KOLMAS NÄYTÖS.

Sama Päiväkummun tupa kuin ennenkin, mutta nyt epäjärjestyksessä pitojen jälkeen. Yhä edelleenkin on yö; lempeä hämärä peittää huoneen ja maiseman ulkona.

BENGT seisoo avoimella kuistilla kädessään oluttuoppi. JOUKKO VIERAITA tekee lähtöä talosta. Sisällä tuvassa ERÄS PIIKA siistimishommissa.

BENGT huutaa menijöille. Herran haltuun sitten, ja tervetuloa taas Päiväkumpuun! Muutoin olisitte tekin voineet jäädä yöksi tänne lepäämään, kuten toisetkin. No niin, niin —; vartokaapas; saatan teitä veräjälle; minun täytyy kerran vielä juoda maljanne.

VIERAAT laulavat etäällä. Hyvästi! sekä Herran huomahan vaan, väki tään talon ain' hyvin voikoon! Käy polkumme poikki kivikkomaan; — säveleit' ilon viulu nyt soikoon! Sävel eespäin kun vie, keveältä tuntuu työläinkin tie. Siis taivaltamaan!

(Laulu häipyy yhä etäämmälle.)

MARGIT astuu vasemmanpuoleisesta ovesta sisään tupaan.

PIIKA. Herra armahtakoon, hyvä rouva, oletteko noussut ylös?

MARGIT. Olen terve ja reipas; voit mennä nukkumaan. Varrohan; ovatko kaikki vieraat lähteneet?

PIIKA. Eivät kaikki; toiset ovat jääneet tänne yöksi; he kait ovat jo nukkumassa.

MARGIT. Entä Gudmund Alfinpoika?

PIIKA. Hän kait myöskin nukkuu. (Osoittaa ovea kohti.) Vähän aikaa sitten hän meni kamariinsa, tuonne käytävän yläpuolelle.

MARGIT. Hyvä; saat mennä.

(PIIKA poistuu vasemmalle, MARGIT käy hitaasti yli lattian, istuutuu oikeanpuoleisen pöydän ääreen ja katselee avonaista ikkunaa kohti.)

MARGIT. Pois Gudmund taas lähtee kait ratsastamaan, katoaa taas maailmaan avaraan; ma alle jään kotipirttini orren —; minun _silloin_ niinkuin kukkien käy, polon yrtin, tiellä tallatun korren, — ma kuihdun vain, muut' osaa ei näy. (Lyhyt äänettömyys; nojautuu taapäin tuolissa.) Oli kerran sokea lapsonen, mi leikki ja huoletta ilakoi; emo silloin taikoen, loihtien näön lahjan sen silmihin jälleen loi. Ja lapsonen katseli riemuissaan yli vuorten ja laaksojen, vetten ja maan. Mut kauan ei kestänyt taikojen työ, ja lapsosen ylti jälleen yö; olivat ohi leikit riemuisat; sen posket kaihosta kalpenivat; se sairastui, öin, päivin ei maannut, valitus sen koskaan ei soimasta laannut. — Kesän kauneudelle oli silmäni sokeet, valon armaus niiltä hukkaan meni — (Hypähtää pystyyn.) Mutta _nyt_ —! Taas ympäri salvat ja tokeet! Enemmän on arvoinen nuoruuteni. Isännällein oon uhrannut kolme vuotta elostain; tätä kauemmin ei voi kestää. Ma ellen moista tahtoisi estää, kesy öisin kuin kyyhky, ja — oisin suotta. Ma pikku kiistoista täällä saan surman; kokea elon valtavan tahdon hurman; — Gudmundin seuraan kilpeä, jousta, ilot kanssansa jaan, hänen murheensa liennän, kun uhkaavi vaara, ain' auttamaan riennän; kaikk' kummeksii kansa, kun rinnalle nousta ritarin jalon tahdon ma puolisonaan. — Hänen puolisonaan! (Lyö yhteen kätensä.) Ah, armoaan, pyhä Herra ei kiellä, näin enää en haasta. Suo rauhasi, mieleni nosta maasta. (Käy hetken äänettömästi mietiskellen.) Sisarein —? Rakas Signe, sisko kulta, hänet peittäis kait ennenaikoja multa? Kenties —? Toki sentään? Hän nuori niin on; vuoks Gudmundin ehk' ei ois onneton! (Jälleen äänettömyys; ottaa esille pikku pullon, katselee kauan sitä ja lausuu hiljaa:) Ma pullolla tällä —; ah, sillä voisi —; se miehellein unen ikuisen soisi. (Kauhuissaan.) Ei, ei, sen nielköhön virran vuo! (Aikoo heittää sen ulos ikkunasta, mutta pysähtyy.) Toki, — tuokiossa se mulle suo —. (Kuiskaa, kasvoillaan yhtaikaa kauhua ja ihastusta.) Mi voima kiehtova, murtumaton olemukseen synnin kätketty on? Minust' onnea ei ole korkeampaa kuin se, min sielunsa hinnalla saa.

