PAKO EGYPTIIN (continued 3)

Punainen perhonen liiteli heidän ympärillään, väliin se lähestyi tytön jalkaa ja kissaa ikäänkuin olisi mielellään ottanut osaa heidän leikkisään taisteluunsa, mutta äkkiä se sai päähänsä muuta ja lensi kauas pois. Ja lehdet suhisivat keinuen pehmeästi kuin laineissa, mikä liike näytti syntyvän niiden omasta suhinasta.

Opettaja lähestyi hiljaa, koska ei tahtonut häiritä kohtausta, mutta tuskin hänen varjonsa näkyi lehtimajan aukossa, kun jo kissa lähti pakoon, ja Ola jäi siihen tarkastamaan jalkaansa. Hän nosti sen, nojasi sen polveen ja käänsi jalkapohjan ylöspäin tarkoin tutkiakseen sitä.

— Raapiko kissa sinua? isoisä kysyi. Se on oikein sinulle. Ei sovi leikkiä tuollaisia leikkejä.

Ola kohotti silmänsä epäjärjestykseen joutuneen tukan alta, ja opettaja näki niiden syttyvän kuin kaksi tulta yöllä metsässä, alkavan punoittaa ja kiiltää. Sitten tyttö käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi pelästyksissään katkerasti itkeä. Opettaja veti lapsen puoleensa ja koetti lohduttaa häntä enemmän pahoillaan ja katuvaisempana kuin tyttö itse, ja kun nyyhkytysten myrsky alkoi asettua, hän päälle päätteeksi pyysi pienokaiselta anteeksi.

— En tarkoittanut pahaa, kun sinua vähän nuhtelin.

— En minä sitä itke, tyttö sanoi käyden taas iloiseksi, vaan kun luulin, että kissa todella oli raapinut minua.

* * * * *

Eräänä aamuna Ola ja opettaja lähtivät kävelemään pitkin merenrantaa uskollinen koira seuranaan. Siellä ei enää ollut kylpijöitä, mutta rannalla oli vielä heidän jälkiään, ja parasta oli pysytellä loitolla pienistä hiekkasärkistä, ne kun olivat loan likaamia ja täynnä tahraisia papereita.

— On tarpeellista, että tälvi tulee tänne myrskyluutineen ja pitkäkaulaisine ruiskukannuineen suursiivoukseen, opettaja sanoi Olalle, jota tämä vertauskuva talvesta hyvän Jumalan kadunlakaisijana suuresti huvitti niin että hän pyysi opettajaa toistamaan sen.

Niin opettaja tekikin ja hautoi mielessään kohtaloansa, ikäänkuin kaikki muu porvarit ja maalaiset, jotka olivat saastuttaneet meren hiekan hiellään ja liallaan olisivat tallanneet häntä painaen häntä kuin ne suruntaakat, joita hän oli jumalalta rukoillut.

— Sitten tulee luntakin, Ola huomautti miettiväisenä. Minä en pidä lumesta, silloin ei saa lähteä ulos.

— Entä jos saisit läteä ulos?

— Lumi on tervetullutta, se puhdistaa paremmin ja tappaa kirputkin, ja siitä koira pitää.

Ja taas Ola nauraa, ja korostaakseen isoisän sanoja koira nostaa käpälänsä ja puree reittään, älähtäen äissään.

— Näetkös, nyt sen täytyy itse purra itseään, ja se söisi kernaasti kirputkin.

Tyttö nauraa. Kaikki häntä naurattaa, kun sitä vastoin opettaja hakee jokaisesta lausumasta sanasta kamalaa viittausta omaan elämäänsä.

* * * * *

Kun sitten ruohonkorret jälleen pistävät esiin ja kaisla nostaa särkistä teränsä, kun hirvittävä luodetuuli pyyhkäistessään lunta hietikkoon toimeenpannut ensi puhdistuken, silloin toivon kukka versoo uudelleeen opettajankin povessa.

Orssella paisui päivä päivältä käyden vaiteliaaksi. Ja opettaja pani merkille hänesää aivan jotain uutta, ajatusheijastuksen hänen silmissään, jotka muuttuneina kirkkaiksi kuin puhdas vesi sallivat katsoa pohjaan asi; ja tässä pohjassa välkkyi heräävä valo. Ornellaa ei enää haluttanut poistua kotoa, hän ei edes mennyt miesten luo, eivätkä nämäkään lähestyneet taloa muuten kuin opettajan kutsusta. Proton kosinta, joka vielä oli ratkaisemattä, piti kaikkia jännityksessä, mutta kaikki odottivat, että aika ratkaisisi asian, ikäänkuin Ornellan synnytys tietäisi uuden elämän alkua. Mutta enimmin toivoa herätti opettajassa tuo omantunnon herääminen, jota hän luuli havaitsevansä. Oliko se äitiyden vaikutusta? Mutta eläimilläkin on tämä tunne, eikä hän rohjennut toivoa liikoja.

Että Ornellassa tapahtui jonkinlainen mielenmuutos, ilmeni myös hänen päätöksessään ruveta säästäväiseksi. Ennen hän oli tuhlaillut minkä oli rehellisesti ja epärehellisesti ansainnut; nyt hän sitävastoin ei tuhlannut ropoakaan, vaan piiloitti rahansa ullakkohuoneeseen.

Joka kuukauden lopulla Antonio, joka kaihti tapaamasta opettajaa, lähetti myöntämänsä kuukausiavustuksen vakuutetussa kirjeessä. Sadan liiran seteli, jossa vielä oli reiät niiden rihmojen jäljeltä, joilla se oli ollut ommeltuna kuoreen kiinni, jätettiin suoraan Ornellan käteen, joka pisti sen taskuunsa; sen jälkeen sitä ei enää näkynyt. Hän vastaanotti sen kuin palkkana palveluksestaan opettajan luona, mutta tiesi kyllä, mistä se tuli, ja tosiasiassa hän olikin sen oikeutettu omistaja. Nyt opettaja vuorostaan kävi ostoksilla, ja Ornella napisi, jollei hän tehnyt sitä hyvin. Kauppatorilla naiset kysyivät häneltä Ornellan vointia, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen vaimonsa, ja Antonion tuttavat, jotka tapansa mukaan istuivat tähystelemässä torin kulmassa, nauraa virnistelivät nähdessään hänen kulkevan ohi. Tämä ei enää harmittanut opettajaa, mutta hän tunsi olevansa kuin nuorallatanssija, joka voi minä hetkenä tahansa pudota maahan, olipa hän kuinka taitava tahansa.

Hän oli iloinen, kun talvi raivokkaasti syöksyi maille manterille. Sillä sumu- ja myrskysäällä, jolla ei ollenkaan tuntunut olevan loppua, hänen ei niin usein tarvinnut tavata lähimmäisiään ja joutua heidän maalitaulukseen.

Eräänä päivänä hän tuli kotiin läpimärkänä sateesta. Tuuli oli temmannut hänen lakkinsa, ja hänestä tuntui melkein siltä kuin hän olisi tullut kaljuksi. Ornella hoiteli häntä tunnollisesti, pakotti hänet vaihtamaan takkia, veti kengät hänen jalastaan ja juotti hänelle kupillisen kuumaa maitoa.

Opettaja istuutui tulen ääreen ja kuvitteli tulleensa jälleen pikkupojaksi ja siirtyneensä niihin aikoihin, jolldin äiti hoivaili häntä ja huonolla säällä pakotti hänet pysymään kotosalla. Miellyttävä, kuin humaltumisesta aiheutunut väsymyksen tunne valtasi hänen mielensä, Loppujen lopuksikin on hyvä, että talossa on naishenkilö, joka huolehtii elämän aineellisesta puolesta ja antaa toisen elää sisäistä elämäänsä mielensä mukaan. Ja tuo Ornella…

— Ornella, opettaja sanoi kääntyen katsömaan, mitä tämä teki. Hän hääri tavallisissa askareissaan, ripusti hänen vaatteensa kuivamaan ja asettui sitten pöydän ääreen sateen pieksämästä ikkunasta lankeavaan himmeään valoon kuorimaan perunoita. Ja hän teki sen huolellisesti, niin että ohut kuori valui alas yhtenä ainoana kappaleena kuin keltaisenruskea nauha.

— Ornella, näin viime yönä niin omituista unta. Näin unta, että oikeudenpalvelija tuli ilmoittamaan, että talon vartian toimi lakkautetaan. Isänmurhaajien kuulustelu oli päättynyt, ja viranomaiset takavarikoivat heidän omaisuutensa. Mutta merkillisintä on, että kirje, jossa tuo asia ilmoitettiin, tuli minun kotiseudultani ja siltä henkilöltä, jolle möin taloni. Ja minut velvoitettiin ostamaan jälleen tuo talo sen takavarikoimisen uhalla.

Ornella ei ollut tottunut kuulemaan opettajalta tällaista luottamuksellista puhetta, eikä hän käsittänyt, että monet kertovat keksimiään unia siten ilmaistakseen omia toivomuksiaan. Silti tuo uni oli hänestä mielenkiintoinen, ja hän huomautti vakavasti, kuin olisi ollut kysymys todellisesta asiasta:

— Ja mitäpä se teihin koskisi, vaikka se takavarikoitaisiinkin?

— Eihän sen pitäisi koskea minuun, ja kuitenkin tuo asia tuntui minusta kovin ahdistavalta. Ja oikeudenpalvelija istui tässä huoneessa eikä tahtonut lähteä, ennenkuin oli kuullut minun päätökseni. Hän oli pitkä parrakas mies, ja samalla kuin hän oli olevinaan oikeudenpalvelija, hän oli, niinkuin unissa usein tapahtuu, toinenkin henkilö, nimittäin toinen isänmurhaajista, se, joka oli paennut. Hän istui tuolla ovensuussa eikä hievahtanut paikaltaan, ja minä tarkastelin asiapaperia tuumien, miten asian ratkaisisin, ja ajattelin: Marga voi kyllä ratkaista pulman…

Kuullessaan Margan nimeä mainittavan Ornella painoi päänsä kumaraan, katseli tarkoin kädessään olevaa perunaa ja kysyi hiljaa:

— Mutta mitä olette tehnyt talonne myynnistä saamillannc rahoilla?

Opettaja ei vastannut; eihän tällä asialla ollut mitään tekemistä unen kanssa. Sitäpaitsi myrskyn ja sateen pauhu oli sinä hetkenä niin voimakas, että hän mahdollisesti ei ollut kuullut, mitä Ornella sanoi.

— Marga voi kyllä auttaa minua, vanhus jatkoi kääntyen jälleen tuleen, ja sitten kaikki taas on oikealla tolallaan. Ostan takaisin talon ja palaan kotiseudulleni, Silloin voin vielä ansaita vähäsen, voin antaa tunteja ja perustaa yksityiskoulun. Kaikki siellä antavat minulle arvoa, ja tein ehkä tyhmästi, kun yleensä läksin sieltä pois. Talo on sama ja päivänpaisteisella paikalla; siinä ei ole vihannestarhaa eikä puutarhaa, mutta se on hieman syrjässä, ison maantien puolella vihreällä kukkulalla, jolla kasvaa isoja öljypuita ja jonka rinne viettää laaksoon. Ja talon ja koko seudun taustalla kohoavat vuoret tammilehtoineen ja synkkine metsineen, jonne ainoastaan metsästäjät uskaltavat tunkeutua.

Ornella oli nostanut päätään. Harmaassa huoneessa värähteli kuin pimeinä talvi-iltoina takkavalkean punertava harso. Ulkona säesti myrskyn meluava soitto opettajan koti-ikävää uhkuvaa kuvausta, ja Ornellasta tuntui, kuin hän olisi kuunnellut satua.

Tämä oli opettajan puolelta jonkinlaisen houkuttelun alkua. Kuin käärmettä pyydystelevän villi-ihmisen huilunäänistä lumoutuneena Ornella lähestyi opettajaa kuullessaan hänen kertovan tuosta kaukaisesta seudusta.

Ennen kaikkea huvittivat häntä metsänkävijät, jotka kesin ja talvin tunkeutuvat korpeen ajamaan sellaisia eläimiä kuin villisikaa ja sutta, ollen vaarassa itse joutua niiden saaliiksi.

— Siellä varmaankin myös on ihmissusi, joka voi muuttua ihmiseksi, hän kerran virkkoi, ja opettaja muisti Olankin uskovan, että tuollaisia salaperäisiä eläimiä on olemassa, jonka perusteella yksinkertaiset sielut selittävät ihmisten julmuuden.

— Päinvastoin; ihminen muuttuu usein villipedoksi, opettaja sanoi hieman ivallisesti. Mutta eräitä seikkoja Ornella läheskään voinut ymmärtää pitäen aina vertauskuvaa todellisuutena.

— Mutta miten ihminen oikein muuttuu noin? Minä en paljoakaan usko tuollaisia.

Silti hän pelkäsi vainajia ja kuvitteli itsekin kuulevansa omituisia ääniä kirouksenalaisesta talosta. Eräänä iltana, kun joku naputti ovelle, Ornella ei tahtonut avata, vaan kuiskasi säikähtyneenä hiipien opettajan luo, että se varmaankin oli murhatun isän aave.

— Se on kai Proto tai Gesuino, kukapa muu tänne voisi tulla, opettaja sanoi hermostuneesti.

Hän itse ei voinut mennä avaamaan, kun jo oli mennyt vuoteeseen, jossa nyt hikoili, sillä sadepäivästä alkaen hänessä oli ollut kuumetta ja reumaattista särkyä.

Koputettuaan oveen tuo ulkonaolija nyt hiljaa, mutta itsepäisesti naputti ikkunaruutuun.

Ornella rohkaisi itsensä ja kysyi karkealla äänellä;

— Kuka siellä?

Ja opettajan mielestä hän teki väärin, kun ei avannut ovea tuntemattoman äänen vastatessa:

— Ystävä.

— Mikä ystävä? opettaja silloin huusi nostaen päänsä peitteiden alta.

Ulkona oleva henkilö epäröi ensin, mutta vastasi sitten niinikään kovalla äänellä:

— Adelmo Bianchi.

— Avaa! opettaja käski Ornellaa.

Hetken oli kaikki hiljaista, puutkin olivat lakanneet suhisemasta. Oli tuollainen synkkä hetki, joka muistuttaa näytelmän eri näytöksiä erottavaa kiinteää kohtaa.

Adelmo Bianchi oli isänmurhaaja.

— Avaa, opettaja sanoi Ornellalle, ja kun tämä kasvot kalpeina ja kauhistuneina ei näyttänyt voivan hievahtaa paikaltaan, opettaja hankkiutui nousemaan vuoteesta.

Ääni jatkoi ulkona:

— Jos häiritsen, niin älkää huoliko avata. Tulin vain katsomaan taloa, ja tunnin kuluttua lähden pois, enka koskaan enää palaa.

Tuo ääni oli intohimoinen ja pehmeä, jommoista kuulee ainoastaan teatterissa, ja Ornellan kauhistus muuttui voimakkaaksi mielenliikutuksen väreilyksi, ikäänkuin tuo ääni olisi hyväillen hivellyt hänen koko ruumistaan.

Opettajakin tunsi, vaikka koetti hillitä itseään, kylmän hien valuvan otsaltaan, tosin ei isänmurhaajan pelosta, vaan ajatellessaan, mitä ikävyyksiä tämä käynti voisi tuottaa. Silti hän toisti:

— Avaa ovi!

Ja Ornella avasi piiloittautuen oven taa, kunnes tuo kauhea vieras oli tullut keskelle huonetta. Silloin hän hiljaa sulki oven ja katseli tulijaa takaa, pettyneenä ja melkein närkästyen.

Tulija oli hyvin lyhyt, laiha, huonoissa pukimissa oleva nuori mies, joka näytti kulkurilta. Eikä selästä puuttunut kerjuupussikaan, joka tosin oli vanha sotilaan selkäreppu. Hänellä oli niinikään sotilaslakki, jonka hän otti päästään tervehtien opettajaa.

Nyt Ornella meni tulijan taakse. Ollen päätä pitempi tätä hän ajatteli, etta jos mies nostaisi sormeaankaan tehdäkseen pahaa, hän, Ornella ruhjoisi hänet käsivarsiensa välissä.

Opettaja luuli ensin, että kyseessä oli jokin salakähmäinen juoni ja Antonion ystävien ilkeä pila, mutta vaikka olikin kovin huonovointinen, hän hillitsi levottomuutensa ja vihanpurkauksensa,

Mutta kun nuori mies seisoi hänen edessään kunnioittavana ja nöyränä, niin että saattoi nähdä hänen kasvonsa, opettajan epäluulo kökonaan haihtui. Nuo kasvot olivat kuin puuhun veistetyt ja madonsyömät. Ohuiden haiventen reunustamassa suussa, isojen silmien ympärillä ja kasvoilla oli syvät tummat rypyt. Ne olivat kasvot, joihin itse rangaistus oli kirjoitettu.

— Olen jo levolla, kun en voi oikein hyvin, opettaja sanoi selittäen. Ornella, anna vieraalle tuoli.

Nuori mies kääntyi kätsomaan tuota Ornellaa ja punastui, huomatessaan hänen seisovan melkein kiinni selässään kauniina ja kookkaana.

— Onko tämä vaimonne? hän kysyi typerästi ja avasi silmänsä selälleen, kun Ornella alkoi nauraa tuota säädytöntä ja kiehtovaa nauruaan, jolla hän ennen tavallisesti vastasi miesten mairitteluun ja tungettelevaisuuteen.

— Hän on minun seuraneitini, opettaja vastasi, niinikään tavattoman ivallisen hilpeyden valtaamana. Istukaa.

Nuorukainen istuutui ja laski lakin ja repun lattialle tuijottaen yhä Ornellaan, joka nojasi vuoteen laitaan, ikäänkuin puolustaakseen isäntäänsä kaikilta mahdollisilta vaaroilta.

Mutta hänen läheisyytensä vaivasi opettajaa.

— Kuumenna kupillinen viiniä, hän virkkoi Ornellalle kääntyen nuoreen mieheen päin. Vai onko teidän nälkä? Älkää kursailko.

