PAKO EGYPTIIN

Romaani

Kirj.

GRAZIA DELEDDA

Tekijättären luvalla suomentanut

Jalmari Hahl

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.

Oltuaan neljäkymmentä vuotta alkeiskoulun opettajana Giuseppe de Nicola erosi toimestaan ja valmistautui lähtemään matkalle. Esihistoria on seuraava:

Nuorempana hän oli ottanut kasvatikseen orpopojan toivoen hänestä saavansa seuraajan synnyinseutunsa kouluun. Mutta pojasta seikkailurikas elämä oli hauskempaa. Eräänä päivänä hän karkasi kotoa ja kokeili erilaisten elinkeinojen alalla, milloin laivapoikana, tai rantajätkänä, ja lopuksi tullivartijana. Viimein hän kohtasi veneiden omistajan lesken, joka oli perinyt isältään huvilan viinitarhoineen ja maatilan Adrian meren rannalla.

Saavutettuaan vihdoin viimeinkin aseman, joka häntä miellytti, nuori mies lähetti kasvatusisälleen tukun sikareita — jäännöksiä myrskyisestä nuoruudestaan, antoi ensimmäiselle tyttärelleen hänen mukaansa nimeksi Giuseppina Nicola ja kutsui kasvatusisänsä kaiken päälliseksi vaimonsakin puolesta heitä tervehtimään, jopa asettumaan heille asumaan.

Ja opettaja ajatteli syrjäisellä kostealla seudullaan laaksojen ja vuorien välissä tuota toista satumaisella merenrannikolla asuvaa perhettä, ja hänessä kypsyi päätös lähteä matkaan, kuin hän olisi ollut yksi Itämaan viisaista, joka vaelsi Betlehemiin. Mutta sitten häntä alkoi peloittaa tuo pitkä matka, siihen aikaan tiheään sattuvat rautatieläislakot, viisi junanmuuttoa, joihin oli pakko alistua, ennenkuin pääsi perille tuohon unelmien maahan. Sillä kertaa siis matka-aie raukesi.

Kului muutamia vuosia, ennenkuin hän lopullisesti otti eron virastaan ja joutui eläkkeelle. Ollessaan nyt vallan yksin, ilman oppilaidensa meluavaa ja kiittämätöntä joukkoa, hän siis päätti lähteä tuolle matkalle tuntien jonkinlaista uskonnollista mielihyvää, silti pääsemättä vapaaksi epämääräisestä levottomuudesta.

Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa, hänen häämatkansa elämän kanssa. Ei edes hänen ottopoikansa ollut paetessaan kotoa avarammille liikunta-aloille ja onnenhakuun niin joutuin kiitänyt todellisuuden ja unelman välistä taipaletta. Maa liukui hänen jalkojensa alta kuin tanssisalin liukas permanto. Luonto karkeloi hänen ympärillään nostellen verhoja ja jälleen laskien ne vaihtelevien maisemien eteen. Se kiidätti häntä mukanaan vuorten harjanteille, lähelle pilviä ja tunneleihin, jotka olivat mustia ja nokisia kuin uunin piiput. Sieltä se taas työnsi hänet ryöppypurojen sinikuohujen partaalle ja vihreille kaltaille, joiden viileässä ruohikossa vuoripurot näyttivät alastomina temmeltävän.

Hän seisoi nojaten vaununikkunaan muutamien matkustavien lasten vieressä. Ja kun tunnelin seinien nokea alkoi sataa hänen päälleen, hän veti päänsä vaunuun peläten, että jokin tuossa salaperäisessä pimeässä liikkuva hirviö volsi murskata sen. Kun valo taas pilkoitti esiin, hän jälleen pisti päänsä ulos ikkunasta välittämättä siitä, että junan vauhdin synnyttämä viima sai hänen harmaat hiuksensa hurjasti liehumaan ja täytti hänen nenänsä noella.

Nuori mies ja hänen vaimonsa seisoivat toisiinsa nojaten katsellen toistensa silmistä kuvastuvaa taaksepäin väistyvää maisemaa. Opettaja ei kadehtinut heitä; kulkivathan he yhdessä samaa päämäärää kohti.

* * * * *

Ensimmäinen pettymys kohtasi häntä pienellä pääteasemalla, jossa korkeat hymyilevät poppelit tervehtivät tulijaa huojuvilla latvoillaan, mutta jossa ei ollut ketään häntä vastassa.

Hän pelkäsi joutuneensa väärään paikkaan; ei ketään muuta ollut poistunut junasta, joka taas kiiti eteenpäin puhkuen ja viheltäen kuin ilkkuen. Ja viinitarhojen hiljaisuus, maakamaran odottamaton liikkumattomuus, pensaat, joiden lehdet näyttivät nukkuvien perhosten peittämiltä, ruohonkorretkin, jotka kumartuivat pitkien ja liikkuvien varjojensa puoleen — kaikki tämä sai hänet melkein kuumeiseen huumaustilaan. Kaiken vihannuuden lomitse ei nähnyt muuta kuin asematalon punaisen katon. Poistuttuaan rakennuksesta hän pysähtyi odottamaan seisoen matkalaukkujensa välissä suorana kuin vaa'an kieli. Mutta edessään hän näki ainoastaan leveän ruohottuneen tien, jonka taustassa aukeni soikio: puoleksi siintävää merta, puoleksi taivasta.

Molemmin puolin tietä kohoaa jono poppeleita ja akaasioita, jotka muistuttavat pariskuntia — poppelit kookkaita ja solakoita, akaasiat mataloita ja pyöreähköjä, välkkyvien ripsujen koristamia, ja niiden yli kaareutuu taivas korkeana ja kirkkaana, mutta täynnä sanomatonta surumielisyyttä, joka saa mielen kahta alakuloisemmaksi, kun ei tiedä sen syytä. Se on suuren yksinäisyyden surumielisyyttä, joka ei piile ilmassa, vaan katselevan ihmisen sydämessä.

Ja miehestä, joka siinä kantaa matkalaukkujaan, tuntuu pahemmalta kuin jos hän olisi tullut kaikkein syrjäisimpään outoon kaupunkiin, jossa ei kukaan puhu hånen kieltään. Ja hän arveli, että hänen täytyi astua hyvin kauas ja että hän lopulta saapuisi autiolle rannikolle.

Akkiä hänet valtasi kaukana olevan pienen talonsa ikävä. Miksi hän hylkäsikään tuon vanhan kotitalonsa ja seudun, jossa hänen vanhempansa lepäsivät haudattuina, missä hänellä vielä oli joku ystävä?

Samoin kuin nuoret ihmiset ja vanhukset, jotka eivät tunne yksinäisyyden tuottamaa iloa, hän oli antanut siintävän etäisyyden pettää itsensä. Hän oli sullonut ainoastaan sen, minkä katsoi välttämättömäksi, näihin kahteen matkalaukkuun, joiden tuore vahan haju heti ilmaisi hänet matkailijana ensikertalaiseksi. Mutta elämä kostaa, ja nuo matkalaukut olivat nyt niin raskaat, kuin olisi niitä painanut koko hänen menneisyytensä.

Ja enemmän kuin koskaan ennen hän tuntee, mikä voittamaton etäisyys erottaa hänet tuosta perheestä, joka ei ole hänen perheensä.

Siittäähän mies perheen omasta olemuksestaan, siemenestään, verestään ja hiestään. Ja opettajaa ja tuota perhettä yhdistää ainoastaan tunneside, joka oli hämähäkin verkkoa ohuempi.

Oli miten tahansa; ei ketään ollut tullut häntä vastaanottamaan.

* * * * *

Silti hän ei ajatellut palaamista. Päinvastoin hän alkoi astua tyynesti pitkää tietä lohduttaen itseään ajatuksella, että tästälähin hänen oma yksinäisyytensä saisi kumppanikseen tämän rauhallisen tien yksinäisyyden.

— Meistä tulee ystävät, kaunis tie. Sinähän tulit avosylin minua vastaan ja pidät minulle seuraa.

Tie kohteli häntä nyt entistään paremmin, sen ruohopeite kävi hienoksi ja tuoksuvaksi. Puiden välissä avautuvista holvikaarista se näytti hänelle hymyileviä niittyjä, joilla valkoisia lehmiä ja mustia hevosia kävi laitumella, keltaisia ja punaisia maalaistaloja, kukkivia pensasaitoja ja iloisia lehtimajoja — mikä kaikki muistutti värillistä maisemapostikorttia.

Puiden runkojen takana jokunen värihernekukka näytti piileskelevän odottaen ja värähdellen hänen ohikulkiessaan. Ja nyt häntä vastaan tuli myös meren hiljainen ääni kuin ystävän kuiske, vaikka hänen ja meren välillä, jota hän ei vielä tuntenut, olikin olemassa väärinymmärrys, joka aiheutui levottomuudesta ja vastenmielisyydestä.

Tuosta sinisestä muurista, joka yhä korkeampana kohosi hänen eteensä, erosi nyt kaksi ensimmäistä ihmishahmoa, jotka saivat hänet toivomaan, ettei hän ollut sittenkään joutunut väärälle tolalle, tai jotka ainakin saattoivat opastaa hänet oikealle tielle, varsinkin kun ne tulivat häntä vastaan katsellen hänen matkalaukkujaan, kuin ne olisivat olleet joitakin eriskummallisia esineitä.

Silloin hän jöudutti askeliaan, ja hänen sydämensä täyttyi valoisin tuntein.

Ehkä oli hänen ottopoikansa tytär tuo ruskeaihoinen tyttönen, jolla oli punainen hame ja jota nuori nainen talutti kädestä.

Niin olikin laita.

— Oletteko te herra opettaja De Nicola? nainen kysyi römeällä äänellä, pysähtyen miesmäisesti hanen eteensä.

— Poikanne täytyi kiireellisten asioiden tähden äkkiä lähteä matkalle, ja hänen vaimonsa makaa kuumeessa, joka kouristaa häntä joka kolmas päivä. Tervehdi toki iso-isääsi, Ola! Antakaa minun kantaa matkalaukkujanne.

Ola nosti katseensa tarkastellen isoisän kasvoja, sittenkuin hänen kultaisia säteitä heijastavat vinot tummat silmansä olivat tutkineet hänen vartaloaan kiireestä kantapäähän, niin ettei pieninkään yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta, Tyttö ei näyttänyt olevan ollenkaan halukas sanomaan hyvää päivää, vaan vetäytyi syrjään tarttuen pikkuhameensa helmaan. Mutta tuosta rypytetystä hameesta, joka levisi hänen käsissään kuin avattu unikko, koko hänen pienestä notkeasta olemuksestaan ja ennen kaikkea puoleksi poiskääntyneistä, säteilevistä, mustien kiharoiden kehystämistä kasvoista huomasi, että pienokainen hartaasti halusi tuttavuutta.

Ja laskettuaan maahan matkalaukut kuin joutavan painon ainakin, isoisä otti tytön käsivarrelleen ja tunsi povellaan hänen ruumiinsa suloista lämpöä. Ja kun lapsen merivedestä suolaiset hiukset ja samettia pehmeämpi poski hipaisivat hänen huuliaan, hän värähti kuin rakkauden kosketuksesta.

Nainen oli sillävälin ruvennut kantamaan hänen matkalaukkujaan kulkien heidän edellään heiluttaen niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet kukkaroita, niin roteva ja kookas hän oli: nuorekas Juno, päässä kellervä palmikkoseppele.

Opettaja kulki jäljessä kantaen uutta taakkaansa.

— Nimesi on siis Ola: kuulin sen äsken… Ola…

Tuo soma nimi suli hänen suussaan kuin hunajamakeinen.

Ola oli vastustelevinaan, ollen kuitenkin mielissään siitä, että häntä kannettiin. Mutta levottomia silmiään, joissa vaihtelivat päivänpaiste ja varjot, hän ei malttanut kääntää pois kantajastaan, vaan tutki tarkasti hänen ryppyisiä kasvojaan, jotka olivat niin lähellä ja silti niin oudot, nenän mustia pilkkuja ja mustia ja valkoisia hiuksia, jotka olivat niin likekkäin kuin yö ja päivä. Jopa tyttö vilkaisi hänen suuhunsakin koettaen ratkaista noiden kultahampaiden arvoituksen, jotka piilivät suun perällä aivan kuin äidin sormukset laatikossa. Mutta lapsi ei virkkanut sanaakaan, ja kantajansa moniin kysymyksiin hän lopulta vältellen vastasi:

— Isä tuo minulle tänään pyssyn.

— Pyssynkö? Mutta pyssyjä annetaan vain pojille. Arvaapas, minkä minä olen sinulle tuonut? Kauniin nuken.

— Nukkeja minulla jo on, tyttö sanoi välinpitämättömästi. Sitten hän sormellaan osoitti isoisän kravattineulaa, jota hän oli aikaisemmin perinpohjin tutkinut, ja hänen silmänsä kiilsivät omistamisenhalusta.

— Isälläkin on tuollainen, ja siinä on punainen helmi. Mutta hän ei tahdo antaa sitä minulle.

— Ymmärrän. Tahtoisit siis saada tämän. No, jos annan sen sinulle, niin mitä minä sitten saan?

Ola kallisti päänsä, kohotti sitä hetken kuluttua hitaasti ja suuteli häntä poskelle.

— Sinä veitikka! Näyt jo ymmärtävän yskän. Voithan saada tämän neulan, mutta annan sen sinulle vasta siellä kotona.

Silloin tyttö punaisena ilosta painautui vanhuksen povea vasten. Ja heistä tuli kädenkäänteessä ystävät.

Heidän saavuttuaan paikkaan, jossa tie teki mutkan ja josta huonompi pyörien uurtama peltotie alkoi, nainen neuvoi opettajaa laskemaan tytön maahan sylistään.

— Tuo ihmislapsi osaa aina hoitaa mukavuuttaan. Alas, Ola, isoisä on väsynyt! — Minäkin olen väsynyt, tyttönen vastasi, äänen todella kuulostaessa väsyneeltä. Eikä hän hennonnut herjetä hypistelemästä kravattineulan helmeä, joka valtasi koko hänen mielenkiintonsa.

— Vielä vähän aikaa,— isoisä sanoi ja painoi tyttöä kiinteämmin povelleen, kuin olisi pelännyt, että menettäisi hänet, ja järjesti niin, että häiritsevä roteva nainen joutui kävelemään edellä.

— Kuka tuo on? hän kysyi tytöltä, kun nainen jo oli ehtinyt niin paljon edelle, ettei voinut kuulla heidän puhettaan. Onko se palvelijattarenne?

— Se on Ornella, — Ola vastasi.

— Ornella on kaunis nimi. Asuuko hän teillä?

— Asuu kyllä. Hän on sukua ensimmäiselle isälleni, joka on kuollut; hän tekee meillä kaikki työt.

— Ymmärrän. Hän on köyhä sukulainen.

Sitten he puhuivat tärkeämmistä asioista. Pensasaidan yläpuolella harmaiden tamariskien lomitse pisti oikealla tiestä silmiin meren eloisa sini, ja Ola käänsi ihastuneen katseensa sinnepäin.

— Kuka tekee kaiken tuon veden? hän kysyi hiljaa valtavan salaperäisyyden kiehtomana.

— Myöhemmin on yllin kyllin aikaa vastata tähän kysymykseen, — opettaja huudahti lujalla äänellä. Ja äkkiä hän ajatteli, miten toimettomien päivien tyhjyys jälleen oli täyttyvä kuin meren takainen aava ranta.

— Käytkö jo koulua?

— En, olen vielä liian pieni.

— Hyvä; minäpä rupean pitämään sinulle koulua. Menemme meren rannalle, ja minä sanon sinulle, kuka on tehnyt kaiken tuon veden.

Mutta odottäva koulunkäynti ei näyttänyt huvittavan tyttöä. Hän huomasi rannalla näkinkenkiä. Ja hänestä tuntui paljoa hauskemmalta koota niitä kuin käydä koulua. Kukkiakin hän halusta poimi, ja nähdessään niitä kosolta huojumassa tienvieressä, hän pyysi isoisää laskemaan hänet maahan. Mutta ensin hän taas kosketti sormellaan kravattineulaa ja kuiskasi salaa vanhuksen korvaan:

— Älä sano kenellekään, että olet antanut sen minulle!

Opettaja ei ollut mielestään koskaan kuullut viehättävämpää salaisuutta, ja tuon pikku suun tuoksuva henkäys virkisti hänen korvaansa kuin raikas kylpy.

Kuinka monta salaisuutta seuraisikaan tätä ensimmäistä?

Toinen tulikin heti perästä, kun opettaja oli vakuuttanut korostaakseen lahjansa arvoa, että se oli kultaa.

Ola katsahti palvelijattareen ja rypisti ylenkatseellisesti nenäänsä, ja ilkkuen isoisän vakuutusta ja epäillen sen todenperäisyyttä hän kuiskasi tämän korvaan:

— Katinkultaa!

Molemmat nauroivat makeasti sukkeluudelle, katsoen edellä astuvaan palvelijattareen ja ollen nyt jo kanssarikollisia ja tovereita.

Ja opettaja tunsi, että tämä nauru sai häipymään kaikki hänen lapsuudestaan kuluneet vuodet, ja nyt, kun hän jälleen oli palannut siihen lähtökohtaan, viattomaan lapsentilaan, josta ihmisen ainoa oikea onni alkaa, hymyilivät hänelle niityt, meren ranta, tamariskien välillä pujottelevat tiet, iloisen maiseman kaikki sopet kuin pojalle, joka vihdoin on löytänyt mieleisensä leikkitoverin.

* * * * *

Ornella pysähtyi räikeän punaisen ristikkoportin kohdalle, laski matkalaukut maahan ja avasi portin.

Opettaja ja Ola tulivat jutellen hitaasti jäljessä, tyttö nenä pystyssä, vanhus pää kumarassa paremmin kuullakseen. He eivät kiinnittäneet huomiotaan mihinkään ympärillään, niin että ukko kohottaessaan katseensa hiukan hajamielisesti näki edessään nuoren naisen ja portin, joka näytti olevan hehkuvaksi kuumennettu. Tämän räikeän punan ja puukujan päässä pilkoittavan kullanhohteisen granaatinpunaisen talon vastakohtana levisi katseiden eteen puutarha, johon he nyt astuivat ja joka näytti istutetun kuivuneen joen uomaan. Maaperä oli valkoisen hiekan peittämä, ja vaaleat, hopeanharmaat puut tuntuivat heijastavan veden kalvoa.

Tältä valoisalta pohjalta pistivät räikeästi silmiin punasinervät kurjenmiekat ja punaiset ruusut.

Kaksi mataloiden pylväiden kannattamaa avaraa kuistikkoa kohosi huvilan julkisivulla, ja alakerran keskeltä johti pienelle pääovelle marmoriseolla laskettu, tiheiden köynnösruusujen koristama pylväskäytävä. Kaikki oli siistiä ja somaa, ja puoleksi mielihyvin, puoleksi ujostellen opettaja ajatteli, että tämä herrasmainen talo oli hänen miniänsä, siis myös hänen ottopoikansa oma. Hän huomasi samassa, että kaikki meren puoleiset ikkunat olivat suljetut sen ihanuudelta, ja tämä vaikutti siltä kuin talo sisältä olisi ollut pimeä ja autio.

