PAKO EGYPTIIN (continued 2)

— Lopeta jo, Ornella, Antonio kuului sanovan. Ja hänen äänensä oli rauhallinen, jopa iloinenkin, vielä lämmennyt kuohuvasta viinistä. Mutta niinkuin aina, siinä nytkin oli teeskentelevä pohjasävel.

Tämä ärsytti vielä enemmän Ornellaa, jonka ääni kaikui rajumpana, käheänä ja yllyttävänä niin kuin sinä päivänä, jona opettaja oli kuullut hänen käyttävän rumia sanoja toveriensa kanssa.

— Pahempi elukka ei sinusta enää voi tulla, kuin mikä jo olet, sinä inhoittava petturi! Mutta tällä kertaa et niin helpolla pääse pälkähästä! Tiedät, että olen taas raskaana; tällä kertaa en tahdo tehdä, mitä eläimetkään eivät tee, enkä antautua vaaraan joutua linnaan.

— Lopeta jo, se on parasta sinulle. Sinun pitää tehdä, niinkuin minä käsken, äläkä enää kiusaa minua. Tiedät, etta olen kunnon mies.

Ornella päästi pilkkanaurun. Mutta Antonio oli varuillaan tottuneena kaikkeen ja sulki arvatenkin hänen suunsa suudelmalla, sillä Ornella vaikeni äkkiä, ja kaamea rikoksen ja alennustilan painostava hiljaisuus tukahdutti heidän kiistansa.

Silloin opettaja solui portaita alas kuin kuolettavasti haavoittunut varas. Kaiken elämänsä parhaan veren hän jätti sinne.

Hän meni portille, mutta kääntyi takaisin. Yksistaän sen talon väri, jossa Ola nukkui ja jonka yläkerrassa nuo kaksi synnintekijää olivat, koski hänen silmiinsä. Hän poistui taas talon lähettyviltä ja kulki yhä kauemmaksi hiekkavallien reunustamille juoksuhaudoille asti ja vaipuen uupuneena maahan kuin sodan aikana sotilas, joka oli ollut vihollisen maalitauluna.

Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tunnepuuskiensa vaikutuksille alttiina, eikä hän tahtonut vanhoilla päivilläänkään joutua niiden ohjattavaksi. Hän alkoi siis pohtia asemaa. Se murhenäytelmä, jonka keskeiseksi henkilöksi hän katsoi itsensä, paljastui hänen katseilleen täydessä raa'assa alastomuudessaan, eikä hän enää voinut epäillä, etteikö Marga tietänyt miehensä uskottomuudesta, vaikkei kotirauhan vuoksi ollut sitä tietavinään. Ei ehkä ole ainoatakaan miestä, joka ei tekisi aviorikosta, ja lukemattomissa perheissä teko tapahtuu itse talossa ja vivahtaa joskus sukurutsaukseen, kuten tässä tapauksessa. Miksi hän siis antoi niin järkyttävän värityksen tälle suhteelle, jota oli aavistanut jo tulopäivästään alkaen?

Nyt hänellä oli siitä varmuus, ja kaikki ne varjot, jotka olivat sekaantuneet siihen iloon, jonka rakkaus Olaan oli uuden elämän muodossa lahjoittanut hänelle, sakenivat nyt verhoksi, joka moninkertaisiksi kääriytyneenä ei enää päästä valoa läpi. Se hietakuoppa, jossa hän nyt loikoi, oli sama, jossa hän eräänä päivänä oli istunut Olan kanssa, joka leikitteli näkinkengillä ja perhosilla. Silloin se tunne, että hänen oli aloitettava elämä uudelleen, oli tuntunut hänestä melkein sietämättömältä. Ja hänen mieleensä muistui hänen rukouksensa.

— Herra, vieritä sinä päälleni kaikki suruntaakat,. kunhan paha ei kosketa tuota nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni!

Sitten hän nousi. Hän tunsi sisimmässään Jumalan tahdon. Ja suruntaakat vierivät hänen hartioilleen, mutta eivät musertaneet häntä. Niinkuin puiduista tähkäpäistä oli jyvät erotettava akanoista, tullakseen puhtaiksi ja terveellisiksi.

— Tässä olen, hän ajatteli, valmiina kaikkeen, jopa riistämään sydämestäni viimeisen maallisen iloni, rakkauden tuohon tyttölapseen, jos hän vain pelastuu.

Hän oli noita miehiä, jotka kerran tehtyään omantunnon säätämän päätöksen eivät salli edes kuoleman estää sitä toteuttamasta. Mutta samoinkuin hänen oli tapana tien mutkassa kääntyä katsomaan taakseen mitatakseen katseillaan taivaltamaansa matkaa ja voimia, jotka olivat jäljellä vaelluksen jatkamiseen, hän rupesi, ennenkuin poistui tästä paikasta, muistelemaan menneisyyttään ja miten oli tullut silloiseen ajankohtaan.

Kaikkein ensiksi hän muisti pikkupoikana eläneensä öljypuiden ympäröimässä tuvassa vuorten yksitotisessa varjossa. Isä oli koulunopettaja ja aikoinaan intohimoinen metsänkävijä. Hän ei itse koskaan syönyt ampumaansa riistaa, mutta tappoi eläimiä ja lintuja synnynnäisen julman vaiston pakosta. Äiti leipoi leivän ja raatoi pellolla kuin maamies, hoiteli viinitarhaa ja oliiveja ja oli taitava viinin ja öljyn valmistaja. Hänelläkin oli joutohetkinään intohimoinen askare, hän valmisti kirjaustöitä, jotka väreiltään, vivahduksiltaan, varjostuksiltaan ja kuvioiden selväpiirteisyydeltä olivat ihmeen aistikkaita. Yhtä näistä kirjausteoksista, johon äiti oli uhrannut vuosikausien työn, hän vielä säilytti matkalaukussaan eikä rohjennut ottaa sitä esille taikauskoisesti peläten, että se häneltä varastettaisiin ja että tämä tuottaisi onnettomuutta.

Äidin samoin kuin isänkin luonteessa oli tylyyden ja sydämellisyyden sekoitusta. Hän muisti, ettei äiti koskaan suudellut häntä, mutta vei hänet joka ilta pieneen vuoteeseen ja rukoili hänen puolestaan ääneensä. Ja hän oli tuntenut rukouksen sanojen varisevan päänsä ylle kuin tähtien ja kukkien, mutta hänestä suudelmat olisivat olleet paremmat.

Vartuttuaan nuoreksi mieheksi ja jouduttuaan naisen hellyyden ja hyväilyjen esineeksi hän vaipui tämän syliin kuin ajattelematon lapsi. Tuo nainen oli vanhahko sukulainen. Ja huomatessaan, että oli tulemassa äidiksi — vaikk'ei tämä ollutkaan hänen ensi harha-askeleensa — hän hirttäytyi epätoivöissaan, kun ei heitä voinut yhdistää mikään muu side.

Hän vapisee vielä, tätä muistellessaan, mutta ei karkoita sitä muistoa, vaan sulkee silmänsä tehdäkseen paremmin havainnolliseksi sen sisäisen silmänsä edessä. Hän näkee tuon naisen riippuvan orresta kuin ison nuken. Hän on peittänyt kasvonsa ja on pukeutunut punaiseen kultaviiruiseen hameeseen — noihin väreihin, joista opettaja niin piti; hän on ottanut ylleen näin upean puvun viettääkseen häitä kuoleman kanssa. Ja hänen allaan permannolla on tuoli, joka näyttää kaatuneen kumoon kauhusta.

Kolmivuotias poikanen — hänen ensi hairahduksensa tulos — nukkuu rauhallisesti. Nainen on käärinyt huolellisesti peitteen hänen ympärilleen ja verhonnut hänen kasvonsa nenäliinalla, jotta hän ei näkisi unessakaan. Ja pielukselle, jossa vielä on kuoppa tuon poloisen naisen kiusautuneen pään jälkenä, hän on laskenut oliivioksan.

— Rauha hänelle, opettaja sanoo avaten jälleen silmänsä, jotka olivat laajentuneet tuskasta ja tunnonvaivoista.

Hän oli ottanut kasvatikseen tuon naisen pojan, ja vuodet olivat vierineet. Ei kukaan tuntenut opettajan syntiä, jopa häntä pidettiin ankarasti siveellisenä, hyväätekevänä miehenä, puoleksi pappina, joksi häntä sanoivat oppilaansa, jotka kunnioittivat häntä, mutta eivät rakastaneet.

Opettajan äiti kasvatti poikaa, kuin tämä olisi ollut hänen oikea pojanpoikansa. Äiti yksin aavisti todellisen asianlaidan ja tunsi kiitollisuutta sukulaisvainajaa kohtaan, joka oli pelastanut perheen joutumasta julkiseen häpeään. Poika kasvoi isoksi, varttui kauniiksi ja vahvaksi. Tietäen, ettei ollut opettajan poika, hän sanoi tätä sedäksi eikä totellut häntä rahtuakaan.

Päästyään kansakoulusta hän selitti, ettei tahtonut jatkaa opintojaan. Ja opettaja, joka oli toivonut voivansa siirtää tietonsa poikaan ja saavansa hänestä seuraajan, alkoi kärsiä oikean isän tavoin ajatellessaan pojan epävarmaa tulevaisuutta.

Mutta olihan hän alistunut tähän isänasemaan syntinsä sovituksena ja suhtautui rohkeasti siihen soimaukseen, joka hänellä oli edessään pojan kasvojen muodossa.

Koko hänen elämänsä oli sovitusta, puhdasta ja suoraa. Hän tunsi pahan houkutukset, lihan pyyteet ja sielun kapinoimisen, jotka ovat yhteisiä kaikille miehille, ja hän kuvitteli ratsastavansa raisun hevosen selässä sitä päivä päivältä yhä enemmän hilliten ja kesyttäen.

Välistä hän keskusteli Jumalan kanssa, ja aina hän suoriutui siitä voitokkaasti. Mutta yhdessä kohden Jumala ei ollut myöntyväinen eikä opettajakaan vaativainen, nimittäin kun oli kysymys siitä, ettei poika palkinnut häntä edes antamalla rakastaa itseään, ja tämä häntä suretti.

Vanha äiti, joka oli surrut katkerasti pojan karkaamista ja joka alinomaa oli odottanut hänen paluutaan, säilytti pojan lapsuusajoilta leluja, pieniä vaatekappaleita, pyhäinkuvia, pojan ensi hampaat ja kiharat, jotka kaikki oli sidottu yhteen silkkilangoilla. Ja nähdessään ne siinä ensi kerran opettaja herahti itkuun nojatessaan kaapinoveen, ikäänkuin se olisi ollut äärettömän surun maailmaan johtava selkoselälleen avattu portti. Syrjäisestä sopestaan hän kuitenkin toivotti pojalle kaikkea onnea ja siunasi itseään siitä, että oli kasvattanut häntä rakkaudettomasti, ainoastaan velvollisuudentunteen pakottamana, siis etupäässä itsekkyydestä.

Kun keskustelut Jumalan kanssa sitten taas alkoivat, hän eräänä päivänä rohkaisi mielensä ja sanoi itselleen, että tuo kaikki oli pelkkää taikauskoa. Ihminen rakastaa, silloin kun rakkaus syntyy itsestään ja kohdistuu rakkautta ansaitsevaan henkilöön, ja rakkaus on jo itsessään niin suuri ja jumalainen mysterio, että jo pelkkä sen selittämisyritys on sen pyhyyden loukkaamista.

Opettaja lähti kulkemaan sitä hiekkasärkkien ja pikkuhuviloiden välistä tietä, jolla oli tulonsa jälkeisenä päivänä kävellyt Olan kanssa ja jonka molemmin puolin kasvoi tamariskeja, joihin joka taholta osuivat ja joista taas ponnahtelivat pois yhä kiihtyvät tuulen puuskat vallattomana leikinpyörteenä. Kauempana lepätkin värähtelivät heijastaen rannikon aaltojen liikkeitä ja kimmellystä.

Tie alkoi häipyä tuntemattomiin. Minnehän se lopulta johti? Hänen ei ollut koskaan onnistunut kulkea sen päähän asti, ja hänestä tuntui yhä, kuin hän olisi kulkenut pitkin koko Adrian meren rannikkoa. Tämän kuvittelun ja hiekkavallien tarjoaman tuulensuojan vuoksi tämä tie miellytti häntä enemmän kuin muut. Siellä aurinko paistoi lempeän suloisesti, ja ruohoisella maakamaralla, johon Romagnan ajomiesten rattaat olivat painaneet tuskin näkyvät uurteet, missä hevosten lantakin oli vihertävää, hienoa ja kiiltävää, astui kuin samettimaton peittämää käytävää.

Tällä tiellä kävellessään vanhus tunsi surujensa haihtuvan, tarttuvan kiinni tamariskien oikullisiin oksiin, jotka leikittelivät niillä ja sitten kiskoivat ne tuulen tuiverrettavaksi. Ja krookuksen kukat, jotka siellä täällä pistivät esiin terälehtiään, kussakin valopilkku kuin kyynel omasta silmästä, ja jokunen yksinäinen perhonen, joka innokkaasti lepatteli häntä vastaan ja sitten äkkiä pakeni huomattuaan, ettei hänestä löytänyt, mitä oli hakenut, sanalla sanoen kaikki tällä tiellä herätti hänessä uuden nuoruuden tuntua.

Ja nyt pienet talot loppuvat. Meri, joka välistä on pilkoittanut esiin hiekkasärkkien lomitse, aukenee nyt valtoimenaan katseille kuin pellavankukkien peittämä aava tasanko. Tie kohoaa hitaasti, ja tamariskipensaiden takana olevien leppien yläpuolella liitelevät ohuet pilvet tuntuvat toistavan aaltojen kohinaa. Mutta puista tuo suhina lähteekin, ja opettajan mieleen palaavat jälleen synnyinseutunsa hengelliset laulut, ja hän hyräilee:

Meripoika lainehilla Avuks' Sua huutaa, Herra…

Äkkiä hän vaikeni kuullessaan oman äänensä, joka tuntui kohoavan maan povesta ja jonka tuuli lakaisi pois. Mutta tuo kuva: meripoika: joka meren rajusti liikehtivillä aaloilla huutaa avukseen Herraa, ei lähtenyt hänen mielestään hänen vaivalloisesti kulkiessa ylämäkeen ponnistellen tuulta vastaan kuin laiva merihädässä. Mutta lopulta hän pysähtyi tuntien helpotusta, kuin olisi palannut omaan kotiinsa.

Rautaristikkoportin takana kohosi hänen eteensä talo, harmaana vanhuuttaan ja huonosta hoidostä.

Se oli Leppä-huvila, tuo kironalainen talo.

Hän ei pysähtynyt sitä katselemaan ensimmäistä kertaa. Ja ajatellessaan kaikkia niitä huoneita, jotka jo useita vuosia olivat olleet tyhjinä, samalla aikaa kuin hänen oli pakko asua pienessä huoneessa, joka oli pimeä ja kostea kuin kellari, hän kääntyi rautaporttiin yhtä lumoutuneena kuin lapset roikkuessaan kaivonaukolla, josta näkyy maanalainen taivas, joka on todellista taivasta tuhatta kertaa kiehtovampi.

Mustiin pukeutunut pieni vanha nainen, joka kumartui eteenpäin ikäänkuin etsien jotakin maasta, näkyi ruohikon toisella laidalla ja alkoi lähestyä porttia. Opettaja tunsi hänet tuoksi pikku muijaksi, joka "varastaa lapsia", ja eukko näytti niinikään nähneen hänet ja tulevan kysymään häneltä jotakin. Mutta opettaja poistui silti portilta ja kääntyi astelemaan takaisin.

Tuuli pieksi nyt hänen selkäänsä. Hän tunsi sen pujahtavan sisälle takin joka aukosta, ja vaikka hän näki vihannuutta uhkuvat puut ja kuparivihtrillinsinervät viiniköynnökset, hänestä tuntui kolealta kuin talvella.

Kuinka kauan hän jo oli ollut poissa Olan vanhempien huvilasta! Väsyneenä hän vaipui jälleen istumaan tienviereen, ja aurinko tuntui levittävän lämpöisen peitteen hänen polvilleen; olihan sentään vielä vähän jäljellä hyvän Jumalan lämpöä tuossa kuolettavassa alakuloisuudessa.

Siinä vanha nainen lähestyi häntä. Hän oli poistunut kirotun talon pihamaalta ja siirtyi eteenpäin omituisella tavalla. Toisella jalkapohjalla hän tallasi maata, laahaten perästään toista, ainoastaan iso varvas kuluneessa tallukassa, joka yhtenään luiskahti pois ja näytti tahtovan piilottautua nurmeen.

Tuossa jalassa kai oli kipua, sillä kärsivä ilme näkyi naisen kasvoissa. Mutta kun hän oli saapunut opettajan luo, hänen silmänsä kirkastuivat ja koko hänen vartalonsa ojentautui suoraksi. Näytti siltä, kuin hän olisi hakenut juuri opettajaa saadakseen häneltä tarvitsemansa lääkkeen. Vanha nainen katsoi häntä suoraan silmiin, tervehti ja sanoi:

— Päivää! Missä pikku tyttönne on?

Pelkkä pienokaisen mainitseminen haihdutti pimeän ja vilun opettajan ympäriltä.

— Hän hukkuu paraikaa, hän vastasi hiljaa, ikäänkuin ei olisi tahtonut herättää lasta. Tunnetteko hänet?

— Kuka ei häntä tuntisi? Ettekö muista, että tapasin teidät molemmat torilla? Tunnen hänen isänsäkin, Antonio De Nicolan.

Opettajan teki mieli kysyä, mitä seudulla Antoniosta puhuttiin ja tunnettiinko hänen hairahduksensa. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt? Tunsihan hän ne paremmin kuin kukaan muu.

— Tuo tyttö on kaunis ja sirokasvuinen, muori sanoi ikäänkuin lohduttaakseen isoisää, ja hän on kaiketi hyvin kiltti. Minä pidän paljon lapsista, ja sen tähden ehkä sanotaan, että minä muka varastan lapsia. Tahtoisin todella varastaa yhden, jos voisin ja jos minulla olisi varoja elättää se. Mutta ihmiset puhuvat siitä toisessa, pahassa merkityksessä.

— Äidit sanovat niin estääkseen pienokaisia menemästä tänne asti, missä on kovin yksinäistä.

Vanha nainen hymyili ivallisesti toisen hyvälle tahdolle.

— Niinkö luulette? Onpa muutoin totta, että ensi aikoina täällä ollessamme koetin varastaa lapsen, kun poikani ei tahtonut mennä naimisiin ja minä niin pitäisin lastenlasten seurasta. Nuo viattomat olennot, hän jatkoi opettajan osaksi miettiväisenä, osaksi levottomana tuijottaessa häneen, suojelevat pahasta ja tuottavat siunausta taloon, jossa asuvat. Ja minua pelottaa asua tässä kirotussa rikosten talossa; poikanikin on ruvennut ajattelemaan, että tässä piilee jotakin noituutta. Aina siitä asti kun tulimme tänne, on suru meitä painanut. Öisin kuulee talossa omituisia ääniä, ja tuntuu siltä kuin pojat vielä surmaisivat isänsä. Koirakin sai jonkin oudon taudin; yöllä se ulvoi ja mulkoili silmillään, niinkuin sekin olisi nähnyt ja kuullut. Se tarrasi kiinni poikani housunlahkeesta ja laahasi hänet portille asti. Epäilemättä se tahtoi karkoittaa meidät tiehemme täältä. Eilen koira kuoli, ja poikani itki ja hautasi sen nurmikkoon. Tänään hän matkusti tuttavan luo kysymään, eikö tämä ottaisi hänen sijastaan vartioidakseen taloa.

