SISÄLLYS: (continued 4)

Sama juttu uudistuu joka päivä. Ja jokainen, joka elää sen, lohduttautuu sillä, että kevät on pian tuleva ja sulattava jään.

Häiden jälkeen lähti Mikael matkoille nuoren vaimonsa kera. He kävivät Schweizissä ja Italiassa. He tulivat takaisin samoin kuin olivat menneetkin. Ei Schweizin romantiset alppilaaksot eikä Italian tuoksuvat appelsiinilehdot antaneet hänelle mitään lohtua.

Hän lahjoitti nuorelle vaimolleen kaikkea, mikä muutoin miellyttää naisia, kalleuksia ja koristeita, hän tutustutti hänet suurkaupungin huveihin. Kaikki turhaan.

Kuun säteet eivät lämmitä, eivät edes polttopeilin lävitse.

Hänen vaimonsa oli ystävällinen, huomaavainen, kiitollinen ja tottelevainen, mutta sydäntänsä hän ei näyttänyt miehelleen, ei ulkona eikä sisällä, ei surussa eikä ilossa.

Hänen sydämensä oli haudattu.

Timar on nainut kuolleen ihmisen.

Hän palasi ulkomailta tästä tietoisena.

Hän ajatteli kauan pois muuttoa Komornista Wieniin. Kenties voitaisiin siellä alottaa uutta elämää. Mutta hän malttoi mielensä ja laati toisen suunnitelman.

Hän päätti jäädä Komorniin ja asettua asumaan Brazovicsin taloon. Siellä hän asuisi vaimonsa kera. Mutta oman talonsa hän järjesti liikeasioita varten, jotta ei liikemaailmalla olisi mitään tekoa siinä talossa, missä hänen vaimonsa asui. Siten hän saattoi olla poissa kotoa koko päivän, ilman että se herätti kenenkään huomiota, että hän jätti vaimonsa yksin.

Seurapiirissä he aina näyttäytyivät yhdessä. Timea menee sinne miehensä kanssa, huomauttaa hänelle, milloin on aika lähteä kotiin ja poistuu hänen käsivarteensa nojaten. Kaikki ylistelevät Timarin onnea. Onnellinen se mies, jolla on niin kaunis ja uskollinen vaimo!

Oi, jospa hän ei edes olisi niin uskollinen ja niin hyvä! Jospa hän edes voisi vihata häntä!

Mutta Timeaa ei kukaan panettele. Eikä kevätkään sulata jäätä hänen sydämensä ympäriltä. Jäätiköt päinvastoin kasvavat päivä päivältä.

Mikael kiroaa kohtaloaan.

Kaikilla aarteillaan hän ei voi ostaa oman vaimonsa rakkautta. Sitä pahempi hänelle on hänen rikkautensa. Komeus ja rikkaus vain suurentavat juopaa heidän välillään. Köyhyys pitää ne, jotka kuuluvat toisilleen, läheisemmin yhdessä neljän seinän ahtaalla alueella. Päivätyöläinen ja merimies, joilla on vain yksi huone, yksi vuode ja yksi pöytä, ovat onnellisempia. Halonhakkaaja, jonka vaimo tarttuu sahan toiseen päähän, on kadehdittava häneen verraten; kun he ovat lopettaneet työnsä, istuutuvat he maahan ja syövät papuruokaa yhteisestä astiasta ja suutelevat sitten toisiaan.

Muuttukaamme siis köyhiksi!

Timar alkoi inhota rikkauttaan ja koetti päästä siitä vapaaksi. Jos hän joutuisi onnettomuuteen, jos hänestä tulisi köyhä, pääsisi hän lähemmäs vaimoaan, hän ajatteli.

Mutta hänen ei onnistunut päästä köyhäksi. Onni seuraa sitä, joka halveksii onnea. Kaikki, mihin hän ryhtyi, ja mikä varmaankin olisi saattanut jokaisen muun häviöön, menestyi erinomaisesti; hänen kädessään muuttui näennäisesti mahdoton mahdolliseksi ja todelliseksi; heittonoppa putosi aina siten, että kaikki kuusi silmää oli ylöspäin; kun hän koetti tuhlata rahojaan hasardipelissä, rahat virtasivat sinne, missä hän seisoi; jos hän meni pois tai piiloutui, niin ne vierivät hänen jälessään etsimään häntä.

Ja kaikesta tästä hän olisi ilolla luopunut, jos vain olisi saanut suudelman vaimonsa suloisilta huulilta.

Ja kuitenkin sanotaan, että raha on kaikkivaltias, että rahalla saadaan kaikkea.

Tosin kyllä, petollista, teeskenneltyä rakkautta ja viehkeiden naisten loistavia hymyilyjä, naisten, joilla ei itsellä ole minkäänlaisia tunteita; kiellettyä, synnillistä rakkautta, jota täytyy pitää salassa — mutta ei sen rakkautta, joka yksinään voi rakastaa todellisesti, uskollisesti ja joka voi antaa autuutta.

Timar miltei toivoi voivansa vihata vaimoaan. Hän tahtoi saada sydämensä uskomaan hänen rakastavan toista, hänen olevan uskottoman, hänen rikkovan velvollisuutensa puolisona.

Mutta hän ei löydä mitään syytä vihata häntä. Ei kenkään näe häntä muualla kuin miehensä käsivarressa. Seurassa hän osaa ottaa sellaisen aseman, että häntä kunnioitetaan ja että häntä on mahdoton lähestyä. Tanssiaisissa hän ei tanssi. Hän mainitsee syynkin siihen: tyttönä hän ei ole saanut oppia tanssimaan ja naimisissa ollessaan hän ei tahdo oppia sitä. Hän etsii vanhempien naisten seuraa. Jos hänen miehensä on viikonkin verran matkoilla, ei hän poistu talostaan kertaakaan koko aikana.

Mutta miten on laita kotona? Seurapiirien salit voidaan nähdä läpi, mutta kodin seiniä ei.

Oi, tähän kysymykseen sai Timar mitä musertavimman vastauksen.

Tässä talossa asui Atalia Timean kanssa. Atalia ei ollut Timean kunnian suojelusenkeli, vaan suojeluspaholainen. Timean jokaista askelta, joka sanaa, joka ajatusta, joka huokausta, joka kyyneltä, vieläpä jokaista unikuvaakin vartioi toinen nainen, joka vihaa niin hyvin Timaria kuin hänen vaimoaan ja varmaankin kiirehtisi tekemään heidät molemmat onnettomiksi, jos vain harha-askeleen varjoakin ilmenisi.

Jos Timea sillä hetkellä, jolloin hän pyysi Mikaelin pitämään Atalian ja Sohvi-rouvan talossaan, olisi voinut kuunnella muutakin kuin hyvän, tunteellisen sydämensä kieltä, ei hän olisi saattanut turvakseen keksiä mitään parempaa, kuin pitää luonaan Atalia, joka oli ollut kihloissa sen miehen kanssa, jota hän ei enää milloinkaan uskaltanut kohdata.

Nämä kaksi vihaavaa silmää seurasivat häntä kaikkialla.

Niin kauan kuin suojeluspaholainen pysyi vaiti, ei itse Jumalakaan voinut tuomita Timeaa.

Ja Atalia pysyi vaiti.

* * * * *

Atalia oli toden teolla Timean kotipaholainen, ei ainoastaan suuressa vaan myös pienessä.

Häneltä ei jäänyt huomioonottamatta pieninkään tilaisuus kiusata Timeaa.

Hänen mielestään Timea tahtoi loistaa jalomielisyydellään kohtelemalla talon entistä neitiä kuten sisartaan ja hienoa naista, ja tässä oli Atalian mielestä kylliksi syytä näyttää maailmalle, että hän muka olikin vain palvelijatar.

Timean täytyi joka päivä ottaa väkivallalla luuta Atalian kädestä tämän tullessa siivoamaan hänen huonettaan. Toisinaan näki hän Atalian puhdistamassa hänen vaatteitaan. Ja jos oli päivällisvieraita ei Ataliaa saanut millään muotoa pois keittiöstä.

Atalia oli saanut takaisin koko vanhan puku- ja koristevarastonsa; hänellä oli kaapit täynnä tiibetti-, merino- ja gros-de-naple pukuja; mutta hän käytti mieluummin kuluneimpia ja likaisimpia pukujaan, niitä, joita hän ennen oli käyttänyt vain kammattaessa ja lisäksi oli hänen sydämensä iloinen, kun pukuun paloi reikä keittiössä tai kun lamppua puhdistaessa öljytahra loiskahti hameelle. Hän tiesi, miten syvästi se loukkasi Timeaa. Korunsa hän myös oli saanut takaisin. Niitä oli tuhansien arvosta, mutta hän ei käyttänyt niitä, vaan osti itselleen lasisen rintaneulan kymmenellä kreuzerillä ja kiinnitti sen rintaansa.

Timea otti silloin salaa neulan ja antoi vaihtaa sen lasin oikeaan opaaliin ja rikkiset vaatteet hän kerran poltti antaen ommella Atalialle puvun samasta kankaasta, josta hänellä itsellään oli puku.

Oi, Timean mieltä voitiin pahoittaa, mutta ei häntä suututtaa.

Käytöksessäänkin Atalia osoitti sietämätöntä nöyryyttä Timeaa kohtaan, huolimatta siitä, tai oikeammin juuri sen vuoksi, että Timea loukkaantui siitä. Kun Timea pyysi häneltä jotakin, kiirehti hän noutamaan pyydettyä tavaraa niin nöyränä kuin hän olisi ollut orjatar, joka pelkää ruoskaa. Hän ei milloinkaan puhunut luonnollisella äänellään, vaan kiusasi Timeaa pakottamalla äänensä tuollaiseksi ohueksi, kimeäksi diskantiksi, mikä aina kuuluu matelevan nöyrältä; hän sopersi ja änkytti teeskennellyn heikosti eikä ollut osaavinaan lausua r:ää.

Häntä ei millään muotoa saanut sinuttelemaan Timeaa.

Pahiten hän kiusasi sillä, että ylisti toista puolisoa toiselle.

Ollessaan kahden Timean kanssa hän huokasi: "Oi, kuinka onnellinen te olette, Timea, jolla on niin kelpo mies, joka rakastaa teitä niin kovin!" — Kun Timar palasi kotiin, otti Atalia hänet vastaan lapsellisin nuhtein: "Onko kauniisti tehty, että olette näin kauan poissa? Timea on jo aivan epätoivoissaan; hän on jo odottanut teitä niin kovin. Menkää nyt hiljaa sisään yllättämään vaimonne. Pankaa kädet hänen silmilleen takaa päin; hän kyllä arvaa, ken se on."

Ja heidän täytyi kummankin sietää tätä ivaa, joka hellän osanoton teeskennellyn naamion alta loukkasi heidän sydämiään. Atalianhan olisi parhaiten pitänyt tietää, ettei heistä kumpainenkaan ollut onnellinen.

Näistä kasvoista — ruumiillistuneesta ivasta — he eivät missään paikassa omassa talossaan voineet vapautua. Minne hyvänsä he vetäytyivätkin, seurasi hän heitä matelevan imartelevana, loukkaavan nöyränä ja ivallisen palvelevaisena.

Ja he sietivät sitä!

Mutta Atalia, ollessaan yksin, heitti pois tämän naamarin, jolla hän rääkkäsi itseään ja muita, ja päästi koko vihansa purkautumaan.

Kuinka hän silloin paiskasikin kauas sen samaisen luudan, — jota Timea turhaan oli koettanut vääntää hänen käsistään — raivoissaan luotaan lattialle ja löi sitten varrella tuoleja ja sohvia piiskatakseen, kuten sanoi, pölyn niistä, mutta itse asiassa vain purkaakseen raivoaan. Kun hän meni ulos tai tuli sisään, ja puvun laahustin tarttui oveen tai puku muutoin oven ripaan, tempasi hän niin että joko ripa rikkoontui tai leninki repesi. Juuri se miellytti häntä. Porsliinin sirpaleet, särkyneet lasit ja jalattomat tuolit todistivat niistä onnettomista hetkistä, jolloin ne olivat olleet Atalian kanssa kahden.

Etenkin erästä mykkää esinettä hän ruoski katkeruudellaan ja ilkeydellään, jota hän pisara pisaralta oli koonnut; ei senvuoksi, että se olisi ollut mykkä eikä olisi osannut puhua, vaan sen vuoksi, että se oli hänen lihallinen äitinsä. Sohvi-äiti rukka piilottautui oman tyttärensä silmistä; häntä peloitti olla yksin hänen kanssaan. Hän oli ainoa, joka sai kuulla Atalian luonnollisen äänen ja joka sai nähdä sen pohjattoman kuilun, jonka hänen vihansa oli kaivanut. Sohvi-rouvaa peloitti maata samassa huoneessa tyttärensä kanssa ja hän näytti tuttavallisella tuulella ollen vanhalle uskolliselle palvelijalleen ne sinelmät, jotka kauniin Atalian käsi oli jättänyt hänen käsivarteensa. Kun Atalia tukahuttaen raivonsa tuli sisään, tarttui hän äitiään käsipuoleen ja huusi hänen korvaansa: "Miksi olet synnyttänyt minut?"

Kuinka hänestä tuntuikaan hyvältä potkaista rouvan lempikoiraa salaa!

Kuinka hyvältä hänestä tuntuikaan kannella Timealle, miten huonoja palvelijat olivat, mitä pahaa he taas olivat saaneet aikaan, mitä harmia tehneet. Timeakin sai osansa siitä.

Ja kun Atalia, teeskennellyin nöyryyden ilmein oli lopettanut päivän tehtävät ja vihdoinkin meni nukkumaan, ei kenenkään tarvinnut auttaa häntä riisuutumaan. Hän riuhtasi vaatteet päältään, katkoi solmuun menneet nauhat, ja avatut palmikot saivat mukautua siihen, että sormet ja kampa pitelivät niitä niin pahoin, kuin tukka olisikin ollut toisen ihmisen päässä tai olisi tehnyt jotain pahaa. Viimein polki hän jalkoineen vaatteita, jotka olivat hajallaan kaikkialla, sammutti kynttilät ja antoi sydämien käryttää, kunnes ne itsestään sammuivat — täyttäköön vain savu ja käry huoneen! — ja heittäytyi vuoteelle. Siellä hän puri tyynyjä ja repi niitä hampaillaan ajatellessaan niitä helvetin tuskia, joita hän oli kärsinyt päivän kuluessa. Unta ei tullut, ennenkuin hän kuuli yön hiljaisuudessa erään oven paukahtavan — oven, joka johti miehen yksinäiseen makuukamariin. Nyt hän oli iloinen. Nyt hän vaipui uneen.