Ornella ei suunnannut askeleitaan pääkäytävälle, vaan kiersi vasemman päädyn, ja päästyään talon vastakkaiselle puolelle hän survaisi auki pienen oven, jonka aukosta näkyi keittiö. Tuuhea viikunapuiden ja viiniköynnösten muodostama lehtikuja, joka varjosti talon ulkoseinää, pimitti pohjakerroksen. Pimeä siis oli keittiökin, johon palvelijatar kursailematta vei vieraan, pimeä viereinen huonekin. Opettaja tunsi itsensä uudelleen pettyneeksi tästä vaatimattomasta ja kylmästä vastaanotosta tuossa huvilassa, joka ulkoa näytti ihomaalilla sivellyltä ja hymyilevältä naiselta, mutta joka kuitenkin sisäiseltä olemukseltaan oli kylmä ja sydämetön.

Mutta pikku tyttö lohdutti häntä oitis näpäyttäen sormenpäillään sinistä pataa, joka porisi höyryävällä hellalla ja levitti suloista tuoksua.

— Siinä on kana paistumassa. Tahdotko nähdä?

— Nyt olet jo tehnyt tarpeeksi tyhmyyksiä, — palvelijatar tiuskaisi survaisten tyttöä polvellaan ja työntäen hänet raa'asti molempien matkalaukkujen väliin.

Tätä opettaja paheksui ja oudolta hänestä tuntui ruokasalin hämärä, jonka läpi he kulkivat saapuen pieneen huoneeseen, joka niinikään oli kolkko. Sen täytti melkein kokonaan iso vuode, jonka vihreä peite lisäsi siinä lepäävän naisen kalpeutta. Sairas kohotti runsaiden mustien kiharoiden peittämää päätään tuijottaen kuumeesta loistavin pelästynein silmin mieheen, joka kumartui häntä tervehtimään. Näytti siltä, kuin vuoteessa lepäävä nainen olisi unohtanut vieraan tulon tai luullut joutuneensa outojen ihmisten pariin.

Tyttö, jonka kasvot olivat käyneet jäykiksi ja vakaviksi, huusi heittäytyessään vuoteen toiselle laidalle:

— Äiti, tämä on isoisä. Isoisä on tullut.

— Niin niin, kyllä tiedän, äiti sanoi tyytymättömänä. Ja hän sulki ja avasi jälleen silmänsä ikäänkuin pysähdyttääkseen sekavan katseensa, korvatakseen sen selvemmällä. Hän näytti hyvin uniselta henkilöltä, joka turhaan ponnistelee pysyäkseen hereillä.

Sairas sulki uudelleen silmänsä ja työnsi esiin lakanoiden välistä paljaat, valkoiset käsivartensa, ojentaen käsiään opettajalle. Tämä tarttui noihin käsiin, jotka ohuiden käsivarsien päässä näyttivät tavattoman isoilta, ja tunsi niiden rajusti vapisevan. Mutta toinen noista käsistä oli nyrkissä, ja siinä tuntui olevan jotakin. Opettaja hellitti sen äkkiä. Käsivarsi retkahti alas, ja kädestä, joka hiukan avautui, näkyi rukousnauhan helmiä.

Tämä miellytti opettajaa.

— Kuinka voitte? kysyi hän, saaden ääneensä äkkiä tuttavallisen sävyn. Eikö noita kuumekohtauksia voi mitenkään saada pois?

— Olen kärsinyt niistä jo kymmenen vuotta. Se on malariaa, joka ei ole parannettavissa. Adelmo on koettanut kaikkensa saadakseen minut paranemaan. Intiasta asti hän tilasi lääkejauhetta. Poppamiehenkin luona Adelmo kävi.

Adelmo oli hänen ensimmäinen miehensä, ja opettaja pani merkille, että sairaan äänessä oli unelmoiva kaiku hänen tavu tavulta ääntäessään tätä nimeä, niinkuin lasten on tapana tehdä lausuessaan uusia sanoja, joista he pitävät, ne kun heidän mielestään sisältävät kokonaisen uusien aistimusten maailman. Hän vaistosi, että sairas nainen kuumetilassaan eli jälleen menneisyydessä. Ja vanhus varoi tunkeutumasta tuon toisen suljettuun maailmaan.

Mutta sairaskin arvasi opettajan ajatukset siitä tavasta jolla tämä laski hänen kätensä takaisin raidille, ja koetti paremmin herätä todellisuuden tajuntaan. Hänen silmänsä aukenivat täydellisesti luoden melkein veitikkamaisia katseita, ja ääni muuttui kirkkaammaksi.

— Suokaä anteeksi, ett'en tullut asemalle. Huomenna saatte nähdä, että olen vallan toinen ihminen. Antoniokin sanoi, että pyytäisin hänen puolestaan anteeksi. Hänkin on niin hyvä. Ja menkää nyt peseytymään ja syömään, menkää!

Opettaja totteli. Kun he olivat pienessä ruokahuoneessa, johon Ornella oli jättänyt matkalaukut, tyttö avasi astiakaapin ottaakseen siitä esille pöytäliinan. Lapsukainen olisi tahtonut levittää sen pöydälle isoisän aterian ajaksi, mutta taas palvelijatar tuuppasi hänet syrjään polvellaan.

Silloin opettaja sanoi hiukan karskisti:

— Antakaa hänen olla! Täytyyhän lapsenkin jotakin oppia.

Ornella ei virkkanut mitään. Mutta hän tähysteli vanhusta kiireestä kantapäähän levollisilla vihertävillä silmillään. Se oli tosin tyyni katse, mutta ilmaisi kuitenkin, että hän oli emäntä ja valtiatar talossa.

— Olkaa hyvä ja käykää huoneeseenne, Ornella sanoi hetken kuluttua kantaen opettajan matkalaukut viereiseen huoneeseen, ja opettaja huomasi, että tämä hänen asuttavakseen määrätty suoja oli kaikista synkin. Kosteat täplät koristivat eriskummaisina kuvioina seiniä, ja hän luuli näkevänsä sontiaisen juoksentelevan halkeilevalla lattialla. Mutta ovella seisoi Ola katsellen pelokkaasti ja uteliaasti, ja hänen punainen hameensa hohti kuin takkavalkea talvella.

— Käykää vain sisään, pikku neiti, opettaja sanoi kumartaen. Ja toisella kädellään hän ojensi tytölle pientä rasiaa ja toisella etusormen ja peukalon välissä kultaisen neulan, jonka oli irroittanut kaulaliinastaan.

Ola lähestyi hitaasti ja varovasti, otti lahjat vastaan vaieten ja välinpitämattömästi tahtoen mieluummin katsella avattujen matkalaukkujen sekasorrosta pilkoittavaa hänelle vielä tuntematonta maailmaa. Ja noudattaen päähänpistoaan hän lupasi kuiskaten isoisälle jotakin, joka ei ollut kiellettyä:

— Vien sinut katsomaan kanoja ja pikku hevosta.

Opettajasta olisi ollut hauskempaa ensin katsella huvilaa. Ja kun he olivat lopettaneet aterian ja Ornella oli lähtenyt pesemään vaatteita viereisen renkituvan lähellä kumpuavalle lähteelle, hän kysyikin, kuuluivatko ruokasalin oven pielessä riippuvat avaimet yläkertaan.

— Kuuluvat kyllä, mutta isä ei anna kajota niihin, tyttö sanoi tyytymättömästi nähdessään hänen ottavan avaimet naulasta. Ja silmänräpäykseksi omistusvaisto sytytti hänen silmiinsä vihamielisen välkkeen. Mutta sitten hän itse sanoi sovittaen:

— Mutta voithan tehdä, minkä isä kieltää, sillä hänhän on poikasi, eikö niin? Eihän hän voi torua sinua.

Opettaja painoi etusormen huulilleen, ja he alkoivat nousta. yläkertaan. Tyttö kulki varpaisillaan, nukke, jolla oli tiilenpunainen tukka ja jonka hän oli isoisältä saanut, olkapäältä roikkuen; lapsi kulki hänen edellään, näytti hänelle, mikä oli pääoven avain ja mitkä avaimet kuuluivat kunkin huoneen oveen.

Ja äkkiä he olivat siirtyneet kuin lumottuun taloon. Permannon kelta- ja siniruutuiset kiviliuskat kiilsivät. Portaat olivat marmoria, seinät kukka- ja hedelmäkiehkuroiden muotoisilla kuvilla koristettua marmorisekoa. Kaikki tämä todisti koristajan huonoa makua, mutta oli ihmeen kaunista Olan ja ehkä isöisänkin silmissä. Tyttö katseli kaikkea, katsoi sitten isoisään ja nähdessään hänen päännyökkäyksin ilmaisevan mieltymystään tai kättä huiskuttaen tahtovan sanoa: "tuo on töherrystä", hän puri yhteen pienet hampaansa pidättyäkseen ilosta nauramasta.

— Sytytä sähkövalo, opettaja sanoi hiljaa, ja tyttö sytytti. Sähkövalossa kaikki näytti kimmeltävän ja loistavan; Ola kulki ympäri hipoen seiniä kuin kissa ja nuken linnunsilmät tirkistelivät salaa ja ihmetellen pörröisen tukan alta.

— Tänne tulee joka vuosi asumaan kreivi, Ola sanoi heidän seisoessaan ylimmän kerroksen vastamaalatun oven edessä. Ja tyttö painautui arkana isoisäänsä, ikäänkuin ylhäinen vuokralainen jo olisi ollut siellä sisällä. Sisälle astuttuaan he sytyttivät sähkön, jolloin lattioihin, kultaukseen ja seiniin maalattuihin naisenkuviin tuli eloisuutta ja väriä; sähkön sammuttua ne taas himmenivät ja häipyivät piiloon.

Tytöstä tämä leikki oli hauskaa ja hän pyysi isoisää yhä uudestaan sytyttämään sähkön ja taas sammuttamaan sen. Ja vaikka hän oli käynyt yläkerrassa vain muutaman kerran, hän tuntui osaavan ulkoa kaikki siellä olevat esineet ja osoitti niitä vanhukselle. Mutta hän ei kajonnut mihinkään ja varoi hipaisemasta hameellaankaan huonekaluja. Tämä kerros oli koko vuoden vuokrattuna kreiville, joka perheineen muutti siihen kesäksi, tullen joskus jo keväällä. Sen alla oleva kerros oli vaatimattomampi, huonekalut tosin uusia, mutta yksinkertaisia ja esille otetut patjat hajahtivat naftaliinille. Tämä huoneisto vuokrattiin ainoastaan kesäksi.

Silti Ola piti siitä enemmän, se kun hänestä oli kodikkaampi, ja hänen oli lupa käydä tervehtimässä niitä lapsirikkaita perheitä, jotka siinä tavallisesti asuivat ja joiden luo tyttö oli tervetullut.

— Tuolla sisällä on jotakin muuta! tyttö sanoi työntäen isoisää salin ovelle.

Mutta salissa oli sähköjohto epäkunnossa. Tyttö meni silti sisälle käytävän valon opastamana ja veti isoisän mukaansa kuistikolle johtavan ikkunan luukun ääreen.

— Katso tätä, mutta älä koske siihen! hän sanoi yhä puoliääneen.

Opettaja kumartui paremmin nähdäkseen. Nojatuolissa oli istuvassa asennossa vaatenukke, sininen hame yllä. Silmät, vaaleat hiukset, nenä ja suu oli maalattu kankaalle, mutta ne näyttivät todellisilta. Isoisästä tuntui siltä, kuin toiselta puolen hiukan koholla oleva huuli olisi ivallisesti liikkunut ja kuin koko nukessa olisi ollut jotakin elävää ja veitikkamaista.

— Pelästyitkö? Ola kysyi pilkallisesti. Sitten hän ehätti rauhoittamaan: ..

— Se on nukke niinkuin tämäkin.

Äidillisen huolellisesti lapsi laski oman nukkensa tuon toisen viereen ja pakotti nuo molemmat salaperäiset olennot suutelemaan toisiaan. Ja kaikki tämä huvitti häntä niin suuresti, että nauru, joka kauan aikaa oli ollut suuhun sulkeutuneena, remahti esiin hampaiden lomista kuin lähteensuoni, joka murtaa kallionkin. Silloin isoisä heräsi tästä puoleksi pakollisesta lumouksesta, joka sai heidät harhailemaan varkaiden tavoin talossa, joka kuitenkin oli Olan koti. Ja hänestä melkein tuntui, kuin tyttö ja molemmat nuket olisivat ilkkuneet häntä.

— Tämä talo on sinun, hän virkkoi lujasti; ja toivokaamme, että se tuottaa sinulle iloa, kun kasvat isoksi.

Sitteh hän äkkiä avasi kuistikon puoleisen ikkunaluukun, ja meri täytti huoneen sinellään, ja punaiset purjeet hehkuivat kuin tuli taivaanrannalla.

* * * * *

Illan suussa malariaa poteva nainen tunsi kuumeensa katoavan. Oli kuin kesäyön virkistäva viileys olisi laskeutunut hänen ylleen ja hiki, joka kostutti hänen polttavaa ihoansa, tuntui kasteelta. Hiuksetkin, jotka kuumeen kestäessä olivat painaneet häntä kuin musta, palava taakka, tuntuivat kevyemmiltä ja haihtuivat pilvien tavoin, jotka tuuli karkoittaa ja hajoittaa.

Todellisuustuntu toi mukanaan elämänilon tunteen. Ne kaksi päivää, jotka nyt seuraisivat, ennenkuin uusi kuumeenkouristus alkoi, tuntuivat hänestä kahdelta vuodelta, ja hän kuvitteli niitä tavattoman pitkäksi toipumisajaksi. Kaikki oli uutta ja helppoa. Hänen pikku tyttönsäkin, joka vaistosi hetken onnellisuuden ja käyttäen sitä hyväkseen tanssi ympäri huonetta, näytti hänestä kauniimmalta ja terveemmältä.

Hänen mieleensä muistui, että appi oli tullut heille asumaan, ja tämäkin ilahdutti häntä. Vihdoinkin hän oli löytänyt ihmisen, jolle saattoi avata sydämensä.

— Missä isoisä on? hän kysyi tytöltä.

— Hän istuu tuolla polttamassa piippua.

— Hänkin! Äiti huokasi tietäen kokemuksesta, että piippu, sekä vanhoilla, että nuorillakin miehillä, on naisten vaarallinen kilpailija.

— Mutta hän ei koputa tuhkaa sinne tänne ja lautasille kuin isä. Hän ravistaa sen paperitötteröön ja sanoo, että sillä on hyvä tappaa muurahaisia.

— Pyydä häntä olemaan hyvä ja tulemaan tänne. Ja sinä voit mennä keittiöön katsomaan, ettei ketään käy siellä sillä aikaa kuin Ornella on poissa.

Tämä oli tytöstä ylen hauskaa. Ollessaan yksin keittiössä hän leipoi pienen kakun tai paistoi perunan kuumassa tuhassa välittämättä muusta maailmasta.

Vielä vahvasti haisten tupakalle isoisä astui yksin talon emännän huoneeseen, ja kun potilas kysyi häneltä, oliko hänen ollut ikävä ja oliko tyttö häirinnyt häntä, vanhus vastasi vakuuttavasti:

— Tämä on ollut elämäni kauneimpia päiviä.

— Jos ensimmäinen päivä on ollut hyvä, niin seuraavat ovat vielä parempia, nainen huomautti sydämellisesti.

— Istukaahan tuohon hetkeksi, jollei se teistä ole ikävää. Nyt voin jo koko hyvin. Huomenna ei minussa enää ole yhtään kuumetta, ja silloin huolehdin itse kaikesta. Ornella on kykenevä ja huolellinen, mutta talon emäntä on sentään emäntä.

Opettaja istuutui ison vuoteen ääreen, joka vihreine peitteineen lehtipuiden himmentämän pienen ikkunan levittämässä valaistuksessa oli kuin niitty hämärän laskeutuessa.

Monta seikkaa hän olisi tahtonut kysyä ottopoikansa vaimolta ja oli mielissään siitä, että miniä omasta aloitteestaan tahtoi puhua hänen kanssaan. Mutta naisen matala ja silti räikeä ääni, joka kajahti ontolta, herätti hänessä oudon tunteen.

Hänen vartalonsakin näytti omituiselta sen levätessä peitteen alla jonka hän oli vetänyt kaulaan asti ja jonka alta tuskin erotti ruumiin muotoja; ja hänen kalpeat mustien hiuksien reunustamat kasvonsa olivat niin syvällä pielukseen hautautuneina, että ne näyttivät siihen maalatuilta.

— Olen niin iloinen, että viihdytte täällä, sairas virkkoi katsomatta puhuteltavaansa. Jo kauan olemme tahtoneet saada teidät tänne luoksemme. Tuskin kuluu päivääkään mieheni puhumatta teistä hellästi ja kiitollisena. Ja yhä hän katuu teille tuottamiaan ikävyyksiä.

— Mitä ikävyyksiä?

— Eikö se mielestänne merkitse mitään, ettei hän noudattanut tahtoanne eikä opiskellut ja suorittanut tutkintoa? Hän sensijaan yritti kaikenlaisia ammatteja, vaikka lahjoillaan kenties olisi voinut päästä jos kuinka pitkälle. On totta, että siinä tapauksessa ehkä emme olisi kohdanneet toisiamme, nainen virkkoi hiljentäen vieläkin ääntään, eikä tyttöämme olisi maailmassa. Enkä enää käsitä, miten voisin elää ilman tuota kaunista lastamme. Ja kun mieheni valittaa ja katuu, ettei ole noudattanut teidän neuvojanne, sanon sen hänelle. Silloin hän katselee lasta eikä puhu mitään. Mutta hänen silmänsä alkavat loistaa, ikäänkuin häntä alkaisi itkettää.

— Muutoin olemme onnellisia näin, hän jatkoi kovemmalla äänellä, ehkä liiankin onnellisia. Tämä minua melkein peloittaa: Antonio on hyvä, iloinen ja hellä. Hänellä on vain yksi vika: hän tupakoi liiaksi. Hänellä on piippu hampaissa koko päivän, ja missä hän on liikkunut, ei saa muuta tehdä kuin koota tuhkaa ja sammuneita tulitikkuja. Mutta hyvällä perheenemännällä on useita velvollisuuksia. Jospa ei olisi sen raskaampia! Ja saahan hän kärsiä tästä taudistani, josta johtuu, että olen päivän pystyssä ja kolme päivää vuoteessa; myönnän saaneeni tämän taudin siitä, että olin liiaksi rakastunut ensimmäiseen mieheeni. Tiedätte kai, että Adelmo parkani oli kauppalaivan kapteeni ja omisti useita kalastusveneitä? Heti, kun olimme menneet naimisiin, tahdoin seurata häntä kaikkialle, siitäkin syystä, että olin kovin mustasukkainen. Matkustin sentähden hänen kanssaan Porto Corvoon asti, jonka koko ympäristö on malarian saastuttama. Mutta mustasukkaisuuteni ei välittänyt mistään muusta vaarasta kuin siitä,että siihen olisi ollut aihetta. Adelmo sanoi minulle: "Tuo on syntiä, ja Jumala rankaisee sinua siitä". Ja Jumala onkin rangaissut minua. Niinä päivinä, jolloin makaan kuumeessa, minusta tuntuu kuin hän vielä eläisi ja sanoisi: "Näetkö, jos nyt tahtoisin pettää sinua jonkun toisen naisen kanssa, et enää voisi juosta jäljessäni!" Ja silloin kärsin siitä suuresti, sillä kuvittelen, että hän todella pettää minua.

— Oliko hän nuori kuollessaan? — opettaja kysyi vuorostaan, ottopoikansa puolesta hiukan mustasukkaisena tuolle omituiselle kilpailijalle.

