ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Upea sali. Ovi taka-alalla sekä molemmilla sivuseinillä. Etummaisena oikealla ulkoneva ikkuna, jossa pienet, pyöreät, lyijykehyksiset ruudut, ja ikkunan ääressä pöytä, jolla joukko naisen-koruja. Vasemmalla seinävierellä suurempi pöytä, jolla on hopeatuoppeja, pikareita ja juomasarvia. Taka-alan ovi johtaa avoimelle kuistille, jonka lävitse näkyy avara vuonomaisema.

BENGT GAUTINPOIKA, MARGIT ROUVA, KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK istuvat juomapöydän ääressä vasemmalla, Taka-alalla KNUTIN MIEHIÄ, mitkä istuen, mitkä seisoen; pari oluttuoppia kiertää heidän keskuudessaan. Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumina, jotka kutsuvat päiväjumalanpalvelukseen.

EERIK kohoaa pöydän ääressä. Ja nyt, muitta mutkitta, minkä vastauksen teiltä saan Knut Gäslingin puhemiehenä?

BENGT rauhattomasti vaimoonsa vilkuillen. Niin, minä — minä tuumin — (kun Margit vaikenee). Hm, Margit, lausuhan sinä ensiksi mielipiteesi.

MARGIT nousee. Herra Knut Gäsling, — olen kauan tiennyt, mitä Häggen Eerik äsken teistä puhui. Vallan hyvin tiedän, että polveudutte mainehikkaasta suvusta; teillä on suuret tilukset ja kosolta kultaa, ja meidän herramme kuningas on teille hyvin suosiollinen...

BENGT Knutille. Hyvin suosiollinen, — samat sanat sanon minäkin.

MARGIT. Eikä sisareni voisi varmastikaan valita itselleen parempaa puolisoa —

BENGT. Parempaa ei; aivan sitä samaa mieltä olen minäkin.

MARGIT. — kunhan vain muutoin saisitte hänet mieltymään itseenne.

BENGT hätääntyneesti ja puoliääneen. Mutta, — mutta, rakas vaimoni —

KNUT hypähtää pystyyn. Vai niin, Margit rouva! Te olette sitä mieltä, että sisarenne —?

BENGT yrittää rauhoittaa häntä. Ei, vartokaa, Knut Gäsling! Vartokaahan vähäisen! Ymmärtäkää oikein meidät.

MARGIT. Tokkopa minun sanani voivat loukata teitä. Minun sisarenihan tuntee teidät vain niiden laulujen perusteella, joita teistä on sepitetty, — eivätkä ne laulut kuulosta kauniilta säädyllisistä ihmisistä.

EERIK. No niin — totta kyllä — Knut Gäsling elää hiukan hurjasti ja hillittömästi. Mutta siinä suhteessa helposti tapahtuu muutos, kunhan hän saa emännän kartanoonsa.

KNUT. Ja pankaa visusti mieleenne tämä, rouva Margit. Siitä saattaa olla viikon päivät, kun olin juomingeissa Häggessä Eerikin luona, joka tässä seisoo. Olut oli väkevää; ja kun ilta oli tulossa, tein sen lupauksen, että ennen kuin vuosi on lopussaan, on Signe, kaunis sisarenne, oleva vaimoni. Milloinkaan ei tulla sanomaan Knut Gäslingistä, että hän ei ole pysynyt sanassaan. Senvuoksi älyätte itse, että teidän täytyy valita minut sisarenne puolisoksi — tapahtuipa se sitten mielisuosiolla tahi ei.

MARGIT.

KNUT harmistumisensa hilliten. Te osaatte hyvin valita sananne, Margit rouva. Totisesti — Teidän pitäisi olla pappi eikä miehenne vaimo.

BENGT. Oih, mitä siihen seikkaan tulee, niin osaisin minäkin —

KNUT kiinnittämättä häneen huomiota. Mutta ottakaa tarkoin huomioonne, että jos asekuntoinen mies olisi puhunut minulle teidän laillanne, niin —

BENGT. Ei, mutta kuulkaahan nyt, Knut Gäsling, — teidän täytyy ymmärtää meitä!

KNUT kuten ennen. No niin, muitta mutkitta, hän totisesti olisi havainnut, että kirves käsissäni ei ole vaaraton, kuten äsken sanoitte.

BENGT hiljaa. Siinä sitä nyt ollaan! Margit, Margit, tämä ei pääty milloinkaan hyvin.

MARGIT Knutille. Te pyysitte rehellistä vastausta, ja sen myös saitte.

KNUT. Hyvä, hyvä; kysymyksen ollessa Teistä en minäkään tahdo ottaa asiaa niin tiukasti, Margit rouva; Te olette viisaampi kuin me kaikki muut yhteensä. Tässä käteni; — kenties Teillä oli täysi syy kaikkiin niihin teräviin sanoihin, jotka minulle lausuitte.

MARGIT. Nythän olette jo hyvällä alulla parantamaan itseänne. Ja kuulkaahan vielä sananen. Meillä on tänään pidot täällä Päiväkummussa.

