TOINEN NÄYTÖS.

Koivulehto, joka ulottuu asuinrakennukseen saakka minkä nurkkaus näkyy vasemmalta. Taka-alalla olevalle mäentöyrylle johtava polku. Oikealla puolella polun edessä kuohuu virta alaspäin juosten ja katoaa kallionlohkareitten ja kivien lomiin. Valoisa kesäyö. Kartanon ovi on auki; ikkunat ovat valaistut. Sisältä kuuluu soittoa.

VIERAAT laulavat pitopirtissä.

(KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK tulevat ulos rakennuksesta. Soittoa, tanssin poljentoa ja hälinää kuuluu seuraavan aikana sisältä.)

EERIK. Kunhan et vain rupeaisi katumaan, Knut.

KNUT. Heitä vain minun huostaani se asia.

EERIK. Niin, niin, uskallettua se on sittenkin. Olet kuninkaan vouti. Olet saanut kuninkaallisen käskyn vangita Gudmund Alfinpojan, missä ikänä hänet tapaat. Ja nyt, kun hän on ihan kynsissäsi, vakuutat hänelle ystävyyttäsi ja annat hänen mennä menojaan, minne häntä vain huvittaa.

KNUT. Tiedän, mitä teen. Olen etsinyt häntä hänen omasta huoneestaan enkä tavannut häntä sieltä. Ja jos nyt yrittäisin ottaa hänet _täällä_ kiinni, luuletko, että Margit rouva olisi halukas antamaan Signen vaimokseni?

EERIK pitkäveteisesti. En, siitä kait ei tulisi mitään, mutta —

KNUT. Ja väkivaltaisesti en kernaasti tahtoisi esiintyä. Gudmundhan on sitäpaitsi vanha ystäväni; ja hän voi hyödyttää minua. Varmasti. Senvuoksi menettelen, kuten sanoin. Tänä iltana ei tässä talossa kukaan tiedä, että hän on henkipatto; — huomenna auttakoon parhaansa mukaan itseään.

EERIK. Niin, mutta kuninkaan määräys?

KNUT. Kuninkaan määräys! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka suuressa arvossa kuninkaan määräyksiä pidetään näillä mailla. Jos kuninkaan määräykset olisivat voimassa, niin olisi moni kelpo mies kovilla naisenryöstöstä ja miesmurhasta. — Tulehan mukaan. Tahtoisinpa tietää, missä Signe —?

(Menevät ulos oikealle.)

GUDMUND ja SIGNE tulevat polkua myöten taka-alalta.