(BENGT, kädessään tyhjä oluttuoppi, tulee sisään avonaiselta kuistilta; hänen kasvonsa punoittavat; askelensa ovat epävarmat.)

BENGT paiskaa tuopin pöydälle vasemmalla. Kas niin; ne olivat pidot, joista mainitaan yli koko tienoon. (Huomaa Margitin.) No, siinäkö sinä olet? Olet toipunut jälleen. Siitä minä pidän.

MARGIT, joka on kätkenyt pullon. Onko portti suljettu?

BENGT istuutuu pöydän ääreen vasemmalle. Olen pitänyt kaikesta huolen. Saatoin viimeiset vieraat veräjälle saakka. Mutta minne Knut Gäsling joutui? — Anna minulle simaa, Margit! Minua janottaa. Täytä tuo pikari.

(MARGIT noutaa simakannun eräästä kaapista ja kaataa pikariin, joka on BENGTIN edessä pöydällä.)

MARGIT käy kannu kädessä oikealle. Kysyit Knut Gäslingiä.

BENGT. Niin tein. Tuo kopeilija, — suurkerskuja! Muistan kyllä, että hän uhkasi minua eilen aamulla.

MARGIT asettaa kannun pöydälle oikealla. Pahempia sanoja hän päästi suustaan lähtiessään yöllä.

BENGT. Niinkö? Hyvä on. Minä isken hänet kuoliaaksi.

MARGIT hymyilee halveksivasti. Hm —

BENGT. Isken hänet kuoliaaksi, sanon minä! En pelkää käydä kymmentä moista miestä vastaan. Ulkona asehuoneessa on isoisäni kirves; sen varsi on hopealla huoliteltu, ja kun _siihen_ tartun, niin —! (Iskee nyrkkinsä pöytään ja juo.) Huomenna aseistaudun; käyn taistoon kaikkine miehineni ja lyön Knut Gäslingin kuoliaaksi.

(Juo pohjaan.)

MARGIT hiljaa. Voi, että täytyy elää täällä hänen kanssaan!

(Aikoo mennä.)

BENGT. Margit, tule tänne! Täytä jälleen pikarini. (Margit lähenee; Bengt tempaa hänet polvelleen.) Ha-ha-haa; sinä olet kaunis, Margit! Minä pidän sinusta,

MARGIT riuhtautuu irti. Päästä minut!

(Käy pikari kädessään oikealle.)

BENGT. Et ole taipuvainen tänä iltana. Ha-ha-ha; et kait tarkoittane niin pahaa.

MARGIT hiljaa kaataessaan pikariin. Totisesti oli se viimeinen tuoppi, minkä sinulle täytin.

(Jättää pikarin paikoilleen ja aikoo mennä ulos vasemmalle.)

BENGT. Kuulehan, Margit. Siitä saat kiittää Jumalaasi, että otin sinut vaimokseni, ennenkuin Gudmund Alfinpoika palasi takaisin.

MARGIT pysähtyy ovelle. Miksi niin?

BENGT. Siksi, että koko hänen omaisuutensa ei ole kymmenettä osaakaan minun varoistani. Ja minä olen varma siitä, että hän olisi kosinut sinua, ellet olisi ollut Päiväkummun emäntä.

MARGIT lähestyy; katselee syrjäkarein pikariin. Niinkö luulet?

BENGT. Menen vaikka valalle siitä, Margit. Bengt Gautinpojalla on kaksi terävää silmää päässään. Mutta nythän hän voi ottaa Signen.

MARGIT. Ja sinä luulet hänen välittävän —?

BENGT. Hänestä? Kyllä vaan, nyt kun ei voi saada sinua. Mutta jos olisit ollut vapaa, niin —. Ha-ha-ha, Gudmund on kaikkein muiden kaltainen; hän kadehtii minua siitä, että olen sinun miehesi. Senvuoksi pidän sinusta niin paljon, Margit. — Tänne pikari! Täytä se reunojaan myöten!

