SISÄLLYS: (continued 3)

Mutta olipa kerran sellainenkin aika, jolloin krinoliineja ei käytetty hameen helmassa, vaan olkapäillä. Hihat olivat nimittäin niin avarat, että ne täytyi sisältäpäin pingoittaa renkaiden avulla, ja jotta kangas ei laskisi poimuihin, täytettiin ne untuvilla kuin tyyny. Hame ulottui nilkkoihin asti ja oli helmasta koristeltu. Kampa, joka törrötti pystyssä ja oli päästään taivutettu alaspäin, eriskummallinen laite, jonka ylitse-hiukset olivat vedetyt, kuului myöskin muotiin ja sillä lailla ylösvedetyn tukkalaitteen päälle oli sidottu jättiläissuuruinen nauharuusu.

Tämä puku oli hyvin kaunis silloin kun se oli käytännössä; mutta neljän vuoden perästä, jolloin ei kukaan enää käyttänyt sitä, olisi siinä esiintyvää ihmistä pidetty naamioituna. No niin, Ataliaa huvitti naamioida Timea tällä tavoin.

Lapsi-raukka, joka ei tiennyt mitään eurooppalaisten muodeista, oli tässä suhteessa suunnilleen samalla kannalla kuin kesytön intiaanityttönen. Kuta silmiinpistävämpi joku koriste oli, sitä enemmän hän siitä piti. Hän iloitsi sanomattomasti Atalian pukiessa hänen päälleen silkkipukujaan, jotka nyt, jouduttuaan pois muodista, pistivät silmiin, mutta kaikkein eniten hän iloitsi korkeasta kammasta ja koreasta nauharuususta. Hän luuli silloin olevansa hyvin kaunis. Vastaantulijoiden hymyn luuli hän aiheutuvan ihailusta ja hän kiirehti voimainsa takaa askeleitaan hämillään ja vaivattuna siitä syystä, että häntä katseltiin. Kaupungilla Timeaa sanottiin vain "hulluksi turkkilaistytöksi." Hänen kustannuksellaan voitiin myös tehdä pilaa, hänen siitä pahastumatta. Hän oli vielä liiaksi lapsellinen, tunteakseen loukkaantuvansa, ja hän otti todeksi ilmeisen pilankin.

Ataliaa huvitti erikoisesti tehdä lapsiparka herrojen naurunalaiseksi. Jos oli nuoria herroja vierailulla, kehoitti hän heitä hakkailemaan Timeaa, ja häntä huvitti sanomattomasti nähdessään tytön ottavan osakseen tulleen ihailun todeksi ja iloitsevan siitä, että häntä kohdeltiin neitinä, että joku pyysi häntä tanssimaan tanssijaisissa, että joku hölmö ojensi hänelle kukkakimpun, joka ei ollut salonkimainen ja viekoitteli hänet sanomaan jotakin, jolle koko seurue purskahti nauramaan. Oi, kuinka kirkkaana kaikui aina Atalian sointuva ääni tämän helisevän naurun seasta! — Sohvi-rouva on asettunut Timeaan nähden vakavammalle kannalle. Hän toruu tyttöä alituiseen. Kaikkea, mitä tyttö tekee, hän moittii. Kasvatit ovat nyt kerta kaikkiaan kömpelöjä, ja kuta useammin Timeaa torutaan, sitä nurinkurisemmin hän käyttäytyy.

"Kuka nyt panee kupin noin nurinkurisesti, sinä senkin tollo! Etkö vielä tunne Atalian lusikkaa? Kuka on ottanut makeisia? Odotappas, minä kyllä opetan sinut näpistelemään makeisia! Voi, voi, kuinka sinun leninkisi taas on tahriintunut! Luuletko meidän aina vaan voivan antaa sinulle uusia? — Kuivataanko nyt veitsiäkin tuolla lailla? Kuka on särkenyt kannun kädensijan? Sinä kai sen taas olet tehnyt, vai mitä? Sinä otat syyksesi kaiken, etten minä vain ottaisi hintaa palvelijoiden palkasta, kun tiedät, etten voi pidättää sinun palkastasi, koska et saa mitään."

Atalia-neiti ryhtyy silloin puolustamaan Timeaa.

"No, mutta mamma, älä nyt toki aina toru tyttöä. Sinähän kohtelet häntä kuin piikaa. Timea ei ole mikään piika, ja minä en salli sinun kohtelevan häntä tuolla tavoin!"

Timea suutelee nyt Sohvi-rouvan kättä, lepyttääkseen hänet, kuin myös Ataliaa kiitollisuudesta, kun tämä on puolustanut häntä, ja sitten hän taas suutelee molempia, jotta he eivät riitelisi keskenään. Hän on niin alistuvainen ja kiitollinen. Mutta Sohvi-rouva odottaa vain siksi, kunnes Timea on ennättänyt ulos huoneesta, sanoakseen tyttärelleen, mitä hänellä on kielellään, kumminkin niin, että hänen vieraansa Timar ja Katshuka saattavat sen kuulla.

"Tekisimme oikeammin, jos kohtelisimme häntä kuin piikaa. Sinähän tiedät, mikä onnettomuus häntä kohtasi. Ne rahat, jotka Timar — tarkoitan, herra von Levetinczy — pelasti hänelle, sijoitettiin erääseen maatilaan. Tämä on nyt joutunut vasaran alle, ja rahat ovat menneet. Timealla ei nyt ole muuta omaisuutta kuin vaatteet, jotka ovat hänen yllään." ("Ohoh, nyt jo he ovat siis tehneet hänestä kerjäläisen!" ajatteli Timar ja tunsi mielensä kevyeksi kuin ylioppilas, joka on saanut vuoden pidennyksen opiskeluajalleen.)

"Se minua vain harmittaa, että hän on niin välinpitämätön kaikesta", sanoi Atalia. "Häntä saa torua tai pilkata, hänelle se on yhdentekevää, hän ei kuitenkaan milloinkaan punastu."

"Tämä on ominaista kreikkalaiselle rodulle", huomautti Timar.

"Kaikkea vielä!" vastasi Atalia halveksivasti. "Se on sairaalloisuuden merkki. Opistossa osasi jokainen oppilas saada ihonsa noin keinotekoisen valkeaksi syömällä liitua ja poltettuja kahvipapuja."

Atalia kohdisti sanansa Timarille, hänen katseensa oli kuitenkin kiinnitetty Katshukaan.

Mutta herra Katshuka vilkuili suureen seinäkuvastimeen, mistä saattoi nähdä, milloin Timea taas tulisi huoneeseen. Atalia huomasi sen. Eikä se jäänyt Timariltakaan huomaamatta.

Kun Timea palasi käsissään suuri tarjotin täynnä kiliseviä laseja, oli hänen koko huomionsa kiinnitettynä siihen, ettei vaan yksikään lasi olisi pudonnut lattiaan. Kun nyt Sohvi-rouva huusi hänelle: "Varo itseäsi, ettet vaan pudota mitään!" pudotti hän aivan oikein koko tarjottimen. Onneksi lasit putosivat pehmeälle matolle eivätkä särkyneet, kierivät vain ympäri lattiaa.

Sohvi-rouva aikoi heti puhjeta rajuilmaksi, mutta Atalia sulki hänen suunsa sanoen:

"Tällä kertaa se oli oma syysi, mamma; miksi huusit hänelle? Jää tänne luokseni Timea. Kamarineitsyt saa tuoda kahvin."

Tästä Sohvi-rouva suuttui kahta pahemmin, meni keittiöön ja toi itse kahvitarjottimen.

Samassa silmänräpäyksessä, kun Timea oli pudottanut lasit, oli Katshuka sotilaallisen reippaasti hypännyt tuoliltaan ja nopeasti koonnut ne ja asettanut ne tarjottimelle, jota Timea piti vapisevassa kädessään. Tytön suuret, tummat silmät loivat häneen kiitollisen katseen, jonka sekä Atalia että Timar näkivät.

"Herra kapteeni", kuiskasi edellinen sulhaselleen, "saakaapa piloilla tyttöhupakko rakastumaan itseenne. Olkaa hakkailevinanne häntä. Siitäpä tulee oivallinen kuje." — "Timea, sinä syöt tänä iltana kanssamme. Tule istumaan tänne, kapteenin viereen."

Se oli kenties katkeraa pilaa, kenties sydämetöntä pilkkaa, kenties heräävän mustasukkaisuuden purkaus, tai kenties se oli häijyyttä? — Saammepa nähdä, mitä siitä kehittyy.

Kiihkeästi ja liikutettuna, lainkaan peittelemättä iloaan, istuutui lapsi vastapäätä kauneudestaan tietoista Ataliaa, joka kehoittaessaan sulhastaan sanomaan kohteliaisuuksia Timealle menetteli kuin kuningatar, joka heittää kultarahoja kerjäläislapselle. Lapsi tulee iloiseksi koko päiväksi, mutta hän itse ei huomaa menetystä.

Kapteeni ojensi sokeriastian Timealle. Tämä ei oikein osannut käytellä sokerisaksia.

"No, ottakaa sitten sokeri pienellä, valkealla, kauniilla kädellänne," sanoi hän Timealle, joka tästä tuli niin hämilleen, että heitti sokerin vesilasiin eikä kahvikuppiin. Ei kukaan ollut koskaan ennen sanonut hänen kättään pieneksi, valkeaksi ja kauniiksi. Ja kuitenkaan ei kapteeni ehkä ollut tahtonut sanoa hänelle edes kohteliaisuutta, vaan ainoastaan koettanut kehoittaa häntä ottamaan sokeria sormin, mikä ei suinkaan sodi sopivaisuutta vastaan, kun käsi on niin puhdas lapsenkäsi. Mutta lapsenmieleen painuivat nuo sanat, ja Timea katsahti usein varkain käsiään. Olivatko ne todella niin valkeat ja kauniit? Atalia tuskin saattoi pidättää nauruaan. Hän nautti pilan jatkamisesta.

"Timea, tarjoa makeisia herra kapteenille."

Tyttö nosti kristallikannen hopeamaljakosta ja ojensi sen herra Katshukalle.

"No, valitse hänelle jotakin."

Timea valitsi sattumalta palan, joka oli sydämenmuotoinen. Lapsella ei luultavasti ollut pienintäkään aavistusta siitä, että se kuvasi sydäntä, eikä siitä, mitä sydän yleensä merkitsi.

"Oi, se on minulle liian paljon," nauroi kapteeni; "minä otan sen vain sillä ehdolla, että te, kaunis neitiseni, jaatte sen kanssani."

Ja näin sanoen hän taittoi sokerisydämen kahtia tarjoten puolet Timealle.

Tyttö antoi sen olla lautasella; hän ei olisi tahtonut syödä sitä mistään hinnasta. Hän vartioitsi sitä mustasukkaisin silmin eikä odottanut Sohvi-rouvan muistutusta, eikä palvelustytön sisääntulemista vaihtamaan lautasia, vaan kiirehti itse ottamaan ne pois ja ulos huoneesta.

Aivan varmasti hän on pistävä tämän sydämen puoliskon taskuunsa, ja se löytyy sitten hänen kätköistään. Siitä koituu taas uusi naurunaihe.

Ei ole mikään helpompaa kuin panna viisitoistavuotiaan tytön pää pyörälle, hän kun ottaa kaiken todeksi ja uskoo ensimmäistä miestä, joka sanoo hänellä olevan kauniit, valkeat kädet.

Ja herra Katshuka on juuri sitä lajia, joka ei voisi antaa itselleen anteeksi, jos hän lähestyisi kaunista tyttöä sanomatta hänelle joitakin imartelevia sanoja. Vanhojakin naisia hän liehittelee. No, liehitelköön! Mutta hän ei voi olla sanomatta muutamia suosiollisia sanoja edes kamarineitsyellekään, kun tämä näyttää hänelle valoa porraskäytävässä. Hänen suurin kunniansa on saada jokaisen tytön sydän sykkimään kiivaammin hänen sinisen univormunsa nähdessään. Ja Atalia voi olla varma siitä, että hän on kaikkein kirkkain tähti.

Katshukan mielestä ei ole ajanhukkaa askarrella Timean kera. Hän on tosin vielä lapsi, mutta hänestä saattaa kerran sukeutua kaunotar. Sitäpaitsi hän on isätön ja äiditön lapsi, lisäksi turkkilaistyttö, jota ei vielä ole kastettu eikä hän ole oikein täysjärkinen, kaikki syitä, joiden nojalla häntä voi mielistellä omantunnonvaivoitta. Eikä herra Katshuka annakaan ainoankaan tilaisuuden jäädä käyttämättä ja siten hän huvitti sanomattomasti morsiantaan.

Kerran Atalia sanoi Timealle tämän mennessä nukkumaan:

"Kuuleppa Timea! Kapteeni on pyytänyt kättäsi. Otatko hänet?"

Tyttö katsahti kauhistuneena Ataliaa ja juoksi sitten vuoteeseensa, missä veti peitteen päänsä yli, niin ettei kukaan voinut nähdä häntä.

Atalia iloitsi siitä, ettei lapsi osannut nukkua, vaan heittelihe sinne tänne vuoteellaan ja huokaili puoliin öihin.

Tämä tyttömäinen kuje onnistui. Seuraavana päivänä Timea oli tavattoman vakava. Hän luopui lapsellisista tavoistaan, hänen kasvonsa olivat miettivän raskasmieliset, ja hän muuttui usein aivan äkkiä harvapuheiseksi. Myrkky alkoi vaikuttaa.

Atalia vihki koko talonväen salaisuuteen. Tästä lähtien tuli Timeaa kohdella kuin morsianta, kuten herra Katshukan kihlattua. Palvelusväki, vieläpä armollinen rouvakin suostuivat näyttelemään tätä huvinäytelmää.

Älköön kenkään sanoko tätä pakanalliseksi pilaksi, ei, se oli päinvastoin kristillistä pilaa.

Atalia sanoi Timealle:

"Kas tässä, kapteeni on myöskin lähettänyt sinulle kihlasormuksen. Mutta sinä et saa panna sitä sormeesi vielä, niinkauan kuin olet pakana. Ensin sinun täytyy tulla kristityksi. Tahdotko antaa kastaa itsesi?"

Timea pani käsivarret ristiin rinnalleen ja painoi päänsä alas.

"Siis sinut tullaan ensiksi kastamaan. Mutta jotta se voitaisiin tehdä, tulee sinun opetella ulkoa uskonkappaleet ja katkismus sekä raamatunhistoria, virret ja rukoukset. Sinun tulee käydä lukkarin luona koulua. Tahdotko?"

Timea nyökäytti vain päätään.

Ja nyt hän alkoi käydä papin ja lukkarin luona joka päivä, laulu- ja rukouskirja kainalossaan kuin pieni koulutyttö, ja illalla myöhään, toisten mentyä nukkumaan, hiipi hän tyhjään vierashuoneeseen, ja puoli yötä ääneen luettuaan hän oppi ulkoa kertomuksen kymmenestä egyptiläisestä maanvaivasta sekä mitä siveellisimmät kertomukset Simsonista ja Delilasta, Josefista ja Potifarin vaimosta. Se oli hänelle vaikeata, sillä hän oli tottumaton siihen. Etenkin oli hänelle hirvittävä työ saada muistiinsa painumaan katekismuksen abstraktiset, käsittämättömät kysymykset ja vastaukset. Mutta eikö hän olisi tehnyt mitä hyvänsä tullakseen kastetuksi?

"Siinä näette", sanoi Atalia usein Timarinkin läsnäollessa; "ellen olisi herättänyt hänessä tätä toivetta, ei hän milloinkaan olisi suostunut kääntymään kristinuskoon eikä kastattamaan itseään. Mutta nyt hän ponnistelee voimainsa takaa saavuttaakseen tarpeelliset tiedot."

Oli siis päälle päätteeksi hurskas teko panna tytön pää pyörälle ja uskotella hänen pian saavan olla morsiamena. Ja Timarin täytyi vaieten katsella tuota häijyä leikkiä, jota lapsen kanssa leikittiin. Mitä hän muutoin olisi voinutkaan sanoa Timealle? Hänellä ei kuitenkaan olisi ollut ymmärrystä tajuta kaikkea oikein. Hänen käyntinsä talossa lisäksi vain pahensivat asiaa. Ne vakuuttivat lorun todeksi Timean silmissä. Hän kuuli kaikilta — vanha, vakava Atanas-herrakin viittaili siihen suuntaan —, että rikas herra Levetinczy kävi talossa Atalian tähden. Hänestä se olikin aivan luonnollista. Rikas mies kosii rikasta tyttöä. Ne kaksi soveltuvat toisilleen. Mutta kuka soveltuisi paremmin köyhälle unkarilaiselle upseerille kuin juuri turkkilaisen sotilashenkilön köyhä tytär? Ei mikään näyttänyt hänestä luonnollisemmalta.

Hän siis luki yöt, päivät. Katkismuksesta, virsikirjasta ja raamatusta hän oli jo selviytynyt; mutta nyt keksittiin uusi pila. Sanottiin hänelle hääpäivän jo olevan määrätyn, ja että siksi päiväksi oli ommeltava paljon, myötäjäisiin kuuluvia vaatteita. Monet hienot liinavaatteet, lukemattomat, vielä jälellä olevat leningit ja koristeet tekivät mahdottomaksi päivän määräämisen liian läheiseksi. Ja etupäässä juuri morsiuspuku, jossa hän astuisi alttarin eteen! Tämä täytyi morsiamen itsensä kirjailla. Näin on laita turkkilaistenkin maassa, ja sen vuoksi se tuntui Timeasta varsin luonnolliselta. Hän osasi oivallisesti ommella silkki-, kulta- ja hopealangalla, sillä turkkilaisten haaremissa pannaan näiden taitojen opettamiseen varsin suurta painoa.

Hänelle siis annettiin Atalian morsiuspuku, jotta hän ompelisi siihen niitä komeita kirjailuja, joita hän oli kodissaan oppinut. Timea piirsi laahustimeen ja puvun liepeisiin mitä kauneimpia arabeskeja ja alkoi sitten ommella niitä. Hänen ahkerat sormensa saivat aikaan todella ihmeitä. Hän teki työtä aamusta varhain myöhään iltaan eikä edes pannut työtä pois vieraiden tullessa, vaan keskusteli kumartuneena työnsä yli, mikä olikin hänelle onnellisinta, sillä siten hän pääsi näkemästä, miten hänelle naurettiin. Kuiskien ja merkkikieltä puhuen viittoilivat naiset keskenään sekä niille herroille, jotka kävivät vieraisilla, että Timea ompeli niin ahkerasti, koska luuli ompelevansa omaa morsiuspukuaan. Pikku hupakko!

Timar, jonka täytyi katsella kaikkea tätä, poistui talosta usein katkerin sydämin ja portaiden päässä hän tarttui molemmin käsin marmoripylväisiin. Hän olisi mieluimmin tehnyt kuin Simson, joka kukisti filistealaisten talon heidän ja itsensä päälle.

Kuinka kauan antaa hän tämän talon seistä?

Se päivä, jota Timea odotti niin suurella salaisella vavistuksella, oli toden teolla se päivä, jolloin herra Katshukan piti viettää häitään ei hänen, vaan Atalia-neidin kera.

Kuitenkin näyttäytyi omituisia esteitä. Ei tähdissä, eikä myöskään rakastavaisten sydämissä (sillä hehän olivat kuolettavasti rakastuneet toisiinsa), vaan herra Brazovicsin raha-asioissa.

Kun herra Katshuka kosi herra Brazovicsilta tämän tytärtä, oli hän sangen avomielisesti selvittänyt tälle asemansa. Hänellä ei ollut ensinkään omaisuutta; hänen palkkansa oli tosin niin suuri, että hän saattoi esiintyä sotilasarvonsa mukaisesti, mutta se ei ollut kyllin suuri ylläpitämään vaimoa, kaikkein vähin vaimoa, joka on tottunut kaikenlaatuisiin mukavuuksiin ja ylellisyyteen. Hän sanoi siis suoraan, ettei hän voinut mennä naimisiin, ellei hänen vaimonsa myötäjäiset voisi peittää talousmenoja.