SIGNE. Puhu, oi! Edelleen! Minun kuunnella suo; kuin kantele kaunein sointuvi tuo. GUDMUND. Oi Signe, mun liljani loistavin! SIGNE iloisesti ja hiljaa ihmetellen. Mua — lempii hän! GUDMUND. Ole vertaas ei näyttää. SIGNE. Sitoa jos tahtosi saattaisin; jos voisin sun sielusi, mielesi täyttää! Sua uskoa voinko! GUDMUND. Sa voit totisesti. Monet vuodet uskollisuuteni kesti, suvet, talvet, ain oli aatoksissain kaks' kaunoisinta kukkaani vain. Tajunnut toki mieltäin en, mietteitäin; — pien keiju viel' olit lähtiessäin, — pien keiju, mi metsissä leikkiä lyö, kun nukkuvat muut, kun lankee yö. Mut tänään, pirtissä Päiväkummun näin selvästi, minne mun mieltäin veti — näin Margitin ylväänä rouvana heti, mut löysin Signeni, liljanummun. SIGNE, joka vain puolittain on kuunnellut hänen sanojaan. Ma muistan, me katsoimme hiillokseen, kuten muinoin teimme me talvi-illoin; — sa pienestä immestä lauloit silloin, min Ahti houkutti syvyyteen. Siell' unhoitti hän isän, äitinsä harmaan; hän unhoitti veikon ja siskonsa armaan; hän unhoitti taivaan ja maailman, oman uskonsa kristillisen, Jumalan. Mut poikanen seisoi partaalla veen, hän sortua mielens' ol' murheeseen; hän surren kosketti harppunsa kieltä, sävelet yli seudun nyt vierivät sieltä. Yli tienoon ne tulvivat, vetten ja maan, heräs silloin neitonen myös unestaan; hänet Ahti sai päästää nyt vallasta veen; lomi liljojen hän kohos vapauteen; — taas tunsi hän taivaan ja maailman, oman uskonsa kristillisen, Jumalan. GUDMUND. Signe, mun kukkani kaunehin! SIGNE. Näin unelmiin kulutin minä myös elämäin. Sanas oudot voimasta rakkauden havahuttivat taas minut hereillen. On kuin sini taivaan nyt siintävin ois, maa kaunein ja laine läikkyvin lahden; on kuin sävel lintujen mulle vain sois, kun kanssasi lehdossa kuljen kahden. GUDMUND. On voimakas lempi; — se rintamme avaa, povess' ihmisen ilo, kaipaus havaa. — Tule, menkäämme sisään siskosi luo. SIGNE kainostellen. Kaikk' kerrotko, vai —? GUDMUND. Sitä hält' emme salaa. SIGNE kuten äsken. Mene yksin; — mun tänne jäädä suo, ma tiedän, ett' tummina poskeni palaa. GUDMUND. Sama tuo. SIGNE. Sua täällä varron; en, tuolla, — (Kääntyy kuunnellen oikealle.) käyn virralle, jok' alapuolia kohisee, siell' on Gäsling; ja nuoretkin. GUDMUND. Siell' uotat? SIGNE. Kunnes käyt takaisin. (Menee ulos oikealle.) (GUDMUND menee sisään rakennukseen. MARGIT tulee vasemmalta talon takaa.) MARGIT. Tuvass' soi sävel soiton, ja riemu raikuu; parit pyörivät, tanssin poljento kaikuu. Tuli otsani kuumaks, oli ankea syön; oli Gudmund mennyt kait ulos. (Hengittää syvään.) Oi äänettömyys, miten suuri on sulos, miten vilvoittaa mua tuulonen yön. (Vaipuu äänettömään mietiskelyyn.) Tuo kauhea aatos —; kun ymmärtää vois —; kuhun käynkin, se ei mene mielestä pois. Pullo, — siin' outoa nestettä lie —? Se on — vihamieheni varma hauta, — pisara elinvoimat hältä vie, maan päällä ei mikään mahti hänt' auta. (Jälleen äänettömyys.) Jos tietäisin vain —; että lempii hän mua, vähät silloin — GUDMUND tulee ulos rakennuksen ovesta. GUDMUND. Margit, oon etsinyt sua. Mikä on ypö-yksin sun tänne tuonut? MARGIT. Tupa kuuma on, vilpoisuutta ei suonut. Utujen sinä näetkö valkeoiden tuoll' liitävän verkalleen yli soiden? Tääll' ei valo loista, ei oo pimeää; on vain — (Itsekseen,) kuten mun povessain hämärää. (Katsoo Gudmundia.) Toden totta, — kun tällainen yö hämärtäy, oma itsesikin sulle oudoksi käy; mut tunnet, ett' elo salainen joka lehden täyttää ja kukkasen! (Äkkiä toiseen asiaan siirtyen.) Minä toivoisin, arvaa —! GUDMUND. Nytkö? MARGIT. Niin juuri, ett' oisin keiju, mi lehdossa laulaa. Miten viekkaasti kehräisin noituuden paulaa! Mua usko —! GUDMUND. Mik' on sun? Luoja suuri! MARGIT häntä kuulematta. Miten itkisin, laulaisin ikävääni! Yöt, päivät soisi mun lauluni ääni! (Kasvavalla kiihkolla.) Miten vuoren valtaan ma houkuttaisin läpi vehmaiden lehtojen, ah pojan urheen; — siell' unhottaisin ma mieleni murheen; kera ystävän siellä ma leimuta saisin! GUDMUND. Margit! MARGIT yhä väkivaltaisemmin. Ma nukkuisin sydänyön hänen kanssansa varjossa lehvien vyön; — ja kuolo jos kohtais, kun koittaa koi, — miten sorja se kuolema ois; — sano, oi? GUDMUND. Olet sairas! MARGIT purskahtaa nauruun. Ha, haa! Minun nauraa suo! Se virkistää! GUDMUND. Todistaa vain tuo, ett' oot yhä vieläkin riehaton, raisu, kuten ennen — MARGIT äkkiä vakavasti, tuo eihän liene niin kumma; niin toisten oon nukkuissa, yö kun on tumma; olen päivällä taas niin arka ja vaisu. Täst' eihän viel' edes puhua saata? Sa muistahan vain jotain vierasta maata, — esimerkiksi prinsessaan mua vertaa; — _hän_ hurjempi varmasti on tuhat kertaa. Hän tyytynyt pelkkään ei kaipiohon; hän tekoa hautoi, ja _se_ — GUDMUND. Hyvä on, mun mieleeni johdat; pois viskaan sen luota, en enää tarvitse minä tuota. (Ottaa pullon esille.) MARGIT. Sa tarkoitat pulloa —? GUDMUND. Kätkin sen, näet mulle ois suonut se vapauden, kuninkaan väki jos olis tullut luo. Täst' illasta arvottomaks tuli tuo; käsivartein ja kalpani suojan nyt suo, sotimaan suvun, ystävät henkeen ja veriin nyt nostatan, ennenkuin elost' eriin. (Aikoo viskata pullon kallionlohkaretta vastaan.) MARGIT tarttuu hänen käsivarteensa. Älä! Mulle se suo. Kas niin! GUDMUND. Sinä sen —? MARGIT. Alas Ahdille viskaan ma sen vetehen. Ilahuttanut mua hän on soitollaan, mont' outoa laulanut lauluaan. Tuo tänne. (Ottaa pullon hänen kädestään.) Täss' on! (On heittävinään sen virtaan.) GUDMUND käy oikealle ja silmäilee alas syvyyteen. Pois heitit sen? MARGIT piiloittaessaan pullon. Sa näithän — (Kuiskaa käydessään rakennusta kohti.) Nyt, Luoja, oo armollinen! Lujana nyt loppuun saakka ma pysyn! (Kovemmin.) Hoi, Gudmund! GUDMUND lähestyy. Mik' on? MARGIT. Sult' yhtä vain kysyn; selitä taru vanha kirkosta tuolla, min nousevan näät joen toisella puolla. Jalo muinen oli rouva ja poikanen nuori, vain toinen toistansa lempivät nuo. Sinä päivänä, rouvan kun multaan he suori, uros kelmeenä kaatui kalpansa luo. Eteläss' oli rouvan kammio kaita, pojan kätkivät kirkosta pohjoiseen; ei viihtynyt ennen tuomi, ei raita vihityssä maassa juurineen; — kevät koitti, ja haudoillen ihanat kukat valkeat nousi kuin lehdet lumpeen; yli kirkon yhteen ne kasvoivat, vihannoiden uhkeina vuodet umpeen. Selittää sen voitko? GUDMUND katsoo tutkivasti häneen. Ma varma oo en — MARGIT. Tosin voi eri tavalla tulkita sen; toki luulen, ett' tarun tarkoitus on: saa kirkko ei lempivää kaht' erohon. GUDMUND hiljaa. Pyhimykset, jos —! Moista hän ei saa luulla. Hänen aika on nyt totuus kuulla. (Ääneen.) Parastain, sano Margit, — tahdotko? MARGIT iloisesti, liikutettuna. Ma tahdonko! GUDMUND. Tarkoitan, niin — MARGIT. Sano! GUDMUND. No. Elon rikkaaksi voisit niin tehdä mulle — MARGIT hillittömästi. Gudmund! GUDMUND. Mua kuule; ma uskon sulle —

(Keskeyttää äkkiä.)

(Ääniä ja naurua kuuluu alhaalta virran rannalta.)

(SIGNE ja muutamia nuoria tyttöjä tulee oikealta, KNUT, EERIK ja useita nuoria miehiä seuraa heitä.)

KNUT jonkun matkan päästä. Gudmund Alfinpoika! Varro; minun täytyy sanoa sinulle pari sanaa.

(Jää EERIKIN kanssa puhelemaan, muut vieraat menevät sillä aikaa sisälle rakennukseen.)

MARGIT itsekseen. Tekisin hänen elämänsä niin rikkaaksi —! Mitä muuta hän voisi tarkoittaa, kuin —! (Puoliääneen.) Signe, — rakas, rakas sisar!

(Tarttuu SIGNEÄ vyötäröisistä ja käy hänen kanssaan puhellen taka-alaa kohti.)

GUDMUND hiljaa, seuratessaan silmillään heitä. Niin, siten on parhain. Signen ja minun täytyy lähteä Päiväkummusta. Knut Gäslinghän on osoittautunut ystäväkseni; hän kyllä auttaa minua.

KNUT hiljaa Eerikille. Niin, sanon minä; Gudmund on hänen serkkunsa; hän voi parhaiten puhua puolestani.

EERIK. No niin, miten vain haluat.

(Menee sisälle rakennukseen.)

KNUT tulee lähemmäksi. Kuulehan, Gudmund —

GUDMUND hymyillen. Tuletko ilmoittamaan, että et uskalla antaa minun kauemmin enää kulkea vapaana?

KNUT. Uskalla? Älä ole milläsikään; Knut Gäsling uskaltaa, mitä tahtoo. Ei, minulla on muuta puhuttavaa. — Sinähän tiedät, että minua näillä mailla pidetään huimana, hillittömänä miehenä.

GUDMUND. Tiedän, ja jos huhussa on perää, niin —

KNUT. Onpa, on, voipa se monessa suhteessa tottakin tietää. Mutta kuulehan nyt —

(Menevät puhellen taka-alalle.)

SIGNE Margitille, heidän tullessaan esille rakennuksen takaa. En ymmärrä sinua. Sanoistasi päättäen on odottamaton onni kohdannut sinua. Mitä oikeastaan tarkoitat?

MARGIT. Signe, — olet vielä lapsi; sinä et tiedä, miltä tuntuu aina pelätä, että —. (Äkkiä keskeyttäen.) Ajattelehan, Signe, että täytyisi kuihtua ja kuolla elämättä sitä ennen milloinkaan!

SIGNE katselee ihmetellen ja päätään puistaen häntä. Ei, mutta Margit —?

MARGIT. Niin, niin, sinä et sitä käsitä; sama se —

(Menevät jälleen puhellen taka-alalle.)

(GUDMUND ja KNUT tulevat alas vastakkaiselta puolelta.)

GUDMUND. Niin, jos asianlaita on siten, — ellei tuo huima elämä enää miellytä sinua, niin annan sinulle parhaan neuvon, minkä ystävä voi antaa: ota kunniallinen impi puolisoksesi.

KNUT. Kas, kas. Entäpäs jos nyt sanoisin sinulle, että juuri samaa olen itsekin ajatellut?

GUDMUND. Onneksi olkoon sitten, Knut Gäsling! Ja tiedäpäs, että minäkin —

KNUT. Sinä? Haudotko sinäkin sellaisia ajatuksia?

GUDMUND. Haudonpa niinkin; — mutta kuninkaan viha —; olenhan henkipatto mies —

KNUT. No, siitä vähät väliä. Täällähän ei ole ketään muuta kuin Margit rouva, joka tietää siitä vielä mitään; ja niin kauan kuin olen ystäväsi, on sinulla yksi, johon voit täysin luottaa. Kuulehan nyt —

(Jatkaa kuiskaten, heidän jälleen mennessä taka-alalle.)

SIGNE hänen ja MARGITIN jälleen tullessa takaisin. Mutta sanohan toki, Margit —!

MARGIT. Enempää en uskalla sinulle sanoa.

SIGNE. Sitten tahdon minä olla rehellisempi sinua kohtaan. Mutta sanohan minulle ensin eräs seikka. (Kainosti viivytellen.) Eikö kukaan — eikö kukaan ole sanonut sinulle mitään minusta?

MARGIT. Sinusta? Ei, mitä niin sitten?

SIGNE kuten ennen, katsoo alaspäin eteensä. Kysyit aamusella minulta: kosijan jos sattuisit kohtaamaan —?

MARGIT. Se on totta, (hiljaa:) Knut Gäsling —; joko hän nyt —? (Jännityksessä, Signelle.) No? Entäs sitten?

SIGNE hiljaa, riemuiten. Kosija on saapunut! Hän on saapunut, Margit! Silloin en tiennyt, ketä tarkoitit; mutta nyt —!

MARGIT. Ja mitä vastasit hänelle?

SIGNE. Ah, sitä en tiedä. (Kietoo kätensä hänen kaulaansa.) Mutta maailma tuntuu minusta niin kauniilta ja rikkaalta siitä hetkestä saakka, kun hän sanoi rakastavansa minua.

MARGIT. Mutta Signe, Signe; minä en käsitä, että sinä niin pian —! Sinähän tuskin olet tuntenut häntä ennen tätä päivää.

SIGNE. Oi, minä niin vähän vielä käsitän rakkautta; mutta sen tiedän, että todet ovat laulun sanat:

keveästi se versoo, vain hetkinen, sydämen syvimmässä on juuret sen.

MARGIT. Olkoon niin. Ja kun asianlaita on näin, niin ei minunkaan tarvitse mitään sinulta salata. Oi —

(Hän pysähtyy äkkiä, nähdessään GUDMUNDIN ja KNUTIN lähestyvän.)

KNUT tyytyväisenä. Kas, se minua miellyttää, Gudmund. Tässä käteni.

MARGIT hiljaa. Mitä tämä on?

GUDMUND Knutille. Ja tässä minun.

(Puristavat toistensa käsiä.)

KNUT. Mutta mainitkaamme nyt myös molemmat, kuka —

GUDMUND. Hyvä. Täältä Päiväkummusta olen kaikkien kauniiden neitojen joukosta löytänyt sen, joka —

KNUT. Minä myöskin. Ja minä vien hänet täältä vielä tänä yönä, jos sikseen on.

MARGIT, joka huomiota herättämättä on lähestynyt. Pyhimysten nimessä!

GUDMUND nyökäyttää päätään Knutille. Samoin teen minäkin.

SIGNE, joka myöskin on kuunnellut. Gudmund!

(GUDMUND ja KNUT, toisilleen kuiskaillen molemmat SIGNEÄ osoittaen.) Hän se on.

GUDMUND hätkähtäen. Niin, minun.

KNUT samoin. Ei, kuin minun!

MARGIT hiljaa, puoliksi hurjistuneena. Signe!

GUDMUND kuten ennen, Knutille. Mitä sillä tarkoitat?

KNUT. Signeähän minä aion —

GUDMUND. Signeä! Signe on kihlattu morsiameni Jumalan edessä.

MARGIT kirkaisten. Hän se oli! Ei, — ei!

GUDMUND hiljaa, katsellen Margitia. Margit! Hän on kuullut kaikki.

KNUT. Hohoh; sitenkö ovat asiat? Kuulkaahan, Margit rouva, ei ole tarpeen, että olette niin ihmettelevinänne: nyt olen päässyt perille kaikesta.

MARGIT Signelle. Mutta sinähän sanoit äsken —? (Käsittää samassa asiain oikean laadun.) Sinä tarkoititkin Gudmundia!

SIGNE ihmeissään. Tietysti, etkö sitä tiennyt! Mutta mikä sinua vaivaa, Margit?

MARGIT melkein soinnuttomalla äänellä. Ei mikään, ei mikään.

KNUT Margitille. Ja aamusella, kun annoin kunniasanani Teille siitä, että en saattaisi matkaan mitään rauhattomuutta illalla täällä — silloin Te jo tiesitte, että Gudmund Alfinpoika oli tulossa tänne. Ha, haa, älkää kuvitelkokaan mielessänne, että voitte pitää pilananne Knut Gäslingiä! Signe on käynyt minulle rakkaaksi. Aamupäivällä vielä pelkkä ajattelematon lupaukseni sai kosimaan häntä; mutta nyt —

SIGNE Margitille. Hän! Sitäkö kosijaa sinä ajattelit?

MARGIT. Vaiti, vaiti!

KNUT ankarasti ja käskevästi. Rouva Margit, — Te olette hänen vanhempi sisarensa; minä vaadin vastausta.

MARGIT tunnossaan taistellen. Signe on jo valinnut sulhasensa; — minä en voi mitään vastata.

KNUT. Hyvä on; niinpä ei minulla ole enää mitään tekemistä Päiväkummussa. Mutta sydänyön jälkeen — pankaa se mieleenne, — on päivä päättynyt; silloin kait tulette jälleen näkemään minut, ja silloin ratkaiskoon onni, kumpi meistä, Gudmund vaiko minä, vie Signen tästä talosta.

GUDMUND. Niin, yritä sinä vain; verinen päätös siitä sinulle tulee!

SIGNE tuskaisesti. Gudmund! Pyhimysten nimessä —!

KNUT. Sävyisästi; sävyisästi, Gudmund Alfinpoika! Ennen auringon nousua olet sinä käsissäni. Ja hän, — morsiamesi —. (Menee ovelle, viittoo ja huutaa hillitysti.) Eerik! Eerik, tule tänne! Omaistemme luo! (Uhaten EERIKIN näyttäytyessä ovella.) Totisesti, voi teitä kaikkia, kun minä jälleen palaan!

(HÄN ja EERIK poistuvat vasemmalle taka-alalle.)

SIGNE hiljaa Gudmundille. Oi, mutta sano minulle, mitä kaikki tämä merkitsee.

GUDMUND kuiskaten. Meidän molempien täytyy lähteä Päiväkummusta vielä tänä yönä.

SIGNE. Jumala minua siunatkoon, — sinä tahdot —!

GUDMUND. Älä puhu siitä! Ei sanaakaan yhdellekään ihmiselle; ei edes sisarellesi.

MARGIT itsekseen. Hän, — hän se on! Hän, jota Gudmund tuskin on ajatellutkaan, ennenkuin tänä iltana. Jos olisin ollut vapaa, niin tiedän kyllä, kenet hän olisi valinnut. — Niin, vapaa!

(BENGT ja VIERAAT, MIEHIÄ ja NAISIA, tulee ulos rakennuksesta.)

NUORET NEIDOT ja POJAT laulavat. Tääll' ulkona, ulkona nyt pidot on, kun linnut käy unen-kehtoon, kuin onkaan hauska käydä karkelohon, nyt koivulehtoon. Tääll' ulkona, ulkona soikoon joka suun ilovirret nyt ilmoihin ehtoon, pois murhe, kun kutsuvi viulu kisailuun nyt koivulehtoon.

BENGT. Kas, niin pitää olla! Sellainen minua miellyttää! Olen iloinen, ja vaimoni myöskin; ja sen vuoksi teidän kaikkien tulee olla iloisia.

MUUAN VIERAS. Niin, pankaamme nyt toimeen kilpataisto!

MONET huutavat. Niin, niin, kilpataisto!

TOINEN VIERAS. Ei, heittäkäämme se; se herättää vain rauhattomuutta. (Hillityllä äänellä.) Muistanette kait, että Knut Gäsling on talossa tänä iltana.

USEAT keskenään kuiskaillen. Niin, niin, se on totta. Muistattehan viime kerralla, kun hän —. Paras on olla varuillaan.

VANHA MIES. Mutta Te, Margit rouva —; tiedän, että Teidän suvussanne on aina osattu kertoa taruja, ja itse Te lapsena ollessanne osasitte kertoa monta kaunista satua.

MARGIT. Oi, minä olen unohtanut ne kaikki. Mutta kysykäähän Gudmund Alfinpojalta, serkultani; hän taitaa tarinan, joka on hyvin hauska.

GUDMUND hillitysti, rukoillen. Margit —!

MARGIT. Hohoh, kylläpä sinun naamasi nyt on surkeana! Ole iloinen, Gudmund! Ole iloinen! Niin, niin, eipä se taida olla niin helppoa, luulen ma. (Hymyillen vieraille.) Hän on nähnyt keijukaisen tänä iltana. Se aikoi vietellä hänet; mutta Gudmund on uskollinen nuorukainen. (Kääntyy jälleen Gudmundin puoleen.) Niin no, tarina ei ole lopussa vielä. Kun viet lemmittyäsi läpi metsien ja rytöjen, älä käänny kertaakaan taaksesi katselemaan —; keijukainen hymyilee joka pensaan takaa. Etkä loppujen lopuksi — (hillityllä äänellä, astuessaan aivan liki häntä) — pääse kuitenkaan pitemmälle kuin hän tahtoo päästää. (Asettuu oikealle.)

SIGNE hiljaa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

BENGT käy tyytyväisenä vieraiden keskuudessa. Ha, ha, ha! Margit rouva se vasta osaa sepittää! Kun hän vain haluaa, osaa hän paljon paremmin kuin minä itse.

GUDMUND itsekseen. Hän uhkaa; minun täytyy riistää häneltä viimeinen toivo; ennen hän ei rauhoitu. (Kääntyy vieraiden puoleen.) Osaan pienoisen laulun. Jos teitä haluttaa kuunnella, niin —

USEAT VIERAAT. Kiitos, kiitos Gudmund Alfinpoika!

(Kaikki kerääntyvät hänen ympärilleen, toiset istuutuen, toiset seisten, MARGIT nojautuu erästä puuta vasten oikealla etu-alalla, SIGNE seisoo vasemmalla lähellä rakennusta.)

GUDMUND laulaa. Ratsastin kerran lehtoon, veen yli purjehdin; kodissain kerran kauniissa ma impein kihlasin. Ol' ilkee keijukainen, sen mieli kade on: ei kera ylkäns' impi tuo käy koskaan kirkkohon. Mua kuule, keijukainen, nuo hommas heitä pois; kaks syäntä, toistaan lempivää, ken eroittaa ne vois!

VANHA MIES. Se oli kaunis laulu. Katsokaa, kuinka nuorukaiset vilkuilevat tuonnepäin. (Osoittaa tyttöjä kohti.) Niin, niin, kullakin on kait omansa, luulisin.

BENGT tekee kasvonilmeitä Margitille. Minulla ainakin on omani, sen tiedän. Ha, ha, haa!

MARGIT hiljaa, väristen. Voi, että täytyy kärsiä kaikki tämä iva ja pilkka! Ei, ei; nyt on tartuttava viimeiseen pelastuskeinoon.

BENGT. Mikä sinua vaivaa? Minusta sinä olet niin kalpea.

MARGIT. Se menee kohta ohi. (Kääntyy vieraitten puoleen.) Muistelen äsken sanoneeni, että olin unohtanut kaikki taruni. Mutta yhden kuitenkin luulen muistavani.

BENGT. Oikein, vaimoseni! Kerropas se.

NUORET TYTÖT anoen. Niin, kertokaa, kertokaa Margit rouva!

MARGIT. Pelkäänpä melkein, ettei se teitä miellytä; mutta saman tekevää.

GUDMUND hiljaa. Pyhät kaikki, hän ei kait aio —!

MARGIT. Oli neito hieno ja kaunoinen, isän koissa istui hän ommellen; hän silkkiä, kultaa yhteen liitti; — vähän siitä riemua sentään riitti. Hän istui yksin niin murheissaan; asettui suru pirtin aution päätyyn; oli neito ylpeä luonteeltaan, halas aatelisrouvan hän säätyyn. Ulos linnastaan vuoren-valtias läksi, mukanaan oli kultaa ja loistava saatto; kotihin tytön sitten hän vei emännäksi, oli silloin kolmannen päivän aatto. Kesät niin meni vuoressa hältä hukkaan; oli kangaspuissansa kultainen loimi; kevät koitti, ja laaksot puhkesi kukkaan; uness' yksin hän kukkia poimi. — Oli myöskin poikanen hilpeä, nuori; osas harppua kultaista hän soittaa; vapis sen säveleistä neitosen vuori, joka sointu sen paatiset seinät voittaa. Sydämeen polon neidon ne tunkeutui; — lens' tunturin uksi auki kuin jousi; rusoss' illan laakson terhenet ui, ihanuutta tuot' impi katsomaan nousi. Oli kuin herännyt olis elohon nyt vasta hän soitosta kantelon, oli kuin olis tullut nyt aarteet julki, sylihinsä jotk' elo ennen sulki. Se tietäkää, joka ainoa, ken vain vangittu tunturivuoreen on, sen vapauttaa harpunsoitolla voi! Hän kuuli, kuin kahleissa vaikeroi polo neito, — harppunsa pois hän viskas, ylös raakapuuhun purjeensa kiskas; — alus ylkää ja morsianta nyt kantaa yli suolaisen veen päin vierasta rantaa. (Kasvavalla intohimolla.) Niin kauniisti soitit sa kultaisin kielin; siks paisuu mun rintani uljain mielin. Ulos tahdon ma laaksojen vehmaiden vyöhön. Ma kuolen, jos vielä jään vuoren yöhön! Mua pilkkaa hän vaan! Ja morsiantaan yli suolaisen veen vie purrellaan! (Huutaa.) Minä kuolen; suljettu vuori täst' on lähtein! Ei koita koi; valo sammui tähtein!

(Horjuu ja vaipuu tajuttomana erästä puunrunkoa vasten.)

SIGNE itkien, on rientänyt paikalle ja kietoo hänet syleilyynsä.

GUDMUND rientää Margitin luo ja tukee häntä. Auttakaa, auttakaa; hän kuolee.

BENGT ja VIERAAT kerääntyvät kauhusta huudahdellen heidän ympärilleen.