— Ei hän ollut erittäin nuori, mutta näytti nuoremmalta kuin todella oli. Mutta älkäämme enää puhuko siitä — onhan siitä jo kulunut niin pitkä aika! nainen mutisi sulkien silmänsä ikäänkuin päästäkseen näkemästä menneisyyttä, tai ehkä pikemminkin peittääkseen intohimoisen rakkautensa, joka vielä kyti hänen povessaan.

— Muutaman vuoden aikana kuumekohtaukset näyttivät kadonneen, mutta viime kesänä ne taas alkoivat vaivata. Niin, tahdon saada sanotuksi, että poikanne on kiltti ja kärsivällinen ja koettaa kaikkialta hommata lääkkeitä saadakseen paranemaan minut, ja lukuunottamatta ylenmääräistä tupakoimistaan hänellä ei ole paheita. Silloin tällöin hän mielellään juo lasillisen tai pari viiniä, — mutta kukapa tässä ei joskus pitäisi lasista hyvää viiniä.

— Minä esimerkiksi en; olen ehdottomasti raitis.

Puoleksi avoimin silmin nainen katsoi häneen osaa ottaen ja veitikkamaisesti.

— Minä en ole koskaan nähnyt miestä, joka ei olisi juonut viiniä, enkä monta naistakaan. Täällä meidän kaikkien täytyy tehdä työtä, eikä meillä ole teattereita eikä muita huvituksia. Elämä on ankaraa, ja ainoa lohdutus on lasi hyvää viiniä.

— Mutta onhan teillä hyvät tulot.

— Aivan niin, kun raadamme otsamme hiessä. Maakamara on kitsas, meri epäluotettava, ja maatyöläiset ja kalastajat ovat keskenään yhdessä juonessa kiskoakseen itselleen niin suuren voiton kuin suinkin. Adelmo parka tunsi tämän väen tyystin, ja sentähden hänen onnistui pitää se aisoissa; varsinkin "meren roistot", niin kuin hänen oli tapana sanoa. Hän oli pienestä pitäen matkustellut, käynyt Intiassa ja Austraaliassa asti, ja hän sanoi, että merisatamat ovat kuin maito- ja viiniastiat, jotka vetävät puoleensa enimmin tartuttavia kärpäsiä. Antonio sitävastoin, hän jatkoi sen lyhyen vaitiolon jälkeen, joka aina erotti vainajan muiston elossa olevasta, ikäänkuin aukko olisi syntynyt hänen ajatuksiinsa niiden irtautuessa menneisyydestä — Antonio on suvaitsevampi, Hänkin on harhaillut ympäri maailmaa, mutta ihmisiä hän ei ole oppinut tuntemaan rahtuakaan. Hän on kuljeksinut kuin poika, joka karkaa kotoaan vieden rahoja mukanansa ja joka vain huvittelee. Aviomme ensi aikoina kaikki petkuttivat häntä tai oikeammin meitä, sillä silloin minäkin olin hyvin kokematon. Myöhemmin olemme viisastuneet maksettuamme runsaat oppirahat. Antonio lisäksi kernaasti huvitteli, tanssi kaiket yöt, joskus päivisinkin. Enhän ole hänelle mustasukkainen; mutta totta puhuakseni minulla on ollut katkeria hetkiä naisten tähden.

Opettaja nauraa hihitti hiljaa. Antoniolla muka ei ollut pahoja tapoja: viini, tupakka ja rakastelu olivat seikkoja, joista maailmanmiehen ei tarvitse pidättäytyä!

— Huomattuaan, että asiat kääntyivät huonolle tolalle, hän tuli järkiinsä ja kiristi ohjia. Mutta se minun täytyy tunnustaa, että hän vaikeimpinakin hetkinä aina kohteli minua kunnioittaen ja nöyrästi. Kun mies tunnustaa harha-askeleensa ja lupaa parantaa tapansa, mitä voikaan tehdä? Niin, ehkä ummistaa toisen silmänsä, jollei hän pidä sanaansa, varsinkin jos on olemassa joku, jolta tulee salata inhimilliset heikkoudet.

— Puhut kuin pyhimys, opettaja huudahti. Entä nyt…?

— Nyt, nainen keskeytti katuen, että oli tullut sanoneeksi liikaa, nyt kaikki käy hyvin. Antonio valvoo maatöitä ja pitää kalastajia tiukalla. Tänäänkin hän lähti Porto Corvoon kuultuaan, että meidän veneidemme kalastajat siellä piilottavat varastettuja kaloja.

— Montako venettä teillä on?

— Nyt niitä on neljä. Adelmo paralla oli kuusi, kuin hevoslauma. Onhan meillä hyvät tulot, mutta kulut ja verot ovat myös suuret. Tämä koskee huvilaammekin. Merellä on suden hampaat.

— Ja asutte täällä! opettaja huomautti katsellen ympärilleen pienessä synkässä pohjakerroksen huoneessa. Mutta nainen ei näyttänyt edes käsittävän, että perhe voisi osankaan vuodesta asua talon kauniissa huoneissa. Onhan täälläkin hyvä. Ei tarvitse kiiveskellä portaita.

— Ennenkuin tämä huvila rakennettiin, asuimme Adelmo paran kanssa pienessä huoneessa maalla.

— Ja silloin olitte onnellisempia?

— No… eipä niinkään. Olimme nuoria ja vastustuskykyisempiä.

— Mutta olethan yhä vielä nuori, opettaja sanoi katsellen sivulta naisen puhtaita piirteitä, jotka hopeanhohteisina pistivät esiin tuuheasta mustasta tukasta. Ja tämä hymyili ikäänkuin korostaakseen hänen sanojaan ja paljasti virheettömät hampaansa. Mutta siihen hymyyn sekaantui katkeruutta.

— Olen Antoniota viittätoista vuotta vanhempi… enkä siis enää nuori.

Hän herkesi hymyilemästä ja peitti hampaansa, niinkuin piilotetaan koriste, jota hätäiseltä on näytetty. Silloin opettaja kumartui hänen puoleensa kädet ristissä ja sanoi hiljaa:

— Eikä pikku tyttö ollut vielä siihen aikaan tullut maailmaan.

Molemmat olivat ääneti kuin vaipuneina rukoukseen.

Ja tytön henki liiteli huoneessa ja levitti uskonnollista salaperäisyyttä tähän synkkään suojaan, jossa esineet hukkuivat hämyyn ja ikkuna tummeni.

Epämääräisesti opettaja vaistosi, että nainen kätki sen onnen pinnan alle, jota hän tavoitteli ja johon ehkä uskoikin, kärsimystä, joka ei kadonnut kuumeen mukana. Ja nainenkin tajusi tuon hänen aavistuksensa ja molemmat tahtoivat avata sydämensä toisilleen, mutta eivät voineet.

Pikku tytön henki kutoi heidän ympärilleen kimmeltävämmän ja hauraamman verkon kuin hämähäkki pensaaseen. Se yhdisti heitä, mutta samalla se esti heitä lausumasta sanaakaan, joka olisi turmellut pienokaisen työn. Hänen tähtensä täytyi vaieta. Hänen tähtensä ei ilmakehää saanut häiritä pieninkään henkäys.

— Tämä on kenties pelkkä harhaluulo, opettaja ajatteli, mutta tiesi myös, että harhaluulo on ihmishengen veri.

Ja kun äänettömyys alko i tuntua ahdistavalta ja sanat olivat purkautumaisillaan esille vastustamattoman luonnonvoiman tavoin, kuuluivat ulkoa pikku tytön sormet rummuttavan ikkunaa, ikäänkuin hän olisi tahtonut tulla apuun rikkomaan äänettömyyden. Hänen punainen hameensa loi hohdettaan harmaisiin varjoihin, ja hänen hymynsä pudisti taas hereille elämän nukahtaneet voimat.

Oli jo pimeä, eikä isäntä ollut vielä palannut kotiin. Isoisä ja Ola istuivat keittiön oven suussa häntä odottamassa, ja Ornella, joka oli vienyt sairaalle ruokaa, hääri hellan ääressä paistinpannun kimpussa.

Opettaja kääntyi tämäntästä katsomaan Ornellaa melkein vastoin tahtoaan, katse tutkivana kuin pikku tytöllä tämän tähystellessä esineitä ja henkilöitä, joita ei vielä tunne. Tuon nuoren naisen, jonka muodot jo olivat täyteläiset kuin kolmikymmenvuotiaalla, vaaleat palmikot, hiukan karheat kuin tähkäpäät, ja käärityt sekä tiukkaan kiedotut ison pään ympäri, jonka valkeassa ihossa näkyi jokunen pisama, ja jonka pulleat käsivarret päättyivät isoja kukkia muistuttaviin käsiin — tuon naisen luuli opettaja jo ennen nähneensä, mutta missä, milloin? Sitä hän ei muistanut. Eikä tuo nainen miellyttänyt häntä, vaikka hän pani merkille, että tämä oli tavattoman hiljainen ja tyoteliäs ja kokonaan antautunut talousaskareisiin. Tuo hänen vaiteliaisuutensakin, johon ruumiillista hyvinvointia ilmaiseva lievä huohotus loi hiukkasen eloisuutta, hänen vartalonsa luja täyteläisyys ja hänestä uhoava kuin metsän eläimen haju vaikutti, että hän opettajasta tuntui kesytetyltä pedolta.

Ornella hääri ruoanlaittopuuhissaan koskaan kumartumatta lähemmäksi matalaa hellaa ja näytti ylhäältä katselevan halveksien kaikkea, mitä käsin kosketteli. Joka kerran kun Ola yritti lähestyä häntä, hän tuuppasi lapsen raa'asti luotaan oikean käden pivolla. Ola turvautui siis isoisäänsä. Ja siinä he molemmat istuivat oven pielessä vaieten, kuin olisivat jo vuosikausia tunteneet toisensa ja kuin olisivat sanoneet toisilleen kaiken sanottavansa.

Ulkona oli leuto ilta, lehtikujan suojassa oli pimeää ja kauempana harmaata, jonne pilkoitti työväen rakennuksesta valojuova. Sieltäpäin lemusi lannanhajua, joka sekoittui puutarhan sulotuoksuihin.

Ornellan herjettyä paistamasta alkoi kuulua meren kaukainen kumea ja yksitoikkoinen kohina, jonka lomiin sirkka jo kutoi kevyttä sirinäänsä. Äkkiä pihan hiljaisuutta häiritsi tuulenpuuskan kaltainen ääni. Kuuli selvästi piiskan läimäysten keskeltä tiukujen kilinää. Sitten kuului nuorelle kajahtava ääni, joka huusi:

— Hoi! Hoi!

Tytön silmät täyttyivät valoisalla ilolla.

— Se on isä! hän huudahti nousten varpailleen kuin nähdäkseen hänet jo kaukaa. Sitten hän kovin toimessaan asettui isoisän viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Tehdään hänelle pieni kepponen! Mennään oven taakse piiloon ja pelästytetään häntä, kun hän tulee sisään. Isoisä suostui, ja siinä he nyt molemmat hymyilivät oven takana Olan painaessa kättään huulilleen pidättääkseen nauruaan.

Mutta koira, joka tuli sisään ennen isäntäänsä, oli vähällä turmella koko pilan. Läähättäen ja häntä pystyssä se hyppeli keittiössä iloisena, mutta samalla epäluuloisena, ja laukattuaan ympäri huonetta kuin pieni valkoinen mustasatulainen hevonen se alkoi haukkua nalkuttaa tuntematonta miestä. Mutta huomatessaan Olan viittaavan vaikenemaan se jäi seisomaan epävarmana, pää ja häntä koholla katsellen kohtausta silmillään, jotka olivat ilmehikkäät kuin ihmisellä.

Ornellakin suvaitsi ottaa osaa pilaan.

— Ola ei ole kotona, hän lähti kävelylle isoisänsä kanssa, joka saapui tänä aamuna, hän sanoi päätään kääntämättä Antonion astuessa huoneeseen. Ja tottuneena tällaiseen leikkisään petkutukseen Antonio oli uskovinaan.

— Kas vain niitä veitikoita, kun vielä lähtivät kävelylle. Ja minä kun toin pienen linnun sille tyttöheilakalle! Nyt päästän sen taas lentoon.

Silloin tyttö ei voinut hillitä malttamattomuuttaan, vaan tuuppasi ovea ja huusi:

— Olemme tässä! Olemme tässä!

Ja molemmat miehet syleilivät toisiaan hiljaa painaen tyttöä väliinä.

* * * * *

Vasta jäljestäpäin tulivat sanat, Antonio meni ensin tervehtimään vaimoaan. Sitten hän käski Ornellan kattaa pöydän ja nouti kellarista kaksi isoa viinipulloa, jotka olivat niin pölyisiä, etta näyttivät jostakin muinaisajan kaupungin raunioista esiin kaivetuilta. Sitten hän kehoitti isää istuutumaan pöydän ääreen ja taputti häntä olalle, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:

— Vihdoinkin! Vihdoinkin minulla on tilaisuus antaa teille jotakin.

Nyt tuli keittiöön Tigrino, kulkukissa, jolla oli sinisenharmaat silmät ja joka kävellessään näytti venyvän ja kutistuvan kokoon turkkinsa harmaankeltaisten ja ruskeiden juovien liikkuessa. Ja ihmeteltävän sopuisina kissa ja koira asettuivat vierekkäin istumaan pöydän alle. Pöytä oli katettu aivan kuin juhlaan. Ornella oli arvaten Antonion tarkoituksen levittänyt pöydälle vastasilitetyn hienon liinan, kantanut siihen eheät lautaset ja lasiasettimet veitselle, haarukalle ja lusikalle.

Hän hinasi sitten lampun ylemmäksi, jotta se ylhäältä loisi kaikkeen pehmeämmän valon.

Ja hän sijoitti Olan niin, ettei hän häiritsisi miehiä, ja kuiskasi tälle, että hänelle tarjottaisiin kaikkea ja että hän olisi paikallaan ääneti.

Ola oli vaiti, mutta pani merkille tämän tavattoman komeuden eikä herjennyt katselemasta isäänsä, jossa niinikään näytti olevan jotakin erikoista. Olihan hän paremmalla tuulella kuin muina päivinä, kauniimpi ja ystävällisempi, mutta myös kerskailevampi. Ja ympärillä oli juhlantuntua, aivan kuin vieraiden käydessä, ja vaikka tytön täytyi istua hiljaa ja ääneti, hänellä oli hauskempi kuin muilla, kun sai kuulla niin paljon uutta ja nähdä uusia kasvoja. Tyttö säpsähti, kun isä sanoi, täytettyään isoisän lautasen punaisilla ja valkoisilla liikkiönpaloilla:

— No, kerrohan nyt!

Nyt isoisänkin kasvoihin tuli toinen ilme: olihan hän mies, joka saapui kaukaisilta mailta ja joka puhui poikansa kanssa toisella tavalla kuin Olan kanssa.

Ornellakin oli vallan toisenlainen kuin niinä iltoina, joina äiti makasi vuoteessa. Hänellä oli nyt yllään valkoinen esiliina, ja tarjoillessaan aterian aikana hän kumartui samoin kuin kylpylaitoksen ravintolan tarjoilijat. Haaveellinen sädekehä ympäröi pöytää, ja Ola oli mielestään kuin katselija teatterissa, jossa todellisuus näyttämöllä käännetään ylösalaisin ja silti liikuttaa sydäntä enemmän kuin todellisuus.

Isoisä puhui, aika ajoin pysähdyttäen hitaan pureskelunsa, ääni kumeana ja melkein karheana. Eihän siinä kosketeltu tärkeitä tapahtumia, mutta mainittiin asioita, joita ei vielä koskaan aikäisemmin oltu kuultu. Ja isän huudahdukset ja keskeytykset, jotka osoittivat, että jutut yhtä paljon huvittivat häntä kuin Olaa, loivat niihin vilkkaampaa väritystä.

Sitten isäkin alkoi kertoa. Olivathan hänenkin tarinansa pelkkiä tuttuja seikkoja, mutta hänen kertominaan ne tuntuivat uusilta sentähden, että niissä esiintyi yksityiskohtia ja lisähavaintoja jotka eivät olleet ennestään tunnettuja. Pari kolme kertaa Olan teki mieli korjata, mutta hän ei uskaltanut.

Opettaja sitten taas kuunteli ja katseli poikaansa, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran. Ja sama erottavan etäisyyden tunne, joka oli täyttänyt hänen mielensä hänen seisoessaan yksin pääteasemalla, palasi jälleen. Mutta uudelleen tytön läsnäolo täytti tämän masentavan tyhjyyden.

— Sinusta on tullut iso ja roteva, isoisä sanoi, katsellessaan nuoren miehen ranteita ja voimakasta päätä. — Sinusta on tullut aika mies.

Ja hän tuntui viivähtävän tätä viime sanaa lausuessaan äänessä surun vivahdus siitä, että hän ei itse ollut, niinkuin oli toivonut, saanut tehdä nuorukaisesta miestä, vaan että sen oli tehnyt itse elämä kohtalokkaine voimineen.

Poika oivalsi hänen ajatuksensa ja alkoi lausuilla osaksi vilpittömän tunteen, osaksi vereensä sekaantuvan hyvän viinin vaikutuksesta, luoden hyvän näyttelijän tavoin katseen vastakkaisella seinällä riippuvaan peiliin:

— Kaikesta saan kiittää teitä. En unhota yhtään mitään. Se varallisuus, josta nyt nautin, johtuu kokonaan teidän hyvistä neuvoistanne ja antamastanne esimerkistä. Seisoessani joskus syvän kuilun partaalla olen oitis ajatellut teitä, ja minusta on tuntunut, kuin joku salainen voima olisi vetänyt minut takaisin. Ja tuo hurskas nainen, jokä paraikaa lepää tuskanvuoteellaan, kuinka monta kertaa hän onkaan kuullut minun unissa mainitsevan teidän nimeänne! Ja tämä suloinen lapsi voisi kertoa, että olen puhunut hänelle ennemmin teistä kuin Jumalasta. Eikö se ole totta, Ola?

Ola purskahti nauruun. Se oli tyytyväisyyden naurua, kun isä niin juhlallisesti vetosi häneen, mutta se saattoi myös olla ilkkumista. Tämä näytti olevan Ornellan käsitys, hän kun näpsäytti tyttöä päähän korjatessaan lautasia pöydästä, osoittamatta muutoin vähintäkään mielenkiintoa miesten keskusteluun.

— Älkäämme liioitelko, opettaja virkkoi, äänessään lievä ivansävy, joka joskus kuulosti hänen puheestaan hänen tietämättään. Olisinhan voinut tehdä enemmän sinun hyväksesi, mutta ikavä kyllä olin heikko, ikäänkuin olisin ollut todellinen isä. Mutta kun kohtalo on ollut sinulle suopea, niin kiittäkäämme Herraa, Onni suosii meitä.

Hänkin kääntyi tyttöön päin ja nyökäytti päätään, Tyttö kuunteli silmät säteillen, mutta ei nauranut tällä kertaa, sillä hän ei ollut oikein ymmärtänyt, mutta vastasi päätään sirosti kallistaen isoisän päännyökkäykseen.

Ja vanhus joi uudelleen, kohottaen lasia häntä kohti.

* * * * *

Jäätyään kahdenkesken miehet puhelivat vapaammin polttaen piippua. Heidän piippunsakin ilmaisivat heidän erilaisia luonteitaan. Opettajan piippu oli lyhyt, yhdestä ainoasta kappaleesta, varsi oli mustunut aikojen kuluessa ja pesä vanhanaikainen, Antonion piippu taas oli pitkä ja imuke koristettu hopeaheloin. Heidän tapansa polttaa piippua oli niinikään erilainen; edellinen imi sitä hellittämättä ja hekumallisesti kuin lapsi äitinsä rintoja, jälkimmäinen poltteli rajusti joka hetki ottaen piipun hampaista ja syljeksien siekailematta ympärilleen.