Häneltä ei pysynyt salassa, että eivät nuori mies ja nuori vaimo olleet onnellisia.

Vahingoniloisena hän odotti, mitä ikävyyksiä tästä seuraisi.

Ei kumpainenkaan puoliso ollut huomaavinaan mitään.

Ei heidän välillään milloinkaan tapahtunut sanakiistaa, ei erimielisyyttä, eipä edes huokaus päässyt huomaamatta kuuluville.

Timea on muuttumatta, samanlainen; mies vain käy päivä päivältä yhä synkemmäksi. Tuntikausia hän istuu vaimonsa vieressä ja pitää välistä hänen kättään omassaan; mutta hän ei katso häntä silmiin, hän nousee ja poistuu sanomatta sanaakaan. Miehet eivät osaa säilyttää salaisuuksia yhtä hyvin kuin naiset.

Yhteen aikaan oli Timarilla tapana matkustaa usein pois ja määrätä paluupäivä, mutta tulla takaisin ennen määräpäivää. Toisinaan hän yllätti vaimonsa epätavalliseen aikaan, kun ei kukaan osannut odottaa häntä. Hän selitti muka sattumalta tulleensa kotiin eikä tahtonut näyttää, mitä hän etsi. Mutta otsalta saattoi lukea hänellä olevan epäilyksiä. Mustasukkaisuus ei anna hänelle rauhaa.

Eräänä päivänä sanoi Mikael olevansa pakotettu matkustamaan Levetincziin ja palaavansa luultavasti vasta kuukauden kuluttua. Hän oli valmistautunut pitkän poissaolon varalta.

Puolisoiden ottaessa toisiltaan jäähyväiset — kylmästi, velvollisuudesta suudellen — oli Ataliakin läsnä.

Hän hymyili.

Joku muu ei olisi kenties huomannut tätä hymyä tai ei ainakaan olisi tajunnut sitä ivaa, mikä siinä piili. Se oli vahingoniloista, halveksivaa hymyä petetylle aviomiehelle. Oli kuin hän olisi tällä hymyilyllä halunnut sanoa: "Mene sinä vain, hupsu!"

Mikael otti tämän pilkallisen hymyn pistoksen muassaan matkalle. Tämä pistos sydämessään hän matkusti aamupäivällä Levetincziä kohti; mutta keskipäivällä hän käännätti vaununsa takaisin ja oli keskiyöllä jälleen Komornissa.

Kaksi eri sisäänkäytävää johti hänen huoneisiinsa, joiden avaimet hänellä oli aina mukanaan. Hän saattoi siis päästä sisään kenenkään huomaamatta. Huoneestaan hän saattoi sitten mennä yhteisen huoneen lävitse Timean makuuhuoneeseen.

Timealla ei ollut tapana lukita makuuhuoneensa ovea. Hän tavallisesti luki vuoteessaan, ja kamarineidin oli usein käytävä katsomassa, oliko lamppu jäänyt palamaan hänen nukahdettuaan.

Makuuhuoneen toisella puolella oli se huone, missä Atalia ja Sohvi-rouva nukkuivat.

Mikael lähestyi ovea kuulumattomin askelin ja avasi sen varovasti.

Kaikki oli hiljaista, kaikki nukkuivat.

Yölamppu, joka seisoi valkoisen lasisuojustimen takana, valaisi huonetta himmeällä valollaan. Mikael veti syrjään vuoteen uutimen. Siinä lepäsi hänen edessään sama nukkuva pyhimyksen kuva, jonka hän kerran Pyhän Barbaran kajuutassa oli herättänyt henkiin. Hän näytti nytkin nukkuvan sikeästi. Hän ei tuntenut mitään, vaikka Mikael oli lähellä. Hän ei nähnyt häntä alasluotujen silmäripsiensä alta. Mutta nukkuva vaimo näkee rakastamansa miehen unissaankin ja suletuin silmin.

Mikael kumartui hänen povensa puoleen laskeakseen sydämen lyönnit. Sydän löi levollisesti, säännöllisesti. Minkäänlaisia petollisia oireita ei ollut huomattavissa… ei mitään, joka voisi antaa ravintoa sille suunnattomalle hirviölle, joka väijyy uhriaan.

Hän katseli kauan aikaa nukkuvaa.

Äkkiä hän säpsähti. — Atalia seisoi hänen vieressään täysissä pukimissa vahakynttilä kädessään. Nytkin leijaili hänen kasvoillaan tuo ivallinen, loukkaava hymy.

"Oletteko unohtanut jotakin?" hän kysyi hiljaa.

Mikael vapisi kuin varas, joka on joutunut kiinni itse teossa.

"Hiljaa!" hän sanoi osottaen nukkuvaa ja riensi pois vuoteen luota. "Minä olen unohtanut paperini kotiin."

"Herätänkö Timean, jotta hän etsisi ne?"

Timaria harmitti se, että hän ensi kerran eläissään oli sanonut hätävalheen. Eiväthän hänen paperinsa olleet Timean luona, vaan hänen omassa huoneessaan.

"Ei, älkää herättäkö vaimoani. Paperit ovat minun huoneessani. Etsin vain avaimia."

"Ja löysitte ne?" kysyi Atalia pilkaten, näyttäen Mikaelille sitten valoa tämän omaan huoneeseen.

Täällä hän laski kynttilän pöydälle, mutta ei poistunut.

Mikael heitteli hämillään papereitaan sikin sokin. Hän ei löytänyt sitä, mitä etsi — tietenkään ei, koska hän ei tiennyt, mitä etsi. Viimein hän lukitsi kirjoituspöydän laatikon ottamatta sieltä mitään.

Taaskin häntä kohtasi tuo ivahymy, joka nyt kerta toisensa perästä värähti Atalian huulille.

"Käskettekö mitään?" puhui tämä ikäänkuin vastaukseksi siihen tutkivaan katseeseen, jonka Timar häneen kiinnitti.

Mikael pysyi mykkänä.

"Tahdotteko minun puhuvan?"

Nämä sanat kuullessaan tuntui Mikaelista kuin maailma olisi luhistunut kokoon hänen päänsä päällä. Hän ei saanut sanottua sanaakaan.

"Tahdotteko minun puhuvan Timeasta?" kuiskasi Atalia kumartuen Timarin puoleen ja lumoten kauniilla käärmeen silmillään herpautuneen miehen tenhopiiriinsä.

"Mitä te tiedätte?" huudahti Mikael kiivaasti.

"Kaikki. — Tahdotteko minun puhuvan?"

Timar oli kahdenvaihella.

"Mutta minä sanon teille edeltäkäsin, että te tulette kovin onnettomaksi saadessanne tietää, mitä minä tiedän."

"Puhukaa!"

"Olkoon menneeksi! Kuulkaa! Minä tiedän yhtä hyvin kuin te itse, että Timea ei rakasta teitä. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, ketä hän rakastaa. Mutta yhtä te ette tiedä, minkä minä tiedän, että Timea on teille uskollinen kuin enkeli."

Timar säpsähti.

"Myöntäkää, tätä ette olisi minulta odottanut. Eikö olisikin mielestänne ollut mieluisampaa kuulla, että vaimonne ansaitsisi halveksumisenne, niin että voisitte vihata häntä ja hyljätä hänet. Ei, herraseni! Alabasteripatsas, jonka olette ottanut vaimoksenne, ei rakasta teitä, mutta ei myöskään petä teitä. Sen tiedän täysin varmasti. Oi, teidän kunnianne on hyvässä tallessa. Vaikka olisitte pannut tarun Arguksen tuhansine silmineen vartiaksi tänne, ei hän olisi ollut minua parempi vartia. Ei ainoakaan hänen tekonsa, ajatuksensa eikä puheensa ole minulta salassa; ei missään sydämensä sisimmässä sopessa hän voi kätkeä mitään minulta. Teitte viisaasti ja aviokunniallenne eduksi ottaessanne minut taloonne. Minua te ette karkoita täältä, vaikka vihaattekin minua, sillä tiedätte varsin hyvin, että niin kauan kuin minä olen täällä, ei se mies, jonka edessä vapisette, voi lähestyä pyhättöänne. Minä olen kotinne timanttilukko. Te saatte tietää kaikki. Kun te lähdette kaupungista, on kotinne luostari koko matkanne ajan. Täällä ei käy ketään vieraita, ei naisia eikä herroja. Kaikki vaimonne saamat kirjeet löydätte avaamattomina kirjoituspöydältänne; saatte mielenne mukaan joko antaa ne hänelle tai heittää tuleen. Vaimonne ei poissaollessanne astu jalkaansa kadulle; joskus hän ajaa ulos, mutta silloinkin minun seurassani; hänen ainoa kävelypaikkansa on saari. Ja minä olen aina hänen lähellään; minä näen hänen kärsivän, mutta en kuule hänen milloinkaan valittavan. Kuinka hän voisikaan valittaa minulle, minulle, joka kärsin samoja helvetin tuskia ja niitä hänen takiaan. Sillä siitä hetkestä lähtien, jolloin nämä aavekasvot ensi kerran ilmestyivät tähän taloon, alkoi minun onnettomuuteni. Siihen saakka olin onnellinen. Minä olin rakastettu. — Älkää pelätkö minun purskahtavan itkuun! Nyt minä en enää rakasta, nyt vain vihaan, vihaan koko sydämestäni. — Te voitte turvallisena uskoa kotinne minun huostaani. Voitte matkustaa maailman ympäri ja olla levollinen; olettehan jättänyt minut tänne. Ja niin kauan kuin palatessanne tapaatte vaimonne elossa, voitte olla varma siitä, että hän on pysynyt uskollisena teille. Sillä tietäkää, herraseni, että jos hän joskus vaihtaisi ystävällisen sanan tämän miehen kanssa tai vastaisi hänen hymyilyynsä tai lukisi hänen kirjeensä, niin en minä odottaisi teitä, vaan ottaisin itse hänet hengiltä ja te tulette vain hänen hautajaisiinsa. — Nyt tiedätte mitä jätätte tänne. Hiotun tikarin, jota mustasukkaisuuden raivo pitää paljastettuna vaimonne rintaa vasten. Ja tämän tikarin varjossa täytyy teidän joka päivä panna levolle, ja vaikka minä herätän teissä inhoa, tulette te epätoivoissanne tarraamaan minuun kiinni!"

Timar tunsi sielunsa voimat kokonaan lamautuvan tätä intohimoista purkausta kuullessaan.

"Olen sanonut kaiken, mitä tiedän Timeasta, teistä ja itsestäni. Toistan vielä kerran: olette ottanut vaimoksenne tytön, joka rakastaa toista. Tämä toinen on kuulunut minulle. Te ryöstitte tämän talon minulta; teidän toimestanne menetin isäni ja omaisuuteni ja sitten te asetitte Timean tänne valtiaaksi. Nyt näette, mitä olette tehnyt. Timea ei ole puolisonne, vaan marttyyri. Ei siinä kyllin, että itse kärsitte; teillä on omallatunnollanne sekin tietoisuus, että olette tehnyt sen, jonka omistamisesta olette taistellut, onnettomaksi, vieläpä niinkin onnettomaksi, ettei Timea voi milloinkaan olla onnellinen, niin kauan kuin te elätte. Tämä piikki sydämessänne te lähdette kodistanne herra Levetinczy; ettekä löydä missään lääkettä kirveleville haavoillenne, — ja siitä minä iloitsen koko sydämestäni."

Posket hehkuen, hampaat yhteenpuristettuina ja silmät salamoiden niiasi Atalia Timarille, joka uupuneena vaipui nojatuoliin tytön ojentaessa nyrkkinsä häntä kohti ikäänkuin olisi työntänyt näkymättömän tikarin hänen sydämeensä.

"Ja nyt… ajakaa minut ulos talostanne, jos uskallatte!"

Tytön kasvoilta oli kaikki naisellisuus poissa. Teeskennellyn nöyryyden asemasta temmelsivät niillä nyt hillittömän himon raivottaret.

"Ajakaa minut pois, jos teillä on rohkeutta siihen!" Ja ylväänä kuin voitonriemuinen pahahenki hän poistui Mikaelin huoneesta. Hän otti mennessään palavan vahakynttilän, jonka hän oli asettanut pöydälle ja jätti masentuneen aviomiehen pimeään. Hänhän oli jo sanonut miehelle, ettei hän ollut talon nöyrä palvelija, vaan sen suojeluspaholainen.

Kun Timar näki tytön palava kynttilä kädessään lähenevän ovea, käski joku ääni hänen sisässään häntä nousemaan tuoliltaan, tarttumaan Atalian käsivarteen ja huutamaan hänelle: "No, jääkää siis tähän kirottuun taloon, koska antamani lupaus sitoo minut, mutta te ette jää meidän kanssamme!"; ja sen jälkeen juoksemaan Timean huoneeseen kuten silloin, onnettomana iltana laivan upotessa, ottamaan hänet syliinsä huutaen: "Talo luhistuu kokoon; pelastakaamme itsemme!" sekä senjälkeen juoksemaan pois hänen kanssaan paikkaan, missä ei kukaan vartioisi heitä…

Tämä ajatus suhahti hetkeksi hänen päähänsä… Näin oli hänen meneteltävä…

Ovi Timean huoneeseen kävi, ja Atalia katsahti vielä kerran taakseen. Sitten hän meni sisään, ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Mikael jäi yksin pimeään. Oi, millaiseen pimeyteen!

Vihdoin hän kuuli avainta kierrettävän kaksikertaa lukossa.

Hänen kohtalonsa oli sinetöity.

Hän nousi ylös ja hapuili matkakapineitaan. Hän ei sytyttänyt valoa eikä kolannut, jotta ei talossa herättäisi eikä tiedettäisi hänen käyneen kotonaan.