KNUT. Pidot?

BENGT. Niin, herra Gäsling. Tietäkää, että on meidän hääpäivämme; tänään on kolme vuotta siitä, kun tulin Margit rouvan mieheksi.

MARGIT kärsimättömästi, keskeyttäen. Kuten sanoin, on meillä pidot tänään. Sitte kun olette palannut kirkosta ja toimittanut muut asianne, niin ratsastatte tänne takaisin ja otatte osaa pitoihin. Silloin voitte tulla tuntemaan sisareni.

KNUT. Hyvä, Margit rouva; minä kiitän Teitä. En kuitenkaan ratsastanut tänä aamuna tänne kirkossa käydäkseni. Matkani koskee Gudmund Alfinpoikaa, serkkuanne.

MARGIT säpsähtää. Häntä? Serkkuani? Mistä aiotte häntä etsiä?

KNUT. Hänen talonsahan on niemen takana vuonon toisella rannalla.

MARGIT. Mutta itsehän hän taivaltaa kaukana täältä.

EERIK. Älkäähän sanoko niin; hän lienee lähempänä kuin luulettekaan.

KNUT kuiskaa. Ole vaiti!

MARGIT. Lähempänä? Mitä tarkoitatte?

KNUT. Ettekö sitten ole kuullut, että Gudmund Alfinpoika on palannut jälleen kotimaahan. Hän seurasi kansleria, Hoegranoesin Audunia, joka oli lähetetty Ranskaan noutamaan uutta kuningatartamme.

MARGIT. Aivan oikein; mutta kuninkaan häät vietetään näinä päivinä hyvin loisteliaasti Bergenissä, ja Gudmund Alfinpoika ottaa osaa niihin.

BENGT. Niin, ja niihin olisimme mekin voineet ottaa osaa, jos vain vaimoni olisi halunnut.

EERIK hiljaa Knutille. Margit rouva siis ei tiedä, että —?

KNUT hiljaa. Siltä näyttää; mutta älä ole huomaavinasi mitään. Ääneen. No niin, rouva Margit, joka tapauksessa minun nyt täytyy lähteä, menipä sitten syteen tai saveen; illan maissa palaan jälleen.

MARGIT. Ja silloin saatte osoittaa, voitteko hillitä rajua luontoanne.

BENGT. Niin, painakaa se mieleenne.

MARGIT. Te ette saa kajota tapparaanne; kuuletteko, Knut Gäsling!

BENGT. Ette tapparaanne ettekä veitseenne ettekä mihinkään muuhun aseeseen, mikä on mukananne.

MARGIT. Sillä siinä tapauksessa ette milloinkaan voi toivoa pääsevänne langokseni.

BENGT. Ette, sen olemme vahvasti päättäneet.

KNUT Margitille. Olkaa huoleti.

BENGT. Ja kun jotakin olemme päättäneet, niin se päätös myöskin pysyy.

KNUT. Se on minun mieleeni, herra Bengt Gautinpoika. Samoin on minunkin laitani; ja minä olen nyt kerta kaikkiaan juonut lankoutemme maljan. Te tulette näkemään, että myöskin minä pysyn sanassani. — Ehtooseen saakka Herran huomaan!

Hän ja Eerik menevät miehineen ulos taka-alalle. BENGT saattaa heitä ovelle. Kellonsoitto on sillä aikaa tauonnut.

BENGT tulee takaisin. Minusta tuntuu ikäänkuin hän mennessään olisi uhannut meitä.

MARGIT hajamielisesti. Niin, siltä tuntui.

BENGT. Ei ole hyvä joutua kiistaan Knut Gäslingin kanssa. Ja kun oikein ajattelen, niin lausuimme hänelle aivan liian monta ankaraa sanaa. No niin, älkäämme sen enempää sitä asiaa ajatelko. Olkaamme tänään iloisia, Margit! Ja minun mielestäni on meillä molemmilla siihen täysi syy.

MARGIT hymyilee raskaasti. Onpa tietenkin.

BENGT. En ollut aivan nuori sinua kosiessani, se on kyllä totta. Mutta varakkain mies monen monituisen peninkulman alalla tiedän varmasti olleeni. Sinä olit kaunis neitonen, ja sukusi oli jalo; mutta myötäjäiset eivät voineet ketään kosijaa houkuttaa.

MARGIT itsekseen. Ja sittenkin olin siihen aikaan niin rikas.

BENGT. Mitä sanoit, vaimoni?

MARGIT. Oh, en mitään, en niin mitään. (Menee oikealle.) Helmin ja sormuksin tahdon koristautua. Illallahan on ilojuhlani.

BENGT. Sellainen puhe miellyttää minua suuresti. Pidä huoli, että pukeudut parhaaseen asuusi, jotta vieraamme voivat sanoa: onnellinen hän, joka sai Bengt Gautinpojan miehekseen. — Mutta nyt minun täytyy mennä ruokahuoneeseen; siellä on yllin kyllin silmällä pidettävää tänään.

(Menee ulos vasemmalle.)

MARGIT vaipuu tuolille oikeanpuolisen pöydän ääreen.