— Olenko todella tyytyväinen? Totta kai olen tyytyväinen! hän huudahti innokkaasti, ja hänen äänenpainonsa kuulosti vilpittömältä. Tietysti olisin vieläkin tyytyväisempi, jollei vaimollani, Margalla, olisi tuota tautia. Meidän kesken sanoen, luulen samoin kuin lääkärikin, että tuo tauti johtuu etupäässä hermoista ja että se aikaa myöten paranee, jos hän suostuu vaihtamaan ilmanalaa. Mutta siinä kohden hän on kovin itsepäinen. Hän ei koskaan liiku ulkoisalla eikä pidä vieraista.

Entä miten hän siis suhtautuu minuun?

— No mutta te — sehän on vallan toista. Hän on odottanut teitä kuin Messiasta. Hän on jo pitkät ajat odottanut teitä. Ja luulen, että juuri teidän täälläolonne tekee hänelle hyvää.

— Niin, olen pannut merkille jotakin omituista vaimosi silmissä ja äänessä. Hän puhuu esimerkiksi hyvin omituisella tavalla vainajasta, ensimmäisestä miehestäan.

Antonio laski rajusti piipun pöydälle ja nauroi, Mutta hänen naurussaan öli ontto ja teennäinen kaiku.

— Siinä nyt ollaan! Hänen päähänpiintymänänsä on ajatella tuota erinomaista Adelmoaan kuin sankaria ja pyhimystä. Luulenpa, että hän tekee tuon saattaakseen minut mustasukkaiseksi. Tuota Adelmoa en tuntenut, mutta olen kuullut hänestä yhtä ja toista! Hän oli vaimoaan vanhempi, ja hänen valokuvassaan, jota vaimoni säilyttää kuin pyhäinjäännöstä, näkee rumat, tavattoman pitkät kasvot ja ahneet silmät syvällä kuopissaan. Huhuillaan lisäksi, että hän sodan loppuvuosina osoitti suurta myötätuntoa vihollisia kohtaan ja oli laivoineen yhteydessä heidän kanssaan.

— Puhutpa sangen rumasti, poikaseni, vanhus sanoi hyväntahtoisesti. Ja näyttää siltä, kuin vaimosi olisi todenteolla onnistunut tehdä sinut mustasukkaiseksi.

— Ei! Ei! Antonio vastusteli ottaen jälleen käteensä piipun, jota katseli tarkoin, aivan kuin ei olisi sitä ennen nähnyt.

— Sehän olisi luonnotonta. Olenhan, hitto vieköön, nuori ja terve, vapaa huolista ja epäluulosta. Ja näette tämän piipun. Se oli kelpo Adelmon piippu, jonka hän oli ostanut Hollannista. Poltanhan sillä mielikseni.

Ja kerskaillen hän pisti sen suuhunsa. Silloin opettaja ajatteli, että piippu ei ollut ainoa Adelmon jättämä peru, josta Antonio hyötyi. Ja hänestä tuntui, kuin hänen suussaan olisi ollut karvas maku. Margan hänelle puoleksi uskomat salaisuudet palasivat jälleen hänen mieleensä.

— Vaimosi odotti minua, hän virkkoi, kuin itsekseen. Hän on hyvä, eikö niin?

— Hyvä ja kunnollinen. Hän on hyvin työteliäs ja elää yksinomaan kotia, minua ja tyttöämme varten. Huomenna saatte nähdä hänet. Me muutoin olemme täydelleen yhtä mieltä. Koko omaisuus on tosin hänen, mutta minä puolestani uhraan kaiken työni ja voimani tehdäkseni sen korkoa tuottavaksi. Tänään minun olisi pitänyt tulla teitä vastaan. Muttä siitä ei tullut mitään, minun kun täytyi lähteä matkaan pitämään perheen puolta. Ja ajattelin, että hän, isäni, sen hyvin ymmärtää ja on siitä mielissäänkin.

— Teit todella siinä oikein.

— Ja omaisuus tuottaa hyvin sentähden, etta minä olen tällainen. Toisen käsissä kaikki olisi mennyt hukkaan. Teen tilin Margalle joka kolikosta, ja itse elän kuin poika talossa, sen Margakin myöntää. Oh, hän jatkoi koroittaen ääntään ja pullistaen rintaansa, ei kukaan voi väittää, ettei minusta ole tullut kunnon miestä, vaikka karkasinkin kotoa ja palkitsin hyväntekijäni kiittämättömyydellä.

Tämä kosketteli opettajan salaisimpia ajatuksia. Mutta hän ilmaisi epäröimättä mielipiteensä. Hän esiintyi mielellään oikaisijana, tapa, joka kenties oli jäänyt häneen kouluajoilta. Olihan hän aina, kun joku poika oli salaa tehnyt pahaa, koettanut houkutella hänestä esille totuutta ja valaista hänen sieluaan selvittämällä hänelle tuota pahaa. Hän sanoi siis aivan tyynesti Antoniolle:

— Jos Marga koettaa saada sinut mustasukkaiseksi, niinkuin mainitsit, ja joutuu tuohon hermostuneeseen tilaan, niin hänellä kai on siihen aihetta. Nainen, joka on täysin onnellinen, ei ajattele sellaisia seikköja.

— Mitä me oikeastaan tiedäme naisista! Kaikki he ovat, varsinkin rakkausasioissa, vähän hassuja. Marga oli mustasukkainen ensimmäiselle miehelleenkin, joka ei totisesti ollut mikään kauneuden perikuva. Hän juoksi tämän jäljessä öisinkin ja kertoo itse seuranneensa häntä kalaretkillekin. Kerran myrsky yllätti heidät, niin että hengenlähtö ei ollut kaukana. Minulle hän ei koskaan ole näyttänyt mustasukkaisuuttaan, mutta luulen silti, että hänessä sitä on tai ainakin oli aviomme ensi vuosina.

— Avio on pyhä, opettaja sanoi vakavasti, eivätkä sellaiset pilvet saa sitä pimittää, varsinkaan kun on lapsia. Mies, joka solmii avioliiton, ottaa hartioilleen vastuun Jumalan edessä. Hän on viljelijän kaltainen, joka on ottanut tehtäväkseen kasvattaa uusia, terveitä ja voimakkaita taimia huostaansa uskotussa maassa. Lapset ovat elämän kukkia.

Antonio tuprutteli sauhuja piipustaan hiukan suutuksissaan, kun saatettiinkin epäillä hänen oivallisia aviomiehen ja isän ominaisuuksiaan.

— Aviossa on todella suuri edesvastuu, hän viimein virkkoi käyttäen jälleen tuota mahtipontista äänensävyä, joka teki epäiltäväksi hänen sanojensa vilpittömyyden. Mutta jos tekin olisitte ollut naimisissa, tietäisitte, kuinka taitava ja kärsivällinen täytyy olla voidakseen ylläpitää sopua, ettekä soimaisi miestä, joka joskus lähtee kotoa viattomalla tavalla huvittelemaan.

— Siinä nyt ollaan! Myönnät siis, että joskus menettelet väärin vaimoasi kohtaan.

— Väärinkö? Väärin menettelee mies, joka riistää rakkautensa vaimoltaan ja ennenkaikkea hänen omaisuutensa. Minä puolestani voin vannoa, että en koskaan ole tuhlannut ropoakaan naisiin jo siitäkin syystä, etteivät he sitä ansaitse. He ovat kaikki enemmän tai vähemmän lutkia — hän vakuutti sylkäisten kauas — ja nepä juuri juoksevat miesten perässä, varsinkin kun mies — sanottakoon se aivan vaatimattomasti — on nuori ja vahva niinkuin allekirjoittanut. Toiselta puolen juuri sentähden, että aivan uhkuu terveyttä, tarvitsee huvitusta. Eikä hyvä puoliso, jollainen Marga on, oikeastaan ole siitä pahoillaan. Emme enää elä vanhaan aikaan, ja Salomokin oli useamman kuin yhden naisen tarpeessa.

Opettaja lakkasi polttamasta. Hän tunnusti, että kaikki, minkä Antonio oli sanonut, oli järkevää; mutta silti tämän sanat herättivät hänessä tyytymättömyyttä ja vastenmielisyyttä.

— Sillä tavoin joutuu paheen liejuun, hän huomautti, kuitenkin mielessaan se surullinen vakaumus, että toinen ei häntä käsittäisi. Ymmärrän harha-askelen, joka aiheutuu rakkaudesta, mutta en sellaista, joka johtuu riettaudesta. Miehen pitää tyytyä yhteen naiseen ja naisen yhteen mieheen, se on Jumalan käsky, sitä vaativat elämän laitkin. Tiedän, että jos olisin mennyt naimisiin, en koskaan olisi pettänyt vaimoani.

— Juuri siitä syystä olette visusti varonut ottamasta itsellenne vaimoa.

Opettaja ei heti vastannut, mutta hänen kasvonsa, jotka olivat olleet kelmeät kuin hänen lasinsa, hulmahtivat äkkiä punaisiksi. Oliko se halveksimista, tunnonvaivaa, mielipahaa vai häpeää? Ehkä kaikki nämä intohimon veriset kukat yhdessä olivat järkyttäneet hänen mielenrauhaansa.

— Rakas poikani, hän sanoi ensi kertaa mainiten häntä tällä nimellä, olet ehkä oikeassa. En voi arvostella sellaista, mitä en tunne. Ja minä ja sinä, me edustamme ikäänkuin todellisuutta ja unelmaa. Mitä sinä tiedät minusta? Et ainakaan tiedä, puhunko ehkä kokemuksesta sentähden, että olen elänyt ja hairahtunut, ja annanko sinulle neuvojani suojellakseni sinua suruilta.

Mutta nuori mies oivalsi ainoastaan hänen sanojensa ulkonaisen puolen.

— Tiedän aina tarkoin, kenen kanssa olen tekemisissä, hän virkkoi melkein töykeästi. Olen oppinut tuntemaan maailman ja ihmiset liian hyvin antaakseni enää petkuttaa itseäni. Ei kukaan voi tehdä minulle pahaa.

— Suru ei tule toisista, se tulee omasta itsestämme ja luonnosta. Tänään olet vahva — entä huomenna?

— Huominen on Jumalan kädessä, toinen virkkoi hilpeästi kaataen itselleen viimeisen lasillisen viiniä ja ravistaen ylösalaisin käännettyä pulloa, ikäänkuin siinä vielä olisi piillyt viinitilkka. Mutta hän ei juonut. Hänen mieltään pahoitti, että kasvatusisä oli niin alakuloinen. Mutta hän ajatteli samalla, että mies, joka ei juo, aina hieman saarnailee ja on ikävä. Nuori mies tahtoi saada hänet paremmalle tuulelle, niin että hän viettäisi edes jonkin hauskan hetken. Aluksi hän siis kosketteli hauskempia asioita.

— Kun tässä puhumme Margasta, tahdon kertoa teille, miten tulin hänet tuntemaan.

Ensin hän meni katsomaan, oliko Ornella todella vetäytynyt keittiön vieressä olevaan pieneen huonepahaiseensa. Hän palasi ja istuutui entiselle paikalleen juoden huomaamattaan viimeisen lasillisensa viiniä.

Tuo tyttö on niin hirveän utelias. Näyttää siltä, kuin hän ei välittäisi mistään, mutta aina hän silti heristää korviaan. Ohimennen sanoen, Marga kaikin mokomin tahtoo pitää häntä talossa, sillä tietäkää, että vaimoni olisi mustasukkainen palvelijattarille, mutta Ornella taas on sukua hänen hellästi rakastamalleen Adelmolle.

— No niin, hän jatkoi hiljaisella äänellä ja hilpeänä, kuten ehkä muistatte, minulla oli täällä toimi tullilaitoksessa, ja valmistauduin karabinieerialiupseeriksi. Minulla oli vakavat, korkealle tähtäävät tuumat. Toivoin ennen pitkää pääseväni vääpeliksi ja aikaa myöten kenraaliksi! Miksikäs ei? Lujasti ponnistellen ehkä olisin tämän korkean arvon saavuttanutkin. Siihen aikaan en ajatellut naisia. Olin pyytänyt siirtoa kaupunkiin, jossa saattaisi paremmin opiskella, mutta myös päästäkseni täällä asuvan aliupseerin rouvan komennon alaisuudesta. Tuo nainen pakotti meitä solttuja raatamaan puutarhassaan, joka on Margan viinitarhan rajoilla.

"Marga oli vähää aikaisemmin jäänyt leskeksi, eikä häntä koskaan näkynyt. Tunsin hänet vain nimeltä, tai oikeammin kuulopuheista. Juoruttiin paljonkin hänen miesvainajastaan, kerrottiin, että tämä oli ollut itävaltalaisten urkkijana, että hän oli löytänyt aarteen ja varastanut sievoisen rahasumman vanhalta tädiltään, joka oli kasvattanut hänet ja joka sittemmin kuoli surusta. Työskennellessäni aliupseerin vaimon puutarhassa katselin Margan tiluksia ja huvilaa tavallani ivallisen uteliaana ja ajattelin leskeä, joka ei kokonaiseen vuoteen ollut liikkunut ulkoisalla, vaan istui kotona itkien mokomaakin miestä, joka — niin huhuiltiin — oli rikastunut vaimonsa kautta ja jättänyt hänelle kaiken omaisuutensa.

"Tosiasiassa ajattelin, että Adelmo varmaankin oli ansainnut kalastuksella suunnattomasti rahoja sodan aikana, sillä hänen veneensä kävivät kalassa silloinkin, kun se oli kiellettyä. Mutta ihmisillä on aina puhumista miehestä, joka on rikastunut, ja siihen aikaan puhuttiin pahaa Adelmosta, niinkuin nyt puhutaan pahaa minusta, joka olen nainut hänen leskensä. Ja monet sanovat, että nain hänet rahojen tähden, vaikka menin naimisiin rakkaudesta.

"Rakastin häntä jo ennenkuin hänet tunsin, ja hän oli totisesti ensimmäinen rakkauteni.

"Olin silloin melkein vain poika, ja vaikka olin kuljeksinut maailmalla enkä ujostellut naisia, en ollut vielä koskaan ollut todella rakastunut.

"Kun aliupseerin vaimo tuli puutarhaan valvomaan työtäni, hän aina puhui minulle salaperäisestä naapurinaisesta ja sanoi, että tämä oli hyvin kaunis ja oli herättänyt suurta intohimoa monessa miehessä, muiden muassa Adelmon veljessäkin, joka oli toivottoman rakkautensa tähden lähtenyt Jaavaan, missä onneksi yhä vielä oleskelee. Ja hän kertoi, ettei edes ollut mahdollista nähdä tuota naista, hän kun ei ottanut vastaan muita kuin lähimpiä sukulaisiaan eikä enää koskaan tahtonut liikkua kodistaan mihinkään, uskollisena miehensä muistolle.

"'Lyödäänkö vetoa, että minun sittenkin onnistuu nähdä hänet?' sanoin aliupseerin vaimolle eräänä lokakuun päivänä. — 'Ei kai tuossa ovettomassa ja ikkunattomassa talossa sentään asu ihmissyöjiä! Vannon, että minun onnistuu tavata tuo Marga rouva hänen omassa huoneessaan.'

"Aliupseerin vaimokin oli kaunis, veikeä nainen, joka kernaasti seurusteli kanssani, ja luulenpa, että hän juuri sen vuoksi piti minua työssä puutarhassa, huvitellen alinomaa ja kiihoittaen minua puhumalla rakkaudesta, naisista ja varsinkin Margasta.

"'Mies voi tehdä kaiken, mitä tahtoo', hän sanoi merkitsevästi.

"'Mutta käyköön miten tahansa, te olette todistajanani, että tarkoitukseni on ainoastaan saada läheltä nähdä tuo kuuluisa kaunotar.'

"Tunnustan suoraan, että aliupseerin vaimo avusti minua yrityksessäni ja salli minun tehdä aukon pensasaitaan, jotta voisin päästä puutarhan viereiselle pihalle. Kuten jo mainitsin, oli lokakuu ja vielä lämmintä kuin kesällä. Kasarmissa nukuimme ikkunat auki ja omasta kämpästäni saatoin lehtimajan lomitse nähdä Margan ikkunan valon.

"Ja eräänä yönä tunkeuduin tuolle pihalle huopakengät jalassa vallan kuin salakuljettajia vaaniessamme, ja hiivin hiljaa eteenpäin. Unhotinpp, mainita, että olin hieronut ystävyyttä väenrakennuksen koiran kanssa, joka usein tuli pensasaidan ääreen haukkumaan kanojamme. Viskasin sille joskus makupalan, ja kuten tunnetaan, koirasta tulee suun välityksellä ihmisen ystävä. Se alkoi haukkua minun päästyäni pihaan, mutta tultuaan lähemmäksi ja huomattuaan minut tuttavaksi se rauhoittui. Sitten se iloisena juoksi edelläni, kuin olisi tuntenut hyvät aikeeni ja näyttänyt minulle tietä.

"Näin saavuin lehtimajaan. Olette kai huomannut, että Margan ikkuna on matalalla? Laskeuduin polvilleni ja konttasin lähemmäksi paremmin nähdäkseni. Ja onni suosi minua, jopa liiaksikin.

"Marga, jonka luulin paraikaa rukoilevan miesvainajansa sielun puolesta, huuhteli käsivarsiaan ja kaulaansa, niinkuin hän vieläkin tekee, ennenkuin menee levolle. Näin hänet siinä hartiat ja rinta paljaina, hiukset käärittyinä solmuun päalaelle. Hän oli kaunis kuin marmoripatsas. Hänen pyyhkiessään ja hieroessaan vahvasti pyyheliinalla ihoaan, se kävi ruusunpunaiseksi. Hän nosti nuorekkaita käsivarsiaan, käänteli ja väänteli niitä ja tarkasteli niitä kauan. Sitten hän tarkkaavaisesti katseli sydämenmuotoista syntymämerkkiä, joka hänellä on keskellä povea. Minä heittäydyin melkein pelästyneenä maahan ja jäin siihen makaamaan, kunnes hän sulki ikkunaluukut, ja kaikki oli hiljaista.

"Mutta en puhunut mitään aliupseerin vaimolle päättäen jatkaa peliäni senkin uhalla, että menettäisin vedon. Eräänä yönä Margan renki huomasi minut ja oli vähällä ampua minuun luodin pyssystään. Sanoin, että virkani perusteella muka olin oikeutettu käymään, missä halusin, ja koska olin kuolettavasti rakastunut Margaan ja kiihkeästi halusin puhua hänen kanssaan, lisäsin, että minun tehtävänäni oli suorittaa kotitarkastus hanen huvilassaan. Koko talo joutui mullin mallin. Marga, joka asui kahden palvelijattarensa kanssa, pelästyi niin kovin, että minä sain tunnonvaivoja, kun olin häntä häirinnyt; Rengin äiti ja vaimo riensivät paikalle tukka pörrössä kuin raivottarilla, koira ei enää ollut hillittävissä, vaan alkoi haukkua, kuin pannen vastalauseen kaikkea tätä joutavaa hälihää vastaan.

"'Hyvä', sanoin Margalle,'"minun on käsketty tarkastaa huvilanne kuistikkoa, sillä näyttää siltä, kuin joku teidän tietämättänne olisi piiloittanut sinne sotakieltotavaraa.'

"Hän ei vastustellut. Hän antoi minulle kuistikon avaimen ja käski rengin saattaa minut sinne. Sanoin, että hänenkin läsnäolonsa oli tarkastusta toimeenpantaessa välttämätön, ja hän tuli mukaan. Tietysti ei sieltä löytynyt mitään, mutta panin merkille, että kuistikosta johti ullakolle pieni ovi, jonka pyysin Margaa avaamaan. Hän lähetti rengin noutamaan avainta. Kun olimme kahdenkesken, heittäydyin hänen eteensä ja pyysin anteeksi. Te itse olette se sotakieltotavara, jota etsin. Olen keksinyt tämän juonen saadakseni tavata teidät, kun se ei muuten käynyt päinsä.

"Ensin Marga väistyi säikähtyneenä, mutta purskahti sitten äänekkääseen nauruun ja sänoi hieman murtaen: 'Olettepa te perin hassu!'

"Mutta kun sitten keskellä päivää tulin häntä tervehtimään, hän ei ainoastaan ottanut minua vastaan, vaan lähetti päällepäätteeksi palvelijattaren asialle, niin että saatoimme olla kahden ja puhella häiritsemättä."

* * * * *

Marga nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa. Ja tuntui, kuin auringon nousu olisi kirkastanut talon, joka ilman häntä piili pilvissä.

Kun opettaja siistinä ja tukka huolellisesti kammattuna astui keittiöön, Marga oli jo siivonnut huoneet, käynyt renkituvassa, puhutellut lehmiä, varsaa ja tammaa, kanoja ja ankkoja, koiraa, puita ja kukkia.

Nyt hän jo puhutteli keittiön astioita. Ei ollut mitään niin vähäpätöistä, johon ei hänen elämis- ja liikkumisilonsa olisi kohdistunut.

Opettajalta ei jäänyt huomaamatta, että emäntä lakkaamatta lausui Ornellalle moitteen sanoja. Ja tämä vastaanotti ne ääneti ja liikkumatonna kuin kuvapatsas.

Marga muutoin rauhoittui pian ja alkoi nauraa ja puhua pikkutytön kanssa, ikäänkuin hän olisi ollut aikuinen, ja hänenkin, apen kanssa, kuin olisi tahtonut häntä kaikkien elämänsä tarjoamien arvojen todistajaksi.

— Näettehän, Antonio on jo lähtenyt kotoa edes nauttimatta kulausta vettä. Hän on jo mennyt hoitamaan asioitamme, kun toinen vielä venyisi vuoteessaan herrasmiehen tavoin. Kaikki käy hyvin perheessä, jossa noustaan varhain ja jossa jokainen täyttää velvollisuutensa.

Tarjotessaan kahvia ja maitoa ja leikellessään tarjottimella edellisestä illasta säästyneitä leipäpalasia hän kysyi pienokaiselta:

— Oletko rukoillut aamurukouksesi? Oletko rukoillut isoisänkin puolesta?

— Saattepa nähdä, isoisä, että tuosta tytöstä tulee oikea nainen, että hän itse saa nauttia onnesta ja — jakaa sitä muillekin. Hän saa opiskella latinaakin, jos Jumala niin suo, mutta hän ei silti laiminlyö talon askareita. Vanhempien ja teidänkin antama hyvä esimerkki on varmasti häntä hyödyttävä. Ja kuinka kaunis tuo tyttö on, ja kuinka kiltti. Hänen vertaistaan ei ole maailmassa. Mutta mitä teetkään, Ola, sinä häijy lapsi? Sinä katkeroitat koko elämäni tässä maailmassa.

Ja ellei opettajan läsnäolo olisi suojellut tyttöä, äiti olisi antanut Olalle aika korvapuustin. Sillä käyttäen hyväkseen äidin innostusta uhkuvaa ylistelyä tämä veitikka oli kumartunut ja kaatanut osan maidonsekaisesta kahvistaan koiran selkään. Eläin oli jäänyt kotiin, kun isännän ei tarvinnut mennä satamaa kauemmaksi, jossa purettiin kalalastia veneistä. Mutta näytti siltä kuin se olisi jäänyt kotiin vasiten tutustuakseen lähemmin vieraaseen ja häärinyt hänen ympärillään nuuskien ja tutkien häntä tarkoin ja tehden itsensäkin tuttavaksi. Opettaja taas öli liikutettu huomatessaan tämän melkein inhimillisen kiintymyksen tarpeen ja heitteli sille leipäpaloja, jotka eläin punaisella kielellään sieppasi ilmasta. Silloin sen selässä oleva musta täplä kiilsi kuin sametti, ja koko eläin värisi ilosta ja kiitollisuudesta.

Kissa sitävastoin ei suvainnut lähestyä. Se halusi voimakasta herrasväen ruokaa ja loikoi mukavassa asennossa tuolilla, häntä ja käpälät kokoon vedettyinä odöttaen kuin pieni tiikerinjuovainen marmorisfinksi Ornellan paluuta ostoksilta.

Opettaja piti paljon tällaisista pienistä kotoisista tuokiokuvista, ja hän tunsi olevansa raamatullisen ilmakehän ympäröimänä, jossa hengitti helpommin.

Margan levoton hahmo, yllään haalistunut ja huolimaton puku, joka ei silti rumentanut kauniin joustavan vartalon hienoutta, hopeanvalkeita vilkkaita kasvoja ympäröivät järjestämättömät hiukset, pistivät vastakohtana silmään tuosta ympäristösta. Ja opettaja tunsi, että naisen ilmaisema ilo oli hieman samanlaista kuin hänen sanansakin: välkkyvä harso, jota hän liehutti toisten edessä pettääkseen heitä ja pettääkseen itseäänkin.

Kun Ornella palasi ostoksiltaan ja pöytä peittyi paperipusseihin ja vihanneksiin, jotka vielä olivat kosteita, kun kahvikuppi kaatui ja kissa kavahti pystyyn, itsepäisesti hakien lihaa, Marga vähän hermostui. Hän tuuppasi syrjään Olan, joka niinikään kaiveli pusseja, saaden riisiryynejä ja jauhoja valumaan esiin, ja alkoi torua Ornellaa.

Silloin opettaja ehdotti, että hän, tyttö ja koira lähtisivät kävelylle, ja tämä ehdotus otettiin kiitollisesti vastaan.

Ja niin he kävelivät kaikki kolme pieninä ja yksinäisinä aava rannikko ja meren sinitaso edessään.

Alastoman rannikon edessä, joka vielä on vapaana ihmisjalan jäljistä, leviää niittyjä, joita peittää heinä ja pienet keltaiset ja punasinervät kukat, jotka näyttävät lasista tehdyiltä. Kaikki on hohtavan kirkasta kuin lasi ja kimmeltää kuin jalokivet: taivas, vesi, näkinkengät, hietakin, joita aalto väistyy ja josta aurinko heijastuu kuin kuvastimesta. Ennen kaikkea vetää opettajan ja Olan katseita puoleensa iso hohtava kolmio, joka on levitetty niityn ruohikkoon. Purjekangas, jonka vanha merimaalari on sivellyt safranivärillä ja jota hän nyt maalailee tunnontarkasti puristaen värejä ympärillä nojallaan olevista putkista ja silloin tällöin poistuen matkan päähän paremmin arvostellakseen taulun vaikutusta.

Sen yläpäässä näkyy aurinko punaisena lähetellen pitkiä harvoja säteitään, jommoiselta se näyttää noustessaan merestä. Alempana keltainen juova erottaa kankaan yläpuolen alaosasta, ja vaikka taulun värit kauttaaltaan ovat kirkkaita, saa sen vaikutuksen, että epämääräinen kaista, joka muistuttaa hiekkarantaa, erottaa tämän yksinkertaisilta viivoiltaan suurpiirteisen maiseman kahteen osaan. Ylhäällä säteilee auringon ääretön loisto, alhaalla, missä safrani vaihtuu savenväriksi, vallitsee maankamara, joka ottaa elämänsä tuolta valolta.

Kankaan heleään yläliepeeseen maalari lopuksi kuvaa kukon, Jolle hän antaa granaattiomenan värin. Ja tämäkin vertauskuva saa ajattelemaan toivoa ja rakkautta uhkuvaa uutta päivää.

Ja opettaja tuntee sydämessään taikauskoista iloa; onhan kaikella hänen mielestään nyttemmin vertauskuvallinen ja satumainen merkitys.

* * * * *

Hän ja hänen kaksi kävelytoveriansa jäivät siihen hetkeksi katselemaan. Birba, koirakin, jonka näytti olevan vaikea käsittää maalauksen merkitystä, juoksenteli sen ympärillä älyttömyydessään haukkuen kukkoa, ikäänkuin olisi pelännyt, että se ilmielävänä kopsahtaisi alas tuuliviirin huipusta, jopa se haukkua nalkutteli itse viiriäkin. Lopulta sen huomio kääntyi paikalle saapuvaan pieneen koiraan. Molemmat juoksivat toisiaan vastaan, pyörivät nuuskien toinen toisensa ympärillä, hyppivät vuoroteilen ylös ja alkoivat toisiaan puraisten kieriskellä pehmeässä ruohikossa pelmuten ja leikitellen kuin lapset, jotka jo kauan ovat tunteneet toisensa:

— Ihmiset päinvastoin, opettaja sanoi, yrittäen päästä puheisiin maalaajan kanssa, kohdatessaan toisensa ensi kertaa, pitävät toisiaan vihollisina.

Maalaaja kohotti välinpitämättömästi sinisiä silmiään häiriytyneenä muukalaisen tungettelevasta uteliaisuudesta ja työnsi syrjään tytön, joka tuli liian lähelle kangasta. Silloin tyttö koetti yhtyä koirien leikkiin, mutta isoisä vei hänet lempeästi pakottaen pois. Birba ei toistuneista kehoituksista huolimatta tahtonut jättää uutta ystäväänsä, ennenkuin tämä kyllästyi sen seuraan.

Merenranta oli aivan tyhjänä ihmisistä. Ola koetti vetää isoisää vasemmalle aallonmurtajaan päin, joka näytti maata ja merta yhdistävältä sillalta ja josta erosi mustia ihmiskuvioita, sinimeri taustana. Mutta isoisä tunsi vetovoimaa oikealle, suureen hiljaisuuteen ja aavaan yksinäisyyteen, sinne, missä hiekkarannan viivat hukkuvat siniautereisiin, jotka häipyvät etäisiin taivaanrannan vuoriin.

— Onko sinun kotisi tuolla kaukana? Ola kysyi ja opettaja säpsähti ja puristi tytön pientä lämmintä kättä, sillä lapsi oli hiipaissut hänen omaa ajatustaan.

— Ei se ole minun kotini — se on hyvin kaukana, ja ajattelin juuri sitä.

— Onko sinun kotiseudullasi merta?

— Ei ole. Siellä on vuoria, katsohan, jotka ovat kuin nuo sotamiesten hiekasta rakentamat vallit, mutta paljoa isompia ja korkeampia ja niillä kasvaa puita ja pensaita.

— Onko siellä ihmissusiakin? tyttö kysyi hiukan säikkyneenä kaikesta tuosta oudosta suuruudesta.

— Ei toki, lemmikkini! Ihmissusia ei ole ollenkaan olemassa.

Tyttö väittää vastaan, ei tahdo, että voimakkaat perinnäisuskomukset häneltä riistetään, ja pysähtyy äkisti.

— Ehei, ihmissusia on olemassa! Kuulin niiden ulvovan yölla, kun kaikki on hiljaista: huu, huu!

Ola puraisee hiukan isoisän kättä korostaakseen väitettään.

— Hyi, kuinka kamalaa! vanhus sanoo ollen säikähtyvinään ja hellittää tytön käden puhaltaen omaansa. Pois, pois, ihmissusi!

Tällakin kertaa tytön nauru tuntui hänestä säteilevämmältä kuin meri ja kukkivat niityt. Ja hän melkein pelkäsi tätä onnenhetkeä, vaikka käänsi päänsä sivulle salatakseen, että hänkin nauroi.

— Nyt taas leikimme, tyttö sanoi jälleen tarttuen hänen käteensä.

Ja he leikittelivät kuin äskeiset koirat rannalla, kuin kalaparvi matalikolla, kuin pienet punasinervät perhot, jotka siivillään hipoivat aaltoja.

Kun Ola lopulta kävi vallattomaksi ja todella puri isoisää käteen, vanhus nousi ja sanoi ankarasti:

— Hauska leikki ei saa jatkua liian pitkään. Jos sitä kestää kauan, se käy ikäväksi.

* * * * *

Sitten he lahtivät katsomaan pursien paluuta kalasta, ne tulivat rantaan kaksittain, kuin aviopuolisot hauskalta kävelyltä. Ne soluivat arvokkaasti kanavaan, ja niiden tultua satamaan yksi kalastajista kiipesi notkeana kuin apina sillan kaiteelle ja tarrautui kiinni sillan laitaan, josta käden käänteessa keikahti sillalle. Toveri heitti hänelle touvin, jonka hän köytti hyökysillan kiveen kiinnitettyyn rautarenkaaseen. Ja pursi kellui siinä kuin vangittu nöyrä siivekäs eläin, huojuen hiljaa, kunnes pysähtyi tyynellä vedenkalvolla, joka selvästi heijasti sen kuvan.

Toinen toisensa perästä ne järjestyivät pitkin aallonmurtajan laitaa purjeet välkkyen ilmassa ja vedessä. Eräät niistä olivat ihan kuin tatuoituja, niin täynnä paikkoja, jotka pistivät silmiin purjekankaasta. Ja ympärille levisi juhlatunnelma, kuin kulkue olisi liikkunut ohi kultakangas-lippuineen ja hopeasauvoineen.

Ola osoitti isoisälleen muutamien uusien pursien metalliheloja ja veistokoristuksia: sinisiä vanteita, hopealevyjä, jopa kukkamaljakkoja erotti aluksen mustasta tervasta. Mutta enimmin tyttöä miellytti punasilmäinen lohikäärme, joka oli kauttaaltaan kullattu, ja joka törrötti veneen kokassa välkkyen päivänpaisteessa kuin epäjumalankuva. Ola näytti isoisälle myös isänsä alukset, mutta ei ollut erityisen ylpeä niistä. Niitä oli neljä jotenkin pientä ja vanhaa, vaikkakin korjattua ja valkoiseksi maalattua venettä. Jos niillä olisi ollut valkoiset purjeet, ne olisivat näyttäneet kahdelta kyyhkysparilta, niin likekkäin ne olivat suudellen toisiaan vuorotellen. Niiden nimet San Giorgio ja Nicoletta, Gabbiano ja Maria Margherita, oli maalattu koukeroiden koristamilla isoilla sinisillä kirjaimilla.

Niiden purjeet olivat yksinkertaiset, heleän safraninväriset, uutuuttaan hohtavat ja sopusoinnussa uuden omistajan kuumaverisen ja uskaliaan luonteen kanssa.

Veneissä kalastajat liikkuivat ääneti paljaat jalat märkinä merivedestä ja iho suolan kyllästämästä ilmasta ruskettuneena, noukkien kaloja hämmästyttävän nopeasti. Muutaman hetken kuluttua korit olivat täynnä isoja vihreitä, limaisia kampeloita, hopeankiiltoisia piikkieväkaloja ja lihavia karppeja. Punaruskeat merikravut viskattiin ylenkatseellisesti syrjään samoin kuin kelpaamattomat pikkukalat, jotka olivat suomuttomia ja liukkaita kuin madot.

Sitten kalakorit asetettiin käsirattaille, ja kalastajat, jotka näyttivät suoraa päätä meren aalloista nousseilta, alkoivat vetää niitä, korjattuaan kalasaaliinsa niinkuin maamies kokoaa viljasatonsa.

Ola, isoisä ja koira seurasivat heitä. Siellä täällä hyökysillan kivillä loikoi kuollut pieni kala, joka oli tipahtanut koreista. Opettaja varoi niitä tallaamasta tuntien sääliä, jota isot kalat eivät olleet hänessä herättäneet. Ja Ola, joka taas melkein arvasi hänen ajatuksensa, noukki niitä pienillä sormillaan ja heitti ne mereen, ja vesi aukeni ja sulkeutui taas kuin pieni nielaiseva suu.

— Rupeavatko ne jälleen elämään, isoisä? Tuskinpa vain? Kun kerran kuolee, ei enää rupea elämään.

Opettajan sydän vavahti taas, sillä synkkä muisto sukelsi esiin keskeltä tätä meren rannan loihtimaa suurta valoisaa onnea.

Vaistomaisesti hän seurasi Olaa, joka veti häntä perässsään kulkien varmana samannepäin kuin kalastajat. Hän tunsi heidät kaikki, ja kaikki he tunsivat hänet. Ola tiesi veneiden pienten koirien ja kissojen nimetkin ja tervehti niitä somasti hymyillen ja päätään nyökäyttäen.

Tietäen olevansa isoisälle hauska näky hän pakotti tämän pysähtymään ja katselemaan miestä, joka istui onkimassa. Mies, tavallinen porvari, istui sillan laidalla ja piteli kädessään vapaa, jonka siima upposi veteen. Hän istui liikkumatta pää kallellaan ja näytti siltä kuin olisi rukoillut: "Herra Jumala, lähetä minulle kaunis iso kala, niin että voin viedä sen kotiin, paistattaa sen ja syödä sen perheeni kanssa, amen!"

Lapsin seisoi vaieten katselemassa, ja kaikkien kasvoissa kuvastui kuin suuren tapauksen odotus.

Isöisäänkin tarttui noiden toisten uteliaisuus, melkeinpä jännitys, ja hän ajatteli, että moinen työ ehkä sopisi hänellekin.

Vesi värähteli siiman ympärillä, joka vaipui syvemmälle veteen. Mies nosti äkkiä vapaa, ja lasten suut aukenivat ikäänkuin nielläkseen jo valmiiksi paistetun oivallisen kalan. Mutta pettymyksen pilvi peitti katsojien ja samalla ilkkuva hymy onkijan kasvot, sillä siiman päässä kieppui vain koukkuun kiinnitetty surkea kuollut syöttikala, joka kiilsi kuin korvakelluke.

Mutta onkija ei masennu eikä välitä katsojien levottomuudesta. Samoin kuin hänen ei ole tapana kertoa kenellekään pyydystämisensä tuloksista, hän ei liioin ilmaise omaa pettymystään ja aina uusiutuvaa toivoaan.

Hän upottaa uudelleen hitaasti siimansa veden pehmeään syliin, taas hän kumartuu odottamaan.

— Ola, lähdetään jo, isoisä sanoo, puristaen ja pudistaen tytön kättä. Mutta tyttö ei suostu lähtemään, vaan pyytää häntä vielä odottamaan.

Onkimies nykäisee vavan ylös hämmästyttävän nopeasti, ja ennenkuin läsnäolijat vielä huomaavat, mistä on kysymys, kaunis, melkein sininen kala pyristelee rajusti korissa, johon siima on sen paiskannut.

Ja nyt onkija karkoittaa pojat, jotka huutavat ilosta, ikäänkuin kala olisi heidän, ja hymyilee puoleksi ivallisesti, puoleksi ystävällisesti.

— Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!

Hän herkeää hymyilemästä, kun isoisä, kumarruttuaan kuuntelemaan Olan kuiskaamaa neuvoa, kysyy, onko kala myytävänä.

Se on kaupan, sillä onkimies toivoo saavansa toisia kotiin vietäväksi. Hierotaan siis kauppoja, kimmeltävän uhrin jatkaessa korin pohjalla epätoivoista tanssiaan, sen korallikehäisten silmien himmenemistään himmetessä kuin hukkuvalla.

Sitten sen hypyt vähitellen käyvät lyhyemmiksi; kiemurteleva ruumis suorenee, kellahtaa pohjaan kupeelleen, maaten siinä viimeisen värähdyksen jälkeen hengettömänä, vatsa vaaleana ja evät laskeutuen kökoon kuin pienet viuhkat.

— Se on kuollut, poikaset kuuluttavat. Onkimies kätkee sen sanomalehteen kuin käärinliinaan ja ojentaa ostajalle. Ja sitten isoisä ja tyttö poistuvat pitkin auringonpaisteista hyökysiltaa. Heitä seuraa koira, joka on ollut läsnä tapauksessa silminnäkijänä tuntematta siitä erikoista mielenkiintoa, se kun ei välitä kalasta, olipa se raakaa tai paistettua.

Aallonmurtajan paalusto päättyi kanavan laitaa kulkevaan tiehen, joka äkkiä laajeni puiden reunustamaksi aukioksi, mihin oli kasattu hirsiä. Se oli kalastajien telakka ja samalla myyntipaikka.

Ola veti isoisän mukaansa sinne ja karkasi äkkiä hänen luotaan juosten miesten ja naisten ryhmään, jotka seisoivat kalakorien ympärillä. Tytön isä seisoi keskellä, lakki työnnettynä takaraivolle ja kaulahuivi kirjavana kuin kesäperho, joka koreili hänen sinisellä paidallaan. Tyttö syleili nauraen hänen sääriään.

Antonio kääntyi, huomasi opettajan ja tervehti häntä kättä heiluttamalla, mutta näytti tyytymättömältä hänen tulostaan. Ehkä hän ajatteli, ettei ollut oikea hetki esittää isoisäänsä tovereilleen. Nämä eivät muutoin näyttäneet ollenkaan haluavan tutustua muukalaiseen, eikä hänkään halunnut tulla heidän tuttavakseen.

Olihan hänellä jo mieluisaa seuraa, ja kun Ola, jonka isä lempeästi työnsi luotaan, palasi isoisän luo, tämä taas tarttui hänen pieneen käteensä kuin johonkin, mikä kuului yksinomaan hänelle, ja päätti olla enää päästämättä häntä pakenemaan.

Näin he katselivat kalahuutokauppaa matkan päästä ja melkein piiloittautuen, jotteivät olisi häirineet Antoniota. Huutokauppa tapahtui omituisella tavalla, eräänlaisen mystiikan värittämänä, mikä selitti osallisten vakavan mielenkiinnon, ankaran ihmeen ja silmistäkuvastuvan itsekkyyden.

Ensin huudettiin kori täynnä oivallisia karppeja, jotka loistivat kuin kosteat punaiset ruusut. Kookas, lihava mies, yllään avara musta takki, joka aallehti joka taholle, oli ryhmän päähenkilö ja huusi murteella muutaman sanan, jotka näyttiyät kehoittavan ostajia tekemään tarjouksensa. Silloin nämä yksitellen, sekä miehet että naiset, lähestyivät häntä, nousivat varpailleen, mies kun ei vähääkään kumartunut, ja kuiskasivat hänen korvaansa summan, jonka olivat halukkaat maksamaan.

Järkähtämättömän tyynenä mies siinä seisoi kuunnellen, kasvoillaan auringon kirkas heijastus, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä, koska huusi toistämiseen ja jälleen kuunteli salaisia tarjouksia. Tuntui siltä, kuin hän olisi ripittänyt kaikkia noita vakavia ihmisiä, jotka eivät keskenään vaihtaneet sanaakaan, vaan kiinnittivät kaiken huomionsa kilpailuun, josta heidän kohtalonsa näytti riippuvan. Lopulta tuo kalakori luovutettiin rotevalle naiselle, jolla oli mädälle kalalle lemahtava pörröinen tukka. Hän oli ainoa, joka nousematta varpailleen saattoi kuiskata kuuluttajan korvaan, hän kun pituudessa veti vertoja kookkaalle miehelle. Ja käsillään, jotka olivat yhtä limaiset kuin kalat, tuo nainen raivasi itselleen tietä, nosti korin maasta tyytyvaisena hymyillen kaloille, laski sen käsirattaille ja meni matkoihinsa välittämättä mistään muusta.

Ola puristi isoisänsä kättä, ja hekin poistuivat kulkien sen merituoksun vanavedessä, jota roteva kalanmyyjätär levitti jälkeensä. He astuivat kanavan laitaa pitkin kiemurtelevan tietä, joka imi väriä ja eloisuutta veneiden purjeista ja niiden vihreään veteen heijastuvasta kuvaimesta. Kanavan toisella puolella kohosi harmaana pilvenä tamariskijono, ja etäisyydessä hohti taivas kirkkaana piinioiden takana. Sitten tie teki mutkan, minkäjälkeen se suorana ja kiiltävänä kuin miekka upposi maiseman sydameen.

Tämä sydän oli pieni rantakivillä laskettu tori, oikealla oli kirkko ja vasemmalla vanha tumma kunnallistalo, keskellä vedetön suihkulähde. Kaiken yläpuolella levisi kaistale sinitaivasta katoksen tavoin. Tulijoita vastaan värähteli kirkonkellojen kalkatus ja kauppatorilta väen sorina.

Vaate- ja elintarvemyymälöiden hyvin varustetut näyteikkunat saivat luulemaan, että oltiin kaupungissa, ja isoisä olisi ehkä kulkenut hiukan eksyksiin ilman Olan varmaa opastusta.

Kaikkein ensiksi tyttö veti hänet torin lähimpaän kulmaan sen myymäläikkunan eteen, josta hän enimmin piti ja jonka täyttivät kuin museon kaikenlaiset kallisarvoiset ja mielenkiintoiset esineet: puetut nuket, onnea tuottavat alastomat, siivekkäät lemmenhaltiat, kiiltävät rannerenkaat ja lelut. Mutta isoisä ei ottanut kuullakseen tytön toivomuksia, sillä hänen, tuon entisen kasvattajan opetusmenetelmän ydinkohtia oli vakaumus, ettei saa tukea lasten kiintymystä hyödyttömiin asioihin ja esineisiin.

— Se nukke, jonka toin sinulle, hän sanoi lohduttaakseen lasta, on tuhatta kertaa kauniimpi kuin nuo, ja samalla se on onnea tuottava. Ja vielä vahvistaakseen lohdutustaan hän itse seisahtui toisen ikkunan eteen:

— Tässä on ainakin sellaista, mikä on hyödyllistä; katso, katso, kuinka kauniita leivoksia, rubiininpunainen kirsikka keskellä. Katso kuinka hyviä sokerileipiä, vielä tuoreita ja lämpöisiä kuin sinun pienet sormesi. Ja katso miten oivallisia kermaleivoksia, jotka näyttävät avaavan huulensa, niin että kerma tulee näkyviin, ja sanovan: syökää meidät, syökää, syökää! Emmekö osta niistä muutamia äidille?

He menivät leipomoon, joka kauttaaltaan tuoksui sokerille, ja hyllylle rakennetun leivospyramidin ylin leivos irroitettiin kuin kaunis teeruusu pensaasta ja tarjottiin Olalle. Tyttö sieppasi sen käteensä, kuitenkaan osoittamatta himokkuutta, ja tarkasteli sitä joka puolelta. Hän tunnusteli sitä ympäriinsä ensin sormella ja sitten kielellä, paremmin huomatakseen sopivan hyökkäyskohdan. Tämän löydettyään hän iski siihen kuin ahmatti pienet hampaansa. Vähitellen hänen haukkauksensa kävivät harvemmiksi, ja kun enää viimeinen pala oli jäljellä, hän otti sen pois suustaan, katseli sitä moneen kertaan, pienensi sitä pienentämistään ja söi sen muruttain. Viimeinen muru putosi lattialle ja hän otti senkin maasta.

Sellaista elämä on, opettaja ajatteli katsellessaan lasta. Sillä aikaa leipuri, jota tytön ahneus äitelytti, latoi pahvirasiaan ne leivokset, jotka opettaja oli ostanut kotiin viedäkseen.

* * * * *

Ola seurasi ylen tarkkaavaisena sokerileipurin hommaa, miten hän huolellisesti sitoi kolmivärisellä nauhalla tuon sievän valkoisen pahvirasian; ja kun nauhasta lopuksi oli muodostettu silmukka, josta oli mukava kantaa, tyttö nykäisi isoisän takinlievettä, pakottaen hänet kumartumaan ja kuuntelemaan salaisuutta:

— Anna minulle vielä yksi — —

Mutta isoisä tahtoi kasvattaa lasta ja epäsi pyynnön, tosin vastenmielisesti.

— Kunhan tulemme kotiin.

Mutta vähän lohduttaakseen tyttöä opettaja antoi hänen kantaa pientä pakettia, ja jälleen he menivät väkijoukkoon torille, jossa seurusteltiin kuin yhteisellä pihalla. Siellä kaikki tunsivat toisensa, ja Ola vastaanotti ja jakeli hymyjä oikealle ja vasemmalle vihännesmyyjättärien luodessa uteliaita katseita mieheen, joka oli hänen seurassaan.

— Onko tuo isoisäsi?

— On, se on isoisäni, tyttö vastasi ravistaen opettajan kättä ja ylpeillen hänestä, eikä hienotunteisuudessaan ottanut omenaa eikä herneenpalkoa, jota joku naisista hänelle tarjosi.

Mutta yhdelle heistä hän vastasi töykeästi ja väistyi syrjään. Tämä ei kaupannut vihanneksia, vaan oli tavallinen vanha kansannainen. Hän nojasi paksuun sauvaan; hänellä oli isot leveät jalat, jotka näyttivät halvautuneilta, ja musta huivi pienten kasvojensa ympärillä, jotka muodoltaan ja väriltään muistuttivat kurtistunutta päärynää.

— Jumala teitä siunatkoon! hän sanoi huolimatta Olan ynseydestä. Opettaja, joka luuli häntä kerjäläiseksi, tahtoi antaa hänelle kolikon, jota vanhus, näyttämättä kuitenkaan loukkautuneelta, ei ottanut. Hän pudisti vapiseväa päätaän, kuin olisi tahtonut sanoa: Rahat ovat hyviä olemassa, mutta sopuisaan yhteisoloon tarvitaan muuta.

Ja muitta mutkitta hän poistui hitaasti ja ääneti kuin kilpikonna.

— Kuka hän on? opettaja kysyi.

— Se on Leppä-huvilan eukko; hän varastelee lapsia.

— Sitä en usko. Missä tuo huvila on?

— Näytän sen sinulle. Äiti on kieltänyt minua menemästä sinne asti. Mutta sinun kanssasi kai voin mennä?

Ja tyttö veti vanhusta rajusti mukaansa kovin innostuneena odottavaan kiellettyyn huviin. He kulkivat nyt vanhan kirkon ohi, joka taytti kokonaan yhden torin sivuista, ja opettajan päähän pälkähti mennä sisälle tuohon kirkkoon, missä Ola oli kastettu ja mihin hän ehkä kerran oli astuva morsiamena. Omasta puolestaan opettaja ei noudattanut mitään kirkon ulkonaisia menoja, hänellä kun oli sydämessään oma uskontonsa, varmuus, että Jumala on meissä ja että me olemme jumalassa, ja että kuulemme hänen läsnäolonsa omassa äänessämme. Mutta hänen vakaumuksensa oli, että kristinusko on yksinkertaisten sielujen ainoa lähtökohta, josta he voivat päästä täydelliseen Jumalantietoisuuteen.

Opettaja nousi siis kirkonportaiden ensimmäiselle astimelle mennäkseen sisälle, mutta Ola veti hänet takaisin ja oli vähällä sanoa: — Mitä teet siellä, oletko hassu? Mutta tyttö oli jo oppinut erottamaan hänen kasvojensa varjo- ja valoilmeet ja sanoi mielistelevän viekkaasti: Menemme sinne huomenna; huomenna on sunnuntai. Nyt äiti odottaa meitä.

Mutta siitä huolimatta hän vielä kääntyi pitkälle kävelylle. Hän vei isoisän takaisin asemalle johtavaan lehtikujaan, ja kun he olivat saapuneet kotihuvilaan johtavan tien päähän, Ola ei poikennut sille, vaan veti isoisänsä päinvastaiseen suuntaan.

Kauempana polku laajeni leveäksi tieksi pujoitellen hiekkasärkkien ja puutarhain välitse, jotka kuuluivat pensasaitojen ja tamariskien kätkemiin pikkuhuviloihin. Rannan puolella kohosi vielä jokunen ruohon peittämä pieni kunnas, ja siellä näki sodan aikana kaivettuja juoksuhautoja. Muutamat multavallit olivat niin korkeita, että ne kaihtivat näköalan merelle. Sitten tie kiipesi ylämäkeä, kaikki asutuksen jäljet katosivat, ja tuuheiden leppien jono peitti oikeanpuoleisen taivaanrannan.

Ola jätti pienen paketin isoisän huostaan ja puristi lujasti hänen kättänsä, ja tämäntästä hän kääntyi katsomaan taakseen pelon vallassa, joka jo oli helpottanut mutta vielä hiukan häntä vaivasi. Lopulta he saapuivat rautaportille, jossa oli metallilankaverkko ja joka sulki puiden ympäröimälle vanhalle harmaalle kaksikerroksiselle talolle johtavan tien. Talo näytti asumattomalta.

— Tässä asuu tuo vanha mummo, Ola sanoi, heiluttaen isoisän kättä, johon tämän paikan salaperäisyys ei näyttänyt tekevän erikoista vaikutustä.

Eikä tuossä huvilassä ollut mitään huomiota herättävää: se oli muiden maalaistalojen kaltainen, joita näkee syrjässä valtateistä, viljelysmailla lähellä rannikkoa. Sen vieressä oli viinitarha, jota väentupa vartioi. Hiukan kauempana taustassa oli punajuurikaspelto.

Enimmin kiinnitti Olan ja lopulta isoisänkin huomiota talon oikealla puolella leviävä aukio, jota ympäröivät sankan vihreän veden tavoin korkeiden puiden vavahtelevat varjot. Näistä varjoista pilkoitti muutamia yksinäisiä valkoisia marmoripenkkejä ja kaksi isoa pyöreätä märmoripöytää. Viileän alastomina, varisseiden lehtien kirjailemina ne herättivät opettajassa yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunteen, joka varmaankin asusti tuossakin autiossa talossa. Ja Ola selitti hiukan epäröiden salaisuuden:

— Se on kirottu talo, tiedätkös! Pojat tappoivat isän ja pakenivat, mutta toinen heistä joutui kiinni ja vankilaan, ja nyt talo on sotaväen oma. Mutta soltut eivät asu siinä; siinä asuu toiselta seudulta tullut mies, ja tuo vanha mummo, joka varastaa lapsia.

— Entä äiti?

— Mikä äiti? Mummon äitikö?

— Ei, vaan häijyjen poikien äiti.

— Hän on kuollut. Tietysti hän on kuollut! tyttö huudahti lujasti, ikäänkin olisi tahtonut sanoa: Jös äiti olisi ollut elossa, ei tätä olisi tapahtunut.

— Onko siitä pitkä aika?

— Äidin kuolemastako? sanoi tyttö, joka noudatti täsmällisyyttä puheessaan.

Ei, vaan siitä tapauksesta?

Ola nosti pientä kättään ja pani suunsa suppuun.

— No niin! Sitä en tiedä. Siitä on ehkä sata vuotta; ehkä kaksi vuotta, hän lisäsi umpimähkään. Aikaan nähden hän ei noudattanut täsmällisyyttä.

— Olet oikeassa. Sellaisissa tapauksissa ei aika merkitse mitään. Tule, tule! vanhus sanoi vetäen tyttöä pois portilta. Ja he menivät istumaan tienviereen ruohoon ja kukkien keskelle, näköalanaan meri. Ola olisi tahtonut hieman leikitellä, juosta tavoittelemaan keltaisia perhosia, jotka halukkaasti lähentelivät häntä ikäänkuin houkutellakseen häntä seuraansa. Mutta hän pelkäsi vanhaa eukkoa ja kääntyi alinomaa katsomaan, tuliko vanhus jäljestä. Ja tämäntästä tyttö palasi isänmurhaan; siinä oli aivan kuin jonkinlaista sairaalloisuutta. Lopulta isoisä vaihtoi puheenaihetta.

— Sanohan Ola, onko Ornella jo kauan ollut teidän talossanne?

— Siitä päivästä alkaen

— Onko hän sinulle kiltti?

— Kyllä hän on minulle kiltti, mutta välistä hän lyö minua. Mutta minäkin olen joskus häijy. Panen perunoita jä neuloja hänen vuoteeseensa.

— Miksi?

— Siksi, että — — tyttö sanoi virnistellen, mikä kai merkitsi, etta häntä huvitti joskus tehdä pahaa.

— Ei pidä tehdä kenellekäan pahaa, opettaja aloitti saarnanuotilla, mutta oman äänensä kaiku herätti hänen mielessään samaa ahdistusta kuin äsken hyökysillalla.

Sitten he vähitellen palasivat kotia.

Äkkia Ola hellitti vahuksen käden jä kiiveskeli hänen kiellostaan huolimatta tienviereisille multavalleille uhaten jäädä sinne, ellei isoisä tullut auttamaan häntä alas. Ja kun tyttö ei saanut tätä oikkuansa tyydytetyksi, hän syöksyi ja ryntäsi isoisää vastaan niin rajusti, kuin olisi tahtonut lävistää hänet.

— Sinä alat ottaa itsellesi liian suuria vapauksia, isoisä nuhteli. Sinä olet huonosti kasvatettu. Mutta kyllä vielä totisesti saan sinut pysymään aisoissasi!

Isoisä oli täynnä siveellistä paheksumista, ja tyttö taivutti päänsä alas ja kulki nolostuneena matkan päässä edellä. Pienokaisen paljaat suorat sääret, jotka olivat sileät kuin vaaleanpunainen marmori, liikuttivat opettajan mieltä. Tuossa siis ne pylväät, joihin nyttemmin nojasi koko hänen maailmansa. Äskeisen varjon karkoitti kirkas valo ja opettajan mieleen muistui hengellinen laulu, jonka hän oli kuullut kaukaisina lapsuuden aikoina ja josta muisti vain kaksi ensimmäistä säettä:

Meripoika lainehilla Avuks' sua huutaa. Herra…

Siinä kaikki. Mutta samoin kuin raunioista aavistaa ajan hävittämän suuren kaupungin entisen olemassaolon, samoin toivon ja rakkauden sinfonia kajahti tuon vanhan laulun katkelmasta.

— Kiitän Sinua, Herra! Ja anna minulle anteeksi, jos vielä epäilen saavuttaneeni varman valkaman. Tässä olen auringonpaisteessa tuon pienen olennon kanssa, Sinun kanssasi. Olen tehnyt syntiä, jota ehkä en ole vielä sovittanut. Mutta sydämeni on oleva puhdas, ja puhdas on oleva ruumiini hamaan kuolemaani asti. Tarjoan Sinulle kaikkeni, ja vieritä Sinä päälleni kaikki suruntaakat, kunhan ei paha kosketa tuota nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni.

Hän tarttui jälleen Olan käteen, ja he astelivat edelleen vaieten.

Heidän lähestyessään kotia heidän onneansa jälleen häiritsi äidin ääni, joka torui Ornellaa. Tuo ääni vaikeni kuitenkin edellä kulkevan koiran ilmoittaessa heidän tuloaan. Kissakin oli tällä kertaa huomaavaisempi koukistaen selkänsä kaareksi oven pielessä, ja opettaja, joka piti kissoista, tuli taas iloiseksi ja tyyneksi. Tuolla kissalla oli uhmaavat, mutta somat pienet kasvot, melkein taivaansiniset silmät pistivät kirkkaina esiin nahan vaalean ruskeasta sametista.

