← Table of contents
Onnen kultapoika

SISÄLLYS: (continued 2)

Hulda Sykäri translation

"Pyhä Barbara" liukui sitten kaikessa rauhassa Tonavaa ylös pitkin Unkarin rantaa. Serbialaiset tutustuivat pian merimiehiin. He auttoivat näitä soutaessa ja nämä antoivat heille kiitokseksi paistia laivankeittiössä.

Vainaja lepäsi kannella. Arkulle oli levitetty valkea lakana. Se oli hänen paaripeitteensä.

Illan tullessa sanoi Mikael väelleen menevänsä levolle; hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön. Laiva saisi jatkaa matkaansa, siksi kunnes tulisi pimeä; silloin heitettäisiin ankkuri.

Mutta ei hän nukkunut tänäkään yönä. Sen sijaan, että olisi mennyt omaan hyttiinsä, hiipi hän Timean hyttiin, asetti yölampun tyhjään kirstuun, ettei sen loiste näkyisi ja istui koko yön sairaan vuoteen vieressä kuunnellen hänen kuumehoureitaan ja asetellen hänelle yhä kylmiä kääreitä. Hän ei sulkenut silmiään minuutiksikaan.

Hän kuuli kuinka ankkuri laskettiin, ja kuinka aallot senjälkeen alkoivat loiskia laivan kylkiä vastaan. Kannella kävellä kopistelivat miehet vielä hyvän aikaa, siksi kunnes he toinen toisensa perästä painuivat nukkumaan.

Mutta keskiyön aikaan kuului kumeita vasaran lyöntejä.

"Kuuluu siltä", hän ajatteli, "kuin lyötäisiin puuhun nauloja, joiden päihin on kiedottu purjekangasta, jotta eivät vasaran iskut kuuluisi."

Hetkinen senjälkeen kuului sentapainen loiskahdus kuin olisi jokin raskas esine pudonnut veteen. Sitten oli kaikki hiljaa.

Mikael valvoi sairaan luona aina päivän koittoon, jolloin laiva jatkoi matkaansa. Kun oli purjehdittu noin tunnin verran, lähti hän hytistä. Tyttö nukkui levollisesti, kuume oli ohitse.

"Minne ruumisarkku on joutunut?" olivat Mikaelin ensi sanat hänen noustessaan kannelle.

Serbialaiset miehet menivät häntä vastaan uhmaavina.

"Me heitimme sen veteen kivillä kuormitettuna ehkäistäksemme teitä hautaamasta sitä johonkin rannalle ja vetämästä sillä tavoin onnettomuutta päällemme."

"Julkeat ihmiset, mitä olette tehneet? Nyt tullaan vetämään minut komitaatin eteen ja vaatimaan minua edesvastuuseen kadonneesta matkustajasta. Ja päälle päätteeksi tullaan minua syyttämään siitä, että olisin salaa toimittanut hänet hengiltä. Teidän täytyy nyt antaa minulle kirjallinen selitys, että te olette tehneet tämän. Kuka teistä osaa kirjoittaa?"

Sitä taitoa ei tietysti ollut kenelläkään heistä.

"Mitä? Etkö sinä, Berkics ja sinä, Jakerics, auttaneet minua maalaamaan kirjaimia arkun kanteen?"

He vakuuttivat nyt, ettei kumpainenkaan osannut kirjoittaa muuta kuin tuon ainoan kirjaimen, jonka he olivat maalanneet laudalle, ja senkin he osasivat tehdä vain pensselillä eikä kynällä.

"Hyvä, silloin minä vien teidät mukanani Pancsovaan. Siellä saatte antaa suullisen todistuksen. Rauhoittukaa; siellä kyllä saan teidät puhumaan."

Tämän uhkauksen kuultuaan tunnustivat miehet oppineensa kirjoittamaan samoinkuin molemmat toisetkin.

He selittivät heti olevansa valmiit antamaan kirjallisen todistuksen mieluummin kuin lähtemään Pancsovaan.

Mikael toi kynän, mustetta ja paperia, antoi toisen kirjoitustaitoisista asettua vatsalleen kannelle ja saneli hänelle selityksen, missä he tunnustivat raesateiden pelossa heittäneensä Eutym Trikaliksen ruumiin Tonavaan miehistön nukkuessa ja sen tietämättä ja myötävaikuttamatta.

"Kirjoittakaa nyt alle nimenne ja paikka, missä kukin teistä asuu, niin että teistä voidaan saada selko, siinä tapauksessa, että tutkintolautakunta lähetetään teitä kuulustelemaan."

Toinen kirjoitti alle: "Ira Karabassalovics, asuva Gunerovacz'issa," toinen: "Nyegro Stiriapickz, asuva Medvelincz'issä."

Ja nyt he sanoivat mitä vakavimmin ilmein jäähyväiset toisilleen, ilman että Mikael enemmän kuin toisetkaan oli huomaavinaan, miten paljon vaivaa kysyi heiltä naurun pidättäminen.

Mikael vei heidät sitten maihin.

… Ali Tshorbadshi lepäsi jo Tonavan pohjalla, siellä, minne hän oli toivonut pääsevänsä.

Kahdeksas luku.

HUPAINEN JUTTU.

Aamulla herätessään ei Timea tuntenut jälkiäkään kivustaan. Nuoruuden voima oli sen voittanut. Hän pukeutui ja poistui hytistä. Nähdessään Timarin keulan puolella hän lähestyi tätä kysyen:

"Missä isäni on?"

"Neiti, isänne on kuollut."

Timea tuijotti häneen suurine raskasmielisine silmineen. Hänen kasvonsa eivät voineet käydä valkoisemmiksi kuin ne jo olivat.

"Ja minne olette hänet panneet?"

"Hän lepää tuolla Tonavan pohjalla." Timea istuutui reelingin viereen ja alkoi mykkänä katsella vettä. Hän ei puhunut, ei itkenyt, hän vain tuijotti alas aaltoihin.

Timar arveli sen keventävän tytön sydäntä, jos hän puhuisi lohduttavia sanoja tälle.

"Neiti, teidän maatessanne sairaana, kutsui Jumala äkkiä isänne luoksensa. Minä olin hänen luonaan hänen viime hetkellään. Hän puhui teistä ja jätti minun tehtäväkseni antaa teille hänen viimeisen siunauksensa. Hänen toivomuksensa mukaisesti tulee minun saattaa teidät erään teidän sukulaisenne luo, joka on sukua äidillenne. Hän ottaa teidät lapsekseen ja on oleva teille isän sijaisena. Hänellä on kaunis tytär, teitä hieman vanhempi, josta on tuleva teille sisar. Ja koko tämän laivan lasti kuuluu perintönä teille. Te olette rikas ja teidän tulee kiitollisuudella muistella rakastavaa isäänne, joka on niin hyvin huolehtinut teistä."

Timarin kurkkua kuristi hänen jatkaessaan ajatuksissaan: "Ja joka meni itse kuolemaan kirjoittaakseen sinulle vapauden ja täyden elämän." Mutta nyt katseli hän ihmeissään tytön kasvoja. Timea ei ollut koko hänen puheensa aikana vaihtanut ilmettä eikä vuodattanut ainoatakaan kyyneltä.

Mikael arveli häntä hävettävän itkeä vieraan läsnäollessa ja hän vetäytyi pois; mutta tyttö ei itkenyt yksin jäätyäänkään.

Kummallista! Hänen kyyneleensä vuotivat valtoinaan, hänen nähdessään valkean kissan hukkuvan, ja nyt, kun hänelle ilmoitettiin hänen isänsä makaavan Tonavan pohjalla, ei hän itkenyt ainoatakaan kyyneltä.

Vai onko niin, että ne, jotka pienempien surujen kohdatessa helposti puhkeavat itkuun, pysyvät suurissa tuskissa mykkinä. — Ehkä niin. Timarilla oli nyt muuta tehtävää kuin vaivata aivojaan sielutieteellisillä ongelmilla.

Pancsovan tornit alkoivat sukeltaa esiin pohjoisessa ja suoraan "Pyhää Barbaraa" kohti suuntasi vastavirtaan keisarillinen sotalaiva, jossa oli kahdeksan aseellista tshaikistia, tshaikistikapteeni ja oikeudenpalvelija. Kun he olivat tulleet laivan luo, iskivät he lupaa kysymättä keksinsä laivaan kiinni ja kiirehtivät heti ulos veneestä kannelle.

Kapteeni meni suoraa päätä Timarin luo, joka odotti häntä kajuutan ovella.

"Oletteko laivakommissaario?"

"Palvelijanne."

"Tällä laivalla matkustaa valenimellä Eutym Trikalis Turkista paennut khasviar-pasha varastettuine aarteineen."

"Tällä laivalla matkusti eräs kreikkalainen viljakauppias nimeltä Eutym Trikalis, ei varastettuja aarteita, vaan ostettua viljaa mukanaan. Laiva tarkastettiin Orsovassa ja tässä ovat paperit. Tuossa on ensimmäinen asiakirja; olkaa hyvä ja katsokaa itse, eikö kaikki ole kuten sanoin. En tiedä mitään turkkilaisesta pashasta."

"Missä hän on?"

"Jos hän oli kreikkalainen, on hän Abrahamin luona; jos hän oli turkkilainen, Muhamedin."

"Mitä. Ei suinkaan hän ole kuollut?"

"Onpa niinkin. Tässä on toinen asiakirja, johon on kirjoitettu hänen viimeinen tahtonsa. Hän kuoli punajuoksuun."

Kapteeni luki lävitse asiakirjan, katsahti sivultapäin Timeaan, joka yhä istui samalla paikalla, missä oli kuullut isänsä kuolemansanoman. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanottiin. Kieli oli hänelle vierasta.

"Kuusi matruusiani ja perämies voivat todistaa, että hän on kuollut."

"No niin, se oli hänelle onnettomuudeksi eikä meille. Jos hän on kerran kuollut, täytyy voida sanoa, minne hän on haudattu. Suvaitsetteko sanoa, minne? Me kaivamme silloin ruumiin ylös haudasta. Meillä on lähettyvillä mies, joka kyllä on tunteva sen ja näyttävä toteen, että Ali Tshorbadshi ja Trikalis ovat sama henkilö, ja siten me ainakin saamme haltuumme varastetut aarteet. Minne hän on haudattu?"

"Tonavan pohjalle."

"Ohoh, se on liikaa. Ja miksi juuri sinne?"

"Hiljaa, hiljaa! Tässä on kolmas asiakirja, jonka Plescovacz'in dekantti on antanut, jonka alueella Trikalis kuoli. Vainajalta ei ainoastaan kielletty kristillistä hautaamista, vaan minua kiellettiin myös kuljettamasta ruumista maihin. Seudun kansa käski minun upottaa sen virtaan."

Kapteeni löi raivostuneena kättään sapelinsa kahvaa vasten.

"Salama ja jyrinä! Kirotut papit! Kaikkialla niistä on kiusaa. Mutta voitte te kai edes sanoa, missä se heitettiin virtaan?"

"Sallikaa minun puhua loppuun saakka, herra kapteeni. Plescovacz'in väki lähetti neljä miestä laivaan estämään meitä viemästä ruumista maihin, ja yöllä meidän kaikkien nukkuessa laskivat he tietämättämme ruumiin, kivillä kuormitettuna Tonavaan. Tässä on heidän omakätinen todistuksensa siitä; ottakaa se ja etsikää heidät, kuulustelkaa heitä ja antakaa sitten kullekin heistä ansaittu rangaistus."

Kapteeni polkaisi jalkaansa ja pyrskähti äkäiseen nauruun lukiessaan asiakirjaa, jonka hän sitten heitti takaisin Timarille.

"Onpa se kaunis juttu. Ilmisaatu pakolainen kuolee eikä häntä voida enää vetää oikeuteen; pappi ei salli häntä haudattavan, talonpojat heittävät hänet virtaan ja antavat työstään todistuksen, jonka alla on kaksi nimeä, joita ei milloinkaan kukaan ihminen ole kantanut, ja johon on merkitty kylien nimiä, joita ei ole koko maailmassa. Pakolainen häviää Tonavan aaltoihin, ja nyt minä siis saisin ilon joko naarata koko Tonavan ylös ja alas aina Pancsovasta Szedröön saakka, taikka lähteä etsimään noita heittiöitä heidän valenimiensä avulla. Mutta minä en uskalla ottaa takavarikkoon lastia, ennenkuin pakolainen on tunnettu. Olettepa todella menetellyt oivallisesti, herra laivakommisaario! Oivallisesti harkittu on juttunne. Ja päälle päätteeksi on teillä kirjallisia lisiä! Yksi, kaksi, kolme, neljä kappaletta Olen varma siitä, että, jos pyytäisin teiltä tuon naisen kastetodistusta, olisi teillä sekin näytettävänä."

"Jos suvaitsette."

Timar ei tosin olisi kyennyt sitä näyttämään; mutta hän osasi ottaa kasvoilleen niin lammasmaisen ilmeen, että kapteeni nauroi ääneensä ja taputti häntä olalle.

"Te olette onnenpekka, herra laivakommissaario. Olette pelastanut nuoren neidon omaisuuden, sillä kun minulla ei ole hänen isäänsä, ei elävänä eikä kuolleena käsissäni, en uskalla pidättää häntä itseään enkä laivan lastia. Saatte jatkaa matkaanne, te onnenpekka."

Näin sanoen hän teki täyskäännöksen. Viimeinen tshaikisti, joka ei ennättänyt kyllin nopeasti kääntyä sai osalleen korvapuustin, niin että miesparka oli vähällä vierähtää mereen. Sitten hän komensi lähtemään.

Kun hän oli tullut alas, heitti, hän vielä vaanivan katseen taakseen. Laivakommisaario katseli hänen peräänsä kasvot samassa lammasmaisessa hymyssä. "Pyhän Barbaran" lasti oli pelastettu. Eikä yksistään se, vaan myöskin Timea.

Yhdeksäs luku.

PYHÄN BARBARAN KOHTALO.

"Pyhä Barbara" saattoi nyt häiritsemättä jatkaa matkaansa, eikä Timarilla ollut muita vaikeuksia kuin ainainen kina vetojuhtien ajajien kanssa.

Tonavanmatka Unkarin tasankojen halki on hyvin ikävä. Siellä ei ole kallioita, ei putouksia, ei vanhoja raunioita, ei mitään muuta kuin laidunta ja poppeleja, joita kasvaa virran kummallakin rannalla.

Täällä ei ole paljon mielenkiintoista puheenainetta.

Monesti ei Timea poistunut hytistään koko päivänä eikä sanaakaan tullut hänen suustaan. Hän istui yksin alhaalla, ja usein kannettiin hänelle viety ruoka pois koskemattomana.

Päivät alkoivat jo käydä lyhemmiksi ja kaunis syksysää muuttui sateeksi. Viimein sulkeutui Timea kokonaan hyttiinsä eikä Mikael kuullut hänestä muuta kuin öisin, jolloin syvät huokaukset tunkeutuivat hänen kuuluvilleen ohuen lautaseinän läpi. Mutta hän ei milloinkaan kuullut tytön itkevän.

Raskas suru, joka häntä oli kohdannut, oli kenties ympäröinyt hänen sydämensä läpipääsemättömällä jääkuorella.

Kuinka hehkuvan tulisikaan sen rakkauden olla, joka sen sulattaisi!

"Oi, ystävä parka, kuinka tulit sitä ajatelleeksi? Miksi uneksit valveilla ollen, uneksit nukkuessasi näistä valkeista kasvoista? Vaikka hän ei olisikaan noin kaunis, on hän kumminkin rikas ja sinä köyhä. Mitä hyödyttää sinun kaltaisesi köyhän raukan antaa ajatustensa askarrella niin rikkaan tytön kuvassa?"

"Jospa olisikin päinvastoin. Sinä olisit rikas ja hän köyhä!"

Kuinkahan rikas Timea saattaa olla? — kysyi Timar itseltään ja alkoi tehdä laskelmia karkoittaakseen turhat unensa mielestään.

Hänen isänsä jätti paitsi laivan lastia, joka on noin kymmenentuhannen tukaatin arvoinen, tuhat tukaattia puhdasta rahaa. Kenties on hänellä senlisäksi koristeita ja jalokiviä ja tullaan häntä unkarilaisessa maaseutukaupungissa pitämään rikkaana tyttönä.

Mutta tässä tuli Timarille eteen arvoitus, jota hän ei voinut ratkaista.

Jos Ali Tshorbadshilla olisi ollut yhdentoistatuhannen tukaatin arvoinen omaisuus, niin olisi tämä painon jälkeen laskettuna vain kuusitoista naulaa. Kaikista metalleista mahtuu kulta painoon nähden pienimpään tilaan. Kuusitoista naulaa tukaatteja mahtuu matkalaukkuun, jonka voi heittää olalleen ja kantaa pois jalan. Minkä vuoksi on sitten Ali Tshorbadshi muuttanut ne viljaksi ja sillä lastannut laivan, joka tarvitsee puolitoista kuukautta matkaansa varten ja jonka täytyy olla varuillaan myrskyjä, vesipyörteitä, kalliota ja kareja vastaan ja jota kerta toisensa jälkeen pidättää ruttosulku ja tullitarkastus, jotavastoin hän, aarre matkalaukkuun sälytettynä, olisi voinut kaikessa rauhassa kahdessa viikossa saapua Unkariin yli vuorten ja virtain?

Timar ei voinut keksiä avainta tähän ongelmaan.

Tämän saman seikan yhteydessä oli toinenkin arvoitus.

Jos Ali Tshorbadshin omaisuus nyt on vain yhteensä yksitoista tai, sanokaamme, kaksitoista tuhatta tukaattia (olkoon se nyt sitten rehellisesti tai epärehellisesti hankittua), minkä vuoksi järjestää silloin Turkin hallitus sellaisen ajokierroksen, minkä vuoksi se lähettää sotaprikin, jossa on kaksikymmentäneljä soutajaa sekä vakoilijoita ja pikalähettejä häntä takaa ajamaan? Sama rahasumma, jota köyhä laivakomissaario pitää suurena, on Hänen Ylhäisyydelleen Sulttaanille vain tyhjänpäiväinen ropo. Muuten, jos onnistutaankin takavarikoimaan joku omaisuus, joka on kymmenen tai kahdentoistatuhannen tukaatin suuruinen, ei siitä, sittenkuin se on kulkenut ilmiantajan, takavarikoijan ja kaikkien muiden julkisten varkaiden käsien läpi, jää tuskin niinkään paljoa sulttaanille, että se riittää piipulliseen tupakkia.

Eikö ollut naurettavaa panna niin suuri koneisto käyntiin niin pienen voiton takia?

Vai eikö raha ollutkaan tavoteltavana, vaan Timea? Timarilla oli kyllin paljon romanttisia taipumuksia pitääkseen tätä olettamusta todenmukaisena, niin vähän kuin se tahtoikaan käydä yhteen hänen laivakommissaarion kertomataulunsa kanssa.

Eräänä iltana hajoitti tuuli pilvet, ja kun Timar katsahti ulos kajuutan akkunasta, näki hän läntisellä taivaanrannalla kuun. "Punaisen puolikuun."

Hehkuva kuunsirppi näytti koskettavan Tonavan vesikuvastinta.

Timarista tuntui kuin olisi kuulla todella ollut ihmiskasvot, niinkuin se on kuvattu almanakassa, ja kuin olisi se sanonut hänelle jotakin vinolla suullaan.

Mutta hän ei voi ymmärtää, mitä se sanoo. Se puhuu vierasta kieltä.

Kuutautiset kaiketi ymmärtävät sen sanat. Hehän juoksevat sen jälessä. Mutta eivät unissakävijätkään herätessään muista, mitä se oli puhunut heille.

Oli kuin olisi kuu vastannut Timarin kysymyksiin. Mihinkä? Kaikkiin. Hänen sydämensä tykytykseenkin? Tai hänen laskelmiinsako? Kaikkeen. Mutta Timar ei osannut tulkita näitä vastauksia.

Punainen puolikuu sukelsi vähitellen alas Tonavan vesikuvastimen alle ja lähetti laineista valoheijastuksiaan laivan keulaan ikäänkuin tahtoen sanoa: "Etkö vieläkään ymmärrä?"

