HÄRMÄ — SUAMEN KORSIKKA.

Oottako kuulu, ett’ei oo viälä Härmän mainet mennyttä?

Viälä siälä helapää heilahteloo ja seiphät ilmas vinkuu! Ei oo puukkoo tuphen ruastunu, eikä »tupenkaavat» unhoitettu!

— Heleijaa poijat! Hih! — sanon minä, että

Konnuuttansa se Hunurin Antti tikkaan alle kuali — — —

Niinkuu näjettä, että suanehen otti! Eikä kummakaa, että Härmä on mulle rakas. Tunnustaa täytyy, että Härmästä s’oon tämäki Jaakkoo. En oo viittiny ennen sanua, kun on näyttäny siltä, ku Härmäst’ olis kurssi karonnu ja veri vaalennu.

Härmästä, Suamen Korsikasta!

Olkohot nämä Lapuan komiat, Ilimajoen ylypiät, Ylistaron mahtavat ja Laihian nälkäsilmät niin sinisen kurnaalin sivistyneinä ja ittekasvatukses pitkiillä iruulla, ku tahtoovat, mutta härmälääset, n’oon este!

Nee saa hyppiä pöyrälle, jok’on meitäki verrempiiä!

Sen tiärättä poijat sanomata, ettei passaa Härmäs pöyrälle hyppiä, vaikka haastettaaski!

Mutta sitä minä imehtelen, että kuinka siälä Härmäs voii olla ja hengittää sellaaset miähet, jokka kulkoovat kaatelemas ihmisten haavanvoithet maaha?

Vähemmästäki on miähiä lakanoolla kannettu.

Em mä sitä sillä sano, ettei kialtolaki hyvä ja paikallansa olsi, mutta että härmälääne rupiaa poliisin trengiksi! Se on poijat liikaa! Siihe virkha on muita, halavempia — — —

Poliisi on poliisi. Se pitää olla. Sill’on oma virkansa ja hoitakhon sitä. Siit’ei oo pahaa sanomista. Mutta että ruveta poliisin trengiksi, ehrontahroon passaripoijaksi, siihe koiranvirkha ei ainakaa enne oo Härmästä miähiä liienny.

Toista s’oon reiru tappelu. Siitä minä sukuni tunnen. Se friskaa, ku vähä kupithan.

Ny on taas pitkästä aikaa ollu oikia reiru härmälääne tappelu, johna sukukunnittaan lyäthin puukoolla ja seipähillä.

On se Erkki poikaa! Kun oli jyviä viämäs asemalle ja näki sen Rajalaasen sukuunensa tulevan, niin — hevoonen poikkipäin tiälle! Tiä tukhu ja puukoot käthe! Poikaaset katkoomha seipähiä!

Muttei oo Rajalaasekkaan Nauku-Maijan poikia.

— Pois tiältä Erkki kopukkoones elikkä putuat orrelta! — huutivat.

Ja sitte lyäthin! Sit’ oli ilo katteila. Puukoolla sen ku kerkes ja aina välihin seipähillä.

Huanoja n’oon Hilliläästen seiphät pookipuiksi. Ku knuppihi vähä tärähyttää, nii sen seittemäksi hajuaavat.

Sai siinä Erkki ja Erkin suku, jos sai Rajalaasekki. Mutt’ olis sillä Härmän tohturilla ollu enempiki parsinlankaa palkhenkiäliä tikkaalla.

Siihe se sillä kertaa loppuu. Kun on reijät kursittu ja kapulat märkinehet, niin sitte taas nykäästhän. Sukukunnittaan, sanon minä, kun Korsikas.

Mutta sen sanon minä teille, rakkahat härmälääset, että älkää antako perintätapaan muuttua: Puukkoo, moskula ja pooki on härmälääste tappelu-asehet.

Ei pirä häväästä Härmää rivollia suuremmalla ampuma-asehella!

N’oon raukkoja, jokka airanraoosta luaripyssyllä ampuu.

ISOONTALOON ANTTI-POIKA.

Oottako kuullu mihnä pääs mailmaa se Isoontaloon Antti-poika tätä nykyä häärää?

Ei oo siitä poijasta taas kuulunu pitkihi aikoohi mitää.

Mutta eilen tuli Antilta Vaasaha tilikrammi ja siitä näkyy, että siälä s’oon Antti-poika, johna pitääki.

Siälä Karjalan mailla, tikillä Petroskoita puskan juurella mettis vain kellii ja luurii, ku polseviikki oikee enkelsmannia mökyyttää.

Ku pitkäkoipi-enkelsmanni oli meinannu nuan vain piippu suus valloottaa sen Petroskoin kaupungin, niin polseviikki olikin tehny sellaasen klenkun, että faarttas takaapäin sen niskaha ja tärähytti, nii että enkelsmannin meni piippu poroonensa väärähä kurkkuhu.

Koko enkelsmannin armeija meni pirinpärin ja kapteeni sanoo että:

— Sanomapits!

Mutta Antti-poika vain naureskeli partoohinsa ja sanoo pojillensa että:

— Antaa ny konkkanenien vähä poukotella ja ryssänki kerran olla tohkehes. Mennähän me sitte poijat kysymähä, mitä ne hasajaavat.

Ja ku enkelsmannill’ ei ollu enää muuta ku vähä karvoja korvien nenis, hyppäs Antti-poika poikinensa puskikosta joukho, hihkaasi ja vähä tupellansa hosuu, nii jo pääsiki kaalinsyäjiltä haikia:

— Hospoti pomiloi!

Ei keriinnehet tavaarissit pistää paitaa housuuhinsa. Huutivat että:

— Joptvujumat, Antrej Pjekkeleevits Isotaloffski! Krukom naleevo! Tavai tavaarissi piekom marssia se ku kintuusta lähtöö!

Ja kyllä pisteliväkki poikaaset vähä sassia marssia. Karvatukut vain pöläji ku Iivanat pyhkääsivät.

Se trenki-Kuustaa siältä Laiturista, jok’on ollu Amerikas ja ny on Antin följys, kysyy enkelsmannilta, joka makas silmällänsä kurakos että:

— Hau aa juu mister Pull (Miltäs tuntuu?)

— Veri ill, but God seiw the King änd Isotalo-Ant!

— Mitä se honajaa? — kysyy Antti.

— Se sanoo, että kyllä sen krupis tuntuu, ja että Herra varjelkho kuningasta ja Isoontaloon Anttia.

— No kyllähä mä täs ny ittekki pärjäälen — tuumii Antti.