SISÄLLYS: (continued 3)
Reading edition
Orpo katseli setäänsä, etsien hänen katsettansa. Vanhus oli luonut silmänsä alas ja näytti ikäänkuin hiljaa riitelevän jotakin kovaa vastaan, joka ei mitenkään tahtonut sulaa. Varovaisesti virkkoi hän sitten:
— Niin, kyllä minä olen siitä fyysillisesti kärsinyt — jo nytkin… Se on tuntunut niin pahalta… Minä olen kuin heikontunut… ruvennut enemmän tuntemaan vanhuuden avuttomuutta… Mutta ne on ehkä nämät surutkin…
Sisarenpoika iloitsi sydämmessänsä että oli saanut vihdoinkin sedältään urkituksi, mitä oli hänessä jo kauvan luullut näkevänsä.
— Mutta setä, samat suruthan sinulla ovat olleet jo ennenkin, sanoi hän sitten, — ja sinä olet ne onnellisesti kestänyt. Nyt sinä niitä joka päivä muistat ja haudot. Ennen ne sinua eivät ole haitaksi asti raskauttaneet. Mikä siihen on syynä?…
Vastausta odottamatta jatkoi hän:
— Eikö olisi parasta, koska asia nyt on tätä laatua, että silloin tällöin vielä joisit lasillisen entistä hyvääsi?
— Mutta lupaus? sitoumus kaikkien kuullen? sanoi ukko alakuloisesti.
— Niin, niin, minä ymmärrän, lausui sisarenpoika, yhtä alakuloisesti. — Miksikä sinun, setä, pitikin kaikista jyrkimmässä muodossa tuo lupaus tehdä? Olisit vain julistanut ettet tästä lähtien väkeviä tarjoo, kun vieraita on pappilassa etkä niitä itse muidenkaan luona käydessäsi nauti, mutta että mikä sinun yksityistä kotielämääsi koskee, niin se on sinun oma asiasi?
— Sitähän minä olinkin ensin ajatellut, vastasi vanhus, mutta kun se Assi… Ja tietysti minua olisi pidetty itarana, kun en vierailleni enää olisi tarjonnut, vaan itse yksikseni käyttänyt… Ja salajuoppona…
— Mitä se muihin olisi kuulunut! huudahti Orpo. — Mitä sinä niistä arvosteluista olisit välittänyt, setä? Kotielämässäsi olisit kerran viikossa käyttänyt tuota saunatotiasi ikäänkuin lääkkeenä. Ja koko perheen nähdenhän sinä sitä ennenkin nautit. Kaappijuopon nimeä tuskin olisit saanut…
Keskustelu taukosi taas. Muut kesävieraat — pari vanhempaa tätiä — palasivat pieneltä kävelyltään "Kyöpelinniemelle" kertoen, kuinka ihanaa siellä oli ollut. Assi tuli kylältä ja istuutui piaanon ääreen soittamaan Merikannon "Kesäiltaa", ruustinnakin ilmaantui keittiön puolelta ja sanoi illallisen jo olevan valmiin. Kaikki nousivat ja siirtyivät ruokahuoneeseen. Illallista lopetettaessa tuli Sissikin pirtistä, posket tulipunaisina: nyt oli hän paistanut leipomuksensa ja lupasi iloisella äänellä seuralle lämpimiä pullia ja piparikakkuja, jotka oli jättänyt etehiseen… Mutta rovastin kasvot olivat keltaisenkalpeat ja hän hymyili väkinäisesti tyttärensä puuhille. Orpo otti osaa pöytäkeskusteluihin, mutta näytti säälinsekaisella suuttumuksella katselevan Assi serkkuansa, joka istui häntä vastapäätä… Sitten noustiin tuoleja kolistellen pöydästä. —
Odottamattoman lyhyeen loppuivat kesäiset säät. Pari viikkoa niitä vain kesti — sitten taas alkoivat pitkälliset sateet ja kylmät. Pappilan "kesätätit" lähtivät pois, ja syyskuun alussa matkusti myös Orpo pääkaupunkiin lukujansa jatkamaan. Assi neiti oli saanut sopivan paikan maailmalla ja lähti myös pian pois. Sissi vain jäi kotiin vanhempainsa kanssa, mutta hänellä alkoi kansakoulutoimi, johon hän oli valittu väliaikaiseksi opettajattareksi, ja hän oli aamusta iltahämärään kaiket päivät kotoaan poissa.
Hiljaista, yksinäistä, hyvin yksinäistä ja yksitoikkoista oli elämä nyt pappilassa. Harvoin kävi ketään vierasta, ja jos kävikin joskus, niin ei niiden kanssa mitään iloisempaa tuulahdusta pappilaan tullut. Rovastilla ei itsellään ollut enää mitään sanottavaa pitäjätuttavilleen; hän ikäänkuin odotti, eikö muilla ollut hänelle jotakin kerrottavaa, mutta kun sellaista ei ollut, istuskeltiin pitkät hetket täydellisessä vaitiolossa, kunnes vieraat ikävystyivät ja lähtivät pois. Jonkunlainen alakuloisuuden leima oli painettu kaikkeen. Kaiket päivät istuskeli vanhus kamarissaan yksitoikkoisessa kansliatyössään, ruustinna puuhaili alati erillään omissa taloustoimissaan, ruokapöydässä istuivat vanhukset useimmiten kahden, sillä Sissi harvoin joutui kotiin ruoka-aikaan. Oi kuinka yksinheitetyt he olivat täällä erämaan pitäjässä! Pimeinä, pitkinä syysiltoina, kun tuuli ulvoi nurkissa ja sade toivottomasti räiski vasten ikkunaruutuja, silloin tuntui heistä niin lohduttomalta kuin itse taivaan Jumalakin olisi heidät hyljännyt, ja vanhasta rinnasta pääsi salainen huokaus: "Oi Herra, mitä pahaa olemmekaan tehneet, ettäs olet meidät tällaiseen asemaan saattanut!"…
Rovasti ei ollut lausunut kotiväelleen sanaakaan kesäisestä keskustelustaan sisarenpoikansa kanssa ja sitten hän oli kaikki vähitellen unhoittanut. Näytti melkein siltä kuin ei se olisi tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta, ja senkin, mitä hän silloin oli sisarenpojalleen tunnustanut, oli hän jälkeenpäin peruuttanut. Hän tiesi taas vain tehneensä ehdottoman raittiuslupauksen ja tahtoi siinä jyrkästi kiinni pysyä. Yhtä seikkaa hän vain ei ymmärtänyt: miksikä kävi niin kivuloiseksi? Kun Sissi toisinaan hänen kipuaan tiedusteli, ei hän osannut selittää, missä paikassa kipu tuntui ja miltä se tuntui. Se tuntui vain niin pahalta ja kummalliselta. Olisikko se seuraus siitä? Hän ei tahtonut päästää tätä ajatusta enää sieluunsa. Aamoksen ja tämän kanssa koko mailman todistushan soti sitä vastaan…
Mutta perjantai-iltoina, kun hän palasi yksikseen saunasta, tunsi hän ääretöntä entisyyden kaipausta. Tuossa pienellä pöydällä vieraskamarin ovipielessä oli häntä aina ollut odottamassa tarjotin, jolla seisoi se vanha tuttu hopeakannu niin kodikkaasti höyryten, karahvi, jossa kimmelsi ruskeankirkasta nestettä, sokeriastia sekä tahkottu juomalasi, johon oli pistetty lusikka… Oma puoliso ne siihen oli hellällä kädellä kantanut. Kuinka erinomaisen suloiselta oli silloin tuntunut "panna sekaan" ja paitahihasillaan siinä hiljakseen liikuskella, sillä aikaa kuin toiset vielä viipyivät saunassa! Pieni vihellyksen hyrinäkin jotakin viisikymmenluvun aikuista ylioppilaslaulua — "Opp Amaryllis! vakna min lilla!" — oli silloin kuin itsestään päässyt huulilta, ja kaikki eletty elämä oli suloisina muistosäikeinä kierinyt esiin menneiden päivien hämärästä. Ja nykyisyyden paino oli samalla kevennyt, ja maltillisella mielellä oli saattanut katsella kaikkea katkeraakin silmiin — rauha ja sopusointu oli täyttänyt koko olennon…
Niin silloin — mutta nyt? Nyt kun hän palasi saunasta, oli vieraskamarissa pilkkosen pimeä, pikkupöytä oli typösen tyhjä… oliko se todellakin tyhjä? — hänen täytyi sitä kädellään sivellä mennessään läpi tuon pimeän huoneen salin puolelle, jonne lamppu oli heitetty yksikseen palamaan. Salissakin tuntui niin tyhjältä, ei risahdusta kuulunut, seinäkello vain yksitoikkoisesti naksutti Beethovenin ja Mozartin rintakuvien välissä…
"Hyvä jumala! Jos saisi puolikaan lasia lämmintä totia" — ja hän palasi synkkänä ja kärsivänä kamariinsa. Kurkussa tuntui kuin jano: ei se ollut tavallinen jano — ja sielussa se oikeastaan tuntuikin eikä kurkussa…
Mutta tämä täytyi kestää, täytyi —! Sillä hän, rovasti, ei tahtonut olla mikään petturi. Hän, kuudenkymmenenviiden vanha mies, koetti tappaa vanhan luontonsa ja istahti saunailtoina virkapöytänsä ääreen jotakin ahkerasti kirjoittamaan.
Vaan jos joku hänen omaisistaan tuommoisina iltoina olisi häneltä kysäissyt: "no isä-ukko, maistuisikkos totilasi nyt hyvälle?" tai jotain sen tapaista, niin olisi vanhus kivenkovaan sen kieltänyt. —
Eräänä marraskuun iltana, kun kylmä tuuli puhalsi hiljan jäätyneen järven yli, ja rovasti tunsi jalkojansa palelevan kamarissaan, toi posti hänelle kirjeen, jonka käsialaa hän ei ensin tuntenut, mutta kuoren avattuaan luki seuraavaa:
Helsingistä…
Hyvä Setä!
Olen usein täällä muistellessani viime suven viettoa siellä kaukana maalla mietiskellyt sitä setän raittiuslupausta, josta kerran puhelimme kesällä. Minun käy kovasti sääli että setä tuli panneeksi oman persoonallisen hyvinvointinsa raittiusasian uhriksi, ja minä paheksun ankarasti eräiden sukulaisteni ajattelematonta toimintaa tässä asiassa… Olen koettanut löytää pelastuskeinoa tässä pahassa pulassasi, johon olet joutunut ja olen sen löytänytkin, vaikka en tosin niin pikaista kuin asia vaatisi. Kuulehhan: sinä olet tehnyt tuon sitoumuksesi hiukan epämääräisillä sanoilla "tästälähtien en minä… j.n.e." Mitä sinä itse lienetkin niillä tarkoittanut, niin kuulin minä kuitenkin serkuiltani Assilta ja Sissiltä että heidän esityksensä oli alkuaan ollut se, että sinä — kuten nykyään kaikki juomalakkoon rupeavaiset — aluksi sitoutuisit siihen vain yhdeksi vuodeksi, noin ikäänkuin koetukseksi. Vaan sinulta oli jäänyt se huomaamatta, ja serkkuni olivat sentähden olleet salaisesti hämmästyksissään, joskin riemuissaan, kuullessaan sinun jyrkän päätöksesi. No, olkoon vain että muukin kuulijakuntasi vappuna jäi tähän jyrkimpään käsitykseen — ei se estä sinua tulevana vappuna pitämästä uutta puhetta, jossa lievennät raittiuslupauksesi sellaiseksi ettei se sinulta riistä tuota "kotirauhaa" tai miksi sitä nyt tahdomme kutsua. Tämä on mielestäni ainoa sopivin pelastuskeino. Olen varma siitä ettei setä joudu naurunalaiseksi, sillä mitään naurunalaista ei tässä. ole. Tässä on vain kysymys erehdyksen korjaamisesta ja velvollisuudesta omaa itseään kohtaan — — — — — —
Sisarenpoikasi Orpo Sund.
J.K. Koeta kestää siis setä siihen asti! Kyllä minä ymmärrän että siellä äärettömässä yksinäisyydessä mieli usein käy raskaaksi. Käynet kai kävelyssä joka päivä, niin että jalat pysyvät lämpiminä? Siellähän oli niin raikkaita havumetsiä… Jää terveeksi. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!" —
Sama.