— Kiitos vain, en tarvitse mitään. Tulin ainoastaan katsomaan taloa. Minun on viimein onnistunut saada passi, ja aion lähteä täältä maailman tuntemattomimpiin maihin. Sillä tavoin tunnen herääväni kuin uuteen elämään. Ja onhan mahdollista, että onni potkaisee minua ja että voin tulla rikkaaksi,

— Se on mahdollista, opettaja myönsi, mutta eikö olisi parempi veljennekin tähden, että ilmoittautuisitte viranomaisille?

— Minäkö ilmoittautumaan viranomaisille? Mitä se hyödyttäisi? Ettäkö minut tuomittaisiin kuritushuoneeseen? Ja mitä etua siitä olisi veljelleni? Voin auttaa häntä paremmin toisella tavoin, kun pysyn vapaana. Ja hän lisäsi katkerasti: Jos nyt voi sanoa sitä vapaudeksi, kun elää kaukaisessa maassa tuntemattomien ihmisten parissa, ilman ystäviä, tuttavia ja sukulaisia. Ruumis tosin on vapaa, mutta sielu on vankina tässä, samoin kuin toisessa maailmassä.

— Miksi siis matkustaa pois?

— Ja miksi elää? Ihminen harhailee, harhailee yhä kohtalon ajamana kuin hiekka, jota tuuli lennättää. Asuessani täällä — siitä tuntuu olevan jo sata vuotta aikaa — oli tapanani puhaltaa okariinalla m.m. pientä laulua, jonka sanat kuuluivat:

Niin tuuli hietaa lennättää Kuin kohtalo poloista mua…

Ja antaakseen sanoilleen enemmän pontta hän alkoi viheltää tuota sävelmää.

Ornella, joka kuumensi viiniä, kääntyi katselemaan miesta. Hänen teki mieli jälleen purskahtaa nauruun, mutta uudelleen tuon merkillisen ihmisen ääni lumosi hänet. Kaikki, mitä tämä sanoi, soi hänestä kuin laulu. Opettajankin uteliaisuus ja mielenkiinto heräsivät, vaikka nuoren miehen suuret silmäterät sekä se, että kehäkalvon ympärillä oli liian paljon valkeata, viittasivat mielenvikaisuuteen. Ja hän muisti Proton sanat, että mielenvikaisuus oli syynä moneen rikokseen.

— Missä olette ollut koko tämän ajan?

— Tuskin itsekään tiedän, mieleni on niin sekaisin. Ensin olin Isole Rossen seudulla ja elelin eräänlaisessa meriluolassa, jonka harvat tuntevat. Kolmeen päivään en saanut ruokaa. Lepakot lentää sujahtelivat ympärilläni pimeässä kuin kärpäset, ja pelkäsin niitä kauheasti, kunnes eräänä päivänä sieppasin kiinni yhden, ja se tuntui käteeni lämpöiseltä ja pehmeältä kuin säikähtynyt pieni hiirenpoika. Silloin minusta ja lepakoista tuli ystävät. Minusta ne tuntuivat ilmieläviltä ajatuksiltani, yhtä synkiltä, levottomilta ja unettomilta.

— Oletteko harjoittanut opintoja? opettaja keskeytti hämmästyneenä nuoren miehen kuvakielestä.

— Totta kai! Ja siitä juuri johtui minun ja veljeni onnettomuus. Olimme jo päässeet lukion viidennelle luokalle. Olimme samalla luokalla, vaikka veljeni oli minua kahta vuotta vanhempi; sitten meidän täytyi erota koulusta. Äiti, joka oli kustantanut koulunkäyntimme, kuoli, ja tämän jälkeen isäni muuttui omituiseksi, saidaksi ja kärtyiseksi. Hän pakotti meidät raatamaan pellolla. Veljeni karkasi kotoa, mutta palasi takaisin, ja silloin alkoi isäni torua häntä ja rääkätä nyrkiniskuilla. Eräänä aamuna hän pieksi veljeäni kepillä, hänen vielä nukkuessaan vuoteessa, ja herätessään veljeni alkoi huutaa ja itkeä, ja tuo itku ja nuo huudot kaikuvat vielä päässäni ja suonissani. Miksi, miksi, Herra, siedät tällaista kauheutta?

Hän painoi päänsä käsiensä varaan ja sulki silmänsä, kuin vielä olisi kuullut veljensä hurjat valitushuudot, sitten hänen kätensä retkahtivat alas ja pää vajosi rinnalle.

— Monasti, niin han jatkoi kuin puhuen itsekseen, olen puhellut Jumalan kanssa ja kysynyt häneltä rikoksemme syytä. Olin hyväsydäminen enkä kyennyt tekemään pahaa madollekaan, annoin kernaammin muurahaisten tärvellä kylvetyn pellon, kuin olisin hävittänyt ne, koska minulla oli se varma vakaumus, että eläimilläkin on sieiu ja oikeus elää. Miten muuten voisi selittää Jumalan ja maailman olemassaolon? Mutta onko tuo Jumala siis luonut meidät yksinomaan kärsimään? Yhä joutumaan pahan valtaan?

— Jumala on meissä, ja meistä itsestämme riippuu pahan voittaminen, opettaja virkkoi.

Nuori mies kohotti katseensa, vaikka hänen päänsä yhä oli kumarassa, ja silmänvalkuaiset loistivat kuin posliini.

— Pelkkiä sanoja! hän huudahti. On helppoa puhua noin, mutta vaikeaa muuttaa puhe toiminnaksi. Minäkin ajattelin niin poikana ja koulua käydessäni ja lukiessani kauniita runokokoelmia. Mutta sitten päinvastoin…

— Ei koskaan ole myöhäistä voittaa pahaahenkeä. Ja Jumala ehkä suosii henkilöitä, jotka kerran ovat kokonaan antautuneet pahan valtaan, sitten antaen heidän kohota muita korkeammalle ja elää yksistään pyrkiäkseen hyvään. Ettekö tekin tunne sitä sielussanne?

— Se on totta. Ja juuri sentähden en tahdo joutua vankilaan, Tahdon elää, tehdä työtä ja tehdä hyvää. Mutta liian usein epätoivo nujertaa minut; olen yksin ja kironalainen. En enää säa rakastaa ketään, en seurustella kenenkään kanssa. Jos kohtaisin naisenkin, joka pitäisi minusta, en voisi ottaa häntä omakseni, sillä isäni aave kohoaisi aina hänen ja minun välilleni, ja lapsi saisi kärsiä minun rikokseni tähden.

— Tuo on harhaluuloa, poikaseni, opettaja sanoi, ääni huokuen syvää myötätuntoa. Niin kauan kuin antaudutte sellaisten ajatusten valtaan, olette pahan vaikutuksen alaisena, ja tämä pimittää sielunne, eikä isänne henki anna teille rauhaa. Siellä kaukana, jonne aiotte lähteä ja jonne toivon teidän pian pääsevän vahingoittumattomana, siellä ei kukaan tunne menneisyyttänne. Karkoittakaa vain se sydämestänne, ja kaikki sisällänne on uudesti syntyvä!

— Ei! Ei! Päinvastoin, tahdon ajatella suruani ja ravita itseäni sillä. Ja jos kohtaisin naisen, joka tahtoisi jakaa kohtaloni, ilmaisisin hänelle, kuka olen, samoin kuin ottaisin hänet, vaikka hän olisi minua onnettomampi. Mutta älkäämme enää puhuko tulevaisuudesta. Minun täytyy nyt tehdä työtä veljenikin puolesta. Jospa hänkin olisi vapaana! Yhdessä voisimme ehkä vielä tuntea olevamme onnellisia. Välistä luulen, että kaikki on vain unta, ja koetan herätä, mutta en voi. Vielä nytkin tuntuu minusta, kuin näkisin unta. Tässä on kotimme seinä, tuolla sisällä on kaikki vielä entisellään. Äiti tekee vielä työtä meidän hyväksemme, veljeni suorittaa latinankäännöstään ja minä soitan okariinaa. Kuuletteko? Kuuletteko?

Kuului ainoastaan tuulen rapinaa katolta, mutta tuntui todella siltä, kuin perheaaveet olisivat tävanneet toisensa yöllä talon ympärillä, joka oli ollut heidän rakkautensa esineenä.

Kuppi kuumennettua viiniä kädessään Ornella kuunteli kauhistuneena. Hänen suunnattoman isö varjonsa täytti koko seinän ja näytti päällään tahtovan puhkaista katon, nähdäkseen siellä ylhäällä rapisevat aaveet.

Juotuaan viinin nuori mies näytti ensin lysähtävän kokoon vastustamattomaan horrostilaan vaipuneena. Mutta sitten hänen kasvoihinsa nousi väriä, ja hänen kätensä, jotka olivat kapeat kuin naisella, näyttivät puristavan kuppia lämmitäkseen. Ne kävivät vaaleanpunaisiksi, äänikin muuttui lämpöisemmäksi ja vivahdusrikkaammaksi.

— Kaikkein enimmin pelkään vilua. Sitä en voi kestää, ja tahtoisin viettää talveni maan alla kuin myyrä. Lämpö sitävastoin on minun elementtini, ja sentähden lähden aurinkoisiin maihin, Austraaliaan tai Etelä-Amerikkaan. Tahdon elää kuin käärme päivänpaisteessa tai metsissä, joissa lehdet ovat niin isoja, että voi paneutua nukkumaan niihin kuin kehtoon, ja joissa puiden ontot rungot kelpaavat asunnoiksi. Elää kalastuksella ja metsästyksellä, se on unelmani, mutta minunhan täytyy tehdä työtä veljenikin puolesta, ja tämän vuoksi minun ehkä on pakko lähteä suuriin tehdaskaupunkeihin, painua helvetinkuiluihin, joissa työn hiestä tehdään kultaa. Yhtä kaikki. Jumala auttaa minua. Jos sallitte, kirjoitan teille, ja te, joka olette niin hyvä, kaiketi lähetätte minulle tietoja täältä, hän sitten virkkoi katsellen ympärilleen. Hänen avoimina tuijottavat silmänsä pysähtyivät jälleen Ornellaan, ja kun tämäkin lumoutuneena tähysteli häntä, heidän katseensa tavoittivat toisensa sulautuen intohimoisesti yhteen kuin kahdella rakastavalla.

Opettaja, joka pani merkille kaiken tämän, oli siitä pahoillaan. Sellainen letukka, joka hioi aseitaan miehen vuoksi, joka poikkesi taloon vain tunniksi, kurjimman rikoksellisen tähden, jonka kohtalon puuska oli lakaiseva pois ainaiseksi! Mutta opettajastakin tuntui, että hän uneksi. Hänen valtimonsa tykytti nopeasti, ja hänen ruumiinsa kuumuus ja korviensa suhina ilmaisivat, että hänessä oli kuumetta. Nuoren miehen puhe tuntui hänestä yhä sekavammalta ja alkoi ikävystyttää häntä, hän sulki silmänsä osoittaakseen, että oli väsynyt, mutta nuori mies kääntyi tuolillaan ja alkoi puhua Ornellalle.

— Luulen tanssineeni kanssasi naamiaisissa pari kolme vuotta sitten. Muistan sen sentähden, että jo silloin olit noin pitkä, vaikka et noin paksu, kun minä sitävastoin silloin olin vielä pienempi kuin nyt. Vanhanko luulet minun olevan? En ole vielä täyttänyt yhdeksäätoista, mutta tuntuu kuin olisin melkein satavuotias. Ensi vuonna minut julistetaan karkuriksi, ja kuitenkin mielihaluni poikana oli saada opiskella antautuakseni juuri sotilasuralle ja kunnialla palvellakseni maatani. Jumala ei sallinut sitä, mutta se on yhdentekevää. Siellä kaukana, minne matkustan, ehkä sentään voin astua sotapalvelukseen, siirtomaanjoukkoihin, ja kun minulta ei puutu rohkeutta, voin kenties yletä upseeriksi. Oletko koskaan nähnyt siirtomaanjoukkojen upseeria?

Sellaista Ornella ei ollut koskaan nähnyt, mutta äkkiä hän näki mielikuvituksessäan miehen puettuna valkoisiin ja kultaan, lakissa vihreät höyhentöyhdöt kuin bersagliereillä ja varustettuna aseillä, jotka säihkyivät kuuman vyöhykkeen auringonpaahteessa. Ornella ei kuitenkaan vastannut mitään, kun ei tahtonut opettajan kuulevan, mutta hiljaa ja vähitellen hän liikehti niin, että tuli nuorukaista yhä lähemmäksi, aivan kuin tämä olisi vetänyt häntä puoleensa näkymättömällä langalla. Ja sitä mukaa kuin tyttö tuli nuorukaista lähemmäksi, tämä näytti paremmin tuntevan hänet.

— Juuri sinun kanssasi tanssin naamiohuveissa pari vuotta sitten. Sinulla oli vihreä puku, ja olit kahden ystävättären ja yhden naamioidun miehen seurassa. Eikö ollut niin? Kuka tuo mies oli?

Ornella kohautti olkapäitään. Hän tiesi varmasti, ettei hän ollut käynyt naamiaisissa kaksi vuotta sitten, ja muisti nimenomaan, että Antonio oli kieltänyt häntä menemästä niihin. Mutta Ornellasta oli hauskaa, että nuori mies luuli tanssineensa hänen kanssaan.

— Silloin tanssin viimeisen kerran. Ja mieleeni muistuu tämä yö juuri senvuoksi, että palatessani kotiin tanssiaisista sain keuhkopussin tulehduksen, joka sitten meni korviin, ja lopulta sain aivotulehduksen. Kolme kuukautta makasin henkitoreissani, enkä koskaan parantunut täydelleen. Kaikki koski hermoihini, ja isäni ja veljeni välinen alituinen kinastelu sai minut hourimaan, että olin kuollut ja tuomittu helvettiin. Jos voisin panna paperille kaikki ne houreet, jotka minulla oli siihen aikaan, siitä tulisi kamala kirja, kamalampi kuin Divina Commedia. Ja vieläkin näen unta, että alinomaa vaellan erämaassa lentohiekkapilvien keskellä, jotka liikkuvat ja ovat eläviä olentoja, tuulen kiusaamina, joka lakkaamatta muuttelee niiden muotoa. Nämä ovat kiihtyneen veren aiheuttamia unia, mutta ne saavat minut hirvittävästi kärsimään. Enkä kuitenkaan tahdo väistää niitä, päinvastoin rakastan niitä, silla kärsiminen on sovitusta, ja tahdon sovittaa rikokseni. Tahdon kärsiä, kunnes suru puhdistaa vereni ja lihani ja muuttaa minut niin, että tulen viattomaksi kuin pieni poika.

— Sentähden en tahdo joutua vankilaan, hän jatkoi kääntyen opettajaan päin, välttääkseen naisen viettelyä. Vankilassa tylsistyisin ja muuttuisin toisten kaltaiseksi, jotka tyyninä kärsivät rangaistuksensa ja jo ovat kuolleita sieluja. Minä tulen myrskystä ja palaan myrskyyn. Kun pilvi pudottaa rakeita, tuhoaa viljan ja tappaa linnut, niin onko se sen syy? Minä tapoin isäni, kun kohtalo pakotti minut siihen. Jos tahtoisin antaa ilmi itseni, löytäisin kyllä asianajajan, joka voisi saada julistetuksi minut syyttömäksi todistamalla, että tehdessäni rikokseni olin mielenhäiriössä. Mutta sitä en tahdo; haluan tyhjentää kärsimysteni maljan ja täyttää kohtaloni. Jos ottavat minut kiinni, ottakoot, siinä tapauksessa käy niin, kuin käymän pitää. Mutta he eivät ota. Kaikki nämä viime kuukaudet olen elänyt kuin metsän peto maanalaisissa komeroissa, kivikoissa ja pensastoissa ja syönyt kasveja ja hedelmiä. En enää muista, miltä leipä maistuu, ja viini, jonka tuo nainen antoi minun juoda, sai pääni kuumaksi, ja tunnen jo lörpötelleeni tarpeeksi. Vannon, etten enää juo pisaraakaan viiniä.

Sitten hän katsoi herätyskelloa. Tämän vaitiolon aikana opettaja avasi jälleen silmänsä ja näki, että Ornella taas oli tullut vuoteen ääreen seisoen siinä alakuloisena ja pää painuksissa.

— Vielä viisi minuuttia, nuori mies virkkoi taas katsoen kelloa. Totta puhuakseni tulin tänne pahoissa aikeissa. Tiesin, että talon vartia on vanha, heikko mies, ilman aseita, ja ettei täällä edes ole koiraa. Tulin tänne aikoen mistä hinnasta tahansa tunkeutua taloon. Mistä hinnasta tahansa, ymmärrättekö? Tahdoin nähdä jälleen kotimme ja ottaa sieltä mukaani jotakin, ainakin okariinan ja äitini vihkisormuksen. Sanotaan, että äidin vihkisormus tuottaa onnea, ja kaikin mokomin tahdoin saada juuri sen, mutta Jumala varjelkoon minua kajoamasta mihinkään tuossa talossa; siitähän syntyivät kaikki meidän hirvittävät riitamme. Saan olla vailla sormusta vastedeskin, ja otan mukaani vain vähän multaa anturoihini.

Vihdoin hän hymyili, ja tuo hymy kaivoi pienet kuopat hänen poskiinsa, ja ympäröi hänen silmänsä rypyillä, jotka kuitenkin tekivät hänet nuoremman näköiseksi ja kaunistivat hänen kasvojaan. Mutta äkkiä hymy sammui, aivan kuin hän olisi hetkeksi kohottanut kammottavaa naamiota näyttääkseen todellisia nuorukaisenkasvojaan.

— Jos tahdotte ottaa täältä jonkun esineen, niin ottakaa vain, opettaja sanoi.

Nuori mies katsoi ympärilleen kuin todella valitakseen itselleen muistoesineen. Hänen katseensa pysähtyi uudelleen Ornellaan, ja uudelleen hymy ilmestyi ja katosi.

— Otan mukaani tuon tytön kimssuineen kamssuineen.

Mutta Ornella painoi päänsä vielä alemmaksi syvästi loukkautuneena noista viime sanoista, eikä opettajakaan vastannut hänen pilaansa, vaan toisti:

— Jos tarvitsette jotakin, niin sanokaa peittelemättä; ainakin vähän leipää ja liikkiötä ruokareppuunne. Ornella…

Tämä ojentautui heti suoraksi ja nuori mieskin nousi tuolilta, avasi reppunsa, seisoi hetken hiljaa ja sanoi sitten:

— Kiitos, en tarvitse mitään. Mutta jos sallitte, suutelen teitä.