Opettaja kohotti äkkiä päätään.

— Miksi ette hae uutta vartiaa tälta seudulta?

— Voisitteko te ehkä hankkia minulle sellaisen? Ei edes koiraa voi saada entisen tilalle tästä juutalaispesästä.

Opettaja painoi taas päänsä kumaraan. Tosin hän ei lähemin tuntenut paikkakuntaa, mutta tiesi, että kaikkien täytyi uutterasti tehdä työtä, merellä ja pelloilla, sekä kalaveneiden että isojen ja pienten tilojen omistajien. Kaikkien täytyi ansaita leipänsä, mistä syystä he olivat kenties liian suuresti kiintyneet rahaan, samoin kuin juutalaiset kauppiaat. Ja köyhinkin seudun asukas olisi hävennyt, jollei hänellä olisi ollut muuta tointa kuin takavarikoidun talon vartioiminen.

— Eikä tuollakaan ole helppoa asua, vanha nainen jatkoi nyökäyttäen päätään kaukana olevaan paikkaan päin. Kukapa nyt mielellään vieraalla seudulla asuu vieraassa talossa!

— Olette oikeassa, opettaja sanoi kohottamatta päätään. Eikä hän enää näyttänyt kuuntelevan muorin puhetta vaivuttuaan omiin ajatuksiinsa, jotka olivat yhtä sekavia ja omituisia kuin tuon toisen puheet. Mutta vähitellen ne saivat kiinteän muodon, yhtyivät ja selkenivät.

— Mitä sitten on tuon talon vartian tehtävänä? hän lopulta kysyi.

— Varsin vähän, tuskin mitään. Pitää vain valvoa, ettei kukaan, etteivät rosvot tai isänmurhaajien sukulaiset voi murtaa sinettejä tai jollakin tavoin päästä taloon.

— Missa vartian asunto on?

— Se on rakennettu huvilaan kiinni. Tulkaahan katsomaan.

Opettaja yrittää nousta, mutta pudistaa sitten päätään ja sanoo:

— Olen aivan liian vanha, muuten ottaisin toimen.

— Vanhapa olen minäkin, muori huudahtaa tyytyväisenä, että vihdoinkin on löytänyt mitä etsi. Ja poikani on yhtenään sairaana, mutta silti ei hänen koskaan ole ollut vaikeaa valvoa taloa.

— Mutta kuka viljelee maata?

— Se on vuokrattu talonpojille, meillä itsellämme ei ole muuta kuin pieni maatilkku rakennuksen takana. Eihän palkka ole suuri; kuusi liiraa päivässä, mutta onhan sekin jotakin. Heti kun poikani palaa, käsken hanen tulla luoksenne, niin että…

— Ei, ei, muoriseni, opettaja sanoi pää pyörällä, minähän vain laskin leikkiä.

* * * * *

Mutta pila, vaikka väkinäinenkin, saattaa hetkeksi haihduttaa surun. Ja opettaja tunsi mielensä hieman keventyneeksi. Hän jatkoi kävelyään.

Hän tunsi entistään selvemmin Jumalan läsnäolon. Olihan se varmaankin Jumala, joka oli lähettänyt hänen luokseen tuon vanhan naisen tarjoamaan hänelle tyyssijaa katumuksen harjoitusten paikaksi. Mutta sitä ennen hänen piti viipymättä täyttää velvollisuutensa puhumalla peittelemättä Antonion kanssa. Ja se talo, josta hän epätoivoissaan ja inhoten oli paennut, veti nyt taas häntä puoleensa kuin pyhäkkö, jossa kadutaan, rukoillaan ja uhraudutaan.

Hän tapasi Antonion hankkiutumassa lähtemään talosta hetkenä, jona tämä kohenteli kaulusnauhaansa jä lakkiaan ruokailuhuoneen peilin edessä. Opettaja katseli häntä takaa, ja tuo joustava vahva selkä ja voimakas niska saivat hänet, samoin kuin aikaisemmin Ornellan ruumiin muodot, ajattelemaan olentoja, jotka ovat lähemmin sukua eläimelle kuin ihmiselle. Ihmisellä, joka henkisesti kohoaa ylemmäksi muita, on usein heikko ja epätäydellinen ruumis: liha painaa tavalla tai toisella hänen henkeään, minkävuoksi tämä koettaa masentaa ja voittaa sen.

— Antonio, missä Ornella on?

Vaikka kysymys oli tehty hiljaisella, varovaisella äänellä, se sai levottomaksi Antonion, joka äkkiä käännähti. Mutta toinen näytti niin väsyneeltä ja masentuneelta, että Antonio rauhoittuneena kysyi auliisti:

— Tarvitsetteko jotakin?

— Minun täytyy puhua känssasi. Tulehan tuonne huoneeseeni.

Slellä saattoi puhua kaikessa rauhassa. Kaikki näytti tuossa vihreässä hämärässä olevan nukkuvinaan häiritsemättä keskustelua. Ja muutoin opettajasta kaikki nyt tuntui yksinkertaiselta ja selvältä, eikä hän aikonut tuhlata turhia sanoja.

— Istu, hän virkkoi ja sysäsi tuolin pöydän eteen, jolla Olan jättämä helminauha oli kiemurassa hänen paperiensa välissä. Ja Antonion siirtäessä tuolia vielä lähemmäksi tottelevaisena kuin pieni poika opettaja piilotti helmet kirjeen alle, ei kiusaantuneena niiden näkemisestä, vaan sentähden, että tunsi ainoaksi vaikuttimekseen pyrkimyksen pelastaa tytön ympäristön mädänneisyydestä ja tarvetta tehdä kaikille hyvää.

— Kuulehan, hän sanoi itsekin kuunnellen sanojaan ja puhuen nöyrällä äänellä kuin henkilö, joka ei tahdo toista loukata, vaan jonka tarkoitus on puolustautua. Vastoin tahtoani tulin tänään kuulleeksi keskustelusi Ornellan kanssa.

Antonio ei näyttänyt tyrmistyneeltä. Itserakas ja ilkkuva naisten hurmaajan hymy karehti hänen ylähuulellaan, ja hän odotti, että opettaja jatkaisi. Mutta tämä ei enää virkkanut mitään. Hän oli huomannut tuon hymyn ja oivalsi taistelunsa tehottomuuden.

— Tuo kirottu tyttöletukka! Antonio lopulta huudahti suuttuneena; hän jätti ehkä tahallaan oven auki. Sentähden, sentähden, hän toisteli raivokkaasti, siepaten lakin päästään ja painaen sen takaisin.

— Ja miksi sinä et sulkenut sitä? Niin olisi ehkä ollut parempi. Parempi on olla tietämättä pahaa, kuin turhaan taistella sitä vastaan.

— Luuletteko, Antonio sanoi julkeasti, että tämä oli tytön ensimmäinen koe? Missä on se mies, joka ei käyttäisi hyväkseen tilaisuutta? Ken on puhdas synnistä, heittäköön ensimmäisen kiven!

Ja opettajasta tuntui, kuin olisi häneen itseensä osunut sama kivi, jonka hän aikoi heittää. Mutta hän ei voinut vaieta.

— Sinun ei pitäisi tehdä syntiä omassa kodissasi, tyttösi kodissa, ei täällä — eikä muutoin muuallakaan. Synti on aina sama, missä tahansa sitä tehtäneenkin. Eikä sinun pitäisi tuottaa kärsimystä vaimollesi, joka ehkä tietää kaiken, mutta sietää kaiken tytön tähden. On mahdollista, etten mina ole oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä, mutta juuri sentähden sanon sinulle, että eräistä teoista kerran saa maksaa kalliisti.

Antonion mieli näytti järkkyvän. Pää kumarassa hän silitti tukkaansa eikä väittänyt vastaan. Hän vain kysyi:

— Onko Marga pyytänyt teitä puhumaan noin?

— Antonio! Vaimosi kuolisi pikemmin kuin avaisi sydäntään kenellekään kuolevaiselle. Mutta hänen surunsa pilkottaa esiin hänen hymystäänkin.

— Marga ei rakasta minua, Antonio sanoi synkästi. Hän rakastaa ainoastaan miesvainajaansa.

— Se ei ole totta. Hän turvautuu muistoihinsa kuin haavoittunut hirvi luolaansa. Mutta sekään ei ole pääasia. Tärkeintä on, etta ilma täällä puhdistetaan, sillä Margan suvaitsevaisuus vain lisää tartuntaa. Ilma on puhdistettava! opettaja toisti huitoen käsillään kuin viuhkalla, ainakin tytön, ellei teidän itsenne tähden. Ymmärrätkö?

— Mitä tyttö sellaisista ymmärtää?

— Jos lapsi edelleen hengittää tätä ilmaa, hän turmeltuu samoin kuin te, ja kun hän kerran sinun silmistäsi havaitsee turmeluksensa aiheuttaman surun, hän saattaa syystä vastata sinulle: "Sinä olet opettanut minua tekemään pahaa".

Antonio kavahti ylös tuolilta kuin nuori vesa, joka rajusti on taivutettu, mutta joka sitten ponnahtaa suoraksi.

— Ei! Ei! Hän ei turmellu. Mina olen tällainen sentähden, että olen tällaiseksi syntynyt… Ihminen syntyy… syntyy… Äitini oli samanlainen kuin Ornella.

Silloin tuntuivat rautakahleet salakavalasti puristuvan molempien miesten ympärille, niin että he syöksyivät samaan häpeän ja kauhun kuiluun.

Opettaja sanoi kumealla äänellä:

— Myönnät siis menetteleväsi pahoin?

— Sen myönnän. Mutta minä en ole ainoa. Monet ovat minua vielä kehnompia.

— Kaikissa meissä on hyvää ja pahaa, mutta jälkimmäinen on voitettava, Antonio! Kelvollinen teräs karaistaan, ja sen muuttaa miekaksi mies, joka tahtoo voittaa vihollisen.

Antonio jäi siihen seisomaan, kuin käskyjä odottava palvelija ja piteli, kovakätisesti huopahattuaan, melkein kuin olisi se ollut elävä elukka. Lopuksi hän sanoi:

— Sanokaa siis minulle, mitä minun tulee tehdä.

— Sinun tulee heti lähettää pois talosta tuo nuori nainen ja sitten huolehtia hänestä ja hänen lapsestaan.

— Entä sitten? Antonio kysyi surullisesti.

— Sitten Jumala sinua auttaa, jos tarkoituksesi ovat hyvät, opettaja sanoi. Mutta ahdistus valtasi hänetkin hänen ajatellessaan tuota: Entä sitten?

Ja tämä synkkä ajatus ei enää tahtonut päästää häntä rauhaan. Ja hän tunsi, että vaikka Antonio näyttikin nöyrän alistuvalta, tämä luiskahti hänen käsistään kuin kissa, joka, vaikka onkin näennäisesti taipuisa ja myöntyväinen, ei kuitenkaan voi olla noudattamatta eläimellisiä vaistojaan.

* * * * *

Myöhään illalla opettaja lähti kävelylle Olan kanssa. Mutta tytön seura ei lieventänyt hänen tuskaansa, vaan pikemmin kovensi sitä! Hänen ajatuksensa riensivät aina kotiin, jonne hän mielestään oli jättänyt Antonion ankarasti sairastuneena.

Ola tahtoi viedä hänet sellaisille paikoille, jossa oli ihmisiä ja vilkkautta, hän taas poikkesi yksinäisille poluille, missä askelet häipyivät syvälle heinään ja taivas jälleen heijasti hänen silmiinsä kuolettavaa tyhjyyttä, joka täytti hänen sydämensä.

Olalla oli ikävä. Hän kumartui pari kertaa noukkimaan kukkia tai tarkastamaan hyönteistä, mutta ei kutsunut isoisää ihmettelyä ilmaisevilla huudoillaan; hänkin näytti salaisiin ajatuksiin vaipuneelta. Kerran tyttö jäi niin kauas jäljelle, että opettaja kääntyi ja huusi häntä luokseen. Tyttö ei vastaa, ei liiku, seisoen siinä ääneti ja tottelematta, kunnes isoisä palaa hänen luokseen ja uhkaa rangaista häntä.

Nyt he ovat käyneet toisilleen vihamielisiksi. Parempi niin, vanhus ajattelee ankarasti, sillä kerran meidän kuitenkin täytyy erota toisistamme.

Hän tarttuu tytön käteen ja vetää hänet mukaansa, ja tyttö katsoo ylös häneen tutkien tarkoin hänen piirteitään, aivan kuin heidän tavatessa toisensa ensi kerran. Miksi hänestä tuntuu, kuin hän kävelisi vallan toisen henkilön kanssa, isoisän vieressä, joka on ihan erilainen kuin tuo aikaisempi? Ja äkkiä tyttö kysyy häneltä väsyneenä ja ikävystyneenä:

— Millaisia lauluja sinä osasit lapsena?

— Osasin niitä useita, hän vastaa ärtyisästi, nyt olen vanha enkä enää muista niitä.

— Etkö edes tuota laulua meripojasta lainehilla?

— En edes sitä, hän sanoo yhä Vain äreästi. Mutta äkkiä hän kuulee urkujen ääniä, jotka tulevat kaukaa — mistä? Hyvin kaukaa, tasangolta, mereltä päin. Virsi seuraa niitä. Vaikutelma on niin voimakas, että hän pysähtyy kuuntelemaan.

— Etkö kuule mitään? hän kysyy tytöltä. Etkö kuule kaukaa soittoa?

— Kyllä kuulen, tyttö vastaa herkkänä vaikutelmille.

Ja siinä he molemmat seisovat yksinäisellä polulla, keskellä ruohistoa ja auringon ja varjojen leikkiä kuin unen ja mielettömyyden taikakehän ympäröiminä.

* * * * *

Päivät kuluivat, ja Ornella oli yhä vain talossa, entistään vaiteliaampana ja kärsivällisempänä kuunnellessaan Margan ärtyisiä ja epäoikeutettuja syytöksiä.

Antoniokin kävi alakuloiseksi, eikä vanhojen pullojen tuoksuva viini kyennyt saamaan häntä iloisemmaksi. Hän oli enimmäkseen poissa kotoa ja palasi synkän näköisenä, kuin liikeasiansa olisivat häneltä sujuneet huonosti, ja tuskin hän oli syönyt ja juonut, kun jo taas poistui kotoa.

Eräänä päivänä hän toi mukanaan kuuluisan lääkärin, jolla oli tuuhea parta ja salaperäiset kasvot, niin että häntä saattoi luulla poppamieheksi. Se oli kuumepäivä, ja Marga suostui lääkärin käyntiin, mutta ei antanut selviä vastauksia tuon oppineen miehen kysymyksiin; ja kun tämä selitti, että hänen täytyi päästä toiseen ilmanalaan ja ympäristöön, lähteä ylemmäksi, kernaimmin vuoristoon, hän käänsi kasvot pielukselle, ja sulki väsyneet ja vihaa uhkuvat silmänsä.

Miesten poistuttua sairaan luota ja ollessa ruokahuoneessa kuuluisa lääkäri sanoi, että näennäisesti outo tauti tosiasiassa oli hyvin yksinkertainen. Se oli vanhaa malaria-kuumetta, jota pahensi sairaalloinen hysteerinen kuvittelu.

— Tekeekö hän työtä terveenä ollessaan?

— Tekee liiaksikin. Hän ei malta levätä hetkeäkään.

— Se ei ole hyvä. Onko hänellä huolia?

— Ei, tietääkseni, Antonio vastasi, mutta hänen silmänsä kaihtivat opettajan katseita.

Lääkäri ei kirjoittanut mitään lääkkeitä, mutta silti Antonio välinpitämättömästi korvasi hänen vaivansa kuoreen suljetulla runsaalla rahasummalla. Lääkäri vain moneen kertaan korosti, että Margan oli välttämättömästi lähdettävä pois kotoa ja vuoristoon, niin ylös kuin suinkin.

Opettaja ajatteli synnyinseutuaan ja entistä taloaan, jonka ehkä vielä voisi saada takaisin, mutta kun Antonio mainitsi jo tietävänsä, minne lähettäisi Margan ja pikku tyttönsä, nimittäin kaukaisten sukulaisten luo, opettaja painoi päänsä alas ja poistui ulos.

Toistamiseen hän suuntasi askeleensa leppien keskellä olevaan taloon. Vieraan lääkärin käynti herätti hänen epäluuloaan ja tuntui melkein juonelta, jonka Antonio oli keksinyt saadakseen Margan ja tytön pois talosta. Miksi? Mitä sekavimmat ja tolkuttomimmat ajatukset temmelsivät hänen aivoissaan. Mutta kun paha on syössyt ihmisen hänen tasapainostaan, kaikki tuntuu mahdolliselta. Hän tuskin tunsi mielessään rohkeutta katsoa uudestaan silmästä silmään sitä miestä, josta kerran oli toivonut saavansa itselleen pojan. Hän tunsi, että salainen voima loi hänen eteensä tämän ristiriitaisen näytelmän, joka tosin ei suoranaisesti koskenut häntä, mutta joka silti tavallaan johtui hänestä, ja että ainoastaan toinen voima, hänen oma sisäinen voimansa, saattoi johtaa sen onnelliseen ratkaisuun. Sanalla sanoen, hänen vakaumuksensa oli, että kaikki oli rangaistusta hänen vielä sovittamattomasta synnistään, ja että ainoastaan hänen kärsimyksensä ja nöyryytyksensä voisivat kääntää asiat oikealle tolalle.

Ja samoin kuin yöperho liitelee valoa kohti, hän toistamiseen tunsi vetovoimaa kirouksenalaisen talon rautaporttia kohtaan. Tuo talo vaikutti hänen mielikuvitukseensa yhtä houkuttelevasti kuin vilkkaasti kuvitteleviin lapsiin, mutta hän etsi myös taustaa omalle salaiselle surulleen — synkkää, läpikuultamatonta taustaa, josta hanen uhrautumisensa ääriviivat paremmin eroaisivat. Siten katumuksentekijä hakee luolaa, jossa voi sovittaa syntinsä.

Ja kevät levitti tuohon yksinäiseen puutarhaankin ilonsa harson. Verevää vihreyttä uhkuvat puut kaikuivat linnunlaulustä, ja penkit ja pöydät, jotka viime sade oli huuhtonut puhtaiksi, loistivat kuin uusina.

Ja kuin vuorostaan salaisen voiman vetämänä näyttäytyy vanha nainen lehtikujan päässä. Hän kulki kumarassa tuijottaen maahan, mutta huomatessaan opettajan hän koetti ojentautua suoraksi, ja kompastellen hän riensi portille ja avasi sen muitta mutkitta.

Opettaja muisti luvanneensa palata, ja suljettuaan portin muori lähti näyttämään hänelle vartian asuntoa.

