PLUMPÄRIN PAATIN PAIKKOO.

Oottako kuullu, jotta herra Plumpäri on ruvennu paikkaamaha paattiansa?

Plumpäri oli pyhänä promeneeraamas rannalla päi ja muisti, jotta sill'on paatti. Plumpäri meni kattomaha, onko se paatti maalla vai meres. Syksyllä 5’oli joka toine päivä rannalla joka toine pohjas.

Nyt s’oli rannalla ja makas pohja ylhäppäi. Mutta sen pohjaha oli ilmestyny sellaasia reikiä, että Plumpäri aiva hämmästyy ja rupes jo funteeraamha, että eikhä tua peijakas vuara? Ku molemmat nyrkit sai pistää yhrestäki reijästä sisälle ja toiselta pualelta mahtuu Plumpäri pistämhä päänsä reijästä sisälle. Eikä trengänny hattuakaa ottaa pois.

— Tjaa, ja tyyriki on pois! — sanoo Plumpäri totisena. — Töihi täs pitää ruveta. Tukkia nua reijät, muutoo taitaa kastua pöksyt, ku taas lähtöö seilaamha.

Plumpäri istuu kivelle paattinsa äärehe, pisti paperossin suuhunsa ja oli nii syvis ajatuksis, ettei muistanu panna siihe valkiaakaa. Kattoo vaan paattia ja imi kiivhasti paperossia. Se ajatteli, ajatteli niin perinpohjaasesti sitä asiaa, että istuu kaks tiimaa eikä nousnu kertaakaa ylähä.

Sitte se nousi, nakkas sen paperossin menemhä ja oli pukattavinansa viimmeese savun nenän kautta uloos, vaikkei savua tullukkaa. Tuli vain kirkas vesitippa nenän päähä ja sen Plumpäri korjas heti nästyykillä plakkarihinsa. Sill’on sellaane herramaane tapa, jotta kaikki mitä nenästä heruu, niin plakkarihi.

Sitte Plumpäri lähti kotiansa ja sanoo frouvallensa, jotta:

— Huamis-iltana mä rupian paattia paikkaamha ja s‘oon sitte vissi se.

Ja ku Plumpäri meni maata, nii se sitoo nästyykin nurkkaha solmun, jotta huamenna muistaa.

Ja joka kerta kun Plumpäri sitte huamenna niisti nenäänsä, nii sitä kovasti nauratti ku se näki sen solmun. Sanooki jotta:

— Kyllä mä sen paatin paikkoon muistan, hihihi — —

Ja ku s’oli niistäny ainaki kolmekkymmentä kertaa nenänsä ja yhtä monta kertaa muistanu sitä paatin paikkoota, nii se viimmee tuumas jotta:

— No peijakas viäkhö, kyllä mä sen paatin paikkoon muistan jo ilmanki tuata solmua!

Ja otti ja aukaasi solmun ja taas hetken päästä niisti ja sanoo jotta:

— Muistinpas!

Niisti viälä monta kertaa ja muisti joka kerta.

Iltapäivällä se jo sanoo itteksensä, jotta:

— Kyllä mä sen paatin paikkoon muistan, vaikken niistäkkää nenää.

Plumpäri söi päivälliensä, pani vähäksi aikaa maata, poltteli, luki sanomalehtiä, aiva minkä muukki ihmiset ja lähti sitte promeneeraamaha.

Mutta sitte se äkkiä niisti nenänsä ja jäi seisomha nästyyki käres keskelle katua. Niisti toisen kerran, vaikkei olsi tarvinnukkaa ja taa kattoo nästyykiänsä.

S’ei sanonu mitään. Ajatteli vain jotta:

— Mitä peijakkahia se ny olikaa.

Niisti viälä kolmannenki kerran, aivan turhaa, ja taas tuumas. Ja sanooki jotta:

— Mitäs mä ny teinkään?

Mutta sitte se selves ja Plumpäriä kovasti nauratti.

— Niistin tiätysti nenäni — sanoo Plumpäri ja lähti klupille pelaamha pismarkkia.

FLIKKA PRUNNIS.

Oottako kuullu, jotta Isoonkyröön Orismalan paikkeell'o flikat ny aivan rakkauresta raivos?

Niiren on menny karkausvuasi päähän. Ykskin on ruvennu niin hoomuamahan, että meinaa viärä kaikki kakulakepikki Napujen Jarvoja myäre.

Tiätää sen, jotta siin’on hätä toisilla flikoolla ja akoolla ja sellaasillaki joiren ei tuu asioohi yhtää mitää.

Mutta kaikki ne ny vaan soiluaavat ja flääsyäävät jotta:

— S’oon aivan kauhiaa friijoota se sellaane, kun ei mitää rajaa eikä krateeria piretä!

— Sano mun sanonehen, että täm’ei oo hyvän erellä — siunaali ykskin akka, kun taas oli niiren flikkaan tykönä koko yän kotit tyrjännehet.

Kaiket illat ja yäkkin perähän ovat liasus ja sellaanen hatkanpotka onkin, jottei tuollaast'oo nähty, eikä kuultu.

Ja kyllä se akka vaan tiäsiki. Niin firrooksihin ja syvihin ajatuksihin oli täs erellispyhänä sen yhren flikan vetäny, jotta ku seurataloolta aamuyästä tuli ja oli kauhiasti fletkooksis, niin ei havaannukkaan, kun putos prunnihin n’otta floiskahti.

Ei muistanu eres kiljaastakkaan, niinkuu pruukathan ja akkaan pyhä tapa o.

Prunni oli runnisti kolomia syltä syvä, mutta onneks’ oli vain nuan kyynärän verta vettä pohjas.

Sinne tuli isthallensa, eikä käyny kuinkaa. Alavouvinki vaan pahoon kastuu ja sukat meni sylttyhyn.

Vasta hyvän äijän perästä muisti krääkäästä.

— Huh huh! — hoki ja koitti nostella kinttujansa. Haparootti ympärillensä, että jos pois pääsis, mutta milläs tuli, kun ei oo siipiä?

Vaikk’olikin paksut villasukat ja kaks lämmintä aluushamesta yllä, pusuri ja tikkutröijy ja sellaane kissinnahkaane kaulus, kun ny pruukathan, ja viälä rasat käsis, niin raistelohon rupes, ku vyätärööhi asti kylmäs prunniveres seisoo. Jähtyy siinä paikat ja itku pillahtaa tyrniältäki flikalta joko sitte tältä, jok’on hellälluantoone.

Rupes haikiasti huuthon apua, mutta mitäs taloonväki kuuli, joka nukkuu ja hornas, jotta piinnurkat täräji.

S’oli kauhia paikka. Se flikkaparka itki ja huuti ja oli aivan vilunsinine joka kantilta.

Ajatelkaa ittekki, että seisua neljättä tiimaa jääkylmäs veres prunnin pohjas yäsyrännä.

Siinä väsyy jo seisomhankin. Ja istua ei passaa.

Vasta tuas viiren aijoos, kun isäntä tuli portahille, kuuli se uikutesta prunnilta päin ja harppas kathon. Tunti sen flikan sinne prunnin pohjaha ja voi kun se suuttuu!

— Sen taanaasiako sä meirän prunnis teet? Eikö sua ny mualla nährä? Kun on muutoonki vähä vettä ja senkin sun ny piti mennä tuhraamha.

Ja perää siin’olikin isännän puhees. Mutta kun flikka pyyti ja rukooli, niin pitihän sen siältä saara pois. Trengin kans isäntä sitte yhres vinttas prunnin saloolla sen ylähä. Flikk’ oli niin kontas ja tankis, jotta hätinä sangoon krivas pysyykää. Niin turtana ja kohmetuksis oli koko kruppi, jotta lohnas ja monien fällyjen alla piti isännän lähtiä sitä kotiansa ajamaha.

Täm’on opettavaane ja varoottava esimerkki kaikillen flikoollen, ettei karkausvuannakaa saa niin rakkauresta hullaatua, jotta aiva pökköökshin vetää.

Käyy pian muirenkin niinkuu tämän Orismalan flikan, jotta plumpsahtaa prunnihin eikä hoksaa pöllöö ottaa eres prunninsalkua joukhonsa, jotta ylhä pääsis!