Kumartuessaan sitä hyväilemään opettaja tunsi sen liukuvan käsistä kuin elävä ankerias, mutta hän aavisti, että heistä pian oli tuleva ystävät.

Toinenkin miellyttävä yllätys odotti heitä. Valkoiselle leivinlaudalle oli asetettu kuivamaan joukoittain pieniä, vaaleita lihapiiraita, ja hellasta leyhähteli suloinen paistinkäry, joka voitti puutarhan lemut.

Marga kierteli keittiössä ja kumartui lakkaamatta, jokin esine kädessään. Hänen tukkansa oli vielä sukimatta ja vaatteensa korjaamatta, mikä sai ajattelemaan, että hän oli ollut käsikähmässä jonkun kanssa. Huomatessaan pahvirasian ja sanomalehteen käärityn kalan, jotka opettaja laski pöydälle, hän vähän hermostui, tosin ei opettajan näkemästä vaivasta, vaan siitä, että uudet ostokset häiritsivät keittiössä vallitsevaa järjestystä.

Silti hän kiitti sydämellisesti ja alkoi ahdistella Olaa:

— Sinun ei pitäisi sallia isoisän noin vaivautua. Loppujen lopuksi kai sinä juuri veit hänet kalasatamaan ja torille. Tunnen sinut, veitikka, tunnen sinut hyvin. Ja nyt minun tehtäväkseni jää keittää tuo kala. Pois tuo paperi ja tuo pahvirasia. Olet kai ainakin kiittänyt. Etpä ole, tiesinhän sen. No kiitä nyt jo!

Tyttö oli ehkä matkimishalusta omaksunut Ornellan pettämättömän menettelytavan: hän ei koskaan vastannut mitään äidin nuhteisiin. Sensijaan hän johti keskustelun toiselle tolalle lepyttääkseen äitiään.

— Niin, äiti, kävimme kalasatamassa ja näimme siellä isän, ja siellä oli Gina Bluvin yllään keltaraitainen hame kuin Tigrinolla…

Yksityisseikkoja, jotka isoisältä olivat täydelleen jääneet huomaamatta, sukelsi esiin tytön kertomuksesta. Kaiken sen tämä oli noukkinut ja tuonut mukanaan kuten ne pienet näkinkengät, jotka hän otti esille taskustaan ja järjesti pöydän reunalle. Isoisä ei ollut ollenkaan huomannut hänen kokoilleen niitä.

Äiti kuunteli melkein lapsellinen ilme kasvoillaan.

* * * * *

Kaksi viikkoa kului sitten iloisesti ja vaihtelevasti äidin onnellisina terveyden päivinä. Ateriat kestivät pitkään, ja perheen jäsenet erosivat pöydästä vatsa täpösen täynnä, varsinkin iltaisin, jolloin pullot ilmestyivät pöytään toinen toisensa perästä, pölyisinä ja kylminä kellarin kosteudesta ja pimeästä, Marga ja Antonio joivat kilvan viiniä aina vuoroonsa kehoitellen toisiaan. Joku perheenystävä kävi tervehtimässä ja auttoi isäntäväen hyvää tahtoa.

Juotuaan Marga kävi omituisen hiljaiseksi ja istui liikkumatta ja ääneti pöydän ääressä, silloin tällöin vain puoleksi vaistomaisesti järjestellen tukkaansa. Hänen unelmoivaa kaihomielisyyttä uhkuvat silmänsä ja hienot kasvonsa, joita auringonlaskun rusko näytti hohteellaan valaisevan, olivat silloin ihmeen kauniit; Antonio taas, joka päivän kuluessa ollessaan työssä ja toimessa tavallisesti oli vaitelias ja melkein töykeä, muuttui puheliaaksi ja kerskailevaksi. Kaikki muka onnistui hänelle mainiosti maailmassa hänen puheistaan päättäen, ja tulevaisuudessa kaikki oli onnistuva vielä paremmin.

— Kun on niin hyvä pää kuin minulla, ja tällainen sydän, ja kun tekee työtä tuon lapsen hyväksi, niin jumaliste, kaiken täytyy käydä kuin itsestään.

Kädenlyönti otsalle, toinen povelle, Olaan päin teatterimaisesti ojennettu käsi, milloin luja, milloin hellä tai uhkaava äänenpaino, alleviivasi hänen sanojaan ja Olan nauru, hänen iloa ja veitikkamaisuutta loistavat silmänsä loivat erityisen hohteen pöydälle. Mutta huolimatta tästä iloisesta ulkokuoresta opettaja luuli kaikessa erottavansa tumman varjon.

Rauhallisemmat, joskin alakuloisuuden verhoamat, olivat ne päivät, joina Margassa oli kuumetta. Tuntui siltä kuin terveiden päivien herkeämätön työ ja mielenliikutus olisi masentanut hänet niinkuin henkilön, joka pitkään valvottuaan vaipuu syvään uneen. Opettaja katsoi velvollisuudekseen olla niinä päivinä jättämättä taloa ja lasta yksin. Hän opetti tyttöä lukemaan ja kirjoittamaan ja totesi itsekseen, ettei opettajantehtävät koskaan ollut tuntunut hänestä vaivalloisemmalta.

Ola turvautui kaikenlaisiin verukkeisiin laiminlyödäkseen velvollisuutensa. Kun opetustunti lähestyi, hän tekeytyi kuuroksi ja mykäksi ja antoi etsiä itseään kauan, ennenkuin suvaitsi tulla esille piilopaikastaan. Sitä- paitsi hänellä muka aina oli jotakin kipua kun tunnin piti alkaa, milloin vatsakipua, milloin särkyä toisessa jalassa tai kädessä, jonka oli määrä pidellä kynää.

Ja kun tyttö oli niukuin naukuin oppinut kirjoittamaan O kirjaimen, hän piirusti siihen kaksi pientä silmää leveän suun ja pari pientä käpälää ja näytti sen Ornellalle muka isoisän muotokuvana.

Ja kun isoisä sanoi:

— Hyi! Kun on kysymys opiskelusta, sinulla on vetelä pää kuin kurpitsa, aivan samoin kuin isälläsikin; tyttö otti pienen kurpitsapalan ja asetti sen isoisän pieluksen alle, ja kun vanhus nuhteli häntä siitä, hän virkkoi:

— Se on palanen minun päästäni.

* * * * *

Niinä päivinä, jotka Antonio oli poissa kotoa, vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain hieman keskeyttivät Olan liverrykset tuossa edistyneen kevään kirkastamassa ja lämmittämässä huvilassa. Mereltä jä rantaniityiltä, jotka kokonaan olivat kaislojen ja krookuskukkien peittämät, tuulahti raikas tuoksu, joka tuotti opettajalle ruumiillisen hyvinvoinnin tunteen. Hän luuli tulevansa jälleen nuoreksi.

Hänen pieni huoneensakin näytti hänestä toisenlaiselta. Hän oli itse verhonnut sen vaalealla paperilla, jota koristivat kultakuvat, niin että luuli päivänpaisteen heijastuvan seinille, jotka hän oli somistanut muutamilla tauluilla; pari halpaa, mutta värikästä mattoa loi huoneeseen jotakin herrasmaista.

Siitä ei koskaan puuttunut tavallisesti kedolta noukittuja kukkia, jotka oli asetettu maljakon virkaa toimittavaan savikuppiin.

Opettajan kirjoittaessa Ola oikaisi itsensä milloin toiselle milloin toiselle matolle, koettaen perehtyä niiden koristelukuvioihin, seuraten sormellaan niiden viivoja ja puhuen itsekseen. Kissa piti hänelle seuraa ja pisti vuorostaan esiin käpälänsä leikkisästi koettaen raapaista. Koirankin oli lupa käydä sisälle, vaikka se ei tuntenut itseään kotiutuneeksi siellä. Kanatkin ojentelivat kaulaansa ovella ja kurkistivat sisään vain toisella silmällä.

Toinen vieras, joka vastaanotettiin osaksi myötätuntoisesti, osaksi vihamielisesti, oli Lenin, pieni vaaleanpunainen porsas, jonka saparo oli kippurassa ja jonka pienet pirteät silmät päivä päivältä vaipuivat syvemmälle ihraan. Kursailematta se tunkeutui sisään nuuskien lattiaa ja piilottautuen vuoteen alle, jossa se suvaitsi päästää eräänlaisia vähemmän hyvälle tuoksuvia ääniä, kunnes koira tarkastettuaan opettajan kasvoja arvatakseen hänen ajatuksensa karkoitti röhkijän pois, vieläpä päälle päätteeksi ajoi sitä takaa kappaleen matkaa ulkona näin rangaisten sitä sen säädyttömästä julkeudesta.

Kaikkein vähimmin tervetullut vieras oli Ornella. Opettaja kaihti tämän seuraa silloinkin, kun hän tuli siivoamaan huonetta. Tämä ei johtunut siitä, ettei tuo nuori nainen olisi osoittanut hänelle riittävää kunnioitusta, vaan siitä, että tuon naisen läsnäolo häiritsi häntä herättäen hänessä puhtaasti ruumiillista levottomuutta, joka ei ollut himoa, vaan oikeammin vastenmielisyyttä. Ornella oli opettajan mielestä typerä ja tylsä, jopa tämä viime päivinä oli huomannut hänessä vilppiä ja valheellisuutta. Marga oli esim. käskenyt hänen tehdä ostoksia tietyissä myymälöissä. Sensijaan hän meni toisiin, josta sai huonompaa, mutta silti kalliimpaa tavaraa.

Eräänä päivänä opettaja sai miniältään toimeksi mennä erään tuollaisen myymälän omistajan luo esittämään vastaväitteitä, mutta kauppias kohteli häntä töykeästi ja oli lopulta suorastaan hävytön.

— Marga, opettaja sanoi senjälkeen ystävällisesti, mutta pontevasti, älä enää lähetä minua sellaisille asioille; kernaammin teen itse nuo ostokset. Äläkä nyt toru Ornellaa minun tähteni, niin olet kiltti.

Marga ei torunut, mutta pyysi miestään kieltämään Ornellaa enää jalallaan astumasta tuon hävyttömän kauppiaan myymälään. Antonio teki sen liioitellun vakavasti, mikä näytti tekevän Ornellaan tavattoman syvän vaikutuksen.

Mutta jo samana päivänä opettaja sattumalta näki Ornellan menevän ostoksille juuri tuohon myymälään. Vähää myöhemmin hän ja Ola kuulivat, seisoessaan puutarha-aidan takana, Ornellan palaavan kotiin toisen naisen seurassa. Ornella ei enää tuntunut samalta, hänen suunsa kävi yhtenään ja hän nauroi säädyttömästi uhkuen elämänhalua kuin eläin keväällä.

— Tuollainen hän aina on, kun äiti ja isä eivät ole näkemässä, tyttö sanoi huomatessaan isoisän ällistystä ja vihamielisyyttä kuvastavan ilmeen.

Silloin syntyi näiden molempien välillä salaliitto. Opettajan kehoittamatta Ola kertoi hänelle kaikki yllättämänsä Ornellan pahat teot liioitellen niitä ja kuvaten niitä synkin värein ja aina pyytäen, ettei isoisä puhuisi niistä kenellekään.

Tämä huomasi kuitenkin, että Ornella osoitti ollessaan kahden tytön kanssa ja kun luuli, ettei kukaan pitänyt heitä silmällä, häntä kohtaan omituista hellyyttä. Eräänä päivänä opettaja näki heidän leikkivän kuin kaksi kissaa, vuoroin purren ja mukiloiden toisiaan.

Vanhus puhui siitä Margalle kerran, kun Ornella oli lähtenyt ulos.

Kasvot leimuten äkillisessä vihanpuuskassa äiti kutsui Olan luokseen ja alkoi ankarasti nuhdella häntä, ikäänkuin tyttö olisi yksin ollut syyllinen, ja olisi häntä lyönytkin, ellei isoisä olisi tullut valiin.

— Ei niin! ei niin! hän sanoi hätääntyneenä painaen tytön puoleensa ja näytti itse turvautuvan tyttöön; Marga kalpeni ja hänen silmänsä himmenivät surusta. Kaikki kolme vaikenivat kuin pyörremyrskyn yllättäminä, joka oli temmata heidät mukaansa ja joka säikytti heitä luonnottomalla, salaperäisellä rajuudellaan.

Samanlaisella uneliaalla äänellä kuin kuumepäivinään Marga alkoi puolustautua:

— Mitä minun pitää tehdä? Sivistymättömät ihmiset ovat kaikki tuollaisia kuin tuo tyttöletukka, vähän eläimellisiä. He eivät ymmärrä käyttäytyä paremmin, ja heitä täytyy surkutella, sillä hekin ovat onnettomia. Ornella ei ole suinkaan kaikkein pahimpia ja on kiintynyt pienokaiseen. Hän tarkoittaa tytön parasta, vaikka tekeekin sen omalla tavallaan. Eikö niin, Ola? Kun olit pieni, äiti lisäsi puolustellen itseään tytönkin silmissä, niin muistatko tuota ikävää Toninan juttua? Hän löi sinua, kun kuuli sinun itkevän, ja joi isällesi varatun maidon. Ornella taas on valmis kulkemaan metsän läpi yöllä, jos sinä olet sairas ja tarvitset lääkäriä.

— Ja sitten hän antaa minulle namusia, kun ei kukaan näe, Ola lisäsi.

— Mutta sinä Ola et saa liian tuttavallisesti seurustella hänen kanssaan, ymmärrätkö? Et saa liiaksi hullutella hänen kanssaan. Jospa tietäisitte, hän jatkoi jälleen kääntyen opettajan puoleen, kuinka monta palvelijatarta olen koetellut, joista toinen on ollut toistaan mahdottomampi. Ornella on ainakin uskollinen. Yöllä hän heti nousee, kun luulee kuulevansa jotakin epäilyttävää ääntä ja olisi valmis yksin uhmailemaan kokonaista rosvojoukkiota.

Sanoja, pelkkiä sanoja! Ne rapisivat kuin tyhjään tynnyriin voimatta poistaa pimeyttä sen sisästä. Marga itsekin oli siitä tietoinen.

— Tiedän kyllä, hän jatkoi vilkkaammin, että minun pitäisi puhua Ornellan kanssa ja vaatia häntä pysymään aloillaan. Mutta se olisi sama kuin puhuisi seinille; hän ei ymmärtäisi mitään. Ummärtävätkö elukat? hän kysyi katsoen opettajaan, ikäänkuin he olisivat keskenään sopineet sellaisen puhetavan käyttämisestä, jota tyttö ei käsittäisi. En muutoin voi enkä tahdo nöyrtyä Ornellan edessä. Nuhtelen tosin häntä usein pikkuseikoista, eikä hän pane sitä pahakseen, kun tietää, että se tapahtuu puoleksi pilan vuoksi. Mutta jos koettaisin sanoa hänelle yhdenkään sanan, joka osuisi kipeään kohtaan, hän saattaisi karata kimppuuni ja kuristaa minut kuoliaaksi.

Opettaja tunsi sisimmässään väristystä, sillä hän tiesi että Ornellassa piili tuollaista salaista raivoa. Eihän tarvinnut muuta kuin nähdä hänen kissansilmänsä.

— No, lähetä hänet siis pois talosta, hän sanoi hiljaa, ja samalla tavoin Marga vastasi:

— Jos Ornella olisi tavallinen palvelijatar, voisin tehdä niin, mutta meillä on siveellisiä velvollisuuksia häntä kohtaan. Se olisi samaa kuin heittää hänet kadulle, sillä hänellä ei ole ketään, jonka luo menisi asumaan, paitsi jos hän ottaisi palvelijattaren paikan jossakin toisessa perheessä, mutta sitä emme tahdo. Muutoin, hän lisäsi surullisella äänellä, hän tai joka muu — se on yhdentekevää.

Opettaja intti itsepintaisesti:

— Eikö vanhempi palvelijatar sopisi sinulle paremmin?

Mutta Margan epätoivoisella välinpitämättömyydellä ei ollut rajoja.

— Kaikki on aivan yhdentekevää, kotona tai kodin ulkopuolella, kaikki on yhdentekevää.

Nämä sanat hän lausui kuin kuumehoureessa, ne ikäänkuin heittivät paulan opettajan kaulaan, ja tästä tuntui, kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan.

— Ola, opettaja sanoi tytölle, joka rapsi hänen selkäänsä eikä enää kiinnittänyt huomiota äidin ja isoisän vakavaan keskusteluun, häiritset minua, en minä ole mikään kissa. Mene leikkimään. Mene! hän käski ankarasti, kun tyttö epäröi.

— Marga, hän virkkoi heidän jäätyään kahden, käsitäthän, että voit pitää minua isänä. Luuletko, että miehesi ja Ornella…?

Marga avasi ja sulki jälleen silmänsä, aivan kuin ovea, joka avataan ja heti paiskataan kiinni vaaran uhatessa, ja tämä sai opettajan melkein häpeämään olettamustaan.

Mutta sitten hän näki Margan hymyn, tuon nopean hymyn, joka paljasti ja taas peitti hänen harvinaisen terveet ja himokkaat hampaansa. Ja tämä teki isoisän mielen raskaaksi, sillä hän vaistosi, että Olan pahin vihollinen tässä salaperäisessä ympäristössä oli äiti itse. Hän kysyi melkein ankarasti:

— Etkö luule, että Antoniolla ja Ornellalla on luvaton suhde?

— Antonio on nuori, mutta jos hän tähtoo huvitella, hän huvittelee muualla eikä kotona, Marga vastasi rypistäen kulmakarvojaan.

— Tyttäresi vuoksi ei sinun pitäisi kärsiä sitä kotona eikä kodin ulkopuolella, opettaja lopuksi virkkoi karskisti.

Ja kun Marga nauroi melkein ilkkuen vanhuksen suorasukaisuutta, tämä lähti, tarttui Olan käteen ja vei hänet merenrannalle hengittämään raikkäita tuulahduksia, jotka parantavat kaiken pahan.

— Meri, hän ajatteli Olan kaivellessa hiekkaa uutterilla pienillä sormillaan, tunnen, että sinä olet maan oikea sielu ja että opetat meille, mikä on meidän sielumme olemus. Maa uudistuu hitaasti eri vuodenaikojen kuluessa samoin kuin ruumiimme; sinä, uudistut joka hetki pohjattomissa syvyyksissä, jotka ovat täynnä hirviöitä ja jumalaisia ihmeitä, samoin kuin meidän sielumme.

Hän luuli lopultakin löytäneensä oikean ystävän, vertaisensa, jota saattoi ymmärtää ja jolle saattoi uskoa salaisuutensa paremmin kuin ihmisille.

Sinä hetkenä meri oli tyyni, kauempana välkkyi smaragdikehä ja auringon kilo, jonka sisällä kuin vedenpinnassa olevalla tiellä näki nuorten kampeloiden iloisesti karkeloivan. Ulapalla heijastui veneiden purjeisiin meren ja taivaan vihreys ja sini, ja ne kiiltivät kuin punasinervä silkki ja näyttivät kukkasilta, jotka on istutettu puutarhaan vartavasten kohottamaan taulun kauneutta.

Ja mies, jonka vieressä tyttö kaiveli hiekkaa, samoin kuin tämä penkoi ajatuksiaan, tunsi itsensä rauhalliseksi ja valmiiksi ammentamaan tästä lepohetkestä voimia lopputaivalta varten.

* * * * *

Toukokuussa yläkerran vuokralainen ilmoitti saapuvansa muutaman päivän kuluttua.