Rovasti nosti silmänsä kirjeestä. Hänen katseensa oli vähän kirkastunut. Hän oli sisarenpoikansa jo kokonaan unhoittanut, mutta nyt tämän persoonallisuus tulvahti elävästi häntä vastaan. "Sitähän minäkin olen miettinyt että tässä on tehtävä jotain" ajatteli hän.
— Keltä sinä sait kirjeen Helsingistä? kysyi ruustinna tullen samalla miehensä luo.
— Se oli Orvolta! Koetappas arvata, mistä asiasta hän kirjoittaa. Joo — hän ehdottaa että minä… mutta lue itse! sanoi vanhus vähän veitikkamaisen näköisenä.
Ruustinna rupesi lukemaan ja rovasti käveli silläaikaa äänetönnä edestakaisin lattian pehmeillä matoilla, meni tupakkahyllyn luo ja pisti piippuun (hän ei ollut edes intohimoinen tupakoitsija, vaan poltti hyvin harvoin, erityisessä mielentilassa).
— No? kysyi vanhus, puhaltaen paksun savupilven suustaan, kun näki puolisonsa laskevan kirjeen kädestään.
— "Älskade Sebulon" — rakas Sebulon… nyyhkytti ruustinna liikutettuna ruotsiksi, ja nousi taputtamaan miestänsä hartioille — luuletko etten minä ole nähnyt, kuinka sinä olet kärsinyt? Varsinkin noina saunailtoina… Kuinka se minuun on julmasti koskenut! Ja monta kertaa olen jo aikonut tuoda esiin sen konjakkijäännöksen, joka seisoo sokerikaapissa… Mutta en ole uskaltanut… En ole puhunut mitään, kun olen peljännyt että sinun tulee vielä vaikeampi olla… Minähän heti jo alussa olin koko raittiuslupausta vastaan… Vaan nyt minä heti menen hakemaan sinulle sen jäännöksen…
— Ei, ei, rakas Lisbeth! mitä sinä nyt…? keskeytti rovasti yhtäaikaa hellänä ja kauhistuneena. — Eihän kirjeessä siitä mitään seisonut. Minä en maista pisaraakaan, jos nyt tuot!…
Ruustinnan täytyi siihen tyytyä. — Se Orpo on viisas poika, tuumi ukko sitten astua köpittäessään puolisonsa jäljessä huoneiden läpi illallispöytään.
— Niin, paljon viisaampi kuin sinä, Sebulon kulta, sanoi ruustinna leikillä.
— Ja ajatteleppas: hän on itse ehdoton raitis ja soisi minulle kuitenkin totilasini, jatkoi rovasti. — Sitä eivät kaikki tekisi.
— Kuka sinulta hennoisi kieltää? hymyili ruustinna. — Minusta totilasi aina on pukenut sinua, Sebulon. Minä en ymmärrä kuinka tytöt ja se rakas Aamos…
Sissi, joka istui jo edeltäpäin illallispöydässä tutkien pitkää riviä kihlattuja Uudesta Suomettaresta, ei voinut kyllin ihmetellä nähdessään vanhusten tulevan ruokapöytään niin iloisina ja reippaina.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän.
— Orpo on mennyt kihloihin! koetti ruustinna leikillä uskotella.
— Orpoko? säpsähti Sissi, — eipähän sanomissa seiso…
— Yksi vanha ajos on puhjennut, sanoi rovasti vähän totisempana.
Herkkäuskoinen Sissi neiti joutui alussa aivan pyörälle. Hän ei voinut ymmärtää mitään kaikesta tästä soperruksesta.
Sinä iltana kaikki kolme menivät levolle ilman raskaita huokauksia, jotka muuten kuuluivat päiväjärjestykseen. Eikä se mieliä painanut vaikka tuuli humisikin nurkissa ja yöllä alkoi sakea tuisku, joka pian ympäröi vanhan pappilan korkeilla lumikinoksilla…
* * * * *
Mutta seuraavana vapunpäivänä, kun kevät kirkkaana heloitti ilmassa ja kurjet lensivät yli taivaan, piti rovasti pappilaansa kokoontuneille vieraille seuraavanlaisen puheen:
"Hyvät vieraat!
"Kun minä vuosi takaperin tässä samassa paikassa ja samalle kuulijakunnalle pidin puheen, jossa lupasin luopua kaikesta väkijuomain käyttämisestä, luulin minä sillä tehneeni kaikissa suhteissa hyvin. Mutta jälkeenpäin ilmautui asianhaaroja, jotka todistivat ettei niin ollut. Meillä kaikilla on tosin velvollisuuksia kansalaisina yhteishyvää edistämään, mutta meillä on velvollisuuksia myös itseämme kohtaan — näinä surullisinakin aikoma. — — — — Todistakoon tiede mitä tahansa alkohoolin turmiollisuudesta, minä vakuutan teille että minulle on, päinvastoin, tämän myrkkyaineen poisheittäminen uhannut käydä vaaralliseksi, johon on ehkä syynä luonteeni laatu ja korkea ikäni. Minä olen pappi, mutta minä en ole mikään munkki, joka luostarissa itseään kiduttaa. — — Sentähden minä pidätän itselleni oikeuden yksityisessä elämässäni jälleen, jos tarve vaatii, näitä väkeviä juomia käyttää, eikä kukaan rehellinen ihminen siinä voi mitään pahaa löytää. Sillä minun kotielämässäni ei tätä ainetta koskaan ole väärinkäytetty: Hyvät kuulijat! Tällä tavalla minä toivon voivani olla pahentamatta raittiusasiaa, jota minä sydämmeni pohjasta kannatan, vaikka itse… Hmm — moninaisissa me kaikki puutumme…"
Näin puhui vanha rovasti vapisevalla äänellä ja miettiväisinä kuuntelivat vieraat. Mutta kaikista hauskinta oli nähdä setä Meesakin naaman taas peittyvän sillä auringonpaisteella, jota siinä ei oltu nähty siitä asti kun rovasti häneltä totilasinsa kielsi. Nyt hän yhtaikaa nauroi ja murisi partaansa. "Enkö minä sitä sanonut, että voisihhan ukko ainakin minun kanssani panna jalalle? Enkö minä sitä sanonut että ukko hulluttelee — hänhän ei ikinään ole ollut hutikassa? Ja enkö sanonut että antaa nuorten juoda siirappivettä, mutta että me vanhat saamme mennä hautaan totilasit kourassa. Pah! ha ha…" Ja ilta vanhassa pappilassa päättyi mitä viattomimpaan, mitä kodikkaimpaan totinjuontiin.
"Mikä virkamies sitä työ outta?"
Voi voi sentään meitä kaikellaisia kynän pyörittäjiä ja laulun palvelijoita, jotka olemme lähteneet elämän läpi taivaltamaan ilman arvomerkkiä rinnassa ja kuvernöörin tai piispan lupakirjaa taskussa, siitä että me jotakin olisimme! Mitä auttaa se meitä että meidän aivoparkamme ovat täynnänsä kaikellaista haavetta ja hapatusta, kun kukkaro kuitenkin on surkean tyhjä eikä ole meillä mitään kunnioitettavaa virkanimeä sen tyhjyyden peitteeksi? Muut ne ovat nimismiehiä, pappeja, lukkareita tai vähintäänkin metsäntarkastelijoita, jokaisessa pitäjässä, ja niiden persoona levittää aina ympärilleen jotakin laillisuuden tuoksua, joka hyvin pistää sieramiin meille, joista ei sitä tuoksua lähde, ja jotka sentähden tunnemme itsemme usein niin köykäisiksi kansalaisiksi tämän rakkaan yhteiskuntalaitoksemme kivisillä portailla.
Niin, jospa minulla olisi ollut edes tuhannen markan vakinaiset tulot ja olisin saanut itseni esittää jonkunlaisena "herrassyötingin-apulaisena" tai vaikkapa rehellisenä sankalaseilla varustettuna kiertokoulun-opettajana, jota kunnioittaen koulumestariksi sanotaan, niin minä toden totta monta kertaa olisin tuntenut itseni onnelliseksi tämän maailman raitilla, vaeltaessani kuni Jerusalemin-suutari ympäri kotipitäjääni, koettaen polkuhinnasta myyskennellä talonpojille "Limperin Jannea" ja muuta sellaista kansaa sivistävää kirjallisuutta… Tosinhan minua muutamat ovat sanoneet kirjakauppiaaksi — jumalaparatkoon ehkäpä kolportööriksikin seljän takana, — kun sitä vastoin toiset ovat puhutelleet "rouvastin poijaksi" tai paljaalla ristimänimellä, mutta juuri tämä nimityksien hirveä epävakaisuushan se minua on surettanut, ja sehän se minulle on paljastanut koko alhaisen alastomuuteni, ettei minulla ole tuota pysyväistä arvonimeä syvien rivien huulilla.
Toden totta: ajatelkaas nyt minun asemaani, kun tällaisella kansansivistysretkellä istun jossakin sydänmaan pirtissä ja innokkaasti yksinkertaisella järjelläni selittelen perustuslakien pyhyyttä, ja juuri kun luulen kuuntelijoiden kaikella sielullaan kiintyneen tähän tärkeään asiaan, — yhtäkkiä minut keskeytetään, ja minä kuulen jonkun joukosta mitä leveimmällä ja viattomimmalla uteliaisuudella kysyä tokasevan:
— Mikä virkamies sitä työ outta?
Se on kuin kylmää vettä tietämättä kaadettaisiin niskaan, ja semmoinen kysymys polttaa ja paleltaa sitä pahemmin, kun juuri on uskonut oman persoonansa arvon olevan sangen kaukana ulkopuolella tätä isänmaallista tehtävää. "Mikä virkamies sitä työ outta?" Niin, jospa siihen voisi yhtä luonnokkaasti sekä nopeasti ja vähääkään valehtelematta vastata — aivan niinkuin sivumennen, ja sitten tyynesti jatkaa puhettaan —, mutta kun se noin äkkipäätä paiskataan vasten naamaasi, — ja asia on arkaa laatua, niin totta-tosiaan siinä joutuu, pahasti hämille, ellei sittenkin turvaudu hätävalheeseen, joka taas sydäntä hävettää ja josta voi olla arveluttavia seurauksia. Sillä mennäppäs sanomaan tälle sydänmaan rahvaalle että olet esim. "kirjailija", mikä muka on semmoinen mies, joka itse kirjoittaa kokonaisia kirjoja, niin kyllä he tosin suu seljällään jäävät vastaustasi ihmettelemään, mutta sinun elämäntointasi eivät he sittenkään ymmärrä, eikä sinun tarvitse toivoakkaan että nyt muka olisit jonkun arvonimityksen itsellesi hankkinut. Ja jos taas itsetuntoisella sisällisellä ylpeydellä koetat väistää kysymystä vastaamalla että: "en ole mikään virkamies enkä siksi ehkä koskaan tulekkaan", niin heidän silmänsä välähtävät, heidän ohuet huulensa värähtävät, ja vanhojen päät tärähtävät, ja — saat olla varma siitä että he salaisesti sinua halveksivat. Sillä ei se ole ihminen eikä mikään semmoinen herra, joka ei ole virkamies! Hmhyh — rouvastin poika eikä tule pappia, ei lukkaria, ei valtesmannia, ei lantmeetaria, ei vosmestaria… mikä se semmoinen on? Ei kai se oo oikein täysijärkinen tämä pappilan nuori herra… Kuuluuhan tuo raaka talonpoikai alamailla toisinaan saavan poikansa papiksi, vaan tämä ei sano rupeavansa… kai se hyvinkin rupeaisi, jos pystyisi…
Tähän tapaan kulkevat ylimaalaisen ajatukset, kun hän on saanut kuulla ettet ole mikään virkamies. Minä olen hädissäni väliin sanonut itseäni koulunopettajaksikin (qvem Juppiter odit), mutta olen selvään huomannut että semmoinenkin, mukamas virkanimi, ei paina enempää kuin tyhjä semmoisten nimien rinnalla kuin nuot "pastori", "kanttori", "valtesmanni" j.n.e. Jos taas joskus itserakkaudessani olen tullut vetäneeksi esiin sen laihan tittelin, jonka akateemia minulle kerran tuli antaneeksi, niin on kotvasen kuluttua sama henkilö laatinut minulle uuden kysymyksen, että "no outtako työ sitten käynynnä sitä papinkoulua?", johon kysymykseen taas on täytynyt juurta jaksain vastata. Eikä se suinkaan olisi entistä kovempi isku, jos minulta jonakin päivänä yksi niistä viisaimmista kysäseisi niinkuin entiseltä kandidaatilta että "milloinkas siitä maisterista tulee ylioppilas?", joka arvo, jos minua todella siksi sanottaisiin, olisikkin melkoinen kotipitäjäni kansan silmissä. Sillä oikealla maisterilla ymmärretään täällä ainoastaan sellaista nuorta miestä, joka vähintään yhden kerran on nähty seurakunnan saarnastuolissa, olematta silti sielunpaimeneksi vihitty. Mutta minä, viheliäinen syntinen, en ole vielä kertaakaan saarnannut.
Suloisessa muistossa on minulla ensimmäinen ylioppilassyksy, jolloin kiersin kinkereillä pitäjän apulaisen ja lukkarin seurassa, ja paljastaan siitä että sangen papillisella arvokkaisuudella ja teoloogisella varmuudella (vaikka en vielä silloin ollut "pikkuteoloogiani" suorittanutkaan) tein lapsille kysymyksiä kaikista kuudesta pääkappaleesta — siitä saavutin "maisterin" arvonimen. Mutta, oi voi, niin katoo mailman kunnia; perästäpäin sain näet kuulla että tuo arvonimitykseni oli niin helposti annettu minulle vain siksi, että minua oli luultu — erääksi toiseksi, joka oli jumaluusopin ylioppilas ja oli joskus saarnannut kirkossamme. Vaan kaikissa tapauksissa olin silloin saanut maistaa, miltä tuntuu, kun talonpoika pitää jotakin jonakin.
Se "joku" on jonkunlainen riemuporttien lävitse vaeltava sankari. "Hän kulkevi kuin yli kukkien…" tekisi melkein mieleni siitä laulaa. Ainakin hyppää tai hyppyytetään hän helposti yli niiden vastoinkäymisten, joita me muut saamme kärsiä, joita ei pidetä "jonakin". Häntä puhutellaan kunnioittavasti, häntä syötetään kunnioittavasti, häntä saatetaan ja opastetaan peninkulmien matkoja, häntä kiitetään tyhjästäkin; kaikki mitä hän sanoo, huomataan tavallista merkillisemmäksi, sanalla sanoen: häntä kohdellaan kunnioittavasti. Ettenkö kadehtisi sellaista kunniaa? — Sepä tietty.
Ja mitä sitten jos akkaväki jossakin paikassa olisi taipuisa minuakin nimittämään arvonimellä, kun ukkoväki samassa paikassa heti tekee sen kaikista kauneimman kysymyksen että "taitaa teillä olla isokin palkka vuodessa?" "Isokin!" Kun ne edes asettaisivat kysymyksensä vähän vaatimattomampaan muotoon, kysyisivät esimerkiksi että "onko teillä minkäänlaista palkkaa?" niin olisi siihen varsin mukava vastata että "ainahan sitä jonkun kipenen saapikin kun sattuu…" Mutta näin jyrkkään kysymykseen on vaikea löytää vastausta, joka samalla tyydyttäisi kysyjää sekä vastaajan rehellisyyden tuntoa… Täytyy sentähden vastata noin ylimalkaan ja vähän hämärästi, sillä eihän tässä viitsi ruveta selittämään tuota kirjailija-ammattiaan tai että se Verner Söderström siellä Porvoossa maksaa hyvistä runovihoista aina tuhannen markkaa…
Ei, ei! Me kaikellaiset kynänpyörittäjät ja laulun palvelijat jäämme kuin jäämmekin tyhjäntoimittajiksi erämaan asukasten silmissä niin kauvan kuin meillä ei ole valtionvirkaa ja vakinaista palkkaa, jonka me rehellisesti voimme uteleville maalaisillemme ilmoittaa.
Monta kertaa on tosin minun sielussani noussut kapinallinen sappi väittämään että "mikä huonompi ihminen minä silti olen Jumalan edessä, vaikka ei minulla virkaa olekkaan?"… Mutta olen nähnyt että vetoaminen sisällisiin seikkoihin ei muuta niiden mielipidettä, joille kaikki ulkonaisuus jo on jotain "sisällistä" ja veriin mennyttä.
Susi syököön sentään! Minähän rakastan kotipitäjäni erämaan lapsia, mutta pitääkö minun pyrkiä virkamieheksi siksi, että hekin minua vastaan rakastaisivat? Sillä aina kun milloin taas lähden sydänmaita astelemaan, repeää se vanha haava sielussani tuohon leveään, hyväntahtoiseen kysymykseen, joka kuuluu: "Mikä virkamies sitä työ outta?"
(1899)
Ilta Krimmissä
On kesäinen ilta Krimmin etelärannalla. Ihanasti vaipuu polttava aurinko hopeanhohtavien tunturien helmaan. Kullanpunertavat pumpulipilvet heittävät valoaan Mustanmeren pintaan, jonka ulapalta keinuvat maininkiaallot hiljalleen huuhtelevat sileäkivistä rantaa. Ne ovat lämpöiset nuot aallot, joissa delfiinit leikkiä lyövät ja lasikirkkaat medusat paisteessa kimmeltelee. Suloisesti kantaa ja keinuttaa suolainen laine hentohermoista ruumista, joka uinaa kuni pehmeillä untuvapatjoilla. Kaunis Demerdshi-vuori leipää sinervän autereharson peitossa. Se on hiukan alakuloinen, mutta mahtava Tshatyrdag-tunturi hehkuu yltyleensä ilon tulisessa ruskossa… On kuni siellä jailan päällä alkaisivat taivaan paraatiportaat, ihmeellisen, äärettömän riemun ruusuiset portit, ikuisen kunnian kultaiset kynnykset… Niiden takaa hymyilee itse totuus, aukenee kaiken salaperäisen aavistus… Onko se muinaiskreikkalaisten jumalain Olympos vai Muhamedin lasten paradiisi?…
Värit sammuvat — pian pimenee etelän hempeä ilta. Taivaan reunalla syttyy suuri kirkas tähti, outo pohjolassa; kuu nousee yli Kastell-vuoren ja pilkistää tummien sypressien lomitse. Viheriät viinitarhat peittyvät hopeaiseen valoon. Satakieli Ajuderén laaksossa lentää saarnipuuhun ja alkaa lievästi laulaa. Sen hilpeään liverrykseen liittyy pieni yöpöllö, jonka kainossa äänessä värähtelee hieman kuni pohjoismaista surumielisyyttä: "spljuu — spljuu!" panee se, ja sen ääni on yksitoikkoista. Sitä säestävät miljoonat sirkat, etelän intohimoiset hyönteiset, joiden kimeä lemmensirinä soi taukoamattomana säveljaksona läpi koko yön. Satalukuinen sammakkokuoro pienen Ulu-Usen virran suistamossa lisää voimakkaasti tätä yhteistä serenaadia. Mustameri hiljalleen aaltoilee, — jollei olisi kuutamoa, välkähteleisi sen vedessä fosforivalo kuin timantti. Ilma on tukahduttavan kuuma… Tämä on nyt Krim, se ihmerikas seutu, jota lääkärit niin kehuvat ja josta runoilijat oodeja laulavat. Ja tämä on se Krimmin mailmankuulu ilma, jota keuhkoihini hengitän — kuinka sitä ylistäisinkään? Se on kevyt kuin höyhen, joka tuulessa lentää, se on pehmyt kuin pumpuli, joka hennosti haavaa hivelee! Se on läpikuultava kuin avaruuden enkelin sinervä siipi ja lempeä kuni itse jumalan silmä, joka untuvapilvistä katselee…
Kuljen pitkin meren rantaan. Turkkilaisten kampelankalastajain teltasta loistaa hauska kynttilän hohde; jos kurkistaa sisään katon rajasta, näkee mustaverisiä kasvoja ja tulipunaisia tupsulakkeja. Venäläinen troikka pölistää pitkin tietä, — laulu heläjää, tiuvut helisee. Uljas tataari, Krimmin kirkassilmäinen, kähärätukkainen ruhtinas, ratsastaa uljaalla hevosellaan ylpeästi sitä vastaan. Tien mutkassa märehtii pari uupunutta puhvelihärkää, vuoritataarien ikeenalaisia halkojuhtia. Kaukana meren ulapalla liikkuu punaisia ja vihreitä pilkkuja: se on joku suuri laiva, joka kyntää aaltoja Odessasta Kaukaasian rannoille. Tugär, mustalainen tuttavani, jolla on jättiläisviikset, seisoo satamalaiturilla ja seuraa laivan sivukulkua suurilla, mustilla silmillään. Tataarilaiskylältä kuuluu hilpeätä hälinää ja harpun helkytystä. Itämaisen-kapeilla kaduilla istuskelevat kauppiaat myymälöidensä kynnyksillä; se on koko kansojen ja uskontojen sekamelskaa: tataareja, venäläisiä, bulgaarilaisia, tshekkiläisiä, juutalaisia, karaiimeja, armeenilaisia, kaukaasialaisia… Konstantinopolilaisen kahvilan punaisilla sohvilla istuskelee turkkilaisia ja Vähän-Aasian kreikkalaisia. Kauvempana noissa kaukaisissa huviloissa, joista kantautuu korvaan pianon säveleitä, asuu saksalaisia ja ranskalaisia. Kaduilla ei näe muhamettilaisnaisia, — ne pysyvät visusti muuriensa sisällä, mutta kurkistelevat uteliaina aitojen raoista. Korkealla, avatussa ikkunassa istuu tataarilainen neitsyt: kullattu kukkalakki päässään, kalliit kultaraha-käädyt kaulassaan sekä katselee miettiväisestä läpi silkkiäispuiden. Sitä raukkaa! Uskonnollinen laki kieltää ankarasti häntä poistumasta ulos pihasta, ja hän tottelee… Hänen nuoremmat siskonsa ovat vielä lastenkirjoissa ja saavat juoksennella portin edessä. Siellä ne nauraa tirskuvat, pienet samettilakit päässään. Yksi tulee hyvin totisena kaivolta kantaen saviruukkua olkapäällään. Tataarilaistyttöjen sysimustat hiukset ovat värjätyt kullanruskeiksi ja punotut kymmeniksi hienoiksi palmikoiksi; sormien kynnet heillä ovat niinikään värjätyt punasenruskeiksi. Tämä on heistä korkeinta kauneutta.
Kuu on sillävälin kiivennyt yli Babugan tunturin huipun. Aluston'in tuhatvuotiset linnanrauniot seisovat juhlallisina kuutamossa vieden katselijan mielikuvituksen kauvas muinaisiin aikoihin. Niitä on kaksi kivistä tornia ja ne ovat Justinianus keisarin ajoilta. Jos ne ihmiskielellä puhua osaisivat, mitä kaikkea niillä olisikaan kerrottavana siitä kansojen temmellyksestä, mikä niiden ympärillä tuhannen ja kolmensadan vuoden kuluessa on riehunut? Mutta nyt ne seisovat mykkinä eikä kukaan niistä välitä. Sic transit gloria mundi! Muinaiskreikkalaisten marmoritemppelit Krimmillä ovat maahan muserretut, genualaisten valloitushuudot Kastell-vuorella ovat aikojen aaltoihin tukehtuneet. Kansa kansan perästä on tässä riuhtonut, taistellut ja elämöinyt, — ja nyt huutelee sokean minareetin huipusta mulla, muhamettilainen pappi, arabiankielellä kutsuen tataareja myöhäiseen iltamessuunsa. Mutta tataarinkin isäntävallan päivät ovat päättyneet, ja venäläisen kirkon kullattu vinoristi kiiltelee jo kirkkaasti toiselta puolelta tuhatvuotisia torneja…
On jo myöhäistä. Jos sinua huvittaa, riisukaamme sandaalit jaloistamme ja käykäämme lakkipäin sisään islamilaiseen temppeliin lopettaen krimmiläisen iltamme sillä omituisella tunnelmalla, minkä synnyttää tuo matalahko, kynttilöillä heikosti valaistu muhamettilainen kirkko, mullan mylisevä messu — jossa on mystillisiä pausseja — sekä tuo kirjavilla matoilla sukkasillaan kantapäidensä varassa kyyköttävä, nöyrästi pyllistelevä, turbaanipäinen seurakunta. Ja vaikka tämä kaikki oikeastaan onkin surkeata katseltavaa, niin lohduttakaamme itseämme sillä, että nuot miehet, jotka määrätyt kerrat vuorokaudessa taivuttavat ruumistaan Mekkaan päin ja suutelevat maata, vakavasti uskovat kuolemansa jälkeen pääsevänsä siihen paratiisin iloon, jossa virrat juoksevat mantelimaitoa, jossa levätään suloisten puiden siimeksessä ja jossa taivaalliset kaunottaret ikuisesti heitä palvelevat…
Sypressi ja Koivu
Se on kyllä totta että etelän pyramiidi-sypressi on koko komea puu — mutta en vain minä siihen rakastuisi! Minun ensi lempeni pohjoisen kotimaani neitseelliseen koivuun pysyy järkähtämättömänä ja kestää lujasti kaikki etelätärten tuliset houkutukset. Voin tosin runollisessa haaveilussani virittää hymnejä myös etelälle ja laulaa esimerkiksi että: "oi Krimmin hempeä tuulonen, mi rannoilta Bosporin liidät, kuinka suloisesti suhisetkaan sinä Partenitin libanonilaisissa seedripuissa!" — mutta tuo on imelätä teeskentelyä, ja itse asiassa veisaan minä viisi kaikista näistä Krimmin koreuksista, olkoot ne sitten kuinka kuuluisia tahansa. Niin kohta kun käteni sydämmelleni lasken ja itseltäni kysyn: "onko tämä nyt todella sinusta niin hurmaavaa?" kuuluu rehellinen vastaus: "muotia, poikani, pelkkää muotia vain!" Siitä minä tiedän että rakastan enemmän Suomeni yksinkertaista koivua ja sen korkeata korpikuusta kuin etelän keikarimaista sypressiä tai Libanonin seedriä…
Kuinka paljon, paljon onkaan täällä sellaista, mikä ei minun pohjoismaalaista vertani viehätä! Minä tahtoisin levätä pehmeällä nurmella, raittiin vesilähteen viileällä reunalla, lehväisen ritvakoivun alla: — ei ole nurmea, ei ole lähdettä, ei ole lehväistä koivukultaa. Minä tahtoisin soudella sukkulavenheellä pitkin hopean-vipajavaa virran suvantoa ja nousta johonkin leppärantaiseen saareen: — ei ole venhettä, ei ole virtaa, ei ole leppärantaista saarta näillä Mustanmeren ulapoilla aalloilla. En tunne oikeata kesää sielussani, en tunne sitä vieraalla maalla. Mitä tuntenenkin, se lienee jotakin muuta… Kaipaan kovasti kotijärveni rannan hienonvalkoista hiekkaa, ikävöin suuresti suomalaisen salon sametinpehmoista sammalta: — täällä on tanner niin rikkauttaan kova ja kipeästi koskee se avoimeen jalkaan… Ennen kaikkea kiusaa minua tämä hirveä kuumuus, joka herpaisee sielun ja raukaisee aivot. Täällä paahtaa pomottaa aurinko miltei keskeltä taivaan kupua, tuo hoikka sypressi ei varjoa tarjoo, ja kalkkiperäiset tiet pölisevät kuin jauhohinkalot niin että on läkähtyä…
Ei, ei! Ei ole vilpoisen Pohjan lapsesta etelättären hehkuvaan helmaan. Luonnon korkean rikkauden hän mielellänsä tunnustaa — sydämmensä yksinkertaista rakkautta ei hän täällä tunne, ja kylmin silmin, puristetuin huulin katselee hän huoaten etelän kaikkea loistoa…
(1901)
Sokea tyttö
Kaukana sydänmailla, monien peninkulmien päässä kirkolta, synnytti eräs köyhän torpan emäntä tyttölapsen, jolle kinkerikasteessa pantiin nimeksi Kaisa. Ei saanut tämä lapsi paljon iloita edes erämaan auringon paisteesta, sillä jo viisivuotiaasta saakka tuli se, tuntemattomalla tavalla, sokeaksi. Silmät jäivät tosin auki, mutta tyttönen ei niillä enää mitään nähnyt. Näkemättä jäivät kotipihlajan livertelevät lintuset ja veikon veistämä väkkärä pirtin katolla, näkemättä kotilahden peilikirkas pinta kesäisinä iltoina ja taivaan haalea sini, tähdet ja revontulet talvella, kaikki se luonnon ihmeellisyys, mikä herättää ihmissydämessä pyhiä ja puhtaita tunteita. Näkemättä jäivät myös kirkko ja pappi, nuot erämaiden merkillisyydet, joista isä ja äiti olivat lapselle maininneet, luvaten ottaa pikku Kaisan kerran mukaansa sinne, jahka hän vähän isommaksi varttuisi. Mutta sokeaksi tultua ei tyttöstä kirkolle mukaan otettukaan, vaikka kuinka sitä rukoili aina, kun muut sinne hankkiutuivat.
— Eihän Kaisa sinne pääse, kun ei mitään näe — sinne on pitkä matka ja hankalat taipaleet — lapsi vain lankeileisi liukkailla suoportailla…
Näin sanottiin tytölle ja muut ne vain sinne lähtivät, kirkolle. Kaisa rukan täytyi aina jäädä kotipirttiinsä itkemään. Kun oli aikansa itkenyt ikäväänsä, tyytyi vihdoin siihen että sai leivänpalan käteensä ja kissan syliinsä kehräämään…
Näin kuluivat lapsuuden vuodet.
Vasta rippikouluikään tultua tuotiin sokea tyttö taluttamalla kirkonkylään. Toisten tyttöjen ääneen lukiessa oli hänkin oppinut katekismuksensa ulkoa.
Rippikoulussa oli hän kaikkein parhaimpia. Älysi enemmän kuin muut ja taisi järkevästi ja itsenäisesti vastata kirkollisiin kysymyksiin. Sentähden nuori pastori otti hänet erityiseen huomioonsa sekä ehtoolliselle päästön jälkeen puuhasi Kaisan sokeain opistoon toisen läänin kaupunkiin.
Aivan uusi sielunelämä avautui nyt erämaassakasvaneelle sokealle tytölle. Paitsi sitä että hän opistossa kehittyi ihmeellisen taitavaksi käsitöiden ja korukapineiden tekijäksi, oppi hän myös ymmärtämään, mikä oli hänen isänmaansa, josta kuva kuvan perästä painui hänen sydämmeensä kansallisten laulujen ja runojen kautta, joihin hän suuresti mielistyi. Ja oppi hän myös aavistamaan, mikä on koko ihmiskunnan valistus: rehellinen työ, puhtaus, nöyryys. Työ ja kauniit laulut ne tuottivat hänelle ihanaa iloa, mutta hänen henkensä pohjalla asui lohduttamaton suru: "miksi muut näkevät, mutta minä en?"
Neljä vuotta sai sokea tyttö näin kellittyä kaupungin koulussa. Sitten täytyi hänen, köyhyyden tähden, palata kotipitäjäänsä, jonne karttui matkaa lähes neljäkymmentä peninkulmaa.
Kun häntä maantien päästä lähdettiin taluttamaan pitkin metsäpolkuja erämaiden halki, tuntui hänestä tosin suloiselta, kun ymmärsi, että ne olivat hänen syntymäseutunsa hongat, jotka siinä humisivat hänen päänsä päällä, mutta samalla tuntui hänestä kuin olisi häntä viety vankeuteen — henkiseen vankeuteen ja pimeyteen, joka häntä lapsuudesta saakka oli salaisesti ahdistanut. Koti? — niin kyllä, mutta mitä hirveätä tietämättömyyttä, vieläpä raakuuttakin vallitsi talonpojissa täällä kaukana muusta maailmasta! Hänen mielensä paloi elämään, mutta täällä kuni kuoleman varjot häämöttivät hänen sokeiden silmiensä edessä…
Sokea tyttö palasi syntymä-majaansa ja päätti tyytyä kohtaloonsa. "Ei vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen" — nehän olivat sen suuren runoilijan sanat. Oi jospa hän ijäkseen olisi saanut jäädä sinne laulamaan noita pyhiä runoja! Laulun ja soiton säveleissä oli hän aina unhoittanut raskaan kuormansa: että oli sokea…
Nyt oli hän kotona. Hänen koulussa-oppimiaan töitä katseltiin pienellä ihmetyksellä, hänen hyräilemiään isänmaallisia lauluja kuunneltiin jonkinlaisella uteliaisuudella, mutta hänestä itsestään ei paljoakaan välitetty kotona. "Mitäpä ne herraskoulutkaan sokeaa auttavat, häntä kun ei kukaan huoli akakseen". "Mitäpä tuosta Kaisasta lie hyötyä, se kun ei oikein kykene talontöihinkään" — arvelivat julmat ihmiset.
Ja kuitenkin oli Kaisa kaikista ahkerin, valmistellen aamusta iltaan sukkia, vanttuita ja kaikellaisia sieviä esineitä, joita sitten koetti myöttää kirkonkylän herrasväille, itse ansaitaksensa leipänsä.
Mutta ei ollut sokealle tytölle sallittu edes tätä ainoata työn iloa.
Eräänä talvipäivänä pihaviertä hapuillessaan kompastui hän silppukoneeseen, satuttaen päänsä niin pahoin, että koko toinen silmä luiskahti kuopastaan irti ja jäi verisenä riippumaan ulos… Sydäntä särkevä parahdus pääsi hänen huuliltaan ja kauheissa tuskissa kannettiin hänet pirttiin. Kamala tapaus oli voinut sattua ainoasti sentähden että sokean tytön veli juuri sinä päivänä oli siirtänyt silppukoneen semmoiselle paikalle, jossa sitä ennen ei oltu pidetty. Silmä roikkui pallona ulos, ja sokea tyttö ymmärsi että elämä, tuo hänen elämänsä, nyt oli runneltu. "Herra Jeesus, auta minua onnetonta!" sopersi hän. Mutta ei marttyyrin nimi kovan-onnen lasta voinut auttaa. Surullinen totuushan on, ettei Kristus koskaan voi pelastaa ihmistä ruumiillisista tuskista, ainoastaan henkisestä särkymisestä voi hän meitä vapahtaa. Ei yksikään torpan väestä liikahtanut lääkäriä hakeakseen. Ei kummakaan: olihan likimmäiseen maalaislääkäriin kymmenkunnan peninkulmaa, "Ja mitäpä sille lääkärikään osaisi?" arveltiin vain tyynesti.
Kaisa sai jäädä ilman minkäänlaista hoitoa ja kärsiä äärettömästi. Hän kärsikin kyllä kohtalonsa ihmeteltävällä lujuudella. "Minun pitää kärsiä ja kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen joskus puoliääneensä lausuvan omaa nöyrää ajatustaan. Sairaan päähän ilmausi jonkun ajan kuluttua puhkeama, ja kohta alkoi hän valittaa muistinsa huonontumista, kun ei enää osannut ulkoa kaikkia rakkaita laulujaan. Tämä henkinen surkastuminen kävi hänen sydämmelleen ehkä enemmän kuin kaikki ruumiillinen kärsimys.
Yhdeksän kuukautta sai sokea raukka näin kitua pimeässä erämaassa ennenkuin hänet tuotiin paremmalle hoidolle kirkonkylään.
Silmä oli sillä välin luonnon pakosta vetäytynyt vähitellen takaisin, mutta painunut nyt niin syvälle pään sisään, että siitä oli jäänyt näkyviin ainoastaan sokea, silmäterä.
Hän sai sijansa pappilassa, ja sama nuori pastori, joka ennen oli hänet toimittanut sokeain opistoon kaupunkiin, rupesi nytkin puuhaamaan sairasta tyttöä mainittuun paikkaan. Sokea hiukan ilostui tästä ja näytti toivovan tilansa paranemista…
Hän oli puhdas ja hieno käytökseltään niin että hänestä kirkkoherran neiditkin paljon pitivät. Ja vaikka hänellä usein, neuloessaan pappilan salissa, oli julmat tuskat päässä, ei hänen koskaan kuultu valittavan. Silloin kun kivun kouristukset häntä niin vaivasivat, että täytyi paneutua vuoteen-omaksi, makasi hän hiljaa liikauttamatta jäsentäkään. Hän koettamalla koetti tuottaa ihmisille niin vähän huolta kuin mahdollista itsestään. "Saattepa nähdä, että kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen vakuuttelevan vaikeimmissa vaivoissaan. — Jonkun viikon kuluttua saapui suosiollinen vastaus kaupungista. Se ilmoitti että koska paikkakunnalla vallitsi kova nälkävuosi, niin sokea tyttö otetaan uudelleen opistoon, jossa saa ilman maksua oppia uusia töitä, ja siellä on hän myös tilaisuudessa saamaan lääkärinhoitoa loukatulle silmälleen. Pastori riensi ilmoittamaan ilosanoman Kaisalle. Mutta tämä ei — kumma kyllä — näyttänyt siitä enää ilahtuvan.
Jo kauvan oli tyttö itsekkin peljännyt että kipu, joka silmän loukkauksesta oli syntynyt, puhkeaisi aivoihin päin. Viime aikoina oli hän näyttänyt hermostuneelta ja kärsivältä ja säpsähdellyt pienintäkin kolahtavaa ääntä. Samana päivänä, jona posti vihdoinkin toi matkapiljetin hänen pääsyänsä varten opistoon, sattui sokea seisomaan keittiössä, juuri kun eräs pappilan piioista pudotti astian käsistään. Rämähdyksen kuullessaan parahti sokea tyttö kuin piston saanut ja alkoi hurjasti pyöriä ympäri lattiaa, huudellen mielettömiä sanoja…
Hän oli tullut hulluksi.
Tosin hänet vielä hellällä hoidolla saatiin vähän tointumaan, mutta jo seuraavana aamuna uudistui raivokohtaus. Senjälkeen alkoi niitä tulla joka päivä, ja päähän ilmestyi omituinen nytky-tauti. Päivä-päivältä tuli hän pahemmaksi ja näytti lopulta kokonaan kadottavan järkensä valon. Jos hän ei olisi ollut umpisokea, olisi hän raivoissaan voinut ehkä tehdä hirmutöitä. Mutta näkemättä ketään hän turhaan riehui aseineen, minkä milloinkin sattui käteensä saamaan. Rengit pirtissä tahtoivat hänet sitoa köysiin, mutta pappilan neidit eivät sitä hennoneet. Sokeain opistoon ei Kaisaa siis enää voitu lähettää. Sääliväiset ihmiset kirjoittivat lääkäreille kysyen neuvoa tytön puolesta. Mutta pääkaupungin lääkäreiltä ei tullut mitään vastausta. "Kukapa siellä sivistyneessä mailmassa joutaisi ajattelemaan jotakin hullua talonpoikaistyttöä kaukana erämaassa? Pitäkööt itse huolen hulluistaan".
Kun vihdon saapui vastaus joltakin oudon kaupungin lääkäriltä, joka kirjoitti olevan toivoa tytön parantumisesta, jos tämä heti toimitettaisiin kaupunkiin erityiseen hoitoon, päätettiin Kaisa lähettää lääninsairaalaan. Jo seuraavana päivänä postin saannin jälkeen kannettiin tyttö rekeen, ja saatiin hänet vaivalla siihen asettumaan hoitajattarensa, vanhan vaimonpuolen viereen. Kun hevonen nykäsi reen liikkeelle, näytti sairas hämärästi tajuavan, että häntä vietiin pois ja sanoi: "kiitoksia nyt minun hoitamisestani!" Mutta jo seuraavassa hetkessä yllätti hänet hulluus, ja laulaen nurinpäisillä sanoilla "Riennä, nouse suomenkieli…" nähtiin onnettoman tytön vierivän ulos pappilan pihasta.
Matkaa kaupunkiin oli 21 peninkulmaa. Alussa matkaa hän kerran pääsi karkaamaan. Vaikka hän syömättömyyden tähden oli käynyt aivan heikoksi, riuhtasi hän itsensä äkisti reestä ja läksi hurjasti juoksemaan takaisinpäin. Kyytimies sai hänet vihdoin kiinni kinoksesta ja kantoi rekeen. Taloloissa käytäessä tuli hänelle väliin raivonpuuskia, jolloin hän repi vaatteitansa tai riisui itsensä alasti. Loppumatkalla tapasi hänet äkisti kiihkeä ruokahalu, jolloin hän söi kuin eläin ja vahvistui. Kaupunkiin saavuttua pantiin hänet jonkun väärin-ymmärryksen takia — suoraan houruinhuoneeseen.
Huolimatta asiaa selittävästä kirjeestä ei hänen silmiään edes tutkittu, eipä edes luettu selitystä, niin että olisi tiedetty hänen loukanneenkaan silmäänsä. Niin täytyi sokean tytön jäädä houruinhoitolaan. Kerran kävi oma isänsä markkinamatkalla häntä tavottamassa, mutta ei päästetty näkemään tytärtään. Jonkun kuukauden perästä saapui virallinen ilmoitus, että tyttö ei enää tule sen paremmaksi kuin on hoitolassa tullut ja että hänet pitää kunnan kyydillä noutaa kotiaan.
Taas tuotiin Kaisa erämaan korpien poveen. Siellä hän nyt elää kotonaan. Mutta hän ei ole enää entinen. Järkeen on jäänyt ikuinen vamma; hän ei muista enää omaa elämäänsä. Opistolla saatu sivistys on kuin pois pyyhkäisty, ja puheensa on liiaksi rääkätyn sielun väritöntä puhetta. Elämän kipinä läähättää hänessä vain kuni heikko tuli lampussa, josta sydän on öljyn kuiviin imenyt…
Tämä on yksi elämän tarina monien muiden joukossa. Tuhansia yhtä surullisia kätkevät Pohjois-Suomen erämaat helmoissaan. Nousee ehdottomasti kysymys: miksi saavat muutamat ihmiset viattomasti kärsiä? Mutta tyydyttävää vastausta ei voi löytää…
Oma koira
Omituista on ensi kertaa elämässään saada oma koira! Se on juhlahetki yksinäisen miehen elämässä. Tuntuupa melkein siltä kuin mahtanee tuntua siitä, joka ensi kertaa tulee isäksi. En näet tähän asti ole saanut tuntea isäksi-tulemisen tunnetta, mutta arvelenpa että on se vähän sinnepäin kuin koiranpenikan omaksi saaminen. Tulee sellainen hellyyden puuska sydämmeni päälle… Ja samalla huolestuttava, kipeästi pureva tunne, vastuunalaisuuden tunne että minä, minä, eikä kukaan muu, se nyt olen tuon levottoman kiehkurahännän laillinen holhooja. Minun pyhä velvollisuuteni se nyt on sen ketteräin käpäläin nousua ja laskua seurata, sen mustaa turpaa tunnustella, sen ruskeisiin, kirkkaisiin silmiin silmäniskuja heitellä, sen valkoista rintaa taputella ja sen pörhöistä, rusevankeltaista selkää silittää. Mutta ei aina hyväillen silitellä, vaan väliin ankarastikin sitä kohdella, torua taitavasti ja lyödä lipsauttaa hienolla varvunvitsalla, silloin kuin se ei tottele, silloin kun se on tehnyt tuhmuuksia. Paljaalla kädellä ei sitä saa koskaan lyödä, muuten se rupeaa kättäni arkomaan eikä tule luokseni kutsuessa. Miksi minä sitä kutsunkaan? Annan sille uuden nimen, koska se astuu nyt kanssani uuteen elämän-vaiheeseen. Ristin sen "Hossaksi" — sen kotipaikan ikuiseksi muistoksi. Hossa seh, Hossa seh! miltä se kuuluu? Pikku Hossa…
Se täytyy panna aluksi nuoraan ja retuuttaa mukaansa kuin ryöstämällä. Kun lähden pihasta, on sen entinen isäntä tullut lapsineen ulos pirtistä lähtöäni katsomaan.
— Nyt vieras viepi meijän Sievin! selittää isäntä lapsilleen.
Lapset katsovat jäykkinä jälkeeni ja nuorin, isän sylissä oleva, pyrskähtää katkeraan itkuun. Minun käy sääli lasten surua, mutta minä lohdutan omaatuntoani sillä, että saavathan aina täällä taloissa itselleen uusia koiria. Ja niin poistun saaliineni koirani kotivaaralta.
Se on ensin kovin kummissaan kuljetuksesta, koirani. Kymmeniä kertoja pyörähtelee se kiihkeästi taaksepäin katsomaan niin kauvan kuin sen kotitaloa näkyy.
— Niin, niin, puhelen minä sille: — heittelehhän nyt ikuiset hyvästit lapsuutesi kodolle…
Se vähän vinkaiseekin ja sinkauttaa hätäisen katseen minun silmiini. Oh, kuinka oudosti se minua värähdyttää tuo penikan katse, jossa on syytöstä ja rukousta… Mutta yhä harvemmaksi käyvät koirani takaisinpäin-pyörähdykset, ja niittyladon vierestä toiselta puolen kotijärveään heittää se viimeisen katseensa kotivaaraansa kohti, joka vähitellen haihtuu avaruuden sineen. Tie lähtee nyt luikertamaan läpi syvien metsien, ja ennen kuin tunti on umpeen kulunut, on koirani jo unhoittanut lapsuutensa kodin sekä virkeällä vaistollaan kokonaan kiintynyt uuteen mailmaansa, joka aluksi, parin viikon ajan, esiintyy sille alituisena rientämisenä talosta taloon, kylästä kylään. Ensimmäisenä yönä se tosin vielä unissaan itkee menetettyä syntymäseutuaan, mutta jo toisena yönä nukkuu se rauhallisesti jaloissani, vieläpä aamun tullen herättää minut viattomalla nuolusuutelollaan… Ja silloin vasta tiedän minä että se tunnustaa minut oikeaksi isännäkseen ja että minä nyt todella olen saanut oman koiran.
(1903)
Sunnuntai-mietelmä
On sunnuntain aamupäivä maalla. Isäni, veljeni ja sisareni ovat menneet kirkkoon… Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, sillä isäni ja veljeni ovat pappeja ja tämä on pappila. Ja kuitenkin on se, kun syvemmin ajattelee, sangen merkillistä että ihmiset menevät kirkkoon ja että tuota toimitusta sanotaan _Jumalan_palvelukseksi. Ja se kuuluu minun korvissani niin kummalliselta, kun sanotaan että: Jumalanpalvelus tapahtuu kerran viikossa tai: Jumalanpalvelus alkaa kello 10 ja loppuu kello 1. "Jumalanpalvelus kestää kolme tuntia!" Se ei kuulosta minusta ainoastaan kummalliselta, vaan myös hullunkuriseltakin. Millainen Jumala se on, jota palvellaan kolme tuntia viikossa? Ja miksikä häntä vain kirkossa palvellaan —?
Miksikä nuot ihmiset kirkkoon lähtiessään tekeytyvät tavallista vakavimmiksi ja hiljaisemmiksi, mutta heti kirkosta päästyään puhuvat niinkuin ennenkin, laskevat keveätä leikkiä ja antavat itsestään sellaisen kuvan ikäänkuin olisivat irtautuneet jostakin ikävästä ja raskaasta velvollisuudesta?
Mitä se tuo meidän kirkkokasvatuksemme oikeastaan on? Mitä, jos koko mahtava kirkko-oppi olisikkin jonkunlaista väkevää eksytystä ja erehdystä?… Omaiseni kauhistuvat, kun selitän heille etten enää käy kirkossa enkä tahdokkaan käydä. Monet sanovat minua pakanaksikin, koska en siitä välitä. Mutta minusta juuri tuo kirkossa-käyminen on omalla tavallaan pakanallista. Kaikki nuot ulkonaiset temput — ne ne ovat minua aina vaivanneet. Jo se, etten saa olla yksin, kun suhdettani Jumalaan ajattelen… Jos muut tarvitsevat kirkkoa, niin onko sanottu että minä sitä tarvitsen? Onhan Kristus sanonut ettei Jumalaa palvella käsin-rakennetuissa temppeleissä, vaan hengessä ja totuudessa. Ja että jos tahdot rukoilla, niin sulkeudu oman huoneesi hiljaisuuteen. Ja kuka oli Kristus —? Usea pappi ihan kihisee raivosta, kun uskallan arvella että Kristus oli luonnollisella tavalla syntynyt mies, mutta suuri ihminen, niin suuri sieluinen että häntä siinä merkityksessä on voitu kutsua elävän Jumalan pojaksi. He sanovat minun tällaisella käsityksellä joutuvan kadotukseen, vieläpä tuomitsevat helvettiinkin. Minä olen varma siitä ettei itse Kristus niin olisi tehnyt…
Miksikä pitävät ihmiset niin paljon melua siitä, mitä mikin uskoo tai ei usko? Miksi tapahtuu tulisia väittelyitä esimerkiksi semmoisista pikkuasioista kuin Aaronin sauvasta tai Mooseksen kivitauluista? — siinä määrässä tulisia väittelyitä että jos nuot pyhät esineet olisivat käsillä: toinen löisi toista kepillä ja toinen räiskäyttäisi taululla. Eiväthän tällaiset kiistelyt auta meitä ymmärtämään elämänoppia. Ja miksikä joku niinkutsuttu lahjakas pappi ainoastaan sivumennen saarnoissaan mainitsee Kristuksen rakkaudenopista, mutta ei persoonallisessa elämässään, ulkopuolella kirkkoa, edes liikauta pikkusormeaan auttaaksensa jotakin kärsivää lähimmäistään! Sekö riittää jumalanpalvelukseksi, että kirkossa kerran viikossa tekeydytään hartaiksi ja veisataan kauniita virsiä?…
Siitä syystä minä en rakasta kirkollisia menoja että ne tunnelmillaan vievät minut väärään käsitykseen Jumalan palvelemisesta ja sokaisevat minut etsimästä totuutta. Olisippa se todellakin mukava elämän uskonto, että minä kerran viikossa säännöllisesti hartaana istuisin kirkossa ja palveleisin "Jumalaa" kolmen tunnin ajan! — vaan sitten arkipäivinä ei olisi niin tarkkaa, mitä palveleisin. Täytyy tunnustaa, että valtiokirkko mainion käytännöllisesti on asettanut nämät tunnit ihmisten mukavuudeksi. Mutta olisi sentään varmuuden vuoksi ensin pitänyt kysyä itseltään totuuden isältä, sopiiko hänen astua palveltavaksi alas tekotemppeliin joka sunnuntai kello 10:stä kello 1:teen. — — — — —
(1902)
Omantuntonsa orja
Äiti oli pyytänyt häntä kävelylle kanssansa, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli vain synkästi vastannut:
— Mitäpä iloa siitä olisi kummallekkaan? Minä tuottaisin äidille vain surua pahoilla sanoillani, ja pahat sanat taas tuottaisivat omantunnonvaivoja minulle itselleni. Hermoni ovat tänään ärtyneet…
Äiti oli lähtenyt yksin mitään sanomatta. Aniharvoin pyysikään hän kävelylle, sillä hän oli aina kiinni taloustoimissaan. Tänään oli sunnuntai-ilta eikä sattunut olemaan vieraita. Isä oli edeltäpäin mennyt yksikseen rantaan.
Poika jäi itsekseen kotiin. Katseli ulos ikkunasta metsään ja tunsi tuskaa.
"Olen onnettomin ihminen auringon alla. En rakasta omaa äitiäni! Tahtoisin, mutta en voi. Hän on hyväsydämminen ihminen, minun äitini, puhdastuntoinen, minä tunnustan tämän sisässäni, mutta minä en häntä rakasta, en osaa rakastaa, en osaa edes tahtoa rakastaa… Tämä kauhea suhde painaa sydäntäni kuin helvetti, minä tunnen että olen kuin ulkopuolella kaikkia ihmisiä ja ettei minulla olisi oikeutta edes elää — niin luonnoton on tämä suhteeni äitiini."
Tähän suuntaan kulkivat pojan ajatukset. Lopulta tuli hänen niin paha olla yhdessä kohti että täytyi lähteä liikkeelle. Omatunto sanoi että hänen pitäisi mennä sinne, jonne äitikin oli mennyt, mutta järki tiesi ettei se ole viisasta. Hän käveli edestakaisin autiolla maantiellä, mutta kärsimys ei helpottanut. Tapasi kotinsa hevoset tiepuolessa ja kietoi kätensä varsan kaulan ympäri, painaen poskensa sen pehmoiseen karvaan, puhutellen sitä hellillä sanoilla. Yhtäkkiä hän vaikeni ja jäi miettiväisenä seisomaan samaan asentoonsa nojautuneena varsan kaulaa vasten.
— Kummallinen minä olen, sanoi hän itsellensä: — tätä varsaa niin hellästi halaan, mutta äitiäni kartan ja puhuttelen tylyillä sanoilla. Eläintä hellin, mutta ihmistä loukkaan. Miksi se minussa on näin? — — "Voi minua! kun tunteitani tutkin: enhän ikinä voisi näin painaa päätäni vasten äitini povea kuin vasten tämän pienen varsan kaulaa! Minä olen aina, niin kauvan kuin muistan, tuntenut vastenmielisyyttä syleillä äitiäni. Monta kertaa olisin tahtonut niin tehdä, mutta en ole voinut. Hän on minua suudellut ainoastaan silloin kun olen mailmalle lähtenyt ja taas mailmalta palannut, pitkien aikojen perästä. Minun on täytynyt silloin antaa itseni suudeltavaksi, mutta itse en ole yrittänytkään vastaamaan hänen suudelmaansa, vaikka olen sydämmessäni kipeästi tuntenut että äiti rukka sitä odottaa. Minä en ole koskaan ketään suudellut. Minä voin suudella ainoastaan sellaista naista, jota rakastan, jota rakastan kokonaan sekä hengen että ruumiin puolesta, mutta en ketään muuta ihmistä. Kuinka minä kadehdin niitä, jotka rakastavat äitiänsä ja voivat milloin tahansa heittäytyä äitinsä kaulaan! Sellaisia olen nähnyt ja minä tunnustan että sellainen suhde on kaunista. Mutta miksi minä yksin olen tällaiseksi jäänyt, miksi, miksi, miksi?…"
Onneton poika itki, kun hän tätä ajatteli.
"Ehkä siksi että lapsuudessani olen liian varhain vieroitettu äidistäni ja että minuun siellä mailmalla on tullut paljon sellaista, jota hän ei ymmärrä. Hän ei ikinä ole ymmärtänyt minun omituista sairauttani ja on aina arastellut siitä puhua. Minä taas olen siitä aina tahtonut puhua suoraan ja peittelemättä, mutta hän on sitä hävennyt. Äidin hienotunteisuus on juuri sitä väärää häveliäisyyttä, joka tuottaa turmion niin moneen hyvään kotiin. Hän on tarkoittanut parastansa, mutta antanut huonointansa. Kun minä tämän olen huomannut, on se minussa ensin synnyttänyt surun, ettei äiti osaa koskettaa sisälliseen ihmiseeni, ja sitten vähitellen on minussa kehittynyt häntä kohtaan tuo julma poistyöntämisen tunne, joka ei ole mitään muuta kuin kärsimyksen vuoksi nurinpäin kääntynyt rakkauden tunne. Se on kehittynyt minussa hirveäksi sielun taudiksi, ja kuta enemmän hän nyt koettaa minua lähestyä, sitä enemmän minä työnnän häntä luotani. Tässä ei auta omantunnon ääni, joka minut rikki raatelee ja joka on se raskain taakka mitä elämässäni kannan. Voi minua, voi poikaa joka ei rakasta äitiänsä! Hän tuntee olevansa tuomittu siihen helvettiin, joka polttaa häntä täällä maan päällä eivät haudantakaiset rangaistukset häntä hirvitä, sillä tässä elämässä oli jo kylliksi…"
Ja taas painoi onneton poika poskensa vasten pienen varsan kaulaa. Se katseli häntä veitikkamaisen lauhkeasti silmiin ja tavoitteli leikillä purrakseen hänen kättään. Eläimen terve viattomuus vaikutti nuorukaiseen hyvästi: "Jos olisi terve kuin eläin" hän ajatteli, "niin eivät sielussa raivoaisi nämät pimeyden myrskyt, ja ihminen minussa olisi hyvä."
Metsätieltä kuului askeleita ja puhetta. Nuorukainen säpsähti. "Ne ovat isä ja äiti, jotka tulevat kotiin", Hän piiloutui puiden taa ja antoi vanhusten mennä ohitsensa. Hän näki äitinsä raskaasti nojautuneena isän käsivarteen kulkevan kömpelöin askelin pitkin kivistä tietä. Molemmat olivat he jo vanhuuttaan köyristyneet. Nuorukainen katseli heidän kulkuaan puun takaa ja hänen sydäntään viilsi kuin veitsellä. Hän ajatteli: "Kuinka monta kertaa olen tuntenut omantunnon vaivoja siitä etten ole äitiäni taluttanut käsivarresta, että olen hänet tahallani jättänyt muiden autettavaksi! Miksi, oi Jumalani, on minulle niin äärettömän vastenmielistä ruumiillani häneen koskea?"
Vanhusten askelten ääni hiljeni vitkaan, ja he katosivat näkyvistä. Poika jäi metsään ja istahti kannolle. Puristi käsillään ohimoitaan ja peittäen silmänsä jäi liikkumattomaksi.
"Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauvan eläisit maan päällä." Tätä raamatunlausetta oli hän satoja kertoja ennenkin miettinyt. "Sentähden ei minulla ole menestystä elämässä, etten rakasta vanhempiani. Ja sentähden en kauvan voi elää. Minulle tulee huono loppu ja se loppu tulee pian. Mutta", jatkoi hän ajatuksiaan hetken päästä: "jos en näin kauheasti kärsisi huonosta elämästäni, niin se todistaisi, että olisin vielä huonompi. Minussa on siis jäljellä vielä hyvän kipuna. Jos en sitä voi puhaltaakkaan suureksi, lämmittäväksi tuleksi, niin voin ehkä varoa, ettei se pääse ainakaan sammumaan, tämä viimeinen hyvyyden kipinä." Ja nuorukainen vähän tyyntyi, että vielä oli löytänyt jonkun kiinnityskohdan elämään. Äsken, kun hän salaa katseli vanhempiaan, oli hän ollut valmis hirttämään itsensä tunnon vaivoissa samaan puuhun, jonka takaa hän äitiään katsoi.
Vasta illan pimettyä hiipi hän kotiinsa. Mutta heti kun hän näki äitinsä, joka ystävällisesti häneltä tiedusteli, missä hän oli ollut, valtasi hänet uudella voimalla tuo onneton poistyöntämisen tunne.
Ja samana yönä hän, kurjuutensa puuskassa, kuitenkin teki minkä teki — —
Ystävämme Polykarpus
Jo koulunpenkillä on hänet huomattu. Pappa oli arvokas mies ja veljet tunnettuja isänmaallisia puhujia. Ja kaikilla tuollaiset komealle kilahtelevaiset akateemiset arvonimet, Se on ollutkin kunnia-asia koko suuressa suvussa, että perheiden pojista pitää tulla vähintään filosofiian-maisterit sekä että heidän sitten pitää koettaa tehdä itsensä jollakin tavalla huomatuiksi yhteiskunnassa. Jos joku ei ole saanut kandidaatti-tutkintoa suoritetuksi, niin sellainen on ikäänkuin pyyhkäisty pois sukunsa kronikoista. Mutta hän, joka on palannut isäinsä majaan tohtorin valtakirja taskussaan, on otettu vastaan ylpeällä riemulla, pappa-ukko on rykäissyt kaikuvalla äänellään: "jassoo — sinä olet nyt filosofiian tohtori!" johon poika heilauttaen tukkaansa vielä kaikuvammin on rykäissyt vastaan että "hömm… joo!" Ja äiti — joku Sursillien jälkeläinen, tuo hiljainen, luja pohjolainen nainen, jonka tärkein tehtävä on ollut synnyttää niin paljon terveitä poikia kuin mahdollista maailmaan — on tervehtinyt tullutta sankaria äidillisillä sanoillaan: "Adolf, vill du int' ha' äggtoddy efter resan?"… Mutta oikeastaan he eivät kukaan olisi munatotia tarvinneet tässä suvussa, sillä heillä kaikilla on isiltä peritty mitä mainioin kurkku, jonka äänitorvi aina pysyy selvänä ja antaa juhlallisen pontevia kajahduksia. Tämän suvun traditsiooneihin kuuluu, että ollaan innokkaita fennomaaneja julkisuudessa, mutta kodeissa viljellään ruotsinkieltä ja pidetään se ehdottomasti kuuluvana sivistykseen. Onhan Runeberg ruotsiksi laulunsa helähyttänyt ja suuri Snellman ruotsiksi puheensa huutanut, selväähän on että ruotsinkielisen kulttuurin pohjalta tässä ponnistellaan suomalaisuuden suuria ihanteita kohden. Pääasia onkin että povessa asuu tuollainen kevätraikas ihanne, josta alituisesti voi rinnan täydeltä puhua, puhua…
Tällaisesta isänmaallisesta suvusta hän oli syntynyt pikku-Posse, joka jo koulunpenkillä huomattiin. Polykarpus oli hänen oikea nimensä, mutta Posseksi häntä kutsuttiin. Oikeastaan ei häntä toverien keskuudessa olisi huomattu muuksi kuin herraspojaksi, mutta opettajat ne hänet ensin merkitsivät. He antoivat heti alussa pikku-Possen tuntea, että kyllä tiesivät, mitä miehiä vanhemmat veljet olivat, ja puhuttelivat poikaa aina vähän erikoisemmin kuin muita poikia. Puhuttelipa rehtori häntä ensi tunnilla ruotsiksikin, joka tapaus herätti tavatonta huomiota supi-suomenkielisessä koulussa. Pian saivat toverit uuden tulokkaan tähden myös nauraa, kun Posse eräällä uskonto-tunnilla kovalla äänellä kertoi, kuinka Mooses särki kultavasikan ja teki siitä "pulveria". Tällainen selitys oli aiheutunut siitä, että poika oli hutiloimalla lukenut läksynsä, mutta ei tahtonut näyttää epävarmuutta vasikka-jutun suhteen, vaan lateli tietonsa umpimähkää. Vilkas hän oli pikku-Posse, herttainen ja sukkelasanainen. Vallatonkin hän oli ja aina valmis pieniin koirankureihin niinkuin terveiden poikien pitääkin olla. Ei ollut harvinaista että opettajan, keskellä tuntia, täytyi katkaista opetuksensa, koska pikku-Possen toinen saapas hurjasti kierteli ympäri luokkaa, tai sieltä, jossa Posse istui, kuului kimeä kiljahdus, taikka liituinen jäniksenkäpälä lennähti vasten ultimuksen poskea. Kyllähän häntäkin muistutettiin siivommin käyttäytymään, mutta ei milloinkaan saatu todistetuksi että hän oli ollut syypää. Ja totta onkin että aina joku muu oli ollut keksinnön tekijä ja Posse ainoastaan kiitollinen välikappale yleisessä metelissä. Aina häntä vedettiin sääristä tai käsistä, ja voimistelutunneilla häntä suorastaan rääkättiin, niin että hän kamalasti parahteli kuin mikäkin marttyyri piinapenkissä. Tähän lienee ollut syynä se, että Posse poikasena oli hyvin hempeä ruumiiltaan, pullovatsainen, keikkaselkä ja vetkula jäseniltään, niin ettei jaksanut nostaa edes omaa painoansa — ja tovereista sentähden oli hirveän hauskaa leipoa häntä kuin tahdotonta taikinaa, pyöritellä häntä pitkin lattiaa tai käyttää häntä kuin höyhenpatjaa alustanaan. Tämä muokkaus, vaikka se näyttikin syrjästä katsoen vähän peloittavalta, teki pikku-Possen terveelle, mutta hemmotellulle ruumiille, kuitenkin sanomattoman hyvää, sillä siinäpä hän vähitellen kehittyi siksi vahvarintaiseksi housunkantajaksi, mikä hän sittemmin aina on ollut. Ja varmaan se, että hän näissä koipien ja käsien kiskomisissa joka päivä huuteli enemmän kuin muut pojat, osaltaan yhä vahvisti hänen äänijänteitään, niin että hän ylemmillä luokilla esiintyi jo tavallista voimakkaampana konventtipuhujana. Priimuksena ei hän koskaan istunut, sillä niitä on aina luokalla sellaisia, jotka kiusallisuuteen asti jännittämällä ahkeruuttaan valtaavat tämän kunniatoimen, mutta Posse ei vielä koulupoikana ollut mikään läksyjen panttaaja, vaikka istuikin aina ihan likimpänä priimusta. Hänelle, kuten kaikille luonnollisille lyseolaisille oli pääasia että nuot viisi ikävää tuntia saataisiin niin pikaisesti kuin mahdollista, mutta kuitenkin onnellisesti tapetuiksi, jotta sitten illalla päästiin suureen kelkkamäkeen tyttökoulun "tipoja" hakkailemaan. Ei Possella ollut vakinaista flammaa, vaan hän seurusteli sen kanssa, joka enin paistoi esiin tyttöparvesta, mutta koskaan ei hänen tiedetä keneenkään pikiintyneen, niinkuin muutamat jo koulupoikina ovat herkät hellimmille tunteille. Läksyt ne olivat Posselle helpoin asia mailmassa, niissä kun vaadittiin enemmän hyvää muistia kuin ajattelemista; tarvitsi vain vähän vilkaista kotoa lähtiessään, ja kaikki luisti liukkaasti kuin öljyllä voideltu, paitsi matematiikka, joka huolimatta toverien avustuksesta silloin tällöin kiikasteli, niinkuin ylipäänsä ihanteellisilla luonteilla, osaksi kai myös sentähden että siinä aineessa tarvitsee itsenäisesti ajatella. Mutta Posse ei antanut sen seikan vähän-vähääkään mieltänsä karvastella, hän oli ylpeä, ja nautti täysin sieluin, koulupojan riemut loppuun asti. Kahdeksannella luokalla, kirjoitusten jälkeen, ilmoitti hän eräänä päivänä tovereilleen että oli "juhlallisesti polttanut Algebraansa kuten muinoin Luther paavin bullan". Tällä teolla oli hän lausunut tulevaisuutensa tunnussanan. Ei matematiikkaa, ei missään nimessä matematiikkaa eikä luonnontieteitä hän tulisi yliopistossa lukemaan, vaan — itämaisia kieliä. Toverit kuulivat tämän kummastuneina, heistä ei kukaan edes selvästi tietänet, mitä itämaisilla kielillä käsitettiin, persiaako, arabiaako vai mitä… — Mutta Posse puheli niistä asiantuntijan varmuudella, ensi kertaa esiintyen ikäänkuin etevämpänä muita. Tottapa hän, jolla veljet olivat viisaustiedeitten vihkimiä, tiesi, mitä varten piti ruveta lukemaan itämaisia kieliä…
Niin matkusti hän muiden mukana Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan, ja saapas lakkasi nyt kiertelemästä toverien käsissä. Veljet olivat vastassa pääkaupungin porteilla ja pitivät nuorimman veikon valkolakki-kekkereissä liikuttavan kauniita tervehdyspuheita; "Posse, sinä olet nyt ylioppilas!" huomauttivat he. "Sinä olet nyt astunut yli elämän portin kynnyksen… tästä portista ovat kaikki suuret miehemme astuneet sisään!…" — Hymm! rykäsi Posse ja kohautti ylpeästi hartioitaan. Tässä juhlassa huomasivat toveritkin vasta todenteolla, minkä puun vesoja heidän Possensa oli. Hänellä oli kaikki edellytykset paisua joksikin… päteväksi henkilöksi. Mahtavat sukulaiset, onnelliset raha-asiat, hyvä ryhti ja terveys, kursailematon käytös, pirteä kaunopuheisuuden kyky, terävä muistinlahja, esteetön ruotsinkielen taito — ja kaiken pohjana mitä kirkkahin auktoriteetti-usko. Sellaisella nuorukaisella on aina ollut mainio menestys ja loistava tulevaisuus.
Ensimmäinen ylioppilaskesä kului kiihkeissä unelmissa. Veljet osasivat kutkutella kunnian kultaisimmasta kantapäästä. "Polykarpus, näytä mailmalle että olet mies!"…
Syksyllä oli Posse ihan ensimmäisiä, jotka saapuivat yliopistoon ilmoittautumaan luennoille. Hän pääsi asumaan mainion miehen perheeseen, sellaisen, joka oli "suuri" ja kuitenkin vielä eli. Ja kandidaattitutkinnon suoritteleminen lähti luistamaan kuin vettä valaen.
Kaikki aineet olivat edeltäpäin tarkasti määrätyt, mikään epäröivä valikoiminen ei tullut kysymykseen kuten niin monella muulla, jotka poloiset akatemiian portaille astuessaan pysähtyvät elämänuraansa hautomaan ja kuluttavat sentakia vuosikausia hukkaan. Possella oli kiitollisia opastajia: likeisiä heimolaisia istuskeli ihan kateederin korkeudessa ja muita professoreja voi hätätilassa voidella veljien maineella ja ruotsinkielellä. Tarvitsi vain kohteliaasti kumartaen mainita nimensä sekä rykäistä kaikuvasti — niin jo heti saivat asiat hyvän alun, ja professorit auttelivat kilvan toivorikasta ylioppilasta ylös laudaatturien korkeita portaita. Vähintään yksi laudaatturi — vuodessa — ja kolmen vuoden perästä seppelöittiin Posse jo oppineeksi viisaustieteen maisteriksi. Hän oli silloin tuskin 21 vuotias. Hänen kandidaattikekkereissään, jotka maksoivat kolmesataa markkaa, nähtiin dosentteja, teologian kandidaatteja, jopa professoreitakin. Puheet, joita pidettiin läpi yön, olivat suurisanaiset. "Minä luulen", lausui eräskin, "että nuori ystävämme Polykarpus, joka tänään on suorittanut ensimmäisen korkeamman akateemisen arvotutkintonsa, on niitä, joka tulee menemään elämässään sangen pitkälle". Sanat "sangen pitkälle" jäivät kaikkien mieleen, syvimmin kuitenkin itsensä illan sankarin. Ja kun hän hotellista kevätaamun koitossa läksi palaamaan asuntoonsa, kantaen kainalossaan kestistä säästynyttä sikaarilaatikkoa, ja eräs juhlasta huumautunut toveri äkkiä huudahti keskellä esplanaadia: "katsokaas pojat Possea, hän kantaa laatikkoa aivan kuin tohtori väitöskirjaansa!" niin tämäkin leikkipuhe mieluisasti hiveli hänen hermojansa. Mutta seuraavana päivänä tavatessaan toverinsa kuultiin hänen kertovan: "arvatkaas mitä tein siitä juhlasta kotiintultuani aamulla? — joo, minä istahdin lukemaan raamattua!" Tämän hän kertoi osoittaakseen, kuinka runollisen ylevään mielentilaan hänen maisterikekkerinsä oli loppunut. Osakunnassa oli hänet jo hyvin huomattu, joka kokouksessa oli hän esiintynyt innokkaana keskustelijana, isänmaallisten iltamain puuhaajana, kansanopisto-asiain pohtijana j.n.e. Jos oli lähetystö lähetettävä jonkun mainion, ruotsiapuhuvan vanhuksen luo kutsumaan tätä kunniavieraaksi johonkin juhlatilaisuuteen, niin lähetystöön välttämättä valittiin Posse. Riidoissa ruotsinmielisten kanssa osasi hän aina esiintyä humaanisena välittäjänä suomenmielisten puolelta niin että hän sillä tavalla voitti vastapuolueenkin suosion, puhellen aina heille kiltisti kahdenkesken ruotsia, mutta julkisuudessa juhlallisesti suomea. Pienessä suomenmielisessä piirissä saattoi hän olla hyvin suutuksissaan ruotsikkoihin, vieläpä haukkua heitä "pässinpäiksikin".
Maisteriksi päästyä kävi osakunta hänelle liian ahtaaksi. Piti välttämättä tulla huomatuksi koko ylioppilaskunnassa… Ja hän antautui täydellä sielunsa voimalla sen asioihin. Siinä olikin paljon puuhaa, laskemista, juoksemista ja huutamista. Jumalankiitos että äänijänteet olivat valmiiksi vahvistetut ja kaunopuheliaisuuden kyky varmalla pohjalla. Ennen pitkää olikin Posse jo hoitokomitean jäsen, ja vielä muutama vuosi lisää hikisessä riehussa — ja hänkin alkoi jo suhteellisessa äänestyksessä saada ääniä ylioppilaskunnan johtomiesten toimiin. Kaikki ihmettelivät, kuinka maisteri Polykarppus niin paljon kerkesi. (Hän oli ruvennut kirjoittamaan nimensä kahdella p:llä veljen mukaan, joka kirjoitti kansallisen leveästi: Roopertti.) Hän oli pedagoogi kolmessa eri koulussa ja kuitenkin hän ehti kaikkiin osakunnan istunnoihin ja juhliin, kaikkiin ylioppilaskunnan sekä sen hoitokomitean kokouksiin, Suomalaisen Seuran iltamiin sekä kaikkiin surusaattoihin, kun joku erinomaisempi yhteiskunnan henkilö sattui kuolemaan. Sitäpaitsi oli hän Y.L:läinen ja mukana sen kukkaiskonserteissa, punssipyräyksissä, rekiretkillä ja kaikilla serenaadeilla, jotka pidettiin jollekkin huomatulle naiselle tai jonkun huomatun professorin huomiota-ansaitsevalle tyttärelle. Toveri-elämään oli hän aina ottanut reippaasti osaa, mikäli se pysyi traditsioonien rajoissa, eikä suinkaan harvoin istunut Kämpissä höyryävä malja nenänsä alla, mutta ei koskaan häntä nähty humalassa. Ajelipa hän toisinaan toverien seurassa sellaisiinkin paikkoihin, joista ei päivänvalossa puhuta, mutta aina tuli hän sieltä takaisin yhtä viattoman punaposkisena ja ylpeänä kuin oli mennessäänkin. Hän vain tahtoi olla mukana näkemässä, miten muut tekevät. "Se on terveellistä nähtävää" selitti hän sellaiselle pelkurille, joka ei koskaan tuollaiseen paikkaan ollut hirvennyt. Kämpissä hän joskus maljapuheiden lomassa saattoi siirtyä jonkun toverinsa viereen, rykäistä arvokkaasti ja tiukasti katsoen silmiin kysäistä: "mitenkäs se on, veli, sinun sielusi tilan laita? Luetkos sinä koskaan raamattua?" Ja hän antoi isällisiä neuvoja yhtä-ikäisilleen tovereille. Hän oli hyvä toveri ja aina aulis auttamaan toista rahalainoilla, hänellä kun ei itsellään milloinkaan ollut rahapulaa. Rahan vippaamisen mukaanhan näet toveri usein arvostellaankin ylioppilaselämämme pyörteissä.
Opettajana kouluissa oli hän aivan mailman mainio. Sellainen metallinkirkas ääni ja kukahteleva kaunopuhelu ei kaikunut turhaan nuorten poikien ja neitosten korvissa. Kun lisäksi tuli alentuvainen kohtelutapa sekä osanotto oppilasten konventti-elämään tai hiihtoretkiin lupapäivinä, niin eipä ollut kummasteltavaa, että semminkin tyttölapset ihan jumaloitsivat Polykarppus-maisteria. "Jalo mies!" sanottiin suomalaisissa oppilaitoksissa. — "Hva' han är söt!" kuiskuttelivat neitoset ruotsalaisissa kouluissa. Ja kun Polykarppuksen-päivä tuli, toivat oppilaat lemmikilleen suuria kukkaisseppeleitä, niin että nuori opettaja ihan oli liikutuksissaan. Ja pelkästä hyvästä mielestä syötti hän silloin ensimäiselle vastaantulevalle toverille, jonka kadulla tapasi, kilon marmelaadeja — mieliherkkujansa.
Mutta korkeammalle, korkeammalle tähtäävät hänen pyrintönsä. Siinä ei ole kyllin että jonakin kauniina päivänä hämmästyttää pääkaupunkia jollakin uudella komealla tutkinnolla ja samana päivänä julkaisee kihlauksensa jonkun pätevän miehen tyttären kanssa — koulu on kuitenkin liian ahdas hänen-moiselleen ja ylioppilaskunnan luottamustoimet eivät ajan pitkään nekään tyydytä, Täytyy nousta sellaiselle viheriäiselle kummulle, että koko isänmaan on pakko katsoa sinne ylös…
Hän on nyt noussut sellaiselle viheriäiselle kummulle! Entinen pikku-Posse on nyt siinä määrin huomattu henkilö että koko maa sen ytimissään tuntee. Kauvan sai hän ensin miettiä, minkä äänen puhaltaisi torveensa, niin että se kajahtaisi kauvemmas akatemiian seiniä. Lopulta hän sen huomasi. Kerran, jossakin puheessa, tuli hän maininneeksi "sisällisen ja ulkonaisen terveydenhoidon merkityksestä kansojen elämässä" sekä sai sitten lukea pääkaupungin lehdissä siitä selonteon, jossa juhlallisesti seisoi: "— — Ja senjälkeen kosketteli puhuja tuota yhteiskunnan suurta kysymystä…" Suuri kysymys? todellakin! Sitäpä hän ei ennen ollut niin ajatellutkaan. Siinäpä asia, josta sopii ruveta äänekkäämminkin huutamaan. Ja erinomaisen kiitollinen ala. Ei yksikään mies koko maassa ennen ollut siitä voimakkaammin saarnannut. Ja mistä syystä ei? Siitä syystä varmaan että kaikki tunsivat itsensä tässä arassa kysymyksessä epäpäteviksi, jokaisella oli jotakin rumaa ja rikkonaista omallatunnollaan. Mutta hänpä ottaa sen elintehtäväkseen! Hän on siihen kuin Jumalan lähettämä välikappale, sillä hänhän on sielullisesti ja ruumiillisesti terve — (mitä pienistä lasten taudeista). Hän on mallikuva muille ja soveltuu sentähden mainiosti moraalisen hygienian apostoliksi. Ja hän rupesi vihellellen tutkimaan, mitä ulkomailla tästä asiasta oli sanottu. Löysikin ihmeen paljon sopivaa kirjallisuutta, rupesi refereeraamaan, suomentelemaan huomattujen miesten teoksia — ja tuli itsekkin huomatuksi. Sitä tulee nimittäin huomatuksi mieheksi sillä tavalla, että rupeaa huomauttelemaan muista huomatuista miehistä, jotka ensin ovat huomauttaneet jotakin huomattavaa kysymystä. Jos ei itsellä ole mitä antaa, niin ottaa mitä muut ovat antaneet ja antaa sen. Se ei suinkaan ole synti, vaikk'ei se ole mikään vahvakaan puoli ihmisessä. Meidän sankarimme ainoa heikko puoli on aina ollutkin se, ettei hänellä ole ollut mitään oikein omaa. Kaikki arvokkaat ajatukset, jotka noissa kauneissa lauselmissa vilahtelivat, olivat haalitut kokoon tuolta ja täältä mailman mainioilta henkilöiltä. Hän oli mestari niitä hyväkseen käyttämään ja tuomaan ne esiin melkein ominaan, niin että harva arvasikaan, mistä ne olivat lähtöisin. Eivätkä ainoastaan ajatukset, vaan myös yksityiset sanat ja lausemuodot. Kaikki, mitä oli kauniin-kilahtelevia sanoja Aatamista alkaen lausuttu auringon alla, tarttui kuin rautanaulalla hänen päällänsä. Sieltä hän niitä sitten tarpeen mukaan irroitteli varastoistansa. Hänen aivokoppansa on täynnä sitaatteja suurilta miehiltä. Niitä hän nakkelee kuin kalamies täkyjä järveen, yhden toisensa jälkeen: kas tuossa… ja tuossa… ja tuossa! Ja kalat uivat syötiltä syötille ja tarttuvat koukkuihin. Näillä sitaateilla hän puolusteleiksen kaikissa vaikeissa kysymyksissä. Jos häneltä kahdenkesken kysyy esimerkiksi että, oliko Kristus hänen mielestään Jumala vai ihminen, niin on hänellä heti suun täysi sitaatteja, joltakin saksalaiselta teologiian professorilta, mutta mitä hän itse sisimmässään ajattelee, siitä ei ikinä selkoa saa. Tai jos häneltä tiedustaa, uskooko hän hebrealaista tarinaa mailman luomisesta, sotkee hän vastauksen taas sitaateilla englantilaiselta Ruskinilta, mutta mahdotonta on onkia hänen omaa mielipidettään. Hän on varovainen näissä kysymyksissä. Vasta sitten kun hän on saanut varmuuden siitä että jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisu niin tai toisin on jonkun mahtavan, vallitsevan ihmisluokan järkähtämätön mielipide, syöksee hänkin sen suustaan omana, kallionlujana vakaumuksenaan. "Minulla on ollut paljon sisällisiä taisteluita!" saattaa hän juhlallisesti rykäisten lausua, kun joku toveri leikillä uskaltaa epäillä hänen vakaumustaan. Mutta sille, joka julkenee arvostella jotakin selitystä, minkä suuri enemmistö antaa jostakin uskonopin kohdasta, tokasee hän murhaavasti: "sinulla ei ole sisällistä rehellisyyttä!" Toisella kertaa on hän taas vallan suostuvaisella tuulella, tuontuostakin huudahdellen: "no juuri niinhän minäkin ajattelen! ja juuri niinhän meidän kirkkommekin opettaa!" vaikka ei hän lainkaan niin ajattele eikä kirkko sinnepäinkään niin opeta. Mutta seuraa, jossa hän aavistaa olevan teräväjärkisiä ihmisiä, hän karttaa, sillä hänellä on vaisto siitä, ettei hän siellä, väittelyn syttyessä, ehkä suoriutuisikaan pelkillä sitaateilla, ja voisi joutua, niinkuin sanotaan, pussiin. Ja se olisi hirmuista, jos Polykarppus joskus joutuisi pussiin! Ei ole hyvä antautua taisteluun avonaisella tanterella, parasta aina pysyä muurien turvissa…
Hän on kunnon mies, ja minä olen ensimmäinen tunnustamaan että hän on kunnon mies. Mutta salaisimmassa itsessäni ajattelen että jos kaikki olisivat samallaisia kunnon miehiä kuin ystävämme Polykarppus, niin mailma olisi kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Vaan niitä täytyy olla sellaisia miehiä kuin hän, jotka niin hauskasti myyskentelevät toisten poimimia hedelmiä mailman turulla. Itsenäisyyttä etsivillä luonteillahan tosin pian saattaa tulla ikävä ystävämme Polykarppuksen seurassa, mutta suurille laumoille on hän aina oleva kaikkien kauniiden ajatusten herätyskellona.
Hän on nyt meidän suurin terveydenhoidon-holhoojamme, meidän innokkain raittiusriehakoitsijamme, meidän suloisin sunnuntailääkärimme — ja ratkaisee elämän vaikeimmat asiat erinomaisen helposti. Hän uskoo että kaikki kyllä voivat elää yhtä terveesti, yhtä raittiisti, kauniisti, vieläpä yhtä siveästikkin kuin hän, jos vain — kuinka sanoisimme — ovat täydelliset.
On olemassa siveyttä, joka on saatu taistelemalla; on olemassa siveyttä, joka on saatu lankeamalla; mutta on myös sellainen laji siveyttä, joka on saatu ilman erityistä kärsimystä ja ilman tarvetta ensin hukkua.
On miehiä, jotka pysyvät koskemattomina naisiin — ei siveellisen ihanteen perustuksella, vaan sentähden että se on heille helpoin tapa loistaa muiden yli. Tällaisten miekkoisten täytyy tietysti olla erityisen terveitä ruumiiltaan, mutta vähemmin kehittyneitä tunne-elämältään, niin että aina jäävät jääkylmiksi kiusauksille. Minä luulen että tällaisia miehiä on peräti vähän, ehkä yksi sadastatuhannesta — ja sellainen juuri on sankarimme Polykarppus. Hänen siveytensä on kuin päärly, joka löydetään maasta niin puhtaana ettei sitä tarvitse ensinkään puhdistaa heti nähdäkseen, kuinka kirkas se on — se on kuin kuninkaan kruunusta suoraan singahtanut kuivalle, hiekoitetulle paraatikäytävälle…
Niin. Tohtori Polykarppus on kyllin huomattu mies ja jonakin päivänä tulee hänestä vielä meidän arkkipiispamme. Jos kohtalo olisi sallinut hänen syntyä roomalaiskatoolisen kirkon helmoissa, niin tulisi hänestä ihan varmasti kardinaali ja sitten ihan varmasti itse paavi, Pius viidennentoista nimellä. Mutta sallimus antoi hänen syntyä vaatimattoman luteerilaisen kirkon helmoissa ja sentähden hänen maallinen kunniansa ei voi kohota mainittua asemaa korkeammalle.