä ruskea sääri näytti jo mihin ainakin yksi kuula oli sattunut, mutta heitä oli vaikea tähdätä mihinkään, sillä intiaanit pysyttelivät lehvistön suojassa tai syöksähtivät salamana puun takaa toiselle, joten heille jäi ainoastaan savun pöllähdys tai tulen leimahdus varsinaiseksi maalikseen. Seitsemän kanadalaista oli jo haavoittunut. Kolme heistä teki kuolemaa, mutta neljä muuta pysyttelivät miehuullisesti ampumareikiensä ääressä, vaikka yksikin heistä oli saanut kuulan leukansa läpi ja sylki hampaita suustaan ladatessaan pyssyään. Naiset istuivat maassa rivissä ampumareikien alapuolella, kullakin kuula-lautanen ja ruutiastia vieressään, ladaten uudestaan pyssyjä sekä ojentaen ne miehille, sellaisilla paikoilla, jossa nopea ampuminen oli välttämätön.

Ensimmäinen hyökkäys suuntautui miltei kokonaan linnan eteläpuolelle, mutta irokeesien saatua lisäjoukkoja, levisi ja piteni heidän ketjunsa ensin idänpuolelle ja sitten myöskin pohjoiselle. Linna oli siten kokonaan tuli- ja savukehän ympäröimänä, paitsi leveän joen puolelta. Vastakkaisella rannalla piilottelivat irokeesit kanootteineen ja yksi lähti jo kymmenen miehen soutamana yrittämään jokea ylös, mutta hyvin suunnattu kanuunanlaukaus puhkasi sen laidan aivan keskeltä, upottaen sen ja toisen kartessilaukauksen jälkeen näkyi vain neljä uijaa veden pinnalla pitkien tukkatöyhtöjen heiluessa, kuin oudon kalan selkäevät. Maanpuolella oli lääniherra käskenyt lopettaa kanuunankäytön, koska intiaanit käyttivät hyväkseen sen suurta ampumareikää ja suurin osa haavoittuneista oli juuri tässä saanut vammansa.

Vanha aatelismies tepasteli paikasta toiseen, ruudin savun mustaamien miesten joukossa, valkoisessa röyhelössään ja merivahakeppi kädessään. Hän lasketteli pieniä sukkeluuksiaan ja napsautteli sormillaan nuuskarasiaansa sekä näytti paljon vähemmän huolestuneelta nyt, kuin pelatessaan korttia de Catinat'n kanssa.

"Mitä arvelette tästä, du Lhut?" kysyi hän.

"Hullusti ovat asiat. Me menetämme liian paljon väkeä."

"Niin, rakas ystäväni, mitäpä muutakaan voi odottaa. Kun tuhatkunta musketinsuuta on suunnattuna näin pieneen joukkoon, niin täytyy siitä muutamain kärsiä. Voi mies parka, joko sinäkin nyt menit!"

Hänen vieressään seisova mies oli kaatunut mätkähtäen maahan ja jäi liikkumattomana makaamaan kasvot alaspäin. Du Lhut katsahti mieheen ja sitten ympärilleen.

"Hän ei ollut minkään ampumareijän kohdalla ja kuitenkin kävi kuula hänen hartioihinsa", sanoi hän. "Mistä se saattoi tulla? Ah Pyhän Annan nimessä, katsokaa tuonne!"

Hän osoitti suuren tammen latvaa, jossa näkyi pieni savupilvi.

"Tuo roisto näkee paaluaidan yli, mutta puu ei mahda olla niin paksu, ettei kuula häntä tavottaisi. Mies parka ei tarvinne muskettiaan enää ja se näkyy olevan valmiiksi ladattu." De la Noue otti kaatuneen pyssyn ja laukaisi puussa väijyvää intiaania kohti. Pari lehteä irtautui puusta ja irvistelevä punanaama näyttäytyi hetkeksi, nauraen pilkallisesti. Salaman nopeasti vei du Lhut aseensa poskelleen ja painoi liipasinta. Mies teki ihmeellisen loikkauken ja tuli rytisten alas tiheän lehvistön läpi. Kuusi, seitsemänkymmentä jalkaa hänen alapuolellaan pisti rungosta yksinäinen, vankka oksa ja sille hän putosi tupsahtaen, kuin kivi suohon ja jäi siihen roikkumaan kaksinkerroin, heiluen puolelta toiselle, päänahkatupsun riippuessa hänen jalkojensa välissä.

Innostuksen huuto nousi kanadalaisten joukossa, mutta se hukkui villien murhanhimoiseen karjuntaan.

"Hänen jäsenensä nytkähtävät. Hän ei olekaan kuollut", sanoi de la Noue.

"Antaa hänen kuolla siinä", vastasi du Lhut kylmästi, painaen uutta panosta pyssyynsä.

"Ah, tuolla on tuo harmaa lakki taas. Se näkyy aina kuin pyssyni on lataamaton."

"Minäkin näin erään harmaan töyhtölakin pensaikossa."

"Se on tuon Flaamilaisen äpärän. Ottaisin mieluummin hänen päänahkansa, kuin sadan uljaimman intiaanin."

"Onko hän niin rohkea sitten?"

"On, hän on kylläkin rohkea. Sitä ei voi kieltää ja kuinkapa hän muutoin voisi olla irokeesien sotapäällikkönä. Mutta hän on viekas ja ovela ja julma — —. Ah, Jumalani, jos kaikki kertomukset hänestä ovat tosia, niin on hänen julmuutensa uskomaton. Pelkäänpä, että kieleni kuivettuisi jos vain nimeltäkin mainitsisin hänen tekemänsä konnantyöt. Ah, tuossa hän on taas."

Harmaa töyhtölakki oli uudelleen näyttäytynyt savun lomassa. De la Noue ja du Lhut ampuivat yht'aikaa ja lakki lennähti ilmaan. Samassa astui pensaikosta pitkä sotilas, paljastaen itsensä täydellisesti puolustajille. Hänen kasvonsa olivat aito intiaanin, hieman vaaleammat ehkä ja musta suippoparta erottautui hänen metsästyspuseroaan vastaan. Hän levitti kätensä halveksuvin elein ja seisoi hetkisen, katsoen kiinteästi linnoitukseen päin. Sitten hyppäsi hän takaisin metsän suojaan, kuulien vinkuessa ja katkoessa oksia hänen ympärillään.

"Niin, kyllä hän on rohkea", toisti du Lhut kiroten, "teidän alustalaisenne ovat viime aikoina käyttäneet enemmän kuokkaa kuin muskettia, päättäen heidän ampumisestaan. Mutta irokeesit näkyvät nyt vetäytyvän lukuisammin itäpuolelle. Luulen, että he kohta hyökkäävät siltä puolelta."