Viimein veti se sarvensa päänkin hitaasti veden alle ja nyt näytti se tahtovan sanoa: "Huomenna tulen takaisin ja silloin olet ymmärtävä minua."

Perämies arveli, että pitäisi käyttää hyödykseen auringonlaskun jälkeen kirkastunutta taivasta ja jatkaa matkaa, kunnes tulisi aivan pimeä. Olihan jo ehditty Almàsiin saakka eikä oltu enää kaukana Komornista. Täällä oli hänelle kulkuväylä niin tuttua, että hän voisi torkahdella, ja kuitenkin turvallisesti ohjata laivaa. Aina "Raaber—Tonavaan" saakka ei virrassa ollut mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa vaaraa.

Jotakin oli kuitenkin!

Frizitön alapuolella kuului veden alla heikosti kumea romahdus ja silloin huusi perämies vetojuhtien ajajalle: "Seis!"

Timarkin kalpeni ja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Ensi kerran koko matkalla hän näytti hämmästyneeltä.

"Olemme ajaneet puupölkylle", hän huusi perämiehelle.

Ja tämä väkevä, karkeatekoinen ukko menetti kokonaan tajuntansa, jätti peräsimen siihen paikkaan ja juoksi ulvoen kuin pieni poika yli kannen kajuutan luo.

"Olemme ajaneet puupölkylle!"

Niin oli todella käynyt. Kun Tonava tulvii, uurtelee se rantoja, ja puut, jotka temmaistaan juurineen, syöksyvät virtaan, missä juurissa oleva hiekka ja multa vetää ne pohjaan. Kun rahtilaiva, jota hinataan vastavirtaa, ajaa tuollaiselle pölkylle, menee sen pohja puhki.

Kareista ja matalikosta voi perämies pelastaa laivansa; mutta veden alla väijyviä puupölkkyjä vastaan ei tieto, taito eikä kokemus voi suojella. Useimmat Tonavalla tapahtuvat haaksirikot aiheutuvat niistä.

"Olemme hukassa!" vaikeroivat perämies ja miehistö sikin sokin. Jokainen jätti paikkansa ja juoksi kirstujaan etsimään pelastaakseen ne veneisiin.

Laiva laskeutuu poikkipuolin virtaan ja keula alkaa vajota.

Ei ole ajattelemistakan pelastaa alusta. Se on sula mahdottomuus. Lastihuone on täynnä viljasäkkejä; ennenkuin ennätetään saada ne pois tieltä ja vuotopaikka paikatuksi, on laiva aikoja sitten oleva pohjassa.

Timar avasi oven Timean hyttiin.

"Neiti, heittäkää vaippa pian päällenne ja ottakaa tuo lipas pöydältä. Laivamme painuu pohjaan. Meidän täytyy pelastautua!"

Puhuessaan hän auttoi tytön päälle lämmintä viittaa ja käski tämän sitten mennä alas laivaan. Perämies auttaisi häntä.

Itse hän juoksi omaan hyttiinsä pelastaakseen kirstun, jossa laivan asiakirjat ja laivan kassa olivat.

Mutta Johan Fabula ei ajatellut auttaa tyttöä. Hän päinvastoin raivostui nähdessään tytön.

"Enkö sitä sanonut, että tuo liitunaama, tuo noita yhteenkasvaneine kulmakarvoineen syöksisi meidät kaikki turmioon! Hänet olisi meidän ensiksi pitänyt heittää veteen!"

Timea ei ymmärtänyt perämiehen sanoja; mutta hän pelästyi tämän verestäviä silmiä ja piti parempana mennä takaisin hyttiinsä, missä hän pani maata ja katseli; miten vesi tunkeutui hytin ovesta ja vähitellen nousi aina vuoteenlaidan kohdalle saakka. Hän ajatteli itsekseen, että laineet huuhdeltuaan hänet pois täältä veisivät hänet virran mukana siihen paikkaan, missä hänen isänsä lepäsi Tonavan pohjalla. Silloin he pääsisivät jälleen yhteen.

Vesi nousi jo Timarin polviin ennenkuin hän oli saanut koottua välttämättömimmät tavarat hytissään ja pannut ne arkkuun. Tämä olallaan hän sitten riensi veneeseen.

"Missä Timea on?" hän huusi, kun ei nähnytkään tyttöä.

"Piru sen tietäköön!" murisi perämies, "jospa ei häntä koskaan olisi ollutkaan!"

Timar syöksyi takaisin Timean hyttiin, kahlaten jo lantioitaan myöten vedessä. Hän otti tytön käsivarsilleen.

"Onko teillä lipas?"

"On", kuiskasi tyttö.

Timar ei kysynyt muuta, riensi vain kannelle ja kantoi hänet veneeseen, missä hän laski tytön keskiteljolle.

"Pyhän Barbaran" kohtalo ratkaistiin hirveän nopeasti.

Laivan keula sukelsi alas pohjaan, jonkun minuutin kuluttua nähtiin vain takakansi ja masto, missä riippui nyt irtonainen vetoköysi vedenpinnan yläpuolella.

"Työntäkäämme vesille!" käski Timar soutajia, ja vene lähti liikkeelle rantaa kohti.

"Missä lippaanne on?" kysyi Timar tytöltä kun he olivat soutaneet jonkun matkaa.

"Tässä se on", hän vastasi näyttäen kädessään olevaa lipasta.

"Onneton! Sehän on hedelmälaatikko eikä lipas!"

Timea oli tosiaankin ottanut turkkilaisia sokerihedelmiä sisältävän laatikon, jonka hän aikoi antaa tuolle toiselle tytölle, uudelle sisarelleen, ja sen vuoksi unohtanut lippaan, joka sisälsi koko hänen omaisuutensa. Se oli jäänyt kajuuttaan.

"Takaisin laivaan!" huusi Timar perämiehelle.

"Ei kai kukaan liene siksi hullu, että tahtoisi nyt etsiä jotakin hukkuvasta aluksesta", mutisi Johan Fabula napisten.

"Käännä ympäri! Ei mitään vastaan puhumista! Minä käsken!"

Vene souti takaisin.

Timar ei kääntynyt kenenkään muun puoleen, vaan hypähti itse ylös kannelle aikoen nousta portaita pitkin kajuuttaan, joka jo oli veden alla.

Timean suuret, tummat silmät seurasivat häntä, kun hän katosi aaltojen alle, aivan kuin ne olisivat tahtoneet sanoa: "Sinäkin siis menet ennen minua sinne märkään hautaan?"

Timar tuli esiin vastakkaisen reelingin luona, joka oli veden alla, mutta hänen täytyi olla äärimmäisen varovainen, sillä laiva oli laskeutunut sivulleen ja kallistui sille puolelle, missä Timean hytin ovi oli. Hänen täytyi tarrautua kiinni kajuutan kattoon, jotta ei olisi luiskahtanut reelingin yli.

Hän löysi hytin oven. Onneksi ei vesi ollut painanut sitä kiinni, jolloin häneltä olisi kulunut paljon aikaa sitä auki yrittäessään.

Sisällä oli aivan pimeä. Vesi ulottui kattoon asti. Tunnustellen käsillään hän lähestyi pöytää. Lipasta ei sillä ollut. Ehkä tyttö oli pannut sen vuoteeseen. Vesi oli nostanut sen kattoon. Hänen täytyi vetää se alas. Ei hän sieltäkään löytänyt lipasta. Ehkä se oli luistanut alas silloin kun laiva kellahti sivulleen. Hän haparoi turhaan käsillään pitkin lattiaa. Hänen jalkansa onnistuivat paremmin. Hän kompastui etsimäänsä esineeseen; lipas oli todella pudonnut lattialle. Hän otti sen ylös ja yritti päästä vastakkaisen reelingin luo, missä hänen ei tarvinnut pitää kiinni molemmin käsin.

Se minuutti, jonka Timar vietti veden alla, tuntui Timeasta ijäisyydeltä. Hän oli kokonaisen minuutin siellä alhaalla. Koko ajan pidätti hän henkeään, kuin olisi hän tahtonut koetella, miten kauan ihminen voi kestää hengittämättä.

Kun Mikaelin pää sukelsi veden pinnalle, huokasi Timea helpotuksesta.

Ja hänen kasvonsa hymyilivät silloin, kun Timar ojensi hänelle pelastetun lippaan. — Kenties ei lippaan vuoksi!

"No, herra komissaario", huudahti perämies auttaessaan Timaria laivaan, "nyt olette kolme kertaa kastunut näiden yhteenkasvaneiden kulmakarvojen vuoksi. Kolme kertaa!"

Timea kysyi hiljaa Mikaelilta: "Mitä merkitsevät sanat 'Kolme kertaa' kreikan kielellä?"

Mikael käänsi ne.

Timea katseli kauan häntä ja toisti hiljaa itsekseen: "Kolme kertaa!"

Soudettiin nyt rantaan Almäs'in suuntaan. Kimaltelevalla, iltahämärässä teräksenhohtoisella vedenpinnalla näkyi pitkä, huutomerkin kaltainen viiva, joka oli vedetty valitushuudahduksen jälkeen tai — ajatusviiva koko elämäksi. Se oli "Pyhän Barbaran" masto.

Kymmenes luku.

KASVATUSISÄ.

Kello kuuden tienoissa illalla oli jätetty uponnut laiva oman onnensa nojaan, ja jo puoli kahdeksan oli Timar Komornissa Timean kera. Almàs'ista tuleva pikapostiajuri tunsi hyvin Brazovics'in talon ja ajoi neljää kulkusilla varustettua hevostaan armottomin ruoskaniskuin katuja pitkin, sillä hänelle oli luvattu runsaasti juomarahoja, jos hän mahdollisimman pian veisi matkustajansa määräpaikkaan.

Mikael nosti Timean alas talonpoikaskärryistä sanoen hänen nyt olevan kotona. Senjälkeen hän otti rahalippaan viittansa alta ja vei tytön portaita ylös.

Atanas Brazovics'in talossa oli kaksi kerrosta, mikä Komornissa on harvinaista, sillä tavallisesti siellä tyydytään vain yhteen, senjälkeen kun maanjäristys viime vuosisadalla oli varoittanut paikkakunnan kansaa.

Alikerroksessa oli kahvila, jota kauppiaat käyttivät klubihuoneustonaan. Omistajan perhe asui ylikerrassa. Siinä oli kaksi sisäänkäytävää portaista ja kolmas keittiön puolelta.

Timar tiesi, ettei Atanas Brazovics tavallisesti ollut kotona tähän aikaan. Hän vei senvuoksi Timean suoraa päätä naisten huoneisiin johtavalle ovelle.

Näissä huoneissa oli kaikki muodikasta ja komeata, ja etuhuoneessa seisoi haukotellen miespalvelija. Timar pyysi hänen kutsumaan "nagy ur'in" s.o. suurherran ylös kahvilasta.

Tulee näet tietää, että "nagy ur" käytettiin arvonimenä Komornissa aivan kuin Stambulissakin, vain sillä erotuksella, että kun siellä yksistään sulttaanilla on tämä nimitys, tuhlataan sitä Komornissa kauppiaille ja kaikille arvohenkilöille, joita voi lukea "Spectabilis"-nimityksen piiriin kuuluviksi.

Sillä välin Timar saattoi tytön naisten luo. Hän puolestaan oli tosin kaikkea muuta kuin vieraspuvussa, kuten helposti voi kuvitella ottaen huomioon, mitä seikkailuja hänen oli täytynyt läpikäydä ja miten läpimärkä hän oli ollut. Mutta hän oli taloon kuuluva henkilö, jota oli totuttu vastaanottamaan minä aikana hyvänsä ja missä puvussa hyvänsä; häntä pidettiin "yhtenä palkkalaisenamme." Kun on senlaatuisista kysymys kohoudutaan etiketin sääntöjen yläpuolelle.

Ilmoittamisen korvaa emännän ylistettävä tapa pistää päänsä ulos salin ovesta, niin pian kuin etuhuoneen ovi avataan, katsoakseen, kuka tulija on.

Sohvi-rouva on säilyttänyt tämän tapansa palvelijatarajoiltaan. (Anteeksi, se pääsi tahtomattani kynästäni!) No niin, Atanas-herra on kohottanut hänet arvoonsa alemmasta säädystä; se oli rakkausavioliitto. Älköön sitä kukaan moittiko.

En minäkään pahansuovasta panetteluhalusta tässä mainitse, että Sohvi ei armollisena rouvanakaan voinut päästä entisistä tavoistaan; teen sen vain luonnekuvauksen vuoksi. Hänen vaatteensa olivat sen näköiset kuin hän olisi ne saanut lahjaksi herrasväeltään; hänen tukkalaitteestaan pisti aina edessä tai takana vallaton hiustupsu esiin; hänen loistavimmissakin puvuissaan oli aina jotakin rypistynyttä tai litistynyttä; ellei muuta ollut, täytyi hänen ainakin läntistyneillä kengillä seurata entisiä taipumuksiaan. Uteliaisuus ja juorut olivat hänen keskustelunsa alkutekijät. Keskustelussaan hänellä muutoin oli tapana käyttää niin huonosti vieraskielisiä sanoja, että vieraat, hänen käyttäessään niitä suuremmassa seurassa huiskin haiskin, olivat vähällä pudota tuoliltaan pidätetystä naurusta. Sitäpaitsi hänellä oli tuo oiva tapa puhua kovin äänekkäästi; hänen puheensa oli alituista huutamista, aivan kuin häntä olisi pistetty puukolla, ja hän alituisesti olisi huutanut apua.

"Oi, Herra Jesta, Mikael herra!" hän kirkui. "Mistä olette saanut käsiinne tuon pienen, kauniin neidin? Ja mikä ihmeen lipas teillä on kainalossanne! Tulkaapa sisään! Kas, kas, Atalia, mitä Timarilla on!"

Mikael antoi Timean mennä edellä. Sitten hänkin astui sisään tervehtien kohteliaasti läsnäolevia.

Paitsi talon rouvaa oli huoneessa eräs nuori tyttö ja eräs mies.

Tyttö on ylväs, täydellinen kaunotar, joka solakkuudestaan huolimatta, ei halveksi kureliiviä. Korkeat korot ja pään päälle laitettu korkea hiuslaite saavat hänet näyttämään vielä pitemmältä kuin hän itse asiassa on. Hänellä on käsissään puolihansikkaat ja sormissa pitkät ja terävät kynnet. Kasvojen piirteissä lepää itsetietoinen sulo. Hänellä on paisuvat, hieman ulos pistävät huulet, ruusuinen iho ja kaksi riviä häikäisevän valkeita hampaita, jotka hän mielellään näyttää. Hänen hymyillessään muodostuu poskiin ja leukaan pienet kuopat. Tummat kulmakarvat kaartuvat mustien säihkyvien silmien yllä, jotka loistavat sitä kirkkaampina, kun ne pistävät ulos voimakkaasti — kuin hyökäten. Heittäen päätään taaksepäin ja kohottaen ylväästi poveaan osaa tämä kaunis olento ottaa vaikuttavan asennon.

Sellainen on Atalia-neiti.

Mies on noin kolmekymmenvuotias nuori upseeri, jolla on avoimet huolettomat kasvot ja mustat, tuliset silmät.

Senaikuisen sotilassäännön mukaisesti on leuka sileäksi ajeltu, pieni puolikuunmuotoinen poskiparta vain ympäri kasvoja. Upseeri on puettu orvokinväriseen hännystakkiin, jonka kaulus ja rintapielet ovat punaisesta sametista. Sellainen on insinööri osaston univormu.

Hänetkin Timar tuntee. Hän on herra Katshuka, linnoituksen yliluutnantti ja samalla muonavarojen intendentti — jotakuinkin omituinen yhdistelmä, mutta sellainen hän nyt kuitenkin on.

Luutnantti huvitteleihe piirtämällä edessään istuvan neidon kuvaa. Yhden hän on jo valmistanut päivänvalossa ja yrittää nyt uutta lampunvalossa.

Tässä taiteellisessa askaroimisessa häiritsi häntä Timean sisääntulo.

Tällä hetkellä oli tuossa hoikassa hennossa lapsessa jotakin aavemaista. Oli kuin varjo tai aave olisi astunut esiin pimeydestä.

Kun herra Katshuka katsahti ylös piirustuslaudastaan ja kääntyi ympäri, veti hän tummanpunaisella pastellivärillään viivan kuvan otsaan, jota leivänsisuksella olisi vaikea saada lähtemään. Nähdessään Timean hän hypähti tahtomattaan ylös tuoliltaan. Ataliakin nousi. Kuka hän mahtoi olla?

Timar kuiskasi kreikaksi jotakin Timean korvaan, jolloin hän meni Sohvi-rouvan luo ja suuteli tätä kädelle. Itse hän sai suudelman poskelleen. Timar kuiskasi taas hänen korvaansa. Tyttö meni aran kuuliaisen näköisenä Atalian luo ja katsoi häntä tarkkaavaisesti kasvoihin. Suutelisiko hän niitä vai lankeisiko uuden sisarensa kaulaan? Atalia näytti kohottavan päänsä vieläkin korkeammalle; Timea kumartui silloin hänen kätensä ylitse ja suuteli sitä — ei niin paljon kättä kuin miellyttävää hirvennahkaa. Atalia salli näin tapahtuvan. Hän heitti leimuavan katseen Timean kasvoihin, toisen upseeriin ja työnsi huulensa vieläkin ulommas. Herra Katshuka seisoi kokonaan ihailuun vaipuneena.

Mutta yhtä vähän hänen ihailunsa kuin Atalian leimuava katse sai aikaan minkäänlaista liikettä Timean kasvoilla. Ne pysyivät valkeina kuin hengettären.

Timar itse oli suuresti hämillään. — Miten voisi hän tässä, upseerin läsnäollessa, esittää tyttöä ja kertoa, millä tavoin hän oli saanut hänet haltuunsa?

Herra Brazovics päästi hänet pulasta. Kauheasti kolaten hän astui sisään. Hän oli juuri alhaalla kahvilassa — kaikkien kantavieraiden hämmästykseksi — lukenut ääneen "Augsburger Zeitung'ista", miten eronnut pasha ja khanizari Ali Tshorbadshi tyttärensä kera oli paennut "Pyhällä Barbaralla", pilkannut turkkilaisien virkamiehien valppautta ja päässyt itse turvaan Unkariin.

"Pyhä Barbara" on hänen oma viljalaivansa. Ali Tshorbadshi on hänen vanha tuttunsa, vieläpä sukulaisensakin, äidinpuolelta. Ihmeellinen maailmantapahtuma!

Voi arvata, kuinka Atanas-herra työnsi tuolinsa taaksepäin, palvelijan ilmoittaessa herra Timarin äskettäin saapuneen mukanaan kaunis neiti ja kainalossaan pronsinen lipas.

"Se on siis totta!" huudahti Atanas-herra ja lähti juoksemaan asuntoonsa, ohirynnätessään töytäisten tuoliltaan pelipöydän ääressä istuvia herroja.

Brazovics oli mies, joka ui rasvassa. Hänen ihramahansa käveli aina puoli askelta hänen edellään. Hänen kasvonsa olivat kuparinkarvaiset hänen kalvetessaan ja orvokinväriset hänen punastuessaan. Jos hän oli ajanut partansa aamulla, oli hänen leukansa karvainen jo illalla; ja hänen karheat viiksensä tuoksuivat tupakille, nuuskalle ja kaikenlaisille alkoholiaineille. Hänen kulmakarvansa muodostivat pensasmaisen vallin hänen ulos pistävien ja aina verestävien mulkosilmiensä yläpuolelle. (Hirveä ajatus, että kauniin Atalian silmät vanhuudessa tulisivat olemaan isän silmien kaltaiset!)

Ja kun herra Brazovics avaa suunsa, käy täysin ymmärrettäväksi, että Sohvi-rouva huutaa niin hirveästi. Hänen miehensäkään ei osaa puhua huutamatta, erotus on vain siinä, että tällä on bassoääni kuin virtahevosella. Tietenkin täytyy Sohvi-rouvan, saadakseen äänensä kuuluviin hänen äänensä rinnalla, kohottaa se kirkunaksi. On kuin aviopuolisot olisivat lyöneet vetoa keskenään siitä, kumpi heistä ensinnä saisi kuristustaudin tai halvauksen. Kumpi tulee voittamaan vedon on vaikeata sanoa; herra Brazovics'in korvat ovat kuitenkin aina pumpulilla tukitut ja Sohvi-rouva kantaa aina kaulassaan liinaista huivia.