Ja kun opettajä nosti päätään vuoteesta, nuori mies kumartui ja suuteli hänen hiessä kylpevää otsaansa. Sitten Ornella avasi oven, ja vieras poistui.

Varhain seuraavana aamuna Ornella meni veljesten luo pyytämään heitä noutamaan lääkäriä. Yöllä opettajan kuume oli kiihtynyt, ja hänen oli vaikea hengittää.

— Kuka oli teillä eilen illalla? Koira oli levoton, vaikka ei haukkunut.

— Ei meillä ollut ketään, Ornella valehteli häikäilemättä.

Lääkäri tuli vasta päivällisaikaan polkupyörällä yllään sadetakki, joka kiilsi kosteana ja josta valui sadepisaroita.

Lääkärin tummat suippopäähineen kehystämät kasvot tuntuvat sairaasta pahalta enteeltä, jolle tuollainen kuoleman esimaku ei kuitenkaan ole vastenmielistä. Hän on väsynyt. Ehkä Jumala tahtoisi ottaa hänet luokseen ja siten ratkaista hänen köyhän elämänsä ongelmat.

Mutta lääkäri rohkaisi hänen mieltään. Hänkin oli jo ikämies, väsynyt ja ujo, joka ei uskonut tieteeseensä. Hän kiinnitti aina koko huomionsa sairaan sydämeen. Kaikkein ensiksi hän aina kuuntelikin sydäntä, ja jos huomasi sen vahvaksi, hän selitti, että kuolevakin oli vapaa kaikesta vaarasta.

— Kaikki riippuu kokonaan sydämestä, hän selitti asettaen paikoilleen peitteen, tarkoin tutkittuaan potilaansa. — Ihminen kärsii enemmän tai vähemmän ja tuottaa toisille enemmän tai vähemmän kärsimystä riippuen hänen sydämensä laadusta. On turhaa hakea pahan syyta, olipa se ruumiillista tai henkistä, muista elimistä. Jos sydän on, niinkuin sen olla pitää, keskellä ruumista ja antaa verelle selvät määräyksensä, kaikki käy hyvin, se on kuin sotajoukon päällikkö. Teidän sydämenne on vahva; älkää siis olko huolissanne, vaikka lievä rintakatarri tuottaa teille vähän hengenahdistusta. Koettakaa päästä hikoilemaan. Keitetty maito ja villahuovat — siinä paras lääke.

Iltapäivällä kuume ja hengenahdistus kiihtyivät. Kun Ornella lähestyi vuodetta, hänestä tuntui melkein kuin hän olisi seisonut lieden edessä padan kiehuessa. Sairas ei sanonut mitään eikä edes vaikeroinut, kun yskänkohtaukset ahdistivat häntä pakottaen hänet hiukan kohottautumaan vuoteessaan. Ja Ornella katseli häntä säikähtyneenä, ollen kahdenvaiheilla, pitikö lähettää noutamaan hänen sukulaisiaan vai ei.

Sairaus sai molemmat unohtamaan edellisen illan omituisen vieraan. Niinä hetkinä, jolloin opettajalla oli rauhallinen olo eivätkä tuskat painaneet lamaan hänen ajatuksiaan, hän sekoitti isänmurhaajan kuvan toisiin, jotka kuumeen painajainen loi hänen mieleensä. Kaikki oli ollut unta, ja hänen elämänsäkin, joka häipyi kuin tämä kolkko sadepäivä, oli sekin pelkkää unta.

* * * * *

Veljekset olivat tavallistakin valmiimmat auttamaan ja hoivaamaan sairasta. He kävivät alinomaa kysymässä, miten sairas voi, ja Gesuino sytytti pieluksen yläpuolella riippuvan pyhänkuvan edessä olevan pienen lampun. Proto muisti, että hänen vaimonsa oli parantanut kaikenlaiset taudit lehmuksen kukista keitetyllä lääkejuomalla. Hänen itsensä oli tapana käyttää sitä lääkkeenä, ja hän valmisti sitä opettajalle. Hän vei sitä kiehuvan kuumana kupissa sairaalle, antoi hänen juoda ja tarjoutui valvomaan yön hänen vuoteensa ääressä.

— Ei millään muotoa, sairas kielteli; huomenna voin jo paremmin.

Mutta seuraavana päivänä hänen tilansa oli vieläkin huonompi.

Näin päivät kuluvat; opettaja tuntee voimiensa heikkenemistään heikkenevän, ja patjaan muodostuu syvä kuoppa. Ulkonakin on ruma ilma. Vettä valuu pilvistä alati, ja sateen rapinaa säestää meren ja tuulen kohina. Ornellakin on käynyt kalpeaksi, ja hänen kosteat hiuksensa näyttävät tummenneilta. Onneksi veljekset avustavat kaikessa. Proto lähtee isolla sinisellä perhesateensuojalla varustautuneena tekemään ostokset, ja kun hän palaa, hänen kenkänsä näyttävät kahdelta veneeltä, jotka juuri ovat pelastuneet rantaan myrskyävältä mereltä.

Eräänä iltana hän tuli kotiin mukanaan pieni pullo, joka oli huolellisesti kääritty paperiin ja haisi apteekilta, ja selitti käyneensä kysymässä neuvoa toiselta seudun lääkäriltä.

— Veljeni Gesuino on saanut keuhkokatarrin. Määrätkää jotakin lääkettä hänelle! Niin sanoin, ja hän kirjoitti tätä lääkettä. Se on hyvää yskään; lusikallinen joka tunti. Tässä se on.

Hän laski pullon piirongille ja pyysi Ornellalta lusikkaa.

— Hyvä, opettaja virkkoi. Ja te sanoitte, ettette luota lääkäreihin ettekä lääkkeisiin!

— Se tohtori, joka tavallisesti käy täällä, antaa ihmisten kuolla, sillä hän ei anna heille mitään lääkettä, Proto selitti, jottei tulisi puhuneeksi ristiin.

Ja hän pakotti potilaan ottamaan lusikallisen tuota lääkettä, joka oli vain viatonta mehua lasten yskään.

Siitä illasta sairas alkoi parantua.

* * * * *

Silloin opettaja antoi luvan ilmoittaa Antonion perheelle, että hän oli sairaana, jo senkin vuoksi, että ilma oli seljennyt; niin että Marga kenties voisi tulla tervehtimään häntä.

Gesuino lähti viemään sanaa perille ja palasi hiukan nolona mainiten vastaukseksi:

— Miniänne tulee heti ja ottaa tytön mukaan. Mutta…

— Mutta?

Gesuino virnisteli huulillaan, nyökäten päätään Ornellaan päin. Niin, olihan parempi, ettei lapsi saanut nähdä Ornellaa tuossa tilassa. Mutta miksi? opettaja ajatteli. Olihan Ola liian viaton ymmärtääkseen, miten Ornellan laita oli. Aikaihmiset olettavat lapsissa olevan samaa pahuutta kuin heissä itsessään ja herättävät heissä pahoja ajatuksia. Mutta Ornella oivalsi itsestään asian eikä tahtonut näyttäytyä Margalle. Hän tahtoi myös kostaa Gesuinolle.

— Jos sallit, Gesuino, menen sillä aikaa kuin sinä olet täällä, pesemään vaatteita kaivolle, siellä kun vielä on vähän aurinkoa.

Ja Ornella poistui odottamatta Gesuinon suostumusta, ja tämä loi hänen jälkeensä kiukkuisen kätseen ajatellen, että hän meni juttelemaan Proton kanssa,

— Mitä Marga sanoi teille? opettaja kysyi äänellä, joka oli käynyt heikoksi ja värähteli; mutta ei edes tämän äänen onnistunut hillitä Gesuinon suuttumusta. Kellervä nahalla päärmätty takki yllään ja päässä karvalakki painettuna myssyn tavoin pyöreiden, vihasta leimuavien kasvojen ympärille hän näytti villiltä eskimolaiselta.

Kiihoittuneena hän käveli edestakaisin huoneessa ja asettui sitten hajasäärin vuoteen eteen.

— Mitäkö miniänne minulle sanoi? Ei yhtään mitään. Hän oli kuin puusta pudonnut. Näyttää siltä kuin hän ei tietäisi asiasta hölynpölyä, ei edes missä tilassa tuo letukka on.

Ja kun opettaja lempeästi ja vaieten katsoi häneen, hän huudahti:

— Onpa se aika hävytön, tuo tyttöletukka! Mitä hänellä nyt oli tekemistä kaivolla? Eihän enää ole auringonpaistetta. Tuo tyttö tahtoo vain puhua Proton kanssa.

— Antakaa heidän puhella. Mitä pahaa siinä on?

— No eipä kylläkään mitään. Mutta ihmiset huhuilevat ja juoruilevat. Ja parasta olisi, että tuo tyttö pysyisi kotoisalla.

— Mutta tehän juuri annoitte hänelle sen neuvon, että hänen pitäisi lähteä ulos.

— Olisihan hän voinut mennä ullakkohuoneeseensa, Gesuino sanoi katsoen synkästi sinne ylös. Ja opettaja hymyili, mutta vain hetken, sillä toinen kysyi teeskentelemättömän raa'asti:

— Missä aiotte antaa hänen synnyttää kakaransa?

— Jeesus syntyi tallissa. Jumala kyllä pitää siitä huolen.

Gesuinon käsvot muuttuivat aivan sinertäviksi kaulaa myöten, ja hän mutisi:

— Jumala!… Jumala…! Sitten hän näytti tahtovan vaihtaä puheenaihetta. — Miniänne sanoi minulle, että hänen miehensä on ollut poissa asioilla viime viikosta alkaen; sentähden hän ei ole käynyt täällä.

— Se on yhdentekevää. Sanokaa minulle, miniänikö käski pitämään piilossa Ornellaa?

— Mutta johan sanoin, ettei hän tiedä tai ei ole tietävinään mitään koko asiasta.

— Ja kuitenkin kaikki sen tietävät, hän lisäsi kärsimättömästi. Ja vielä peläten, että Proto ja Ornella mahdollisesti keskustelivat toistensa kanssa, hän meni ovelle ja katsahti ulos.

— Antaa heidän olla rauhassa, opettaja rauhoitteli, Sitäkin suuremmalla syyllä, kun he kai näinä päivinä menevät naimisiin.

— Jumala tehköön niin kuin tahtoo, mies sanoi, palaten rauhoittuneena takaisin.

Silloin opettaja lausui sen ajatuksen, jota Gesuino jo oli kosketellut.

— Jumala, Jumala, saattaahan olla niinkin, mutta me sälytämme Jumalan hartioille kaiken vastuun, joka voisi tuottaa meille itsellemme vaivaa.

— Niin, se on vallan oikein, vallan oikein.

— Ja sanalla sanoen, toisen teistä tulee naida Ornella. Kumpi sen tekee, Proto vai te?

— Hirven liha ei ole koskaan minulle maistunut, Gesuino sanoi virnistellen vastenmielisesti ikäänkuin katuen, että oli sanonut liikaa, ja päätti olla jatkamatta. Mutta istuuduttuaan valkean ääreen hän kumartui kohentamaan tulta ja tunsi voimakkaasti tarvetta ilmaista tekemänsä päätöksen.

— Mutta jos veljeni tekee sellaisen tyhmyyden, vakuutan teille, että tuo tyttö pian saa pötkiä tiehensä. Siitä jumaliste minä pidän huolen.

Margan ja Olan tulo esti opettajaa lausumasta julki mielipidettään. Sitäpaitsi kaiken maailman surut unhottuivat, kun Olan läsnäolo kirkasti koko ilman. Ja hänen pienestä punaisesta villahameestaan todella säteili valoa ja lämpöä.

Sitävastoin tytön pienet kädet, jotka isoisä otti omiinsa, olivat kylmät kuin jää, ja pieni nenännipukkakin, joka hiipaisi hänen kasvojaan, oli kuin jäätynyt hedelmä. Mutta ruusuisesta suusta virtasi haaleaa lämpöä kuin maasta kevätaamun sarastaessa, ja hänen silmänsä loistivat kuin nouseva aurinko.

— En suutele sinua, jotta en tartuttaisi sinuun tautiani, isoisä sanoi ja työnsi, vaikka vastahäkoisesti, lapsen luotaan. Mene lieden ääreen lämmittelemään.

Mutta Ola katseli epäluuloisesti epämiellyttävää keltatakkista miestä, joka vielä oli kumartuneena tulen yli puhaltaen siihen.

— No, no, Ola, ei se ole mikään ihmissusi.

— Kuka se sitten on? tyttö kysyi, lapsellisen ja kursailemattoman uteliaasti. Ja tämä riitti pitkistä ajoista taas naurattamaän isoisää. Rypyt, jotka kärsimys ja tauti oli uurtanut hänen kasvoihinsa, loistivat kuin vaot pellossa auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.

Marga katseli kylmästi vuoroin heitä kumpaakin osoittamatta uteliaisuutta. Hänen mauttomalla kultakudekankaalla päärmätty musta samettiviittansa loi häneen vanhankuosisen leiman, ja hänen sileät kylmästä vahvasti punoittavat kasvonsa, joita verhonneen villahuivin hän avasi, näyttivät maalatuilta, kuin öljytyiltä.

— Miksi ette heti lähettänyt meille sanaa? hän nuhteli lempeästi. Antonio lähti kotoä jo viime viikolla; hän aikoo hankkia kaloja suoraan maaseudun tukkukauppiaille, enkä minäkään ole ollut aivan terve; ei kukaan ole minulle kertonut, miten teidän terveytenne laita oli.

— Älä välitä siitä, opettaja sanoi hiukan kohottautuen paremmin nähdäkseen Olan. Nyt pursi on satamassa jälleen, ja kaikki paranee paranemistaan joka päivä. Mitä tuossa paketissa on? Muista, Marga, etten minä tarvitse mitään.

— Se oli Olan ajatus, Eikö totta, Ola, sinähän tahdoit tuoda tuomisia isoisälle? Tulehan tänne ja koeta pysyä paikoillasi silmänräpäys, sinä ainainen kiusankappaleeni…

Ola koetti kiivetä ullakolle, ja kun se häneltä kiellettiin, hän kysyi, missä Ornella oli, ja kuultuaan, että tämä oli pesemässä vaatteita, hän pyysi saada mennä sinne. Silloin Gesuino nousi ja tarjoutui saattamaan tytön sinne.

— Kas vain Gesuinoa! opettaja huudahti uhaten häntä kädellään. Näetkös, Marga, ystävämme Gesuino on pikiintynyt Ornellaan.

Marga ei nauranut eikä sanonut mitään, mutta siitä tavasta, millä hän kääntyi katselemaan Gesuinoa, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran ja erikoisten olosuhteiden vallitessa, opettaja älysi, että hänen pilansa oli Margassa herättänyt iloisen toivon.

Gesuino ei sanonut vastaan, vaan seisoi suorana ja vaieten lieden edessä ja päätti olla sen enempää paljastamatta intohimoaan.

* * * * *

Samana iltana kirjeenkantaja, joka harvoin ilmestyi tähän loukkoon, toi Ornellalle osoitetun kirjatun kirjeen, jonka hän jätti veljesten tupaan, ja nämä vuorostaan toivat sen opettajan asuntoon. Ornella otti kirjeen ja tarkasti sitä joka puolelta. Melkein saaliinhimoisin elkein hän repi auki kuoren, veti esiin itse kirjeen nähdäkseen allekirjoituksen ja luki hätäisesti muutaman sanan sieltä täältä. Sitten hän luki sen uudelleen alusta alkaen hitaasti, hyvin hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein kyennyt saamaan selvää käsialasta, ja pysähtyi välistä kuin miettien, miten hänen oli meneteltävä. Lopulta hän sanoi:

— … serkkutomppelini, joka palvelee väessä ja joka nyt kirjoittaa minulle sentähden, niin hän sanoo, että ei ole saanut kotoaan kirjettä kahteen kuukauteen.

Hän jätti kirjeen pöydälle, aivan kuin ei olisi siitä välittänyt. Opettaja ei pyytänyt saada lukea sitä eikä tehnyt huomautuksia, mutta ei uskonut ainoata sanaa Ornellan puheesta.

Ornellakaan ei sanonut mitään, mutta jokainen hänen liikkeensä ilmaisi salaista mielenkiihkoa. Ensin hän katsoi pieneen kuvastimeen, jota opettaja käytti ajaessaan partaansa, ja silitti hiuksiaan molemmilla käsillään. Sitten hän käveli ympäri huonetta, siirteli esineitä, joihin ei koskaan muulloin kajonnut, ja pysähtyi tämäntästä ikkunan eteen, kuin typertynyt kärpänen, joka on kuvitellut voivansa lentää lasiruudun läpi ulos. Lopuksi hän kiipesi ullakkohuoneeseen, mutta palasi heti alas, ja hänen ensi katseensa kohdistui kirjeeseen.

— Minun täytyy huomisaamuna mennä hänen kotiinsa viemään heille sanaa, hän virkkoi ja taittoi jälleen kokoon kirjeen, jonka pisti avaraan taskuunsa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojaan ja oli olevinaan äkeissään.

Myöhemmin käytyään sulkemassa porttia hän palasi hymyillen ivallisesti ja silmät kiiluen häijyä vahingoniloa.

— Nuo kaksi hölmöä taas paraillaan riitelevät ja oikein aika tavalla. En ole koskaan nähnyt heitä niin kiukkuisina. Gesuino on vihainen kuin sonni.

— Miksi he riitelevät?

— Sitä en tiedä. Kuuletteko? Heidän äänensä kuuluvat tänne asti. Tänä iltana he tappavat toinen toisensa.

Ja tietäen, että he juuri hänen tähtensä riitelivät, Ornella kumartui hiukan sivulle kuin olisi ollut pakahtumaisillaan luonnottomaan nauruunsa.