Ammunta oli todella kiihtynyt de Catinat'n johtamalla sivulla ja oli selvä, että irokeesien päävoimat olivat siellä. Joka tukin, joka rungon ja joka kiven takaa leimahti tuli, harmaan pikku pilven seuraamana ja kuulat vinkuivat yhtenäisenä virtana ampuma-aukoista. Amos oli kaivertanut itselleen pienen reiän, noin jalan korkeudelle maasta ja maaten vatsallaan ampui ja latasi rauhalliseen tapaansa. Hänen vieressään seisoi Efraim Savage, suu tiukkana ja silmät säihkyen rypistyvien kulmakarvojen alta koko sielullaan antautuneena amalekiläisten nujertamiseen. Hän oli menettänyt lakkinsa, joten harmaat hiukset liehuivat tuulessa, hänen kasvonsa olivat ruudin savun mustaamat ja oikeassa poskessaan oleva pitkä viilto osoitti, mistä intiaanikuula oli mennyt. De Catinat käyttäytyi, kuten sotilas ainakin. Hän kulki miehestä mieheen milloin kiittäen, milloin kehoittaen, käyttäen noita kultaisia sanoja, jotka saavat sotilaan sydämen sykähtämään ja hänen poskensa hehkumaan. Seitsemän miestä oli hän jo menettänyt, mutta taistelun heiketessä muilla puolilla ja kiihtyessä hänen osallaan, tuli lääniherra poikineen sekä du Lhut kymmenen miehen kera hänen avukseen. De la Noue oli juuri ojentamassa nuuskarasiaansa de Catinat'lle, kun läpitunkeva, kimakka parkaisu sai heidät katsomaan taakseen. Onega oli polvillaan heidän takanaan, väännellen käsiään poikansa ruumiin ääressä. Ensi silmäyksellä näki, että kuula oli lävistänyt hänen sydämensä ja että hän oli kuollut.

Hetkeksi kävivät vanhan aatelismiehen kasvot kalpeiksi ja käsi, jossa hän piti nuuskarasiaansa, vapisi kuin lehti tuulessa. Sitten pani hän rasian taskuunsa ja hillitsi kasvonsa väreilyn täydellisesti.

"De la Noue't kuolevat aina kunnian kentällä", huomautti hän. "Luulen, että meidän täytyy saada muutama mies lisää sille nurkalle, missä tykki on."

Nyt selvisikin, miksi irokeesit olivat valinneet itäisen sivun päähyökkäyksensä tekemiseen. Siinä oli tuo pensaikko juuri metsän ja paalumuurin keskivälillä. Hyökkäävä osasto saattoi hiipiä siihen asti ja kokoonnuttuaan suorittaa lopullisen rynnäkkönsä. Ensin näkyi yksinäinen sotilas, miltei kaksin kerroin hiipivän sinne, sitte seurasi toinen yhtä varovaisesti perässä, kunnes jo kolmas paljasti itseään sen verran, että sai kuolettavan luodin ja jäi paikalleen liikkumattomaksi. Heitä seurasi sitten pitkä rivi sotilaita, kunnes kolmekymmentä kuusi kappaletta oli päässyt viidakon suojaan. Silloin oli Amos Green'in aika tullut.

Makuupaikaltaan saattoi hän nähdä koivun kylkeen leikkaamansa pitkän merkin ja hän tiesi, että sen alapuolella oli kätkettynä tuomansa ruutisäkki. Hän tähtäsi merkkiin ja laski sitten pyssynpiippua aina koivun juuren kohdalle asti, niin alas kuin hän pensaikon vuoksi saattoi arvata oikean kohdan olevan. Ensimäinen laukaus ei vienyt mihinkään tulokseen, mutta toisen tähtäsi hän jalkaa alemmaksi ja kuula lävisti pussin, aikaansaaden sellaisen räjähdyksen, että se vavahdutti kivistä päärakennusta kuin maanjäristys ja luja paaluaita heilahti kuin vilja myrskytuulessa. Korkealle, aina pisimpien puitten latvoihin saakka kohosi sinertävä savupatsas ja ensimmäistä ankaraa jymähdystä seurasi kuoleman hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan ilmaan kohonneitten ruumiiden tömähdykset maahan pudotessaan. Sitten seurasi puolustajan hillitön ilonhuuto ja siihen vastaava intiaanien raivokas ulvonta, samalla kuin metsästä tuiski tulta entistä vihaisemmin.

Isku oli hyökkääjille raskas. Kolmestakymmenestä kuudesta valiosoturista pääsi ainoastaan neljä takaisin metsän suojaan, ja hekin niin runneltuina, ettei heistä enää ollut aseenkäyttäjiksi. Intiaanit olivat jo ennestään menettäneet runsaasti miehiä, joten tämä uusi onnettomuus pani heidät harkitsemaan menettelyään, sillä irokeesit olivat yhtä varovaisia kuin rohkeitakin ja heidän keskuudessaan arvosteltiin päällikköä myös sen mukaan, kuinka taitavasti hän osasi säästää miehistönsä henkeä. Heidän tulensa heikkeni vähitellen ja lukuunottamatta joitakin yksityisiä laukauksia, taukosi viimein kokonaan.

"Onko mahdollista, että he ovat lopettaneet hyökkäyksensä!" huudahti de Catinat iloissaan. "Amos, luulenpa että olet pelastanut meidät."

Mutta ovela du Lhut pudisti päätään.

"Susi jättää pikemmin puoleksi kalvamansa luun, kuin irokeesi tällaista saalista."

"Mutta he ovat menettäneet paljon miehiä."

"Niin, mutta ei suhteellisesti niin paljon, kuin me. Heidän tappionsa on noin viisikymmentä tuhatta miestä kohti, mutta me olemme menettäneet parikymmentä kuudestakymmenestä. Ei, he pitävät nyt neuvottelua ja pian saamme taas kuulla heistä. Mutta siihen saattaa mennä joku tunti ja jos seuraatte minun neuvoani, niin menette nyt nukkumaan pariksi tunniksi, sillä mikäli silmistänne huomaan, ette ole yhtä tottunut tulemaan toimeen unetta kuin minä ja on hyvin luultavaa, ettemme tänä yönä saa levätä hetkeäkään."

De Catinat oli todella äärimmäisen väsynyt. Amos ja Efraim Savage olivat jo kääriytyneet vaippoihinsa ja vaipuneet uneen, paikoilleen paaluvarustuksen suojassa. Kapteeni kiiruhti ensin yläkertaan lohduttaakseen vapisevaa Adelea ja heittäytyi sitte leposohvalle ja vaipui sikeään uneen. Kun hän taas heräsi uuteen musketinrätinään, oli aurinko jo alhaalla ja illan lempeä valaistus heijastui huoneen tyhjillä seinillä. Hän hypähti vuoteeltaan, otti muskettinsa ja riensi alas. Puolustajat olivat taas asettuneet ampumareijilleen ja lääniherra, du Lhut ja Amos kuiskuttelivat innokkaasti keskenään. Ohi mennessään huomasi hän, että Onega yhä istui surren poikansa ruumiin ääressä, vaihtamatta aamullista asentoaan.

"Mikä nyt on? Hyökkäävätkö he taas", kysyi hän.

"Heillä on jokin pirullisuus mielessään", sanoi du Lhut, tirkistäen ampumareijän nurkasta. "He näkyvät kerääntyvän lukuisasti itäpuolelle, vaikka ampuminen jatkuu etelästä. Intiaanien tapa ei ole hyökätä avoimien paikkojen yli, mutta jos he pelkäävät, että meille on tulossa apua St. Louisista niin he ehkä tekevät sen."

"Edessämme oleva metsä on täynnä heitä", sanoi Amos. "He hääräävät pensaissa kuin muurahaiset pesässä."

"Arvatenkin tekevät he hyökkäyksen tältä puolelta ja suojaavat hyökkääjiä sivutulella."

"Niin minäkin luulen", sanoi lääniherra. "Tuokaa kaikki liiat pyssyt ja kaikki muut miehet tänne, paitsi viittä, jotka jäävät muille sivuille."