Koottuaan tavaransa hän hiipi ulos hiljaa, sulki oven yhtä hiljaa ja poistui varovasti ja äänettömästi kuin varas tai pakolainen omasta talostaan. Brazovicsin tytär oli ajanut hänet ulos sieltä.

Ulkona kadulla otti hänet huhtikuun myrsky voimakkain lumiryöpyin vastaan. Tuollainen ilma on hyvä sellaisille, jotka eivät halua näyttäytyä kenellekään.

Tuuli vinkui kaduilla ja ajoi lunta silmiin, mutta Mikael Timar lähti siitä huolimatta matkaan sellaisessa ilmassa, jommoisessa ei ajeta ulos edes koiraakaan.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

KEVÄTAIKA.

Raaka takatalven sää seuraa matkalaistamme aina Bajaan saakka. Siellä täällä peittää ketoja lumi, ja metsät seisovat paljaina.

Kylmä, myrskyinen sää on täydessä sopusoinnussa niiden ajatusten kanssa, jotka askartelevat Timarin aivoissa.

Tämä epäinhimillinen tyttö on oikeassa.

Ei yksistään mies ole onneton, vaan vaimokin.

Mutta mies on kaksinverroin onneton, sillä hänhän on aiheuttanut molempien onnettomuuden.

Nyt seuraa rangaistus hänen rikoksestaan.

Löytäessään Timean aarteet hän pidätti ne valloittaakseen niiden avulla tytön.

Hän on valloittanut hänet ja saa nyt kärsiä seuraukset.

Köyhä on vain laumaihminen, mutta köyhäkin voi silti olla onnellinen. Rikas on arvossapidetty ihminen; mutta silti voi rikas olla onneton.

Mutta miksi täytyy hänen olla onneton?

Eikö hänessä ole mitään rakastamisen arvoista? Eikö hänessä ole mitään niitä ominaisuuksia, joilla mies voi voittaa naisen rakkauden, — miellyttävät kasvot, ilmehikkäät silmät, voimakas, miehekäs vartalo, terve veri ja sydän, joka kykenee rakastamaan? Eikö häntä voisi nainen rakastaa, vaikka hän olisi köyhä ja alhaisessa asemassa, rakastaa häntä vain hänen itsensä takia?

"Ja kuitenkin, hän ei rakasta minua!"

Katkerin itsesyytös miehen rinnassa, vielä raskaampi kuin tietoisuus rikoksestaan, on tämä:

"Vaimoni ei voi rakastaa minua!"

Mutta miksi sitten elämme? Mikä tarkoitus on sitten olemassaolollamme? Kyntää, kylvää, tehdä kauppoja? Koota rahaa? Ja sitten taas alkaa kyntää ja kylvää ja tehdä kauppoja ja koota rahaa?

Kenties myös tehdä hyvää lähimmäisilleen?

Se, joka ei saa rakkautta omassa kodissaan, etsii sitä kodin ulkopuolelta.

Se, jonka koti on vailla rakkautta, alkaa istuttaa puita ja hänestä tulee pomoloogi. Tämä on ensi aste.

Toisessa asteessa hän antautuu ihmisystävällisiin yrityksiin ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä.

Minkä palkkion hän saa siitä? Maksaako vaivan tehdä hyvää ihmisille?…

Nämä lohduttomat, katkerat, kiusaavat ajatukset seurasivat Mikaelia aina Bajaan asti. Siellä hän levähti.

Hänellä oli täälläkin haaraliike, ja kulkiessaan Unkarin tasankojen yli hän antoi osoittaa kirjeensä tänne. Kokonainen pinkka odotti häntä.

Hän repäsi välinpitämättömänä auki toisen kuoren toisensa perästä. Mitä se häneen kuului, veikö halla rapsin vai ei? Mitä häntä liikutti se, että tuontitullia oli korotettu Englannissa, ja että metallien arvo nousi?

Saapuneiden kirjeiden joukossa oli kuitenkin kaksi, jotka eivät olleet hänelle samantekeviä. Toinen oli hänen asiamieheltään Wienissä, toinen Stambulista. Näiden kirjeiden sisältö ilahutti häntä suuresti. Hän pisti ne taskuunsa ja tästä hetkestä lähtien alkoi se tylsyys, joka oli saanut hänessä vallan, hälvetä. Hän antoi jälleen tavanmukaisella reippaudellaan ja innollaan asiamiehilleen tarpeellisia määräyksiä, kirjoitti muistiin heidän tiedonantojaan, ja kun kaikki oli selvä lähti hän nopeasti matkaan.

Nyt hänen matkallaan oli päämäärä.

Ei mikään korkea eikä tärkeä päämäärä, mutta kuitenkin joku päämäärä. Oli kyseessä valmistaa muutamalle ihmisparalle todellinen ilo.

Sää oli muuttunut. Taivas oli kirkastunut ja aurinko paistoi lämpimästi. Unkarissa, missä kesä tavallisesti äkkiä astuu kevään sijaan, eivät sellaiset vaihtelut ole harvinaisia. Bajan alapuolella onkin maisema vaihtunut.

Kun Mikael uusilla hevosilla kiirehti etelään päin, näytti luontokin yhdessä päivässä kiirehtineen viikkoja eteenpäin. Jo Mohacsissa vastaanottivat hänet metsät vaalean vihreinä, Zomborin seutuvilla peitti tummanvihreä samettipeite kedot; Neusatzissa kukkivat niityt monivärisinä ja Pancsovan tasangoilla hymyilivät rapsiketojen kultaiset aavat hänelle ja kummut olivat kuin ruusun värisen lumen peitossa, sillä manteli- ja persikkapuut kukkivat parhaillaan. Tämä kahden päivän matka oli kuin uni. Toissapäivänä Komornissa lumipeitteiset kedot ja jo tänään alisen Tonavan varsilla kukkivat lehdot!

Mikael astui alas Levetinczin linnan luona jäädäkseen sinne yöksi. Jo samana päivänä antoi hän tilanhoitajalle ohjeensa. Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös, istuutui vaunuun ja ajoi Tonavan rannalle katselemaan kuljetuslaivojaan. Siellä oli kaikki järjestyksessä. Ystävämme Johan Fabula oli nyt koko laivaston tarkastusmiehenä; täällä ei hänellä ollut mitään tehtävää.

"Armollinen herra voi lähteä sorsajahtiin."

Ja herra Levetinczy noudatti sitä hyvää neuvoa, jonka Fabula antoi hänelle. Hän kuljetti itselleen veneen ja käski viedä sinne eväitä viikon ajaksi. Sitäpaitsi hän käski panna veneeseen kaksipiippuisen pyssynsä ja ruutivaraston. Ei kenkään ihmettelisi sitä, vaikka hän ei edes viikon lopussa palaisi kaislikoista, missä näihin aikoihin oli yllin kyllin vesilintuja. Siellä vilisi villihanhia, joita ammutaan vain kauniiden höyhenten vuoksi; esiintyypä siellä pelikaanejakin, kerran ammuttiin siellä egyptiläinen ibislintukin ja väitetään siellä nähdyksi flamingokin. Kun intohimoinen metsästäjä joutuu oikein kaislikon sisään, saa odottaa kauan, ennenkuin hän taas sieltä ilmestyy. Ja Mikael rakasti metsästystä; merimiehelle on metsästys Tonavalla virkistystä.

Tällä kertaa hän ei ladannut pyssyään. Hän antoi venheen kulkea myötävirtaan aina Ostrovasaaren niemekkeelle asti. Siellä hän tarttui molempiin airoihin ja sousi suoraan Tonavan poikki.

Kuljettuaan saaren ohi, tunsi hän ennen pitkää seudun.

Eteläpuolella olevan kaislikon yllä kohosivat tuttujen poppelien latvat. Hän suuntasi sinne. Kaislikkoon oli sinne tänne taiteltu kulkuteitä, mutta nyt oli vain löydettävä oikea. Ja Mikael löysi aina sinne, missä hän vain kerrankin oli ollut, vieläpä pimeässäkin.

Mitähän Almira ja Narcissa nyt tekevät?

Mitä he tekevät tällaisella kauniilla ilmalla? Mitäpähän muuta kuin harjoittavat hienoa ajanviettoa, metsästystä?

Mutta metsästys on rajoitettu määrättyjen rajojen sisään. Myyriä on metsästettävä yön aikaan, eikä Narcissa niistä piittaa. Narcissaa on myös ankarasti kielletty väijymästä lintuja. Almiralle taasen on annettu määräys olla metsästämättä murmeleita, jotka niinä kolmena vuonna, jolloin Tonava oli jäässä, tulivat yli jään. Mitäpä siitä! Metsästetään siis vesilintuja! Se onkin oivallista urheilua.

Almira kahlaa puhtaassa, kirkkaassa vedessä suurten, pohjalle kasattujen sorakivien välissä ja pistää oikean etukäpälänsä kuoppaan, josta pistää esiin jotakin tummaa. Äkkiä se hypähtää, vetää ulos käpälänsä ja ontuu valitellen takaisin kolmella jalalla; neljännessä jalassa riippuu suuri, musta rapu, joka on iskenyt saksensa kiinni siihen. Almira ontuu epätoivoissaan edestakaisin, siksi kunnes sen onnistuu rannalla karistaa irti vaarallinen peto, joka nyt joutuu sekä Almiran että Narcissan kuulusteltavaksi. Nämä tiedustelevat, mihin hintaan se tahtoo luovuttaa lihansa kuoren sisältä. Rapu ei tietenkään ole suostuvainen tuollaiseen kaupantekoon, vaan peräytyy kaikin voimin taaksepäin vettä kohti; molemmat metsästäjät taaskin työntävät käpälillään taaksepäin kulkevaa toveria eteenpäin, siksi kunnes tämä eräästä sysäyksestä kellahtaa selälleen ja nyt huomaavat kaikki kolme — Almira, Narcissa ja rapukin — olevansa hämillään siitä, mitä nyt on tehtävä.

Äkkiä vetäytyy Almiran huomio muualle. Se kuulee melua ja vainuaa jotakin. Tuttu ihminen lähestyy rantaa. Koira ei hauku häntä, antaa vain kuulua jonkunlaista naurua, vanhan, hyväntahtoisen herran naurua. Se tuntee miehen veneestä.

Mikael hypähtää maihin, kiinnittää venheen piilipensaaseen ja kysyy: "No, mitä tänne kuuluu? Onko kaikki hyvin?"

Almira vastaa kaikenlaista, vaikkakin Newfoundlandin koirakielellä. Äänen sävystä päättäen vaan rauhoittavia asioita.

Silloin häiritsee äkkiä hauskaa jälleennäkemistä hirveä valitushuuto. Asiat kehittyivät kuten odottaa sopikin. — Narcissa on tullut niin lähelle ryömivää hirviötä, joka makaa selällään, niin lähelle, että se nipistää saksellaan kissaa korvaan ja sitäpaitsi iskee kuusi kynsillä varustettua koipeaan sen niskaan.

Timar hyökkäsi onnettomuuspaikalle ja käsittäen vaaran suuruuden hän tarttui panssaroitua pahantekijää sellaiseen paikkaan, jossa sen aseet eivät voineet saavuttaa sitä, likisti elukan pään vahvojen sormiensa väliin ja pakotti sen siten hellittämään uhrinsa. Senjälkeen hän heitti sen rantaa vasten sellaisella voimalla, että se hengähti ulos mustan sielunsa.

Narcissa hyppäsi ylös ritarillisen vapauttajansa olalle osoittaakseen hänelle kiitollisuuttaan, mutta sihisi sieltäkin vihoissaan surmatulle viholliselleen.

Tämän johtavan sankariteon jälkeen — jommoista minun arveluni mukaan ei saa puuttua mistään romaanista — vei Timar kimpsunsa ja kampsunsa maihin. Kaikki oli pantu laukkuun, jonka hän helposti saattoi heittää selkäänsä. Mutta pyssy, pyssy! Almira ei siedä nähdä häntä pyssy kädessä, ja tänne ei sitä voi jättää, sillä silloin voi joku viedä sen muassaan. Mitä oli tehtävä? Timarin päähän pisti panna se Almiran hampaiden väliin, ja niin kantoi se ylväänä kivääriä kuin voitonmerkkiä edessään, pitäen sitä hampaissaan kuin villakoira herransa kävelykeppiä.

Narcissa istui yhä kehräten Mikaelin olalla. Itse kävi Mikael Almiran jälessä antaen tämän näyttää itselleen tietä.

Hän tunsi olevansa aivan uusi ihminen kulkiessaan näitä ruohottuneita polkuja pitkin. Täällä vallitsi pyhä hiljaisuus, syvä yksinäisyys.

Hedelmäpuut ovat täydessä kukassa tässä paratiisissa; niiden valkoisten ja ruusunpunaisten pyramiidien välissä kohoaa pyöreänä orjanruusupensaat; vihreä, kaunis ruohopeite on kirjailtu vuoroin orvokeilla ja voikukkasilla; kultaiset auringonsäteet viekottelevat kukilta rakkaudentunnustuksia, suloista tuoksua — ilma on siitä kylläinen; joka hengähdyksellä imee sisäänsä kultaa ja rakkautta. Mehiläisparvet surisevat kukkapuiston lävitse, ja tässä salaperäisessä surinassa, näistä kukkasilmistä puhuu Jumala, katsoo Jumala…

Se on Herran temppeli.

Ja jotta ei kirkkolauluakaan puuttuisi, virittää satakieli valituksensa Davidin psalmista, ja leivo laulaa ylistyslaulua — vaikka vielä kauniimmin kuin kuningas David.

Siinä paikassa, missä sinipunervat sireenipensaat avautuvat ja pieni asunto tulee näkyviin, pysähtyy Mikael kuin lumottuna.

Pieni talo näyttää uivan liekkimeressä ei tulen, vaan ruusujen liekeissä. Sitä peittää yltä päältä orjanruusukiehkurat, jotka punoutuvat aina katolle asti, ja ympärillä laajalti ei näy mitään muuta kuin kukkia. Tuhannet orjanruusupensaat ja sylenkorkuiset ruusupuut muodostavat pyramiideja, aitauksia ja lehtokujia. Se on ruusulehto, ruusuvuori, ruususokkelo, jonka komeus sokaisee ja jo kaukaa levittää tuoksua, joka ympäröi meitä ylimaallisen ilmakehän tavoin.