Huohottaen innostuksesta ja kiireestä hyökkäsi herra Brazovics naisten huoneeseen, jonne hänen kumiseva äänensä oli tunkeutunut ennen häntä itseään.

"Onko Mikael täällä neidin kera, missä neiti on? Missä Mikael on?"

Mikael oli juossut häntä vastaan pidättääkseen häntä ovella.

Herra Brazovics'iin nähden pidätys olisi kenties voinutkin onnistua; mutta hänen raskasta ihramahaansa, ei mikään voi seisauttaa, kun se kerran on päässyt vauhtiin.

Mikael iski hänelle silmää huomauttaakseen hänelle vieraan henkilön olevan kuulemassa.

"Oh, ei se mitään tee! Häneltä ei sinun tarvitse salata mitään. Me olemme 'suljetussa seurassa.' Luutnantti kuuluu myös perheeseemme. Hahaha! Älä loukkaannu, Atalia. Koko maailmahan sen jo tietää. Voit puhua avoimesti, Mikael! Onhan se jo sanomalehdissäkin."

"Mitä on sanomalehdissä?!" huudahti Atalia kiivaasti.

"No, no, sinä et siellä ole, mutta sitä vastoin on siellä uutinen, että ystäväni, Ali Tshorbadshi-pasha, lihallinen serkkuni, khanizari, on paennut tänne Unkariin tyttärineen ja aarteineen minun 'Pyhällä Barbarallani!' Eikö olekin tuo hänen tyttärensä? Rakas, pikku olento!"

Näin sanoen herra Brazovics hyökkäsi tytön kimppuun, sulki hänet syliinsä ja painoi kaksi suudelmaa hänen valkeille kasvoilleen, kaksi kaikuvaa, pahanhajuista, märkää suudelmaa, joista tyttö meni aivan pyörälle päästään.

"Sinä olet kunnon poika Mikael, kun olet tuonut hänet onnellisesti tänne. Oletteko antaneet hänelle lasin viiniä? Sohvi, mene heti antamaan hänelle lasi viiniä!" Sohvi-rouva ei ollut kuulevinaan. Herra Brazovics heittäytyi nojatuoliin, veti Timean polviensa väliin ja silitteli rasvaisilla, hikisillä käsillään hänen hiuksiaan.

"Ja missä on arvoisa ystäväni khanizari? Missä hän on?"

"Hän on kuollut matkalla", vastasi Timar hiljaa.

"Oi, sepä surullista!" huudahti herra Brazovics koettaen vetää pyöreät kasvonsa viisikulmaisiksi ja veti kätensä pois lapsen pään päältä. "Mutta ei kait hänelle ole muuten tapahtunut mitään onnettomuutta?"

Merkillinen kysymys!

Mutta Mikael ymmärsi sen.

"Hän on uskonut huostaani omaisuutensa, jotta jättäisin sen hänen tyttärensä kera teille. Teistä on tuleva hänen kasvatusisänsä ja te olette holhoava hänen omaisuuttaan."

Nämä sanat kuullessaan tuli herra Brazovics jälleen liikutetuksi. Hän otti Timean pään käsiensä väliin ja painoi sitä rintaansa vastaan.

"Olen pitävä häntä omana lapsenani! Omana lihallisena tyttärenäni!"

Ja nyt tuli purkaus. Läiskis! Läiskis! Toinen suudelma toisensa perästä läiskähti uhriraukan otsalle ja poskille.

"Entä mitä sinun lippaassasi on?"

"Ne rahat, jotka minun piti jättää teille."

"Aha, hyvä, hyvä, Mikael. Paljonko niitä on?"

"Tuhat tukaattia."

"Mitä, häh?" huusi herra Brazovics ja työnsi Timean luotaan. "Vain tuhat tukaattia? Mikael, sinä olet varastanut loput!"

Timarin kasvot värähtivät.

"Tässä on vainajan omakätinen testamentti. Hän itse sanoo siinä jättäneensä haltuuni tuhat tukaattia puhtaassa rahassa. Hänen muu omaisuutensa on laivan lastissa, jota on kymmenentuhatta puolikappaa vehnää."

"Ahaa! Se muuttaa asian. Kymmenen tuhatta puolikappaa vehnää on Wienin-merkinnän, siis kahdentoista guldenin viidenkymmenen kreutzerin mukaan satakaksikymmentäviisituhatta guldenia eli 50,000 guldenia hopeassa. Tule tänne, pikku sydänkäpyseni ja istu tuohon polvelleni; olethan kait väsynyt? Ja onko unohtumaton, uskollinen ystäväni jättänyt minulle mitään muuta sanaa?"

"Hän pyysi minua sanomaan teille, että olisitte itse läsnä säkkejä avattaessa, niin ettei niiden sisällystä vaihdettaisi toiseen, sillä hänellä oli puhdasta viljaa!"

"Tietenkin olen itse oleva läsnä. Se on itsestään selvää! Missä sitten on laiva viljalastineen?"

"Almàsin alapuolella, Tonavan pohjalla."

Nyt herra Brazovics työnsi Timean kauas tyköään ja hypähti raivostuneena tuoliltaan.

"Mitä kuulenkaan? Onko kaunis laivani uponnut kymmenentuhatta puolikappaa vehnää lastinaan? Voi teitä hirtehiset, teitä lurjukset! Olitte tietysti kaikki juovuksissa? Panetan teidät kaikki vankeuteen. Perämiehen panetan rautapaitaan. Palkkaanne pidätän. Ne kymmenentuhatta guldenia, jotka olet antanut takuuksi, minä takavarikoin. Sinä et niitä saa takaisin. Mene tekemään valitus, minne tahdot!"

"Teidän laivanne ei ollut enemmän kuin kuudentuhannen guldenin arvoinen ja se on vakuutettu täydestä arvostaan Komornin vakuutusyhtiössä. Te ette ole kärsinyt mitään vahinkoa."

"Vaikka se olisi sataa kertaa vakuutettu, vaadin minä sittenkin vahingonkorvausta sinulta lucrum cessans'in [tappio, joka on syntynyt siten, että tappion kärsinyt on saanut samalla aineellista etua] nojalla. Tiedätkö, mitä lucrum cessans on? No, jos tiedät, niin käsität myös, että sinun kymmenentuhatta guldeniasi menevät viimeistä kreutzeriä myöten."

"Siitä saamme puhua toiste", vastasi Timar levollisesti. "Siihen jää kyllä aikaa; mutta mitä uponneeseen lastiin tulee, ei ole aikaa kadottaa hetkeäkään, sillä kuta kauemmin se on veden alla, sitä huonommaksi se käy."

"Mitä minä siitä välitän, miten sen käy?"

"Te ette siis välitä siitä? Te ette tahdo henkilökohtaisesti olla läsnä sitä ylös otettaessa."

"En, piru vie, tahdokaan. Mitä minä tekisin kymmenellätuhannella puolikapalla veden kastelemaa vehnää? En kait voi tehdä siitä edes jähmikettä? Vai laittaisinko liisteriä? Vieköön piru sen roskan, jos hän voi käyttää sitä."

"Tuskinpa voinee; mutta vilja on joka tapauksessa myytävä. Myllärit, tehtailijat, navetan vuokraajat ja talonpojatkin, joilla on viljan puute, tarjoovat aina jotakin. Sitäpaitsi on laiva tyhjennettävä. Sillä tavoin voidaan toki saada jonkun verran rahoja."

"Rahoja! (Tämä sana raivasi itselleen aina tien kauppiaan pumpulilla täytettyjen korvien läpi.) Hyvä! Huomispäivänä annan sinulle valtakirjan myydä laiva sisältöineen päivineen."

"Minun täytyy saada valtakirja heti. Jos odotamme huomiseen, on lasti aivan pilaantunut."

"Hetikö? Tiedäthän, etten öiseen aikaan milloinkaan pane kynää paperille. Se on tapojani vastaan."

"Olen ajatellut sitä edeltäkäsin ja sen vuoksi ottanut mukaani valmiiksi kirjoitetun valtakirjan. Teidän on vain kirjoitettava nimenne sen alle. Tässä on mustetta ja kynä."

Mutta nyt puuttui Sohvi-rouva puheeseen. "Täällä minun huoneessani en salli kirjoitettavan", hän huusi. "Se vielä puuttuu, että tahraatte musteella uuden mattoni! Mene omaan huoneeseesi, jos haluat kirjoittaa. Ja sitten pyydän sinua olemaan tappelematta palvelusväkesi kanssa täällä. Tämä on minun huoneeni."

"Mutta minun taloni!" karjasi "suurherra."

"Ja minun huoneeni."

"Täällä olen minä isäntä."

"Ja minä emäntä!"

Kiljuminen ja karjuminen oli siitä hyvä, että herra Brazovics raivostui ja vain osoittaakseen olevansa isäntä talossaan tarttui kynään ja allekirjoitti valtakirjan.

Mutta kun Timarilla vihdoinkin oli tämä käsissään, hyökkäsivät molemmat hänen kimppuunsa ja syytivät sellaisen nuhteiden ja haukkumasanojen ryöpyn hänen niskaansa, että hänen olisi täytynyt kylpeä Tonavassa pestäkseen itsensä niistä puhtaaksi.

Sohvi-rouva tähtäsi tosin vain epäsuorasti Timariin nuhdellessaan miestään siitä, että tämä antoi valtakirjoja sellaisille repaleisille likaisille miehille, sellaisille juopporentuille kuin Timar. Miksi hän ei uskonut asiaa jollekin muulle laivakirjurille, kuin Timarille, joka tietenkin joisi ja pelaisi rahat, joita saataisiin.

Timar seisoi yhtä järkähtämättömän levollisena keskellä tätä melua, kuin uhmatessaan aaltoja Rautaportissa.

Lopulta hän keskeytti vaitiolonsa.

"Tahdotteko ottaa vastaan rahat, jotka kuuluvat isättömälle ja äidittömälle tytölle, vai jätänkö ne kaupungin lastenkodin johtokunnalle?"

Tämän viime kysymyksen kuullessaan herra Brazovics säikähtyi.

"No", jatkoi Timar, "tulkaa sitten kanssani konttoriin, jos suvaitsette, järjestämään asia siellä, sillä en minäkään pidä palvelusväen torasta."

Tällä sadanviidenkymmenen punnan karkeudella hän sai aikaan sen, että sekä herra että rouva äkkiä vaikenivat. Ihmisiin, jotka tällä tavoin toruvat ja sättivät, on aimo annos raakuutta aina varmin keino. Brazovics otti kynttiläjalan sanoen:

"No, hyvä, tule rahoinesi kanssani!"

Sohvi-rouva näytti äkkiä tulevan mitä parhaalle tuulelle ja kysyi Timarilta, eikö tämä tahtoisi ensin juoda lasin viiniä.

Timea oli aivan ällistynyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, sillä kieli oli hänelle vierasta, ja yhtä vähän hän pystyi selittämään liikkeitä ja ilmeitä, jotka seurasivat sanoja.

Minkätähden kasvatusisä syleilee ja suutelee häntä toisella hetkellä ja toisella taas työntää hänet luotaan? Minkätähden hän ottaa hänet taas polvelleen heti työntääkseen hänet uudelleen pois? Minkätähden molemmat huutavat tuolle miehelle, joka seisoo heitä kuunnellessaan yhtä tyynenä, kuin hän on nähnyt hänet myrskyssä ja rajuilmassa, siksi kunnes hän viimein vihastumatta sanoo pari sanaa saaden siten nuo kaksi, jotka äsken reuhtoivat toinen toisilleen, vaikenemaan ja pysymään loitolla?

Ja tämä mies, joka oli tähän saakka uskollisesti seurannut häntä, joka "kolme kertaa" oli hypännyt veteen hänen tähtensä, ja joka oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhua omaa kieltään, hän oli nyt poistumaisillaan varmaankin ijäksi, eikä hän enää saisi kuulla hänen ääntään.

Sittenkin! Se kaikuu vielä kerran hänen korviinsa. Ennenkuin Timar astui kynnyksen yli, kääntyi hän Timean puoleen ja sanoi kreikaksi:

"Timea-neiti, tässä on se, joka teillä oli muassanne."

Ja näin sanoen hän veti esiin piilosta, viittansa alta, hedelmärasian.

Timea juoksi hänen luokseen, otti rasian hänen kädestään, riensi Atalian luo ja ojensi hänelle ystävällisesti hymyillen lahjan, jonka hän oli tälle tuonut vieraasta maasta.

Atalia avasi rasian.

"Fi donc!" hän huudahti; "sehän haisee ruusuvedelle, aivankuin piikojen nenäliinat, heidän mennessään kirkkoon sunnuntaisin."

Timea ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta siitä tavasta, jolla huulet työnnettiin esiin ja siitä nenännyrpistyksestä, joka seurasi sanoja, hän saattoi kuitenkin jotakuinkin hyvin arvata niiden sisällön — ja se teki hänet sangen surulliseksi. Hän yritti vielä kerran tarjoomalla Sohvi-rouvalle. Mutta rouva pyyteli anteeksi sanoen itsellään olevan huonot hampaat eikä senvuoksi voivansa syödä makeisia. Aivan alakuloisena hän silloin kääntyi luutnantin puoleen. Hänen mielestään hedelmät olivat hyvin herkullisia, ja hän otti niitä kolme kertaa suun täydeltä, josta syystä Timea kiitollisena hymyili hänelle.

Timar seisoi ovella ja näki hänen hymynsä.

Äkkiä Timean mieleen johtui tarjota Timarillekin. Mutta nyt se oli myöhäistä, sillä hän oli jo mennyt.

Heti senjälkeen otti luutnanttikin jäähyväiset ja läksi.

Maailmanmiehenä, jommoinen hän oli, kumarsi hän Timeallekin, mikä teki tälle hyvää.

Hetki sen jälkeen Brazovics palasi, ja nyt olivat he neljä yksinään.

Brazovics ja Sohvi-rouva alkoivat puhua keskenään siansaksaa, joka oli olevinaan kreikkaa. Timea tajusi silloin tällöin sanan, mutta kieli tuntui hänestä sittenkin vieraammalta kuin se kieli, josta hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

He neuvottelivat siitä, mitä tuolle tytölle olisi tehtävä, joka oli lähetetty heidän niskoilleen. Koko hänen perintönsä supistui kahteentoistatuhanteen guldeniin. Vaikka olisikin mahdollista saada jotakin vedenturmelemasta vehnästä, ei se kuitenkaan riittäisi kasvattamaan hänestä neitiä, joksi Atalia oli kasvatettu. Sohvi-rouvan mielestä oli häntä joka suhteessa pidettävä palvelijana; hänen tulisi oppia keittämään, lakaisemaan, pesemään ja silittämään. Ei kukaan muu kuin ehkä joku "kirjuri", joku laivakommissaario, ottaisi häntä vaimokseen, koska hänellä oli niin vähän rahaa, ja olisi parempi hänelle, jos hänet kasvatettaisiin palvelijan kuin neidin tavoin. Mutta siitä ei Brazovics tahtonut kuulla puhuttavankaan, — mitä maailma siitä sanoisi? Loppujen lopuksi oltiin yhtä mieltä keskitiestä. Timeaa ei kohdeltaisi palvelijana, vaan kasvattilapsena. Hän söisi perheen pöydässä, mutta auttaisi tarjoilemisessa. Häntä ei pantaisi pesupaljun ääreen seisomaan; mutta hän saisi huolehtia Atalian hienommasta pyykistä. Hän saisi ommella mitä talossa tarvittiin, mutta ei kamarineidin huoneessa, vaan ylhäällä herrasväen puolella. Hän auttaisi Ataliaa pukuhommissa; siitä pitäisi koitua hänelle iloakin. Hän ei tulisi nukkumaan palvelusväen, vaan Atalian huoneessa. Atalia tarvitseisi sitäpaitsi jonkun, joka pitäisi hänelle seuraa ja olisi hänen käytettävissään. Palkaksi voitaisiin hänelle antaa vaatteita, joita Atalia ei enää halunnut käyttää.

Tyttö, jolla oli vain kaksitoistatuhatta guldenia, saattoi kiittää Jumalaa, että hänen osalleen tuli sellainen kohtalo.

Ja Timea olikin tyytyväinen osaansa.

Suuren, hänelle käsittämättömän onnettomuuden tapahduttua, joka yht'äkkiä heitti hänet vieraitten ihmisten pariin, tarrautui hyljätty raukka kiinni jokaiseen olentoon, jonka läheisyyteen hän joutui. Hän oli mukautuvainen ja palvelevainen. Se on turkkilaistytön kohtalo.

Hänelle teki hyvää saada illallispöydässä istua Atalian vieressä, eikä häntä tarvinnut muistuttaa, hän nousi itsestään ylös vaihtamaan lautasia ja kuivaamaan veitsiä ja haarukkoja. Ja hän teki kaikki iloisena ja ystävällisen huomaavaisena. Tyttöraukka pelkäsi loukata kasvatusvanhempiaan, näyttämällä olevansa suruissaan, vaikka hänellä kuitenkin olisi ollut kyllin syytä siihen. Etenkin pyrki hän miellyttämään Ataliaa. Niin usein kun hän katsahtikin Ataliaan, ilmaisivat hänen kasvonsa sitä tosi-ihailua, jota nuoret tytöt tuntevat täydessä kukoistuksessa olevaa naisellista kauneutta kohtaan. Useasti hän vaipui kokonaan katselemaan Atalian ruusuisia kasvoja ja loistavia silmiä.

Tämä nuori lapsensielu luuli, että sen, joka oli niin kaunis, täytyisi olla myöskin hyvin hyvä.

Hän ei ymmärtänyt Atalian puhetta, sillä tämä ei osannut edes huonoa kreikkaa, kuten vanhemmat. Mutta Timea koetti aina hänen silmistään arvata, mitä hän halusi.

Aterian jälkeen, jonka aikana Timea, tottumaton kun oli rasvaiseen ravintoon, ei juuri nauttinut muuta kuin leipää ja hedelmiä, mentiin saliin. Siellä Atalia istuutui pianon ääreen. Timea kyyristyi pallille hänen viereensä ja katseli hartaalla ihmetyksellä hänen sormiensa nopeita liikkeitä.

Sitten näytti Atalia hänelle sen kuvan, jonka luutnantti oli piirtänyt. Timea löi kätensä yhteen hämmästyksestä.

"Sinä et kai milloinkaan ole nähnyt sellaista?"

"Missä hän olisi sellaista nähnyt?" puuttui herra Brazovics puhumaan. "Turkissa on kielletty kuvauttamasta itseään. Siellähän on juuri puhjennut kapina siitä syystä, että sulttaani antoi maalata kuvansa ja ripusti sen divaaniin. Ali Tshorbadshi raukka oli sekaantunut kapinaan ja hänen täytyi senvuoksi paeta. Tshorbadshi-parka, että hänkin oli sellainen houkkio!"

Kun Timea kuuli isänsä nimen, suuteli hän Brazovicsia kädelle. Hän luuli tämän rukoilleen hurskasta siunausta vainajalle.

Atalia poistui vihdoin huoneesta mennäkseen nukkumaan. Timea kantoi hänen edellään kynttilää.

Atalia istuutui yöpöytänsä ääreen, katseli kuvastimeen, huokasi syvään ja vaipui sitten väsyneenä ja pahantuulisena nojatuoliinsa. Timea olisi tahtonut mielellään tietää, miksi nuo kauniit kasvot äkkiä saivat niin surullisen ilmeen.

Hän otti kamman Atalian tukasta, päästi taitavasti irralleen palmikon ja palmikoksi uudelleen tuuheakiharaisen, kastanjanruskean tukan. Senjälkeen Timea irroitti Atalian korvista renkaat, jota tehdessään hänen päänsä tuli niin lähelle Ataliaa, että tämän täytyi kuvastimessa nähdä molemmat vastakohtaiset kasvot vierekkäin. Toiset olivat niin loistavat, niin ruusuiset, niin viehkeät, toiset niin kalpeat ja lempeät. Ja kuitenkin hypähti Atalia harmistuneena ylös tuoliltaan ja työnsi jalallaan toalettipöydän syrjään. "Menkäämme nukkumaan!"