Vuoteesta, jonka yli lieden hohteen lieventämä hämärä jo levitti harsonsa, opettaja piti häntä silmällä ja arvasi kaiken. Molemmat veljet kiistelivät siitä, kumpi heistä vastedes omistaisi Ornellan, ja tämä nauroi sentähden, ettei koskaan aikonut mennä kummallekaan heistä. Kirje, jota hän piteli lujasti nyrkkiinsä puristettuna taskussaan, varmaankin takasi hänelle aivan toisenlaisen ja paremman tulevaisuuden. Mutta kuka sitä tarjosi hänelle? Tämä salaisuus kiusasi opettajaa, mutta hän oli ääneti ja salasi ajatuksensa päästäkseen tuon salaisuuden perille.

Ornellä valvoi myöhään sinä iltana. Hän näytti tyyneltä istuessaan siinä pöydän aäressä työskennellen. Hän kutoi villasukkia opettajalle. Hän oli itse saanut tämän tuuman, sillä välistä hän osoitti todellista huolenpitoa vanhusta kohtaan, ja näitä sukkia hän tavallisesti kutoi huolellisen uutterasti mittaillen niitä vastatusten, jotta niistä tulisi sopivat ja yhtä isot. Sinä iltana han sitävastoin työskenteli koneellisesti, välittämättä muusta kuin että saisi ne valmiiksi.

— Ornella! opettaja sanoi äkkiä seuraten ajatuksenjuoksuaan. Sinun pitäisi ennen kaikkea ajatella vaatteiden valmistamista lapselle.

— Ajattelin sitä juuri, tämä vastasi nostamatta päätään; huomenna kun lähden viemään serkkuni kirjettä, ostan torilta vähän kangasta.

Hän siis aikoi lähteä ulkosalle, mutta mihin? Hän ei koskaän ennen ollut puhunut tuosta serkusta eikä sukulaisistaan.

Ja tultuaan ullakkohuoneeseen hän ei heti sammuttanut kynttilää, niin kuin tavallisesti. Silloin opettaja, jonka Ornella luuli vaipuneen uneen, taas sytytti kynttilänsä ja huomasi, ettei kynä eikä mustepullo ollut paikoillaan pöydällä.

Kun Proto seuraavana aamuna tuli tiedustelemaan opettajan vointia, tämä lähetti Ornellan torille ja pyysi miestä viipymään hetkisen. Protolle tämä oli erittäin tervetullutta, hän oli synkän näköinen, ja hänen silmänsä olivät turvoksissa kuin yönsä valvoneella; hänen oli tarve keventää sydäntään.

— Kuulitteko eilen illalla tuota melua? Alan uskoa, että veljeni Gesuino on pahanhengen riivaama — sanon tämän aivan tosissani. En ole taikauskoinen, mutta muistan ne jutut, joita vaimovainajani kertoi. Hän väitti, että kadotettujen sielut harhailevat maan päällä ja asettuvat typerien ihmisten ruumiiseen. Ja nyt alan luulla, että Gesuinoon on siirtynyt tuon isän sielu, jonka hänen omat poikansa murhasivat.

— No niin, mutta miten on teidän laitanne, Proto? Oletteko tekin kenties kadotetun hengen riivaama?

— Olettepa oikeassa, puhutte vallan järkevästi.

— Yksi hyvä puoli teissä molemmissa kuitenkin on: myönnätte aina, että minä olen oikeassa, vaikka silti yhä edelleen kohtelette toisianne pahoin. Miksi te taas eilisiltana riitelitte?

— Kuka sitä voisi selittää? Gesuino oli täältä tullessaan hirveän pahalla tuulella. Aluksi hän rääkkäsi koiraa, ja minä tietysti panin vastalauseeni. Ja siitä sukeutui riita.

— Kuulkaahan, Proto, opettaja sanoi hetken vaiti oltuaan, minun täytyy vielä pyytää teitä auttamaan minua eräässä asiassa. Ornella sai eilen illalla kirjatun kirjeen, ja viime yönä hän kirjoitti siihen vastauksen. Tahtoisin tietää, keneltä tuo kirje on.

— Näin kirjeen. Se tuli Genovasta ja oli käsialasta päättäen sivistyneen ihmisen kirjoittama. Mutta miksi ette kysynyt häneltä itseltään?

— En tahdo tunkeutua hänen salaisuuksiinsa. Se vain pahentaisi asiaa.

— Antakaa hänen siis mennä helvettiin, mista on tullutkin.

— On otettava huomioon lapsikin, joka on pelastettava.

— Menköön hiiteen lapsikin, Proto ärjäisi iskien nyrkkinsä pöytään. Te olette ihan liian vanhanaikainen. Saattepa nähdä, että vielä jonakin päivänä itse joudutte kiikkiin.

Opettaja ei pelännyt mitään, ei edes kirouksia ja karkeita sanoja, joita mies lasketteli Ornellasta, Gesuinosta, Jumalasta ja kaikista ihmisistä; Hän vaihtoi puheenaihetta. Kirje tuli Genovasta ja oli sivistyneen henkilön kirjoittama. Olikohan se Adelmo Bianchin lähettämä? Mitä tahansa saattoi odottaa tuolta tuulihatulta.

Opettaja kertasi ajatuksissaan, mitä oli tapahtunut sinä iltana, jolloin hän sairastui. Hän näki jälleen edessään isänmurhaajan, joka katseli Ornellaa ihastunein silmin, eikä hän enää epäillyt.

— Proto, hän virkkoi hiljaa, on välttämätöntä pitää silmällä tuota tyttöä. Tahdon tietää, minne hän menee ja mitä tekee tänä aamuna.

Proton valtaa uteliaisuus, ja hänen mielessään piilevä kauna ajaa hänet urkkimaan Ornellan askelia ja mahdollisesti kostamaan hänelle.

— Luottakaa minuun. Päivällisaikaan teen teille selkoa kaikesta. Lähden nyt heti.

Ja jo päivällisaikaan opettaja tiesi, että Orriella todella oli käynyt eräiden sukulaistensa luona, sitten hän oli ostanut kangasta torikauppiaalta ja oli lopuksi käynyt postitoimistossa.

* * * * *

Seuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen. Samoin kuin sotajoukko lyhyen levon jälkeen uudistetuin voimin hyökkää vihollista vastaan, niin myrsky, pakkanen ja lumi raivosivat kirouksenalaisen talon ympärillä.

Silti opettaja nousi vuoteestaan. Ornellan kutomat sukat, Margan Olan nimessä lahjoittama shaali ja lakki, joka hänellä vanhastaan oli, olivat hyvänä apuna talvitamineiden järjestelyssä. Näihin pukeutuneena hän katsoi kuvastimeen ja näytti mielestään itse talven ruumiillistumalta. Mutta sisimmässään hän tunsi kaiken uudistuneeksi ja mielensä olevan täynnä lujia päätöksiä tulevaisuuden varalie.

Hän istuutui takkavalkean ääreen ja alkoi lukea viime päivien lehtiä, mutta ei hetkeksikään herjennyt pitämästä silmällä Ornellaa odottaen sopivaa tilaisuutta pelastaakseen tämän siitä uudesta vaarasta, jota kohti hän sokeasti syöksyi.

Ornella ei tullut lieden lähettyville. Lopetettuaan askareensa hän istuutui pöydän ääreen ompelemaan lapsen vaatteita. Opettaja kuuli hänen raskaan hengityksensä eikä ollut varma siitä, etteikö hän mielessään hautonut synkkiä tuumia.

Joskus hän ajatteli, eikö olisi parempi noudattaa Proton neuvoa ja jättää tyttö omiin hoteisiinsa ja oman vaistonsa ohjattavaksi, joka oikeastaan parhaiten voi hyödyttää sellaista eläimellisen itsekästä olentoa, jollainen hän oli. Tosiasiassa ei mikään verenside yhdistänyt häntä Ornellaan; jos hän aikaisemmin olikin pitänyt tuota naista luonaan sovittaakseen nuoruutensa murhenäytelmän ja estääkseen sitä toistumasta, ei hänellä nyt enää ollut mitään syytä pidättää häntä, jos hänellä oli jokin keino tulla toimeen ja saada paremmat olot toisaalla.

Mutta ei, ei sittenkään! Sisimmässään hän tuntee, että syy on toinen, että on olemassa side, joka on verensidettä vahvempi; hän tahtoo saada tuon naisen lapsen sentähden, että se polveutuu siitä olennosta, jonka hän on saattanut hedelmälliseksi ja syössyt kuolemaan, ja että tuo lapsi on hänen oman elämänsä jatkoa. Ja hän tahtoo saada tuon lapsen valaakseen siihen tosi elämää, joka on elämää hyvässä, jotavastoin Ornella, jos hän ottaa sen huostaansa, opettaa sille pelkkää pahaa.

Todettuaan tämän hän teki järkähtämättömän päätöksen taistella, jotta hänen elämällään olisi oikeutuksensa ja voimaa omassa itsessään ylläpitää hyvän liekkiä… Hän alkoi uudelleen koetella siveellisiä taivutuskeinojaan Ornellaan nähden kuvaamalla hänelle kotiseutunsa yksinkertaista ja kiehtovaa elämää: se oli vanhanaikainen haalistunut maalaus, jota hän paranteli mielikuvituksensa väreillä ja vernissalla.

— Tähän vuodenaikaan meilläkin on pakkasta ja lunta, mutta se on vallan toisenlaista. Pakkanen oli kuivaa, lumi kovenee ja säkenöi kuin alabasteri, kaikki on puhdasta ja virkeää. Ja sisällä, pienessä talossani, jonka toivon voivani pian ostaa takaisin, on mukava asua, siinä on keittiö, jonka hella on niin iso, että kymmenen henkeä voisi piilottautua siihen. Ruokahuoneesta avautuu näköala laaksoon, kun taas yläkerran huoneet ovat vuorten puolella. Kun on kaunis ilma, näkee uskaliaiden metsästäjien kiipeilevän poluilla kallioiden halkeamissa. Heidän pukunsa on nahasta, ja he näyttävät metsän valtiailta. He ovat seudun rikkaimpien perheiden jäseniä ja koettavat kilvan osoittautua muita notkeammiksi ja rohkeammiksi. Eräs entinen oppilaani ei välitä kaatamastaan riistasta. Hän antaa palvelijansa tuoda sen kotiin metsästä, ja jos sen liha on hyvää, niinkuin esimerkiksi metsäsialla tai kuusipeuralla, hän lähettää sen lahjaksi ystävilleen, kuten kuninkaiden on tapana tehdä. Iltaisin hän usein kävi minua tervehtimässä, ja silloin sain kuulla kummia taruja eläimistä, joiden hän oli kuullut puhuvan, linnuista, jotka varastavat koristeita ja kultarahoja, susista, jotka ennen muinoin olivat ihmisiä. Kerran…

Hän koetti toistaa nuoren metsänkävijän juttuja saaden innoitusta omien sanojensa kaiusta, ja hän sekoitti omiin niukkoihin kokemuksiinsa metsästystarinoita, jotka oli lukenut seikkailukirjoista. Tämä oli ainoa keino kiinnittää tuon naisen sivistymätön sielu, ja hän viivähti tahallisesti kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa pitääkseen vireillä hänen uteliaisuuttaan ja voidakseen sitten varmemmin jatkaa. Näin kilpikonna menettelee varovasti pyydystellessään myrkyllistä hämähäkkiä.

Illalla tulivat veljekset, ja Gesuinolla oli mukanaan äsken paistettuja kastanjoita polttavan kuumassa huivissa.

— Tunnustelepa, nainen, hän sanoi tuoden sen lähelle Ornellan kaulaa. Mutta tämä väisti ja poistui ylenkatseellisesti. Senjälkeen kuin hän oli saanut kirjatun kirjeen, hän ei sallinut veljesten laskea pilaa kanssaan. Vaieten hän pani kastanjat kulhoon ja kaatoi opettajan kehoituksesta viiniä laseihin. Sitten hän asettui paikalleen pöydän ääreen ja ompeli, ompeli, keskeyttäen työnsä ainoastaan kääntyessään valoon päin pujottamaan lankaa neulansilmään tai irroittamaan hampaillaan solmuja, joita kiusoittavaan lankaan punoutui itsestään.

Molempien veljesten ollessa huoneessa opettaja ei jatkanut kertomistaan. Hän tunsi, että se oli turhaa vaivaa, Ornella kun ei kuunnellut, ollen uudelleen sen ristiriitaisen voiman vaikutuksen alaisena, jonka ääni kaikui hänen sisimmässään. Hänen välinpitämätön ja ylenkatseellinen tapansakin osoitti, kuinka loitolla hänen ajatuksensa olivat heistä. Ja hekin näyttivät syventyneen omiin puheisiinsa, mutta opettaja huomasi, että Gesuino silloin tällöin salaa vilkaisi Ornellaan, kuin olisi ollut valmis heittämään silmukan hänen kaulaansa, jos hän koettaisi paeta. — Asia päättyy siten, että Gesuino nai Ornellan, opettaja ajatteli. Tämä ajatus huvitti häntä, mutta sielunsa syvyydessä hän silti oli surullinen, sillä asia oli surullinen, päättyi se miten tahansa.

* * * * *

Erääna iltana, kun Gesuino kumartui heittämään mustia kastanjankuoria tuleen ja Proto hitain hekumallisin siemauksin joi toista lasiaan viiniä, kuului joku kolkuttavän ovelle.

Ornella kavahti kuin unesta ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän, mutta ei noussut avaamaan ovea. Gesuino sitävastoin nousi ja meni ovelle karskean näköisenä kuin susi olisi ollut ulkona, ja avasi, kysymättä, kuka siellä oli.

Kuin tuulen ajamana astui sisään kookas mies, yllaän musta sadetakki, joka kimmelsi sadepisaroista. Ensin opettaja luuli, että tulija oli lääkäri, mutta huomasi sitten, että se olikin Antonio.

— Te ette kai oddttanut minun tuloani, hän sanoi aäni puoleksi hilpeänä, puoleksi vakavana, mutta niinkuin aina teeskennellen. Ja te, hyvät herrat, suokaa anteeksi, että tulin sisään portistanne, joka oli selkoselällään.

— Se on totta, Proto myönsi, mutta meidän porttimme ei koskaan ole kiinni.

Gesuino avasi suunsa puhuakseen, mutta ei sanonut halaistua sanaa, ja toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hän katseli takaa Antoniota, joka kursailematta riisui päällystakkinsa ja palasi entiselle paikalleen.

Seurasi hetken äänettömyys.

Ulkona tuuli riehui ja katkoi sadeverkkoja, paiskaten niitä rymisten västen talon seiniä, ja opettajasta melkein tuntui, kuin sade olisi tulvinut sisälle huoneeseen.

Antonio katseli ympärilleen löytääkseen jotakin, mihin olisi voinut ripustaa takkinsa, ja kun hän ei nähnyt muuta sopivampaa, hän heitti sen ullakolle johtaville tikapuille; puolihämärässä takki näytti kokoon lyhistyneeltä aaveelta.

Sillävälin Proto oli tyhjentänyt viinilasinsa, nousi, laski lasin pöydälle ja loi hänkin kiireisen katseen Ornellaan. Hän huomasi tämän siinä määrin vaipuneen omiin ajatuksiinsä ja olevan välittämättä ympäristöstään, että hän ajatteli:

— Kas, ystäväni, täällä sinä ja veljesi Gesuino olette liikaa. Pötkikää tiehenne!

Hän lähestyi liettä laskien kätensä veljensä olkapäälle:

— Tule, Gesuino, on jo myöhä!

Ja kun ei kukaan pyytänyt veljeksiä jäämään, molemmat nolon näköisinä sanoivat hyvästi ja poistuivat.

Samoin kuin isänmurhaajan käydessä talossa opettaja nytkin kuvitteli näkevänsä unta, ja silti hän tunsi, että Antonio oli tuonut mukaansa julman todellisuuden tuulahduksen. Tästälähin oli parasta, että unelmat haihtuivat ja romahtivat kasaan kuin vaate-aave ullakon tikapuille.

— Marga ja Ola lähettivät paljon terveisiä, Antonio virkkoi, istuutuen Gesuinon äskeiselle paikalle ja oikoen jalkojansa, joihin hän oli vetänyt ahtaat saappaat.

Nämä nimet ja terveiset saivat opettajan sydämen heltymään; hänen katseensa kohosi ja hän tunsi vielä hallitsevansa tapahtumia.

Opettaja pani merkille, että Antonio oli ruumiillisesti muuttunut kuin mies, joka on ollut sairaana tai kauan oleskellut vieraassa maassa. Hänen kasvonsa olivat käyneet ankaroiksi, ja niissä oli toinen ilme, vaikka ne olivat säilyttäneet puhtaat klassilliset piirteensä kuin kuvapatsas, jonka alkuperäiseen muotoon taiteilija ei ole tyytynyt, ja siksi sitä muunnellut. Hiukset, joissa ennen oli ollut keikarimainen jakaus, olivat nyt tuuheat ja pystyssä ja leikatut lyhyeksi voimakkaasta niskasta. Eikä silmissäkään, vaikka ne olivat kääntyneinä tuleen päin, ollut samaa kiiltoa kuin ennen. Ne piilivät jäykkinä kulmakarvojen alla, jotka milloin vetäytyivät ryppyyn, milloin taas oikenivat, seuraten liekkejä, jotka vuoroin leimusivat ja vaipuivat.

Veljesten mentyä ja Antonion lausuttua Margan ja Olan terveiset hänen äänensäkin oli vapautunut tavallisesta teatterimaisesta korostuksestaan, ja asetuttuaan tulen eteen mukavaan asentoon käsivarret ristissä hän virkahti karskisti:

— Tulin tänne lopullisesti järjestämään tätä Ornellan asiaa.

Jokainen hänen sanansa tuntui putoilevan kohtisuoraan maahan ja halkeavan kuin kovat hedelmät, kun niiden kuori on kypsä.

Ei kumpikaan toisista sanonut sanaakaan vastaukseksi. Ornella painoi päänsä vielä alemmaksi, eikä enää mielestään ollut ihminen, vaan kuollut esine hänen käsissään.

Antonio jatkoi:

— Me olemme kaikkien hampaissa tällä paikkakunnalla. Kaikki, vaimostani alkaen, ovat selvillä siitä, miten asian laita oikeastaan on, mutta he eivät ole sitä tietävinään, eivät hienotunteisuudesta, vaan tietenkin peläten minua ja kouriani. Mutta kaikki nauravat meille, he nauravat, koska ovat kateellisia, sekin on päivänselvää; jos olisin köyhä raukka ja vaimoni nuhtelisi minua, he eivät välittäisi minusta eivätkä asioistani. Onneksi ei laita ole niin, minä olen, mikä olen, ja vaimoni on ymmärtäväinen nainen. Mutta tiedän, että hänkin kärsii tästä ja että hänkin ansaitsee kunnioitusta eikä teeskenneltyä osanottoa ja salaista pilkkaa kanssaihmistensä puolelta: Ja tästä julkisesta häpeästä minä tahdon tehdä lopun.

— Nyt vastako olet huomannut kaiken tämän? opettaja kysyi.

— Nyt vasta, hyvä herra. Jos olisin älynnyt sen aikaisemmin, olisin myös aikaisemmin järjestänyt asian.

— Olisi ollut parempi karttaa sitä, kuin selvitellä sitä jäljestäpäin.

— Emme synny hampaat suussa, ja sanotaan, että tulee viisaaksi vasta kun on menettänyt hampaansa, kaikki hampaansa tietenkin.

— No saako siis tietää, mitä aiot tehdä?

— Se on hyvin yksinkertaista: viedä Ornellan synnytyslaitokseen, kauas täältä — olenkin jo tilannut paikan — ja odottaa, kunnes lapsi syntyy.

— Entä sitten?

— Sitten aion huolehtia heidän toimeentulostaan. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!

— Ja sillä tavoin saat kaksi perhettä.

— No niin, olkoon menneeksi, saan kaksi perhettä ja aion tehdä työtä kummankin puolesta. En suinkaan ole ensimmäinen, enkä viimeinenkään.

— Tietääkö vaimosi tämän päätöksesi?

— Hän ehkä tuntee sen, sillä hän arvaa kirotun hyvin salaisimmatkin tuumani, mutta hän on vaiti niinkuin tavallisesti ja antaa minun toimia, hän kun tosiasiassa on varma siitä, etten minä ole niin suuri lurjus, jollaiseksi minua luullaan. Hän on vain puhunut kanssani teistä ja on pyytänyt minua tekemään kaiken, mitä ikinä voin, taivuttaakseni teidät palaamaan meidän perheeseemme, ja sen olen luvannut ja toivon voivani pitää lupaukseni.

Opettaja ei vastannut heti. Hän tuntui taas punnitsevan asian parasta ratkaisua, mutta ei nytkään voinut löytää muuta kuin yhden ainoan.

— Minä palaan kotiseudulleni; olen jo ryhtynyt neuvotteluihin taloni ostamisesta takaisin. Ornella lähtee mukaani, ja jos niin tarvitaan, annan hänelle ja lapselle nimeni.

Antonio purskahti nauruun, mutta seuraavassa tuokiossa hän hykersi käsiään ikäänkuin tukahuttaakseen sopimattoman hilpeytensä ja kävi äkkiä taas vakavaksi.

— Nuo ovat vain kauniita romanttisia haaveita, joihin näillä seuduilla ei ole totuttu.

— Mutta minun kotiseudullani ne vielä ovat voimassa, opettaja väitti vastaan, jälleen rohkaistuen.

— Sielläkään ne eivät enää ole paikallaan. Ihmiset ovat tähän maailman aikaan käytännöllistä väkeä jotka nauravat noille yksinkertaisille kristityille, jotka hukkaavat aikaansa kaivamalla kuoppia veteen.

— Naurakoot, vain, mutta selitä minulle, mitä tarkoitat noilla veteen kaivetuilla kuopilla.

— Tarkoitan, ettei kestä kauan, ennenkuin Ornella joko pötkii tiehensä tai tuottaa teille ikävyyksiä jonkun perheystävänne kanssa.

Tällä kertaa Ornellan täytyi hillitä ivahymyään. Noiden kahden miehen kiista virkisti häntä, ja hän alkoi uudelleen ommella tuumien, miten auttaisi opettajaa vapautumaan Antonion vallanalaisuudesta. Kun Ornellan aika tuli, hän kyllä osaisi hoitaa asiansa, mutta hänen tuumansa olivat vielä niin sekavat ja kätkeytyneinä sielun salaisiin uumeniin, että hänellä oli sämanlainen tunne kuin kiinnisaadulla rikoksellisella, nähdessään, että hanen entinen rakastajansa oli oivaltanut ne.

Opettaja sanoi:

— Jättäkäämme sikseen tulevaisuus ja puhukaamme nykyhetkestä. Sanohan meille ensin, miten olet näin suuresti muuttunut. Mistä johtuu, etta karkoitettuasi ensin Ornellan talostasi iskuin ja potkuin nyt tahdot tehdä hänestä melkein toisen vaimosi?

— Ettekö te sitten koskaan ole muuttanut mieltänne? Ettekö ole koskaan katunut, mitä olette tehnyt? Minäkin olen kärsinyt näiden kuukausien aikana. Ja te kieltäisitte minulie poikana ollessani antamanne opetukset, jos todenteolla pitäisitte minua sydämettömänä pahantekijänä. Eilen täytin kolmekymmentä vuotta, hän sanoi nousten äkkiä. On jo aika tulla järkeväksi. On myös aika ottaa varteen, mitä oma arvo vaatii. Joskus itserakkaus ja ylpeys voi muuttaa rosvonkin hyväksi ja tunnolliseksi ihmiseksi. Ja puhuessani rosvoista tahdon sanoa, että tällä jutulla on ruma puolensa. Eräähä yönä päästitte asuntoonne isänmurhaajan Adelmo Bianchin.

Kääntyen pois liedestä opettaja vastasi kovalla lujalla äänellä:

— Se on totta, Bianchi kävi täällä eräänä iltana ennen sairastumistani. Miksi otat sen asian puheeksi?

— Sanokaa minulie ensin, mitä hänellä oli täällä tekemistä.

— Mistä sen tiedän? Kävi tervehtimässä entistä kotiaan — niin hän itse selitti — ennenkuin lähti ulkomaille.

— Ja tuon te uskotte! Tuo mies on röyhkeä lurjus, joka avaa suunsa vain valehdellakseen. Muuten hän on kurja raukka, tarvitsee vain muistaa, mitä hän on tehnyt. No niin, hän poistui täältä todella samana yönä lähtien Genovaan, eikä hänellä ollut ropoakaan taskussa; hänenhän aina onnistuu piilottautua ja livistää tiehensä kuin ketun. Genovässa hän sai työtä ja oppi valmistamaan ruokaa; hän aikoo pestautua kokiksi Etelä-Amerikan ja Euroopan väliä kulkevaan laivaan. Hän on hankkinut itselleen väärän passin ja siirtää matkapäivänsä tuonnemmaksi, jotta neiti Ornella tulisi hänen luokseen myttyineen.

Samoin kuin keskustelun alussa ei kumpikaan toisista sanonut mitään. Opettaja katseli lakkaamatta Ornellaa. Hän näki naisen kohottavan päätään joltisenkin ylpeästi, mutta taas painavan sen alas hänen katseensa vaikutuksesta.

Häiriintymättä Antonio jatkoi:

— Tuo mies on lähettänyt Ornellalle kirjatun kirjeen, jonka ehkä olette nähnyt. Hän ehdotti siinä, että tyttö tulisi hänen luokseen niin pian kuin suinkin, tietysti ensin hankittuaan itselleen passin, ja Herra ties mitä kaikkea hän on sanonut. Ornella vastasi suostuen ehdotukseen ja odottaa nyt vain, että saa paperinsa järjestykseen lähteäkseen matkaan, niin juuri, tuo tuossa myttyineen!

Tuo tuossa myttyineen! Nämä sanat osuivat opettajaan kuin nyrkinisku ja saivat hänet tuntemaan häpeällistä ja nöyryyttävää kipua. Ja sisäinen kostontunne, jota hän ei voinut eritellä, pakotti hänet vuorostaan loukkaamaan Antoniota.

— Nyt oivallan menettelysi syyn. Ei siis säädyllisyydentunne saanut sinua toimimaan, vaan mustasukkaisuus!

Ja ehkä tämä väite osui oikeaan, sillä Antonio ei kiivastunut, vaan huomautti ainoastaan:

— Vai ei säädyllisyydentunne! Jos jonakin päivänä isänmurhaaja joutuu kiinni ja todennäköisesti hänen kanssaan hänen ystävättärensä, ja jos kuulustelun aikana, joka toistamiseen on siirretty juuri sentähden, että Bianchia yhä haeskellaan ja etta toivotaan lopulta saatavan hänet kiinni — jos sanon silloin teidän nimenne ja koko tämä naurettava juttu joutuu huomion esineeksi — onko se mielestänne hauskaa?

— Anteeksi, opettaja sanoi, mutta miten olet päässyt kaiken tämän perille?

— Se ei kuulu asiaan; tiedän, minkä tiedän.

— Mutta oletko varma, että kaikki tuo on totta?

Silloin Antonio pyörähti ympäri kuin olisi istunut kiertotuolilla ja osoitti sormellaan Ornellaa tehden ylenkatseellisen eleen.

— Kysykää häneltä, onko tämä totta..

Näin Ornellan jutun käsittely näytti alkavan.

— Ornella, opettaja virkkoi, saithan kirjatun kirjeen ja sanoit, että se oli serkultasi; Mitä nyt vastaat Antonion väitteisiin?

— Kirje, jonka sain, oli serkkuni kirjoittama, tämä vastasi jatkaen ompelemistaan välinpitämättömän näköisenä. Voittehan mennä sukulaisteni luo ja pyytää saada lukea sen.

— Mikä serkku? mikä serkku? Antonio huusi menettäen malttinsa. Voit vetää nenästä tuota pyhimystä, mutta et minua. Sinulla ei ole serkkuja, ja ne sukulaiset, joista puhut, ovat apurejasi tässä siistissä jutussa. Ja juuri tuo parittajatätisi on ottanut järjestääkseen paperisi kuntoon.

— Tarvitsenhan paperit lähteäkseni täältä opettajan kanssa.

Antonio kirosi puoleksi kiukuissaan, puoleksi piloillaan ja sanoi:

— Että sinä Ornella olet röyhkeä, sen olen tiennyt, mutta että röyhkeydessäsi voit mennä noin pitkälle, se on uutta minullekin. Sanopa minulle: viime lauantaiaamuna kävit postissa ja sait uuden kirjeen, johon vastasit maanantaina kirjatulla pikakirjeellä. Oliko tämäkin kirjeenvaihtoa serkkusi känssa?

Ornella ei vastannut. Opettaja puuttui jälleen asiaan.

— Ornella, emme tahdo sinulle mitään pahaa. Sinun pitäisi sanoa totuus, ainakin kiitollisuudesta. Muutoin… jos aiot lähteä täältä, ei kukaan…

— Älkää puhuko noin! Antonio huudahti hiukan ärtyneenä. Olen jo sanonut, mitä aion tehdä, enkä muuta päätöstäni. Tahdon vain sanoa ja toistaä: Jos lapsen syntymän jälkeen tahdot mennä hiiteen, tai, mikä olisi vielä pahempaa, matkustat tuon houkkion luo, niin ole hyvä. Mutta lapsen aion ottaa huostaani.

— Ornella, ajattele tarkoin asiaa! opettaja kehoitti.

— Missä Bianchin kirjeet ovat?

— Kylläpä te osaatte nalkutella, Ornella huudahti äkkiä rohkaistuen. Hän pudotti permannolle kapalokääreet, joita paraikaa päärmäsi, veti avarasta taskustaan kaksi rypistynyttä kirjettä jä näytti aikovan heittää nekin lattialle, mutta hillitsi itsensä ja laski ne pöydälle.

— Anna nuo kirjeet minulle, Antonio käski mahtipontisesti kuin isäntä ainakin, ja otettuaan ne käteensä hän tarkasti kuoria. Ensimmäinen oli osoitettu Bianchin huvilaan ja toinen merkitty postiin jääväksi. Tuo mies oli ollut hyvin selvillä asioista.

— Lue ne ääneen! opettaja käski vuorostaan.

Synkän huoneen läpi, joka oli tämän näennäisesti jokapäiväisen ja värittömän näytelmän tapahtumapaikkana, puhalsi isänmurhaajan, tuon "ihmisistä kurjimman" vaikutuksesta runouden tuulahdus niistä ilmavista avaruuksista, joihin ainoastaan mielikuvitus kohoaa:

"Ornella, suo anteeksi että rohkenen mainita sinua ristimänimelläsi ja sinutella sinua, mutta siitä illasta alkaen, jolloin näin sinut synkässä kirotussa entisessä kodissani, olen lakkaamatta keskustellut kanssasi; sinä olet toverini myrskyisellä matkallani, ja päivin puhumme toistemme kanssa ja öin lepäämme yhdessä kääriytyneinä samaan unelmien peitteeseen.

"Ornella, minun kohtaloni on samanlainen kuin Vaeltavan juutalaisen, Jerusalemin suutarin, jonka aina uudelleen täytyy alkaa matkansa maailman ympäri, ja maailma on hänelle vain pieni puutarha, jossa hän ainaisesta vaeltamisestaan huolimatta tuntee olevansa vanki ja jossa hänellä ei ole muuta lohdutusta eikä muuta surua kuin katsella tähtiä tai rukoilla aurinkoa, että tämä säteillään saisi hänet raukeamaan tyhjiin. Mutta tätäkään ei hänelle ole suotu, vaan hänen täytyy elää ikuisesti, kärsiä ikuisesti. Hän tahtoi vastustaa Jumalan rakkautta, ihmisenä hän nousi vastustamaan niitä lakeja, jotka hallitsevat ihmiselämää, ja hänen rangaistuksensa on vuorostaan joutua inhimillisten lakien ulkopuolelle. Kuolemaa ei ole hänelle suotu, elämääkään ei enää ole hänelle suotu — sellainen minäkin olen".

Tässä kohden Antonio, joka innostui oman äänensä kaiusta, kysyi osaksi ivallisesti, osaksi uteliaasti:

— Mutta mitä hiidessä tuo mies, se Jerusalemin suutari, olikaan tehnyt?

— Kun Kristus Golgatalle kulkiessaan uupui ristinsä painosta, muuan katsojista sanoi: "Nouse ja kulje edelleen, kulje edelleen!" Silloin Kristus kohottautui sanoen: "Ja sinun pitää kulkeman ikuisesti." Tuo mies oli Ahasverus, vaeltava juutalainen, näin opettaja vakavasti selitti.

Antonio jatkoi lukemistaan:

"Sellainen minäkin olen, jos sinä, Ornella, kiellät minulta apusi. Jos sinä olet kanssani äitinä, puolisona ja sisarena, olen sitävastoin uudestisyntyvä elämään, tulen samanlaiseksi kuin se viaton olento, jota kannat sydämesi alla, ja me kaksi, minä ja lapsesi, joka on oleva minunkin lapseni, elämme sinusta ja sinun rakkaudestasi.

"Vannon sinulle, Ornella, etten suutele edes sormenpäitäsi, ennenkuin olet täyttänyt pyhän äidinvelvollisuutesi. Ja tahdon omistaa sinulle kaiken huolenpitoni. Lepään jalkojesi juuressa kuin uskollinen koira, ja sinä voit nukkua rauhassa, vaikka myrsky raivoaa ympärilläsi tai vaikka jalopeurat saartavat kotimme".

— Loruja! Antonio huudahti, mutta ei kuitenkaan nauranut, eivätkä hänen silmänsä hellittäneet kirjettä.

"Oli Jumalan lähettämä mielijohde, että sinä iltana palasin synkkään kotiini. Kuvittelin, että tuli vielä paloi takassa, ja että vanhempieni leppyneet henget odottivat minua siellä antaakseen minulle anteeksi ja siunatakseen minua. Ja olin aikonut ottaa sieltä jonkin muiston, okariinan, jonka sulavat sävelet olivat säestäneet ensilempeni unelmia, ja lisäksi äitini vihkisormuksen. Ja tulen löysin tuikkimassa sinun silmistäsi, Ornella, ja soiton ja vihkisormuksen, ne vein mukanani lapsensydämessäni, rakkaudessani sinuun, Ornella.

"Ornella! Lausuessani tämän nimen kuulen vielä leppien suhinan auringonpaisteiselta kedolta suvituulten puhaltaessa, kun rypäleet alkavat punoittaa ja satakieli nokkii kypsää viikunaa tehdäkseen laulunsa vielä suloisemmaksi. Matkustamme kauas pois, Ornella, mutta jos sinä minua rakastat, niin kaikkialta, erämaista ja kaupunkien likaisilta kujilta, löydämme kesän viinitarhoja, ja satakieli laulaa meille sydämessämme".

Opettaja kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä kuin kieli, joka on valmis väräjämään. Sillä paikalla, jossa Antonio nyt istui punoittavana ja pöyheänä osaksi teeskennellen, osaksi todella hilpeänä, opettaja kuvitteli vielä näkevänsä synkän, kokoonkyyristyneen isänmurhaajan ja koetti arvailla mielessään, minkä vaikutuksen tuon poloisen sanat toisen suussa tekivät Ornellaan. Mutta vilkaistuaan tähän hän näki hänen uudelleen kumartuneen ompeluksensa yli, vain ylenkatseellisen suun ympärillä kevyt vastenmielisyyden ilme. Ja kun Ornella huomasi, että häntä pidettiin silmällä, hän peitti tämänkin tunteittensa ulkonaisen ilmauksen vetäytyen täydellisen välinpitämättömyyden kuoreen.

Toisessa kirjeessä puhuttiin ainoastaan käytännöllisistä seikoista, jotka vahvistivat Antonion mainitsemia asioita, Isänmurhaajalla oli vielä työtä Genovan satamassa ja hän hieroi sopimusta ison valtamerihöyryn kokin paikasta: Han odotti Ornellaa, joka huolimatta tilastaan näytti luvanneen matkustaa hänen luokseen mitä pikimmin.

— Oivallista! Antonio huudahti taittaen kokoon molemmat kirjeet ja pistäen ne housuntaskuunsa. Senjälkeen hän seisoi hetken miettien otsa rypyssä. Ulkona ilma oli tyyntynyt, ja huoneen äkillisessä hiljaisuudessa pimeä tuntui painavan kasvojaan ikkunaruutuun ottaakseen osaa tähän vakavaan näytelmään.

Sillä kaikki kävi todella jännittäväksi, kun Antonio äkkiä sanoi mahtipontisesti aivan kuin sotamies, joka on hetkeksi nukahtanut ja vaistomaisesti herää juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin pitää marssia eteenpäin:

— Ja nyt, Ornella, kokoa kamssusi, ja lähtekäämme. Varhain huomisaamuna, hän lisäsi kääntyen opettajan puoleen, Marga lähettää luoksenne palvelijattarensa huolehtimaan siivouksesta ja kaikesta, mitä tarvitsette.

Ornella ei kohottanut päätään, mutta herkesi ompelemasta, neula vielä pistettynä kankaaseen, ja hänen asentonsa muistutti opettajan mielestä kilpikonnaa, joka, kun sitä hätyytetään, pysähtyy paikalleen vetäytyäkseen panssarinsa sisään.

Opettajakin oli ääneti. Hän tunsi, että tuona pimeänä yönä oltiin tultu tienristeykseen, jossa ainoastaan vaisto saattoi pelastaa ihmisen, ja hän odotti, että Ornella sanoisi jotakin, tämä kun oli heistä kolmesta enimmin vaisto-olento. Hän otti neulan kapalositeestä, pisti sen raivokkaasti takaisin kankaaseen ja nosti sitten uhmaten päänsä:

— Minä en tule mukaan.

Mutta Antonio ei menettänyt malttiaan, vaan kääntyi opettajan puoleen:

— Koettakaa te taivuttaa häntä. Luulen, että se on velvollisuutenne.

— Ei kukaan tiedä paremmin, mikä on velvollisuuteni, kuin minä itse. Ornellan pitää jäädä tänne, ja minä kehoitan häntä vuorostaan täyttämään velvollisuutensa.

— Te olette haaveilija ja pysytte aina haaveilijana, anteeksi, että sanon sen kursailematta. Ennenkuin kolme päivää on kulunut, Ornella on tipotiessään, enkä minä, jumaliste, salli lapseni syntyvän kadulla ja että sitä retuutetaan ympäri maailmaa veijarien ja jätkien seurassa.

— Jos hänen on välttämätöntä paeta, hän pakenee siitäkin paikasta, jonne aiot viedä hänet. Sitä hän totisesti ei tee. Tiedän, kenen kanssa olen tekemisissä, ja sanon toistamiseen, että hän heti lapsen synnyttyä saa tehdä, mitä tahtoo. Oletko ymmärtänyt? hän huusi Ornellaan päin kääntyen. Lähde heti paikalla liikkeelle.

Ornella ei hievahtanut paikaltaan, ja hänen silmänsä tuijottivat nyt opettajaan, kuin hänen kohtalonsa olisi riippunut vanhuksesta eikä tuosta toisesta. Mutta opettaja tunsi itsensä jälleen usvien ympäröimäksi ja huomasi Antonion äänenpainossa niin taipumattoman päättäväisyyden, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän turvalitui toistamiseen Ornellan vaistoon, ja vastaten hänen rukoilevaan katseeseensa hän virkkoi tyynesti:

— Ornella, sinun itsesi pitää vapaasti tehdä päätöksesi. En voi enää kauempaa tunkeutua sinun ja Antonion väliin. Lapsi kuuluu teille molemmille, ja kaikki on tehtävä sen pelastumiseksi.

— Tahdon jäädä tänne ainakin muutamaksi päiväksi. En tahdo, että minua noin pakotetaan, Ornella sanoi, mutta Antonio ei antanut hänen jatkaa.

— Mutta minäpä aion pakottaa sinut heti lähtemään kanssani. Tunnen sinut, sen hyvin tiedät, ja asia on heti ratkaistava.

— Entä jollen tahdo lähteä? Jos huudan apua.

— Älä pakota minua menettämään kärsivällisyyttäni! Tiedät, miltä nyrkkini maistuvat.

Näin sanottuaan Antonio lähestyi naista, ikäänkuin paremmin näyttääkseen, kuinka pitkä hän oli, ja muistuttaakseen hänelle valtaansa ja myös koetellakseen häneen jälleen mieskohtaista lumousvoimaansa, mikä yksin saattoi taivuttaa tuon naisen seuraamaan häntä.

Ornella ei hievahtanut eikä muuttanut ilmettään, vaan seisoi tyynenä ja kylmänä, neula ainoana aseena.

Silloin Antonio todellä menetti malttinsa. Hän tarttui näisen olkaan kuin kiveen, jonka aikoi viskata kauas, ja ravisti häntä. Kapalokääre liukui Ornellan sylistä, ja tuossa kaameassa hiljaisuudessa saattoi kuulla hänen tukastaan putoavan hiusneulan rapsahtavan lattiaan.

Opettaja nousi nojaten kättään tuoliin, aivan kuin ennen koulussa palauttaakseen vallattomat oppilaat järjestykseen. Mutta tyyneys ja vakavuus, jota hän koetti säilyttää, katosi hänestä kokonaan, sillä hermostunut vavistus alkoi puistattaa häntä hänen nähdessään Ornellan tekevän vastarintaa Antonion raivokkaalle hyökkäykselle ja tämän kolhivan nyrkillään naisen selkää.

Silloin opettaja meni väliin ja tarttui miehen käsivarteen. Antonio kääntyi äkkiä hämmästyneenä, kuin olisi kokonaan unohtanut opettajan läsnäolon, ja hulmahti punaiseksi raivosta.

— Älkää sekaantuko tähän! hän huudahti ja tuuppasi opettajan kovakouraisesti syrjään. Olette jo vallan liiaksi sekaantunut meidän asioihimme. Nouse! hän sanoi ja kääntyi uudelleen Ornellaan päin, muuten en vastaa teoistani.

Ja kun nainen ei totellut, hän veti taskustaan pienen revolverin ja puristi sitä kädessään kuin avainta.

— Äkkiä Ornella kavahti pystyyn ja arkana kuin peto, jota kesyttäjä uhkaa, hän lähestyi ullakon tikapuita.

Opettaja palasi istumaan lieden ääreen kääntäen kasvonsa tulta kohti. Hän ei enää tahtonut nähdä Antoniota, hän tunsi, että heidän välillään oli kaikki nyt lopussa. Hänen omantuntonsa ongelma oli ratkaistu ja oli rauennut tuhaksi, samoin kuin halot olivat palaneet poroksi pesässä. Ja hänen teki melkein mielensä hymyillä itselleen ajatellessaan pitkällistä kärsimystään. Mutta siitä olisi tullut katkera hymy, sillä sielunsa pohjassa hän tunsi surun painavan entistään raskaampana.

Ylhäällä ullakkohuoneessa Ornella kuului liikkuvan muuttaessaan vaatteita ja kootessaan tavaroitaan, ja sillä aikaa Antonio puki ylleen päällystakkinsa ja lähestyi liettä. Hän sanoi nolona:

— Anteeksi, jos olen ollut ankara. Mutta se oli välttämätöntä. Tahdonpa mainita teille, hän lisäsi hiljaa ja kumartuen opettajan puoleen, että Marga kehoitti minua tähän vapautuakseen naurettavasta ja tuskallisesta asemasta.

— Minun tähteni ei teidän enää tarvitse olla huolissanne, ei "sinun, ei Margan" eikä kenenkään muunkaan! opettaja sanoi tuijottaen järkähtämättä tuleen. En enää tunne ketään teistä.

— Lepytte kyllä ja saatte nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyväksi. Minähän vain täytän velvollisuuteni ja kuljen sitä tietä, jonka itse kerran minulle neuvoitte. Muistatteko? Tahdoittehan, etta toimittaisin Ornellan pois talostani ja koko tältä seudulta, jossa perheeni asuu, ja järjestäisin lapsen toimeentulon. Sitä kai tarkoititte, vai kuinka? Enhän siis aiokaan tehdä mitään muuta.

Mutta kun tämä puhe ei tyydyttänyt opettajaa, hän kun ei voinut hyväksyä sitä, Antonio nousi kärsimättömänä ja sanoi:

— Ettekö ymmärrä, että olen poikanne suuremmassa määrin kuin itsekään uskotte? Tiedän kaiken teistä, menneisyydestänne ja siitä siteestä, joka yhdistää meitä. Marga on puhunut minulle siitä, ja nyt meitä on kolme taistelemassa pahaa vastaan, niin että Ola pelastuu rangaistuksesta, joka vielä saattaa olla odottamassa.

Opettaja nosti päätään, ja kun tulen hohde heijastui veripunaisena Antonion vaalealle puvulle, hänen eteensä ilmestyi jälleen näky: kuollut nainen lapsi kohdussaan.

— Ola on nyt pelastettu, hän virkkoi, mutta Ornellan lapsi sitävastoin luultavasti joutuu perikatoon.

Sitten hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, ei edes Ornellan tullessa ullakolta kädessä mytty, jonka laski pöydälle ottaakseen siihen lisää tavaroita. Ensin hän pisti siihen vanhat jalkineensa, sitten kapalokääreet, joita oli ommellut ja jotka hän noukki permannolta, pudistellen niistä pois pölyn. Sitten hän levollisesti ja välinpitämättömästi katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän unhottanut jotakin. Hetkeksi hänen silmänsä kohdistuivat kirjokuvaan "Pako Egyptiin", mutta sitten hän painoi alas päänsä, sillä hautoessaan mielessään pakoa isänmurhaajan luo hän oli aikonut viedä tuon seinäkoristeen mukaansa, miksi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ehkä sentähden, että se oli ainoa arvoesine koko talossa.

Hän luuli huomaavansa, että opettaja arvasi hänen ajatuksensa, ja paremmin peittääkseen ne hän kumartui etsimään tukastaan lattialle pudonnutta hiusneulaansa. Tätä kesti vain silmänräpäyksen ajan, mutta kun hän jälleen ojentautui suoraksi, hän näytti aivan toiselta olennolta, kasvot kellertävinä kuin hänen palmikkonsa ja suuret silmät kauhusta laajenneina. Hän kohotti käsivarsiaan asettaakseen paikoilleen neulan, mutta ikäänkuin hän olisi vahingossa pistänyt neulan niskansa läpi hän päästi huudon, joka muistutti sonnin mylvintää sen saadessa nuijasta kuoliniskun.

Miehet luulivat hänen teeskentelevän, mutta samassa hän retkahti tuolille, painoi pään myttyä vasten ja puri tiukasti yhteen hampaansa, jotta ei uudelleen olisi huutanut.

Hetken kuluttua uusi huuto täytti huoneen kauhulla. Se oli omituista ulvontaa, joka kohosi hänen sisimmästään kuin maanalaisesta paikasta, jossa tapahtui jotakin kauheaa. Se huusi apua, mutta oli samalla kirous.

— Ornella! Antonio sanoi pelästyneenä.

Mutta nainen huitoi käsillään kuin ahdistettu lintu torjuen ja uhaten.

— Mene tiehesi, hän huusi ääni käheänä, mene,tiehesi, pahantekijä ja raukka!

Syvää vihaa värähteli hänen äänessään, valitusta, joka oli hänen ensimmäistä huutoaan vihlovampi. Siinä purkautui ilmoille naisen vanha viha miestä kohtaan, joka oli pakottanut hänet synnyttämään ja joka oman hekumansa vuoksi oli runnellut hänen lihaansa ja tehnyt hänen kohdustaan tuskien pesän.

Opettaja oivalsi, mistä tämä johtui ja nousi.

— Nuo ovat synnytystuskia, hän sanoi yksinkertaisesti. Meidän on noudettava kätilö. Nouse, Ornella, ja paneudu pitkäksesi vuoteeseeni!

Hän tarttui naisen käsivarteen ja pakotti tämän nousemaan, ja nojaten opettajaan Ornella sai uutta rohkeutta ja astui muutaman askelen vuodetta kohti.

Mutta sitten hän muutti päätöksensä, tempautui irti opettajan käsistä ja konttasi nelinryömin ylös ullakkoportaita kuin eläin, jöka menee piiloon synnyttämään poikasiaan.

Huolimatta sankarillisista aikeistaan Antoniota ei haluttanut lähteä noutamaan kätilöä; hän ehkä ajatteli, että oman arvokkaisuutensa vuoksi hänen oli parasta varovasti peräytyä.

Proto siis lahetettiin noutamaan kätilöä. Proto oli näppärä kaikessa, ja tämä tehtävä tuntui häntä jonkinverran huvittavankin. Hän aikoi härnäillä kätilöä sanomalla, että oli kysymys hyvin salaperäisestä seikkailusta: ulkomaalainen nainen muka oli salatakseen harha-askeleensa, tullut seudulle synnyttämään. Ja hän myhäili itsekseen kulkiessaan tuulen pieksämän vänhan sateenvarjon turvissa pimeätä lokaista tietä.

Mutta hän palasi hiukan nolona. Kätilö oli avustamassa toisessa synnytyksessä rikkaassa perheessä, ja kun hän oli varsin hyvin ymmärtänyt, kenestä oli kysymys, hän oli kohdellut Protoa kylmästi ja vihamielisesti:

— Saamme nähdä, kun olen päässyt vapaaksi sieltä toisesta paikasta.

— Näyttää siltä, kuin minun täytyisi toimia kätilön sijaisena, opettaja huomautti hilpeästi avattuaan Ornellan mytyn ja otettuaan esille tämän valmiiksi ompelemat kapalot ja pienet paidat. Ja hän koetti muistella, mitä oli lukenut jostakin tieteellisestä kirjasta siitä, kuinka synnytyksessä on meneteltävä.

Proto seurasi kaikkea tarkkaavaisesti. Ornellan harvat vaatekappaleet, hänen kenkänsä ja sukkansa, jotka olivat hajallaan pöydällä, herättivät hänessä melkein loukatun säädyllisyyden tunnetta, mutta myös ahdistusta, ikäänkuin ne olisivat olleet jonkun hukuttautumaan menneen henkilön merenrannalle heittämiä pukineita.

— Täytyy kuitenkin auttaa tuota ihmisparkaa, hän virkkoi. Täytyy antaa hänelle jotakin juotavaa.

— Niin, se lääke on jo valmiina, opettaja huudahti ilkkuen miehen yksinkertaisuutta.

Äkkiä joku kuului naputtavan ovelle. Molemmat riensivät avaamaan toivoen, että tulija olisi kätilö, mutta he eivät voineet olla hymyilemättä nähdessään Gesuinon nolot kasvot. Hän oli ottanut ylleen sadetakin ja painanut päähänsä lakin, ja tuli sietämättömän uteliaisuuden ajamana, mutta myöskin osanottavana tiedustelemaan, millä kannalla asiat olivat. Lyhyellä matkallaan veljesten tuvasta opettajan asunnolle hän oli jo kastunut sateessa läpimäräksi, ja nyt hän vapisi kuin vilusta kohmettunut koira.

— Mitä sinulla on täällä tekemistä? veli sanoi ja koetti estää häntä tulemasta sisään. Mene takaisin kotiin!

Mutta opettaja tahtoi koetella Gesuinonkin hyvää tahtoa, ojensi hänelle perhesateensuojansa ja sanoi:

— Proto lähti noutamaan tuota vietävän kätilöä, mutta tämä ei tahtonut heti tulla; teemme kyllä siitä valituksen, mutta menepä sinä, Gesuino, sillävälin lääkäriin ja pyydä häntä minun puolestani tulemaan tänne. On kyseessä kahden ihmisolennon pelastaminen.

Gesuino otti sateensuojan, avasi sen yhdellä nykäyksellä kynnyksellä, piti sitä edessään kilven tavoin rankkasadetta vastaan ja riensi pois.

— Hän on kuitenkin kiltti, tuo veli parkani, Proto sanoi enemmän itsekseen kuin opettajalle.

* * * * *

Siitä tuli käikille muistorikas yö. Ulkona sade valui virtanaan ja tuntui raivoissaan tahtovan erottaa opettajan asunnon muusta maailmasta ja estää hairahtunutta naista saamasta apua.

Mutta kuta järjettömämmin luonnonvoimat raivosivat, sitä uutterammin miehet ponnistelivat voittaakseen hetken vaikeudet.

Gesuino palasi mukanaan lääkäri, sama, joka aikaisemmin oli hoitanut opettajaa. Ja sittenkuin tuo ystävällinen mies oli käynyt ylhäällä Ornellan luona, hän sanoi, että oli tulossa ennenaikainen synnytys, joka epäilemättä aiheutui rajusta ponnistuksesta tai mielenliikutuksesta. Opettaja ei maininnut mitään Antonion käynnistä.

Vähän päästä opettaja nousi ullakolle. Ornellalla oli vielä vaatteet yllään, ja hän vuoroin loikoi, vuoroin istui matalalla vuoteellaan, joka oli aivan epäjärjestyksessä. Kynttilän valossa, jonka liekki lepatti ja ikäänkuin ojentihe leikittelemään ilman kanssa, hänen tumman hahmonsa ääriviivat kuvastuivat valkoista seinää vastaan; ja istuessaan pää ristissä olevien käsivarsien varassa han näytti vangilta, joka pureskelee kahleitaan.

Ja tuo pieni huone, jonka ikkuna oli kuin luukku, ja jonka pöytänä ja samalla tuolina oli kumollaan oleva laatikko, muistutti todellakin vankikoppia.

Opettaja ei muistanut koskaan nähneensä niin synkkää näkyä. Kattoa pieksävä sade sai hänet ajattelemaan tulivuoren purkausta, joka syöksi laavaa ja tuhkaa pyörteen tulvan yli, ja itse kuolema oli läsnä Ornellan varjon muodossa. Jumalan läsnäolo ja voima ei koskaan ollut ilmennyt hänelle niin vahvana kuin tänä yönä, Jumalan, joka valtikallaan osoittaa rajan, joka erottaa toisistaan ihmisen tahdon ja kyvyn muodostaa kohtaloaan; Jumalan, joka oli hänen käsiinsä jättänyt tämän naisen ja hänen kohdussaan olevan elon hedelmän ja joka pyyhkäisi pois ajan ja paikan rajat, jopa itse kuolemankin ja sai opettajan ajattelemaan, että tämä tässä oli sama nainen, jonka kuolemaan hän oli syypää.

Lääkäri oli poistunut selitettyään, että synnytys tapahtuisi päivän koittaessa ja että hän itse ottaisi toimekseen pakottaa kätilön täyttämään velvollisuutensa.

Tunnit kuluivat. Molemmat veljet olivat vuoroin opettajan luona. Ei kukaan puhunut sanaakaan, kaikki oli hiljaista, kuin olisi valvottu vainajan, eikä lapsensynnyttäjän vuoteen ääressä.

Veljekset olivat toisilleen kateellisia, ei niinkään naisen vuoksi kuin siksi, että he kilpailivat siitä, kumpi saisi auttaa opettajaa. Kun Gesuino, joka huolimatta murinastaan ja raivonpuuskistaan oli veljeksistä heikompi, astui sisään, syntyi kynnyksellä äänetön riita. Proto katseli häntä uhaten ja tuuppi häntä ulos, ja ainoastaan siksi, että huomasi opettajan pitävän heitä silmällä, hän ei ajanut veljeään pois.

Gesuino astui voitonriemuissaan huoneeseen, ja Proto lähti raivostuneena tiehensä päättäen olla tulematta takaisin.

Päivän koitteessa sade taukosi. Ja äkkiä seuraavan hiljaisuuden aikana ensimmäinen kukonlaulu tuntui julistavan, että salaperäinen olento pian saapuisi kaukaa tuomaan rauhaa tuohon koettelemusten ahdistamaan taloon.

Ornella oli vaipunut uneen. Opettaja peitti hänet päällystakillaan ja asetti uuden kynttilän jalkaan, josta edellinen oli palanut loppuun, jättäen jälkeensä kimpun valkoisia kyyneliä. Uusi kynttilä paloi rauhallisella lempeällä liekillä ja alkoi lepattaa vasta toisen kukonlaulun auringonsäteen tavoin tunkiessa sisään pienestä ullakkoikkunasta.

Opettaja laskeutui jälleen huoneeseensa keittämään kahvia ja näki Gesuinon torkkuvan lieden ääressä kuin koira, joka nukkuessaankin kuuntelee.

Opettajakin kuunteli. Hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisi ollut uninen ja kuin hän vastoin tahtoaan olisi nukkunut kauan. Ja syvän hiljaisuuden vallitessa hän kuuli ulkoa heikkoa kahinaa, kuin yö ja pimeys olisi rakoillut päästääkseen valon esille ja kuin kaikki myrskyn maahan painamat esineet olisivat taas värähdellen kohonneet ylös ja maata peittävän harson alta pensaat, rannan kaislikko ja sienten sateenvarjot olisivat pistäneet esiin kuin vuorten huiput vedenpaisumuksen jälkeen.

Se tunne, että hän itse oli pelastunut vedenpaisumuksesta ja että hän oli lisäksi kuin Noak pelastanut arkkiinsa uuden ihmiskunnan siemenen, ei enää haihtunut opettajan mielestä. Ja hän kuvitteli yhä ajelehtivansa merellä, joka oli todellista merta kauheampi. Mutta toivo päästä valkamaan oli niin elavä, ettei hän enää tuntenut edes tarvetta toistaa tuota vanhaa laulua meripojasta, joka huutaa avuksi Herraa. Sillä Herra oli läsnä, oli hänen omassatunnossaan ja hänen vahvuudessaan ja ennenkaikkea hänen voitontahdossaan.

* * * * *

Kukon kolmannesti laulaessa pieni kätilö saapui ajaen hiljaa polkupyörällä.

Hän oli pienikokoinen ja hyvin nuori, ja häntä olisi voinut luulla tytöksi, ellei uurteinen otsa ja sinisten kehien ympäröimät väsyneet tummat silmät olisi puhuneet selvää kieltään valvottujen öiden rasituksista.

Asettaessaan pyöränsä oven pieleen hän loi epäluuloisen katseen oveen ja luuli ensin joutuneensa pilan esineeksi. Mutta sitten hän huomasi ullakolle johtavat tikapuut, riisui vaippansa, jonka alta tuli näkyviin hänen synnytyksissä käyttämänsä valkoinen mekko, ja kiipesi ullakolle ketterästi kuin orava.

Opettajan teki mieli seurata häntä sinne. Tuo pieni vaitelias nainen, joka oli saapunut kuin valkoinen mustasiipinen lintu, tuntui hänestä arvoitukselliselta, mutta herätti hänet samalla todellisuuteen.

Hän kuuli, miten nainen herätti Ornellan hänen vaarallisesta horroksestaan ja kovalla rämeällä äänellä käski hänen riisuutua ja paneutua vuoteeseen. Sitten hän pisti päänsä esiin ullakon aukosta ja komensi:

— Kuumaa vettä, mutta joutuin!

Opettaja aikoi panna padan hellalle, mutta Gesuino oli ketterämpi. Hän puhalsi tulen leimuamaan, ja vitjoista riippuvaan koukkuun hän ripusti kuparikattilan, joka oli täynnä vettä.

— Teemme tästä oivan puuron, hän sanoi kovin ylpeänä ja mielissään sukkelasta päähänpistostaan.

Opettajakin hymyili rohkaistuneena. Ja saadakseen tekosyyn mennä ullakkohuoneeseen hän päätti viedä kätilölle kupin kuumaa kahvia ja runsaasti sokeria.

* * * * *

Lapsi syntyi päivännousun aikana. Aurinko loi juuri ensi säteitään ullakonikkunasta, joka kimmelsi kuin kristalli.

— Se on poika, kätilö ilmoitti. Ja kun pienokainen, joka oli ollut vähällä tukehtua syntyessään, se kun oli kuin iso, ja loikoi siinä parkumatta iho verettömänä ja sinertävänä, näyttäen murhatun läpsen ruumiilta, kätilö tarttui sen jalkoihin, niin että pää oli alaspäin, ja antoi sille ylenkatseellisesti läimäyksen, ikäänkuin se jo olisi tehnyt pahan teon.

Silloin parahdus kaikui hiljaisessa talossa. Lapsi heräsi eloon.

Nopealla käsien liikkeellä, kuin olisi leikitellyt nukella, kätilö käänsi pienokaisen pään taas ylöspäin, kääri sen lämpimiin kapaloihin ja laski sen opettajan käsivarsille.

— Tämä on valmis. Nyt käymme käsiksi äitiin.

Hoidettuaan äitiä ja asetettuaan hänelle siteen kätilö kääntyi katsomaan, missä lapsi oli, ja näki silloin, ettei opettaja ollut hievahtanut tuumaakaan siitä paikasta, jossa oli seisonut saadessaan pojan käsivarsilleen. Ehkä hän ei edes ollut rohjennut hengittää seisoessaan siinä hämmästyksen ja levottomuuden kuvastuessa kasvoillaan ja lujasti pidellen tuota myttyä, josta inhimillisen olennon huudot ja valitukset kohosivat ilmoille.

Gesuino oli asettanut vielä toisen padallisen vettä kiehumaan, vaikka sitä ei enää olisi tarvittu. Proto palasi mukanaan mytty, jota hän koetti piilottaa.

— Mene sinä kotiin ja tee mitä tarvitaan, hän komensi veljeään vihaisella äänellä. Hämmästyksekseen hän näki, että Gesuino viittasi peukalollaan ullakolle päin osoittaen, että veljen tuli vaieta. Sitten hän lähti.

Proto jäi huoneeseen levottomana ja uteliaana kuvitellen mielessään, että kaikki oli samalla kannalla kuin edellisenä iltana.

Eihän mitään tosiasiassa ollut muuttunut. Kätilö oli mennyt, ja syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa ja ullakolla. Ainoa, mikä oudoksutti, oli, että opettaja ja Ornella tuntuivat lähteneen pois, ja ainoa, mikä talossa eli, oli tuli ja sen yläpuolella pata, jossa vesi hurjasti kiehui ja porehti.

Mutta Proto ei ollut mies, joka vähästä hämmästyi. Hän laski myttynsä pöydälle, ja kun vesi padassa kiehui, hänen mielestään oli sopivaa käyttää sitä. Hän veti siis esiin mytystä kynityn kanan, jonka pää oli käännetty jalkojen väliin, ja tutkittuaan, että vesi padassa oli puhdasta, hän pisti kanan siihen.

Ja hän istuutui odottamaan. Ylhäällä oli kaikki edelleen hiljaista. Proto rohkaisi mielensä, kiipesi ullakolle ja näki siellä Ornellan nukkuvan liikkumattomana kuin kuva ja opettajan istuvan laatikolla päällystakki levällään polvilla ja sen alla jotakin, jonka hän näytti pelkäävän pudottavansa tai särkevänsä. Ja pyöreä taivaansininen ikkuna-aukko näytti isolta silmältä, jonka keskellä loisti auringon terä.

Huomatessaan Proton opettaja kehoitti häntä päännyökkäyksellä poistumaan, jotta ei olisi häirinnyt Ornellan unta, ja nosti päällystakin lievettä. Hän pelkäsi koko ajan, että lapsi tukehtuisi, eikä voinut laskea pienokaista äidin jo muutoinkin liian ahtaaseen vuoteeseen. Ja alas hän ei tahtonut sitä viedä.

Odottaessaan kätilön paluuta varmana siitä, että Proto valvoisi taloa, hän vaipui ajatuksiinsa.

Kätilö oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa pormestarille lapsen syntymän, ja tässäkin suhteessa opettaja siis saattoi olla huoleti. Ornellan mytystä hän oli löytänyt tarpeeksi rahaa suorittaakseen tärkeimmät kulut. Hänen ainoa toivomuksensa oli, ettei Antonio palaisi, mutta silti hänen poissaolonsa harmitti häntä kaiken eilisiltaisen kerskailun ja loruilemisen perästä. Mutta mitä se haittasi? Tapahtukoon Jumalan tahto! Ja hän tunsi nyt sisimmässään tavatonta voimaa, joka antoi hänelle rohkeutta puolustaa hinnasta mistä tahansa lasta, jonka kohtalo oli uskonut hänen haltuunsa.

Hän tunsi syvää sääliä Ornellaakin kohtaan, joka nukkui suu puoleksi avoimena kuin uinaileva lapsi, kalpeana ja ilman muuta pielusta kuin kokoonkäärityt palmikkonsa. Hänen mielestään tuo nainen oli vuodattamansa veren ja kärsimiensä tuskien kautta vapautunut ja puhdistunut pahasta, ja hän lepäsi siinä kuin vahakuva, jota mielin määrin saattoi muovailla. Ornella oli päässyt raskaasta hengityksestäänkin. Ja otsassa ja nenässä oli jotakin lapsesta muistuttavaa.

Ja äkkiä, tietämättä miten, hän mielikuvituksessaan siirtyy takaisin pieneen kyläkouluunsa. Viisi köyhää tenavaa, kaikki rumia ja röyhkeitä, istuu penkillä ja tuijottaa häneen pilkallisesti.

— Nyt, kun koulumestari, herra Giuseppe, ei voi nähdä meitä, — pienin ja häijyin heistä virkkoi, voimme leikkiä lapsenlikkaa tuon kaljun kakaran kanssa.

Toiset nauraa hohottavat; muuan varakkaan kodin hyvin kasvatettu poika nousee ja alkaa virnistellä kauheasti:

— Enkö minäkin saa maitoa, herra opettaja?

Koko luokka alkaa hillittömästi nauraa ja virnistellä. Yksi nulikoista viskaa opettajän selkään tammen terhoja ja mädänneitä oliiveja tähdäten enemmän lapseen kuin opettajaan. Tämä koettaa nousta, mutta ei voi eikä tahdokaan, ja koettaa eteenpäin ojennetuin kasivarsin suojella pientä ahdistettua olentoa.

— Tämäkin on rangaistus, kun en rakastanut lapsia, hän ajattelee.

Äkkiä joku kiipeää tikapuita; ullakkoaukossa näkyy Olan kaunis pää mustine kutreineen ja tummine kullanhohteisine silmineen. Opettaja tuntee punastuvansa ja koettaa piilottaa lapsen paremmin, mutta Ola tietää kaiken, hypähtää keskelle ullakkohuonetta ja sanoo:

— Anna minulle keppi, että voin puolustaa pikkuveljeä noilta marakateilta.

Nyt pojat ovat kadonneet, ja koulun asemesta näkyy edessä meri levottomine aaltoineen. Pojat ovat kadonneet mutta minne? Hänestä tuntuu, kuin he kaikki olisivat hypänneet hänen päällystakkinsa poimuihin. Ja tämä painaa häntä ja on solumaisillaan alas hänen polviltaan, ja lapsi pyörähtää siitä permannolle murskautuneena pieniksi kelmeiksi ja verisiksi palasiksi.

Opettaja herää pelästyneenä unen horroksestaan ja kohottaa päällystakin lievettä nähdäkseen, onko lapsi vielä siinä vahingoittumattomana. Siinä se yhä vielä oli, iso pää punertavan myssyn ympäröimänä. Silmät olivat auki ilmeettöminä, ja ne ja pienet kiiltävät kasvot, joiden iho näytti kuoritulta ja korvatulta toisella iholla, muistuttivat omituisesti Olan nukkea.

* * * * *

Antonio palasi. Housunlahkeet korkeiden saapasvarsien sisässä ja ruoska kädessä hän oli kuin ratsutaituri, joka hankkiutuu lähtemään vaarallisiin kilpailuihin. Hän ilmoitti, että hänen oli pakko matkustaa asioitaan hoitamaan, mutta toisestakin syystä, jonka hän uskoi ainoastaan opettajalle.

— Koetan löytää jonkin paikan, minne voin sijoittaa Ornellan ja lapsen, niinpiankuin heidät voi siirtää. Tässä on siihen asti…

Hän tarjosi rahoja, ja opettaja epäröi, ottaisiko niitä vastaan. Hän otti ne kuitenkin ja asetti ne syrjään tahtoen osoittaa, ettei aikonut käyttää toisen rahoja omiin tarpeisiinsa.

Antonio tahtoi nähdä Ornellan ja lapsen. Kätilö, joka oli uudelleen käynyt talossa, oli järjestänyt siten, että molemmat voivat nukkua vieretysten vuoteessa, niin että äiti saattoi imettää lasta.

Kun Antonio tuli ylös ullakkohuoneeseen, Ornella lepäsi puoleksi kyljellään ja antoi lapselle rintaa, ja näytti siltä kuin äiti ja lapsi olisivat ruumiillisesti olleet yksi ainoa olento. Ornellasta tuntui, kuin tuo pieni pehmeä suu, joka imi niin uutterasti, että oikein teki kipeää, mutta silti samalla tuotti hänelle hekumaa, ei koskaan enää voisi erota hänestä. Ja hän tunsi, että jos joku koettaisi riistää lasta hänen rinnoiltaan, hän silloin silmänräpäyksessä muuttuisi raivoisaksi pedoksi.

Kun Antonio kumartui vuoteen yli ja Ornella muisti miehen pahat aikeet, hänen silmänsä hehkuivat vihasta.

Mutta Antonion tarkoituksena ei ollut panna toimeen tuntehikkaita kohtauksia, hänen välinpitämättömyytensä äidin ja läpsen suhteen pisti selvästi esiin hänen äkäisistä kasvoistaan. Ainoa, mista hän sinä hetkenä välitti, oli se, ettei opettaja vain pitäisi häntä kitsaana ja velvollisuutensa unhottaneena miehenä, ja heidän laskeuduttuaan takaisin huoneeseen, josta Proto oli hienotunteisesti poistunut, Antonio tahtoi antaa opettajalle lisää rahoja.

— Ei, ei, opettaja sanoi torjuen ja työnsi paheksuen pois rahoja ojentavan kädenkin. Riittää jo!

Tämä riittää merkitsi muutakin.

Antonio ymmärsi sen hyvin, mutta sanoi kuitenkin:

— Palaan muutoin parin kolmen päivän kuluttua; silloin varmaankin olen löytänyt heille sopivan paikan, ja jos Ornella silloin jo on päässyt jalkeille, niin kaikki on selvää.

Opettaja ei vastannut, ja Antonion mentyä tiehensä hänen mieleensä muistui, miten hän oli viimeisen kerran nähnyt tämän, ennenkuin hän poikasena karkasi kotoaan.

— Hetkeä aikaisemmin hän oli syönyt leipääni ja juonut viiniäni ja meni sitten matkoihinsa luomatta minuun edes säälin katsetta. Mutta onhan aivan oikein, että asiat ovat näin. Niin hän ajatteli ja meni ylös Ornellan luo.

Opettaja huomasi, että Ornellan kasvot punoittivat, että hän oli kiihoittunut ja että hänen silmänsä näyttivät säikkyneiltä.

— Mitä Antonio sanoi teille? hän kysyi lujalla ja epäluuloisella äänellä.

— Ei hän sanonut mitään.

— Kyllä hän varmaankin sanoi. Tunnen hänen tuumansa: hän tahtoo tappaa lapsen.

Olet mieletön, Ornella, kuinka tuollainen voi pälkähtää päähäsikään?

— Niin se on, saattepa nähdä. Tahtoihan hän tappaa minut eilisiltana ja minun kanssani lapsen! Ja ensi kerralla…

— Vaiti! Vaiti! Älä kiihoitu, älä haudo mielessäsi joutavia. Se voi ehdyttää maitosi.

Mutta Ornella ei tyyntynyt, pelästynyt kun oli kuin lintu, joka on nähnyt haukan lentävän ohi.

— Saattepa nähdä, saattepa nähdä! Hän tahtoi viedä minut pois saadakseen sitten lapsen katoamaan. Ja sen hän tekeekin, jos…

— Jos?

— Jollen minä pakene. Senkin tähden tahdoin matkustaa Bianchin kanssa. Hän on tuhat kertaa parempi kuin tämä murhamies.

— Ornella! opettaja sanoi masentuneena ja surullisena. Älä lausu niin rumia sanoja — poikasi kuulee nyt puheesi.

Ornella katseli poikaa, ikäänkuin se olisi todella kuunnellut ja ymmärtänyt, ja hänen huulensa menivät lerpalleen. Naytti siltä kuin hän herahtaisi itkuun.

Rauhoittaakseen häntä opettaja laski toisen kätensä hänen otsalleen ja lausui, melkein huomaamattaan, omituisia sanoja.

Ne olivat ne Raamatun säkeet, joissa puhutaan Herodeksen vainoista:

"…katso, Herran enkeli ilmestyi Joosefille unessa ja sanoi: 'Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin ja ole siellä siihen asti, kunnes sanon sinulle; sillä Herodes aikoo etsiä lasta surmatakseen sen'.

"Niin hän nousi, otti yöllä lapsen ja hänen äitinsä ja lähti Egyptiin".

Ornella ymmärsi täysin, mitä opettaja tarkoitti, ja niinkuin pelästynyt lintu, joka löytää tyyssijan, mihin kätkeytyä, hän rauhoittui ja antoi lapselle rintaa.

* * * * *

Tänä aikana Gesuino osoittautui kaikkein hyödyllisimmäksi.

Hän pesi vastasyntyneen vaatteet, suoritti kaikki askareet talossa ja, jottei näyttäisi veljeään huonommalta, hänkin toi lahjan: kelpo silavankimpaleen. — Tämän paistan omalla tavallani, niin että Ornella nuoleskelee huuliaan vielä jäljestäpäinkin!

— Luulen, että on liian aikaista antaa hänen syödä silavaa, opettaja huomautti hyväntahtoisesti, mutta jotta Gesuino ei tuntisi itseään loukatuksi, hän lisäsi: Syökäämme sen sijaan me kolme tänä iltana yhdessä pieni juhla-ateria.

Niin kävikin. Illan suussa Proto kävi ostamassa viiniä, juuri sitä lajia, josta hän niin piti. Ja useita vuosia pidättäytynyt isäntäkin joi viiniä huuhdellakseen alas silavan, joka todella oli herkullista rosmariinilla ja laakerinlehdillä höystettynä. Ja tietysti viini kihahti hänelle päähän. Mutta se oli tahallista päihtymystä, ja hanestä tuntui kuin hän olisi mennyt kävelemään yhdessä sielunsa kanssa kauniina kesäaamuna, sallien sen liihoitella sinne tänne kuin perhosten merenrantaniityillä, silti pitäen sitä silmällä, ettei sille tapahtunut vahinkoa.

Hän hillitsi halunsa kertoa veljeksille tulevaisuudentuumistaan. Muutoin eivät nämäkään sinä iltana puhuneet paljoa, jotta eivät olisi häirinneet Ornellaa. Pieni hälinä syntyi kätilön saapuessa, ja kun tämä oli hoidellut äidin ja lapsen yökuntoon, opettaja virkkoi:

— Juokaa kanssamme lasi viiniä!

Eikä pikku naista tarvinnut kauan pyytää.

— Minulla on työtä tänä yönä, enkä tahdo, eikä minun sovikaan huumata itseäni, hän virkkoi karkealla äänellään, mutta kaatoi silti viinin kurkkuunsa yhdellä siemauksella, ikäänkuin olisi heittänyt sen ulos ikkunasta.

— Lasi minunkin puolestani, Proto sanoi kohteliaasti, nousi ja ojensi hänelle täyden lasin.

— No, olkoon menneeksi, nainen vastasi ja otti lasin pieniin käsiinsä, kuin olisi tahtonut lämmittää niitä tai viiniä:

— Se voi vakavasti vahingoittaa minua.

Silloin Gesuino kohotti kiharaista päätään, jonka varjo liikkui seinällä kuin okaisen pensaan varjo ja lausui mielipiteensä:

— Jotta viini ei tuottaisi vahinkoa, täytyy juoda sitä kolme lasia.

— Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.

— Amen, Gesuino virkkoi ja täytti niinikään lasin. Jollette juo, loukkaatte minua.

— Tiedättekö, opettaja ehätti sanomaan väliin, levottomana kätilön varmasta esiintymisestä; jottei viinistä olisi haittaa, pitää hiukan haukata ruokaa. Istukaahan pöytään.

— Minulla on työtä, johan sen sanoin! nainen huudahti.

Mutta Proto nousi, painoi häntä olkapäistä ja pakotti hänet istuutumaan. Opettaja asetti hänen eteensä silavaviipaleen, leipää ja suolaa. Ja tyttö viipyi talossa myöhäiseen yöhön.

He puhuivat hiljaisella äänellä, ja kätilö kertoi juttuja seudun perheistä, mainiten karkeita yksityisseikkoja, jotka eivät jääneet ollenkaan huonommiksi Ornellan puheita hänen pahimmilta ajoiltaan. Jos olisi istuttu pimeässä, olisi voinut luulla kätilöä mitä pahimmaksi miehenretkaleeksi. Ja kuitenkaan ei opettaja, eipä itse Gesuinokaan, joka munkki Zappatan tavoin vaati toisilta, mitä ei itse tehnyt, ainoastaan suvainnut tytön puheita, vaan he kuuntelivat niitä tuntien jonkinlaista säädytöntä mielihyvääkin.

Proto sitävastoin hermostui, ja tehdäkseen lopun näistä rumista jutuista hän itse alkoi kertoä erästä omaa tarinaansa:

— Syrjäisellä seudulla.oli kerran rovasti, joka oli kyllästynyt yksinäisyyteensä. Eräänä iltana hän senvuoksi lähetti palvelijansa vaunuillä pyytämään lääkäriä luokseen, hän kun muka oli sairas. Tohtori, jonka kanssa he muutoin olivat ystävykset ja juomaveikot, tulee ja kysyy: "No, kuinkas hurisee? Mikä veljeä vaivaa?"

"Voi, voi", rovasti valittaa, "olenpa kuoleman kielissä. Minulla on kauhea särky tässä päälaessa, kamala kolotus tässä kyynärpäässä, jopa varpaissakin. Ja kun yöllä sammutan tulen, en näe yhtään mitään." "Sinä veijari!" lääkäri huutaa. Mutta silti hän jää rovastin luo päivälliselle, ja puoliyöhön saakka he istuivat pelaten korttia ja ryypiskellen.

Kaikki nauroivat, vaikka opettaja muisteli kuulleensa tuon jutun jo muutaman kerran aikaisemminkin.

Kätilön mentyä opettaja nousi ullakolle katsomaan, olivatko heidän lorunsa häirinneet Ornellaa. Tämä lepäsi vuoteessa silmät auki, sillä yöllä hän koetti olla nukkumatta, peläten voivansa tukahduttaa pienokaisen.

— Olemme juhlineet sen syntymää, opettaja mutisi kumartuen vuoteen yli, joka tuoksahti oljille ja maidolle kuin seimi. Nuo kiltit veljekset olivat tuoneet lahjoja.

— Miksi ette anna heidän nähdä lasta? Ornella kysyi väsyneellä ja uneliaalla äänellä, joka muistutti Margan ääntä. Se on niin kaunis ja osaa jo hymyillä. Se on niin iso ja kaunis, hän toisti itsetietoisesti.

— Huomenna.

— Miksi ei nyt heti? Yöllä se on vielä kauniimpi, äiti intti hyväillen kädellään lapsen ruumista, joka oli lämmin ja kostea maidosta.

Opettaja on vielä lievässä huumaustilassa, joka saa hänet pitämään kaikkea helppona ja kauniina. Hän menee sentähden ullakon aukolle ja huutaa veljeksille:

— Ornella tahtoo näyttää teille lapsen.

Ja Gesuino kiipeää sukkelaan tikapuita, Proto seuraa varovammin, ja veljekset tulevat vuoteen ääreen katselemaan palleroista.

— Se on kaunis, totisesti kaunis.

— Se painaa ainakin viisi kiloa, Proto huomautti; on kuin lihava porsas.

Vertäus ei loukkaa, se päinvastoin mairittelee Ornellaa. Ja heidän seisoessaan siinä vuoteen ääressä, joka hajahtaa oljille ja maidolle, opettaja kuvittelee, että hän itse ja veljekset ovat Itämaan tietäjät pyhän lapsen ympärillä.

* * * * *

Kolmantena päivänä lapsen syntymästä Ornella selitti tahtovansa nousta jalkeille. Hän tunsi jälleen voivansa hyvin ja olevansa vahvempi, kun nyt saattoi liikkua entistään vapaammin.

— Minun täytyy poistua pariksi tunniksi, ja on parempi, että olet vuoteessa, jos Antonio sattuisi tulemaan, opettaja sanoi.

Ornella ymmärsi heti, eikä niskoitellut. Tuntui siltä, kuin hänen älynsä ihmeellisesti olisi kehittynyt lapsen syntymisen jälkeen.

Opettaja pyysi Gesuinoa pitämään taloa silmällä hänen poissaollessaan. Gesuino asettui opettajan huoneeseen; hän oli tuonut mukanaan pienen rikkonaisen saviastian, jonka hän aikoi korjata neulalla, metallilangalla ja kitillä.

Opettaja ei ollut koskaan ollut taikauskoinen, mutta nähdessään tuon astian haljenneen kahtia ja huomatessaan sen olevan sisästä vihreä ja ulkoa punainen ja kuultuaan Gesuinon aikovan korjata sen, hän ajatteli:

— Jos hänen on minun tullessani takaisin onnistunut korjata se, silloin minunkin asiani menestyvät.

Ja hän lähti lähikylään, jossa tuomari asui, ilmoittamaan luopuvansa takavarikoidun talon vartian toimesta. Hän kulki jalan pitkin rannikkoa.

Ilma oli taas muuttunut kauniiksi. Oli pakkanen mutta se oli kuivaa, ja kirkkaan sinitaivaan alla meri tuntui vavahtelevan ilosta, kun se oli saanut takaisin kuulakkuutensa ja hohteensa menneiltä selkeiltä päiviltä. Hiekka oli koskemattomana, ja hänestä tuntui melkein rikolliselta tallata sitä jalkineillaan. Ola palasi välistä rajusti hänen mieleensä, aivan kuin tyttösen pieni raikas vilkas olemus olisi kavahtanut hänen kaulaansa. Mutta hän karkoitti tämän muiston, kuin sekin olisi ollut rikollinen.

Tie oli nyt toisenlainen, tarkoin viitoitettu ja vailla pieniä virkistäviä lepopaikkoja. Se oli pitkä, pitkä kuin hänen jäljellä oleva elämänsä; hänen täytyi siis kiiruhtaa. Ja hän riensikin eteenpäin. Kauempana hymyilevä kirkas maisema näytti tulevan vastaan auttamaan häntä, Hänen jalkojensa alla kävi hieta kovemmaksi, ja koko harmaa, kullanhohteinen ranta tuntui leveältä meren sinikenttää kiertävältä tieltä.

Opettaja palasi junassa ja toi Ornellalle pussillisen keksejä. Gesuino oli vielä talossa ja lakaisi rakennuksen edustaa.

— Saviastia? opettaja kysyi.

— Se särkyi uudelleen, Gesuino vastasi, mutta hänen silmänsä kiilsivät veitikkamaisesti.

Saviastia oli sisällä pöydällä, eheänä ja puhtaana kuin olisi vastikään tullut myymälästä. Ja opettaja hääri sen ympärillä uteliaana luullen kaikkea pilaksi. Sitten hän nauroi kuin lapsi.

— Se on taitavasti korjattu! hän huudahti riisuen nuorekkaan reippaasti päällystakkinsa. Eikö täällä oie käynyt ketään?

— Ei ketään muita kuin tuo vietävän kätilö. Hän oli vähällä antaa minulle korvatillikan, kun ei minulla heti ollut kuumaa vettä. Mutta hän on ketterä ja taitava ihminen; kädenkäänteessä hän oli suorittanut työnsä.

— Oletko vienyt Ornellalle ruokaa?

Gesuino hiukan epäröi, ennenkuin vastasi. Mutta hän oli rehellinen mies, eikä mielellään valehdellut.

— Tahdoin antaa tytölle kupin lihalientä, niinkuin määräsitte, mutta hän alkoi haukotella ja virnistellä. Hän sanoi: "Minun on nälkä, varsinkin kun tuo iilimato imee vertani". Ja hän rehki niin kauan, ettei minun lopulta auttanut muu kuin antaa hänelle leipää ja viipale silavaa.

— Toivottavasti se ei tee hänelle pahaa, opettaja sanoi huolestuneena ja meni Ornellan luo odottaen, että tämä heti osoittaisi kiitollisuuttaan. Ornella istui jo vuoteessa haukotellen niin, että hänen täytyi hieroa poskiaan. Nähdessään keksit hän virkkoi.

— Tuo on sopivaa ruokaa pojalle; minä tahdon makarooneja ja papuja.

Ruokahalusta, jota opettaja tyydytti kevyemmällä ruoalla kuin mitä Ornella halusi, oli hyvät seuraukset. Neljäntenä päivänä Ornella nousi vuoteesta, suki tukkansa ja huusi kivusta, kun hänen hiuksensa olivat niin sotkeutuneet. Sitten hän meni alakertaan ja otti jälleen talon ohjat käsiinsä. Mutta tämäntästä hän pysähtyi kuuntelemaan, ja luullessaan kuulevansa tuttuja askelia ulkoa hän pakeni ullakolle piiloon ja puolustamaan lasta.

Hänen vihansa Antoniota kohtaan sai hänet liioittelemaan vaaraa. Mutta hänellä oli se tunne, että Antonio todella oli laukaissut revolverin häntä ja silloin vielä syntymätönta lasta kohti; säikähdys piili vielä hänen veressään, eikä hän kyennyt harkitsemaan asiaa järkevästi voittaakseen sen.

Viidennen päivän iltana, kun Antoniota ei vieläkään näkynyt, Proto tuli kertomaan uutisen, että isänmurhaaja Adelmo Bianchi oli otettu kiinni Genovassa juuri kun hänen piti nousta Amerikkaan lähtevään laivaan.

Ornella oli kuulevinaan uutisen välinpitämättömänä, mutta Proton mentyä hän sanoi kiivaasti:

— Tietysti Antonio, joka on urkkinut, ja…

Opettaja keskeytti hänet niin äkäisenä, ettei Ornella ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena:

— Kiellän sinua noin pahasti parjaamasta Antoniota, ymmärrätkö?

Ja seuraavana päivänä saatiinkin kuulla, että asia oli aivan toisin: Adelmo Bianchi oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut poliisille.

— Ehkä hän oli kuullut, että minulle oli syntynyt lapsi ja etten voisikaan matkustaa hänen luokseen, Ornella virkkoi teeskentelemättä.

Ja tyytyen hänen alistumiseensa opettaja katsoi parhaaksi jättää hänet harhaluuloonsa. Mutta Proto oli jo kertonut Ornellalle, että Bianchi oli antautunut sentähden, että hänen veljensä oli vankilassa uhannut hirttäytyä, jos kuulustelua vielä siirrettäisiin tuonnemmaksi.

* * * * *

Tämä kamalan näytelmän jälkinäytös ja samana päivänä sattunut yksinkertainen tapaus vahvistivat opettajassa sitä vakaumusta, että kaikki oli Jumalan sallimusta.

Se henkilö, jolle opettaja oli myönyt talonsa asettaen ehdoksi, että saisi ostaa sen takaisin, oli äskettäin kuollut, ja vainajan poika kirjoitti, ettei perheellä ollut mitään sopimusta vastaan. Mutta talon entisen omistajan oli välttämättömästi tultava paikalle, jotta luovutus saattoi tapahtua laillista tietä.

Vanhus näytti kirjeen Ornellalle.

— Luovutuksen olisi voinut suorittaa valtakirjan avulla, opettaja sanoi, ottaen takaisin kirjeen ja katsellen sitä, jottei hänen olisi tarvinnut katsoa naiseen. Mutta se tulee liian kalliiksi. Aion itse matkustaa sinne, ja olen jo järjestänyt niin, että tuomari niin pian kuin suinkin lähettää tänne toisen vartian. Heti kun tämä on saapunut, luovutan huvilan hänen huostaansa ja lähden matkaan.

— Entä minä ja lapsi?

Opettaja katsahti häneen vielä hiukan epäröiden.

— Jos tahdot lapsesi kanssa tulla mukaan, matkustamme yhdessä.

— Eikö se aina ole ollut tarkoituksenne? Ornella kysyi tyytymättömänä.

— Totta kai! Kuulehan, Ornella. Sinä matkustat kanssani ja saat olla, mikä tahdot. Mutta muista, että pidän lasta omana poikanani. Saavuttuamme perille järjestän kaiken. Annamme kastaa lapsen ja tunnustamme sen omaksi pojaksemme. Ja hänen täytyy saada kasvaa siinä vakaumuksessa, että hän todella on minun poikani. Teen edelleen työtä teidän hyväksenne; tunnen, että minulla on siihen voimia. Vielä yksi seikka: meidän täytyy lähteä taältä salaa välttääksemme ihmisten uteliaisuutta. Nousemme junaan ensi asemalta. Onko sinusta hyvin näin?

— Kaikki on hyvin, Ornella vastasi.

Sen enempaä he eivät puhuneet asiasta.

Opettaja päätti olla mainitsematta mitään veljeksille hänen ja Ornellan matkasta. He ehkä pitäisivät häntä kiittämättömänä, mutta ken tahtoo pitää jotakin salassa, sen tulee kaikkein ensiksi kätkeä salaisuus omaan sydämeensä.

Asianhaarat näyttivät erikoisesti suosivan matkalle aikovia. Uusi vartia ja hänen seurassaan tuomioistuimen lähetti, jonka opettaja tunsi ennestään, saapuivat eräänä iltana, jolloin veljekset Proto ja Gesuino olivat poissa kotoa.

Kaikki oli valmiina matkaa varten; ja kun huvila ja vartian asunto oli luovutettu uuden miehen huostaan, ei opettajalla ollut muuta tehtävää kuin lähteä.

Hän oli sullonut omat ja Ornellan tavarat niihin kahteen matkalaukkuun, jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän otti seinältä gobeliinin Pako Egyptiin ja kääri sen silkkipaperiin. Kun hän ja Ornella, joka kantoi lasta villahuiviin verhottuna, kulkivat veljesten asunnon ohi, opettaja heitti käärön sisälle särkyneestä ikkunaruudusta.

Miehet tunsivat lahjan arvon, ja varmaankin he ymmärsivät sen merkityksen.

Sitten opettaja ja Ornella astuivat merenrantaa pitkin himmeässa yössä, johon talven isot tähdet loivat hohdettaan, kantaen lasta, joka yksin ei jättänyt jälkiä.