Hän oli tuskin saanut lausutuksi viimeistä sanaa, kun metsästä kuului korvia särkevä ulina ja hetkistä myöhemmin sieltä syöksähti pilvenä intiaaneja, jotka ulvoen ja hyppien ja heiluttaen sotakirveitään ja pyssyjään juoksivat aukean yli. Ei voinut ajatella mitään helvetillisempää näkyä kuin minkä tuo joukko tarjosi. Heidän mahdollisimman räikeillä väreillä maalatut kasvonsa ja hulmuavat päänahka-töyhtönsä, heiluvat kätensä ja ammottavat suunsa, heidän väännellessään ja kierellessään ruumistaan, olivat jotakin, jota tuskin pahinkaan painajainen voisi unessa nostattaa.

Muutamat etimmäiset kantoivat mukanaan kanootteja ja päästyään paaluaidan luo, nostivat ne sitä vastaan pystyyn ja juoksivat niitä myöten, aivankuin rappuja. Toiset ampuivat ampumareikien läpi, niin että heidän ja puolustajain pyssynpiiput sattuivat vastakkain, toisten hypätessä ilman apua paaluaitaukselle ja siitä rohkeasti sisäpuolelle. Kanadalaiset tekivät vastarintaa, kuten miehet, jotka tiesivät, ettei armosta voinut olla puhettakaan, jos he häviäisivät. Niinkauan kuin he vielä ehtivät ladata uudelleen, ampuivat he, mutta sitten käyttivät he pyssyjään nuijina ja löivät hurjasti jokaista päätä, joka näyttäytyi aitauksen yläpuolella. Aitauksen sisäpuolella oli melske aivan pirullinen. Ranskalaisten huudot, villien ulvonta ja säikähtyneitten naisten pelokas kirkuna yhtyi hirvittäväksi meteliksi, jonka seasta joskus kuului lääniherran kimakka ääni, hänen kehoittaessaan miehiään pysymään lujina. Miekka kädessä, lakkinsa menettäneenä ja tekotukka nurin päässä sekä kokonaan entisen arvokkuutensa unohtaneena, näytti vanha aatelismies sinä päivänä, miten vanha sotilas Rocroi'n ajoilta osasi käyttäytyä ja du Lhut'in, Amoksen, de Catinat'n ja vanhan Efraimin kanssa oli hän aina eturivissä. He taistelivat niin epätoivoisesti, käyttäen miekkaa ja pyssyntukkia sotakirvestä vastaan, että vaikka yli viisikymmentä punanahkaa yht'aikaa nousi aitauksen yli, olivat he jo tappaneet ja karkoittaneet melkein kaikki takaisin, kun uusi hyökyaalto intiaaneja nousi eteläpuolisen aitauksen yli. Silloin näki du Lhut heti, että paaluvarustus oli menetetty ja että yksi ainoa keino enää voi pelastaa itse talon.

"Pidättäkää heitä vielä hetkinen", huusi hän ja juosten messinkikanuunan luo, iski tulen tuluksistaan ja laukaisi sen keskelle tiheintä villien joukkoa. Heidän hetkeksi pysähtyessään, pisti hän rautanaulan sytytysreikään ja löi sen pyssyn tukilla päätään myöten sisään. Juosten pihan poikki, naulasi hän toisen kanuunan samalla tavalla ja pääsi talon ovelle juuri, kun varusväen jäännöskin hyökkääjien äärimmilleen ahdistamana peräytyi sen luo. Kanadalaiset syöksyivät sisään ja käänsivät raskaan puuoven paikalleen katkaisten säären eräältä perässä tunkevalta viholliselta. Hetkeksi pääsivät he nyt hengähtämään ja neuvottelemaan.

Seitsemänneljättä luku.

MUNKKI SAAPUU.

Mutta heidän asiansa oli huonolla kannalla. Jos he olisivat menettäneet molemmat kanuunansa, niin että ne olisi voinut kääntää ovea kohti, olisi kaikki vastus enää ollut turha. Du Lhut'in mielenmaltti oli heidät kuitenkin pelastanut siitä vaarasta. Molemmat joenpuoleiset kanuunat ja kanootit olivat turvassa, sillä niitä saattoi vallita talon akkunoista. Mutta puolustajain lukumäärä oli peloittavasti pienentynyt ja nekin, jotka vielä olivat jäljellä, olivat peräti väsyneitä ja useimmat haavoittuneita. Yhdeksäntoista miestä oli päässyt taloon, mutta niistäkin oli yksi saanut kuulan lävitseen ja makasi voihkien hallin lattialla ja toinen oli menettänyt kykynsä ampua, saatuaan sotakirveestä syvän haavan olkapäähänsä. Du Lhut, de la Noue ja de Catinat olivat päässeet leikistä ehjin nahoin, mutta Efraimilla oli kuulanreikä käsivarressa ja Amoksella oli vertavuotava haava kasvoissa. Muista oli tuskin ainoakaan päässyt vahingotta ja kuitenkaan ei ollut aikaa ajatella heidän haavojaan, sillä vaara uhkasi yhä ja ripeä toiminta oli ainoa, joka saattoi heidät pelastaa. Muutama laukaus akkunavarustusten takaa riitti puhdistamaan pihan, sillä se oli kokonaan ammunnalle alttiina, mutta vihollisella oli sensijaan paaluaitaus suojanaan ja sieltä ylläpitivät intiaanit raivokasta tulta akkunoihin. Puoli tusinaa alustalaista vastaili tuleen, päällikköjen neuvotellessa parhaasta menettelytavasta.

"Meillä on kaksikymmentäviisi naista ja neljätoista lasta", sanoi lääniherra. "Olen varma, että olette yhtämieltä kanssani, herrat, siitä, että tärkein velvollisuutemme kohdistuu heihin. Monet teistä, kuten minäkin, olette menettäneet tänäpäivänä veljenne tai poikanne. Pelastakaamme nyt ainakin vaimomme ja sisaremme."

"Ei yksikään irokeesikanootti ole mennyt vettä myöten ohitsemme", sanoi eräs kanadalainen. "Jos naiset lähtevät pimeän tultua, voivat he päästä turvaan."

"Pyhän Annan nimessä", huudahti du Lhut, "luulen että olisi hyvä, jos saisimme miehet yhteen matkaan, sillä en käsitä miten pystymme puolustautumaan aamuun saakka."

Hyväksymisen hyminää kuului kanadalaisten joukosta, mutta vanha aatelismies pudisti tekotukkaista päätään päättäväisen näköisenä.

"No, no, mitä lörpötystä se on!" huudahti hän. "Pitäisikö meidän jättää Sainte Marie'n päärakennus, jos jokin villijoukko suvaitsee hyökätä sen kimppuun. Eihän toki, hyvät herrat, meitähän on tässä vielä parikymmentä miestä ja kun varusväki saa tietää, että olemme näin kovilla, jonka tiedon se viimeistään huomen aamulla saa, niin se rientää meille varmasti avuksi."

Du Lhut pudisti synkännäköisenä päätään.

"Jos aiotte jatkaa puolustusta, niin en minä teitä jätä, mutta on toki sääli uhrata urhoollisia miehiä tyhjän vuoksi."

"Kanootit kantavat hädin tuskin vaimot ja lapset", sanoi Theuriet, "niitä on vain kaksi suurta ja neljä pientä, eikä niissä ole sijaa ainoallekaan miehelle."