Valkeat kasvot olivat heittäneet varjon hänen kasvoihinsa.

Timea kokosi hujan hajan heitetyt vaatekappaleet ja asetti ne omasta vaistostaan sileästi ja siististi päällekkäin.

Senjälkeen hän lankesi polvilleen Atalian eteen ja alkoi vetää sukkia hänen jaloistaan. Atalia salli sen tapahtua.

Ja kun Timea oli saanut pois toisen hienon silkkisukan ja piteli lumivalkoista jalkaa, jota ei mikään kuvanveistäjä olisi voinut marmoriin hakata, sylissään kumartui hän ja suuteli sitä. Atalia salli senkin tapahtua.

Yhdestoista luku.

HYVÄ NEUVO.

Luutnantti Katshuka kulki kahvilan lävitse ja tapasi siellä Timarin, joka hörppi väkevää kahvia.

"Olen märkä ja läpeensä jäässä ja minun täytyy jo tänään tehdä pitkä matka", sanoi Timar upseerille, joka ystävällisesti riensi hänen luokseen ja puristi hänen kättään.

"No, tulkaa sitten minun luokseni juomaan lasi punssia."

"Paljon kiitoksia, mutta minulla ei ole aikaa. Minun on heti paikalla riennettävä vakuutusyhtiöön saadakseni sieltä avustusta uponnutta lastia ylös ottaessani, sillä mitä kauemmin se on veden alla, sitä enemmän se vahingoittuu. Sieltä minun täytyy juosta pormestarin luo, niin että hän voi ajoissa lähettää jonkun Almàsiin toimittamaan huutokauppaa; sitten on minun juostava sikokauppiaiden ja ajurien luona kehoittamassa heitä huutokauppaan ja senjälkeen matkustan tänä yönä Totisiin käydäkseni sikäläisissä jähmiketehtaissa. Siellä voidaan parhaiden käyttää vedenturmelemaa vehnää. Kenties voin sillä tavoin pelastaa edes osan lapsi-raukan omaisuutta. Mutta tosiaankin minulla on sinulle kirje jonka sain Orsovassa."

Katshuka luki kirjeen ja sanoi sitten Timarille:

"Hyvä on toveri! Toimita asiasi kaupungilla, mutta tule sitten puoleksi tunniksi luokseni. Asun 'Anglian' tykönä: portin päällä on kilpi, jossa on suuri kaksoiskotka. Pikapostiajurin syöttäessä hevosia juomme yhdessä lasin punssia ja puhelemme järkevästi. Mutta tulekin varmasti."

Timar lupasi ja läksi asioilleen.

Kello kävi kai yhdettätoista, kun hän kaupungin kävelypaikan vieressä, jolle oli annettu nimeksi "Anglia", astui kaksikotkaisella kilvellä koristetusta portista sisään.

Katshukan palvelija odotti häntä porttikäytävässä ja johdatti hänet isännän huoneeseen.

"No, luulinpa sinun olevan naimisissa Atalian kanssa jo kauan ennen paluutani sieltä alhaalta", alkoi Timar puhua.

"Niinpä niin, mutta se ei tahdo oikein käydä päinsä. Milloin on toisella, milloin toisella puolella pieni 'mutta.' Tuntuu miltei siltä, kuin toisella meistä ei olisi varsin suurta halua."

"Ohoh, voitpa olla varma Atalialla ainakin olevan."

"Tässä maailmassa ei voi olla varma mistään, kaikkein vähimmin naissydämestä. Minä sanon vain yhden asian: ei pidä olla kauan kihloissa. Sensijaan että lähestyttäisiin toisiaan, joudutaan vain erilleen. Opitaan tuntemaan toinen toisensa viat ja heikkoudet. Jos se tapahtuu vasta häitten jälkeen, ajatellaan: Olkoon menneeksi. Jumalan nimessä, ei sitä enää voi auttaa. — Ota se viittaukseksi omasta kohdastasi toveri! Jos joskus rakastut ja aijot mennä naimisiin, niin älä harkitse kauan, sillä jos alat punnita asiaa, niin tulee lopulta ero."

"No, mitä sinuun tulee, en luulisi punnitsemisesta koituvan vaaraa, kun sinulla on niin rikas tyttö morsiamena."

"Rikkaus, ystäväiseni, on sangen suhteellista. Usko pois, jokainen aviovaimo osaa kuluttaa myötäjäistensä korot. Sitäpaitsi ei kenkään ole selvillä herra Brazovicsin tuloista. Hän antautuu lakkaamatta yrityksiin, joita hän ei ymmärrä ja joihin hän ei kiinnitä riittävästi huomiota. Hänen käsiensä lävitse kulkee paljon rahoja, mutta hän ei osaa kauppiaan tavoin huolellisen kirjanpidon avulla tehdä selkoa itselleen, onko hän voittanut ja miten paljon, vai onko hävinnyt asioissaan."

"Minä puolestani luulen hänen asiansa olevan hyvin. Ja Ataliahan on hyvin kaunis ja sivistynyt."

"Niin on, niin on, mutta miksi sinä ylistät Ataliaa, kuten hevosta, jota myydään markkinoilla? Puhukaamme mieluummin asioista, jotka koskevat sinua."

Jos Katshuka olisi voinut nähdä Timarin sydämeen, niin olisi hän huomannut äskeisen puheenaineen myöskin koskeneen ystäväänsä jotakuinkin läheltä. Timar oli johtanut keskustelun Ataliaan siitä syystä… siitä syystä, että hän kadehti luutnantilta Timean hymyilyä. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa luutnantille: "Sinulle ei Timea saa hymyillä. Sinä olet toisen sulhanen. Nai nyt jo viimeinkin Atalia!"

"Puhukaamme siis järkevämpiä asioita", jatkoi upseeri. "Orsovalainen ystäväni kehoittaa minua ottamaan sinut suojelukseeni. Hyvä on, tahdon koettaa. Sinä olet nyt sangen tukalassa asemassa. Sinulle uskottu laiva on joutunut haaksirikkoon. Se ei ollut sinun syysi, mutta onnettomuus on sinun, sillä nyt ei kenkään rohkene antaa sinulle laivaa. Varustajasi ottaa haltuunsa ne rahat, jotka olet antanut takaukseksi, ja kuka tietää, voiko saada niitä oikeudenkäynnissäkään takaisin. Tahdot myös mielelläsi auttaa isätöntä ja äiditöntä tyttöraukkaa. Näen sen silmistäsi. Eniten surettaa sinua se, että hän menettää niin suuren omaisuuden. Miten voidaan tässä yhdellä iskulla auttaa?"

"Minä en tiedä neuvoa."

"Mutta minä tiedän. Kuuleppa! Ensi viikolla tapahtuu jokavuotinen sotajoukkojen kokoutuminen täällä Komornin ympäristöllä. Joukot, yhteensä noin 20,000 miestä, oleskelevat täällä kenttämanööverissä kolme viikkoa. Leivän hankkimiseksi on annettu tarjouksia rajahintoihin. Suuria summia tullaan maksamaan, ja se, joka hoitaa asiansa ymmärtäväisesti, voi ansaita hyvin. Kaikki kirjalliset tarjoukset käyvät minun käsieni kautta, ja minä voin edeltäpäin sanoa, kuka tulee hankkijaksi, sillä se ei niin paljon riipu siitä, mitä kirjallisessa tarjouksessa on, kuin siitä, mitä siinä ei ole. Tähän saakka on Brazovicsin tarjous ollut edullisin. Hän on valmis ottamaan leivänhankkimisen huolekseen sadallaneljälläkymmenellätuhannella guldenilla ja lupaa asianomaisille virkamiehille kaksikymmentätuhatta."

"Mitä puhut 'asianomaisista virkamiehistä'?"

"Älä nyt tekeydy noin tyhmäksi! Onhan luonnollista, että se, joka saa noin suuren hankinnan, myös antaa hyvitystä henkilöille, jotka sen hänelle hankkivat. Siten on aina ollut, maailman alusta asti. Mistä me muutoin eläisimme? Tunnet hyvin kaiken tuon."

"Tunnenhan kyllä! Mutta itse puolestani en ole sitä koettanut."

"Tyhmästi kyllä. Sinä poltat hyppysesi toisten takia samalla kun voisit siepata itsellesi kastanjat tulesta, kun vain tietäisit, miten menetellä. Jätä nyt sisään tarjous, jossa ilmoitat ottavasi hankinnan sadastakolmestakymmenestätuhannesta ja lupaa 'asianomaisille' kolmekymmentätuhatta voitto-osuudeksi."

"Siihen en voi suostua useammastakin kuin yhdestä syystä. Ensinnäkään ei minulla ole rahoja, jotka tulee liittää tarjoukseen; toiseksi puuttuu minulta pääomaa, jolla voisin ostaa sellaisia vilja- ja jauhomääriä; edelleen on minulle vastenmielistä lahjoa ihmisiä ja lopuksi en ole siksi huono laskija, että kuvittelisin voivani ottaa hankinnan sadallakolmellakymmenellätuhannella guldenilla ja sen lisäksi antaa kolmenkymmenentuhannen arvoisen kädenpuristuksen." Katshuka nauroi hänelle.

"Oi, voi, Mikael. Sinusta ei sitten milloinkaan tule oikeata liikemiestä. Nurkkasaksat vain tyytyvät ansaitsemaan groshenin guldenista. Tärkeintä on saada joku tukemaan ja siinä suhteessa voit olla turvallinen. Sitä vartenhan minä olen. Olemmehan kouluajoiltamme asti olleet hyviä ystäviä. Luota minuun. Sinulla ei ole tarjoukseen tarvittavia rahoja — no, ota siihen kuitti niistä kymmenestätuhannesta guldenista, jotka sinulla on Brazovics'in luona lunnaina. Sitä tullaan pitämään kyllin varmana takuuna. Ja kuule sitten, mitä sinun vielä on tehtävä: Matkusta mahdollisimman pian Almàsiin tekemään itse tarjouksia uponneesta lastista. Vilja, joka on sadantuhannen guldenin arvoinen, on varmasti oleva sinun kymmenestä tuhannesta. Silloin on sinulla heti 10,000 puolikappaa vehnää. Sinä maksat pois Brazovics'in niillä kymmenellätuhannella guldenilla, jotka hän on pidättänyt ja siten pääset hänestä ilman epämiellyttävää oikeudenkäyntiä. Senjälkeen tarjoat Almàsin, Nessmelyn, Fuzitön ja Izsan mylläreille kahdenkertaisen tullin, jos he heti paikalla jauhattavat sinulle vehnän. Ja sitten sinä laittautat leivinuuneja ja leivotat leiväksi jauhot. Kolmessa viikossa on kaikki oleva kulutettu; jos onkin hiukan pilaantunutta viljaa seassa, on ystäviesi asia saada se puhe vaikenemaan. Kolmessa viikossa olet voittanut ainakin 70,000 guldenia. Usko minua, jos ehdottaisin varustajallesi tätä, ottaisi hän sen kädet ojossa vastaan. Ihmettelen vain sitä, ettei hän itse ole tullut ajatelleeksi asiaa."

Timar mietti tehden laskelmia itsekseen.

Se oli todella viekoitteleva tarjous.

Voittaa kolmessa viikossa kuusi-, seitsemänkymmentätuhatta guldenia! Ja ilman sanottavaa vaivaa ja täysin varmasti! Ensimmäisellä viikolla maistuisi sotilasleipä hiukan makealta, toisella karvaalta, kolmannella hieman tunkkaiselta; mutta sotilas ei ole turhan tarkka sellaisissa. Hän on jo tottunut.

Timar työnsi kuitenkin inholla sellaisen ajatuksen luotaan.

"Oi, Emmerik", hän sanoi lyöden kätensä entisen koulutoverinsa käteen. "Missä olet tuollaista oppinut?"

"Siellä, missä sitä opitaan", hän vastasi ja hänen kasvonsa synkistyivät. "Alkaessani sotilasurani oli mieleni täynnä haaveellisia kuvitelmia. Ne ovat nyt kaikki tuhkana. Siihen aikaan luulin sotilasammatin olevan ritariuden koulun; sittemmin huomasin kaiken maailmassa olevan vain laskelmia ja yksityisten etujen hallitsevan yleisiä asioita. Insinöörikunnan opistossa minä olin erinomaisella, saatanpa sanoa loistavalla tavalla suorittanut tutkintoni. Kun minut siirrettiin Komorniin, tunsin ylpeyttä ajatellessani, miten hyvä tilaisuus minulle täällä tarjoutui näyttää taitoani rakennusalalla. Ensimmäisen laatimani linnoitussuunnitelman tunnustivatkin ammattimiehet mestarinäytteeksi. Älä kuitenkaan luule, että se senvuoksi hyväksyttiin. Kaukana siitä. Sain tehtäväkseni suorittaa uudet piirustukset, entistä kalliimmat, joka johti muutamien kaupungin katujen pakkoluovuttamiseen. No, minä suoritin nekin. Muistanet kai vielä tämän kaupungin osan, joka nyt on avoimena torina. Sen uudelleenmuodostaminen maksoi noin puoli miljoonaa. Sinun varustajallasi oli täällä rappeutuneita taloja. Hän möi ne hintaan, jolla ostetaan palatseja. Ja tätä he sanovat linnoitukseksi! Sitävartenko olin tutkinut insinöörialaa?! No niin, ihminen selviää vähitellen ja mukautuu asemaansa. — Kenties olet jo kuullut tarun — se on jokaisen suussa — kruununprinssi Ferdinandista, joka viime vuonna vieraillessaan luonamme sanoi linnoituksen komentajalle: 'Luulin tätä linnoitusta mustaksi.' — 'Miksi sen piti olla musta, Teidän Keisarillinen Korkeutenne?' — 'Siksi että linnoituksen menotilissä vuosittain oli kymmenentuhatta guldenia musteeseen. Otaksuin linnanmuurien olevan maalatut musteella!' — Kaikki nauroivat. Se on aina laulun loppu. Ellei mitään tule ilmi vaietaan; jos jotakin tulee ilmi nauretaan. Miksi en siis minäkin nauraisi? — Naura sinäkin! Vai haluatko mieluummin seista tyhmänä katselemassa maailmaa rihkamakauppiaan ovella ja myydä taulaa kahdella kreuzerillä päivässä? Minä olen jo astunut alas maan päälle. Ylös toveri Almàsiin ostamaan vedenpilaamaa vehnää! Kello kymmeneen huomenaamulla on sinulla aikaa jättää tarjouksesi. Kuule, pikapostiajuri tulee jo rämisten. Lähde heti matkaan ja laita itsesi pian takaisin."

"Ajattelen asiaa", sanoi Timar miettivänä.

"Ajattele, että teet orporaukallekin hyväntyön, jos hankit hänelle kymmenentuhatta guldenia pilaantuneesta vehnästä. Muutoin hän ei saa edes yhtä monta sataa, kun ylösottamiskustannukset ovat siitä vähennetyt."

Nämä sanat jäivät Mikaelin korviin.

Näkymätön käsi työnsi häntä eteenpäin. "Fata nolentem…" sanoi pyhä Augustinus.

Pian senjälkeen istui Timar, viittaansa kääriytyneenä taasen talonpoikaskärryillä, joita uusi nelivaljakko veti huimaa vauhtia eteenpäin. Kaupungissa nukuttiin jo kaikkialla. Vain raatihuoneen edessä kuului yövartijan huuto:

"Ei otsallesi kirjoitettu liene, Mit' aamu sulle uutta tuoda tiennee."

Valleilta huutelivat syyssateesta märät vartijat toinen toisensa jälkeen: "Kuka siellä?" — "Yövahti!" — "Menkää!"

Kahdestoista luku.

PUNAINEN PUOLIKUU.

Seuraavana päivänä myytiin uponnut vilja huutokaupalla asijoitsijoiden ja myllärien läsnäollessa.

Nämä tekivät mitä kurjimpia tarjouksia, muutaman groshenin puolikapasta. Timar harmistui ja huusi äkkiä: "Minä annan kymmenentuhatta guldenia koko lastista!"

Kun kilpaostajat kuulivat tämän hajaantuivat he eri tahoille ja olisi ollut turha vaiva kutsua heitä takaisin. Huutokaupanpitäjä löi vasaransa pöytään Timarin tarjouksen jälestä ja antoi hänelle koko lastin.

Kaikki ihmiset pitivät Timaria hulluna. Mitä hän tekisi niin suurella määrällä läpikastunutta viljaa?

Sillävälin hän sitoi kokoon kaksi lauttaa, kiinnitti ne haoilla uponneen laivan kanteen ja alkoi varustautua purkamaan vehnälastia.

Laiva oli muuttanut asentoa sitten edellisen päivän siten, että perä oli laskenut ja keula noussut veden päälle, joten toinen hyteistä oli aivan kuiva.

Timar asettui hyttiin ja ryhtyi vaikeaan työhönsä.

Hän antoi murtaa kannen ja nostaa nostimen avulla ylös säkit toisen toisensa perästä. Ensin ne asetettiin kajuutan viereen, jotta vesi valuisi niistä pois, sitten ne lastattiin kolmelle lautalle ja vietiin rannalle. Sinne oli levitetty niinimattoja, joille vilja nelistettiin kuivamaan.

Sillävälin sopi Timar myllärien kanssa viljan jauhamisesta heti paikalla. Ilma oli suotuisa; tuuli mitä ankarin, ja vehnä kuivi nopeasti. Jospa vain työ nyt sujuisi nopeaan!

Hän alkoi tehdä laskelmia itsekseen. Se pieni summa puhdasta rahaa, jonka hän omisti, menisi työmiesten palkkoihin. Jos siis liike epäonnistuisi, olisi hän kerjäläinen. Johann Fabula sanoi hänelle edeltäkäsin, että tämän typerän oston jälkeen ei hänellä olisi muuta valittavana kuin sitoa viimeinen viljasäkki kaulaansa ja hypätä Tonavaan. Tuhannet levottomat ajatukset, joilla ei ollut alkua eikä loppua, kiertelivät Timarin päässä. Illan tullen hän seisoi katselemassa, miten säkki toisensa jälkeen kohosi kajuutan seinälle. Kaikissa oli sama leima: viisipuolainen pyörä maalattuna mustalla värillä säkkikankaaseen.

Tosiaankin, pakolainen olisi tehnyt viisaammin, jos sen sijaan, että laahasi mukanaan noin paljon viljaa, olisi pistänyt rahansa matkalaukkuun! Ja olisiko häntä todella ajettu niin itsepintaisesti takaa vain tuollaisen mitättömän asian vuoksi? Maksoiko tämä vaivan paeta ja ottaa myrkkyä.

Työtä jatkettiin myöhään iltaan, ja kuitenkaan ei vielä oltu saatu muuta kuin kolmetuhatta puolikappaa kuivalle maalle.

Timar lupasi työmiehille kaksinkertaisen palkan, jos he tekisivät työtä muutaman tunnin yli määräajan. Se osa vehnää, joka vielä tämän yön olisi veden alla, tuskin kelpaisi leiväksi. Ryhdyttiin uusin innoin työhön. Tuuli oli hajoittanut pilvet, ja kuu näyttäytyi taas iltataivaalla.

Taivas ja kuu olivat punaiset.

"Miten aavemaisesti se katsoo minuun", virkkoi Timar itseksensä ja käänsihe kuuhun selin.

Mutta hänen par'aikaa seistessään siinä kasvot poiskäännettyinä laskemassa vedestä nostettuja säkkejä, sukelsi punainen kuu uudelleen hänen näkyviinsä.

Tällä kertaa se kuitenkin oli maalattu säkkiin.

Samassa paikassa, joissa toisten säkkien viisipuolaiset pyörät olivat, nähtiin tässä zinooberilla maalattu punainen puolikuu.

Kylmä väristys kulki Timarin läpi.

Tämä se siis oli!

Tähän olivat kuolleen viime sanat tähdänneet! Mutta hän ei ollut kylliksi luottanut Timariin, tai ei hän ollut ennättänyt sanoa kaikkea, mitä hänellä oli mielessä.

Kun työmiehet olivat panneet säkin pois, kantoi Timar sen hyttiin.

Ei kenkään huomannut sitä.

Miehet työskentelivät vielä kaksi tuntia, mutta olivat silloin niin uupuneet veden ja kylmän vuoksi, etteivät kestäneet enempää. Loppu täytyi jättää seuraavaan päivään.

Lopen väsyneet työmiehet kiiruhtivat lähimpään kapakkaan lämmittääkseen itseään ruualla ja juomalla. Timar jäi yksin laivalle. Hän sanoi tahtovansa laskea puretut säkit ja soutaisi kyllä yksin pikku veneellä maihin.

Kuu, jonka alin sarvi jo oli saavuttanut vedenrajan, loisti sisään hytin akkunasta.

Timarin käsi vapisi kuin vilutautisen.

Avatessaan veitsensä hän leikkasi sormeensa, ja veripisarat muodostivat punaisia tähtiä punaisen puolikuun viereen säkkikankaaseen.

Hän leikkasi poikki nyörin, jolla säkin suu oli sidottu, ja pisti kätensä syvälle säkkiin. Kaikki, mitä tuli käteen oli valkoista, kaunista vehnää. Senjälkeen hän avasi säkin pohjasta. Sieltäkin valui vaan vehnää esiin.

Nyt hän leikkasi auki koko säkin. Vehnä virtasi ulos joka taholle, ja pitkulainen nahkapussi putosi hänen jalkoihinsa. Pussissa oli lukko. Hän mursi sen auki.

Sitten hän pudisteli sen sisällön sängylle, jolla kerran valkea alabasteripatsas oli levännyt.

Mikä näky kuutamossa!

Kokonaisia nyörejä pujotettuina täyteen hohtokivi-, safiiri-, ja smaragdisormuksia, helmikaulanauhoja, joiden helmet olivat pähkinän suuruisia, rannerenkaita, joissa oli opaaleja ja turkooseja, sen lisäksi pelkistä timanteista tehty kaulanauha sekä agaattirasia, josta hänen avatessaan koko joukko jalokiviä säkenöi häntä vastaan. Pussin pohjalla oli sitäpaitsi joukko rubiineilla koristettuja solkia ja vöitä sekä neljä rullaa, joista hän avasi yhden; siinä oli viisisataa luisdooria.

Tässä oli koossa kokonainen aarre — raha-arvoltaan noin miljoonan verran.

Nyt saattoi käsittää, miksi mies oli paennut Tonavan pohjaan, jotta ei hänen omaisuutensa joutuisi takaa-ajajan käsiin.

Kylläpä kannattikin lähettää sotapriki täynnä väijyviä urkkijoita kaikkea tätä kiinniottamaan. Kylläpä kannatti kaiken tämän takia katkaista köysi Rautaportissa myrskyn raivotessa.

"Pyhällä Barbaralla" oli ollut koko miljoona lastinaan.

Se ei ole harhanäky, ei unelma, se on kouriintuntuva totuus. Ali Tshorbadshin aarteet lepäävät tuossa likomärällä peitteellä, jonka Timea kerran veti päälleen. Se, joka osaa arvioida helmiä ja jalokiviä, voi nyt nähdä, ettei Ali Tshorbadshi turhaan ole ollut Kandian kuvernöörinä ja aarrekammion vartijana.

Timar istui ikäänkuin kivettyneenä vuoteen laidalla ja piti vapisevassa kädessään agaattirasiaa, jonka timantit säkenöivät kuutamossa.

Hän katseli jäykästi kuuta.

Taasen tuntui hänestä siltä kuin olisi sillä ollut silmät ja suu, jommoiseksi se on kuvattu almanakassa, ja kuin olisi se antautunut keskustelemaan kuolevaisen kanssa.

"Kenelle nämä aarteet nyt kuuluvat?"

"Kenelle muulle kuin sinulle? Etkö ole ostanut uponnutta lastia sellaisenaan, säkkeineen, vehnineen? Sinä, olet uskaltanut antautua vaaraan saada itse pitää kaiken — arvottomana roskana. Nyt siitä on tullut kultaa ja jalokiviä."

"Kuoleva tosin mainitsi sinulle punaisen puolikuun, ja sinä mietit, mitä hän tarkoitti sillä. Olet samoin ihmetellyt, kuinka oli mahdollista, ettei pakolaisella ollut enempää omaisuutta, kuin mikä oli kaikkein nähtävissä. Nyt näet selvästi, kuinka oli laita, mutta ostaessasi lastin, et sitä tiennyt. Sinä aloit ottaa ylös märkää viljaa aivan toisessa mielessä. Aikomuksesi oli leivottaa siitä makeata ja karvasta leipää sotilasparoille. Kohtalo on toisin säätänyt. Etkö näe, että tämä on merkki taivaasta? Se ei tahdo sallia sinun häpeälliseksi voitoksesi ansaita kahtakymmentätuhatta köyhien sotilaiden kustannuksella; se on säätänyt sinulle jotakin muuta. Ja koska taivas on siten estänyt sinut huonosta teosta, on se, mikä tapahtuu sen tahdosta, epäilemättä hyvää."

"Kenellekä muulle nämä aarteet sitten kuuluisivat?"

"Sulttaani on varmaankin valloittanut ne hävittävillä sotaretkillään."

"Khainzaari on hyvin luultavasti ryöstänyt ne sulttaanilta."

"Tonava on riistänyt ne noilta molemmilta."

"Nyt niillä ei enää ole omistajaa."

"Ne ovat sinun."

"Sinulla on niihin ainakin yhtä suuri oikeus kuin sulttaanilla, khainzaarilla ja Tonavalla."

"Entä Timea?"

Tämän kysymyksen aikana vetäytyi pitkä, kapea, sysimusta pilvi kuunsirpin yli.

Timar istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena.

Kuu sukelsi jälleen esiin pilvestä.

"Sitä parempi sinulle!"

"Sinä paraiten tiedät miten maailma kohtelee köyhää raukkaa."

"Häntä haukutaan kun hän on tehnyt velvollisuutensa; häntä sanotaan roistoksi, kun hänelle on käynyt huonosti; hänen annetaan hirttää itsensä ensimmäiseen oksaan, kun hänellä ei ole, millä elää; hänen rakkautensa tuskiin ei kauniilla tytöillä ole minkäänlaista palsamia. Köyhä on vain alempi ihminen."

"Mutta rikas, kuinka maailma häntä juhliikaan! Kuinka hänen ystävyyteensä pyritään, kuinka hänen neuvoansa kysytään ja kuinka hänelle uskotaan maan kohtalot! Ja naiset, kuinka ihastuneita he ovatkaan häneen!"

"Oletko edes kertaakaan kuullut ystävällistä kiitosta hänen huuliltaan?"

"Mitä sinua hyödyttäisi viedä löydettyä aarretta hänelle ja laskea sitä hänen jalkainsa juureen sanoen: 'Kas tuossa, ota; se on sinun! Minä olen tuonut sen merenpohjasta.'"

"Ensinnäkin hän ei osaisi panna siihen mitään arvoa. Hänhän tuskin osaa erottaa tukaattilipasta hillohedelmärasiasta. Hänhän on lapsi."

"Toiseksi hän ei saisi haltuunsa aarretta, sillä kasvatusisä ottaisi sen ja tuhlaisi siitä huonoissa kauppa-asioissa yhdeksän kymmenettäosaa. Kuka voi pitää häntä silmällä, vaikka hän muuttaisi toisen koristeen toisensa jälkeen rahaksi?"

"Mutta otaksukaamme, että Timea itse saisi pitää ne, mitä silloin seuraisi? Hänestä tulisi rikas neiti, joka korkeasta asemastaan ei suvaitsisi heittää silmäystäkään sinuun, ja sinä jäisit yhä köyhäksi laivakirjuriksi, joka olisi mielisairas, jos edes uneksisi hänestä."

"Mutta nyt ovat suhteet päinvastoin. Sinusta voi tulla rikas mies ja hänestä köyhä tyttö."

"Etkö itse ole kohtalolta toivonut samaa?"

"No, nyt on käynyt niin!"

"Oletko sinä pannut turmiota tuottavan puupölkyn laivan tielle?"

"Aiotko tehdä väärin Timealle?"

"En!"

"Sinä et aio pitää löytämääsi aarretta omanasi. Sinä hoidat sitä hedelmäätuottaen, ja hankittuasi ensimmäisellä miljoonalla toisen ja kolmannen menet köyhän tytön luo ja sanot hänelle: Kas tuossa, ota se — se on kaikki sinun — ja ota minut kaupanpäälle!"

"Teetkö näin menetellen mitään pahaa?"

"Sinusta on tuleva kyllin rikas tehdäksesi hänet onnelliseksi!"

"Sellaisin ajatuksin voit levollisesti mennä nukkumaan."

Kuu oli jo puoliksi vaipunut Tonavaan; vain sen toinen sakara pisti enää esiin vedestä kuin majakka. Laineilta heijastuvat säteet saavuttivat laivan keulan, ja jokainen säde, jokainen laine puhui Timarille.

Ja ne kaikki sanoivat hänelle:

"Sinulla on onni kädessäsi; pidä siitä kiinni. Et menetä mitään. Ainoa, joka tietää aarteesta, makaa tuolla alhaalla, Tonavan pohjalla."

Timar kuuli, mistä kuu ja laineet kuiskasivat, kuuli myös salaisen äänen sydämessään — ja kylmät vesikarpalot pusertuivat hänen otsalleen.

Kuu veti nyt hehkuvan kehränsä ylimmänkin sakaran vedenpinnan alle, ja sen viimeinen säde huusi Timarille:

"Sinä olet rikas, onnesi on varma!"

Mutta pimeän tultua, ääni hänen sisässään kuiskasi hiljaisessa yössä:

"Sinä olet varas!"

* * * * *

Tunti senjälkeen kiisi pikaposti nelivaljakolla eteenpäin pitkin Szönyn maantietä, ja kun torninkello St. Andreankirkossa Komornissa löi yksitoista, pysähtyi vaunu "Anglian" portin ulkopuolelle, jota kaksoiskotka koristi. Timar astui kiireisesti ulos vaunuista ja lensi taloon.

Häntä oli odotettu.

Kolmastoista luku.

KULTAKAIVOS.

… Kävin kerran Csetatye Maréssa [eräs jo roomalaisaikana tunnettu vuorikaivos Siebenbürgissä Karlsburgin läheisyydessä]. Muistellessani mielessäni näkyä, joka täällä minua kohtasi, ja ryhtyessäni näkemääni kuvailemaan, puristuu rintani kokoon. Mielikuvitus herpautuu, kun se alkaa tehdä selkoa itselleen niistä vaikutelmista, joita se ensi katseella sai, ja kieli tuntuu riittämättömältä sanoin ilmaisemaan näitä vaikutelmia.

Vain vertauksin voin puhua.

Kuvitelkaamme mielessämme, millainen on tuollainen jättiläismäinen vuorenluola, joita kuun pinnalla nähdään ja joiden syviin, terävien varjojen synnyttämiin rotkoihin suuren kaukoputken avulla voimme katsoa — tuollainen kaikkea kauneutta vailla oleva asumaton erämaa. Ajatelkaamme olevamme "Plutarkoksen" vuorenluolassa, jonka luullaan olleen tulivuoren.

"Csetatye Maré" on tuollainen ontto jättiläisvuori — ääretön tuomiokirkko, josta puuttuu vain kupooli. Kalliot, jotka muodostavat sen ympärysmuurit, ovat heitetyt toinen toisensa päälle aivan kuin jättiläiskäsien toimesta, ja muistuttavat romahtaneita torneja, jotka makaavat sikin sokin siellä täällä. Kammottavassa kraatterissa, aina sata syltä korkeasta reunasta alas pohjaan saakka, joka on laajuudeltaan tuhat syltä, ei kasva ainoatakaan pensasta, ei ainoatakaan ruohonkortta. Silmä ei näe muuta kuin harmaakiveä, tuntureja, kallionmöhkäleitä, obeliskeja, pyramiideja ja kuutioita. Siellä täällä riippuu kallionkieleke vaakasuoraan alas jyrkkänä kohoavasta vuorenseinästä, aivan kuin se uhkaisi joka hetki syöksyä alas; siitä huolimatta se on riippunut siinä vuosisatoja. Tuossa taasen on vuorenseinämä, jossa ylhäältä alas asti kulkee ammottava halkeama, joka päättyy syvään luolaan. Toisella puolella tätä ääretöntä tuomiokirkkoa on kokoon luhistunut porttikäytävä, arvokas sisäänkäytävä tähän jättiläispalatsiin. Luodessamme silmäyksen siitä sisään, näemme alhaalla, maljanmuotoisessa laaksossa, teräväkärkisen vuoren kohoavan, joka sekin on vailla kaikkea kasvullisuutta ja kokoonpantu pelkästään rikkimusertuneista kivistä, niinkin pienistä, että niiden seassa loistavat ametistit ovat suurimmat.

Sellainen on "Csetatye Maré."

Ja tämä sammunut tulivuori, tämä kallionluola, joka muistuttaa kuun vuorirenkaita, ei ole luonnontekoa, vaan ihmiskäden — roomalaisten. Vuori sisälsi kultaa ja roomalaiset valloittajat antoivat voitettujen kaivautua maan sisään ja kovertaa vuoren tuollaiseksi jättiläiskattilaksi. Portin yllä näkyy vielä vasaran ja meisselin jäljet, seinillä tulen. Koska ei siihen aikaan ollut ruutia, halkaistiin vuori kuumentamalla se ensin tulikuumaksi ja kaatamalla sitten etikkaa sen päälle.

Teräväkärkinen vuori, joka kohoutuu laaksossa, on kokonaan muodostunut rikkirouhitusta kivestä, josta kulta on erotettu. Se on kuonavuori.

Eräänä kauniina päivänä Csetatye Marén huippu romahti sisään täyttäen kaivoksen. Väitetään täyttyneen osan ulottuvan yhtä kauas maan sisään kuin näkyvissä oleva osa on syvä. Vieläkin tavataan täällä muinaisjäännöksiä roomalaisajalta. Minulle näytettiin esimerkiksi tabula ceramica, jonka molempien vahalehtien välissä oli prässäytynyt kuusiosainen hiuspalmikko — todennäköisesti muisto, rakkauden merkki.

Ympäristöllä asuva väestö kaivaa yhä vieläkin kultaa ja murtaa sitä kivistä.

Lohdutonta työtä!

Metallien kuningas, kulta, vaatii ankaraa työtä palvelijoiltaan. Vuori on pelkkää "harmaakiveä" ja vain siellä täällä kulkevassa "suonessa" on kimmeltäviä kultajyviä. Usein saa kaivaa kokonaisia vuosia, ennenkuin löytää kultasuonen, ja kun sellainen on löydetty, päättyy se äkkiä jatkumatta enää, ja työ on silloin alettava alusta. Kulta leikkii piilosilla, ja sitä kiinni saadakseen on etsijän murtauduttava vuoren lävitse.

Kultapitoinen malmi rikotaan ja luokitellaan; runsaspitoisempi kuiviin, loput märkiin survinkoneisiin. Täällä se jauhetaan jauhoksi ja seulotaan. Pitkin koko Verosjokea kuuluu rouhinkoneiden räminä, koneiden, joissa kulta erotetaan kuonasta. Pitkien kaukalojen ja rännien pohjalle jää kallis kultapöly, jotavastoin kuona johdetaan säiliöihin, joiden kautta sen täytyy kulkea; mutta ei sekään riitä, vaan se heitetään suuriin vateihin, missä se "kultamyllyissä" sekotetaan elohopeaan, kunnes tämä on imenyt itseensä kultapölyn. Senjälkeen kaadetaan elohopea hirvennahkaspusseihin ja puristetaan niissä; elohopea tunkeutuu silloin ulos nahan huokosista, jotavastoin kulta jää pussien pohjalle kiillottomana keltaisena pölynä. Tämän kantavat kullankaivajat joka lauantai Karlsburgiin myytäväksi.

Sitä siis sanotaan kultakaivokseksi.

Mutta älkää uskoko sitä sanaa! Ei se ole mikään kultakaivos, se on nälkäännäännyttämislaitos. Ne, jotka täällä vainuvat ja kaivavat kultaa, käyvät ryysyissä, syövät maissileipää, asuvat puuhökkeleissä ja kuolevat muutamia vuosia kestettyään. He ovat maailman köyhimpiä ihmisiä.

Kultakaivos on aivan toisessa paikassa.

* * * * *

Komornissa tapahtuneen sotajoukkojen kokoomuksen jälkeen oli Timarista tullut varakas mies.

Hän oli myös ostanut itselleen talon Komornilaiskauppiaiden kaupunginosasta, Serberinkadun varrelta. Ei se ketään hämmästyttänyt. Ne sanat, jotka keisari Frans I kerran sanoi eräälle muonituskomissaariolle: "Härkä seisoi seimen ääressä, miksi se ei syönyt?" — nuo kultaiset sanat, on luullakseni jokainen muonanhankkija kirjoittanut muistikirjaansa.

Ei voitu tietää, miten paljon Timar oli voittanut leivänhankinnalla; mutta sen näki jokainen, että hänestä oli tullut mahtava mies. Hän oli kaikessa mukana, missä oli tekeillä joku kauppa, ja rahoja hänellä oli viljalti.

Kauppiaiden ja kaupanhaluisten keskuudessa ei sellainen pistä silmään. Perustuksen laskeminen vain on vaikeata. Kun ensimmäiset satatuhatta guldenia ovat hankitut, niin loppu seuraa itsestään. Saadaan luottoa. Yhdessä kohden oli herra Brazovicsilla kuitenkin omat arvelunsa. Hän otaksui ja aivan oikein, että Timar oli antanut "asianomaisille" suuremman voitto-osuuden kuin hän tavallisesti luovutti ja että tämä siitä syystä oli saanut toimekseen tuottavan leivänhankinnan, jonka avulla herra Brazovics tavallisesti rikastui. Mutta sitä hän ei voinut saada päähänsä, että Timar olisi ansainnut sillä niin paljon.

Mutta kun entisestä laivakomissaariosta oli tullut oma herransa, pyrki herra Brazovics hänen ystävyyteensä ja pyysi häntä iltakutsuihinsa, minne Timar varsin mielellään tulikin. Hän sai siellä monesti nähdä Timean, joka jo oli oppinut vähän unkarin seurustelukieltä.

Nyt katseli Sohvi-rouvakin häntä suopein silmin, sanoipa kerran puoleksi kuiskaten puoleksi huutaen Atalialle, ettei olisi vahingoksi osoittaa Timarille hieman ystävällisyyttä, sillä tämä oli nyt rikas mies, jota ei sopisi halveksia, joka oli suurempiarvoinen kuin kolme upseeria yhteensä, joilla ei ollut muuta kuin kaunis virkapuku ja velkoja kaupanpäälle; johon Atalia-neiti vastasi: "Siitä ei vielä seuraa, että minä ottaisin isäni rengin miehekseni." Sohvi-rouva saattoi itse täydentää vastauksen näin kuuluvin sanoin: "Eikä siitäkään, että pappa on nainut piikansa", missä piili ansaittu nuhde hänelle siitä, että hän oli uskaltanut tunkeutua äidiksi niin ylhäiselle neidille.

Kerran illallisen lopulla, kun Brazovics jäi kahden Timarin kanssa pöydän ääreen, alkoivat he juoda maljoja. Brazovics oli oikea taituri sillä alalla, mutta toinen köyhä raukka oli harvoin saanut maistaa viiniä.

Kun he nyt olivat tulleet oikein vauhtiin, johti Brazovics aivan huolettomasti puheen aiheeseen, joka oli hänen sydäntään lähinnä.

"Kuuleppa nyt, Mikael, sano kerran suora totuus! Kuinka sinä käyttäydyit ansaitessasi niin paljon muonanhankinnalla? Minäkin olen yrittänyt sitä ja tiedän, mitä sillä voi ansaita. Minä olen sekoittanut liitua ja jauhopölyäkin jauhoihin; osaan myös jauhaa akanoita vehnän sijasta ja tunnen eron ruis- ja vehnäjauhon välillä. Mutta minun ei ole milloinkaan onnistunut saada sellaista voittoa kuin sinun. Tunnusta nyt vain! Mitä noituutta sinä olet käyttänyt? Sinullahan on jo kaikki — katon alla."