Se oli pitkä huone, joka oli rakennettu huvilan jatkoksi, ja jota aikoinaan oli kaiketi käytetty vajana tai jonakin sen tapaisena. Toinen puoli huonetta ulottui ylöspäin kattoon asti, jonka punaiset tiilet loistivat orsien lomitse; huoneen toinen puoli oli matalampi, siinä oli parvekkeentapainen välikatto, jolle pääsi tikapuita myöten.

— Tuolla ylhäällä poikani nukkuu öisin, Vanhus selitti. Siellä säilytämme lakanoita, jotka uskottiin huostaamme huonekalujen mukana.

— Mokomatkin huonekalut! opettaja ajatteli katsellessaan ympärilleen.

Sopessa sisäkaton alla oli vanhan naisen kurja vuode, peitteenä säkintapainen. Itäviä perunoita ja kuivia maissinlehtiä oli hajallaan likaisilla huonekaluilla, jotka muka kuuluivat kristillisten ihmisten asuntoon. Paljaat savuttuneet seinät olisivat johtaneet mieleen varakkaan talonpojan alkuperäisen keittiön, jolleivät lika, epäjärjestys ja ummehtunut tallinhaju olisi tehneet koko huonetta perin kolkoksi. Ainoana valokohtana tässä kurjuudessa oli iso kamiina ja hella, joilla oli yhteinen savuhormi, ja valkea, joka tarjosi mahdollisuuden toivon asua tässä hökkelissä.

Hellalla oli musta pata, joka kiehua porisi tanssittaen kanttaan, jonka alta levisi ympärille sipulin sekaisten papujen haju — vaatimaton haju, joka silti palautti opettajan mieleen Margan keittiön miellyttävät tuoksut ja Olan pienen sormen, joka kynnellä napsutti tuon padan silausta, mikä ennusti oivallista ateriaa, eikä hän karkoittanut tuota muistoa, vaikka se tuotti hänelle mielipahaa, sillä katumus ei ole katumusta, ellei se ole muodostunut suurista ja pienistä kieltäymyksistä.

* * * * *

Illan suussa opettaja meni Margaa tervehtimään. Tässä ei ollut kuumetta, mutta hän oli tavallista heikompi, ja hänen kasvoissaan oli harmaankelmeä, ruumista muistuttava väri, joka punervassa iltavalaistuksessa näytti kahta kaameammalta.

— Mitä tuo tohtori sanoi? hän kysyi uneliaalla äänellä.

— Hän sanoi, että tautisi johtuu hermoistakin, ja että sinun täytyy saada lepoa ja mielenrauhaa.

Näin opettaja sanoi, joka luuli tietävänsä asiasta enemmän kuin lääkäri, mutta Margan aavemainen hymy, jonka lomitse hampaat välkkyivät esiin kuin nuoren naisen pääkallosta, masensi heti hänen rohkeutensa.

Tälläkään taholla ei sanoilla voinut aikaansaada mitään. Mutta hän rohkaistui uudelleen, kun Marga sanoi:

— Ei minun mieltäni paina mikään, ja kernaasti noudatan lääkärin neuvoa. Emmekö voisi lähteä teidän kotiseudullenne, isä? Olen jo kauan toivonut sitä.

— Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin? Nyt se on liian myöhäistä. Olen myynyt taloni, enkä tiedä, minne menisimme asumaan.

— Se ei tee mitään, isä, Marga äkkiä virkkoi uudelleen alistuvana. Lähden, minne Antonio vie minut. Ettekö te, isä, tule mukaan? Voisihan Antonio siinä tapauksessa jäädä tänne Ornellan kanssa valvomaan taloa, kunnes palaamme.

Opettaja katseli Margaa. Tämä oli painanut luomensa umpeen kaihtaen hänen katsettaan, ja opettajan teki mieli kohottaa niitä sormillaan, noita luomia, jotka olivat raskaat kuin hautakivet, ja huutaa, niin että kaikki sen kuulisivat:

— Nouse, nainen, ota vuoteesi ja kävele!

— Marga, hän sanoi ankarasti, minä en lähde matkalle teidän kanssanne. Muutan pian pois täältä.

— Miksi? Miksi?

Näiden hänen molempien vilpittömien ja hätääntyneiden huudahdustensa välillä oli lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä hänen pielustaan peittävä valonvälke näytti siirtyvän seinälle. Ja hänen kasvonsa peittyivät mustaan varjoon.

— Hän on kuollut, hän on kuollut sielultaan, opettaja ajatteli.

Silti hän tunsi kovaa tarvetta avata Margalle sydämensä, kuin vainajan edessä, jota tämän eläessä oli loukannut. Hän sulki vuorostaan silmänsä. Hänen oma äänensä kajahti kumeana hänen korvaansa muistuttaen pahasta, ja se värähteli itkusta.

— Marga, tulin tänne toivoen voivoni viettää täällä loppuikäni yhdessä teidän kanssanne ja ehkä saada uutta elämää, kuin vanha, pilalla oleva pursi, joka monien vastusten jälkeen kaipaa varmaa valkamaa ja korjausta. Mutta oivallan, ettei se ole mahdollista. Se on ehkä oma syyni. Huomaan päivä päivältä selvemmin, että minun ja teidän välillä, minun ja teidän katsantokannan ja elintapojen välillä on voittamaton ristiriita. Sentähden ei teillä voi minusta olla muuta kuin vastusta, enkä itsekään voi olla tuntematta tyytymättömyyttä ja hyödytöntä surua.

— Älä vastusta sanojani, hän lisäsi nähdessään Margan levottomasti liikehtivän vuoteessaan. Olen jo aikaisemmin sanonut sinulle, että olet älykäs ja ymmärrät kaiken, minkä sinulle sanon. Minä taas tiedän kaiken, mikä painaa mieltäsi, vaikka et siitä puhu. Muistatko, Marga, tuon ensimmäisen illan, jona tulin tänne? Siitä alkaen olen oivaltanut kaikki ne ikävät ja selvittämättömät seikat, jotka synkistävät sinun ja Antonion elämää. Nyt asiat ovat joutuneet vielä huonommalle tolalle. Itse rakkaudesta ja uskonnon puutteesta olette kaikki tekemäisillänne kaikkein pahimman rikoksen, olette näet tappamaisillanne olennon, ennenkuin se on syntynyt maailmaan. Mutta minä en enää aio asettua teidän väliinne, en edes tytön vuoksi, joka hengittää tätä myrkyllistä ilmaa ja joka hänkin lopulta turmeltuu.

Marga painoi taas kasvojaan pielukseen ja nyyhkytti. Äkkiä hän jälleen kohotti niitä, ravisti päätään vapauttaakseen kasvonsa hiuksien harsosta ja koetti puhua, mutta sai huuliltaan vain vaikeroivan huokauksen.

— Ei hyödytä ollenkaan, että puhut, Marga; olisi parempi, jos toimisit. Älä muutoin luule, että olen tässä pitääkseni teille joutavan nuhdesaarnan. Minäkin olen tehnyt syntiä, minäkin olen tehnyt senkaltaisen rikoksen, jonka nyt tahtoisin saada estetyksi. Nainen, miehesi äiti, surmasi itsensä minun tähteni. Hän oli raskaana, ja tiesi, etten minä aikonut ottaa häntä aviovaimokseni. Otin hoitooni hänen ensimmäisen lapsensa, jonka isä en ollut, mutta jonka tahdoin ottaa pojakseni. Siten luulin voivani sovittaa syntini, mutta tuo teko oli vain oikean sovitusuhrini siemen. Oikea katumus alkaa nyt vasta, ja antaudun siihen täydelleen pelastaakseni teidät. Älä itke, Marga, älä itke! Sensijaan nouse, niinkuin Kristus sanoi Latsarukselle, nouse ja kävele.

Marga itki nyt hiljaa kätkien kasvonsa hiustensa mustaan käärinliinaan.

— Sinun itkusi miellyttää minua, opettaja sanoi nousten, mutta avaamatta silmiään. Se on kuin ensi sade pitkällisen kuivuuden jälkeen. Ja sinä olet nouseva vuoteeltasi ja olet opettava lapsellesi sen, minkä minä olin toivonut voivani hänelle opettaa, nimittäin, että sen, joka tahtoo elää todella onnellisena, on seurattava Kristuksen lakeja. Sen sinä teet, ellet tänään, niin huomenna.

* * * * *

Seuraavana päivänä Marga ja Ola Antonion seurassa matkustivat Apenniinien vuoristoon, jossa heidän sukulaisillaan oli talo keskellä kastanjalehtoa. Opettaja saattoi heitä asemalle, ja koko matkan hän kantoi käsivarrellaan Olaa, joka ajatellessaan matkaa ja kaikkea uutta mitä saisi nähdä, ei ollut kovinkaan pahoillaan eron johdosta.

— Kirjoitan sinulle, tyttö sanoi vakavasti lohduttaakseen isoisää. Ja sitten tuon sinulle kotiin paljon kastanjoita, näin isoja kuin nyrkkini, kuorineen päivineen. Näetkös, näin kuorien piikit pistelevät.

Hän näpäytti vanhusta kasvoihin, ja vielä viimeisen kerran he nauroivat yhdessä.

Opettajakin puolestaan oli melkein tyytyväinen. Olihan hän ratkaissut sisäisen ongelmansa ja uskoi mielensä yksinkertaisuudessa, että elämän vaa'alla kärsimyksen vastapainona oli oleva se hyvä, joka siitä saattoi johtua.

Hän palasi kotiin ja asui talossa kolme päivää Ornellan kanssa kahden koskaan hiiskumatta halaistua sanaa siitä asiasta, joka koski heitä kaikkia. Hän tunsi tuota naista kohtaan vaistomaista kammoa kuin kaksoisolentoa kohtaan, joka vähimmästäkin sysäyksestä saattoi muuttua villipedoksi. Iltaisin hän sulketui huoneeseensa lukiten oven, ja päivisin hän meni kylään aterioimaan peläten, että tuo nainen antaisi hänelle ruoassa myrkkyä.

Kolmannen päivän iltana hän sulloi matkalaukkunsa, ja muutamaa hetkeä ennen Antonion paluuta hän jätti pöydalle Antoniolle kirjoittamansa kirjeen, jossa mainitsi, että hänen oli pakko matkustaa pois. Hän hyvästeli Olan leluja ja koiraa, joka levottomana hääri hänen ympärillään ehkä aavistaen hänen aikomuksensa. Lopuksi hän haki kissaa ja löysi sen kokoonkyyristyneenä makaamasta Margan huoneen sohvankulmassa ja seisoi hetken sitä katsellen.

Kaikki takavarikoidun talon vartian vaihtoa koskevat toimenpiteet oli jo suoritettu, ja opettaja lähti siis sinne suoraa päätä vastaanottamaan tuon toimen.

Vanha nainen myi hänelle koronkiskurin hinnasta jäljellä olevat ruokavarastonsa, neljä munivaa kanaa ja elämännautinnoille alttiin kukon. Korvauksena kalliista hinnasta vanhus antoi hänelle vähän hiiliä ja neuvoi, miten hän voisi estää tulta sammumasta; tarvitsi vain kätkeä syvälle tuhkaan siemen, s.o. hehkuva hiili.

Kun vanha nainen ja hänen poikansa olivat poistuneet horjuen taakkojensa alla, nuo molemmat, pienet ja huonokasvuiset olennot, jotka hämärässä näyttivät peikoilta, opettaja sulki portin ja katseli rautaristikon läpi tien toisella puolella kohoavaa taivaanrantaa, joka jo oli hämystä harmaa ja joka hänestä näytti isoa vankilaa ympäröivältä muurilta.

Nyt hän siis oli yksin ja hänen sisimmässään liikkui sellainen yksinäisyyden tunne kuin henkilöllä, joka ajattelee kuolemaa kauhistuen, että kaikki silloin loppuu. Hänen teki mieli itkeä, nojata porttiin ja suudella rautakankea, jonka ympärille Ola oli kietonut pienet sormensa. Sitten hän ajatteli, että tuo vanha velho tavallaan oli todellakin varastanut häneltä Olan, ja katui pakoaan, joka hänestä tuntui turhalta ja paheksuttavalta.

— Miehen tosi voima on siinä, että hän avoimesti taistelee pahaa vastaan, väkipakollakin, jos se on välttämätöntä, ja minun olisi pitänyt puhua pontevammin Margan ja Antonian kanssa ja saada heidät täyttämään velvollisuutensa.

Hän tunsi ruumiissaan väristystä ja palasi siihen synkkään luolaan, johon oli vetäytynyt kuin haavoittunut eläin. Hän kulki huvilan ympäri, joka mustana kohosi kohti tähtiä täynnä tuikkivaa taivasta. Hänen huoneessaan paloi tuli ja sen hohde väritti elämäntuntua. Hän arveli velvollisuudekseen olla koskaan päästämättä tulta sammumaan, kuin hän olisi tehnyt jollekin tämän lupauksen. Ja hän lisäsi puita pesään.

* * * * *

Samana iltana opettajan luullessa olevansa aivan yksin maailmassa, hänen luokseen tuli vieras. Se oli vanhempi niistä miehistä, jotka olivat vuokranneet huvilaa ympäröivän viljelysmaan. Hän sanoi kunnioittavasti nimensä olkihattu kädessään, ja kysyttyään arasti, voisiko tarjota apuaan, hankin alkoi valittaa kirousta, joka näytti painavan tätä paikkaa.

— Meitä tuli tänne neljä henkeä, minä, veljeni, vaimoni ja hänen miesserkkunsa. Elimme kaikki sovussa, ja alussa kaikki kävi hyvin. Mutta sitten vaimoni kuoli, ja hänen serkkunsa meni matkoihinsa, kun ei enää viihtynyt täällä. Minä ja veljeni Gesuino jäimme tänne ja olemme saaneet raataa kuin orjat kuitenkaan ansaitsematta enempää, kuin mikä menee maavuokraan. Kaikki menee päin hemmettiä, jopa niin, etteivät kanat enää muni. Sitäpaitsi minä ja veljeni alinomaa riitelemme. Ja tekin, joka näytätte kunnon ihmiseltä, säälisitte meitä, jos joskus näkisitte meidän menevän niinkin pitkälle, että pieksämme toisemme pahanpäiväisiksi.

— Se on kaunista! Ja miksi teette niin?

— Noin pilanpäiten. Ensin en voinut käsittää sitä, Gesuino on hyvä mies, liiankin hyvä, jumalinen ja hiljainen. Hänellä on rinta täynnä pyhäinkuvia, hän rukoilee lakkaamatta, uskoo aaveisiin, peikkoihin ja muihin piruihin. Mutta kun on kysymys pahojen sanojen käyttämisestä, hänen kielensä on terävä kuin keihään kärki. Enkä minäkään ole häijy, ja pidämme toisistamme, mutta silti riitelemme yhä. Veljeni sanoo, että se johtuu jostakin noituudesta.

— Eikö teillä ole naisväkeä talossa?

Mies teki käsillään häätävän liikkeen.

— Vaimoni kuoltua otimme taloon erään naissukulaisen. Tuo rakas sukulainen riisti talomme puti puhtaaksi, ja hän se ensin rakensi epäsopua meidän veljesten välille; ja lopulta minä nuija kädessä passitin hänet portista ulos. Sitten otimme eräänlaisen palvelijattaren. Hän ei varastanut eikä sekaantunut meidän asioihimme, mutta juoksenteli koko päivän miesten perässä. Hän oli sanalla sanoen lutka, ja lisäksi hänellä oli saastainen tauti, jota säädyllisyys estää nimeltä mainitsemasta. Kaikesta tästä masentuneina päätimme, Gesuino ja minä, elää ilman naisväkeä. Eihän tämä ole niin mukavaa, mutta parempi näinkin, kuin että on vieraita naisia. Ja muutoin hän, Gesuino, on oppinut tekemään yhtä ja toista. Osaapa hän ommellakin, mutta se vie paljon aikaa.

— Miksi ette mene uusiin naimisiin?

Mies mitteli toista kiireestä kantapäähän puoleksi ryppyihin piiloutuneilla pienillä vihreillä silmillään, jotka olivat alakuloiset, mutta silti veitikkamaiset.

— Tahtoisinpa kyllä ottaa eukon, mutta sen pitää olla nuori, ja sillä täytyy olla kolikoita. Mutta totta puhuen pelkään sellaisia.

Hän nosti pari sormea kuin kuvaillen kahta sarvea, ja nauroi; ja toisesta näytti, kuin hän olisi pitänyt häntä vähän pilanaan.

— Entä veljenne?

— Niin, hän on tehnyt puhtauden lupauksen. Hän kaihtaa naisia ja pakenee heti niitä nähdessään. Muutoin hän ei välitä miesseurastakaan. Tänä iltana hän ei tahtonut tulla kanssani teitä tervehtimään, ja saattepa nähdä, ettei teidän onnistu puhua hänen kanssa kahta kertaa vuodessa.

— Hyvä, sitä paremmat ystävät meistä tulee.

— Ei teidän silti pidä luulla, että minäkään olen suupaltti, mies äkkiä vakuutti, mutta joskus on tarve keventää sydäntään. Ja jollei avaa sydäntään miehille, niin kenelle sitten? Sanotaan, että olette ollut koulunopettaja, ja siis tiedätte paljon asioita. Paljon asioita — hän toisti miettivän näköisenä. Tuo vanha muija, joka asui tässä, sanoi minulle: "Kun tarvitset neuvoa, niin mene hänen luokseen, se on oppinut mies".

— Mitä se mummo minusta tietää? Jos olisin oppinut mies, niin en kai olisi täällä. Mutta yhtäkaikki, jos tarvitsette neuvoa, koetan antaa sen teille, samoin kuin ehkä minä tarvitsen teidän neuvoanne.

— Ja jos tarvitsette jotakin, toinen sanoi, rohkaistuneena ja tyytyväisenä, niin käskekää vain. Tuo vanha akka ehkä puhui pahaa meistä, sillä veljeni Gesuinon kanssa hän ei juuri elänyt sovussa, ja hänen poikansa vaati, että me vartioisimme taloa sill'aikaa kun hän juoksenteli kylällä, ja se mies oli oikea kylänluuta. Viime aikoina nuo molemmat, äiti ja poika, olivat käyneet tuiki kummallisiksi. He näkivät, se tahtoo sanoa luulivat nähneensä tuon isän aaveen, jonka pojat olivat tappaneet, ja me nauroimme heille, vaikka veljessänikin on vähän tuollaista taikauskoa. Mutta te varmaankaan ette sellaisiin usko?

— Kuolleet ovat kuolleita, opettaja sanoi, ja ne aaveet, joita on pelkääminen, ovat eläviä.

— Hyvin sanottu! Mutta nyt en häiritse teitä kauempaa, ja pyydän anteeksi viipymistäni. Varhain huomisaamuna lähden kylälle, ja jos tarvitsette jotakin, niin sanokaa pois vain. Sitä varten tulinkin tänne.

— No niin, ostakaa sitten minulle leipää. Ja pyydän teiltä muutakin. Älkää puhuko kenellekään minusta, älkääkä sanoko, että asun täällä!