Tuskin oli Mikael astunut polulle, joka kiemurteli tämän ruusulehdon lävitse, ennenkuin helisevä ilohuuto kajahti häntä vastaan. Huudettiin hänen nimeään.

"Oi, herra Timar!"

Ja huutaja tuli juosten häntä kohti. Timar oli jo äänestä tuntenut hänet. Se oli Noëmi.

Pikku Noëmi, jota hän ei ollut kolmeen ja puoleen vuoteen nähnyt.

Miten hän oli kasvanut siitä ajasta lähtien ja miten hän oli kehittynyt, miten hän oli muuttunut! Hänen pukunsa ei enää ollut huolimaton, yksinkertainen tosin, mutta sievä. Tuuheassa, kullankeltaisessa tukassa on hänellä vastapuhjennut ruusunnuppu.

"Ah, herra Timar!" huudahti tyttö juosten tulijaa vastaan ja jo kaukaa ojentaen kätensä häntä kohti tervehtiäkseen häntä lämpimällä kädenpuristuksella.

Mikael vastasi kädenpuristukseen ja seisoi hetkisen vaipuneena katselemaan tyttöä.

Kas siinäpä kasvot, jotka loistivat ilosta hänen tullessaan?

"Kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun viimeksi näimme teidät!" sanoi Noëmi.

"Ja kuinka teistä on tullut kaunis!" huudahti Timar.

Tyttö oli tosiaankin viime vuosina muuttunut suuresti edukseen.

Tyttökasvoissa esiintyy se omituinen ilmiö, että monen kuvankauniin lapsen piirteet tulevat kehityskautena karkeiksi ja leveiksi, ja niistä katoaa silloin herttaisuus, jotavastoin toisissa kasvoissa tänä aikana kehittyy tavaton sulo, joka muuttuu aavistamattomaksi täydellisyydeksi, ihanteelliseksi kauneudeksi.

Kenties on tämä kaunis ilmiö selitettävissä luonnollisella tavalla. Kenties muovailevat heräävät tunteet kasvoja ja kenties muuttuvat niiden piirteet pysyväisistä sieluntiloista ja taipumuksista, surusta ja ilosta, levottomuudesta ja mielenrauhasta samalla tavoin kuin simpukka muuttaa kuortansa. Noëmin kasvot loistivat.

"Te siis vielä muistatte minut", kysyi Timar pitäen hänen pientä kättään omassaan.

"Me olemme usein ajatelleet teitä."

"Onko rouva Terese terve?"

"Tuolla hän tuleekin."

Nähdessään Mikaelin kiirehti Terese askeleitaan; hän tunsi jo kaukaa entisen laivakomissaarion, joka nyt, kuten edelliselläkin kerralla, lähestyi hänen majaansa harmaassa takissa ja metsästyslaukku olalla.

"Jumalan nimessä tervetuloa! Olette kauan antanut meidän odottaa!" huudahti rouva vieraalleen. "Mutta te olette kuitenkin säilyttänyt meidät mielessänne?" lisäsi hän syleillen muitta mutkitta Mikaelia, jolloin tämän täyteen ahdettu laukku pisti hänen silmiinsä. "Almira", hän sanoi koiralle, joka lähestyi samassa, "ota tämä laukku ja kanna se taloon."

"Siinä on myös pari paistia", muistutti Mikael. "Vai niin! Varo vain, Almira, ettei Narcissa pääse sen kimppuun."

Noëmi tunsi loukkaantuvansa. "Oi, Narcissa ei suinkaan ole niin huonosti kasvatettu."

Rouva Terese suuteli häntä hyvittääkseen virheensä. Ja Noëmi leppyi.

"Mutta nyt menemme sisään", sanoi Terese ja tarttui tuttavallisesti Mikaelin käsivarteen. "Tule mukaan, Noëmi!"

"Heti paikalla. Minä kannan samalla sisään korin; se onkin jo täynnä."

Suuri, veneenmuotoinen valkoisista pajunoksista punottu kori oli tien vieressä ja sen kukkuraista sisältöä peitti liinakankaan palanen. Noëmi valmistautui tarttumaan koriin molemmista kädensijoista.

Mikael juoksi luo.

Noëmi nauroi lapsellisesti, veitikkamaisesti ja veti liinan syrjään. Kori oli täynnä ruusunlehtiä.

Mikael tarttui siitä huolimatta toiseen kädensijaan, ja niin kantoivat he yhdessä suurta ruusukoria polkua pitkin, jota molemmilta puolilta ympäröivät lavendelipensaat.

"Laitatteko ruusuvettä lehdistä?" kysyi Timar.

Terese katsahti Noëmiin.

"Kuule, kuinka hän heti arvaa kaikki!"

"Meilläkin Komornissa valmistetaan paljon ruusuvettä. Monet köyhät naiset saavat niistä elatuksensa."

"Niinkö? Ruusu on siis muuallakin Jumalan siunauksena? Tämä kaunis, kallisarvoinen kukka, joka yksinänsä saattaisi ihmisen rakastamaan maailmaa! Eikä se ainoastaan ilahuta hänen sydäntään, vaan se antaa hänelle leipääkin. Nähkääs viime vuonna oli meillä huono vuosi; halla vei syksyllä hedelmät ja viinisadon; märkä, kylmä kesä hävitti mehiläisparvet; siipikarjan ja karjan tappoivat taudit; meidän olisi ollut pakko turvautua säästöihimme, ellei ruusuja olisi ollut, jotka pelastivat meidät pulasta. Ruusut kukkivat joka vuosi ja ovat aina meille uskollisia. Olemme keittäneet kolme sataa ankkuria ruusuvettä, jotka olemme myöneet kaikki Serbiaan ja saaneet viljaa vastineeksi. Oi, te rakkaat, kauniit kukkani, jotka annatte minulle elatuksen!"

Siitä kun Timar viimeksi oli käynyt täällä oli pientä asuntoa hiukan suurennettu. Kuivatusuuni ja keittiö ruusuveden valmistamista varten olivat tulleet lisää. Täällä oli liesi kuparikattiloineen, josta tippui hyvin hitaasti ulos ensimmäinen keitos; lieden ääressä oli suuri amme, jossa olivat jo poljetut ruusunlehdet, ja leveälle penkille olivat tuoreet lehdet levitetyt kuivamaan.

Mikael auttoi Noëmia tyhjentämään korin sisältö penkille. Siinäpä tuoksu, sellainen lemu, joka aivan huumasi. Noëmi painoi päänsä pehmeään lehtikasaan ja sanoi:

"Mahtaisipa olla ihanaa kerran saada nukkua sellaisella ruusuvuoteella!"

"Lapsi houkka!" nuhteli äiti häntä. "Sinä et enää heräisi siitä unesta, ruusujen tuoksu surmaisi sinut."

"Olisipa ihanaa kuolla sillä tavoin!"

"Vai niin, sinä siis mielelläsi haluaisit kuolla!" torui Terese-rouva. "Sinä tahtoisit jättää minut yksikseni tänne, sinä paha lapsi!"

"Ei, ei!" huusi Noëmi syleillen ja suudellen äitiään. "Minä en jätä sinua — sinua rakas, kallis oma pikku äitini!"

"Miksi siis lasket tuollaista leikkiä? Eikö niin, herra Timar, ettei nuoren tytön sovi laskea sellaista leikkiä äitinsä kanssa, pienen tytön, joka eilen leikki nukeilla."

Mikael myönsi Terese-rouvan olevan oikeassa siinä, että joka tapauksessa oli anteeksiantamatonta nuoren tytön sanoa äidilleen olevan kaunista kuolla joko tavalla tai toisella.

"No, jääppäs nyt tänne pitämään silmällä, ettei kattila kiehu maahan; minä menen valmistamaan hyvän aterian vieraallemme. Jäättehän luoksemme koko päiväksi?"

"Minä jään täksi ja huomiseksi päiväksi, jos annatte minulle jotakin työtä, jolla voin auttaa teitä. Viivyn niin kauan kuin te voitte antaa minulle työtä."

"Oi, silloin voitte viipyä koko viikon", keskeytti Noëmi, "minä kyllä annan teille yllin kyllin työtä."

"Minkähän laatuista työtä sinä voisit antaa herra Timarille, pikku hupakko?" kysyi Terese-rouva hymyillen.

"Oi, panisin hänet sotkemaan ruusunlehtiä!"

"Kenties hän ei tiedä, miten siinä menetellään."

"Enkö minä tietäisi sitä!" sanoi Timar; "minä olen vanhempaini kotona usein auttanut äitiäni siinä työssä!"

"Äitinne oli kai myöskin hyvin hyvä?"

"Hän oli hyvin hyvä."

"Ja te piditte paljon hänestä?"

"Sangen paljon."

"Elääkö hän vielä?"

"Siitä on kauan, kun hän kuoli."

"Teillä ei siis nyt ole ketään koko maailmassa?"

Timar viivytteli vastausta hetken aikaa ja painoi sitten surullisena päänsä alas.

"Ei ketään…"

Hän oli puhunut totta.

"… Minulla ei ole ketään maailmassa — se on surullinen totuus."

Mikael näki Terese-rouvan yhä seisovan ovella epätietoisena siitä, menisikö vai eikö.

"Kuulkaapas, Terese-äiti", hän sanoi nopeasti tullen tajuihinsa, "älkää huoliko mennä keittiöön keittämään mitään minun tähteni. Minulla on kaikenlaatuisia ruokavaroja repussani; teidän ei tarvitse muuta kuin kattaa pöytä ja meille kaikille on ruokaa yllin kyllin."

"Mutta kuka sitten on varustanut teille niin runsaat eväät?" kysyi Noëmi.

"Kukapa muu kuin herra Fabula?"

"Vai niin, se kelpo perämies. Onko hänkin täällä?"

"Hän lastauttaa laivaa toisella rannalla."

Therese oli arvannut Timarin ajatukset eikä tahtonut olla epähienompi kuin tämä. Hän tahtoi näyttää, ettei häntä arveluttanut jättää Noëmia yksin Timarin kanssa.

"Ei, minä olen nyt päättänyt toisin. Minä laitan kaikki valmiiksi keittiössä ja pidän silmällä kattilaa täällä. Mene sinä, Noëmi, sillä aikaa näyttämään herra Timarille saarta ja niitä muutoksia, joita hänen viime käyntinsä jälkeen on tapahtunut täällä."

Noëmi oli kuuliainen lapsi. Hän teki aina napisematta kaikki, mitä hänen äitinsä käski.

Hän sitoi päähänsä kirjavan turkkilaisen huivinsa, joka ympäröi niin sievästi hänen kasvojaan. Timar tunsi sen samaksi silkkihuiviksi, jonka hän edellisellä kerralla oli antanut hänelle lahjaksi.

"Näkemiin siis, sydänkäpyseni!" — "Näkemiin!" sanoivat äiti ja tytär suudellessaan toinen toistaan. Jos jompikumpi poistui talosta, otti hän aina silloin toisesta sellaiset jäähyväiset kuin olisi hän lähtenyt ulkomaille. Ja kun he taas hetken perästä kohtasivat toisensa syleilivät ja suutelivat he taas, ikäänkuin eivät olisi nähneet toisiaan vuosikausiin. Eihän heillä muuta ollut kuin toinen toisensa.

Noëmi katsahti äitiinsä kysyvästi. — Terese vastasi pään nyökäyksellä joka merkitsi samaa kuin: "Mene sinä vain!"

Noëmi alkoi nyt Timarin kera kiertää saarta. Tie oli niin kapea, että heidän täytyi kulkea aivan toinen toisensa vieressä. Almira oli kuitenkin niin viisas, että pisti suuren päänsä heidän väliinsä siten muodostaen luonnollisen rajan.

Pienellä saarella oli viljelys kolmena viime vuotena huomattavasti edistynyt. Viljelevän käden jälkiä ulottui aina saaren niemekkeelle asti. Tiheän metsän lävitse kulki tie. Monivuotinen pensaikko poppelilehdossa, missä poppelien rungot olivat niin paksut, ettei kahden ihmisen käsivarret ulottuneet niiden ympäri, oli raivattu pois ja villit hedelmäpuut oli jalostettu istukasoksien avulla. Matalasta näreiköstä oli taitava käsi luonut aistikkaasti järjestettyjä aitauksia. Siinä, missä hedelmäpuutarha päättyi, alkoivat luonnon muodostelemat pensasaitaukset, ja sitäpaitsi olivat niitytkin, jotka olivat lampaiden ja vuohien laidunmaita, senkaltaisten aitauksien ympäröimiä. Erään pienen valkoisen karitsan kaulassa oli punainen nauha; se oli arvatenkin Noëmin valittu lemmikki.

Kun laitumella käyvät eläimet näkivät Noëmin, tulivat ne juosten häntä kohti määkien tervehdykseksi. Noëmi ymmärsi hyvin niiden kieltä. Sitten ne seurasivat tyttöä ja Timaria aina niityn toiseen laitaan, missä taasen elävä aita kohosi heidän edessään.

Tämän toisella puolella näkyi komea pähkinäpuulehto, leveine varjoisine latvoineen ja kyynärän paksuisine runkoineen, joiden kaarna oli silkin hienoa.

"Nähkääs", sanoi Noëmi, "nämä pähkinäpuut ovat äitini ylpeys. Ne ovat vain viidentoista vuoden vanhoja — vuotta nuorempia minua."

Hän sanoi tämän niin koruttomasti. Pähkinäpuista oikealle avautui suomaa, jonka lävitse Timar muisti ensi käynnillään raivanneensa tien. Nyt peittivät tätä alaa suota vesikasvit, keltaiset liljat ja valkoiset kielonkaltaiset kukat ja keskellä seisoi suuri haikara hiljaisessa haaveilussa.

Timar avasi veräjän. Hänestä tuntui mieluisalta muistella tätä puoleksi villiä paikkaa, mutta hänestä tuntui kuin hänen seuralaisensa olisi ollut peloissaan ja tuntenut jonkinlaista arkuutta tällä paikalla.

"Oletteko yhä yhtä yksinäisiä tällä saarella?" kysyi Timar.

