SISÄLLYS: (continued 2)

Tornikellon kullatut viisarit taisivat osoittaa muutamia minuuttia vaille seitsemää jälkeen puolen päivän, kun ajoimme ulos maaherrankaupungin tulliportista ja jätimme jälkeemme Oulun surkeankuuluisat katukivet, joilla ennen kouluaikoina niin monta paria kenkiä oli rikki kulutettu. Ilma oli yhä edelleen kaunis ja ilta-aurinko paistoi kuumasti selkään, maantie oli ruutikuiva ja pölisi hienonhienoa tomua taitavimmankin pyöräilijän alla — sadetta janosi kipeästi kaupunki ympäristöineen. Kuului vielä takaapäin viimeinen junanvihellys, kuului kuin voihkaus tulisesta pätsistä kimeästi soiden kuivan kesäilman läpi… Tuntui hyvältä saada vihdoinkin paeta näitä tällaisia ääniä, päästä pakoon kaikkea kaupunkimaista ja painua metsien helmaan…

"Oi metsän siimeksessä On hauska kuljeskella, Puut unelmissa uinuaa Ja kukkaset ne tuoksuaa!"

niinkuin siinä vanhassa laulussa sattuvasti sanotaan.

Mutta nyt on minun aika jo antaa seikkaperäisempi selitys tästä kuusihenkisestä seurasta, sillä onhan se syrjäisellekkin vallan hauska tietää, mitä ja minkä näköistä väkeä me oikeastaan olimme. Esitän heidät siis siinä järjestyksessä kuin olimme ajaessamme ulos Oulun kaupungin tullista.

Eellimmäisenä ratsasti rautaorhillansa keskimmäinen veljeni Matti, tuikeasilmäinen maanmittari, polvihousuissa, olkihattu päässä, leveähartiainen ja tanakkatekoinen mies, jota ei viina eikä naiset, ei tupakka eikä tulitikut vielä tähän päivään asti olleet turmelleet ja jolla on niin terve ja vahva vatsa että se sulattaisi vaikka rautanaulojakin, sillä hän, kuten hän itsekkin toisinansa kellahtaa, on "kaikkiruokainen". Lapin kevät-ahva oli löytänyt hänen naamassansa kiitollisen esineen, niin että se paistoi samanlaiselta kuin ne jipsikuvat, joita kädettömän miehen olen nähnyt kaupittelevan Helsingin kaduilla. Punakeltainenhan on voiman ja elämän väri, ja pitäväthän monet sitä Suomen kansallisvärinäkin. Matti se nyt oli meistä se, jolla oli morsian.

Ja morsian ajoi aivan hänen rinnallaan. Kahdeksantoistavuotias tyttö, kookas ja vahvajäseninen, täysin terve ja kulumaton, ruskeasilmäinen, korkeaotsainen, tummahko tukka takaraivolla tattaralla; — hänen sieluaan en vielä tuntenut. Valkea olkihattu oli hänen päässänsä, ohkanen kesänuttu leveine hihoilleen yllä ja lyhkänen tummansininen hame — siinä ulkopiirteet. Päättäen siitä että hänen sanottiin ampuneen nelijalkaisia karhuja, ei hän ollut mikään tavallinen maalaistyttö. Hänen nimensä — Nilla.

Oikeastaan tämä olikin morsiussaatto, vaikka nuoteilla olivat sulhasen heimolaiset. Ainoa naimisissa oleva veli, upseeri, ei ollut seurassamme.

Kolmantena polki ulos tullista Pekka, pappismies, partasuu-uros ja oppineen näköinen silmälasiniekka. Pekalla olivat säärissään — kolmen markan housut, vartavasten saman päivän aamuna narikasta ostetut. Ne olivatkin niin hienot, että asiantuntematon niitä olisi luullut uusmuotisimmiksi Helsingin housuiksi. Kiiltävä, vuoriton kesätakki, "Fältiltä" ostettu, kellertävä turistipaita ja taskukas urheiluvyö sekä latuskainen lippalakki — siinä tämän hengenmiehen maallinen matkapuku.

Neljäntenä tulla veivasi veljiensä perässä Esko, vanhin veli, tullinhoitaja. Hänen silmälasiensa alta kimmelsi karvaisen naaman keskestä auringonpaisteessa tulipunaisena kiiltävä nenä, mutta hänen sileänkalju päänsä oli visusti hatun peitossa. Joka hänet oli nähnyt omien jalkojensa varassa kuinka tasaisella maalla hyvänsä, ei ikinä olisi luullut, että tämä hintelä mies pysyisi minkäänlaisen polkupyörän seljässä, niin arveluttavasti keikahteli hän puoleen ja toiseen, mutta äläpäs mitä: kun mies hyppää "Dianansa" satulaan, oli hän silmänräpäyksessä kuin uudestasyntynyt, ruumis lakkasi keikkumasta, kädet heilumasta, koko ryhti muuttui vakavaksi ja ainoastaan takaraajat nytkähtelivät polkimien noustessa ja laskiessa tavalla, joka pani aavistamaan etteivät ne niitä kaikista suorimpia olla tainneet. Mutta siitä vähät väliä. Esko oli erinomainen ajaja ja sehän on pääasia polkupyörämatkalla.

Viidentenä, jälempänä edellisiä luovi nuorin siskoni Elina, nuori naisylioppilas, tämän kesäinen keltanokka. Ei tarvinne sanoa että hän oli matkallekkin ottanut valkean lakkinsa, jonka alta leiskahteli pitkä, suomalainen palmikko. Elinan ajo oli vielä tasaantumatonta, rata teki luikertelevia mutkia, mutta pysyi kuitenkin onnellisesti kahden ojan välissä — hän olikin meistä ainoa ensikertalainen, vasta pyöränsä saanut. Oli uskallettua lähteä tottumattoman ajajan kanssa näin pitkälle matkalle ja ankaria varoituksia oli Elina sisko saanut jo Helsingistä lähtiessään niiltä, jotka tästä matkasta saivat kuulla. Hän ei jaksa seurata mukana, hän väsyy taikka ponnistaa yli voimiansa, sairastuu ja kuolee taipaleelle… Pyöräileminenhän on väliin niin vaarallista. Niin olivat kaikki varoittaneet ja kotoa olivat vanhukset samaa kirjoittaneet vastaan. Mutta tämä seikka oli huomioon otettu meidänkin kesken. Ja sen johdosta oli päätetty, että ajetaan hitaasti, ei pidetä liian hoppua — Elinan tähden. Muuten: olihan Elina vankka tyttö, terve ja ripeä, ei siis mitään hätää.

Kuudentena ja niinmuodoin matkueen peränpitäjänä tulla huristi ulos Oulun tulliportista allekirjoittanut, tulipunainen turistilakki päässään ja — kahden ja puolen markan housut jalassaan, zeebran juovikas paita vilkkuen läpi hienosta takista. Jumalan kiitos, että sitä sentään saa niin hienoa tavaraa kohtuullisellakin hinnalla!

Tietysti ei kauvan pysytty siinä järjestyksessä, jossa oli tullista ajettu. Pian tulivat ensimmäiset viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi, niinkuin tässä maailmassa usein käy, ja sulhasen ja morsiamen likeinen väli piteni toisinaan arveluttavan pitkäksi.

Ensimmäiset seitsemän kilometriä menivät kuin maistiaisiksi ja Maikkulan reservikasarmi harjoituskenttineen vilahti esiin tien varrelta.

— Tässä se on meijän Matilla muistorakas paikka, huusin minä, morsiamen rinnalle karahuttaen.

— Siinä se on Matti mitalit rintaansa ampunut keisaria ja isänmaata palvellessaan, täydensi Pekka pappi kannustaen hänkin hevostaan morsiamen kuuluviin.

Ja kaikki katsahtivat hymähtäen kuivaa, ikävännäköistä ampumatannerta, jonka perältä muutamia liikkuvia hurstihousuja pilkoitti…

— Antaa hyrrän pyöriä!

— Milloin levähdetään? kuuma tässä tulee.

Levähdettiin hetkinen punasen sillan korvassa maantien poikki juoksevan joen rannalla. Häikäisevästi heloittaa päivä tyynen veden pintaan, nurmi on vihreä, ilmassa tuntuu koivun lehden tuoksua, mökin tyttö ajelee huutaen kotiin lehmää, joka vain pyrkii jokeen kahlailemaan — pienoinen kesäillan kuva tämäkin… Mutta ei sitä joudettu imehtien ihailemaan. "Eespäin vaan, eespäin vaan kunniaan jaa, jaa!" Ajaa hyristellään hyvää kyytiä loivaa myötämaata tiheässä männikössä. Aukeaa kesäinen niitty oikealle puolelle tietä, niitty täynnä neitosia ja ylioppilaita valkeat lakit päässä — mitä tämä on?

— Eläköön! kajahtaa samalla ylioppilaiden suusta meidän kunniaksemme. Me vierimme pysähtymättä painuen metsän rajaan. Ne olivat tuttua väkeä, eilistä juhlajoukkoa, tänne 16 kilometrin päähän konsuli E:n huvilaan päivällisille kutsuttuja — tunsivatpahan, koska eläköötä huutivat. Elina arveli että se oli vain hänen valkean lakkinsa ansio että meidät ensinkään huomattiin.

"Jääkööt vain sinne juhlimaan ja jatkamaan, on tässä juhlittu ja kemuiltu senkin seitsemän kertaa, keväästä asti pääkaupungissa. — Ei käy kateeksi. Sat sapienti: nyt solutaan sydänmaille."

Vaan perässä veivaava veikkomme kuultuansa että ne ihmiset, jotka hänen silmiinsä olivat vilahtaneet aidan takaa, olivat juhliaan jatkavia pohjalaisia, huudahtaa pettyneellä äänellä:

— Mutta sieltähän olisi saanut limonaadia!

Mies parkaa näet kovasti janotti.

— Jos ajettaisiin takaisin?

Sitä ei kumminkaan tehty.

Tullaan Kosulan kylään, ajetaan alas mutkainen mäki — niin siinä mäen allakos kummat tulee eteen: järvi, iso järvi katkaisee tien. Ajaminen mahdotonta, kahlaaminen kauheaa, mene tiedä, kuinka syväkin siinä lienee. Semmoista tulvavettä ei ikinä ennen oltu nähty näillä seuduin. Siellä on taloja toisella puolella, kaksi tytön repaletta tulla remuaa veneellä noutamaan matkustajia, vene on kehno ja heilakka, ahdas siinä on olla polkupyöräin kanssa. Matti, sulhasmies pääsee vanhan äijän kulettamana "pirunkengällä" yli. Vene yrittää kaatumaan, kolahtaa aitoihin ja seipäisiin, perässä oleva tyttö huutaa ja komentaa keulaan, jossa luulee toisen tytön istuvan, että: "souva sinä sen… kuuletko sinä tyttö… älä sillä airolla souva!"

Me nauramme katketaksemme hänen huudoilleen, sillä eihän siellä keulassa mitään tyttöä ole soutamassa, vaan — Esko, vanhin veli, kaljupää uros. Ja Esko itsekkin nauraa hytkii hiljakseen siinä soutaessaan, sillä perässä oleva tyttö, joka ei pystyssä olevien polkupyörien läpi erota mitään, huutelee koko matkan loppuun asti että "souva tyttö, älä sillä airolla souva… kuuletko sinä sen…"

Ei se ollut ainoa vesipaikka. Niitä oli vieläkin, vaan yhden pääsi ajamalla, toisen kiertämällä, mutta Apajan talon edustalla vyöryi vilpas virta yli tien, eikä siitä ajamalla päässyt. Pääsi silloin pieni kirous kosulankyläläisiä vastaan, kun eivät olleet viitsineet mitään lankkua heittää virran yli, vaikka muutamasta paikasta olisi hyvin yltänyt. Siinä heitä seisoi miesjoukko toisella rannalla pihan edustalla toimettomina, ilkkuen katsellen "miten herrat tulivat yli". Ja ylihän sitä tultiin kyllä, muut venheellä, Esko ja allekirjoittanut kahlaamalla, kun ensin jalkineet oli riisuttu ja housut reivattu. Entisenä kneippiläisenä pidän suuressa arvossa tällaista vedessä kaulimista.

Jo oli polttava aurinko laskenut Oulujoen nurmisten rantojen taa ja Pohjolan kesäyön ruskot olivat nousseet kuultavalle taivaan reunalle, kun myöhäisen vierailun jälkeen entisen opettajamme pastori A:n luona ajelimme Muhoksen kauniin kirkonkylän läpi, josta edellisenä iltana oli laulaen Laineella kaupunkiin palattu. Tuolla toisella puolella jokea oli S:n veljesten uhkea uudistalo, jossa nämät virkeät sielut raatoivat ja rakentelivat, huutavat ja hurrasivat kuten muinen Kiven seitsemän veljestä Impivaarallansa — mutta nyt oli sydänyön aika ja suloisessa unessa makasi kai Suvela ja sen veikeä velisarja.

Valkea usva alkoi hiljaa nousta jokilaaksosta ja kosketti kosteana keuhkojamme. Maantie oli paikoin koloista ja polkeminen tuntui jo raskaalta.

Me ajoimme sentähden loppuyöksi Hyrkkään kestikievariin — pitihän toki levähtää joku tunti puolen viidettä peninkulman ajon jälkeen.

Majataloon saapumisella kesäisen yön aikaan on oma leimansa. Talo nukkuu syvässä rauhassa syrjässä maantiestä. Silloin tulla sihistää sarja pyöräilijöitä, kääntyy kauniissa kaaressa taloon poikkeavalle tielle, ajaa avonaisesta portista pihalle, liitää keveästi verannan vierelle, ei kuulu mitään kovaa kolinaa, ratas ei rämise, hevoset eivät hirnahda. Ja sentähden nukkuu talon koirakin kaikessa rauhassa, ei herää matkustavaisten tulosta ja jos herääkin, niin pari kertaa vaan vähän haukahtaa, siihen lauhtuu ja tulee ystävällisesti liehuttaen häntäänsä, kättäsi nuolemaan. Jokainen taluttaa pyöränsä verannalle, pyyhkii sitä hiukan, tunnustelee ilmarenkaita, silittelee kuin mieluista hevosta ja jättää seinää vasten seisomaan: "levähdä sinäkin nyt siinä, hyvä hepo…" Emäntä herätetään ja pyydetään valmistamaan vuoteet, neitosille toiseen huoneeseen, herroille toiseen, lattialle… Suloiselta tuntuu oikaista jalkansa, suloiselta tuntuu saada maata. Hienonen hämärä peittää makuuhuoneen, varhainen, hiukan alakuloinen kesäaamu jo kajastaa ulkona, ikkuna on auki, hiljainen tuuli leyhyttelee akuttimia ja tuopi sisään vienoa pihlajankukan tuoksua. Raitis mieliala vallitsee veljesten kesken, leveätä leikkiä lasketaan Eskosta ja minun hienoista narikkahousuistani… kunnes alkaa kuulua Eskon kuorsausta ja muutkin nukahtavat.

Mutta neljän tunnin kuluttua heräämme kaikki Matin äkäiseen ääneen, joka ilmoittaa kellon olevan niin ja niin paljon ja komentaa ylös.. Surkea huokaus pääsee silloin minulta, paha parahdus papilta, ja Esko, jota joku ilkiö on hivellyt paljaana paistavaan kantapäähän, älähtää kuin mölyapina, vetää peittoa tiukemmin ympärilleen ja ei ole niikseenkään että nousisi. Kuluu muutamia minuutteja syvässä äänettömyydessä, eikä yksikään varoituksen saaneista hievahda tilaltaan, joka on niin lämmin, jossa on niin hyvä olla… mutta silloin kimahtaa uudestaan ja kahta kauheampana sulhasmiehen ääni, siitä on leikki kaukana, sen tuntee makeimmankin unisuuden läpi. Jo liikahtavat lihakset, kohoavat päät peittojen suojasta, käsi hieroo silmiä…

— Mihin hemmettiin se semmoinen kiire?

Matti selittää että kohtuullisellakin ajolla sentään on rajansa tässä maailmassa ja että huomen-illaksi on vene kotoa tilattu Ruukkiin vastaan ja että pahimmat taipaleet alkavat näistä puolin. Minä koetan selittää vastaan, että olen saanut liian vähän nukkua, kun siellä Oulussakaan ei kahteen yöhön peräkkäin tullut nukutuksi, mutta siihen murahtavat heti kaikki ja itse Eskokin, että:

— Pakkokos oli Raatista suoraan Muhokselle lähteä!

— Pata kattilaa soimaa, puolustaun minä Eskoa vastaan, joka sängyn laidalla surkeasti irvistelee paitaansa kohennellen. Matti kävelee täysissä tamineissa keskellä lattiaa.

— Mutta entä Elina ja se sinun Miiasi? puhelen minä lauhtuneempana Matille.

— Herätetyt! vastaa juhlallisesti sulhanen. Neljännestunnin perästä istumme kaikki, tytöt ja pojat, ratsujemme selässä. Minä olen saanut satulani korotetuksi, sitonut hienon takkini ohjaustankoon ja esiinnyn täydessä loistossani avaran avokaulaisena, ihomyötäisessä zeebrapuvussani. Pekka pappi näkee hyväksi sen johdosta antaa minulle pienen moraalisen aamusaarnan "sopimattomuudesta", mutta minä nauran hänelle ja ajan arastelematta nuoren morsiamen rinnalle:

— Nilla, olenko minä sopimattomassa puvussa?

— Te… tuota si… sinäkö? (vasta eilen oli sulhanen antanut meille luvan jättämään pois teitittelemiset) et suinkaan!

— Minä näet pidän aurinkokylvyistä…

Ja Elinalta saan minä pukimeni johdosta kuulla ilokseni sellaisen arvostelun, että:

— Tuo Jussi se meistä sentään on ainoa, joka on oikean polkupyöräilijän näköinen.

Äkkinäisestä ajosta kankeiksi käyneet polvet alkavat vertyä, ja hauskassa rientokulussa käypi matka sileätä tietä Utajärven kirkolle. Sulhanen ja morsian ovat rientäneet lopputaipaleella muita edelle ja kadonneet näkymättömiin. Hyvä tapa on näet aina näin joukossa kuljettaessa lähettää airueita edeltäpäin — ruokaa tilaamaan. Kuin kuninkaallinen seurue ajaa sitä silloin kartanoon valmiiksi katettujen pöytien ääreen ja ikkunoista katsahdetaan suopean uteliaasti, kun on tulijoista kuultu ja nyt nähdään. Laitilan majatalossa oli kuitenkin laihaa ruokaa, mutta taksa oli laillinen ja kahvi sakkaista.

Pieni pitkälleen heittäytyminen eineen jälkeen ei tee kellekkään pahaa, mutta kun tusinan verta koipia yhtäaikaa kipasee talon ainolle pitkälle sohvalle, niin siitä ei mitään oikeata lepoa tule, vaan parasta on silloin viipymättä lähteä taipaleelle. Niin mekin teimme ja lähdimme liikkeelle ennen vaarallisempaa tappelua.

Utajärveltä se alkaa se varsinainen ylimaantie, se tie, joka vetää Kainuun selän yli Puolangan vaaroille, Hyrynsalmelle ja vihdoin Suomussalmelle, johon maantie loppuukin kokonaan. Ennen tälle tielle pääsyä on mentävä Oulunjoen yli.

Kuten hevosmiehet ainakin kuljimme me polkupyöräilijät virran yli lautalla. Juuri yli mennessämme näimme pohjolaisen näyn: joukon tervavenheitä pullevin purjein viilettämässä myötätuulessa vastavirtaa. Tanakasti piteli karkea käsi isoa melaa ja joutuisasti juoksi jykevä lasti ohitsemme toinen toisensa perästä kadoten saaren suojaan. Ne olivat ehkä kuhmolaisia, ehkä sotkamolaisia, ehkä oman pitäjän miehiä — emme tienneet. Uskaliaita miehiä vain: tämmöisen tulvan aikana Ouluun! Vilahti silloin mielikuvituksessa tuttu kuva:

Kas Oulunjärvellä aallot Ne laulavat laulujaan, Siell' liekkuvat tuhannet purret Ja purjeet on pingallaan. Siell' liehuvat harmajat hapset Ja kiiltävi pellavapää — Ne on Pohjolan pontevat lapset, Jotka tuulessa viilettää…

Ennenkuin pääsimme joen toiselle puolelle, tuli tuulenpuuska ja tempasi sulhasmieheltä hatun. Lintuna lentää lehahti se jokeen, täyttyi vedellä ja jäi puoliupoksissa kellumaan aaltoihin samalla kun raskas roomu etenemistään eteni. Ei voinut rakas morsiankaan estää Matin avopäiseksi joutumista. Mutta laituriin saapuessa huudettiin rannalla seisova poika pikkuveneellä hattua kiinniottamaan. Ja se onnistuikin.

Hypättiin hyrrien selkään ja lähdettiin vilistämään yksitoikkoista oilinkia (oilingiksi sanotaan kauvan jatkuvaa suoraa maantietä — ojelmusta). Se on ikävimpiä taipaleita tämä väli Utajärveltä Sanginkylään. Ei mitään vaihtelua silmälle, ei mitään muodon muutosta: alastonta, hedelmätöntä rämettä koko seutu. Mieli käy ilottomaksi, sydän toivottoman tyhjäksi tällaista erämaata vaeltaessa. Täytyy olla pilkkopimeä sitä kulkiessa, silloin ei erämaan surkeus sieluun niin pure…

Jo kouluajoilta muistan tämän taipaleen. Tällä taipaleella ajattelin maailman luomista. Siellä oli nimittäin tien vieressä, rämeen laidassa eräs isohko kivi, jonka pinnassa näkyi ikäänkuin jalan jälki. Kuinka oli se siihen syntynyt? Tässä oli ollut lapsen mielikuvitukselle paljon tilaa. "Siihen aikaan kun kivet vielä olivat pehmeät, oli joku ihmisolento harhaillut täällä autiossa erämaassa, hän oli yrittänyt nousemaan tälle kivelle, mutta tuntiessaan sen sulaksi, oli nopeasti vetäissyt jalkansa pois… Kuka oli ollut tämä muinaisuuden olento? Aatamiko? Eevako? Onneton, maita maleksiva Kainko? Tai ehkä oli tämä se kivi, jonka päällä Jaakoppi oli nähnyt unta taivaan tikapuista ja enkeleistä Mutta kuinka se kivi tänne Utajärvelle oli joutunut? Ja miksei Jaakopin pään jälkeä näy kivessä?…"

Hurja fanttasiia ei ollut päässyt mihinkään pysyväiseen mielikuvaan.

Oli kai kivi nytkin vielä paikoillaan, mutta minulta se jäi tällä kertaa näkemättä. Eikä muutkaan sitä huomanneet, vaikka lienee kai veljillänikin siitä omat lapsuuden muistonsa.

Kuumasti paahtoi päivä, ja jokaista meitä janotti. Soista, lämmintä vettä, jossa sammakot kutevat, ei tee mieli juoda. Ennen kärsii kuivankin kurkun.

Vettä himoiten riennän muiden edelle, muistellen että näillä mailla pitäisi olla joku mökin rähjäkin. Oikein muistettu: mökki löytyy maantien poskesta, minä hyppään alas pyörältä, harppaan aidan yli suoraan kaivolle, nostan sangolla vettä… ah kuinka se maistuu hyvälle mökin kaivon vesi: Suomalainen kansallisjuoma, salon sima! — Pikkunen paitaressu-poika tulla tallustaa ulos sisäänlämpiävästä mökistä. Paitaressu, pellavapää… mikä sinun nimesi on? puhelen minä pojalle toisia odotellen. Poika katselee minua suurin pyörein silmin ennenkuin hän totisena vastaa että Matti.

Matti, no kuule sinä Pikku Matti, tiedätkö sinä mikä kumma se tämä on? kysyn minä polkupyörääni nojaten.

— Tiiän minä, te on te pikajalaka!

Tiesipähän poika; oli nähnyt jo ennenkin moisia masinoita kotimökkinsä sivu sihistämässä. Niin se kulttuuri kuhisee köyhänkin nenän alitse saamatta kuitenkaan satimeensa Suomenmaan satoja savupirttejä. Se kuuluu, vaan ei koske, se välähtelee kuin kirkas terä, mutta ei leikkaa, se kulkee kuin mahtavan metsävalkean savu peninkulmia laajalta, mutta liekki on kaukana näkymättömissä eikä koskaan tänne asti ulotu…

Saapui Pekkakin perästä mökille, hyppäsi läähättäen lähdevettä juomaan ja pyyhki tyytyväisenä partaansa. Saapui Esko, ehti Elina ja kaulansa kastelivat, mutta jälempänä muita ajoivat tovin ajan perästä Nilla ja Matti, eivätkä meidän vesipaikastamme välittäneet. He kertoivat löytäneensä salaisen hetteen maantien vieressä, siellä olivat yhdessä viivähtäneet ja nauttineet luonnon raikasta nestettä…

— Mene tiedä teidän rakastavaisten salahetteitä — kyllä me ne tunnemme! vastaan minä verevätä veljeäni, joka näyttää tavallista onnellisemmalta. Ja Pekkakin iskee silmää veitikkamaisesti Matille, vallan hyvin oivaltaen minkä herttaisen hetteen ääressä jälelle jääneet olivat vilvoitelleet. Kristillisen seurakunnan pappina oli hän näet jo paljon raamatuita tutkinut, mutta ei voinut suuteloa suureksikaan synniksi väittää.

— Lekoo! huusi Matti pyöränsä selkään hypäten ja niin sitä taas lähdettiin.

Sangille saavuttua hyökkäsin minä suoraan maitokamariin, emäntä kintereilläni.

— Saako ottaa paraimman pytyn?

— Ka ottakaa häntä…

— Ja kuusi lusikkaa hyvä emäntä ja leiväntapaista!

Mutta heti!

— Herra jes! hätääntyi emäntä. Niinkö kiire se nyt vierailla…

Ja hän lähti könttäsemään yli pihan niin että kintut vilkkui, niinkuin sanotaan.

— Ei tämä piisaa, saako hakea lisää?

Työ siinä oli emännälle kantaa sisään viiliä ja maitoa. Sillä nyt pidettiinkin jo kiirettä.

— Jääkää hyvästi emäntä!

— Hyväs… tuota kaikkiko ne on nämä niitä Kiannan rovastin lapsia? uteli emäntä tarkastellen kiireestä kantapäähän meitä kaikkia. — Ettäkö tämmäi ryökynä?

— Tämä myös, sanoi Matti.

— Vaan eipään oo sisarusten näkköön, arveli emäntä.

— No kuka se sitten olisi?

— Jos lie hyvinni isnöörin rouva?

Messingille meni meidän Matilla suu emännän sanoja kuullessaan. Myhähtäen ja arvokkaana, hypäten polkupyöränsä selkään, huusi hän kartanosta ajaen:

— Ei vielä varsin rouva, mutta morsian!…

Sangilta Juorkunaan ja Juorkunasta Särkijärvelle — mitäpä niistä olisi erityistä kerrottavaa. Ikävänpuoleisia taipaleita nekin. Kallan kestikievaria on aina pidetty rajapyykkinä Oulun ja Suomussalmen välillä. Joka siitä sivu on päässyt, tietää aina olevansa "voittopuolella". Kallasta on kaikellaisia kouluaikaisia muistoja, m.m. se, kuinka talon emäntä kovasti siellä suuttui, kun kerran pyydettiin häntä pesemään puhtaiksi sisään tuomansa juomalasit. — Näitä ei pestä kuin kahdesti vuodessa: juhannuksena ja jouluna! tiuskasi hän vihaisesti paiskaten oven jälkeensä. Se oli ollut suulas emäntä, mutta puhui se koreastikkin, kunhan vaan ei astioita likaisiksi moittinut.

Puoliväliin oli siis nyt päästy ja Elina oli jaksanut seurata mukana. Mutta tässä tulikin loppu, ja Elina pantiin polkupyörineen kyytikärryihin, sillä edessä oli kahden peninkulman taival. Kolmeen osaan hajaantui nyt joukkomme. Yksi sai tehtäväkseen rientää Puolangan kirkolle ostamaan kauppiaasta "jotakin suuhun pantavaa" — sillä kaupungista ostettuja makeisia vallitsi seuran mielestä liian itsevaltiaasta Matti. Ilta oli jo pitkälle kulunut ja oli vaarassa, ehtisikkö parhaallakaan ajolla kauppiaaseen ennen ihmisten maatamenoa. Tähän tärkeään lähetystöön kuuluivat Pekka ja allekirjoittanut.

Oli se kyytiä! Kilometripylväät näyttivät vilisevän kuin aidan seipäät ja säikähtäneenä loikkasi jänis tien poikki. Tie oli tasaista, vaikka ei sileää, mäkiä ei tällä taipaleella vielä ole sanottavia. Niin mennä huristettiin äänettöminä toista penikulmaa yhdessä. Mutta silloin aloin minä väsyä, uskoin Pekan yksin hoidettavaksi tärkeän asiamme ja jäin hiljakseen ajelemaan jälkeen. Taivas oli pilvessä, ilta tuntui alakuloiselta. Vai tuliko se ehkä väsymyksestä? Istuin kivelle maantien viereen polkupyörääni nojaten. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärilläni. Erämaa!…

Jokelan kestikievarihuoneeseen astuessani tapasin valmiiksi katetun pöydän. Sanottiin jonkun maanmittarin olevan yötä viereisessä huoneessa. Mutta pöytä oli koskematon ja se seikka minua heti säälitti. Olin juuri jonkunlaisen rusinavellin syönnissä, kun Matti, Nilla ja Esko hyökkäävät sisään:

— Täälläkö sinä ootkin?… Missä Pekka?

— Pekka on pyyhkäissyt pyhälle asialleen.

— Mutta mitä ihmeen ruokia sinä täällä syöt?

— Löysin sparttalaista soppaa pöydästä, se maistuu herrasruualle… tunnen tästä saavani uusia voimia! He nauravat syönnilleni ja jäävät Elinaa odottamaan samalla kun minä saan toimekseni nyt "uusin voimin" rientää seuraavaan kestikievariin vuoteita tilaamaan. Sinne ei olekkaan kuin kymmenkunnan kilometrin matka.

Kilometrin poljettuani näen ihmeekseni Pekan ajavan täyttä vauhtia vastaani.

— Mitä sinä hulluttelet? huudan hänelle.

— Minä menen Jokelaan syömään — vielähän sinnekkin kerkiää.

— Toitkos herkkuja kauppiaasta?

— Sain kokkolanpötkyä.

Me ajoimme eri suuntiin.

Ripeästi kävi kulkuni Puolangan kirkolta. Maantie oli kovaa ja sileää, vastamäet menivät myötämäen antamalla vauhdilla — on se sentään hauskaa tuo polkupyöräkulku.

Tällä taipaleella ne alkavat varsinaiset mäkimaat. Ennenkuin Hovin majataloon päästään, on noustava ylös Leipivaaraa.

Leipivaara ei ole mikään leikkivaara. Se on mahtava, valtava vaara, jota ei väkevinkään polkupyöräilijä ylös ajaisi.

Nöyränä laskeusin alas satulasta ja aloin lykätä pyörääni ylös. Yksinäinen rahtimies raskaan jauhokuorman kanssa pyrki paraikaa ylös vaaraa. Kymmenkunnan askelta kerralla vetää jutistaa hevonen kärryjä ja jää huohottamaan, samalla kun mies takaapäin tukee rattaita etteivät pääsisi alaspäin vierähtämään. Hevosparka! oli sillä kovempi kohtalo kuin luonto lupaisi… Hengästyneenä kiivaasta astumisestani saavuin pian Leipivaaran laelle ja katsahdin taakseni. Täältä näkyivät Puolangan tunturit kaikessa jylhyydessään. Tuolla lepäsi Puolangan järvi syvällä alhossaan, pilkotti punehtien sen puinen kirkko ja kirkonkylän taloja. Erämaan luontoa, ylimaan maailmaa… Synkänsinisinä, sykkyräpäisinä riippuivat pilvet tummien ylänköjen yli — Puolangan vaaroilla sataa melkein aina ja nytkin jo vettä hiljalleen vihmoi. Jotakin niin raskasta ja painostavaa ja kuitenkin niin rakasta koko tämä seutu. Jo lapsuudessani minä näitä seutuja ihailin ja huokasin…

Talutin pyöräni kujaa myöten Hovin pihaan. Taisi olla kohta sydänyön aika, ja koko talo nukkui sikeässä unessa. Kolkutin eräälle ovelle, jonka arvelin johtavan emäntäväen puolelle. Kun ei mitään kuulunut, ra'otin ovea ja kysyin äänekkäästi:

— Onkohan emäntä siellä?

Heikko huokaus kuului ryysyisestä sängystä, jonka hämärässä saatoin erottaa. Uudistin kysymykseni.

— Ei oo emäntä täällä, kuului nyt vähän vihainen vastaus ryysyjen keskeltä.

— Missä se sitten on?

— Se on pirtissä.

Astuin toisesta ovesta leveään pirttiin, jonka karsinapuolella huomasin jotain tilantapaista. Varmaan siellä nukkui joku. Kyselin ensin hiljempaa, sitten lujemmin, mutta ei mitään vastausta tullut. Rykäsin, tömistin kovasti jalkojani pirtin lattiaan, mutta ei hievahdustakaan lähtenyt. Varmaan täällä nukkuikin vain lapsia. Peräydyin harmistuneena porstuaan ja ra'otin jälleen äskeistä ovea:

— En minä emäntää löydä! Ettekö te viitsisi mennä häntä hakemaan?

— Minä en lähe mihinkään! kuului tuikea parahdus, ryysyistä.

— Minä oon sairas enkä pääse…

Peräydyin, suutuksissani itseeni että olin tietämättäni ollut niin tyly. Vaan sairas huusi heti jälkeeni tällä kertaa tarkemmin selittäen, missä emäntä on löydettävissä. Ja vihoviimein sain emännän herätetyksi, — hän löytyi toiselta puolelta kartanoa. Pyytelin vähin anteeksi että näin keskellä yötä herätetään, vaan koska sieltä perästäpäin on tulossa vielä viisi henkeä… jotka kaikki tähän yöpyvät, niin vuoteita siis tarvitaan. Se on siivo, nuorehko emäntä, ei näytä pahastuneelta eikä liioin hyvästyneeltä, alkaa hiljakseen laitella tiloja ohjausteni mukaan.

— Mistä kaukaa sitä vieraat ovat kotoisin?

Tästä naapuripitäjästä ollaan. Ette taida tuntea? Monesti on ennenkin tässä talossa käyty, selitän minä.

Mistäpä hän tuntisi, kun on uusi emäntä, tässä talossa ennen olematon.

Kuusi sijaa valmistettuaan pitkin lattiaa, poistuu hän hyvää yötä toivottaen, ja minä vaivun heti raskaaseen uneen lattialle enkä herää ennen aamua, jolloin huomaan jo toistenkin siinä ympärillä olleen nukkumassa.

Viimeinen matkapäivä on koittanut! Me nousemme vuoteiltamme vähän niinkuin juhlallisina, hilpeä tunto povessa että tänään saavumme kotiin. Kauniissa sarjassa ajamme alas loivaa Leipivaaraa, pysähdymme hetkeksi katsomaan syvyydessään uneksivaa Pyssylampea, josta Esko nuoruutensa päivinä on tekaissut romantillisen runon; tämä on se paikka, jossa maantie katkaisee Kainuunselän hiekkaiset harjanteet. Sitten heti alkaa nousu Hiidenvaaralle. Kesäpäivän helteessä tuntuu se rasittavalta eikä sitä varmaan itse hiisikään ajaisi ylös pyörällä, saatikka sitten me. Tässä kerran meidän Matti tappoi käärmeen ja ylensi sen kuni Mooses korvessa kaikkien katsottavaksi seipään nokkaan. Rinnettä noustessamme panemme toimeen yleisen naamojen peson, ojavesi näet juosta porisee vastaamme vilkkaana purona. Se olisi hauska ryhmä valokuvattavaksi tuo: Matti hajareisin ojan päällä kuoppaa kaivamassa. Pekka vatsallaan kiven kyljellä, kasvot pyhästi kiiltävinä vedestä Esko pyllöttämässä ikäänkuin viinitynnyriä tullaten, neitoset nenäliina kourassa j.n.e. Ja tuohon ojan liepeille polkupyörät hauskasti hujan-hajan kaadettuina…

Vasta Hiidenvaaran laella voipi jonkun matkaa ajaa, sitten täytyy taas hypätä satulasta ja taluttaa alas jyrkkää ja mutkaista törmää. Semmoista se on kulku Puolangan vaaroilla: ylös ja alas, alas ja ylös, vuoronperään. Polkupyöräsi keinuu kuin lastu jättiläisaalloilla. Rasinvaara, Toivolantörmä, Lemetinmäki, kyllä niissä on kaikissa kapuamista ja hevoskyydillä matkustaville ovat ne aina olleet syvien huokausten huutavia mäkiä. Viimeksimainitut kaksi paikkaa eivät enää ole Puolankaa, vaan Hyrynsalmea, jonka pitäjän nurkan yli maantie Kiannalle kulkee.

Ei kukaan meistä kohottanut eläköönhuutoa kuin Suomussalmen rajan yli ajettiin. Hiljaa pyörivät pyörät punaisten pylväiden välitse ja ainoastaan morsiamelle huudettiin että tästä se nyt meidän pitäjä alkaa. "Vai niin", sanoi hän ja katsoi uteliaisuudella eteensä ja ympärillensä. Mutta maantie oli rajan toisella puolella aivan samallaista kuin toisellakin, syrjässä kiilsi rämeen keskestä joku alakuloisen näköinen metsälampi…

Vielä poikettiin Kivelän kestikievariin, pantiin Elina polkupyörineen edeltäpäin hevosessa ajamaan ja niin lähdettiin viimeiselle taipaleelle Kivelästä Ruukkiin.

Se on rakas taival jo kouluajoista asti. Erityisellä hellyydellä katselee silloin kaikkea mitä silmä näkee: kankaita joilla humisee harmaita petäjiä, yksinäistä honkaa, jonka syliin toinen honka on kaatunut, vieläpä surkeata suotakin, jolla vain vihertää matala vaivaiskoivu. Ja koko matka kuluu niin helposti, suuret vastamäet noustaan levähtämättä ja hengästymättä, myötämäkien jyrkkyys ei peloita. Semmoisen voiman antaa kotiintulon tunne.

Tuossa on Romppalan mökki maantien vieressä, kuka ihmeessä sieltä veräjältä katsoo meihin rillit nenällä? Eikös elämässä se ole "Miipas", meidän metsäherramme.

— Ka! hei! — päivää! kajahtaa melkein yhtaikaa meidän veljesten suusta ja kaikki laskeutuvat alas pyöriltä vanhaa tuttua kättelemään. Mitäs se Miipas-setä täällä…?

— Puita leimaamassa…

Mutta emme me nyt siinä kauvan malta jaarittelemaan, vaan lähdemme tavottelemaan Elinaa, joka kyydillä on edeltä ajanut — meillä on näet sellainen sopimus että loppukilometrit ajaa Elinakin pyörällänsä meidän seurassamme, että komeammalle näyttäisi…

Kuin keinuen käy nyt kulku ylös ja alas pieniä mäennyppylöitä, joita kuin aaltoja kohoaa maantiellä Saukkopuron sillalle asti.

Ja Elina tavotetaan ja kyyti palautetaan keskellä maantietä, raittiisti ajetaan viimeiset virstat. Ilta on käsissä ja kello lähenee kahdeksaa. Jo siintää silmään mustansinistä selkää — hurraa, se on Kiantojärvi, joka siellä laveana lainehtii! Kauniissa kaaressa käännymme kaikki Ruukin tielle. Ruukkiin on vene tilattu vastaan. Meidän tulomme on oleva loistavaa, sen me tunnemme jokainen sielussamme ja ruumiissamme, varsinkin minä. Jo kuuluu Jalokosken kumea kohina korvaan, lähenee Syväyksen silta… Sydän alkaa sykkiä kiihkeämmin, mielenliikutuksesta tietenkin. Eellimäisenä ajavat Matti ja Nilla, sulhanen ja morsian, näen heidän vaipuvan alas mäkeä sillalle, jonka portti on auki, äkkään portin molemmin puolin vastaanottajia huutamassa ja hattujaan heiluttamassa, minäkin riemastun, hetkihän on mitä juhlallisin, minä heilautan punaista lakkiani toisella kädellä, kuulen huutavani eläköön! ja vaivun huimaa vauhtia alas mäkeä… Samalla huudetaan alhaalta minulle varoitussanoja että hyppäisin alas pyörältäni, mutta ne tulevat liian myöhään ne — ja silmät kauhistuksesta seljällään syöksyn pyörälläni suoraan sillan maasta korkenevaa pohjaa vastaan… Tunnen armottoman tärähdyksen, sitten kuuluu kummallinen räjähdys, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tapaan itseni istuallani viilettämässä syltä-määriä pitkin siltaa yhtä rintaa jonkun rämisevän esineen kanssa. Taivasten talikynttilät! Mitä on tapahtunut? Ensimmäinen ajatukseni on että polkupyörä nyt on pirstaleina. Sitten täyttää minut hirveä häpeän tunne, sillä minä tajuan samassa että tässä on tapahtunut tragikoomillinen tapaus, kauhun huutoja ja pidätettyä naurun rähinää on yhtäaikaa tunkeutunut korviini samalla kun koski pauhaa kuin hornan syvyydessä… Voi hemmetti! Juuri viimeisellä hetkellä piti tämmöistä tapahtua, vaikka siihen asti oli kaikki onnellisesti käynyt. Ajatelkaa sitä skandaalia, sitä hullunkurista kuvaa kotipitäjäni kauneimmalla paikalla! Ajatelkaa: siinä sillalla oli vastassa pitäjän herrasväki, tosin ainoastaan lukkarinsa ja ainoan maalaisylioppilaansa edustamana, isäni ja vanhimman sisareni vastaanottoriemua yhdessä jakamassa, ja ajatelkaa siunatuksi lopuksi että kun nousen lankeemuksestani ja nilkutan heitä tervehtimään, niin toista housunlahetta tuskin enää onkaan, vaan valkea iho paist… no — vanhin siskoni riensi heti kimppuuni ja pisteli kiinni neuloilla mitä ensi hädässä kerkesi. En olisi luullut kahden ja puolen markan laitosten niin surullista loppua saavan.

"Minun narikkahousuni, hienot, rantuset narikkahousuni…"

Minä raivosin vihasta, en sentähden että housut olivat revenneet, vaan sentähden etten ollut saanut varoitushuutoa aikaisemmin, ja sentähden että portti oli aukaistu. Ehkä jälestätulijoille olisi käynyt yhtä hullusti ellen hirmuisella varoitushuudollani olisi heitä pysäyttänyt ajoissa. Pekka säikähti sitä huutoani niin että veret seisahtuivat, ja Esko lensi kuin katajainen vanne pyöränsä seljästä, sääret sätkyttäen ilmassa… Elina oli varovaisena noussut pyörältään jo mäen päällä, mutta Matti ja Nilla olivat onnekseen ajaneet sillalle toista puolta, jossa vähemmin täräytti.

Siihen se loppui se meidän polkupyörällä-ajomme; pyöriämme talutellen kävelimme vastaanottajain seurassa taloon, Ämmänruukin kartanoon. Mutta vaikka ei polkupyöräni kaikkien kummastukseksi ollut särkynytkään, oli minulta kumminkin muutamiksi hetkiksi mennyt se oikea tuliaistunne. Tietysti minua haukuttiin "hurjuudesta" ja "huomaamattomuudesta" eivätkä vastaselitykseni paljoa auttaneet. Mutta olen varma siitä että jos Esko veikolle ei olisi ajoissa huudettu että siinä on vaarallinen paikka, niin hänelle ei olisi käynyt ainoastaan niinkuin minulle, vaan vieläpä olisi hän pikkumiehenä saattanut pujahtaa sillanaidasta alas jokeen ja kadota sinne kuin muinen pater Hieronymus Kajaanin Ämmäkoskeen. No niin, pääasia oli kuitenkin se että se olin minä, joka olin lentänyt pyörän seljästä.

Oikeastaan minun nyt pitäisi lopettaa kertomukseni polkupyörämatkasta, mutta täydellisyyden vuoksi tahdon vielä mainita että Ämmänruukilta sain lainaan hyvät housut ennenkuin pappilaan lähdettiin. Ja että meidän tuloamme varten oli varattu "Tiililanssille" tervavene, oikea paltamo, joka nuoren parin kunniaksi oli lipuilla ja limoilla kaunistettu. Ja että järven yli soudettaessa puhalsi kylmä tuuli, ja aurinko keltaisena laski vaarojen taakse. Ja että kotirannassa oli vastassa äiti ja koirat… Ja että sauna oli hyväksi lämmitetty ja herttaiselta tuntui pitkästä ajasta taas kotoinen kyly. Sekä että saunan lauteillakin vielä naurettiin housujeni kovaa kohtaloa.

Mutta ne housut aijon säilyttää varoittavana muistona lapsilleni ja lastenlapsilleni — jos minulla sellaisia kerran tulee olemaan. Ja aina kun otan ne esiin siitä vanhasta kaapista, jossa ne nyt repaleina riippuvat, olen surkealla suloisuudella muisteleva tätä paljonpuhuttua polkupyörämatkaamme Kiannan rannoille.

(1899)

Karhua kuulustamassa

(Muistelma pitäjältä palattua)

Minut oli vallannut intohimo saada tappaa karhu. Pitäjän syrjäkylissä olivat ne raadelleet jo kymmenkunnan lehmää, vaan niitä itsiään ei oltu ainoatakaan kesän kuluessa hengiltä saatu. Ei sitä paljon oltu koetettukaan. Oli tosin muutamista taloista haaskalta vahdittu, mutta vahtiöinä ei peto ollut nähnyt hyväksi saapua, oli kai saanut vihin vainoojistaan ja koreasti poikessa pysynyt. Yhden talon haaskalla sanottiin sen kuitenkin vahtuuaikanakin käyneen pimeänä elokuun yönä, mutta mitäs siitä: miehet, jotka talailla istuivat, olivat kovin hätääntyneet, ja kontio oli tömistänyt tiehensä, tosin kolmella jalalla, saatuaan haavan neljänteen, mutta tämä — niinkuin Vuokin Vilkko sanoo — on pakenevalle karhulle samaa kuin panisi sille vielä "viidennen jalan" lisäksi. Ja niin pelkureita olivat miehet olleet että vasta päivän valon koitteessa uskalsivat laskeutua alas puusta pedon jälkiä tarkastelemaan. — Nämät olivat viimeiset kuulumiset karhusta niillä tienoin, senjälkeen ei varmasti tiedetty, oliko se vielä seuduilla ja saattoi siis milloin tahansa rynnätä lehmikarjaan, vai oliko ehkä laukauksesta ottanut siirtyäksensä kauvemmaksi, rajasydänmaita vasten. Kaikissa tapauksissa tiedettiin sen elossa olevan. Ja olihan niitä tietysti muitakin…

Kummako siis että minussa oli syntynyt kiihko petoa tappamaan? Vaikkapa vain kolmijalkaistakin. Se olisi sentään toista kuin kaikki kaksijalkaiset karhut… Saadappa kerrankin hengiltä oikea karhu, oikea sydänmaan karvainen tallukka — "mörkö", "peto", "metsän pi'e", "mehtä", "mehtäläinen", "se" — miksi kaikeksi ne sitä ylimaassa sanonevatkin, kun eivät suoraan uskalla karhuksi nimittää… Jos saisi sen tapetuksi, niin minustahan tulisi yhtäkkiä ihan kuuluisa! Lähettäisin siitä jännittävän kertomuksen pääkaupungin lehtiin, kuvailisin kuinka se kita avoinna ja kovasti kiljuen, hirmukourillaan jo heittäytyi päälleni ja oli juuri… kun ratkaisevalla hetkellä… minä… minä itse… niinkuin ymmärrätte. Pikkukaupunkien sanomalehdissä kierteleisi uutinen että "nuori runoilijamme X. Y. on hiljakkoin ampunut karhun…" j.n.e. Ja suuri yleisö, joka ei sitä ennen ikinä ole kuullut sen-nimistä runoilijaa olevankaan, tulisi nyt uteliaaksi, ja minä saisin olla varma siitä että kustantajani maksaisi minulle tinkimättä kaksituhatta markkaa ensimäisestä teoksestani, jonka nimeksi tulisi "Metsänkuningas" ja jossa olisi erityinen sarja "Mesikämmenen sonetteja"… Hm… Ystäviltäni saisin onnittelulta "uuden suunnan perustajana nuoressa kirjallisuudessamme", minut pyydettäisiin maamme metsästysseuran jäseneksi, ja minunkin kuvani pantaisiin paistamaan "Suomenmaan karhuntappajain albumiin", jommoinen julkaisu kai piankin toimitetaan…

"Älä myö nahkaa ennenkuin olet karhun kaatanut!" suhisi joku sivusävel korvissani, mutta en ollut nyt muistavinanikaan tätä vanhaa lukukirjan-tarinaa, jota ennen koulussa luettiin. Valelin vain innokkaasti peukalonpään kokoisia lyijykuulia kynttiläjalkaan — tein tätä kaikessa hiljaisuudessa omassa vinttikarnarissani, jonka uuninpesään olin virittänyt iloisesti loimuavan lastuvalkean. Kun kuulat olivat vuollut ja talin sekä ison ruutimäärän kanssa hylsyihin upotetut, piti niitä ensin koetella, mihin ne kelpaavat. Vanha Napoleonin kuva toisessa kädessä, pyssy toisessa, hiivin illan suussa aidan taakse ja naulaan pilkan pajan seinään. Mittaan viisikymmentä jalkaa seinästä ja asetun puun taakse. Karhun kuvahan tässä tietysti olla pitäisi, mutta oli nyt menneeksi tämä Ranskan keisarin kuva. Pidätän henkeä ja laukaisen… Räikeä pamaus, jymäys hirmuinen pajanseinästä ja kova sysäys olkapäässä — kaikki yhdessä silmänräpäyksessä. Sitten kaukaisia kajahduksia vuorista järven takaa ja kovaa töminää pellonpientarelta, jossa hevonen on kiskaissut itsensä irti rautakangesta, johon se on ollut köydellä kiinnitetty… Valkoisen savun sisää juoksen pajanseinää kohti: hurraa! — "karhu" on saanut kalloonsa, kuula on sattunut. Se on uponnut tehden ison reijän läpi jykevän seinähirren, ei puukon terä sen reikää täytä… Kyllä mokomalla mukulalla metsän kuningas kaatuu. Kaatuu lempo soi!

Mutta kun sitten jouduin sinne peninkulmain takana torkkuvaan syrjäkylään, jossa karhu viimeksi oli liikkunut, ja ypöyksinäni tapasin itseni astelemassa viiden neljänneksen pituista polkutaivalta, niin alkoi intohimoni asettua. Hulluhan minä olin, joka semmoisissa haaveissa olin pitäjälle lähtenyt! Olin kotoa lähtiessäni selittänyt meneväni "kansansivistämisretkelle", mutta laukussani painoi ainoastaan ampumatarpeita, niiden joukossa seitsemän raskasta karhulatinkia… Seitsemän —? Sillä voi taitava ampuja saada seitsemän karhua… Mutta olinko minä mikään taitava ampuja ja olinko ensinkään mikään karhunampuja. Eikö siihen vaadittu englantilaista kylmäverisyyttä ja paljon hermoja, toisin sanoen — ei laisinkaan hermoja. Vaan toisekseen, eihän kukaan tiedä ennenkuin koettaa; jospa hyvinkin Luoja on niin määrännyt ja sallinut että minä tällä retkellä tapan karhun…

Tuuli humisi huimasti siellä erämaan laajoilla kankailla, vanhain petäjäin latvat tohisivat ja kohisivat kuin kaukaisen kosken pauhu, alituisesti kuului suhinaa ja vihellystä… Kesäinen päivä paistoi kirkkaasti korkealta sinitaivaalta ja kaarrellen kulki polku laskeutumatta suokorpiin pitkin kuivia maita ja ylhäisiä hiekkaharjuja, joiden vierustalla ammotti kummallisia kuiluja. Yksi niistä kuiluista oli peloittavan lavea ja syvä, ja sen pohjalla, jonne ei auringonvalo päässyt, näkyi röykkiö harmaita kiviä — sitä kuilua kutsuu kansa "Pahanmiehen haudaksi" ja mahdollistahan on että joku lukemattomista mailman piruista sen uumenissa motkottaa…

Sitten minä vähän eksyin — Ymmärsin lähteneeni kulkemaan väärää polkua, sillä se oikea oli loppunut oudon järven rantaan, mistä en mitään ylipääsyn merkkejä havainnut… laineet vain vihasesti löivät vasten autiota rantaa. Tunsin sydämmessäni jotain kouristuksen tapaista… ei ole leikinasia eksyä näihin erämaihin. Olin jo kolmatta tuntia yhtämittaa kävellyt ja taipaleen täytyi siitä päättäen olla liki loppuaan. Minun ei tarvinnut aivan kauvan vaeltaa väärää polkua, joka hyppelehti kivien ja kaatuneiden honkain yli alkaen painua synkkään korpeen, ennenkuin, sattumalta katsahtaessani vasemmalle, näin puiden lomasta kauvempana järven toisella rannalla vilahtavan silmiini viheriän aukeaman, ja aivan oikein, kun nousin kannon nokkaan, näin sieltä talon tapaista. Suoraapäätä sitä kohti suuntasin askeleeni, se katosi tosin heti näkyvistäni painautuessani metsään ja kahlatessani upottavaa rämettä, mutta kohta seisoin taas sen oudon järven rannassa ja aloin voimieni takaa huutaa venettä. Tuuli pauhasi ankarasti laidalta, mutta huutoni kuitenkin kuultiin, ja yksinäinen soutaja ilmaantui toiselta rannalta pyrkien pienen saaren suojassa minua kohti. Seisoin odottaen rantakivellä, iloisena pelastuksestani ja uteliaana kuulemaan, oliko talo se sama, johon olin ollut taipaleella.

— Mikä talo se on tuo? huusin soutajalle ennenkuin tämä vielä oli rannassakaan.

Soutaja, joka oli ukko, kuuli kysymyksen, mutta kääntämättä selkäänsä antoi veneensä ensin rauhallisesti juosta kiinni rantaan, niisti nenänsä peukalolla ja etusormella, käänsi sitten päänsä minuun, rykäsi ja vastasi:

— Hyvää päivää… Ka Ahtolaksihan ne sitä ovat kuhtuneet…

Sama talo se oli, johon olin pyrkinytkin; mitäpä muita niitä tällä seuduin olisi ollutkaan. Ukosta oli ensin ihmeellistä, mikä kuljeksija minä olin, vaan kun näytin pyssyäni ja selitin "ilmanaikojani lähteneeni tänne sydänmaille kävelemään että jos niinkuin karhun-talaille sattuisi pääsemään", niin näytti ukko uskovan että minulla on tosi mielessä, ja järven poikki päästyämme ja pihaan noustuamme alkoi isolla äänellä vedellä sitä nuottia että "kyllähän sitä hänkin tässä mehtäläistä raahtisi ampua, vaan kun ei ole pyssyä…"

— Vai ei ole talossa pyssyä? kummastelin minä.

— No ei kerrassaan koko talossa! kimpastui ukko, — mitä niillä pahasilla pikkureikäsillä tekee, jos olisikin… sen pitäisi ruunun tämmöisiin syönmaan taloihin toimittaa oikeat takaaladattavat, niinkuin tuo teijän on, ja sen pitäisi kuvernöörinkin ymmärtää että me kyllä täällä joudumme häviöön metsän petojen kynsissä, jos vaan ei parempia aseita hankittane…

— Onko se sitten käynyt nykyisin teidänkin karjassanne? keskeytin minä.

— Ka ei se oo tänä suvena meillä vielä käynyt, vaan mistä sen tietää milloin se taas lehmän hotasee, se kun yhtäläistä tässä ympärillä ryskää ja kantoja repii…

— Vai repii kantoja? Onko sitä nähty? kysyin, minä kiihkeästi.

— "Ei sitä nähty ouk ihteään, vaan kuultuna on… tuolta ne on Juluman mökistä ne kuulijat olleet, en minä hänestä sen enempää tiiä, vaan kuulettepa työ ite kun siitä kautta kulukenetta…"

Heitin nopeat hyvästit painaen ukon käteen muutamia kirjasia, joita minulla oli jonkunverran mukanani, ja lähdin ripeästi kävelemään neuvottua polkua… Nämät olivat nyt niitä rajasydänmaita, Venäjän rajalle ei sanottu olevan kuin pari virstaa. Polkuni kulki luikerrellen läpi korpisten seutujen ja samaa suuntaa kuin valtakunnan raja.

Mustien metsien keskellä kohosi vaaran huipulla Julma, yksinäinen kruunun torppa. Vihantina ja harvassa heilahtelivat tähkäpäät pohjatuulen kynsissä pienissä peltotilkuissaan, ja perunan varsia näkyi jo Laurinyön halla täälläkin korventaneen. Ääretön hiljaisuus vallitsi lähestyessäni pihaa, luulin jo saapuvani autioon taloon, kun samalla näin lippalakkisen miesolennon selin minuun hiljakseen niittämässä nurmea pienen pihan toisella puolella. Se oli torpan isäntä, Julma-Tuomaaksi kutsuttu.

Iloissaan oli mökin isäntä harvinaisen vieraan tulosta, viikatteensa nurmelle heitti ja kättelemään tuli — iloissani olin minäkin huomatessani isännän puheliaaksi ja älykkääksi mieheksi. Siinä tikapuiden juurella katseltiin yhdessä ensin minun pyssyäni, sitten isännän omaa "pelkialaista", niin, hänellä oli ihmeekseni oikea takaaladattava belgialainen kivääri, jolla hän pääasiallisesti henkensä elättikin ampuen joka vuosi myytäväksi sadottain metsälintuja ja muita otuksia. — — — Mitenkäkö oli sen kontion laita nykyisin? Joo, selitti Julma-Tuomas, menneellä viikollahan se tässä on kuultu puolentoista neljänneksen päässä meiltä. Minä en ollut matkassa, pojathan siellä olivat ja se Elsa — ne pitivät siellä yötulia kun olivat niityllä. Silloin se oli kuultuna kontio. Oli kiertänyt nuotiota ja kiljunut. Ne olivat olleet sikiunessa kaikki kolme, vaan tyttö oli oudosta äänestä herännyt ja niin sanoi sen äänen läpi menneen että vähällä tyrmään lankesi eikä ollut tohtinut herättää poikia — niillä kun oli muassa vain pienireikäinen pyssy… Koira niillä siellä myös oli matkassa, vaan eipäs ollut tohtinut haukkua koira, poissa oli oikea luontonsa, urissut vain oli surkeasti, häntä koipien välissä… Se oli ollut tuossa ennen auringon nousua aamuyöstä. Aamulla oli jäljet sitten nähty kymmenen sylen päässä nuotiolta. Niin se oli likellä kontio kolunnut.

— Pidätte kai paimenta nyt lehmillenne? kysyin.

— Ei ou pietty… ei sitä jouvva kun on heinä-aika… Siellä ne on nytkin niityllä lapset, me vain akan kanssa tässä kotinurmilla…

Akka oli siinä puhellessamme ilmaantunut luo ja näkyi saavan kiirettä minun tähteni. Sitten astuimme kaikin pieneen pirttiin, ja me isännän kanssa pistimme tupakaksi. Tuuman ukko se oli Julma-Tuomas, nykyiset asiat näytti hyvin älyävän.

Vaan minun mieleni paloi tällä kertaa omalle alalleni ja minulta pääsi kesken kaikkea leveä kysymys:

— Oletteko te koskaan nähnyt karhua?

Akka näytti vähän hätkähtävän etten käyttänyt karhulle mitään verhonimitystä, mutta ehätti kumminkin ennen miestänsä sanomaan että:

— Onhan se meijän Tuomas toki mehtäläisen nähnyt, kun on sille saarnankin pitänyt… ja eukon silmät alkoivat omituisesti kiillellä ja suu oli naurunmutrussa.

Ymmärsin että tässä piili jotain lystillisempää, eikä minun tarvinnut kuin katsahtaa isäntään, niin tämä jo rupesi, piippuaan pöydän syrjään koputellen, kertomaan seuraavaa tosijuttua:

"Se oli niityllä, tuolla toisella puolen rajaa. Minä olin ongella lammin rannalla. Siinä kun seison, niin havaitsen äkkiä kontion kankaan laidassa. Mitä se siinä lie itsekseen hommaillut, se oli selin minuun eikä ollut vielä minua havainnut. Minä silloin karjasin oikein isolla äänellä — siitä kun se säikähti ja lähti äkisti minua kohti tulemaan niin että tantere tömähteli — minä sille aloin vastaan karjua että: älä tule, älä tule! vaan tämä yhä tulla tormoaa ihan eteeni… vaan kun minä yhä huuan että: älä sinä tule — et soa tulla! niin alkaa maata repiä, näinikään (kertoja näytti) vetää jalkojaan köykkyyn ja maata repii ja höhisee, höhisee… siitä sitten kellahtaa perätörään murron viereen ja yhä höhäjää, ja meinaa niin kuin että peälle… minä sille karjun että et soa tulla! En minä sitä oo ennen uskonut että se ymmärtää ihmisen puhetta, vaan kyllä minä nyt uskon että ymmärtää se hyvinkin — minä aloin sitä siinä haukkua ja häpäistä: 'mikä sinä oot kötys, joka tuut aseettoman miehen peälle' — minulla oli vain hieno onkivapa, ei mitään muuta — 'tule sinä silloin kun on aseet, niin silloin koetellaan vastakkain! Vaan nyt mäne poikkeen… eihän se Jumala sinua sitä varten oo luonunna jotta sinä aseettomia hätyyttelet'…"

— No menikö se pois? keskeytin minä nauraen.

— Ka, se kuuntelee minun puhettani, kallistelee peätään, vaan yhä höhisee ja höhäjää ja vaahto pursuaa suusta, niin on vihassa peto… Siksi se oli niin vihainen, kun näkyi olevan penikat likellä: kolme poikaa sillä näet makasi murrossa…

— Ahaa! pääsi minulta huudahdus. — Karhu on arka penikoistaan.

— … Siitä lähtivät sitten, lopetteli Julma-Tuomas kertomustaan, kaikki neljä kangasta tömistämään. Peräkkäin ne lähtivät, vähin mörähtelivät ja korvat kaikilla pystyssä tököttivät. Minä yhä seisoin paikallani onkivapa kädessä ja näin mitenkä ne menivät, sinne ne sitten katosivat ja minä käännyin ympäri ja aloin onkia ahvenia lammesta…

Ilta-aurinko paistoi jo matalana yli korven, kun erosin torpan väestä ja lähdin astumaan yhä pohjoisempia rajaperukoita kohti, Luolavaaran taloon, johon olin aikeissa yöpyä. Mieleni oli juhlallisen kansallinen kuulemaini karhujuttujen perästä. Julma-Tuomas oli kertonut niitä erinomaisella taidolla, jota minun kertomukseni vain heikosti pystyy kuvastamaan. Ja kun muistin keskustelumme myös nykyisistä maanasioista, sykkäili sydämmeni virkistyneenä, ja huuliltani pääsi siinä polkua astellessani kuuluva huudahdus: "Viel' elää isäin henki!" — ikäänkuin olisin sen sitä ennen peljännyt jo peräti hävinneen… Ei, se ei ole hävinnyt! Se elää piiloutuneena kuni pulputtava puro täällä korpien povessa, lähde sitä etsimään, sinä, joka luulit ylimaalaista talonpoikaa hengettömäksi leivänsyöjäksi, lähde sitä etsimään — ja täältä sinä sen löydät! Sinä löydät täältä erämaan hiljaisuudesta sen vanhan, sen oikean, sen hätäilemättömän, sen luontoon kiinni imeytyneen supi-suomalaisen sielun…

Metsä käy yhä tiheämmäksi, korpi yhä kolkommaksi. Mielikuvitukseni sitä mukaa myös käy eloisaksi ja minä odotan kohtaavani karhun joka askeleella. Tunnen vavahtavani sitä ajatusta että tuossa paikassa voin seisoa metsänkuninkaan kanssa vastakkain. Olinpa pannut karhulatinginkin jo valmiiksi pyssyyni. Jokaista tummaa tureikkoa katselin epäluulolla ja jännityksellä, usein olin kuulevinani outoa vihellystä etäämpää salolta… "Se on se, se on se!" Mutta sitten huomasin sen tuuleksi, joka soitteli pyssyni onteloa — ihan korvani juuressa…

Mitenkä kävisi, jos todella karhu tuolta näreiköstä yhtäkkiä nyt ilmestyisi eteeni? Se kopsahtaisi minut nähtyään istualleen takaraajojensa varaan, "perätörään", niinkuin Julma-Tuomas sattuvasti sanoi, tirkistäisi leveäin kämmeniensä alta pienillä silmillään: "ken olet sinä rauhan häiritsijä minun valtakunnassani?"… Silmänräpäyksessä olisin minä pysähtynyt, veret jähmetyksissä tapaileisin vaistomaisesti pyssyäni, tähtäisin mustaa röhöturkkia: — pamaus kajahtaisi, kiljahdus kuuluisi, kuula olisi vain hipaissut, kangas alkaisi tömistä, näkisin hirmuisen möhkäleen syöksyvän itseäni kohti, en ehtisi uudestaan ladata… kavahtaisin ensimmäisen puun runkoon, koettaisin kiivetä pisteleväin oksien läpi ylös, en kerkiäisikään: peto kaappaisi minut alas vasemmasta jalasta, minä pudota rysähtäisin nurinniskoin sen päälle, yksi purahdus vain, yksi korvapuusti väkevällä kämmenellä — ja siinä makaisi mies hengetönnä maassa.

Niin saattaisi käydä. Tietysti ampuisin, koska minulla kerran on pyssy. Mutta kun kerran olisin ampunut — ja ampunut huonosti, ei enää auttaisi Julma-Tuomaan tavalla ruveta kontiota manaamaan. Ärsytetty peto ei välittäisi parhaimmastakaan moraalisaarnasta. Ei ole leikinkappale korven karvainen majesteetti…

Jännitetyin mielin lähestyin Luolavaaran pihaa. Aurinko juur-ikään laski hehkuvan punaisena tummenevana vaarojen taakse, keltainen elokuun kuu syttyi heti sitä vastapäätä hiljaisena kumottamaan kylmänsiniselle taivaalle; ankara tuulikin oli vaijennut viileäksi viimaksi. Musta sauna näkyi lämpiämässä pellon pientarella ja alastomia lapsia juoksenteli saunan ja pihan väliä… Rakennukset näyttivät verrattain uusilta ja vasta nyt muistin kuulleeni että sama talo oli muutamia vuoksia takaperin palanut poroksi, jolloin kaksi lastakin siinä korventui kuoliaiksi julmiin liekkeihin… Asetin pyssyni etehisen nurkkaan ja astuin pirttiin.

Pirtissä oli ainoastaan vaimoväkeä sekä pikkuinen poika, joka teki paimenkonttia tuohesta; miehiä paraikaa odotettiin palaaviksi niityltä kylpyyn. Vanha ukko oli lehmien haussa.

Pian ne kaikki koteutuivatkin, ensin niittymiehet viikatteineen ja haravoineen, sitten myöhemmin vanha ukko hätistellen lehmiä kujasta tanhuaan, jossa akat huutaen ja riidellen olivat vastassa. Mutta lampaita ei kuulunut, niistä tosin muutama tuli kotiin, vaan suurin osa oli poissa. Siitäkös alkoi akkaväellä olla hätä että: mikä nyt on lampaille tullut?

— Ei oo tolokkua elämässä nyt, kun lampaat yksikseen kulukoot! kuului kujasta vanhan ämmän paapatus.

Ne oli nähty nykyisin tuolla vaaran rinteessä, lammin taustalla, juuri samalla paikalla, missä muutama vuosi takaperin karhu niitä oli raiskannut koko läjän synkkään kuusikkoon. Mikä sen tietää, jos siellä nytkin on sama tapahtunut? Tuonoin oli yksi talon miehistä ongella ollessaan ollut kuulevinaan, kuinka kontio oli kankaalla haapoja "ramunnut". Lehtien kuhina oli selvästi kuulunut tyynessä illassa, kun haapainen puu kaatui maahan. Mikäpä se muu oli ollut kuin karhu, joka toisinaan haavan lehtiä syöpi…

Ja vaimoväki oli kovasti huolissaan.

Mutta minussa alkoi taas "karhuveri" liikkua ja kiehua, mielikuvitus teki nopeasti työtä. Olisippa koko sallimus, ajattelin minä, jos karhu todellakin tänäpäivänä olisi raadellut lammaskarjaa, aivankuin minun tuloani varten — sittenhän huomenna pääsisin talaille, kerrankin talaille karhun vahtuuseen tuoreelta haaskalta! Ja saisin kuin saisinkin kerran ampua metsäläistä — hätäkö on olla puussa…

Toiveitani kiihotti lisäksi yksi talon nuoremmista isännistä, joka saunasta tultuaan sanoi:

Jos vain lie karhu nyt käynyt lammaskarjassa, niin me huomenna tämän maisterin kanssa lähetään tästä karhumetälle…

Mies oli niitä harvoja koko pitäjässä, joka rohkeasti nimitti karhua "karhuksi". Tässä talossa ei näet miesväki paljon metsänkuningasta peljännyt. Ukko oli tunnettu karhuntappaja — kaksi pojista, joista mainittu Kalle-niminen oli toinen, olivat myös jo kumpikin kontion kellistäneet. Monta veristä seikkailua ja omituista karhukaskua sain minä siinä kuutamopaisteessa kuulla pirtin etehisen kynnyksellä istuessamme. Kun vihdoin väsyneenä heittäysin olkivuoteelle vieraskamarin lattialle, tuntui minusta kuin varmaankin tuntunee sotilaasta taistelun aattoyönä — juhlallisen kamalalta.

"Siis huomenna? Siis huomenna?" — —

Mutta se huominen jääköön kertomatta. Pääasia nyt on vain se, etten vieläkään ole karhua tavannut enkä tappanut.

"Sielun vihollinen"

Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan… Iso se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka — se toisinaan kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näyn ottaa, jottei tuntea taho, mikä hänet tiennee?…

Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut että se sittenkään tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki mikä on epätavallista ja ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä. Että se ei ihminen eikä vene ollut, siitä olivat kaikki yksimieliset, sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi miltä veneensoutaja näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa — kyllähän ne ne tunnettiin… Mutta tämmöistä elävää, joka näytti ikäänkuin rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon, semmoista ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli? Vakaviksi ja miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi, moneksikin päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille ei löydä edes selviä sanoja.

Ja muuallakin — juuri sielläpäin minne sen kummallisen liikkujan oli huomattu katoavan — kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä, jotka todistivat että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen ilmiö, josta ei tiennyt että mikä se oli. Toisille se oli toisena näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli uskonutkin ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta, oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen kummituksen järven kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa, ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet. Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan maissa — kirkkojen ja ruumishautojen, harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki että vesikummituksiakin on olemassa… Naapurien saattamina uskalsivat niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, että näkyisikkö vieläkin tuota karinkiertäjäistä, vaan ei enää onneksi mitään järvellä näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta, Nurmelasta, joka oli korkealla vaaralla toisella puolen järveä, näkivät tarhalla olevat lapset sekä vanha muori paholaisen kulkevan kahlaamalla yli leveimmän järven seljän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat ollakkaan, sillä muori vakuutti heille että vettä oli siinä paikassa kymmeniä syliä syvältä… Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta, sylkäsi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja ja lähti kiireesti astua köppäsemään pirtille. Lapset, nähdessään muorin niin peljästyksissään, livistivät perässä ja tarttuivat kovasti kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori vanhaan virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:

Armon liiton enkel' — Torju päältämm' perkel'…

Sitte vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.

Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin piika ja renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli ollut tulemassa suoraan heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä olivat kääntäneet veneensä lähellä olevaan niemeen ja piiloutuneet pajupensaiden taa. Siellä olivat he kyykkysillään, henkeä pidätellen, odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet, kuinka piru kulki aivan saman niemen nenitse onneksi, havaitsematta maalla olijoita. Sillä oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet, joilla se vihaisesti oli vuoronperään läiskäyttänyt veteen… muuta eivät piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan sitten he olivat nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan rantahietikkoon, ja siihen paikkaan, jossa se nousi maalle, oli jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena paistamaan, eikö lie savuakin näkynyt… mutta itse oli paholainen kiireenvilkkaa kapaissut mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut — ja samassa silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja hirveä tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän rantaan…

Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan. Sillä melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana päivänä nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut ja mihin mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne pohjoista kohti Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä, jotka väittivät ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan että sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja yksi tiesi että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki siunaamattomalla ruumisarkulla, lykkien järven pohjasta kaksipäisellä hiilihangolla… Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean savupilven keskessä, kirjavalla kivellä istumassa ja savupilvien päällä oli leijaillut sysimustia pirunkorppeja… Hyi! Kyllä tämän täytyi olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan vihamies, joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia vesiä. Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin niin äkkiä seudulle nousseet niin että ihmisten oli vaikea vesillä liikkua, eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään, kun ei yöksikään missään tyyntynyt… Jos se siitä vielä kohoaa maita kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun akkaväki on niityllä, koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään — niinkuin on kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun se kerran irrallaan liikuskelee!…

Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet oikeata rauhaa ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa tästä asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan kirkossa erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan sitä rietasta henkeä, joka oli nähty pelihtivän ja kompeilevan monen talon kohdalla, ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä kesken kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt…

— Ja sanohhan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole oikea kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä vesiä niinkuin tuo mikähän hornan kuvatus, ja johon ei korkeimmat kupaatkaan näy pystyvän, se kun yhtäläistä huitoo ja huitoo kämmenillään ja aaltoja pois eistään loihtii.

— Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia kiskoessaan selkäänsä ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa…

Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä suoraan isoon-pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään ilmausi rovastin kamariin ja pulleisiin rykäsihen:

— Hyvvää iltaa…

— Iltaa… mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa, nostaen silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.

— Oisihhan sitä vähän assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa, jos rouvasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen vanhaa hattuaan ovisuuhun tuolille ja odottaen että rovasti käskisi häntä ensin istumaan.

Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin sattuu, ja meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin ettei ketään syrjäistä pääsisi kansliaan.

— Istukaa… sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä luo.

— Mistä te olette?

— Minähän oon sieltä Muijalan mökistä… tuntoo kai se rouvasti hyvinni! virkkoi Muijalan mies.

— Muijalan mökistä — mistä kylästä? kysyi rovasti.

— Ka Kinnulankylästä… unohtuneenpa se näkyy rouvastilta, vaikka olinhan minä tässä muuanna syksynä teillä kinkerikonttia kantamassa, kun tuolla syönmailla kulukija… tolkuttaa mies hieman loukkaantuneena.

— No mitäs teillä sitten on asiaa nyt? kysyy taas rovasti.

— Ka semmoinenhan minulla on assie, alotti Muijalan ukko hiljentäen ääntään ja käyden kasvoiltaan huolestuneen näköiseksi, — että kun sinne meijän kylälle nyt on ilmaantunut semmonen karinkiertäjäinen, joka huitoo ja räpistelee ja näyttää kulkevan niinkuin tyhjän päällä ja joka ei oo mikään muu kuin ihte se ilmeinen vanha kehno, niinkuin rouvastikin hyvin ymmärtää, ja minä tuota sillä lähin pyytämään, jotta eikö se passaisi niinkuin tuota kirkossa meijän Kinnulankyläläisten puolesta rukoilla, sitä kun ei tiiä jotta milloin se taas tuloo vaikkapa maajalassa ihmisiä pelottelemaan…

— Mutta minä en ymmärrä, mistä te nyt puhutte? sai rovasti keskeytetyksi ukon sanatulvaa.

— Ka siitä karinkiertäjästähän minä… tokaisee ukko, jonka mielestä asia pitäisi heti olla rovastillekkin yhtä selvä kuin hänelle itselleen.

— Mikä se karinkiertäjä on? kysyy rovasti kummastellen.

— Ka se vanha kehno…

— Mikä se on sitten se "vanha kehno?"

— Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko ihmetellen mielessään että "no jo on pappia kun ei taho perkelettä tuntea"…

Rovastilta pääsi nauru.

— Siitäkö te sitten olette puhunut? sanoi hän.

— Ka siitä siitä, todisti ukko, — johan minä häntä tässä tolokutin, vaan ettepä te… Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut…

— Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo huvittaa.

— Ka nähtyhän se perhana on… alkoi taas ukko selittää — koko kylähän siitä puhuu… järvellä se on nähtynä, järvellä — järvellä! — ei maajalassa vielä!… Vaan minä sitä sillä äsken puhun, jotta jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö pilat… tietäähän se rouvasti sielunvihollisen vallan!…

Muijalan ukko sylkäsi pitkän sylen puhtaalle matolle ikäänkuin jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen turmelee tämän mailman kauneuden.

— Minkä näköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa upohtaneena.

— Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisalleen ja läheten rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle — Tiiäthän sen minkä näköinen paha on… se on semmoinen, miksi se milloinni rupeaa, vaan tällä oli peä punanen ja valkoset kämmenet ja niitä se yhtäläiseen huitoi ja…

— Mutta kuulkaahan hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka päähän oli pälkähtänyt uusi asia, — oletteko te nähneet minun poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina sinnepäin liikkumaan?

— Ei oo nähty eikä kuultu, — vastasi ukko ikäänkuin paheksuen että rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä niin tärkeä jo ennestään.

— Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti, hän lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan keskellä veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla, ja se kulkee hyvin keveästi veden päällä.

Muijalan mies istui vaiti, kynsäsi korvallistaan ja näytti hautovan aivoissaan jotakin kovin sekavaa seikkaa.

— Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.

— Pojallani taisi olla punainen hattu päässään… selitteli yhä rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.

— No se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.

Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu, niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli voinut syntyä siellä kotikylällä.

— Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja pirunkorpit, mitkä muuan oli nähnyt järvellä? tiuskasi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.

Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti että pojalla oli ollut pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen ukolle.

— No se, se on ollunna, se on ollunna — jo minä sen nyt kaikesta havahen… nauroi tämä. — Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu akat, kun kuulevat… Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin nähtynä, niin mistäpä se äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on syönmailla kasvanut… Vai palkovene! No jo on kumma. Vai semmoinen se on rustinki se palkovene… Hyvästi nyt rouvasti, kiitoksia palajon, ei minulla muuta assieta ollukkaan… ja ei nyt tarvihe kirkossa siitä rukkoilla… ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt pittää lähteäk, — se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja kiire talonpojilla… hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!…

Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville kyläläisille etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet, vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.

(1899)

Jänikset ja Pappilan Jalo

Satu.

Jänikset istuivat metsässä, Honkavaaran huipulla, pitääksensä suuren kokouksen ja neuvotellaksensa yhteisistä asioistansa. Pelko ja kauhistus oli vallannut koko heidän valtakuntansa, ja monella olivat silmät itkusta punaiset. Isä-jänikset surivat kadotettuja puolisoitaan, äiti-jänikset vaikeroivat surmattuja poikasiaan, nuoret morsian-jänikset itkivät rajusti murhatuita sulhasiaan.

Kaikki oli sen Pappilan Jalon syy!

"Mitä pahaa me olemme hänelle tehneet, että hän meitä niin petomaisesti kohtelee?" puheli eräs miettiväisenä. — "Jos me kuutamo-öinä teemme pieniä huvikävelyitä rovastin laihopeltoihin, niin mitä se koiraa koskee? Rovasti itse nukkuu silloin syvässä unessa, ja me koetamme hypellä niin hiljaa, niin hiljaa varpaisillamme, jottemme suinkaan hänen pyhyyttään häiritseisi… Ja onko synti syödä Pappilan pellosta? Istuin kerran kirkon lattian alla, kun rovastin poika saarnasi. Ja voi kuinka kauniisti se herransiunattu puhui siitä, mitä kristillinen rakkaus vaatii. 'Ruokkikaamme kaikkia pieniä raukkoja, jotka meiltä apua etsivät' — niin hän saarnasi."

"Mutta rovasti itse ei meitä paljonkaan rakasta" — huomautti toinen jänis terävästi. — "Kerran heristi hän minulle keppiänsä, kun pellon yli laukkasin ja hän sattui seisomaan pientarella. Alkoipa vielä kutsua koiraakin nimeltä: 'Jalo seh, usukiin!' Minä tietysti livistin metsään minkä käpälistä läksi."

"Niin", sanoi kolmas jänis, joka asui Salmipuron niityllä. — "Pappilan Jalo on hirveä peto. Kerrankin oli se jo niin likellä minua, että tunsin sen kuuman läähätyksen saparossani. Sydämmeni oli haljeta kauhusta, minulta pääsi tuskan huuto ja koko mailma musteni silmissäni. Sitten en muuta muista, mutta kun yöllä heräsin nälän kouristukseen vatsassani, havaitsin istuvani ontelossa puussa, mutta peto oli, luojankiitos, poissa. Sillä kertaa siis pelastuin, mutta kuka tietää, miten vasta voi käydä. Vanhuuskin tässä jo alkaa vaivata ja koipeni rupeavat kangistumaan."

Näin juttelivat jänikset kertoen toinen toisellensa mitä pöyristyttävimpiä seikkailuita siitä, mitenkä Pappilan koira oli heitä kutakin ahdistellut.

Yhtäkkiä kaikki vaikenivat ja syntyi juhlallinen hiljaisuus, kun puheenjohtaja nousi kannon nokkaan. Kokous alkoi nyt virallisesti.

"Arvoisat kansalaiset!" — sanoi puhetta johtava jänis totisesti, — "Te tiedätte mitä varten tämä kokous on julistettu. Isien huolestuneet kasvot ja emojen kyyneleet ovat sen kyllin kertoneet. Huokaukset idästä ja huokaukset lännestä pakottavat meidät yhteisesti neuvottelemaan siitä: Mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, ettei Pappilan Jalo meitä ahdistaisi eikä suuhunsa söisi?"

Keskustelun pani vireille Honkavaaran isäntäjänis (Jussi Honkanen), esittäen että jänisten pitäisi ruveta varovaisemmin liikuskelemaan, makailla päivät pitkään piilossa pensaiden ja kuusten alla, ja vasta myöhään yöllä lähteä hiljakseen ruokaansa etsimään. Täten välttyisi varmaankin vaara joutua sen jumalattoman julmurin kynsiin.

Esitystä vastusti Suorsan-aution pitkäkoipinen jänis (Hannes Sorsén): "Kyllin varovaisia on oltu jo ennestäänkin", väitti hän. "Mutta vika on siinä, että me jänikset ylimalkaan otamme liian lyhviä harppauksia silloin kun koira meitä ajaa. Meidän on rupeaminen harjoittelemaan pituushyppyjä; silloin haihdutamme vainolaisen pian jäljiltämme."

"Ei hypyt eikä loikkaukset meitä auta!" sanoi Jänismäen haltija-jänis, — "vaan koko onnettomuus riippuu siitä että me olemme liian herkät pinkasemaan esiin piiloistamme ja siten antamaan verekset jälkemme, aina kun kuulemme koiran haukahtelevan metsässä tai nuuskivan vieressämme. Meidän pitäisi kylmäverisemmin tämä asia vastaanottaa ja istua lujasti paikoillamme, vaikka koiran häntä korviamme hiipaiseisi. Minä vakuutan teille ettei Pappilan Jalo niinkään helposti meitä keksi, jos näin teemme."

Tätä keinoa pitivät monet uhkarohkeana ja poikamaisena huimapäisyytenä eikä ehdotus paljoakaan kannatusta saavuttanut.

Neljäs puhuja (naisjänis Johanna) ehdotti lähetystön lähettämistä herra papin luo evästyksellä, että koira kytkettäisiin rautaisilla kahleilla.

Tähän tiesi viides jänis, joka asui Pappilan saunan takana, huomauttaa, että nuoriherra kyllä pitikin Jaloa kahleissa, mutta että ruustinna aina säälistä päästi koiran irti, ja silloin tämä aina luikki metsään. Hän puolestaan ehdotti että kaikki jänikset joukossa muuttaisivat pois näiltä seuduilta ja painuisivat syvemmälle sydänmaihin.

"Mutta isänmaa? Mutta isänmaa?" kuului joukosta.

Ei tämäkään ehdotus siis saavuttanut yhteistä hyväksymistä.

"Jos rukoileisimme Jumalaa, että hän kääntäisi Pappilan Jalon sydämmen?" ehdotti kuudes, sangen lihava ja sangen jumalinen jänis, joka asusti Raivion niityllä, pappilan takamailla, sekä eli kirkon-isännöitsijän laihoista.

Mutta muut jänikset pudistivat katkerasti hymähtäen päitään tälle heidän mielestään peräti epäkäytännölliselle esitykselle.

Näin ehdotteli yksi yhtä, toinen toista keinoa, mutta kokous ei näyttänyt voivan tulla mihinkään yksimieliseen päätökseen, mitä oli tehtävä, ja sihteerijänis nuoli hermostuneesti käpälätään.

Yhtäkkiä nousi kannon nokkaan jänisten seurakunnan kaikkein oppinein ja syvätietoisin jänis (Jean-Jean), josta kulki kummallisia huhuja että hänelle Pappilan Jalo muka ei mitään mahtanut, mutta miksikä ei koira häneen olisi kajonnut yhtä hyvin kuin muihinkin, sitä ei kukaan ymmärtänyt; luultiin että se oli ainoastaan hänen kunnianarvoisen persoonallisuutensa ansio. Nousi kannon nokkaan tämä jänis, pyyhkäisi hienoja viiksiään, avasi suunsa ja lausui:

"Kunnianarvoiset veljet ja sisaret, jänisten seurakunta! Että me nyt olemme kokoontuneet keskusteluksemme siitä, mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhtyminen, jotta ei pappilan koira, Jalo, meitä raateleisi ja meitä alati vainoaisi, ja koska tässä arvoisassa kokouksessa jo on pohdittu kymmeniä erinkaltaisia ehdotuksia sen asian parantamiseksi, mutta ei yksikään ole saavuttanut kokouksen yksimielistä kannatusta, niin pyydän minäkin puolestani esiintuoda sen, mitä minä tästä asiasta arvelen. Rakkaat ystäväni! Minä ilmaisen teille tässä ihmeellisen luonnon salaisuuden: Pappilan Jalo on — suuri pelkuri. Hän pelkää kanoja, hän pelkää karitsoita, hän pelkää pieniä vasikoita! Miksi ei hän siis pelkäisi meitäkin?… Tähän asti on ollut niin, että me jänikset aina ja joka paikassa olemme näyttäneet erityistä pelkoamme tuon koiran suhteen, niin että hän siihen on tottunut, pitäen sen luonnollisena — ja siitä syystä meitä halveksii ja haukkuu. Mutta jos nyt tästä lähtien tehtäisiin se temppu, ettei näytetä hänelle peljästystämme, vaan, päinvastoin, täydellistä kylmäverisyyttä, niin uskonpa että hän heittää meidät rauhaan. Minä panen pääni panttiin, että jos jokainen meistä, niin pian kun tuntee Pappilan Jalon olevan kintereillään, yhtäkkiä, sopivassa tilaisuudessa, kääntyy ympäri ja laukkaa suoraapäätä petoa vastaan, niin tämä siinä määrin hämmästyy tavattomasta kohtelusta, että häntä koipien välissä pakenee — jumalavita! sanon minä — Pappilan peto pakenee meitä jäniksiä, jos vain näin teemme!…"

"Hyvä — hyvä! bravoo bvavissimo!" kuului joukosta. "Biss!" karjuivat muutamat hullautuneina kuten konsertissa.

Tämän oppineen jäniksen ehdotus herätti näet ääretöntä huomiota ja riemua kuulijakunnassa, ja hyväksyttiin suurella melulla. Kokous siis päätti että jänis, joka tästä lähtien joutuu ajon alaiseksi, kääntyköön rohkeasti ajajaansa vastaan, vieläpä sopivassa tilaisuudessa antakoon pienen korvatillikan Pappilan Jalo-lurjukselle.

"Pääasia on että asetumme sieluissamme hänen yläpuolellensa!"

"Ja muistakaa pojat, ettei peljätä!" huutelivat jänikset toisilleen hajaantuessaan eri haaroille metsiin.

"Ei peljätä!" kajahti kaiku sadankertaisesti kaikilta ilmansuunnilta sinisessä korvessa.

Honkavaaralla oli kokouksen lakattua elämä taas hiljennyt. Muiden mentyä jäi ainoastaan sen paikan isäntä-jänis kyyköttämään kivelle.

"Jumalan kiitos!" sanoi se itsekseen. "Mekin, jänikset, olemme saaneet uusia aatteita."

* * * * *

Pappilan Jalo oli sillä aikaa nähnyt pahan unen. Se näki usein pahoja unia sen tähden että sillä oli omantunnon vaivoja kaikista julmista teoistaan. Mutta tällä kertaa se näki unta, että jänis, jota se oli takaa-ajavinaan, yhtäkkiä muuttui sitä itseään paljon suuremmaksi ja tuli suoraan hänen päällensä. Uni oli niin elävä, että Jalo parka ulvahteli hädissään ja liikutteli kiihkeästi jalkojaan aivan kuin todellisuudessa laukatessa. Pappilan tytöt sattuivat tämän näkemään ja rupesivat nauramaan. Jalo heräsi heidän nauruunsa ja hieroi häpeissään silmiään. Samalla tuli ruustinna ja sanoi: "Jalo raukka, kun aina täytyy olla kiinni." Ja päästi koiran irti. Jalo juoksi hilpeänä metsään ja unhoitti pahan unensa. Juoksi pitkin Viitalan kankaan polkuja — ja sai heti sieramiinsa tuoreet jäniksen jäljet. Läksi nuuskien koikkelehtimaan perässä ja alkoi kaikuvasti haukkua. Hei vaan, kuinka sitä mentiin! Jäljet kiersivät pappilan rantatielle. Jalo tuulena perässä, valkoinen hännäntupsu heilahdellen korkealla ilmassa…

Mitä kummaa?

Yhtäkkiä mäen rinteessä näki se pitkäkorvaisen elukan uhkaavasti tulevan suoraan vastaansa. Silmät ylpeästi häneen tähdättyinä… Voi kauheata! Tätä ei Jalo kestänyt. Se muisti hirmuisen unensa ja — tyrmistyi. Kääntyi säikähtyneenä takaisin ja juoksi Pappilaan, häntä surkeasti roikkuen koipien välissä, väristen koko ruumiiltaan.

Mutta jäniksiä nauratti niin että mahat olivat haljeta. Ja aina kun Jalo heitä uudelleen yritti ahdistamaan, tekivät he saman tempun: säikäyttivät koiran pahanpäiväisesti kääntymällä suoraan sitä vastaan. Pappilan Jalosta oli tämä tällainen niin hirveätä luonnonmullistusta, että se oli tulla hulluksi mielenliikutuksesta. Ensi kertaa elämässään oli sen täytynyt ruveta ajattelemaan että jäniskin oli jotakin. Ja vähitellen lakkasi se kokonaan ajamasta jäniksiä.

Pastorin Ressu

Se oli pikkuinen, pahannäköinen, mustahko luppakorva koira. Mitä rotua se oikeastaan oli, sitä eivät pitäjän sivistyneimmätkään varmaan osanneet sanoa. Se oli rakkikoiran kokoinen, mutta tavallinen rakkikoira se nähtävästi ei ollut, muutamat kirjanoppineet väittivät sitä "silkkikoiraksi", sillä sen villa tuntui käteen niin hienolta ja pehmeältä kuin silkki ja sametti… Samantekevää muuten, mihin luokkaan ja koiralajiin luonnontutkijat sen lukivat, siitä ei sen isäntä, pastori Möhönen, koskaan riidellyt. Pääasia vain että hän, pastori, oli tullut sen oikeaksi elatusisäksi ja kasvattajaksi, silloin kuin se orpona jäi ulisemaan järven rannalle, kun entisen pitäjänapulaisen leski oli armovuotensa loppuun elänyt ja ikuisiksi ajoiksi lähti pois pitäjästä. Hänelle, leskelle, oli Jumala muutenkin siunannut lapsukaisia jo tarpeellisen lukumäärän, ja vaikka se näiltä heruttikin silmistä katkeria kyyneleitä että täytyi erota Pikusta, niinkuin Ressua entiset omistajansa kutsuivat, niin huomasi ymmärtäväinen leski kuitenkin parhaaksi ettei koiraa otettu muuttovenheeseen, vaan annettiin ankara määräys rannallaseisoville että se ensi tilassa oli kuljetettava uudelle pastorille. Ja niin sai pastori Möhönen itselleen oman koiran, uudestaristi sen oman makunsa mukaan Ressuksi ja oli sangen tyytyväinen lahjaansa.

Miksikä Ressu oikeastaan oli voivotellut eroaan leskestä ja hänen lapsistaan, on vaikea sanoa, sillä vielä näiden saman katon alla eläessä oli se niin kiintynyt uuteen pastoriin, että syrjäinen jo heti alussa olisi luullut sitä hänen koirakseen. Jo silloin oli se makaillut hänen kamarissaan ja seurannut hänen askeleitaan kartanolla ja takapihalla, ja kun leski lähti vieraisiin kylälle, oli se ollut hyvin epätietoinen, mennäkkö mukaan vai jäädä pastoria vartioimaan, mutta jos pastorikin, jolle Jumala oli antanut verkkaisuuden lahjan, myöhäsemmällä joutui lähtemään samaan paikkaan, silloin oli Ressukin valmis ja varma. Sentähden oli pastori tunteissaan pitänytkin Ressua jo omanaan.

Mutta nyt oli se hänen omansa ei ainoastaan tunteen, vaan myös järjenkin mukaan, oma kokonaan.

Hän myhähteli tätä onneaan ja pyyhkäisi sivellen koiraa pari kertaa lihavalla kämmenellään.

— Res-su!… sanoi hän sille vain, mutta tämä merkitsi paljon viisaalle koiralle, jonka saparomainen häntä heti alkoi pyöriä kuin väkkärä. Se tunsi ylenpalttista riemua pastorin hyväilystä, ja sen ruskeat silmät, jotka olivat syvällä villojen ja turpakarvojen sisässä, säkenöivät niin palavaa rakkautta pastoriin että tämän sydäntä ihan liikutti, ja hän tunsi tuosta pikkuisesta koirasta saaneensa ikuisen ystävän, joka ei milloinkaan hänestä luopuisi. Ei milloinkaan! minne ikinä hän menisi ja mitä ikinä tekisi. Ja samasta hetkestä alkaen hänessä itsessäänkin syntyi pysyväinen rakkaudentunne Ressua kohtaan. Rakkaudentunne? nauratte te. Niinpä niinkin, pastori Möhönen ei ainoastaan pitänyt koirastansa, vaan todentotta sitä rakastikin, sillä se tunne asui hänen kaikessa sielussaan ja keskellä omaa saarnaansakin hän toisinaan Ressuansa muisti, kun tuon uskollisen palvelijan kuva välähti hänen mielikuvituksessaan. Silloin lämpeni hänen sydämmensä, silloin hänen kielensä pehmeni pehmoista pehmeämmäksi, ja hän saattoi tuntikausia puhua seurakunnalle kuinka pienessäkin voi piillä suurta, kuinka raamattu käskee ihmisen rakastaa lähimmäistänsä niinkuin omaa itseänsä ja kuinka ei saa katsoa persoonaan eikä muotoon, sillä, sanoo Herra Zebaothi, autuas on se, joka viheliäistä armahtaa…

Ja silloin seurakunta tuli liikutetuksi pastorin lempeästä ja lämpöä uhkuvasta saarnasta, miesväki vaipui suloiseen horrosuneen penkkejä vastaan, mutta vaimoväen puolelta kuului hiljaista nyyhkytystä, ja nuoret piikaihmiset, ne, jotka olivat olleet tyytymättömät omaan ulkonäköönsä, katselivat ylös saarnastuoliin sellaisella rohkeudella ja luottamuksella, että jos pastori, joka vielä oli poikamies, sen olisi huomannut, niin hän varmaan olisi vähän hätkähtänyt ja hiukan asetellut sulosanaista suutansa. Ja kun jumalanpalvelus vihdoin oli loppunut ja seurakuntalaiset pienissä parvissa palailivat kirkosta, kuului sieltä täältä äänekkäitä kiitoslauseita: "Siinä se on oikea pappi"… "puhuu kauniimmasta kuin itse evankeliumi"… "sillä papilla se on elävä henki"… Mutta ei yksikään osannut arvata, mikä oli ollut lähimpänä vaikuttimena pastorin mainioon rakkauden saarnaan, eikä yksikään sillä päätänsä vaivannutkaan, sillä olihan päivän selvää että miehessä asui herranhenki. Eivätkä vaimoihmiset suinkaan olleet "sananunhottavaisia kuulijoita", vaan he alkoivat näistä puolin piirittää pastoria kotona ja kylässä, pelloilla ja vainioilla; soutivat hänet vieraisiin luoksensa peninkulmien päähän, syöttivät häntä leipäjuustoilla ja riisiryynipuurolla, istuivat hänen jalkainsa juuressa ja halusivat kuulla yhä enemmän sitä suloista evankeliumin oppia, jota hän heille oli kirkossa julistanut.

Se oli suloista aikaa pastori Möhöselle, nämät olivat maallisen autuuden juhlahetkiä hänen elämässänsä, kun hän pyhäisinä iltoina noin istui sanaa selitellen suosivan piirin keskellä ja Ressu siinä makasi häntä likinnä, hiljaisena, nöyränä, silloin tällöin tirkistäen pastorin silmiin, josta tämä niinkuin ennenkin aina sai uutta virikettä raamatunselityksiinsä. Mutta kun hartaushetki oli loppunut ja emännät ja talontyttäret kilvan kantaa hynttyyttivät pöytään suuria kivikupillisia höyryävää riisiryynipuuroa, isoja viilipyttyjä, täysikuun kokoisia leipäjuustoja, pari kannua tuoretta maitoa kerrallaan tai mitä muuta talo taisi parasta tarjota, silloin meni pastorin pyöreä naama leveään hymynsekaiseen irvistykseen, ja himokkaasti silmiään suistellen istui hän ruokapöytään, äärettömän onnellisena ja tyytyväisenä tämän mailman hyvyyteen. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi silloin huoneessa, josta kaikki talonväki oli poistunut, kuului vain säännöllisiä maiskahduksia ja silloin tällöin joku lihavuuden ähkäys, ja suurella hartaudella seurasi Ressu jokaista palaa, joka sen isännän huulille kohosi — ei sentähden että se, kuten tavalliset koirat, olisi noita paloja omaan suuhunsa himoinnut, vaan sentähden että se nautti siitä että sen isäntä nautti ja hiljaa riemuitsi hänen täydellisestä hyvinvoinnistaan. Mutta kun talonpojat huomasivat että pastorilla oli koira, josta tämä näytti paljon pitävän, alkoivat he sillekkin osoittaa suosiotansa, talontyttäret hyväilivät sitä erikoisella lempeydellä ja Ressun pienoinen mahalaukku sai olla alituisessa sulatustyössä — kuten rakkaan isäntänsäkin avara vatsa. Niin lihoivat he molemmat seurakunnan sielunhoidossa, ja eräänä päivänä selitti pastori naurahdellen likeisimmille miestuttavilleen että hän oli kauppiaassa käydessään pilanvuoksi itsensä punnituttanut ja painot olivat näyttäneet — ei vähempää kuin 100 kiloa. Siitä alkaen sai tosin pastori alati kuulla pientä leikkipuhetta "sadan kilon säkistä", mikä puhe häntä toisinaan vähän suututtikin, koska siihen sotkettiin pientä pilkkaa myös hänen hitaudestansa, mutta Ressu oli ylpeä herransa harvinaisesta turpeudesta ja näytti juostessaan hänen edellään maantiellä ikäänkuin tahtovan sanoa: "katsokaa koko pitäjä ja kristillinen seurakunta: tämä on se minun herrani, jota minä palvelen, sillä tämänkaltaista ei ole toista." Ja pastori itse, joka puhkuen ja puhallellen asteli Ressun jäljessä, näytti myös ajattelevan: "katso sinä kristillinen seurakunta, tämä on yksi niistä pienimmistä, joka minua palvelee, ja niin uskollista palvelijaa ei löydy kellään muulla!"

Niin vierivät viikot ja kuluivat kuukaudet. Pastori hoiteli vieläkin hiljalleen vaimoväen sieluja, vaimot hoitelivat pastorin ruumista, Ressu reppasi pastorin airueena, samalla ikäänkuin edustaen hänen persoonaansa. Missä ikänä pastori oli tai liikkui: kotona, kirkossa, kylämatkoilla, siellä nähtiin myös Ressun pieni saparohäntä heruttamassa, siellä sen pieni pörröinen pää kiiltävine silmineen ystävällisesti katseli niitä ihmisiä, joiden keskuuteen rakastettu isäntä kulloinkin suvaitsi saapua. Usein suuntasi tämä rakas isäntä askeleensa isoa-pappilaa kohti ja silloin oli Ressulla tuo tärkeä airueen toimi. Se jätti jälkeensä hitaasti kävelevän, mäissä hikoilevan isäntänsä, riensi nopeasti, mutta arvokkaalla tyyneydellä edeltäpäin taloon sekä ilmausi iloisin katsein ruustinnan eteen ikäänkuin virkkaen: "hän tulee! hän tulee! — minun herrani ja kuninkaani, hän lähestyy teitä; valmistakaa sijaa!" Ja paikalla pantiinkin pappilan iso kahvipannu tulelle, ja ruustinna kävi sanomassa rovastille että pastori oli tulossa, "koska Ressu näkyy olevan täällä". Se oli varma merkki, sillä ei milloinkaan Ressu yksikseen kylään juossut. Mutta tapahtuipa kerran, eräänä talvipäivänä, kun Ressu taas oli ilmaunut isoon pappilaan, ja ruustinna toimitti piikansa viemään kahvia sisälle, "koska pastori on täällä" että piika palasi ihmeissään takaisin kertoen että "eihän siellä pastoria ollutkaan" ja vaikka koko päivän odotettiin, ei tätä sittenkään kuulunut. Silloin arvasi ruustinna että Ressu oli mahtanut surkeasti erehtyä uskollisuudessaan — ja niin todella olikin, sillä perästäpäin kuultiin että pastori kyllä oli ollut liikkeessä pappilan tiellä, mutta poikennutkin mäen alta halkometsään ja sieltä palannut kotiansa. Toisen kerran taas sattui että Ressu, joka muuten hyvin tunsi sabattipäivän tavat, sunnuntai-aamuna ei ollut huomannutkaan isäntänsä kirkkoonlähtöä, vaan laukkasi isoon-pappilaan ja istuskeli pirtin porstuassa aina kello 6:teen illalla, luullen pastorinsa silloin tulevan ulos pirtistä. Mutta kun tätä ei mainitulla ajalla näkynytkään, lähti se alakuloisena kotiansa, jossa ilokseen jo tapasikin kadotetun aarteen. Erehdys oli tapahtunut sentähden että pastori koko edellisen viikon oli kulkenut isonpappilan pirtissä rippikoulun-pidossa, mutta pyhän tultua tapansa mukaan mennyt kirkkoon.

Ainoat paikat, joihin Ressulta pastorinsa seurassa pääsy oli kielletty, olivat kinkerit ja saarnastuoli. Sulasta rakkaudesta näet pastori ei tahtonut Ressua pitkille kinkerimatkoille ottaa, säälien etupäässä sen jalkavaivoja ja ehkä myös peljäten pienen ystävänsä vilustumista tai jotain muuta tapaturmaa. Ilman koiraa nähtiin silloin pastori Möhösen työntäytyvän ulos kotinsa portista, Ressun jäädessä surkeasti vikisemään lukittujen ovien taakse. Kun pastori sitten parin viikon perästä koteutui vaivaloiselta pitäjänkierrokseltaan ja tiedusteli palvelijaltaan, miten koira oli sillä aikaa viihtynyt, sai hän kuulla että tämä oli kuluttanut päivänsä alituisella makaamisella, mutta illan pimetessä oli se joka ehtoo mennyt keittiön korkeille portaille istumaan ja päästellyt siinä ulkoilmaan niin haikeita ja surullisia ulvahduksia suustaan että aivan oli sydäntä vihlonut. — Ressu rukka… höhähti silloin pastori mitä muikeimmalla äänellään, hellästi raappien sohvalla makaavan koiransa korvantauksia, ja teki vahvan päätöksen että jahka Vongankylän kinkerit joutuvat, niin niihin hän ottaa Ressun mukaan. Siellä näet on enimmäkseen venematkoja eikä siis tarvitse kummankaan kävellä. Ja hän pitikin lupauksensa.

Mutta miksikä saarnastuoli oli Ressulta kielletty, sitä ei pastori Möhönen itsekkään tietänyt. Jumalan sana sen kyllä olisi sallinut, mutta rovasti oli vanhaan suntioon istuttanut kai jonkunlaisen omituisen "järjestyksen" opin, niin että aina kun pastori lähti kiipeämään sakastista saarnastuoliin ja Ressu oli livahtamaisillaan kiinnikäyvän oven raosta hänen jälkeensä, silloin suntion muuten lempeä koura, juuri ratkaisevalla hetkellä, armotta tempasi uskollista palvelijaa hännästä takaisin ja sulki visusti oven. Tällainen kohtelu oli Ressusta aivan käsittämätöntä ja se alkoi kantaa salaista kaunaa kirkkoväärtiä kohtaan, joka, ties mistä syystä, ei sitä päästänyt tuosta yhdestä ainoasta ovesta sisään. Se oli ennättänyt vain nähdä isäntänsä isona möhkäleenä kohoavan yläilmoja kohti ja sen aivoissa syntyi himmeä aavistus siitä että tuo ovi johti johonkin pyhään paikkaan, niin — ehkäpä taivaan valtakuntaan. Mutta jos pastori oli siellä, niin miksei hänkin, Ressu, siellä saanut olla? Tätä hautoi Ressu usein istuessaan odottamassa sakastin portailla, mutta niinä sunnuntaina, joina pastorilla oli alttaripalvelus ja Ressukin siihen vapaasti sai osaa ottaa, haihtuivat nuo katkerat ajatukset, ja se katseli iloisella ihmetyksellä suurta hopearistiä isäntänsä seljässä, kuunteli kallella korvin hänen juhlallista ääntänsä ja silloin tällöin istahti päin seurakuntaa silmäillen sitä vakavalla katseella. Hänen herransa oli tosiaankin mahtava mies, ajatteli se, koska tuollainen ihmispaljous häntä niin nöyränä kuunteli. Ei ole todistettu ettei Ressu kuitenkin myöhemmässä elämässään joskus päässyt pujahtamaan kielletystäkin ovesta sisään ja hiljaa tassutellut saarnaavan pastorin seljän takana ja koskettamalla turvallaan tämän käteen antanut tietää että senkin kerran oli onnistunut päästä kaikkein pyhimpään — sinne, jonne suntio sitä ei ollut suvainnut, vaan jonne rakas pastori sitä varmaankin ikävöitsi.

Näillä kirkkomatkoilla sattui Ressulle entisten lisäksi myös pari hairahdusta rajattoman uskollisuutensa tähden. Kahtena eri sunnuntaina jäi se nimittäin kaikkien poislähdettyä istumaan sakastin portaille siinä varmassa luulossa että pastori, vielä oli sakastissa. Väen tungoksessa ei se ollut huomannut isäntänsä lähtöä ja vaikka kirkkoväärti kirkon ovet suljettuaan kaikin tavoin sitä houkutteli pois, ei se lähtenyt, vaan näytteli tälle valkoisia hampaitaan ja jäi kuin jäikin paikalleen. Ja siinä olisi se kai istunut pitkän ijankaikkisuuden ellei pastori siellä kotona herkullisen puolisen sulaessa vatsassaan olisi arvannut asian laitaa ja iltapimeässä vielä laittanut renkinsä hevosella koiraa hakemaan. Mutta täysi työ oli rengillä saada Ressu kärryynsä, josta tämä monta kertaa karkasi takaisin — sakastin portaille kököttämään. Naurahdellen ja tyytyväisenä kertoili pastori sitten seikkaperäisesti pitäjän herroille näistä koiransa uskollisuuden näytteistä. —

"Autuas, joka viheliäistä armahtaa…" oli pastori kerran kirkossa saarnannut.

Vähän toista vuotta oli kulunut rauhassa ja rakkaudessa, syksy oli käsissä ja talvi edessä. Pitäjällä oli alkanut liikkua kummallisia huhuja… Pastori Möhösen elämässä oli kaikessa salaisuudessa tapahtunut surullisia seikkoja, jotka vaikuttivat että pitäjän eukkoväki hiukan alkoi epäillä sielunpaimenensa hurskautta. Tuomiokapituli… No, se ei suorastaan kuulu tähän, mutta se on tarpeellista Ressun elämän käsittämiseksi. Mainitkaamme siis kaikessa lyhykäisyydessä vain, että pastori Möhönen tuli menneeksi kristilliseen avioliittoon (niinkuin naimista aina kauniisti kutsutaan) "muotoon ja persoonaan katsomatta."

Jos tämä tapaus aluksi vaikutti pastoriin, niin vaikutti se myöskin pastorin Ressuun. Toisinaan koiratkin ikäänkuin tajuavat isäntiensä siveydelliset heikkoudet. Siitä alkaen kun pastorin kotielämässä tapahtui surkeita asioita, tuli Ressukin erilaiseksi. Ei se enää haukkunut ohikulkijoita samalla äänellä kuin ennen, ei sen ruskeat silmät enää loistaneet samaa puhdasta iloa ja olemassaolon onnea pastoria ja tämän tuttavia katsellessa, kuten aina ennen. Niissä paloi kyllä yhä rajaton uskollisuus ja rakkaus pastorin persoonaan, mutta ilmeessä oli kuin murhetta, kärsimystä, tuskaa. Ressu rupesi nopeasti vanhettumaan, ja sen pörröiset pääkarvat muuttuivat kellertävän harmaiksi.

— Mikä sinun Ressuasi vaivaa? kyselivät pastorin tuttavat tämän jälkeen.

— Mikäkö vaivaa? — ei mikään! höhähti pastori kylmästi. Mutta hän oli sen kyllä itsekkin huomannut. Ja hän rakasti Ressua yhtä paljon kuin ennenkin, rakasti melkein enemmän kuin… sitä toista.

— Vanhuusko tuota alkanee vaivata, sanoi hän sitten lempeästi, ja niin se on tullut kumman varomattomaksikin, tässä tuonoin ajellessa joutui reen jalaksen alle ja taisi vähän litistyä…

Ressu makasi sohvalla ystävällisen-surullisesti katsellen pastoria silmiin. Se näytti ymmärtävän kaikki mitä siitä puhuttiin.

Pari vuotta kului näin; pastori parrottui kovasti ja oli jo ennättänyt pitää kolmannet kastajaiset siihen kuin Ressu vain yhdet. — Ressu oli nimittäin päinvastaista sukupuolta kuin pastori. Mutta pastorin lapset saivat kaikki jäädä eloon, koska niiltä kasteltiin ainoastaan päälaki veteen, kun sitävastoin Ressun penikoilta koko pää painettiin veden alle, niin että ne tukehtuivat. Koiranpenikan kasteen laita on näet aivan päinvastainen kuin ihmisen lapsen. Ihmisen lapsen vapauttaa kaste, kuten tiedämme, kuolemasta vieläpä perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, mutta koiran penikalle tuottaa se armotta surman. Että pastori Möhönen hukutti penikat sulasta rakkaudesta Ressuunsa, on sanomattakin selvää. Sen ymmärsi kai Ressukin, sillä yhä enemmän se kiintyi häneen. Mutta uusista suruista oli sen pää käynyt jo läpeensä harmajaksi.

Talvinen tammikuun päivä oli käsissä. Pastoria oli tultu noutamaan pitäjälle sairaan luo. Mutta sinne oli kolmisen peninkulmaa, ja kova pakkanen paukkui nurkissa. Jonkun matkaa ajettua huomattiin Ressun päässeen mukaan, vaikka se oli lähtiessä jätetty kotiin. Pastori käski kyytimiehen pysäyttää hevosen ja otti koirapahasen rekeen, vällyjen alle. Mutta vällyt eivät olleet vahvat, ja jäällä puhalsi viima läpitunkevasti. Pastori, jonka musta parta oli valkeassa kuurassa, tunsi Ressun värisevän sylissään ja koetti turhaan sitä lämmittää. Välillä käytiin eräässä talossa kahvia juomassa, mutta siellä oli vieraskamari kylmä, ja Ressu vilustui yhä enemmän. Pastori syötti sille sokeria, mutta tunsi omantunnon vaivoja ettei ollut paluuttanut koiraa takaisin.

Kohta tämän matkan perästä sairastui Ressu omituiseen päätautiin. Se alkoi voivotella kuin lapsi ja pyöriä paikallaan kuin vimmattu ympäri lattiaa. Vihdoin oli sen tuska niin suuri että se alkoi raivata kaikkia huonekaluja, mitä suinkin oli pastorin kansliassa. Se, pikkuinen, vähäväkinen koira, työnteli päällään puskien edestään tuoleja ja pöytiä sille ihan tavattomalla voimalla. Pastori kantoi sentähden huonekalut viereiseen makuukamariin ja jätti onnettoman Ressunsa tyhjään huoneeseen. Siellä sai se olla aivan yksikseen.

Mutta öisin heräsi hän usein sen kamaliin valitushuutoihin. Ne huudot olivat kuin ihmisellisen tuskan ääniä, ne eivät olleet Ressun omia — ne olivat kuin jonkun toisen puolesta… Kenenkä? kysyi pastori itseltään. — Häntä kauhistutti ja hän koetti turhaan nukahtaa…

Sitä menoa oli jo kestänyt kolmatta viikkoa niin että pastorin kärsimykset noista yötä päivää kuuluvista valitushuudoista olivat nousseet äärimmilleen. Koko sairautensa ajalla ei koira-rievulle olleet kelvanneet paraimmatkaan herkut, ja se näytti kadottaneen kaiken älynsä. Ainoastaan isäntänsä vielä tunsi ja huiskutti heikosti tälle häntäänsä, samalla kun sen silmissä hehkui kivun riutava poltto.

Paavalinpäivän iltana katosi se kotoa, ja pastori, jolla oli vieraita, oli alakuloinen ja murheellinen. Ei se kuulunut Ressun tapoihin tällainen tietämättä katoaminen pihasta. Jotakin outoa se merkitsi…

Seuraavana päivänä puolenpäivän rinnassa kantoi eräs naapurin mies kipeän koiran pastorin kammariin. Hän oli löytänyt sen kievaripihan lumihangesta, johon se oli kaivanut itselleen kuopan ja siinä värissyt koko pitkän talvisen yön. Siihen olisi se hiljaisuudessa kituen kuollutkin, jos olisi annettu.

Muutamia tunteja taistelivat pastorissa vielä sydän ja järki siitä mitä tekisi. Mutta kun lyhyt tammikuun päivä alkoi hämärtää, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän veti varsisaappaat jalkaansa, kohotti koiran vasempaan kainaloonsa ja poistui kenenkään huomaamatta pihalle, oikeassa kädessään ladattu revolveri. Tallin takalistolle hän kaahlasi ja laski kovasti huohottaen kantamuksensa hankeen. Revolverin suun asetti hän liki Ressun korvaa, ja kääntäen pois kasvonsa ampui kaksi laukausta. Syrjäsilmällä näki hän koirarievun pyörähtävän verissään hankeen ja jäävän liikkumattomaksi…

Sitten asteli hän pirttiin ja toimitti renkipoikaansa tekemään puisen arkun ja hautaamaan Ressun väliaikaisesti lumeen.

— Se oli siksi uskollinen palvelija, että oikean arkun se sietää, mutisi hän tyrehtyneellä äänellä.

— Sietääpä hyvinkin, arveli myöntyväinen renkipoika.

Mutta sisälle tultua tuntui pastorista kuin jostakin hänen sisästään olisi reväisty kappale irti. Ja hän ymmärsi että se oli Ressun kuolema, joka häneen niin syvästi koski…

Kevään saavuttua kaivoi renkipoika pastorin käskystä pellon pientarelle haudan, johon Ressun raato arkussaan muutettiin. Oli puhetta myös pienen rautaristin tilaamisesta kaupungista. Se oli ainoa teko, millä pastori enää voi osottaa rakkauttaan kuolleelle, uskolliselle palvelijalle.

Mutta kesäisinä tyyninä iltoina nähtiin toisinaan kissan miettiväisenä istuvan sillä pienellä kummulla, minkä alla Ressu lepää.

— Ne olivat hyvät ystävykset elämässään, selitti pastori totisena tuttavilleen. — Söivät aina samalta kupilta.

Ja hänen silmänsä herahtivat vesikiehteeseen, kun hän kaikkea muisteli.

Rovastin raittiuslupaus

Se tapahtui sinä surunkuuluisana vuonna vuosisadan lopulla. Syvässä tietämättömyyden unessa nukkui vielä erämaan rahvas pitäjän kymmenessä kylässä — ja nukkuuhan se yhä vieläkin — mutta pappiloisssa ja herrastaloissa oltiin sentään tietävinään, mitä hetkeä ajan kellon viisari nyt osoitti. Ja tuntui ilmassa kuin pitäisi jotakin tehdä… täälläkin, mutta kukaan ei tietänyt, mitä oikeastaan? — — — Rovasti oli seurakunnan virkamiehistä vanhin. Hänen päänsä oli melkein kalju, ja kotiväki oli häntä jo kymmenkunnan vuotta kutsunut ukoksi. Nimismies, lukkari ja metsäherra, kaikki rouvineen, kutsuivat häntä siivosti "setäksi", jota vastoin pitäjän apulainen väitteli kutsumasta häntä miksikään, ja silloin kun oli pakko joksikin kutsua, sanoi mieluimmin vain rovastiksi, mutta ennenkuin senkään sai sanotuksi, rykäsi ja katsoi poispäin seinään. Miksikä hän juuri näin teki, on mahdoton sanoa. Hän oli savolainen talonpojan poika. Kun nuot suuret uutiset saapuivat, ei tietysti kenenkään päähän pälkähtänyt pikkusormellakaan kajota niihin ulkonaisiin tapoihin, joihin pitäjässä oli totuttu. Että nyt esimerkiksi kahvinjuonti tai tupakanpoltto heitettäisiin pois, sentähden muka että maassa vallitsi vakava mieliala — semmoista tekoa olisi pidetty kerrassaan hulluutena, vieläpä ihmisrääkkäyksenä. "Mitäpä meillä maalaisilla lie juuri muutakaan elämäniloa kuin kahviloiltamme" olisi esitykseen huudahdettu kuorossa. Onneksi ei mokomaa esitystä oltu tehty, saati ajateltukaan, ja talvi läksi hiljakseen kulumaan kevättä kohti. Virkamiehet ajelivat vuoronperään vieraisiin toinen toistensa luo maaliskuun rakkaina iltoina, mielipiteitä vaihdeltiin virkeästi sanomalehtiuutisten johdosta, seurustelu oli avomielistä ja kohtelu ystävällistä, niinkuin maalla tavallisesti. Kaikki näytti olevan entisellään, mitään mullistuksia ei kukaan tässä piirissä aavistanut…

Mutta rovastin päässä oli syntynyt uusi ajatus! Tahi oikeastaan se ei hänen päässään laisinkaan ollut syntynyt, vaan muutamien hänen omaistensa, jotka saivat sen häneen istutetuksi. Se ajatus koski niin sanottua totinjuontia. Rovasti oli näet yksi noita vanhanaikuisia pappismiehiä, joka kaiken elämänsä ijän oli viattomasti nautiskellut alkohoolia totin muodossa. Hänellä oli oma herttainen "saunatotinsa" joka perjantai-ilta, jolloin pappilassa kylvettiin, ja läheisimmille tuttavilleen oli ukko myös halukas illan hauskuudeksi tätä ainetta tarjoamaan. Niitä läheisimpiä tuttavia ei ollutkaan monta, pari kolme vain, eikä pappilassa suinkaan joka ilta totivehkeitä nähty, sillä rovasti ei mielellään yksikseen "pannut jalalle". Siivoa ja kohtuullista oli iloliemen käyttäminen kaikin puolin ollut, ja jos kerran kymmenessä vuodessa sattuikin, että joku pitäjän herroista rovastin nimipäivän kunniaksi nähtiin lähtevän pappilasta hiukan lystillisemmillä kumarruksilla, niin se ei todistanut mitään pahaa. Itse nautti rovasti ainoastaan kaksi lasillista, ei aina sitäkään, eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, kuinka hauskaa on todella toisinaan olla parsilleen humalassa. Sitä luontoa ei Jumala rovastille näet hitustakaan ollut antanut. Mutta Hän oli kuitenkin antanut hänelle taidon: hiljaisella riemulla ja tyynellä tyytyväisyydellä nautita sen vähän, mitä hän elämässään käytti.

Sentähden oli hänen sisällinen itsetuntonsa kivenkovasti pannut vastaan, kun hänen kaksi poikaansa, jotka, ollen nuoria pappismiehiä, molemmat olivat innokkaita raittiusmiehiä, hänellekkin, isäukolleen tuontuostakin kotona käydessään olivat tyrkyttäneet puhdasta oppiansa ja kehoittaneet vanhusta luopumaan totilasistansa. "Se on isälle hirveän vaarallistakin!" olivat he huudahtaneet. "Mutta minähän nautin sitä niin kovin vähässä määrässä" oli ukko koettanut puolustautua poikiensa hyökkäyksiä vastaan ja pysynyt entisessä tavassaan.

Ja entiselleen olisi se jäänyt hänen kaikeksi loppuijäkseenkin, ellei nyt olisi saapunut tämä valtiollinen murhevuosi, joka niin paljon ihmeitä on aikaansaanut meidän maassamme. Mutta kuitenkaan ei sekään välittömästi olisi saanut rovastia muuttumaan. Ratkaisevan sysäyksen täytyi tulla likempää…

Se tuli rovastin vanhimman tyttären Assin suusta, sillä pojat olivat poissa maailmalla. "Isä", sanoi tämä kerran illallispöydässä, "eikö se nyt sentään ole aivan sopimatonta että pappilassakin juodaan totia, ajatelkaas nyt — pappilassa, jonka pitäisi olla esimerkkinä koko seurakunnalle? Mitä kaikkea pappilan piiat saattavatkaan kertoa kylällä käydessään siitä, kuinka herrat täällä pyhäiltoina ja nimipäivinä pitävät lystiä lasien ääressä! Ja mitä pahaa se vaikuttaa pitäjäläisiin: koska itse rovastikin kuuluu ryyppäävän — sanovat he — niin ryypätään mekin. Se on häpeäpilkku koko pappisarvolle! Eikö nyt isä viimeinkin saattaisi heittää pois tätä totinjuontia ja tarjoilua? Ja varsinkin nyt, kun muuallakin näiden kovien aikojen vuoksi on rumista tavoista yhä enemmän luovuttu. — Niin miksei meilläkin?"

Rovastiin ei tyttärensä asianymmärrys olisi mitään hämmästyttävää vaikuttanut, mutta hänen viimeisten sanainsa johdosta kävi hän vakavammaksi. Hän ei kuitenkaan heti päästänyt itsestään minkäänlaisia myöntymyksen merkkejä, sillä hänen luonteeseensa kuului ensimmältä itsepäisesti vastustaa… Mutta hiljaisuudessa, itsekseen rupesi hän yhä enemmän tätä kysymystä hautomaan. "Jaa", sanoi hän itselleen, "ehkä olosuhteet minulta sitä vaativat." Ja asia alkoi häntä oikein polttaa, Väliin yölläkin hän siihen heräsi…

Niin suostui hän vähitellen ja ilmoitti eräänä päivänä perheelleen sen varmana päätöksenä. Kohta koittavasta vapunpäivästä lähtien se oli tapahtuva! Tyttäret päästivät ilon huudahduksen, mutta ruustinna oli vaiti…

Koitti vapunpäivä — luminen, kylmähkö, paisteeton vapunpäivä kaukaisessa Pohjolassa. Korkeiden kinosten yli ajelivat vieraat reissä pappilaan — ikivanha tapa näet oli että ensipäivänä toukokuuta pitäjän "paremmista" perheineen kokoontui rovastilaan jo päivällisiksi. Ruustinna oli aina niin ystävällinen ja vierasvarainen, ja vapun iltapäivä oli miehillä aina niin suloisesti kulunut rovastin puolella, jossa pitkästä ajasta kaikki taas saivat tavata toisensa, ja jossa lämmintä totiakin tarjottiin…

Ystävällisesti nytkin vieraat otettiin vastaan, päivälliset syötiin niillä pienillä kohteliaisuuksilla ja vähän kömpelöillä kursailuilla, jotka maaseudulla kuuluvat etikettiin, ja päivällisen syötyä hajaannuttiin taas sisähuoneisiin, miesväki tupakoimaan, rouvasväki kahvia odottamaan ja toisiansa salaisesti tarkastelemaan. Rovastin tyttäret olivat harvinaisen herttaisella tuulella, niin että se tuuli muihinkin vaikutti, ja iltapäivä lähti hilpeästi kulumaan.

Nyt olivat taas molemmat sukupuolet koolla salissa. Ne virkamiehet, jotka olivat onnellisissa naimisissa, katselivat hymyillen eukkojansa, ne taas, jotka olivat onnettomassa avioliitossa — nekin antoivat nyt tyytyväisyyden loistaa kasvoistansa, nähdessään kuinka hyvässä valossa heidän vaimonsa osasivat seurassa esiintyä, mutta he pysyttelivät kuitenkin näistä vähän loitommalla kuin toiset.

Pappilan sisäpiika kantoi suuren tarjottimen heleänvärisellä nesteellä täytettyjä pulloja pöytään. Hänen perässään tuli ruustinna… Silloin asteli rovasti äänetönnä keskelle lattiaa, pysähtyi liikkumattomaksi ja rykäsi — hetki oli tullut. Isommassa maailmassa olleet älysivät että rovasti aikoi pitää jotain puheen tapaista ja nousivat ylös. Talonpoikaiset nousivat myös uteliaina nähtyään että jotain erikoista oli tekeillä. Naisväkikin nousi ja kaikki kokoontuivat isoon piiriin rovastin ympärille. Kaikki keskustelut olivat vaijenneet ja salissa vallitsi juhlallinen haudan hiljaisuus…

"Näinä surull…" kuultiin rovastin alkavan totisena, mutta ääni takertui kurkkuun ja hänen täytyi kovasti rykäistä. "Näinä — surullisina — aikoina…" alotti hän uudestaan matalalla äänellä ja harvakseen lausuen jokaisen sanan — "jolloin me kaikki olemme kuulleet ja — tiedämme mitä — täällä — rakkaassa — isänmaassamme — on tapahtunut ja että… ja ymmärrämme että — kansallinen velvollisuuskin — vaatii uhrautumaan — yleisen hyvän — tähden — ja koska — epäilemättä — se osoittaa kaunista esimerkkiä että — näin pappilapaikassa… ja ettei se vaikuttaisi pahennusta tai huonoa esikuvaa — että me säätyläiset — vaikkakin kohtuullisesti — olemme nauttineet — sen vuoksi minä… ja minä lämpimästi — kehoitan muitakin — yhtymään… näinä surullisina aikoina… hmm, niin, näinä surullisina aikoina… — — —"

Rovastin puhuessa oli syntynyt kiusallisen pitkä väliaika, jona toinen hänen tyttäristään seisoi kalmankalpeana värähdellen, toinen tulipunaisena hikoillen. Mutta vanhus pääsi jälleen jäljille, rykäsi arvokkaasti ja lopetti tavallista varmemmalla äänenpainolla: "— ja siis olen minä päättänyt että tässä minun talossani… ja etten tästälähtien itse — missään tilaisuudessa väkeviä juomia nautitse — enkä niitä muillekkaan tarjoa."

Siihen oli puhe päättynyt, ja päästäen helpotuksen huokauksen astui nyt rovasti pöydän ääreen kehoittaen hyväntahtoisella nyökkäyksellä vieraitaan ottamaan lasin kotitekoista simaa ja juomaan "tämän asian kunniaksi".

Mutta pitäjän herrat olivat kuin puusta pudonneet eikä kukaan tahtonut ensimmäiseksi liketä tätä pöytää. Vasta kun naisväki sekä eräs nuori naapuripitäjän virkamies, joka innokkaasti hyväksyi ehdotuksen, olivat käyneet kilistämässä malja kourassa seisovan rovastin kanssa — liikahtivat hekin paikaltaan ja ottivat lasit. Mutta rovasti huomasi heidän kasvoissansa sellaisen jäykän ilmeen, mitä hän ei ikinä ennen niissä ollut nähnyt. Pitkä ja hoikka nimismies oli kuin seipään nielaissut, mutta samalla sen saanut sisässään onnellisesti katkeamaan — hän oli kohtelias, mutta suupielissä piili ivaa… Lihava pitäjänapulainen, hän joka ei rovastia miksikään kutsunut, höhisi vierustoverilleen hiljaa: "niin, niin… hyvähän se oisi…" mutta silmät seisoivat kalseina hänen päässään eikä hän mennyt rovastin kanssa kilistämään. Enin näytti asia koskeneen "Meesakkiin", lapsellisen naiviin "fosmestariin", joka oli pitäjän suurin pilajuttujen kertoja ja tähän asti rovastinkin hauskin totitoveri. Hänen silmänsä olivat vielä äsken niin iloisesti säteilleet, hänen kasvonsa hymyilleet kuni lämmin ilta-aurinko, hänen ikuinen jäsenkolotuksensa oli ollut kuin unohduksissa — mutta nyt olivat äkkiä hänen silmänsä käyneet melkein vihaisiksi, kasvonsa ankariksi, ja surkeasti vääntäen ruumistansa murisi hän puoliääneensä että "oli ihan joutavaa että ukko, jolla ei ikinään ole ollut hatussa, vanhoilla päivillään nyt rupesi hulluttelemaan!" Ja samalla hän teki niin merkitsevän kokokäänteen kuin osasi ja poistui ensimmäisenä herrain kamariin. Mutta paksu, tyhmänylpeä maakauppias Pussila, joka ei puheesta paljoa ollut ymmärtänyt, vaikka oli sangen viisaan näköisenä mielestään seisonut herrain joukossa sääret hajalla, kädet seljän takana ja hiljaa huojutellen ruumistaan, astua töpösteli vieraskamarin peilin eteen — niinkuin ei mitään olisi tapahtunut — ja jäi siihen pitkäksi aikaa peilailemaan leveää punaista naamaansa. Kaivoi taskustaan pienen kammankin, jonka oli tuonoin ensimmäisellä Pietarimatkallaan ostanut, ja raapi verkalleen ihraista tukkaansa. Tahallaan hän sen teki kaikkien nähden, sillä hän oli jostakin saanut päähänsä että tämmöinen kuvastimen edessä seisominen oli korkein aste hienointa herrassivistystä…

Kun kaikki miespuoliset vieraat olivat yksitellen kokoontuneet herrain puolelle ja rouvasväki oli jätetty saliin vapaasti riemuitsemaan tästä uudesta tapahtumasta, rupesi rovasti hiljakseen tiedustelemaan kaikilta erikseen, eivätkö he aikoneet seurata hänen esimerkkiänsä. Mutta ei yksikään pitäjän herroista siihen suostunut. Ei yksikään! Ja harmaahapsinen vanhus näki seisovansa ypöyksin ehdottoman raittiuden taistelutanterella…

Hän tuli araksi, lähestyi hyvää toveriansa Meesakkia, joka istui loukkautuneen näköisenä nurkassa, ja kysyi:

— Oletko suuttunut nyt minuun, Meesak?

— En. setä Sebulon, en minä ole suuttunut, sanoi tämä, mutta se on joutavaa… se on aivan joutavaa! sanon minä… Antaa nuorten siellä mailmalla juoda vettä ja siirappia ja mitä ikinä tahtovat — mutta me vanhat täällä maalla… eikö horna! mitä se meihin kuuluu? me menemme hautaan kyllä muutenkin…

Ei ollut kumma että hyvä Meesak vielä oli vähän kuohuksissa, sillä puolen tuntia takaperin oli hän juuri tuudittanut itsensä siihen suloiseen tunnelmaan, joka käy sen hetken edellä, kun tietää kohta saavansa höyryävän tuutingin nenänsä alle. Samoin vallesmanni, kanttori, pastori ynnä joku muukin olivat liekin äskettäin hengessään tunteneet esimakua tästä ihanasta aineesta. Pitäjänapulainen oli lisäksi kuullut lasien helinää ruokahuoneesta ja otaksunut että sieltä ne nyt totivehkeet ovat tulossa — mutta se oli ollutkin vain tuota imelää simaa, mitä niissä tarjottiin. Olipa hän kaiken lisäksi ollut tuntevinaan sieramissaan ikäänkuin hienon konjakin haiskahduksen, kun sisäpiika oli auki letkauttanut ruokahuoneen oven…

Mutta nyt olivat kaikki nuo unelmat ihka tyhjiin rauenneet! —

Vähitellen lauhtui mielistä pahin katkeruus. Ehkäpä rovasti sentään tavallaan oli oikein menetellyt, mutta — se oli tarpeetonta varovaisuutta… Täällä ylimaan syrjäpitäjässä, jossa silloin tällöin vain yksissä oltiin ja jonne väkijuomia vain kaupunkitulijaisina saatiin. Tarpeetonta, ihan tarpeetonta — aiheetonta purismia!

Palvelijat kantoivat sisään teetä "monenlaisen leivän kanssa". Kaikki herrat joivat nyt teetä kaksi lasillista, sen sijaan että ennen toti-iltoina oli tyydytty tavallisesti yhteen. Itse rovastikin joi kaksi lasillista. Salista alkoi kuulua Assi neidin piaanonsoittoa. Herrat menivät kuten ennenkin ovisuuhun kuuntelemaan, — paksu Pussila tallusteli muiden jäljessä, kuulosteli korva kallellaan, mutta muisti samalla että oli Pietarin majatalon pihassa kuullut koreampaakin peliä, nimittäin posetiivia — ja palasi mahtavasti rykien taas hiukan vilkaisemaan välikamarin peiliin.

Assi soitti tuota lystikästä saksalaista "Kneipp-marssia":

Hurrah, die Knepperei, Sie macht das Leben frei Von aller Not und Plackerei…

Hän oli tahallaan valinnut tämän marssin saadakseen hyvälle tuulelle setä Meesakin, jonka mielikappaleen hän tiesi tämän olevan, ja joka ennen pappilassa käydessään ihan oli ilosta hypellyt sitä soitettaessa. Mutta nyt ei musiikkikaan voinut Meesak-rukkaa entiselleen palauttaa. Tosin hänen silmiinsä leimahti ensin lauhkeampi loiste, kun tunsi hilpeän marssin omaksi lempikappaleekseen, mutta Kneipp'in nimestä muisti hän kohta vesiparannuksen ja siitä kaiken maailman "vesikuurit" ja samalla tämäniltaisenkin vesikuurin, jollaisena hän raittiuslupausta piti. Ja pilamarssi häntä nyt pikemmin ärsytti kuin huvitti. Niin kankeana ei oltu hyväluontoista metsänhoitajaa ikinä nähty. Ei pienintä kokkajuttuakaan hän illan kuluessa kertonut, vaan alkoi valittaa, kuinka reumatiias jäseniä repii…

Myöhästyneen kevään kylmä yö jo sinersi vaaroilla, kun vieraat herkullisen illallisen jälkeen päästettiin pois pappilasta. Ruustinnan ystävälliseen "glöm int' bort" ja rovastin arvokkaaseen "käykää vastakin" vastasivat herraspuoliset vieraat vähän väkinäisesti "kiitoksia", rouvasväen hyvästijättö oli herttaisempaa ja erään puolirouvan silmissä kiilsivät kyyneleet. Hänen miehensä, joka oli ollut poissa näistä kemuista, oli näet pitäjän hurjin maistelija. Kulkuset ja aisakellot helisivät vielä jonkun aikaa pappilan kartanolla, kunnes niiden ääni hajautui kahdelle suunnalle ja häipyi häipymistään kuulumattomiin. Nimismies ajoi hyvää vauhtia porolla muitten edellä miettien kysymystä: mikä oli lähinnä saattanut setä rovastin mokomaan raittiuslupaukseen? Sillä sanoihin: "näinä surullisina aikoina" ei hän paljoa luottanut. Älykäs ollen, pääsi hän jäljille ja hänen kävi nyt sääli vanhaa miestä…

Mutta rovasti nukkui sinä yönä rauhattomasti ja näki sekavia unia.

* * * * *

"Minä onnittelen sinua isä!" kirjoitti viikon perästä toinen rovastin pojista riemuisesti vanhaan kotiinsa maalle. "Meidän rakas Herra Jumalamme taivaassa on äärettömässä armossansa vihdoin avannut sinun silmäsi näkemään tämän mailman turhuuden, ettäs nyt olet lakannut tuosta turmiollisesta tavasta juoda väkeviä juomia, jos kohta sinä, rakas isä, et niitä pahimpia ole ollut laumassa. Kun kallis isänmaa on vaarassa, silloin meidän pappien, sen pyhimpien vartijain, pitää olla pestyinä kaikesta liasta että me kelvollisiksi työntekijöiksi havaittaisiin Herran Zeebaotin suuressa viinimäessä — joka viini ei ole samaa kuin nykyajan myrkylliset päihdytysjuomat, vaan joka huumaa meitä siinä ijankaikkisessa totuuden hengessä, jonka nimi on Jeesus Kristus, sen elävän Jumalan poika…"

Sitten oli kirjeessä kerrottu pikkukaupungin raittiuspyrintöjen suuresta edistyksestä, uudesta lähetysseurasta Kiinalaisia pakanoita varten ja yhdistyksestä "Siveyden suojelijat", lauluseurasta "Siionin lintuset" sekä kuvaus eräästä hauskasta teeiltamasta "kristillisellä ohjelmalla" — "joissa kaikissa minä myös olen jäsenenä". Kirje loppui seuraaviin sanoihin: "Paljon on siis täällä puuhattu raittiuden alalla. Jospa sinäkin isä siellä maalla nyt voisit saada yhä useamman paheen orjan luopumaan perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, kun olet nyt itse aineellisuuden kahleista irti päässyt. Tätä toivoen piirrän minä:

poikasi Aamos".

Vanha rovasti huokasi ja laski kirjeen vapisevasta kädestään. Hän kyllä sydämmensä pohjasta oli ylpeä siitä että poika siellä kaupungissa kuului "Siveyden suojelijoihin" ja muihin jaloihin yhdistyksiin ja ihmetteli: "kuinka se Aamos kaikkia ennättääkin", mutta että poika niin korkealta kannalta näkyi ottaneen tuon hänen totilasista luopumisensa, se ei ukkoa oikein miellyttänyt. Eihän hän sitä ollut tehnyt itsensä, vaan muiden tähden! Hänhän oli uhrannut yksilöllisen vapautensa yhteisen hyvän vuoksi. Eikä hän ollut koskaan tuntenut olevansa missään "liassa" sen kautta että oli alkohoolia käyttänyt. Jos kohta hänen terveytensä, niinkuin Aamos vakuutti, siitä oli "kovasti kärsinyt"…

Rovasti oli umpimielinen luonnoltaan. Hän ei saanut helposti puretuksi sisästänsä, mikä painoi hänen sydäntään. Ja sentähden ei hänen ensi kirjessään pojalleen ollut sanaakaan näistä asioista.

Vapunpäivän tapahtuma pappilassa oli sillä välin herättänyt jonkun verran huomiota rahvaassakin, jonka seassa sekavia huhuja kierteli. Niinpä muutamana päivänä eräs kylän akoista tuli läähättäen Assi neidiltä kysymään että "onko se ihan totta kun kertovat että rovasti vapunpäivänä kuuluu tehneen semmosen peätöksen jotta ei tästälähin kotonaan minkäännäköistä karvasta maistak, ja missä vain muuallai viinapullon näkköö, niin paikalla lyöpi rikki lattiaan?" Ja ennenkuin toinen ehti mitään vastata, lisäsi eukko liukkaasti: "No jo kai minusta oisi hyvä — se Jussii kun toisinaan maisteloo" Mutta kauvempana pitäjällä haastelivat ukot pirteissään: "No on se tainnut tuo rovastii toisenni pullon elämässään kallistaak, koskapa nyt kuuluu pitäneen heittee juonti kokonaan poikkeen!"

Rovasti hymähti näille kansanarvosteluille, joita joku pitäjän herroista hänelle toisinaan leikillä kertoi, ja sanoi: "Vähät kai minä niistä välitän!" Mutta salaisesti ne häntä pistivät ja tekivät murheelliseksi. "Niin", ajatteli hän itsekseen, "semmoista siitä nyt tuli. Ne pitävät minua nyt vanhana syntisenä ja jonkunlaisena parantuneena juoppona…" —

Kesän tulo oli hyvin vitkallista — vasta juhannusaatoksi hävisivät jäät järvestä. Mieli oli sentähden pappilalaisissakin asunut matalalla, pitkät, kylmät kevät-illat olivat tuntuneet sangen ikäviltä, ja toivottomina olivat maamiehet kävelleet pienien, jääkohvalla peitettyjen oraspeltojensa pientarilla. — Mutta nyt näytti kesä vihdoinkin tulevan, ilmat lämpenivät, kuului kiurun laulua, nurmi alkoi vihertää, päästiin vesille. — Rovastikin elostui, pyyteli rysillä haukia rantapuron suusta ja maalaili veneitään…

Pappilaan saapui kesävieraita. Niiden joukossa oli rovastin sisarenpoika Orpo, nuori lääketieteen ylioppilas, joka nyt ensi kertaa tuli setänsä taloon vierailemaan. Tämä sai pian kuulla setänsä raittiuslupauksesta, tuli miettiväiseksi eikä lausunut mitään sen asian johdosta. Se ihmetytti molempia tyttäriä, jotka tiesivät Orvon olevan itsensäkin ehdottoman raittiin. Nuori ylioppilas näytti siitä lähtien salaa tarkastelevan setäänsä, ja kerran hän tarkkaan tiedusteli ruustinnalta, minkälaista setän totinjuonti oikeastaan oli ollut. Sitten hän eräänä iltana istuessaan ukon kanssa kahden kesken, yhtäkkiä virkkoi:

— Mutta sehän voi olla vaarallista, setä, sinulle että olet heittänyt pois totin käyttämisen!

Vanhus, joka oli vähän huonokuuloinen, oli nytkin kuullut väärin ja sanoi hiukan synkeästi naurahtaen:

— No olisikohan se nyt minulle niin kovin vaarallista ollut!

— Ei setä, sitähän minä juuri päinvastoin sanoinkin että minä pelkään terveytesi siitä jollakin tavalla kärsivän, kun olet niin äkkiä luopunut tuosta alkohoolin nauttimisesta.

— Mitä sinä nyt puhut, poika? lausui ukko kummastuneena. — Sinä, joka itse olet absolutisti ja aijot lääkäriksi! Vai oletko enää absolutisti?

— Olen kyllä, setä, mutta…

— Mutta mitä? keskeytti ukko. — Eikö juuri se teidän nykyinen viisas mailmanne ole saanut todistetuksi että väkijuoma, niinkuin Aamoskin ja kaikki muut sanovat, on kauheata myrkkyä ihmisruumiille?

Sisarenpoika ei heti vastannut. Häntä oli huvittanut setänsä täydellinen hämmästys.

Sitten hän kuin puoleksi itsekseen levollisesti vastaili:

— Paljonhan se tiede nykyään on todistanut, mutta niitä näyttää olevan asioita, joista tieteen todisteetkin, kuinka teräviä tahansa ne ovat, tylsistyneinä kimmahtavat takaisin. Tietysti minä pääasiassa olen vakuutettu lääketieteen tuloksista, mikäli koskee väkijuomien vaikutusta. Ja myönnän täydellisesti että väkijuoma itsessään vaikuttaa aina jollakin tavalla turmiollisesti ihmisen ruumiiseen. Mutta yhtä seikkaa minä en myönnä tai ainakin sitä epäilen. Ja se on tämä: vaikuttaako väkijuoma poikkeuksetta turmiollisesti ihmisen sielu-ruumiiseen? Sillä vaikkapa alkohooli nyt alati pyrkii pahentamaan ruumista, mutta samalla vaikuttaa sieluunkin ja vaikuttaa siihen niin elonvoimaisesti etteivät nämät kaksi vaikutusta mene ainoastaan tasan, vaan vieläpä tuo parempi vaikutus käy yli tuon pahan — niin: jos yhdistetty sieluja lääketiede voi tällaisiakin tapauksia elävästä elämästä esilletuoda, yhden ainoankaan esimerkin, silloin ei alkohooli vielä ole ehdottomasti kirottu yhteiskunnan hylkylapsi!…

— Mitäs esitelmiä se Orpo täällä pitää? kysyi samalla Sissi, rovastin nuorempi tytär, kulkien palavasta punoittavin poskin kiireesti salin läpi ruokahuoneen puolelle. Hän oli ollut nisuja leipomassa pirtissä…

Orpo ei vastannut mitään serkkunsa kysymykseen, keinui vaan hiljaa keinutuolissa ja katseli miettiväisesti eteensä. Keskustelu oli katkennut, mutta Sissin kadottua kysyi rovasti, joka istui liikkumattomana toisessa keinutuolissa:

— Mitä sinä sitten oikeastaan arvelet tästä minun "lakostani"?

— Minä arvelen että sedän raittiussitoumus voi tuottaa turmiollisia seurauksia sedälle itselleen. Sinä, setä, olet jo vanha mies. Yli neljäkymmentä vuotta olet säännöllisesti nauttinut alkohoolia. Tottumus on mennyt aivan veriisi… Älä luule että minä olen sitä uskoa ettei juurtunuttakin tapaa voi vahingotta irtireväistä — varsinkin jos tyhjän paikan sijalle pannaan jotakin täytteeksi, mutta jos tämä sinun tapasi ei ole ollutkaan mikään turmiota tuottava, jos meillä tässä nyt onkin juuri tuollainen poikkeustapaus, josta äsken puhuin… Setä! Se seura, se mielentila, se tunne… niin, varsinkin se mielentila, jossa totilasisi ääressä olet ollut — ehkäpä juuri se on muodostunut sinun tärkeimmäksi elinvoimaksesi täällä maalla? "Humööri", kuule setä, se on sentään taikavoima yli kaiken turmelevankin tässä mailmassa!