SISÄLLYS: (continued 4)

Mutta sitten alkoi yhtäkkiä uusi aika Japanissa. Yleinen asevelvollisuus pantiin toimeen vuonna 1872, ja ranskalaisia ja saksalaisia upseereja kutsuttiin järjestämään sotalaitosta. Nyt on Japani niin voimakas, ettei yhdenkään vallan tee mieli mennä sen kanssa kiistasille.

47. Japanin nuoriso.

Kaikilla retkeilyilläni nousevan auringon maassa saattelivat minua japanilaiset, näyttäen ja selittäen minulle kaikkea. Kiotossa veivät he minut kerran yhteiskouluun, ja siellä kuuntelin eri luokilla maantiedon, laskennon, englanninkielen, piirustuksen ja käsitöiden opetusta. Luokkahuoneeseen astuessamme nousi koko luokka seisaalle, ja pikku poika tai tyttö astui esille, sanoen: "Meitä ilahuttaa suuresti, että saamme toivottaa teidät tervetulleeksi, ja me toivomme teidän vievän koulustamme hyvän muiston omaan maahanne." Minä puolestani vastailin mielihyvällä tutustuvani japanilaisiin lapsiin ja toivovani, että he uutteralla työskentelyllä koulussa varttuvat sen mahtavan valtakunnan kelpo kansalaisiksi, jonka poikia ja tyttäriä he ovat. Sitte kiertelin pitkin luokkaa ja silitin lapsukaisten päätä, näiden veitikkamaisesti pilkistellessä toisiinsa ja itsekseen tirskuessa penkeillään. Lopuksi kokoontuivat koulun 450 oppilasta tilavalle pihalle, järjestyivät siellä luokittain ja minun astellessani heidän rintamansa ohi kajauttivat huikean "bantsai"-hurrauksen. Minun oli muistoiksi otettava mukaani joitakuita pikku näytteitä heidän kätevyydestään ja kaksi Japanin karttaa, jotka he olivat itse piirustaneet; oman kouluaikani saivat ne mieleeni. Sitten otettiin meistä kaikista valtainen ryhmäkuva; siinä istun minä kahta pikku tyttöä sylissäni pitäen, kymmenkunta istuvaa ja makaavaa oppilasta edessäni ja laaja kukkatarha tervettä nuorisoa ympärilläni.

Ja entäs näiden lasten minulle lähettämät kirjeet! Joka päivä sain suuren tukun, eikä minulla mitenkään ollut aikaa vastata kaikkiin. Ne olivat siveltimellä ja tushilla piirreltyjä pitkille pehmeän paperin suikaleille, ja sisältö oli usein niin hupainen, että sai pakahtuakseen nauraa. Ainaisina kysymyksinä oli: "Kuinka vanha te olette? Miltä tuntuu teistä Japani? Mitä Japanin seutua pidätte kauneimpana? Ovatko japanilaiset teille hyviä? Oletteko Nikkoa nähnyt? Milloin taas tulette Japaniin? Lähettäisittekö minulle ruotsalaisen kuvapostikortin, jahka pääsette kotia?" — Toiset lapset kertoilivat puuhistaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan ja nämä suunnitelmat olivat tavallisesti hyvin suuremmoisia.

Toisella kertaa — Tokiossa — pyydettiin minua pitämään esitelmä ylioppilaille. Seisoin korokkeella yliopiston puistossa, ja ympärilläni oli neljätuhatta ylioppilasta. Helppoa ei ollut saada ääntäni kaikkialle kuuluviin, kun jinikishit ratisivat kaduilla ja puhdistus-työkuntain höyryviheltimet vingahtelivat joka puolelta, mutta mitä merkitsikään äänijänteitteni pingottaminen laukeamaan asti sen innostuksen rinnalla, joka pauhasi ympärilläni ylioppilasten huumaavina bantsai-huutoina! Mikä huppelehtiva elämä, mikä vireys ja reippaus uhkuukaan tässä nuorisossa! Astuessani alas heidän luokseen pudistamaan etumaisten kättä tunkeutuivat he joka taholta paikalle ja olisivat minut kai kerrassaan hengiltä likistäneet, elleivät muutamat vantterat nuorukaiset olisi kilpilinnana ympäröineet minua. Vaivoin pääsin vaunuihini, mutta nekin saarrettiin. Hevoset kävivät vauhkoiksi, ja niitä oli talutettava suitsista. Olimme ihan juurtua kiinni ahdingossa portilla, jonka yllä liehui Ruotsin ja Japanin lippu, keltainen risti ja punainen aurinko. Kauvas kadulle seurasivat ylioppilaat vaunuja tiheinä parvina ja huusivat yhä uudestaan: "Bantsai, bantsai!"

Usein näin jonkun kadun juhlallisesti koristelluksi pikku lipuilla ja kirjavasta silkkipaperista tehdyillä lyhdyillä. Kysyessäni, häitäkö vietettiin vai mitä juhlaa, vastattiin kuin itsestään selvänä seikkana: "Ei, vaan meidän korttelistamme lähtee tänään kaksi asevelvollista sotaväkeen." Omaiset ja ystävät juhlivat heitä jo nyt erohetkellä sankareina, ja ylpeästi katsovat he suurimmaksi kunniakseen, että hekin saavat omistaa voimansa tälle esi-isiensä Nipponille. Sentähden lauletaan heidän lähtiessään liikkeelle, siitä syystä koristellaan iltasin kadut palavilla paperilyhdyillä ja päivisin lipuilla ja viireillä. Ja sen johdosta suoriutuu Japani vihollisistansa voittajana. Tässä ihmeellisessä maassa tekee jokainen poika, nuorukainen ja mies velvollisuutensa. Päivätyöläinen panee uskollisesti parastaan, eikä sotamies kieltäydy tottelemasta, kun sota kutsuu hänet puolustamaan isänmaatansa.

48. Korea.

Ihana oli päivä, kun lumoavan kauniista Simonosekin salmesta, Japanin Bosporuksesta, ulkonin Korean ulapalle, jolta kahdessatoista tunnissa saavuin Fusanin satamakaupunkiin Korean niemimaan etelärannikolle. Puolitiessä pistäysivät Tsushima-saaret näkyviin kuin valtaiset delfiinit. Siellä on toukokuun 27. p:n 1905 näyttämö, jolloin amiraali Togo näiden saarten luona tuhosi venäläisen amiraalin Roshestvenskin laivaston. Onealta tuntui mieleni, kun keijuin näiden hiljaisten vesihautojen yli, ja vieläkin olin kuulevinani jymähtelevien laukausten kaiun tärisevän aalloilla. "Tuossa alkoi taistelu", huomautti kapteeni viitaten kädellään, ja suuntamme viisti sitä paikkaa, missä venäläinen lippulaiva upposi aaltoihin. Venäläinen laivasto oli kiertänyt koko Aasian ja saapui nyt Formosan saaren itäpuolitse Korean salmeen. Se toivoi häiritsemättä pääsevänsä Vladivostokiin Japaninmeren venäläiselle rannikolle, ja lähestyi mainittuna päivänä taistelujärjestyksessä Tsushima-saaria. Mutta Korean etelärannikolla väijyi amiraali Togo japanilaisen laivaston kanssa. Kartalla oli hän jakanut koko salmen neliöihin ja piti alituiseen kiertelemässä tähystysretkillä pikku aluksia, jotka olivat langattomassa sähkölennätinyhteydessä lippulaivan kanssa. Ja nyt räiskähti kipinä läpi ilman ja julisti, että venäläinen laivasto oli näkyvissä ja 203. neliöllä. Se oli onnellinen enne, sillä Kiinan mantereella sijaitsevan Port Arthurin linnotuksen kohtalon oli ratkaissut se seikka, että japanilaiset olivat vallanneet varustuksen, jonka nimi oli "Kahdensadankolmen metrin kukkula." Tammikuun 1. p:stä oli Port Arthur heidän käsissään. Tuon tiedonannon perusteella kävi nyt Togo voimakkailla laivoillaan ja kuudellakymmenellä torpeedollaan venäläisen laivaston kimppuun, ja tunnissa oli taistelu jo ratkaistu. Venäläiset menettivät kolmekymmentäneljä laivaa ja kymmenentuhatta miestä, lippulaivakin upposi, mutta pahasti haavottuneen amiraalin pelastivat japanilaiset. Siten olivat japanilaiset herroina merellä ja saivat nyt esteettömästi lähetetyksi joukkoja, ruokavaroja ja sotatarpeita mantereelle, missä taistelut vielä riehuivat Mandshuriassa.

Fusanista vei minut juna pohjoista kohti Korean niemimaan halki. Vain harvakseltaan kiinnittää katsetta havupuumetsikkö: muutoin on maa puutonta. Rinteillä leviää usein pitkinä riveinä epälukuisia pikku kumpuja, korealaisia hautoja. Kaikkialla näkee jälkiä Japanin rauhallisesta vallotuksesta, jolla se otti haltuunsa Korean. Asemilla seisoi japanilaisia palvelusmiehiä, poliiseja, sotamiehiä ja viranomaisia, ja matkatoverini kertoivat minulle, että Koreassa asui 200.000 japanilaista. Kuitenkin pysyvät nämä siirtolaiset aina vain jonkun aikaa vieraalla maalla. Japanilainen talollinen esim. myy puolet tilaansa Japanissa ja lunastaa kauppahinnalla Korean niemimaalta viljelyskelpoisen maa-alan, joka on vähintään kolme tai neljä kertaa isompi hänen koko kotitilaansa ja maanlaadultaan ainakin yhtä tuottoisa. Sitä hoitaa hän muutaman vuoden ajan ja palaa voittoinensa kotia. Japanilaiset kalastajatkin pistäytyvät vuosittain Korean rannikoille, vieden saaliin kotimaahansa. Siten tulvii niemimaalle joka taholta japanilaisia. Armeija on japanilainen, pitkin pohjoisrajaa rakentavat he linnotuksia, hallitus ja virkamiehet ovat japanilaisia, ja piankin on Korea vain kappale nousevan auringon maata.

Sitte kun taakseni jäi vuorijono, joka kulkee kuin selkärankana koko Korean halki pohjoisesta etelään, läheni pääkaupunki Söul, jonka 200000 asukkaasta noin viidennes on japanilaisia. Karujen kallioiden välisessä laaksossa näkee kirjavana sekamelskana harmaita ja valkeita rakennuksia, joiden särmiökatot on laskettu harmailla tiilillä. Japanilaisessa kaupunginosassa tykyttää elämä ihan kuten itse Japanissa. Kirjavat paperilyhdyt riippuvat avoimien myymäläin edustalla iltasin, ja kauppa luistaa rivakkaa vauhtia. Korealaisen osan kujat ovat soukempia ja tyhjempiä, vain leveämmillä pääkaduilla kolisevat raitiovaunut kirjavassa aasialaisessa vilinässä. Isot härät vetävät karavaaneina polttopuita, raskaat vankkurit kuljettavat kaikenlaisia tavaroita, miehet kantavat säletelineellä huomattavan raskaita taakkoja seljässään, ja ohitse vilahtelee valkopukuisia naisia, joiden sileäksi suorittua tukkaa verhoo huntu. Miehiä ja poikia kuljeskelee kantaen lippuja, joissa näkyy punaisia ja valkeita korealaisia kirjaimia; ne ovat ilmotuksia. Soittokunta marssii heidän edellään, ja rummut ja huilut täyttävät kadun hirveällä räikynällä.

Ylpein muistoni Söulista on päivällinen erään japanilaisen kenraalin luona, jolloin minua kestittiin tiikerinlihalla. Se ei maistunut hullummalta, muistutti hiukan tuoretta sianliikkiötä ja oli hyvin valmistettu. Mutta toimeen tulen minä vastedes ilman sitäkin. Tämä näin häpeällisesti suihin pistetty viidakkokissa oli naapuristossa tehnyt vahinkoa ja syönyt vanhan vaimon; kenraalin käskystä olivat santarmit käyneet petoa ahdistamaan ja tuoneetkin sen saaliinaan, nahka kirjaimellisesti seulaksi ammuttuna. Jotta korealaiset eivät nousisi kapinaan japanilaisia vastaan, eivät he saa ollenkaan pitää ampuma-aseita; sen johdosta ovat tiikerit tulleet viime aikoina yhä rohkeammiksi, ja minun Söulissa oleskellessani ilmestyi sellainen peto kerran ihan huolettomasti erääseen puistoon jalottelemaan.

Koreassa on kymmenen miljoonaa asukasta, ja pinta-alaltaan se on enemmän kuin puolet Japania, jonka herruutta sen on nyt tunnustettava. Korean kohtaloihin liittyy mitä läheisimmin ruhtinas Iton nimi. Söulissa käydessäni hän oli siellä vielä kenraalikuvernöörinä; hän on nykyisen japanilaisen Korean maakunnan luoja. Joulukuun 15. p:n iltana 1908 istuin huonosti valaistussa salissa vilkkaassa keskustelussa muutamien japanilaisten ystävien kanssa. Ulkona oli hämärää ja hiljaista kaidalla kadulla, oli pureva pakkanen, ja tähdet kiiluivat. Silloin kuulimme kavioiden kopsetta routaisella maalla. Kaksi ratsastavien airueitten kantamaa soihtua loi punakeltaisen, vipajavan hohteen myymälöihin ja talojen julkipuoliin samalla heijastuen ratsuväenosastoon, joka seurasi airueita. Melkein pimennossa kulkivat takana pienet mustat, kahden hevosen vetämät vaunut, ja kulkueen loppupäänä oli vielä muutamia ratsastajia. Minuutissa oli joukko taas kadonnut ja töminä häipynyt ilmaan. Suljetuissa vaunuissa istui ruhtinas Ito, joka nyt palasi virkamatkalta. Haastelumme oli mykistynyt, japanilaiset ystäväni olivat menneet totisiksi ja tahdottomasti kohonneet seisaalle. Caesar oli lennossa karauttanut ohi!

Seuraavina päivinä tapailin häntä henkilökohtaisesti, ja hän kertoi minulle ihmeellisen elämäntarinansa. Nuoruudessaan oli hän erään daimion palveluksessa, mutta vuonna 1863 päättivät hän ja neljä muuta kaukokatseista japanilaista matkustaa Europaan tutkimaan länsimaista sivistystä. Siihen aikaan rangaistiin maastalähtö kuolemalla, joten ystävysten oli karattava kotoansa. He rupesivat matruuseiksi erääseen englantilaiseen laivaan ja purjehtivat merelle Nagasakista. Englannissa täyttivät he mielensä länsimaisilla aatteilla ja haaveilivat uljaita unelmia Japanin tulevaisuudesta. Silloin tunkeusi äkkiä heidän kuuluviinsa heikkoa kaikua uusista, heidän kotimaassaan puhjenneista levottomuuksista, ja ensimäisessä tavottamassaan laivassa lähtivät he itää kohti. Lämpöisinä päivinä ja lenseinä öinä purjehtivat he Hyväntoivonniemen ympäri, sillä siihen aikaan ei ollut Suetsin kanavaa, ja kannella istuen puhelivat he Japanin tulevaisuudesta ja vaaroista, jotka sitä uhkasivat lännestä käsin. He tahtoivat olla maansa pelastajia, he tahtoivat murtautua erilleen entisyydestä, antaa kansalleen vastustamattomat aseet käsiin. Ja he loivat Japanin europpalaisen kaavan mukaan uudestaan, ja kun Venäjä tunkeusi Keltaisen meren rannikolle, tapahtui ratkaisu: se paiskattiin takaisin Aasiaan, ja Japanin vapaus oli pelastettu.

Tuskin oli vuotta kulunut käynnistäni, kun Ito ratsasti Harbiniin, Mandshuriaan. Hän oli juuri astunut rautatienvaunusta ja seisoi saattueensa kanssa asemasillalla, kun kajahti kolme revolverinlaukausta, ja hän vaipui kuolleena maahan.

Iton elämä oli kuin satua. Hän on vienyt maansa voittoon ja tehnyt sille unohtumattomia palveluksia. Legiooniensa menetyksen taistelukentällä kesti Japani tyynesti, mutta kun saapui viesti, että Nippon oli menettänyt suurimman poikansa, vaipui koko maa mitä syvimpään suruun. Ja kuitenkin olivat japanilaiset ylpeitä hänen kuolemastaankin, sillä hän oli kaatunut paikallaan. Kun hänen maalliset jäännöksensä tuotiin kotimaahan, muistutti saattue voitollisen sotapäällikön riemukulkuetta. Hänen muistokseen rakennetaan temppeli, ja vielä kaukaisessa tulevaisuudessa ylistävät nuoret laulajat harpun säestäminä hänen kunniakasta elämäänsä.

49. Mandshuria.

Korean ja Mandshurian rajana on Jaluk, jonka yli kuljin kiinalaisella kelkalla kylmänä talviyönä, päästäkseni joen pohjoisrannalla sijaitsevaan Antugin kaupunkiin, jossa on 5000 japanilaista ja 40000 kiinalaista asukasta. Vastikään oli ohut jäävuori muodostunut rannasta toiseen, ja se oli ainoana siltana. Kelkan painosta notkui jää aaltomaisesti, mutta ennen kuin se murtui oli jo kulkuneuvoni kiitänyt ylitse kiinalaisen apumiehen työntämänä pitkällä riu'ulla.

Antungista tein erään japanilaisen seurassa hauskan pikku rautatiematkan. Mukdeniin on vain 320 kilometriä; kuitenkin kestää matkaa kaksi kokonaista vuorokautta. Tämä kapearaiteinen rata rakennettiin Japanin ja Venäjän sodan aikana kuljettamaan ruokavaroja ja sotatarpeita japanilaisten rintamaan. Se kulkee mitä kummallisimpina mutkina ylös ja alas vuoria, ja junan kerrotaan harvoin päätyvän määräpaikkaansa seikkailutta. Antungin japanilainen konsuli oli kahdeksalla matkalla kokenut kerrassaan neljä rautatieonnettomuutta, ja juuri kaksi päivää takaperin oli juna vierähtänyt rotkoon, mukanaan muuan kenraali seurueineen. Mutta nyt oli veturinkuljettaja saanut käskyn noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, ja häiriöittä suoriuduinkin koko taipaleesta. Junan vaunut ovat tuskin puoleksikaan raitiovaunujen kokoisia, ja kontistuneena kaikissa turkeissaan ja vaipoissaankin saa niissä koko päivänsä hytkyä ja kolahdella. Kaksi pitkulaista metallilaatikkoa, jotka on täytetty hehkuvilla hiilillä, varjelee matkustavaisten jalkoja palelemasta. Eräällä pienellä asemalla viipyy juna kokonaisen tunnin, kuin pitäisi ensin lepuuttaa veturia, ennenkuin se lähtee kapuamaan edessä olevia jyrkkiä vuorenrinteitä. Mutta kun matka sitte taas käy alaspäin, tuntuu junan kulku tekevän pilaa kaikista tasapainolaeista, ja oli melkein käsittämätöntä, ettei se joutunut johonkin kuiluun. Aina kun junankuljettaja jarrutti, oli täräys niin raju, että sai hädin pidättyneeksi poukkoamasta päistikkaa vaunun etuseinään.

Tämä osa Mandshuriaa on vuorista. Laaksoissa on maataloja ja vainioita, ja mutkaisilla teillä astelee mandshuja pitkät, siniset takit ja mustat liivit yllä; jotkut ovat ratsain tai ajavat kaksipyöräisillä kärryillä, joita vetää hevonen ja kaksi muulia. Kaikki vedet olivat jäässä, mutta missään ei näkynyt lunta. Puolitiessä oli yöpymisasema, ja aamun sarastaessa jatkettiin matkaa. Junaan tulla tepasteli joitakuita kiinalaisia kauppamiehiä, joille palvelijat valaisivat paperilyhdyillä tietä, ja joukko japanilaisia sotamiehiä matkusti samalla kertaa. Heidän asunaan oli paksut, keltaiset, korkeakauluksiset takit, liepukkapäähineet, punaiset olkalaput ja punareunaiset lakit; aseina oli sapeli ja kivääri. Nuo lyhytvartiset, jäntevät miehet nahkapäällyksisissä karvasaappaissaan näyttivät siisteiltä ja tyytyväisiltä.

Jouluaattona saavuin Mukdeniin, Mandshurian pääkaupunkiin, missä asuin japanilaisen konsulin luona. Illalla sentään istuin yksinäni takkavalkeani ääressä, mutta väsymys teki pian lopun mietiskelyistäni. Heti kaupunkiin tullessani olin lähettänyt kotiini sähköteitse joulutervehdyksen, ja vastaukseksi sain seuraavana aamuna pelkän paljosisältöisen sanan: Bantsai!

Mandshuria on Kiinan alusmaita. Venäläiset olivat maan halki rakentaneet rautatien Port Arthurin linnotukseen asti, jonka olivat rauhallisella sopimuksella ottaneet haltuunsa Japanilta. Mutta sodan aikana vallottivat japanilaiset linnotuksen uudestaan, sitte kun molemmin puolin oli tehty ihmeellisiä urotöitä, ja Portsmouthin rauhassa syyskuulla 1905 vahvistettiin heidät sen omistajiksi, jotapaitsi he saivat läheisen Dalnin kaupungin ympäristöineen, eteläpuoliskon isoa Sahalinin saarta, Korean herruuden ja etelämandshurialaisen rautatien. Venäjä oli siis tietämättään rakentanut tämän rautatien japanilaisille.

Mukdenin luona taisteltiin tämän sodan verisin ottelu, joka oli maailman historiankin suurimpia. Vastatuksin oli 850000 miestä ja 2500 kanuunaa, ja 120000 kuollutta jäi tappotantereelle. Kaksikymmentä päivää kesti ennenkuin japanilaisten saartamat venäläiset lähtivät peräytymään. Nyt olivat japanilaiset herroina Mandshuriassa, joka kuitenkin rauhan jälkeen luovutettiin takaisin Kiinalle.

Mukdenin kaduilla kuhisee vilkas, mieleen painuva elämä. Kookkaat mandshut näyttävät voimakkailta ja itsetietoisilta. Naiset näyttäytyvät harvoin ulkosalla; he pitävät tukkaansa korkealla nutturalla päälaellaan eivätkä kutista jalkojaan kuten kiinattaret. Alkuasukasten vilinässä näkee paljon kiinalaisia, kauppiaita, upseereja ja sotamiehiä siisteissä kiiltonappisissa kauhtanoissaan, japanilaisia ja mongoleja sekä joskus europalaisenkin. Leveämmillä kaduilla helisevät hauskasti omnibushevosten tiu'ut. Talot ovat sieviä ja tukevasti rakennettuja, ja niitä peittävät kirjaviksi maalatut veistokset, lohikäärmeet, paperilyhdyt, ilmotukset ja mustalla kiinalaisella kirjotuksella varustetut punaiset kyltit. Myymälät ovat kadulle päin avoimet, ja julkipuolen puupylväiden väliin on tavarat järjestelty myymäpöydille. Kaikille neljälle ilmansuunnalle on Mukdenissa upea, ylvääseen kiinalaiseen rakennustapaan sommiteltu kaupunginportti. Mutta yltympärillä leviää karu erämaa täynnä hautoja.

Peilingissä, "Pohjoishaudassa", lepää mandshu-hallitsijasuvun ensimäinen kiinalainen keisari, ja hänen viereensä on saanut sijansa hänen poikansa, suuri ja kauvan hallinnut Khang-hi. Peiling on ryhmä temppelimäisiä rakennuksia. Ensiksi tullaan eteissuojamaan, jossa jättiläismoinen kivestä hakattu kilpikonna kantaa kiinalaisilla ja mongolilaisilla kirjotuksilla keisarivainajaa ylistävää kivitaulua. Syvällä puiston hiljaisuudessa on itse hauta, uhkea kaltevakattoinen kivikammio. Erityisessä majassa on Kiinan keisarilla tapana toimittaa hartaudenharjotuksia, ennen kuin käy esi-isiensä haudoilla. Havupuiden juurelta tuijottelee kivisiä hevosia, elefantteja ja kameeleja toisiinsa ja kävijään.

"Itähaudassa" lepää keisari Tai-tsu, joka lähes kolmesataa vuotta takaperin laski "Keltaisen temppelin", Hvang-tsen, peruskiven. Se on Mandshurian suurin lamatemppeli, ja sen johtaja oli pyylevä, pönäkkä mongoli, tosin vieraanvarainen ja kohtelias, mutta hiukan pöyhkeä. Hän kävi sentään paljoa seurusteluhaluisemmaksi, kun kuuli olleeni viisikymmentä päivää tashi-laman vieraana.

Mukdenista pistäysin pikimältään lounaaseen ja tarkastelin japanilaisten upseerien johtamana Port Arthurin pelottavia linnotuslaitoksia, joiden takia niin monet urheat, nuoret soturit olivat joutuneet ennenaikaiseen hautaan. Venäläisten komeissa kivirakennuksissa asuu nyt japanilaisia upseereja. Muutoin on kaikki jäänyt ennalleen, venäläiset huonekalut ovat vielä paikoillaan, venäläisiä kuvia riippuu seinillä, ja siellä täällä näkee samovarinkin.

50. Siperiantakainen rautatie.

Joulukuun 28 p:nä astuin Dalnissa junaan ja alotin rautatiematkan, jota kesti keskeytymättä yksitoista vuorokautta. Kaksitoista tuntia menee Mukdeniin jytistettäessä, sitte viimeiselle japanilaiselle asemalle hiukan vähemmän. Seuraavassa pysähdyspaikassa on asemapäällikkö venäläinen, ja japanilaisten junailijain sijalle vaihtuu venäläisiä. Ehtoopäivällä pysähdytään surullisen maineen saaneessa Harbinissa, valtaisen Amurin syrjäjoen Sungarin varrella. Sinne peräytyivät venäläiset tappioittensa jälkeen, ja Harbinin asemasillalla murhattiin ruhtinas Ito. Harbinissa astutaan pois ja odotetaan kansainvälistä pikajunaa, joka lähtee kahdesti viikossa Vladivostokista Moskovaan.

Pian olen sovittautunut osastooni, ja raskas juna, jonka alla koko maankamara vapisee, vierii Harbinista ulos kylmään, hiljaiseen talviyöhön. Totisesti olikin kylmä yö! Lämpömittari osotti 36 astetta Celsiusta, ja maata peitti paksu valkoinen lumivaippa. Mandshurian asemalla, joka on Mandshurian ja Siperian, Kiinan ja Venäjän rajalla, viipyi juna kaksi tuntia, venäläisten tullimiesten tarkastaessa matkatavaroita. Tässä saa panna kellonsa puolitoista tuntia taaksepäin; niin suuri on ajan erotus Harbinin ja Irkutskin välillä. Me voitamme nyt joka päivä tunnin tullessamme idästä länteen päin auringon suuntaan.

Siperiantakainen rautatie on maanpallon pisin, Dalnista Moskovaan on 8.700 kilometriä, se oli juuri valmistunut venäläis-japanilaisen sodan syttyessä, mutta kun se oli yksiraiteinen, kykenivät venäläiset vain suunnattomin ponnistuksin lähettämään joukkoja ja sotatarpeita Mandshurian taistelunäyttämölle. Nykyään rakennetaan toista raidetta, jotta voidaan sodan aikana toimia helpommin ja myöskin tyydyttää lisääntyvää liikennettä. Tämän rautatien avulla pääsee nyt kuudessatoista päivässä Tukholmasta Shanghaihin. Meritse Etelä-Aasian ympäri mentäessä vaatii sama matka 40 päivää, mutta kahdeksassakolmatta päivässä suoriutuu siitä siten, että matkustaa Atlantin yli, sitte Kanadan rautatietä Tyynellemerelle, ja sen yli taas laivassa.

Vuoden viimeisenä päivänä kävi maa vuoriseksi, sillä Itä-Siperia on vuoristomaata, Länsi-Siperia laakeata tasankoa. Venäläisissä Siperian pikajunissa on kirkkokin mukana; siihen tarkoitukseen on sovitettu kokonainen vaunu. Siinä on koristeltuja alttareja, ja nurkissa palaa vahakynttilöitä pyhäinkuvain edessä. Sunnuntai- ja juhlapäivinä, joita venäläisten vuosi sisältääkin runsaasti, kerääntyvät kaikki matkustajat kirkkovaunuun, ja kuorolaulajain ympäröimänä lukee kreikan katolinen pappi täydessä kirkollisessa asussaan messun.

Uudenvuodenaamuna kiiti juna pitkin Baikal-järven etelärantaa, ja mitä viehättävin maisema avautui nyt katseillemme. Itärannan lumipeittoiset vuoret kuvastuivat puhtaassa aamuilmassa selväpiirteisinä ja lännen puolella hohti vuoristo mitä kirkkaimmassa päiväpaisteessa. Siellä täällä kasvaa rinteillä pohjoismaisia petäjikköjä. Rata kulkee ihan järvenrantaa myöten, useinkin vain parin metrin päässä vesirajasta. Tämä osa Siperian rautatietä oli suuritöisin ja kallein, ja viimeiseksi se valmistuikin. Sen ollessa rakenteella välitettiin radan molempien järvenpuoleisten päätekohtien välillä liikennettä lautoilla. Rata polvittelee niemekkeitä ja lahtia kierrellen ja soukkien solien läpi, missä kalliopatsaat kannattelevat jättiläismoisia vuoriholveja. Monasti käy kulku pitkin kallioon louhittuja penkereitä, joiden reuna painuu melkein kohtisuorasti järveen. Tuon tuostakin porhaltaa höyryhepo tunneliin, jonka suulta katse taas tapaa kalliorannan.

Baikal-järvi eli "Rikas järvi" on Kaspianmeren ja Aral-järven jälkeen Aasian sisävesistä kolmas kooltaan. Maapallon suolattomista järvistä ovat ainoastaan Kanadan suurjärvet sitä isommat, ja sen korkeus merenpinnasta on 470 metriä. Vesi on heleänvihreää, maukasta ja kristallikirkasta; kaloja on hyvin runsaasti, lohia viittä eri lajia. Siellä asustaa muuan hyljelajikin, kuten ylipäätään monetkin Baikal-järven eläinmuodot ovat mereneläjäin sukua. Järvi on maapallon syvin; sitä on luodattu 1521 metriin asti. Useita höyrylaivateitä on suunnattu sen yli, ja talvisin kuljetaan sitä reellä. Mutta se alkaa jäätyä vasta tammikuun alussa, ja jääpeite pysyy tavallisesti huhtikuun puoliväliin. Nyt Uudenvuodenpäivänä oli järven koko eteläosa vielä avoin, vaikka öisin oli 30-35 asteen pakkanen!

51. Siperian halki.

Minun oli siirryttävä toiseen junaan ja odotettava tunnin verran Irkutskissa, Siperian isoimmassa kaupungissa, jossa on 80.000 asukasta. Irkutsk on Angara-joen varrella, joka juoksee Baikal-järvestä ja siten muodostuu kaikista sanottuun järveen laskevista virroista. Näistä on Selenga isoin, mutta vaikka Angara on viisi kertaa isompi kuin Jenissei, nimitetään sitä kuitenkin tämän syrjäjoeksi. Itse Jenissei saa alkunsa Kiinan alueella ja juoksee metsäisten rantojensa välissä pohjoista kohti koko Siperian poikki, laskien sitte Pohjoiseen Jäämereen. Siihen yhtyy monta isoa sivujokea, useimmat idästäpäin.

Lena, iso joki, joka virtaa Itä-Siperian poikki Baikal-järven koillispuolella, ei ole paljoa pienempi Jenisseitä. Siellä on Jakutskin kaupunki, missä lämpömittari talvisin laskee 63 asteeseen ja kesäisin nousee 35 asteeseen. Mutta Jakutskin pohjoispuolella sijaitsee Jana-joen varressa Vershojansk, joka on maapallon kylmin kohta, sen pakkasnapa.

Siperian pinta-ala on viisikolmatta kertaa suurempi kuin Saksan, mutta tässä suunnattoman avarassa maassa asuu ainoastaan seitsemän miljoonaa ihmistä. Niistä on 60 prosenttia venäläisiä ja 20 prosenttia kirgiisejä. Loput ovat burjateja, jakuteja, tunguseja, mandshuja, samojedeja, ostjakeja, tatareja, tshuktsheja ja vielä muitakin.

Tuntuvana eränä ovat väestössä rangaistusvangit, jotka on karkotettu Siperiaan: heidän kovana kohtalonaan on ankaran valvonnan alainen pakkotyö kultakaivoksissa. Niiden lukumäärä arvioidaan 150000:een. Ennen rautatien rakentamista täytyi heidän samota suunnattoman pitkiä matkoja jalkaisin. He marssivat päivittäin sateella, kuten poudallakin, myrskyssä tai lumipyryssäkin, 15 virstan taipaleen tätä kamalaa, kolkkoa ja kylmää Siperiaa. Edessä ja takana ratsasti kasakoita, jotka eivät suoneet heille hetkenkään lepoa, laahatessaan heitä vitjoissa teiden loassa ja roiskeessa. Usein tulivat vangin vaimo ja lapset vapaaehtoisesti mukaan, lieventääkseen kovaosaisen kohtaloa.

Tässä kohden on nyttemmin paljon muuttunut. Tosin on pakkotyö yhtä kovaa, mutta rangaistussiirtolaan matkustaminen on vähemmän työlästä. Nyt kuljetetaan onnettomat rautateitse erityisissä ristikkoakkunaisissa vanginvaunuissa. Usein näkee näitä liikkuvia vankiloita asemien sivuraiteilla. Kalpeat kasvot pilkistävät ristikkojen takaa ja silmäilevät välinpitämättömin katsein mitä asemasillalla puuhataan. Kerran näin miehen, joka oli kenties itse ollut aikoinaan vankina ja kärsinyt rangaistuksensa, hiipivän tuollaisen ristikkoikkunan alle, varovasti tähystelevän joka taholle ja santarmien silmän välttämisestä varmistuttuaan ojentavan vanginvaunuun viinapullon. Sitte hän katosi junien väliin.

Lena-joen ympärillä asuvat jakutit, turkkilaistatarilainen heimo. Heitä on 230000, nimellisesti kristittyjä ja elinkeinoinaan maanviljelys ja kauppa. Jenissein itäpuolella tapaamme tungusit, pienen kansan, joka elintavoilleen tärkeimpien kotieläinten mukaan jakautuu vakinaisesti asettuneihin, hevos-, koira- ja poro-tunguseihin. Länsi-Siperiassa asuvat Tomskin ja Tobolskin kuvernementeissä ostjakit, pieni suomalainen heimo, johon kuuluu 26.000 sielua; he ovat nopeasti vähenemässä ja elelevät kovin köyhinä kalastajina, metsästäjinä ja poro-paimentolaisina. Vielä vähäisempi kansa ovat samojedit, jotka asuvat Länsi-Siperian pohjois- ja Europan koilliskolkalla; he ovat uralaltailaista alkuperää ja harjottavat elinkeinokseen poronhoitoa ja kalastusta.

Kaikki nämä ja monet muut siperialaiset heimot ovat shamanisteja. He uskovat elävien olevan hyvin likeisissä väleissä ammoin kuolleitten esi-isiensä kanssa. Vainajia peljätään kovasti ja parhaansa mukaan koetetaan lepyttää ja manata heidän henkiään uhrilahjoin ja loitsuin. Tästä pitävät huolen monilla taikatempuillaan shamanit, papit, jotka samalla harjottavat parantajan ammattia. Kun joku on kuollut, on vainajan henki häädettävä teltistä. Kutsutaan shamani; hän saapuu kalliissa, kummallisessa asussa ja alottaa uskonnollisessa hurmostilassa tanssin, joka lopulta johtaa jonkinlaiseen raivioon. Hän hoippuu sinne tänne, kompastelee, ähkii ja on kuin järjiltään. Viimein tarttuu hän noitarumpuunsa, jonka kumeat jymähdykset tyynnyttävät hänen mieltänsä ja palauttavat hänet todellisuuteen. Ja hänen siten pantuaan kaiken taitonsa on henki karkotettu.

Valkeita kenttiä pitkin, yli ylänteiden ja laaksojen kulkee rata Irkutskin kuvernementissa luoteiseen päin. Krasnojarskin luona se menee uhkeaa, lähes kilometrin pituista siltaa myöten Jenissein poikki. Kesäisin pääsee laivalla ylös virtaa Minusinskiin asti, joka on etelä-Siperian kulta- ja vaskirikkaalla, hedelmällisellä tienoolla. Yleensäkin on Siperia rikas maa. Kultaa, hopeata ja vaskea, rautaa, lyijyä, grafiittia ja kivihiiliä uinuu sen vuoristoissa monien muiden arvokkaiden kivennäisten ohella, ja sen oivallinen maanlaatu antaa sille hyvät vastaisen kehityksen edellytykset. Enin osa viljelyskelpoista maata on rautateitten ja kulkukelpoisten jokien läheisyydessä. Koko Siperia onkin vesiteitten verkkona. Eräästä Obin sivujoesta pääsee höyrylaivalla kanavia myöten Jenisseihin ja sieltä Lena-joelle. Tämän kanavajärjestelmän sydämenä on Omsk, Siperian toinen kaupunki, jossa on 70.000 asukasta. Jokia myöten pääsevät isot höyrylaivat kulkemaan enemmän kuin kymmenentuhatta kilometriä ja pienemmät lähes 50.000. Länsi-Siperiassa, Tomskin ja Omskin ympäristössä, nousee maatalouden tuotanto vuosi vuodelta, ja varmaksi voi ennustaa, että nämä seudut aikanaan elättävät kaksinverroin tiheämpää asutusta kuin nykyään ja päällepäätteeksi lähettävät maailmalle suuret määrät viljaa. Mutta tarvitaankin jommoinenkin liikenne, jotta tämä loputon rautatie tuottaa korkonsa; se on maksanut kelpo lailla kolmatta miljardia markkaa!

Tomskin toisella puolella kuljemme Obin yli suuremmoista, kaunista siltaa myöten, joka on liitetty kokoon lohkokivistä ja rautaosista. Ob on Aasian isoin virta; se on yhtä pitkä kuin Jenissei ja Sininen joki, siis 5200 kilometriä, mutta sen jokialue on paljoa suurempi kuin noiden kumpaisenkin. Vasemmalta puoleltaan saadessaan valtaisen sivujokensa Irtishin vedet lisäkseen on se runsaasti kolme kilometriä leveä, mutta Obin lahteen Pohjoisen Jäämeren rannikolle laskiessaan on se jo paisunut kaksikymmentä kilometriä leveäksi. Myöskin Irtish saa vasemmaltaan ison sivujoen Tobolin; yhtymäkohdassa sijaitsee Tobolskin kaupunki.

Päivä kului toisensa jälkeen, kirpeän kylmänä nousi idästä yö yön perästä. Maa on käynyt aukeaksi, laakeaksi ja yksitoikkoiseksi; valkoinen tasanko leviää taivaanrantaan asti. Ainoana vaihteluna olivat puheluni asemasilloilla talonpoikien ja kyläläisten kanssa, jotka tapasivat pistäytyä katsomaan isoa junaa ja sen pitkämatkaisia kulkijoita. Siten joutui matka halki koko Siperian, tämän valtaisen maan, jota etelässä rajottavat Altai, Saisan, Jablonoi- ja Stanovoi-vuoret, pohjoisessa Pohjoinen Jäämeri. Suunnattomat alat pohjois-Siperiaa ovat tundraa, sammaleista aapaa, jonka eläinkunta on niukka; talvisin jäätyy tuollainen neva kivikovaksi, kesäisin sulaa pintakerros ja muodostaa vaarallisia hetteitä.

Pohjois-Siperian ikuisesti jäätyneestä maaperästä ja etenkin entisiltä tulva-alueilta on löydetty kokonaisia, vereksiä mammutteja. Mammutti on sukupuuttoon kuollut elefanttilaji, joka oli diluviaalikautena levinnyt koko pohjois-Aasiaan, Europaan ja Pohjois-Amerikaan; se on nykyaikaisia norsujamme paljoa kookkaampi. Sillä on neljän metrin mittaiset torahampaat, paksu, kylmään ilmanalaan sovellettu turkki ja jokseenkin rehevä harja. Tämän eläimen ikivanhoista, tökerösti piirretyistä kuvista selviää, että esihistoriallinen ihminen oli mammutin aikalainen.

Lehtikuuset, kuuset ja männyt, koivut ja pajut ovat Siperian metsinä. Lehtikuusi kasvaa napapiirinkin tienoilla. Jääkarhu, naali, ahma, sopuli, napajänis ja poro ovat kylmän pohjoisosan eläimet. Maan keskiosissa on peuroja, hirviä, villisikoja, majavia, susia ja ilveksiä. Kaukana idässä ison Amurin varrella, joka on Amurin maakunnan ja Mandshurian rajana, ja Ussurin maakunnassa Japaninmeren rannikolla esiintyvät myöskin tiikeri ja pantteri. Arvokkaimmat eläimet, joiden turkikset lisäävät Siperian rikkauksia, ovat soopeli, kärppä ja harmaa orava. Lounaisosissa, Keski-Aasian arojen välimailla, on gaselleja ja antilooppeja, jopa villiaasejakin.

Tammikuun 5. p:nä olin vihdoin keskellä Ural-vuoristoa, ja juna kiemurteli sen kukkulain ja laaksojen lomissa. Slatustin aseman lähellä kohoaa graniittipatsas, — tässä on Aasian ja Europan raja.

Ennenkuin kuitenkaan jätämme Siperian, luokaamme lyhyt katsaus slaavilaisten tunkeutumiseen itää kohti viimeisten neljän vuosisadan aikana. Kuudennentoista vuosisadan alussa alkoivat venäläiset kauppiaat perustaa kauppa-asemia Kaman, Volgan ison sivujoen varrelle ja ostella turkiksia samojedeilta ja ostjakeilta. Saman vuosisadan jälkipuoliskolla hyökkäsi Jermak 800 miehen kanssa Länsi-Siperiaan ja valtasi sen maan tatareilta. Kasakoita seurasivat kintereillä kauppiaat. Hirsimajoja ja kirkkoja rakennettiin metsiin, vähin erin tunkeuduttiin Altai-vuorille ja Jenisseille asti, ja tuhansittain lähetettiin turkiksia Venäjälle. Seitsemännentoista vuosisadan ensimäisen kolmanneksen lopulla etenivät kasakat ja uutisasukkaat yhä idemmäksi, kunnes saapuivat Jakutskiin ja Ohotan merelle, Amuriin ja Tyynellemerelle saakka, ja tsaari toimitti lähettiläitä Kiinan keisarin puheille. Kiahtan ja Pekingin välille rakennettiin vilkasliikkeinen kauppatie, Pekingissä oli venäläisillä omat karavanserainsa, joihin he keräsivät teetä ja silkkikankaita kuljetettavaksi Venäjälle, samoin kuin oma kreikankatolinen kirkkonsakin. Kaksisataa vuotta kulkivat kameelikaravaanit Kiahtan ja Pekingin väliä edestakaisin.

Mutta uusi aika koitti Siperialle. Suuri rautatie jännitti kiskojänteensä metsien läpi. Kiinan kanssa tehdyllä sopimuksella saatiin lupa pitkittää rataa Mandshurian poikki Vladivostokiin Pietari Suuren lahden rantaan. Mutta tämä satama jäätyy talvisin. Tosin on se pidettävissä auki jäänmurtajilla, mutta Venäjä alkoi kaivata jäätöntä satamaa Tyynenmeren rannikolla. Se saatiin sinä päivänä, jona venäläiset kovistivat itselleen Port Arthurin. Harbinista rakennettiin haararata tähän kuuluisaan linnotukseen, joka varustettiin oivalliseen puolustuskuntoon.

Siten oli Venäjä saavuttanut päämääränsä. Loppumattomia näköpiirejä avautui joka suunnalle, — Korean vallotus, Kiinan ja Japanin kauppa, kenties Tyynenmeren herruuskin. Mutta tämän varalle oli Japani vaieten ja kärsivällisesti valmistautunut vuosikausien kuluessa. Nousevan auringon maa ei tahtonut antaa Venäjän paisumisen tukahduttaa itseään. Siten johduttiin ratkaisevaan voimien mittelyyn, ja Venäjän ylpeät suunnitelmat raukesivat, kun venäläiset soturit antausivat Port Arthurin vallottajille.

52. "Vegan" matka.

Siperiaan ja etenkin sen jäämerirannikkoon liittyy uudelta ajalta kunniakas muisto. Koettaen saada selville kauppatietä Länsi-Siperiaan oli ruotsalainen [suomalainen. Suom. muist.] Adolf Erik Nordenskiöld jo tehnyt kaksi retkeä Jeniseille, ja vuonna 1878 laati hän suunnitelman Koillisväylän kulkemiseksi. Siten nimitettiin jo kautta vuosisatojen tavoteltua ja hartaasti haluttua meritietä Itä-Aasiaan. Ei ollut siis vähäisempi yritys kysymyksessä kuin Europan ja Aasian ympäri purjehtiminen, jollaista hanketta ei ole suoritettu ennen eikä jälkeenpäin. Laivaksi valittiin retkelle valaanpyytäjä "Vega". Luutnantti Louis Palanderista sai Nordenskiöld laivankapteenin, joka oli tukalimpaankin tilanteeseen pätevä, tieteelliset tutkimukset ja keräilyt otti huoltaakseen joukko kyvykkäitä tiedemiehiä. Miehistönä oli seitsemäntoista ruotsalaisen sotalaivaston matruusia. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksi vuodeksi, ja osan matkaa seurasivat "Vegaa" muutamat pienemmät, kivihiilillä lastatut laivat.

Kesäkuussa 1878 läksi "Vega" Karlskronasta ja suuntasi kulkunsa Tromsöhön; sitte se kiersi Europan pohjoisimman kallionkärjen Nordkapin ja eteni Venäjän jäämerirannikkoa pitkin Petshora-joen suun ohi, joka on tunnettu sankkametsäisistä rannoistaan. Karian meren yli, Siperian rannikon ja Novaja Zemljan pitkulaisen kaksoissaaren välitse jatkui matka edelleen itää kohti Jenissein suulle.

Vuosi oli suotuisa, ajojäitä ei ollut laivojen kulkua estämässä, ja jo elokuun 19. p:nä saavutettiinkin Kap Tsheljuskin, vanhan maailman pohjoisin kärki, jota tervehdittiin liputuksella ja kanuunanlaukauksilla. Sieltä edettiin Lenan suulle. Nyt oli suuri varovaisuus tarpeen, sillä väylä oli kovin matalaa, ja monasti lipui "Vega" vesien yli, joka oli kartoille merkitty maaksi.

Siihen asti kävi kaikki hyvin, eikä ruotsalaisella retkikunnalla ollut mitään vastuksia voitettavanaan. Nordenskiöld oli perustanut suunnitelmansa seuraavaan laskelmaan: Hän tiesi, että siperialaiset jättiläisvirrat kesäisin tuovat rannikolle suunnattomat määrät lämmintä vettä, joka tulee eteläisimmiltä seuduilta ja suolattomuutensa takia pysyy meriveden pinnalla. Se muodostaa pitkin Siperian rannikoita pintavirran, joka pysyttää kesäisin kulkuväylän avoimena ja jäättömänä. Nordenskiöld toivoi pääsevänsä suorittamaan koko matkan tässä jäättömässä rannikkouomassa ja ehtivänsä Tyynellemerelle vielä ennen kesän ja syksyn loppua. Hänen laskelmansa osottausivatkin oikeiksi.

Lenan itäpuolella laski mereen vain pikku jokia, ja senvuoksi pelkäsi Nordenskiöld matkan viimeisen taipaleen käyvän tukalimmaksi, sillä siellä ei voinut enää luottaa veden pysymiseen avoimena rannikolla. Elokuun 28. p:nä saatiin näkyviin sen ryhmän läntisin saari, jota me nimitämme Uuden Siperian saariksi. Vesi kävi nyt kovin matalaksi, ja uiskenteleva jääsohju esti "Vegaa" kulkemasta täydellä vauhdillaan. Mutta jälkeenpäin valkenivat taas toiveet, tavattiin avointa vettä, ja syyskuun 1. p:nä oli puolenpäivän seuduissa 5, 6 astetta lämmintä.

Jo seuraavina päivinä muuttui sää. Tuuli pohjoisesta, oli kylmää, tuiskusi lunta, esiintyi ajojäitä. Öisin oli pysyttävä paikoillaan, ja yöt olivat nyt käyneet pitemmiksi ja pimeämmiksi. Meri alkoi jäätyä umpeen, ja syyskuun 12. p:nä joutui "Vega" niin paksuun jäähän, että sen oli useiksi päiviksi keskeytettävä matkansa. Sitte se höyrysi varovasti eteenpäin pitkin rannikkoa ja tuli silloin useinkin niin lähelle maata, että kölin alla oli vain jalan verran vettä. Kuitenkin kaikitenkin läheni päämäärä varmasti, vaikka hitaasti; ei ollut enää pitkääkään taivalta Itäniemelle, Aasian uloimmalle Beringin salmeen pistäytyvälle kärjelle.

Joulukuun 27. p:nä laski "Vega" ankkurinsa Koljitshinlahden itäsivulle. Yö oli kylmä ja tyven, ja meri jäätyi. Kun seuraavana aamuna yritettiin raivata tietä ahtojään läpi, oli tämän kovettanut niin lujaksi uusi jää, että täytyi taaskin odotella. Etelätuuli olisi väleen murtanut jään ja avannut tien pitkin rannikkoa; mutta sellaista tuulta ei kuulunut, ja jää paksuni yhä. Tuskin kahtasataa kilometriä etäämpänä Tyynestämerestä oli nyt varustauduttava talvehtimaan. Jos "Vega" olisi ehtinyt vain paria tuntia aikaisemmin Koljitshin-lahteen, niin se olisi kyennyt tavottamaan Beringin salmen.

Puolentoista kilometrin päässä rannikolta jäätyi nyt laiva kiinni, suojatta alttiiksi pohjoismyrskyille. Ja siinä pysyi se 294 vuorokautta; perusteellisesti tulivat naparetkeilijämme tuntemaan napaseudun talven pakkasen ja pimeän. He järjestivät olonsa niin siedettäviksi kuin päinsä kävi. He tekivät havaintoja säästä ja tuulista, jäätyneestä merestä sekä sen kasvi- ja eläinmaailmasta, ja rannikolla tapasivat he joitakuita tshuktshilaiskyliä, joiden puolivillien asukasten kanssa he lyöttäysivät vilkkaisiin väleihin. Heinäkuun 20. p:nä 1879 mursi "Vega" kahleensa ja viiletti lippu mastossaan Itäniemen nenitse, suunnaten sitte kulkunsa Kamtshatkan ja Kurilien saariryhmän ohitse Jokohamaan. Sieltä jatkui matka Hongkongin, Singapurin ja Ceylonin kautta Suetsin kanavaan, Välimerelle ja kotimaahan.

Huhtikuun 24. 1880! Milloinkaan en unohda sitä iltaa. Tukholman satamassa leijui kostea sadeusma, mutta koko kaupunki loisti kirkkaassa valonhohteessa, kaikki rakennukset sataman laidalla ja kuninkaallinen linna olivat tulitettuja. Mustana kuin aavelaiva yössä solui "Vega" verkalleen Norrströmin laineilla satamaan, laitureilla tunkeilevien ihmisjoukkojen monituhatäänisten riemuhuutojen tervehtimänä. Suuri työ oli tehty tutkinnan palveluksessa, ja koko maailman katseet olivat suuntautuneet Ruotsiin.

53. Volga ja Moskova.

Aasian ja Europan rajalta kiidättää meidät juna Ufan poikki edemmäksi länteen ja Samaraan. Uralin kukkulat käyvät yhä matalammiksi ja maa jälleen tasaiseksi. Sysranin luona kuljemme Volgan yli siltaa myöten, joka on puolitoista kilometriä pitkä. Olemme nyt tavottaneet Europan suurimman virran, valtaisen Volgan, joka on 3.700 kilometriä pitkä ja saa alkunsa vain 340 kilometrin päässä Suomenlahdesta, Waldain ylängöltä, 229 metriä merenpintaa ylemmältä. Se virtaa koko Venäjän halki ja kuuluu kahteenkymmeneen kuvernementtiin. Oikeanpuoleinen ranta on korkea ja jyrkkä, vasen laakea. Kaspianmeren rannassa se muodostaa laajan suistomaan.

Volga on melkein pitkin pituuttaan kulkukelpoinen laivoille, samoin kuin sen neljäkymmentä sivujokeakin. Noin viiden kuukauden ajan on virta jäässä, ja kun jäät keväällä jymisten särkyvät, tuottavat ne rannoilla usein suuriakin vaurioita. Höyrylaivoja, purjelaivoja, veneitä ja lauttoja kulkee suurin joukoin verkalleen soluvalla virralla edestakaisin, ja liikennettä välittävät matkustajalaivat ovat amerikalaisten jokialusten tapaan rakennettuja. Jokainen, ken on tehnyt kesämatkoja Volgalla, kiittelee tämän virran suurta viehätystä, hauskaa elelyä laivassa ja tosin yksitoikkoisia, mutta kuitenkin monissa suhteissa mielenkiintoisia rantoja kaupunkeineen ja kylineen sekä lukemattomine peltojen ja niittyjen ympäröimine maataloineen. Volgan ja sen kanavien avulla pääsee höyrylaivalla Itämereltä Kaspianmerelle, vieläpä Kaspianmereltä ylös Volgaa Väinäjokeen ja Vienanmerelle. Mutta Volga ei ole ainoastaan tärkeä kauppa- ja liikennetie, vaan se on myöskin tärkeä tyhjentymättömän kalarikkautensa tähden. Sammen- ja sterletinpyynnillä ansaitaan suuria omaisuuksia.

Raskaasti ja hitaasti kumistuansa Volgan sillan yli kulkee juna länsiluoteiseen suuntaan, pyhän Venäjän varsinaista sydäntä kohti. Kuljemme useiden kaupunkien läpi, ja tammikuun 7. päivä lähenee loppuaan. Liukkaiksi jäätyneet kiskot ovat suuresti myöhästyttäneet junaa. Kuitenkin olemme nyt tulossa Venäjän vanhaan pääkaupunkiin. Minut valtaa vastustamaton kiihtymys. Kaksi parasta ystävääni oli matkustanut Moskovaan minua vastaan. Puoli tuntia oli enää edessäni, mutta kolme vuotta ja kolme kuukautta takanani. Hyvästelin äärimäisestä idästä tulleet matkatoverini ja seisoin viimeiset minuutit ikkunassa katsellen valojen hohtelua talvisen illan pimentoon. —

Olen usein ollut Moskovassa, ja aina olen mielihyvällä katsellut tätä kaupunkia. Se on vanhan, väärentämättömän Venäjän perikuva, säädyllisten, yksinkertaisten ja vanhanaikaisten tapojen ja käytäntöjen koti, jossa viihtyvät uskollisuus ja rehellisyys sekä lapsellisen puhdassydäminen turvautuminen maan uskontoon, kreikankatoliseen oppiin. Sen kulmikkailla, mutkaisilla ja huonosti kivetyillä kaduilla vilisee tatarilaisia, persialaisia ja kaukasialaisia tyyppejä slaavilaisten porvarien ja talonpoikien joukossa, noiden järkkymättömien venäläisten talonpoikien, jotka menestyvät niin kehnosti ja joiden täytyy raataa kuin orjuudessa, jotka lauvantaisin aina kurkistavat liian syvälle lasiin, mutta ovat aina tyytyväisiä, sävyisiä ja hilpeällä tuulella. Katsohan noita kookkaita hengenmiehiä, joilla on rehevä täysparta ja liehuva tukka, pitkät, ruskeat kaavut yllä ja musta patalakki päässä! Ja noita munkkia ja nunnia! Ne ovatkin täällä perin tavallisia ilmiöitä, sillä Moskovassa on 450 kirkkoa ja joukko luostareita.

Molemmin puolin pientä Moskva-jokea, joka laskee Oka-joen kautta Volgaan, kohoaa tämä kaupunki, jossa asuu enemmän kuin miljoona ihmistä. Kreml on vanhin osa ja Moskovan sydän. Sen muurit rakennettiin viidennentoista vuosisadan loppuvuosina. Niiden säännöttömässä kahden kilometrin laajuisessa viisikulmiossa on kirkkoja, palatseja, museoita ja muita julkisia rakennuksia. Siellä kohoaa viisikerroksisena 82 metriä korkea Iivana Suuren kellotorni, jonka huipulta näkee koko kaupungin, kadut pyörän puolapuiden tavoin suunnattuina Kremlistä joka taholle, rengaskatujen vuorostaan leikatessa näitä. Tornin kellokammioissa riippuu 33 erisuuruista kelloa. Sen juurella on alas suistunut "tsaarinkello", joka painaa 201.000 kiloa ja on ympärykseltään 20 metriä. Pudotessa lohkesi sen reunasta pala, joten kello tärveltyi; mutta se on koristukseksi pystytetty jalustalle.

Kremlin muurien sisäpuolella sijaitsee myöskin Marian Taivaaseenastumisen tuomiokirkko, jossa Venäjän tsaarit kruunataan. Tuomiokirkon sisus tekee sanoin kuvaamattoman vaikutuksen. Korkeista, kapeista ikkunoista tuleva valo on jo itsestään riittämätön valaisemaan kirkkoa, ja lisäksi himmentävät sitä kultaiset liput pyhäinkuvineen ja risteineen. Avara tila on ylenmäärin täynnä puhtaasta kullasta muovattuja hartausesineitä ja pyhäinkuvia, joilta vain kasvot ja kädet on maalattu. Niiden edessä palaa vahakynttilöitä, joiden savu leijailee kaartuvaa kupulakea kohti ja ympäröi kirkkolippuja kuin harmaansinisenä utuna.

Oikeauskoisille venäläisille on Kreml miltei pyhä paikka. He tekevät toivioretkiä sen kirkkoihin ja luostareihin samaa kunnioitusta tuntien kuin tibetiläiset Buddha-pyhäkköihinsä. "Moskovan voittaa ainoastaan Kreml ja Kremlin ainoastaan taivas", sanovat he.

Moskovan historian kuuluisin vuosi on 1812. Silloin valtasi Napoleon suuren armeijansa kanssa kaupungin, jonka venäläiset ehdoin tahdoin jättivät sillä kertaa alttiiksi, itse sytyttäen sen palamaan. Kolme neljännestä oli koko Moskovasta tuhkana, kun ranskalaiset viisi viikkoa siellä oleskeltuaan ja 30.000 miestä menetettyään vetäytyivät pois. Tämän verisen ajan muisto elää yhä väestön mielessä.

54. Kotiintulo.

Yhdessätoista tunnissa vie meidät pikajuna suoraa rataa myöten Pietari Suuren pääkaupunkiin Nevan suulle Suomenlahden rannalle. Vastaamme tulee täällä lännen sivistys, joka on pyyhkäissyt tieltään slaavilaisen. Tosin ovat kirkot ja luostarit samaan tapaan rakennettuja kuin Moskovassa, ja katse tapaa samoja tyyppejä ja pukuja kuin sielläkin, mutta silti näkee ja tuntee kaikkialla selvästi olevansa Europassa.

Neva on 70 kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä, ja se lähtee Laatokasta. Neljä komeata siltaa, jotka aina ovat täynnä jalankulkijoita ja ajopeliä, kaareutuu virran yli, jolla kesäisin kulkee lukuisia pikku höyrylaivoja. Talvisin se on neljä kuukautta paksun jään peitossa. Nevan vettä ei ole hyvä juoda niiden, jotka eivät halua saada koleraa tai muita vaarallisia tauteja, sillä tämän suurkaupungin kaikki likaviemärit tyhjentyvät jokeen.

Pietarissa on puolitoista miljoonaa asukasta, sadasosa koko Venäjän valtakunnan väestöstä. Kaikesta huomaa tämän kaupungin uudeksi, leveistä ja oikoisista kaduista alkaen. Ilmanala on jokseenkin kalsea, kostea ja epäsuotuisa; kahtenasatana päivänä sataa joko vettä tai lunta.

Pietarin katuja astellessaan näkee paljonkin omituista. Tuon tuostakin sivuuttaa keskellä siltaa tai kadunkulmassa pikku kappelin, jossa palaa pyhäinkuvain edessä vahakynttilöitä. Monet ohikulkijat jäävät seisomaan, paljastavat päänsä, polvistuvat, tekevät ristinmerkin, jupisevat rukouksen ja katoavat ihmisvilinään. Erityisen silmäänpistävä on virkapukujen ja ajopelien tavaton runsaus. Univormua ei käytä ainoastaan sotaväki, vaan on kaikilla siviilivirkamiehilläkin, kimnasisteilla, ylioppilailla ja monilla muilla asetuksenmukaiset kiiltonappiset asunsa. Ja Pietarissa ajellaan suunnattoman ahkerasti, ja kilvaten, niin tulista vauhtia kuin hevosen kavioista lähtee.

Jättiläismoinen punainen kivirakennus Nevan varrella on Talvipalatsi, keisarin asunto. Ihan vastapäätä on Yleisesikunnan talo, jonka mittasuhteet ovat kerrassaan ylettömät. Kaunein nähtävyys on kuitenkin Iisakin tuomiokirkko ja sen korkea, kullattu kupu, jota ympäröi neljä pienempää, samaten kultalevyillä katettua kupua. Ristin yläneliö on 101 metriä korkealla maan pinnasta; ensimäisenä pistääkin Pietarissa näkyviin tämä kupukatto, kun lähestytään maata Suomenlahdelta päin ja on sivuutettu Kronstadtin saarilinnotus. Ihmeellisen kauniina kajahtelee iltamessun veisuu suurina juhlapäivinä tässä tuomiokirkossa, ja huikaisevana hohtelee kaikkialla kullan ja hopean välke, kiillotettujen malakiitti- ja lasuripilarien kimmellys. Mutta ulkopuolella, suomalaisesta graniitista hakattujen valtaisten pylväiden suojassa, odottelevat almua köyhät. — Iisakinkirkon rakentaminen on maksanut noin kuusikymmentä miljoonaa markkaa. Nimellisesti on se valmistunut viisikymmentä vuotta takaperin, mutta oikeastaan on se aina keskeneräinen. Joka kerta kun olen vuosien 1885 ja 1901 välillä käynyt Pietarissa, on ainakin yksi julkipuoli ollut muuraustelineiden peitossa. Tämä graniitista ja marmorista pystytetty jättiläisrakennus on suopohjalla; muurit myötäävät senvuoksi, ja niitä on yhtämittaa korjailtava. Sellaisiin töihin on kirkko jo niellyt nelisenkymmentä miljoonaa markkaa lisää.

Milloinkaan eivät venäläiset kulkuset olleet heleämmin ja iloisemmin kajahdelleet korvissani, kuin ajaessani ystävineni illan suussa Suomalaiselle rautatienasemalle. Sen odotussalissa kuulee joka taholla ruotsia puhuttavan, enemmän tai vähemmän suomeksi murtaen. Nyt tuntee ja kuulee selvemmin kuin ennen, että isänmaa ja koti ovat lähellä. Me astumme junaan ja kiidämme yön hetkinä entiseen ruotsalaiseen Viipuriin, joka sijaitsee siinä kohdassa, missä Saimaan kanava yhtyy Suomenlahteen.

Viipurista lähtee rata vaahtoaville Imatran vesiputouksille, joissa Saimaan vedet ryntäävät metsäisten graniittirantojen välitse alas Vuoksea. Mutta heltymättömästi kiidättää meidät juna eteenpäin länttä kohti "Tuhansien järvien maan" halki, punaisten talosien ohitse, metsäisten kunnaiden, niittyjen ja graniittikallioiden poikki, sanalla sanoen keskeltä luontoa, joka kaikin piirtein muistuttaa Ruotsia. Riihimäellä vaihtavat junaa ne matkustajat, joiden määränä on Helsinki. Juna vierii pitkin Suomen pykäleistä rannikkoa eteenpäin ja pysähtyy viimein Turussa Auran rannalla, maan vanhassa pääkaupungissa.

Alhaalla satamassa odottaa meitä höyrylaiva "Bore". On jo tullut hämärä, kun laiva alkaa täristä, kaapelit irrotetaan, "Bore" työntyy perä edellä irti laiturista, kääntyy sitte ja suuntaa nyt kulkunsa länteen päin Suomen saariston läpi. Keskellä yötä sivuutamme väylämme pohjoispuolella sijaitsevan Ahvenanmaan. Kiivas länsimyrsky puhaltaa vastaamme, Ahvenan meri pauhaa raivokkaina vesivuorina ja sokaiseva lumipyry pyyhkielee näiden harjoja. Mutta "Boren" kapteeni on tottunut merimies. Varmoin ja valppain katsein kuljettaa hän laivansa ulompien karien lomitse Ruotsin saaristoon. Kurkkuni kuroutui ja kyyneliä tulvi silmiini, kun tulivat näkyviin ensimäiset paljaat, kuperat graniittikalliot, joita vastaan hyökyaallokko kohahteli.

Päivä oli tuskin alkanut sarastaa, kun saavumme Furusundiin. Siellä on vastassani jälleen joitakuita ystäviä. Ylen tuttuja ovat nyt kaikki eteen avautuvat väylät ja saaret, rannat ja rakennukset; kaikki on ennallaan, ja minun on vaikea käsittää, että olen ollut useita vuosia poissa. Lähenemme kaupunkia, ja kiihtymykseni yltyy minuutti minuutilta. "Bore" viilettää täydellä höyryllä, ja kuitenkin peräti vitkallisesti! Vihdoin olemme sivuuttaneet Lilla Värtanin, ja nyt kiertyy kuin taikasauvan loihtimana eteeni kaunein ja unohtumattomin kaikista maisemista, mitä olen tällä pitkällä matkalla nähnyt, Tukholma! Ihan edessämme kohoavat eteläiset vuoret rakennusryhmineen, huippuineen ja torneineen, ja niiden oikealla puolella leviää siltojen välinen kaupunki, Ritariholman kirkko, Isokirkko ja Saksalaisen kirkon tornit, joiden katot nousevat Skeppsbro-kadun vanhain kunnianarvoisain julkipuolten ja linnan suorien ääriviivojen yläpuolelle. Ylähangan puolella ovat Kastellholmin ja Skeppsholmin saarten kaupunginosat, kansallismuseo ja Kaarle XII:n tori, jolla nuori kuningas seisoo jalustallaan, kädellään yhä osottaen itään.

Viimeiset minuutit ovat ikuisuuksia. Kestäähän aina jonkun aikaa, kunnes iso laiva on kiinnittänyt köytensä poijuihin ja asettunut laituriin. Mutta nyt on minulla vihdoinkin Ruotsin kamara jalkaini alla. Tuolla seisovat vanhempani, sisarukseni ja ystäväni. Tovia myöhemmin olemme jälleen kaikin koolla vanhassa kodissamme. Ja tässä ummistuu tammikuun 17. p:nä 1909 matkamme taival kehäksi, joka käsitti maapallomme itäisen puoliskon.