Ikkunat avattiin, patjoja piestiin ja tomutettiin, lattiat pestiin. Opettaja tarjoutui liimaamaan, samoin kuin hän oli tehnyt omassa huoneessaan, yläkerran salin uudet seinäpaperit, mikä jo olikin tarpeen.

Marga esteli kuten tavallisesti; mutta suostui lopulta. Opettaja lähti siis paikkakunnan verhoilijan luo ostamaan tarveaineita. Ola avusti seinäpaperien valinnassa ja neuvoi isoisää ottamaan kultakukkaiset tiilenväriset paperit, ja verhoilija itse totesi, että oli osattu oikeaan, sillä tuo punerva väri parhaiten vastusti meren vaalentavaa vaikutusta. Salin huonekalut, jotka olivat kasassa keskellä huonetta, peitettiin purjekankaalla. Sitten opettaja tekaisi itselleen paperilakin, jommoista maalarit tavallisesti käyttävät seiniä maalatessaan, ja pani sen päähänsä toiselle korvalle, mikä sai Olan makeasti nauramaan. Tyttökin tahtoi saada samanlaisen, ja hänen kiharansa, jotka pistivät esiin valkean paperin alta, näyttivät sen rinnalla entistään mustemmilta, ja näin varustettuna tytöstä tuli isoisälle melko hyödyllinen apulainen.

Hän toi alhaalta keitiöstä tölkin sitkun valmistusta varten, ja kun opettajalla ei ollut tulitikkuja, tyttö kaivoi yhden esiin taskustaan.

Opettaja asetti ruokapöydälle kaksi pitkää lautaa ja levitti niille seinäpaperikäärön, nurean puolen ylöspäin, ja alkoi sivellä sille sitkua. Ja äkkiä laulu, joka tosin ei kuulunut voimakkaasti, mutta jossa oli lämmin, hillitty kaiku, keskeytti hiljaisuuden huoneessa, johon heijastui meren metallihohde. Niin laulavat nuoret käsityöläiset työtä tehdessään.

Olalta putosi sivellin kädestä, ja hän nauroi katketakseen. Sitten hän herkesi nauramasta ja katseli isoisää kuin outoa henkilöä. Isoisäkö todella lauloi? Hän se todella oli, ja olisi luullut hänen nuoruudestaan alkaen toimineen verhoilijana ja koko hänen työteliään ja tyydytystä tuottaneen aikaisemman elämänsä palanneen tuon äänen ja laulun kaikuessa.

Kaikki huonekalutkin tuntuivat siitä elostuvan ja kuuntelevan, purjekankaalla peitetytkin. Ola meni katsomaan sohvalla loikovaa nukkeaan ja kuvitteli, että sekin avasi suunsa laulaakseen. Sitten hän otti nuken käsivarrelleen, palasi isoisän luo ja alkoi laulaa mukana kurkkuäänellään, toistaen loppusäkeen.

Mutta ikäänkuin heräten unesta vanhus herkesi laulamasta ja sanoi:

— Mene kutsumaan Ornella tänne.

Ornella oli paraikaa pesemässä sisähuoneen lattiaa. Hän tuli heti, jalassa kuluneet tallukat, ilman sukkia, käsivarret paljaina ja yllä lyhyt hame kuin balettitanssijattarella. Hänen säärensä, joita peittivät vaaleat hipiäkarvat ja jotka olivat paljaat vaaleanpunaisiin kiiltäviin polviin asti, herättivät opettajassa ihailua. Hän ei koskaan ollut nähnyt niin voimakkaita ja kauniita sääriä, ja taas hänen mieleensä johtui jonkinlainen tarueläin, joka oli ihmisnaaraan näköinen.

Hän pyysi Ornellaa tarttumaan sitkusta kostean seinäpaperin kaistaleen toiseen päähän, toisen pään hän itse otti käteensä ja kiipesi seinän varaan asetetuille tikapuille. Sitten hän alkoi kiinnittää paperia sangen taitavan Ornellan avulla. Kun ensimmäinen kaistale oli kiinnitetty paikoilleen, opettaja laskeutui tikapuilta maahan mennen takaperin vastakkaiselle seinälle nähdäkseen, miltä paperi näytti. Tyttö ja palvelijatar tekivät samoin. Mutta äkkiä Ornella hulmahti hehkuvan punaiseksi, ikäänkuin punaväri olisi seinästä tarttunut niihin, mulkoili silmillään, kalpeni seuraavassa tuokiossa ja horjahti sivulle, ja viime hetkessä opettaja ehatti tukemaan häntä ponnistaen kaikki voimansa pitääkseen häntä pystyssä ja nojaten seinään, jotta ei itse olisi kaatunut.

— Tuoli tänne, sina tyhmä tyttö! hän huusi Olalle, joka nauroi täyttä kurkkua, nähdössään heidät noin kietoutuneina toisiinsa.

Ola asetti heidän eteensä tuolin, ja opettaja laski sille istumaan Ornellan, joka lysähti kokoon kuin riepu. Sitten hän käski tytön tuoda vähän vettä. Sillä välin hän tuki Ornellaa, joka tuntui hänen käsiinsä lämpöiseltä kuin tuore hedelmä. Nuoren naisen valkoisista käsivarsista, jotka olivat silkinsileät ja tummasuoniset ja päältä kultaisten hipiäkarvojen peittämät, lumivalkeasta povesta, joka pilkotti esiin kuin täynnä maitoa, ja hänen vaatteistaan levisi samanlainen omituinen haju kuin läjässä olevasta heinästä, joka alkaa hapata, "palaa". Hetken ajan opettaja tunsi outoa huumausta, kuin joukko muistoja nuoruuden ajoilta olisi tunkeutunut hänen aivoihinsa, ja hän kuvitteli elävänsä luolassa jossakin kaukana vuoristossa, kamppaillen salaperäisen olennon kanssa, joka pakeni häntä samalla houkutellen häntä rientämään jälkeensä. Eikä tuolla olennolla tuntunut olevan muotoa eikä ydintä, mutta silti se uhkui voimakasta elämää kuin meren meduusa.

— Tässä on vettä, Ola sanoi hiljaa, nyt jo hänkin levottomana Ornellan äkillisestä pyörtymisestä.

— Onko Ornella kuollut? Herää toki, Ornella! tyttö hätäili ja nipisti häntä polvesta.

Ornella näytti heräävän pikemmin tästä nipistyksestä kuin vedestä, jolla hänen kasvojaan ja poveaan valeltiin. Hän kosketteli kädellä polveaan, nousi hitaasti ja avasi jälleen silmänsä eikä näyttänyt halukkaalta selittämään pahoinvointinsa syytä, ja opettaja tuli lopulta hänelle avuksi.

— Kas noin! Sellaista tapahtuu keväällä.

— Niin keväällä… Ornella toisti.

Kaikki näytti olevan ohi, mutta äkkiä Ornella kavahti pystyyn tuolilta ja lysähti sille takaisin, sillä sääret eivät kannattaneet. Sitten hän peitti kasvonsa käsillään ja herahti itkuun purren hamettaan. Ola heittäytyi kalpeana ja pelästyneenä hänen syliinsä ja itki ääneen hänkin.

Kaikki tämä aivan masensi opettajan. Tuon naisen ja lapsen järkevää selitystä kaipaavaa surunpuuskausta katsellessaan hän tunsi olevansa selittämättömän ilmiön edessä, jolla kuitenkin olisi pitänyt olla luonnolliset syynsä.

Hiljaa opettaja veti tytön pois Ornellan luota, painoi hänet rintaansa vasten ja huomasi, että tyttö häveten kätki kasvonsa hänen povelleen. Vähitellen Ornellan nyyhkytykset ja vaikeroiminen taukosivat ja hän kohotti hitaasti päätään, kuin kuunnellen kaukaista melua. Sitten hän rajusti niisti nenäänsä hameeseensa ja livahti äkkiä tiehensä kulkien puolikumarassa seinäviertä.

Opettaja ei virkkanut sanaakaan pidättääkseen häntä. Hän vain ravisteli lasta ja työnsi tämän luotaan.

— Etkö huomaa, että vallan töhrit minut siveltimelläsi! hän torui.

Tämä asetti myrskyn. Molemmat palasivat työhönsä.

Seuraava päivä oli kuuma päivä, ja Ornella pysytteli alakerrassa valvoen Margan huoneessa, opettajan päättäessä seinien koristelun yläkerrassa. Seinäpaperien yläreunus oli jo kiinnitetty, se oli punainen ja kultaviiruinen ja muistutti brokadia. Jäljellä oli vain seinien alipienan siveleminen, ja sitä varten opettaja oli hankkinut tölkillisen vernissaa, joka näytti keitetyltä suklaalta. Ola sekoitti sitä ihastuneena, töhrien sormensa ja pienen hameensa.

Vielä kello kahdentoista aikaan he olivat työssä, kun Antonio tuli pyytämään heitä aamiaiselle. Ola juoksi isäänsä vastaan ja sai, kuten tavallista, isoisän lievästi mustasukkaiseksi. Mutta isä ojensi käsiään eteenpäin suojellakseen vaatteitaan tahroilta, hänellä kun oli yllään uusi tumma villapuku, joka hyvin päästi oikeuksiinsa hänen solakan vartalonsa ja kasvojensa heleät värit.

Antonio oli ollut erään vanhan merimiehen hautajaisissa, joka oli ollut hänen palveluksessaan, mutta surujuhla tuntui tehneen häneen pikemminkin iloisen vaikutuksen. Hänen kauniit kosteat silmänsä loistivat ilosta ja hänen puhtaat piirteensä ja punaiset huulensa palauttivat hänet opettajan mieleen entisenä huolettomana nuorukaisena niiltä ajoilta, jolloin hän toveriensa kanssa palasi vuoriston metsiin tekemältään retkeltä tuoden kotia ampumansa linnun täi kokoamansa sienet. Olan juostessa isänsä perässä koettaen saada hänet kiinni, tämä alkoi hyppiä pakoon ja piiloittautui sinne tänne huonekaulujen taakse. Ja sitten hän juoksi viereiseen huoneeseen ja lukitsi oven. Mutta tyttö juoksi toista tietä muiden huoneiden kautta ja yllätti hänet, ja siitä syntyi naurua ja huutoa, joka täytti hiljaiset huoneet äänillä, niin että luuli pääskysparven lehahtaneen sisään.

Hän on vielä kuin poika ikään, opettaja ajatteli ja siveli lopuksi vielä muutaman kerran seinää. Ja hän kuvitteli niin kuin ennen, että Antonio voisi vielä talttua ja tulla helläksi pojaksi ja uskolliseksi aviomieheksi.

Pöydän ääressäkin nuo molemmat jatkoivat naureskeluaan, vaikka opettaja tämäntästä huomautti, etteivät häiritsisi sairasta. Selittääkseen vallatonta hilpeyttään Antonio sanoi:

— Jos liikeyritys, jota tänään olen alkanut suunnitella, onnistuu hyvin, niin todella matkustamme Jerusalemiin ja vast'edes itse asumme yläkerrassa, kun meidän ei enää tarvitse ottäa mokomia vuokralaisia, jotka tulevat tänne tekemään säästöjä ja esiintyvät mahtavina kuin ruhtinaat.

Hän hykersi käsiään, mutta näytti samalla muistavan jotakin ikävää:

— Ja silloin tuotan tänne Italian kuuluisimmat lääkärit parantamaan pikku eukkoni.

Hänellä oli aina tapana sanoa "pikku eukkoni", kun Marga ei ollut läsnä, ja hän lausui nuo sanat lapsellisella äänenpainolla.

— Luulenpa melkein, opettaja huomautti, että riittää, kun toimitat hänelle ilmanvaihdosta ja annat hänen oleskella jonkin aikaa vuoristossa kuuman vuodenajan alkaessa.

— Niin, vuoristoonkin matkustamme, Engadiniin, jonka varsin hyvin tunnen ja jossa eräällä tuttavallani on hotelli. Hänkin on päässyt hyviin oloihin melkein samalla tavalla kuin minäkin. Molemmat olemme samanlaisia hulivilejä. Hän palveli tullilaitoksessa samaan aikaan kuin minä ja rakasteli erään hotellinomistajan tytärtä, salaa vanhemmilta. Eräänä päivänä hänet potkittiin pois paikastaan muutamien ikävien kepposten takia. Hyvä; hän katoaa joksikin aikaa ja pukeutuu sitten talonpoikaistytöksi, menee hotellin isännän luo ja pyytää saada paikan apulaispiikana, ja siihen toimeen hänet otettiinkin! Ja kolme kuukautta hän vietti iloista elämää tyttönsä kanssa, kunnes tämän täytyi tunnustaa isälleen olevansa siunatussa tilassa. Molemmat karkoitettiin hotellista, mutta lopulta vanhempien sydän heltyi, ja he antoivat anteeksi. Ja vaimonsa isän kuoltua ystäväni on ollut tuon hotellin isäntä. Lähetänpä hänelle kirjeen näinä päivinä.

— Niin, näytte olevan yritteliäitä poikia molemmat, opettaja sanoi kehuen, vaikka tämänluontoiset Olan läsnäollessa kerrotut seikkailut eivät häntä erityisesti miellyttäneet.

Ornellakin, joka tarjoili pöydässä, näytti tyytymättömältä, mutta syystä, joka näytti koskevan yksistään häntä. Muutoin ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen paitsi opettaja, joka aina hänen tullessaan sisään pälyili häneen uteliaan vaiston pakosta, jota hän ei itsekään oikein ymmärtänyt.

Aamiaisen lopulla Antonio käski Ornellan noutaa kellaristä pullon vaahtoavaa viiniä, jotta he voisivat juoda liikeyrityksen onnellisen päätöksen maljan. Ja pullon ilmestyttyä pöytään isäntä nousi ja alkoi nauraa, kuin jo olisi ollut juovuksissa, sillä pullon onton pohjan alla oli valkoinen hämähäkki, joka hohti kuin hopea.

— Se tietää onnea!

Hän antoi hämähäkin juosta esiin piilopaikastaan, ja nähdessään sen hätääntyneenä häärivän pullon kupeella hän kumartui auttamaan sitä lattialle.

Ornella katseli tätä, ja hänen kasvoistaan katosi nyreä ilme, jonka sijalle tuli ovela, ivallinen, melkein julma hymy. Ja Antonion jälleen istuutuessa Ornella ojensi jalkansa ja tallasi hämähäkin kuoliaaksi. Ainoastaan opettaja huomasi tuon häijyn teon, mutta ei sanonut mitään. Antonio täytti jälleen lasin.

— Tämä viedään pikku eukolleni, niin että hänkin voi juoda liikeyrityksemme onneksi.

Silloin Ornella säpsähti.

— Tiedäthän, ettei hän siitä huoli.

Nuoren naisen silmät kiiluivat ilkeästi.

— Ornella, vie se hänelle joka tapauksessa.

Palvelijatar totteli ja meni sairaan huoneeseen, mutta palasi oitis lasi koskemattomana, jossa vaahto vielä helmeili.

— Juo sinä se sitten!

Ornella ei koskaan maistanut, ei ainakaan toisten läsnäollessa, mutta nyt hän tyhjensi viinilasin kolmena kulauksena. Ja viini näytti muuttuvan tuleksi hänen ihonsa alla, joka muuttui hehkuvan punaiseksi.

Kaikki tämäkin oli opettajasta vastenmielistä.

— Koulumestari Giuseppe on nyrpeä, Antonio ajatteli käytyään tervehtimässä Margaa ja saatettuaan Olan vuoteeseen, johon tyttö heti nukahti. Sitten Antonio vetäytyi huoneeseensa hiukan levähtämään, ennenkuin palasi työhönsä.

— Miksi hän aina onkin noin tyytymätön? Kaikesta hän löytää arvostelemisen aihetta, eikä muista, että hänkin on ollut nuori ja että on vahvistanut tuon vanhan puhetavan totuutta: Nuoruus ja hulluus. Itse hän hyvin tietää, mitä on tehnyt. Ja nyt hän vaatii toisilta sellaista, mihin itse ei ole kyennyt.

Mutta huolimatta sävyisistä ajatuksistaan opettaja ei ollut tyyni. Häntä ei haluttanut nukkua eikä lukea. Ehkä hänkin tunsi kevään vaikutusta, tuon meren läheisen kevään, joka purkautui esille rajun voimakkaana kuin myrsky.

Meren henkäyksen vahvistamana maa tuntui kohoavan, uhkuvan ruoho- ja kukkaverhonsa peittämänä. Joka lehti, joka kukka värähteli melkein kuin mielettömänä riemusta. Olan puutarhassa hehkuvista ruusuista varisivat terälehdet tai ne itse putosivat kokonaan maahan, ja etelätuuli siroitti noita terälehtiä opettajan huoneeseenkin kuin elävästä olennosta irti temmattuja iholaikkoja.

Sulkeutuneena tähän huoneeseensa, hetken ja vuodenajan ihanuudesta huolimatta kahta alakuloisempana, opettaja tunsi olevansa kuin munkki kammiossaan. Tulee hetki, jona munkkikin paastoamisen, kieltäymysten, pidättyvaisyyden ja haltioitumisen jälkeen tuntee lihansa heräävän ja kapinoivan ja sielunsa vaipuvan mitä syvimpään epätoivoon, joka pyrkii todistamaan kärsimyksenkin tarpeettomuutta.

— Lähdenpä ulos häipymään hiedanjyväsien joukkoon, joita tuuli puhaltaa ilmaan.

Näin hän ajatteli ja kuvitteli ottavansa sieluansa kädestä kuin lasta, joka itkee syyttä, ja taluttavansa sen ulos.

Hän poistui hiljaa. Keittiö oli vielä siivoamatta. Ornella luultavasti lörpötteli renkituvan väen kanssa käyttäen hyväkseen toisten lepohetkeä. Tuo Ornellan poissaolo harmitti häntä, ja vielä enemmän hän suuttui huomatessaan pieneen pylväskäytävään johtavan oven olevan raollaan. Ja hän muisti varmasti sulkeneensa ja lukinneensa sen laskeutuessaan Antonion ja Olan kanssa yläkerrasta. Vaistomainen tunne, joka ei ollut uteliaisuutta eikä epäluuloa, vaan pikemmin levottomuutta, sai hänet varovasti hiipimään portaita yläkertaan. Ja mieli ahdistuksen vallassä hän muisti päivän, jona Olan kanssa oli noussut noita portaita, tytön hiipimisen pitkin seinävieriä ja sen salaperäisen tunnelman, joka oli vallannut heidät, ikäänkuin he olisivat aikoneet tutkia outoa pyhäkköä.

— Tämä talo on oleva sinun, Ola. Koko meren loistava komeus on oleva sinun, kun olet kasvanut isoksi ja tullut tuntemaan rakkauden!

Kaikki tuo sukelsi esille hänen kiihtyneestä sydämestään hänen noustessaan porras portaalta ylemmäksi, ja hänestä tuntui kuin joskus levottomissa unissa, kuin olisi kiivennyt huojuvia tikapuitä. Hän pysähtyi portaiden askelmalle. Yläkerrankin ovi oli raollaan ja tuntui hänestä suulta, joka puoleksi aukeaa puhumaan.

Sisältä kuuluikin ääni. Ja nyt hän tajusi, mikä levotomuus ja alitajunnassa piilevä pelko oli häntä ahdistanut ja ajanut siihen.

Sisältä kuuluva ääni oli Ornellan.

— Näin on asia! Tuo Bulvin. Kaikki sen jo tietävät, että tuo lutka panee parastaan ja liehakoi päästäkseen sinun suosioosi!