"Olemme aivan kahden. Toisin ajoin, vuosimarkkinoille, tulee tänne kansaa tekemään vaihtokauppaa ja talvella käy täällä halonhakkaajia, jotka auttavat meitä raivaustyössä ja vievät maksuksi muassaan kaadetut puut. Kaiken muun teemme itse."

"Mutta hedelmien viljelys on sangen vaivalloista, etenkin matojen vuoksi."

"Eipä meille niistä ole paljonkaan haittaa. Puissa laulelevat ystävämme helpoittavat työtämme hävittämällä sukupuuttoon madot. Näettekö noita monia pesiä lehdossa? Niissä kaikissa asuu apulaisiamme. Täällä ei kukaan niitä hätyytä ja ne tekevät meille oivallisia palveluksia. Kuulkaapa, miten ne livertävät!"

Lehdossa raikui todella paratiisin konsertti. Illansuussa palaavat kaikki linnut pesiensä lähettyville ja silloin on niiden laulusulosointuisinta; käellä, metsien kellolla, on yllin kyllin työtä lyödessään kellonlyöntejä ja rastas viheltää kreikkalaisia värssyjä.

Yht'äkkiä huudahti Noëmi, kalpeni, pani vapisevan käden sydämelleen ja horjahti taaksepäin, jolloin Timar katsoi velvollisuudekseen tarttua hänen käteensä, jotta hän ei kaatuisi.

"Mikä teidän on?"

Noëmi piti käsiään kasvojensa edessä ja huusi puoleksi itkien, puoleksi hymyillen kauhun ja inhon sekaisella äänellä:

"Katsokaa, katsokaa. Tuolla se tulee…"

"Mikä?"

"Oi, tuo tuolla!"

Timar näki nyt suuren, komean, ryppyisen sammakon hyppelevän levollisesti ruohikossa, vakoillen toisella silmällään tulijoita ja ollen valmiina hätätilassa yhdellä harppauksella loikkaamaan lähimpään vesilätäkköön.

Noëmi oli niin kauhun herpaisema, että hän ei edes kyennyt pakenemaan.

"Pelkäättekö te noin sammakoita?" kysyi Timar.

"Inhoan niitä. Olisin kuoleman oma, jos yksikään loikkaisi päälleni."

"Niin, niin. Sellaisia tytöt ovat. Kissoista he pitävät, siksi, että ne osaavat liehitellä; mutta sammakoita he eivät siedä, siksi että ne ovat rumia. Ja kuitenkin ovat sammakot meidän yhtä hyviä ystäviämme kuin linnut. Nämä halveksitut, inhotut elukat ovat puutarhurin parhaita liittolaisia. Tiedättehän olevan olemassa perhosia, kovakuoriaisia ja matoja, jotka näyttäytyvät vain öisin. Yöllä nukkuvat laululinnut, mutta innoittavat sammakot tulevat silloin ulos piilopaikoistaan ja taistelevat silloin meidän vihollistemme kanssa. Ne syövät yöperhosia ja niiden toukkia, kastematoja, hyönteisiä ja usein vahingollisia etanoita. On ilo nähdä, miten sammakot metsästelevät noita vahingollisia matelijoita. Pysykää hiljaa — katsokaa vain, tuo ruma, ryppyinen sammakko ei loiki ruohikossa vain teitä peloittaakseen. Se ei suinkaan ajattele sellaista. Se on sävyisä eläin, joka ei tiedä tekevänsä mitään pahaa eikä pidä teitä vihollisenaan. Näettekö tuolla sinistä kovakuoriaista, joka räpyttelee siipiään; se on mitä vaarallisin metsähyönteinen, puunsyöjä, jonka yksi ainoa toukka pystyy hävittämään kokonaisen nuoren metsän. Ja sen on ryppyinen ystävämme katsonut saaliikseen. Älkäämme häiritkö sitä. Katsokaa, kuinka se vetäytyy kokoon tehdäkseen loikkauksen. Varokaa! Nyt se on tehnyt pitkän harppauksen ja pistää salaman nopeasti ulos pitkän kielensä. Nyt on kovakuoriainen onnellisesti nielaistu; vain sen siivet näkyvät enää sammakon suusta. No, sanokaa, eihän sammakkopahanen ole niinkään inhottava elukka, huolimatta vähemmän kauniista puvustaan?"

Noëmi löi iloisena kätensä yhteen ja tunsi jo vähemmän vastenmielisyyttä sammakoita kohtaan. Hän suostui mielellään siihen, että Mikael tarttui hänen käteensä ja vei hänet lammin reunalle, missä hän kertoi, miten ymmärtäväisiä sammakot olivat, mitä kepposia ne tekivät ja mitä ihmeellisiä lajimuutoksia niiden seassa esiintyi. Hän kertoi taivaansinisistä Surinam-sammakoista, jommoisesta Preussin kuningas maksoi neljä tuhatta viisi sataa taaleria; samaten hän jutteli tulisammakosta, joka öiseen aikaan levittää ympärilleen kirkasta valoa, hiipii taloihin, ryömii hirsien väliin ja kurnuttaa armottomasti öisin; Brasiliassa on usein aivan mahdotonta kuulla laulajia ja orkesteria oopperassa, siitä syystä, että lukuisat sammakot, joita asustelee teatterissa, yhtyvät kuoroon.

Noëmi nauroi jo hirveälle viholliselleen. Nauru on puolitie vihasta rakkauteen. —

"Jospa ne vain eivät kirkuisi niin inhoittavasti."

"Näillä sävelillä ne kuitenkin ilmaisevat hellät tunteensa vaimoilleen, sillä vain urossammakoilla on laulun lahja, naaraat sitävastoin ovat mykkiä. Sammakko huutaa koko yön vaimolleen: 'Kuinka kaunis sinä olet, kuinka viehättävä!' Voiko olla olemassa hellempää olentoa kuin sammakko on?"

Noëmi alkoi nyt myös ottaa asian tunteelliselta puolelta.

"Sitäpaitsi on sammakko oppinut eläin. Lehtisammakko ymmärtää, nähkääs, ilmanennustusta. Sadeilman lähetessä se tuntee sen etukäteen, nousee ylös vedestä ja ennustaa kurnuttaen. Kun sitten taas on kuivia ilmoja tulossa, palaa se takaisin veden alle."

"Vai niin!"

Noëmi alkoi tulla uteliaaksi.

"Minä otan heti kiinni yhden", sanoi Timar. "Minä kuulen yhden harjoittavan laulua täällä pähkinäpensastossa."

Pian senjälkeen hän palasi todellakin kantaen lehtisammakkoa käsiensä välissä.

Noëmi vapisi ja oli innostunut. Hänen kasvonsa punastuivat ja kalpenivat.

"Katsokaappa nyt tänne", sanoi Timar hänelle avaten hiukan käsiään. "Eikö se olekin mitä herttaisin pikku elävä? Se on yhtä kauniin vihreä kuin nuori ruoho, ja sen jalat ovat ihmiskäden kaltaiset, pienoiskoossa tietenkin. Kuinka sen sydän lyö! Kuinka se katselee meitä viisaine, mustine silmineen, jotka ovat kultaisen renkaan ympäröimät! Sammakko ei ensinkään pelkää meitä."

Noëmi, joka horjui uteliaisuuden ja pelon välillä, ojensi vapisevan kätensä, mutta veti sen taas heti nopeasti takasin.

"Ottakaa se vain. Koskekaa siihen. Se on maailman viattomin eläin."

Pelokkaana, mutta kuitenkin hymyillen ojensi Noëmi kätensä, mutta ei katsonut sammakkoa, vaan Timarin silmiin, ja hän säpsähti, kun kylmä eläin kosketti hänen väriseviin hermoihinsa. Senjälkeen hän naurahti tyytyväisenä kuin lapsi, joka ei ensin ole uskaltanut mennä kylmään veteen, mutta sitten iloitsee tultuaan sinne.

"Nähkääs nyt, se ei ensinkään liikahda kädessänne; se on siinä hyvin tyytyväinen. Me viemme sen nyt kotiin; siellä otamme lasin, johon kaadamme vettä ja sitten teemme piilipuunoksista pienet tikapuut ja sitten päästämme sammakon lasiin, ja niin usein kuin sade lähestyy tulee se kiiveten tikapuita ylös. — Antakaappa se minulle, niin minä kannan sen."

"Ei, ei", sanoi Noëmi, "minä pidän sen. Minä kannan itse sen kotiin."

"Mutta pitäkää edes kätenne hyvin yhdessä, muutoin se hyppää ulos. Ei kuitenkaan liian kovaa, niin ett'ette purista sitä kuoliaaksi. — Ja menkäämme nyt, sillä kaste laskeutuu maahan, ja ruoho alkaa käydä kosteaksi."

He läksivät siis kotimatkalle. Noëmi juoksi edellä ja huusi jo kaukaa äidilleen:

"Äiti, äiti, katso, mitä me olemme saaneet kiinni! Kauniin linnun!"

Terese-rouva antoi viisaasti harkitulla ankaruudella tyttärelleen nuhteita.

"Etkö tiedä, ettei ole lupa pyydystää lintuja?"

"Mutta tämä on niin kaunis lintu! Herra Timar otti sen kiinni ja antoi minulle. Kas tässä, katsoppa vain käteeni."

Terese-rouva löi kätensä yhteen nähdessään lehtisammakon Noëmin sormien välistä.

"Kas vain, miten se vilkuttaa kauniilla silmillään!" huudahti Noëmi ilosta säteilevin kasvoin. "Me panemme sen lasiin ja pyydystämme sille kärpäsiä ja sitten se ennustaa minkälainen ilma on tulossa. Voi sitä pientä, rakasta eläintä!"

Ja hän painoi hyväillen pientä lehtisammakkoa poskeaan vastaan.

Terese kääntyi hämillään Timarin puoleen.

"Te olette noita, herra. Vielä eilen olisi hänestä saanut hengen tuon elukan avulla…"

Mutta Noëmi osottautui aivan ihastuneeksi sammakkoon. Kattaessaan illallista kuistilla hän piti äidilleen kokonaisen esitelmän sammakoista, kaikesta, mitä hän oli kuullut Timarilta, siitä, miten hyödyllisiä, viisaita ja huvittavia eläimiä sammakot ovat; ei ensinkään ole totta, että ne purskuttavat myrkkyä itsestään, kun niitä ärsytetään, tai että ne ryömivät nukkuvan ihmisen suuhun ja että ne imevät lehmien maidon eikä sekään, että ne halkeavat myrkystä, jos niiden edessä pidetään hämähäkkiä; se on siis pelkkää panettelua ja tyhmää taikauskoa. Ne ovat meidän uskollisimpia ystäviämme, sillä ne valvovat edestämme öisin. Pienet tiheät jalanjäljet sileäksi haravoidulla hiekalla talon ympärillä ovat rauhoittavia todistuksia niiden ystävällisestä vartiopalveluksesta; olisi siis kiittämätöntä olla peloissaan niiden vuoksi.

Timar oli sillävälin valmistanut piilipuun oksista pienet tikapuut vihreäpukuiselle ilmatieteilijälle; ne hän pani avosuiseen lasiin, jonka hän täytti puoleksi vedellä ja peitti sen paperikannella, johon hän teki reiän päästääkseen siitä alas kärpäset vangitulle ilmanennustajalle. Tämä tietenkin vetäytyi veden alle lasin pohjalle eikä välittänyt lasista, eikä laulusta. Noëmi iloitsi siitä, kun luuli sen todistavan, että kaunista ilmaa jatkuisi.

"Niin, herraseni", sanoi Terese-rouva kattaessaan illallispöytää, jonka ääreen kaikki kolme istuutuivat, "te ette ainoastaan ole tehnyt ihmeitä Noëmin suhteen, te olette myös tehnyt hänelle suuren hyväntyön. Saaremme olisi ollut paratiisi, ellei hän olisi niin peljännyt sammakoita. Heti kun hän näki sammakon, kalpeni hän ja alkoi väristä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut saada häntä astumaan aitauksen ulkopuolelle, missä lukemattomat sammakot kurnuttavat lammikossa. Nyt te olette tehnyt hänestä toisen ihmisen ja sovittanut hänet kotinsa kanssa."

"Suloisen kotinsa!" huomautti Timar.

Terese huokasi syvään.

"Miksi sinä huokaat niin syvään?" kysyi Noëmi.

"Tiedäthän syyn varsin hyvin."

Timarkin tiesi, mitä tämä huokaus tarkoitti.

Noëmi yritti kääntää keskustelua toisaalle.

"Sammakkoinhoni", sanoi hän, "on peräisin siitä hetkestä, jolloin eräs häijy poika ilkeyksissään löi silmäini edessä kuoliaaksi suuren leivänruskean sammakon. Hän sanoi sitä härkäsammakoksi, joka muka mylvii kuin härkä, jos sitä lyödään nokkosella selkään. Hän loikin sammakkoparkaa nokkosella ja silloin se alkoi mylviä niin surkeasti, että en elämässäni unohda sitä. Oli kuin se olisi huutanut koko sukunsa kostoa meidän päällemme, ja sen koko ruumis peittyi kokonaan valkealla vaahdolla. Siitä lähtien minusta on aina tuntunut kuin koko sammakkojen suku hyppelisi, ryömisi ja hiipisi ympärilläni vain pirskoittaakseen päälleni myrkkyään. Mutta se häijy poika vain nauroi kuullessaan eläinparan valituksen."

"Kuka se poika oli?" kysyi Mikael.

Noëmi vaikeni ja teki vain halveksivan liikkeen päällään. Timar arvasi nimen; hän katsahti Terese-rouvaan ja tämä nyökäytti päätään. He osasivat jo arvata toistensa ajatukset.

"Eikö hän ole käynyt täällä senjälkeen?"

"Voi, on! Hän tulee joka vuosi eikä lakkaa milloinkaan meitä kiusaamasta. Nyt hän on keksinyt uuden tavan verottaa meitä. Hän tulee tänne suurella venheellä ja kun minä en voi antaa hänelle rahaa, lastaa hän venheensä täynnä hunajaa, vahaa ja villoja, jotka hän sitten myy. Minä annan hänelle kaikki, mitä hän pyytää päästäkseni vain rauhaan hänestä."

"Tänä vuonna hän ei ole vielä käynyt täällä", puuttui puheeseen Noëmi.