Mies painoi pari sormea huulilleen, ja hänen silmänsä muistuttivat Olan koiran silmiä, kun sitä hyväili. Tämä lohdutti opettajaa, ja hän ajatteli, että Kaitselmus lähetti hänelle sen aineellisen avun ohella, jota tämä suorasukainen mies hänelle tarjosi, senkin lohduttavan tietoisuuden, jonka toisen sielun läheisyys tuottaa ihmiselle.

Jo ensimmäisestä illasta alkaen hän ryhtyi täyttämään vartianvelvollisuuksiaan. Hän luuli kuulevansa jotakin melua ja kiersi huvilan nähdäkseen, oliko mitään epäilyttävää. Mutta kaikki oli hiljaista, ja kirkas kuu valoi melkein aavemaista hohdettaan tähän äänettömään ja autioon taloon. Erään pensaan kohdalla opettaja kuitenkin luuli näkevänsä varjon. Eihän se ollut muu kuin tuon pensaan luoma varjo, mutta silti hän tunsi salaperäistä väristystä ruumiissaan. Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli kaukaa koirien haukuntaa ja rottien juoksentelua katolta. Kanatkin, jotka olivat kokoontuneet huoneen vastakkaisessa sopessa olevalle yöpuulleen, päästivät unissaan tämäntästä vaikeroivan kotkotuksen. Opettaja sytytti kynttilän, mutta sen valo oli heikko, hänen silmänsä väsyivät, eikä lukemansa tunkenut hänen sieluunsa, niinkuin muulloin.

Uudelleen hän silloin puhalsi kynttilän sammuksiin ja vaipui muistoihinsa, varsinkin niihin, joita tahtoi paeta. Näin äiti yöllä tarjoaa rintaansa levottomalle lapselle, vaikka tietääkin, että se voi vahingoittaa lasta.

Mutta unettomuutta kesti kauan, ja vasta aamun sarastaessa, kun hän jo aikoi nousta, syvä ja rauhaton uni pahoine unennäköineen valtasi hänet painajaisen tavoin.

Herätessään opettaja huomasi miehen jo asettäneen ikkunalaudalle ostamansa leivän ja sen viereen kiulun, jossa oli raikasta vettä. Tämä huomaavaisuus liikutti häntä.

— Mitähän he ajattelevatkaan minusta? Kai, että olen tullut tänne vain nukkumaan.

Hän alkoi työnsä, ruokki kanat, ja rupesi puhdistamaan lattiaa, mikä oli vaivalloinen tehtävä, kun vanha nainen oli jättänyt taloon vain luudan pätkän, mutta ei pienintäkään pesuriepua, mutta hän muisti miehen tarjouksen ja lähti lainaamaan luutaa. Veljekset jotka olivat suuresti toistensa näköisiä, molemmat lyhyitä ja jäntteriä, molemmilla punertava tukka, raatoivat tuvan edessä pellollaan. Vanhempi kaivoi esiin maasta, joka jo oli käynyt hieman kuivaksi ja kovaksi ensi lämmöstä, perunoita, jotka olivat pyöreitä ja sileitä kuin keltainen marmori. Opettaja seisahtui katselemaan ja tämä ihmisravinnon kohoaminen mullasta tuntui hänestä ihmeeltä. Mies valitti:

— Ne ovat pieniä, eikä niitä ole paljon. Ei tahdo saada edes senvertaa, minkä on maahan pannut.

Silti hän tarjosi niistä muutaman opettajalle, ja tämä otti ne katsoen Gesuinoon, joka nipin napin oli vastannut hänen tervehdykseensä. Gesuino ei muutoin näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota, mutta poistuessaan luutineen ja perunoineen opettaja kuuli veljesten riitelevän.

Työ sai aamun kulumaan nopeasti ja melkein iloisesti. Hän kantoi naapuriensa tunkiolle maissinlehdet, mädät perunat ja kaikki tarpeettomat esineet, jotka olivat tiellä huoneessa. Hän kantoi ulos huonekalutkin pesten ja desinfioiden niitä auringonpaisteessa, samoin hän vei ulos patjat ja vuoteen peitteen. Ihmetellen hän näki, että lakanat, jotka muija edellisenä päivänä oli vaihtanut, olivat puhtaat, mutta ullakolla, johon hän kiipesi ikäisekseen tavattoman notkeasti, hän sitävastoin näki kasan likaisia lakanoita.

Tämä ullakko muodosti pienen huoneen, jossa oli vuode ja puulaatikko, jota saattoi käyttää pöytänä tai istuimena. Valo tunki sisälle pienestä seinäaukosta, josta näkyi huvila-alueen pelto. Puhdistettuaan tämän ullakkohuoneen opettaja laskeutui jälleen tikapuita alas ja lakaisi huoneensa. Lattian pöly tanssi melkein ilkkuen hänen ympärillään. Kuta kovemmin hän lakaisi, sitä enemmän tomua pöllysi esiin, ja tämäntästä hän meni ovelle sylkemään ja niistämään nenäänsä. Hän ajatteli Olaa: olisipa tyttö ollut siinä nauramassa ja auttamassa häntä! Pois, pois! Pölyä lakaisemalla hän hiukan taltutti levottomuuttaan ja palasi työhönsä kuin vanki, joka hetkeksi on asettunut koppinsa ovelle katselemaan kaukaista taivasta. Päätettyään lattian puhdistamisen ja ripsuttuaan seiniä, joista sateli alas hämähäkinverkkoja vielä täynnä menneenvuotisia kuolleita kärpäsiä, hän ajatteli, että täytyi saada jotakin syötävää. Hän meni tarkastamaan kanahäkkiä, joka oli puoleksi olkien täyttämä ja johon muorin selitysten mukaan kanat munivat neljä munaa päivässä. Mutta hän löysi vain kaksi, joista toinen, mustatäpläinen oli munitusmuna, ja toinen, valkoinen, oli vielä lämmin kuin jo keitetty.

Hän siis tyytyi siihen ja kastoi munaan leivän, niinkuin Olan oli tapana herkutellen kastaa korppunsa kermaan.

Sitten hän jatkoi työtään, ja kun hän oli saanut pestyksi ja asetetuksi paikoilleen huonekalut, hänestä tuntui, kuin hän olisi myrskyisen matkan jälkeen laskenut turvalliseen satamaan. Ja kuten kaikilla matkustajilla on tapana perille saavuttuaan tehdä, hänkin avasi matkalaukkunsa.

Ensimmäinen esine, jonka hän otti esille, oli herätyskello, joka oli seurannut häntä kotiseudulta asti. Se kävi vielä välinpitämättömänä kaikesta muusta kuin velvollisuudestaan, ajan osoittamisesta. Hän asetti sen keskelle vielä kosteata pöytää, ja se raksutteli edelleen rohkeasti tultuaan äkkiä ympäristönsä ajan ja paikallisuuden valtiaaksi.

Opettaja tunsi itsensä virkistyneeksi, ikäänkuin olisi jälleen tavannut toverin yksinäisyydessään. Mutta vielä suuremman ilon hänelle tuotti reunoistaan kellastunut kanavakankaalle tehty koruompelus, jota hän ei ollut Margan talossa oleskellessaan kertaakaan ottanut esille matkalaukusta.

Tuo koruompelus muodosti taulun, joka kuvasi autiota rantaa. Alareuna, joka oli kirjailtu harmaalla silkillä, merkitsi hiekkaa, sen yläpuolella oli vihertävä juova: meri; ja vielä ylempänä taivaan siniharmaa tausta. Tässä maisemassa, joka ainoastaan kolmella juovalla kuvasi ilmavia, äärettömiä etäisyyksiä, taivalsi kaksi ihmishahmoa. Ne näyttivät todella liikkuvan eteenpäin nostellen vuorotellen jalkojaan ja painaen jälkensä hiekkaan. Toinen niistä oli kaljupäinen mies, yllään uuman kohdalta vyöllä kiinnitetty pitkä kaapu ja nauhasandaalit jalassa. Hänellä oli kädessä mytty, ja hänen perässään kulki häntä pitempi nainen, sylissään mustaan vaippaan kääritty lapsi (se oli epäilemättä lapsi, päättäen siitä tavasta, jolla nainen piteli kantamustaan). Nainen oli pukeutunut punaisiin, hänellä oli niinikään nauhasandaalit jalassa, ja pään ympärille oli kierretty palmikot, jotka keltaisella silkillä oli saatu ihmeteltävän luonnollisiksi.

Tämän koruompelun alareunassa näkyi silkkikirjaimin kirjoitus:

Pako Egyptiin.

Muutamalla naulalla tämä pieni gobeliinintapainen kiinnitettiin seinään vuoteen yläpuolelle, ja se tuntui kirkastavan koko huoneen.

Peite, joka oli kuin säkki ainakin, levitettiin matoksi permannolle, ja lakanat katettiin vain valkoisella ripsureunaisella peitteellä, joka oli jotakuinkun puhdas ja jota vanhus oli pitänyt kokoonkäärittynä pieluksen alla.

* * * * *

Kun kaikki oli järjestyksessä, opettaja meni uudelleen miesten asunnolle viemään takaisin luudan. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että he taas riitelivät, kuin eivät olisi sinä päivänä muuta tehneetkään, ja hänen täytyi itsekseen nauraa heille. Nähdessään hänet he vaikenivat, ja vanhempi nousi kunnioittavasti häntä tervehtimään.

— Tässä tuon luudan takaisin, opettaja sanoi nojaten sen varteen, ja suuri kiitos! Ja kiitos perunoistakin, jotka olivat niin hyviä, etta sulivat suussa.

— Me emme vielä ole koetelleet niiden makua. Kokki, näet, vanhempi veljistä selitti vilkaisten nuorempaan, on huonolla tuulella.

— Tiedän sen. Oletteko suutuksissanne minulle, Gesuino? Olette oikeassa, käyn täällä liian usein vaivaamassa teitä. Mutta korvaukseksi voin ehkä vuorostani tehdä teille palveluksen. Tulkaa tänään luokseni iltaruoalle. Minulla ei ole paljoa kotona, mutta sen vähän, mikä minulla on, tahdon tehdä moninkertaiseksi, niin kuin Jesus ennen. Mutta teidän pitää käydä ostamassa minulle viiniä.

— Meillä on kotona viiniä, joka on mietoa, mutta hyvää, vanhempi veli sanoi nuoremman sillävälin vaietessa ja nyrpeän näköisenä jatkaessa kaivamistaan.

— Kiitos vain. Mutta minä tahdon saada jaloa viiniä, joka vahvistaa verta. Luulenpa, että tuossa tienristeyksessä on ravintola. Jollei siitä ole liian suurta vaivaa, pyydän teitä käymään sieltä ostamassa minulle pari pulloa viiniä.

— Jeesus Maria! Tahdotteko saada meidät hengiltä?

— Siinä tapauksessa saamme toisistamme seuraa, opettaja sanoi antaen miehelle rahoja viiniin. Mitäs te sanotte, Gesuino? Vastatkaa toki, olkaa niin hyvä. Tuletteko, vai ettekö tule?

— Totta kai, Gesuino mutisi kääntämättä päätään.

— No, viimeinkin olemme kuulleet äänenne kaiun. Ja nyt täytyy lähteä valmistamaan juhla-ateriaa.

Tuotapikaa hommatut kutsut eivät tuottaneet koulunopettajalle vaikeuksia. Vanha vaimo oli muun muassa myynyt hänelle vuoristosta tuodun liikkiön, jauhoja, säilykkeitä ja juustoa. Jotta ei vieraiden vastaanotto tulisi noloksi, hänellä tarvitsi vain olla hyvää tahtoa ja taitavuutta, ja jos jälkimmäinen olikin puutteellinen, edellistä oli sensijaan sitä enemmän.

Hän pani siis vettä tulelle ja otti sillä aikaa alas liikkiön, joka ollakseen turvassa rotilta riippui nuorasta keskeltä kattoa kuin lamppu. Hän laski sen pöydälle, katsoi ja käänteli sitä löytääkseen sopivan hyökkäyskohdan. Oikea puoli näytti hänestä paremmalta; mutta sitten hän huomasi, että se oli liian laiha, ja useastakin syystä hän tarvitsi silavaa. Sentähden hän kävi käsiksi toiseen puoleen, ja leikattuaan pois suolaisen, rösöisen kuoren, hän saikin näkyviin valkoisen silavan ja punaisen lihan.

Mutta veitsi on tylsä. Sillä ei voi leikata ohuita viipaleita, minkävuoksi hän hioo sitä toisella pienemmällä veitsellä. Molemmat terät säihkyvät ja kitisevät tuossa hurjassa painissa väliin päästäen iloääniä. Ja nyt veitsi voitostaan hehkuen uudelleen, julmana ja äänettömänä leikkaa liikkiöpotilasta, ja nyt viipaleet putoilevat ohuina ja leveinä. Opettaja pitelee niitä päivää kohti kuin kallisarvoisen kankaan tilkkuja. Silava näyttää hänestä valkoiselta sametilta, liha mahonginväriseltä kirjosilkiltä.

Sitten hän järjesti nämä viipaleet siron ruusun muotoon pyöreälle tarjottimelle ja leikkeli edelleen liikkiön silavaa. Ja näiden poloisten silavapalasten parissa, jotka sikin sokin heitettiin leikkuulaudalle, hänen veitsensä raivosi hurjasti muuttaen ne hakkelukseksi. Ja kun kattila vedettiin hellan laidalle antamaan tilaa mustalle paistinpannulle, johon silavahakkelus oli kaadettu ja joka sai onnettomuustovereikseen muutamia voinokareita ja paloiksi leikeltyä kynsilaukkaa ja sipulia. Kaikki tämä alkoi sähistä ja vaikeroida, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes säilykerasian tomaatit sekoittivat siihen tahmean verensä, joka tuntui muuttavan tuskan iloksi.

Pantuaan uutta vettä kiehumaan opettaja otti esille ison leivinlaudan, joka oli puhdas ja melkein neitseellinen valkoisen puun alastomuudessaan. Ja muistaen, miten naisilla on tapana menetellä tällaisissa tilaisuuksissa, hän kaatoi laudalle pienen jauhovuoren ja painoi sormella keskelle aukon kuin tulivuoren kraaterin. Tulivuorelta todella tuo jauhokasa näytti, kun hän sen keskelle painamaansa aukkoon kaatoi kiehuvaa vettä. Siitä nousi höyryä, läjä luhistui kokoon ja hän pisti siihen kätensä, ikäänkuin pitääkseen sitä koossa ja jälleen rakentaakseen sen pystyyn.

Mutta jauhot hajaantuivat joka taholle, ja ne jauhot, jotka jo olivat kastuneet, tarttuivat kiinni hänen sormiinsa ärtyisinä ja kuin kostaakseen. Ennen pitkää hänen kätensä olivat kuin valkoisten villakintaiden peittämät, ja jauhot, jotka raivokkaasti karkasivat pois laudalta, pyrysivät alas tahraten hänen pukunsa etupuolen.

Tämä oli pulmallinen hetki. Hän katseli epätoivoissaan takkiaan rohkenematta kajota siihen kauheilla käsillään. Mutta sitten hän tuli ajätelleeksi, ettei hän enää pelännyt mitään elämässä, ja vähitellen hän toisella kädellä vapautti toisen käden taikinapäällyksestä. Molemmin käsin hän sitten kokosi hajaantuneet jauhot keskelle lautaa, rohkein sormin hän alusti ja pakotti niskoittelevan aineen yhtymään yhdeksi kappaleeksi.

Hän huokaili, ja oikea käsi oli hellänä, mutta hanen onnistui väkisinkin saada jäykkä taikina pehmeäksi. Venyttämällä ja kokoon käärimällä ja jälleen litteäksi kaulimalla hän sai sen lopulta nöyräksi. Se oli lämmin, pyöreä ja sileä kuin naisen povi.

Sitten hän jälleen otti pienen veitsen ja kaapi laudan puhtaaksi siihen tarttuneesta taikinasta. Hän leikkasi siitä irti palan, pyöritti ja sotki sitä ja muodosti sen pitkäksi käärmeeksi, jonka veitsi joutuin leikkeli pieniksi paloiksi aivan kuin olisi tuhonnut vaarallisen eläimen. Sitten hän etusormella muovaili nämä pienet taikinapalaset pitkulaisiksi näkinkengänmuotoisiksi kokkareiksi. Ja ne marssivat hyvin järjestettynä sotajoukkona laudalle odottaen lautasliinan peitossa padan sisällyksen kiehumista.

* * * * *

Määrähetkenä molemmat kutsuvieraat saapuivat. Vanhempi veljeksistä tuli sisälle opettajan asuntoon ja tarjosi hänelle apuaan, nuorempi taas kierteli uteliaana ja epäluuloisena pöydän ympärillä, joka oli katettu ulos puiden suojaan, ja nuuski kaikkea ikäänkuin ollakseen varma siitä, ettei ruokia oltu myrkytetty.

Punaiset liikkiöviipaleet, leipä ja keltainen viini, mutta ennen kaikkea talosta virtaava suloinen tuoksu rauhoitti häntä. Hän istuutui penkille pöydän ääreen ja sai vaivoin vedetyksi esille takkinsa isosta povitaskusta pienen juuston, joka oli vaaleankeltainen ja kiilsi kuin norsunluu. Hän laski sen varovasti pöydälle molempien viinipullojen väliin ja jäi katselemaan kokonaisuutta taiteenharrastajan tavoin, joka tarkastaa "asetelmaa".

Mutta kun talon ovella tulivat näkyviin veli, joka hartaana kantoi kokkareita sisältävää liemimaljaa, ikäänkuin se olisi ollut pyhä astia, jä hänen takanaan opettaja, kaula sojossa, silloin Gesuino kavahti pystyyn ja asettui kunnia-asentoon, joka muistui hänen mieleensä niiltä ajoilta, jolloin hän oli sotamiehenä ja jota vaadittiin kenraalin kulkiessa ohi.

Alussa vallitsi noiden kolmen miehen aterian aikana painostava hiljaisuus, mikä on niin tavallista tämänkaltaisissa tilaisuuksissa. Heidän ympärilleen oli kerääntynyt joukko kuokkavieraita, nimittäin kissa poikasineen, miesten koira ja talon kanat. Tämä seura palautti opettajan mieleen toisen talon, toisen perheen, ja näkinkenkäkokkareet tuntuivät hänestä kovilta ja sitkeiltä.

Hiukan kovia ne olivatkin, mutta runsaasti juuston sekainen kastike oli kuin korea puku, joka somistaa vanhanpuoleistakin naista. Gesuino nieli niitä hekumallisesti, enemmän kuin toiset, toisen toisensa perästä, ensin imettyään niitä kuin makeisia. Ja pistettyään haarukkansa toiseen, hän jo halukkaasti katseli toista, ja näin hän teki, kunnes vati oli tyhjä. Silloin hän otti palan leipää tehdäkseen puhdasta jälkeä, mutta opettaja riensi noutamaan uusia varastoja.

Gesuino huokaili ylen onnellisena. Hän tarttui jälleen haarukkaan nöyrän näköisenä ja jatkoi työtään. Mutta nyt hän jo malttoi kiinnittää huomiota ympäristöönkin, ja kun koira tuijotti häneen heiluttaen häntäänsä, joka törrötti pystyssä kuin rukoileva sormi, hän heitti sille kokkareen, mutta kissanpoika oli ketterämpi ja sieppasi sen.