"Se ratkaisee asian", sanoi de Catinat, "mutta kuka soutaa?"

"Sinne ei ole kuin muutama peninkulma, sekin myötävirtaa ja jokainen meidän naisistamme osaa käyttää airoja."

Irokeesit olivat nyt verrattain rauhallisia, ainoastaan sattumoin kajahtava laukaus jostakin puusta tai aitauksen takaa ilmaisi heidän läsnäolonsa. He olivat menettäneet paljon miehiä ja olivat nyt joko kokoomassa kaatuneitaan tai neuvottelemassa seuraavasta sotaliikkeestä. Alkoi jo hämärtää ja aurinko oli jo laskenut puitten latvojen taa.

Jätettyään vahdin joka akkunaan, menivät johtajat talon takapuolelle, missä kanootit olivat. Virralla, heidän pohjoispuolellaan ei näkynyt vihollisia ensinkään.

"Meillä on hyvä onni", sanoi Amos. "Taivas näkyy vetäytyvän pilveen, joten tulee sangen pimeä."

"Se on todella onni, sillä kolme päivää sitten oli vielä täysikuu", vastasi du Lhut. "En käsitä, kuinka eivät irokeesit ole eristäneet meitä joen puolelta, mutta ehkä he ovat menneet kanooteillaan etelään, noutamaan lisäjoukkoja. He voivat siinä tapauksessa palata milloin hyvänsä, joten meidän ei pitäisi menettää hetkeäkään."

"Tunnin sisällä kait on kyllin pimeä lähteä."

"Luulen, että nuo pilvet antavat vettä, joten tulee tavallista pimeämpi."

Naiset ja lapset kokoontuivat rannalle ja kullekin määrättiin paikkansa kanooteissa. Alustalaisten vaimot, jotka olivat koko elämänsä viettäneet vaarojen keskellä, olivat karaistuneita ja lujakätisiä naisia ja pysyivät suurimmaksi osaksi tyyninä ja maltillisina, vaikkakin joku nuorempi heistä hieman itki. Nainen on aina urhoollisempi, kun hänellä on lapsi suojeltavanaan ja kukin naimisissa oleva nainen saikin yhden erikoiseen hoitoonsa, kunnes he pääsisivät perille. Onega, lääniherran puoliso, joka oli yhtä varovainen ja kokenut kuin intiaanipäällikkö konsanaan, määrättiin koko joukon komentajaksi.

"Se ei ole kovin kaukana, Adele", sanoi de Catinat vaimolleen, joka riippui hänen käsivarressaan. "Muistathan, että metsien kautta tullessamme kuulimme iltakellojen soiton. Se oli juuri St. Louis'in linnoitus, josta se kuului ja se ei ole kuin parin penikulman päässä."

"Mutta minä en tahdo jättää sinua, Amory. Olemme jakaneet kaikki surumme tähän saakka, miksi nyt sitten eroaisimme?"

"Rakkaani, te kerrotte tultuanne linnoitukseen meidän tilastamme ja he tulevat sitten auttamaan meitä."

"Tehkööt toiset sen, mutta minä jään tänne kanssasi. En tahdo olla hyödytön. Onega opetti minua lataamaan pyssyä. Minä en pelkää, en todellakaan pelkää, jos vain annat minun jäädä tänne."

"Et saa pyytää sitä, Adele. Se on mahdotonta. En voi antaa sinun jäädä tänne."

"Mutta minä tunnen, että niin olisi paras."

Miehen karkea järki ei vieläkään ole oppinut panemaan arvoa naista johtavalle hienolle vaistolle. De Catinat todisteli ja kehoitteli, kunnes sai Adelen vaikenemaan, joskaan ei vakuutetuksi.

"Se on kaikki minun vuokseni", sanoi hän. "Et voi uskoa millainen paino vierähtää sydämeltäni kun tiedän olevasi turvassa. Ja sinun ei tarvitse pelätä minun puolestani, voimme helposti pitää puoliamme aamuun saakka. Silloin tulee apu linnoituksesta, sillä olen kuullut, että heillä on yllin kyllin kanootteja, ja sitten tapaamme taas toisemme."

Adele oli ääneti, mutta puristi yhä lujemmin hänen käsivarttaan. Hänen miehensä koetti vieläkin vakuuttaa häntä, kun akkunassa olevalta vahdilta pääsi hätääntynyt huudahdus.

"Tuolla näkyy kanootti joella, pohjoiseen meistä!"

Piiritetyt katsoivat toisiinsa pettynein ilmein. Olivatko irokeesit sittenkin estäneet heidän perääntymismahdollisuutensa.

"Kuinka monta sotilasta siinä on?" kysyi lääniherra.

"En voi nähdä, on jo niin hämärä ja se pysyttelee rantapenkereen suojassa."

"Mitä suuntaa se tulee?"

"Tätä suuntaa. Ah, nyt se tulee ulommaksi, nyt voin nähdä sen selvästi. Herra olkoon kiitetty! Tusinan kynttilöitä poltan Quebec'in tuomiokirkossa, jos elän ensi kesänä."

"Mikä se sitten on?" huusi de la Noue kärsimättömästi.

"Se ei olekaan irokeesien kanootti. Siinä on vain yksi mies ja hän on kanadalainen."

"Kanadalainen?" huudahti du Lhut, hypäten akkunaan. "Kuka hullu uskaltaa yksin lähteä tällaiseen mehiläispesään. Ah, nyt näen hänet. Hän pysyttelee viisaasti piilossa heidän kuuliltaan. Nyt hän soutaa keskelle virtaa ja kääntyy meihin päin. No totisesti, eipä ole pyhä isä ensikertaa airon lavassa."

"Se on jokin jesuiitta", sanoi joku, kurkottaen kaulaansa. "He ovat aina siellä, missä vaara on suurin."

"Ei, se onkin fransiskaani-pappi, voin nähdä hänen hiippansa!"

Hetkistä myöhemmin kuului kanootin kokan rasahdus rannan kiviin, ovi aukeni ja pitkään fransiskaanin viittaan puettu mies astui sisään. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja astuen sitten de Catinat'a kohti, pani kätensä hänen olkapäälleen.

"Kas niin, ette päässyt käsistäni sittenkään", sanoi hän. "Olen siis saanut kiinni pahan siemenen, ennenkuin se ennätti juurtua."

"Mitä tarkoitatte, isä?" kysyi lääniherra. "Olette varmaankin erehtynyt. Tämä on hyvä ystäväni, Amory de Catinat, ylhäistä ranskalaista sukua."

"Hän on Amory de Catinat, kerettiläinen ja hugenotti", sanoi munkki. "Olen seurannut hänen jälkiään St. Lawrence-jokea, olen seurannut häntä Richelieu-jokea pitkin ja olisin seurannut häntä maailman ääriin saakka, saadakseni hänet käsiini."

"Mutta, isä, teidän intonne menee liian pitkälle", sanoi lääniherra. "Minne te sitten veisitte ystäväni?"

"Hänen täytyy vaimoineen lähteä takaisin Ranskaan, sillä Kanadassa ei ole sijaa ainoallekaan kerettiläiselle."

Du Lhut purskahti nauruun. "Pyhän Annan nimessä, isä", sanoi hän, "jos te voisitte viedä meidät kaikki tällä hetkellä Ranskaan, niin me olisimme teille ikuisessa kiitollisuuden velassa."