"Mutta se ihminen ei tuhoudu. Minä odotan häntä joka päivä."

"Jospa hän vain tulisi nyt!" sanoi Noëmi.

"Miksikä nyt, pikku hupakko?"

Noëmi sävähti tulipunaiseksi.

"Siksi vain, että minusta se olisi hauskaa."

Timar ajatteli, miten onnelliseksi hän voisi tehdä nämä ihmiset yhdellä ainoalla sanalla.

Hän kuitenkin säästeli vielä tätä sanaa, kuten lapsi, joka makeisia saadessaan säästää parhaat viimeiseksi.

Hän tunsi sisäistä tarvetta saada kokonansa eläytyä näiden saarelaisten suruihin ja iloihin.

Illallinen oli syöty. Aurinko oli laskenut ja hiljainen, leuto ja loistava yö laskeutui maan päälle, koko taivas näytti läpinäkyvältä hopeakellolta. Ei lehtikään liikahtanut.

Naiset saattoivat vierastaan kallion huipulle. Sieltä oli avara näköala puiden ja kaislikon yli Tonavaa alas. Saari avautuu heidän katseilleen monivärisissä laineissa aaltoilevana taikajärvenä; omenapuut väreilevät ruusunpunaisena, persikkapuut tummanpunaisena kukkamerenä; poppeli loistaa kullankeltaisena, päärynäpuu valkeana ja luumupuiden huojuvat latvat hohtavat vihreässä pronssihohteessa. Ja heidän ympärillään kohoaa loistavan kupoolin tavoin punaisten orjanruusujen peittämä kukkula, jonka huipulla vanhat lavendelipensaat muodostavat tiheän näreikön.

"Suurenmoista!" huudahti Timar, ihastuneena edessään avautuvaan maisemaan.

"Näkisittepä kallion kesällä, kun krassi kukkii orjanruusujen paikalla", sanoi Noëmi vilkkaasti. "Silloin se näyttää siltä kuin peittäisi sitä kultainen peite, ja kukkivat lavendelipensaat muodostavat suuren, sinisen seppeleen sen huipun ympärille."

"Minä tulen kesällä tänne sitä katsomaan."

"Todellakin?"

Tyttö ojensi hänelle iloisesti kätensä, ja Mikael tunsi sellaisen kädenpuristuksen, jommoista hän ei elämässään ollut naisen kädestä saanut tuntea.

Senjälkeen Noëmi nojasi päänsä äidin olkapäätä vastaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri.

Luonnossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei mikään ihmisääni häirinnyt. Vain sammakoiden yksitoikkoinen konsertti elävöitti tummiin varjoihin peittynyttä yötä. Taivas näytti merkilliseltä; toinen puoli oli sininen, toinen opaalinvihreä.

"Kuuletko miten sammakot laulavat?" kuiskasi Noëmi Tereselle. "Tiedätkö, mitä ne sanovat toisilleen? 'Oi, kuinka sinä olet rakastettava, kuinka sinä olet suloinen!' Sitä ne laulavat koko yön. 'Oi, sinä rakas, sinä suloinen!'"

Ja jokaista sanaa lausuessaan hän suuteli äitiään.

Mikael, joka unohti itsensä ja koko maailman, seisoi yhteenliitetyin käsin kallion huipulla. Uusikuu loisti poppelien värisevien lehtien välistä, jotka nyt kimmelsivät kuin sula hopea.

Uusi, ihmeellinen tunne hiipi miehen sydämeen. Oliko se kaipaus vai pelko? Herännyt muisto vai viekoitteleva toivoko? Tunne, joka oli jumalallisen, inhimillisen vai eläimellisen sukua? Kuutauti vaiko se kevätvirtaus, joka valtaa joka puun ja ruohonkorren, joka kylmä- ja lämminverisen eläimen?

Samalla tavoin kuin nyt hän oli kerran ennen tuijottanut laskevaa kuuta, jonka loistetta silloin aallot heijastivat aina uponneeseen laivaan asti. Tietämättään hän puhui ajatuksissaan magneettisten, aavemaisten säteiden kanssa.

"Etkö vieläkään ymmärrä minua? — Huomenna tulen takaisin ja silloin sinä olet ymmärtävä minua."

Kahdeskymmenestoinen luku.

HÄMÄHÄKKI KUKKIEN KESKELLÄ.

Mutta kättensä työllä elävillä ihmisillä ei ole aikaa ihailla kuutamoa kallion huipulta eikä unohtua katselemaan luonnon ihanuuksia. Kotiinpalanneet vuohet odottivat jo emännän ottavan vastaan heidän päiväisen maito-antimensa. Lypsäminen on Terese-rouvan tehtävänä, jota vastoin Noëmin tehtävänä on leikata ruohoa karjalle. Timar jatkaa nyt keskustelua nojaten lammasläävän oveen ja sytyttäen piipun aivan kuin talonpoikaisrenki, hakkaillessaan palvelustyttöä.

Lopuksi on kattila uudelleen täytettävä ja senjälkeen he paneutuvat nukkumaan.

Timar pyysi saada nukkua sivurakennuksessa. Terese-rouva valmisti vuoteen vastaniitetystä heinästä ja Noëmi järjesti päänaluksen oikealle paikalle. Ei tarvittu paljoakaan häntä uneen tuudittamaan; tuskin oli hän heittäytynyt pitkälleen, ennenkuin uni sulki hänen silmänsä. Hän uneksi koko yön, että hän oli puutarhurin renkinä ja keitti ruusuvettä loppumattomiin.

Herättyään näki hän auringon jo jotakuinkin korkealla taivaalla. Mehiläiset surisivat hänen ympärillään täydessä työssä. Hän oli nukkunut hyvin kauan. Joku oli jo käynyt hänen luonaan, sen hän huomasi siitä, että kaikki ne esineet, joita välttämättä tarvitaan miehen pukeutumishommiin ja jotka hänellä oli matkalaukussaan, olivat järjestyksessä hänen makuusijansa vieressä. Matkustajaparka, jolla on tapana ajaa partansa joka päivä, tuntee itsensä sangen onnettomaksi silloin kun ei voi suorittaa tätä toimitusta, ja jos hänet päästetään pälkähästä, johon hän vieraassa talossa ollessaan joutuu etsiessään saippuaa, lämmintä vettä ja peilinpalaa, missä näkisi ajaa partansa, on se hienotunteista ja huomaavaista. Hänen mieltään painostaa kirottu parransänki omantunnonvaivana. Miten onnellinen hän onkaan väittäessään tämän harminkarin, huomatessaan olevansa siinä miellyttävässä asemassa, että saattaa ajaa leukansa sileäksi.

Kun Timar oli suoriutunut tästä tehtävästä, meni hän naisten luo, jotka odottivat häntä aamiaiselle, jossa oli maitoa, leipää ja voita. Senjälkeen mentiin päivätyöhön, ruusujenkorjuuseen.

Mikael sai pyyntönsä mukaisesti tehtäväkseen sotkea kukkaset; Noëmi nyhti irti terälehdet ja Terese-rouva hääräili kattilan vieressä.

Timar puhui Noëmin kanssa ruusuista. Hän ei sanonut Noëmille niiden olevan hänen poskiensa kaltaiset, sillä silloin Noëmi olisi nauranut hänelle, vaan hän kertoi matkoillaan saamistaan kokemuksista näiden kukkien suhteen, opettavaisia asioita, joita Noëmi kuunteli hartaasti, ja jotka yhä lisäsivät hänen kunnioitustaan Timaria kohtaan. Nuorten, viattomien tyttöjen silmissä on tietorikas mies suurimmassa suosiossa.

"Turkinmaassa käytetään ruusuvettä ruokaan ja juomaankin. Siellä kasvatetaankin kokonaisia ruusulehtoja. Siellä punotaan ketjuja ruusuista puristamalla sotketut kukanlehdet pallonmuotoisiksi ja pujottamalla helmet nauhaan. Senvuoksi niitä kutsutaankin ruusunauhoiksi. Itämailla kasvaa myös eräs sangen kaunis ruusulaji, josta saadaan ruusuöljyä. Se on palsamiruusu; se kasvaa pensaina, jotka kasvavat kahdenkin sylen pituisiksi ja joiden oksat taipuvat maahan asti lumivalkeiden kukkien painosta. Niiden tuoksu on voimakkaampi kuin kaikkien muiden ruusulajien. Jos tämän lehtiä heittää veteen ja panee ne sitten aurinkoon kuivumaan, niin käy niiden pinta ennenpitkää sateenkaaren väriseksi kukkien erittämästä öljystä. Samoin on laita ikivihreäruusun, joka ei edes talvella pudota lehtiään. Ceylon- ja Riva-ruusuilla värjätään hiukset ja parta vaaleiksi vieläpä niin hyvin, että väri pitää useita vuosia. Itämailla tehdäänkin kauppaa niiden lehdillä. Moggor-ruusun lehdet menevät päähän: niiden tuoksu huumaa kuin olut. Vilmorin-ruusulla on se ominaisuus, että se erään hyönteisen pistosta kukkien asemasta työntää itsestään nyrkinsuuruisia mukuloita, joilla kuuluu olevan sellainen voima, että ne tyynnyttävät uneen itkevän lapsen, jos ne pannaan lapsen pään alle."

"Oletteko ollut kaikkialla, missä näitä kukkia kasvaa?" kysyi Noëmi.

"Minä olen matkustellut maailmaa jotensakin laajalti. Olen ollut Wienissä, Parisissa ja Konstantinopolissa."

"Onko sinne pitkä matka täältä?"

"Jalan käyden kestäisi matka Wieniin kolmekymmentä ja Konstantinopoliin neljäkymmentä päivää."

"Mutta te kuljitte meritse."

"Niin ja silloin kesti matka vieläkin kauemmin, sillä matkan varrella oli minun otettava lastia."

"Kenelle?"

"Sille päällysmiehelle, jonka palveluksessa olin."

"Eikö herra Brazovics olekaan enää päällysmiehenne?"

"Kuka on kertonut hänen olleen?"

"Perämies, joka oli mukananne täällä."

"Ei hän enää ole. Herra Brazovics on kuollut!"

"Kuollutko? Hän on siis kuollut! Entä hänen vaimonsa ja tyttärensä?" puuttui puheeseen Terese-rouva hyvin vilkkaasti.

"He menettivät hänen kuollessaan koko omaisuutensa."

"Suuri Jumala! Siis on Sinun kostava kätesi saavuttanut heidät!"

"Äiti, hyvä äiti!" huudahti Noëmi lempeästi ja rukoilevasti.

"Herraseni, te saatte vielä tietää erään asian kuulemainne lisäksi. Silloin kun kohtalon isku kovimpana kohtasi meitä, ja kun minä turhaan olin polvillani rukoillut herra Brazovicsiä, ettei tekisi meistä kerjäläisiä, muistui mieleeni, että tällä miehellä oli vaimo ja lapset, ja minä päätin kääntyä hänen vaimonsa puoleen valittamaan hätääni hänelle. Hän varmaankin ymmärtäisi minua ja tuntisi sääliä meitä kohtaan, niin arvelin. Minä otin lapseni käsivarrelleni ja matkustin kuumimmassa kesän helteessä Komorniin. Menin hänen kauniiseen kaksikerroksiseen asuntoonsa. Odotin eteisessä, sillä minua ei päästetty sisään. Vihdoin tuli rouva Brazovics ulos pienen, viisivuotiaan tyttärensä kera. Minä heittäydyin polvilleni ja vannotin häntä Jumalan nimessä armahtamaan meitä ja puhumaan puolestamme puolisolleen. Silloin tarttui rouva minua käsivarteen ja työnsi minut portaita alas. Minä koetin pudotessamme suojata lastani molemmin käsin ja löin silloin pääni toiseen pilareista, jotka kannattavat kuistia. Arpi iskusta näkyy vieläkin tässä otsallani. Ja viisivuotias lapsi nauroi täyttä kurkkua nähdessään minun ontuvan pois ja kuullessaan lapseni itkevän. Siksi minä nyt huudan: Hosianna! ja siunattu olkoon se käsi, joka on ajanut heidät ulos niitä portaita myöten, joita pitkin hän työnsi meidät alas."

"Oi, äiti, älä puhu noin!"

"He ovat siis nyt todella joutuneet kurjuuteen! Siis heidät itse on tehty kerjäläisiksi! Tuo ylpeä joukko! Kulkevatko he nyt ryysyihin puettuna ympäri maata kerjäten tuloksetta entisten tuttaviensa ovilla?"

"Ei, rouva hyvä", sanoi Mikael, "eräs henkilö huolehtii heistä."

"Kuka hullu se lie?" huudahti Terese intohimoisesti. "Miksi hän koettaa ehkäistä kohtalon pyörää kulussaan? Kuinka hän uskaltaa vetää huoneensa yli kirousta, joka on syöksevä hänetkin turmioon?"

Noëmi juoksi äitinsä luo ja pani molemmat kätensä hänen suunsa päälle. Sitten hän kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sulki hänen suunsa suudelmilla.

"Äiti, kallis äiti, älä puhu noin. Älä huuda kirousta kenenkään päälle; minä en voi kuulla sinun suustasi sellaista. Ota nuo sanasi takaisin. Oi, salli minun suudella pois nuo häijyt sanat sinun huuliltasi!"

Tyttären suudelmat saattoivat Teresen jälleen tajuihinsa.

"Älä pelkää, pikku hupakko", hän sanoi pudistaen päätään. "Kiroukset ovat tyhjiä sanoja, jotka haihtuvat ilmaan. Meillä vanhoilla naisilla on ruma, taikauskoinen tapa kirota muita. Jumala ei ota huomioon poljetun madon kirouksia eikä kätke niitä sydämeensä tilinteon päivän varalle. Minun kiroukseni ei kohtaa ketään."

"Minua se on jo kohdannut", ajatteli Timar; "minähän se hullu olen, joka olen ottanut heidät huoneeseeni."

Noëmi yritti kääntää puhetta kukkiin.

"Sanokaa minulle, herra Timar, kuinka voisi saada sellaisen Moggor-ruusun, jonka tuoksu huumaa?"

"Jos haluatte, hankin minä teille yhden."

"Missä se sitten kasvaa?"

"Brasiliassa."

"Onko sinne pitkä matka?"

"Se on maapallon toisella puolella."

"Matkustetaanko sinne meritietä?"

"Kahden kuukauden ajan vain merta pitkin."

"Ja miksi te matkustatte sinne?"

"Liikeasioissa ja — hankkiakseni teille Moggor-ruusun."

"Olkaa sitten mieluummin hankkimatta!"

Noëmi lähti keittiöstä, ja Mikael huomasi hänellä kyyneleet silmissä.

Tyttö ei tullut takaisin, ennenkuin hän oli poiminut korinsa täynnä ruusuja. Hän varisti ne kaislamatolle suureen läjään. Päivällisen tienoissa oli ruusukeitos, joka edellisenä päivänä oli pantu tulelle, valmiiksi keitetty, aterian jälkeen sanoi Terese-rouva vieraalleen, ettei sinä päivänä enää ollut muuta työtä, joten heillä oli aikaa tehdä kävelyretki saaren ympäri. Niin paljon matkustellut mies voisi kenties antaa saaren asukkaille useita hyviä neuvoja siitä, mitä kasveja kannattaisi istuttaa heidän pieneen paratiisiinsa.

"Sinä jäät tänne taloa vartioimaan", käski Terese-rouva koiraa. "Pane maata tähän kuistin edustalle äläkä liiku paikaltasi!"

Almira ymmärsi käskyn ja totteli.

Mikael seurasi oppaitaan katselemaan saaren puuistutuksia.

Tuskin he olivat kadonneet lehtoon kun Almira jo alkoi heristää korviaan ja murista vihaisesti. Se vainusi jonkun tulevan.

Akeissaan se ravisteli päätään, nousi seisaalleen kerta toisensa perästä, mutta paneutui taas uudelleen levolle.

Nyt kuului selvästi miehen ääni, joka lauloi erästä saksalaista laulua, joka loppui säkeeseen:

"Ellen aivan erehdy on hällä musta…" [Sepittänyt E. M. Dettinger.]

Rannasta tuleva henkilö laulaa arvatenkin herättääkseen isäntäväen huomiota. Hän pelkää suurta koiraa.

Mutta tämä ei edes hauku.

Tulija sukeltaa ulos ruusupensastojen varjosta. Se on hän, Teodor Kristyan.

Tällä kertaa hän on puettu muodikkaaksi keikariksi, tumman siniseen kullatuilla napeilla koristettuun hännystakkiin. Päällysnuttunsa on hänellä käsivarrellaan.

Almira ei edes vavahtanut hänen lähestyessään. Almira on filosofi. Hän ajattelee näin: Jos käyn ankarasti tuon miehen kimppuun, niin loppuu leikki aina niin, että minut sidotaan eikä häntä. Menettelen näin ollen viisaammin, jos pidän omana tietonani mielipiteeni hänestä ja odotan asestettuna vaikka puolueettomana pitäen silmällä hänen tekojaan.

Teodor lähestyi luottavaisena vihellellen suurta, mustaa vihollistaan.

"Terve, Almira. Tuleppas tänne Almira, rakas, pikku koiraseni! Missä sinun emäntäsi ovat? Haukuppa vähän, jos tahdot tehdä minulle mieliksi. Missä Terese-äiti on?"

Almiraa ei millään voimalla saatu vastaamaan.

"Kas, pikku Almira, mitä minä olen tuonut sinulle. Paistinpalasen. Syö! No, etkö huoli? No, syö nyt sentään, kaunis Almira!"

Mutta Almira ei edes haistanut paistia, joka heitettiin sille, ennenkuin Narcissa (kissoillahan on tunnetusti heikompi luonne) hiipi sinne. Siitä Almira suuttui ja alkoi kaivaa maahan suurta kuoppaa, jonne se kätki lihapalasen puutteen päivien varalle, kuten viisaat koirat tekevät.

"Voi, mikä epäluuloinen elukka!" mutisi Teodor itsekseen. "No, on kait sallittua mennä sisään taloon?"

Mutta se ei suinkaan ollut sallittua.

Almira ei ilmaissut sitä sanoin, mutta se nosti hieman ylähuultaan, jolloin paljastuivat sen käytettävissä olevat valkoiset, kauniit hampaat.

"Hullu elukka, et kai tahtone purra? Mutta missä on naisväki? Kenties tislaushuoneessa?"

Teodor meni sinne ja katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Hän pesi kätensä ja kasvonsa höyryävässä ruusuvedessä, ja häntä ilahutti suuresti ajatus, että hän täten oli tuhonnut kokonaisen päivän vaivalloisen työn.

Mutta aikoessaan senjälkeen ulos keittiöstä, näki hän koiran sulkeneen tien. Almira oli paneutunut maata oven ulkopuolelle ja näytteli hänelle hampaitaan.

"Vai niin, sinä et aio päästää minua ulos, lurjus! No, se onkin minulle yhdentekevää, voinhan odottaa täälläkin, kunnes naiset tulevat kotiin. Kyllä minä täälläkin löydän jonkun lepopaikan."

Näin sanoen hän heittäytyi tuoreille ruusunlehdille, jotka Noëmi oli vastikään varistellut ulos korista.

"Oh, tässähän minulle on mukava vuode, oikein oivallinen. Hahaha!"

Naiset palasivat nyt kävelyltään Mikaelin kera.

Terese huomasi ihmeekseen Almiran siirtyneen kuistilta vartioimaan keittiönovea.

"Mitä Almiralla on siellä tekemistä?"

Kun Teodor kuuli Teresen äänen, keksi hän kepposen.

Hän kaivautui ruusunlehtiin, niin ettei häntä voitu nähdä ja Noëmin katsahtaessa sisään kysyen "Mitä tämä on, Almira?" pisti hän päänsä esiin ja irvisti hänelle.

"Rakastettu sulhosi on täällä, kaunis Noëmi."

Noëmi astui askeleen taaksepäin huudahtaen.

"Mikä sinun on?" kysyi äiti juosten luo.

"Tuolla kukkien alla…" änkötti Noëmi.

"No, mikä siellä on? Hämähäkkikö?"

"Niin — hämähäkki…"

Teodor hypähti nauraen ylös ruusuvuoteeltaan ja syöksähti kuten ystävänsä hauskasti yllättänyt henkilö Terese-rouvan luo, välittämättä yhtävähän tämän kiukustuneista katseista kuin Noëmin kauhistuneista kasvoista, hänen suudellessaan äitiä.

"Hahaha! Yllätinkö teidät? Iloitse toki, suloinen, rakas Terese-äiti; rakastettu vävysi on täällä; kuin haltiatar sukeltautuu hän esiin ruusumerestä! Hahaha!"

Tämän sanottuaan hän kääntyy Noëmin puoleen, mutta tyttö vetäytyy kiireesti pois hänen syleilystään, ja vasta nyt huomasi Teodor Kristyan kolmannen henkilön läsnäolon: Mikael Timarin.

Tämä huomio hillitsi hiukan hänen iloisuuttaan, mikä itse asiassa olikin vain teeskentelyä, juuri senvuoksi olikin hänestä kaksinverroin epämiellyttävää nähdä edessään henkilö, johon liittyi niin ikäviä muistoja.

"Vai niin, herra kirjuriko, terve mieheen!" tervehti hän Timaria. "Täälläkö taasen tapaamme toisemme? Lieneekö teillä taas turkkilainen pasha laivallanne? Hahaha! No, älkää peljätkö, herra kirjuri!"

Timar kohautti olkapäitään ja vaikeni.

Senjälkeen kääntyi Teodor uudelleen Noëmin puoleen. Hän otti hyväillen tyttöä vyötäisistä, mutta vastaukseksi työnsi tämä hänet luotaan ja käänsi pois kasvonsa.

"Anna tytön olla rauhassa", sanoi Terese lyhyesti ja ankaralla äänellä. "Mitä sinä nyt taas tahdot?"

"No, no, älä nyt aja minua ulos ennenkuin olen edes sisään ennättänyt! Kai minun on lupa sentään syleillä pikku morsiantani? Noëmi ei toki mene rikki, jos häntä katselen? Miksi sinä minua pelkäät?"

"Meillä on kyllin syytä siihen", sanoi Terese katkerasti.

"Älä pelkää, mammaseni. Tällä kertaa en ole tullut riistämään teiltä mitään; minä hankin teille päinvastoin paljon, paljon rahaa. Hoho! Suunnattomasti rahaa. Niin paljon, että sinä voit ostaa takaisin sen kauniin talon, jonka kerran omistit sekä siihen kuuluvat pellot ja puutarhasi Ostrova-saarella, sanalla sanoen kaiken, mitä olet kadottanut. Sinä saat kaiken takaisin. Minä tiedän velvollisuuteni olevan hyvittää isäraukkani rikkomukset sinua vastaan."

Teodor Kristyan oli nyt tullut niin surumieliseksi että hän vuodatti kyyneleitä; mutta tämä ei liioin suuresti vaikuttanut läsnäolijoihin. Hänen kyyneleitään uskottiin yhtävähän kuin hänen nauruaan.

"Menkäämme sisään huoneeseen", sanoi Teodor, "sillä minä en voi kertoa teille kerrottavaani koko maailman kuullen."

"Älä puhu tyhmyyksiä", torui Terese-rouva. "Täällä yksinäisellä saarellamme ei kai koko maailma ole kuulemassa. Timarin kuullen voit puhua vapaasti: hän on vanha hyvä ystävämme. Mutta tule nyt sitten, Jumalan nimeen! Tiedän, että sinun on nälkä; se on lorusi loppu."

"Hahaha! Sinä pikku, rakas, viisas äiti, miten hyvin sinä tunnet Teodorisi heikkouden, että hänellä on aina erinomainen ruokahalu! Ja sinähän osaat leipoa niin jumalallisen hyviä kreikkalaisia leivoksia, että niitä nähdessään toivoisi olevansa vatsana koko mies. Koko maailmassa ei ole sellaista emäntää kuin sinä. Minä olen syönyt itse Turkin sulttaanin luona; mutta ei hänelläkään ole sinun vertaistasi kokkia."

Terese-rouva ei voinut pysyä kylmänä ylistykselle, joka kohdistui hänen vieraanvaraisuuteensa. Oli vieras ken tahansa, ei hän säästänyt kestitystä, ei edes verivihollistaan hän päästänyt luotaan nälkäisenä.

Teodor Kristyanilla oli niin kutsuttu Figarohattu, joka siihen aikaan oli muodissa, ja hän osasi asettaa niin asiat, että hattu putosi ovessa hänen päästään, kun hän astui majaan. Näin hän teki vain saadakseen sanoa:

"Voi, näitä kirottuja muotihattuja! Mutta se on seurauksena siitä, että on tottunut korkeisiin oviin. Uudessa asunnossani on vain siipiovia. Ja näkisittepä vain, miten ihana näköala minulla on asunnostani."

"Onko sinulla todella asuntoa missään?" kysyi Terese kattaessaan pöytää pieneen huoneeseen.

"Minullako? Onpa niinkin ja päälle päätteeksi kaupungin kauneimmassa palatsissa. Minä olen etevimmän laivanrakentajan asiamies."

"Triestissäkö?" puuttui Timar puheeseen. "Mikä hänen nimensä on?"

"Hän rakentaa valtamerenlaivoja…" hän vastasi katsahtaen halveksuen Timariin. "Hän ei olekaan mikään jokien soutaja eikä rakentele proomuja… Muutoin on hänen nimensä signor Scaramelli."

Timar oli vaiti. Hän ei katsonut tarpeelliseksi ilmaista, että hän itse juuri paraillaan rakennutti valtamerenlaivaa herra Scaramellin veistämöllä.

"Jaa'a, nyt minä oikein vyöryskelen rahoissa", lörpötteli Teodor. "Minun käsieni lävitse kulkee miljoona toisensa perästä. Ellen olisi niin tunnontarkka kuin olen, saattaisin salata omaan kukkarooni tuhansia. Minä olen myös tuonut pienelle rakkaalle Noamilleni jotakin, jonka olen ennen luvannut hänelle. No, mitä minä sitten lupasinkaan? Sormuksenhan lupasin. Minkälainen kivi siinä piti olla? Rubiiniko? Smaragdiko? Siinä on briljantti. Siitä on tuleva Noëmin kihlasormus. Tässä se on…"

Teodor koetteli käsineen housuntaskujaan, kaivoi niitä kauan aikaa, näytti lopuksi kovin hämmästyneeltä ja tuijotti suoraan eteensä. "Se on kadonnut!" hän huokasi, kääntäen toisen taskunsa ylösalaisin ja näyttäen petollisen reiän, josta kallisarvoinen kihlasormus neljän ja puolen karaatin timanttineen oli kadonnut.

Noëmi purskahti heläjävään nauruun. Hänellä oli nauraessaan niin ihanasti sointuva ääni ja harvoin sai kuulla hänen nauravan.

"Mutta ei se silti ole aivan hukassa", huusi Teodor, "säästäkää naurunne, kaunis naiseni."

Hän alkoi riisua saappaita jaloistaan, ja toden teolla putosi kaivattu sormus pöydälle hänen pudistellessaan saappaansa vartta.

"Siinä se on! Hyvät lampaat eivät juokse tiehensä. Oman Noëmini kihlasormus ei jätä minua. Kas tässä, Terese-äiti! Tämän on tuleva vävysi tuonut morsiamelleen. No, mitä nyt sanot? Ja te, herra kirjuri, jos ymmärrätte näitä asioita, niin sanokaa, miten kalliiksi arvioitte tämän timantin?"

Timar katseli kiveä ja sanoi:

"Pierre de Strass! Ystäväin kesken se on viiden groshenin arvoinen."

"Vaiti kirjuri! Mitä te siitä ymmärrätte? Te tunnette vain maissia ja kauraa, mutta ette taida ikänänne olla nähnyt timanttia."

Ja kun Noëmi ei millään ehdolla tahtonut timanttia omakseen, pisti Teodor sormuksen omaan sormeensa ja koetti aterian aikana kaikin tavoin näytellä sitä.

Nuorella herralla oli hyvä ruokahalu.

Syödessään hän puhui laajalti siitä, miten jättiläismäinen laitos tämä laivatelakka oli, ja miten monta miljoonaa kuutiojalkaa puuta siellä vuosittain kulutettiin. Läheisyydessä ei enää ollut puita, jotka olisivat soveltuneet laivanrakentamiseen. Amerikastakin oli täytynyt tuoda yhtä ja toista. Vain Slavoniassa saattoi vielä löytää joitakin sopivia puita.

Vasta syötyään itsensä kylläiseksi hän tuli asian ytimeen.

"No nyt sanon sinulle rakas, hyvä Terese äiti, minkätähden oikeastaan olen tullut tänne."

Terese katsoi Teodoria tuskallisen epäluuloisesti.

"Nyt minä teen yhdellä iskulla meidät kaikki onnellisiksi, sekä sinut että Noëmin ja itseni, ja sitäpaitsi saan arvoa signor Scaramellin silmissä. Kuulkaa nyt! Eräänä päivänä sanoo signor Scaramelli minulle: 'Kuulkaapa herra Kristyan, teidän täytyy matkustaa Brasiliaan!'"

"Jospa olisit Jumalan nimeen jo matkustanut sinne!" huokasi Terese itsekseen.

Teodor käsitti tämän huokauksen merkityksen ja hymyili.

"Sieltä me tuomme nimittäin välttämättömän puuaineen laivojamme varten. Siellä kasvaa makaya- ja murmuru-puita, joista valmistetaan laivan kölejä; poripout- ja patavona-puita, joista sivulaidat tehdään, mangroveroyok- ja graegal-puita, jotka eivät milloinkaan mätäne vedessä, 'mort aux rats'-puu, jonka hajua rotat eivät voi sietää, rautapuu, josta valmistetaan peräsimiä, 'sour-gumtree', josta veistetään peräsimen tankoja, sitäpaitsi fernambul-, manchinell-, paholaisenkahvi-, teak- ja mahogny-puita, joista tehdään hienoja kajuuttahuonekaluja, ja viimein kaskarilla-, tahamabaja volodor-puita, joita toukat eivät turmele, ja maonpuu, johon ei teredo navalis tunkeudu."

"Lakkaa jo luettelemasta noita tyhmiä intialaisia nimiä!" keskeytti Terese. "Sinä kai luulet voivasi sokaista minut kasvitieteellisellä luettelolla niin kokonaan, että minä en näkisi metsää puiden vuoksi. Sanoppa minulle mieluummin miksi et jo lähtenyt Brasiliaan, koska siellä kerran kasvaa niin monenlaisia oivallisia puita."

"Nähkääs, siinäpä juuri onkin minun loistava päähänpistoni. Miksikä minä — sanoin signor Scaramellille — matkustaisin Brasiliaan asti, kun lähimmäisessä läheisyydessäni on yllin kyllin puuainetta, joka on vielä parempaa kuin brasilialainen? Minä tiedän saaren keskellä Tonavaa, jossa on kokonainen aarniometsä mitä kauneimpia puita, jotka kyllä kestävät vertailun etelä amerikalaisten kanssa."

"Minä aavistin sen", sanoi Terese itsekseen.

"Poppelit korvaavat täydellisesti patavonapuut ja pähkinäpuut ovat parempia kuin mahognypuut. Ja niitä on meillä satoja saarellamme."

"Minun pähkinäpuuni!"

"Omenapuu on rakennusaineena paljon parempaa kuin kaskarillapuu."

"Sinä olet siis myöskin antanut määräyksiä omenapuistani?"

"Ja luumupuiden ei tarvitse hävetä verrattuina teakpuihin."

"Sinä aiot siis hakkauttaa nekin ja myydä ne herra Scaramellille?"

"Me tulemme saamaan paljon, paljon rahaa niistä. Vähintään kymmenen guldenia joka puusta. Signor Scaramelli on antanut minulle täydet valtuudet. Minä saan vapaasti tehdä sopimuksen sinun kanssasi. Sopimus onkin jo valmiina taskussani; sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin kirjoittaa sen alle ja niin olemme onnellisia kaikki. Ja kun kaikki nämä puut ovat hakatut poikki, emme mekään enää jää tänne, vaan asetumme asumaan Triestiin. Mutta me istutamme prunus mehaleb-kasvin koko saaren täyteen. Tiedäthän, että siitä valmistetaan tunnettuja, hyvälletuoksuavia turkkilaisia piipunvarsia. Se ei tarvitse erikoista hoitoa, vain yksi henkilö on tarpeeni myymään niistä joka vuosi leikattuja keppejä kauppiaille Warnaan. Siten saamme vuosittain joka tynnyrinalasta viisisataa tukaattia, se tekee kymmenestä tynnyrinalasta viisi tuhatta tukaattia."

Timar ei saattanut olla hymyilemättä. Niin rohkeita suunnitelmia ei edes hänessä ollut syntynyt.

"No, mitä nauramista siinä on?" sanoi Teodor. "Minä ymmärrän hiukan niitä asioita."

"Ja minä myös ymmärrän mitä tarkoitat", vastasi Terese. "Niin usein kuin onnettomuuteni tähti johdattaa sinut näille maille, ilmestyt sinä yölepakkona, ja voin olla varma siitä, että taas haudot mielessäsi jotakin minulle turmiota tuottavaa suunnitelmaa. Sinä tiedät että et saa, etkä ole milloinkaan saava minulta rahaa. Mutta sinä osaat auttaa itseäsi toisin. Tähän asti olet tullut luoksemme veneellä ja vienyt muassasi ne varastot, joita olemme panneet säästöön itseämme värien, ja muuttanut ne sitten rahaksi. Nyt et enää tyydy hedelmiin, joista olet ottanut suuremmat kymmenykset kuin millä turkkilainen pashakaan verottaisi minua. Nyt sinä tahdot päälle päätteeksi myydä puut pääni päältä — ainoat ystäväni koko maailmassa, jotka itse olen istuttanut ja hoitanut, jotka antavat minulle elatuksen ja varjon, missä levähtää. Hyi, häpeä! Että kehtaatkin valhetella minulle saavani koko omaisuuden myymällä herra Scaramellille nämä puut laivapuiksi! Olen aivan vakuutettu siitä, että sinä muitta mutkitta pienen pienestä summasta hakkauttaisit ja möisit ne ensimmäiselle tiellesi sattuvalle kalkinpolttajalle. Siinä koko sinun oiva suunnitelmasi! Ketä tahdot pettää? Ei vain minua, joka tunnen sinun kujeesi. Minä kehoitan sinua jo luopumaan tyhmistä kepposistasi, muutoin saat itse tuntea mihin niistä puista tehdyt kepit kelpaavat."

"No, älähän nyt, Terese-äiti, ei mieleeni ole juolahtanutkaan laskea leikkiä. Käsität kait, etten ole tullut tänne ilman syytä. Muisteleppa, mikä juhlapäivä tänään on. Minä vietän nimipäiviä. Tänä päivänä on myös rakas pikku Noëmini syntynyt. Tiedäthän, että isävainajamme kihlasivat meidät toinen toisillemme meidän ollessamme vielä lapsia, he sopivat siitä, että meistä tulisi aviopari, heti kun Noëmi on täyttänyt seitsemännentoista vuotensa. — Tänä päivänä minä olisin tullut tänne vaikka maailman ääristä. Ja tässä minä saavun rakastavaisen sydämen koko lämmöllä. — Mutta ei ihminen elä ainoastaan rakkaudesta. Tosin maksaa herra Scaramelli minulle hyvän palkan, mutta siitä on paljon mennyt minun komean asuntoni sisustamiseen Triestissä. Mutta sinunkin on annettava jotakin Noëmille myötäjäisiksi, niin että hän voi astua ulos maailmaan arvonsa ja säätynsä mukaisesti. Eihän morsian saata tulla sulhasen kotiin tyhjin käsin. Hän on sinun ainoa tyttäresi ja hänellä on oikeus vaatia sinulta asianmukaiset myötäjäiset."

Noëmi oli harmistuneena ja suutuksissaan asettunut nurkkaan ja istui siellä selin koko seurueeseen nojaten otsaansa seinää vasten.

"Niinpä niin", jatkoi Teodor, "sinun on hankittava Noëmille myötäjäiset. Älä ole niin omanvoitonpyyntöinen. Minun puolestani voit pitää puolet puista, mutta anna toinen puoli minulle. Jääköön sitten minun asiakseni määrätä kenelle ja millä ehdoilla minä myyn ne. Anna Noëmille puut myötäjäisiksi. Minulla on niille, totta puhuen, varma ostaja."

Teresen kärsivällisyyttä oli nyt koeteltu kylliksi.

"Kuule Teodor", hän sanoi, "en tiedä, onko tänään sinun nimipäiväsi, mutta sen tiedän varmasti, että Noëmin syntymäpäivä ei tänään ole. Ja vieläkin varmempaa on, että Noëmi ei sinusta huolisi, vaikka olisit ainoa mies tässä maailmassa."

"Hahaha, anna minun huolehtia siitä. Sitä en pelkää."

"Usko siinä asiassa, mitä haluat. Mutta anna minun ratkaista riita-asia lyhyesti. Rakkaita, komeita pähkinäpuitani et saa nyt etkä milloinkaan, vaikka rakennuttaisit niistä Noakin arkin. Yhden ainoan puun lahjotan sinulle, ja sitä voit käyttää siihen tarkoitukseen, jonka kerran olet saavuttava. Sanot tänään olevan nimipäiväsi. Se olisi juuri sovelias päivä."

Nämä sanat kuullessaan Teodor nousi ylös ei mennäkseen tiehensä, vaan kääntyäkseen tuolilla istumaan hajasäärin, nojaten käsivarsiaan selkänojaa vastaan ja katsellen uhmaten ja hävyttömästi Tereseä silmiin.

"Toden totta, oletpa sangen ystävällinen minua kohdan, Terese-äiti! Näyt vain unhottaneen, että jos minä vain sanon yhdenkin sanan…"

"Sano pois vain. Tämän herran läsnäollessa voit puhua suoraan; hän tietää jo kaikki."

"Senkinkö, ettei tämä saari kuulu sinulle."

"Senkin."

"Ja että minun on vain tarvis sanoa yksi sana Wienissä tahi Konstantinopelissa…"

"Tehdäksesi meistä kerjäläisiä, kodittomia ja ilman kattoa päämme päällä."

"Niin teenkin", huusi Teodor Kristyan, joka nyt vasta näyttäen oikean karvansa, katsoi Tereseä kostonhimoisin, hehkuvin katsein ja veti taskustaan paperin, jota piti hänen silmiensä edessä. "Tässä on jo valmis sopimuskirja, tässä tämän päivän päiväys. Sinä tiedät, mitä voin tehdä ja minä olen sen tekevä, ellet silmänräpäyksessä kirjoita tämän sopimuksen alle."

Terese vapisi.

"Ei, herraseni", sanoi Timar laskien hiljaa kätensä Teodorin olalle, "te ette voi tehdä mitään!"

"Mitä?" kysyi tämä heittäen uhmaten päänsä taaksepäin.

"Te ette saata missään paikassa tehdä ilmiantoa tämän saaren olemassaolosta tai siitä, että se on mielivaltaisesti omistettu."

"Miksikä en voisi?"

"Siksi, että eräs toinen on jo tehnyt sen."

"Kuka?"

"Minä."

"Tekö?" kiljui Teodor kohottaen nyrkkinsä Mikaelia kohti.

"Te!" huudahti Teresekin puristaen ristissä olevat kätensä otsaansa vastaan.

"Niin, minä juuri", sanoi Timar lujasti ja tyynesti. "Minä olen sekä Wienissä että Konstantinopelissa ilmoittanut, että Ostrovasaaren vieressä on pieni, nimetön saari, joka on syntynyt viimeisen viidenkymmenen vuoden kuluessa. Samalla kertaa suostuttiin sekä Wienissä että Korkeassa Portissa anomukseeni saada hallita saarta yhdeksänkymmentä vuotta; omistusoikeuden tunnusteeksi on vuosittain jätettävä pussillinen pähkinöitä Unkarin hallitukselle ja laatikollinen kuivattuja hedelmiä Korkealle Portille. Yksinoikeus ja kiinnitys ovat jo käsissäni."

Timar veti taskustaan molemmat asiakirjat. Ne olivat juuri ne, jotka hän oli saanut Bajassa ja joista hän oli niin ilostunut. Heti tultuaan rikkaaksi hän oli ryhtynyt toimiin, valmistaakseen köyhälle, kohtalon kolhimalle perheelle rauhaa ja lepoa. Tämä pähkinäpussi ja hedelmälaatikko olivat maksaneet hänelle suunnattomia summia.

"Mutta minä", hän lopetti puheensa, "olen heti siirrättänyt oikeuteni saaren nykyisille raivaajille ja asukkaille. Tässä on laillinen siirtokirja."

Terese vaipui sanaa sanomatta Mikaelin jalkojen juureen. Hän vain suuteli nyyhkyttäen sitä kättä, joka vapautti hänet tästä ruumiillistuneesta kirouksesta ja ikuisiksi ajoiksi karkoitti sen aaveen, joka ei päivin eikä öin jättänyt häntä rauhaan.

Noëmi painoi molempia käsiään sydäntään vasten, ikäänkuin hän olisi pelännyt sen huutavan ääneen, mitä hänen suunsa salasi.

"Näette siis, rakas herra Teodor Kristyan, ettei teillä tulevina yhdeksänäkymmenenä vuotena ole mitään tekemistä tällä saarella."

Vihasta ja raivosta kalpeana ja vaahto suussa huusi seikkailija:

"Mutta kuka te olette, joka uskallatte sekaantua tämän perheen asioihin? Mikä antaa teille oikeuden siihen?"

"… Minun rakkauteni!" huudahti äkkiarvaamatta Noëmi esiin pursuvan intohimon koko voimalla, heittäytyen Mikaelin povelle ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa.

Teodor ei enää puhunut mitään.

Mykässä raivossaan hän uhkasi Timaria nyrkeillään ja syöksyi ulos huoneesta. Hänen katseessaan paloi sellainen viha, joka ei karta murha-asetta eikä myrkkyä.

Mutta sittenkin, vaikka hän oli poistunut, piti tyttö käsivartensa Mikaelin kaulalla.

ENSI OSAN LOPPU.