MARGIT menee vastahakoisesti oikealle. Totisesti sen olet saava.

BENGT. Knut Gäslinghän kosi myös Signeä; mutta hänet minä isken kuoliaaksi. Gudmund on rehellinen mies, hän saa Signen. Ajattelehan, Margit, kuinka hyvin me tulemme viihtymään naapureina. Ja sitten menemme pitoihin toistemme luo, ja istumme päivät pääksytyksin, kummallakin vaimonsa polvellaan, ja ryyppäämme ja puhumme niitä näitä.

MARGIT yhä vain kiihtyvämmässä sielullisessa kamppailussa; vaistomaisesti hän on ottanut pullon esille sanoessaan: Hyvä on; hyvä on.

BENGT. Ha-ha-ha; aluksi, arvelen, Gudmund ei katsele leppeästi minuun, kun syleilen sinua; mutta pian hän siihen tottuu luullakseni.

MARGIT hiljaa. Moista ei ihminen enää saata sietää! (Kaataa pullon sisällön pikariin, käy ikkunalle, heittää pullon ulos ja lausuu mieheensä katsomatta): Pikarisi on täynnä.

BENGT. Tuo tänne se sitten!

MARGIT taistelee tuskan ja epäilyksen vallassa; lausuu vihdoin. Älä juo enää tänä yönä!

BENGT hymyillen, nojautuessaan taapäin tuolissaan. No, varrotko ehkä minua? (Vilkuttaa hänelle silmää.) Mene sinä vain; minä tulen pian perästä.

MARGIT äkkiä, käskevästi. Pikarisi on täynnä. (Osoittaa.) Siinä se on.

(Menee nopeasti ulos vasemmalle.)

BENGT nousee. Minä pidän paljon hänestä. En kadu ollenkaan, että otin hänet vaimokseni, vaikka hän ei perinyt mitään muuta kuin tuon pikarin ja soljet, jotka olivat hänen morsiuspuvussaan.

(Käy ikkunan luona olevan pöydän ääreen ja tarttuu pikariin.)

(ERÄS RENKI tulee kiireesti ja kauhuissaan sisään taka-alalta.)

RENKI huutaa. Herra Bengt, herra Bengt, kiiruhtakaa ulos niin nopeasti kuin vain pääsette! Knut Gäsling on tulossa taloa kohti mukanaan aseistettu miesjoukko.

BENGT panee pois pikarin. Knut Gäsling? Kuka niin sanoo?

RENKI. Muutamat pitovieraistanne näkivät hänet alhaalla tiellä, ja sitten he juoksivat kiireesti takaisin varoittamaan teitä.

BENGT. Hyvä; silloin minä myöskin —! Antakaa minulle isoisäni kirves!

(HÄN ja RENKI menevät ulos taka-alalle.)

(Hiukan myöhemmin tulevat GUDMUND ja SIGNE hiljaa ja varovaisesti sisään oikeanpuoleisesta ovesta.)

SIGNE hillitysti. Niin olkoon siis! GUDMUND samoin. Hätä suurin vain pakottaa. SIGNE. Nyt kohti vierasta maata pois meidät syntymäseudultain —! (Kuivaa kyyneleensä.) Valittaa toki sittenkään en minä saata; sinun vuokseshan täältä ma lähden pois! Gudmund, kuninkaan jos rauha sull' ois, sisarein luo jäisin. GUDMUND. Ja Gäsling ois pian täällä jousi ja kalpa käissään, sinut ratsullaan kulettaisi pois, ja puolisonaan sua tanssittais häissään. SIGNE. Paetkaamme! Mut minne on aikomus sulla? GUDMUND. Liki vuonoa täällä on ystävä mulla; aluksen yli veen hän meille antaa. Me purjehdimme päin Tanskan rantaa. Asustaa siell' on ihan uhkeaa; rakennat kotis sinne mielin sa hyvin; kukat kauneimmat siellä puhkeaa, kuss' siimes pyökkipuiden on syvin. SIGNE purskahtaa itkuun. Sisarein, polo Margit, — nyt hyvästi jää! Emon lailla mua vaalit, sain sulta ma suojan, rukouksissa käännyit puolehen Luojan takiain kuin ois itseäs koskenut tää. — Pikarin tään juomme me pohjaan saakka hänen muistokseen; sitä toivottaen, pian että ois mielensä riemuinen, hänen harteiltaan, Herra, kirvoita taakka. (Ottaa pikarin.) GUDMUND. Sen velvollisuuden me tahdomme täyttää. (Hätkähtäen.) Ei, varro! (Ottaa pikarin häneltä.) Tuo malja niin tutulta näyttää. SIGNE. Se on Margitin. GUDMUND katsoo tarkkaan sitä. Taivaiset, — niin tosiaan, nyt muistan —. Kun läksin taivaltamaan, mehu täytti sen lailla polttavan kulon; hän maljat joi iloisen kotiintulon; mut hälle vain suruks' oli malja tuo! — Pikarista täst' älä koskaan juo siman hehkua sa. (Heittää sisällön ulos ikkunasta.) Nyt lähdemme pois. (Hälinää ja huutoja ulkona taka-alalla.) SIGNE. Vait! — Gudmund, on kuin tuloss' askeleit' ois!

GUDMUND kuunnellen. Knut Gäslingin ääni!

SIGNE. Oi, Jumalain!

GUDMUND asettuu hänen eteensä, Älä pelkää; ma suojelen morsiantain.

(MARGIT tulee rientäen vasemmalta.)

MARGIT hälinää kuunnellen. Mitä on tekeillä? Onko mieheni —?

GUDMUND ja SIGNE. Margit!

MARGIT huomaa heidät. Gudmund! Ja Signe! Oletteko te täällä?

SIGNE käy häntä vastaan. Margit, — rakas sisar!

MARGIT kauhuissaan, huomatessaan pikarin, joka on jäänyt Gudmundin käteen. Pikari! Kuka on tyhjentänyt sen?

GUDMUND hämillään. Tyhjentänyt —? Minä ja Signe, me tahdoimme —

MARGIT kirkaisee. Armoa, armoa! Auttakaa! He kuolevat!

GUDMUND panee pois pikarin. Margit —!

SIGNE. Jumalan tähden, mikä sinua vaivaa!

MARGIT taka-alaa kohti. Auttakaa, auttakaa! Eikö sitten kukaan tule apuun!

(ERÄS RENKI tulee kiireesti avoimelta kuistilta.)

RENKI huutaa kauhuissaan. Rouva Margit! Teidän miehenne —

MARGIT. Hän! Onko hänkin juonut —?

GUDMUND hiljaa. Nyt minä käsitän —

RENKI. Knut Gäsling on surmannut hänet!

SIGNE. Surmannut!

GUDMUND vetää miekkansa. Ei vielä, toivoakseni. (Kuiskaa Margitille.) Ole rauhassa; kukaan ei ole juonut tuosta pikarista.

MARGIT. Ylistys olkoon silloin Jumalan, joka pelasti meidät kaikki!

(Vaipuu erääseen tuoliin vasemmalla. GUDMUND aikoo rientää ulos taka-alalle.)

TOINEN RENKI ovella, pysähdyttää hänet. Tulette myöhään. Herra Bengt on kuollut.

GUDMUND. Siis sittenkin surmattu!

RENKI. Vieraat ja teidän väkenne ovat saaneet väkivallantekijät lannistetuiksi. Knut Gäsling ja hänen miehensä ovat sidotut. Tuolla he tulevat.

(GUDMUNDIN miehet, vieraat ja rengit kuljettavat KNUT GÄSLINGIÄ, HÄGGEN EERIKKIÄ ja useita KNUTIN MIEHIÄ sidottuina välissään.)

KNUT kalpeana ja hiljaisena. Miesmurhaaja, Gudmund. Mitä siitä sanot?

GUDMUND. Knut, Knut, mitä olet tehnyt?

EERIK. Vahingossa se sattui, siitä voin mennä vaikka valalle.

KNUT. Hän juoksi minua vastaan kirves koholla. Tarkoitukseni oli puolustaa itseäni, ja silloin iskin äkkiarvaamatta.

EERIK. Täällä on monta, jotka näkivät sen.

KNUT. Rouva Margit, vaatikaa mitä hyvitystä tahansa; minä olen valmis suorittamaan sen.

MARGIT. Minä en vaadi mitään. Jumala meitä kaikkia tuomitkoon. Kuitenkin, — yksi vaatimus minulla on: heittäkää pahat aikeenne sisareni suhteen.

KNUT. Milloinkaan enää en ole koettava täyttää onnetonta lupaustani. Uskokaa minua, olen parantava tapani. Kunhan minun ei vain tarvitse kärsiä kunniatonta rangaistusta teostani. (Gudmundille.) Jos sinä, Gudmund, kohoat jälleen arvoon ja kunniaan, niin sano hyvä sana puolestani kuninkaalle.

GUDMUND. Minä? Vielä ennen päivän mailleen menoa minun täytyy olla maan rajojen ulkopuolella.

(Yleinen hämminki vieraiden joukossa; EERIK selittää heille asianlaidan.)

MARGIT Gudmundille. Sinä matkustat? Ja Signe tahtoo seurata sinua?

SIGNE rukoilevasti. Margit!

MARGIT. Tulkaa kumpikin onnellisiksi!

SIGNE lankeaa hänen kaulaansa. Rakas sisar!

GUDMUND. Kiitos, Margit. Ja nyt jää hyvästi. (Kuunnellen.) Vaiti; kuulen kavionkapsetta pihamaalla.

SIGNE hätääntyneenä. Sieltä tulee vierasta väkeä.

MUUAN RENKI taka-alan ovella. Kuninkaan väkeä on ulkona. Ne etsivät Gudmund Alfinpoikaa.

SIGNE. Oi, taivaan Luoja!

MARGIT hypähtäen pystyyn. Kuninkaan väkeä!

GUDMUND. Nyt on kaikki lopussa! Oi, Signe, kadottaa sinut nyt, — raskaampaa en ole milloinkaan kokenut.

KNUT. Ei, Gudmund, myö kalliista henkesi; päästäkää siteemme; olemme kaikki valmiit tappelemaan puolestasi.

EERIK katsoo ulos. Ei hyödytä; niillä on ylivoima.

SIGNE. Ne tulevat tänne sisään! Oi Gudmund, Gudmund!

(KUNINKAAN LÄHETTILÄS tulee SAATTUEINEEN sisään taka-alalta.)

LÄHETTILÄS. Kuninkaan nimessä etsin minä teitä, Gudmund Alfinpoika.

GUDMUND. Hyvä. Mutta minä olen syytön, sen vannon kaikkein pyhimmän ja kalleimman kautta.

LÄHETTILÄS. Sen me kaikki tiedämme.

GUDMUND. Mitenkä?

(Liikehtimistä läsnä-olijain joukossa.)

LÄHETTILÄS. Minulla on määräys kutsua teidät vieraaksi kuninkaan kartanoon. Hän lahjoittaa teille ystävyytensä, kuten ennenkin, ja runsaasti läänityksiä lisäksi.

GUDMUND. Signe!

SIGNE. Gudmund!

GUDMUND. Mutta sanokaa minulle toki —?

LÄHETTILÄS. Teidän vastustajanne, kansleri Audun Hugleikinpoika on kukistunut.

GUDMUND. Kansleri!

VIERAAT puoliääneen, toisillensa. Kukistunut!

LÄHETTILÄS. Kolme päivää sitten menetti hän päänsä Bergenissä. (Hillityllä äänellä.) Hän oli loukannut Norjan kuningatarta.

MARGIT käy Gudmundin ja Signen väliin. Alati rikos näin siis rangaistaan. Ah, valvova enkeli, lempeä, hurskas, tuli mua tänä yönä pelastamaan, minut ennen kuin pahan valta murskas. Nyt tiedän, ett' tosi eloa harvoin mitata voi maallisen rikkauden arvoin. Katumusta ja pelkoa kammoinhan kantaa, joka alttiiksi sielunsa autuuden antaa. — Menen luostariin pyhän Sunniven —. GUDMUNDIN ja SIGNEN tahtoessa puhua. Ma päätöksestäni luovu en. (Yhdistää heidän kätensä.) Gudmund — sun morsiames on tässä. Pyhä liittonne on; käsi Herran on lässä!

(Viittaa jäähyväisiksi ja poistuu vasemmalle, GUDMUND ja SIGNE aikovat seurata häntä, MARGIT pysähdyttää heidät torjuvalla liikkeellä, menee ulos ja lukitsee oven jälkeensä. Samassa hetkessä aurinko nousee ja valaa loistettaan tupaan.)

GUDMUND. Valoaan luo aurinko kukkivaan tarhaan; se nuoren rakkautemme on koi! SIGNE. Unelmain ihanimmat, mun muistoni parhaan sävelet sinun harppusi mulle soi. Jalo laulajain, — soita harppuas vain niin murheen kuin ilon päivinä mullen; ole varma, on kieliä rinnassain, — jotk' kaikuvat niin surun kuin ilon tullen. KUOROLAULU miesten ja naisten. Kaiken yllä valon silmä valvoo, hurskaan askeleita valaisee, lohtuansa meille säteilee; — Korkeuden Herraa kaikki palvoo!