Toinen veli ei syönyt niin himokkaasti, vaan osasi viekkaasti salata ahneutensa. Ja kun opettaja oli täyttänyt kaksi ensimmäistä lasia viinillä ja kaatanut omaan lasiinsa vettä, tuli vanhemman veljen silmiin puoleksi surkua, puoleksi iloa kuvastava kiilto. Surku, kun näki opettajan lasissa vettä, ilo taas toivosta, että molemmat pullot olivat varatut yksinomaan vieraille. Mutta viinin oivallisuus sentään voitti itsekkyyden. — Entä te, ettekö juo viiniä?

— En juo. Lääkäri on kieltänyt.

Nämä sanat tekivät peloittavan vaikutuksen. Tuo hiljainen Gesuinokin nosti haarukkaansa kuin uhkaavaa kolmihaaraa.

— Hiiteen kaikki lääkärit ja lääkkeet!

Ja nyt alkoi keskustelu.

— Kerran lääkäri kielsi minuakin juomasta viiniä, syömästä lihaa, makarooneja ja papuja. Vaimoni, jonka vertaista on harvassa, ei väittänyt lääkäriä vastaan. Mutta tämän mentyä tiehensä hän sanoo minulle: "Proto, nyt ei sinulla ole muuta neuvoa kun uskoa sielusi Jumalan haltuun!"

— Minäkin sen muistan, Gesuino huusi. Ja vaimosi ryhtyi heti keittämään papuja ja meni ostamaan viiniä.

— Ja juokaamme nyt lääkärin terveydeksi.

— Toisella kertaa…

Mutta kävisi liian pitkäksi kertoa kaikki ne hengenvaarat, jotka varsinkin Proto muisti ja jotka oli välttänyt siten, ettei totellut lääkäriä. Lopuksi Gesuino kertoi vielä tämän jutun:

— Kerran nyrjäytin toisen jalkani. Proton vaimo vatkasi munan sekaista öljyä, voiteli sillä nilkkaani ja sitoi sen lujasti. Kolmen päivän kuluttua olin taas terve kuin 'pukki'. Lyönpä vetoa, että jos olisin kutsunut lääkärin, hän olisi katsonut välttämättömäksi leikata poikki koko jalan.

Opettaja hymyili suopeasti, ja sitten puhuttiin hauskemmista asioista.

Keskusteltiin myös eri tavoista, miten päästä rauhaan muurahaisista, sekä siitä, miten pitää jättää siemenpavut ja -herneet varsiin, kunnes ne ovat ihan kuivat. Vasta aterian lopulla, kun oivallinen pyöreä juusto leikattiin viipaleiksi ja se näytti hikoilevan kipuansa, mutta sitten ilomielin tarjoutui puikahtamaan vierasten suuhun, puheet kääntyivät vakavammalle tolalle.

Gesuino itse otti puheeksi kysymyksen, miksi kaikkein rauhallisinkin mies yhä luo itselleen uusia huolia.

Hänen punertavien kiharoiden ympäröimät kasvonsa olivat oranssinväriset, ja hänen pienet sinertävät silmänsä loistivat kyynelten kostuttamina. Kun nuo kaksi muuta katselivat häntä hieman epätietoisina, hän löi kämmenensä pöytään ja nyökäytti päätään huvilaan päin.

— Hitto vieköön, tarkoitan, että miksi noiden ihmisten, jotka asuivat tuolla ja joilla oli kaikkea, mitä tarvitsivat, pitikään noin syöksyä turmioon.

Proto katsoi opettajaan vilkuttaen silmää, pyytäen anteeksi veljensä yksinkertaisuutta ja selitti viipymättä tuon murhenäytelmän aiheen:

— Sentähden, etta he olivat pähkähullujä.

Ja omasta puolestaan hän kävi käsiksi toiseen viinipulloon.

— No niin, opettaja sanoi, miten se sitten oikein tapahtui?

— Asia oli, nähkääs, sillä tavalla, että heillä oli ihan liian hyvät olot, isällä ja pojilla. Isä piti rahat takanaan, mutta pojat tahtoivat huvitella. Siitä syntyi riitaa ja alituista kiistaa, ja viimein pojat löivät isän kuoliaaksi.

— Hulluja? Gesuino sanoi mietteissään ja ärtyneenä veljen selityksestä. Häijyjä he olivat, ja Jumala on heitä rangaissut.

— Jumala! Mikä Jumala? Jumala ei sekaannu sellaisiin asioihin, silloin hänkin olisi häijy.

Gesuinon kasvot kävivät mustanpuhuviksi.

— Sinä puhut vain, kun sinulla ei ole uskoa.

— Päinvastoin minulla ehkä on enemmän uskoa kuin sinulla, veikkoseni.

Ja näytti siltä, kuin heidän tavallinen kinastelunsa taas olisi alkanut, kun opettaja tuli väliin:

— Asianlaita on niin, että ihminen tarvitsee liikuntoa. Tämä tarve alkaa jo, kun hän tuskin on syntynyt. Elämä on liikuntoa, eivätkä tähdet ja merikään koskaan ole paikoillaan. Mutta Jumala on antanut ihmiselle arvostelukyvyn, ja ihmisen velvollisuus on kohdistaa toimintakykynsä hyvään, tehdä työtä ja elää sovussa itsensä ja muiden kanssa. Tämän voi jokainen tehdä, jos vain tahtoo.

— Ihminen tahtoo, tahtoo, mutta se ei aina hänelle onnistu, Gesuino huomautti. — Ja lisäksi on aina toisia, jotka ärsyttävät.

— Kuka? Minäkö muka? Proto virkkaa kiivastuen. Olenhan minä maailman rauhallisin ihminen.

— Ei nyt ole kysymys teistä kahdesta, opettaja sanoo kaataen viiniä heidän laseihinsa. Tai miksikä ei teistäkin? Te pidätte toisistanne ja kuitenkin riitelette lakkaamatta. Miksi, sanokaapa!

— Se on hän, se on hän! Gesuino huudahtaa ja osoittaa sormellaan veljeään. Hän näkee vikoja kaikessa, mitä minä teen, arvostelee kaikkea, ja mikä pahinta, pitää pilanaan kaikkea, mitä teen. Sanalla sanoen, hän kohtelee minua kuin poikanulikkaa tai kuin hölmöä, sillä hän luulee itseään minua etevämmäksi. Sensijaan…

— Sensijaan te luulette itseänne häntä etevämmäksi. Sellaisia olemme kaikki. Syy on siinä, että olemme unhottaneet jumalalliset lait. Nöyrtykää, niin teidät ylennetään! Ja lisäksi olemme unhottaneet kymmenet käskyt. Lyönpä vetoa, että te, Gesuino, ette muista niitä, ettekä tekään Proto.

— Enpä minä, totisesti, muistakaan, Proto vastaa lievä ivahymy huulilla, mutta tämä ei kohdistu häneen itseensä eikä opettajaan, vaan veljeen. Ja Gesuino älyää sen ja tuntee sappensa kiehahtavan, mutta koettaa hillitä itseään ja tunnustaa nöyrästi, ettei hänkään oikein muista Jumalan kymmeniä käskyjä.

Silloin opettaja otti piipun taskustaan, ja kun Proto seurasi hänen esimerkkiään, hän tarjosi tälle tupakkaa.

Gesuino ei tupakoinut.

— Minulla ei ole paheita, hän sanoi hiukan ylenkatseellisesti. Silti hän hiljaa ja muiden huomaamatta veti pullon lähemmäksi ja jatkoi juomistaan käyttäen hyväkseen toisten innostumista tupakoimiseensa. Mutta opettaja pani tämän merkille ja muisti Margan vakuutuksen, että Antoniolla muka ei ollut paheita. Ja sillä aikaa kun Proto jatkoi filosofoimistaan ahkerasti syljeskellen, opettaja veteli syviä sauhuja piipustaan ja loi katseensa korkeuteen kohti sinitaivasta, jota hämärän ensiverho hopeoi, ja vaipui osaksi surumielisenä, osaksi iloiten tähän havaitsemiseensa.

* * * * *

Tämä toinen yö oli levollisempi. Opettaja tunsi, ettei ollut yksin tässä kirouksenalaisessa talossa ja ettei hänen päivänsä ollut kulunut hyödyttömästi. Molemmat veljet olivat, vanhemman avustettua opettajaa keittiön järjestämisessä, lähteneet hyvällä tuulella ja hyvinä ystävinä. Koirakin oli tyytyväinen, heilutti häntäänsä katsellen opettajaan, ja kissa oli poikastensa leikkiessä pöydän alla kaikessa hiljaisuudessa kulkenut taloa tarkastamassa. Opettajasta tuntui, kuin hän olisi luonut itselleen uuden perheen, ja hän toivoi ajan tuottamaan apuun.

Herätessään varhain seuraavana aamuna hän tunsi jonkinlaisen uudistuksen tapahtuneen sekä ruumiissaan että sielussaan. Hän keikahti nopsasti vuoteesta täynnä luottamusta. Hän ei enää kaihtanut kanssaihmistensä kohtaamista. Hän päätti siis itse lähteä ostoksilleen ja siisti itsensä samoin kuin mennessään kävelylle Olan kanssa. Hän kulki heidän tietänsä ja kuvitteli kuulevansa tytön kevyet pienet askelet ruohikossa, jota meren tuulahdus oli virkistänyt.

Kauppatorilla naiset katselivat häntä samalla tavalla kuin ensi aamuna hänen tulonsa jälkeen. Noin yksin, ilman Olaa, hän tuntui heistä vallan toiselta mieheltä.

Yksi heistä, jolta opettaja joskus oli ostanut lapselle hedelmiä, kyseli, missä tyttö oli.

— Hän lähti matkalle äitinsä kanssa.

— Eikä Ornellaakaan ole näkynyt pariin päivään. Minnehän sekin onnenheitto on joutunut?

Opettaja ei vastannut, vaan kohdisti kaiken huomionsa hedelmien ostoon. Tuolla naisella oli myytävänä samanlaisia pieniä juustoja, jommoisen Gesuino oli tuonut, ja hän osti niistä muutaman. Sitten hän meni leipurin myymälään.

Tämä oli Antonion tuttava.

— No, hän palaa siis kotiin tänään, tuo velikulta! leipuri sanoi opettajalle punnitessaan leipää, joka vielä tuoksui uunille. Hän lähetti minulle postikortin, jossa on kauniin naisen kuva, mies lisäsi iskien silmää.

Opettaja otti paperiin käärityn leivän, joka vielä oli lämmin kuin elävä olento.

Antonio ei siis vielä ollut palannut. Tämä selitti sen, että nuo kaksi päivää olivat olleet niin rauhalliset. Ja nyt opettaja tunsi tunnonvaivoja, kun oli jättänyt talon yksin Ornellan huostaan! Mutta mikä oli tehty, oli tehty, Palattuaan asuntoonsa hän jatkoi tavallista elämäänsä, mutta tosiasiassa hän odotti jotakin uutta, ja tämä odotus sai hänet levottomaksi. Illan suussa tämä levottomuus muuttui ahdistukseksi. Ehkä syynä siihen oli sää, taivas kun oli pimennyt ja myrskyävältä mereltä kuului jyrähdyksiä. Salamat sinkoilivat tiheään kuin tuulen työntämät liekit nuoleskellen ikkunaruutuja, jotka tuntuivat vapisevan pelosta.

Opettajakin tunsi sulkeutuneena huoneeseensa outoa kauhua. Veri syöksyi polviin ja sulloutui kuin väkijoukko liian ahtaan tien mutkaan, ja aavistus, että näinä hetkinä tapahtuisi jotakin hirvittävää, valtasi hänet täydelleen.

Ohut sadeharso himmensi äkkiä ilman tuhoa ennustavan valaistuksen; tuuli ja salamat taukosivat. Liikkumattomat puut näyttivät tarjoutuvan hekumoiden sateen huuhdeltaviksi, ja vesipisarat pysähtyivät lehdille ja ikäänkuin imeytyivät niihin.

Jälleen salamat purkautuivat esiin yhä voimakkaampina. Sade taukosi kuin säikähtyneenä, ja tuulella näytti olevan julma nautinto siitä, että se sai erottaa toisistaan veden ja lehdet, kunnes lopulta taivaan silmä aukeni puiden välillä tähystellen, mitä maan päällä tapahtui. Sitten aurinko poisti ympäriltään pilvien harmaan harson, ja salamat, jyrähdykset ja tuuli alkoivat vuorostaan peräytyä.

Kaikki tyyntyi taas, mutta opettaja ei tuntenut itseään tyyntyneeksi, ikäänkuin myrsky olisi siirtynyt hänen poveensa.

Ja kun hän illalla teki tavanmukaisen kierroksensa huvilan ympäri saadakseen varmuuden siitä, että kaikki oli järjestyksessä, hän näki naisolennon nojaavan portin rautatankoihin käsivarret levällään, kuin hän olisi ollut ristiinnaulittu. Siitä tien kohdasta, missä opettaja seisoi, hän ei voinut nähdä, kuka tämä oli, mutta mentyään lähemmäksi hän tunsi Ornellan. Hän ajatteli piilottautua, mutta näytti siitä, kuin tuo nainen olisi seisonut siinä hyvin kauan ja olisi päättänyt odottaa häntä vaikka iankaikkisesti. Hänen vartalonsa, joka punapukuisena erottautui tyhjästä värittömästä taustasta, palautti hänen mieleensä tuon toisen. Hän tunsi sisällään pelkoa, mutta lähestyi silti.

— Mitä tahdot? — hän kysyi karskisti.

Nainen vastasi tyynesti.

— Avatkaa.

— Mitä tahdot?

Opettaja oli päättänyt olla avaamatta, sillä taas hän tunsi tuon eläimellisen hajun ja lämmön, joka virtasi tuosta naisesta. Tuntui aivan siltä, kuin vaarallinen eläin, äkäinen iso kissa, joka tekeytyi kesyksi vain päästäkseen sisälle, olisi tarrautunut kiinni portin rautaristikkoon. Ja hänen mieleensä muistuivat Olan sanat: — Ihmissusia on todella olemassa, olen kuullut niiden ulvovan.

— Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ornella sanoi tuijottaen opettajaan häijyillä vihreillä silmillään.

— Voithan sanoa sen tässä, minä kuuntelen.

— No niin, hän huudahti töykeästi, sen pahempi teille, jos joku toinen sen kuulee. Poikanne tuli kotiin tänään, ja luettuaan kirjeenne hän karkoitti minut iskuin ja lyönnein pois ja uhkasi ottaa minut hengiltä. Minulla on siitä jäljet käsivarsissa ja selässä, enkä tiedä, mihin voisin asettua. Nyt teidän täytyy mennä sanomaan hänelle, että hänen on pidettävä huoli minusta. Muuten…

— Muuten?

— Muuten tapahtuu jotakin kauheata. Olen kuin raivoisa eläin, kuuletteko? Olen valmis mihin tahansa. Mihin tahansa! hän huusi ravistaen portin rautatankoja. Ja hänen silmänsä säihkyivät kuin häkkiin suljetulla tiikerillä.

Opettaja ajatteli Olaa. Saattoihan Ornella kostaa tytölle. Silloin hänestä tuntui, kuin hänen kuolinhetkensä olisi tullut, kuin hän olisi seisonut elämän hirvittävän salaisuuden kynnyksellä, johon liittyivät hairahdukset, suru ja rangaistus, ja kuin eteen olisi kohonnut toisen elämän vielä hirvittävämpi salaisuus, se kun on selittämatön.

Hän avasi portin ja päästi naisen sisälle.

Tämä näytti rauhoittavan, joskaan ei lepyttävän häntä. Vaieten hän seurasi opettajaa hänen asuntoonsa ja lysähti tuolille, jonka mies nosti hänelle.

Pöydälle asetetun pienen kynttilän valossa opettaja huomasi, että Ornellan kasvot olivat vääntyneet ja äkkiä vanhentuneet. Näytti siltä, kuin liekki olisi kärventänyt hänen tukkaansa, ja valkoisella kaulalla näkyi tumman punainen veritäplä merkkinä hänen saamistaan iskuista. Opettaja tiesi, että vaikuttavin keino tuottaa naishenkilölle helpoitusta on antaa hänen mielin määrin puhua, ja hän sanoi:

— Kerrohan minulle, miten tuo tapahtui.

Mutta Ornella oli toisenlainen kuin muut naiset, hän ei voinut ilmaista suruaan muuten kuin huutamalla, niin kuin alempiasteiset olennot. Hän painoi päänsä kumaraan, puraisi käsivarttaan, alkoi huokailla ja päästää hurjia valitushuutoja, ja opettaja oivalsi, että hänellä todella oli edessään haavoittunut eläin. Sanat olivat tehottomia, hänen täytyi keksiä jokin muu keino häntä auttaakseen.

— Älä huuda, Ornella! Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Antonio löi sinua raivonpuuskassaan, mutta varmasti hän katuu ja pitää sinusta huolta. Minä kyllä pidän huolen siitä, että hän tulee järkiinsä. Tahdotko syödä jotakin? Tahdotko juoda tilkan viiniä? On mieletöntä noin parkua, Ornella. Saatpa nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyvälle tolalle. Sanohan minulle, hän virkkoi hiljaisella ja mairittelevalla äänellä, etkö tunne ketään, jonka luo voisit mennä asumaan?

Olihan Ornellalla muutamia sukulaisia seudulla, mutta hän tahtoi palata siihen lämpöiseen pesään, josta hänet oli karkoitettu kuin varis kyyhkyslakasta. Se tietoisuus, että oli mahdotonta palata sinne, teki hänen epätoivonsa kahta katkerammaksi.

Opettaja tarjosi hänelle vieraanvaraisuutta siksi yöksi sanoen, että ullakkohuoneessa oli puhdas vuode, mutta tämäkään tarjous ei näyttänyt häntä rauhoittavan. Hän huokaili kauan ja hieroi päätään käsivarteensa, ja vasta väsyttyään hän kohotti itkusta punoittavat kasvonsa ja sanoi käheästi:

— Ettekö voisi heti mennä puhumaan poikanne kanssa?

— Se on liian aikaista. Etkö käsitä, että hänkin vielä on raivoissaan?

Ornella peitti jälleen kasvonsa, kohotti ne taas ja tuijotti uudelleen opettajaan hurjilla vihaa ja mielettömyyttä uhkuvilla silmillään.

— Ettekö voisi palata asumaan heidän luokseen, se yksistään lepyttäisi heidät? Se yksistään…

— Senkin teen, jos se on välttämätöntä, opettaja sanoi säikähtyneenä ja lähti sitten ulos, sillä hän oli tukehtumaisillaan. Kulkiessaan ikkunan ohi hän näki Ornellan juovan viinin, jonka hän oli tälle tarjonnut. Ehkä se rauhoittaisi häntä. Mutta itse hän ei voinut rauhoittua.

Hän kiersi taas huvilan. Hän ei ollut koskaan ollut taikauskoinen ja tahtoi edelleen pysyä vapaana taikauskosta, mutta silti hän oli kuin tasapainostaan suistunut siitä turmiollisesta vaikutuksesta, jota henki tämä talo, kuollut kuin raato.

Vaistomaisesti hän tahtoi paeta kauas, sinne, missä ei toisten pahuus enää tavoittaisi häntä. Hän kapinoi Jumalaa ja omaatuntoansakin vastaan. Mitä häneltä siis vaadittiin? Olihan hän jo antanut kaiken.

Hän meni istumaan marmoripöydän ääreen, jossa oli aterioinut työmiesten kanssa, ja luuli kuulevansa heidän puheensa kaiun. Sikäli kuin hanen sisäinen levottomuutensa asettui, selkeni jälleen itsestään hänen ajatus- ja arvostelukykynsä, ja puhdas kirkas valo levisi hänen ympärilleen, ja esineiden luomat varjot näyttivät todellisemmilta kuin itse esineet. Kaikki oli nyt rauhallista ja hiljaista kuin kuoleman iaisessa levossa.

— Minun täytyy täydellisesti kieltää itsenikin, hän ajatteli. Ja hän päätti ottaa Ornellan luokseen ja huolehtia hänestä. Tästä aiheutuisi taistelua, varsinkin itse naisen raa'an voiman ja muiden vastuksien kanssa, mutta juuri ajatellessaan tätä taistelua hän rohkaistui.

— Rohkeutta vain, hän sanoi hiljaa, puhuen varjolleen. Jumala on meitä auttava.

Nyt hän nousee ja menee pensasaidan luo, mistä luulee kuulleensa melua, mutta kaikki on hiljaista kuutamossa, jolla on haaveellinen väri, mikä ei enää oikeastaan ole väriä, mutta ei liioin mustaa.

Muutamat kuun valaisemat lehdet näyttävät kullanhohteiselta lasilta, toiset alabasterilta.

Maanvuokraajien koira alkaa haukkua, Gesuino kutsuu sitä ja opettaja huutaa:

— Hei, Gesui!

Gesuino ei vastaa, mutta menee pensasaidalle päin, jossa on ainoastaan oksan sulkema aukko, minkä kautta miehet pääsevät huvilan vartian yhteyteen. Opettajakin menee sinne, ja tuntuu siltä kuin he molemmat olisivat tutkimusmatkailijoita tuntemattomassa maassa, jotka kuulevat toistensa äänen kahden puolen tiheää metsää ja pyrkivät puhumaan toistensa kanssa.

He tapaavatkin toisensa aukon kohdalla; musta harva oksa erottaa heidät vielä, mutta he voivat jo nähdä toisensa ja puhua toisilleen.

Gesuino on paljain päin; hänen punertavat kiharansa näyttävät kuivuneilta heiniltä, ja silmänvalkuaiset kiiltävät kuin posliini.

Hänen takanaan on koira, joka luo pitkän varjon, Se on levoton ja puree älisten reittään kuin vaivaisivat sitä kirput, sitten se nostaa päänsä kuullessaan isäntänsä puhuvan.

— Onko joku luonanne? Gesuino kysyi. Koira haukkuu asuntoonne päin.

Seuraa vaitiolo. Ja opettajasta tuntuu kuin hän kuulisi ison siiven kahinan taivaanlaen yksinäisyydestä ja kuin se elähyttäisi olioita. Se tiesi kai Jumalalta odotettua apua.

— Luonani on nainen, hän sanoi ääni tyynenä. Onneton olento, joka ei tiedä, minne mennä, ja joka on paennut tänne kuin haavoitettu lintu.

Mutta vertaus ei tehonnut Gesuinoon.

— Tunnetteko hänet?

— Tunnen kyllä. Hän on palvelijatar, joka oli poikani Antonion talossa.

Gesuino, joka harvoin liikkui kotipihaa ulompana ja joka ei sekaantunut toisten ihmisten asioihin, ei tuntenut Antoniota eikä hänen palvelijatartaan. Mutta hänen synnynnäinen oveluutensa sai hänet aavistamaan sitä murhenäytelmää, joka oli tapahtunut tuossa talossa.

— Onko pojallanne vaimo?

— Vaimo ja tytär.

Opettaja tunsi olevansa kuulustelun alaisena, mutta sehän oli vain, niinkuin olla pitikin. Ihminen on ihmisen tuomari.

— Totta puhuakseni, poikani on ajanut hänet pois sen tähden, että vaimo ja tytär ovat matkustaneet pois. Ja hän on karkoittanut tuon naisen senkintähden, että hän on raskaana.

— Se on kaunista! Ja te sallitte hänen olla talossanne?

— Gesuino! opettaja silloin sanoi, ja tarttui kiinni pensasaitaan, minä pyydän, ettette ymmärrä minua väärin. Te olette mies, joka uskoo Jumalaan ja jolla on omatunto, ja teidän pitää sentähden auttaa ja neuvoa minua. Mitä minun on tehtävä? Tyttö on epätoivoissaan, hän voi tehdä itselleen ja toisille väkivaltaa. Enpä suinkaan mielelläni pidä häntä luonani, päinvastoin pelkään viettää yötä yhdessä hänen kanssaan. Mitä minun on tehtävä?

Gesuinokin koppasi kädellään kiinni pensasaidasta. Hän tunsi mielensä hämmentyneeksi.

— Kysykäämme Protolta. Hän on maailmanlapsi ja kykenee neuvomaan.

— Ei! Ei! Teidän pitää neuvoa minua omantuntonne mukaisesti.

— Mutta sanokaapa, kuka on saanut tuon tytön siunattuun tilaan?

— Sitä en tiedä, eikä se kuulu asiaan. Pääasia on estää tyttöä tekemästä tyhmyyksiä ja sitten auttaa häntä ja järjestää lapsen asiat.

— Veljeni Proto sanoisi, että pitää antaa tytön mennä hirteen. Tuollaiset naiset tyydyttävät ensin himonsa ja tuottavat sitten toisille ikävyyksiä.

— Se on totta, mutta Jeesuskin ojensi kätensä Maria Magdalenalle. Antakaamme Proton olla rauhassa, Gesuino, ja neuvokaa te minua!

Gesuino ei ollut varsin halukas neuvomaan, vaan kuulusteli edelleen:

— Ehkä se oli poikanne?

— Sitä en tiedä. Mutta jos niin olisikin, hän on joka tapauksessa ajanut tytön talostaan, ja olen siis kaksinverroin velvollinen pelastamaan hänet ja lapsen.

— Sellainen sika!… Gesuino mutisi, eikä opettaja puolustanut Antoniota, vaan sanoi:

— Ihmiset tekevät pahaa tietämättään ja tahtomattaan. Ihmisten velvollisuus, jotka kuuntelevat omantuntonsa ääntä, on korjata heidän aikaansaamansa paha. Kun joki paisuu yli äyräittensä, minkä se sille voi? Mutta ihmiset rakentavat patoja, ja vaurio on korjattu. Niin meidänkin pitää tehdä.

Gesuino painoi alas päänsä, ja kuutamo valaisi hänen hiuksiaan kuin sänkipeltoa. Hän katseli ympärilleen ja näytti kysyvän neuvoa varjoltaan, joka piili pensasaidassa. Seurasi hetken vaitiolo, kunnes koira nosti päänsä ja haukahti ilmoittaakseen naapureille ja etäallä asujille, että rauha oli häiriintymätön, että täällä oltiin varuillaan ja valmiina torjumaan väijytystä. Silloin Gesuinokin nosti kasvonsa ja sanoi:

— Te olette kunnon mies. Olen varma, että veljeni Protokin auttaa teitä. Mitä meidän on tehtävä?

— Toistaiseksi emme saa kertoa kenellekään, että tuo nainen on täällä. Parasta on välttää juoruja. Lisäksi, jos näette hänet, ette saa olla tietävinänne hanen tilastansa ettekä millään tavoin näyttää hämmastyneiltä. Saanhan minäkin kai pitää palvelijatarta, niinkuin aina ennenkin. — Se on totta, hän lisäsi ivallisesti, ettei hän nukkunut samassa huoneessa, mutta se on yhdentekevää. Ja lopuksi, kun minun täytyy poistua kotoa, esimerkiksi järjestelemään hänen asioitaän, teidän pitää valvoa häntä ja pitää silmällä ympäristöä. Pyydänkö teiltä ehkä liikoja?

— Ettehän toki! toinen huudahti kohauttaen olkapäitään. Sitten hän jälleen tunsi käyvänsä yhtä äreäksi kuin ennenkin.

* * * * *

Lyhyt, tyyni kesäkuun yökin oli opettajalle apuna. Käytyään neuvottelemassa Gesuinon veljenkin kanssa, joka heti oivalsi kaiken eikä ruvennut kyselemään, opettaja palasi kotipihaansa ja teki uudelleen kierroksen huvilan ympäri. Kaikki oli hiljaista, ja puiden alla marmoripöydätkin ja viileät penkit näyttivät kuun valaisemina kehoittavan häntä lepäämään ja jättämään siihen osan surustaan. Mutta tämän surunsa hän tunsi täydesti, se oli hänen sisällään kuin seiväs, joka piti häntä suorana kiireestä kantapäähän, eikä hän tahtonutkaan luovuttaa sitä kenellekään.

Kynttilä paloi vielä huoneessa, mutta Ornella oli mennyt nukkumaan ullakkohuoneen vuoteeseen ja oli lattialle tikapuiden juurelle jättänyt pölyiset, punaiset tallukkansa, jotka hänellä oli ollut jalassa paetessaan Antonion lyöntejä.

Opettaja tuijotti tallukkoihin, ikäänkuin olisi odottanut, että ne rupeaisivat liikkumaan ja puhumaan. Ja todella ne tulkitsivatkin hänelle sen kohtauksen raivokkuutta, joka oli riehunut noiden kahden ihmisen väliliä. Miehen viha oli varmaankin ollut eläimellisen raakaa, kun Ornella oli paennut noin kevyesti puettuna. Silti nämä merkit eivät olleet hänestä vastenmielisiä. Ehkä ne tiesivät, että Antonio oli ruvennut kapinoimaan omia raakoja vaistojansa vastaan, ja lyödessään naista hän ehkä samalla oli kurittanut omaatuntoaan.

Vai oliko kaikki tämä pelkkää harhaluuloa? Joka tapauksessa hän tunsi itsensä verraten rauhalliseksi. Hän meni levolle, sammutti tulen ja sulki silmänsä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi sinä päivänä tehnyt pitkän vaelluksen ja nyt vihdoinkin ansaitsi lepoa.

Ja taas kuului kaukaista urkujensoittoa meren kristallitemppelistä ja laulu, joka kirkasti yön:

Meripoika lainehilla Avuks' Sua huutaa, Herra…

Ola leikittelee niityllä, kukkana kukkien parissa, rannerenkaana kaislankorsia, ja kätkee pieneen nyrkkiinsä jotakin, minkä tahtoisi antaa isoisälleen.

— Ukki, pane silmät kiinni ja avaa käsi. Hän ojensi kätensä ja avasi sitten silmänsä ikäänkuin nähdäkseen, oliko siinä todella jotakin. Kuun juova tunki sisälle ikkunasta ja lankesi hänen pivoonsa painaen siihen hopeaisen merkin. Ehkä sekin oli harhaluuloa. Miten olikaan, hän sulki äkkiä silmänsä ja puristi kokoon kätensä sulkien siihen tuon jalon helmen.

* * * * *

Aamun sarastaessa Ornella nousi ennen häntä. Opettaja, joka jo oli valveilla, kuuli hänen liikkuvan varovasti, jotta ei herättäisi häntä, ja sitten laskeutuvan alas tikapuita, vetävän tallukat jalkaansa ja menevän ulos hiljaa sulkien oven jälkeensä.

Tämä Ornellan esiintyminen rauhoitti häntä. Hänkin nousi ja näki avatessaan ikkunan Ornellan pestyään kasvonsa ja kätensä kaivolla, pyyhkivän ne alushameensa helmaan. Hän oli selin opettajaan, hänen vartalollaan oli samat voimakkaat viivat kuin ennenkin, ja käsivarret pistivät siitä esiin kuin vahvat oksat, mutta tuon ihmisruumiin melkein rajun uhkuva voima ei enää häntä pelottanut. Seisoihan tuo nainen siinä hänen edessään ja hänen valtansa alaisena kuin metsästä siirretty puu karsivan puutarhurin edessä.

Huomatessaan opettajan Ornella oikaisi heti ryhtinsä tavalliseksi. Hän ei silti ollut vanhusta näkevinään, vaan kiersi pari kertaa kaivon ja poistui sitten katsomaan kanoja, ikäänkuin he molemmat vielä olisivat olleet siellä, rikoksen ja teeskentelyn pesässä. Mutta kun opettaja kutsui häntä ovelta, hän riensi tämän luo pää kumarassa, surullisena ja nöyränä.

— Ornella, vanhus sanoi isällinen sävy äänessään, sina osaat tehdä talousaskareita paremmin kuin minä. Keitä kahvia ja siivoa sitten vähän täällä. Sillävälin käyn tuolla tuvassa miesten luona ja lähden sitten asioille kylään. Tässä on kahvia ja tuolla on kahvipannu.

Ornella totteli häntä nöyrästi. Se luulo, että opettaja ehkä meni tapaamaän Antoniota ja kenties yrittäisi aikaansaada sovintoa, herätti naisessa vähän toivoa jopa ystävällisyyttäkin. Hän loi huoneeseen yleiskatseen ikäänkuin ottaen sen huostaansa ja älysi heti, mitä siinä oli tehtävää. Hän kumartui ottamaan käsillään hiiliä ja latoi niitä pesään, ja niiden alle hän sytytti paperiliuskan. Silmänräpäyksessä hän sai tulen leimahtamaan liekkiin, jotavastoin opettajalla tuhkan sammuttua tavallisesti oli suuri työ, ennenkuin tuo ihme hänelle onnistui.

Kahvikin näytti vallan itsestään kiehuvan Ornellan valvonnan alaisena, ja kun se oli valmista, se maistui opettajasta mainiolta. Tuo hyvälle tuoksuva maku suussaan hän läksi miesten luo sanomaan, että hän lähti pois kotoa. Gesuino peseytyi parhaillaan kaivolla ilman paitaa, ja hänen karvainen rintansa kimmelteli täynnä pieniä vesipisaroita. Proto taas oli jo työssä ja korjasi lapion vartta.

Veljekset jo pohtivat Ornellan asiaa. Gesuino mutisi karkeita sanoja hänestä ja naisista yleensä. Proto taas — etupäässä tehdäkseen hänelle kiusaa — panetteli miehenretkuja, jotka viettelevät naisia. Mutta aamuilma ja auringon pitkät säteet, joka vielä oli matalalla, saivat molempien miesten joutavat sanat vaikenemaan.

* * * * *

Opettaja kulki jälleen sitä tietä pitkin, joka nyttemmin tuntui hänestä itse elämän tieltä. Ihminen menee ja tulee, luulee, ettei enää koskaan palaa samaa tietä, luulee jättävänsä taakseen kaiken menneisyyden. Ja sensijaan kaikki alkaa uudelleen, ja vaellamme alati seuraten omia jälkiämme takanamme tai edellämme oma varjomme, — Mutta on aika toimia ja jättää filosofoiminen, opettaja ajattelee itsekseen. Sitten hän hymyilee kuvitellen, että hänen kasvonsa kuvastavat meren pinnan värejä. Minnehän oikeastaan menen? Antonion luo? Mitäpä Antonio voisi tehdä? Minkä parannuskeinon hän voisikaan keksiä? Nyt on tauti rajoitettu, se on teljetty sairaalaan, ja minun velvollisuuteni on huolehtia siitä, ettei se pääse levittämään tartuntaansa.

Hän astui siis edelleen, ja Olan valoisa kuva seurasi häntä yhä kuten enkeli sokeaa Tobiasta. Moneen kertaan hän kumartui vaistomaisesti noukkimaan tien kullanhohteisesta laidasta lehden tai kukan. Niin Olakin teki, ja hänen mieleensä muistui, miten hän pikkupoikana kotiseudullaan samoili pellonpientareilla kokoamassa lääkekasveja.

* * * * *

Hän kulki milloin toista, milloin toista tuttua tietään. Antonio ei ollut kotona. Rengin vaimo, joka tilapäisesti oli ylennetty talon palvelijattaren arvoon, tähysteli opettajaa ilkeästi ja kysäsi, oliko matka onnistunut hyvin. Hän ei vastannut ja viipyi etupäässä vain seurustellakseen koiran kanssa, joka häntä huvitti ja joka saattoi hänet portille asti aikoen lähteä kävelylle hänen kanssaan.

— Ei, ystäväni, nyt se ei käy päinsä, opettaja sanoo osoittaen enemmän luottamusta eläimelle kuin äskeiselle naiselle. Sinun pitää jäädä kotiin, kun siellä ei ole ketään. Kun Ola palaa, noudan teidät molemmat kävelylle.

Koiran korvat menevät lerpalleen, mikä tietää, että se alistuu, ja opettajan mentyä ulos portista ja suljettua sen, se haukkuu ylös ilmaan ilmaisten olevansa paikallaan ja täyttävänsä velvollisuutensa. Opettaja menee niinikään täyttämään velvollisuuttaan, mutta hänestä tuntuu, kuin se olisi yhtä hyödytöntä kuin koiran haukkuminen ilmaan, ja hän astuu tietä, joka johtaa hyökysillalle ja siitä kalatorille. Antoniota ei näy, ja vanhus on melkein tyytyväinen, kun ei kohtaa häntä. Silti hän jatkaa hakemistaan, kulkee kanavan varrella olevan tien päästä päähän, kääntyy vasemmalle ja saapuu keskelle kylää. Antoniota vain ei näy, mutta torin kulmassa, leipomon ja viiniravintolan välillä, johon on asetettu pikku pöytia ja tuoleja katukäytävälle, joka on koristettu kukkaruukuilla ja vihreillä kasveilla, ryhmä Antonion tuttavia istuu juttelemassa ja katselemassa ohikulkijoita. Huomio kiintyy oitis opettajaan, jonka tekee mieli kääntyä ja piiloittautua tien mutkaan, mutta nyt hän jo voi täydelleen hillitä itseänsä ja vaistojaan. Hän menee siis suoraa päätä heitä kohti, vastaa niiden tervehdykseen, jotka häntä tervehtivät, ja jatkaa matkaansa.

Vihannesten ja hedelmien myyjättäret kutsuivat häntä; hän pysähtyy erään eteen, jolta hän tavallisesti on ostanut, ja ostaa vähän kirsikoita ajatellen täten voivansa tuottaa Ornellalle iloa. Äkkiä jotakin värähtelee hänen sielunsa uumenissa ja hän vaistoaa, että se on uusi tunne, joka ei ole pelkoa, ei ihmisystävyyttä eikä sääliä, vaan epäitsekästä rakkautta, melkein isäntunnetta, joka yhdistää hänet tuohon naiseen tai oikeammin siihen olentoon, jota tämä kantaa sydämensä alla.

* * * * *

Tultuaan kotiin opettaja huomasi heti, että asunnossa oli jotakin uutta, joka tuntui sitä elähyttävän. Naisen käsi oli, vaikkakin koneellisesti, kosketellut esineitä, seiniä, permantoa; vesi oli virkistänyt ja puhdistanut kaiken, mikä oli ollut likaista, jopa tehnyt sen niin perinpohjin, että muutamat esineet näyttivät uusilta. Kodin sielu, tuli, paloi kirkkaasti, ja lopuksi hän huomasi, että ullakkohuoneessakin kaikki oli puhdistettua — mikä tiesi, ettei Ornella aikonut lähteä siitä pois. Ja kumarassa kaivon altaan edessä Ornella pesi opettajan paitaa. Nähdessäan tämän palaavan hän säpsähti silmät samanvärisinä kuin ympärillä olevat lehdet ja kumartui entistään syvemmälle, kuin olisi tahtonut piiloittautua. Laskiessaan pöydälle ostoksensa opettaja kuuli hänen hurjasti paiskailevan pesuvaatteita altaan pesurahiin.

— Paiskele sinä vain, kai lopulta siitä saat tarpeeksesi. Opettaja ajatteli ja huusi hänelle sitten ikkunasta:

— Ornella, toin sinulle kirsikoita, tahdotko tulla niitä syömään?

Ornella nousi vaivoin hilliten itseään. Hänen huulensa vavahtelivat tuskasta, mutta myös ivasta.

— Toittehan minulle ainakin kenkäni? hän kysyi uhmaillen.

Opettaja ei enää pelännyt häntä.

— Mitä teet kengillä? Eihän sinun ainakaan tänään tarvitse lähteä ulos. En saanut käsiini Antoniota hänen kotoaan enkä muualtakaan.

Ornella alkoi rajusti väännellä käsissään olevaa paitaparkaa.

— Tiesinhän, että hän pysyttelisi piilossa, tuo lurjus, tuo raukka, tuo roisto…

Rumien sanojen tulva virtasi hänen suustaan valuen kaivoaltaan tummaan veteen. Opettaja antoi hänen purkaa kaiken sappensa; parempi että se tuli ulos, kuin että se jäi hänen sisäänsä.

Kirsikat näyttivät tekevän jonkinlaisen vaikutuksen. Kun Ornella oli palannut huoneeseen käsivarret vielä märkinä, tuo isoilta veripisaroilta näyttävä kirsikkakasa tuntui houkuttelevan häntä. Hitaasti hän otti yhden, katseli sitä ja pisti sen suuhunsa, irroitti kannan, sylki kiven käteensä ja piteli sitä siinä, ikäänkuin ei olisi aikonut koskaan heittää sitä pois.

Ja äkkiä hänkin tuli ajatelleeksi Olaa hurjasti haluten jälleen saada lapsen luokseen, tuntea hänen virkeiden kasvojensa, jotka olivat raikkaat kuin hedelmä, koskettelevan omia surusta ja raivosta surkastuneita kasvojaan, ja saada syödä yhdessä hänen kanssaan kirsikoita ja leikitellä niiden kivillä ja varsilla. Mutta tätä ei hänelle enää koskaan suotaisi, ei koskaan ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.

Hän kaatoi kirsikat lautaselle ja meni ikkunan ääreen huuhtelemaan niitä. Silloin hän huomasi kaksi silmää, jotka omituisesti olivat hänen omien silmiensä näköiset näyttäen kissan silmiltä, joka odottaa, että sille heitettäisiin joku pala syötäväksi.

Hetken nuo neljä kissansilmää tuijottivat toisiinsa eläimellisen uteliaasti, sitten nainen naurahti ja tuntui muuttuvan entiseksi Ornellaksi.

Ulkona seisova Gesuino näytti häikäistyneeltä. Hän oli tullut nähdäkseen Ornellan, ja tuo näky, hänen kasvojensa korea väri, vaaleat hiukset, punaiset kirsikat ja punainen hame, yhä kiihdytti hänen uteliaisuuttaan. Ornellan nauru oli kuin ansa, joka heitettiin hänen kaulaansa ja joka oli vähällä tukahduttaa hänet. Silti hänen kasvonsa säilyttivät ankaran ilmeensä.

— Onko koulunopettaja kotona? hän kysyi salatakseen, että oli tullut siihen naisen vuoksi.

— Eikö teillä ole silmiä päässä? Onhan hän tuolla kaivon takana.

— Onko tarkoituksesi kaataa vesi päälleni? mies huusi ja peräytyi. Onko se tarkoituksesi?

— Mene siis tiehesi, Ornella huusi röyhkeästi ja heitti hänen päälleen viimeiset pisarat lautaselta. Mies peräytyi kuitenkin yhä tuijottaen tytön silmiin, joka valloittajattarena ihastuneena kesti tuon lumotun katseen. Näin kissat katselevat toisiaan ennen raakamaista kiimaansa.

Opettaja pani merkille tämän, ja toivonvälke tunki hänen sieluunsa. Jospa Gesuino rakastuisi Ornellaan ja naisi hänet!

Mutta tuo välke sammui pian. Entä lapsi? Eihän voinut jättää Antonion lasta kuin koiranpenikkaa noiden miesten elätettäväksi, eikä voinut riistää lasta äidiltä. Ennen kaikkea ei saanut päästää mielikuvitusta valloilleen eikä sallia tuollaisten ihmisten käydä vaaralliseen leikkiin.

Hän löi olalle Gesuinoa, joka rikoksellisen tavoin painoi päänsä alas. Opettaja sanoi lyhyesti:

— Luulenpa, että palvelijattareni miellyttää teitä. Mutta muistakaa, että hän on pakana, te sitävastoin uskotte Jumalaan. Ja muistakaa sitäpaitsi eilinen keskustelumme.

Ornella oli vetäytynyt pois ikkunan äärestä ja siirtyi äkkiä jälleen keskelle ankaraa todellisuutta. Kuullessaan opettajan sanat hän ajatteli, että miehet jo tiesivat kaiken hänestä ja äkkiä hänet valtasi häpeäntunne, joka pakotti hänet piiloittautumaan.

* * * * *

Protokin tahtoi tutustua Ornellaan. Gesuinon valtasi melkein kuin nuorukaisen aistillinen pyyde, joka veti häntä tuon naisen puoleen; Proto taas oli käytännön mies, joka jo hyvin tuntee naisen, ja hakee hänestä paitsi aistillisen pyyteen tyydyttäjää myös avustajatarta työssä, ehkäpä suorastaan orjatarta.

Toistaiseksi epämääräiset tuumat ja laskelmat risteilivät hänen aivoissaan. Ornellan ruumiillinen tila ei häntä peloittanut, pikemmin se antoi hänelle hyviä toiveita. Mutta hän pidättäytyi ankarasti menemästä opettajan asuntoon ja kielsi Gesuinoakin menemästä sinne.

Mutta tultuansa kotiin hän huomasi Gesuinon jo käyneen siellä. Tämä tosin ei puhunut siitä, vaan oli tavallistaan vaiteliaampi ja raatoi, punaisia kulmakarvojaan rypistellen niin uutterasti, että hiki tippui otsalta maahan noiden tiheiden kulmakarvojen lomitse. Mutta hänen hurja työintonsa hänen nyhtäessään rikkaruohoja ja pehmentäessään multaa punajuurikkaiden ympäriltä ilmaisi sitä uutta elinvoimaa, joka häntä elähytti.

Proto ei kuitenkaan puhunut mitään, ja tämä oli pitkistä ajoista ensimmäinen päivä, jona veljekset eivät riidelleet keskenään. Oli kuin hiljainen sopimus heidän välillään, etteivät he päästäisi ääntään kuuluviin, ja kun koira heristi korviaan opettajan asuntoon päin, he kielsivät sitä haukkumasta. Sen sijaan nuo molemmat kuuntelivat uteliaasti odottaen, ja tätä uteliaisuutta kiihdytti ympärillä vallitseva hiljaisuus ja kesäkuun tyyneys, joka sai merenkin vaikenemaan ja veti viiniköynnösten lehdet lerpalleen, niin että aurinko helpommin joudutti rypäleterttujen tuleentumista.

Nähdessään veljekset raatamassa opettaja oli varma siitä, että he pitäisivät toisiaan silmällä ja yhdessä valvoisivat Ornellaa ja taloa, ja lähti jälleen kotoa tapaamaan Antoniota.

Nyt häntä elähytti melkein ilon tunne: hän aikoi tiedustella Margan ja Olan vointia ja noutaa Ornellan vaatteet.

Olan puutarhassa tunsi ruusujen tuoksun, joiden terälehdet varisivat, ja siellä vallitsi sama lumous kuin ennenkin. Puhdistava tuulahdus oli kulkenut siitäkin. Vai oliko kaikki pelkkää unennäköä, sen sisäisen valon heijastusta, joka säteili opettajan sydämestä?

* * * * *

Kuullessaan askelia Antonio juoksi ulos keittiöstä ja punastui kuin nainen, joka yllätetään pahanteosta.

— Vihdoinkin tavoitan sinut, opettaja sanoi, nykäisten lakkiaan tervehdykseksi. Olen hakenut sinua koko päivän. Kuinka vaimosi ja Ola voivat?

Opettajan levollisuus sai Antonion tuntemaan itsensä turvalliseksi.

— He voivat hyvin. Ola on tutustunut toisiin lapsiin ja saanut niistä leikkitovereita. Ajatelkaa, että hän heti alkoi leikkiä koulua heidän kanssaan!

— Entä Marga!?

— Margakin voi paremmin. Viimeksi toissapäivänä hänellä taas oli kuumekohtaus, mutta se oli entistään lievempi, niin että hän illalla saattoi nousta vuoteesta. Mutta hän on hyvin hermostunut; Tulkaa toki istumaan, hän virkkoi palaten vanhuksen seurassa keittiöön.

Keittiö oli hieman epäjärjestyksessä, siellä näkyi vielä Ornellan vaatteita, hänen sininen esiliinansa riippumassa pölyriepujen vieressä ja hänen kenkänsä pöydän alla. Kissa tunsi opettajan ja hankasi selkäänsä hänen sääriinsä. Koirakin riensi kaukaa saapuville ja asettui opettajan eteen tuijottaen hänen silmiinsä korvat pystyssä, ja joka kerta kun Olan nimeä mainittiin, se laski korvansa lerpalleen pehmeinä kuin taikina sitten taas nostaen ne pystyyn. Molemmat eläimet olivat laihtuneet, tai ainakin nälissään.

Ainoa, joka keskellä tätä sekavuutta ei näyttänyt muuttuneen, oli Antonio itse. Hän oli huolellisesti pukeutunut, paita oli puhdas ja pehmeä silkkinen kaulusnauha hyvin solmittu. Mutta ei siinä kyllin, hänellä oli lisäksi jalassa kiiltävät uudet kengat, jotka olivat samaa väriä kuin kaulusnauha, ja hän selitti, että hänen poissaolonsa sinä aamuna johtui juuri näiden kenkien ostosta, hänen kun oli täytynyt käydä lähimmässä kaupungissa saadakseen makunsa mukaiset kengät.

Hänen lempeät kirkkaat silmänsä, joita pitkät ripset kainosti verhosivat, näyttivät perin viattomilta, niin että ne taas liikuttivat opettajaa, vaikka tämä samalla paheksui omaa heltymystään.

Tästä pahoittelustaan huolimatta hän kysyi viattomasti:

— Oletko täällä yksin?

— Olenpa kyllä. Potkin ulos tuon lutkan.

— Sen tiedän, opettaja sanoi havahtuen todellisuuteen, ja tulin tänne kysymään sinulta syytä.

— Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Karkoitin hänet sentähden, että te läksitte pois talostamme.

— Ja jollen minä olisi lähtenyt luotanne, olisitko siinä tapauksessa pitänyt häntä edelleen palveluksessasi?

— En tiedä. Sen vain tiedän, että hän ilkkuen antoi minulle kirjeenne, ja silloin menetin malttini ja kohtelin häntä ansionsa mukaan.

— Mutta tiedät toki, missä tilassa hän on?

— Pyh! Te otatte asiat vallan liian vakavalta kannalta. Tuo tyttöletukka on lapsesta alkaen ollut turmeltunut. Hän se juoksentelee miesten perässä, eikä ole syytä kohdella häntä hellävaroen.

— Mutta sinä, Antonio, et kohdellut häntä pahoin, niinkauan kuin hän miellytti sinua, ja tahdotpa tai et, se lapsi, jota hän kohdussaan kantaa, on sinun. Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Puhua sinulle on samaa, aioin sanoa, kuin puhuisi tuolle koiralle; mutta ei, se vertaus ei ole sattuva, sillä koiralla on enemmän sydäntä kuin sinulla — se olisi samaa kuin puhua seinille. Olenkin tullut tänne vain pyytämään sinua ainakin jättämään minulle Ornellan vaatteet.

— Vai niin, hän on siis tullut teidän luoksenne? Onko hän valloittanut teidänkin sydämenne? Pitäkää varanne.

Mustasukkaisuutta, ivaa, hämmästystä, uteliaisuutta, mutta myös ilkeyttä kuulosti Antonion äänestä. Opettaja odotti mitä loukkauksia tahansa, mutta ei arkaillut, vaan nautti ja oli huvitettu siitä.

— Tietysti pidän varani. Mutta kuka tietää, enkö juuri minä lopuksi nai häntä? Missään tapauksessa minulla ei ole riittävästi varoja kustantaa hänen kapioitaan, ja luovuta siis minulle, sen sanon toistamiseen, hänen vaatteensa ja kenkänsä.

Antonio rypisti kulmakarvojaan ja katseli kenkiään.

— Missä tyttö on?

— Mitä se sinuun koskee?

— Koskeepa juuri minua. Puhutaan toisin, kuin mitä ajatellaan.

— Hän on minun luonani, opettaja silloin sanoi lujalla, mutta surullisella äänellä.

Toinen nosti päätään suuttuneena ja nöyryytettynä kuin mies, jota on ivattu ja petkutettu.

— Ja missä asutte?

— Sekään ei koske sinuun. Jos olisit siitä välittänyt, olisit tullut asuntoani hakemaan. Sensijaan menit ostamaan itsellesi uudet kengät.

Antonio kavahti pystyyn puiden nyrkkiään, ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut lyödä opettajaa. Sitten hän meni ovelle hengittämään syvään ja palasi sen jälkeen istumaan jäykkänä ja vakavana.

— Olette oikeassa. Olen eläimiä kehnompi, uskon luopio. Olen aina noudattanut omia oikkujani, aina langennut paholaisen viettelyksiin. Mutta nyt tahdon turvautua teidän johtoonne, kuten minun olisi pitänyt tehdä pienestä pitäen. Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä?

— Sinun täytyy tehdä se päätös, ettet enää koskaan lähesty tuota naista. Kun lapsi on syntynyt, huolehdimme siitä.

— Minä huolehdin siitä, Antonio sanoi väkavasti. Panen sen kouluun.

— Heti sen synnyttyä? Ehkä sitä ei oteta kouluun. Laskiko opettaja leikkiä, vai ilkkuiko hän vuorostaan? Antonio katsoi häneen ensin suuttuneena, mutta alkoi sitten nauraa. Ja hänen naurunsa oli siinä määrin Olan naurun kaltaista, että keskustelua verhonnut varjo vaihtui valoksi.

* * * * *

Sitten sovittiin, millaista menettelytapaa oli noudatettava, jotta kaikkien edut vaarinotettaisiin. Rengin vaimolle annettiin tehtäväksi hankkia Antonion taloon ennen Margan paluuta rehellinen ja luotettava palvelijatar.

Opettaja neuvoi Antoniota varomaan mainitsemasta vaimolleen mitään ennen ratkaisevaa tapausta ja vaatimaan rengin perhettä pitämään asiaa salassa.

Opettaja päätti pitää Ornellaa luonaan asumassa. Milloin ja miten tämä hänen uhrauksensa oli päättyvä, sitä hän ei tietänyt, mutta hän luotti lujasti Jumalaan. Silti hän epäröimättä vastaanotti sen kuukautisen rahallisen avustuksen, jonka Antonio tarjosi naisen ylläpidoksi, sillä olihan hän, opettaja, köyhä mies, ja hänen opettajan eläkkeensä pieni; myymästään talosta saamansa rahamäärän korot riittivät töintuskin hänen omaan toimeentuloonsa.

Antonio sitävastoin oli rikas, niin rikas, ettei hän pitänyt lompakkoa povitaskussa, niinkuin sellaisten henkilöiden on tapana tehdä, joiden on tarpeellista tietää, paljonko rahaa he omistavat, vaan veti esiin housujen taskusta kourallisen rypistyneitä isoja ja pieniä seteleitä.

Ja kun hän ei vaivautunut ottamaan niitä ylös, opettaja kumartui nostamaan ne lattialta. Opettaja tyytyi näihin seteleihin, taittoi ne kokoon toisen toisensa perästä ja pisti ne vakavana vanhaan ja kuluneeseen, mutta vielä eheään lompakkoonsa, siihen osastoon, jossa hän säilytti Antonion lapsuudenaikaista valokuvaa ja punaista sydämenmuotoista kiveä, jonka Ola oli löytänyt merenrannalta ja lahjoittanut hänelle.

Hän itse kantoi kotiin Ornellan mytyn, johon kengätkin oli pistetty. Ja vaikk'ei se ollut raskas, hän silti eräiden mielessään liikkuvien ajatusten painamana astui vaivalloisemmin kuin lähtiessään kotoaan.

— Nyt, kun Ornella näkee, että hänet peruuttamattomasti on karkoitettu paikastaan, Jumala tietää, minkä metelin hän nostaa, vanhus ajatteli.

Varovasti hän avasi portin, johon hänellä yksin oli avain, ja lähestyi taloa melkein pelokkaana, laskien mytyn maahan nurkan taakse. Hän tahtoi ensin nähdä, millä tuulella Ornella oli. Mutta miten tarkoin etsikään, hän ei löytänyt tätä talosta eikä sen ympäriltä. Avoimesta ovesta näkyivät kanat tepastelevan valloillaan huoneessa. Keltainen ja ruskea kukkopoikanen tappelivat höyhenet pörröllään hurjasti pöydän alla, ja komea kukko ja kana, valkoinen kuin kyyhky, olivat siellä kuin kotonaan.

— Aika lurjuksia, soh! opettaja huusi ja löi yhteen kätensä ikäänkuin paukuttaen niille suosiota.

Ja kun hänen oli onnistunut karkoittaa nämä rauhanhäiritsijät, myöskin kukkopoikaset, jotka kaksintaistelunsa vimmassa olivat sokeat ja kuurot kaikelle muulle kuin vihalleen, opettaja meni veljesten asunnolle katsomaan, olisiko Ornella siellä. Ja siellä hän todella olikin, kirkkaassa päivänpaisteessa kuvastuen vihreään ja siniseen taustaan kookkaana, niin että pään ympäri kierretyt palmikot melkein näyttivät koskettelevan taivasta. Molemmat miehet tuijottivat naiseen. He olivat pieniä hanen rinnallaan seisoessaan siinä, puoleksi kumartuneina työnsä puoleen. Ja kaikki kolme naureskelivat ja käyttivät rivoja sanoja, ollen samojen eläimellisten pyyteiden vallassa. Opettaja ei uskaltanut enää toivoa Jumalalta armeliaisuutta.

* * * * *

Tätä tilaa kesti muutaman viikon, ja se paheni kuuman sään aljettua.

Opettaja tunsi päivä päivältä kärsimyksensä kasvavan. Turhaan hän ponnisteli vapautuakseen siitä, mutta kuka voi karkoittaa kuumunden painajaisen? Olisi pitänyt paeta vuorten huipuille tai kaukaisimmalle mereen pistävälle niemelle, missä ilma on puhdasta, mutta hän ei päässyt liikkumaan paikaltaan. Hän ei voinut eikä tahtonutkaan, tietäen, että vaikka hän pakenisi viileämpään olinpaikkaan, sekään ei tuottaisi hänelle lievennystä. Hän alistui siis nöyrästi suruunsa, samoin kuin taipui kärsimään tämän alavan maan ummehtunutta liikkumatonta kuumuutta, joka kuivetutti kaiken, niinkuin suru poltti hänen sieluansakin, sillä ei edes meren raikkaan henkäyksen onnistunut puhaltaa pois riisipeltojen ja soodatehtaiden pahaa löyhkää.

Ornellakin näytti alistuneen kohtaloonsa. Hän kävi ostoksilla ja työskenteli puutarhassa ja käytti hyväkseen lähellä asuvien veljesten seuraa naureskellakseen ja kinastellakseen heidän kanssaan. Ja veljeksetkin olivat jälleen alkaneet riidellä keskenään näennäisesti toisista syistä, mutta tosiasiassa Ornellan tähden. Gesuino kävi nyt joka aamu kirkossa saadakseen tavata hänet hänen liikkuessaan ostoksilla, mutta myös siksi, että tunnontuskat vaivasivat häntä, ja hän koetti tukahduttaa rajua intohimoaan rukouksilla ja uskonnollisilla menoilla.

Eräänä iltana ollesssan yksin kotona opettaja kuuli Proton intoilevalla äänellä kysyvän, saiko tulla sisään.

— Tulkaa vain, opettaja sanoi ja vaistosi heti, että tässä oli kysymys jostakin erikoisesta. Hän taittoi huolellisesti kokoon sanomalehden, jota paraikaa luki, otti silmälasit nenältään ja pisti ne mustaan koteloon.

— Mitä?, Proto kysyi teeskentelevällä äänellä, eikö palvelijattarenne ole vielä palannut kotiin?

— Ei ole, niinkuin näette. Hän meni ostamaan maitoa.

— Ja te sallitte hanen olla poissa näin myöhään.

— Minkä sille mahdan? Asiat ovat niinkuin ovat.

Proto kävi vakavaksi, melkein synkäksi.

— Niin näyttää todella olevan, hän huokasi. Kaikki naiset ovat samanlaisia. Gesuino vannoo, ettei ole olemassa ainoatakaan kunniallista naista. Mutta minun vaimoni oli todella kunniallinen, sen voin vannoa. Nuorena hänkin hyvin mielellään huvitteli, mutta minun mielipiteeni on, että hyvä aviomies tekee vaimonsa kunnolliseksi etupäässä kepin avulla. Kerran eräs tuttavani…

Opettaja ei tuntunut halukkaalta kuuntelemaan niitä valaisevia tosiseikkoja, joiden muodossa Protolla aina oli tapana havainnollistaa vakaumuksiaan. Hän katsoi siis miestä tiukasti silmiin ja sanoi: — Proto, teillä on varmaankin minulle jotakin puhuttavaa.

Proto älyää, etteivät valmistavat puheet tehoa tuohon mieheen, vaan että täytyy käydä suoraa päätä asiaan.

— Asia on tämä, hän sanoi jäykästi, — ehkä jo olette arvannutkin sen? Tuo tyttö on mieleeni. Hän on roteva ja terve, ja minun vaimonani ja Gesuinon valvonnan alaisena hänestä kyllä tulee kunnollinen.

— Entä jos Gesuino on vielä kovemmin pikiintynyt kuin te?

— Se ei merkitse, mitään. Häneltä se kyllä menee ohi, jollei muuten, niin minä kyllä huolehdin siitä, että se menee ohi. Lähetän veljeni matkoihinsa. Muuta ei tarvita. Eläköön sitten itsekseen. Mutta se ei kylläkään tule kysymykseen, sillä pidämme siksi paljon toisistämme.

— Tytöllä on nyt viides kuukautensa kuten tiedätte, näkeehän sen jo päältäkin.

— Se ei haittaa. Täytyy odottaa, kunnes lapsi syntyy, kunnes äiti on sitä imettänyt ja kunnes kaikki on selvää. Kakaran minä tietysti otan ottolapsekseni.

Tämä järkähtämätön varmuus saa opettajan horjumaan. Tämä tuntuu nyt hänestä luonnolliselta ilmiöltä, ja hän kysyy itseltään, eikö hän yksin eroa normalisten ihmisten elintavoista. Mutta tosiasiassa hän tunsi, ettei niin ollut laita, ja sensijaan että hän olisi iloinnut tästä Jumalan osoittamasta uudesta armosta, joka saa levottomat aallot hänen ympärillään asettumaan ja ajaa hänen alustaan rantaan, hän käy surulliseksi sydänjuuriaan myöten.

— Tietääkö tyttö siitä mitään?

— Totta puhuakseni olen tehnyt hänelle muutamia viittauksia. Eikä hän vastannut mitään, mutta näin hänen tarkasti katselevan tupaa, eläimiä ja peltoa arvioidakseen kaikkea ja tietääkseen, mitä kannattaa antaa, ja mitä voi ottaa. Hän on käytännöllinen nainen, ja se on mieleeni. Hän on ketterä askareissaan; en tunne useita niin ketteriä.

— Se on totta, opettaja virkkaa vahvistaen ja katselee ympärilleen, ja miehen katse seuraa häntä. Huone näyttää todella muuttuneelta, vuode puhtaana, seinällä säteilevän kaunis gobeliini "Pako", piironki lamppuöljyllä puhdistettuna kiiltäväksi ja kaikki sillä olevat pienet esineet järjestyksessä.

Hellan hormista riippuu vihreitä paperiliuskoja, permanto on lakaistu, ja takaseinällä riippuvat keittiöastiat somina metallikoristeina.

Piirongille asetettu herätyskello osoittaa jo neljännestä vailla yhdeksää, eikä Ornellaa vielä näy.

— Asia on nähkääs niin, Proto virkkaa hieman hermostuneesti, että tuo tyttö kernaasti juoksentelee kylällä ja lörpöttelee miesten kanssa. Mutta se on kaikille naisille yhteinen tauti ja se menee ohi, kunhan vain…

Tässä syntyy synkkä vaitiolo, jonka aikana kellon raksutus kuuluu käen kukunnalta korvessa. Proto ei jatka, eikä opettaja kysy. Molemmat aavistavat uhkaavan vaaran.

Lopulta Proto, joka tavallisesti katsoo puhetoveriansa suoraan silmiin, luo katseensa maahan ja sanoo:

— Tyttö on edelleen suhteissa tuohon mieheen — tiedätte ketä tarkoitan — ja teidän on välttämättä puututtava asiaan ja tehtävä siitä loppu.

Opettaja ei räpäytä silmäänsäkään. Hän tulee ajatelleeksi erästä Olan leikkiä tytön kavahtaessa isoisänsä kaulaan sanoen: "Saammepa nähdä, kumpi kauemmin voi pitää silmiään auki, luomia vilkuttamatta" — ja puhaltaessa henkeä nauravasta suustaan hänen kasvoilleen. Ja tämä muisto tukee häntä vielä koettelemuksen hetkenä.

— Kuka on sanonut, että Ornellan välit Antonioon vielä jatkuvat? opettaja kysyi ääni lujana.

Proto katsoi ylös, melkein ällistyneenä, kun opettaja tiesikin, että "tuo mies", jonka nimeä he eivät koskaan olleet puheissaan maininneet, oli Antonio.

— Olen nähnyt sen omin silmin. Ensin näin heidän puhelevan keskenään tiellä, ja sitten seurasin tyttöä matkan päästä ja näin hänen menevän sisälle tuohon taloon. Gesuino muutoin todistaa sen.

Opettaja pisti silmälasinsa nenälleen koneellisesti kuten hänen oli tapana tehdä tahtoessaan tarkastaa jotakin läheltä, otti ne taas pois, ja pidellen niitä sormien välissä hän ojensi toisen kätensä kovin paheksuen.

— Ja sellaisen naisen kanssa tahdotte mennä naimisiin? Te, Gesuino ja hän… siitä tulisi kaunis sotku!

Hän hillitsi itsensä. Proto oli loukkautunut. Arvokkaammin kuin opettaja hän virkkoi:

— Minun taloni on aina ollut puhdas, köyhä, mutta puhdas. Ja vakuutan, että niin on oleva aina, tulkoon siihen mikä nainen tahansa.

— Mutta tuo nainen voisi pettää itse Herraa Jumalaakin.

— Jumala ja minä, se on eri asia, Proto vakuutti osoittamatta vähintäkään ivaa. Ja opettaja, jolla joskus oli se suurenmoinen käsitys, että han oli osa itse Jumalasta, tunsi itsensä suuresti erilaiseksi kuin tuo kansanmies.

Hän pyysi joka tapauksessa miettimisaikaa.

* * * * *

Syyskuun ensi päivinä Marga palasi kotiin. Hänen terveytensä oli suuresti parantunut. Aika ajoin kuume oli kokonaan poissa tai vaivasi se häntä ainoastaan iltapäivisin, taas haihtuen auringon laskiessa ja käyden joka kerta lievemmäksi ja lyhytaikaisemmaksi. Ja kun opettaja ei enää näyttäytynyt eikä tullut nostamaan kuukautista raha-avustusta, jota Antonio sopimuksen mukaan oli suorittanut, Marga ja Ola eräänä päivänä lähtivät tervehtimään häntä hänen tyyssijaansa. Nyttemmin kaikki tiesivät, että hän asui siellä yhdessä Ornellan kanssa, jonka raskaudentilaa katsottiin hänen syykseen. Rahvas juoruili siitä, mutta osoittamatta hämmästystä tai ylenkatsetta: tapahtuuhan sellaista maailmassa. Eikä opettajakaan enää ollut siitä pahoillaan. Aikaisempi suru oli jälleen tullut hänen pettämättömäksi toverikseen, mutta silti hän salaa toivoi parempia päiviä. Täytyihän tapahtua jotakin, jollei muuta, niin kuolema tulisi ja lopettaisi hänen kohtalonsa surulliset vaiheet ja vapauttaisi hänen sielunsa ristiriidoista. Ja hän odotti kuin lehti puussa, jonka eräänä päivänä pitää saada rauha tuulelta ja auringolta jä varista maahan.

Hän eli puutarhan puiden ja pensaiden keskellä kuvitellen viljelevänsä maata; tosiasiassa hän etsi itselleen lohdutusta pyrkimällä yhtymään luonnon elämään.

Ja hän luuli olevansa onnellinen joutuessaan kosketuksiin tämän luonnon kanssa, kun persikkapuu pudotteli kypsiä hedelmiään hänen jalkojensa juureen, kun hyönteiset vapaasti mellastelivat hänere hiuksissaan ja vaatteissaan, kun vihreä hämähäkki kiiti hänen kätensä poikki ja leppäterttu, punaisena kuin veripisara, laskeutui hänen multaiselle sormelleen.

Kaikki vain harhaluuloja; hänen sydämensä oli yksinäinen, hänen lyhyt ilonsa liiti pois kuin leppäterttu saavuttuaan hänen sormensa päähän.

* * * * *

Ainoastaan sielu, joka vaieten kärsii, saattaa lohduttaa toista hiljaisuudessa kärsivää sielua. Margan tulo nosti häntä tuosta hänen haudanomaisesta pyrkimyksestään maan povea kohti paljoa enemmän kuin Olan. Marga ei ollut tietävinään mitään. Hän tervehti Ornellaa kuin entistä palvelijatartaan, joka oli siirtynyt palvelukseen toiseen taloon, ja salli Olan hellästi syleillä häntä.

— Kas vain, kuinka olet vahva! Ja kuinka paljon painat. Ja kuinka olet kasvanut!

Tyttö olikin kasvanut, ja muutamat tuoreet naarmut sametinpehmeillä käsivarsilla kertoivat viimeisistä kahakoista vuoristolaislapsien kanssa.

Isoisän ja tytön kohtaaminen muistutti hiukan kahden rakastavan pitkän eron jälkeen tapahtuvaa jälleennäkemistä. Jotakin vierasta oli kuitenkin tullut heidän valilleen, ja varsinkin tyttö oli hieman unhoittanut hänet ja käynyt uskottomaksi. Hän antoi isoisän suudella ja hyväillä itseään, mutta liukui hänen käsistään samoin kuin heidän ensi kerran kohdatessaan toisensa, eikä tyttö enää katsellut häntä niinkuin ennen. Johan hän tunsi vanhuksen eikä löytänyt hänestä mitään uutta, varsinkin kun hänellä oli yllään sama puku ja sama kaulanauha kuin ennen.

Enemmän häntä huvitti itse paikka, tuo salaperäinen talo, johon hän viimeinkin oli päässyt tunkeutumaan. Ja yhdellä ainoalla katseella hän havaitsi kaiken, puut, pöydät ja kaivon ja menetteli niin ovelasti, että viimein sai mennä sisälle rakennukseen. Hän huomasi heti ullakolle johtavat tikapuut, ja hänen silmänsä loistivat hurjasta ilosta. Siellä ylhäällä piili salaisuus, sen vanhan muijan ilmakehä, joka varasti lapsia. Ehkä siellä vielä oli piiloitettuna joku lapsikin… Ja hänen kiivetessään ylös tikapuita Ornellan valvonnan alaisena, joka ei näyttänyt välittävän mistään muusta kuin tytöstä, opettaja ja Marga istuutuivat ulkona marmoripöydän ääreen. Opettajakin oli tyyni, melkein kylmä, katseli tarkoin Margan kasvoja ja arveli hänen tulleen nuoremman näköiseksi. Sitten hän tiedusteli Antonion vointia ja miten talousaskareet sujuivat.

— Sangen hyvin, Marga huudahti. Antonio valmisti minulle sen yllätyksen, että taloon oli hankittu uusi palvelijatar, ja sitten hän mainitsi erottaneensa tämän, en tiedä mistä syystä. Mutta nykyinen palvelijättaremme on kykenevä, ja olenhan minäkin nyt terveempi ja tulen paremmin toimeen. Jos tulen ihan terveeksi, en tarvitse palvelijatarta ollenkaan.

Opettaja ei herjennyt katselemasta Margaa, ja tämän hienot, puhdaspiirteiset kasvot, kirkkaat silmät, viaton lapsensuu ja ennenkaikkea hento unelmoiva ääni herätti jälleen opettajassa syvää ihailua. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut puhuvan kuvapatsaan edessä, ja hän ihmetteli, miksi tämä puhui noin. Senkö tähden, ettei Ornella kuulisi hänen puhettaan, vai että tuon vekkulin, Antonion, oli onnistunut salata häneltä totuus?

Mutta muistaessaan heidän keskustelunsa heti tulonsa jälkeen hän vaistosi, että sama ilmakehä ympäröi heitä kuin ennenkin, ja ettei ollut hänen asiansa yrittää haihduttaa sitä.

— Tahdonpa näyttää sinulle puutarhan, tulehan! opettaja sanoi nousten. Marga seurasi häntä alttiisti. Hän ihaili kanoja, hautovaa kanaa ja sen kukoistavaa keltaista pienokaisjoukkoa, jolle Ornella oli omistanut paljon huolta, ihaili lehtikujan runsaita rypäleterttuja ja teki useita työmiesveljeksiä ja huvilan onnettomia omistajia koskevia kysymyksiä,

— Pian oikeudenkäynti alkaa, ja karannut rikollinen tuomitaan in contumaciam, julistetaan yksipuolinen tuomio. Joku päivä sitten eräs viranomainen kävi täällä katsomassa, oliko kaikki järjestyksessä. Kaikki on järjestyksessä paikassa, jossa kaikki on suljettua ja missä kuolo vallitsee, opettaja jatkoi kovemmalla äänellä katsellen taloa ja sitten Margaa. Tällä kannalla asiat ovat.

Marga ei sanonut mitään, mutta heidän tultuaan lähemmäksi pensasaitaa hän virkkoi kuin tarkkaan harkittuaan:

— Ja kun teidän on luovuttava huvilan vartioimisesta, toivomme teidän palaavan meille. Milloin se tapahtuu? Ehkä lokakuussa?

— En tiedä, tulevaisuus on Jumalan kädessä, opettaja vastasi, vaistomaisesti matkien Margan puhetapaa.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua Ornella kysyi opettajalta, miksi hän ei ollut mennyt vastakäynnille Margan luo. Ensin opettaja hämmästyi tätä kysymystä, sitten hän koetti saada selville, mitä sen alla piili. Ornella oli tavallisesti ääneti kulkien hiljaa huohottaen ikäänkuin hänen hengityksensä olisi kaksinkertaistunut hänen kohdussaan kantamansa lapsen vuoksi. Hän vaikeni, teki työtä ja keksi aina jotakin tehtävää. Opettaja katseli häntä takaa, kuten kerran ennen, ja kuvitteli näkevänsä hänen kasvavan, ja tosiasiassa hän olikin paisunut luonnollisista syistä. Ja vaikka Ornella edelleen herätti hänessä vastenmielisyyden ja pelon tunteita, hän katseli naista nyt kokien sielussaan uskonnollista mielenliikutusta, johon usein oli pyrkinyt. Oikeastaan tuossa naisessa kypsyi elämän salaisuus, ja kun puu kukkii, emme luo katseitamme maahan, vaan taivaaseen, joka kaareutuu sen yllä.

Ornellan kysymyksessä varmaankin piili jokin juoni, mutta opettaja tunsi itsensä väsyneeksi eikä halunnut syvemmin tutkia mitään.

Margan käynnin jälkeen yksinäisyys alkoi jälleen painaa häntä kuin kilpikonnaa, joka ryömii maankamaraan painautuneena. Yksinäisyys tosin puhdisti ja poisti hänen verestään sairaalloiset ainekset, mutta hän tunsi, että hänen sydämensä lopulta tuon yksinäisyyden painosta murtuisi. Sillä ei ole totta, että korkealla tasolla oleva ihminen voi elää yksin luonto seuranaan ja yhdessä olentojen kanssa, jotka ovat häntä paljoa alempana. Tuollaisen etevän henkilön sydän tarvitsee vertaisensa sydäntä, samoin kuin toinen pylväs tarvitsee toista voidakseen kannattaa pyhäkköä.

Eräänä päivänä hän palasi Olan luo. Tyttö istui lehtimajassa paljain jaloin, yllään pieni lyhyt hame, mikä sai hänet muistuttamaan noita lintuja, jotka saavat sen troopillisen metsän värin, jossa elävät. Hän leikki kissan kanssa potkien sitä jalallaan, ja kun eläin oli hyppinyt hänen ympärillään vuoroin työntäen ulos ja vetäen sisään kyntensä, hän jätti paljaan pienen jalkansa lepäämään kissan käpälien väliin ja painoi jalkaansa kissan vatsaan. Ei kumpikaan tehnyt toiselleen pahaa, molemmat iloitsivat tuosta näennäisesti julmasta leikistä.