Timar katseli alas lattiaan kuin juopunut, joka tarvitsee kuuden hevosen voiman silmäluomiaan erilleen vetämään. Aivan autuaana ja änkyttäen hän alkoi:

"No, tietääkö, herra…"

"Sinuttele vain minua! Kuinka usein minun täytyy sanoa sinulle se? Kutsu minua ristimänimellä."

"No, saatpa nyt kerran kuulla, Natzi, ettei se ollut ensinkään noituutta. Muistathan minun huutaneen uponneen laivanlastin mitättömästä summasta, guldenista puolikapan. Sitä en myönyt, kuten luullaan, mylläreille, eläinkauppiaille ja talonpojille parin groshenin voitolla, vaan annoin heti leipoa siitä leipää, joka tuli minulle puolet halvemmaksi kuin keskinkertaisimmatkin jauhot."

"Tuhat tulimmaista! Saanpa vanhoilla päivilläni käydä koulua sinun luonasi. Sinä senkin veijari! No, eikö sotilasleivästä tullut huonoa?"

Mikael nauroi niin että viini oli vähällä purskahtaa hänen suustaan ulos.

"Tietenkin se oli huonoa, sanomattoman huonoa."

"Eikä kumminkaan tehty valituksia muonatoimikunnalle?"

"Mitä se olisi hyödyttänyt, kun minulla oli taskussani koko toimikunta!"

"Mutta linnankomentajalle tai tykistöpäällikölle kai tehtiin?"

"Nekin ovat täällä!" huudahti Mikael ylpeästi lyöden taskuaan, mihin mahtui niin monta korkeata herraa.

Herra Brazovicsin silmät loistivat kaameasti ja olivat entistä punaisemmat.

"Ja sinä annoit sotamiesten syödä leipää, joka oli leivottu vedenturmelemasta vehnästä?"

"Miksi en? Nielty leipä ei voi kannella."

"Aivan oikein, Mikael, aivan oikein; varo vain itse puhumasta asiasta. Minulle, joka olen ystäväsi, voit puhua; mutta jos joku vihamiehistäsi saisi vihiä asiasta, voisi sinun käydä huonosti. Voisipa silloin Serberinkadun varrella oleva talosikin mennä samassa mylläkässä. Pidä siis kielesi kurissa!"

Aivan kuin juopunut äkkiä saa tajuntansa, alkoi Mikael itsepintaisesti pyytää Brazovicsia vaikenemaan asiasta, jottei tekisi häntä onnettomaksi. Hän suutelikin Brazovicsin kättä. Brazovics rauhoitti häntä; häntä ei muka tarvinnut pelätä, mutta hänen tulisi vain itse olla varuillaan, ettei ilmaisisi salaisuutta.

Sen sanottuaan kutsui isäntä palvelijansa näyttämään Timarille tietä kotiin. Palvelijan tulisi tarkoin katsoa, ettei Timarille kävisi huonosti kotimatkalla ja tukea häntä, jos hän horjahtelisi.

Palvelija kuvaili kotiin palattuaan, miten vaikeata hänen oli ollut saada Timar'ia kotiin. Hän ei ollut tuntenut oman talonsa porttia, olipa vielä alkanut laulaakin kadulla. Tultuaan asuntoonsa hänet oli viety sänkyyn ja siihen herra-pahanen oli nukahtanut.

Mutta kun Brazovicsin palvelija oli poistunut Timarin luota, nousi tämä ylös vuoteeltaan ja istuutui kirjoittamaan kirjeitä ja jatkoi aamun sarastukseen.

Hän ei ollut ollut vähääkään päihtynyt.

Timar tiesi yhtä varmasti, kuin että maanantai seuraa sunnuntaita, että Brazovics seuraavana päivänä ilmaisisi koko jutun, ja hän tiesi myös kenelle.

Siihen aikaan — nykyään on kenties toisin — oli valtiotaloudellinen periaate: "Varasta ja salli varastettavan!" Mukava ja rakastettava periaate! Tällä oivallisella periaatteella oli vain yksi vastustaja, ja se oli eräs ranskalainen. Ranskalainen on aina itävaltalaisen vastustaja. Tämä periaate kuului: "òte-toi, que je m'y mette!", vapaasti käännettynä: "Väisty syrjään, että minäkin saan varastaa!"

Eri keisarilliset virkamiehet kilpailivat keskenään, ja niin pian kuin joku heistä oli keksinyt hyvän lypsylehmän alkoivat toiset panna kaikki voimansa liikkeelle seivästääkseen lypsäjän lehmän sarviin ja taluttaakseen hyvän lehmän omaan navettaansa.

Siihen aikaan oli olemassa "kolme hovikansliaa;" sitten oli "yleinen valtiovarain ja kauppa-asioiden hovikamari", edelleen "ylin oikeusvirasto", "hovisotaneuvosto", "sensuuri ja poliisivirasto", "salainen talous-, hovi- ja valtiokanslia" ja lopuksi "ylimmäinen tilityspaikka."

Viisaitten kivi oli nyt vain saatava siten, että oli päästävä selville siitä, mikä pyörä tässä monimutkaisessa koneistossa oli pantava liikkeeseen, jotta se laatikko avautuisi, mistä kunnon porvarin olisi lupa ammentaa. Mitä olisi voitettavissa, missä, ja kenen luona, kenen avulla ja millä syyllä, millä tavalla ja milloin?

Ja kuka on toisen vihollinen tai ystävä ja mitä intohimoja hänellä on? Ja kenen käteen toisessa tai toisessa tapauksessa kaikki langat johtavat?

Tämä on päätiede.

Ei siis ollut mikään yllätys Timarille, kun hänet muutama päivä Brazovicsin luona vietetyn illan jälkeen kutsuttiin linnoitukseen, missä eräs herra, joka kutsui itseään ylimmäiseksi valtiovarain salaneuvokseksi, antoi hänen tietää, että hänen oli toistaiseksi jäätävä sinne ankaraan tutkintovankilaan, samalla kun hän vaati häneltä avaimet, pannakseen hänen kirjansa ja paperinsa takavarikkoon.

Siitäpä tulisi kaunis juttu!

Timarin salaisuus oli ilmaistu valtiovarain yleiselle hovikamarille. Tämä kilpaili alituisesti silloisen hovisotaneuvoston kanssa. Nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus vetää päivänvaloon ne ilkeät, häpeälliset teot, joita viimemainitussa virastossa tehtiin, ja riistää siltä kokonaan sotilasmuonavarojen hankinta. Kolme hovikansliaa tuki hyökkäystä; hovipoliisiviranomaiset yksinään olivat hovisotaneuvoston puolella. Lopuksi äänesti valtiokanslia sitä vastaan, ja silloin lähetettiin toimikunta ankarin määräyksin tutkimaan asiaa; ei ketään ollut säästettävä, koko muonavarojen toimikunta oli pantava viralta, komentajaa ja tykistöpäällikköä vastaan oli nostettava kanne, hankkija oli vangittava, kuulustelu pidettävä ja kaikki otettava selville.

Jos nyt ilmestyisi palanenkaan homehtunutta leipää todistamaan Timaria vastaan, niin voi häntä!

Mutta mitään ei tullut ilmi.

Kokonaisen viikon teki toimikunta työtä yötä päivää. Todistajia kuulusteltiin, vannotettiin, kyseltiin, itse linnankomentajakin otettiin avuksi — kaikki turhaan. Ei kenelläkään ollut mitään Timaria vastaan todistettavana. Päinvastoin kävi tutkisteluista selville, että tämä oli jakanut koko vedenturmeleman lastin mylläreille, talonpojille, tehtailijoille ja eläintenmyyjille ja ettei kourallistakaan kysymyksessä olevia jauhoja ollut sekotettu sotilaille leivottuun leipään.

Sotilaita itseään kuulusteltiin; nämä sanoivat, etteivät he olleet saaneet milloinkaan niin hyvää leipää kuin niiden kolmen viikon ajalla, jolloin Timar oli ollut leivänhankkijana. Ei ainoatakaan syytöstä, ei yhtään raskauttavaa asianhaaraa tullut esiin häntä vastaan, ja sitä pienemmällä syyllä voitiin syyttää sotilasviranomaisia lahjuksien vastaanottamisesta. Hehän olivat antaneet hankinnan sille, joka paraiten ja halvimmalla oli sen toimittanut. Seurauksena oli se, että he alkoivat tuntea olevansa ylivoimaisia, tunsivat itsensä loukkaantuneiksi tutkimuksesta, uhkasivat ja kalistivat sapeleitaan. Toimikunta, joka joutui pulaan, tuli levottomaksi, peruutti kanteensa, jakoi hyvitystä puolelle ja toiselle ja koki mahdollisimman nopeasti päästä pötkimään pois Komornista. Timar vapautettiin satakertaisesti anteeksipyytäen.

Kun hän oli päässyt vankilasta, oli herra Katshuka ensimmäisenä puristamassa hänen kättään kaikkien nähden ja onnittelemassa häntä.

"Tätä loukkausta et saa jättää rankaisematta, ystäväni. Sinun on hankittava loistava hyvitys. Ajatteles, onpa epäilty minunkin vastaanottaneen lahjuksia. Matkusta Wieniin vaatimaan hyvitystä. Ja tulevaisuudessa" — lisäsi hän hiljaa — "voit olla varma siitä, ei kukaan heitä meitä satulasta. Tao nyt vain niin kauan kuin rauta on kuumaa."

Timar lupasi tehdä niin ja sanoi samaa Brazovicsille kohdatessaan hänet.

Brazovics oli olevinaan hyvin julmistunut siitä vääryydestä, jota oli tehty hänen ystävälleen Mikaelille. Kukahan se hävytön oli, joka oli tällä tavoin mustannut häntä?

"Olkoonpa ken tahansa, asia on tuleva hänelle kalliiksi!" uhkasi Timar. "Ja jos hän on talonomistaja Komornissa, uskallan pääni pantiksi siitä, että se on maksava hänen talonsa. Matkustan itse huomenna Wieniin pyytämään hyvitystä hovikansliasta."

"Teeppä se," sanoi Brazovics ja ajatteli itsekseen: "Hyvä on että tiedän; minäkin olen oleva siellä."

Ja hän kiirehti todellakin matkaan ennättääkseen perille päivää ennen Timaria.

Siellä hän sai asiat järjestetyiksi siten, (mikä kaikki maksoi hänelle kauniin summan), että Timarin tarvitsi vain astua jalkansa tähän sokkeloon, jotta hän ei enää milloinkaan löytäisi sieltä ulos. Hovikansliasta osoitettaisiin hänet hovikamariin; tämä lykkäisi asian hovioikeuteen, mistä se menisi poliisivirastoon ja sieltä salaiseen valtiokansliaan. Oikeudenhakija-parka menettää lopulta kärsivällisyytensä, kiivastuu ja lausuu suuttumuksessaan ajattelemattomia sanoja, antaa kenties jotakin painoonkin; silloin ottavat sensuuriviranomaiset häntä niskasta, ja viimein pyytää hän vain päästä kaikesta vapaaksi ja vannoo, ettei koskaan elämässään enää tartu hoviviraston ovenripaan. Eipä hän enää olisi sellainen houkkio, että lähtisi etsimään oikeutta!

Mutta Timar ei ollut sellainen houkkio. Hän oli jo ollut viisaampi kuin hänen molemmat neuvonantajansa yhteensä.

Siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin hän oli astunut ensimmäisen harha-askeleen, oli hän tullut viekkaaksi ja ovelaksi; hän tiesi ennen kaikkea, ettei pidä uskoa kenellekään, mitä aikoo tehdä.

Tämän asian laita on kuin naisen siveyden. Aina ensimmäiseen harha-askeleeseen asti on hänen sielunsa puhdas, tietämätön kaikesta ja viaton; mutta niin pian kuin ensimmäinen harha-askel on astuttu, herää äkkiä tietoisuus jos jostakin kristallikirkkaassa mielessä. Nyt ei häntä enää tarvitse opettaa; hän tietää jo kaikki, osaapa lisäksi keksiä uuttakin.

Jo vetäessään Pancsovan viranomaisia nenästä antoi Timar aavistaa, mitä hänessä piili. Silloin hän teki sen, toisen asiassa, itse ensinkään hyötymättä siitä. Hän teki sen, mitä oli saanut tehdäkseen. Hän pimitti takaa-ajajien silmät.

Nyt hän ajoi omaa asiaansa.

Omistaessaan löytämänsä aarteet, täytyi hänen keksiä sopiva tekosyy, jonka nojalla hän voi näyttäytyä maailman silmissä rikkaana miehenä. Hänen täytyi olla olevinaan liikemies, jolla oli ollut onnea yrityksissään.

Jo ensimmäisessä yrityksessä oli hänen täytynyt voittaa suuria summia, Jos ihmiset luulivatkin hänen saaneen tämän voiton lahjomalla, niin se oli pienin onnettomuus. Todistuksia ei voitu saada, koska asia ei ollut niin. Hänellä oli ollut niin paljon menoja muonaa hankkiessaan, että siitä jäi hänelle tuskin ensinkään voittoa. Mutta hän sai siten kuitenkin tilaisuuden ostaa itselleen talon ja laivan ja maksaa ne tukaateilla, ja kaikki luulivat hänen rahansa olevan kotoisin tästä kaupasta. Hän tarvitsi jonkunmoisen tekosyyn, verukkeen, voidakseen vähitellen tuoda esiin Tshorbadshin aarteet.

Mitä Timar siis teki matkustaessaan Wieniin? Kaikki otaksuivat hänen anovan hyvitystä hovikamarilta, ja hän voi siinä luottaa hovisotaneuvoston tukeen. Ystäviltään Komornissa hän oli saanut suosituskirjeitä vaikutusvaltaisimmille henkilöille.

Mutta mitä hän teki? Hän antoi kaikkien näiden suosituskirjeiden levätä matkalaukkunsa pohjalla ja läksi suoraa päätä hovikamarin päällikön luo, pyytäen päästä hänen puheilleen.

Ministeriä miellytti se, ettei tuo ihminen pyytänyt puheillepääsyä kiertoteitä, akkunan kautta, vaan suoraan ovesta. Hän otti Timarin vastaan.

Ministeri oli pitkäkasvuinen mies, jolla oli sileäksi ajellut kasvot, voimakas kaksoisleuka, uhkaavat silmäkulmat ja paljas pää; hän seisoi kädet hännystakin liepeiden alla antaessaan pitkäviiksisen ihmislapsen astua silmiensä eteen. Timar oli puettu yksinkertaiseen unkarilaiseen pukuun.

Ensimmäinen kysymys, jonka hänen korkeutensa teki Timarille, kuului:

"Miksi teillä ei ole sapelia tullessanne puheilleni?"

"Minä en ole aatelismies, armollinen herra."

"Vai niin? — Todennäköisesti olette tulleet luokseni pyytämään hyvitystä sen vangitsemisen ja kuulustelun vuoksi, jotka ovat tehdyt teitä vastaan?"

"Olkoon se kaukana minusta!" vastasi Timar. "Hallitus on vain tehnyt velvollisuutensa, kun se näennäisesti todellisen ilmiannon perustalla on käyttäytynyt ankarasti, ei ainoastaan minua, vaan paljon korkeampiakin herroja vastaan. Koska en ole aatelismies, en voi edes kunnia-asiana valittaa loukkauksesta. Sitävastoin olen kiitollisuudenvelassa sekä ilmiantajalle että tutkintotuomarille siitä, että he tällä tutkimuksella, joka toimitettiin niin ankarasti, ovat todistaneet minun käteni olleen puhtaat huostaani uskotussa muonahankinnassa."

"Ahaa! Teillä ei siis ole aikomusta pyytää hyvitystä ilmiantajaltanne?"

"Päinvastoin, pitäisin sitä miltei vahingollisena, sillä siten kenties moni kunniallinen mies, joka koettaa ilmituoda todellista väärinkäyttöä, säikähtyisi. Minun kunniani on taas hyvitetty; luontoni ei vaadi kostoa. Sitäpaitsi on minulla siihen yhtävähän aikaa kuin halua. Se, mikä on tapahtunut, olkoon unohdettu."

Timarin puhuessa oli hänen korkeutensa jo vetänyt esiin toisen kätensä taputtaakseen häntä olalle.

"Nähkääs, se onkin hyvin käytännöllinen mielipide. Arvelette voivanne tehdä parempaa kuin kuluttaa aikaanne juoksentelemalla edestakaisin kostonhimo mielessä. Jotensakin oikea käsitys. Mikä siis tuo teidät minun luokseni?"

"Eräs tarjous."

"Ohoh, tarjousko?"

"Johon tarvitsen teidän ylhäisyytenne suojelusta."

Ylhäisyys pisti jälleen kätensä hännystakin alle.

"Valtio omistaa erään herraskartanon illyyrialaisella sotilasrajalla, Levetinczissä."

"Hm, hm!" hymisi korkea herra. "Mitä siitä tahdotte?"

"Olen komissaariona viljanostoissa liikuskellut paljon niillä seuduin ja tunnen sen seudun asiat. Herraskartanossa on 30,000 tynnyrinalaa maata; nämä ovat olleet vuokrattuina wieniläispankkiirille Silbermann'ille neljästäkymmenestä kreutzeristä tynnyrinala. Vuokrasopimuksen lopettaminen kuuluu hovikamarille, mutta hovisotaneuvostolla on käytettävänään vuokratulot. Nämä tekevät yhteensä 100,000 guldenia. Silbermann on jakanut herraskartanon kolmeen palstaan ja vuokrannut ne toisille, jotka ovat maksaneet hänelle guldenin tynnyrinalasta."

"No, pitihän hänenkin ansaita jotakin."

"Luonnollisesti. Alavuokraajat ovat puolestaan vuokranneet pellot seudun talonpojille määrättyä sadon osuutta vastaan. Mutta nyt, kun kahtena vuonna peräkkäin on ollut katovuosi ja etenkin tänä vuonna, ei maa ole tuottanut edes siementä. Talonpojat eivät ole saaneet ensinkään satoa eivätkä ole voineet antaa alavuokraajille viljaa. Nämä taasen eivät ole maksaneet veroansa päävuokraajalle ja päästäkseen sopimuksestaan on tämä viis välittänyt valtiosta ja on velkaa vuokrasumman."

Nyt olivat armollisen herran molemmat kädet tulleet esiin hännystakin liepeiden alta ja alkaneet hosua kaikin kymmenin sormin.

"Niin, siitä syystä, että hän on elänyt kuin ruhtinas, se lurjus. Kuvitelkaapa esimerkiksi, että hänellä on ollut kahdeksantuhannen guldenin hevosia, joilla hän on ajellut. Nyt ne myydään huutokaupalla. Minä olen ylhäisyys, mutta en katso voivani pitää niin kallista valjakkoa."

Timar ei ollut huomaavinaan tätä, vaan jatkoi:

"Nyt tullaan menettämään koko vuokraussumma, sillä siellä ei ole mitään otettavaa; päävuokraaja ja alavuokraajat ovat naimisissa, ja heidän omaisuutensa kuuluu vaimoille myötäjäisinä. Mainitut satatuhatta guldenia puuttuvat hovisotaneuvoston rahastosta ja se aikoo kuulemani mukaan vedota hovikamariin saadakseen ulos summan."

Ylhäisyys avasi nuuskarasian ja pistäessään peukalonsa ja etusormensa siihen katsahti hän toisella silmällään tutkivasti puhujaan.

"Minun alammaisin tarjoukseni on nyt", jatkoi Timar vetäessään taskustaan esiin kokoonkäärityn asiakirjan, "vuokrata Levetinczin herraskartano kymmeneksi vuodeksi samaa vuokrasummaa vastaan minkä alavuokraajat ovat maksaneet, siis guldeni tynnyrinalasta vuodessa."

"Hm! Se on kaunis tarjous."

"Uudelta vuokraajalta on jo vuosi mennyt hukkaan, sillä nyt olemme marraskuun lopussa, ja kaikki pellot ovat kesantona. Siitä huolimatta tarjoudun minä laskemaan menetetyn vuoden vuokrasopimuksen aikaan ja päälle päätteeksi maksamaan viime vuoden vuokrasumman, mikä muutoin menetetään."

Ylhäisyys naputti kaksi kertaa sormensa päillä kultaisen nuuskarasiansa kantta ja puristi lujasti yhteen huulensa.

"Hm", hän ajatteli itsekseen, "tuo tietää enemmän, kuin hänen lampaankasvoistaan luulisi. Hän aavistaa, että hovikamari aikoo ottaa hovisotaneuvostolta sotilasmuonituksen, ja että se oli Komornissa tapahtuneen tarkastuksen tarkoituksena. Nyt kun tämä päättyi niin surkeasti, on hovisotaneuvosto korkeine, sapelia helistävine suosijoineen taasen pinnalla ja sillä saattaisi kyllä olla halua riistää meiltä vuokra-asiat sotilasrajalla. Ne arvelevat sen hyväksi lypsylehmäksi ja Levetinczin vuokraajan vaillingin tähden he ovatkin saaneet hyvän otteen. Ja nyt, kaukana siitä, että esiintyisi hovikamarin vastustajana, joka kuitenkin on vainonnut häntä, tulee tämä mies luoksemme auttamaan meitä pulasta siten tukeakseen asemaamme. Hänelle tulee osoittaa kunnioitusta!"

"Hyvä on!" sanoi ylhäisyys ääneen. "Näen, että olette erinomainen mies. Teillä on ollut syytä tehdä valitus meidän menettelymme johdosta ja te annatte kuitenkin valitusten raueta; saattepa nähdä, että tämä on oikea tie, jota jokaisen ymmärtäväisen kansalaisen tulee käydä. Näyttääkseni vain teille, että valtio osaa palkita kelpo miehiä, vakuutan teille, että tarjoukseenne suostutaan. Tulkaa jo tänä iltana toimistooni. Minä vastaan tuloksista."

Timar jätti kirjallisen anomuksensa ja poistui syvään kumartaen.

Hänen ylhäisyytensä piti tästä miehestä.

Ensinnäkin oli hän kyllin järkevä vetääkseen viivan suuren vääryyden yli, jonka hallitus oli hänelle tehnyt ja joka, hänen vaatiessaan hyvitystä, olisi herättänyt epämiellyttävää huomiota. Toiseksi hän tarjosi valtiolle vuokraa, joka oli viisikymmentä prosenttia edellistä edullisempi. Kolmanneksi hän jalomielisellä uhrautuvaisuudella päästi hovikamarin pälkähästä ja teki sen kykeneväksi torjumaan hovisotaneuvoston hyökkäykset. Hän oli kolminkertaisesti kullan arvoinen.

Vieläpä nelinkertaisestikin, mutta sitä ei ylhäisyys vielä tiennyt. Hän sai tietää sen vasta tultuaan palatsiinsa päivällistä syömään, kun tallirenki ilmoitti hänelle, että se unkarilainen herra, joka oli saanut tehtäväkseen huutaa hänen laskuunsa kahdeksantuhannen guldenin hevoset, oli jo tuonut ne; hinnasta sopisi hän henkilökohtaisesti hänen ylhäisyytensä kanssa.

Nelinkerroin kullan arvoinen!

Kun Timar illalla meni armollisen herran puheille tämän toimistoon, saattoi hän jo kaikkien vastaantulevien kasvoilla nähdä ystävällisen hymyilyn — kullan heijastuksen.

Ylhäisyys meni häntä vastaan aivan ovelle asti.

Hän vei hänet kirjoituspöydän luo. Siinä oli sopimus valmiina, kaikilla tarpeellisilla allekirjoituksilla, leimalla ja suurella sinetillä varustettuna.

"Lukekaa! Toivon, että olette tyytyväinen."

Ensimmäinen seikka, mikä hämmästytti Timaria, oli se, että sopimus oli tehty kahdeksikymmeneksi vuodeksi kymmenen sijasta.

"No, oletteko tyytyväinen vuokra-aikaan?"

Oliko hän tyytyväinen!

Toinen yllätys oli hänen oma nimensä:

"Mikael Timar von Levetinczy."

"Onko teillä mitään arvonimeä vastaan?"

Neljästoista luku.

"MIKAEL TIMAR VON LEVETINCZY."

"Aateliskirja lähetetään kohta teille", sanoi korkea herra hymyillen.

Timar kirjoitti nimensä sopimuksen alle liittäen siihen arvonimen.

"Älkää kiirehtikö, minulla on vielä teille jotakin sanomista", sanoi ylhäisyys, kun kaikki oli selvillä. "Hallituksen velvollisuus on palkita kunnon kansalaisia, jotka velvollisuuksiaan täyttämällä toimivat valtion hyväksi. Erikoista huomiota osoitetaan tässä tapauksessa niille, jotka ovat saavuttaneet yleistä tunnustusta kansantaloudellisella- ja kauppa-alalla. Voitteko mainita jonkun henkilön, jolle minä voisin korkeimmassa paikassa ehdottaa rautakruunun ritarimerkkiä?"

Hänen ylhäisyytensä oli valmistautunut saamaan vastaukseksi: "Tässä on oma napinreikäni, armollinen herra; te ette voi löytää sen parempaa paikkaa ritarimerkillenne. Jos tässä tarvitaan vain erinomaista miestä, niin on hän tässä."

Ja niinhän kysymys oli tarkoitettukin vastattavaksi.

Sitä pahemmin ällistyikin korkea herra, kun Mikael Timar von Levetinczy hetkisen mietittyään vastasi:

"Niin, armollinen herra, minä otan itselleni vapauden kiinnittää teidän huomionne mieheen, joka jo kauan on nauttinut yleistä kunnioitusta ja hiljaisuudessa on seudun asujainten hyväntekijä. Se on Plescovacs'in dekantti, Cyrill Sandrovics; hän, paremmin kuin moni muu, ansaitsee tämän kunnianosotuksen."

Ministeri astui askeleen taaksepäin. Hän ei vielä milloinkaan ollut tavannut miestä, joka kysyttäessä: "Kenelle annamme ritarimerkin?" ei olisi kääntynyt kuvastimeen osottaen itseään ja sanonut: "Antakaa se tuolle erinomaiselle miehelle!" Sensijaan tämä ihminen osottaa sormellaan kartan etäisintä kolkkaa, etsien sieltä kaukaisimmasta kylästä maalaispapin, joka ei ole hänen kumminsa eikä lankonsa, ei edes kuulu samaan kirkkoon, ja sanoo: "Hänen katson olevan paremman ihmisen kuin itse olen!"

Hän on todella ihminen, joka on puhdasta kultaa. Häneen täytyisi kullankaivajan sekoittaa ainakin kolme karaattia hopeaa voidakseen häntä takoa!

Mutta koska kysymys nyt kerran oli asetettu, täytyi asiasta tehdä tosi.

"Hyvä on, hyvä on!" sanoi korkea herra. "Muutamia muodollisuuksia liittyy kuitenkin ritarimerkin jakamiseen. Hallitsija ei voi antautua sille pettymykselle alttiiksi, että lahjaa ei mahdollisesti otettaisikaan vastaan. Saadakseen tuollaisen suosionosoituksen on sitä siis itse omakätisesti haettava."

"Hänen korkea-arvoisuutensa on hyvin kaino mies, eikä luullakseni voisi tehdä päätöstä sellaista askelta ottamaan, ennenkuin häntä olisi kehotettu siihen korkeimmasta paikasta."

"Vai niin. Ymmärrän. Pari riviä minun kädestäni siis riittäisi? Hyvä on. Koska kerran te olette suositellut häntä, lähetän ne hänelle. Niinpä niin, valtion on etsittävä piilossa olevat ansiot."

Ja korkea herra kirjoitti omakätisesti muutamia suosiollisia rivejä herra dekantti Cyrill Sandrovics'ille vakuuttaen, että, jos hän haluaisi, hänelle annettaisiin rautakruunuristi tunnustukseksi hänen tähänastisista palveluksistaan.

Timar kiitti mitä nöyrimmin tästä armosta, ja hänen ylhäisyytensä vakuutteli hänelle vuorostaan korkeaa suojelustaan ainiaaksi.

Senjälkeen oli Timarilla ilo nähdä ministeristön kaikissa toimistoissa, missä muutoin sai kärsiä kaikenlaatuisia vaivalloisia toimitusmuodollisuuksia, kaikkien rientävän kiireisesti häntä palvelemaan, niin että häneltä meni korkeintaan tunti kaiken sen toimittamiseen, mihin toinen olisi tarvinnut viikkokausia, pujotellakseen tämän sokkelon lävitse.

Orsovan vesiruukku oli täällä näkymättömänä.

Oli yö, kun Timar pakkasi kaikki sopimusta koskevat asiakirjat matkalaukkuunsa.

Ja nyt hänellä oli kiire.

Hän ei syönyt illallista, ei pannut nukkumaan, vaan riensi "Kultaiseen Karitsaan", missä pikapostiajurit tavallisesti majailivat. Vierashuoneessa hän tilasi sämpylän ja savustetun makkaran, jotka pisti taskuunsa, tiellä hän ottaisi ne esiin. Sitten hän huusi ajurille:

"Lähdemme heti paikalla. Älä sääli ruoskaasi äläkä hevosiasi. Joka penikulmasta saat guldenin juomarahaa ja sitäpaitsi kahdenkertaisen kyytimaksun, jos annat mennä."

Enempää ei hänen tarvinnut sanoa.

Kaksi minuuttia senjälkeen vierivät vaunut ruoskaniskujen läimähdellessä Wienin katuja pitkin. Poliisi huusi turhaan niiden jälkeen, että eläinrääkkäys oli kielletty Wienin kaduilla.

Pikapostiajurilaitos, joka siihen aikaan vastasi meidän aikuisia rautateitämme, muodosti yhtenäisen ketjun Wienistä Semlin'iin. Hevoset seisoivat yötä päivää valmiina valjastettaviksi, ja niin pian kuin ruoskaniskut jonkun kylän etäisimmässä päässä ilmaisivat matkustavaisen tuloa, talutti se pikaposti, jonka vuoro oli lähteä, neljä levännyttä hevostaan tallista ulos, ja kahden minuutin kuluttua kiisi uusi valjakko täyttä laukkaa vuorten ja laaksojen yli. Jos kaksi pikapostiajuria kohtasi toisensa tiellä, niin riisuttiin hevoset ja vaihdettiin sekä ajajia että hevosia, joiden oli nyt tarvis kulkea vain puolet matkaa. Kuljetuksen nopeus oli suhteellinen maksun suuruuteen.

Timar istui vaunuissa kaksi yötä ja kaksi päivää, nousematta edes syömään, vielä vähemmän lepäämään yöksi. Hän oli jo tottunut nukkumaan vaunuissa, kaikesta kolinasta, räminästä ja heittelemisestä huolimatta.

Toisen päivän illalla Timar oli jo Semlin'issä, mistä hän ajoi yön läpi lähimpään kylään Levetinczin herraskartanon alueella.

Oli kaunis ja vuodenaikaan katsoen leuto sää. Oli juuri ensimmäinen päivä joulukuuta.

Timar ajoi käräjätaloon ja kutsui tuomarin ulos. Hän esittäytyi herraskartanon uutena vuokraajana ja pyysi häntä ilmoittamaan maanviljelijöille, että he saisivat ensi vuonnakin pitää maan osaviljelyksessä. Kahtena viime vuotena olivat pellot, jotka eivät olleet antaneet mitään satoa, olleet miltei kesantona; seuraavana vuonna tulisi todennäköisesti oivallinen sato. Ilma oli suotuisa, syksy venyi pitkäksi; se joka kiirehtisi, ennättäisi vielä kyntää ja kylvää.

Hänelle sanottiin, että kaikki tämä oli kyllä hyvä; kyntää kyllä ehtisi, ellei pääasiaa, siementä, puuttuisi. Rahalla ei voinut saada mitään, vaikka olisi maksanut kuinka korkean hinnan tahansa. Maanviljelijöiden oli töin tuskin onnistunut varustaa peltonsa talvikylvöön. Köyhälistön oli elettävä kai koko talvi maissilla.

Timar vakuutti lohduttaen, ettei siementä suinkaan tulisi puuttumaan, siitä hän pitäisi huolen.

Senjälkeen hän ajoi toisiinkin kyliin, joiden väestö piti peltojaan osaviljelyksessä, ja hänen kehotuksestaan otettiin sielläkin esiin aurat ja ruvettiin kyntämään niitä avaria peltoja, jotka jo oli tuomittu makaamaan kesantona koko vuoden ja kantamaan vain ohdakkeita. Mutta mistä saada siementä? Olisi jo liian myöhäistä tuoda viljaa Walakiasta, ja läheisyydessä ei ollut mitään saatavissa. Timar tiesi kuitenkin, mistä ottaa.

Toisena päivänä joulukuuta illalla saapui hän Plescovacziin, missä hän oli joku aika sitten ollut saamaisillaan selkäänsä, ja meni hänen korkea-arvoisuutensa Cyrill Sandrovicsin luo, joka silloin oli ajanut hänet ulos.

"No, poikaseni, oletko nyt täällä taas?", huudahti korkea-arvoinen herra, tämä kansan hyväntekijä ja ystävä, joka jo kauvan sitten olisi saanut rautaristin, ellei olisi ollut niin vaatimaton. "Mitä nyt sitten tahdot? Tahdotko ostaa minulta viljaa? Olen jo kaksi kuukautta sitten sanonut sinulle, ettei minulla ole; en myö. Älä lörpöttele! Koetat turhaan valehdella minulle, sillä en usko sanaakaan siitä, mitä sanot. Sinulla on kreikkalainen nimi ja pitkät viikset; en usko kasvojasi."

Timar hymyili.

"Mutta tällä kertaa tulevat huuleni puhumaan vain totuuden sanoja."

"Voit saada jonkun toisen uskomaan, et minua. Te ylämaan kauppiaat petätte meitä aina. Kuvittelette meille saaneenne runsaan sadon ja koetatte täten saada vehnän hinnat alas. Kun te tahdotte ostaa meiltä kauraa, levitätte sellaisen huhun, että hallitus aikoo myydä hevosensa. Te olette epäluotettavaa väkeä."

"Mutta nyt puhun totta. Minä olen täällä hallituksen puolesta pyytämässä sen nimessä teidän korkea-arvoisuutttanne avaamaan viljalaarinsa. Hallitus on saanut tietoonsa, että maanviljelijöiltä puuttuu siementä ja se tahtoo senvuoksi jakaa etukäteen viljan niiden kesken. Tässä on kyseessä suuri tarkoitusperä, hyvä teko kansaa kohtaan; se, joka auttaa hallitusta tässä, tekee sille erikoisen suuren palveluksen. Viljaa en minä ota haltuuni, vaan kansa, joka saa sen siemenekseen."

"Jaa, hätä on tosin suuri, ja minä valitan suuresti kansaraukkaa. Mutta kun minulla nyt kerran ei ole viljaa! Mistä minä olisin sitä saanut? En ole itsekään saanut satoa. Tuossa on vilja-aitta, aivan naurettavan suuri se on, mutta kaikki kolme kerrosta on tyhjänä!"

"Tyhjiä ne eivät ole, korkea-arvoisa isä. Minä tiedän varsin hyvin, että kolmen vuoden sato on vielä siellä tallessa. Voin saada tuolta ylhäältä kymmenentuhatta puolikappaa vähintään."

"Roskaa sinä saat! Älä vaivaa itseäsi menemällä sinne. En päästä sitä käsistäni viidestä guldenista puolikapalta. Keväällä sen hinta on seitsemän guldenia puolikappa ja silloin minä myyn. On valetta, että hallitus olisi sinut lähettänyt. Tahdot vain tehdä hyvän kaupan omaan laskuusi. Et jyvääkään tule minulta saamaan. Hallitus nyt tietäisi mitään sinusta, enempää kuin minustakaan! Sen tietämättä voisimme yhtähyvin asua kuussa."

Tähän saakka oli linnoitus hyvästi kestänyt lievän tykistötulen. Mutta nyt pisti Timar käden taskuunsa ja veti esiin kahdenkymmenenneljänpunnan setelin, ministerin kirjeen.

Kun arvon herra oli lukenut kirjeen, ei hän tiennyt, pitikö hänen epäillä Timaria vai omia silmiään.

Mutta suuri keisarillisella kaksoiskotkalla varustettu sinetti kuoressa ja hovikamarin leima kirjeessä eivät kumminkaan sallineet epäilyksiä. Siinä ei voinut olla mitään erehdystä, se oli kouraantuntuvaa todellisuutta.

Ja hänen korkein unelmansa oli juuri ollut saada kantaa tuollaista kiiltävää ristiä rinnallaan. Timar tunsi tämän heikkouden herra dekantissa, joka usein heidän istuessaan viinilasin ääressä oli katkerasti valittanut sitä, miten väärin hallitus menetteli antaessaan Karlovitzin patriarkalle ylenmäärin ritarimerkkejä. Miksi yhdelle annetaan kaikki ja toisen annetaan käydä tyhjin käsin? Nyt hän näki kiihkeimmän toiveensa täytetyksi. Kuinka talonpojat katsoa tollottaisivat häntä, kun hän tulisi ritarimerkki rinnassaan, ja kuinka tshaikistikapteeni kadehtisi häntä, kun ei hänellä itsellään vielä ollut merkkiä! Patriarkkakin osottaisi enemmän ystävällisyyttä häntä kohtaan.

Ja hänen oma käytöksensäkin Timaria kohtaan muuttui heti paikalla.

"Istuhan toki, veliseni!" (Tähän saakka ei hänen mieleensä ollut juolahtanut tarjota Timarille tuolia.) "Sanoppa minulle, miten olet tullut tutuksi heidän ylhäisyyksiensä kanssa? Mistä johtuu, että tämä kirjoitus on uskottu sinun haltuusi?"

Timar esitti nyt kertomuksen, joka oli valhetta alusta loppuun. Hän oli jättänyt paikkansa Brazovicsin luona ja astunut hallituksen palvelukseen. Hänellä oli ministeriin suuri vaikutusvalta, ja hän se vanhan tuttavuuden perustalla oli suositellut hänen korkea-arvoisuuttaan saamaan tämän suosionosotuksen.

"Tiesinhän edeltäkäsin, ettet ollut niin tyhmä kuin miltä näytät. Senpä vuoksi olenkin aina pitänyt sinusta niin paljon. No, poikaseni, koska sinulla on niin kaunis kreikkalainen nimi ja niin rehelliset kasvot, niin saat vehnän. Paljonko tahdot? Kymmenentuhatta, kaksitoistatuhatta puolikappaa? Kaikki, mitä minulla on, myyn sinulle. En tehdäkseni ministerille mieliksi, mutta sinun rehellisten kasvojesi vuoksi ja tehdäkseni hyvää kansalle. Minkä hinnan sanoinkaan? Viisi guldenia! Tiedätkö, sinulle annan sen neljällä guldenilla yhdeksällätoista groshenilla. Maksathan heti? Vai noudanko itse rahat Wienistä? Matkustan joka tapauksessa sinne ja voin tehdä sen samalla. Tahdon mieskohtaisesti kiittää hänen ylhäisyyttään siitä armosta, joka minulle on osoitettu. Sinähän tulet viemään minut hänen luokseen?… No, jos tahdot jäädä pois leikistä, niin sano minulle ainakin, minkälainen ihminen ministeri on. Onko hän suuri vai pieni? Ystävällinen vai nyreä? Antaako hän itse minulle heti ristin? Juoko hän mielellään hyvää karlovitziläistä? No, saatpa sinäkin aivan kohta sitä maistaa."

Turhaan Timar vakuutti täytyvänsä jo samana yönä olla Levetinczissä antaakseen työnjohtajille käskyn lähettää heti osaviljelijät viljaa noutamaan. Rattoisa isäntä asetti renkinsä vieraansa käytettäviksi, koska ei millään muotoa tahtonut päästää häntä luotaan. Rengit saivat ratsastaa Levetincziin toimittamaan hänen käskynsä perille. Mikaelin täytyi jäädä yöksi.