"Ja muistakaa", sanoi de la Noue ankarasti, "että te olette minun talossani ja puhutte minun vieraalleni."

Mutta munkki ei hämmästynyt aatelisherran tuimaa katsettaan.

"Katsokaa tätä", sanoi hän, vetäisten paperin poveltaan. "Se on kuvernöörin allekirjoittama ja käskee teitä kuninkaan epäsuosion uhalla palauttamaan tämän miehen Quebec'iin. Ah, monsieur, kun te tuona aamuna jätitte minut autiolle saarelle, ette osannut arvata, että palaisin Quebec'iin tätä hakemaan ja että ajaisin teitä takaa satoja virstoja. Mutta nyt olette minun enkä jätä teitä, ennenkuin näen teidät vaimoinenne varmasti laivan kannella, joka on vievä teidät takaisin Ranskaan."

Huolimatta katkerasta kostonhimosta, joka loisti munkin mustista silmistä, ei de Catinat voinut olla ihailematta hänen tarmoaan ja sitkeyttään.

"Minusta näyttää että te olisitte paremmin sopinut sotilaaksi kuin Kristuksen seuraajaksi", sanoi hän. "Mutta koska olette seurannut meitä tänne ja koska emme nyt pääse täältä minnekään, niin lienee parasta, että sovimme asiastamme vähän myöhemmin."

Mutta molemmat amerikkalaiset oli vähemmän taipuvaisia antamaan asialle niin rauhallisen käänteen. Efraimin parta tutisi vihasta ja hän kuiskasi jotakin Amoksen korvaan.

"Kapteeni ja minä voimme helposti tehdä hänet vaarattomaksi", sanoi nuori eränkävijä, vetäen de Catinat'n syrjään. "Jos hän rohkenee astua tiellemme, niin saa hän sen kalliisti maksaa."

"Ei, ei, ei missään nimessä, Amos! Antakaa hänen olla. Hän uskoo toimivansa velvollisuutensa mukaan, vaikkakin hänen intonsa on suurempi, kuin hänen rakkautensa. Mutta nyt tulee sade ja on varmaankin kyllin pimeä kanoottien lähteä."

Taivas oli kokonaan vetäytynyt raskaaseen pilveen ja pimeä oli tullut niin äkkiä, että he tuskin enää voivat erottaa edessään olevaa veden pintaa. Intiaanit olivat sekä metsässä että valtaamansa paaluaidan takana hiljaa, mutta ulvonta ja kiljunta, joka kuului alustalaisten mökeistä, kertoi, että he olivat niitten ryöstöpuuhissa. Äkkiä leimahti punainen liekki yhden katolta.

"He ovat sytyttäneet tuleen mökin", sanoi du Lhut. "Kanoottien täytyy heti lähteä, sillä kohta on joella yhtä valoisaa kuin päivällä. Pian nyt kanootteihin, ei hetkeäkään saa hukata."

Ei ollut enää aikaa hyvästelyihin. Yksi ainoa kiihkeä suudelma ja Adele vietiin pois ja istutettiin pienimpään kanoottiin, jossa, paitsi Onegaa, oli kaksi lasta ja yksi keskenkasvuinen tyttö. Muut ryntäsivät myös paikoilleen kanooteissa ja muutamassa hetkessä olivat alukset työnnetyt vesille ja kadonneet pimeyteen. Synkkä pilvi näytti aivan haljenneen ja sade pieksi kolisten kattoa ja räiskyi rannallejääneiden silmille, heidän koettaessaan vielä kerran nähdä poiskiitäviä aluksia.

"Kiittäkäämme Jumalaa tästä sateesta", sanoi du Lhut. "Se estää mökkiä syttymästä liian nopeasti."

Mutta hän oli unohtanut, että vaikka katto olikin märkä, oli mökin sisus kuiva kuin taula. Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun jo valtava, keltainen liekki leimahti yhdestä akkunasta ja sitten toisesta, kunnes äkkiä katto romahti sisään ja koko mökki loisti kuin pikipata. Liekit suhisivat ja sähisivät rankkasateessa, mutta kun ne saivat yltyä altapäin, nousivat ne yhä korkeammalle ja tulivat yhä voimakkaammiksi, valaisten puut punertavalla hohteellaan ja muuttaen niiden rungot kiiltäväksi kupariksi. Paaluaitaus ja kartano loistivat kuin päivänvalossa ja joki näkyi selvänä pitkän matkaa. Hirvittävä ulvonta metsästä ilmaisi, että villit olivat huomanneet kanotit, jotka kartanon akkunoista näkyivät noin neljännesvirstan päässä.

"He oikaisevat metsän kautta. He juoksevat joen rantaan", huusi de Catinat.

"Heillä on siellä muutamia kanootteja", sanoi du Lhut.

"Mutta heidän täytyy mennä meidän ohitsemme", sanoi lääniherra. "Menkää kanuunan ääreen ja koettakaa pysäyttää heidät."

Tuskin olivat he päässeet kanuunan luo, kun kaksi kanootillista sotilaita sukelsi esiin ruohikosta ja ohjaten keskivirtaan, ryhtyivät vimmatusti soutamaan pakolaisten jälkeen.

"Jean, sinä olet meidän paras ampujamme", huusi de la Noue. "Ammu sitä, kun se sivuuttaa tuon suuren hongan. Lambert, ota sinä toinen kanuuna huostaasi. Näistä laukauksista saattaa riippua niitten henki, jotka ovat teille rakkaimmat."

Molemmat vanhat, kurttuiset tykkimiehet tähtäsivät ja odottivat kanootteja tuleviksi kohdalle. Tulipalo valaisi yhä kirkkaammin ja leveä joki muistutti himmeää metallilevyä, jossa kaksi mustaa viivaa kuvasi kanootteja, jotka nopeasti liukuivat eteenpäin. Toinen oli viisikymmentä jalkaa edellä toisesta, mutta kummassakin taipuivat intiaanivartalot melkein kaksinkerroin, heidän vetäessään raivokkaasti airoillaan ja heidän toverinsa kiihoittivat heitä rannalta kiljunnallaan yhä ankarampaan ponnisteluun. Pakolaiset olivat jo kadonneet virran mutkan taakse.

Kun ensimmäinen kanootti tuli alemman kanuunan kohdalle, teki kanadalainen ristinmerkin sytytysreijän kohdalla ja laukaisi. Ilonhuuto pääsi innokkailta katselijoilta, mutta sitä seurasi heti pettymyksen huokaus. Panos oli sattunut veteen aivan maalin viereen ja nosti valtavan vesipatsaan sen yli, niin että se ensin näytti uponneen. Mutta seuraavassa tuokiossa oli vesi taas painunut ja kanootti jatkoi matkaansa muuten vahingoittumattomana, paitsi että yksi sotilas pudotti aironsa ja suistui edessä olevan toverinsa päälle. Toinen tykkimies tähtäsi samaa kanoottia, sen tullessa kohdalle, mutta juuri, kun hän ojensi sytytintä laukaistakseen, tuli paaluaidan takaa vinkuen luoti ja hän kaatui kuolleena tykkinsä ääreen.

"Tätä työtä minä kyllä olen tottunut tekemään, poikani", sanoi Efraim Savage, juosten äkkiä paikalle. "Mutta kun laukaisen kanuunan, niin tahdon asettaa sen myös itse. Autahan tuolla vivulla vähäsen, että saan sen suunnatuksi saarta kohti. Kas niin! Vähän alemma, jotta kölit olisivat yhtä korkealla! Nyt se on hyvä." Hän asetti sytyttimen kohdalle ja laukaisi.

Se oli kaunis laukaus. Koko panos osui kanoottiin, noin kuusi jalkaa perästä lukien, ja katkaisi sen kahtia, kuin munankuoren. Ennenkuin savu oli ehtinyt hälvetä, oli alus tehnyt täydellisen haaksirikon ja toinen kanootti oli pysähtynyt pelastamaan muutamia haavoittuneita. Toiset, jotka olivat yhtä taitavia vedessä kuin maallakin, uivat kiireimmiten rantaa kohti.

"Pian, pian", huusi lääniherra. "Ladatkaa kanuuna, voimme ehkä saada toisenkin vielä."

Mutta siitä ei tullut mitään. Paljoa aikaisemmin, kuin he saivat kanuunan valmiiksi, olivat irokeesit jo nostaneet haavoittuneet kanoottiinsa ja soutivat taas vimmatusti pakolaisten perässä. Heidän liukuessaan pois, sammui äkkiä mökin palo ja he katosivat pimeyteen ja sateeseen.

"Jumalani!" huudahti de Catinat, he joutuvat varmasti vangiksi. Jättäkäämme tämä paikka, ottakaamme kanootti ja lähtekäämme heidän jälkeensä. Tulkaa, tulkaa, joka hetki on kallis!"

"Monsieur, te menette liian pitkälle levottomuudessanne", sanoi lääniherra kylmästi. "Minua ei haluta niin kevyesti jättää asemaani."

"Ah, mikä tämä sitten on? Puuta ja kiveä, jonka aina voi rakentaa uudestaan. Mutta ajatella, naisia ja lapsia noiden pahojen henkien vallassa. Oh, minä olen tulemaisillani hulluksi. Tulkaa toki! Kristuksen tähden, tulkaa." Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän raivosi, heristäen nyrkkejään ilmassa.

"En usko, että he joutuvat vangiksi", sanoi du Lhut, pannen kätensä rauhoittavasti hänen olalleen. "Älkää peljätkö, heillä oli pitkä etumatka ja naiset osaavat täällä soutaa yhtä hyvin kuin miehetkin. Sitäpaitsi oli intiaanikanootti jo lähtiessään liian täynnä, ja lisäksi tulivat vielä haavoittuneet. Mohawkien tammikanootit ei myöskään ole yhtä nopeita, kuin täkäläiset koivunkuoriset. Joka tapauksessa, on mahdotonta lähteä heitä takaa-ajamaan, sillä meillä ei ole minkäänlaista alusta."

"Tuollahan on yksi."

"Niin mutta se ei kanna muuta kuin yhden miehen. Sehän on se, jolla munkki saapui."

"Sitten lähden sillä yksin. Minun paikkani on vaimoni rinnalla." Hän lennätti oven auki, ryntäsi ulos ja oli työntämäisillään kehnon aluksen vesille, kun joku juoksi hänen ohitseen ja löi venehaalla kanotin laidan puhki.

"Se on minun veneeni", sanoi munkki heittäen aseensa maahan ja pannen kätensä ristiin rinnalle. "Ja voin siis tehdä sillä, mitä tahdon."

"Te senkin piru. Te olette saattanut meidät perikatoon."

"Olen saanut teidät käsiini ja te ette enää pääse minulta karkuun."

Sotilaalle nousi kuuma veri päähän ja hän otti aseen maasta ja astui askeleen munkkia kohti. Valo virtasi avonaisesta ovesta munkin vakaville, karkeille kasvoille, mutta ei lihaskaan värähtänyt eikä ilme muuttunut, vaikka hän näki raivosta hullaantuneen miehen heiluttavan asettaan aivan hänen päänsä yläpuolella. Hän vain risti itsensä ja mutisi jonkin latinalaisen rukouksen puoliääneen. Hänen tyyneytensä pelasti hänen henkensä. De Catinat heitti aseen maahan, kiroten katkerasti ja kääntyi lähteäkseen rikotun veneen luota, kun äkkiä, kenenkään aavistamatta päärakennuksen vankka ovi painui ryskien sisään ja joukko ulvovia villejä ryntäsi taloon.

Kahdeksasneljättä luku.

SAINTE MARIE'N RUOKASALI.

Se, mitä oli tapahtunut, on helposti selitetty. Talon pihanpuoleisten akkunain vartijat tunsivat, että oli enemmän kuin ihminen saattoi kestää, jäädä vartiopaikoilleen kun heidän lastensa ja vaimojensa kohtalo ratkaistiin toisella puolella. Kaikki oli rauhallista paaluaitauksen takana ja sekä intiaanien, että kanadalaisten huomio oli yhtä paljon kiintynyt tapahtumiin joella. Yksitellen olivat vartiomiehet sen vuoksi jättäneet paikkansa ja olivat kokoontuneet talon taakse iloitsemaan vanhan merikarhun onnistuneesta laukauksesta ja suremaan, kun toinen kanootti kiiti kuin verikoira pakolaisten perässä. Mutta intiaaneilla oli joukossaan eräs, joka oli yhtä kekseliäs ja viekas kuin du Lhut'kin. Flaamilainen äpärä oli paalutuksen takaa pitänyt silmällä taloa, kuten koira rotan reikää ja hän oli heti huomannut vartiomiesten poistumisen.

Parinkymmenen sotilaan avustamana oli hän metsänreunasta kantanut raskaan tukin ja estämättä päästyään aukean paikan poikki oli hän miehineen iskenyt sen ovea vastaan sellaisella voimalla, että poikkitangot olivat murtuneet ja ovi oli lentänyt saranoiltaan. Ensimäinen tieto hyökkäyksestä tuli piiritetyille oven räsähdyksen muodossa sekä kuullessaan kahden tehtävänsä laiminlyöneen vartiomiesten kiljahdukset, heidän joutuessaan intiaanien käsiin ja menettäessään päänahkansa hallissa. Koko alakerta oli intiaanien hallussa ja de Catinat vihamiehensä, munkin kera, oli jäänyt eristetyksi rappujen ulottuvilta.

Onneksi olivat kuitenkin kaikki kanadalaiset kartanot rakennetut silmälläpitäen puolustusta intiaaneja vastaan. Puiset raput, jotka hädän tullen saattoi vetää ylös, riippuivat yläakkunasta maahan saakka joenpuolella. De Catinat riensi niiden luo munkin seuraamana. Hän tavoitteli niitä pimeässä mutta ne olivat poissa.

Silloin valtasi hänet todella epätoivo. Minne saattoi hän nyt paeta. Vene oli rikottu ja paaluaita oli hänen ja metsän välissä ja se oli irokeesien hallussa. Heidän ulinansa soi hänen korvissaan. He eivät vielä olleet huomanneet häntä, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat he varmasti hänen kimpussaan. Äkkiä kuuli hän äänen jostakin pimeästä yläpuolellaan.

"Annahan tänne pyssysi, poikani", sanoi ääni. "Näen muutaman pakanan haamun nousevan aitauksen yli."

"Se olen minä, se olen minä, Amos", huusi de Catinat. "Raput alas ja pian, muutoin menetän henkeni aivan heti."

"Olkaa varovaisia, se voi olla juoni", sanoi du Lhut'in ääni.

"Eikö mitä, minä vastaan siitä", sanoi Amos, ja hetkistä myöhemmin tulivat raput alas, de Catinat ja munkki ryntäsivät rappuja ylös ja olivat tuskin saaneet jalkansa akkunalaudalle, kun parvi sotilaita syöksyi alakerran ovesta ja painui rantaan. Kaksi muskettia välähti heidän yläpuolellaan ja jotakin läiskähti kuin kala veteen, ja samassa olivat jo molemmat miehet turvassa ja raput nostettu takaisin ylös.

Mutta kovin pieneksi oli se joukko jäänyt, joka nyt piti hallussaan viimeistä peräytymispaikkaa. Ainoastaan yhdeksän oli kaikkiaan jäänyt henkiin, lääniherra, du Lhut, molemmat amerikkalaiset, munkki, de Catinat, Theuriet, ja kaksi alustalaista. Haavoitettuina, kärventyneinä ja ruudinsavun mustaamina olivat he yhä täynnä epätoivoista taistelua käyvien miesten raivoisaa rohkeutta, miesten, jotka tiesivät, ettei kuolema voinut saapua kauheammassa muodossa, kuin mitä antautuminen tarjosi heille. Kiviset raput nousivat suoraan keittiöstä päähalliin ja ovi, jonka alaosa oli suljettu parilla patjalla, oli ainoa pääsyn mahdollisuus koko kerrokseen. Kiihkeä kuiskailu ja pyssyn hanojen naksahdukset ilmaisivat hyökkäyksen olevan tulossa.

"Pankaa lyhty oven yläpuolelle", sanoi du Lhut, "niin, että se valaisee rappuja. Siinä ei ole ampumatilaa kuin kolmelle, mutta te voitte kaikki ladata ja ojentaa pyssyt ampujille. Monsieur Green, tulkaa tähän polvillenne viereeni ja te, Jean Duval. Jos meistä joku kaatuu, niin täyttäkää heti hänen paikkansa. Ja olkaa nyt valmiina, sillä nyt he tulevat."

Kuului kimakka vihellys alhaalta ja silmänräpäyksessä olivat raput täynnä ryntääviä punanahkoja, heilutellen hurjasti aseitaan. Pum! pum! pum! paukahti kolme muskettia ja sitten vielä kaksi kertaa sarja läpi. Savu oli niin sakeana matalakattoisessa huoneessa, että tuskin näki ojentaa pyssyjä niitä innokkaasti tavoitteleville. Mutta ei ainoakaan irokeesi päässyt kynnykselle asti eikä astuntaa kuulunut enää rappusissa. Ei muuta kuin vihaista murinaa ja silloin tällöin huokaus alhaalta. Tarkka-ampujat olivat päässeet vaurioitta, mutta he lopettivat ammunnan ja odottivat savun hälvenemistä.

Kun ilma selveni, näkivät he, kuinka tuhoisa heidän tulensa oli ollut ahtaassa käytävässä. He olivat ampuneet ainoastaan yhdeksän laukausta ja seitsemän intiaania loikoi pitkin suoria kivirappuja. Viisi heistä makasi liikkumattomina, mutta kaksi koetti vielä hitaasti ryömiä omiensa luo. Du Lhut ja toinen alustalainen nostivat pyssynsä ja nuo kaksi raajarikkoista asettuivat hiljaisiksi.

"Pyhän Annan nimessä", sanoi du Lhut, ladatessaan muskettiaan. "Jos he saavat meidän päänahkamme, niin kyllä me olemme myyneet ne hyvällä hinnalla. Ainakin sata intiaanieukkoa ulvoo valitusvirttään kylässään, kun he saavat kuulla tämänpäiväisestä työstämme."

"Niin kyllä, he eivät hevin unohda Sainte Marie'n tervetuliaisia", sanoi vanha aatelismies. "Minun täytyy vieläkin lausua syvän mielipahani siitä, rakas de Catinat'ni, että teille ja vaimollenne piti sattua tälläinen häiriö, käydessänne ystävällisesti minua tervehtimässä. Toivon, että vaimonne ja muut naiset jo ovat turvassa linnoituksessa."

"Jumala suokoon, että niin olisi! En saa ennemmin hetkenkään rauhaa, kuin olen tavannut hänet."

"Jos he ovat turvassa, niin voimme aamulla odottaa apua. Chambly, linnan päällikkö ei ole niitä miehiä, jotka jättävät toverinsa pulaan."

Kortit olivat vielä hajallaan pöydän päässä, kolmittain ladottuina päällekkäin, sellaisina kuin ne edelliseltä illalta siihen jäivät. Mutta pöydällä oli jotakin muuta, joka oli paljon mielenkiintoisempaa heille, sillä aamiaisruokia ei oltu korjattu pois ja he olivat tapelleet koko päivän saamatta suupalaa tai ryyppyä. Silmä silmässä kuolemankin kanssa vaatii luonto saatavansa ja nälkäiset miehet kävivät tarmokkaasti käsiksi leipään, lampaan reiteen ja kylmään villihanheen. Ryhmä viinipulloja oli tarjoilupöydällä ja niiden kaulat katkesivat kiireessä ja sisällys valui liukkaasti alas kuivia kurkkuja. Kolme miestä oli aina vahdissa siitä huolimatta, sillä he olivat päättäneet, ettei heitä enää tavattaisi nukkumassa. Villien huuto ja kirkuminen kuului ylös kuin olisi kaikki metsän sudet teljetty alakertaan, mutta rappusissa ei käynyt ketään.

"He eivät enää uudista hyökkäystään", sanoi du Lhut varmuudella, "sillä me annoimme heille liian ankaran opetuksen."

"Mutta jos he sytyttävät talon palamaan."

"Siinä tapauksessa he hämmästyvät", sanoi taloudenhoitaja. "Se on yhtenäistä kiveä, sekä seinät, että raput, paitsi muutamaa hirttä, aivan toista maata kuin nuo mökit tuolla."

"Hiljaa!" huudahti Amos Green ja nosti kätensä. Kiljunta oli lakannut ja he kuulivat vasaran tasaista pauketta puuta vasten.

"Mitä se mahtaa olla!"

"Joitakin uusia koiranjuonia, varmaankin."

"Olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa, hyvät herrat", huomautti lääniherra, unohtamatta kohteliaita hovitapoja, "että minun uskoni on, että he ovat oppineet nuoren ystävämme keinon ja avaavat nyt ruutitynnöreitä varastohuoneessa."

Du Lhut pudisti päätään sille ajatukselle.

"Punanahan tapa ei ole tuhlata ruutia", sanoi hän. "Se on aivan liian kallista heille, jotta he siihen ryhtyisivät. Ah kuulkaahan tuota."

Melu ja ulvonta oli alkanut uudelleen, mutta siinä oli nyt aivan toinen, villimpi ja järjettömämpi sävy ja siihen sekaantui laulunpätkiä ja naurun hohotuksia.

"Haa, he ovat avanneet konjakkitynnörit", huudahti du Lhut. "Kyllä he olivat pahoja ennestäänkin, mutta nyt heistä tulee oikein helvetin piruja."

Hänen puhuessaan kuului taas yleinen kiljunta, mutta sen yli kuului armoa rukoileva ääni. Kauhu kasvoillaan katselivat piiritetyt toisiaan. Raskas, palavan lihan käry nousi alhaalta ja yhä tuo kammottava huuto ja armonanonta. Se alkoi hitaasti ja värähdellen hiljetä ja loppui sitten ainaiseksi.

"Kuka se oli?" kuiskasi de Catinat, tuntien veren jäähtyvän suonissaan.

"Luulen, että se oli Jean Corbeil."

"Jumala suokoon hänen sielulleen rauhan! Hänen vaivansa ovat loppuneet ja soisinpa, että meilläkin olisi hänen rauhansa! Ah, ampukaa, ampukaa hänet!"

Eräs mies oli äkkiä juossut rappujen juureen ja heilauttanut kättään, aivan kuin olisi heittänyt jotakin. Se oli Flaamilainen äpärä. Amos Greenin musketti välähti, mutta mies oli hypännyt takaisin yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Jotakin putosi heidän keskelleen ja vieri lattiaa pitkin lyhdyn valossa.

"Maahan! maahan! Se on pommi", huusi de Catinat.

Mutta esine oli pysähtynyt du Lhut'in jalkoihin ja hän näki sen nyt selvästi. Hän otti vaatteen pöydältä ja peitti sen.

"Se ei ole mikään pommi", sanoi hän rauhallisesti, "ja se oli Corbeil, joka kuoli äsken."

Neljän tunnin ajan kuului mellastus, tanssiminen ja juominki varastohuoneesta, ja avatuista konjakkitynnöreistä nouseva löyhkä täytti ilman. Monta kertaa kehittyi villien kesken tuima tappelu ja riita ja näytti siltä, kuin he olisivat kokonaan unohtaneet yläpuolellaan olevat vihollisensa, mutta piiritetyt saivat pian huomata, että he olivat yhtä tarkan silmälläpidon alaisia kuin ennenkin. Kun Theuriet, taloudenhoitaja, meni erään ampuma-aukon ohi, joka oli valon kohdalla, sai hän heti kuolettavan luodin paaluaidan takaa ja Amos ja vanha lääniherra pelastuivat hädintuskin samanlaisesta kohtalosta, kunnes he viimein tukkivat kaikki muut ampuma-aukot paitsi ne, jotka toivat joelle päin. Siltä puolelta ei ollut mitään vaaraa ja kun päivä oli taas koittamassa, piti joku heistä koko ajan silmällä jokea, josta kaivattu apu oli odotettavissa.

Hitaasti hiipi valo itäisellä taivaalla, ensin harmaana juovana, sitten punaisena vyönä, leviten ja laajeten kunnes se kohosi lämpimänä aaltona taivaan yli, punertaen vaeltavien pilvien reunat. Metsämaiden yllä lepäsi ohut harmaa sumu, josta mahtavat tammen latvat ylenivät kuin utuiset saaret usvamerestä. Valon kasvaessa repeili sumu risaisiksi kaistaleiksi, jotka ohentuessaan häipyivät kokonaan näkyvistä, kunnes aurinko nostaessaan hehkuvan reunansa itäisen metsän yli, valoi loisteensa lakastuvan lehdistön purppuraan ja punaan sekä virran sinikalvoon, joka leveänä polveili pohjoista kohti. De Catinat seisoi joenpuoleisessa akkunassa ja imi ahnein vedoin puitten pihkaista tuoksua, johon sekoittui kostean maan raskas haju, kun hänen silmiinsä äkkiä osui tumma pilkku joella.

"Tuolla on kanootti tulossa tännepäin", huudahti hän.

Silmänräpäyksessä riensivät kaikki akkunaan, mutta du Lhut juoksi heidän perässään ja työnsi heidät vihaisesti oven luo.

"Aijotteko kuolla ennen aikojanne", sanoi hän.

"Niin, niin", sanoi Efraim, joka ymmärsi hänen eleensä hyvin, vaikkei käsittänytkään sanoja. "Meidän täytyy jättää vahti kannelle. Amos poikani, jää tähän kanssani ja ole valmiina, jos he näyttäytyvät."

Molemmat amerikkalaiset ja du Lhut olivat vartiossa ovella, sillä aikaa kuin muut pitivät silmällä lähestyvää venettä. Syvä huokaus pääsi äkkiä ainoalta eloonjääneeltä alustalaiselta.

"Se on irokeesi-kanootti", sanoi hän.

"Mahdotonta."

"Valitettavasti on se niin, teidän ylhäisyytenne, ja se on sama, joka meni ohitsemme illalla."

"Ah, sitten ovat naisemme pelastuneet."

"Toivottavasti, mutta pelkään, että siinä nyt on enemmän väkeä, kuin siinä mennessä oli."

Henkeään pidättäen odotti pieni eloonjäänneitten joukko kanoottia, joka tulla viiletti, niin että vaahto kokassa kuohui. He saattoivat jo nähdä, että siinä oli paljon väkeä mutta he muistivat, että se oli ottanut toisen kanootin haavoittuneet matkaan. Yhä se läheni, kunnes tultuaan heidän kohdalleen, kääntyi ja soutajat kohottivat aironsa, ratketen räikeään ivanauruun. Kanootin perä oli katsojiin päin ja he näkivät, että siinä istui kaksi naista. Välimatkasta huolimatta ei voinut erehtyä toisen kalpeitten ja toisen tummien kasvojen suhteen. Siinä istuivat Adele ja Onega.

Yhdeksäsneljättä luku.

KAKSI UIMARIA.

Charles de la Noue, Sainte Marie'n lääniherra, oli karaistunut ja hillitty mies, mutta häneltä pääsi syvä huokaus ja katkera kirous, nähdessään intiaanivaimonsa omien heimolaistensa käsissä, sillä heiltä hän ei voinut odottaakaan armoa.

Siitä huolimatta voitti hänessä taas vanha hovimies ja hän kääntyi de Catinat'n puoleen, lausuakseen jonkin osaaottavan sanan, kun hän akkunassa näki jonkun varjontapaisen vilahtavan ja samassa oli kapteeni hävinnyt näkyvistä. Sanaakaan lausumatta oli tämä laskenut raput alas ja laskeutui kuumeisella kiireellä maahan. Päästyään alas viittasi hän tovereilleen, että he vetäisivät raput takaisin ja heittäytyen virtaan, lähti uimaan kanoottia kohti. Aseettomana ja ilman minkäänlaista suunnitelmaa valtasi hänet ainoastaan tunne, että hänen täytyi olla vaimonsa rinnalla nyt, vaaran hetkellä. Johtakoon kohtalo heidät elämään tai kuolemaan, mutta yhdessä vaimonsa kanssa tahtoi hän sen kestää, vannoi hän itselleen, halkoessaan vahvoilla käsivarsillaan laineita.

Mutta oli eräs toinenkin, jonka velvollisuuden tunto ajoi turvasta surman suuhun. Koko yön oli munkki vartioinut de Catinat'ta kuin saituri aarrettaan, ajatellen, että tuo kerettiläinen oli se rikkaruohon siemen, joka itäisi ja leviäisi kunnes se tukehuttaisi pyhän kirkon valitun yrttitarhan Kanadassa. Nähdessään hänen nyt rientävän tikarappuja alas, pelkäsi hän kadottavansa kalliin saaliinsa ja huomaamatta innoltaan vaaraa, kiiruhti hän vartioitavansa kintereillä maahan ja heittäytyi virtaan kymmenkunta jalkaa hänen jälessään.