No niin, tähän ei ollut mitään sanomista, arveli herra Brazovics. Sellaisessa tapauksessa hän ei olisi saita. Tyttärensä hääpäivänä hän antaisi hänelle satatuhatta guldenia puhtaassa rahassa, ja niillä he saisivat tehdä, mitä tahtoivat.

Siihen aikaan, jolloin herra Brazovics antoi tämän lupauksen, olisi hän voinutkin sen täyttää. Mutta sittemmin oli Timar tullut hänen tielleen. Timar sekotti kaikin keinoin ja ennenkuulumattomalla tavalla kaikki herra Brazovicsin kaupat, teki tyhjiksi hänen varmimmatkin laskelmansa, syrjäytti hänet kaikesta kilpailusta ja sulki häneltä entisten korkeiden suosijain ovet, niin että herra Brazovicsin oli mahdotonta saada kokoon lupaamiaan sataatuhatta guldenia.

Asian laita oli aivan oikein siten kuin Katshuka kerran oli sanonut Timarille, ettei herra Brazovics itse tiennyt, millä kannalla hänen asiansa olivat, oliko hän pinnalla vai veden alla. Vanhat ja uudet yritykset olivat sekaantuneet keskenään, kannattavat tappiota tuottaviin; paperilla nähtävien voittojen ja saatavien rinnalla vilisi menoja ja velkoja, jotka hän salasi itseltäänkin, sopimuksia, joita ei voitu katkaista, ja riitajuttuja, joiden ratkaisu oli epätietoinen, joten sillä hetkellä ei voitu tietää, oliko herra Brazovics Kroisos vaiko Irus, ja itse hän oli siitä vähin selvillä. Se, jolla oli hänen hallussaan satatuhatta guldenia, menettelisi viisainten hakiessaan ne tänään häneltä mieluummin kuin huomenna. Ja herra Katshuka oli viisas mies.

Atanas-herra otti hänet pari kertaa kahdenkesken — ja yritti lähestyä sotainsinöörin vallituksia. Hän teki suotuisia tarjouksia. Miksi Katshuka tahtoisi saada nuo satatuhatta guldenia käteisenä? Hänen vaimonsa vain tuhlaisi ne. Niiden korot nousisivat vain kuuteentuhanteen guldeniin. Eikö siis olisi parasta antaa pääoman jäädä Atanas-herran haltuun, joka antaisi heille kahdeksantuhatta vuotuista korkoa? Tai miten olisi, jos Atanas-herra antaisi nuorelle parille erään maatilansa, joka tuottaa seitsemäntuhatta guldenia vuosikorkoa? — Mutta sotainsinööri ei antanut ottaa viimeisiä varustuksiaan. Hän sulki juoksuhaudat ja uhkasi räjähyttää ilmaan koko avioliittolinnoituksen ellei sataatuhatta guldenia maksettaisi hänelle ennen häitä.

Herra Brazovics oli siis pahemmassa kuin pulassa, ja jos joku vielä suuremmalla katkeruudella kuin Timar katseli morsiuspukua, joka Timean uutterien sormien avulla yhä enemmän läheni täydellisyyttään, niin se oli varmaankin juuri Atanas-herra.

Timaria muistaen, sukelsi pelastava ajatus hänen mieleensä. Tosin hän vihaa tätä Timaria syvästi ja myrkyttäisi hänet sangen mielellään liemilusikallisella. Mutta mitä? Jospa hän antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi? Eihän tämä ole taottu kiinni herra Katshukaan. Ellei herra insinöörikapteeni halua mennä naimisiin, niin kulkekoon hän koko ikänsä vallituksia kaivaen. Tässä on vain kyseessä saada Atalialle katto pään päälle. Eikä vaihtokauppa olisi niinkään huono. Tuo Timar on tosin kurja ja kelvoton, joka ansaitsisi tulla hirtetyksi; mutta jos hän saisi Atalian vaimokseen, muuttuisivat asiat kädenkäänteessä. Hänestä tulisi äkkiä kunnon ihminen. Vihamielisyys ja kilpailu häviäisivät heti; hän saisi liittyä kumppaniksi liikkeeseen, ja kaikki tulisi jälleen oikeille raiteilleen.

Ja olisiko sitten niin vaikeata saada asia oikealle tolalle? Timar käy usein talossa. Palvelijoitahan nämä vieraskäynnit eivät voi tarkoittaa. — Kunpa hän ei vain olisi niin kovin arka! Hänellä ei ole rohkeutta ilmaista, että hän on uskaltanut kohottaa silmänsä entisen päämiehensä tyttäreen. Sitäpaitsi hän pelkää tuota upseeria, joka on vanha miekkailija. No, tässä ei auta muu kuin hieman rohkaista pelkuria!

Eräänä iltapäivänä oli Atanas-herra kaatanut kaksinkertaisen annoksen anislikööriä kahviinsa (yleisesti tunnustettu tehokkaaksi rohkaisu keinoksi) ja antoi sitten kantaa kahvin huoneeseensa käskien naisia lähettämään Timarin luokseen tämän tultua.

Atanas sytytti tshibukinsa ja ympäröi itsensä sellaisella savumuurilla, että hän uiden edestakaisin tässä alkuaineessa milloin hävisi, milloin sukelsi esiin mulkoilevine, veristävine silmineen aivankuin jättiläismäinen mustekala, joka väijyy saalistaan imeäkseen sen veren. Uhri ei antanut kauan odottaa itseään.

Niin pian kuin Timar kuuli Sohvi-rouvalta, että Atanas halusi puhutella häntä, riensi hän heti tämän huoneeseen.

Suuri mustekala ui häntä vastaan savun läpi. Kamalat polyyppisilmät Timariin kiinnitettyinä syöksi hän noiden samaisten merieläinten tavoin yht'äkkiä saaliinsa kimppuun huutaen Timarille:

"Kuulkaapa, herraseni, mitä teidän vierailunne tässä talossa tarkoittavat? Mitä aikeita teillä on tyttäreni suhteen?"

Tämä on paras keino saada tuollainen jänishousu selittelemään. Hän hämmästyy, ällistyy ja ennenkuin hän ennättää pakoon, sätkyttelee hän pyhän avioliiton verkossa.

Ei ole narripeliä vastata tuollaiseen kysymykseen.

Ensimmäinen seikka, minkä Timar tajusi, oli se, että herra Brazovics oli juonut liian paljon anislikööriä. Siitä hänen rohkeutensa.

"Herraseni", hän vastasi levollisesti. "Minulla ei ole mitään aikeita neiti tyttärenne suhteen. Sitä vähemmän minulla voisi niitä olla, kun hän on jo toisen morsian, ja tämä toinen on vanha, hyvä ystäväni. Sanon teille, minkävuoksi käyn tässä talossa. Ellette olisi kysynyt, olisin vaiennut vielä kauan, mutta koska nyt kysytte minulta, niin tietäkää se nyt. Käyn talossanne, koska olen luvannut ystävä- ja sukulaisvainajallenne, jonka loppu oli niin surullinen, valvoa hänen orpoa lastaan. Käyn täällä nähdäkseni, miten huostaanne uskottua lasta kohdellaan. Tyttöä kohdellaan häpeällisesti, alhaisesti ja ilkeästi, herra Brazovics! Sanon sen teille vasten kasvoja omassa talossanne. Te olette kavaltanut hänen pienen omaisuutensa; niin juuri, kavaltanut, se on oikea sana. Ja koko perheenne tekee häpeällistä pilaa lapsiraukasta. Hänen sielunsa myrkytetään koko ijäkseen. Kohdatkoon Jumalan rangaistus teitä kaikkia senvuoksi! Ja nyt, herra Brazovics, olemme me kaksi viimeisen kerran olleet kahden teidän luonanne. Älkää toivoko elävänne sen päivän yli, jolloin minä palaan takaisin!"

Timar kääntyi ympäri korollaan ja heitti oven kiinni perässään. Mustekala vetäytyi sitävastoin takaisin savupilviensä tummiin syvyyksiin, kulautti sisäänsä vieläkin lasillisen anislikööriä ja ajatteli itsekseen, että hänen kai olisi pitänyt vastata tähän jotakin. Mutta mitä?

En todella itsekään tiedä, mitä hänen olisi pitänyt vastata.

Timar palasi vastaanottohuoneeseen, ei ainoastaan noutamaan hattuaan, jonka oli jättänyt sinne, vaan toisestakin syystä.

Timea istui yksin salissa. Atalia oli sulhasineen viereisessä huoneessa.

Timarin vihasta hehkuvissa kasvoissa huomasi Timea tapahtuneen suuren muutoksen. Nämä muutoin lempeät ja vaatimattomat kasvot olivat nyt saaneet ylpeän ilmeen, ja niillä väikkyi mielenliikutus, joka teki hänet kauniiksi. Monet kasvot kaunistuvat intohimon leimahtaessa niissä.

Hän meni suoraa päätä Timean luo, joka kirjaili kultaisia ruusuja ja hopealehtiä morsiuspukuun.

"Timea neiti," hän sanoi syvällä, sangen liikutetulla äänellä, "nyt otan jäähyväiset teiltä. Kunpa tulisitte onnelliseksi! — pysykää kauan lapsena. Mutta jos kerran tulisi hetki, jolloin tuntisitte olevanne onneton, niin älkää silloin unhottako, että on olemassa yksi joka teidän tähtenne…"

Hän ei kyennyt jatkamaan. Ääni petti, ja rinta kuristui kokoon.

Timea lopetti keskenjääneen lauseen.

"Kolme kertaa…"

Timar puristi hänen kättään ja änkytti värisevällä äänellä:

"Ikuisesti!"

Sitten hän kumarsi ja läksi, vaivaamatta viereisessä huoneessa olijoita.

Ei ainoakaan "Jumala kanssanne!" tullut hänen huuliensa yli. Hänhän toivoi tällä hetkellä, että Jumala lakkaisi käsillään suojaamasta taloa.

Timea päästi käsistään koruompelun ja tuijotti kauas avaruuteen, huokaisten:

"Kolme kertaa!"

Kultalanka kiertyi pois neulansilmästä.

Kun Timar meni alas portaita kulki hän taas niiden kahden marmoripylvään ohi, jotka kannattivat portaita.

Millä raivolla hän iski nyrkkiinpuristetun kätensä toiseen pylvääseen!

Tunsivatkohan ylhäällä olijat iskun? Sanoivatkohan horjuvat seinät heille, että heidän piti juosta ulos rukoilemaan, ennenkuin katto romahti heidän päälleen?

Ei, he vain nauroivat hupsulle lapselle, joka ompelee niin ahkerasti morsiuspukuaan.

Kuudestoista luku.

UUSI KUJE.

Äskettäin aateloitu herra von Levetinczy on jo hyvin tunnettu henkilö ei ainoastaan Unkarissa, vaan Wienissäkin.

Hänestä sanotaan, että hän on onnen suosikki, kultapoju. Kaikki, mitä hän kädellään tavoittaa, muuttuu kullaksi. Kaikki, mihin hän ryhtyy, muuttuu kultakaivokseksi. Täällä on oikea kultakaivos, eikä Csetatye Maréssa tai Chemnitzissä tai Veröspetakissa Unkarin ja Siebenbürgin rotkoissa.

Kullankaivajan suurin taito piilee siinä, että hän ennen toveriansa ennättää hankkia tietoja suurimmista yrityksistä, joita hallitus valmistaa, ja tässä taidossa Timar oli mestari.

Kun hän antautui johonkin kauppa-asiaan, pyrähti koko parvi samaan paikkaan, sillä tiedettiin siinä saloin ansaittavan rahaa; oli vain tarvis poimia ne ylös kadulta.

Mutta ei Timaria vain sen vuoksi sanottu kultapojaksi, vaan toisestakin syystä. Hän ei milloinkaan pettänyt ketään, ei milloinkaan suostunut petokseen.

Suurissa liikeasioissa on rehellinenkin voitto melko suuri; jokainen, joka tahtoo sitä lisätä varastamalla ja pettämällä, menettää siunauksen. Se, joka tyytyy ansaitsemaan groshenin guldenilla, on rehellinen, kunnon mies, ja tämä groshen tekee miljoonasta viisikymmentätuhatta guldenia ja vetää perässään toisen miljoonan. Älköön vain meneteltäkö liian kiireisesti. Onnen jumalatar tulee siitä huolimatta kyllin avokaulaisena vastaan; tulee varoa itseään riistämästä häneltä viimeistä ohutta harsoa, sillä siitä hän pahastuu.

Ja Timar omasi tässä suhteessa oikean hienotunteisuuden. Hän voitti suuria summia, sillä hän heittäytyi suuriin yrityksiin; mutta hän ei milloinkaan alentunut pettämään eikä varastamaan. Voitostaan hän jätti suuren osan niille, joita hänen oli kiittäminen jutusta ja siitä, että oli saanut sen niin halvoilla ehdoilla, ja siten hän piti kultalähdettä aina avoimena. Välistä hän tuotti valtiolle todellisen voiton sokaistessaan valtiokassan kilpailijaviholliset teeskenneltyinä sotatempuillaan. Niiden häviö tuli sitäpaitsi valtionkin hyödyksi. Nämä eivät tosin sanoneet häntä kultapojaksi; mutta hallituspiireissä hänellä oli se nimi samoin köyhän kansan keskuudessa.

Erään kerran hän alkoi ostella viinitarhoja Monostorilla Komornin luostarivuorella.

Monostor on korkea Uj-Szönyn edustalla sijaitseva hiekkakumpu. Jo tästäkin voi päättää, miten oivallista viiniä siellä kasvaa. Mutta viinitarhat, jotka tuottavat tavallista viiniä, ovat niille, jotka eivät itse valmista sitä, itseään kuluttavaa pääomaa. Siitä huolimatta Timar osti sieltä lähes kymmenen tynnyrinalaa. Tämä herätti huomiota kauppamaailmassa. Mitä hän aikoo tehdä? Hänellä mahtoi olla siellä jokin kultakaivos.

Herra Brazovics luuli olevansa oikeilla jäljillä. Hän hyökkäsi herra Katshukan kimppuun tämän omassa luolassa.

"No, herra vävy, nyt on teillä tilaisuus osoittaa olevanne rehellisissä aikeissa ja todella pitävänne minua appiukkonanne. Myöntäkää, että hallitus aikoo laittauttaa linnoituksia Monostoriin. Ei, älkää juosko pakoon. Tiedän hyvin teidän panevan koko virkanne alttiiksi, jos ilmaisette sellaisen salaisuuden. Mutta minä vannon kunniani ja kaiken sen kautta, mikä on minulle kallista, että minä en sano sitä kenellekään. Sanokaa minulle vain totuus. Minä en anna viekoitella itsestäni mitään, vaikka sitä koetettaisiin tehdä hehkuvilla rautapihdeillä. Nähkääs, tuo kelvoton Timar on päätä pahkaa alkanut ostaa sieltä maata; joku on jo ilmaissut hänelle kaiken. Älkäämme antako hänen pitää koko herkkupalaa! No, eikö totta, maa tulee linnoitettavaksi?"

Herra Katshuka antoi nyt puristaa itsestään salaisuuden, että jotakin oli tosiaan tekeillä. Hovisotaneuvostossa oli päätetty laajentaa Komornin linnoituksia sinne päin.

Atanas ei voinut saada mieluisempaa tietoa. Kuinka monta kaunista sadantuhannenguldenin suuruista summaa hän olikaan jo saanut samanlaatuisissa tapauksissa ostettuaan etukäteen ne talonpoikaishökkelit, jotka tulivat pakkoluovutettaviksi, ja sitten myynyt ne hallitukselle palatsien hinnasta.

Hän tahtoi mielellään myös nähdä linnoituskartan ja pyysi tulevaa vävyään niin hartaasti kuin voi sallimaan hänen heittää edes silmäyksen siihen. No, siinäkin suhteessa herra Katshuka noudatti hänen mieltään. Täten Atanas sai tietää kaikki, mitä hänen oli tarvis tietää. Hän sai tietää, minkä palasen hallitus oli aikonut pakkoluovutettavaksi, mitkä maatilat joutuisivat pakkoluovutusalueelle. Ja tuo kelvoton Timar oli todella nuuskinut sen paikan, minne linnoitukset rakennettaisiin!

"Ja miten kuuluvat pakkoluovutusehdot?"

Se oli pääkysymys.

Sitä ei herra Katshuka voinut ilmaista tekemättä rikosta. — Hän teki sen kumminkin.

"Hallitus maksaa summan, joka on, kaksi kertaa niin suuri kuin viimeinen ostohinta."

"Nyt tiedän kylliksi!" huudahti Atanas-herra ja syleili vävyään. "Loppu jää minun tehtäväkseni. Hääpäivänänne ovat sanotut satatuhatta guldenia pöydällänne."

Ja näin sanoen hän hyökkäsi ulos ryhtyäkseen toimeen.

Mutta Atanas-herra erehtyi luullessaan tietävänsä tarpeeksi. Hän olisi menetellyt viisaasti jos olisi tiedustellut vieläkin erästä seikkaa; herra Katshuka, joka oli juorunnut jo niin paljon ei olisi vaiennut siitäkään. Mutta Brazovics ei kysynyt häneltä, ja siten häneltä jäi se tietämättä; hänen kävi kuin kärpäsen, joka lentää sokeasti ikkunaa vasten. Asian laita oli muutoin niin, että herra Katshuka ei tuntenut enää minkäänlaista palavaa intohimoa noihin sataantuhanteen guldeniin enempää kuin siihenkään, mikä siitä seurasi. Jos hän ne saisi, niin olkoon menneeksi; mutta jollei saisi, ei hän silti muuttuisi harmaapääksi.

Herra Brazovics matkusti suurimmassa kiireessä Uj-Szönyyn ja kävi vuoronperään viinitarhojen omistajien luona kyselemässä, kenellä heistä oli maata myytävänä. Hän maksoi, mitä pyydettiin, ja sille, joka ei halunnut myydä, hän tarjosi kolminkertaisen hinnan. Mitä kalliimmin hän osti, sitä parempi se oli hänelle itselleen; pakkoluovutusehtojen mukaisesti hän saisi yhtä paljon puhdasta voittoa.

Tietenkin herätti tämä toistenkin liikemiesten huomion. He tulivat paikalle joukottain ja nostivat hinnat niin korkeiksi, että köyhät mehiläisten ja lampaiden omistajat Monostorissa eivät voineet käsittää, kuinka heidän viininsä oli äkkiä muuttunut niin jaloksi tavaraksi, että siitä tapeltiin jo ennen viininkorjuutakin.

Viinitarhojen hinnat nousivat viimein niin korkeiksi, että maa, josta hallituksen piti, ennenkuin kartta oli tullut tutuksi, maksaa korkeintaan satatuhatta guldenia, nyt viimeisiltä ostajilta ostaen tulisi maksamaan ainakin viisisataatuhatta.

Herra Brazovics itse oli ostanut sadallatuhannella guldenilla, niin vaikeata kuin olikin ollut hankkia rahoja. Hän möi viljavarastonsa, laivansa, lainasi rahaa koronkiskurin koroilla ja käytti vierasta rahaa, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Tällä kertaa hän pelasi varmaa peliä. Onhan Timar osallinen asiassa! Hän tekee varmaankin huonoimman kaupan tässä, sillä hän on ostanut hyvin halvalla ja tulee siis ansaitsemaan mitättömän vähän; mutta koska hän kerran on. pelissä, täytyy yrityksen olla "numero yksi", ja osalliset tulevat jo samana vuonna saamaan voitto-osuutensa. Velallinenhan on valtio, joka ottaa rahansa meiltä; mehän siis oikeastaan otamme takaisin vain omat rahamme. Mutta Timar oli tälläkin kertaa ollut pahanilkinen. Kaikki oli vain herra Atanas Brazovicsin päähän tähdätty isku. Timar tunsi senkin seikan, minkä Atanas-herra oli jättänyt kysymättä herra Katshukalta.

Oli aivan totta, että hallitus aikoi laajentaa Komornin linnoituksia kauemmas, ja samoin oli totta, että jo tänä vuonna ryhdyttäisiin työhön. Mutta se, mistä alotettaisiin, oli tärkein kysymys. Sillä työn suoritukseen lasketaan kuluvan kolmekymmentä vuotta.

Timar on taasenkin tehnyt kilpailijoilleen ilkeät kepposet, jotka tuovat hänelle heidän kirouksensa.

Mutta aina kun hän ryhtyy johonkin, joka saattaa monet kiroomaan häntä, huolehtii hän hyvänä kauppamiehenä siitä, että samaan aikaan pannaan liikkeeseen jotakin sellaista, josta vielä useammat häntä siunaavat, niin että kun tehdään lopputiliä siunauksen ja kirouksen välillä, niin aina jää pieni ylivoitto siunauksen puolelle.

Timar kutsui Johan Fabulan luokseen.

"Johan", hän sanoi tälle, "te olette nyt vanha poika ja olette kuluttanut ruumiinne kelvottomaksi työssä. Eikö olisi parasta teidän silmäillä ympärillenne keksiäksenne jotakin, joka tekisi teille mahdolliseksi pienen levon?"

Johan Fabula oli, kuten tavallista, sangen käheä ja hänen puhuessaan tuntui kuin hän olisi sähissyt kuiskaajaluukusta näyttelijälle tämän osaa.

"Niinpä niin, herra, olen itse ajatellut kääntää selkäni koko merimiesammatille ja etsiä jotakin sopivaa tointa maakamaralla. Silmäni ovat jo heikot. Mieluimmin rupeaisin työnjohtajaksi tai portinvartijaksi taloonne."

"Minäpä tiedän ehdottaa teille jotakin parempaa, Johan. Te ette voisi kestää siellä. Te olette tottunut Komornin vehnäleipään. Teistä tulisi parempi suurtalonpoika."

"Miksikä ei minun puolestani; minulta puuttuu vain kaksi seikkaa, ajokaluja ja maata."

"Ajan pitkään tulevat kyllä molemmatkin. Päähäni pälkähtää eräs ajatus. Kaupunki myy nyt vanhoja laidunmaita. Menkää huutokauppaan ja ostakaa kaikki."

"Oho", vastasi Fabula käheästi nauraen, "silloinhan olisin hullu. Sehän on kaikki kangasmaata, missä ei kasva muuta kuin kamomillaa. Myynkö sen jollekin apteekille? Ja sitäpaitsi se on sangen suuri alue. Voidakseni ostaa sen tulisi minulla olla monta tuhatta guldenia."

"Älkää järkeilkö, vaan tehkää kuten sanon. Lähtekää vain matkaan. Tuossa teille on ne kaksituhatta guldenia, jotka vaaditaan takuuksi huutokaupassa. Tarjotkaa niin kauan, kunnes saatte maan. Ottakaa se mistä hinnasta tahansa. Älkää jakako kenenkään kanssa, kuka tahtoisikin tarjoutua toveriksenne. Rahat lainaan minä. Voitte maksaa ne takaisin silloin, kun jaksatte. Minä en pyydä teiltä mitään korkoa, ja teidän ei myöskään tarvitse antaa minulle mitään velkakirjaa. Koko asia päätetään uskolla ja luottamuksella. No, kättä päälle!"

Johan Fabula pudisteli arvellen päätään. "Ei mitään korkoa, ei mitään kirjallista todistusta, kirotun paljon rahaa ja huonoa maata! Loppujen lopuksi minut jätetään pulaan ja paitani riisutaan yltäni."

"Epäilykset pois, Johan. Vuoden saatte pitää maata hallussanne, ja voitto, jonka sillä ajalla saatte jää kokonaan teidän osaksenne."

"Mutta millä minä kynnän ja kylvän?"

"Te ette kynnä ettekä kylvä, vaan teette vain niin, kuin minä käsken. Sato ei kuitenkaan jää tulematta. Mutta älkää puhuko asiasta kenellekään."

Johan Fabula oli jo ennakolta tottunut pitämään kaikkia Timarin tekoja tyhminä, mutta siitä huolimatta ehdottomasti tottelemaan hänen käskyjään; sillä jälestäpäin hän oli tullut vakuutetuksi, että nämä ennenkuulumattomat tyhmyydet johtivat seurauksiin, jotka tuntuivat johtuvan suoranaisesti viisaudesta. Silti ne eivät lakanneet olemasta tyhmyyksiä, mutta tuolla ihmisellä mahtoi olla salainen suojelushenkensä.

Hän siis noudatti Timarin kehoitusta.

Ja nyt emme enää anna lukijan olla epätietoisia niistä ihmeellisistä asioista, joita oli tekeillä.

Komornin uusi linnoituskartta oli todella olemassa, kuten sanottu. Hovisotaneuvosto oli päättänyt uudelleen muodostaa tämän linnoituksen linnoitetuksi leiriksi. Tästä syystä oli tehty suurenmoisia ehdotuksia, jotka käsittivät Monostorin linnoitukset ja pitkän varustuslinjan, jonka piti yhdistää Tonavan Waag-haara Raab-haaraan ja niin kutsuttuun Palatinalilinjaan, jonka rintama toimiessaan yhdessä Monostorin tykistön kera saartaisi koko linnoituksen ja kaupungin lujaan yhtenäiseen ympyrään. Tähän rakennustyöhön laskettiin kuluvan noin kolmekymmentä vuotta. Kulungit nousisivat yhtä moneen miljoonaan.

Valtioneuvoston puolelta tulisi varmasti annettavaksi lopullinen päätös. Mutta yhtä seikkaa ei oltu otettu laskelmissa huomioon — huomautusta, jonka eräs kuiskuttelija oli pistänyt hovikamarin suuhun.

Koska ei kaikkia linnoitustöitä yhtaikaa alotettaisi, niin ei myöskään ollut tarpeen yhdellä kertaa pakkoluovuttaa kaikkea sen alaan kuuluvaa maata. Toistaiseksi riittäisi sen maan pakkoluovutus, joka tarvittiin Palatinalilinjan rakentamiseksi kummankin Tonavan haaran välille. Monostorin pakkoluovutus saattoi viipyä vielä kaksikymmentä vuotta.

Mutta nyt olivat keinottelijat hyökänneet Monostorin hiekkakummun kimppuun. Tonavan haarojen välistä aluetta ei kenkään ajatellut. Siellä oli suunnattoman laaja alue, jonka kaupunki möi huutokaupalla. Ystävämme Johan Fabula sai sen kahdellakymmenellä tuhannella guldenilla.

Mutta jos nyt Monostorin pakkoluovutus tapahtuu vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua, niin ovat ne pääomat, jotka keinottelijat ovat nyt kiinnittäneet siihen, silloin korkojen kuluttamat.

Tämän kepposen oli Timar tehnyt kilpailijoilleen ja eritoten eräälle heistä, jolla oli suurin osuus yrityksessä, nimittäin herra Atanas Brazovicsille. Ja niin pian kuin tämä oli ostanut maan Monostorissa, pani Timar kaikki pyörät liikkeeseen ehkäistäkseen hovisotaneuvoston ehdotuksen kaiken tarpeellisen maan pakkoluovutuksesta yhdellä haavaa tulemasta hyväksytyksi Wienin hovikamarissa.

* * * * *

Näin oli asiainlaita kolme päivää ennen sitä päivää, jona Atalian häitä oli määrä viettää.

Kaksi päivää ennen häitä lensi Johan Fabula Timarin huoneeseen. Niin, todella lensi. Hänen liehuva viittansa oli siipinä.

"Kymmenen tuhatta! Kaksikymmentä tuhatta! Neljäkymmentä tuhatta! Lautakunta! Maksettu! Keisari! Kuningas!"

Sillä tavoin hän hengähtämättä huudahti irrallisia sanoja, joista Timar lopulta seuraavalla tavalla teki lauseen:

"No, hyvä Johan! Tiedän jo, mitä aijot sanoa. Tänään tuli lautakunta arvostelemaan maata, joka lankee uuden pakkoluovutusalueen sisälle. Maa, jonka ostit kahdellakymmenellätuhannella, lunastetaan neljälläkymmenellä tuhannella. Ylijäämä jää voitoksesi. Siinä sato. Enkö sitä ennustanut?"

"Ennustittepa todella, herra. Ja se puhe oli kuin pyhän Johanneksen pitämä, hänen jolla oli kultaa suussa. Nyt näen, että olette puhunut totta. Ja näen myös saaneeni kaksikymmentä tuhatta guldenia ilmaiseksi. En ole milloinkaan kätteni työllä ansainnut niin paljon rahaa. Kaksikymmentä tuhatta guldenia! Tulen aivan hulluksi! Järkeni seisoo. Sallikaa herra minun mustalaistapaan heittää kuperkeikkaa."

Timarilla ei ollut mitään sitä vastaan.

Johan Fabula heitti kuperkeikkaa pitkin lattiaa, ei vain yhden kerran vaan kolme kertaa ja sitten taas kolme kertaa taaksepäin, hypähti sitten ylös ja seisoi kuin kynttilä Timarin edessä.

"Kas noin! Nyt olen saanut järkeni takaisin. Tämä suuri summa on siis minun! — Nyt menen ostamaan juutalaisten temppelin."

(Jotta ei lukijamme luulisi viimeistä lausetta Johan Fabulan huonoksi sukkeluudeksi, tahdon sivumennen huomauttaa, että kaupungin israelilaisen väestön oli pakko näihin aikoihin rakentaa itselleen uusi synagoga kreivi Zichyn aateliselle maalle, joten vanha synagoga todella oli myytävänä ja pisti erikoisesti Johan Fabulan silmiin.)

Mutta ennenkuin hän pani tämän aikeensa täytäntöön, kävi hän samana päivänä vielä kuusi kertaa Timarin luona. Ensimmäisellä kerralla hän toi mukanaan vaimonsa, toisella naimattoman tyttärensä, kolmannella naimisissa olevan tyttärensä, sitten poikansa, joka oli lopettanut koulunsa, ja sitten vielä koulua käyvän poikansa. Vaimolla oli muassaan oivallinen komornilais'czipo', pyöreä vehnäleipä, jonka alakuori oli punaruskea ja kiiltävä ja yläkuori keltainen loistava korppu; naimisissa oleva tytär antoi hänelle vadillisen reheviä maissijyviä, naimaton hunajakakun, joka oli koristettu punaisilla munilla, kultaisilla pähkinöillä ja kaikenlaatuisilla kirjavilla paperinpalasilla, kuten häälahjat tavallisesti; täysikasvuinen poika, joka oli tunnettu linnunpyydystäjä, toi linnunhäkin, jossa oli useita tiklejä ja punarintasatakieliä, ja koulupoika lausui runopukuisen onnittelun. Koko päivän he osoittivat hänelle kiitollisuuttaan ja seitsemännen kerran he tulivat yhdessä myöhään illalla hänen akkunansa alle ja lauloivat hänen kunniakseen ylistyslaulun rukouskirjasta.

… Mutta mitähän hänen kilpailijansa, herra Brazovics etunenässä laulaisivat hänelle saadessaan tietää hänen asettaneen heidät liukkaalle jäälle Monostorin maaostojen avulla?

Seitsemästoista luku.

MORSIUSPUKU.

Kolmen päivän perästä häät siis vietettäisiin.

Sunnuntai-iltapäivänä Atalia teki kierroksen ystävättäriensä luona. Morsiamen etuoikeus on saada tehdä nämä jäähyväisvierailut yksin, ilman äidillistä suojelusta. Onhan heillä niin paljon puhumista toisilleen — viimeisen kerran kohdatessaan tyttöinä.

Sohvi-rouva saattoi siis jäädä kotiin. Hän oli iloinen saadessaan kerrankin koko vuodessa päivän, jolloin hänen ei tarvinnut tehdä eikä vastaanottaa vierailuja, ei tarvinnut istua tyttärensä vartijana kuuntelemassa, miten keskusteltiin saksaksi, jota kieltä hän ei ensinkään ymmärtänyt, vaan sai jäädä kotiin ajattelemaan mennyttä onnellista palvelusaikaansa, jolloin hän vapaana sunnuntai-iltapäivänä täytti esiliinansa keitetyillä maissinjyvillä, istahti talon edustalla olevalle penkille ja istui siellä myöhään iltaan asti virnaillen muiden palvelijoiden kera ja pureskellen tuon tuostakin maissijyväsiä.

Tänäänkin oli tuollainen vapaa sunnuntai-iltapäivä ja keitettyjä maissinjyviä oli myös saatavissa. Toverit palvelusväen huoneesta vain puuttuivat keittiönpenkiltä. Sohvi-rouva oli antanut sekä sisäkön että keittäjättären mennä ulos saadakseen olla yksin keittiössä, sillä sisähuoneissa ei voinut heitellä ympärilleen maissinkuoria.

Viimein hän kuitenkin sai tasa-arvoista seuraa. Timea hiipi hänen luokseen. Hänelläkään ei ole tänään mitään tekemistä. Ompelutyö on valmis ja puku on ompelijattaren luona, joka luultavasti saa sen valmiiksi viimeisen päivän viimeiseksi tunniksi.

Timea sopii erinomaisen hyvin Sohvi-rouvan viereen keittiönpenkille. Samoinkuin tämä on hänkin olento, jota vain juuri ja juuri siedetään talossa. Erotus heidän välillään on vaan siinä, että Timea pitää itseään neitinä, jota vastoin kaikki ihmiset tietävät hänen olevan vain palvelijan, kun taasen jokainen pitää Sohvi-rouvaa talon rouvana hänen itsensä tuntiessa olevansa vain piika.

Timea ryömi siis pienelle penkille Sohvi-rouvan viereen, aivankuin lastenhoitaja keittäjättären viereen silloin kun he, koko viikon riideltyään sunnuntaisin istuutuvat yhdessä puhelemaan.

Häihin oli enää vain kaksi päivää.

Timea katseli varovasti ympärilleen tullakseen vakuutetuksi, ettei läheisyydessä ollut kuuntelijoita, ja kysyi sitten Sohvi-rouvalta hiljaa:

"Mamma Sohvi! Sanokaa minulle, mitä vihkiminen on?"

Sohvi-rouva veti päänsä olkapäittensä väliin, ravisteli itseään kuin henkilö, joka nauraa hiljaa itsekseen, ja katsahti häijynilkisesti kysyvään lapseen. Häijysti ja vahingoniloisesti, kuten vanhat palvelijat tavallisesti kohtelevat nuorempia, mukautui hän tytön naurettavaan typeryyteen saadakseen vielä enemmän tehdä hänestä pilaa.

"Niin, Timea", hän alkoi sadunkertojan huumautuneella äänellä, "se on jotakin ihmeellisen ihanaa. Saathan nähdä sen kohta."

"Olen jo kerran koettanut väijyskellä kirkonovella", kertoi Timea avomielisesti, "hiivin sinne juuri silloin, kun erään vihkimisen piti tapahtua, mutta ennätin vain nähdä, että morsian ja sulhanen menivät kauniin, kultaisen kaapin luo."

"Se oli alttari."

"Juuri silloin äkkäsi minut häijy poika, joka ajoi minut pois huutaen: 'Ulos turkkilaisletukka!' Silloin minä juoksin sieltä pois."

"No, tiedä siis", alkoi Sohvi-rouva, pistäen suuhunsa toisen maissinjyvän toisensa perään, "tiedä siis, että sitten tulee korkea-arvoisa herra kullallakirjailtu myssy päässään, pitkä, kahiseva kirjoviitta hartioillaan ja suuri solkikirja käsissään. Hän lukee ja laulaa niin sanomattoman kauniisti. Sulhanen ja morsian lankeevat sitten polvilleen alttarin eteen ja pappi kysyy, rakastavatko he toisiaan."

"Ja siihen tulee vastata?"

"Tietysti, pikku hupakko. Eikä vain sitä sanota, vaan pappi lukee edellä ensin sulhaselle, sitten morsiamelle valan, jonka mukaan he sitoutuvat rakastamaan toisiaan aina hylkäämättä toisiaan ennenkuin kuolema heidät erottaa. Sen he vannovat Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen ja Neitsyt Maarian ja kaikkien pyhimysten nimessä ijankaikkisesta ijankaikkiseen amen! Ja koko kuoro laulaa sitten amen!"

Timea värisi.

Senjälkeen pappi ottaa molemmat vihkisormukset hopeavadilta ja panee toisen sulhasen, toisen morsiamen sormeen, panee sitten heidän kätensä toinen toisiinsa ja sitoo kultaisen nauhan niiden ympärille. Ja lukkari sekä kuoro laulavat urkujen säestämänä: "Gospodi pomiluj! Gospodi pomiluj!"

Oi, kuinka Timea piti noista sulosointuisista sanoista! Ne olivat varmaankin joku loitsu, joka toi siunauksen muassaan.

"Senjälkeen sulhanen ja morsian peitetään paksulla, kukikkaalla silkkipeitolla ja papin lukiessa siunausta heille pitää kaksi apulaista kukin hopeakruunuaan sulhasen ja morsiamen pään päällä."

"Ah!"

Kun Sohvi-rouva huomasi lapsen mielenkiinnon, koetti hän alttarikynttilöiden avulla vielä innokkaammin kiihottaa hänen mielikuvitustaan liekkiin.

"Sillä välin laulaa kuoro lakkaamatta: 'Gospodi pomiluj!' Pappi ottaa tämän aikana toisen hopeakruunun ja ojentaa sen sulhaselle antaakseen hänen suudella sitä. Kun hän on suudellut, panee pappi sen hänen päänsä päälle sanoen: 'Minä kruunaan sinut Jumalan palvelijaksi ja tämän Herran palvelijattaren herraksi!' Sitten hän ottaa toisen kruunun ja ojentaa sen morsiamelle antaakseen hänen suudella sitä."

"Paneeko hän kruunun hänenkin päähänsä?"

"Panee, hänenkin päähänsä."

"Entä mitä hän sanoo hänelle?"

"Hänelle hän sanoo: 'Minä kruunaan sinut Jumalan palvelijattareksi ja tämän Herran palvelijan vaimoksi!'"

"Se on kaunista, hyvin kaunista!"

"Senjälkeen diakooni alkaa rukoilla nuoren parin puolesta, ja rukoillessa ottaa pappi heitä kädestä kulettaen heitä kolme kertaa alttarin ympäri. Kun tämä on tapahtunut, ottavat avustajat pois silkkipeitteen, johon molemmat olivat käärityt. Kirkko on täpötäynnä ihmisiä, jotka katselevat ja kuiskuttelevat keskenään sanoen: 'Tuopa on morsian, jota kannattaa suudella! Siinäpä komea pari!'"

Timea nyökytti neitseellisessä huumauksessa päällään ikäänkuin tahtoen sanoa: "Niin on hyvä! se mahtaa olla kaunista!"

Sohvi-rouva veti pitkään henkeään jatkaakseen.

"Senjälkeen pappi ottaa esiin kultaisen maljan, joka on täynnä viiniä. Siitä juovat sulhanen ja morsian toinen toisensa jälkeen."

"Onko siinä oikeata viiniä?" kysyi Timea kauhistuneena. Hänen lapsellinen viininpelkonsa yhdistyi tässä muistoon koraanin kiellosta sitä nauttimasta.

"Tietenkin se on oikeata viiniä. Sitä heidän täytyy juoda. Sulhaspojat ja morsiusneidot heittävät sillä välin heidän päälleen hunajassa keitettyjä vehnänjyviä. Se tuottaa siunausta. Oi, onpa se kaunista, sen vaan sanon!"

Timean silmät loistivat magneettisen unen ennustavaa tulta. Hän kuvaili mielessään salaperäistä toimitusta puoleksi mysteerioksi, puoleksi sydämen arvoitukseksi, ja koko hänen olemuksensa värisi.

Mutta Sohvi-rouva hymyili sisässään ja pisti suunsa täyteen maissinjyviä, ettei purskahtaisi nauruun. Se oli oivallista ajanviettoa.

Vahinko vain, että se keskeytyi. Miehen askeleita kuului keittiönoven takaa, ja äkkiä astui joku sisään.

Mikä hämmästys! Se oli herra Katshuka.

Sohvi-rouva kauhistui pahasti, sillä hänellä oli vain tohvelit jalassaan ja esiliina täynnä maissinjyviä. Mitä hän ensinnä peittelisi?

Timea pelästyi vieläkin enemmän, vaikkei hänellä ollut mitään peitettävää.

"Suokaa anteeksi", sanoi Katshuka tuttavallisen vaivattomasti, "minä tapasin kaikki ovet pääoven puolella sulettuina ja tulin sen vuoksi takatietä keittiöön."

"Niin", huusi Sohvi-rouva, "tyttäreni on mennyt vierailemaan ystävättäriensä luo. Palvelustytöt olen lähettänyt kirkkoon; me olemme aivan kahden kotona. Sentähden istahdimme keittiöön siksi aikaa, kunnes piiat palaavat. Anteeksi, herra kapteeni, että olemme tällaisessa puvussa."

"Älkää siitä huoliko, mamma Sohvi", vastasi kapteeni ystävällisesti; "minäkin jään tänne keittiöön kanssanne."

"Ei, pyydän, en voi sitä sallia. Tänne keittiöönkö! Eihän meillä ole ainoatakaan tuolia, jolle herra kapteeni voisi istahtaa."

Sohvi-rouva oli todella pahemmassa kuin pulassa. Hän ei voinut viedä kapteenia vastaanottohuoneeseen, sillä hänellä oli keittiöpuku yllään; hän ei myöskään voinut antaa hänen mennä sinne Timean kera sillä aikaa kun hän muutti pukua, sillä se ei olisi ollut soveliasta.

Herra Katshuka oli yritteliäs sotilas, joka mukautui mihin asemaan hyvänsä.

"Älkää nyt minun takiani kursailko, mamma Sohvi. Tässähän minulle on tuoli, tämä ruukku; sillä voi varsin hyvin istua."

Ja hän istuutui Timeaa vastapäätä, vesiruukun päälle.

Nyt oli jälellä vain maissijuttu. Siitäkin kapteeni vapautti rouvan.

"Jos näen oikein, niin herkuttelee Sohvi-mamma maissinjyvillä. Oh, älkää sitä hävetkö. Ruuan jälkeen ne maistuvat oivallisilta. Antakaa minulle niitä kourallinen myssyyni; minäkin syön niitä kovin mielelläni."

Sohvi-rouva ihastui suuresti nähdessään, ettei kapteeni halveksinut ensinkään kansanomaisia makeisia, vaan söi kaikki kuorineen päivineen. Rouva anoppi alkoi aivan pitää hänestä.

"Olin juuri Timean kanssa innokkaassa keskustelussa", puuttui puhumaan Sohvi-rouva; "hän tahtoi tietää, mitä tarkoitetaan — kasteella."

Timea oli jo rientämäisillään ulos siinä tapauksessa, että hän sanoisi totuuden; mutta Sohvi-rouva ei olisi ollut naimaikäisen tyttären äiti, ellei hän olisi osannut antaa senlaatuiselle keskustelulle toista käännettä.

"Selitin hänelle, mikä kaste on. Hän on tullut siitä aivan pelokkaaksi. Katsokaa vain, miten hän vapisee, sillä minä peloitin häntä, että hänen täytyy muka antaa kapaloida itsensä kuin kapalolapsi, joka kannetaan kastettavaksi ja sanoin, että hänen täytyy huutaakin. Älä nyt pelkää, pikku hupakko; eihän se ole totta. Olen vain laskenut leikkiä. Eniten surettaa häntä se seikka, että hänen tukkalaitteensa menee piloille kasteessa."

Tukkalaitteesta puhuttaessa tulee meidän antaa lukijalle muutamia tietoja.

Timealla oli pitkät, paksut, kauniit hiukset. Atalia huvittelihe sillä, että antoi kamarineitonsa laittaa ne mitä merkillisimpiin muotoihin. Kerran hän kampautti ne niskasta sileäksi ja eteen torniksi; toisen kerran ne piti kammata lepakkokampaukseksi molemmille sivuille; välistä hän taas antoi punoa hiukset kahdeksi oinaksensarveksi korvien päälle. Lyhyesti sanoen, lapsen täytyi kuljeskella mitä naurettavimmalla tavalla kammattuna, niinkuin ei kukaan ennen häntä ollut ollut kammattu, ja niitä arkkitehdin päähänpistoja toteutettaessa ei säästetty kiharrussaksia, papiljotteja, harjoja eikä voiteita. Atalia uskotteli hänelle tekevänsä näin siitä syystä, että piti hänestä niin paljon, ja tyttö-paralla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauheasti nämä laitteet häntä rumensivat.

Herra Katshuka valaisi nyt hänelle asian.

"Timea-neiti, ei Teidän tarvitse olla peloissanne kampauksenne takia. Teitä pukisi paljon paremmin sileä kampaus. Teillä on niin kauniit hiukset, että on synti Jumalaa vastaan polttaa niitä kiharrussaksilla ja hieroa niihin voiteita. Älkää salliko enää niin tehtävän. On sääli jokaista noista kauniista hiussuortuvista, joka menee hukkaan. Siitä rääkkäyksestä, jota naiset sanovat tukkalaitteeksi, pilaantuvan vain hiukset. Ne menettävät kiiltonsa, halkeavat päistään, kuluvat pian poikki ja harmaantuvat varhain. Te ette tarvitse noita monimutkaisia hiusnutturoita. Teillä on niin tuuhea ja komea tukka, että teidän tarvitsee panna se vain ylös yksinkertaisena palmikkona, ja teillä on kaunein kampaus, mitä voi toivoa."

On mahdollista, että herra Katshuka sanoi kaiken tämän vain ihmisystävällisestä osanotosta puhuen komean, väärinkäytetyn tukan puolesta, ja ettei hänellä ollut muuta tarkoitusta kuin vapauttaa Timean hiukset niistä pellonpelätyksistä, joihin se oli punottu; mutta hänen sanoillaan oli syvempi vaikutus kuin hän siinä tapauksessa osasi aavistaa. Siitä hetkestä lähtien Timeasta tuntui kuin tukassa oleva kampa uhkaisi halkaista hänen päänsä ja hän voi tuskin odottaa niin kauan kuin Katshuka oli mennyt.

Kapteeni ei viipynytkään kauan. Hän armahti Sohvi-rouvaa, jonka hänen läsnäollessaan täytyi kätkeä jalkojaan tai paremmin, risaisia tohvelejaan. Herra Katshuka lupasi tulla takaisin vielä kerran illan kuluessa ja sanoi sitten jäähyväiset. Hän suuteli Sohvi-rouvaa kädelle, mutta Timealle häh kumarsi syvään.

Tuskin kapteeni oli kerinnyt ovesta ulos, kun Timea jo tempaisi suuren kamman hiuksistaan, kiskoi auki toinen toisensa päälle pyntätyt palmikot ja hävitti silmänräpäyksessä koko komeuden. Senjälkeen hän asettui vesipaljun eteen ja alkoi pestä tukkaansa ja koko päätään.

"Mitä sinä teet, tyttö?" huusi Sohvi-rouva hänelle. "Lopeta heti paikalla! Anna tukkasi olla niinkuin se on. Atalia suuttuu kovin, kun hän kotiin tullessaan näkee sen tuollaisena."

"Suuttukoon minun puolestani", vastasi lapsi uhmaten ja pusersi vettä pois marista hiuksistaan. Senjälkeen hän istuutui Sohvi-rouvan taakse ja alkoi palmikoida sitä yksinkertaiseen kolmiosaiseen palmikkoon.

Uhma oli jo herännyt tytön sydämessä. Hän alkoi päästä pelostaan. Kapteenin sanat antoivat hänelle rohkeutta. Hänen toivonsa, hänen makunsa oli Timean laki. Hän pani, kuten hän oli sanonut, palmikon yksinkertaisena kiehkurana päänsä ympäri. Sohvi-rouva nauroi itsekseen. Lapsi oli tehty aivan hulluksi.

Timean palmikoidessa hiuksiaan muutti rouva lähemmäs häntä istumaan ja koetti taas päästä hänen suosioonsa.

"No, annahan kun kerron loppuun, kuinka vihkiminen käy. Missä tuo hullunkurinen Katshuka nyt keskeyttikään meidät? Voi, jospa hän olisi tiennyt mistä puhuimme! Ai niin, siihenhän jäin, missä sulhanen ja morsian juovat samasta maljasta. Diakooni ja kuoro laulavat koko ajan: 'Gospodi pomiluj!' Sitten pappi lukee evankeliumin avustajien pitäessä koko ajan hopeakruunuja morsiusparin pään päällä. Pappi ottaa sitten kruunut, laskee ne takaisin hopealautasille ja sanoo kääntyen sulhasen puoleen: 'Ole ylistetty kuin Abraham, siunattu kuin Isak ja lisäänny kuin Jakob.' ja kääntyen morsion puoleen: 'Ole ylistetty kuin Saara, onnellinen kuin Rebekka ja lisäänny kuin Rakel!' Ja tämän siunauksen jälkeen sulhanen ja morsian suutelevat toisiaan kolme kertaa alttarin edessä ja häävieraiden nähden."

Timea sulki silmänsä tältä näyltä.

* * * * *

Atalia ei hämmästynyt niinkään vähän, kun kotiin tullessaan näki Timean hiukset toisin palmikoituina.

"Kuka sinulle on antanut luvan palmikoida hiuksesi toisin? Missä kampa on? Missä on nauharuusu? Pane ne heti paikalla päähäsi!"

Timea pusersi huulensa yhteen ja pudisti päätään.

"Teetkö paikalla kuten sanoin!"

"En!"

Atalia hämmästyi tätä uhmaa. Oli ennenkuulumatonta, että kukaan olisi uskaltanut sanoa häntä vastaan, ja nyt se tapahtui, ja päälle päätteeksi oli vastaansanoja tämä kadulta löydetty tyttö, joka söi täällä armoleipää, ja joka aina ennen oli ollut niin alistuvainen vieläpä suudellutkin kerran hänen jalkaansa.

"Etkö?" hän kysyi mennen Timean luo ja kumartaen vihasta hehkuvat kasvonsa lapsen alabasterinvalkeita poskia vasten, aivankuin olisi tahtonut sytyttää ne tuleen.

Sohvi-rouva katseli nurkastaan vahingoniloisena näytelmää huutaen:

"Enkö sinulle sanonut, että saisit kyytiä, kun Atalia tulisi kotiin!"

Mutta Timea katseli Atalian loimuaviin silmiin ja toisti kieltonsa.

"Ja miksikä et?" kiljui Atalia, jonka ääni nyt muistutti äidin ääntä samoinkuin hänen silmänsä isän silmiä.

"Siksi että olen kauniimpi näin."

"Kuka on sanonut sinulle sellaista?"

"Hän."

Atalia käyristi sormensa kuin kotkankynnet, ja hänen yhteen purrut hampaansa kiilsivät kauniiden huulien takaa. Näytti kuin hän olisi tahtonut repiä palasiksi lapsen.

Silloin hänen hillitön raivonsa puhkesi äkkiä ivanauruun. Hän antoi Timean seista siinä ja meni huoneeseensa.

Herra Katshuka kävi vielä samana iltana talossa. Hänet pyydettiin jäämään illalliseksi. Pöydässä osoitti Atalia erikoista ystävällisyyttä lasta kohtaan.

"Eikö teidänkin mielestänne, herra kapteeni, Timea ole paljon kauniimpi noin hiukset sileästi kammattuna?"

Kapteeni myönsi sen.

Atalia hymyili.

Nyt ei hän enää leikitellyt lapsen kanssa, hän kuritti häntä.

Häihin oli enää vain kaksi päivää.

Näinä kahtena päivänä Atalia aivan tuhlaamalla tuhlasi huomaavaisuutta ja hellyyttä Timealle.

Hän ei enää saanut mennä palvelijoiden luo ja näiden täytyi suudella Timeankin kättä tullessaan huoneeseen.

Sohvi-rouva sanoi häntä useita kertoja "pikku neidiksi."

Morsiuspuku oli jo tullut ompelijalta.

Mitä lapsellista iloa Timea tunsikaan sen nähdessään! Hän tanssi ympäri huonetta ja taputti käsiään.

"Tule koettamaan morsiuspukuasi" sanoi Atalia hänelle häijysti hymyten.

Timea antoi pukea ylleen komean pavun, jonka hän oli omin käsin kirjaillut. Hänellä ei ollut kureliivejä, hän oli ikäisekseen jotensakin kehittynyt ja puku sopi hänelle sangen hyvin.

Millä kainolla mielihyvällä hän katselikaan itseään seinäpeilissä! Oi kuinka hänestä tulisi kaunis tässä morsiuspuvussa. Kenties hän myös ajatteli, kuinka suurta rakkautta hän herättäisi. Kenties hän tunsi omankin sydämensä sykkivän. Kenties siellä paloi lisäksi liekki, joka aiheuttausi surua ja tuskaa.

Mutta tätä eivät ne ajatelleet, jotka tekivät tätä julmaa pilaa hänestä.

Kamarineitsyt, joka puki hänen päälleen, puri huultaan, jotta ei purskahtaisi nauruun.

Mutta Atalia kesti loppuun saakka häijynilkisessä ivapelissään ja jatkoi lapsen koristelemista, lapsen, joka ei osannut peittää iloaan, ja jonka marmorikasvot heijastivat niitä tunteita, jotka myrskyn lailla riehuivat sen sielussa.

Atalia otti morsiuskruununkin ja koetti sitä Timean päähän. Myrtti ja valkea jasmiini tekivät hänet hyvin kauniiksi.

"Ah, kuinka kaunis sinä olet oleva huomenna!"

Vihdoin riisuttiin morsiuspuku Timean yltä.

"Nyt minä koetan sitä", sanoi Atalia; "tahtoisin mielelläni nähdä, miten se sopii minulle."

Hänen täytyi ottaa kureliivit avukseen pakottaakseen muodot pukuun, joka hänen komean, hyvinkasvaneen vartalonsa päällä poimuili vielä plastillisemmin. Hän pani myös päähänsä morsiuskruunun ja katseli itseään seinäpeilissä.

Timea huokasi syvään ja kuiskasi vilpittömällä ihastuksella:

"Oi, kuinka olet kaunis! Sinä olet hyvin kaunis!"

Nyt olisi kenties ollut aika tehdä loppu ilveestä. Mutta niin ei tehty. Hänen täytyi kestää loppuun saakka, osaksi senvuoksi, että hänellä on niin suuria luuloja, osaksi senvuoksi, että on niin typerä. Hänen täytyi kärsiä rangaistuksensa.

Siten näyttelivät kaikki talon jäsenet koko päivän ivanäytelmää. Tyttöraukan pää oli jo aivan pyörällä monista onnitteluista. Hän väijyi ovella herra Katshukan tuloa ja nähdessään hänen tulevan, juoksi pois. Jos käännyttiin hänen puoleensa ja lausuttiin hänen nimensä, niin hän vapisi ja antoi nurinkurisia vastauksia mitä yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Koko talo huvittelihe hänen kustannuksellaan.

Aavistikohan herra Katshuka mitään tästä?

Kenties.

Suututtiko se häntä.

Kenties se ei edes suututtanutkaan.

Mahdollisesti hän aavisti asioita, joista eivät ivailijat edes uneksineet. Joka tapauksessa hän odotti mitä suurimmalla tyyneydellä kohtalokasta päivää.

Häiden edellisenä päivänä sanoi Atalia Timealle:

"Nyt sinun on paastottava koko päivä. Huomenna on edessäsi juhlallinen, pyhä päivä. Sinut viedään alttarille, missä sinut ensinnä kastetaan ja sitten vihitään. Sinun täytyy paastota, jotta voisit astua puhtaana alttarin eteen."

Timea noudatti neuvoa eikä syönyt palaakaan koko päivänä.

Mutta onhan tunnettua, että kasvavilla on tavallisesti hyvä ruokahalu. Luonto vaatii osansa ja hyvin syöminen on ainoa nautinto, jota he jossain määrin saavat tuntea. Ja Timea taisteli tätä tarvetta vastaan. Hän istui päivällispöydässä ja illallisella nauttimatta mitään ja kuitenkin oli tahallaan valmistettu hänen mieliruokiaan. Vierashuoneessa koettivat palvelustytöt viekoitella häntä salavihkaa syömään niitä herkkuja, joita oli pantu hänen varalleen: salassa saattoi toki rikkoa paaston; eihän siitä kukaan saisi tietää. Mutta hän ei antanut vietellä itseään harhaan, vaan voitti nälkänsä. Hän auttoi torttuja ja hilloja laitettaessa seuraavan päivän häitä varten, joukko ruokahalua herättäviä, herkullisia ruokalajeja oli hänen edessään, mutta hän ei maistanut ainoatakaan. Ja kuitenkin näytti Atalia, joka myöskin oli ottavinaan osaa hääpitojen valmistamiseen, että sellaisissa tilaisuuksissa on lupa herkutella.

Mutta hänen täytyi paastota. Illalla hän meni varhain nukkumaan; häntä paleli, kuten hän sanoi. Niin olikin todella laita. Hän värisi vilusta, vuodepeitteensäkin alla eikä osannut nukkua. Atalia kuuli makuulle mennessään, miten vilu puistatti häntä, ja miten hänen hampaansa kalisivat. Ja kumminkin hän oli kyllin sydämetön kuiskatakseen hänen korvaansa: "Huomenna tähän aikaan, missähän silloin olet?"

Lapsi-parka, kuinka hän olisikaan voinut nukkua, kun kaikki ne tunteet, jotka siihen aikaan tavallisesti vielä uinuvat, olivat ennen aikojaan herätetyt eloon hänen sydämessään? Useita tunteja makasi tyttö saamatta unta. Pelon puuskat, jotka samalla olivat ilontapaisia, toiveet, jotka synnyttivät salaperäistä vavistusta, ilveilivät hänessä kuin peikot, joilta hän turhaan sulki silmänsä. Hän tahtoi rukoilla, mutta ei epätoivossaan tiennyt, minkä monista pyhistä kirjoista valitsisi, sillä sitä ei kukaan ollut hänelle opettanut (kaikkihan olikin ollut vain ilveilyä!) ja niin hän viimein lausui muutamia raamatunlauseita, jotka käsittelivät egyptiläisten maanvaivoja, mikä kamala runo alkaa sillä, että vesi muuttuu vereksi ja loppuu siihen, että kaikki esikoiset hävitetään.

Ja Atalia oli kyllin sydämetön nauramaan hiljaisuudessa lasta, niin sydämetön, ettei oikaissut hänen erehdystään sanomalla: "Ei se ole oikea rukous, vaan toinen, joka alkaa 'Isä meidän'; tule rukoilkaamme yhdessä! aina viimeiseen rukoukseen asti: 'Vaan päästä meitä pahasta.'"

Ja kuitenkin se oli hänen hääpäivänsä aatto, ja silloin kai on rukous tarpeen, olipa kuinka kaunis ja rikas morsian tahansa.

Timea makasi aamunkoittoon asti kuumeessa eikä saanut unta silmiinsä. Mutta päivän koittaessa hän nukahti sitä sikeämpään uneen. Lyijynraskas horrostila laskeutui hänen jäseniinsä; häntä ei herättänyt edes se melu, joka aamulla syntyi hänen ympärilleen.

Ja oli kuitenkin hääpäivä!

Atalia kielsi palvelusväkeä herättämästä Timeaa. Hän päästi itse rullaverhot alas, joten makuuhuone tuli aivan pimeäksi. Timeaa ei saisi herättää, ennenkuin Atalia oli puettu morsiuspukuunsa.

Mutta tämä kesti hyvin kauan. Atalia halusi näyttäytyä kauneutensa kaikessa loistossa. Tänäänhän oli saapunut lukuisasti sukulaisia ja liiketuttavia joka taholta ottamaan osaa rikkaan Brazovicsin ainoan tyttären häiden viettoon, tyttären, joka oli kaunein tyttö seitsemän kunnan alueella.

Vieraita alkoi kertyä häätaloon. Morsiamen äiti, Sohvi-rouva, oli jo puristettu uuteen pukuunsa ja uusiin kenkiinkin, mikä oli hänestä vielä epämieluisampaa ja saattoi hänet toivomaan, että päivä olisi ohitse pian.

Sulhanenkin saapui iloisena, kohteliaana, kuten tavallisesti. Mutta tämä iloisuus ei merkinnyt paljoa, se oli hänellä vain kohteliaisuuden univormu.

Hänellä oli muassaan kukkavihko morsiamelle. Siihen aikaan ei vielä tunnettu kamelioita; morsiusvihko oli erivärisistä ruusuista. Herra Katshuka sanoi antaessaan sen tuovansa ruusulle ruusuja. Palkinnoksi hän sai ylvään hymyn säteileviltä kasvoilta.

Kaksi vielä puuttui: Timea ja herra Brazovics.

Timeaa ei kait kukaan kaivannut, mutta sitä suuremmalla levottomuudella odottivat kaikki herra Brazovicsiä.

Sanottiin hänen jo aikaisin aamulla ajaneen linnoitukseen, kuvernöörin luo, ja kärsimättöminä odotettiin hänen kotiinpaluutaan. Morsiankin meni usean kerran ikkunasta katsomaan, eikö isän vaunut jo olleet tulossa.

Sulhasessa vain ei huomattu mitään levottomuuden merkkejä.

Mutta missähän herra Brazovics saattoi olla? Vielä edellisenä iltana hän oli ollut hyvin hyvällä tuulella. Hän oli istunut ystäviensä seurassa ja kutsunut kaikki tuttavat häihin. Myöhään yöllä hän oli koputtanut herra Katshukan akkunaan ja hyvän yön toivotukseksi huutanut: "Puhutut satatuhatta guldenia ovat huomenna valmiina."

Hänellä olikin kyllin syytä hyvään tuuleensa. Linnoituksen päällikkö oli ilmoittanut hänelle, että linnoitussuunnitelma oli hyväksytty koko laajuudessaan. Pakkoluovutus oli käsketty toimittamaan ja osalta oli jo rahatkin maksettu. Muutkin summat oli osotettu; niiden piti, ministerin määräyksestä saapua jo yön kuluessa. Sehän oli aivan kuin rahat olisivat jo olleet taskussa.

Aamulla ei herra Brazovics malttanut odottaa tavallista puhetuntia. Hän tuli hiukan aikaisemmin, ettei kukaan ehtisi ennen häntä.

Herra päällikkö ei antanut hänen kauan odottaa. Hän kutsui hänet heti puheilleen.

"Pieni onnettomuus!" hän sanoi sisääntulijalle.

"No, menee mukiin, ellei ole suuri."

"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan valtioneuvostosta?"

"En milloinkaan."

"En minäkään. Viiteentoista vuoteen en ole siitä kuullut. Mutta tämä on kuitenkin olemassa ja on äskettäin antanut itsestään elonmerkkejä. Kuten sanoin teille, oli ministerineuvosto päättänyt heti pakkoluovuttaa koko alueen, joka lankeisi linnoitussuunnitelman piiriin. Silloin saapui tuntemattomasta lähteestä ilmianto, jossa paljastettiin useita valtiolle vaarallisia epäkohtia. Ei käynyt laatuun jättää ministerineuvostoa pulaan. Kutsuttiin senvuoksi kokoon valtioneuvosto, josta ei ole viiteentoista vuoteen kuultu muuta, kuin että sen jäsenet ovat nostaneet vuotuiset palkkansa. Valtioneuvosto, jonka ratkaistavaksi kyseenalainen asia lankesi, tuli siihen viisaaseen johtopäätökseen, että hallituksen päätös hyväksyttiin periaatteessa, mutta tuli toimeenpantavaksi kahdessa osassa. Tonavan kummankin haaran välinen maa tulisi heti paikalla pakkoluovutettavaksi, mutta Monostorin maa vasta sitten, kun linnoitustyöt olivat joutuneet niin pitkälle. Monostorin maan omistajat saavat siis ilon odottaa kahdeksantoista tai kaksikymmentä vuotta. Hyvää huomenta, herra Brazovics!"

Herra Brazovics ei voinut saada suustaan sanaakaan vastaukseksi. Kukapa olisi voinut kuvitella, että vielä sittenkin, kun jo kaikki ministerit oli voitettu, oli olemassa valtioneuvosto, ja sitäpaitsi eräs ihminen, joka, vaikka olikin jokaiselle edullista iskeä valtion suonta, ryhtyi tekemään ilmiantoja omien etujensa vahingoksi!

Mutta sitä ei nyt voi millään tavoin auttaa. Varmuudella toivottu sadantuhannen guldenin voitto on poissa; poissa myös ne satatuhatta guldenia, jotka olivat sijoitetut viinitarhoihin, joista ei saa mitään satoa, joita ei voi käyttää mihinkään, ja jotka tällä haavaa ovat aivan arvottomia. Herra Brazovics näki kaikki pilvilinnansa romahtavan tämän toiveen kera, joka oli haihtunut olemattomiin. Hänen kaunis, komea talonsa, hänen laivansa, jotka uivat Tonavassa, valaistu kirkko loistavine häävieraineen, ne ovat kaikki vain kangastusta, jonka ensimmäinen tuulenpuuska puhaltaa pois yhdessä Monostorinlinnoituksen utukuvan kera ja jonka ensimmäinen auringon pimittävä pilvi peittää näkymättömiin.

Kun herra Brazovics poistui päällikön huoneesta näytti hänestä kuin olisi ulkopuolella seisovalla vahdilla ollut kaksi kypäriä päässään ja kaksi kivääriä olallaan, kuin olisivat parvekkeen ikkunat tanssineet ilmassa, kuin olisi pitkä käytävä hänen edessään venynyt vuorenluolaksi, jonka jyrkät seinät uhkasivat syöksyä hänen päälleen…

* * * * *

Ah, tuossa tulee Timea.

Vihdoinkin hän on nukkunut tarpeekseen. Makuuhuoneen puolipimeässä häneltä oli kulunut pitkä aika heräilemiseen; mitään ajattelematta, kuten se, joka herää pitkästä kuumetilasta, hän pukeutui ja horjahteli vieläkin untensa pauloissa viereisten huoneiden lävitse, jotka hän näki tyhjinä, ja tuli viimein siihen, jossa Atalia oli pukeutunut.

Vasta astuessaan tähän loistavaan huoneeseen, joka oli täynnä kukkamaljakkoja ja häälahjoja hän muisti, että tänään oli hänen hääpäivänsä.

Nähdessään herra Katshukan, jolla oli kädessään morsiusvihko, välähti hänen mieleensä ajatus: "Siinähän on sulhanen!" Ja katsahtaessaan sen jälkeen Ataliaan hän ajatteli: "Siinähän on minun morsiuspukuni."

Siinä seistessään hämmästyneenä, silmät selkoselällään ja suu ammollaan oli hän sekä naurettavan että itkettävän näköinen.

Palvelusväki, vieraat, itse Sohvi-rouvakin eivät voineet hillitä hilpeyttään. Mutta Atalia astui, majesteetillisena kuin haltijatar, hänen luokseen, nipisti häntä leuasta oikealla kädellään, jossa oli valkea hansikas.

"Tänään, sydänkäpyseni", hän sanoi, "saat sallia minun astua alttarille. Sinun, lapsukaiseni, täytyy odottaa vielä viisi vuotta, ennenkuin sinut sinne viedään, jos muutoin kukaan tulee sinua sinne noutamaan." Nyt eivät naiset enää voineet pidättää tirskumistaan. Voi, kuinka he hymyilivät, vanhat ja nuoret, lapselle, joka oli antanut tehdä itsestään pilaa!

Timea seisoi kuin kivettynyt ja antoi yhteenpuristettujen nyrkkiensä vaipua alas. Hän ei punastunut eikä kalvennut. Sen hetken tunteita ilmaisemaan puuttui häneltä sanoja.

Atalia mahtoi tuntea, ettei tämä julma pila oikein soveltunut hänen kauneutensa kehyksiksi. Hän koetti lievittää sen vaikutusta.

"Tule tänne, Timea", hän sanoi lapselle; "minä olen vain odottanut sinua. Tule kiinnittämään morsiushuntu päähäni."

Morsiushuntu!

Timea tarttui jäykin käsin siihen ja astui Atalian luo.

Huntu piti kiinnittää kultaisella nuolella, joka pistettiin tukkaan kiinni.

Timean käsi vapisi ja nuolta oli sitäpaitsi vaikea kiinnittää. Se ei tahtonut millään tunkeutua paksuihin hiuksiin. Atalian tehdessä kärsimättömän liikkeen tunkeutui sen tylsä kärki hieman kauniin morsiamen ihoon.

"Voi sinua taitamatonta!" huusi Atalia kiivaasti ja löi Timeaa kädelle.

Timean kulmakarvat vetäytyivät kokoon. Joutua toruttavaksi ja lyödyksi juuri tänä päivänä ja tämän miehen läsnäollessa! — Kaksi suurta kyynelkarpaloa kirposi hänen kalpeille poskilleen.

Tosiaankin nämä kaksi pisaraa painoivat alas vaakakupin, joka on korkeimman tuomarin kädessä ja jolla hän punnitsee kuolevaisille onnea ja onnettomuutta.

Atalia koetti parannella kiivauttaan sillä kuumeentapaisella mielenliikutuksella, jossa hän oli. Eiköhän liene anteeksiannettavaa, jos morsian viime hetkessä on hieman ärtyisä ja hermostunut. Sulhaspojat ja morsiustytöt olivat jo saapuneet, ja kuitenkin antaa morsiamen isä odottaa itseään.

Kaikki olivat levottomia, vain sulhanen säilytti levollisuutensa.

Kirkosta oli jo tullut tieto, että pappi oli valmiina odottamassa morsiusparia; kellojakin jo oli alettu soittaa, niinkuin tavallisesti tehdään ylhäisten häissä. Atalian povi kohosi kiivaasti harmista, ettei isä tullut. Toinen lähetti toisensa perästä lähetettiin linnoitukseen herra Brazovicsia hakemaan.

Vihdoin nähdään akkunasta hänen lasivaununsa. Siinä hän siis on vihdoinkin.

Morsian menee vielä kerran kuvastimen eteen nähdäkseen, ovatko hunnun poimut kauniit. Hän asettelee rannerenkaitaan ja helminauhaa kaulassaan. Sillävälin syntyy portaissa kummallista kolinaa, aivankuin monta henkilöä yht'aikaa ryntäisi niitä ylös. Viereisestä salista kuuluu onnettomuutta ennustavia ääniä, tukahtuneita huudahduksia, jotka kuolevat huulille Kaikki tunkeutuvat ulos katsomaan.

Morsiusneidot, morsiamen ystävättäret juoksevat myös katsomaan, mitä on tekeillä. Merkillistä, ettei kukaan tule ilmoittamaan, mitä on tapahtunut.

Atalia kuulee äitinsä huutavan. No, hänhän nyt aina huutaa silloinkin kun pitäisi puhua tyynesti.

"Mene sinä toki katsomaan, mitä siellä on", sanoo Atalia sulhaselleen.

Kapteeni menee, ja Atalia jää yksin Timean kera. Tukahutetut, hiljaiset kuiskaukset ulkona tulevat yhä äänekkäämmiksi. Atalia alkaa tulla levottomaksi. Sulhanen palaa takaisin.

Hän pysähtyy avoimeen oveen ja sanoo morsiamelleen:

"Herra Brazovics on kuollut."

Morsian huitasee käsivarsillaan ja kaatuu pyörtyneenä taaksepäin. Ellei Timea olisi ottanut häntä syliinsä, olisi hän satuttanut päänsä mosaikkipöytään.

Morsiamen kauniit, ylpeät kasvot ovat nyt valkoisemmat kuin Timean.

Ja Timea ajattelee pitäessään Atalian päätä polvellaan: "Kas kuinka kaunis morsiuspuku laahaa tomussa!"

Sulhanen jää seisomaan ovelle ja katselee kauan Timean silmiin. Sitten hän kääntyy nopeasti ympäri ja poistuu yleisen sekasorron vallitessa talosta.

Hän ei edes vaivautunut nostamaan morsiantaan lattialta.

Kahdeksastoista luku.

TIMEA.

Voi, kuinka kaunis morsiuspuku laahaa tomussa!…

Hääkemujen sijaan vietettiin hautajaiset.

Ja kirjaillun morsiuspuvun sijaan tuli surupuku.

Musta! Se väri, joka tekee köyhän ja rikkaan samanlaisiksi! Atalia ja Timea puettiin samalla tavalla — mustiin.

Ja jospa suru olisi vain siinä, että käy puettuna mustiin!

Herra Brazovicsin kuoltua seurasivat onnettomuuden mustat korpit lentäen kuin mustat varikset päivää ennen talvimyrskyn alkua pitkissä riveissä istumaan talojen katoille.

Ensimmäinen korpinrääkyntä oli se, että sulhanen lähetti takaisin kihlasormuksen. Ei edes hautajaisissa hän näyttäytynyt ojentamassa tukevaa käsivarttaan morsiamelleen tämän horjahdellessa miltei tajuttomana arkun jälessä; sillä siinä pikkukaupungissa on tapana surevien, ovat he sitten köyhiä tai rikkaita, saattaa vainajaa paljastetuin päin hautuumaalle. Oli paljon ihmisiä, jotka moittivat herra Katshukaa tästä menettelystä ja jotka eivät tahtoneet nähdä mitään puolustusta siinä käytännöllisessä syyssä, että sulhanen, kun herra Brazovics ei puolestaan ollut täyttänyt ehtoa maksaa ennen häitä sadantuhannen guldenin myötäjäiset, saattoi täydellä oikeudella katsoa olevansa vapaa sitoumuksestaan. Niitä on nyt kerran sellaisia ahdasmielisiä ihmisiä, jotka eivät halua nähdä mitään puolustusta sellaiselle poisvetäytymiselle.

Senjälkeen tulivat korpit joukottain istumaan Brazovicsin talon katonharjalle. Toinen velkoja toisensa perästä saapui vaatimaan saataviaan.

Ja nyt romahti koko korttitalo raunioiksi.

Ensimmäinen velkoja, joka lausui sanan "vararikko!" puhalsi Brazovicsin talon kumoon. Kerran alkuun päästyään ei lumivyöry pysähtynyt, ennenkuin oli saapunut vuoren juurelle.

Sulhasen vaatimus saada myötäjäiset ennen häitä osottautui liiankin perustelluksi. Herra Brazovicsin kauppatoimissa kummitteli niin paljon näköjään edullisia, mutta itse asiassa tappiota tuottavia yrityksiä, virheellisiä laskelmia, salattuja sitoumuksia ja luuloteltuja voittoja, että omaisuus ei riittänyt peittämään velkoja, kun vihdoin ja viimein tämä sekainen vyyhti oli selvitetty. Eikä tässä kyllin. Kävi selville, että hän oli hävittänyt huostaansa uskotut rahat, orpolasten pääomat, kirkolle tehdyt lahjoitukset, sairashuoneitten kassat ja asiamiesten takaussummat. Aallot yhtyivät tämän talon katon päällä ja nämä aallot kuljettivat mukanaan lokaa ja mutaa; jälkeensä ne jättivät — häpeän.

Timeakin kadotti koko omaisuutensa. Orpolapsen rahoja ei oltu viety ensinkään kirjoihin.

Joka päivä kävi nyt talossa asianajajia, maistraatin jäseniä, ryöstöntoimeenpanijoita. He takavarikoivat kaikki laatikot ja kaapit; he eivät kysyneet naisilta lupaa, sallisivatko nämä heidän vierailunsa; ilmoittamatta he hyökkäsivät sisään, minä hetkenä hyvänsä, nuuskivat perin pohjin kaikki huoneet ja panettelivat ja sadattelivat vainajaa niinkin äänekkäästi, että surevien naisten täytyi kuulla. Kaikki esineet, mitä talossa oli, otettiin toinen toisensa perään esiin arvioitavaksi vieläpä taulutkin, kehyksettömätkin. Eipä edes morsiuspuku ilman morsianta välttänyt tätä kohtaloa.

Ja niin he määräsivät huutokaupan pitopäivän ja naulauttivat talon portille tiedonannon, missä kaikki tarjottiin kaupan — kaikki, ei edes kaunis, kirjailtu morsiuspuku jäänyt pois luettelosta. Loppujen lopuksi itse talo, ja kun se oli myyty, saisivat sen nykyiset asukkaat mennä tiehensä, minne halusivat, ja kaunis Atalia saisi katsella taivaaseen kysellen, mihin hän tämän jälkeen kallistaisi ylpeän päänsä.

Niin, mihin?

Hän, konkurssin tehneen petturin tytär, jolle ei oltu jätetty mitään, ei edes hyvää nimeä, ja jolle ei kukaan tahtonut hyvää — ei edes hän itse.

Kaikista omistamistaan kalleuksista oli hän pidättänyt itselleen vain kaksi arvokasta muistoa, jotka olivat jääneet takavarikoitsijoilta huomaamatta: erään chalcedonirasian ja takaisinlähetetyn kihlasormuksen.

Rasian hän oli pistänyt hameensa taskuun; kun hän yöllä oli yksin, otti hän sen esiin ja katseli siinä säilytettyjä aarteita.

Ne olivat erilaatuisia myrkkyjä. Atalia oli eräällä Italian matkalla saanut omituisen päähänpiston ostaa rasian. Omistaessaan tällaisen rasian luuli hän voivansa uhmata koko maailmaa. Hän luuli kykenevänsä surmaamaan itsensä pienimmästäkin loukkauksesta. Tämä harhaluulo teki hänet itsevaltiaaksi sekä vanhempiaan että sulhastaan kohtaan. Ellei kaikessa mukauduttu hänen tahtoonsa, niin olihan hänellä myrkkyrasia. Hänen oli vain tarvis valita nopeimmin vaikuttava myrkky ja aamulla hän olisi ruumiina.

Ja nyt oli kiusauksen hetki tullut. Hänen edessään oli koko elämä lohduttomana erämaana, Isä oli tehnyt lapsestaan kerjäläisen, ja sulhanen oli hyljännyt morsiamensa.

Atalia oli noussut vuoteeltaan. Hän silmäili avattua rasiaa ja etsi eri myrkkyjen joukosta.

Mutta nyt hän huomasikin pelkäävänsä kuolemaa. Hänellä ei ollut kyllin voimaa tehdä itsemurhaa.

Hän tuijotti kuvaansa peilissä. Pitäisikö niin suuri kauneus tuomita hävitettäväksi?

Hän sulki rasian ja kätki sen jälleen.

Sitten hän otti esiin toisen kalleuden, kihlasormuksen. Siinäkin on myrkkyä. Ja lisäksi vielä vaarallisempaa. Se tappaa sielun. Mutta sitä myrkkyä hän on kyllin rohkea imemään itseensä, siksi kunnes se aivan huumaa hänet. Hän on rakastanut miestä, joka lähetti hänelle takaisin sormuksen. Hän ei ole pelkästään rakastanut häntä, vaan on ollut raivoisasti rakastunut häneen.

Myrkkyrasia antaa huonoja neuvoja, sormus vieläkin huonompia.

Atalia alkaa pukeutua. Ei ole ketään, joka voisi auttaa häntä siinä toimituksessa. Palvelijat ovat lähteneet talosta aikoja sitten ja rouva Sohvi sekä Timea nukkuvat palvelijain huoneessa, sillä ovet vierashuoneisiin ovat oikeuden sinetillä lukitut. Atalia ei herätä heitä, vaan pukeutuu itse.

Hän ei tiedä, mikä aika yöstä on. Ei kukaan vedä enää komeita seinäkelloja, nyt kun tiedetään niidenkin tulevan myydyiksi. Toinen osoittaa aamua, toinen keskipäivää.

Samantekevää, mitä kello on. Atalia hakee portinavaimen ja hiipii yksin talosta jättäen kaikki ovet jälessään selkoselälleen. Keneltä täällä varastettaisiin?

Ja nyt hän uskaltaa lähteä ilman seuralaista ulos pimeille kaduille. Ja siihen aikaan olivat Komornin kadut sangen pimeät. Kolminaisuuspylvään edessä lepatti lyhty, raastuvan portin edessä toinen ja kolmas päävahdin edustalla, muualla ei missään.

Atalia suuntaa askeleensa "Angliaa" kohti. Se on pahamaineinen paikka. Kaupungin ja linnoituksen välillä on pimeä aukeama, missä öiseen aikaan piileskelee kodittomia naisia maalatuin kasvoin ja takkuisin hiuksin kun heidät on karkoitettu piilopaikoistaan "Pikku torilla." Atalian on luultavasti kuljettava sellaisten naisten ohitse mennessään "Anglian" ohi. Mutta nyt hän ei niitä pelkää. Se myrkky, jota hän on imenyt kultasormuksesta, on poistanut hänestä pelon kohdata näitä saastaisia olentoja. Lokaa pelätään vain niin kauan kuin ei itse astuta siinä.

Kadunkulmassa seisoo etuvartija; hänen täytyy koettaa päästä hänen ohitseen, ilman että vartija huomaisi häntä ja huutaisi hänelle: "Ken siellä?"

Kulmatalossa on pylväskäytävä, joka johtaa ulos torille. Päivisin oleskelevat leivänmyyjättäret täällä. Atalia suuntaa kulkunsa tämän käytävän lävitse päästäkseen pujahtamaan vartian katseiden ohitse huomaamatta. Käydessään näin nopeasti hän kompastuu johonkin. Se on ryysyihin puettu nainen, joka makaa poikkipuolin käytävässä aivan päihtyneenä. Puoleksi eläimellinen olento, jota hän on koskettanut jalallaan, syytää suustaan mitä likaisimpia kirouksia. Hänestä välittämättä Atalia astuu esteen yli. Hänen on helpompi olla päästyään kulmauksen ohitse, Päävahdin, edustalta loistava lyhdynvalo katoaa hänen silmistään ja nyt, hän on pimeässä puiden alla.

Syreenipensaiden läpi välkähtelee valo valaistusta akkunasta. Tämä johtotähti johtaa Ataliaa. Siellä on insinööriupseerin asunto.

Atalia tarttui ovenkolkuttimeen, joka oli leijonanpään muotoinen. Portin päällä oli kaksipäisen kotkan kuva. Hänen kätensä vapisi, kun hän kohotti sitä kolkuttaakseen ovelle. Hän teki sen kuitenkin. Koputuksen kuultuaan tuli upseerin palvelija ulos ja avasi oven. "Onko kapteeni kotona?" kysyi Atalia. Iloinen poika teki irvistäen liikkeen, jolla tahtoi osoittaa hänen olevan sisällä. Hän oli usein nähnyt Atalian ja moni hopearaha oli luiskahtanut tämän hienojen sormien lomitse hänen käteensä hänen viedessään isännältään tuolle kauniille neidille lahjaksi kukkakimppuja tai varhaiskypsiä hedelmiä.

Kapteeni istui yhä työssä.

Hänen työhuoneensa näytti olevan sisustettu ilman minkäänlaista ylellisyyttä. Seinillä riippui karttoja ja mittauskojeita. Ankaran sotilaallinen yksinkertaisuus hämmästytti sisääntulijaa ja läpitunkeva tupakanhaju, joka oli vetäytynyt huonekaluihin ja kirjoihin, vieläpä lattiaankin, lemahti vastaan ja tuntui silloinkin, kun ei poltettu.

Atalia ei ollut milloinkaan nähnyt kapteenin huonetta. Se huoneusto, johon sulhanen olisi vienyt hänet hääpäivänä, oli varmaankin aivan toisin sisustettu; mutta jo samana päivänä olivat saamamiehet takavarikoineet sekä sen että huonekalut. Tätä hän oli nähnyt vain vilaukselta, akkunasta, kävellessään ohitse äitinsä kanssa sotilasmusiikin soidessa.

Herra Katshuka hypähti ylös tuoliltaan hämmästyneenä. Hän ei ollut valmistunut vastaanottamaan naisvieraita. Hänen virkapukunsa kolme ylimmäistä nappia oli auki, vaikka se oli vastoin sääntöjä, olipa hän ottanut kaulaltaan jouhisen kaulahuivinsakin voidakseen mukavammin tehdä työtä.

Atalia pysähtyi oven suuhun kädet riipuksissa ja pää painuneena rinnalle.

Kapteeni kiirehti hänen luokseen. "Jumalan tähden, neiti! Mitä aiotte? Kuinka olette joutunut tänne?"

Mutta kapteeni ei syleillyt häntä. "Istukaa, neiti", hän sanoi viedessään hänet yksinkertaisen nahkasohvan luo. Kapteenin seuraava tehtävä oli solmia kaulahuivi kaulaansa. Tämän tehtyään hän veti tuolin sohvan viereen ja istuutui vastapäätä Ataliaa.

"Mitä tahdotte neiti?"

Atalia kuivasi kyyneleensä ja katseli kauan kapteenia loistavin silmin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa katseillaan, miksi hän oli tullut. Eikö kapteeni ymmärtäisi?

Ei, hän ei ymmärtänyt.

Nähdessään nyt olevansa pakotettu puhumaan, hän alkoi vavista kuin vilutaudin värisyttämänä.

"Herraseni", hän vastasi vapisevalla äänellä, "niin kauan kuin onni oli minulle myötäinen rakastitte minua. Onko sitä tunnetta vielä nimeksikään jälellä?"

"Neitiseni", vastasi Katshuka kylmän kohteliaasti, "olen aina pysyvä ystävänänne ja ihailijananne. Isku, joka kohtasi teitä, kohtaa minuakin; olemme molemmat kadottaneet kaikki. Minäkin olen epätoivoissani siitä, sillä minä etsin turhaan pelastavaa ajatusta, joka voisi elvyttää tuhkaksi palaneet toiveeni. Virka, joka minulla on, vaatii minulta paljon sellaista, jota en voisi täyttää. Meidän asemassamme olevien henkilöiden, joilla ei ole omaisuutta, ei ole luvallista naida."

"Tiedän sen", sanoi Atalia, "enkä suinkaan tahtonut muistuttaa teille tätä. Me olemme nyt kovin köyhiä, mutta kohtalomme voi saada yht'äkkiä suotuisan käänteen. Belgradissa asuu eräs isäni rikas setä, joka meidän piti saada periä; siten meistä piti taas tulla rikkaita. Minä kyllä odotan teitä; odottakaa tekin minua. Ottakaa takaisin kihlasormuksenne, viekää minut äitinne luo ja antakaa minun jäädä luoksenne kihlattuna morsiamenanne. Minä odotan teitä siksi kunnes tulette minua noutamaan, ja siihen saakka olen oleva äitinne rakastava tytär."

Herra Katshuka huoahti niin syvään, että hän oli puhaltamaisillaan sammuksiin edessään olevan kynttilän.

"Oi, neiti", hän sanoi ottaen pöydällä olevan luotilaudan käsiinsä, "ikävä kyllä se on mahdottomuus. Te ette tunne äitiäni. Hän on ylväs nainen, luoksepääsemätön luonne. Hän elää erikseen maailmasta eikä rakasta ketään. Te ette aavista, mitä taisteluja minun on ollut käyminen hänen kanssaan rakkauteni tähden. Hän on syntyjään paroonitar eikä ole milloinkaan ollut suostuvainen tähän liittoon. Eihän hän edes tullut häihimme. Hänen luokseen en voi teitä viedä, neitiseni. — Minä olen teidän tähtenne rikkonut välini äitini kanssa."

Atalian povi kohosi voimakkaasti; hänen kasvonsa hehkuivat. Hän tarttui uskottoman sulhasen vasempaan käteen, josta puuttui kihlasormus ja kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan hän kuiskasi hiljaa ikäänkuin eivät edes mykät seinät saisi kuulla hänen sanojaan:

"Jos te olette minun takiani uhmannut äitiänne, uhmaan minä teidän tähtenne koko maailmaa."

Katshuka ei rohjennut katsoa kauniin naisen ilmehikkäisiin, suoraa kieltä puhuviin silmiin. Hän piirteli kädessään olevalla luotilaudalla mittausopillisia kuvioita pöytään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sinus- ja kosinusprobleemin avulla ratkaista, mikä oli erotus rakkauden ja mielisairauden välillä.

Tyttö kuiskasi: "Minä olen jo niin nöyryytetty, ettei mikään häpeä voi enää alentaa minua. Minulla ei ole mitään kadotettavissa tässä maailmassa. Ellei teitä olisi, olisin jo tehnyt itsemurhan. Minä en kuulu itselleni vaan teille. Sanokaa, miten minun on suhtauduttava teihin. Olen menettänyt järkeni, ja kaikki on minulle yhdentekevää. Surmatkaa minut, jos tahdotte, enkä minä vastusta."

Mittailiko herra Katshuka luotilaudalla tämän intohimoisen puheen aikana, mitä hänen oli vastattava?

"Neiti Atalia! Minä puhun teille suoraan totuuden. Olen rehellinen mies, kuten tiedätte."

Sitä ei Atalia ollut kysynyt.

"Rehellinen ja ritarillinen mies ei halua käyttää väärin naisen onnettomuutta tyydyttääkseen alhaisia himojaan. Olen valmis antamaan teille hyvän neuvon hyvänä ystävänänne, ikuisena ihailijananne. Sanoitte Belgradissa asuvan erään setänne. Matkustakaa hänen luokseen. Hän on läheinen sukulaisenne, hänen on otettava teidät ystävällisesti vastaan. Annan teille kunniasanani, etten mene naimisiin, ja jos joskus vielä kohtaamme toisemme tässä elämässä, olen aina rinnassani tunteva teitä kohtaan samoja tunteita, joita vuosikausia olen rinnassani vaalinut."

Katshuka ei valehdellut antaessaan tämän lupauksen.

Mutta hänen kasvoistaan luki Atalia jotakin, jota hän ei sanonut — että kapteeni ei enää rakasta häntä eikä ole moniin vuosiin rakastanut, että hän rakastaa toista ja että hän, syystä että tyttö on köyhä, kerjäläiseksi tehty, levollisesti voi antaa kunniasanansa siitä, että ei mene naimisiin.

Tämän luki Atalia uskottoman sulhonsa kylmistä kasvoista.

Ja nyt välähti salama hänen aivojensa läpi. Silmissäkin välähti.

"Tahdotteko", hän kysyi, "tulla huomenna luokseni seurataksenne minua setäni luo Belgradiin?"

"Tulen", kiirehti Katshuka vastaamaan. "Mutta menkää kotiin nyt. Oliko joku saattamassa teitä tänne?"

"Tulin yksin."

"Kuinka varomatonta! Kuka nyt saattaa teidät kotiin?"

"Te ette uskalla!" sanoi Atalia katkerasti. "Jos joku sattuisi näkemään meidät yhdessä tähän aikaan päivästä, mikä häpeä se olisikaan — teille! Minä en pelkää. Eihän minulla ole enää mitään kadotettavissa."

"Palvelijani seuratkoon teitä."

"Hän ei tee sitä. Patrulli vangitsisi hänet kenties. Iltasoiton jälkeen ei kukaan sotamiehistä saa kävellä kadulla. Minä kyllä löydän yksinkin kotiin. Siis huomenna!"

"Olen luonanne aamulla kello 8."

Atalia kääriytyi mustaan vaippaansa ja oli jo rientänyt ulos ovesta, ennenkuin Katshuka oli ennättänyt avata oven hänelle.

Hänestä tuntui siltä kuin kapteeni olisi kiireesti vyöttänyt sapelin vyölleen heti kun ovi oli sulkeutunut. Aikoiko hän kenties seurata häntä matkan päässä. "Anglian" kulmassa hän pysähtyi. Ei ketään tullut jälessä.

Hän riensi eteenpäin kotia kohti.

Ja kiiruhtaessaan pimeitä katuja pitkin hän valmisti aivoissaan erään suunnitelman. Jos kapteeni vain olisi hänen vieressään vaunussa, jos hän vain seuraisi häntä Belgradiin, niin olisi hän piankin näkevä, ettei mikään mahti maailmassa voisi vapauttaa häntä. Kulkiessaan pylväskäytävän läpi kompastui Atalia taaskin naisolentoon, joka makasi kivillä. Tällä kertaa se ei kiroillut, eipä edes herännyt. Miten sikeästi kurjat nukkuvat!

Mutta tullessaan talon portille laskeutui Atalian sieluun lyijynraskaana ajatus. Jospa kapteeni olikin vain päästäkseen hänestä luvannut seurata häntä Belgradiin? Jollei hän tulisikaan aamulla, ei kello kahdeksan eikä myöhemminkään?

Tuskallinen mustasukkaisuus vaikutti ärsyttäen hänen hermoihinsa.

Tultuaan ylös eteiseen hän etsi pimeässä pöydältä siihen jättämäänsä kynttilää ja tulitikkuja. Näiden asemasta hänen käteensä sattui veitsi. Terävä lyijykahvainen leikkuuveitsi. Se välkähtelee pimeässäkin.

Hän tarttui kovasti sen kahvaan ja käveli edestakaisin huoneessa.

Ja silloin juolahti hänen mieleensä ajatus: Jos hän työntäisi tämän veitsen valkokasvoisen tytön sydämeen, tytön, joka nukkui hänen vieressään sängyssä, silloin olisi heidän kummankin asia autettu. Hänet mestattaisiin murhaajana ja siten hän pääsisi pois maailmasta.

Oi, vain yksi puukon pistos valkealla päänaluksella nukkuvaa valkeata olentoa kohti.

Mutta hän ei nukukaan siellä.

Vasta mentyään huoneeseensa ja siellä astuttuaan Timean vuoteen luo muistui hänen mieleensä, että tyttö nukkui yhdessä Sohvi-rouvan kera palvelijoiden huoneessa.

Veitsi putosi hänen kädestään ja nyt hän alkoi pelätä. Hän alkoi tuntea, miten hyljätty hän oli, kuinka pimeätä oli hänen ympärillään ja kuinka pimeätä hänen omassa sielussaan.

Hän heittäytyi pukimissaan vuoteelle ja yritti rukoilla.

Mutta sensijaan hänen mieleensä juolahtivat raamatunlauseet Egyptin maanvaivoista, joita lapsi oli kauhuissaan änkyttänyt luulotellun hääpäivänsä edellisenä yönä, ja joille hän silloin oli nauranut niin ivallisesti. Nämä lauseet kaikuivat nyt hänen korvissaan:

Ja kaikki jokien vesi muuttui vereksi — konnia — heinäsirkkoja — kivisateita — ruttoa — paiseita!

"Silloin peitti pimeys koko Egyptin maan."

"Ja keskiyöllä löi Herra kuoliaaksi kaikki esikoiset."

Kun hän sulki silmänsä, näki hän sielussaan kaikki nämä näyt, ja kun viimein raskas uni laskeutui hänen silmäluomilleen ympäröivät samat unikuvat häntä: verivirrat — konnajoukot — heinäsirkkaparvet — kivisateet — rutto — paiseet — loputon, läpitunkematon, lyijyraskas pimeys — kaikkien esikoisten kuolema.

Rummun pärinä herätti Atalian sikeästä, levottomasta unesta.

Hän oli uneksinut eräästä nuoresta naisesta, joka oli murhannut kilpailijansa ja joka sitten vietiin mestauslavalle. Hän polvistui jo lavalla, pyöveli seisoi kirves kädessään hänen takanaan, tuomari luki julki tuomion. "Jumala on armollinen!" Rumpu pärisi — ja sitten Atalia heräsi.

Se oli huutokaupparumpu.

Huutokauppa alkoi.

Oi, tämä rummunpärinä on vielä hirveämpi kuin se, joka antaa merkin kuolettavaan iskuun mestauslavalla.

Kuinka sydäntäsärkevää on kuunnella kuinka ne esineet, joihin olemme tottuneet, jotka ovat käyneet meille rakkaiksi ja jotka vielä eilen olivat omiamme, tarjotaan myytäviksi korkealla äänellä: "Ensimmäinen kerta,… toinen kerta,… kuka tarjoo enemmän?" Ja sitten päristetään rumpua ja vasara kolahtaa pöytään.

Ja sitten taas: "Ensimmäinen kerta — toinen kerta, kuka tarjoo enemmän?"

Atalia pukeutui surupukuunsa — ainoaan, joka hänelle oli jätetty — ja meni etsimään toisia ihmisiä. Talossa oli vain hänen äitinsä ja Timea. Todennäköisesti hän löytäisi heidät keittiöstä.

He olivat kumpikin olleet jo kauan valveilla ja puettuina.

Sohvi rouva oli paksu kuin tynnyri. Hyvin tietäen, ettei kukaan tekisi ruumiintarkastusta, hän oli pukenut päälleen kaksitoista hametta ja pistänyt taskuihin muutamia ruokaliinoja ja hopealusikoita. Hän tuskin saattoi liikkua. Timealla oli yksinkertainen arkipukunsa. Hän seisoi lieden ääressä ja keitti kahvia ja maitoa.

Atalian nähdessään Sohvi-rouva alkoi ääneen nyyhkyttää ja heittäytyi hänen kaulaansa.

"Oi, rakas, kallis, kaunis lapseni, kuinka meidän onkaan käynyt! Ja miten on meidän käyvä tästälähtien? Oi, jospa emme milloinkaan olisi nähneet tätä päivää! Eikö olekin tuo inhoittava rumpu herättänyt sinut?"

"Eikö kello ole vielä kahdeksaa?" kysyi Atalia. (Keittiössä oleva kello kävi vielä.)

"Kahdeksaako? Huutokauppahan alkoi kello yhdeksän. Etkö siis kuule?"

"Eikö kukaan ole käynyt täällä?"

"Tyhmä kysymys! Kuka meitä nyt kävisi katsomassa ja päälle päätteeksi tähän aikaan?"

Atalia ei sanonut sen enempää, vaan istuutui keittiönlavitsalle, samalle pienelle puulavitsalle, jolla Sohvi-rouva oli kuvaillut Timealle komeita häämenoja.

Tyttönen valmisti aamiaista, ruskeutti vehnäleipäpalaset hiilillä ja kattoi keittiönpöydän — molemmille valtiattarilleen.

Atalia ei kuunnellut kutsua, vaikka Sohvi-rouva pyytämällä pyysi häntä aterialle.

"Juo rakas, ainoa, kaunis lapseni! Kuka tietää, kuka huomenna antaa meille kahvia. Koko maailma on meille vihamielinen; kaikki tuttavamme ja ystävämme pilkkaavat ja kiroavat meitä. Miten meidän käykään? Miten meidän käykään?"

Huolet eivät kumminkaan estäneet häntä hörppimästä itseensä kahviaan.

Mutta Atalia ajatteli Belgradin matkaa ja odottamaansa matkakumppania.

Sohvi-rouva taasen mietiskeli omituisia itsemurha-ajatuksia ja kuvitteli mielessään kaikenkaltaisia helppoja kuolintapoja.

"Jospa kahvissa edes olisi nuppineula, niin että tukahtuisin!"

Sen jälkeen hän toivoi silitysraudan putoavan alas hyllyltä ja musertavan hänen pääkallonsa. Ei hänellä myöskään ollut mitään sitä vastaan, että Komornin seutuvilla usein tapahtuva maanjäristys kukistaisi talon aivan äkkiarvaamatta ja hautaisi heidät kaikki raunioiden alle. Mutta kun nyt ei näyttänyt tapahtuvan mitään tästä kaikesta eikä Ataliakaan sallinut itseään puhuteltavan oli hänellä jälellä vain yksi mahdollisuus: suuttua Timealle.

"Tuopa sitten ottaa asian kevyeltä kannalta. Kiittämätön letukka! Ei hän edes itke. Ja kyllä hänellä on syytä ollakin iloinen. Hän voi mennä palvelukseen tai ruveta työhön muotikauppiaalle ja elättää itsensä siten. Hän kenties iloitseekin päästessään siten meistä ja saadessaan elää omin päin. Mutta odotappas vain, kylläpä vielä joskus olet muistava meitäkin. Ennenkun vuosi on umpeen kulunut, olet tekevä katumusta."

Timea ei tosin ollut tehnyt mitään katumisen arvoista, mutta Sohvi-rouva näki sen hengessä ja hänen suuttumustaan suurempi oli vain se tuska, jota hän tunsi Atalian tähden.

"Mutta kuinka on sinun käyvä, soma, ainoa lapseni? Kuinka on sinun käyvä? Kuinka on sinun kauniiden, valkeiden kättesi käyvä?"

"Anna minun olla rauhassa!" sanoi Atalia, irroittaessaan itsensä vaikeroivan äitinsä syleilystä. "Katso mieluummin ulos ikkunasta, tuleeko sieltä joku meille."

"Ei ketään, ei ketään! Kuka meille tulisi?"

Aika kului edelleen. Rummunlyönnit ja huudot seurasivat toinen toisiaan. Joka kerta kun keittiön kello löi, säpsähti Atalia, mutta antoi päänsä sitten jälleen painua käden varaan ja tuijotti jäykkänä eteensä. Hänen poskiensa ruusut alkoivat käydä sinipunerviksi, hänen huulensa sinertäviksi, sappitautisen oliiviväri tummensi hänen kauniit kasvonsa. Tuijottavat silmät sinisine renkaineen, paksut huulet ja käärmemäisesti kokoonrypistetyt kulmakarvat, jotka muodostivat valkealle otsalle syviä ryppyjä, muuttivat tämän ihanteellisen kauniin olennon kauhistavaksi irvikuvaksi. Hän istui siinä kuin langennut enkeli, joka oli syösty alas taivaista.

Oli jo päivällisaika tulossa, eikä hänen odottamansa henkilö saapunut. Huutokaupan surulliset huudot lähenivät lähenemistään. Käytiin huoneesta toiseen. Oli alettu kadunpuoleisista huoneista ja nyt siirryttiin pihanpuoleisiin, jotka päätyivät keittiöön.

Sohvi-rouvassa oli vielä siksi paljon huomiokykyä kaikessa epätoivossaan, että hän huomasi myynnin käyvän sangen nopeasti. Tuskin oli tarjottu kaupan jotakin, kun jo rumpu pärisi. "Eikö muuta tarjota?… yksi, kaksi…" Trrrrmmmm. Ostajat seisoivat ryhmissä meluten: "Eihän kukaan voi saada mitään ostetuksi. Tuo ihminenhän on aivan hullu!"

Kukahan se hullu lienee?

Nyt on vain keittiökalusto jälellä, mutta sinne ei edes astuta sisään. Viereisessä huoneessa huudetaan: "Eikö muuta tarjota?" Rumpu pärisee. Se on ostettu näkemättä — hullu ihminen on sen ostanut.

Sekin tuntuu Sohvi-rouvasta ihmeelliseltä, ettei heti riennetä ottamaan ostettuja esineitä, niinkuin muutoin tavallisesti tehdään huutokaupoissa. Siellähän heti, kun sänky on ostettu, erotetaan osat toisistaan ja kannetaan pois. Täällä sitävastoin ei liikuteta mitään pois paikaltaan.

Seuraa sitten tärkein hetki. Kaikki menevät alas pihalle. Talo myydään nyt. Ostohaluiset tunkeilevat huutokaupanpitäjän pöydän ympärillä. Arvioitu hinta huudetaan julki. Silloin joku tekee matalalla äänellä tarjouksen. Kansanjoukko tulee levottomaksi. Sitten kuuluu kaunistumisen, hämmästyksen, ivallisen naurun ilmauksia. "Toden totta, se on hullu ihminen!" Ja sitten poistuvat kaikki äänekkäästi napisten. "Ensimmäinen kerta! Toinen kerta! Eikö kukaan tarjoo enemmän? Kolmas kerta!" Rumpu pärisee tämänkin kerran. Talokin on saanut ostajan.

"No, suloinen, kaunis lapseni, en kuule mitään."

"Mutta, mamma, kuulen varmasti jonkun käytävässä hiipivän tännepäin varpaillaan."

Todenteolla lähestyykin joku miltei kuulumattomin askelin. Ovelle kolkutetaan niinkuin kohteliaan vieraan tapa on tehdä pyytääkseen sisäänpääsyä ja odottaessaan, kunnes huudetaan: "Sisään!" Ja nyt vasta ovi avautuu ja hattu kädessään kohteliaasti kumartaen astuu sisään — Mikael Timar von Levetinczy.

Kumarrettuaan naisille Mikael jää oven suuhun. Atalia nousi seisomaan hämmästyneenä ja vihaa säihkyvänä. Sohvi-rouva väänteli käsiään ja katseli häntä väikkyen toivon ja pelon välillä. Timea katseli levollisena ja lempeänä häntä silmiin.

"Minä", alkoi Timar, lähettäen tämän "minä"-sanan niinkuin paavi bullassaan tekee, "minä olen nyt laillisessa järjestyksessä kuulutetussa huutokaupassa huutanut tämän talon sekä kaikki, mitä siinä on myytävänä. Minä en ole ostanut sitä itseäni varten, vaan antaakseni sen hänelle, joka yksinään ei ole myytävänä, mutta joka minulle on ainoa aarre maailmassa. — Timea-neiti, tästä päivästä lähtien on tämä talo oleva teidän. Kaikki, mitä siinä on, kuuluu teille sellaisena, kuin se on; vaatteet kaapeissa, korut laatikoissa, hevoset talleissa ja arvopaperit kassakaapissa, sellaisina kuin oikeuden takavarikoitsijat ne tapasivat. Kaikki on siirretty teidän nimellenne, ja kaikki saamamiehet on tyydytetty. Tästä päivästä lähtien olette te talon hallitsiatar — ottakaa se vastaan lahjana minulta. Ja jos tässä talossa olisi pieni sija rauhalliselle ihmiselle, joka olisi teille vaivaksi vain jumaloimisellaan ja ihailullaan, ja jos tahtoisitte antaa sen sijan minulle, jos teidän sydämenne olisi pieni turvapaikka minun sydämelleni ja jos te tahtoisitte vastaanottaa käteni, niin olisin ylen onnellinen ja lupaisin teille, että koko elämäni päämäärä olisi tehdä teidät niin onnelliseksi, kuin te teette minut."

Timean kasvot hehkuivat näitä sanoja lausuttaessa neitseellistä loistoa.

Niissä yhtyi sanoin kuvaamaton tuska, jalo kiitollisuudentunne ja pyhä uhrautuvaisuus kirkasti niitä.

"Kolme kertaa… Kolme kertaa…" änkyttivät hänen huulensa saamatta lausutuksi sanaakaan. Vain sisällään hän tunsi, mitä hän tahtoi sanoa. Tämä mies oli niin usein pelastanut hänet. Hän oli aina ollut niin hyvä häntä kohtaan. Hän ei milloinkaan ollut pilkannut häntä, ei milloinkaan imarrellut häntä. Ja nyt tämä mies antaa hänelle kaiken, mitä hänen sydämensä halajaa.

Kaiken? Oi, yhtä vain ei.

Mutta se on jo kadotettu kerta kaikkiaan, se kuuluu toiselle.

Timar odotti levollisena vastausta. Tyttö oli kauan vaiti.

"Älkää vastatko miettimättä Timea-neiti", sanoi Mikael. "Minä kyllä odotan, kunnes te olette tehnyt päätöksenne. Tulen takaisin huomenna tai viikon perästä tai koska muutoin haluatte antaa minulle vastauksen. Te olette joka tapauksessa oleva kaiken sen omistaja, mitä minä olen antanut teidän huostaanne; en ole pannut siihen mitään ehtoja; kaikki on jo, kuten sanottu teidän nimellänne. Ellette halua enää nähdä minua tässä talossa, niin on teidän vain sanottava sana. Miettikää viikko, kuukausi taikka vaikka vuosikin vastaustanne."

Timea astui nyt päättäväisen näköisenä lieden äärestä, jonne molemmat toiset naiset olivat työntäneet hänet, ja lähestyi Mikaelia. Hänen kasvonsa kuvastivat kypsynyttä vakavuutta, joka antoi kasvoille naisellisen arvokkuuden. Onnettomasta hääpäivästä lähtien hän oli muuttunut lapsesta naiseksi. Hän oli muuttunut vakavaksi ja hiljaiseksi. Hän katseli Mikaelia levollisesti silmiin sanoen:

"Olen jo punninnut asian."

Sohvi-rouva odotti kateellisen vahingoniloisena Timean vastausta. Oi, jospa hän sanoisi Timarille: "Minä en välitä sinusta. Mene tiehesi!" Tuollaiselta tyttöhupakolta, jonka pää oli sullottu täyteen rakkautta erääseen toiseen kauniiseen mieheen, saattoi odottaa sellaista vastausta. Ja jos Timar silloin kostaakseen sanoisi näin: "No, ole sitten kuin olet; et saa taloa etkä kättäni; annan kummankin Atalia-neidille." Ja jospa hän sitten naisikin Atalian! Niinkuin ei ennen olisi kuultu sellaista että arvossa pidetyn kosijan olisi ensiksi hylännyt ylpeä neiti ja sitten kosija heti harmissaan olisi pyytänyt kotiopettajattaren tai kamarineiden kättä ja nainut hänet.

Sohvi-rouvan toiveen ei kuitenkaan pitänyt toteutua.

Timea ojensi kätensä Timarille sanoen matalalla, vakavalla äänellä:

"Otan teidät miehekseni."

Mikael tarttui ojennettuun käteen — ei tulisesti kuten rakkautta uhkuva nuorukainen, vaan kunnioittavasti kuten mies — ja katsoi kauan tytön taivaallisen ihaniin silmiin. Ja tyttö salli hänen katsoa sielunsa syvyyteen.

Timea toisti sanansa.

"Otan teidät miehekseni ja tahdon olla teille uskollinen, tottelevainen puoliso. Yhtä vain pyydän teiltä. Ettehän kiellä minulta sitä."

Onni saattoi Timarin unohtamaan itsensä; hän unohti, ettei kauppiaan milloinkaan pidä allekirjoittaa tyhjää paperia.

"Oi, puhukaa! Mitä vain toivotte, se on tapahtuva."

"Rukoilen sitä", sanoi Timea, "että te, minun tultuani teidän vaimoksenne ja tämän talon jouduttua teidän omaksenne ja minun tultuani tämän talon valtiaaksi sallitte minun pitää luonani kasvatusäitini, joka otti minut vastaan isättömänä ja äidittömänä lapsena, ja kasvatussisareni, jonka rinnalla olen kasvanut suureksi. Pitäkää heitä äitinäni ja sisarenani ja olkaa niin ystävällinen heille kuin…"

Kyynel kohosi tahtomatta Timarin silmiin.

Timea huomasi petollisen kyyneleen, tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin ja teki uuden hyökkäyksen hänen yllätettyyn sydämeensä.

"Teettehän, mitä pyydän? Ja annattehan Atalialle takaisin sen, mikä hänelle kuuluu: hänen kauniit vaatteensa ja hänen korunsa? Ja hän saa asua meidän kanssamme, ja te käyttäydytte häntä kohtaan niinkuin hän olisi minun lihallinen sisareni, niinhän? Ja Sohvi-äitiä te kutsutte myös äidiksi, kuten minäkin?"

Sohvi-rouva alkoi nyt nyyhkyttää äänekkäästi. Hän vaipui polvilleen Timean eteen ja peitti hänen kätensä, vaatteensa, vieläpä jalkansakin yhä uudelleen suudelmilla sitä tehdessään änkyttäen katkonaisia, käsittämättömiä sanoja.

Timar kuivasi kyyneleen silmästään ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä täysin oma herransa, ja hän näki taas selvästi, kauas eteenpäin, kuten hän aina ratkaisevalla hetkellä näki; seikka, joka korotti hänet niin usein kilpailijoidensa yläpuolelle. Tässä tuli hänelle avuksi nopsa käsityskyky. Silmänräpäyksessä se hänelle kuiskasi, mitä oli tehtävä, jotta voitaisiin ehkäistä vahingollisia seurauksia.

Hän sulki Timean molemmat kädet omiinsa.

"Te olette jalo, Timea! — sallittehan minun tästä lähtien kutsua teitä vain etunimellänne? — enkä minä ole saattava teidän sydäntänne häpeään. Nouskaa, Sohvi-äiti; älkää itkekö! Sanokaa Atalialle, että hän tulisi lähemmäs. Tahdon tehdä vielä enemmän kuin Timea pyysikään — miellyttääkseni häntä ja teidän molempien hyväksi. Minä en ainoastaan anna Atalialle turvapaikkaa täällä, vaan oman onnellisen kodin. Minä annan hänen sulhaselleen takuun hänen myötäjäisistään, samasta summasta, jonka hänen isä-vainajansa lupasi hänelle. Olkoot he onnellisia keskenään!"

Timarin kaukonäköinen katse näytti hänelle asioita, jotka vielä olivat näköpiirin ulkopuolella, ja hän ajatteli, ettei mikään uhri olisi liian suuri, jos vain sillä voisi poistaa heidät talosta, Timean läheisyydestä, ja saadakseen aikaan liiton komean kapteenin ja kauniin Atalian välillä.

Mutta nyt tuli hänen vuoronsa saada osakseen suuteloja ja kiitollisuudenosoituksia ylenpalttisesti Sohvi-rouvalta.

"Oi, herra von Levetinczy! Oi, kallis, rakas, jalomielinen herra von Levetinczy, antakaa minun suudella teidän käsiänne, jalkojanne ja teidän viisasta päätänne!"

Ja hän tekikin niinkuin hän oli ohjelmassaan luvannut ja suuteli sen lisäksi hänen olkapäitään, takinkaulustaan ja selkäänsä. Lopuksi hän sulki Mikaelin ja Timean syliinsä ja antoi heille lämpimän siunauksensa: "Tulkaa yhdessä onnellisiksi!"

Oli mahdotonta olla hymyilemättä rouvaraukan ilon ilmauksille.

Mutta Atalia pilasi heidän kaikkien ilonsa.

Ylpeänä kuin paha enkeli, jota kehotetaan tekemään katumusta, mutta joka mieluummin tahtoo joutua kadotukseen kuin kukistaa ylpeytensä, hän kääntyi poispäin Timarista ja sanoi mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä:

"Kiitän teitä, herraseni! Mutta minä en tahdo tässä enkä tulevassa elämässä tietää mitään herra Katshukasta. En milloinkaan tahdo tulla hänen vaimokseen; jään tänne Timean luo — hänen piiakseen."

Yhdeksästoista luku.

ALABASTERIPATSAAN HÄÄT.

Timar tunsi olevansa ylen onnellinen saadessaan olla Timean kihlattu sulhanen.

Tytön haltiatarmainen kauneus oli heti heidän ensi kertaa kohdatessaan valloittanut hänen sydämensä. Hän ihaili häntä. Hänen lempeä luonteensa, jota hän sittemmin oppi tuntemaan, saavutti hänen kunnioituksensa. Arvoton pila, jota Brazovicsin talossa hänestä tehtiin, oli herättänyt hänen ritarillisen osanottonsa. Kapteenin kevytmielinen hakkailu oli sytyttänyt hänen mustasukkaisuutensa. Kaikki tuo kuuluu rakkauteen.

Nyt hän oli saavuttanut toiveittensa päämäärän. Kaunis tyttö oli hänen omansa. Tyttö tulisi hänen vaimokseen.

Ja sitäpaitsi on hänen sielustaan poistunut raskas taakka — itsesyytös.

Sillä siitä päivästä alkaen, jolloin Timar löysi Ali Tshorbadshin aarteet uponneesta laivasta, oli hänen mielenrauhansa poissa. Aina kun hänen liikeyrityksensä oli onnistunut kuului hänen rinnassaan syyttävä ääni: "Ei mitään tästä kaikesta kuulu sinulle, sinä olet anastanut isättömän ja äidittömän lapsen omaisuuden. Sinäkö olisit onnen suosikki? Se ei ole totta! Köyhien hyväntekijä? Valhetta! Kultapoika? Ei ole totta! Sinä olet varas!"

Nyt on tämä juttu päättynyt. Tuomari hänen sisimmässään julistaa vapauttavan sanan. Orpotyttö, jolta omaisuus on varastettu, saa sen takaisin kaksinkertaisena. Se, mikä kuuluu hänen puolisolleen, kuuluu hänellekin. Hän ei ole milloinkaan saava tietää, että tämän suuren omaisuuden perustana kerran on ollut hänen omaisuutensa; hän vain tietää sen nyt kuuluvan hänelle. Siten on kohtalo sovitettu.

Mutta onko se todella sovitettu?

Timar ei ajatellut sitä, että hän aarteiden kera antoi Timealle kaupan päälle itsensä ja pyysi siitä vastineeksi tytön sydämen — hän ei ajatellut tämän olevan petosta, väkivaltaa.

Timar tahtoi kiirehtää häitä. Hänen mielestään oli ajanhukkaamista hankkia myötäjäisiä ja järjestää asuntoa. Hän oli jo ostanut kaikki valmiina Wienistä. Timean hääpuvun olivat kuuluisat ompelijat valmistaneet eikä morsiamen tarvinnut itse kirjailla sitä kuutta viikkoa kuten sitä toista. — Tämä kaksinkerroin onnettomuutta tuottanut puku oli kätketty erääseen seinäkaappiin, jota ei milloinkaan avattu. Sieltä ei kukaan ole ottava sitä esiin.

Mutta toisia esteitä, kirkollista laatua olevia, asettui tielle. Timea ei vielä ollut kastettu.

Olihan luonnollista, että Timar toivoi, kun nyt Timea kerran kääntyisi kristinuskoon, hänen kääntyvän protestanttiseen uskoon, jotta he voisivat yhdessä käydä jumalanpalveluksessa.

Mutta nyt vaativat tietysti protestanttiset papit kääntymyksen välttämättömänä ehtona, että tytön oli ensinnä tutustuttava kirkon uskonkappaleisiin.

Ja koska protestanttisessa kirkossa ei niinkuin katolisessa riitä se, että nähdään ja kuullaan, vaan on myös ymmärrettävä, niin täytyi neidon nauttia jonkun aikaa opetusta niissä aineissa, joita on välttämättä tunnettava, voidakseen tulla vakuutetuksi siitä, miten paljon järkevämmät ja omistamisen arvoiset ne opinlauseet olivat, joita hänen vast'edes oli seurattava, verrattuina niihin harhaoppeihin, joissa hän oli kasvanut.

Mutta tässä kohtasi suuri vaikeus. Islamin oppi ei dogmeissaan ensinkään koskettele naissukupuolta. Muhamettilaisnaiset eivät ole seurakunnan jäseniä. Heidän ei sallita ottaa osaa miesten jumalanpalvelukseen; heille ei "Merab" taulu, joka osoittaa Mekkaa kohti, merkitse mitään; heidän ei ole pakko pestä itseään ei "Abdestan"-, "Güzul"- eikä "Tüseret"-juhliksi; he eivät vietä Ramazan-paastoa eikä Beiram-juhlaa; he eivät myöskään tee pyhiinvaellusretkiä Mekan Kabaan, he eivät suutele synneistä puhdistavaa kiveä, eivätkä juo Zenzemen kaivosta; papit eivät vihkineet, eivätkä opettaneet eivätkä konfirmeeranneet heitä eivätkä antaneet heidän ripittää itseään; heillä ei edes ollut sielua. Enkeli Asrael, joka erottaa sielun ruumiista, ei tule heidän luokseen kuoleman hetkellä; enkelit Monkai ja Nakir eivät kuulustele heiltä kuoleman jälkeen, mitä hyvää ja pahaa he ovat tehneet elämässään. Heitä ei kylvötetä Ismül-kaivossa eikä heitetä Morhut luolaan; enkeli Israfilin tuomiopasuuna ei herätä heitä kuolleista; heidän otsalleen ei kirjoiteta sanaa "mumen" (uskollinen); he eivät juokse Alsiratin sillan yli eivätkä myöskään putoa seitsenkertaiseen helvettiin, missä Gehennassa vielä on inhimillinen ilmalämpö, jotavastoin kaikki seuraavat osastot, Ladhana, Hosama, Szair, Szakar, Jahim ja Al Harija, ovat asteen kuumempia kuin muut. Tätä kaikkea ei naisten tarvitse pelätä, mutta he eivät myöskään pääse paratiisiin, suuren Tuba-puun varjoon, sillä siellä eivät miehet heitä enää tarvitse; siellä odottavat heitä ikuisessa nuoruudessa kukoistavat "hourikset" seitsemänkymmentä seitsemän kutakin kohti. Muhamettilaisen mielestä on nainen vain kukka, joka kuihtuu ja pudottaa lehtensä; hänen sielunsa on kukan tuoksu, jonka tuuli vie muassaan, ja siihen kaikki loppuu.

Arvon herra sai miltei ylivoimaisen tehtävän koettaessaan saada Timeaa tajuamaan uskonnon perustotuuksia. Hän oli jo käännyttänyt monta juutalaista ja katolilaista, mutta turkkilaista tyttöä hän ei ennen ollut yrittänyt käännyttää.

Ensimmäisenä päivänä, kunnianarvoisan isän selittäessä autuutta tulevaisessa elämässä ja kertoessa, miten ne, jotka olivat kuuluneet toisilleen tässä elämässä, tulisivat löytämään toisensa, teki tyttö sen kysymyksen, kohtaisivatko ne toisensa, jotka pappi on yhdistänyt vai ne, jotka ovat rakastaneet toisiaan.

Tämä oli monimutkainen kysymys, johon kunnianarvoisa herra kuitenkin puritaniselta näkökannaltaan vastasi kutakuinkin tyydyttävästi siten, että koska ei ole ajateltavissa, että voisimme rakastaa jotakin muuta, kuin sitä, johon pappi on meidät yhdistänyt, ja koska toisaalta on mahdotonta, että emme rakastaisi sitä, johon pappi on meidät yhdistänyt, niin on raamatun sana tässäkin aivan oikea.

Mutta hän varoi kertomasta herra Timarille tästä mitään.

Seuraavana päivänä kysyi Timea häneltä, tulisiko hänen isänsä, Ali Tshorbadshi, myöskin sinne toiseen maailmaan, minne hänkin.

Tähän vaikeaan kysymykseen ei hänen kunnianarvoisa korkeutensa todellakaan voinut antaa mitään tyydyttävää vastausta.

"Mutta, minä tulen kai sielläkin olemaan herra Levetinczyn puoliso?" kysyi Timea sangen uteliaana.

Siihen kysymykseen osasi pappi jo nyt lohduttaen vakuuttaa näin varmasti käyvän.

"No, silloin minä pyydänkin herra Levetinczyltä, kun me yhdessä menemme taivaaseen, että hän jättää pienen sijan isälle, niin että hänkin saa olla meidän kanssamme. Ja sitähän hän ei toki voi minulta kieltää, eihän?"

Nyt raapi hänen korkea-arvoisuutensa korvantaustaansa ja selitti esittävänsä tämän arkaluontoisen kysymyksen yleisen kirkolliskokouksen ratkaistavaksi.

Kolmantena päivänä hän sanoi Timarille, että olisi kai parasta nyt jo kastaa ja vihkiä neiti. Jälellä olevat uskontotuudet saisi hänen herra miehensä selittää hänelle.

Seuraavana sunnuntaina tapahtuikin pyhä toimitus. Tällöin oli Timea ensi kerran protestanttisessa kirkossa.

Tämä yksinkertainen rakennus valkeaksi kalkittuine seinineen ja saarnatuoleineen, jossa ei näkynyt mitään kuvan veistoksia eikä kultauksia teki hänen mieleensä aivan toisen vaikutuksen kuin se toinen kirkko, josta häijy poika ajoi hänet ulos hänen kerran hiivittyään sinne. Siellä oli kullattu alttari, suuret vahakynttilät paloivat hopeaisissa kynttiläjaloissa, kaikkialla seinillä riippui kuvia, pyhää savua tuntui ilmassa, salaperäisiä lauluja kuului, ja kellojen soidessa laskeutuivat kaikki ihmiset polvilleen — ja kaikki sellainen vaikuttaa mielikuvitukseen. Mutta täällä istuvat miehet ja naiset erotettuina eri penkkiriveissä, jokaisella on virsikirja edessään, ja kun kanttori alkaa laulaa, yhtyy koko seurakunta lauluun ja laulaa virren loppuun.

Ja sitten seuraa yleinen hiljaisuus; pappi nousee korkeaan saarnatuoliin ja alkaa puhua ilman mitään juhlallisia toimituksia; hän ei laula, hän ei juo kalkista, hän ei osota mitään pyhää esinettä, vaan puhuu keskeyttämättä. Timea ei käsitä, mitä hän puhuu. Hän vain ihmettelee, ihmettelee sitä, että kirkossa istuu kolme penkillistä täpötäynnä naisia, jotka eivät puhu mitään, eivät avaa suutaan; toinen naapuri ei edes uskalla kuiskata toisen korvaan. Kauhea kirkkojärjestys! Kolme legioonaa naisia, jotka ovat kokonaiseksi kahden tunnin ajaksi tuomitut olemaan vaiti! Olisipa heidän edes lupa huutaa "amen" saarnan jälkeen!

Timea istuu ensimmäisessä penkissä ensimmäisen kirkkoraadin jäsenen rouvan vieressä. Tämä on hänen toinen kumminsa. Toinen on hänen miehensä.

Ei edes itse kastetoimituksessa ilmene mitään juhlamenoja, jotka saattaisivat mielikuvituksen toimintaan. Korkea-arvoinen herra puhuu kastemaljan ääressä viisaita sanoja. Vihdoin loppuu sekin puhe. Kastettava kumartuu kastemaljan yli ja pappi kastaa hänet Pyhän Kolmiyhteyden nimeen "Susannaksi." — Tämän nimen ovat kummit määränneet hänelle.

Senjälkeen puhuu pappi kummeille muistuttaen heitä heidän velvollisuuksistaan. Kirkkoraadin jäsenen rouva vie kummityttärensä takaisin penkkiin ja nyt kumartuu koko seurakunta rukoilemaan; mutta vain pappi rukoilee ääneen, kaikki muut hiljaa itsekseen. Ja Timea ihmettelee hiljaa mielessään, miksi hänet on kastettu "Susannaksi", kun hän oli ollut aivan tyytyväinen entiseen nimeensä. Rukouksen loputtua alkaa lukkari virren: "Oi, Israelin Jumala", mikä panee Timean hiljaisuudessa ihmettelemään, onko hänet kenties kastettukin juutalaiseksi.

Vihdoin häipyvät kaikki hänen epäilyksensä kun hänen korkea-arvoisuutensa, nuorempi pappi, nyt astuu saarnatuoliin ja hyvin kauniisti puhuttuaan ottaa kirjastaan esiin paperin ja lukee: "Täten kuulutetaan, että korkea- ja vapaasyntyinen herra Mikael Timar von Levetinczy, reformeeratun kirkon jäsen, on kihlannut siveän neidon, neiti Susanna Timea Tshorbadshin, korkea- ja jalosukuisen herra Ali Tshorbadshi-vainajan tyttären ja samoin reformerattua kristinuskoa."

Eivätkä nuo kolme legioonaa naisia sano nytkään mitään!

Timeakin tyytyy siihen mitä on tapahtunut.

Ensimmäisen kuulutuksen jälkeen täytyi kulua vielä kaksi viikkoa ennenkuin häät voitaisiin viettää. Mikael oli näiden kahden viikon aikana joka päivä Timean luona. Tyttö otti hänet aina vastaan vilpittömällä ystävällisyydellä. Mikael oli onnellinen ajatellessaan edeltäkäsin tulevaisuutta.

Milloin hyvänsä hän tulikin Timean luo, kohtasi hän aina Atalian morsiamensa luona. Atalia silloin tavallisesti lausui jonkun verukkeen päästäkseen pois huoneesta ja hänen sijaansa ilmestyi Sohvi-rouva.

Sohvi-rouva piti hänelle ylistyspuheita hänen morsiamensa rakastuneisuudesta, kuinka usein hän puhui hyvästä, rakkaasta Mikaelistaan, joka oli pitänyt hänestä niin hyvää huolta "Pyhällä Barbaralla", joka oli pelastanut hänet haaksirikosta ja turkkilaisten vankeudesta, joka hänen takiaan oli hypännyt veteen, noutanut hänet uppoavasta laivasta, ja sitten uuden kerran oli sukeltanut syvyyteen pelastaakseen Timealta unohtuneen lippaan jossa hänen koko omaisuutensa säilytettiin. Tuo hyvä, rakastettu Mikael oli huvittanut häntä saduilla, kun oli kuljettu vaarallisten paikkojen ohi, hän oli valmistanut Timealle turvapaikan yksinäisellä saarella ja oli hoitanut häntä hänen sairautensa aikana laivassa. Ilman Timaria olisi Timea kai kuollut.

Sohvi-äiti tiesi kaikista pikkuseikoistakin, joita ei kukaan muu kuin Timea ollut voinut kertoa hänelle ja Mikael tunsi olevansa onnellinen siitä, että Timea vielä muisteli niitä. Siinä, että tyttö oli kertonut Sohvi-rouvalle kaiken tämän, näki Timar todistuksen siitä, että tyttö vielä rakasti häntä.

"Oi, jospa tietäisitte, rakas Levetinczy, kuinka tyttö on kiintynyt teihin!"

Eikä Timea ollut hämillään kuullessaan Sohvi-rouvan sanovan niin. Hän ei ollut tahtovinaan edes kainosti väittää vastaan mitään, mutta hän ei myöskään vakuuttanut väitteen todenmukaisuutta kainosti punastumalla. Hän näytti hiljaiselta, totiselta ja mukautuvaiselta. Hän salli Timarin pitää kättään omassaan ja katsoa häntä kauan silmiin. Ja Timarin tullessa ja mennessä puristi tyttö hänen kättään hymyillen hänelle.

Ja joka päivä tiesi Sohvi-rouva kertoa Timarille jotakin uutta, jota Timea oli kertonut hänestä. Timar saattoi kuvitella olevansa se onnellinen, jota tämä nainen saattoi rakastaa.

Tulipa vihdoin hääpäivä.

Suuret joukot häävieraita kokoontui etäisiltä seuduilta. Kadulla näkyi pitkät vaunujonot samoinkuin tuona onnettomuuspäivänä; mutta tällä kertaa ei tapahtunut mitään onnettomuutta.

Sulhanen vei morsiamen kirkkoon entisestä Brazovics'in talosta, joka jo oli tämän omaisuutta; mutta hääjuhla oli valmistettu sulhasen kotona. Sohvi-äiti ei antanut riistää itseltään huvia olla juhlavalmistuksien ylivalvoja. Atalia jäi kotiin ja akkunaverhon taakse piiloutuneena katseli hän samasta akkunasta, josta hän oli tähystellyt sulhonsa saapumista onnettomuuspäivänä, kuinka pitkä jono vaunuja, joissa olivat vieraat, morsiusneidot, marsalkat, morsian ja sulhanen lähti liikkeelle. Ja siellä hän odotti myös siksi kunnes vaunut taas vierivät Brazovicsin talon ohi — nyt istuivat morsian ja sulhanen samoissa vaunuissa — ja seurasi heitä silmillään. Ja jos koko seurakunta äskettäin oli rukoillut vastanaineiden puolesta, niin hänkin varmasti lähetti rukouksen heidän jälkeensä…

Timean mielestä ei vihkimistoimitus ollut niin komea, kun Sohvi-äiti oli kuvaillut sen olevan. Papilla ei ollut kultaista hiippaa päässään, ei myöskään kultakirjoista messukasukkaa; hän ei pitänyt mitään hopeakruunuja morsiusparin pään päällä kruunatakseen heidät toinen toisensa hallitsijoiksi; yhtä vähän laulettiin heille. — Sulhanen oli puettu samettitakkiin, sellaiseen, jommoisia aateliset siihen aikaan käyttivät, joka oli untuvalla koristettu ja soijilla varustettu. Hän oli komean näköinen, mutta hänen päänsä oli koko ajan painuksissa; hän ei vielä ollut tottunut pitämään sitä niin ylväästi pystyssä, kuin aateliston juhlapuvussa olisi pitänyt pitää. — Ei sitäkään ihastuttavaa toimitusta seurannut, jolloin morsian ja sulhanen peitettiin silkkipeitteeseen, jonka alla he ensin olivat yksin, mutta sitten tarttui pappi heidän käsiinsä ja kuletti heitä kolme kertaa alttarin ympäri. Tämäkin oli jätetty pois. Samoin oli jätetty pois juominen yhteisestä pikarista ja pyhä suudelma alttarin edessä; täällä ei edes ollut kultaista alttaria. Täällä ei itse asiassa ollut mitään; vain mustapukuinen pappi, joka puhui hyvin järkeviä sanoja, joissa ei ollut ensinkään sitä viehätystä kuin sanoissa "Gospodi pomiluj." He eivät edes polvistuneet toinen toisensa viereen; he antoivat lupauksensa seisten. Protestanttinen vihkimistoimitus ei tehnyt mitään vaikutusta tytön itämaiseen, ärsytystä himoitsevaan mielikuvitukseen.

Ja Timea ei ymmärtänyt muuta kuin ulkonaiset juhlamenot.

Kenties tulee ymmärtämys ajan mukana.

Loistava hääjuhla oli lopussa. Vieraat lähtivät pois, ja morsian jäi sulhasen kotiin.

Kun Timar vihdoinkin oli kahden Timean kanssa, kun hän istui tytön vieressä pitäen tämän kättä omassaan, tunsi hän sydämensä värisevän ja väristys kävi lävitse hänen koko ruumiinsa.

Tämä ääretön aarre, joka oli ollut hänen kaikkien toiveittensa päämaali, tämä oli nyt hänen omansa. Hänen on vain tarvis ojentaa kätensä vetääkseen hänet povelleen. — Hän ei uskalla sitä tehdä. — Hän on kuin lumouksessa.

Rouva, hänen armonsa, ei tunne mitään Timarin läheisyydestä. Hän ei vapise, ei hehku.

Jospa tyttö vain kerrankin hämillään loisi alas katseensa, Mikaelin käden koskettaessa hänen olkapäitään; jospa vain hänen valkeat kasvonsa kerrankin kauniisti punastuisivat, niin olisi lumous lauennut. Mutta hän on kylmä ja tyyni ja himoton kuin unissakävijä.

Mikael näkee edessään saman olennon, jonka hän onnettomuusyönä oli pelastanut kuolemasta, joka silloin istui vuoteen reunalla hänen edessään kuin alttarikuva, josta kylmyyden säteet huokuvat katsojaan, jonka kasvot eivät muuttuneet, silloin kun hänen yöpukunsa valui alas olkapäiltä, ei edes silloin kun Timar sanoi hänelle hänen isänsä kuolleen.

Eikä nytkään Timarin kuiskatessa hänen korvaansa:

"Rakkahin!"

Tyttö on alabasteripatsas. — Patsas, joka kumartuu, kääntyy ja antaa myöten, mutta ei elä. Hän katselee Timaria, mutta hänen katseensa ei rohkaise eikä myös ilmaise minkäänlaista kauhua. Timar saattaa tehdä hänelle mitä tahtoo. Tyttö mukautuu siihen, että Timar irroittaa hänen kauniit, kiiltävät hiuksensa ja antaa aaltoilevien kiharoiden valua hänen hartioilleen; tyttö mukautuu siihen, että Timarin huulet lähestyvät hänen valkeita kasvojaan, että hänen kuuma hengityksensä koskettaa hänen kasvojaan; mutta hän ei sytytä mitään hehkua niihin.

Mikael uskoo lumouksen haihtuvan, jos hän puristaa tuon jääkylmän olennon povelleen; mutta aikoessaan täyttää aikomuksensa värisyttää häntä vieläkin kiivaampi väräys. Hän ponnahtaa takaisin, ikäänkuin hän olisi tekemäisillään rikoksen, jota vastaan luonto, hänen suojelusenkelinsä, jokainen tunteellinen hermo kapinoi.

"Timea", hän sanoo hyväillen kuiskaten, "tiedätkö, että sinä olet minun vaimoni?"

Timea katsoo häntä silmiin ja vastaa:

"Tiedän."

"Rakastatko sinä minua?"

Silloin hän luo hämmästyneenä ylös suuret, tummat katseensa ja kun Timar katsoo niihin, tuntuu hänestä niinkuin hän saisi katsahtaa tähtitaivaan kaikkiin salaisiin kätköihin. Senjälkeen sulkeutuvat jälleen silmien pitkät silkkiripset.

"Etkö tunnekaan rakkautta minua kohtaan?" kuiskaa hänen puolisonsa kaihoavasti huoahtaen.

Vieläkin kerran tämä katse! Valkeakasvoinen nainen kyselee häneltä:

"Mitä se on?"

Mitäkö rakkaus on? Kaikki maailman viisaat eivät voisi selittää sitä niille, jotka eivät itse tunne rakkautta.

Mitäkö rakkaus on? Hän, jolla on sisimmässään selitys siihen kysymykseen, ei tarvitse sanoja selittämään mitään.

"Oi, lapseni!" huokasi Timar nousten vaimonsa vierestä.

Timeakin nousi.

"Ei herrani, minä en enää ole mikään lapsi. Tiedän, mikä olen: teidän vaimonne. Minä olen luvannut olla teidän vaimonne, ja Jumala on kuullut lupaukseni. Minusta on tuleva teille uskollinen ja tottelevainen vaimo. Kohtalo on pannut sen minun osakseni. Te olette tehnyt minulle niin paljon hyvää, että minä olen koko elämäni ajan teille kiitollisuuden velassa. Te olette herrani ja valtiaani. Minä olen aina tekevä sen, mitä te toivotte ja käskette."

Mikael kääntyi pois ja kätki kasvot käsiinsä.

Tämä katse, joka kielsi kaiken tuskan ja oli niin täynnä kieltäytymystä sai kaiken himon lamautumaan. Kuka olisi rohjennut painaa naismarttyyriä povelleen, pyhänkuvaa, jolla oli palmunoksa kädessä ja orjantappurakruunu päässä?

"Minä olen tekevä, mitä käskette."

Mikael alkoi nyt aavistaa, miten huonon voiton hän oli saavuttanut.

Hän oli nainut alabasteripatsaan.

Kahdeskymmenes luku.

SUOJELUSPAHOLAlNEN.

On tosin usein tapahtunut sellaista, että joku mies on huomannut vaimonsa sydämen olevan kylmän.

Ja kenties ovat toisetkin sellaisissa tapauksissa odottaneet ajan parantavan asiat. Mitä muuta voisi talvella tehdä kuin — odottaa kevättä?

Muhamettilaisten vanhempien lapsi kun oli, oli Timea kodissaan kasvatettu muhamettilaisten tyttöjen tapaan. Aina hääpäivään asti he eivät saa nähdä miehensä kasvoja. Heiltä ei kukaan kysy, eivät vanhemmat eikä pappi eikä mies itse: "Rakastatko vai etkö rakasta?" Puolison on osoitettava hänelle kunnioitusta; mutta jos hän huomaa vaimonsa uskottomaksi, niin hän surmaa hänet. Pääasia on, että hänellä on kauniit kasvot, vilkkaat silmät, tuuhea tukka ja puhdas hengitys; sydäntä ei kukaan kysy.

Kasvatusisänsä kodissa oli Timea käynyt toista koulua. Siellä hän oppi, että kristitylle on luvallista rakkaushaaveet, vieläpä, että siihen valmistetaan tilaisuutta kaikin tavoin; mutta, että häntä, joka antautuu sen valtaan, ei paranneta kuten sairasta, vaan rangaistaan rikollisen tavoin. Hän oli saanut sen takia kärsiä.

Tultuaan Timarin vaimoksi, hän oli antautunut ankaran itsekurin alaiseksi ja kieltänyt ainoankaan veripisaran muistuttamasta muusta kuin vaimon velvollisuuksista; sillä jos hän olisi antautunut haaveiluihinsa niin olisi hänen jokainen veripisaransa ajanut hänet kulkemaan samaa tietä, jota toinen tyttö yön pimeydessä kulki kompastuen nukkuvan katunaisen ruumiiseen; ja tämä harha-askel olisi ollut hänen sielunsa kuolema. Hän tukahutti ja hautasi tämän tunteen ja ojensi kätensä miehelle, jota hän kunnioitti, jolle hän oli kiitollisuuden velkaa, ja jolle hänen tuli olla uskollinen elämäntoveri.