Hänen korkea-arvoisuudellaan oli pyöreät, jalattomat lasit, jonkavuoksi ne oli tyhjennettävä ennenkuin laski ne kädestään, sillä pöydälle pannessa ne kaatuivat kumoon. Hän ojensi yhden tuollaisen lasin Timarille, toisen hän otti itse, ja niin he joivat aamun koittoon asti. Aamulla ei Timarista saattanut nähdä, että hän oli juopotellut.

Aamulla ani varhain tulivat maalaiset vankkureineen pappilaan. Nähdessään kolmikerroksisen viljamakasiinin ovet auki sanoivat he Timarille, että hän oli tehnyt ihmeitä. Siellä ylhäällä oli kolmen vuoden varasto, paljon enemmän kuin he tarvitsivat talvikylvöään varten.

Timar oleskeli herraskartanossa siksi kunnes ankarat hallat lopettivat syyskylvön teon. Ja täksi vuodeksi olikin kyllin kylvetty. Muut pellot saisivat olla kesantona tai odottaa kesäkylvöä ja heinänsiementä. Koko herraskartanon kolmestakymmenestätuhannesta tynnyrinalasta oli tuskin muutamia satoja niittynä. Kaikki muu oli hedelmällistä, ensiluokkaista peltomaata. Jos tuleva vuosi olisi suotuisa, niin sato olisi sangen runsas. Oli kylvetty juuri soveliaimpaan aikaan. Syksy oli kylmä ja tuulinen aina lokakuun loppuun saakka. Ne, jotka olivat silloin kylväneet, saivat varmasti taas odottaa huonoa satoa, sillä peltomyyrälegioonat kaivoivat esiin jyvät, ennenkuin ne olivat ennättäneet itää. Niiden, jotka kylvivät sateisessa marraskuussa, ei käynyt paremmin; sillä alkoi jo varhain sataa lunta, ja lämpimässä maassa alkoi kylvö lumipeitteen alla mädäntyä. Mutta niin pian kuin tämä lumi äkkiä oli sulanut, seurasi pitkäaikaisesti leuto sää, jota kesti aina jouluun asti, ja ne, jotka silloin kylvivät, saattoivat olla onnellisia. Peltomyyrät olivat hävinneet, pakkanen tuli nyt ennen lunta ja kauniin valkean peiton alla lepäsi maan huostaan uskottu aarre hyvässä säilössä kevääseen.

Maanviljelys on hyvin uskallettua arvanheittoa. Kuusi tai ei mitään! Timar heitti kuutosen.

Seurasi rikassatoinen vuosi, niin että ne, jotka olivat kylväneet soveliaaseen aikaan, saivat kaksikymmenkertaisen sadon.

Maanviljelijät, jotka olivat Levetinczin alustalaisia, siunasivat uutta vuokraajaa, jota heidän oli kiittäminen siitä, ettei vuosi mennyt heiltä hukkaan. Hänen omat peltonsa antoivat huonoa, pahentunutta nokitähkää, mutta osa viljelijäin pelloilla kasvoi kultaista vehnää. Ja sinä vuonna kuletti Timar Komornista Raabiin kolmekymmentä laivalastia mitä kauneinta viljaa, ja nämä kolmekymmentä laivalastia eivät maksaneet hänelle enempää kuin kolme samanlaista toisille. Riippui vain hänestä itsestään, tahtoiko hän sinä vuonna voittaa sillä puoli miljoonaa vai satatuhatta guldenia vaiko tyytyä sataatuhatta pienempään summaan tehdäkseen leivän halvaksi köyhälle kansalle tai myös pannakseen nuoran kilpailijaraukkojen kaulaan. Hänhän saattoi leikkiä heidän kanssaan kuin kissa hiirellä. Hän saattoi alentaa viljan hinnan miten alhaiseksi tahansa.

Brazovicsin kahvilassa tapahtui joka ilta kiivaita otteluja kokoontuneiden viljakauppiaiden välillä. Tuo Timar, joka vuodessa oli päässyt pinnalle, astui jo kaikkien muitten kauppiaitten varpaille; ei kenkään koko seudulla saattanut kilpailla hänen kanssaan. Hänellä oli rahaa yllin kyllin ja hän tuhlasi, niinkuin olisi ne varastanut. Jos hän vain näyttäytyisi heidän keskuudessaan, niin kylläpä he hänelle näyttäisivät. Kurkkuun tarttuisivat! Mutta hän ei tullut sinne. Hän ei ylipäänsä näyttäytynyt missään, ei pyrkinyt kenenkään tuttavuuteen. Hän varoi kertomasta kenellekään, mitä hänellä oli tekeillä. Ja kaikki, mihin hän koski, muuttui kullaksi. Joukko uusia yrityksiä, joihin kuka hyvänsä saattoi ryhtyä, heräsivät henkiin hänen alotteestaan. Ne olivat, niin sanoakseni, maantiellä; oli vain tarvis ottaa ne ylös; mutta ei kukaan muu nähnyt niitä, ennenkuin tuo ihminen oli jo ennättänyt ennen heitä. Sitäpaitsi hän oli aina matkoilla, ajoi edes ja takaisin, ja ihmeteltiin vain sitä, miksi hän, joka oli niin rikas, ei muuttanut Wieniin, vaan asui yhä edelleen kaupungissa, piti pääliikettään Komornissa.

Timar tiesi, mikä häntä pidätti täällä. Hän tiesi, miksi asui tässä kaupungissa, missä kaikki hänen kilpailijansa olivat hänen vannoutuneita vihamiehiään ja missä hänen tarvitsi vain ajaa Brazovics'in kahvilan ohitse, jotta joku ulkopuolella istujista huutaisi hänen jälkeensä: "Katkaise kaulasi!" Tämä talo hänen oli saatava kynsiinsä — kaikkine sisältöineen.

Tämä se juuri pidätti häntä Komornissa. Vielä sittenkin, kun hänellä jo oli 1 1/2 miljoonaa, pysyi hän täällä, missä kaikki kutsuivat häntä Timariksi ja tuskin voivat tottua hänen aateliseen Levetinczy nimeensä. Sillävälin hän osasi jaloin teoin tehdä aatelisnimelleen kunniaa. Kaupungin köyhille hän laittautti sairashuoneen, protestanttiselle koululle hän perusti stipendirahaston, vieläpä ehtoolliskalkkikin muuttui kullaksi hänen kädessään; hän lahjoitti kirkolle kultaisen kalkin vanhan hopeisen tilalle. Hänen ovensa oli aina avoin köyhille ja joka perjantai kulki pitkä jono kerjäläisiä katuja pitkin hänen talonsa editse, missä jokainen sai rovon, suurimman kuparirahan, niin kutsutun suutarintaalarin. Kerrottiin myöskin, että heti kun joku merimies oli hukkunut, Timar kasvatutti orpolapset ja antoi leskelle eläkkeen. Hän oli kullan arvoinen! Kultapoju!

Mutta hänen rinnassaan kuiskasi eräs ääni lakkaamatta:

"Se ei ole totta! Ei, se ei ole totta!"

Viidestoista luku.

TYTTÖMÄINEN KUJE.

Herra Brazovicsilla oli tapana juoda päivällisen jälkeen kupillinen mustaa kahvia naisten huoneessa, jonka hän silloin armotta täytti tupakan savulla.

Katshuka ja Atalia istuivat kuiskutellen keskenään erään pöydän ääressä, jonka yhdessä kulmassa Sohvi-rouva muka ompeli. (Jo vuosikausia oli tälle pöydälle ollut levitettynä ompelutarpeita ja koruompeleita, jotta jokainen taloon tulija heti saattoi nähdä täällä ommeltavan morsiusvaatteita.) Herra Katshuka nykyään miltei asui talossa. Hän tuli aamupäivällä, hänet pidätettiin päivälliselle ja vasta myöhään illalla nähtiin hänen menevän kotiin. Näytti siltä kuin Komornin linnoituksissa ei olisi enää mitään toivomisen varaa, koska herra insinööriupseerilla oli aikaa askaroida kaiket päivät Atalian kera. Mutta sitä enemmän luhistuivat herra Katshukan omat linnoitukset. Oli tullut se hetki, jolloin hänen piti mennä naimisiin. Hän puolustautui kuin toinen Zrinyi. Kun hänet työnnettiin ulos vallituksista, vetäytyi hän takaisin linnoitukseen. Hän keksi aina sopivan verukkeen häiden lykkäämiseksi. Mutta nyt oli viimeinen miina räjähytetty. Nuorelle parille oli löydetty jo huoneustokin, ja viimein Katshuka ylennettiin kapteeniksi. Nyt ei ollut mitään armonaikaa. Puolustajan viimeinen patruuna oli ammuttu eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin antautua ja viedä nuori, kaunis tyttö kotiinsa.

Herra Brazovics tuli päivä päivältä yhä myrkyllisemmäksi juodessaan kahviaan naisten huoneessa, ja se joka myrkytti hänen kahvinsa, oli aina ja alituisesti Timar.

Tämä oli hänen alituinen Kartagonsa.

"Mitä pirunvehkeitä tuolla ihmisellä taas on! Sillävälin kuin kaikki rehelliset viljakauppiaat iloitsevat siitä, että saavat viettää talvensa rauhassa ja levätä vaivoistaan, ryhtyy hän tekemään sellaista, jota ei kissakaan olisi tullut ajatelleeksi. Nyt hän vuokraa Plattenjärven ja antaa kalastaa jään alta. Joku aika sitten hänen väkensä veti yhdessä ainoassa apajassa kolmesataatuhatta sentneriä kalaa. Sehän on oikeata rosvoilua. Ennen kevättä on hän ryöstänyt Plattenjärven puti puhtaaksi, niin ettei siellä ole ainoatakaan ahventa, säynävää eikä kilohailia, puhumattakaan hauista. Ja sitten hän vie kaikki Wieniin, aivankuin meidän kalamme olisivat tehdyt saksalaisten ruuaksi. Senkin lurjus! Valtiotaloudellisista syistä pitäisi hänen päästään maksaa tapporaha. Ennemmin tai myöhemmin otan hänet hengiltä, se nyt on varma. Kun hän kulkee sillan yli, annan kahden merimiehen heittää hänet Tonavaan. Minä annan vahtisotamiehelle kaksi guldenia, jos hän tapaturmaisesti ampuu hänet kuoliaaksi jonakin yönä, kun hän kulkee linnoituslaitosten ohitse. Suljen hänen pihaansa äkäisen koiran, joka puree häntä aika lailla, kun hän aamulla menee ulos. — Se roisto pitäisi hirttää! Hän on sopivampi nuoraan, kuin Angyal Bandi tai Zöld Marczi, metsiemme kuuluisat ryövärit; sillä Zöld Marczi ottaa vain taskussani olevat rahat, mutta tämä riistää katon pääni päältä. Minä sytytän hänen talonsa tuleen, niin että hän palaa poroksi! — Ja tuollaisesta ihmisestä tehdään päälle päätteeksi aatelismies! Komitaattikokouksessa tehdään hänestä jäsen, ja minun täytyy istua sen roiston vieressä vihreän pöydän ääressä. Minun, jonka isoisä jo oli ikivanhaa unkarilaista aatelia, minun on siedettävä tätä nousukasta vieressäni! Mutta yrittäköönpä vain kerrankin tulla kahvilaan! Ärsytän hänen kimppuunsa jonkun täysverisen aatelismiehen, joka heittää hänet ulos ikkunasta, niin että hän taittaa niskansa. — Jospa vain voisin joutua hänen kanssaan samoille päivällisille, pippuroisin hänen liemiruokansa niin, että hän kellahtaisi selälleen kuin kuollut kala. — Ja tuo maankiertäjä kulkee vielä kaiken lisäksi vieraisilla hienojen neitien luona, tuo Timar, tuo entinen laivakirjuri, jota me sanoimme 'mutarämpijäksi'! Toivoisinpa hänen kerrankin joutuvan seuraan, missä hän tulisi tekemisiin jonkun urhoollisen upseerin kanssa, joka haastaisi hänet kaksintaisteluun ja keihästäisi hänet kuin sammakon — näin!"

Herra Brazovics heitti samalla ilmehikkään katseen Katshukaan, mutta tämä ei ollut kuulevinaan mitään. Hän oli kyllä kuullut tulevan appensa yksinpuhelun, mutta kaikki, mitä hän oli merkinnyt muistiinsa, supistui siihen, että uusi miljonääri oli epäilemättä tehnyt suuren loven herra Brazovicsin omaisuuteen, uhkasipa vielä heittää kumoon hänen talonsakin, ajatus, joka ei erikoisesti lisännyt herra Katshukan iloa tulevista häistä.

"Ei, en odota siksi, kunnes joku toinen ottaa hengiltä miehen!" huudahti viimein herra Brazovics nousten kahvipöydän äärestä, pannen pois tshibukinsa ja ottaen bamburuokonsa nurkasta. "Tässä minulla on pistinpuukko. Olen ostanut sen silloin, kun tuo ihminen alkoi peuhata täällä, yksinomaan hänen varallensa!" (Ja, jotta hänen sanojansa uskottaisiin, veti hän bamburuo'ostaan esiin terävän miekan.) "Tuossa se on! Ensi tilassa kohdatessamme kahden työnnän sen hänen ruumiiseensa — noin! — ja isken hänen kiinni seinään kuin lepakon. Sen vannon!"

Ja hän pyöritteli verestäviä silmiään korostaakseen sanojaan. Hän joi kahvinsa loppuun ja sanoi aikovansa mennä ulos liikeasioissa. (Niin, pelipöydän ääreen.) Hän tulisi varhain kotiin. (Toisin sanoen varhain aamulla.)

Kaikki olivat iloisia siitä, että hän lähti. Kun herra Brazovics nyt asteli varovasti alas kapeita kiertoportaita — sillä hänen vatsansa ei ollut omiaan juoksemaan kovaa portaissa —, kuka tulee siellä häntä vastaan?

Timar!

Nyt hänellä on siis Timar vallassaan! Veitseniskun välimatkan päässä! Ja pimeässä paikassa, missä ei kukaan heitä näe!

Tiedämme historiasta, että useimmat salamurhat on tehty porraskäytävissä. Tunarilla ei ollut aseita, ei edes keppiä, Atanas herralla sitävastoin jalanpituinen pistinpuukko. Kun viimemainittu äkkäsi Timarin, pisti hän tikarin kainaloonsa ja huusi suurella äänellä ottaessaan lakin päästään:

"Nöyrin palvelijanne, herra von Levetinczy!"

Timar vastasi:

"Terve, Nazi! Menetkö taas liikeasioitasi hoitamaan?"

"Hähähä!" nauroi Atanas-herra hyväntuulisesti kuin poika, joka on yllätetty iloisesta kujeenteosta. "No, Mikael, etkö kerran sinäkin tulisi mukaan?"

"Ei pistä päähäni. Jos tahdotte vain voittaa pari sataa guldenia minulta, niin maksan ne mieluummin heti; mutta pyydän vapautusta hirveästä koko yön kestävästä hikoilemisesta pelipöydän ääressä."

"Hähähä! No, mene sitten naisten luo; he ovat tuolla ylhäällä. Hauskaa iltaa! Tänään en sinua kumminkaan enää tapaa."

Sitten he erosivat sydämellisesti puristaen toinen toisensa kättä.

Herra Brazovicsin uhkauksia ei saa ottaa vakavalta kannalta. Ei häntä kukaan pelkääkään, hänen hirveästä äänestään ja vaikuttavasta hahmostaan huolimatta, ei edes hänen oma vaimonsa, hän ehkä vähin.

Atanas-herra tietää varsin hyvin, että Mikael käy usein hänen talossaan, ja hän asettaa aina niin, ettei ole itse kotona silloin. Sohvi-rouva ei ole pitänyt salassa olettamustaan, että hänen vierailunsa tapahtuvat Atalian kauniiden silmien takia. — No, sehän on Katshukan asia. Jos Katshuka ei halua seivästää kilpakosijaansa kuin sammakkoa, niin syyttäköön itseään. Eikä hän näytä sitä haluavan, vaikka Timar on kylläkin usein Atalian seurassa.

Kapteenin kai pitäisi haastaa Timar kaksintaisteluun! He ovat yhtä hyvät ystävykset kuin ennen. Ei milloinkaan ole nähty sellaista seuruetta, joka olisi ollut paremmassa sovussa keskenään.

Herra Brazovics aavisti, saipa lopulta varmasti tietää, että juuri kapteeni Katshuka oli avannut Timarille sen takaportin, jonka kautta hän oli päässyt rikkauteensa. Hän saattoi myöskin arvata syyn kapteenin menettelyyn. Hän tahtoi mielellään päästä Ataliasta. Hän ei mitään niin toivo, kuin että herra Brazovics asettuisi väliin ja ajaisi hänet talostaan. — Mutta juuri siksi tämä ei sitä tee, vaan antaa vuotamalla vuotaa ystävällistä hyvyyttään kapteenin, vävynsä ylitse. Nyt ei hänellä ole mitään pelastuksen mahdollisuutta — hänen täytyy mennä naimisiin.

Kapteeni Katshuka on kauan ollut kihloissa Atalia-neidin kanssa, jota hän näkee vaarallisen kilpakosijan, rikkaan miehen, joka päivä hakkailevan. Tätä miestä hänen tulisi vihata jo siitäkin syystä, että hän tietää tämän jättäneen entisen suosijansa pulaan hovisotaneuvoston ja hovikamarin välisessä riitajutussa. Siitä huolimatta pitää kapteeni niin paljon entisestä toveristaan, että hän antaisi senkin anteeksi, että tämä saattaisi hänen morsiamensa uskottomaksi.

Atalia ajattelee halveksien Timaria, isänsä entistä palvelijaa, mutta osottaa siitä huolimatta ystävällisyyttä häntä kohtaan. Hän on intohimoisesti rakastunut kapteeniin, mutta osottaa kuitenkin huomaavaisuutta Timarille tehdäkseen rakastajansa mustasukkaseksi.

Sohvi-rouva vihaa Timaria, mutta ottaa hänet kuitenkin vastaan ystävällisyyttä teeskentelevin ilmein, niinkuin hänen hartain toivomuksensa olisi saada hänet vävykseen ja saada elää saman katon alla hänen kanssaan.

Timar viimein aikoo tehdä heidät kaikki onnettomiksi. "Suurherran", talon rouvan, neidin ja sulhasen hän aikoo heittää kadulle; mutta silti hän vierailee talossa, suutelee naisia kädelle, vaihtaa kädenpuristuksia miesten kanssa ja koettaa kaikin tavoin olla miellyttävä seuramies.

Kaikki ovatkin sangen suosiollisia hänelle. Atalia istuutuu pianon ääreen soittamaan hänelle ja Sohvi-rouva pidättää häntä iltaan asti tarjoten hänelle kahvia ja hillohedelmiä. Mutta Timar juo kahvia ajatellen, että siinä voisi olla rotanmyrkkyä.

Kun illallinen on valmis, tulee Timeakin sisään auttamaan pöydän kattamista. Senjälkeen ei Timar kuule, mitä Atalia puhuu tai soittaa, hän ei näe muita kuin Timean. Mutta häntä onkin ilo katsella. Hän on jo täyttänyt viidennentoista ikävuotensa ja on nyt täysin kehittynyt neito. Hänen katseensa ja lapsellinen kömpelyytensä puhuvat kuitenkin vielä lapsesta. Hän puhuu jo unkaria, vaikkakin vieraasti murtaen. Välistä hän vääntääkin jonkun sanan tai käyttää sitä väärin — kova kohtalo, meitä kun tällöin auttamattomasti nauretaan (yksinpä valtiopäivilläkin ja vakavimmissakin otteluissa.)

Atalia on saanut Timeasta hyvän ajanvieton. Hänellä on nyt joku, josta tehdä pilaa. Lapsi-raukka on hänen leikkikalunaan.

Atalia antaa Timealle vanhoja vaatteitaan, sellaisia, jotka ovat olleet muodissa useita vuosia sitten. Tiedetäänhän, kuinka usein muodit vaihtelevat meillä sivistyskansoilla. Kuinka nykyaikana naurettaisiinkaan, jos joku keskellä päivää kulkisi kaduilla avarassa krinoliinissa, ja kumminkaan ei siitä ole kauan, kun tämä oli säädetty käytettäväksi ja se muoti oli silloin kaikkialla vallitseva.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings