SISÄLLYS:

Aamutunnelma. Olli ja Aili. Luistinjää. Saattajan salaisuus. Venäjän Karjalassa. Riisuttu riemuni. Kaalikatu N:o 22. Kirottu Helsinki! Toisena päivänä. Mullerrus. Tällaisena yönä. Sydämmeni tuskassa. Polkupyörällä kotiin. Karhua kuulustamassa. Sielun vihollinen. Jänikset ja Pappilan Jalo. Pastorin Ressu. Rovastin raittiuslupaus. Mikä virkamies sitä työ outta? Ilta Krimmissä. Sypressi ja koivu. Kesäpäivän unelma. Sokea tyttö. Oma koira. Sunnuntaimietelmä. Omantuntonsa orja. Ystävämme Polykarpus.

Aamutunnelma

Oli ihana aamu mun rauhani saarelmassa, kun kotoinen järvi tyynenä päilyy ja pehmoinen auer vilisten sinervöi ilman… En sinua, järveni, nyt soutaa hennoisi, en sinun helmaasi polskaroiden heittäytyä, etten sun hohtavia kasvojasi tuskan ryppyihin painaisi… Vaan jos sinua soutaisin, jos sinun helmaasi heittäytyisin, niin soisinpa olevani kevyt kuin sinitaivaan valkoinen hattara, jonka varjo hentona syvyyksissäsi sukeltaa ja häikäisevässä kalvossasi liukuu — vienointakaan värettä siihen tekemättä. Sillä sinä olet niin kirkas ja pyhä, niin puhdas ja hienoja unelmia täynnä kuni Vellamon neito, joka impeyttänsä rannan heleällä hiekalla kylpee…

Kuinka oletkaan sinä näin ihanaksi tullut, oi kesäinen aamu, Luojani suurin taideteos, erämaan poveen maailmalta syvään kätketty?

Istu, ystävä, nurmelle viereeni, alle tuoksuvan rantakoivun, minä sen sinulle kerron.

Yöllä seisoin ma tässä samalla paikalla, näin sen — enkä sitä koskaan unhoita. Ensin näin minä raa'an usvan hiljaa lähtevän kohoamaan soista ja vesiperäisistä notkoista, näin sen kietovan huntuunsa metsät ja mantereet, näin sen hiipien lähestyvän järveä ja peittävän sen kokonaan savuun, näin sen kiipeävän vaarojen rinteitä ja ottavan haltuunsa korkeimmatkin huiput… Silloin oli niin kosteata ja kylmää, ja ilma, jota hengitin, oli kuin myrkkyä, ja minun jäseneni värisivät vilusta. Poissa oli Pohjolan kesäöinen rusko, valjennut oli rastaan rikaskielinen laulu, katkennut käen kukunta, eikä yhdenkään metsän-elävän ääntä kuulunut. Kuni noiduttu lepäsi luonto kylmänkalseana, mykkänä kauhusta — ja minunkin sieluni valtasi kamala kolkkous ja minä tyrmistyin seisomaan kuni patsas, joka toivotoinna ojentaa kättänsä avaruutta kohti, salaisesti apua rukoillen…

Silloin himmeä välähdys äkkiä kosketti unista silmääni! Sumujoukossa oli syntynyt rajua, mutta äänetöntä liikettä. Oli kuin olisi katsellut kaukaista taistelua. Hirmuista, hälisevää taistelua aavalla kentällä! Siellä kohoili käsivarsia, välähteli verisiä miekanteriä. Siellä annettiin armottomia iskuja, toiset ryntäsivät — toiset peräytyivät. Mahtava ruhtinas, seisoen kultaisissa vaunuissaan, joihin oli valjastettu tuliset orhit, hymyilevin kasvoin, välkkyvä peitsi koholla, kiitää pitkin lakeata tannerta. Hänen edellään rientävät miljoonat airueet miljoonin säihkyvin säilin raivaten tietä läpi vihollisten laumojen ja huutaen lakkaamatta: "Hän tulee, hän tulee, maailman auvo, päivän ruhtinas; te yön lapset, väistykää, väistykää!" Turhaa on taistelu tätä ylivoimaa vastaan. Turhaan karkaavat yön harmaatakkiset sikiöt kiukusta kiljuen valkoisten nuorukaisten kimppuun, turhaan takertuvat he kosteilla käsillään ympäri päivän-poikien solakoita vartaloita, koettaen kellistää näitä kenttään tai raahata upottaakseen veteen. Ja turhaan itse sumujen sarvipäinen kuningas, soutaen saastaisessa venheessä, huutelee ikuista kostoa hänelle, joka kultaisissa vaunuissaan seisoo ja jota tuliset orhit yhä hurjemmin hänen jälkeensä kiidättävät. Ääretön sekasorto heidän rivinsä valtaa ja suin päin syöksyvät he pakoon jättäen aseensa voittajan saaliiksi. Kentälle jäävät vain kaatuneet ja rammoiksi isketyt…

Niin valkeus, se hymyilevä päivän ruhtinas ajaa helisten korkealle vuorelle ja hänen miljoonat henkivartijansa ympäröivät kunnioittaen hänen kultaiset vaununsa. Ja siellä hurrataan voitosta ja siellä juodaan maljoja…

Mutta haavoitetut sumusotilaat vaikeroivat alhossa ja heidän verensä juoksee kuiviin polttavaan hiekkaan.

Olli ja Aili

Korpirannalta 7 p. helmik. 189-.

"Rakas Aili! Kun se ihana päivä koittaa, jona sinut vaimonani tuon tänne Korpirannalle, niin saatpa oppia tuntemaan jotakin, jonka luulen sinua, Pohjolan reipasta impeä erityisesti viehättävän. Sanonko, Ailiseni, sen sinulle tässä, vai säästänkö sen siihen asti, kunnes sinä sen omine ihanine silminesi näet!… Aili, minä en tahdo sitä sinulta salata — minähän olen luvannut etten sinulta mitään salaa; minä olen hankkinut itselleni poron. Sanoinko itselleni? — En itselleni, vaan meille, sinulle ja minulle… Oi Ailini, kuvaile sielussasi niitä ihania hetkiä, joita vietämme talvisina iltoina, kun poro meitä kiidättää yli kimmeltävien lumikenttien ja tummansiniseltä taivaalta katselee onneamme sirpinterän muotoinen kuu ja hiljaiset, viattomat tähdet! Silloin me, Aili, laulamme yhdessä 'Juokse porosein', koska meillä silloin todella on poro. Ja me laulamme sen lappalaisilla sanoilla, jotka minä heti tänne tultuasi sinulle opetan, sillä lapin kieli on niin pehmoista, niin pehmoista… ja sen sointu helähtää ihan hopealle. — Oi Aili, tätä aikaa on armasta ajatella. — — — Jää hyvästi!

Olli."

* * * * *

Kumpuniemeltä 17 p. helmik. 189-.

"Olli oiva, oma lemmittyni! Et usko kuinka sinun kirjeesi minua riemastutti! Minun ihanteeni on ollut aina kultani ja rakastettuni kanssa saada Pohjolan lumoavassa kuutamoyössä ajella peuralla, tuolla tunturituulien huminaa rakastavalla juoksijalla. Ja tiedätkö, rakas Ollini, miksikä oikeastaan niin ihailen poroa? — Siksi että itsekkin olen samallainen huimapää ja tahtoisin, tahtoisin mennä niin että, niin että hurisee… niin että — mitenkä sanoisin — hiii jaa ja hei, pois edestä! Voi sinuas sinä oiva Olli, tiedä mikä kaunis eläin poro on! Sen haarasarvet, sen hienonhallava karva, sen mustat silmät… Mutta rakas, rakas Olli! Oletko ajatellut kaikkea? Tiedäs — minäpä sanon: Sinun pitää sille hankkia kaulaan seitsemän sointuäänistä tiukua — seitsemän… ei enempää eikä vähempää, sillä seitsemän on niin mukava luku. Ja sitten minä sille hankin — sinun avullasi — sinisen sitolkan — sininenhän on sinunkin mielivärisi — ja kultalangoilla minä sitten sen sitolkan kirjaelen karjalaiseen malliin. Me koristelemme sen yhdessä — sinä ja minä. Ja voi kuinka minä olen iloinen, kun sinä lupasit minulle opettaa sellaista kieltä, joka hopealle helähtää ja kuitenkin on niin pehmoista. Kiitos hyvä Olli! Oi jospa se aika pian joutuisi!

Oma onnellinen Ailisi.

P.S. Vuodenko päästä, vuodenko päästä siis vasta?"

* * * * *

Oli tuollainen leuto ja lauhkea sää, jommoista vain harvoin on Pohjan talvipakkasten lomassa. Taivas oli vaaleansininen ja sees, ainoastaan pari keveätä hattaraa viiletti valkein purjein hiljalleen sen lakeata rantaa kohden. Kalpea puolikuu katseli kainona kaareutuvalta sinilaelta ja tähdistä näkyivät kirkkaammin ainoastaan iltatähti ja Otavan seitsensikermä. Oi kuinka viehkeä ja soma oli tällainen ilta! Puut seisoivat tyvestä latvaan saakka valkoisessa huurteessa, hehkuvan puhtaina ja solakoina puolikuun liedossa hohteessa. Ei risahdusta kuulunut metsästä, jossa pakkasella useinkin pelottavasti rasahtaa ja paukahtaa. Eikä oksat, lumipinnat, liikkuneet eikä nuojuneet ylpeät latvat. Oli aivan, aivan tyyni…

Sellaisena lumoavana uinaili Korpirannan syrjäinen metsämäki, kun yhtäkkiä kuului outoa helinää loivan rinteen takaa ja pieni valkokarvainen jänis, joka kaikessa rauhassa juuri mennä kykki maantien yli pappilan hakalaihoa kohti, pysähtyi sitä pystyssä korvin kuuntelemaan ja oli hyvin kummastuksissaan, mitä se mahtoi olla. Mutta kun helinä tuntui tulevan aivan sitä kohti, säikähti se sydämmensä pohjasta ja laukkasi takaisin samoja jälkiä joita oli tullutkin ja jotka veivät suon yli syrjäiselle puroniitylle. Mutta helinä kuului yhä lähempää ja nyt eroitti jo ikäänkuin kiivasta kavionkopsetta sekä hiljaista laulunhyminää… Ja nyt lentää suhahti se yli sen kohdan, jossa jänis oli istunut. Ne ne olivat — Olli ja Aili.

Molemmat istuivat he samassa pulkassa, Olli perälautaan nojaten ja Aili hänen sylissään; sillä linnan ei pulkkaan mahtunut. Nuoren aviomiehen suurissa, ruskeissa silmissä kuvastui syvällistä, hiljaista riemua ja punaposkisen puolison katseesta säkenöi jokin hurja onnellisuus, kun hän hopeanraikkaalla äänellään lauloi noita "hopealle" helähtävän kielen sanoja: Njuolgis vuojjalam…, jotka Olli oli hänelle opettanut.

Poro juoksi niin että lumi ympärillä sinkoili ja savusi, ja olipa onnen varassa että pulkka myötämaassa ensinkään pystyssä pysyi. Mutta Ailista oli mieluista, kuta hurjemmin vain poro laukkasi, hän löi käsiään yhteen ja huuteli "hei" niin raikkaasti ja vallattomasti että Ollista tuntui kuin olisi hänen sydämmensä joka huudahduksella hypähtänyt kolme kyynärää ylöspäin ja sitten taas pudonnut entiselle sijalleen — Ailin viereen…

Tuulen vauhdilla kävi kulku yli kimmeltävän lumikentän, jota toiselta puolelta reunusti tasainen kuusimetsä ja jonka toisella puolella häämöitti louhinen kumpu, jolta piipotti muutamia keskenkasvuisia kelohonkia. Se oli kappale sydänmaan omituista luontoa. Siinä oli oikeastaan hyvin vähän kaunista ja ihailtavaa, mutta mikä maisema ei olisi ihana kuun valossa? Ja mikä maisema ei näyttäisi kauniilta ja tekisi valtavaa vaikutusta, kun siilien yhtyy jollain tavalla ihmissielun omituinen tunne-elämä? —

Koko ajan kun poro juoksi, lauleli Aili täydellä innostuksella, mutta kun tuli vastaan pitkän pitkä ja loiva mäki, niin että porokin vähitellen talttui kävelemään, silloin herkesi hän laulamasta ja huutamasta "hei!" ja näytti äkkiä vaipuvan omiin mietteisiinsä, ja silmät jäivät haaveellisina katselemaan kuuta. Ei Ollikaan tätä äänettömyyttä häirinnyt, istui vain tasaisesti hengittäen, oikea käsi hellävaroen kiedottuna Ailin solakan ja täyteläisen varren ympäri. Kuului ainoastaan poron tavallinen huohotus ja noiden seitsemän tiuvun yhteen sulava sointi…

— Aili! katkaisi vihdoin Olli tämän äänettömyyden hiljaisella äänellä.

— Olli?… Nuori vaimo säpsähti ja koetti kääntää päätään Olliin päin. Olli pani molemmat kätensä hiljaa takaapäin Ailin silmille.

— Olli! No?

— Niin, ei mitään… me — me… kahden… ja tällainen suloinen, lauha kuutamo. Minusta vain tuntui äsken, kun poro meitä lennätti alas rinnettä niiden korkeain korpikuusten välitse ja kuu sieltä välähti esiin metsän takaa, — minusta tuntui kuin pulkka, jossa istuimme, olisi ollut venhe, joka lentää alas kuohuvaa koskea ja minä muistin Oksasen ihanan ballaadin: Oi kuinka…

— Minä tiedän, minä tiedän! huudahti Aili. Ja yhteen ääneen he sen sanelivat…

"Oi, kuinka nyt kuolema kaunis ois — Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

toisti Olli vielä puoli ääneen ja kuin itsekseen.

Seurasi taas hetken vaiti-olo, jonka liiteleviä mielikuvia tiukujen helkyntä yhä lisäsi.

— Olli! Arvaappas mitä minä sitten äsken tunsin, kun poro herkesi kävelyyn ja kuului näiden pikkutiukujen soma helinä? Niin, minusta oli kuin tuo helinä olisi ollut ihanaa soitantoa, ihanaa soitantoa kuutamoyössä ja silloin siirryin minä mielikuvitukseni siivillä tuonne kauvas, kauvas (hän viittasi etelää kohden) Itaalian rannoille, jossa muinen ihana Jessika Lorenzonsa kanssa haaveili, soitantoa nauttien kuutamossa, ja minusta tuntui kuni sinä Lorenzona olisit kuiskannut minulle, Jessikalle, nuot sanat:

"Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa, Täss' istukaamme antain soiton äänten Solua korviimme; yön tyyni hiljaus Sävelten vienoon sulosointuun sopii!"

Aili oli niin liikutettu siitä mitä hän näitä sanoja lausuessaan tunsi, että hänen silmänsä herahtivat hienoon vesikiehteeseen, ja Olli tunsi hänen ruumiinsa värähtelevän sylissään. Vuorostaan lausui Olli:

— Kuule Aili, vielä kauniimmat ovat minusta nämät Shakespearen Lorenzon suuhun asettamat sanat:

"No istu armas! Kas kuin taivaan tanner Kirkkaita kultakierikäit' on täynnä, Ja pisku pieninkin, min tuolla näet, Kulkeissaan niinkuin enkel' laulaa, yhtyin Heleä-silmäisten keruubein kuoriin! Niin sointuu kuolemattomien sielut, Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu Liallaan peittää sen, sit' emme kuule…"

— Ne ovat minun mielestäni ihanimmat ja syvällisimmät sanat, millä runoilija koskaan on kuutamotunnelmia esittänyt.

Ja ikäänkuin vaatiakseen tähtiä todistamaan mitä nyt sanoi, ojensi Olli oikean kätensä taivaan hopealla kirjailtua sinilakea kohti… Ja laski sen taas äkkiä alas ja antoi vaipua Ailin olkapäälle. —

— Olivatkohan he onnelliset? kysyi hiljaa Aili.

— Ketkä niin? Jessika ja Lorenzo? — olivat… ainakin runoilija antaa heidän olla niin onnellisia kuin on mahdollista maailman oloissa; vaan huomaa noita sanoja:

"Niin sointuu kuolemattomien sielut, Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu Liallaan peittää sen, sit' emme kuule…"

— Ah! kuiskasi Aili, — "halpa tomu" — "liallaan!"… niin kauvan emme kuule… — Kuule Olli! Mekinhän olemme onnelliset ja kuitenkin…

— Ja kuitenkin tunnemme molemmat kaihoa, jota emme voi oikein selittää, täydensi Olli. — Mitä se on tämä kaiho, tämä ikävä, tämä kaipaus? Mistä se johtuu ja miksi se on istutettu ihmiseen? Kuka tietää…

Hän vaikeni hetkeksi.

— Usein olen sitä miettinyt yksinäni vaeltaessani jotain talotonta taivalta, jossa ei mikään minua häiritse… En tiedä onko muiden laita samoin, mutta minua tämä omituinen ikävä enin ahdistaa silloin, kun on hiljainen tähti-yö taikka kuutamo niinkuin nyt. Silloin se siellä sisässäni itsestään viriää, ja on kuin hieno siniliekki söisi ytimiä ja luita, sielua — koko olemusta… Mitä se on? Miksikä se tuo tuntematon, jota en näe, jota en saavuta ja joka kumminkin minussa piilee — minä tunnen sen — miksikä se minut ikäänkuin masentaa, tekee minut maan tomuhiekkastakin pienemmäksi, tekee minut heikoksi, halvaksi ja mitättömäksi kuin ilman hyttysen, jonka kuka tahansa saa tappaa! Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin minun pitäisi olla jotain enempää, jotain väkevämpää — ja kuin tämä juuri olisi alkuaan ollut minun tarkoitusperäni… — Oi Aili, en ole sitä sinulta vielä suoraan kysynyt, vaikka niin monesti olen aikonut, — hän hiljenti vähän ääntänsä, — uskotko sinä Jumalaan?

Olli irroitti kätensä vaimonsa ympäriltä ja kohotti päätänsä. Hänen silmissään hehkui jotain tuskanomaista. Kun ensimmäinen äännähdys kuului Ailin huulilta, nousi tumma puna hänen kasvoillensa. Hän ikäänkuin ujostui nyt sitä mitä juuri oli kysynyt. Kentiesi hänen ei sitä olisi pitänyt kysyä.

Mutta tyynesti, ikäänkuin kaukaista haavetta itselleen selittäen, vastasi Aili:

— Niin, Olli — uskonko minä Jumalaan?

Minä muistan lapsuuteni ajoilta erään tapauksen, joka muista voi tuntua hyvin mitättömältä, mutta minä sitä muistelen ja olen aina muistava kuin kaukaista häipyvää pyhää. Olin silloin ensi vuottani kaupungin koulussa. Lienenkö ollut vähemmin kehittynyt kuin muut tytöt — en tiedä — mutta minä muistan etteivät opettajat olleet minuun tyytyväiset ja varsinkin koulun johtajatar, joka opetti tärkeimpiä aineita ja joka luonnoltaan taisi olla kiivaampi, minua usein kaikkien kuullen nuhteli tietämättömyydestäni ja sanoi etten ollut lukenut läksyjäni. Muistan, kuinka kipeästi tämä minuun koski ja kuinka häpeän punat kohosivat poskilleni… kumminkin olin minä lukenut yhtä paljon, kentiesi enemmänkin kuin kuka tahansa toisista. Eräänä talvipäivänä, kun syyslukukausi, oli loppumaisillaan, oli minua taas sama johtajatar nuhdellut. Korvissani yhä vielä soi se tyrannimaisen mahtava ja samalla säälivänhalveksiva ääni, kun hän minulle sanoi: Ai, ai sitä Ailia! Mitenkähän sinun käy? ja veri sihisi päässäni ja minä loin silmäni alas laattiaan ja tuhersin itkua. Minä olin siinä äänessä kuulevinani tuomioni, että olin kaikista halvin ja mitättömin luokalla ja että minut muutetaan viimeiseksi istumaan… ja minusta siis ei ole mihinkään ja minä jään luokalle… Tämä tunto ja aavistus lankesi kuin lyijytaakka herkälle sydämmelleni. Kun heti sen jälkeen pidettiin tavanmukainen iltarukous, jossa jokainen oli opetettu ristissä käsin seisomaan pulpettinsa edessä, niin minäkin panin käteni ristiin ja hiljaa itsekseni rukoilin: "hyvä Jumala! Älä anna minun joutua häpeään koulussa! Lepytä opettajaini mieli ja anna heidän ajatella minusta hyvää! Amen." — Minä tuskin tajusin selvästi mitä rukoilin ja miten rukoilin — oli kuin joku olisi rukoillut minussa. En koskaan sitä ennen tiedä olleeni siinä mielentilassa kuin silloin. Koko ympäristöni oli ikäänkuin pois pyyhkäisty, sitä ei ollut — ja minä tunsin itseni vain kahden kesken jonkun pyhän ja voimakkaan kanssa, josta pyhyyttä ja voimaa minuunkin virtasi — ja se pyhyys oli — nyt sen tiedän — minun täydellinen nöyrtymiseni, minun täydellinen uskoni siitä että olin todella huono ja kehno sekä tarvitsin apua ja turvaa. Ja kun rukous loppui, palasin minä lohtuneempana, vaikka kyyneleet silmissä asuntopaikkaani. Kun muutaman päivän perästä oli todistusten jako, menin sinne pelolla ja suruissani. Mutta en tahtonut uskoa korviani, kun nimeäni mainittiin — ensimmäisenä. Ujostellen ja punehtuvin kasvoin riensin ottamaan todistukseni opettajan kädestä… Vielä tänä hetkenä olen varma siitä että se, jota olin rukoillut, oli todellakin Jumala — Jumala, joka tekee ihmeitä, Jumala, joka auttaa ja joka tekee mahdottomankin mahdolliseksi… Hän oli kuullut minun lapsekkaasta sydämmestäni lähteneen huokauksen ja kääntänyt opettajaini mielen… Mutta Hän, jota kohtaan minä tämän ihmeellisen sallimuksen tapahtuessa ensimmältä tunsin hämmästynyttä ja iloista kiitollisuutta, Hän oli näkymätön, minä en voinut Hänen syliinsä heittäytyä niinkuin siellä kotona isäni syliin, minä en voinut Häntä käsin koskea enkä hänelle kaunista todistustani näyttää. Ja koko se kunnia, joka minulle suotiin, kohdistui sentähden vain minuun itseeni: minähän olin omalla työlläni sen ansainnut…

— Aili, kuinka sinä puhut kummallisesti, tämmöistä en ikinä ennen ole sinusta kuvitellut. Tuskin uskon sinua samaksi, joka äskettäin vallattomana ja reippaana lauleli niin että kajahteli kuutamoinen kangas!

— Niin Olli, sinä et vielä tiedä, minkälainen minä oikeastaan olen… mutta salli minun nyt kertoa loppuun nämät pienet erikoiset muistelmani lapsuuteni ajoilta. — Niin, minä ikäänkuin heitin syrjään sen, jonka hoimessa olin tuntenut harvinaista tunnetta. Tosin minä vieläkin usein rukoilen Häntä, mutta en koskaan siinä mielentilassa missä silloin, josta olen puhunut. Eräänä aamuna kevättalvella oli tätini, jonka luona minä asuin, antanut minulle kouluun lähtiessäni markan rahan ja pyytänyt minun hänelle ostamaan jotain lääkettä apteekista. Kun tulin apteekin ovelle, tahdoin ottaa rahan jo valmiiksi käsiini ennenkuin sisään menin, mutta se olikin poissa. Peljästyin kovin — tätini oli nimenomaan varoittanut etten suinkaan sitä pudottaisi. Ja nyt se kumminkin oli pudonnut. Minä palasin takaisin jonkun matkaa, vedet silmissä etsin sitä katukäytävältä — turhaan, sitä ei löytynyt, ja itku kurkussa kiiruhdin minä kouluun. Aamurukousta pidettäissä tuli mieleeni että jo kerran ennen olin hädästä päässyt rukoilemalla. Toivon säde välähti mielessäni: Raha löytyy ihan varmaan vielä… minä rukoilen Jumalaa että Hän toimittaa niin, että raha löytyy sieltä, josta olin sitä jo kiireessäni hakenut. Mutta entäpä joku muu sen ennen minua löytää? Ei — sillä Jumala toimittaa niin, ettei kukaan muu sitä huomaa, vaikka ihan päältä kulkekoon. Ja minä rukoilin, rukoilin mielestäni hartaasti, palavasti ja nöyrästi… Kun opettaja oli lopettanut yhteisen rukouksen ja kaikki istuivat hiljaa paikoilleen, oli minulla mielessä että sitten kun päästään ruokatunnille, menen minä suoraan apteekin nurkkaan, otan ylös sen lumessa viruvan markan ja toimitan sitten kunnollisesti tätini asian. Kun nuo kaksi aamutuntia olivat menneet, kiiruhdin oitis koululta muiden edelle. Minusta tuntui aivan varmalta ja luonnolliselta, että nyt sen löydän, olin tietävinäni paikankin, josta se silmään hohtaa… Minä tulin sille paikalle: sitä ei löytynyt, ei jälkeäkään näkynyt ja ihmisiä kuljeksi siinä vähääkään minusta välittämättä. Kuljin kauvan aikaa edestakaisin silmilläni lumista katukäytävää tutkien — turhaan. Ja kotia mennessäni minä itsekseni kummastelin ja aprikoin sitä, että Jumala ei tahtonut minua auttaa, vaikka kyllä olisi voinut.

Minunko se oli syyni että köyhälle tädilleni tämä vahinko tapahtui? Mutta kun vielä toisenakin aamuna olin koulussa samaa asiaa rukoillut ja taas mielestäni varmana, astelin apteekin luo, aikoen löydölläni toimittaa tädilleni aavistamattoman ilon, eikä markkaa löytynyt paremmin kuin ennenkään, niin minusta tuntui että Jumala ei kentiesi voinut auttaa. Ja tästä hetkestä alkaen minun lapsellinen luottamukseni Jumalaan alkoi haihtua. Aina kun tämän jälkeen yritin Häntä rukoilemaan milloin mistäkin asiasta, niin mieleeni muistui, etteipä rukouksellani silloin ollut mitään voimaa, kun tuota rahaa pyysin takaisin. Ja sentähden sekoittui kaikkiin rukouksiini tämän jälkeen joku verta epäilystä onnistumattomuudesta — ja epäileminen, eiköhän se juuri ole nöyryyden puutosta.

— Aili, Aili, miksi sinä näin pitkään?… en minä sitä tarkoittanut…

— Olli kulta, anna minun nyt lopettaa! — Sanoin että siitä alkaen alkoi luottamukseni ylenluonnolliseen voimaan haihtua. Ei niin, etten minä Häntä vielä vuosikausia olisi rukoillut hädän hetkinä… vaan minä en koskaan sen jälkeen tiedä tunteneeni Hänen läsnäoloansa, en koskaan sitten tiedä olleeni siinä mielentilassa, josta raamattu sanoo: joka itsensä alentaa, se ylennetään. Vähitellen on vuosien vieriessä Hän, jota kerran vain lapsuudessani niin tuttavallisesti ja tositunteella lähestyin — ja joka silloin oli niin lähellä — etääntynyt minusta, jäänyt tai jätetty hyvin, hyvin kauvas… Välistä minusta tuntuu kuin Hän, olkoon kuin kaukana tahansa, muistaisi vielä entistä väliämme… ja ikäänkuin surullisesti sille hymyilee… Niin Olli, sinä tiedät nyt että minä uskon että on Jumala — olen kai sen aina uskova — mutta minä en ole onnellisessa suhteessa Häneen kuten lapsena.

Aili hengähti syvään ja virkkoi:

— Tyydyttääkö vastaukseni sinua, Olli?

— Ah Aili, sinä olet kertonut jotain…

— Jotain soveltumatonta — sano niin rakas Olli! ehätti äkisti Aili sanomaan, nyt peräti toisella äänellä kuin äsken. — Jotain soveltumatonta siihen mielialaan, jonka pitää vallita kahden nuoren välillä tällaisena ihanana yönä. Anna anteeksi Olli, anna, anna anteeksi! Annatko? Aili sai itsensä puolittain käännetyksi päin Olliin ja kietoi kiihkeästi kätensä hänen kaulalleen. Ailin katse näytti Ollista rukoilevalta ja hänen sisässään välähti silmänräpäyksen tunnelma siitä, että Ailissa oli jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt…

— Anteeksi? Aili kulta, mitä anteeksi… miksi… minäkö? sopersi Olli.

— Niin, kun olin niin heikko että kerroin semmoista, jota ei olisi pitänyt kertoa. — Minua hupsua, minua hetken häilyvää lasta! Unohda Olli, unohda, unohda!

— Kuinka kummallinen sinä nyt olet Aili! Mitä sinulla on siitä muka häpeämistä, että kerroit suhteestasi Jumalaan minulle — — Aili, mehän olemme yksi… sinähän olet minun ja minä sinun, sanoi vakavasti nuori aviomies.

— Ei ole, ei ole kentiesi… mutta, rakas Olli, älä huoli nyt enää siitä sanaakaan puhua! Unohda se nyt… ainoastaan tällä kertaa… Ja olkaamme taas niinkuin äsken. Katselkaamme taivaan tähtiä ja miettikäämme ijäisyyden salaperäisiä asioita äänettömällä kielellä — tunteella. Rakas Olli, muodosta runoelma tästä meidän mielialastamme, tästä meidän kuutamokulustamme: kun tiuku soi ja peura juoksee ja me istumme vain kahden pulkassa ja ympärillä on sydänmaan nukkuva salo, jota kuutamo valaisee.

Olli mietti… ja saneli hiljakseen:

Helkkykää te pienet tiuvut! Välkkykää te tähdet yön! Suloinen on kahden seura, Haluisasti juoksee peura.

Kuule kuinka kuutar meille Soitteleepi kanneltaan: Kannel kaikaa, rinne raikaa, Ilmassa on lemmen taikaa, Aavan taivon vempelillä Talvettaret uinajaa…

Aili kullan kanssa me Kotia nyt riennämme — Juokse peura joutuisaan, Soikaa tiuvut, soikaa vaan!

— Kaunista, Olli, kuinka kaunista! Sinä olet minunkin sieluni tulkki. Sinulla on tunnelmain soitin, jota somasti osaat helistellä. Kuinka minä olen rikas sinun seurassasi…

— Ja minä sinun! keskeytti Olli.

— Ja kuinka, minä olen ylpeä että sinä olet minun… ja kiitollinen…

— Ja minä — että sinä Aili olet minun etkä kenenkään muun.

— Kunpa aina tämmöistä kestäisi — luuletko. Olli?

— Toivokaamme sitä… koettakaamme olla hyviä… ja tulla kirkkaiksi… niinkuin nuot taivaan tähdet… äänteli Olli.

He saapuivat kuusikon keskessä nukkuvaan, pieneen, valkeista hirsistä rakennettuun uuteen kotiinsa. Irroittivat yksissä vetohihnan ja rynnäspuun porolta ja riisuivat sinisen koristevyön. Silittelivät hyväillen poron kaulaa ja jättivät jäkäläpantion viereen paaluun sidottuna seisomaan. Se alkoi hiljakseen tunnustellen pureksia valkoista jäkälää, aina vähänväliä kohottaen komeasarvista päätään ja jääden mustankiiluvilla, selittämättömillä silmillään tuijottamaan päin pohjoista taivaanrantaa, joka kelmeni kelmenemistään ja ennusti pakkasta.

Nuoret menivät äänettöminä ylös kuutamon hopeoimia portaita ja astuivat sisään salin ovesta.

Hiljaisen tähtiyön helmasta kuului vain silloin tällöin tiukujen helinä. Vihdoin nekin vaikenivat, kun poro laskeutui lepäämään lumiselle hangelle…

Sisälläkin jo nukuttiin…

(1897)

Luistinjää

Kun syysmyrskyt ovat aikansa raivonneet, syösten kumoon vanhoja satavuotisia honkia ja torikalloineen paiskellen salolle nuoriakin, täydessä elinvoimassa olevia petäjiä ja kuusia, sekä kun nämät syysmyrskyt ovat koivuista, haavoista ynnä pihlajista viimeiset keltalehdet ilman vietäväksi repineet, kun kukkaset kaikki ovat kuolleet ja nurmen nukka pientareilla alkaa tyrehtyä, sammal metsässä nääntyä, — niin kaikki tämä on vasta alkua. Alkua sen kuolemantaudin, johon armoton ajan kohtalo on tuominnut Pohjolan lempeän, kesäisen luonnon.

Viikottain vielä saattaa kestää lauhoja säitä, saattaa paistaa kirkas päivä ja illalla olla tuollainen leuto ja pehmoinen hämärä, joka on ominaista vain syksy-ajalle. Jonakin iltana ilmaupi tummalle taivaan rannalle veripunainen, sirpinterän muotoinen kuu heittäen kolkkona seisovan metsän rintaan omituisen punertavan valonvälkkeen, jonka juhlallinen näky maaelämän hiljaisuudessa vaikuttaa romantillisia mielialoja nuorisossa ja saapi vanhojenkin rinnoissa menneiden päivien muistoja viriämään. Ja saattaa sattua, että kun pilvet pakenevat tällaisen kummallisen kuun edestä ja seestyvällä taivaalla syttyvät palamaan hiljaiset tähdet sekä kun aurinko on yön perästä taas noussut ja puolikuun kumo vähitellen pois häipynyt, saattaa silloin sattua, että maa on valkeassa kuurassa ja pakkaskiteet kimmeltävät aamuauringon valjussa paisteessa aivan kuin miljoonat pienenpieniä kirkkaita tähtösiä. Mutta ne sulavat nuot tähtöset pian, maa jää mustaksi ja kylmänkosteaksi, ja päivä päivän perästä kuluu ilman huomattavaa talventulon merkkiä.

Se on hivuttavaa tautia tämän luonnon kuolemantauti, sen kehitys käy niin hiljaa, niin salaa ja näkemättä…

Kuluu joku aika ja jonakin aamuna on maa taas vahvassa kuurassa, puut seisovat huurteisina, liikkumattomina ja routainen maa kalahtaa jalan alla niin kuivasti, niin kylmästi ja ynseästi… Ikäänkuin tuo emoista vanhin äkkiä ja tietämättäsi sinulle olisi suuttunut ja sinun aamutervehdykseesi nyt niin tylysti tiuskaisee… Ja puutarhan punapihlajassa huomaat sinä parven vilkkaita, töyhtöpäisiä tilhiä, jotka sinne ovat lentäneet taivas tiesi mistä — sillä kesällä et ihmeeksikään ole niitä lintuja metsässä kohdannut.

Pienet metsälammit ovat menneet riittaan, rämeet ja suot ovat pinnaltaan kangistuneet, mutta eivät kestä upottamatta jalalla astua. Eiköhän vain tule jo talvi, arvelee hätäinen naapurin isäntä ja komentaa renkinsä vetämään rannassa kelluvat venheet korkealle ylös maalle, talviteloilleen. Mutta toiset viisaammat ja vanhemmat, jotka kohta puolen vuosisataa ovat talven tulot nähneet ja niitä tarkanneet, ne hymähtävät tämmöisille puheille ja sanovat: Ei se vielä tule, vielä nyt pysyy järvi sulana ainakin Kekriin asti ja siitäkin sivu. Ne vanhat, ne viisaat! Ne ne ovat niitä oikeita luonnontutkijoita ja ne ne vain tavallisesti ovat oikeassa. Heidän älykäs päänyökähdyksensä tätä sanoessaan on samaa kuin: Älkää te ulkonaisen muodon vuoksi pettykö — ei ole koiraa karvoihin katsominen. Mutta eivätköhän tällä kertaa kumminkin erehdy, eivätköhän todentotta! Taivas koska noin nyt rupesi selvenemään ja vaalistumaan, ja illan tuuli heikkenee niin nenää ja sormia purevaksi viimaksi, ja kirsi tuntuu yhä vain kovenevan ja lammin jää vahvenemistaan vahvenee. Huomenna varmaankin jo kotilammella jää kestää ja saattaa luistella. Saadaanpas vain nähdä.

Tulee huomen — mutta luistinjäätä ei tule: tuuli on pyörähtänyt yön aikana etelän korvalle. Lämpömittarissa elohopea paisuu ja pitenee.

Sepä nyt oli merkillistä ettei tullut… ja kun aivan jo siltä näytti… ja kun illalla teroitin jo luistimenikin ja panin tuolille vuoteen viereen. Eikä tullut!

Kuluu päivä, kaksi. Illalla menee taivas pilveen, ilma on raitis, tuulta ei tunnu ja alkaa sataa — lunta, puhdasta, valkoista, niin kylmältä kouraan tuntuvaa. — Ahaa, no rekikeli tästä ainakin saadaan.

Sataa, sataa koko yön, sitä sataa vielä aamulla, tuiskuaa taivaan täydeltä ja aamupäivällä jo valjastavat rengit hevosensa liisterekien eteen ja ajavat teitään mikä minnekkin: meiltä mennään myllylle käytteitä viemään, toisesta talosta menevät ensi kertaa heinään, kolmannesta ajavat halkometsään — kaikki reellä, aivan niinkuin talvella. Ja lumipyryn seasta kuuluu jo kylän läpi vievältä maantieltä kulkusissakin ajaja, ja aisakello kalkattaa niin tuttavallisesti — pappilan nuoret siellä kuuluvat olevan lystiä ajamassa…

Olipa hyvä että päästiin tuosta ikävästä syksystä, että tuli talvi näin varhain; ei sula enää tämä lumi. Ei sula, vaikka mitä sanottekin te vanhat ja viisaat, sitä on jo siksi paksulti!

Iltapäivällä vasta lumentulo herkeää, tulee kuutamo ja pakkasyö. Ja lammet, jotka ovat syvällä korpien sisässä ja suojassa tuulilta, menevät jälleen lasimaiseen riittaan. Mutta järvi läikkyy sulana — tietäähän sen, kun ei yöksi tyyntynyt… Kyllähän se muuten olisi… Niin, mutta tulipahan kumminkin talvikeli!

Seuraavana päivänä ajetaan vielä reellä, mutta kolmantena jo alkaa sataa — vettä, ihan silkkaa vettä. Koko päivän se sitä taas vuorostaan sataa ja syytää; yöksi nousee lisäksi ankara tuuli vesikosta… Ja voi kuinka metsässä pauhaa ja ryskää, ja voi kuinka huoneiden nurkissa ulvoo ja vinkuu! Ja ikkunan ruutuihin kuinka pieksää ja vihmoo kamalan, pimeän yön myrsky! — —

Aamulla on maa jälleen paljas ja piha vesilammikotta täynnä; ainoastaan syvien ojien pohjilla ja paikotellen metsäisillä mäkirinteillä on vielä joku siekale vetistä, sinervää lunta, joka sekin päivän parin perästä sulaa.

Ei siis tullut rekikeliäkään! Talvi huvikseen vain kummitteli ja herkkä-uskoista ihmistä peijasi. Reet vedetään taas liiteriin — ikäänkuin häpeämään — ja kärryt tuodaan kartanolle ja niillä rymisten ajetaan. Ja maantietä lentää suristaa taas pitäjän ainoa polkupyörä. — Ne, joilla veneet jäivät vesiteloilleen, lähtevät verkonlaskuun.

Tuuli pysyttelee etelän korvalla, väliin se kyllä hiihtää suoraan pohjoiseenkin, lämpömittarin elohopea rupeaa nopeasti kutistumaan — mutta aamulla kun herätään ja vilkaistaan ikkunasta ulos viiritankoon, niin seisookin lippu entisellä sijallansa — vesikossa. Ja ilma tuoksahtaa niin leudolle ja lämpymälle.

Sellaista ilmaa kestää nyt viikon, pari. Eikä sada lunta eikä jäätä. Ja nuottamiehet järven selällä vetävät muikku-apajoitaan ja saavat mikä enemmän, mikä vähemmän, mikä tyhjää. Ne, jotka saavat tyhjän apajan, syytävät nuottansa uudelleen veteen, toivossa että tällä kertaa jotain saisivat ja perässä istuva isäntä miettiväisenä kynsäisee korvansa taustaa ja puheliaan emännän suu pahasti mutruilee. Ne, jotka saivat hyvän saaliin, heittävät kiireesti nuottansa veteen nekin — saadakseen jos mahdollista vieläkin runsaammin.

Sitten yhtenä aamuna, aivan lokakuun lopussa, sataa vähän vitiä ja menee kohta sekeeseen. Muutamilla on taas jonkunlainen paha aavistus mielessä ja he vedättävät veneensä rantatörmälle, käännättävät kumolleen ja virkkavat kaikkien kuullen: Ei tarvita nyt tälle suvelle enää venettä, kyllä vain nyt tuli loppu venekelistä! Mutta niillä vanhoilla ja viisailla nyökähtää pää niin omituisesti heidän jäykästi nuorempiinsa katsoessaan, aivan kuin he tahtoisivat väittää vastaan.

Mutta me nuoret emme usko — me luotamme lämpömittariin, josta ne vanhat ja viisaat eivät älyä tuon taivaallista. Puhuuhan se mykkää, mutta paljon merkitsevää kieltä, — näyttää viisi pykälää pakkasta, vaikka ollaan vasta neljä tuntia sivu puolesta päivästä. Jos ei ensi yönä vain jäädä — niin sepäs ihme!

Ja me painamme lämpöiset talvilakit päihimme, vedämme vanttuut käsiimme ja hiivimme hämärän tullen rantaan päin tutkimaan ja tarkastelemaan, tunnustellen viileähköä ilmaa sieramillamme kuin vainuava koira saalista.

On lauvantai-ilta ja meitä vastaan tulee nuottaväkeä viikon kestäneeltä retkeltään ja nekin vakuuttavat että "poikkeen piti lähteäk, ei siellä hevin enää taho taretak — kovan kävi kylymäksi ilima". Ja ne kopistelevat jäätyneitä pieksujaan ja kohmettuneilla käsillään tapailevat kalakonttiensa viilekkeitä. Ja näyttävät vähän niinkuin huolestuneilta.

Vaan meillä ei ensinkään käy nyt sääliksi heidän vilunsa, me riemuitsemme salaisesti, että nyt saamme ikäänkuin kannatusta siinä uskossamme, että kyllä nyt näistä puolin…

Juoksujalassa saavumme rantaan. Me näemme edessämme heikossa mainingissa väilehtivän kotilahden mustanvihreän, kylmänä siintävän seljän, jonka pinnalla vain silloin tällöin kareilee hienonhienoja viriä. Mutta nekin katoavat, silenemistään silenee mustankiiluva järven laaka. Silmä jää tuota silenemistä tuijottamaan, katsanto huomaamatta naulautuu kiinni, ripset eivät värähdä… Ja ajatus missä harreilleekin.

Kuluu hetki syvässä hiljaisuudessa — silmä rävähtää, aate virkoaa — me olemme tehneet havainnon. Me olemme keksineet, kuinka sitä, tuota, jota me toivomme ja jota me niin kiihkeästi näinä aikoina olemme odottaneet, kuinka sitä nyt muodostuu.

Hyvin hiljaa ja varovasti, salakavalasti se syntyy. Keskelle lahtea, kivenheiton päähän rannasta, on katsellessamme mustan kiiltävä pinta eroittunut muusta vedestä. Sangen salaperäisellä tavalla on se siitä eroittunut ja silmä on siinä näkevinään ikäänkuin hienonhienon, hajanaisen harson, jossa on monensuuntaisia viiruja, ja kun kivellä viskaa siihen lähelle, niin näyttää vettä pulpahtavan tuon harson reijistä. Se laajenee laajenemistaan joka suunnalle, mutta aivan hitaasti. Sitä myöten kuin sitä lisää syntyy, sitä myöten keskempänä olevat osat tihenevät, reijät umpeutuvat, pinta ehenee. Vähän matkan päässä syntyy samallaisia muodostuksia, nekin suurenemistaan suurenevat, ja näkymätön henki liikuttaa niitä hitaasti rantaa kohden, jossa myöskin on kutoutunut samallaista hyytynyttä, rannan kivistä heikosti kiinni-pitävää ainetta. Rantaa lähetessä kasvaa ainejoukko alituisesti, väli tulee yhä lyhemmäksi, ja viimein kuuluu vienoa sorinaa. Liikkuva laaka on yhtynyt yhdeksi rantaveden riittaan. Niitä tulee yhä useampia samallaisia laattoja, isompia ja pienempiä. Ja kaikki tulevat hyvin, hyvin hiljaa ja vitkalleen.

Se on talven viileä hengetär, lumikalpea luonnon kave, joka hiipii varpaisillaan mustankiiluvaa pintaa ja joka hiipiessään lukee ja hiljaa huulillaan sopottaa salaisia syntysanoja, veden voimakkaita liitosloihtuja. Ja vesi tottelee häntä ja nöyränä tekee, mitä tämä kalpea kave käskee…

Me seisomme rannalla, illan hämyssä, hymyilevin huulin, loistavin silmin, emmekä huomaa, kuinka metsänrinta jo synkistyy, kuinka juovikas heleä rusko siellä, minne aurinko laski, vähitellen sammuu, sammuu — ja sen kohdalle jääpi valju, pakkasta ennustava valonhohde.

Huomennako siis vihdoinkin on järvi oleva — jäässä!

* * * * *

Mitä kummaa, mitä ihmettä, mitä luonnon ilakoivaa ivaa ja oikkuja! Untako olikin eilinen ilta ja pahastikko pettyivätkin tutkistelevat silmät? — Aamulla tuulee niin tuimasti, järvi on suppasen sula, ja mustina, vihasta kähisten vyöryvät aallot eilistä rantaa vastaan. Kalpea talven kave, sinun siltasi on särkenyt voimakas tuulen tytti!

Ja nyt alkaa lumituisku, ja lämpömittari hyvin viattomana näyttää vain kaksi astetta kylmää. Tuuli kääntyy kääntymistään etelän puoleen. — Kuinka minä nyt vihaan tuota etelää, tuota hävytöntä ja kevytmielistä!

En usko enää, en usko enää mitään, en usko lämpömittaria, en usko viiriä, en vanhoja enkä viisaita — kaikki ne ovat täynnänsä petosta ja lirkkiä, kaikki ne minulle vain uskottelevat ja minua vasten silmiä valehtelevat!

* * * * *

Kahden päivän perästä kertovat muut lämpömittarin — minä en siihen ilkeä katsoa — näyttävän yhdeksän astetta pakkasta ja minäkin vasten tahtoani olen huomannut, että ilma on sees ja tuuli tyyntynyt.

Ja toisen yön perästä aamun valjetessa tapaan itseni luistimillani kiitämässä lahden vihreänhohtavaa iljankopintaa.

Järvi on jäässä, lunta on maassa — talvi on tullut!

Saattajan salaisuus

Oli synkkä marraskuun yö, maa oli sateesta märkä ja ilma tuulinen. He… palasivat "soitannollisen seuran" illanvietosta Alppilasta, vastoin pääkaupunkilaisten tapaa jalkaisin. Olivat tulleet jo Kaisaniemelle asti, jossa oli niin pimeää että vaivoin sen käytävällä pysyivät. Puiston korkeat puut humisivat kolkosti molemmin puolin tietä…

— Mutta olenpas minä koko kohtelias saattaja, kun en hevosta teille tilannut! virkkoi toinen kävelijöistä, niin kutsuttu "nuori säveltäjä" nuoren naishenkilön puoleen kääntyen.

— Älkää puhuko… minä pidän niin äärettömästi kävelystä, vastasi tyttö iloisella äänellä.

— Pidättekö? Sepä hauskaa… mehän olemme sitten aivan samanluontoiset. Minä näet myös aivan intohimoisesti rakastan jalkaisin-kulkua — varsinkin näin yöllä… illanvieton jälkeen. Jollen silloin saisi kävellä, niin tukehtuisin.

Tyttö ei tähän enää mitään sanonut. He hiljensivät kuin yhteisestä sopimuksesta siihen saakka ripeää käyntiänsä, hengittäen täysin keuhkoin öistä ilmaa.

— Kuulkaas, eikö teitä sentään hiukan kammota tämä puiden tohina yön pimeydessä, hyvä neiti?

— Minuako? Höpsis! Ei vähintäkään!

Hän huudahti sen äänellä, joka ilmaisi viehkeää vallattomuutta ja naiivia tyttömäistä suuttumusta. Ihastuneena huomasi saattaja, kuinka tytön silmät pimeässäkin välähtivät sellaista luonnonpuhtautta, jolle kaikki teeskenteleminen on vierasta. "Niin, lapsihan hän on muutenkin", ajatteli hän itseksensä, "vasta kuudentoistavuotias".

Nuori taiteilija todella riemuitsi sielussaan kiittäen kohtaloa, että oli tässä illanvietossa sattumalta tullut esitellyksi tälle nuorelle, hienosta herrasperheestä olevalle ja sointuvaa suomenkieltä puhuvalle neidolle. Hän, mies parka, joka niin paljon oli kärsinyt juuri siitä ettei hänellä ollut nuoria naistuttavuuksia pääkaupungissa! Vaan nyt oli hän yhtäkkiä sellaisen saanut ja hän hymyili jo edeltäpäin kaikille niille kuville, joita hänen vilkas mielikuvituksensa loihti esiin sekä lähimmässä että kaukaisemmassa tulevaisuudessa, jotka kuvat aiheutuivat juuri tästä tämäniltaisesta nuoresta tuttavuudesta. Eihän tiedä, haaveili hän, mikä tämä nuori tyttö on oleva minulle vielä elämässäni… niin, niin… onhan lupa ajatella pitemmälle… ja onhan mahdollista että sallimus juuri tämän naissielun…

Saattajan romantilliset ajatukset katkesivat, kun hän yhtäkkiä havaitsi astuneensa räiskyvään vesilammikkoon, jonne tyttökin, pimeä kun oli, kavaljeerinsa kulkuun luottaen, uskollisesti oli seurannut.

— Anteeksi neitiseni, pyyteli hän, kun olivat taas kuivemmalle löytäneet — se on merkillistä että minä ajatuksissani aina kaarran vasempaan, vaikka tiesinhän tien oikealla puolella olevan kuivemman.

Hänen teki mieli lisätä että se on yhtä merkillistä että tytön askelet kääntyvät sinne, minne hänenkin, ja laskea vähän leikkiä tästä, nähtävästi sielujen magnetismista. Hän tunsi voivansa olla niin ihmeen avomielinen tämän nuoren neidin parissa… Sillä olihan hänkin vielä sielultaan lapsi — ja ehkä vielä enemmän lapsi kuin tuo tyttö, joka siinä sipsutteli hänen rinnallaan. Mutta hän hillitsi leikinlaskunsa. Ehkäpä tyttö sitä ei olisi käsittänytkään. Hän kun nähtävästi oli vielä niin tottumaton sellaiseen, koska oli kertonut olevansa vasta ensi sesonkiaan Helsingissä… Tänne olivat lähettäneet hänet musiikkiopistoon — ja ehkä siinä sivussa vähän keittämäänkin… ylioppilaaksi hän ei pyrkinyt, vaikka olisi kai kyllä päätä ja varoja ollut. Mitäs hän ylioppilasarvolla…? Hui hai! Turhaa ylpeyttä se olisi ja kovin epänaisellista: ulkonaista kunnianhimoa vain! Kaunishan tosin on se valkea lakki… mutta onhan muutakin kaunista… Hänen isänsä melkein vihasi naisylioppilaita.

He olivat saapuneet Kaisaniemen laidassa olevan keinotekoisen lammen luo, jonka reunaa tie kulki kaupunkiin.

— Neitiseni, pitäkää nyt minua tarkasti silmällä etten taas sortuisi vasempaan, muuten polskahdan tuohon lampeen. Ja te seuraisitte luonnollisesti perässä.

— Eihän toki…

He naurahtivat yhdessä tälle hupaisuudelle.

— Näettekö kenties joutsenia tuossa lammessa?

— En… Missä?

— En minäkään, lienevät lentäneet jo pois talveksi. Tai ovat muuttuneet mustiksi, niin ettei erota…

— Onko olemassa mustiakin joutsenia? kysyi tyttö lapsellisella uteliaisuudella.

— Austraaliassa sanotaan olevan… ja eräs meidän maan runoilijoista on myös sellaisia nähnyt… Katsokaapas neitiseni, tämä rakennus edessämme se nyt on se niinkutsuttu Villensauna. Itsessään vähäpätöinen ja ränstynyt laitos, mutta tuo ikkuna tuossa — näettekö mitä ikkunaa tarkoitan? — on merkillinen siitä että sen takaa kerran Topelius heilutti nenäliinaansa.

— Topeliusko? Sakari Topeliusko? Onko niin mainio mies heiluttanut nenäliinaansa tuosta ikkunasta? huudahti neito, säihkyvin silmin katsellen pimeää ikkunaa kuni jotain pyhän ilmestystä. Sillä hänkin oli yksi noita tuhansia, jolle lapsuudessa saturunoilijan tarinat oli tehty niin rakkaiksi. — Tuosta ikkunastako, sanoitte?

— Juuri siitä!

He pysähtyivät matalan puutalon kohdalle, ja saattaja kertoi:

— Se oli silloin kun suuri vainaja täytti nuot 80 ikävuottansa ja hänen kunniakseen pantiin suurenmoisia juhlallisuuksia toimeen täällä pääkaupungissa. Tähän Villensaunaan, jossa runoilijavanhus aina majaili kaupungissa käydessään, saattoivat ylioppilaat silloinkin ukkoa juhlasta. Oli iltapimeän aika ja ylioppilailla oli roihuavat tulisoihdut käsissään. Minä olin myös joukossa. Juuri tälle paikalle, jossa nyt seisomme, kokouttiin odottamaan, kunnes vanhus ehtisi sisään huoneeseensa. Pian näkyikin tulta ikkunasta, ilmaruutu avautui ja käsi pisti esiin aukosta — se oli Topeliuksen käsi.

— Ja te näitte sen omin silmin? Kumpi käsi se mahtoi olla, oikeako vai vasen? uteli tyttö kiihkeästi ja innostuneena säveltäjän kertomuksesta.

— Sitä en tullut tarkastaneeksi, mutta arvattavasti se oli hänen oikea kätensä.

— Siis se, jolla hän kirjoittikin! jolla hän on kirjoittanut "Blommande sköna dalar"… juuri se käsi siis! riemuitsi tyttö yhä ikkunaan katsellen. — Mutta mitä hän sanoi silloin?

— Ei hän sanonut mitään. Ei ainakaan mitään erinomaisempaa. Oli tietysti uupunut ukko-rukka kaikista kekkereistä. Heilutti vain nenäliinaansa, kun yksi ylioppilas oli huutanut: eläköön suuri runoilijamme Topelius! — ja hän katseli syvämietteisen näköisenä ikkunan läpi.

Tytön silmät välähtelivät niin kauniisti…

— No mennään nyt! sanoi hän sitten ikäänkuin havahtuen ihanan kangastuksen näkemisestä.

He kulkivat kiireesti pihakäytävän läpi ja tulivat ulos portista rautatietorille. Heidän edessään avautui yöllisen Helsingin keskus kaasulamppujen ja sähkötulien valossa, rauhallisine poliiseineen, odottelevine ajureineen ja… tavallisine katunaisineen, joiden kanssa joitakin juopuneita herroja vaelteli synnin teillä…

— Siis Bernhardinkadulle saan teitä saattaa neiti? kysyi säveltäjä kohteliaasti, mutta surunvoittoisella äänellä; hän näet tuli aina vähän surulliseksi nähdessään noita öitsiviä kulkijoita.

— Niin, jos tahdotte olla niin kohtelias ja hyvä, vastasi tyttö, joka kummastuksella oli huomannut tuon kahtaalle hoipertelevan rivin miehiä ja naisia. Näin myöhään ei hän ennen vielä ollut Helsingin kaduilla liikkunut.

— Minä saatan teidät en ainoastaan kohteliaisuudesta, — sitä minussa liioin ei ole, — vaan myös sydämmen halusta! tuli nuori säveltäjä sanoneeksi itsekkin ihmetellen avomielistä tunnustustaan. — Mutta emmekö nytkään ota ajuria? kysyi hän.

— Ei, ei millään muotoa, kiitos vain, mutta hupaisempi on kävellä perille asti.

"Aina sama!" riemuitsi saattaja ajatuksissaan. He olivat juuri päässeet Ateneumin ohitse, missä Mikonkatu alkaa, kun tyttö yhtäkkiä pysähtyi ja näytti huolestuneelta.

— Mikä teidän tuli, neitiseni?

— Avaimeni… — ovat poissa!

— Mitä sanotte? Av… ai… pudonneetko?

Nuori neiti kaiveli päällysnuttunsa taskuja ja käänsi ne molemmat nurin. Jumaliste! Avaimia ei löytynyt, ne olivat totisesti poissa.

— Kaksiko niitä oli?

— Niin, toinen ulko-oven, toinen sisä-, vastasi tyttö äänellä, jonka tyyneyttä saattaja ihmetteli koettaen tutkia, mikä ilme nyt tytön silmissä näkyisi. "Eikö hän niin hätäänny että purskahtaa itkuun" ajatteli säveltäjä. Mutta ei hän nähnyt sellaiseen mitään enteitä. Hän näki vain hänen silmäinsä hohtavan kuni kaksi tähteä, näki kauniina kaartuvan sileän valko-otsan ja ohimoita peittävät tummat hiukset, jotka pehmoisina häilähtelivät hänen yksinkertaisen, mutta aistikkaan syyshattunsa alta.

Niin seisoivat he kotvan aikaa neuvottomina katukäytävällä.

— Jos vain tietäisi, mihin avaimet ovat voineet pudota, sopersi saattaja. — Miten osaan minä nyt auttaa teitä tästä pulasta?

— Eivät ne ole voineet pudota muualle kuin Alppilaan, arveli tyttö. — Siellä oli sellainen tungos lähtiessä… heittelivät päällystakkeja lattialle kuin mitkähän… Sinne etehiseen ne ehkä sitten ovat pudonneet…

— Siis ei muuta kuin takaisin. Ja nyt ainakin ajamme hevosella. Täytyyhän teidän saada kortteerinne avaimet ja päästä sisään… ettehän voi kadulle yöksi jäädä…

Ja saattaja alkoi kiihkeästi viheltää ajuria luokse. Mutta ajuria ei heti kuulunut — mihin kummaan ne jo tästä torilta? Hm… nuo äskeiset… Mutta ei hätää, mennään Esplanaadinkadulle, sieltä kyllä saamme. Esplanaadin varrelta he saivatkin ajurin. — Alppilaan ja täysi masina! komensi säveltäjä ajurille hypähtäen tytön kanssa nelipyöräisiin ajoneuvoihin. Pörheäpäinen ajuri mulautti ilkeästi silmiään nuoren neidin puoleen mutisten jotain partaansa, kääntyi sitten suoraan ajolaudalleen ja kädet ojona nykäsi suitsista hevosensa pieneen hölkkään. Rattaat lähtivät pyörimään kohden itäistä viertotietä; kuului ainoastaan hevosen kavionkopse, sillä onneksi sattuivat pyörät olemaan kautsulla ympäröidyt.

Onpa tämä todentotta soma juttu, ajatteli saattaja itsekseen siinä istuessaan tuon nuoren, kauniin tytön vierellä. Mutta minua kaikki tämmöinen viehättää… Tämä on seikkailua ja juuri näin erikoisilla tapauksillahan ne romaanitkin alkavat… juuri tällaisesta minä niin pidän. On kuin minäkin tässä heräisin elämään.

Hän ei voinut olla itselleen tunnustamatta salaisesti toivovansa ettei avaimia ensinkään löytyisi ja että… että… oi anteeksi hyvä lukija: eihän tämä ollut synnillinen ajatus, vain päinvastoin sellainen nuoruuden runollinen haavekuva… Ja tunsihan hän sääliä tyttöä kohtaan ja tahtoi kaikin tavoin häntä pulasta auttaa, mutta jos niin sattuisi, jos "kohtalo" niin sattuisi että… niin…

— Kuulkaa neiti, jos ei avaimianne löydy, mihin sitten joudutte? virkkoi hän ääneensä ajatellen.

Tyttö katsahti häneen hopeanhohtavilla silmillään ja sanoi avomielisesti:

— Jos löytyisi edes ulko-oven avain, niin voisinhan soittaa sisä-oven kelloa yölläkin ja päästä sisään.

— Monennessako kerroksessa neiti asuu?

— Neljännessä…

— Ei siis ylety kolkuttamaankaan pihalta, sanoi saattaja puoliääneen.

— Eihän toki, hymähti tyttökin hiljaa… He vaikenivat.

Viertotiellä oli paikoin pimeää kuin säkissä. Kohta alkoi sataa vettä.

— Ajakaa paremmin! kiiruhti säveltäjä ajuria.

— Onkos herralla hätä? murahti ajuri päätään kääntämättä.

"Se raakalainen tässä vielä törkeilee", ajatteli saattaja harmistuneena. Jos ei hienoa naishenkilöä olisi ollut hänen mukanaan, olisi hän tästä sanasta antanut ajurille korvapuustin.

— Ei ole hätää, vaan on kiire! sanoi hän juhlallisen käskevästi ajurille.

— Onko ajotie pitempi kuin jalkatie? kysyi neitonen onnettomuutensa ritarilta.

— Niin neiti, se on kokolailla pitempi.

— Mutta sittenhän olisimme voineet kävelyllä mennä suoraan, arveli tyttö.

"Aina sama!" ajatteli saattaja. "Satoi tai paistoi!" Jo tulivat he Töölönlahden kupeelle; ikävästi pauhasivat aallot syksyn alakuloista, matalaa rantaa vasten. Mäntymäki häämötti murheellisesti humisten heidän vasemmalla puolellaan…

— Antakaa hurista!

Ajurin hevonen oli herennyt hitaaseen juoksuun. Vihdoin pääsivät he Alppilan kohdalle.

— Vartokaa tässä, me tulemme kohta takaisin, sanoi saattaja hypäten alas maahan, johon tyttökin samalla liepsahti ennenkuin hän ehti häntä auttaa.

— Jos herra ensin maksaisi, röhisi epäileväinen ajuri.

Saattaja kaivoi taskustaan kahdenmarkan rahan.

— Tuoss' on, te heikkouskoinen!

He lähtivät kiipeämään yhdessä ylös liejuista törmää. Kavaljeeri näet ei uskaltanut jättää nuorta kokematonta neitosta yksin ajurin seuraan. — Voi, voi, kuinka teillä on minusta nyt paljon vaivaa! kuuli hän tytön sanovan.

Ravintola oli pilkkosen pimeä.

— Tätä jo pelkäsin! huudahti seikkaileva ritari. — Me tulemme liian myöhään. Tulet ovat sammutetut, ei kukaan valvo, ovet ovat kaikki lukkoon suljetut.

Hän rupesi kolkuttamaan ulko-ovelle, kolkutti ensin varovasti, sitten yhä tuntuvammin, lopulta täydellä nyrkkivoimalla. Seinät kumahtelivat niin että häntä itseäänkin jo vähän arvelutti. Henkeään pidättäen kuuntelivat he sitten, syntyisikö sisältäpäin mitään liikettä. Mutta avaamaan ei kukaan tullut, soittaakkaan ei voinut, sillä ovikello näkyi olevan epäkunnossa eikä antanut kuuluvaa ääntä. Tyttö seisoi hiljaa muutaman askelen päässä saattajastaan, joka uudestaan alotti kolkutuksensa. Silloin kuului pimeässä suuttunut ääni jostain ikkunasta:

— Menkää tiehenne! Muuten kutsumme poliisin…

— Oletteko löytäneet av…?, sai saattaja huudetuksi, mutta samalla kuului ikkuna, joka oli avattu, kovasti tärähtäen tupsahtavan kiinni.

Turha oli enää kolkuttaa. Heitä nähtävästi luultiin juopuneiksi yökulkijoiksi.

— Meillä ei ole muuta neuvoa kuin palata tyhjin toimin kaupunkiin, sanoi saattaja, koettaen tehdä äänensä niin rauhalliseksi kuin mahdollista.

— Mutta minnekkä minä nyt joudun, kun en pääse sisään kortteeriini? kysyi tyttö luonnollisuudella, jossa vielä oli enemmän kummastusta kuin oikeaa hätääntymistä.

— Hotelliin, Kämppiin yöksi, neiti hyvä!

— Ei, ei! — kuulkaa, en minä…

— Miksikäs ei? Mikäs auttaa?

— En minä Kämppiin, en vaikka mikä…

— No johonkin muuhun hienoon hotelliin sitten: Seurahuoneelle, Kleihneen, Patriaan, Kalevaan… onhan niitä.

— Voi hyvänen aika sentään — pitääkö minun nyt hotelliin? En eläissäni ole sellaisessa vielä käynyt…

— Olkaa huoletta — kyllä minä toimitan…

— Mutta onhan se kauheaa tämä tämmöinen — yksin sinne outoon hotelliin!…

Tytön ääni jo vähän värähteli. Miksi se värähteli? Ehkä yön kolkkoutta ja nuoren ruumiin alkavaa väsymystä, — hän ehkä oli tottumaton valvomiseen… Taikka oliko hänellä nuorena maaseutulaisneitona jokin vastenmielinen käsitys hotelleista, joka paljas nimikin jo hänen sielussaan synnytti tympäisevän tunteen…

Nuori mies luuli hyvin ymmärtävänsä, mitä ajatuksia tytön povessa risteili, siinä ajellessa hänen rinnallaan takaisin kaupunkiin päin. Mutta hänestä oli kuitenkin huvittavaakin että oli käynyt niinkuin oli käynyt ja hän laski leikkiä tytölle:

— Huomispäivänä saavat kortteerissanne kaupungin "Iltalehdestä" matkustavaisten joukossa lukea teidätkin… että: "neiti von Blume Seurahuoneella — Alppilasta!" Haha… Taikka vielä paremmin: "läpimatkalla Alppilasta Bernhaardinkadulle"… haha.

Tyttökin naurahti, mutta ei asialle, vaan siksi että toinen niin sydämmestään nauroi. Hän tuli kuitenkin heti vakavaksi, sillä seikkailu ei hänelle todella ollut pelkkää leikkiä enää.

Kun ajoneuvot pysähtyivät Seurahuoneen edustalle, hyppäsi säveltäjä alas soittamaan kelloa. Kului muutama hetki ennenkuin ovi avautui ja kultakaluunainen olento kysyi ruotsinkielellä, mikä tulija herra oli, koska oli soittanut? Mutta kun hän näki naishenkilön hänelle tuntemattoman nuoren miehen takana, rypisti hän kulmakarvojaan ja katsoi pilkallisesti saattajaan, joka suomeksi koetti selittää:

— Tältä nuorelta neidiltä on asuntonsa avaimet kadonneet ja hänen täytyy päästä tänne yöksi.

— "Voippi ollee niinkuin härrä sano, mutta me ei otta kettä obekantti ööllä vastaan", sanoi kultakaluunainen olento jäykästi. Ja hän alkoi vetää ovea kiinni. Nuori mies raivostui ja työnsi jalkansa rakoon.

— Hänen täytyy saada yösija! kiljaisi hän.

— Hene ei teytty!

Ja raskas ovi sulkeutui silmänräpäyksessä, samalla kun säveltäjä tunsi toisen säärensä ihmeellisellä voimalla ponnahtavan ulos sieltä, minne se oli telkimeksi pistetty.

— Ne ovat hävyttömiä! Eivät uskalla ottaa vastaan kun ei ole kapsäkkiä, sanoi hän kääntyen neidin puoleen, joka peljästyneenä oli paennut etemmä.

— Toiseen hotelliin!…

Mutta siellä kävi samoin.

Nyt huomasi saattaja tytön silmien kostuvan. Tyttö itki, itki niinkuin tekee se, joka sydämmensä puhtaista tunteista itkee ja joka ei vielä elämän suuria suruja tunne. Hänen povensa kohoili voimakkaasti, mutta käsillään ei hän kasvajaan peittänyt. Vapaasti sai nuori mies katsella tytön kyynelten kauneutta. Sillä kaunista ja liikuttavaa se hänestä oli.

— Nuori neiti Blume, alkoi saattaja vaitiolon perästä, — olettehan te vielä luonnon turmeltumaton lapsi… ja minä olen myös kaikkien turhien tapojen ja orjallisen etiketin vihaaja… Mikä on sopivaa ja mikä ei ole sopivaa, sen sanoo meidän sydämmemme, jos vain sen ääntä tahdomme kuunnella… ja sitähän me tahdommekin, jos kerran olemme oikeita luonnonlapsia… Miksi en siis minä puhtaalla mielellä tämmöisenä hetkenä rohkenisi ehdoittaa että te, vaikka olettekin niin nuori ja kokematon — ja juuri siksi — niin: että te, hyvä neiti, nyt muitta mutkitta tulette minun luokseni yöksi!

Hän oli saanut sen sanotuksi. Seikkailu oli todellakin mennyt niin pitkälle.

"Hänen luokseen yöksi!" Sitähän oli tyttökin ajatellut, heti kun huomasi olevansa avaimitta. Sillä olihan se ensimmäinen ja kaikista luonnollisin ajatus. "Hän oli ainoa käsillä oleva tuttava koko yöllisessä ympäristössä. Ja tuntuihan hän niin veljelliseltä. Häneenhän saattoi turvautua."

— Minä tulen, sanoi tyttö hiljaisella, mutta varmalla äänellä.

Ja hän kuivasi kyyneleensä. Koko hänen käytöksessään ilmausi lapsellista luottamusta saattajaansa. Tämä tunsi itsensä yhä enemmän liikutetuksi ja hellänjalot tunteet asettuivat voimakkaina hänen sieluunsa.

— Mutte onko teillä avain tallella? kysyi tyttö yhtäkkiä säpsähtäen.

Säveltäjä näytti.

— Kohtalo on ollut minulle lempeämpi kuin teille naurahti hän.

Ajoneuvot vierivät Rauhankadulle, jonka varrella nuori taiteilija asui sievännäköisessä puutalossa, toisessa kerroksessa.

— Tulkaa neiti, saattaja puhui kuiskaamalla, — ja antakaa tänne kätenne, muuten ette osaa näitä pimeitä portaita…

He alkoivat ääneti nousta ylös astimia voimatta enää erottaa toisiansa, mutta saattaja tunsi kädessänsä tytön kätösen, joka oli lämpöinen hienon hanssikkaankin läpi.

— Ettehän pelkää?

— En…

— Oletteko väsynyt?

— Hiukan…

Tytön ääni oli hiljainen ja uneksiva. Avain osui lukkoon, kuului metallin kalahdus ja ovi aukeni.

— Tässä se on… Nyt hyvin hiljaa sisään. Sallikaa olla vain… minä vien teitä kädestä… Te tulette huoneeseen päällysvaatteissanne… tänne etehiseen emme uskalla… talonväki ei saa tästä tietää… Kas tästä näin.

Sisäovi aukesi hieman narahtaen.

Tyttö astui sisään pimeään. Säveltäjä heitti omat päällysvaatteensa etehisen vaatenaulaan ja otettuaan avaimen pois oven suulta, seurasi heti jäljessä, raapasi tulen tikkuun ja sytytti lampun, jossa oli värillinen kupu. Sinervä, pehmeä valo lähti leviämään huoneeseen. Se sattui myös seinällä riippuvaan sitraan, jonka hienon kiiltäviä kieliä tytön katse näytti ihaillen hivelevän.

— Olkaa kuin kotonanne, älkää ollenkaan ujostelko…

Hän riisui tytöltä päällysnutun.

— Te soitatte sitraakin? kysyi tyttö.

— Soittelenhan…

Ja hän otti soittimen alas seinältä ja asetti sen polvilleen: "Omituinen sattuma", ajatteli hän itsekseen, "Aivan kuin olisi sieluni silloin tätä aavistanut!" Ja hän kuiskasi tytölle, joka, silmät puoleksi ummessa lepäsi pehmeässä nojatuolissa, suloisesti väsyneenä.

— Haluatteko kuulla tuoreimman sävellykseni? Se on pieni lemmenlaulu suomalaiseen tapaan. Ja hän lauloi puoliääneen, säestäen sitransa hyminällä:

Mun mökkini on niin pikkuinen, Vaan päivä sen ruutuja kultaa, Ikkunan alla on elämänlanka, Ja liedessä leimuu tulta.

— — — — —

Jos sinä et mua ylenkatso, Niin käy tämän kynnyksen yli, Sillä minä ikävöin sinua Ja otan sun vastaan avosylin!

Ne olivat surunvoittoisen, hellyyttä kaipaavan sydämmen ääniä. Korutonta, yksinkertaista kieltä, mutta syvästi tuntehikasta, sellaista, joka jää soimaan vielä soituaankin.

Soittaja laski hymyillen sitran käsistään… — Tyttö oli nukahtanut lepotuoliin hänen kerratessaan viimeisiä säkeitä. "En henno häntä herättää" päätti nuorukainen katsellessaan nukkuvaa neitoa, jonka ummistuneiden silmäin alta oli näkevinään kyyneleitä… Varovaisesti nousi hän tuoliltaan ja hiipi tytön ohi dublettinsa toiseen huoneeseen, viheriäisten verhojen taa. —

Ulkona yhä satoi ja tuuli suhisi alakuloisesti nurkissa.

"Hänessä ei ole tuota väärää häveliäisyyttä", haaveili nuorukainen. "Me kaksi voisimme nukahtaa käsikaulaan kuin lapset…"

Venäjän Karjalassa

Olimme toverini kanssa paluumatkalla tuolta sultsinan, kalitan, kakkaran ja shankin luvatusta kotimaasta, näet Vuokkiniemen praasnikoilta ja Karjalan kisoista. Kyläiltyämme päiväkauden luonnonihanalla Ponkalahdella, saavuimme kontit selässä ja sauvoja heilutellen hiljaiseen, alakuloisennäköiseen Venehjärven kylään ja olimme jo hyvän matkaa astelleet erään vanhan talon ohi, kun samalla meitä huudettiin sinne takaisin ja isäntä vähän loukkautuneena selitti pirttinsä portailta ettei sen parempaa taloa koko kylässä ollutkaan ja että aina vieraat siihen taloon poikkeavat teetä juomaan. Me astuimme siis sisään tähän Larintalon pirttiin ja koska sää oli sateinen ja edessä outo, pitkä sydänmaan taival, päätimme tässä oleskella koko päivän aina seuraavaan aamuun asti ja olimme näinmuodoin tilaisuudessa vähän tutustumaan tähän venehjärveläiseen perheeseen.

Sen isäntä oli iso ja harteva mies, isompi ja hartevampi monia muita Karjalan miehiä ja sanoi olevansa tunnettu lehmäkauppiaana monin paikoin meidän maassamme.

— Kyllä milma Suomessa tunnetah, vakuutti hän, kun hänen sukunimeänsä tiedustelimme ja näytti kummastelevan ettemme me häntä tunteneet.

Eilen oli hänkin palannut Iljan praasnikoilta, kirkolta, ja siellä oli hän ollut päissään, jota hän vaimonsakin kuullen avomielisesti ja leveästi vakuutteli:

— Eilen olin mie aivan sikahumalassa… en tiennynnä tästä maailmasta niin kerrassa mitäh!

— Olikos teidän vaimonne myös mukana kirkolla? kysyin naurahtaen itsekseni sitä leikillisen keveää kantaa, jolta isäntä katseli humaltumistaan.

— Ei ollut, kotihin jäi…

— Eikä se toki, jos matkassasi olisi ollut, sinun olisi antanut ryypätäkkään, lisäsi emäntä, jonka silmät omituisesti kiiltelivät tätä sanoessaan. Isäntä ei tähän mitään virkkanut eikä emäntäkään koko asiaan enää koskettanut. Me joimme neljännet teelasit äänettöminä pohjaan ja viidennet samovaarista kaadettuaan poistui emäntä, ja me jäimme isännän kanssa pirtin viereiseen kamariin. Jumalatiesi miten johtui puhe erinäisiin tauteihin ja taudintapauksiin, ja isäntä alkoi kertoa:

— Minulla oli tässä mennä vuonna kasvanut pahkura kaulaan, tähän kerosien alapuolelle, ja siitä tuli niin kipeä että moneksi viikoksi salpasi sisään ja ihan vuoteella makuutti, eikä pystynyt työhön ei minkäänlaiseen. Siinä oli alituinen vaiva ja tuska eikä yölläkään siltä saanut rauhaa eikä helpotusta. Ja siihen koettiin jos jotain lääkettä ja koetettiin siihen poppamiehen konstejai — se on tuo raataja, jonka äsken pirtissä näkiä, tään kylän velho — vaan ei siihen auttanut mitkään keinot. Päivä päivältä se paheni, ja mie luulin ja niin ne luulivat kaikki, jotta ei nyt auta enää muu kuin kuole pois, se kun otti semmoisen hirmuisen tuskan…

Isäntä kaasi tulikuumaa teevettä vadille ja kulautti menemään alas kurkustaan. Sitten taas jatkoi:

— Vaan niin se taitaa olla että kun hätä on suurin, niin on apukin taivahissa. Mie rukoilin apua Jumalalta (isäntä lausui tämän sanan repäisevän leveästi) ja pyysin että vielä säästäisi ja pelastaisi henkeni — ja lupasin hevosen monasteriin laittaa, jos paraneisin… Se se auttoikin.

— Te paranitte?!

— Paranin!… ja se se kaikista ihmeellisintä: heti paranin, ihan samalla tiimalla!

— No mutta miten se oli mahdollista?

— Ka siten kuin mie sanoin… ihan samalla tiimalla, kun lupauksen annoin… se oli vielä päiväsaikaan… pahkura katosi, se ihan hupeni ja silisi siihen paikkaansa.

— Eikö siitä märkääkään vuotanut? Jos se juuri oli puhkeamaisillaan, kun te lupauksen teitte, ja sentähden…

— Eikä ollut, se silisi siitään eikä siitä minkäänlaista visvaa valunut.

— Ja te ihan paikalla olitte taas terve ja työhön pystyvä?

— Ka aivan paikalla…

Turhaa oli väittää isäntää vastaan. Täytyi uskoa että tässä oli tapahtunut ylenluonnollinen, jumalainen ihme. Me särvimme viidennet teelasimme tyhjiksi ja käänsimme ne kumolleen merkiksi ettemme enää lisää halunneet — niinkuin Karjalassa on tapa samovaarin ääressä.

— Ja oletteko sitten täyttänyt lupauksenne? kysyin nyt edellisen johdosta isäntään kääntyen.

— Enhän minä viel… — ei sitä toki ole hevoistakaan! Se oli meillä semmoinen sopimus Jumalan kanssa että sitten vasta, kun tämä minun poikani on kahdenkymmenen vuotias, hän viepi hevosen pyhään paikkaan. Ja siihen asti niitä kyllä kerkeää rahoja sen ostoa varten kerätä, tuumaili isäntä tyvenesti.

— Mutta entä jos jäisi se hevonen luostariin laittamatta, mitenkäs sitten?

— Ka eipä se saa jäädä — silloin perisi piru!… Näin sanoen lähti isäntä pirttiin nuottaansa paikkaamaan, mutta me lähdimme hänen kanssaan, joka kerran oli vievä luvatun elukan Solovetskin luostariin pyhänä lahjana, kylän rantaan uimaan.

Uimasta tultua ja syömästä päästyä istuimme pirtissä talonväen askareita katsellen. Isäntä, tuo jumalain pelastama partaniekka, paikkaili yhä nuottaansa ikkunan pielessä ja emäntä karttasi villoja karsinan puolella; lapset olivat lähetetyt marjaan. Raataja (tämä kalevalainen sana on yhä käytännössä Karjalan kankahilla) — "raataja rahanalainen", mainittu kylän velho, oli vastaikään akkoineen lähtenyt lähellä olevan lammen rannalle niittämään, vaikka myötäänsähän siellä ulkona vettä vihmoi ja umetti niin ettei heinätyöstä ollut paljonkaan taikaa. Akalla, niin velhon akka kuin olikin, oli siunatuksi lisäksi juuri lähtiessä alkanut kova hampaansärky.

Me istuimme kotvan aikaa ääneti, toverini lukien hiljaa itsekseen Välskärin kertomuksia, jotka hänellä olivat matkassa, minä tutkistellen vastapäätäni toisella puolella pirttiä istuvaa emäntää.

Hänen tummat kasvonsa olivat laihahkot, mutta selvään saattoi arvata, että ne joskus olivat olleet täyteläiset ja että kaunismuotoisen, korkean otsan hipiä oli ennen ollut hienompi ja kasvot muutenkin sileämmät — ei ne nytkään karkeat olleet, mutta niissä oli muutamia juovia ja juonteita, jotka puhuivat äänettömiä sanoja kärsimyksistä, ja suuret, mustanruskeat silmät välähtivät toisinaan niin omituisesti ja niistä oli silloin aavistavinaan hivuttavaa tuskaa ja elämän suruja. Mutta muutoin näytti hän tuolla istuessaan villoja kartaten, punainen karjalaisten vaimojen juhlapäähine mustatukkaisessa päässään, näytti vielä veikeältä ja samalla hienotunteiselta ihmiseltä. Minkähänlaiset hänenkin elämänkokemuksensa olivat olleet? En niitä saisi tietää, saisin korkeintaan niihin syrjästä kurkistaa. Aloittaakseni jotain puhetta kysäsin täydellisen hiljaisuuden vallitessa yhä hämärtyvässä pirtissä:

— Siinäkö ne olivat kaikki tämän talon lapset, jotka marjaan lähtivät: poika ja kaksi pikku tyttöä — kolmekko lasta vain?

Ei kumpikaan, ei isäntä eikä emäntä heti vastannut. Isäntä pujotteli välinpitämättömän näköisenä verkkokäpyä revenneen nuotansilmän lävitse ja emäntä kyyristyi niin alas villavasua kohti, ettei voinut hänen kasvojansa nähdä. Puukko hampaiden välissä virkkoi viimein isäntä:

— Siinähän nuo olivat — meidän elossa olevat lapsemme.

Emäntä istui taas suorana. Hänen kasvonsa näyttivät äskeistä kalpeammilta.

— On siis kuollutkin joku lapsi? kysyin enempiä tietoja haluten.

Emäntä huoahti raskaasti:

— On kuollut… mie olen neljäntoista lapsen äiti! Hän sanoi sen värähtelevällä, nääntyvällä äänellä kuni kuoleva. Ja sitten lisäsi hiljaa: — Yksitoista on minulta kuollut…

— Se teki vielä tässä toissa kevännä kaksoiset, ehätti isäntä sekaan raa'asti sanomaan kääntymättä vähääkään pois työstään.

— Ja nekin kuolivat?

Emäntä parka piti vähän lomaa ennenkuin taas vastasi, näytti olevan kuin karvas pala hänellä nieltävänä. Rykäsi heikosti kuni riutunut ja virkkoi:

— Toin'i kuoli ja toisen tapoin itse!

Hänen äänensä oli sydäntäsärkevä; hetki oli liikuttava; ymmärsimme hyvin ettei tuo nainen, joka näytti niin hyväntahtoiselta, mitenkään ollut voinut tahallaan lastaan tappaa, luultavasti oli se tapahtunut jostain kolkosta tapaturmasta. Ja nyt ymmärsin minä, miksi tiedusteluni lapsista oli alussa ollut vanhemmille vastenmielistä ja miksi varsinkin äitiin oli näyttänyt sattuvan niin aralle paikalle.

— Eipä häntä tiedetä varmaan, itsestäänkö tuo kuoli, se kun oli niin heikko lapsi, vai tuliko äidillään niin maatuksi, että tupehutti vuoteeseen, lausui nyt isäntä harvakseen, mutta entisellä karkeankovalla äänellä.

Vaan surullisiin muistoihinsa herätetyn äidin silmissä kiilsivät kyyneleet.

— Itse tapoin, itse tapoin! vaikeroi hän kohtalonsa alle nöyrtyvän äänellä. Lapsi oli vakassa, vakka oli sängyn reunalla, mie makoan, aamulla katson: — lapsi on kuollut… itse tapoin lapsueni!

Hän, joka tätä puhui, oli herennyt kertoessaan työstään, kädet olivat solahtaneet hervottomina ristiin helmoille ja silmää räväyttämättä istui hän pirtin seinään nojautuneena. Hänen katseensa puhui todellista surua…

— Vaan jos se kuitenkin kuoli itsestään?

Tämä lausuttiin pitkän vaitiolon jälkeen jonkunlaiseksi lohdutukseksi ja äidin puolustukseksi meidän puoleltamme.

— Jotka kuolevat tukehtumalla — huoahti emäntä, — niiden ne kyllä sanovat menevän aivan mustiksi kasvoiltaan, ei tämä ollut mennyt, tällä oli vain suun ympärystä mustunut. Illalla, ennen kuin maata ruvettiin, muistan vielä vierahia olleen ja kaikin sanoivat: ei tuo lapsi kauvan elä! — Se kun makasi aina yhtä liikkumatonna ja äänetönnä niin että tuskin huomasi sen hengittävänkään. Ja yöllä se sitten…

— No mitäpä siitä nyt enää, murahti isäntä partansa sisään. Häntä nähtävästi kiusasi se että vaimonsa oli antanut vallan herkille tunteilleen näin vierasten nähden ja kuullen.

Keskustelu katkesi siihen. Istuimme hiljaa. Tuntui niin ikävältä. Pienet ikkunat päästivät kovin vähän valoa pirttiin, ruudut olivat sateesta himmeät.

Hetken perästä kuului rymyä portailta ja lapset tulivat sisään, palaten marjasta.

— Katsho sie moamo, miulai on juolukoita! tuli nuorin lapsista, noin kuusivuotias hoikkakaulainen ja riutuvanpunaposkinen tyttö äitinsä eteen selittämään. Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän laihalla kätösellään tarjosi pientä tuohista, jonka oli puolilleen saanut poimituksi noita sinisiä "koiranmarjoja".

— He toatto, marjoja! sanoi keskimmäinen lapsista, Martti poika, joka oli ollut mukana päivällisellä uimamatkallamme — hän kun kuului keväällä jo ensi kertaa järveen heittäydyttyä paikalla oppineen uimaan — ja joka meille hyvin vilkkaasti oli kertonut kylän poikien keilanheitosta sunnuntaisin kotinsa kentällä, ja jota näistä kaikista syistä pidimme reippaana poikana.

Vanhin lapsista, Tatjana niminen tytönsuikura seisahtui ensin kotvaksi aikaa keskelle lattiaa, laski sitten mitään mielialaa ilmaisematta äänetönnä roppeensa pöydälle ja mennä kyhnytteli uunin eteen märkiä ruojujaan riisumaan.

— Ettekö mustikoita löytänyt? kysyi nyt isä.

— Emmä löytänyt, kaikin juolukoita poimittih.

— A missä työ olia?

— Riunavaaran rintehessä, lammin takana, selitti poika, hänkin pieksulöttöjään jalastaan päästellen.

— A ettekö lehmiä nähnyt? tiedusteli äiti.

— Ei nähty ei kuultu!

— A ken nyt lehmiä etsimäh, kun niin vihmoo? huoletteli emäntä ja kaasi lasten astioista juolukoita teevatiin, jota tuli meille tarjoamaan:

— Syöttekö marjoja, vierahat?

— Kiitoksia vaan… marjat ne taitavat olla teille hyvää ruokaa paaston aikana? kysyimme isäntään kääntyen.

— Ainahan… huomenna se taas onkin paastopäivä.

— Sitä ei silloin saa syödä minkäänlaista lehmänantimia eikä lihaakaan — vai miten?

— Eihän sitä saisi… vaan olen minä tänä vuonna tämän pojan kanssa lihaakin syönyt ja muutakin niinkuin tavallisesti… ka en ole raahtinut poikaani kiusata, vastaili isäntä vähän häpeissään. — Äiti ja tyttäret ne kyllä ovat paastonneet, lisäsi hän rohkeana.

Meitä ihmetytti ettei Larin isäntä, joka oli hevosenkin pyhittänyt luostariin, ollut sen tarkempi uskontonsa sääntöjen noudattaja.

— Joutavaa kai se onkin koko paastoaminen! uskalsimme nyt mekin lausua ensi kertaa ääneen tällaisen mielipiteen ulkonaisista menoistaan aran venäläisuskoisen väestön keskuudessa. — Eihän ihminen sillä autuaaksi tule, paastosipa tai oli paastoamatta, kunhan vain pysyy kohtuudessa.

— No sen minäkin olen havainnut, jotta saattaa se ihminen olla hyvinkin harras ristimään ja pomiloimaan ja paastoomaan, vaan on muuten elämälleen jos minkälainen, myönteli isäntä arkaillen, vaikka emäntäkin oli siirtynyt pois pirtistä.

— Niitä ei taida enää olla niitä vanhanuskolaisia täällä, jotka pitävät eri ruoka-astiansa ja pelkäävät muiden niitä saastuttavan?

— On niitä vielä starovieroja… eikö ole sattunut niissä taloissa, joissa jo olette käyneet?… On se meidänkin talossa muudan semmoinen.

— Tässäkö tässä, kukapa sitten?

— Muori se on tässä talossa vanhanvierolainen… se ei ole nyt kotosalla, kuului menneen tässä eilettäin tuonne takaliston mökkiin… kyllä siitä on semmoinen hankaluus ja rasitus, ettei sitä vain mielellään kärsittäisi. Eikä sitä ensinkään suvaittaisi, jos se olisi joku itseämme nuorempi, vaan se kun on jo vanha ja vaivainen ja lisäksi oma äiti, niin eihän sitä mikä raatsi…

— Isännänkö äiti?

— Ka niine… sehän se on.

Kun oli kerran tullut puheeksi vieroseikat, oli meillä sopiva tilaisuus tiedustella samalla niiden huhujen todenperäisyyttä, joita joskus oli meidän maahamme kuulunut: että muka jossain Karjalan sydänmailla piileksii ihmisiä, joilla on salaperäiset uskonnolliset menot ja joista ei tiedä mitä ne ovat, kun ne kerran saatuaan jonkun ihmisen pariinsa eivät ikinä enää laske pois ja joista sentähden kammottavia juttuja rajaseuduilla liikkuu.

— Ka on niitä semmoisia ihmisiä, selitti isäntä, on paljonkin täällä Akonlahdella! Ne ovat niitä kaikista vanhimman-uskolaisia. Ne eivät tunnusta keisaria eivätkä pappeja, siellä ei kasteta lapsia, ei siunata, ei vihitä… Ja rikkaita ne pedot ovat… ja niillä kuulestaa se usko olevan niin kummallista laatua että kaikki, jotka vain niiden kanssa joutunevat kuin vähäisiin tekemisiin hyvänsä, kääntyvät siihen… mikä hänessä sitten lieneekin tarttuvaisuus.

— Tiedetäänkö sitten että on kukaan täältä heidän uskoonsa kääntynyt?

— Ka miksi ei tiedetä — tiedetään hyvinkin. Onpa esimerkiksi tuosta toisesta talosta vanha ukon kämppä heidän luokseen houkuteltu — niitä rikkaimpia sinne enin tahtovatkin — sekin ukko vei matkassaan kolmesataa ruplaa ja siellä ne nyt pysyy.

— Katosiko ukko sille matkalleen?

— Sinne katosi! Sinne ne jäävät kaikki. Sieltä ei pois päästetä sinä ilmoisna ikänä. Sillä ne kaiketi eivät sieltä pääse palaamaan, kun kuuluu omalla verellään itsekunkin pitävän nimensä siellä kirjoihin kirjoittaa.

— Omallako verellään nimensä kirjoittaa! Liekköhän totta?

— Totta se on… se semmoista on heidän uskontonsa.

Emäntä oli keskustelumme aikana tullut pirttiin ja laitteli ruokaa pöydälle. Hänkin sekautui keskusteluun näistä salaperäisistä eläjistä:

— Ihan nuoria tyttöjäkin, viisi- ja kuusitoistavuotisia ovat sinne houkutelleet. — "Siellä startsain kera yksissä huoritah!" lisäsi hän ylenkatseen ilme silmissään.

— Vai semmoista se onkin väkeä?

— Semmoista! Siellä elävät kuin eläimet… ja keisarille ei veroja makseta.

— Mutta kuka on oikeastaan nähnyt että miten ne siellä ovat ja elävät?

— Ka ei olla nähty sen paremmin kuin asumukset. Komeat kuuluu niillä pirtit olevan. Vaan vieras jos sisään tulee, ei niin ketäkään löydetä! Silloin ovat aivan tyhjät — niillä kuuluu olevan sala-ovia niissä. Niistä piiloon pujahtavat vieraan tullessa.. "Talvella hyö niissä asutah, a kesäksi metsäh mennäh". Kesäksi heittävät pirttinsä autioiksi ja kenen tahansa käytettäviksi, itse muuttavat erämaan metsiin asumaan.

— Pelkäävätkö henkeänsä kesäiseen aikaan enemmän?

— Ka ei me tiedetä.

— Ja maanalaisissa luolissako sitten elävät näin suvella, niinkuin on puhuttu?

— Metsäsaunoissa pahasissa ne elävät, ei taivasalla.

— Entä mitenkä he elättävät itseänsä siellä salassa muulta maailmalta.

— Ka heillä on Piiteristä (Pietarista) elättäjät; sieltä ne ovat itsekkin kotoisin ja sieltä heimolaisensa heitä avustavat. Talvisin vedättävät salaisesti kuormittain tavaroita ja ruokavaroja.

— Ovatko kruununmiehet heitä koskaan hätyytelleet?

— Eipä ne niitä käsiinsä saisi, jos tahtoisivatkin. Eivätkä uskallakaan, on niillä aseita: pyssyä, miekkaa, kirvestä — tappavat pirut. Tässä kerran — olikoon se toissa talvena — olivat kuitenkin saaneet kiinni muutaman. Kahleissa kulettivat poikkeen… se oli ollut ihan ummikko (venäläinen). Vaan ei ne olleet siltä mitään urkituksi saaneet että mikä sinä olet ja missä ne muut ovat, tukkinut oli lempo leukansa eikä sanaakaan niille vastannut. Ja oppinut se oli ollut sekin, niinkuin ne kaikki kuuluvat olevan…

— Oppinut?

— Ka niin… sillä oli ollut kirjoja toista hevoskuormaa!… muuta ma heistä en tiedä.

Ulkona oli sillä välin taas ruvennut virtanaan vettä valamaan ja raataja muijineen tulla toposteli nyt pirttiin. Isonpuoleinen mies oli hänkin, mustapartainen ja likasenkeltaiset kasvot. Jaloissa oli hänellä tavattoman suuret virsut, joiden pieluksista pisti esiin jalkojen ympäri käärityitä likaisia riepuja.

— Vettä rupesi vihmoman, ei nyt saata raataa — tulimma pois, jutteli hän lautsalle istahtaen. Hänen akkansa tulla ulisi perässä ja istuutui pimeimpään nurkkaan pidellen leukojaan: hammasta näet yhä särki ja oikean puolen poski oli turvoksissa.

Toverini ehdotti osaaottavasti, että muija panisi piipunöljyä tahi tupakkaa kipeään kohtaan koetteeksi, eikö kolotus herkeäisi, vaan muija ei ollut kuulevinaankaan, ruikutti ja voivotti vain niin että me tulimme sangen alakuloiseen mielentilaan.

— Ruvetkaa syömäh! toimitti emäntä päivätyöläisilleen.

— Raatajat istuutuivat kahden pöytään; akaltakin itkua helpotti tämän maailman hyvyys.

Ilta oli jo hyvin hämärä, sateli lakkaamatta. Me näimme ihmeeksemme ettei meille illallista tarjottukaan — emmekä sitä liioin kaivanneetkaan. Puolisiksi olimme saaneet sienikeitosta…

Isäntä virkkoi ovelle astellen:

— Lähetäh, vierahat, sintsih makoamah — läkkäm tästä kaikin!

Sintsiin eli eteläiseen kokoontuivatkin pian kaikki: isäntä, emäntä, lapset ja raataja muijineen. Meille osoitettiin nurkassa erityinen sänky, jonne peräkkäin ryömimme. Muut asettuivat aivan liki meitä lattialle makaamaan, millä oli mitäkin rääsyä allaan ja yllään jotta olisi pehmoista ja lämmintä. Me tosin emme — pilkkopimeä kuin oli — tienneet mitä meillä oli allamme ja minkä siivoinen vuode mahtoi ollakkaan, mutta kun talonväki näin oli läsnä, niin ei sopinut semmoisia seikkoja tutkia — kohteliaisuudesta. Kun sintsin ulko-ovi oli vedetty kiinni, vallitsi makuukammiossamme synkkä pimeys.

Yhtäkkiä tuntui lehmä ynähtävän jossain aivan läheisyydessämme. Toverini vähän säikähti, mutta isäntä sai siitä aihetta kotvaksi aikaa makuultaan puhelemaan Karjalan navettain muka suuremmasta mukavuudesta meidän maamme navettoihin verraten:

— Kun on läävä saman katon alla niinkuin meillä, niin on helppo lehmät sinne hoitaa: ei tarvitse lähteä pakkaseen ja kinokseen talvipimeällä päreiden kanssa kaahlimaan.

Oli ollakseen nyt niinkuin Larin isäntä sen sanoi, mutta toverini kanssa olimme kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin eri mieltä kuin isäntä; — läävän läheisyys oli meistä tälläkin hetkellä vähän liian mukava — muutamista erityisistä syistä…

Isännän puhe katkesi kuorsauksiin ja hän taisi suloisesti nukahtaa näihin navettaihanteisiinsa. Mutta likinnä sänkyämme maata röhötti raataja, tuo kylän velho, sekä hänen muijansa, jonka ukina kuului myöhäiseen yöhön saakka.

Luulin jo kaikkein nukahtaneen, kun kuulin emännän vienosti kuiskaisevan vieressään makaavalle pojalleen:

— Kuule sie Martti, tiiätkö sie tään toisen vierahan nimeä?

Höristin korviani kuullakseni tiesikö poika minun nimeäni. Mutta arvatenkaan ei hän sitä tiennyt, koska äiti heti kuiskasi perään:

— Se on Ilmolin'i… ja tään toisen nimi on Juuso eli mikähän lienee ollut (Toverini nimi oli Justus).

Sitten oli taas kaikki hiljaa ja minä käännyin toiselle kyljelleni nukahtaakseni. Se oli omituinen tunnelmasarja kaikkien edelläkuultujen kertoelmien jälkeen; varsinkin emännän surullinen kohtalo oli painunut syvemmin mieleeni: kymmenen kuollutta lasta ja yksi tukehtunut… neljäntoista lapsen synnyttäjä… minkälainen aviokumppani oli mies?… sitten: isännän ihmeellinen parantuminen… luostariin luvattu hevonen… metsässä piileksivät lahkolaiset… verellä kirjoitetut nimet… — voi, mitä kaikkia elämäntarinoita kätkivätkään nämät kovanonnen syrjäiset erämaat! Ja tämä oli kanteleen vanha kehto ja Väinämöisten muinoinen kotimaa! — Täältähän oli Lönnrot aarteensa kerännyt. Täältä olivat Ainot armaat astuneet ja siskoiksi veen kaloille vierineet, täällä Mielikit myhäilleet; täällä oli Sampo taottu… "Oi Karjala, muistojen maa!"…

Näihin sekamelskaisiin aatelmiin vihdoinkin nukahdin. Unen läpi kuulin, kuinka keskiyön aikaan rajusti alkoi sataa vettä. Koko sintsin katto romisi ja pauhasi kuin hätärumpu. Ja tähän rummutukseen minä uudelleen uinahdin.

(1896)

Riisuttu riemuni

Oli se ollut koko surkea suvi! Kesä oli tullut niin myöhään että jäät vasta juhannusviikolla olivat järvestä lähteneet ja vasta heinäkuussa oli saapunut oikeita kesäisiä päiviä. Silloin oli ollut niin lämmin ja tyyni että tahtoi sulaa, ihmiset läähättivät — eläimet läähättivät, vesi järvessä lämpeni kuin tulen alla, öisinkin osotti lämpömittari yli kaksikymmentä astetta. Eikä sateen pisaraa pirahtanut taivaalta… Mutta niitä päiviä kesti ainoastaan kaksi viikkoa, tuskin sitäkään. Siihen se loppui oikea kesä, tuulet pyörähtivät pohjan ja idän puolelle, ilma kävi koleaksi, alkoivat sateet. En uskonut silloin että semmoista säätä kestäisi läpi koko suven. Satoi heinäkuun loppuun, satoi syyskuun…

Milloinka purjehtia?

Milloinka keinua hilpeässä etelätuulessa tai leppoisella lännettärellä kotijärven aalloilla, niinkuin muina kesinä? Ottaa purjeen täydeltä tuulta tuutimeensa, lentää kuin valkosiipinen suuri lintu uljasta ulappaa — nenitse niemien, vieritse vesakkorantaisten saarten, lomitse kärisevien karien ja luotojen, joilla luhtaheinä heiluu… Kun aina vaan umetti ja vihmoi, ja taivas yhtenään hulmuili uhkaavissa uleissa!

Tosin syyskuu oli lämpimämpää ja tuuli asuskeli etelänkorvalla, mutta sitä enemmän satoi vettä. Jos joskus seestyikin, niin kesti sitä vain kotvan. Kun luulit jo saaneesi hymyilevän poudan ja olit lähdössä vesille, niin jo, ennenkuin rantaan kerkesit, romautti niskaasi kovan löylyn… Mistä ihmeestä se tuli? päivittelit sinä vihastuneena, sillä et ollut huomannut, milloin taivas jo lientyä ehti. Ja purjehtimaan lähdöstä ei tullut mitään… Epävakaista oli sää, toisinaan tyynti, toisinaan nosti ankaran myrskyn — ei ollut hyvä lähteä yksikseen isolle seljälle. Ne ovat vaarallisia ja puuskapäisiä nuot sisäjärven tuulet. Ne tulla tuhahtavat tohisten mantereen suojasta, karkaavat mustina paholaisina kuusikon takaa, ryntäävät repien ja ulvoen korkeisiin siipipurjeisiin — keiskis! ja silmänräpäyksessä paiskaavat paattisi kumoon. Kyllä minä ne tunnen ja siksi olen varovainen, vaikka en suinkaan ole pelkuri purjehtimaan…

Nelisen, viitisen kertaa vain oli tullut purjehdituksi; sen verran että oli tuntenut hiukan tyydytystä intohimolleen ja saanut oikein hengittää…

No, olihan sitä siinäkin. Mutta vielä olisi mieli tehnyt edes kerran tuonne aaltojen harjoille kiikkumaan. Saada suloisessa levossa nojautua peräsintä vastaan, jota käsi voimakkaasti pitelee… uneksia siinä olevansa ritari, jota taivaan tuuletkin kunnioittavat, kun näkee purren uljaasti kallistuvan vesirajaan asti, mutta kantaa povessaan varman vaiston ettei kuitenkaan vielä kaadu… Ja kuulla alati räiskivän kohinan kokasta, joka korkealle kohoten halkoo vaahtopäisiä laineita, kuulla sitä korpimaan aaltojen laulavata loisketta ja tuutia, tuutia…

Ei ollut sallittu, ei ainokaista kertaa!

Syksy oli tullut sitä tilaisuutta vartoessa, lehtipuut olivat jo kellastuneet, sade ja myrsky kiskoi niitä joka päivä tuhansittain, miljoonittain alas. Oi sitä surullista näkyä! Ne lentää lepattivat pitkän matkaa tuulen mukana, kunnes takertuivat kanervanvarsiin, ryöpsähtivät niistä kuin ammutut lintuset maahan… nurin niskoin varsien väliin ja jäivät väristen makaamaan maankamaraan, jossa sitten vähitellen mustuivat ja mätänivät…

— Ne paatin purjeet pitäisi välttämättä korjata pois, — puhui isäni useinkin, kun aamiaispöydässä istuttiin ja päivä oli entiseen tapaansa alkanut ikävällä sateella, jonka kosteus tunkeutui huoneisiinkin ja teki mielialan raskaaksi.

— Antaahan olla vielä — minä aijon tästä vielä purjehtimaan! vastasin minä aina totuttuun tapaani ukon huolestuneeseen huomautukseen.

— Purjehtimaan?!… Tämmöis…

Isäni ääni oli epätoivoinen ja vähän pilkallinen. Yhden ainoan kerran oli ukko itse koko suven kuluessa saattanut olla mukana pienellä purjehdusretkellä.

— Niin, jahka tästä ilmat selviytyvät ja tuulet tasaantuvat! väitin minä koettaen näyttää niin toivorikkaalta kuin mahdollista.

Ja purjeiden poiskorjaaminen jäi yhä toistaiseksi. Sellaisten keskustelujen perästä heitin sadeviitan hartioilleni ja kuljin alas rantaan katsomaan, oliko purjeilla todella pahakin hätä siellä sateessa ja oliko itse paatti pysynyt paikallaan yöksi nousseessa myrskyssä… Paikallaan se aina oli, itse olin sen lujasti sekä keulasta että perästä köysillä tiukottanut laiturin suuriin kiviin; se kiikkui hiljakseen aallokossa komeasti kohoillen harmajaa taivasta vasten punaisine mastoineen ja keularaakoineen. Eikä ollut päässyt pahasti hankautumaan koskaan, vaikka ei ollutkaan oikeita "viilareita". Hyvässä suojassa se tuulilta oli siinä rantahietikon ja laiturin välissä, mihin ainoastaan etelätuulen laineet pääsivät hyökyinään. Mutta purjeet olivat likomärjät ja vettä oli yli pohjateljojen…

Vaan rakas se on minulle noinkin. Leveällä äyskärillä alan viskata vettä järveen, seisten itsekkin pieksusaappaineni läikehtivässä lammikossa… Minusta on veden viskaaminen tästä venheestä mieluista työtä, joka virkistävästi vaikuttaa ruumiiseen ja sieluun. Mutta purjeita en minä voi saada kuiviksi, vaikka ne nostankin "pirkkelillä" ylös liehumaan ja jään laiturille vartomaan… Silloin samassa tulla sorisee taas sadekuuro eivätkä ne ole ehtineet kuivahtaakkaan. Ne ovat alituisesta märkyydestä mustenneet ja raskaat niinkuin lyijy. Ei suotta isä pelkää niiden homehtuvan. Purje-parat…

Mutta en niitä vielä henno pois korjata, en raahdi irti ottaa hyvästi kiilatuita mastoja ja pyöriinsä taitavasti pujotettuja vetonuoria, en vaikka mikä… Sehän olisi samaa kuin sanoa hyvästit purjehdukselle, ainoalle armaalle, joka täällä kaukaisessa sydänmaassa henkeäni ylläpitää! Jätän purren vielä koskematta, jätän purjeet paikoilleen, märkinäkin. Ehkä huomenna on vihdoin sopiva sää, myrsky laantuu ja aurinko paistaa, ehkä huomenna saattaa purjehtia?…

Ei saattanut huomenna, ei ylihuomenna, eikä yhtenäkään seuraavistakaan päivistä. Yhä vain satoi, satoi ja satamasta herettyäkin satoi…

— Voi voi, etkö sinä vieläkään ole ottanut irti niitä paatin purjeita? tuskaili isäukko sitten eräänä aamuna taas minulta tiedustellen. — Nehän ihan mätänevät sinne rantaan!

— Ne ovat vanhastaankin pilalla, arvelen minä, keksien verukkeita viivyttelyyni. — Ne eivät siitään pääse enää pahemmiksi, vaikka kuinka kastunevat. Tulevana kesänä saapi jo laittaa uudet purjeet…

— Mutta näethän sinä itsekkin, ettei nyt enää tule purjehdusilmaa, miks'et ota niitä pois? Nythän on jo lokakuu menossa, kohta tulee talvikin ja järvi jäätyy.

Parasta että nyt heti menet niitä ottamaan…

— En hennoisi isä, en hennoisi vielä… mutta olkoon! minä lähden!

Ja sadetakki hartioilla vaellan taas kotoiseen rantaan, jossa joka päivä olen käynyt, Minusta on ilma suloisen leppoinen, vaikka onkin sateinen. Rantatie on täynnä vesilammikolta, jotka roiskahtelevat pieksujeni alla — mutta se on hauskaa. Koivut ovat jo paljaat lehdistä, pihlajanmarjat kimaltelevat tulipunaisina… Vai niin, ajattelen siinä astuessani tuota lyhyttä virstanmatkaa, nytkö siis täytyy mennä purjeet ottamaan. Nytkö alkaa se minun kaikista synkin syksyni? Mutta kun saavun rantatörmälle ja sitä alas laskeutuessani näen paatin uljaana kohottamassa mastojaan siinä mainiossa valkamassa, syntyy minussa epäilys, otanko purjeita vieläkään. Onhan se koko rantaman kaunistus tuo paatti, koko ylimaan järven ylpeys ja kunnia, sillä se on ainoa laatuaan monenkymmenen peninkulman alueella täällä sisämaan vesillä, jossa vain tervapaltamot viilettelevät. Usein on isä-ukko itsekkin näinikään tähän rantaan laskeutuessaan sen nähdessään täydessä taklaasissa uljaana ja houkuttelevana, leikillisellä kerskauksella huudahtanut että:

— Kenenkähän se lienee tuo komea purjevene tuossa rannassa? — Ja kun silloin hänen poikansa ovat viitanneet paatin valkeaksi maalattuun airoon, jonka pyyryssä paistaa mustaksi poljettu nimimerkki: A. B. C, niin on ukko hyvillään hymähtänyt ja ylpeästi lausunut:

— Jaa, se näkyy olevankin minun! — Hänen! hänenhän se on, isä-ukon! Hän se sen on kerran maailmassa vedättänyt kolmattakymmentä peninkulmaa aina merimaista asti, jossa se on tehty, hän se on sitä joka kevät heleillä väreillä maalaillut ja siihen kaikellaisia mukavuuksia tehnyt ja teettänyt. Ja mikä pääasia: — hänhän sitä ennen on vesilläkin hallinnut ohjaten koko pappilan perhettä ja kesävieraita raitistaville huviretkille ylimaan jylhänkauniisiin seutuihin. Ne ovat menneet hänen loistokautensa; "laivan ensimmäinen perämies" on vanhennut, ja pojat, entiset "matruusit", ovat perineet hänen virkansa, mutta pojat ovat enää harvoin kotona kesillä, ja paatin käyttäminen on vuosi vuodelta jäänyt vähemmäksi; onpa se eräänä kesänä maannut virattomana maallakin — silloin kun sen suurin suosija on ollut poissa. Minun hoitooni on se sitten vähitellen jäänytkin, minun vastuunalaisuudellani on isäukko sen taipunut kesiksi vesille lykkäyttämään, mutta aina on hän silti ollut arka, etteivät muut sitä osaa oikein hoitaa, ja aina kun olen mennyt ilman häntä purjehtimaan on hän luottamattomana lausunut: "mitenkä sinä osaat purjehtia, joka et näe mitään? ja kunhan sinä et vain laskisi sille Joutenniemen karille!" No, hänellä nyt on ollut aina pieni ylpeytensä ukolla tästä omasta purjehtimistaidostaan, kun on kimnasistiaikoinaan ennen seilannut itse merta — Oulusta Iihin ja sieltä takaisin…

Näitä muistellen saavun rantalaiturille, näen että yön aikana paatin pohjateljot taas ovat peittyneet runsaalla vedellä, hyppään sinne alas vihreiden laitapenkkien päälle ja rupean ensi työkseni tapani mukaan viskaamaan. Sitten alan tunnustella purjeita. Mikäpä ne olisi kuivannut — sykkyräiset, marjat rääsyt.

"Pois ne täytyy ottaa, ei auta enää viivytellä!"

Ja minä karkaan ensimmäiseksi halkaisijapurjeen kimppuun, haen kouraani sen nostonuoran ja aijon vetää purjeen säälimättä alas etumaston nokasta, jonne nuora on kiipeämällä pujotettu. Mutta juuri samalla kun tartun nuoraan, tarttuu tuulikin märkään purjeeseen, tämä hulmahtaa levälleen, pullistuu pyöreäksi ja hiukan kallistuen tekee paatti köysiinsäkin kytkettynä pienen ryntäyksen hankavastaiseen… Se näyttää niin hauskalta tuo, se tuntuu niin sykähyttävän uljaalta! — ja se, mitä juuri olin tekemäisilläni, jääkin tekemättä. Minä en voi! Kuukauteen en ole saanut purjehtia ja näinkö heittäisin hyvästit lemmikilleni? Ei se olisi oikein…

Ja samalla olen tehnyt päätökseni:

"Nyt on oleva eropurjehdus, jäähyväispurjehdus!"

Nyt ei paljon sadakkaan ja tuuli on paraiksi virkeä… Jätän halkaisijan lepattamaan valmiiksi edeltäpäin ja riennän ylös vaaralle, sillä haluan välttämättä isäukonkin mukaan. Läähättäen syöksen minä ukon kamariin:

— Hei isä, lähdetäänpäs viimeisen kerran purjehtimaan! Raakapurje on jo nostettu!

Ukko naurahtaa ensin katkeransekaisesti, kuunnellen kummastuneena minun iloista esitystäni:

— Nytkö? sanoo hän. — Siellähän sataa?

— Eipä sadakkaan, pian rantaan!…

Mutta, oi kova kohtalo — hän viivyttelee ja aprikoi, kunnes tosiaankin taas rupeaa satamaan. Ja sataakin ankarasti ja tuuli nurkissa vonkuu. Siellä on melkein myrsky järvellä. Mahdotonta purjehtia…

Olen masennetulla mielellä. Ilta pimenee ja yhä sataa, koko yön romisevat katot ja kun aamulla herään, niin aamullakin taas sataa. Siunatkoon sitä surkeutta!

— Voi sinua, kun et korjaa pois niitä paatin purjeita…

Tämä ei käy enää päinsä näin! Luonnon kirous lepää raskaana meidän päällämme. Koko pitäjästä kuuluu valituksia tavattomista sateista, jotka turmelevat viimeisenkin hallalta säästyneen viljan, estävät perunannoston ja riihenpuinnin, Koittavat ja märättävät kaikki — herroilta ja talonpojilta. Purot ovat tulvillaan, niityt vetten alla, ison järven vesi on kovasti noussut ja nousee nousemistaan…

Siis minun täytyy vihoviimeinkin se tehdä. Siis minun täytyy luopua toivosta, joka kauvan on minua elättänyt — ja mennä todentotta ottamaan irti ne paatin purjeet.

"Nyt — heti paikalla"!…

Siellä alhaalla rannassa käy kova pauhu ja loiske ja ilkeästi pieksää sade kasvoihin. En silmänräpäystäkään enää tehtävääni epäile; minä kiskon ja raastan, irrottelen ja kirvottelen — nuoran nuoralta, kappaleen kappaleelta… Ensin halkaisija neljine nuorineen, sitten raakapuu, sitten etumasto reijästään, sitten etupurje, jonka liepeessä seisoo kerran kirjoittamani sanat: "Pois edestä!", sitten isomaston puomi rihmoineen ja väkipyörineen, sitten itse isomasto kiiloineen ja jalusnuorineen… Surullisesti vongahtaa nuora turpuneen kehrän alta läpi vedettäessä, kolkosti kalahtaa raskaan isomaston tyvi onttoa laituria vasten, kun sen siihen ponnistaen kannan ja alan riistää suurpurjetta katajaisista renkaistaan… No putoavat toinen toisensa jälkeen maahan, purje solahtaa kuni hame solakan neitsyeen ruumiilta, ja paljaana ikäänkuin häveten alastomuuttaan jääpi suurmasto punaisena syliini…

"Mun neitsyeeni, mun lemmityiseni, anna anteeksi että näin sua kohtelen, mutta semmoinen on luonnon laki ja kohtalo tahtoo että sinut vihdoinkin riisun! Sillä alituiset myrskyt minut siihen lopultakin veivät, vaikka sitä pidättelin ja viimeisiin asti toisin toivoin ja unelmoin. — Nyt on se unelma häipynyt ja se toivo on murtunut… Jää hyvästi!"

Se oli tapahtunut, purjeet olivat otetut irti ja mastot pois. Ja ikäänkuin tapettu vesilintu, jolta kaula on retkahtanut alas, jäi paatti aalloille avutoinna keinumaan ja odottamaan kunnes sen raato vedestä nostettaisiin. Ranta, jonka suuri elon merkki se oli ollut, jäi myös kuni autioksi ja kuolleeksi, ja alakuloiseksi muuttui koko seutu. Ja alakuloisena astelin minäkin sieltä pois ja tulin syyssateessa kastuneena kotiin, jossa ensi sanakseni salin ovesta sisään astuessani sanoin kahvipöydän ääressä istuvalle kotiväelle: Nyt se on tehty.

Ja he arvasivat ilman pitempiä selityksiä, mitä olin tehnyt… Mutta ulkona pimeni ilma kuni yöksi, ja suhisten lankesi lokakuun sade tulvanaan pitkin pihaa ja peltoja.

(1899)

Kaalikatu n:o 22…

"Kaalikatu n:o 22, paraatikäytävä, ens. porras ylös, ovi vasemm.: neiti Karoliina Kanalin".

Tässä se siis on.

Kääräisen rutistuneen "Pääkaupunginlehden" kontettuneilla käsilläni kokoon, pistän sen palttoon taskuun ja nousen ylös paraatiportaita. Luen ovikyltistä suurilla kirjaimilla kaiverrettuna:

KAROLIINA KANALIN.

Nimi herättää mykkää kunnioitusta.

Pidätän henkeäni ja painan soittokelloon — kling klang. Kuulen askeleita, keveää sipsutusta… kova rasahdus ja ovi lennähtää auki. Avaaja on näköjään palvelustyttö.

— Onko tässä huonetta? kysyn minä koneellisesti tätä ylioppilaan ijankaikkista ja kuitenkin aina uutta asiaa.

— Juu, kyllä meitillä on; minä käyn heti sanomassa tykö röökkynälle…

Ja palvelustyttö, nähtävästi hämeetär, lipsahtaa samaa vauhtia takaisin sekä jää "kulissien taa".

Neiti, s.o. itse emäntä, ilmestyy tuossa tuokiossa salin ovesta mystillisen hämärään koridooriin ja pyrähtää puoleksi lentämällä, puoleksi juoksemalla aivan nenäni eteen. Tapaan itseni kumartamassa hänelle ja taas kysymässä tuon saman: Onko huonetta?

— On huoneita, on kaksikin! on huoneita — alkaa hän liukkaasti rallattamalla — minkälaista te haluatte? Olkaa hyvä, käykää sisään, tulkaa tänne! On meillä huoneita… Minun nimeni on Karoliina Kanalin — mikäs herran nimi on? kysyy hän äkkiä tuiki tutkivasti, avatessaan ovea ensimmäiseen tarjona olevaan huoneeseen. Minä, ällistyneenä harvinaisesta kysymyksestä, änkytän vastaukseksi että "mitä neiti minun nimelläni tekee, eihän tässä viel…?"

— Ei, ei, tpruu takaisin — älkää astukokaan sisään, vaan sanokaa nimenne ensin: — sanoinhan minäkin omani! tiuskahtaa hän sanomattomalla naivisuudella. — Minun tarvitsee tietää nimi, minä en uskalla ottaa vastaan ketä tahansa, sitä ei tiedä…

Ja hänen kasvonsa näyttävät sangen salaperäisiltä.

Jonkun sekunnin hiljaisuus vallitsee, kunnes minä päästäkseni hullunkurisesta asemasta — ja huonetta vilkaisemaan, sanon nimeni.

— Ai, kyllä minä tiedän! huudahtaa hän nimeni kuultuaan, ja aivan kuin se olisi päätetty asia, riehahtaa hän lisäten: — Teidät minä otan vastaan! Te olette Pohjanmaalta, minä tunnen teidän sisarenne…

— Minunko sisareni? kysyn minä kummastuksissani.

— Niinpä niin, Riihimäellä minä häneen olen tutustunut…

— Ei minun sisareni ikinä ole oleskellut Riihimäellä.

— No, se on sitten ollut joku toinen, vaan sama se… kyllä minä teidät kuitenkin nyt otan vastaan, koska te olette Pohjanmaalta. Nähkääs: minä olen itsekkin Pohjanmaalta — Ylikiimingistä, Ali-Kanalan kartanosta — kyllä minut jokapaikassa Pohjanmaalla tunnetaan!… Ja kyllä minä nyt teidät kerrassaan otan vastaan, käykää sisään vain tänne salonkiin ja istukaa… Oletteko ylioppilas?… Vai niin, jahah, kyllä minä teidät… haluaisittekos asua kuinkakin kauvan?… jahah… jassoo, se sopii ja passaa… niin, kyllä täällä minun luonani on asunut maistereita, vieläpä tohtoreitakin. Tunnettehan tohtori Heimo Hellénin?… Jaa, kyllä hänet tunnetaan, kysykää vain keltä tahansa Suomettaren konttoorissa… ja hänkin on ollut hyvin tyytyväinen… Suokaa anteeksi, sanoi hän taas äkkiä käyden tuiman tutkivaksi, vaan minulla on tapana ottaa edeltäpäin selko hyyryläisteni elämästä: käypikö teidän luonanne paljon vieraita?

— Ainahan niitä… joitakin, miten sattuu, vastasin minä ja olisin jo ollut valmis lähtemään pois, jos se olisi käynyt päinsä.

— Niin, nähkääs, lipsutti neiti puhellen: — en minä voi ottaa ketä taliansa vastaan… sitä ei tiedä minkälaisten kanssa sitä joutuu tekemisiin. Ja kyllä meillä on lääkäri, joka osaa tarkastaa… niin, suokaa anteeksi, mutta minä tahdon myös tietää, käyttekö te… — Vai niin, vai niin, suokaa nyt anteeksi, se on hyvä, kyllä minä otan vastaan… Ja täällä on asunut maisteri Kivihiili, tunnetteko hänet?… Vai niin että nimeltä vain… jaa, hän on kreikan opettaja ja hän on asunut tässä samassa huoneessa… tuota mitenkä se on: pidättekö lujaa elämää?

— Mitä neiti tarkoittaa? kysyin minä, nuorena filoloogina ja Kotikielenseuran jäsenenä huvitettuna epätavallisesta lauseparresta.

— Niin no, riensi hän selittämään, ymmärrättehän nyt, että jos teidän luoksenne tulee tovereita ja te siellä juotte olutta ja huudatte… jaa, kyllä minä tiedän… — Vai niin, no se on hyvä… kyllä minä mielellänikin teidät otan vastaan… Tulkaas minun perässäni, niin näytän teille toisenkin huoneen, se on erinomaisen sievä ja nätti kammari ja siinä on asunut maisteri Dynamit… Älkää nyt pahastuko että minä kuljetan teitä näin monen huoneen läpi — kyllä sinne on erityinen sisäänkäytävä pihalta…

Me vaelsimme todellakin monien komeroiden läpi, ja minusta ne haiskahtivat vähän siivottomilta.

— Tässä se nyt onkin! sanoi neiti riemuitsevasti kun saavuimme kylmään kyökkietehiseen, josta näkyi ovi pihakamariin. — Ja katsokaapas, siinä on senkin maisterin visiittikortti ovella:

DANIEL DYNAMIT filos. maist.

Minä katselin nimikorttia suuremmalla kunnioituksella kuin sitä kamaria, joka sen takaa silmieni eteen avautui. Sieltä tulvahti nimittäin vastaan löyhkäävän paksu ilma, ja pahoin pehnatun sängyn laidalla istui kaksi juronnäköistä olentoa, mies ja nainen, satunnaisia matkustavaisia — kuulin ma — ja kotoisin, niinkuin neiti kehahti, "Limingan rikkaimmasta kartanosta".

— Tämä on oikea lukuhuone kaunis ja valoisa… jatkoi neiti esityksiään.

— Mihinkä hintaan? kysäsin välinpitämättömästi jotakin sanoakseni.

— Jaa, 75 markkaa kuussa — onhan teillä omat lakanat?… eikö olekkaan!… kyllä se on tavallista… mutta tulkaapas näitä portaita katsomaan! huudahti hän rientäen ulos kamarista ja heittäen huoneen enemmän esittelemisen sikseen. — Näin kauniit portaat!

Portaat olivat itse asiassa pahanpäiväiset, käppyrät ja kuluneet puuportaat.

— Näitä kyllä saattaa… huudahteli neiti hypellen kuin harakka muutamia astimia alas ja ylös, näyttääkseen minulle, kuinka erinomaisen mukavat ja lujatkin ne olivat nuot "kauniit portaat". — Näitä portaita ovat astelleet maisterit ja tohtorit — jaa, vieläpä professoritkin! lopetti hän ylistelynsä suurella innostuksella, tehdäkseen oikein valtavan efektin siihen, joka oli vain pelkkä "siivis" ilman akateemisen viisauden-pöllön pöyhkeitä siipiä.

— Vai niin, no miten tahdotte, sanoi hän sitten hiukan pettyneesti, kun huolimatta kaikesta hänen ylistelystään en voinut lausua erityistä ihastustani — en huoneesta enkä edes portaista.

Me kuljimme jälleen läpi monien huoneiden ja minulla oli halu pian päästä kadulle. Mutta ruokasaliin päästyään neiti Kanalin taas itsestänsä innostui puhelemaan niin, että oli mahdoton hänestä päästä erilleen loukkaamatta kohteliaisuuden välttämättömimpiä vaatimuksia.

— Minkälaista ruokaa minä pidän? kysyitte te. Niin, jaa, ei meillä mitään ylellistä ole… joka päivä on biffiä, joka toinen päivä on puuroa — pidättehän puurosta?… niin, aamusilla puuroa survotuista kryyneistä, tiedättekö, se on oikein hyvää… ja puolisiksi saatte semmoista soppaa, jossa on plummonia… viisi kuusi plummonaa voitte saada yhdellä kerralla, ja kyllä niistä ovat tohtorit ja maisterit pitäneet… ja iltasilla on ylösleikkauksia ja teetä… onpa maitoakin! (juuri näin hän sanoi) — kahdessa kannussa; toisessa on kuorimatonta maitoa ja toisessa kuorittua maitoa… niin: ei meillä mitään ylellistä ole… Kylmäkö? — se ensimmäinen kamariko? Hyvä herra, tulkaapa katsomaan, tässä on Celsiuksen lämpömittari ja me lämmitämme aina niin että on jemttiin 18 astetta — me olemme hyvin säntillisiä… Vai niin, no… nythän tiedätte… Jassoo, te menette… huomasi hän vihdoinkin. Piaanoako, joka häiritsee? tiedustatte te? Niin, tässä toisella puolella koridooria asuu neiti X. ja kuulkaas: hän on Helsingin paras soittajatar, mutta ei hän soita muulloin kuin iltasilla, hyvin harvoin, niin, hyvin harvoin, mutta silloin — niin hurmaavan kauniisti!…

Nämät viimeiset sanat huudettiin kuiskaamalla ovessa kun jo aika hamppua olin menossa alas paraatiportaita. Vasta alas kadulle päästyä herkesi sanatulva minua saartamasta ja silloin vasta sain suunvuoron huutaakseni hyvästit neiti Kanalinille, joka yhä seisoi ylhäällä portaitten päässä ja kotkotti kuin kana. Kuulin oven kopsahtavan kiinni takanani ja sitte vihdoinkin oli kaikki hiljaista…

Vedin rintani täydeltä pakkasta talvi-ilmaa keuhkoihini, puhalsin sieramistani jotain ummehtunutta "kanamaista" ja tapaillen rutistunutta sanomalehteä taskustani riensin kiireesti pois Kaalikadulta — uutta, jos mahdollista mieluisempaa asuntoa itselleni etsimään.

(1896)

Kirottu Helsinki!

Ei tule talvea Helsingissä — yhä suhuuttaa vain sitä samaa, sitä ijänikuista — sitä siansilmistä, sumuista, pimeätä, vesivellistä syksyä…

Jos pikkusen pyräyttää — kohta taas sulaksi hyräyttää; jos pakastaa — niin lakastaa; jos kannella ulapat peittää — pian tuuli sen rikki taas heittää. Ikuinen valehtelija ja varas tämä talvi…

Raskaaksi painaa mielen terveellä ihmisellä, saati sitten sairaalla. Koettelee, koettelee se kärsivällisyyttä kipeässä sielussa, joka vapautuksen hetkeä vartoo…

Luulin jo marraskuulla meren menevän jäähän, luulin edes jouluaamuna kulkusen helähtävän hangella: — ei mennyt meri jäähän marraskuulla, ei helähtänyt kulkunen hangella jouluaamuna, ei ole täällä lumia maassa toki tammikuun lopullakaan. Yhä vain kärryillä kolistellaan ja virattomina viruvat sukset…

Kuuluu pakkanen paleltaneen ihmisiä aina Pariisissa, kuulutaan olleen lumipallosilla siellä vanhassa Roomassa, kuuluu raivonneen lumimyrskyjä Välimeren maissa — vaan meillä täällä pohjolassa? — meillä täällä ei tule talvesta tänä vuonna sen tuhannen tuppuraista tolkkua! Mikä ne tuiskut sinne etelään on siirtänytkin kaikki: lieneekö emo maapallo napasuonensa mitenkuten nyrjähyttänyt! Se Andréeko vai mikä…? kysyn ja kummeksin…

Surkea olet sinä Suomeni suurkaupunki uuden vuosisadan nousussa! Joka-ikinen paljas katukivesi minua ihan iljettää. Niinkuin limaskaista lattiaa poljen pitkin esplanaadia: "lätshis! läiskis!" — pahasti livettää lätistävä jalka… Saastainen, syvä sylkylaatikkohan tämä onkin koko komea pääkaupunki.

Mustina ja alastomina törröttävät bulevaardin puut; ilkeästi räpsii vettä vasten silmiä imelästi puskeva etelätuuli Santahaminassa. Meri siellä on auki ja möyryää kamalankarvaisena mustia kallioitansa vastaan. Ärjytkö sinä p—le siellä läpi talven, vai —?… Mustaa ja märkää — märkää ja mustaa, mihin ikinä silmäsi luonetkin… Ja seuraukset —? Taudit liikkeellä kaikkialla, surman viikate vilahtelee ja uhkaa: nuoria nutuuttaa "ryssänyskä" ja vanhoja vaivaa vanhuus — enemmän kuin koskaan ennen. Niitä kuoleekin päivittäin kuin kärpäsiä myrkkyyn. Eihän mokomata kukaan kestä. Ja tämä sitten on muka se mainittu tammikuu? "Mämmikuu", sanon minä! — "Ämmäkuu"!

Tehtaat tupruttavat sakeata sauhuansa; ilma on ylt'yli kaupungin ihan pilautunutta… Kirottu paikka! Kirottu paikka, jossa kymmenet tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisässä, toinen toistensa alla ja päällä — — ja sitä sitten kutsuvat elämäksi! Milloinka herätyksen herra nämät muurit musertaa, ettei jää kiveä kiven päälle? Milloinka ihmiset kauhistuen pakenevat pois tuntureille ja jättävät nämät kurjuuden solat pesiksi taivaanlinnuille? Koska koroitetaan luonnon ja raittiuden jumalatar oikealle kunniasijalleen. Koska…? — Mutta mitä minä huudan, eihän se sillä parane… Minua vain iljettää tämä alinomainen ahtaus, tämä kihinä ja pihinä, kilinä ja kolina ja kiimainen paksu ilma. Minua tympäisee tämä lika ja loka, tämä märkyys ja lakkaamaton syksy…

Ei tule talvea Helsingissä — tulleneeko kevättä…?

21.1.1901.

Toisena päivänä

(Tunnelma pääkaupungista.)

Tiedättekö, ystäväni, mitä on olla maisterikekkereissä? Tiedättekö mitä on olla viftillä? Tiedättekö mitä on valvoa ja mässätä koko yön, ja juoda itsensä hauskaan humalaan? Tiedättekö missä on Kaisaniemen ravintola ja ne satavuotiset petäjät, joista sveessit niin runollisesti kerskaavat?

— Minä ne tiedän.

Tunnetteko mitä on toverihenki helisevän juomapöydän ääressä? Kun puheet ovat pidetyt ja juhlaruuat syöty ja illan sankari kattoon nostettu — ja sieltä alas vedetty… ja laulu raikuu… ja kahvi höyryää… ja "munkit" kylvystä nousten veisaavat: Gaudeamus igitur ja sikarit sauhuavat sinisiä pilviä… ja jokainen on oma herransa… Tunnetteko niitä sanoja, jotka tulvivat nuorten miesten huulilta, kun likööri virtailee suonissa ja alkohooli aukaisee umpimielisetkin aivot? Tunnetteko tunnustuksia elämän traagillisesta puolesta, kun humala liikuttaa väsyneitä sieluja puhelemaan siitä, mikä jokaista salaisesti painaa… ja johon ei muulloin kajota kuin juuri tällaisina hetkinä? Tunnetteko sairahkon ajan henkäyksen Suomenkin yliopistonuorison riveissä ja aavistatteko ne syyt, jotka tekevät ihmiset näyttelijöiksi, joilla jokapäiväisen elämän riehussa on alati naamari kasvoillaan? Tunnetteko miehen, joka humalan hehku kasvoillaan puristaa kättänne ja itsensä tuntien lausuu: "Nyt minä olen tällainen ja nyt minä puhun näin — mutta huomenna olen minä toisellainen ja toisellaiset ovat minun puheeni, — voitko minut ymmärtää?"

— Minä ne tunnen ja vastaan: In vino veritas — ylistetty olkoon Bacchus, joka totuutta palvelee!

Ja oletteko palanneet hurjasta juomingistanne siihen aikaan vuorokaudesta, kun muu siviliseerattu Helsinki vielä nukkuu syvintä aamu-untansa ja ainoastaan ahkerimmat työmiehet ovat jo liikkeellä kulkien rauhallisessa tahdissa ohitsenne, mutta uninen poliisi seisoo kadunkulmassa väistyen mykkänä syrjään viheltävän, huutavan ja meluavan herrasparven tieltä — hyvin tietäen että nuot ovat sieluja, jotka luulevat pudonneensa jostakin toisesta taivaankappaleesta ja joilla siksi on oikeus elää ja iloita omalla tavallaan ja kajahutella kaduilla sellaisia ääniä, mitkä ovat kuin sen, joka on sekasikiö enkelistä ja kiljuvasta leijonasta…? Oletteko siinä tilassa nähneet aamuruskon punervan heijastuksen keveissä keväthattaroissa hiljaisena nousevan merestä Ullavuoren takaa ja pysähtyneet, kuni taian lyöminä tajuntaanne selveten sykkivin sydämmin ja silmiänne kädellänne varjostaen sen majesteetillisen ilmiön eteen?… Ja kysyneet itseltänne huokaavan kysymyksen: mitä on elämä? ja kuka olen minä kurja raukka, joka näen luonnon ihmeellisen ikuisuuden silmieni edessä enkä tiedä, mitä minun pitää tekemän, jotta en mitättömänä molekyylinä haihtuisi avaruuden äärettömään tyhjyyteen jaloa jälkeä itsestäni jättämättä? Kaikkeuden Herra, tässä minä seison ja tunnen pohjatonta onnen kaihoa rinnassani, miksi et ilmaise itseäsi minulle ja anna minulle voimaa? — nyt, nyt… tässä silmänräpäyksessä…! Oletteko näin sen tunteneet?

— Minä olen.

— — — Ja koska minä tulin kotia Kaivopuistoon sekä lähestyin sitä pihaa, missä asuin, juoksi minua vastaan ruskea karvakoira, jolla oli kirkkaat silmät ja liehuva häntä, ja koska minä sitä kutsuin, tuli se minun luokseni, nuoli minun kättäni ja nousi pehmeillä etukäpälillään minun rintaani vasten… Ja me seisoimme ääneti asuntoni portailla katsellen toinen toistamme syvästi silmiin ja oli kuin välillämme olisi tapahtunut seuraava keskustelu:

"Mistä sinä tulet?" kysyi hän ystävällisesti.

— Kapakasta! vastasin minä raskaasti huoaten. "Oletko sinä onnellinen?"

— En…

"Minä tahdon sinua lohduttaa!" sanoi hän.

— Kuka sinä sitte olet? kysyin minä.

"Minä olen ihmisen palvelija ja koira", vastasi hän.

— Ja minä olen Jumalan palvelija — ja myös koira! lopetin minä.

Ja minä avasin porstuani oven ja pyysin ystävääni astumaan sisään. Ja me hiivimme hiljaa ylös portaita… ja nukahdimme samaan sänkyyn. Kello oli silloin vähän yli viisi, ja aamurusko kurkisti balkongilta. Se oli ihanainen aamu, josta muut eivät mitään tienneet… Mutta kello seitsemältä nousin minä ylös ja istahdin työpöytäni ääreen. Ja sikari maisterikekkereistä paloi minun suussani. Ja minä tahdoin unhoittaa, että olin valvonut koko yön… Mutta viiden minuutin perästä kaaduin takaisin vuoteelleni ja tunsin itseni kuoleman heikoksi. Eikä koirakaan minua voinut lohduttaa, vaan se makasi ja nuoli omaa nahkaansa… Ja koska matami raotti ovea ja aikoi tuoda sisään jotakin, huusin minä masentuneella äänellä: "Viekää pois!" Sillä minua inhoitti kaikki se maallinen, mikä suusta sisään menee… Joku minun sisässäni, joka oli jotakin kadottanut, pyysi armoa. Joku toinen, jolta sitä pyydettiin, riiteli sitä antamasta. Ja jokainen hetki, joka kului, oli kuin huumaus tuomitsevassa ijankaikkisuudessa… Siinä unenhoureissani sommittelin minä kirjeen. — Hänelle, jolta osakseni olin saanut inhimillistä hyvyyttä ja joka minut ymmärsi. Ja se kirje kuului näinikään:

"Rakas ystävä! Minä olen rikkonut pyhää luontoa vastaan ja olen äärettömän kipeä. Minun sieluni ei ollut siellä mukana juomingeissa ja siksi saan nyt kärsiä rangaistukseni. Sääli minua, älä tuomitse…

Nukuin puoleen päivään asti ja vaelsin viheliäisenä kaupunkiin. Eikä se päivä ollut edellisen veroinen. Sillä illalla täytyi minun huudahtaa: Olen kadottanut päiväni!…

Kaduilla satoi silkkaa vettä. Usvat nousivat mereltä ja kostea sumu peitti kaupungin. Koko elämä näytti ja tuntui likaan lytistyneeltä sieneltä… kuka sitä olisi uskonut sellaisen hilpeän yön perästä?

En ainoatakaan yöllisistä veljistäni tavannut. Missä ne lienevät olleetkin kaikki?"

— — — — — —

11/4 1900.

Mullerrus

Me elämme ajassa kuohuvassa, ja riidat raivopäiset Suomen kansaa raastaa. Ken vääräss' ollee? Kuka oikeassa? — Turha tiedustaa: kaikk' kahtamielin haastaa! Ja kuinka meidän käy, ah, kuinka käy tään kansan? — siit' tietoa ei näy… vaan harso otsallansa huokaapi kohtalomme äiti tuhatjärviemme rantamalla — — Kaikkialla, kaikkialla kaikuu, raikuu sekasorron torvi halki ilmain kansan korviin: oudot mustat mullerrukset murtaa vanhat vakaumukset, murskaa perusrakennukset! Murheelliset aavistukset täyttää, köyttää kaikki mielet. Veljessoinnun kannelkielet parahdellen, värähdellen katkeilevat; haavain siteet ratkeilevat… Eikä lääkitystä mistään! Synkäst' totuus silmiin pistää; eikä joukkoin johtajaksi kenkään kelpaa uljahaksi! — "Herrako" siis meidät johtaa —? Uskokoon ken tuossa kohtaa tuonnon turvaa, lohdutusta — mulla vain on mieli musta! — Kerskulaulun rytmit nuo rintaani ei enää luo eilispäivän innostusta: runoilijan riehahdusta tääll' ei enää kuulla saa! Ken nyt moista kuuliskaan! — — Eihän muut kuin houkat vaan!

1901.

Tällaisena yönä…

On ihana kesäyö. Järvi uinuu peilityynenä, ruusunpunainen iltarusko hohtaa täyslehtisten koivujen välitse, tarhalta kuuluu hiljaista karjankellon kalkatusta ja kylän tyttöjen lirkuntaa. Ilma on niin pehmyt kuin pumpulilla hipiään painaisi. Valkoinen ruusupensas verannan vieressä hymyilee kuni morsian hääsalissa. Yöperhoset leijuilevat äänettöminä pihalla…

Ikkunani on auki. Istun avojaloin ja paitahihasillani. Ei tee mieleni nukkumaan…

Tällaisena yönä!

Tällaisena yönä?

Tutkin itseäni. Tahdon olla rehellinen tunteideni ilmilausumisessa.

Tällaisena yönä, kun koko luonto kylpee hempeydessään, kun peipposella on pesänsä puunontelossa, kun urosrastas laulaa rakastettunsa perhe-onnea ja käki helkyttelee riemuansa siitä että on saanut lempensä hedelmät hyvien lintujen hoideltaviksi… tällaisena yönä hiipii yksinäisen, rakkautta janoovan nuoren miehen sydämmeen kiihkeä kaiho etsiä yksinäisyytensä toveriksi joku vastakkaisen sukupuolen olento, jossa virtaa samallainen lämmin veri kuin hänessä… joku lehdon satu-impi, jonka kuva on siinnyt hänen sielussansa lukiessa muinaissuomalaista runoutta, Kalevalaa ja Kanteletarta…

Sen immen hiukset häilyisivät irrallaan ulpukanvalkoisen kaulan ympäri, ne kiiltäisivät kuin kultaiset langat, ne olisivat pehmoiset kuin hienoin pellava, hänen silmänsä säteilisivät lemmenkukkasen sinisyyttä, hänen käyntinsä olisi kevyt ja viehkeä kuin perhosen tanssi kedon korsien ylitse, ja hän tulisi hiljaa kuin keijunen, tuo pieni simasuukkonen veitikkamaisessa hymyssä…

Ja minä, nuori mies, joka en ikinä ole naiseen kajonnut, minä hyppäisin alas tästä ikkunasta, rientäisin tuonne rantakoivikkoon… väijymään häntä… Hip hei! syntyisi kiivas kilpajuoksu ja me lentäisimme yli sammalmättäiden ja kukkakumpujen… sillä vaikka se tyttö palaisi halusta itsekkin saada tuntea vastakkaisen sukupuolen salaisuutta, niin se näin leikkisi lemmenkaihollaan, jotta tulos maistuisi sitä makeammalle. Hip hei! kas: keveä lipponen sen jalasta singahtaisi ilmaan, nuori mies tempaisi sen syliinsä… armas pieni lipponen, joka hänet yhä enemmän sytyttäisi tuleen… ja tyttösen toisessa jalassa vilahtaisi vain sininen sukka… Yhtäkkiä hän huudahtaisi heikosti risun satuttamana ja kaatuisi suulleen viidakkoon… ja läähättäen saavuttaisi nuori mies hänet ja… ja…

Niin, nyt se tulee se ilmiö, joka on niin suloinen kuin synti, mutta voiko mikään oikeastaan olla synti, joka on suloinen? — en usko. Ja sen, mitä minä nyt olen kirjoittanut, olen minä kirjoittanut tarkoituksella sanoa, että jokaisen täysverisen nuoren miehen sielussa — joka ei ole saanut koskaan tuntea naissuloa eikä siis myös naisinhoa — asuu voimakas himo saada valloittaa viehkeä neitonen, vähääkään ajattelematta seurauksia, kokonaan antautuen hetkellisen haaveensa keveään leikkiin. Ja tahdon minä erityisesti huomauttaa että tämä himo hänessä ei ole ruma eikä likainen, vaan on se yhtä kirkas ja puhdas ja hyväntuoksuinen ja luonnonraikas kuin tämä samainen kaunis kesäyö, jona nämät rivit piirretään. Mutta mahdollista on, että jos tuollainen lehdon simasuu piikanen todellisuudessa tällaisen nuoren miehen eteen ilmestyisi — niin ei hän siihen hennoisi koskea, sillä minä luulen, että niinpian kun haave toteutuu, ihminen herää, tulee syvämietteiseksi ja hänestä karisee pois kaikki kevytmielisyys ja hän täydellisesti hallitsee itsensä ja punnitsee tekonsa.

Ja sentähden te voitte vaaratta tulla minun luokseni kaikki te kevytlentoiset ihmiskeijuset — en minä, en minä teille pahaa tee…

(Hämeessä 1903.)

Sydämmeni tuskassa…

Sydämmeni tuskassa en saata mitään tehdä. Koko illan olen istunut pöytäni edessä ja tuijottanut paperiin… En kuule mitään, en näe mitään, tuntuu kuin en hengittäisikään ja kuin kaikki sisässäni olisi pysähtynyt kuin kello. Se on vain hieno vieteri siellä sisässä, joka jää värisemään — minun onneton rakkauteni.

Se on vienyt minulta kaiken voiman.

Se on tehnyt minut heikoksi raukaksi ja kipeäksi ihmiseksi.

En kykene mitään muuta ajattelemaan. Olen kuuro kaikelle muulle elämässä paitsi tälle ainoalle äänelle, joka huutaa armoa… armoa ja pelastusta.

Onko armoa? Epätoivohan vain on.

Ja ääretön väsymys.

Jos saisi nukahtaa ikuiseen uneen. Uneen, jossa sielun surukin nukkuisi ja tuska tuutuisi kuin viaton lapsonen kehdossa… Ja olisi vain hienoa hymyä ja ruusujen tuoksua eikä mitään kärsimystä… Jos saisi!

Mutta ei armoa ole eikä unta anneta. Sydän itkee itkuaan eikä sen valituksella loppua ole. Kohtalo on kova kuin kivi. Hellyyden jumalatar on kuollut…

Ja kuitenkin niin vähällä olisin tyydytetty. Niin vähän vaatisin.

Enkö koskaan saa sinun syliisi orpoa päätäni painaa? Uinua siinä hiljaa kuin lapsi, jonka elämän suurin lohdutus on viivähdys rakastetun äidin ja hoitajan helmassa… Saada lämmin käden puristus, jonka värähdys käy sydänjuuriin ja puhdistaa ne murheen mudasta…

Enkö saa koskaan tuntea olevani kaunis kauniin vaikutuksesta? Enkö saa tuntea suloutta hyvän naisen tähden.

Suloutta ja kauneutta minä tahdon. En mitään rumaa enkä pahaa. Minä tahdon täyttää koko tyhjän olentoni kauneudella. Hellyyden liikutuksella, joka minut jalostaa.

Sitten vasta voin katsoa ympärilleni ja saada yleisen velvollisuuden tunnon.

En ennen. Nyt olen yksilö, joka huutaa elämää yksityisessä hädässä…

Jos joku minua säälii, miksei hän poista kärsimyksiäni? Minun kärsimykseni voi ihminen poistaa. Se on sieluruumiillinen vaiva.

Ehkä minä hemmoittelen itseäni? Ehkä — en kiellä. Mutta minusta olisi väärin ja kuin jonkun pyhyyden häväisemistä, jos tällaisessa tilassa koettaisin vastustaa tunteeni virtaa. Minusta olisi väärin nyt purra hammastani ja koettaa pudistaa päältäni nämät sydämmen kahleet…

Mieluummin kärsin ja olen onneton.

En ymmärrä itsekään, miksi niin teen. Minusta on rakkauteni pyhää. Se on suurin tunne, mitä minussa ikinä voi elää.

(1900)

Polkupyörällä kotiin

(Sanomalehtijuttu.)

Meitä oli kuusi sielua: neljä veljestä, yksi sisar sekä veljenmorsian, ja meillä oli jokaisella oma pyörä, polkupyörä — minulla vain oli, jollei varsin velkapyörä, niin kumminkin lainakalu, tuollainen vuokrahevonen, jommoisia niitä hyvästä maksusta annetaan kesäajolle.

Ne olivat ne Oulun suuret suvijuhlat, jolloin sitä näin oli yhteen yhdytty ja kokoonnuttu samaan kaupunkiin mikä miltäkin kulmalta isänmaata: mikä tuli Helsingistä, mikä Savosta, mikä taas tunturimaista aina Lapin rajoilta ja yksi oli jo entuuttaan Pohjanmaalla-asuja.

Niitä heinäkuun helteisiä päiviä, sitä valkolakkien vilinää ja sitä lasien kilinää siellä vanhassa koulukaupungissa… ilollahan niitä muistelee, ja ne virkistävät meriretket ja ne hilpeät iltahetket siellä Raatissa, jolloin "ehtoosta ja aamusta tuli toinen päivä" ja sitten ne huvimatkat neitosten kanssa Muhokselle ja ihanaan Leppiniemeen ja alas mahtavaa Pyhäkoskea… kukapa ne kaikki muistakaan, sillä ne päivät kuluivat yhdessä huumauksessa ja hurrauksessa, eivätkä ne olleet mitään surun päiviä, vaikka koko maassa vallitsikin valtiollinen murhe ja melkein joka päivä saapui uusia sähkösanomia sanomalehtien lakkautuksista ja muista "hävyttömyyksistä." Niitä "hävyttömyyksiä" kuunneltiin vain äänettömällä ylenkatseella, mutta sitä voimakkaammin huudettiin eläköötä kaikille kansallisille puheille ja isänmaallisille runoille, joita ei näistä kesäisistä keinuista suinkaan puuttunut. Ja lie se riemu riemulle remahtanut siinäkin juhlassa, jota samoina päivinä entiset yksityislyseolaiset viettivät muistellen niitä aikoja, jolloin Antti rehtorin piikkiparta ja kävelykeppi kiivaasti heilahteli Bomannin keltaisessa koulukartanossa tai Ape-maisterin sisältörikkaat oppitunnit olivat käynnissään; ja lie siellä pidetty senkin seitsemänlaiset puheet veljellisessä vietossa entisten opettajainsa kanssa — mutta niihin kekkereihin ei minulla valtionlyseon kasvattina ollut onnea persoonallisesti osaaottaa. Minä huijasin sillä välin siskoni kanssa nuorempani pohjalaisten retkillä ja saavuin kaupunkiin jo ennen päivännousua ja — kunniakseni olkoon se sanottu — ennen sitä kirkasta kesäaamun hetkeä, jona omasta juhlastaan palasi kaksi vanhempaa veljeä: se, jolla oli morsian sekä se, jolla tätä armonvälikappaletta ei koskaan ole ollut.

Näin annettuani pienen pohjakuvauksen olostamme Oulun kaupungissa, luulen voivani ryhtyä varsinaiseen aiheeseeni, nimittäin kotimatkaamme, joka oli sovittu polkupyörillä tehtäväksi.

Kuusi polkupyöräilijää yhtäaikaa Suomussalmelle! Se ei ole mikään vähäpätöinen vaihe sydänmaan kulttuurihistoriassa. Kyllähän semmoista oli tapahtunut että yksi polkupyöräilijä joskus oli näillekkin syrjäisille seuduille kulkunsa suunnannut ja paljon huomiota saanutkin osakseen, mutta että puolitusinaa välkkyviä villipyöriä yhdessä laumassa lähtee Kainuun selän yli pyrkimään — se oli jotain, jonka sivistyskronikoitsijamme tulevaisuudessa tulevat riemulla lehtiinsä piirtämään ja joka tapaus kuni "loistavan pyrstötähden lento on kauvan säilyvä sukupolvien muistossa."