Laulaa.

SIGNE, ilosta säteillen, juoksee sisään taka-alalta.

SIGNE huutaa. Margit, Margit, — hän saapuu!

MARGIT ponnahtaa pystyyn. Saapuu? Ken saapuu?

SIGNE. Gudmund, serkkumme!

MARGIT. Gudmund Alfinpoika! Täällä! Kuinka voit uskoa —?

SIGNE. Voi, olen varma siitä.

MARGIT käy yli lattian oikealle. Gudmund Alfinpoika on mukana hääjuhlissa kuninkaankartanossa; sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.

SIGNE. Voipa niinkin olla; mutta sittenkin olen varma siitä, että se oli hän.

MARGIT. Oletko sitten nähnyt hänet?

SIGNE. En, en. Mutta kuulehan —

MARGIT. Kuulen, kuulen, pidä kiirettä, — kerro!

SIGNE. Oli varhainen, sävel kellojen soi, minä kirkkohon mennä mielin; pajun ritvoilla lintuset niin ilakoi, visertäin sulosointuvin kielin. Ilo ilmoissa, vaaranrinteillä soi; ohi melkein ol' kirkko-aika; minuhun joka ruusu kuin katsehen loi, polun siimeisen täytti kuin taika. Sisähän kävin ääneti temppeliin; luki kuorissa parhaillansa sanomaa pyhän Herran pappi; ja niin ylen hartaana kuunteli kansa. Yli veen sinervän sävel silloin soi, pyhien kuvat pienoiset katsehen loi sitä kohti kuin kaihoten kuullakseen, oi. MARGIT. Mikä niin? Puhu, — siskoni, ah puhu pois! SIGNE. Oli kuin sana tuntematon, syvä ois mua kirkosta käskenyt lähtemään vain yli metsien, maiden ja kukkulain. Olemukseni kuin unelmaks hämärtäy; kävin kuunnellen koivikoissa; takanain ei templissä ketään näy; mukanain näet pappi ja rahvas käy, on kuin lumo soinnuiss' ois noissa. Niin äänetön oli kirkkotie; säveleitäkö linnutkin kuunnelleet lie, käen kukku taukos, ja virret rastaan, soi kaiku vain tunturin kiireeltä vastaan. MARGIT. Puhu vain! SIGNE. Jokamies teki ristinmerkin; Painaen kätensä rintaa vasten, jokin soi sävel täällä niin soinnuin herkin. Hyvin tunsin ma laulun tuon kaunoisen, monet kerrat on Gudmund laulanut sen, monet illat hän sitä laulanut on, hyvin muistan ma jokaisen laulelon. MARGIT. Sinä luulet, ett' ois —? SIGNE. Minä tiedän sen varmaan! Toden totta, en valhetta haasta. (Hymyillen.) Tulevan joka laululintusen armaan lopuks näämme ain vieraasta maasta. Minä riemuitsen niin, — vaikken ymmärrä sitä —! Minun mieleeni juohtuu —. Voitko arvata, mitä? Hänen harppunsa kauan ollut on salin seinällä. Sen alas lasken; korut kiilloitan sen sekä naulojen vasken, viritän sen valmiiksi soittohon. MARGIT hajamielisesti. Miten mielit vain — SIGNE moittivasti. Nyt et oikein tee. (Syleilee häntä.) Palatessa taas Gudmundin riemuitsee poves niinkuin mun lapsena ollessain ennen. MARGIT itsekseen. Kaikk' on muuttunut vuosien mennen. SIGNE. Sisar kulta, et olla saa onneton! Miten suuri on auttajais joukko? Kamaris koruvaippoja täynnänsä on. Helottaa hopeaa joka loukko! Joka päivä voit viidoissa ratsastaa, eräretkillä riistaa ajaa; joka yö sinisilkkihin nukahtaa; mitä vielä on onnesi vajaa! MARGIT katselee ulkonevaa ikkunaa kohti. _Hänet_ Päiväkumpuunko vieraaksi saan! SIGNE. Mitä virkit? MARGIT kääntyy. En mitään. — Käy pukeutumaan. Mun onnein, min vertaat sa autuuden maahan, sua kohdata voi. SIGNE. Mitä haastatkaan? MARGIT hänen tukkaansa silitellen. Minä haastelen —; no, pian nähdä tuon saahan kosijan jos sattuisit kohtaamaan — SIGNE. Kosijan? Ketä hän kosis? MARGIT. Sua. SIGNE. Mua, vai? Ihan väärällä tiellä hän sitten on kai. MARGIT. Mitä vastaisit, nöyrästi jos anoen hän kättäsi pyytäisi? SIGNE. Riemuinen sydän, vastaisin, aattele ei kosijaa. MARGIT. Rikas jos hän on? Mahtava? Maat omistaa? SIGNE. Vaikk' kuningas hän oisi, ja kullat kimaltais, silosormukset vaikka mun sormeni sais, kosijan minä karttaisin paulaa. Ma rikas olen kyllin vain itsekseni näin, kera kesän päivänpaisteen ja vetten välkkyväin ja lintuin, jotka oksilla laulaa. Rakas sisko, — pesän tänne ma tahdon rakentaa; kosijoista ei ainutkaan kättäni saa, ole siihen mull' ei aikaa; syän ilost' ailahtaa! (Rientää laulaen vasemmalle.)

MARGIT hetken vaiettuaan. Gudmund Alfinpoika saapuisi tänne? Tänne — Päiväkumpuun? Ei, ei, se ei voi olla mahdollista. Signe sanoi kuulleensa hänen laulavan. Kuullessani ennen kuusien syvän huminan tuolla metsässä, kuullessani kosken kohisevan ja lintusten houkutusäänet puiden latvoissa, silloin minusta usein tuntui kuin olisi Gudmundin laulut sekaantuneet noihin säveliin. Ja kuitenkin hän oli kaukana täältä. — Signe on erehtynyt. Gudmund ei saavu.

BENGT nopeasti taka-alalta, huutaa. Odottamaton vieras, vaimoni!

MARGIT. Kuka niin?

BENGT. Gudmund Alfinpoika, serkkusi! (Huutaa oikeanpuoleisesta ovesta ulos.) Paras vierashuone on pantava kuntoon — ja heti paikalla!

MARGIT. Hän on jo siis pihamaalla?

BENGT katselee ulos avoimen kuistin kautta. Ei ihan vielä; mutta ei kauankaan kestä. (Huutaa jälleen ulos oikealle.) Lohikäärmeenpäillä koristettu veistetty tammivuode! (Menee Margitin luo.) Hänen aseenkantajansa toi viestin ja terveiset häneltä; itse tulee hän perästä.

MARGIT. Hänen aseenkantajansa? Tuleeko hän tänne aseenkantajan kera?

BENGT. No, tuleepa kait. Aseenkantaja ja kuusi aseistettua miestä on hänen saatossaan. No niin, Gudmund Alfinpoika on nyt aivan toinen mies kuin aikoinaan lähtiessään kaukomatkalle. Mutta minun täytyy mennä alas häntä vastaanottamaan. (Huutaa ulos.) Satuloikaa kultanahkasatulalla hevoseni! Älkääkä unohtako käärmeenpääpäitsiä! (Katsoo ulos taka-alalle.) Oih — tuolla hän on jo veräjällä! No, tuokaa sitten sauvani; hopeapääsauvani! Moinen herra, — Jumala paratkoon — hänet on otettava vastaan kunnianosoituksin, suurin kunnianosoituksin!

(Menee nopeasti taka-alalle.)

MARGIT mietiskellen.

[Viittaa ulos oikeanpuolisesta ovesta.]

KOLME TYTTÖÄ tulee tupaan.

MARGIT.

(Menee ulos vasemmalle.)

BENGT johtaa GUDMUND ALFINPOJAN sisään avonaisen kuistin kautta taka-alalla.

BENGT. Ja vielä kerran, — tervetulemaan alle Päiväkummun katon, vaimoni serkku!

GUDMUND. Kiitän Teitä. Ja miten hän voi? Kaikin puolin kait hyvin, luulisin?

BENGT. Hyvin, hyvin, sen voitte ottaa vaikka valalle. Häneltä ei puutu mitään. Viittä neitosta hän hallitsee ja vallitsee; satuloitu ratsu on valmiina, milloin häntä vain haluttaa. Sanalla sanoen hänellä on kaikki, mitä säädyllinen, nainen voi vaatia ollakseen tyytyväinen.

GUDMUND. Ja Margit, — hän kait onkin tyytyväinen?

BENGT. Jumalan ja ihmisten silmissä hänen pitäisikin olla; mutta, kumma kyllä —

GUDMUND. Mitä tarkoitatte?

BENGT. Niin, uskottepa tahi ette, niin minusta Margit oli mieleltään iloisempi eläessään köyhissä olonsa kuin nyt, tultuaan Päiväkummun emännäksi.

GUDMUND itsekseen. Tiesinhän sen; niin oli käyvä.

BENGT. Mitä sanotte, serkku?

GUDMUND. Sanon, että minua suuresti ihmetyttää se, mitä kerrotte vaimostanne.

BENGT. Niin, ettekö usko, että minäkin ihmettelen? En tahdo milloinkaan enää käydä kunniallisesta ylimyksestä, jos voin käsittää, mitä hän vielä halajaa. Olen päivät päästään hänen luonaan; eikä kukaan voi syyttää, että olisin hänelle ankara; koko talouden ja kartanonhoidon olen ottanut osalleni; ja sittenkin —. No, tehän olette ikänne kaiken ollut hilpeä velikulta; uskon kyllä, että tuotte päivänpaistetta mukananne. Vaiti; tuolta tulee Margit rouva! Älkää olko huomaavinanne, että minä —

(MARGIT tulee upeassa puvussa vasemmalta.)

GUDMUND käy häntä vastaan. Margit, — rakas Margit!

MARGIT pysähtyy, katsoo vieraasti häneen. Suokaa anteeksi, herra ritari; mutta —? (Ikäänkuin nyt vasta tuntisi hänet.) Tosiaan, Gudmund Alfinpoika, ellen erehdy.

(Ojentaa kätensä.)

GUDMUND siihen tarttumatta. Etkö sinä heti tuntenut minua?

BENGT hymyillen. Ei mutta, Margit, mitä sinä oikein ajattelet? Ilmoitinhan sinulle äsken, että serkkusi —

MARGIT menee oikeanpuoleisen pöydän luo. Kaksitoista vuotta on pitkä aika, Gudmund. Raikkain yrtti voi kymmenennessä polvessa kuolla, jotavastoin —

GUDMUND. Seitsemän vuotta sitten kohtasimme viimeksi toisemme.

MARGIT. Totisesti täytyy siitä olla kauemmin.

GUDMUND katsoo häneen. Melkeinpä olen taipuvainen niin uskomaan; mutta sittenkin asianlaita on niin, kuin sanon.

MARGIT. Vallan merkillistä. Olin luullakseni lapsi siihen aikaan; ja lapsuudestani tuntuu kokonainen iäisyys kuluneen. (Heittäytyy erääseen tuoliin.) No, istukaahan, serkku! Levätkää; tänä iltana Teidän tulee ilahduttaa meitä laulullanne. (Pakoittautuen hymyilemään.) Tehän kait tiedätte, että me iloitsemme tänään tässä talossa, — meillä on pidot.

GUDMUND. Niin minulle kerrottiin pihamaalle tullessani.

BENGT. Niin, tästä päivästä kolme vuotta sitten minusta tuli —

MARGIT keskeyttäen. Serkkuni on jo kuullut sen. Ettekö tahdo heittää viittaa yltänne?

GUDMUND. Kiitän Teitä, rouva Margit; mutta minusta tuntuu kuin täällä olisi kylmä, — kylmempi kuin olin odottanut.

BENGT. Ja minun taas on sekä hiki että kuuma; mutta minulla onkin sitten paljon puuhaa. (Margitille.) Koeta nyt huvittaa vierastamme sillä aikaa kun olen poissa. Voittehan puhua keskenänne menneistä päivistä.

(On menemäisillään.)

MARGIT epäröiden. Menetkö sinä? Etkö mieluummin olisi —?

BENGT hymyillen, Gudmundille, takaisin tullessaan. Näettekö; Päiväkummun Bengt herra on mies, joka osaa liikkua naisväen parissa. Ei hetkeäkään, miten lyhyt se lieneekin, voi vaimoni olla ilman minua. (Margitille, sipaisten tämän leukaa.) Ole huoletta, palaan pian takaisin luoksesi.

MARGIT itsekseen. Voi, tuskaa ja häpeätä, että kaikki tämä täytyy kestää.

(Lyhyt äänettömyys.)

GUDMUND. Kuinka voi rakas sisarenne?

MARGIT. Kiitos, hyvin hyvästi.

GUDMUND. Sanottiin hänen olevan Teidän luonanne.

MARGIT. Hän täällä on ollut siitä kuin ma — (Äkkiä keskeyttäen.) Hän kolme vuotta on ollut Päiväkummussa. (Hiukan myöhemmin.) Pian sisään kait saapuu hän pirttihin. GUDMUND. Hän ol' ystävällinen muinaisin; häness' ollut ei vilpin kohtaa; sinisilmiänsä kun muistelen, ne mieleeni enkelin johtaa. Moni muuttuu tok' mennessä vuosien. Sanokaa — vaeltaissani kaukomailla, hän onko myös muuttunut muiden lailla? MARGIT pakoittautuu laskemaan pilaa. Hän myöskin? Mut opin ken hoviss' sai, imarrellenko noin tapa hällä on haastaa? Te huomautatte, kuink' aika raastaa — GUDMUND. Hyvin ymmärtänette mun sanani kai. Molemmatkin kerran mua ikävöitte; kun ratsastin pois, niin kyynelöitte; oli liittomme kuin sisarusten vakaa; surut päätimme niinkuin riemutkin jakaa. Kuin aurinko loistitte joukossa nuorten; kävi maineenne ylitse laaksojen, vuorten; ihanin yhä vieläkin ootte te nainen. Mut kartanon rouva, hän unohtanut on sukulaisensa köyhän. Nyt tunteeton, Te, muinen niin hellä ja palvelevainen. MARGIT tukehtumaisillaan kyyneliin. Niin, muinen —! GUDMUND katselee osaa-ottavaisesti häntä, on vaiti hetken ja virkkoo matalalla äänellä. Mut miehenne neuvoi meitä ajan armaamman muistoja muistelemaan. MARGIT kiivaasti. Ei, ei! (Rauhallisemmin.) Miks koskea vaikeimpaan; en tottunut muistoihin milloinkaan. Kuvatkaa vaelluksenne kaukoteitä; — töit' taisitte suuria suorittaa; minun niistä nyt kuulla suokaa; siell' ulkona lämmintä lie, avaraa, — sydän synkkä ei raskaana huokaa. GUDMUND. Hoviss' ollut en koskaan niin riemuinen kuin ennen päivinä köyhyyden. MARGIT katsomatta häneen. Minut taas — joka säikeeni tänne liittää; osastain Jumalaa minä tahdon kiittää. GUDMUND. Hyvä on, kun voitte te niin ylistää — MARGIT kiivaasti. Rikas, vapaa ma oon; mitä viel' enempää? Minä täällä kaikkia käskeä saan! Saan hallita, vallita mieleni mukaan! Minun vertaisein ole täällä ei kukaan; tähän pyrkinyt aina ma oon asemaan. Otaksuitte kait, ett' olin onneton; mut näätte, kevyt, riemuinen rintani on. Iloanne siis ette voi valloille päästää; paras ollut ois tänne tulonne säästää. GUDMUND. Mitä tarkoitatte? MARGIT nousee. Ma tiedän sen, — talohoin mitä tunteita saavuitte tuomaan. GUDMUND. Te tiedätte? Vieras oo mieluinen en. (Tervehtää ja aikoo lähteä.) No niin, jalo rouva, siis Herran huomaan! MARGIT. Enemmän olis olluthan kunniakasta edelleen lähell' olla — vain kuningasta. GUDMUND pysähtyy. Kuningasta? Te hätääni pilkkaatte vaan! MARGIT. Mitä hätää? No tuopa, tuo vasta on rehtiä; mihin aiottekaan elämässänne ehtiä! Pukeutua voitte te purppuraan, kuninkaan ootte mies, teill' on maat sekä mannut GUDMUND. Perill' ootte siis, mink' osan on elo pannut mun hartioillein, tehän tiesitte juuri, mitä täältä ma hain — MARGIT. Hyvin tiedän sen! GUDMUND. Te tiedätte siis, miten vaara on suuri; — ma mies olen henkipattoinen. MARGIT kauhusta lamautuen. Sa henkipattoko! GUDMUND. Oon, tosiaan. Toki vannon ma kautta taivaan ja maan, jos tiennyt oisin ma mielenne jään, paennut en ois luoksenne ensinkään. Ma luulin, ett' oli mielenne hellä, kuten ajalla ammoin mennehellä; toki tungeksi en; salo suuri on, käsivartein ja jouseni vakaa; — halummin pidän pöytänäin kallion, tupanain pesän, miss' sudet makaa. (Aikoo lähteä.) MARGIT pidättää häntä. Olet henkipatto! Ei, tänne jää! asemastas nyt vasta sain selon. GUDMUND. On henkeni vaarassa. Totta on tää; menettää kuka mielisi elon. Pari yötä ulkona mun oli hyytää; kävin kallion kupeelle lepäämään, ma louhikkopaadelle painoin pään. Talost' oudosta vuodetta, patjoja pyytää, epämieluisasti sen minä tein; se raskast' ois nuorelle uskollein; minä mietin: käy, hae Päiväkumpu, siten päättyvi tää elos katkera, kurja; siell' ystävä on, joka ei ole nurja. — Mut hauras on toivo kuin kukkasen umpu. Simasarven miehenne minulle toi; veräjää ei sulkenut, ei talon usta; — minust' on talo tää toki autio, oi; ovat ystävät poissa, ja pirtti on musta. Kotinain taas tunturi olkohon. MARGIT rukoilevasti. Mua kuule! GUDMUND. Mun mieleni vapaa viel' on. Hyvästit elämälle voin kernaasti heittää; ole mikään ei minkään nyt arvoinen. Mikä rakkainta mulle, Te raastoitte sen; saan toivoni kauneimman hautaan ma peittää. Hyvästi, jalo rouva! MARGIT. Et mennä saa! Mua kuule —! GUDMUND. Nauti ja naura vaan; ties kunnian kukkuloille raivaa; oveas tule Gudmund ei varjostamaan; sua milloinkaan enää ei hän vaivaa. MARGIT. Lopettaa sanat katkerat sun paras on, katumusta ne vielä voi tuottaa. Jos tiesin, ett' olit turvaton — voit varmasti siihen luottaa —, se päivä ain oli parhaimpain, kun kolkuttamaan tulit mun oveain; ei juhlaa sen suurempaa kuin tuo, oma serkku suojaton kun tuli luo. GUDMUND. Puhut —! Mut sanat kauniit uskonko nuo? MARGIT ojentaa hänelle kätensä. Suku sulle täällä ain suojan suo. GUDMUND. Sanat äskeiset, jotka sa —? MARGIT. Unhoita nuo. Mua kuule, ja kaikki selvenee tuo: Elo mulle on kuin yö mustin se ois; ei loista tähdet, ei kuudan. Minä tuskissain yhä huudan; iäks nuoruutein näet vaihdoin pois. Sydänriemuni kerran ma kultaan möin; korukahleita nyt iät saan minä kantaa. Vähän vastinett', usko, voi rikkaus antaa, kun muutoin ma päivät ja yöt ikävöin. Miten lasna riemuitsin syämestäin. Koti vaikk' oli köyhä, ja puutetta näin; rikas niin oli rinta ja toivovainen. GUDMUND, joka herkeämättä on katsellut häntä. Soristui somin sinusta sitten nainen. MARGIT. Voi olla; mut kiitos, min kuulla sain, minun onneni hautahan saattoi vain. Kotimaan pian Gudmund sitten heitti; sydämein syvimpään toki painuivat ikipäiviksi nuoruutes laulelmat, ne mietteiden pilvin mun otsani peitti. Sinun laulusi viestinä riemun soi, inehmon povehen joka autuuden loi; ritarein sekä naisten riemuista ain sinun laulusi soi. Tuli niin kosijoita, idän, lännen ääriltä saapui noita; talon tään isännän siten mieheksein sain. GUDMUND. Ah, Margit! MARGIT. Ei kestänyt kauan, oi, kun itkuhun olin ma pakahtua. Ilon ainoan yksin se aatos soi, ett' ystävä, muistella sain minä sua. Talon tään salit näyttivät tyhjiltä vain, oli tyhjää niin tuvassamme! Kävi herroja, rouvia vierainamme; moni laulaja lauloi kunniatain; mua ymmärtänyt ei ainoakaan, suru kaikille outo ol' syämeni nuoren — vilussain olin niinkuin kätkössä vuoren; — veri kuitenkin poltti kuin kuumeessa vaan. GUDMUND. Mut miehesi —? MARGIT. Häntä en lempiä voi! hänet vain otin kullan ma vuoksi; liki jos tuli, tai sanan mulle soi, veri villinä suonissain juoksi. (Iskee yhteen kätensä.) Kulunut täten kolme vuotta jo on! Iankaikkinen tuskani on, loputon. Tulos kuulin; sult' ylpeyttäin en salaa, povessain joka aina uhmaten palaa; minun tuskaani et olis saanut tietää; vähimmin sinä, en sitä voinut ois sietää. GUDMUND liikutettuna. Senvuoksi luotani käännyit pois —. MARGIT häneen katsomatta. Ma luulin, ett' tekemään tulit pilkkaa. GUDMUND. Sa uskoa saatoit —? MARGIT. Täss' eikö ois syyt' tarpeeksi, totta haastan ma silkkaa. Jumalalle kiitos, se on ohi jo; ole yksin en maailmassa; on kuin poven täyttäisi aurinko kuin kukkatarhassa lassa. (Lyyhistyy kauhusta kokoon.) Unohtaa miten saatoin! Ah, laupias Luoja Pyhimykset kaikki mua armahtakoon! Olet henkipatto —? GUDMUND hymyilee. Tääll' löysin suojan; kuninkaan väelt' täällä ma turvassa oon. MARGIT. Sinä, noussut niin suurehen arvohon, — sano, kuinka —? GUDMUND hymyilee. Se pian sanottu on. Ma maassa, näät, olin ranskalaisten, kun kansleri Audun saattoineen tuli Norjasta sinne noutaakseen maan prinsessan kera ritarein, naisten, korujen, kuninkaamme morsiameksi. Oli Audun sorja ja muhkea mies; sädehti yli kaiken prinsessan sulo. Hänen katseensa pyysivät, kaihtoivat; — sanan toisinaan salaa he vaihtoivat. Mitä? Mistä? Ei helppoa ilmitulo. — Oli yö, aluksemme laitahan nojasin, tulet tähtien hohti; kera lokkiparven valkean kävi mietteeni Norjaa kohti. Minä kuulin kuiskailtavan takanain; — näin heidät, kun katseeni loin ma taa; — mua he ei nähneet; piilossain olin; heidät tok' tuntea voin ma. Hän mieheen katseli murheissaan ja kuiskas: jos kulkisi kulkuaan etelään alus, vauhti sen kiihtyis, ja meitä jos kahta vain kantaisi haaksi, olon varmasti tuntisin autuaaksi, minun otsani polte viihtyisi Sanan Audun virkki; ja vastauksen niin kuuman ja hurjan neitonen kuiski; hänen silmänsä tähtinä tulta tuiski; hän pyys — (keskeyttäen) minä kauhistuin kuultuain sen. MARGIT. Hän pyys —? GUDMUND. Ylös ponnahdin, pari tuo hävis; yksin jäin laivan kannellen; — (Ottaa esille pienen pullon.) tämän löysin, miss' oli istuneet nuo. MARGIT. Ja siinä —? GUDMUND hillityllä äänellä, nestettä outoa lie: — mi on vihamiehesi varma hauta, — pisara elinvoimat hältä vie, maan päällä ei mikään mahti hänt' auta. MARGIT. Sanohan —? GUDMUND kuiskaten. Kuninkaalle he määräsi nesteen. MARGIT. Pyhät kaikki! GUDMUND kätkien jälleen pullon. Sain kuitenkin aikaan esteen. Satamassa kait sulkeneet oisivat tieni. Pakohon toki pääsi mun joukkoni pieni; ma tiesin, ett' Audun juonillaan asemain hoviss' saanut ois horjumaan, — mua syyttänyt ois — MARGIT. Pahin on ohi jo; pian ennallaan kaikki, ja torjutut juonet. GUDMUND. Ei kaikki, — nyt miehes oot puoliso. MARGIT. Mitä tarkoitat —? GUDMUND. En mitään. Mun suonet ajatukseni koota; niin riemuitsen, kuin muinen, oon luonanne jällehen. Mut Signe —? MARGIT viittaa hymyillen vasemmanpuoleista ovea. Pian askelensa jo kaikaa. Hänen serkkunsa vuoks toki suo pukeutua, vie tällainen toimi näät aikaa. GUDMUND. Saa nähdä, hän vieläkö tuntee mua.

(Menee ulos vasemmalle.)

MARGIT katselee hänen jälkeensä. Kuinka kaunis ja miehekäs hän on. (Huokaa.) Yhdennäköisyys ei ole suurikaan hänen ja — (Järjestelee hiukan juomapöytää, mutta heittää sen jälleen kesken.) Nyt miehes oot puoliso, hän sanoi. Niin, niin! (Lyhyt äänettömyys.) Kummallinen kertomus oli tuo kertomus kuninkaantyttärestä, joka —. Hän rakasti toista, ja sitten —. Niin, nuo vieraitten maiden naiset, — sen olen ennenkin kuullut, — eivät ole hentoja kuin me; he eivät pelkää panna aatostansa toimeen. (Tarttuu erääseen pöydällä olevaan pikariin.) Tästä pikarista Gudmund ja minä joimme iloisen tapaamisen maljan hänen lähtiessään. Se on melkein ainoa peru, minkä toin myötäni Päiväkumpuun. (Panee pikarin erääseen seinäkaappiin.) Kuinka leppeä tämä kesäpäivä on. Täällä sisällä on niin valoisaa. Niin kirkkaasti aurinko ei ole kolmeen vuoteen paistanut.

(SIGNE ja hänen jäljessään GUDMUND vasemmalta.)

SIGNE rientää nauraen Margitin luo. Ha-ha-haa! En ois itseni kaltainen! MARGIT hymyillen, Gudmundille. Sinun ollessas, näet, kaukomailla, _hän_ myöskin on muuttunut muiden lailla. GUDMUND. Tietysti! Mut että hän —! Ei, ei! en, sitä voinut en koskaan ois aavistaa. (Tarttuu SIGNEN käsiin ja katselee häntä.) Viatonta kun tarkkaan ma katsettas, näen, kuin kuvastaa se sun sieluas; — tää ainakin mun heti uskomaan saa! Kun aattelen, niin ihan naurattaa mua, millaiseksi muistan ma sun, kun sua käsivarsilla kannoin. Sa laps' olit vain; nyt keijukainen, mi paulot ja kiehdot. SIGNE uhkaa sormellaan. Varo! Muutoin keijun vihaan sa liehdot, varo, sua että kiehdo en paulahain! GUDMUND itsekseen. Minust' tuntuu kuin oisin jo paulassas. SIGNE. Vähän varro, niin näät, miten harppuas sinun ollessas poissa ma vaalin ja vahdin. (Mennessään ulos vasemmalle.) Opettaa nyt mulle saat laulujes mahdin! GUDMUND hiljaa, katselee hänen jälkeensä. Nyt ruusunkukka niin täysi ja uhkee, vast'ikään viel' umpu, mi kerran puhkee. SIGNE tuo harpun. Kas tässä! GUDMUND tarttuu siihen. Mun harppuni! Kirkkaaks sen sait! (Heläyttää muutamia säveleitä.) Soi kielissä vanhoissa vieläkin soinnut; — pois seinältä, taas elämään sinä toinnut — MARGIT katselee ulos taka-alalle. Pitovieraamme saapuvat. SIGNE Gudmundin näppäillessä laulunsa alkusäveleitä. Kuuntele! Vait! GUDMUND laulaa. Ma lehdossa kuljin niin raskaalla miellä; joka oksalla lintuset lauloivat siellä; niin viekkaasti laulajain virsi soi: se rakkauden synnystä kertoa voi! Kuin tammen sen kasvu vuosia vaatii; ravinnon surut sille ja laulut laatii. Keveästi se versoo; vain hetkinen, sydämen syvimmässä on juuret sen!

(Käy loppusoiton aikana taka-alaa kohti, jonne asettaa harpun käsistään.)

SIGNE ajatuksissaan, toistaa itsekseen.

MARGIT hajamielisesti. Sanoitko jotakin minulle? — En kuullut oikein —?

SIGNE. Minäkö? En, en mitään. Ajattelin vain — (Vaipuu jälleen kuin unelmiin.)

MARGIT puoliääneen; tuijottaen eteensä.

SIGNE havahtuen. Sanot, että —?

MARGIT pyyhkii kädellään otsaansa. Oi, en mitään. Tule; menkäämme ottamaan vieraitamme vastaan.

(BENGT tulee mukanaan MONTA VIERASTA, MIEHIÄ ja NAISIA, sisään avoimen kuistin kautta.)

VIERAAT laulavat: