UUDESSA MAAILMASSA. (continued 3)

Akkunassa seisoville katselijoille tarjoutui joella harvinainen näky. Keskivirrassa oli intiaanien kanootti, täynnä tummia sotilaita ja heidän keskellään kyyristyneinä molemmat naiset. Heitä kohti ui de Catinat mieletöntä vauhtia, nousten vahvat hartiat joka vedolla veden yläpuolelle ja hänen takanaan ponnisti munkki ruskeassa hiipassaan ja laaja viitta veden pintaa viistäen. Hän oli kuitenkin laskenut voimansa liian suuriksi. Hän oli tosin hyvä uimari, mutta hänen vaatteensa estivät hänen liikkeitään ja painoivat häntä veden alle. Hänen vetonsa kävivät yhä hitaammiksi ja päänsä painui yhä alemma, kunnes hän lopulta kohotti kätensä taivasta kohti ja huutaen kovalla äänellä "In manus tuas, Domine", katosi virran pyörteisiin. Pari minuuttia senjälkeen näkivät he intiaanien nostavan de Catinat'n kanoottiinsa, joka heti kääntyi ja jatkoi matkaansa tulisella kiireellä.

"Jumalani!" huudahti Amos Green. "Nyt hän on mennyttä miestä."

"Olen neljänkymmenen vuoden kuluessa nähnyt yhtä ja toista, mutta tällaista en koskaan."

Lääniherra otti hyppysellisen nuuskaa kultarasiastaan ja pyhkäisi takkinsa etumuksesta sille pudonneet jyväset sievällä pitsinenäliinallaan.

"Monsieur de Catinat teki, kuten ranskalaisen jalosukuisen tulee", sanoi hän. "Jos jaksaisin uida, niinkuin kolmekymmentä vuotta sitten, niin olisin tehnyt hänelle seuraa." Du Lhut pudisti päätään ja vilkasi puhujaan. "Meitä on nyt vain kuusi jäljellä", sanoi hän. "Pelkään, että heillä taas on jokin juoni mielessään, kun he ovat niin hiljaa."

"He ovat lähdössä pois", huusi alustalainen, joka tähysteli eräästä sivuakkunasta. Mitä tuo saattaa merkitä! Pyhä neitsyt, onko mahdollista, että olemme pelastuneet? Katsokaa, kuinka he tungeksivat puitten lomitse. Nyt juoksevat he kanooteilleen ja he heiluttelevat aseitaan ja osoittelevat sormillaan."

"Tuo sekarotuinen piru on heidän joukossaan", sanoi Efraim. "Haluaisinpa koettaa pyssyäni häneen, ellei se olisi ruudin ja lyijyn haaskausta."

"Olen osannut maaliin pitemmältäkin matkalta", sanoi Amos, asettaen pyssynsä kapeaan, akkunan eteen tehdyssä suojalaitteessa olevaan rakoon. "Antaisinpa ensivuoden kauppatuloni, jos saisin hänet kaatumaan."

"Se on neljäkymmentä jalkaa pitempi matka, kuin mitä minun pyssyni kantaa", huomautti du Lhut. "Mutta olen nähnyt englantilaisten ampuvan sellaiselta matkalta useinkin."

Amos tähtäsi tarkkaan, tukien asettaan akkunalautaa vasten ja laukasi. Pieni joukko kohotti ilonhuudon, sillä Flaamilainen äpärä kaatui. Mutta samassa oli hän taas jaloillaan ja pui uhmaten nyrkkiään akkunassa olijoille.

"Piru vieköön", huudahti Amos katkerasti englannin kielellä. "Ammuin häntä vaillinaisella kuulalla. Yhtä hyvin olisin voinut heittää häntä kivellä."

"Ei, Amos poikani, älä kiroo, vaan lasketa häntä vielä kerran ja vähän voimakkaammalla annoksella, jos vain aseesi kestää."

Eränkävijä sulloi pyssyynsä täyden panoksen ja valitsi täysin pyöreän kuulan pussistaan, mutta kun hän taas haki häntä tähtäimeensä, oli sekä hänen maalinsa, että muutkin intiaanit kadonneet näkyvistä. Joella lensi yksinäinen, vankeja kuljettava kanootti parinkymmenen airon soutamana, kuin tuulispää, mutta muita vihollisia ei näkynyt missään. He olivat kadonneet kuin paha unennäkö. Kolkkona seisoi kuulien seulaksi lävistämä aitaus, sen sisäpuolella makasivat kymmenet ruumiit liikkumattomina ja ympäristössä törröttivät poltetut katottomat mökit, mutta äänetön metsä paistatteli aamuauringon loisteessa niin rauhallisena ja tyynenä, kuin ei sen kätköissä koskaan mitään paholaisvoimia olisi ollutkaan.

"Hitto vie, luulenpa että he ovat menneet menojaan", sanoi lääniherra.

"Pitäkää varanne, ettei se vain ole jokin koiranjuoni", sanoi du Lhut. "Miksi he pakenisivat kuuden miehen edestä, kun he ovat voittaneet kuusikymmentä."

Mutta alustalainen oli katsellut toisesta akkunasta ja yht'äkkiä hän laskeutui polvilleen, nosti kätensä ylös ja mutisi rukouksia ja kiitosvirsiä. Hänen viisi toveriaan riensivät huoneen poikki ja päästivät raikuvan riemunhuudon. Joen yläosan täytti kokonaan kanoottilaivasto, jonka varusteista ja muskettien piipuista auringon valo heijasti kuin pieniä salaman välähdyksiä. He saattoivat jo erottaa säännöllisten joukkojen valkoiset takit, eränkävijäin ruskeat puserot ja huronien ja algonkiinien kirjavat värit. He lähenivät, lisääntyen joka hetki ja leviten joen rannasta toiseen, samalla kun poistuvasta irokeesikanootista näkyi enää vain pieni piste, joka pian katosi kokonaan puitten varjoon. Muutaman hetken kuluttua olivat eloonjääneet taistelijat jo rannalla, heilutellen lakkejaan ilmassa ja samassa suhahtivat myös heidän pelastajiensa ensimmäiset kanootit rantakiville. Etimmäisen kanootin perässä istui pieni, ryppyinen, suurella tekotukalla varustettu mies, joka piti kultakahvaista miekkaa polvillaan. Heti kun köli tapasi pohjaan, hyppäsi hän matalaan veteen ja kiiruhti kahlaten lääniherran luo ja heittäytyi hänen kaulaansa.

"Rakas Charlesini", huudahti hän, "Sinä olet puolustanut taloasi sankarillisesti. Mitä, vain kuusi miestä jäljellä. Sehän on ollut veristä työtä."

"Tiesin, ettet jättäisi toveriasi pulaan, Chambly. Olemme pelastaneet talon, mutta meidän tappiomme ovat hirvittävät. Poikani on kaatunut ja vaimoni on siinä intiaanikanootissa, jonka näit soutavan edelläsi."

St. Louisin linnan komentaja puristi ystävänsä kättä äänettömänä.

"Toiset pääsivät onnellisesti perille", sanoi hän vihdoin. "Yksi kanootti vain joutui intiaanien käsiin, airon katkeamisen vuoksi. Kolme heistä hukkui ja kaksi joutui vangiksi. Toinen oli eräs ranskalainen rouva, mikäli ymmärsin ja toinen oli sinun vaimosi."

"Niin, ja he ovat ottaneet hänen miehensä myöskin."

"Voi ihmisparkoja! Mutta jos jaksat ystävinesi tulla kanssamme, niin lähdemme ajamaan heitä takaa hetkeäkään viivyttelemättä. Kymmenen miestäni jäävät vartioimaan taloasi, joten sinä voit saada heidän kanoottinsa. Hyppää siihen ja rientäkäämme heidän jälkeensä, sillä siellä on varmasti kysymys elämästä tai kuolemasta."

Neljäskymmenes luku.

LOPPU.

Irokeesit eivät olleet kohdelleet pahasti de Catinat'ta, nostettuaan hänet kanoottiin. Heille oli täydelleen käsittämätöntä, että mies saattoi vapaaehtoisesti lähteä turvallisesta paikasta ja heittäytyä heidän käsiinsä. He pitivät häntä hulluna ja se herätti heissä pelkoa ja kunnioitusta, kuten tavallista villien kesken. He eivät edes sitoneet hänen käsiään, sillä eihän hän yrittäisi karata, kun kerran oli vapaasta tahdostaan tullutkin. Kaksi sotilasta tarkasti vain, oliko hän aseistettu ja sitten hänet jätettiin molempien naisten väliin, kanootin viilettäessä rantaa kohti, viemään sanaa muille St. Louis'in varusväen tulosta. Sitten se taas lähti liikkeelle ja pakeni nopeasti virran keskiuomassa. Adele oli kalmankalpea ja hänen kätensä oli kylmä kuin marmori, kun hänen miehensä otti sen omaansa.

"Rakkaani", kuiskasi hän, "kerro minulle, miten on laitasi. Eihän sinua vain ole pahoinpidelty."

"Oh, Amory, miksi tulitkaan, miksi tulitkaan, Amory! Luulen, että olisin kestänyt mitä hyvänsä, mutta jos he nyt tekevät sinulle pahaa, niin käy se minulle ylivoimaiseksi."

"Kuinka olisin voinut jäädä sinne, kun tiesin että olit heidän käsissään. Olisin tullut hulluksi!"

"Oh, ainoa lohdutukseni oli tieto, että sinä olit turvassa."

"Ei, ei, olemme yhdessä jo kestäneet niin paljon, että emme enää voi erota. Mitäpä kuolema on, Adele! Miksi sitä pelkäisimme!"

"Minä en sitä pelkää."

"En minäkään. Kaikkihan käy, niinkuin Jumala tahtoo ja mitä hän tahtoo, on lopultakin paras. Jos jäämme elämään, niin on meille tämäkin muisto yhteisenä. Jos taas kuolemme, niin käymme käsikädessä uuteen elämään. Rohkeutta siis vain, rakkaani, niin on kaikki hyvin."

"Sanokaa, monsieur", sanoi Onega, "onko mieheni vielä elossa."

"On, hän on elossa ja voi hyvin."

"Se on hyvä. Hän on suuri päällikkö ja minä en ole koskaan katunut sitä, että menin naimisiin vierasheimolaisen kanssa. Mutta poikani! Ah, kukapa antaa minulle poikani takaisin! Hän oli kuin nuori koivu, niin sorja ja voimakas! Kukapa hänelle riitti juoksussa, tai hypyssä. Eikä kukaan voittanut häntä uinnissa. Ennenkuin tämä aurinko uudelleen paistaa, olemme jo kaikki kuolleet ja minä saan pian nähdä poikani taas."

Irokeesit soutivat, kunnes pääsivät runsaan kymmenen virstaa Sainte Marie'sta. Sitten he ohjasivat kanootin pieneen lahdelmaan omalla puolellaan jokea, hyppäsivät maihin ja vetivät vankinsa perässä. Kahdeksan miestä kantoi kanoottia jonkun matkaa rannasta ja piiloittivat sen metsään kahden kaatuneen puun väliin sekä peittivät sen oksilla ja lehdillä. Lyhyen neuvottelun perästä lähtivät he vaeltamaan metsän läpi. He kulkivat jonossa, kuljettaen vankeja keskellään. Heitä oli kaikkiaan viisitoista miestä, joista kahdeksan kulki edellä ja seitsemän perässä. Heillä oli jokaisella musketti ja ollen nopeita kuin hirvet, ei karkaamista voinut ajatellakaan. Vankien täytyi seurata mukana ja odottaa kärsivällisesti, mitä tulevaisuus mukanaan toi.

Koko päivän kesti surullista matkaa. He kulkivat suurten rämeiden poikki, kiersivät sinivetisiä metsäjärviä, missä kurjet levittelivät siipiään heidän lähestyessään tai painuivat metsän syvänteisiin, jossa ainainen hämärä vallitsi ja jossa putoilevat pähkinät ja maiskuttelevat oravat olivat ainoat äänen aiheuttajat. Onega oli kestävä kuin intiaani konsanaan, mutta Adele, huolimatta tottuneisuudestaan edellisiltä matkoiltaan, oli aivan väsynyt ennen iltaa. De Catinat tunsikin sen vuoksi suurta helpotusta, kun puitten lomasta äkkiä välähti suuri valkea ja he tulivat intiaanien leirille, jonne suurin osa Sainte Marie'sta karkoitetuista sotilaista oli kokooontunut. Täällä oli myös joukko intiaani-vaimoja, jotka mohawk- ja cajaga-kylistä olivat saapuneet sinne, ollakseen lähempänä miehiään. Joukko majoja oli kyhätty ympyrään ja kunkin edustalla paloi tuli, jolla puiselle kolmijalalle asetetussa kattilassa kiehui iltaruoka. Kaiken keskustassa oli risuista tehty suuri valkea, sekin ympyrän muotoon, joten sen sisään jäi noin kahdentoista jalan laajuinen vapaa ala. Keskelle ympyrää oli pystytetty paalu ja siihen oli sidottu jotakin, joka oli täynnä punaisia ja mustia läikkiä. De Catinat astui nopeasti Adele'n eteen, estääkseen häntä näkemästä tuota pelottavaa näkyä, mutta se oli jo myöhäistä. Adele'a värisytti ja hän vetäisi syvään henkeä, mutta ei päästänyt ääntäkään.

"He näkyvät jo alkaneen", sanoi Onega tyynesti. "Niin, kohta tulee sitten meidän vuoromme ja me näytämme heille, että osaamme kuolla."

"He eivät ole vielä pahoinpidelleet meitä", sanoi de Catinat. "Ehkäpä he pitävät meitä panttivankeina tai vaihtoa varten."

Onega pudisti päätään. "Älkää pettäkö itseänne sellaisilla toiveilla", sanoi hän, "kun he ovat olleet niin ystävällisiä teitä kohtaan, merkitsee se vain sitä, että teidät on säästetty kidutettavaksi. Vaimonne naitetaan jollekin päällikölle, mutta meidän on kuoltava, sillä te olette sotilas ja minä taas liian vanha vaimoksi."

Naimisiin irokeesin kanssa! Nuo hirvittävät sanat koskivat kummankin sydämeen kovemmin kuin kamalimmankaan kuolon ajatus. De Catinat'n pää vaipui rinnalle ja hän olisi kaatunut, ellei Adele olisi tukenut häntä käsivarsillaan.

"Älä pelkää, rakas Amory", kuiskasi hän.

"Käyköön miten hyvänsä, mutta se ei ainakaan tapahdu, sillä vannon, etten elä kauemmin kuin sinäkään. Ei, olkoon synti tai ei, mutta ellei kuolema tule minun luokseni, niin menen minä sen luo."

De Catinat katsoi Adele'n lempeitä kasvoja, joilla nyt kuvastui luja, peruuttamaton päätös. Hän tiesi, että hän oli toimiva sanojensa mukaan, ja että he, käyköön muuten miten tahansa, ainakin säästyisivät tältä viimeiseltä häväistykseltä. Ei hän koskaan olisi voinut kuvitella, että varmuus hänen vaimonsa kuolemasta saattaisi täyttää hänet sellaisella riemulla!

Heidän saapuessaan irokeesileiriin, ryntäsivät vaimot ja sotilaat heitä kohti ja he joutuivat astumaan irvistelevien ja ivaavien, inhoittavanaamaisten villien muodostamaa kujaa. Heidän vartijansa johdattivat heidät tuon roskajoukon läpi ja veivät heidät sitten erääseen syrjässä olevaan majaan. Se oli muuten tyhjä, paitsi että sen seinillä riippui pajunvitsoista valmistettuja kalanpyydyksiä ja eräässä nurkkauksessa oli kurkkuvarasto.

"Päälliköt saapuvat kohta ja päättävät kohtalostamme", sanoi Onega. "Tuolla he jo tulevatkin ja saatte pian nähdä, että olin oikeassa, sillä tunnen hyvin kansani tavat."

Hetkistä myöhemmin tulikin vanha sotapäällikkö, seurassaan kaksi nuorempaa urosta sekä tuo puolihollantilainen irokeesi, joka oli johtanut äskeistä hyökkäystä ja asettuen oven suuhun, katseli hän vuoroon kutakin vankia, mutisten heille omituisia kurkkuääniään. Haukan, suden, karhun ja kyyn totem'it osoittivat, että kukin heistä edusti kansansa viittä mahtavaa heimoa. Flaamilainen äpärä poltteli kivistä piippua ja puhui heistä enimmän, ilmeisesti väitellen toisen nuoremman villin kanssa joka lopulta näytti taipuvan hänen mielipiteeseensä. Viimein ärähti vanha päällikkö muutaman tuiman sanan ja asia näytti saaneen ratkaisunsa.

"Ja sinä kaunottareni", sanoi sekarotuinen ranskaksi, kääntyen Onegan puoleen, "sinä olet tänäyönä saava oppia, mitä omaa kansaansa vastaan asettuminen merkitsee."

"Sinä sekarotuinen epäsikiö", vastasi peloton vanha nainen, "sinun pitäisi ottaa lakki päästäsi puhutellessasi minua, jonka suonissa virtaa onondagain jalointa verta. Oletko sinäkin sotilas, joka et tuhannen miehen kanssa pysty tunkeutumaan taloon, jota kourallinen maanmiehiä puolustaa! Eipä ole ihme, jos isäsi kansa on sinut hylännyt! Mene takaisin peltoja kitkemään ja leikkimään luumukivillä, sillä jonakin päivänä saatat metsissä kohdata miehen, ja siten tuottaa häpeää sille kansalle, joka on ottanut sinut omakseen!"

Sekarotuisen häijyt kasvot tulivat harmaiksi hänen kuunnellessaan pilkallisia sanoja, joita vanki hänelle sähisi. Hän astui häntä kohti ja tarttuen hänen oikeaan käteensä, tunki hänen etusormensa palavaan piippuun. Onega ei yrittänytkään vetää pois sitä, vaan istui kasvot värähtämättä kokonaisen minuutin, katsellen avonaisesta ovesta ilta-auringon iloa ja pientä juttelevaa intiaaniryhmää sen edustalla. Sekarotuinen tarkkasi häntä ahneesti kuullakseen valituksen tai nähdäkseen tuskan ilmeen hänen kasvoillaan, mutta kirosi lopulla pettyneenä ja heittäen käden alas, astui ulos majasta. Onega työnsi hiiltyneen sormensa poveensa ja nauroi.

"Hän on täydellinen hölmö", sanoi hän. "Ei hän edes osaa kiduttaa. Minä olisin saanut hänet itkemään, siitä olen varma. Mutta te, monsieur, olette kovin kalpea."

"Sen vaikutti ehkä tuo pirullinen näky. Ah, jospa pääsisin hänen kanssaan kahdenkesken. Hän saisi varmaan maksaa tuon sydänverellään."

Intiaaninainen näytti hämmästyneeltä.

"Minusta tuntuu kummalliselta", sanoi hän, "että ajattelette sitä, mitä minulle tapahtuu, vaikka olette itse samassa kadotuksessa. Mutta meitä odottaa mainitsemani kohtalo."

"Ah."

"Te ja minä kuolemme paalussa. Vaimonne annetaan tuolle koiralle, joka juuri lähti tästä."

"Adele, Adele! mitä minä teen." Hän repi tukkaansa voimattomuudessaan ja raivossaan.

"Ei, älä pelkää Amory, rohkeuteni ei petä minua. Mitä merkitystä on kuoleman tuskalla, kun se meidät yhdistää?"

"Nuorempi päällikkö puhui teidän puolestanne, monsieur, huomauttaen, että Mitche Manitou oli lyönyt teitä hulluudella, kuten selvästi voi huomata siitä, että vapaaehtoisesti uitte heidän kanootilleen ja että rutto varmasti puhkeaisi heidän kansansa keskuuteen, jos teidät sidottaisi paaluun. Mutta tuo sekarotuinen selitti, että rakkaus usein ilmeni hulluutena valkonaamojen keskuudessa ja että se oli vain se, joka teidätkin oli saattanut heittäytymään virtaan."

De Catinat huokasi rukouksen, että hän voisi kohdata kuoleman, kuten sotilaan ja miehen sopi.

"Milloin se tapahtuu?" kysyi hän.

"Nyt, aivan kohta. He menivät juuri panemaan kaikki kuntoon. Mutta teillä on vielä aikaa, sillä minut kidutetaan ensin."

"Amory, Amory, emmekö voisi kuolla yhdessä nyt!" huudahti Adele, kietoen käsivartensa miehensä kaulaan. "Jos se on synti, niin saamme sen varmaan anteeksi. Lähtekäämme heti ja jättäkäämme nämä hirvittävät ihmiset ja tämä julma maailma, päästäksemme sinne, missä rauha vallitsee."

Intiaanirouvan silmät leimahtivat ilosta.

"Te olette puhunut oikein, Valkea lilja", sanoi hän. "Miksipä odottaa, milloin he suvaitsevat kiduttaa teitä. Katsokaa, tuolla loimuaa jo heidän valkeansa puitten kylkiä valaisten ja voitte kuulla niitten ulvonnan, jotka janoovat vertanne. Jos kuolette oman kätenne kautta, niin ryöstätte heiltä mieluisan näytännön ja päällikkö menettää morsiamensa. Ja siten tulee teistä lopulta voittaja ja heistä voitetut. Olette puhunut oikein, Valkea lilja, siten menettelette oikein."

"Mutta miten suoritamme sen?"

Onega vilkasi molempiin sotilaisiin, jotka oli pantu ovelle vartioimaan heitä. He olivat kääntyneet poispäin vangeistaan, nähdäkseen mieltäkiinnittävät valmistukset tulossa olevaan kauhistuttavaan näytökseen. Sitten hän pisti kätensä syvälle avaraan puseroonsa ja veti esille pienen, kaksipiippuisen pistoolin, kaksine hanoineen, joilla oli siivekkään ratsumiehen muoto. Se näytti varsin leikkikalulta, niin sievä ja lukemattomilla kiemuroilla ja leikkauksilla se oli koristettu Se olikin Pariisin hienoimmasta asepajasta lähtöisin ja kauneutensa vuoksi lääniherra sen viime käynnillään Quebec'issä oli ostanutkin. Nyt se saattoi olla hyödyksikin, sillä sen molemmat piiput olivat ladatut.

"Aioin käyttää sitä itse", sanoi Onega, pistäessään sen salaa de Catinat'n käteen, "mutta olen nyt päättänyt näyttää heille että voin kuolla, kuten oikean onondagan tulee ja että ansaitsen heidän suurimpien päälliköittensä veriheimolaisuuden. Ottakaa se, sillä vannon, etten käytä sitä muuhun kuin mahdollisesti lävistääkseni tuon sekarotuisen sydämen."

Ilon puna peitti de Catinat'n kasvot hänen puristaessaan pienen aseen käteensä. Tässä oli vihdoin avain rauhan porttien avaamiseen. Adele nojasi poskeaan hänen olkapäähänsä ja naurahti mielihyvästä.

"Annathan minulle anteeksi, rakkaani", kuiskasi de Catinat.

"Anteeksi! Siunaan sinua ja rakastan sinua koko sydämelläni ja sielullani. Syleile minua, rakas, ja rukoile, ennenkuin teet sen."

He olivat yhdessä laskeutuneet polvilleen, kun majaan astui kolme sotilasta ja lausuivat muutamia lyhyitä sanoja sukulaisnaiselleen. Hän nousi hymyillen.

"He odottavat minua", sanoi hän, "saatte nähdä, Valkea lilja ja te monsieur, kuinka hyvin tiedän, miten minun asemassani olevan tulee kuolla. Jääkää hyvästi ja muistakaa Onegaa."

Hän hymyili taas ja poistui majasta kolmen vartijansa keskellä, varmoin, nopein askelin kuten kuningatar, joka astuu valtaistuimelleen.

"Nyt Amory!" kuiskasi Adele, ummistaen silmänsä ja kietoutuen yhä lähemmä miestään.

Hän kohotti pistolin, mutta sitten hän äkkiä laski sen taas, vetäen lyhyen ihmetystä ilmaisevan henkäyksen ja jäi polvilleen, tuijottamaan korkeaan puuhun, joka näkyi avonaisesta majan ovesta.

Se oli suuri, erittäin vanha ja risaisen näköinen puu, jonka kuori riippui pitkissä suikaleissa ja koko runko oli sammalen ja sienien peitossa. Noin kymmenen jalan korkeudessa maasta haarautui se kahdeksi ja täten muodostuneessa haarukassa oli äkkiä näkynyt suuri punainen käsi, joka mielettömästi heiluen teki voimakkaasti kieltäviä liikkeitä. Seuraavassa tuokiossa, vankien ylen ihmeissään tuijottaessa puuhun, katosi käsi rungon taakse ja sen tilalle ilmestyivät ihmiskasvot, jotka yhtä päättävästi jatkoivat kieltävää liikettään. Mahdotonta oli jäädä epätietoisuuteen, kenen nuo mahonginväriset, ryppyiset kasvot, tuuheat kulmakarvat ja vilkuilevat silmät olivat. Sehän oli kapteeni Efraim Savage Bostonista.

Heidän siinä ihmetellessä ja tuijottaessa kuului äkkiä kimakka vihellys metsän syvyydestä ja silmänräpäyksessä syöksyi joka pensas ja tiheikkö, joka puuntausta ja vesakko tulta ja savua ja muskettien pauke kiiri ympäri aukeaman, lennättäen vinkuvan kuulasateen kiljuvien villien keskelle. Veren jano oli vietellyt irokeesien vartijat katsomaan vankien kuolemaa ja kun kanadalaiset hyökkäsivät intiaanien kimppuun, jäivät he kaikki tulikehän sisään. He syöksyivät suin päin ensin yhtäälle, sitten toisaalle, mutta joutuivat joka puolella surman suuhun, kunnes vihdoin löysivät jonkin heikomman kohdan, josta sitten osa pääsi, kuin lampaat veräjästä. He jatkoivat mielettöminä pakoaan metsän pimentoihin kuulien suhistessa korvien ympärillä, kunnes taas vihellys kutsui eränkävijät ja sotilaat takaa-ajosta.

Mutta yksi villi ennätti vielä tehdä tihujaan. Flaamilaisen äpärän voitti kostonhimo kuoleman uhallakin. Hyökäten Onegan kimppuun, upotti hän sotakirveensä hänen päähänsä ja ulvoen sotahuutoaan ja heiluttaen veristä asettaan riensi hän sitten majaan, missä vangit yhä olivat polvillaan. De Catinat näki hänen tulevan ja mieletön ilo loisti hänen silmistään. Hän nousi mennäkseen häntä vastaan ja kun sekarotuinen hyökkäsi sisään, laukasi hän pistoolinsa molemmat piiput hänen kasvoihinsa. Samalla syöksyi joukko kanadalaisia kiemurtelevien ruumiiden yli, vangit tunsivat lämpimäin ystävällisten käsien puristavan omiaan ja nähdessään Amoksen, Efraimin ja du Lhut'in tutut ja hymyilevät kasvot, tiesivät he että rauhan aika lopultakin oli heille koittanut.

Täten loppuivat pakolaisten matkan vaivat, sillä sen talven viettivät he levossa St. Louis'n linnan hoivissa ja keväällä, kun irokeesit olivat siirtäneet sodankäyntinsä St. Lawrence-joen yläjuoksun maille, saattoivat he painua etelään englantilaisiin siirtomaihin ja sieltä jatkaa Hudson-jokea myöten New Yorkiin, missä heitä Amoksen kotiväen puolelta odotti lämmin vastaanotto.

Yhteiset muistot ja yhdessä kestetyt vaarat olivat liittäneet molemmat nuoret miehet niin läheisiksi ystäviksi, että he pian perustivat yhteisen turkisliikkeen ja ranskalaisen nimi tuli lopulta yhtä yleisesti tunnetuksi Maine'n vuorimaissa ja Alleghanyn rinteillä, kuin se aikonaan oli ollut Versailles'n salongeissa ja käytävillä. Aikanaan rakensi de Catinat talon Staten Islandiin, jonne moni hänen uskonveljensä oli asettunut ja runsaan osan vuosivoitostaan uhrasi hän auttaakseen köyhyyden kanssa kamppailevia hugenottiystäviään. Amos Green nai hollantilaisen tytön Schenectady'sta ja kun tästä ja Adele'sta tuli eroamattomat ystävät, oli avioliitto omiaan yhä tiukentamaan sitä rakkauden sidettä, joka molempien perheiden välillä vallitsi.

Mitä kapteeni Efraim Savage'iin tulee, niin palasi hän onnellisesti rakkaaseen Bostoniinsa ja toteutti kunniahimoisen toiveensa, rakentamalla itselleen sievän talon tiileistä korkealle paikalle kaupungin pohjoisosassa, josta hän saattoi seurata laivaliikettä virralla ja lahdenpoukamassa. Siinä hän eli kaupunkilaistensa suuresti kunnioittamana. Hänestä tuli valitsija- ja neuvosmies ja hänen komennettavakseen uskottiin komea sotalaiva, kun sir William Phips teki hyökkäyksensä Quebec'ia vastaan ja huomasi, ettei vanhaa jalopeuraa, Frontenac'ia, niinkään ajettu pesästään. Ja niin eli vanha merimies, kaikkien arvossapitämänä, aina hyvän matkaa seuraavalle vuosisadalle, jolloin hän jo hämärtävillä silmillään saattoi nähdä jotakin maansa nousevasta suuruudesta.

Sainte Marie'n läänikartano oli pian saatettu entiseen kukoistukseen, mutta sen herra oli vaimonsa ja poikansa menettämisen jälkeen muuttunut mies. Hän tuli hoikemmaksi, tuimemmaksi vähemmän inhimilliseksi ja oli yhtenään johtamassa partioita, jotka tunkeutuivat syvälle irokeesien metsiin ja jotka voittivat itse villitkin julmuudessa. Vihdoin koitti päivä, jolloin ei hän eikä yksikään hänen seuralaisistaan enää tuollaiselta retkeltä palannut. Monta kammottavaa salaisuutta kätkevät nuo suuret, hiljaiset metsät poveensa ja Charles de la Noue'n, Sainte Marie'n lääniherran kohtalo on yksi niistä.